[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqliIewZBr4fQWBYHXn35G6WCphLAAOe6zOgt18uBRb4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},884,"Naiskohtalo","Salmela, Marja",1875,1924,"884-salmela-marja-naiskohtalo","884__Salmela_Marja__Naiskohtalo",null,"romaani",[],[],"fi",1917,56153,350723,false,47622,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Naiskohtalo: Romaani\" by Marja Salmela is a novel written in the early 20th century. The story is set against a backdrop that focuses on the life of a young girl named Liisa, exploring themes of personal growth, struggle, and aspiration in a rural to urban transition. The novel likely delves into the complexities of Liisa's relationships with her family and her desires to break free from her current life.  At the start of the novel, the scene is vividly described with imagery of a serene coastal environment where Liisa lives. As she interacts with her surroundings, it's evident she's caught between her mundane responsibilities and her dreams of adventure. The opening establishes Liisa's character as she yearns for something beautiful and meaningful, yet faces criticism and challenging relationships with the people around her, particularly with her strict female figure, likely her employer. This dynamic sets the stage for her internal conflict and desire for change, hinting at her aspirations for a greater life beyond the constraints of her current situation. (This is an automatically generated summary.)",[],218,"Salmelan romaani seuraa Liisan elämänvaiheita 1900-luvun alun saaristomaisemissa ja maaseudulla. Tarina alkaa nuoren tytön salaisista lukuhetkistä rannalla ja etenee kuvaamaan perhe-elämää, sosiaalisia suhteita sekä yksilön pyrkimyksiä löytää oma paikkansa ja onnensa vastoinkäymisten keskellä.","Marja Salmelan 'Naiskohtalo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 884.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NAISKOHTALO\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMARJA SALMELA\n\n\nWSOY, Porvoo, 1917.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kotirannasta.\n Eteenpäin.\n Voimat vastakkain.\n Ristituulissa.\n Äiti.\n Leivän puolesta.\n Onnen kesä.\n Seestymässä.\n\n\n\n\nKOTIRANNASTA\n\n\nSaaren lounaisrannalla oli syvä lahdenpoukama, jonne tuulen käydessä\nselältä päin lakkapäälaineet tulla vilistivät kuin hurjasti karkaava\nlammaslauma. Tuulen ja veden muodostama leveä, tasaisenloiva\nhiekkareuna kierteli kaarena veden rajaa. Sen yläpuolella alkoi mehevää\nnurmea kasvava tasainen kenttä, sekin poukaman tavoin kaareutuen\nmelkein hevosenkengän muotoon. Siinä missä nurmi loppui ja metsä alkoi,\nrupesi maa jyrkästi kohoamaan saaren keskustaan päin. Mäentörmällä\nolevalta talolta rantaan johtava polku tulla luikerteli alamäkeä kuin\nkiirettä pitävä kevätpuro. Ehtiessään nurmi-alueelle haarautui se joen\ntavoin kuin suistomaaksi, jonka monet pienet polut johtivat poukamassa\nteloillaan oleville, litteäpohjaisille saaristolaisvenheille.\n\nEtäisin näistä, aivan uusi, nuortean voimakkaalta näyttävä venhe oli\npuolitiehen työnnetty teloiltaan. Se oli kuin lähdössä.\n\nOltiin iltapuolessa. Vanhuuttaan harmaan rakennuksen takaa kuului\nsähisevää ääntä ja tahkon pyörintää. Joku kai siellä teroitteli\ntyöaseitaan. Tuvan ja kamarin välisessä porstuassa liikuskeli nainen.\nTuon tuostakin kuului astioiden kolinaa, välillä jykevän voimakkaita\naskelia.\n\nPihamaalla ei näkynyt ketään. Suuri, harmaanjuovikas kissa vain\nvenyttelihe auringon paahtamalla porraskivellä, toisella, puoleksi\navoimella silmällään hiukan valvoen aitan puolella raaputtelevia kanoja.\n\nÄkkiä pistäytyi tytön pää esiin pihan toisella kupeella olevan\nhalkopinon takaa. Tyhjä pihamaa näytti lupaavalta. Tyttö ryntäsi\nesiin, laski huimaavaa vauhtia alas rantaan, suoraa päätä osaksi\nteloiltaan työnnetyn venheen luo, jonka kojuun hän kiireisesti sukelsi.\nPuhalleltuaan muutaman kerran kuin päästäkseen hengästyksestään, kaivoi\ntyttö puseronsa alta esiin vanhan, rikkonaisen kirjan, avasi sen\ntietyltä paikalta, viskautui pitkäkseen penkille ja rupesi lukemaan.\n\nOli kulunut suunnilleen tunti. Aurinko oli alenemassa ja varjot\nrannalla liekkuivat pitkinä viiruina edes ja takaisin tasaisella\nnurmikentällä. Silloin tytön pää taas pistäytyi näkyviin kojun ovesta.\nSäikähdykseen vivahtava hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän\nvetäytyi paikalla takaisin kojuun, otti penkille viskaamansa kirjan\nkäteensä, sulki sen huoahtaen kuin vastenmielisesti hyvästelevä ja\npisti sen sitten poveensa.\n\nSen tehtyään näytti hän hetken arvelevan. Ei kuitenkaan vielä tehnyt\nmieli lähteä. Hän painautui takaisin penkille ja jäi ajattelemaan\nlukemaansa.\n\nMiksipä ei hänellekin joskus voisi tapahtua tuollaista ihmeellistä, ei\nnyt aivan samanlaista, -- ei hän sitä pyytänytkään -- eipähän hän ollut\nmikään kadonnut kuninkaanlapsi tai lumoava merenneito. Mutta kun vain\nsattuisi jotain kaunista ja erikoista, tai jotain sellaista, että hän\nsaisi näyttää pystyvänsä johonkin, josta ei moitittaisi ja sätittäisi,\nvaan kiitettäisiin.\n\n-- Liisa ho-oii, ho-ho-ooii.\n\nÄäni tunkeutui pistävän terävänä Liisan korviin. Hän karkasi pystyyn,\nnyrpisti päättävästi huuliaan ja läksi uhmamielinen ilme kasvoillaan\nnousemaan mäkeä.\n\n-- Vai sieltä sinä tulet. Olet kai taas jättänyt työsi kesken? --\nLujarakenteinen ja kasvoiltaan karheapiirteinen nainen loi vihaisen\nsilmäyksen hänen eteensä pysähtyvään tyttöön.\n\n-- Minä en osaa ommella.\n\n-- Sinun täytyy oppia. Mutta sinä kai taas olet katkaissut neulan?\n\n-- Niin olenkin.\n\nSähähtävä korvapuusti poltti samassa tytön poskea.\n\n-- Ja tuollaisia hankitaan maailmaan kunniallisille ihmisille kuormaksi\nja rasitukseksi!\n\nTytön silmissä välähti. Hän oli tähän asti seisonut suorana ja\nhievahtamatta tähystäen tutkijaansa silmästä silmään. Nyt kääntyi\nkatse hieman syrjään. Siinä lieskahti kuin vihaa. Mutta tyttö itse ei\nhievahtanut paikaltaan.\n\n-- Hae työsi ja kiireisesti.\n\nTyttö kääntyi taakseen katsomatta rakennuksen nurkalle, vetäsi\nvoimaliikkeellä kivijalassa irrallaan olevan kiven paikoiltaan ja\nkaivoi sen alta esiin karhean, kokoon rutistetun säkin. Sitten hän vei\nsen portailla odottavalle.\n\n-- Vai tuollaiseen koloon sinä hautaat työsi!\n\n-- Niin, kun minua suututti.\n\n-- Mokoma, kehtaatkin puhua suuttumisistasi! Tytön katse yhä tuimeni.\nNäytti siltä kuin hän olisi aikonut vastata mielenpurkauksella. Mutta\nsamassa kuului porstuasta raskaita askelia. Tahkon pyörintä oli\nlakannut. Keski-ikäinen mies kirves olalla ja suu hyvänsuovassa hymyssä\nastui pihalle.\n\nLiisan ilme muuttui samassa. Hän oikaisihe, katsoi emäntään\nlauhtuneena, mutta päättävästi ja sanoi itsetunto joka äänen väreessä:\n-- Antakaa minun toimittaa asioita kaupungissa, kyllä minä osaan\nsellaista.\n\nMies oli juuri kulkemassa ohi. Hän pysähtyi, vilkasi syrjästä molempiin\nja jatkoi puheeseen aivan kuin hän alusta asti olisi seurannut sitä: --\nNiin, antakaa vain Liisan toimittaa. Kyllä hän pystyy sellaiseen. --\nMies jatkoi matkaa vastausta odottamatta. Mutta emäntä viskasi ärtyneen\nkatseen hänen jälkeensä. -- Aina tekin Jere puolustatte. --\n\n-- Sinä, senkin retkale, -- hän jatkoi kääntyen Liisaan -- älä\nluulekaan, että tuollaisilla ehdotuksilla pääset eroon työstä.\n\nEmäntä vilkasi portille päin. Rannalta tulevaa polkua nousi pyykkikoria\nkantava nainen. Pihaan astuessaan loi tämä pikaisen katseen portailla\nseisoviin, mutta jatkoi sanaakaan sanomatta matkaa pihan toiselle\npuolelle.\n\n-- Annat äitisi raataa ja nostaa pientä palkkaa sentähden, että sinä\nlaiskuudessasi olet hänen leipäänsä vähentämässä, -- emäntä yhä pauhasi.\n\n-- Tässä on. Ottakaa. -- Tyttö työnsi säkkiriekaleen emännän käteen,\ntöyttäsi porstuaan, sieppasi multaisen perunakopan käteensä ja huusi\nemännälle ohi pyyhkäistessään: -- Minä tuon perunoita pellolta, minä\npesen ne ja keitän ja saatte nähdä, että kyllä minä osaan.\n\nEmäntä ei kuullut enempää. Hän palasi askareilleen, mennessään\nmurahtaen jotain sisusta, joka ei antanut myötä senkään vertaa, että\nolisi saanut kuulla minkälainen oikeastaan oli.\n\nToiset istuivat jo ruokapöydässä, kun Liisa hiljaa ja huomaamatta\nasettui penkille äitinsä rinnalle. Äiti ei katsonutkaan häneen, työnsi\nvain palan kuivaa leipää tyttöön päin ja jatkoi syöntiään.\n\nPuhuttiin seuraavan päivän kaupunginmatkasta. Illan kalansaalis oli\nvasta punnittu ja miehet arvioivat sen hintaa.\n\n-- Jere hoi, annatteko te uuden venheenne minulle lainaksi? -- Isäntä\nvilkasi pöydän toiseen päähän, vaativa kysymys katseessaan.\n\n-- Mikäpä muu kuin antaminen. -- Jere nuolasi miettivästi keitonjätettä\nlusikan laidasta ja sylkeä ropsautti sitten pöydän alle.\n\nLiisasta tuntui siltä kuin henki äkkiä olisi salpautunut häneltä.\n\nJere oli aina lupaillut, että tuolla uudella venheellään hän vie\nLiisan maailmaan, katselemaan sen ihmeitä ja koreutta. Helsingissä hän\nsitten ostaa sekä vehnäset että karamellit ja niitä he syövät pitkin\nkotimatkaa, kun se uusi, vankkarakenteinen venhe rohkeasti nousee ja\nlaskee aalloilla kuin lokki lennossaan.\n\nMutta jos nyt isäntä ottaisi sen veneen? Eikä hän tietystikään ottaisi\nLiisaa matkaan. Emäntähän oli puhunut Helsinkiin menosta. Isännän\nkanssa ei matka huvimatkaa oikein olisikaan. Palatessa ainakin täytyisi\nihan pelätä Sellaisenahan se isäntä aina -- --\n\n-- Meitä tulee neljä miestä, Pohjarannan isäntä poikineen ja se vieras,\njolta venhe on särkynyt. Tuon tytön voisin sitten ottaa passariksi.\n-- Isäntä viittasi Liisaan sanoillaan paraiksi katkaisten tämän\najatusjuoksun.\n\n-- Liekö tuosta passariksi! Ainahan se toimittaa kaikki nurin päin. --\nEmäntä sivalsi voita leivälle ja haukkasi.\n\nLiisan pää painui. Hän odotti, että jos äiti ehkä kävisi puolustamaan.\nTiesihän äiti, että Liisa kykeni, kun tahtoi ja kun neuvottiin. Mutta\näiti ei sanonut mitään. Eikä Jerekään.\n\n-- Johan tuollaisen itse pitäisi ansaita leipänsä. Ja moni\nansaitseekin. Mutta kun on kelvoton!\n\n-- Kyllä minä saan oppimaan. -- Isäntä nousi pöydästä.\n\nÄiti, joka juuri oli tarttunut leipäpilppuun, työnsi sen arasti ja\naivan kuin salavihkaa Liisan käteen, sitten hän rupesi auttamaan\nemäntää ruokien poiskorjaamisessa.\n\nLiisa livahti kenenkään huomaamatta ovesta ja laski täyttä neliä\nsuoraan Jeren venheen luo. Sen viereen hän pysähtyi, tarttui sen\ntukevaan, vaaleanruskeaan laitaan ja puristi sitä.\n\nTähän Jeren venheeseen olivat kaikki hänen hartaimmat toiveensa\nkeskittyneet. Hän oli seurannut sen valmistumista ihan kuin siinä\nolisi veistelty hänen omaa onneansa. Ja kun Jere oli puhunut\nkaupunginmatkasta, karamelleista ja vehnäsistä, oli se ajatus yhä\nenemmän juurtunut häneen, että tuo venhe se kerran vie hänet pois\nkaikesta pahasta ja kiusallisesta, josta ei omin neuvoin irti pääse,\nmutta Jere tuolla venheellään vie.\n\nViime aikoina hän lukiessaan satuja merenneidosta ja Egyptin kuninkaan\ntyttärestä aina oli muistanut tuota rannalla odottavaa, vankkatekoista\nvenhettä. Se oli ihan ruvennut tuntumaan taikakalulta, josta hädän\ntullen saisi suurtakin apua.\n\nMutta nyt isäntä ottaisi sen. Isäntä menisi eikä Jere. Ei tulisi\nvehnäsistä, karamelleista eikä Jeren iloisista jutuista mitään.\n\nEikä ollut takeita siitäkään, että edes pääsisi mukaan. Se emäntä kun\nsanoi niin vastustavasti ja halveksivasti.\n\nOli tuo säkinpaikkuukin sattunut niin pahaan aikaan! Olisihan siinä\nsaanut koettaa parastaan. Kai siitä olisi jotain syntynyt, jos oikein\nolisi viitsinyt. Mutta harmitti, kun emäntä aina vain työnsi käteen,\nsanoi: \"tee\" ja sillä hyvä. Ei neuvonut sen enempää. Itsestään piti\nosata ja ymmärtää.\n\nJa huonoimmat aseetkin aina annettiin käteen. Ihan kuin kiusalla. Ja\nsitten sätittiin -- sekä äitiä että Liisaa.\n\nEiköpä tuo äitikin vain tulisi iloiseksi, jos ei myötäänsä olisi pakko\nkuulla, että tuollainen se on se sinun tekemäsi lapsi. Rohkeamminpahan\näiti saisi syödäkin, jos ei Liisaa olisi. Nyt vähennettiin hänen\npalkkaansa Liisan ruuan tähden. Ja ihan arkailevan salaa hän sittenkin\npisti Liisan käteen, minkä uskalsi pistää.\n\nPöydästä noustessaan oli Liisa, kuten useimmiten, tuntenut sydänalassa\nomituisesti hiukaisevaa nälkää. Mutta nyt oli aivan kuin pala äkkiä\nolisi noussut kurkkuun asti.\n\nHän nielaisi pariin kertaan, mutisti sitten päättävästi suutaan ja\nkääntyi vanhan ihmisen vakavin askelin nousemaan pihaan.\n\n-- Äiti, ottaako isäntä minut mukaan, kuiskasi hän hiljaa ja ryömi\nlähemmä äitiä heidän paneuduttuaan maata aitan yliselle.\n\n-- Tuntuuhan tuo aikovan. -- Äiti oli jo kääntynyt seinään päin\nnukkuakseen. Mutta yht'äkkiä hän kääntyi päin Liisaan.\n\n-- Sinähän olet jo kerran ennen ollut siellä Helsingissä. Sanoivat,\nettä tulit hyvin toimeen, opit pian tietämään, missä mikin oli ja minne\npiti mennä. Pidä silmäsi auki huomennakin ja ole terävä. Et sinä ole\nmikään tunkiolle viskattava, muistakin se! Parempien ihmisten joukkoon\nminä sinua aina olen aikonut. Mutta enhän minä täällä voi tehdä mitään\nsinun hyväksesi, kun olet sellainen, että aina vain torutaan.\n\nÄiti kääntyi takaisin seinään päin ja Liisa kuuli hänen hetken perästä\nkovasti kuorsaavan. Mutta Liisa jäi äidin sanoista pitkiin ajatuksiin.\n\nHän oli kerran taas tuntenut, että kyllä äiti sittenkin tahtoo hänen\nparastaan. Ja sen hän myöskin nyt oli ymmärtänyt, että äitikin toivoi\nhänen pääsevän pois tältä saarelta, missä kaikki vain halveksivat ja\nparjasivat.\n\nTuo äidin ajatus oli Liisalle kuin ilmestys. Hän tuli siitä niin\niloiseksi, etteivät hukkaan menneet toiveet matkasta Jeren kanssa enää\ntuntuneet kovin mieltä kirvelevän. -- Jos ei Jere veisi, veisipähän\njoku muu. Kyllä kai hän pääsisi pois täältä, koska äitikin sitä tahtoi.\n\nNäihin ajatuksiinsa hän nukkui. Mutta matkaintonsa nostamana oli hän\npystyssä ennen muita. Aurinko oli vasta nousemassa itäisen luodon\ntakaa, kun hän raskaat kantamukset käsivarrellaan pysähtyi Jeren\nvenheen viereen, siinä odottaakseen toisia.\n\nPohjarannan puoleisesta metsiköstä kuului oksien ritinää, karheita\nmiesten ääniä ja välillä iloista viheltelyä. Pohjarannan miehet\nolivat kai tulossa. Ja se viheltäjä oli arvattavasti se, jolle oli\nvarattava paljon tilaa siitä syystä, että hänellä oli rikkonainen\npalkovenhe matkassaan. Isäntä oli ensin vastustanut sen mukaan\nottamista. Mutta vieras taisi tarjota hyvät kyytirahat, koska isäntä\nnauraen oli kehaissut hyvinkin kostuvansa siitä rahdista. Ja se se\nehkä oli hankkinut Liisallekin pääsön tälle matkalle, kun ei emäntä\ntilanahtauden tähden tahtonut lähteä.\n\nTaas risahti metsä, ja nyt tulivat miehet näkyviin. Pohjarannan\nahavoittunut isäntä kulki etummaisena, hänen jälessään hänen poikansa\nja viimeisenä nuori, vaaleaan urheilupukuun puettu poikanen. Kaksi\njälkimmäistä kantoi yhdessä sirotekoista, valkeaksi maalattua, pientä\nvenhettä.\n\nLiisan silmät revähtivät selko selälleen. Jeren uusi venhe oli tähän\nasti ollut hänestä kaiken venheelle mahdollisen kauneuden huippuna.\nMutta mitä se sittenkään oli tällaisen rinnalla. Tämä se vasta oli\noikea satuvene! Se muistutti ihan suurta, valkoista perhosta, tuossa\nmaatessaan.\n\nSamassa tulivat isäntä ja Jere. Miehet nyökkäsivät toisilleen,\nkattelivat nuorta vierasta ja rupesivat juttelemaan hänen venheestään.\nVaimoväki, emäntä ja äiti asettelivat sill'aikaa säkkejä ja koppia\nvenheeseen. Sitten joudutti isäntä lähtemään.\n\n-- Älä keiku siinä laidalla, niin että putoat mereen, varoitteli äiti\nLiisaa venheen liukuessa vesille.\n\n-- Vahinko ei olisi suuri, huusi isäntä vastaan ja sylkeä roiskautti\nhampaan kolosta ruskeanlikaisen kokkareen laineille.\n\nLiisan silmät jäivät kuin kiinni naulautuneina tuijottamaan\nvedenpinnalla kelluvaan sylkeen. Veri nousi polttavan kuumana poskille.\nTuntui aivan siltä, kuin se olisi ollut tipahtamaisillaan korvalehdistä.\n\nTuo musta, pilkkamielisesti mereen tirskautettu sylki oli kuin kuva\nhänen omasta, kaikkien halveksimasta olemassa-olostaan. Se sanoi\nselvään ja armotta, mikä ylenkatsottava olento hän oli, sanoi sen\nkaikille käsitettävällä tavalla, tuolle vieraallekin, joka itse oli\nniin puhdaspintainen ja kaunis, hienossa kaupunkilaispuvussaan.\n\nLiisa katsoi rannalla seisovaan äitiin päin. Katseessa oli kuin\nrukousta. Hän odotti, että jos äiti kuitenkin sanoisi jotain, jotain\nsen tapaista kuin eilen illalla ja sillä nostaisi häntä sekä toisten\nettä hänen omissa silmissään. Tai jos äiti edes katsoisi!\n\nMutta äiti ei sanonut eikä katsonut, venhe vain kääntyi salmensuusta\nulapalle päin, ja rannalle jääneet häipyivät näkyvistä.\n\nLiisan tuli niin haikea olla. Hän käpristyi kokoon aivan kuin\nkätkeytyäkseen toisten katseilta ja toivoi sisimmässään, ettei kukaan\nmuistaisi häntä olevankaan. Sillä jos muistaisivat, he tietysti myöskin\nmuistaisivat tuota mustanlikaista sylkeäkin, joka teki niin pahaa, että\nvedet ihan pyrkivät silmiin.\n\nHän hypisteli tunnustelevasti taskuaan. Sinne oli jäänyt\nkaarnanpalanen, jota hän eilen oli uittanut rannassa. Hän veti sen\nesille taskustaan ja viskasi mereen. Tuuli oli sen tuonut kotisaaren\nrantaan. Nyt hän antoi tuulen viedä sitä eteenpäin.\n\nHänestä tuntui samassa siltä, kuin hän mielellään itse olisi tuon\nkaarnanpalasen paikalla, kunhan vain olisi päässyt pois kaikesta tästä\nikävästä ja vaikeasta, jota ei jaksanut sietää.\n\nMutta kauan hän ei pysynyt haikeutensa lumeissa. Meren raittiit tuulet\ntuntuivat jo. Ne keinuttelivat Jeren nuorta, lähtöhaluista venhettä\nja nousivat valkoisen hyrskyävinä kohisemaan kokassa. Tuuli tohisi ja\nvenhe keinui. Menossa oltiin, oikein huimaavan hauskassa menossa.\n\nNuori vieraskin näkyi olevan iloissaan. Miehet laskivat leikkiä hänen\nkanssaan ja hän vastaili heidän sanasutkauksiinsa, milloin nauraen,\nmilloin puhellen. Kaikessa oli kuitenkin toisenlainen sävy kuin miesten\njutuissa. Koko hänen käytöksessään oli aina jotain siroa, somaa ja\nhienoa.\n\nLiisa olisi mielellään kuunnellut, mitä he puhuivat, mutta se\noli tuulessa mahdotonta. Hän kiinnitti siitä syystä huomionsa\nrikkoutuneeseen palkovenheeseen ja rupesi mielessään kuvittelemaan,\nettä se on sellainen taikakalu, jonka avulla hän nyt pääsee pois\netäiseltä saarelta, jossa hän on ollut vankeudessa, jonnekin, jossa\non hyvä ja hauska olla ja jossa hänestä tulee kykenevä ja erinomainen\nihminen.\n\nHän tuli näistä kuvitteluistaan niin iloiseksi, että se isännän\nmustanlikainen sylkikään ei enää saanut ihan maahan painetuksi. Hän\npäätti päinvastoin, että hän Helsingissä, jos ei sovi aikaisemmin\n-- koettaa saada jotain sanotuksi tuolle vieraalle, niin että tämä\nymmärtää, että hän, Liisa, on tyttö, joka tahtoo oppia ja päästä\neteenpäin elämässä. Ehkäpä siitä sanomisesta voisi olla jotain hyötyä,\nkun tuo nuori herra näytti niin kovin hienolta ja nosteli lakkiaankin\nniin mukavasti aika-ihmisten tavalla, vaikkei arvattavasti ollut\nmontakaan vuotta Liisaa vanhempi.\n\nPohjarannan isännällä oli asiaa ohikuljettavalla luodolla asuvalle\nkalastajalle. Sen johdosta laskettiin kerran maihin.\n\nMiesten ollessa asioilla saaressa käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen.\nHän laskeutui kojun kannelta venheen perälle, vetäytyi lähemmä laidalla\nkeinuvaa nuorta vierasta ja sanoi rohkeasti, osoittaen kumollaan olevaa\npalkovenhettä: -- Tuo on kaunis.\n\nNuori vieras näytti hämmästyvän. Mutta hän piti nähtävästi kiitoksesta.\n-- Kaunis on, vahvisti hän. -- Se on kuin sotka aalloilla, kun se aivan\näänettömästi liukuu eteenpäin.\n\n-- Minä tahtoisin kulkea sillä.\n\nVieras rupesi nauramaan. -- Helsingissä niitä on paljon, sanoi hän.\n\n-- Minäkin tahtoisin olla Helsingissä.\n\n-- Sitäkö varten, että siellä on tällaisia?\n\n-- Eikä. Mutta kun siellä on hauska olla ja kun minä siellä voisin\noppia kaikenlaista. Minä kyllä oppisin.\n\n-- Koulussako? Liisa nyökkäsi.\n\n-- Mutta eikö sille, joka on oppinut olemaan saaristossa, tule ikävä\nsuuressa kaupungissa? Ja entä mitä äiti sanoisi?\n\n-- Äitikin tahtoisi, että minusta tulisi \"parempi ihminen\".\n\nNuori poika katsoi uudelleen ja ihmeissään edessään seisovaan pikku\ntyttöön. Sitten hän rupesi nauramaan. Mutta kun miehet samassa\npalasivat venheelle, kääntyi hän hätäisen kiireisesti heidän puoleensa,\naivan kuin peläten, että he huomaisivat hänen puhelleen tuollaisen\npikkutytön kanssa. Kesken puheiden luistivat hänen ajatuksensa\nkuitenkin vielä Liisaan, joka oli seisonut hänen edessään ruskettunut\nniska kenossa, pitkä palmikko riippumassa selkää pitkin ja kasvoillaan\nnaurettavan luja ja päättävä ilme.\n\nHän kumartui katsomaan kokkaan päin, näki vilahduksen lapsekkuuttaan\npyöreästä poskesta ja tuulessa liehuvasta tukasta. Sitten miehet\nkompineen pakottivat hänen ajatuksensa toisaalle.\n\nKohta kun laskettiin Helsingin rantaan kiiruhti eräs naishenkilö\nvastaan. Hän oli nähtävästi odottanut saapuvia. Miehet rupesivatkin\nheti selvittelemään asioita hänen kanssaan. Nuori vieras tuli silloin\nsanomaan hyvästiä Liisalle. Tämä niiasi syvään, mutta katsoi samalla\nrohkean luottavasti vieraan silmiin. Katseeseen tuli kuin sanaton\npyyntö. Nuorukainen meni hämilleen. -- Ehkä me vielä joskus tapaamme,\nsanoi hän jotain sanoakseen. Ja Liisa niiasi uudelleen. Hänestä se sana\noli kuin lupaus. Se lisäsi hänen iloaan siitä, että hän aikaisemmin oli\nrohkaissut mieltään ja puhutellut vierasta.\n\nTouhussaan ja iloisena hän rupesi toimittelemaan hänelle annettuja\ntehtäviä, kanneskeli kalakoppia venheestä niitä odottaville, mittaili\nperunoita, kävi ostamassa kahvia ja sokeria kaupasta, jonne Jere\nedellisellä kerralla oli neuvonut, ja tunsi päässeensä kuin painon\nalta, kun sai toimitella kaikenlaista tiedossa, että kyllä se tulee\noikein tehdyksi eikä nyt kukaan toru.\n\nMutta kun kotiinlähdön aika läheni, rupesi Liisan mieli painumaan.\nHänen askeleensa hidastuivat ja paluu alkoi tuntua aivan mahdottomalta.\n\nHän oli astumassa Aleksanteria pitkin, tiesi, että siitä oli\nkäännyttävä esplanaadille, ja että hänellä sitten oli kauppatori\nedessään ja siinä ranta, josta tie kääntyi kotiin.\n\nMutta entä jos hän ei lähtisikään? Jos antaisi toisten mennä ja\nkoettaisi jäädä tänne? Eihän siellä saaressa kukaan kaipaisi, kun\näitikin vain tahtoi häntä parempien ihmisten joukkoon. Ja kyllä ne\nmiehet lähtisivät. Nyt kun ei Jerekään ollut matkassa, ei kukaan\najattelisi häntä. Ehkä vain arvelisivat, että hyvä kun jäikin sille\ntielle. Eivätkä ne kai juovuspäissään muistaisikaan.\n\nSamassa Liisa näki aamullisen tuttavansa kulkevan katua pitkin.\n\nHän läksi juoksemaan tämän jälessä, kääntyi siitä kulmauksesta, mistä\nvieras kääntyi ja pysähtyi ikkunan edustalle, kun näki hänen poikkeavan\nerääseen kukkakauppaan.\n\nLiisan hartaan rukoileva katse sai vieraan viimein katsomaan ikkunasta\nkadulle. Nuorukainen meni aivan hämilleen nähdessään Liisan. Hän\nkääntyi puoleksi naurahtaen kukkakaupan omistajattaren puoleen.\n\n-- Tiedättekö rouva, tuolla ulkona seisova pikku tyttö oli siinä\nvenheessä, jolla tänään palasin saaristosta kotiin. Tyttö tahtoisi\njäädä tänne Helsinkiin. Tuntuu ihan siltä, kuin hän odottaisi\njonkinmoista apua minulta. Mutta enhän minä voi mitään. En tullut\nkotonakaan asiasta puhuneeksi. Minä en voinut arvata, että nyt tapaisin\nhänet.\n\n-- Ehkä minä voisin, koska satun olemaan juoksutytön tarpeessa. Pidän\nenemmän maalaistytöistä kuin helsinkiläisistä. -- Rouva avasi oven ja\nviittasi Liisaa tulemaan. -- Sitte hän rupesi puhuttelemaan tätä. --\nVoisithan kysäistä, jos omaisesi tahtovat jättää sinut tänne, sanoi hän\nviimein.\n\nLiisa lensi punaiseksi ilosta, niiasi syvään rouvalle ja vilkaisi\nnuoreen herraan, joka myöskin näytti tyytyväiseltä.\n\n-- Mene nyt, toimitteli rouva, -- kysymään mitä toiset sanovat tänne\njäämisestäsi, -- ja tuo sitten vastaus. Meillä suljetaan näin kesällä\njo kello seitsemän.\n\nLiisa kääntyi juoksujalkaa ovelle, oli jo kadulla ja aikoi lähteä\nlivistämään, mutta muistikin että oli kääntynyt menemään sanomatta\nsanaakaan hänelle, joka kuitenkin oli pannut asian hyvään alkuun. Hän\nkääntyi siitä syystä takaisin, niiata töksäytti kukkakaupassa vielä\nseisovalle nuorelle pojalle ja sanoi anteeksi pyytävän selittävästi: --\nTämä oli aivan unohtua, kun tulin niin iloiseksi.\n\nKaikilta meni suu nauruun, mutta Liisa ei sitä huomannut. Hän oli jo\nmenossa.\n\nPäästyään torin varrelle hän äkkiä pysähtyi, katsoi hetken arvelevasti\nympärilleen ja teki sitten päätöksensä.\n\nMuutaman minuutin kuluttua hän oli kätkeytynyt porttikäytävään, josta\nhän taisi pitää rantaa ja Jeren uutta venhettä silmällä.\n\nVasta kun hän näki sen kääntyvän rannasta kotiinpäin, uskalsi hän tulla\nesiin piilostaan. Silloin hän lähetti viimeisen kiitollisen katseen\nsiihen suuntaan, jonne venhe oli kadonnut. Hänestä tuntui siltä kuin\nJeren uusi, kaunis venhe olisi täyttänyt antamansa lupaukset.\n\n-- Vai tulit sinä sittenkin, puhkesi rouva kukkakaupassa ihmettelemään\nLiisan astuessa sisään. -- Luulin, etteivät luvanneetkaan.\n\n-- Minä en kysynytkään. Miehet olivat juovuksissa enkä muutenkaan olisi\nkysynyt heiltä. Minä tiedän, että äiti tahtoisi minut herrasihmisten\noppiin.\n\nRouvalta meni suu taas hymyyn. -- Sinä olet ainakin rehellinen, sanoi\nhän ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän rupesi selittämään Liisalle\ntämän uusia tehtäviä.\n\n\n\n\nETEENPÄIN\n\n\nHelsinki oli äkkiä pukeutunut kesä-asuunsa. Kevät oli ollut pitkä ja\nharvinaisen kolea. Kylmät tuulet ja pilvinen taivas olivat ehkäisseet\nsen kehitystä ja kesäkuun kynnyksellä uskotelleet ihmisille huhtikuun\nolevan puolivälissään. Mutta sitten ilmat äkkiä muuttuivat. Kevään\nsalassa vaikuttaneet voimat näyttivät ihmeitään ihmisille. Viluisena\nvärjötellyt luonto upeili yht'äkkiä sekä lehdessä että kukassa. Kesä\noli tullut muutamassa päivässä. Aurinko hehkui kuumuuttaan kaupungin\nkivikaduille. Ken pääsi, kiiruhti muuttamaan maalle, ja katuliike\nhidastui kuin kuivumistaan poteva virran vesi kesähelteessä.\n\nAlaslaskettujen ikkunasuojustinten viileyttämässä kukkakaupassa\nvallitsi hiljaisuus. Liikkeen omistajatar oli aamiaistaan syömässä.\nNuori myyjätär ahmasi päivän lehdestä alakerran romaania, ja Liisa,\njoka juuri oli palannut kaupungilta, asettui porttikäytävän puolelle\nauki-olevaan oveen katselemaan liikettä kadulla.\n\nSuurkaupunki ei vielä ollut kadottanut mitään siitä viehätyksestä,\njolla se oli kietonut hänet jo hänen ensi käynnillään pääkaupungissa.\nJoka päivä ja joka aika se oli hänelle sama ihmeellinen, kuvarikas ja\nmielenkiintoinen kirja, jota hän silmin, korvin ja koko olemuksellaan\ntutki.\n\nÄkkiä Liisa käännähti. -- Neiti, katsokaapa näitä. -- Hän juoksi pari\naskelta huoneen perälle päin aikoen innossaan melkein nykäistä yhä\nlueskelevaa neitiä käsipuolesta.\n\nMutta neiti ei ollut halukas katsomaan. Hän yhä luki. Siitä syystä\nLiisa, muistaen ne monet portaat, jotka erottivat hänet arvokkaasta\nnuoresta neidistä, palasi paikalleen. Maalaiset, jotka vasta olivat\nkiinnittäneet hänen huomiotaan palauttaen hänen mieleensä koko pitkän\nsarjan saaristolaismuistoja, olivat jo nähtävästi poikenneet jonnekin.\nHeistä ei ainakaan näkynyt jälkeäkään. Mikään muukaan ei tällä hetkellä\nerityisesti kiinnittänyt mieltä. Liisan ajatukset kääntyivät siitä\nsyystä myyjätär-neitiin.\n\nKuinkahan se neiti malttoi ahmia romaania noin hirveän innostuneena,\nvaikka oli niin paljon hauskaa katseltavaa ympärillä?\n\nKyllähän ne satukirjat ja romaanit olivat hauskoja. Sen Liisa tiesi\nomasta kokemuksesta. Mutta niitä teki mieli vain silloin, kun elämä\nmuuten oli ikävää ja rumaa -- niinkuin ennenvanhaan saaristossa, missä\nei ollutkaan muuta hauskaa kuin Jere ja satukirjat -- tai pimeinä\nsyksy-iltoina, kun sade rapisi ruutuun, ei ollut mitään toimittamista,\neikä voinut katsella kadullekaan.\n\nMutta että tällaisena päivänä!\n\nLiisa oli vielä tätä ihmettelemässä, kun äkkiä sävähti punaiseksi\nhiusmartoa myöten.\n\nKadun toisella puolella melkein vastapäätä kukkakaupan ovea seisoi\nrotevarakenteinen mies porttikäytävässä. Hän sylkäsi reiluun\nmaalaistapaan. Se herätti ensimmäiseksi Liisan huomion. Sitten tunsi\nhän miehen. Se oli isäntä.\n\nNähtävästi oli tämä jo saanut kaupungintuliaisia. Tai ehkäpä niitä oli\nollut jo matkalla. Selvästi näki sekä isännän hajasäärisestä asennosta\nettä hänen hiukan horjahtelevista liikkeistään, että hän oli maistellut\naikalailla.\n\nLiisalle tuli äkkiä kammottavan selvänä mieleen ne monen monituiset\nkerrat, jolloin isäntä tällaisessa ja tavallisesti pahemmassakin\ntilassa oli palannut kotiin kaupungista. Silloin oli saanut pelätä\nhänen vihaansa yhtä paljon kuin hänen tunkeilevaa hellämielisyyttään.\nKerran hän oli koettanut siepata Liisan syliinsä, mutta äiti oli\nsilloin kiskaissut tytön turviinsa.\n\nSe kerta oli yksi niitä harvoja, jolloin Liisa oli tuntenut, että kyllä\näiti hänestä kuitenkin välittää. Eihän äiti sitä oikeastaan koskaan\nnäyttänyt. Mutta hän vapisi aivan sinä kertana. Ja kun isäntä sitten\noli tavoitellut äitiä, oli tämä lyönyt häntä vasten silmiä. Äiti ei\npelännyt -- ei ketään eikä koskaan. Sitä puolta Liisa aina oli ihaillut\näidissä. Ja nytkin se tuli mieleen sitä reilumpana ja kunniakkaampana,\nkun hän hengessä aivan oli kuulevinaan isännän suurläänistä rehentelyä\nja hänen tavanmukaista itsensäkehumista, joka kohosi huippuunsa silloin\nkun hän tuskin pysyi jaloillaan.\n\n-- Mitä sinä taas siinä kurkit, huomautti neiti huoneen perältä. Hän\noli päässyt lukemasta ja tunsi velvollisuudekseen jollain tavoin\nhuolehtia tehtävistään. Muun puutteessa hän oikasi Liisaa.\n\n-- Tämä katseleminen on niin hauskaa, kun ei nyt ole muuta\nkiireellisempää. -- Liisa ei voinut olla puolustautumatta, vaikka\nhän samalla kuuliaisena oikaisulle väistyi ovelta. Ostaja astuikin\njuuri kauppaan, ja Liisa vetäytyi myymälän takana olevaan pienempään\nhuoneeseen, joka oli hänen varsinainen oleskelupaikkansa silloin kun\nhän ei ollut kaupungilla.\n\nMutta kun hän hetkisen kuluttua läksi viemään ostettuja kukkasia\nkaupungille, askartelivat hänen ajatuksensa yhä äskeisissä asioissa.\nHän tekaisi siitä runonkin ja ajatteli että sanoisi sen isännälle\nvaikka vasten silmiä jos sellainen tilaisuus sattuisi eteen.\n\nTultuaan takaisin kauppaan pani hän sanat paperille.\n\n    \"Mies suuri ja suunnaton\n    nauraa ja hohottaa,\n    väkevin maailmassa on\n    vaikka sääret horjahtaa\n    ja vasten tahtoa täytyy nikottaa.\n    Hei, jaa, mahtava sittekin on\n    mies suuri ja suunnaton.\"\n\nHän oli tyytyväinen tekeleeseensä. Se oli kuin mieltä hivelevä\nvelankuittaus isännälle, vaikka tämä ei siitä tietänytkään.\n\nLiisa sai hyvän aikaa rauhassa antautua tälle sisäiselle\ntyydytykselleen, sillä vähäksi aikaa vilkastunut liike oli taas kuin\nseisauksissa. Oli ihmisten päivällis-aika; katukin oli antautunut kuin\npäivällislevon valtaan.\n\nMyyjätärkin käytti yleistä hiljaisuutta hyväkseen. Hän tiesi Liisan\npystyväksi sijaiseksi, jota hätätilassa sopi käyttää, kun omat asiat\nhoukuttelivat kaupungille aikana, jolloin olisi pitänyt olla liikkeessä.\n\n-- Älä nyt kuitenkaan riipuskele tuossa ovensuussa, varoitteli hän\nmennessään.\n\n-- Eipähän sitten kukaan ainakaan pääse sisään minun tietämättäni.\n-- Liisa nauroi, kääntyi hetkeksi poistuvaan neitiin ja sitten taas\nkatsomaan kadulle päin.\n\nHän oli seisonut siinä kotvan aikaa, kun taas muisti isännän. Jokohan\ntämä oli lähtenyt, vai vieläköhän ilahdutteli mieltään kaupungissa? Ja\nketähän hänellä tällä kerralla oli matkassaan? Ei ollut äiti ainakaan.\nNäin alkukesän kiireissä ei äiti koskaan joutanut kaupunkiin. Toiset\ntulivat kun halutti. Palkollisen täytyi asettua sen mukaan miten sopi\nja milloin lupa annettiin.\n\nHarvoinpa äiti olikin käynyt. Ei Liisan tultua kaupunkiin useammin\nkuin ennenkään. Mutta käydessään oli kuitenkin aina tullut katsomaan.\nTyytyväinen oli tuntunut olevan asiain menoon. Ei ollut sanonut paljon,\nmutta ei ollut moittinutkaan, kaikkein vähimmin kaupunkiin jäämisestä.\nKerran vain oli arvellut, että \"onhan tämä hyvä aluksi, mutta kouluun\nsinun pitäisi päästä\".\n\nNe sanat olivat siitä asti kyteneet Liisan mielessä. Ne olivat antaneet\nhänelle samanlaisen sysäyksen, kuin äidin sanat silloin ennen saarelta\nlähtöä. Ne olivat olleet kuin sormena viittaamassa, että tuosta sinun\non yritettävä.\n\nHän olikin siitä asti ruvennut ajattelemaan kouluunlähtöä aivan kuin\nvarmana asiana. Mutta miten se kävisi hänelle mahdolliseksi, oli yhä\nkäsittämätöntä.\n\nMuutaman kerran oli Liisa ottanut asian puheeksi rouvan kanssa. Mutta\npuhe oli aina loppunut alkuunsa. Rouva oli hyvä ja ystävällinen\nihminen, mutta hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että köyhän lapsen\nei pitänyt pyrkiä kouluun. Jos tällainen sai oleskella \"parempien\nihmisten\" seurassa ja heiltä oppia niin paljon että kykeni itseään\nelättämään, oli siinä hänelle oppia yllin kyllin.\n\n_Siltä_ kohdalta ei siis tie auennut. Siitä oli Liisa selvillä. Mutta\nmistä?\n\n-- Saamari, tässäkö se Helsinkiin karannut neiti taas seisoskelee\novensuussa?\n\nLiisa hätkähti kuin häntä olisi lyöty vasten silmiä. Mutta hän käsitti\nsilmänräpäyksessä tilanteen.\n\n-- Päivää, isäntä. Olettepa te ryvettäneet itsenne pahasti! Antakaahan\nkun minä autan! -- Hän vetäsi isännän ovelta syvälle porttikäytävään\nja rupesi siinä hankaamaan hihaa puhtaaksi. Hänelle oli tullut kova\nhätä samassa kun hän kuuli isännän äänen. Ei omasta puolestaan. Ainahan\nhän pakoon pääsi. Eikä hän osannut pelätä. Hän oli äitiinsä. Mutta nyt\nhän oli yksin liikkeessä ja edesvastuu oli hänen. Juopuneen tekoja\nei koskaan voinut edeltäpäin arvata. Sen hän tiesi. Ja jos sattuisi\njotain, jokin vahinko kukille tai muuta sellaista, ei hän voisi\nsulattaa sitä.\n\n-- Antakaahan, puheli hän yhä mairitellen, -- minä siistin paremmaksi.\nEihän isännänlaisen miehen sovi kulkea tällaisena kadulla!\n\nIsäntä tarttui hyvämielisenä sanojen mairittelevaan sävyyn. Hänkin\nrupesi kehumaan. Kovin oli Liisa kasvanut ja pulskistunut Helsinkiin\njouduttuaan ja nyt vielä siitä kun isäntä viimeksikin oli tavannut.\nSemmoinen suuri, korea tukka ja vartalokin niin verevä, vaikka Liisa\nvielä oli lastenkirjoihin kuuluva. Minkälaiseksi tulisikaan kun oikein\ntuuhistumaan rupesi?\n\nIsäntä tavoitteli kädellään, mutta Liisa vältti äkillisellä\nhypähdyksellä.\n\nSilloin hän muisti runonsa. -- Antakaahan. -- Hän sieppasi isännän\nhatun käteensä, oli siistivinään sitä, mutta pistikin samalla nauhan\nalle taskustaan ottamansa kurttuisen paperiliuskan. Sitten hän työnsi\nhatun takaisin isännän päähän.\n\n-- Hyvänen aika, nyt tulee ostajia!\n\nHän ryntäsi porttikäytävästä suoraan kauppaan, ennätti mennessään\npelolla ajatella, että isäntä ehkä tulee perässä ja silloin voi\ntapahtua vaikka mitä. Mutta mikään ei tässä auttanut. Ostaja oli jo\nkaupassa, ja häntä oli palveltava. Kesähelteen näännyttämä rouva painui\nläähättäen kukkakaupan toiselle tyhjänä olevalle, tuolille, työnsi\nsuuren vanhanaikaisen hattunsa niskaan ja rupesi kiirettä pitämättä\nlöyhyttelemään kasvojaan.\n\n-- Onko täällä nykyään uutta väkeä, kysyi hän katsoen epäilevästi\nLiisaan.\n\n-- Neiti tulee aivan kohta, hän pistäytyi vain pienelle asialle.\n-- Liisan silmät vahtivat ovea, samalla kun hän tunsi suurta\nmielenkevennystä siitä, että ostaja sattui olemaan tällainen\nkiirettäpitämätön, maaseutulaiselta näyttävä nainen, jota palvellessa\nennätti ajatella muutakin kuin kukkien näyttelemistä ja suosittelemista.\n\n-- Tuokaa nyt näytteeksi mitä teillä on, komensi rouva. -- Minä olen\nniin näännyksissä, etten jaksa tästä mihinkään.\n\nLiisa rupesi esittelemään tarjolla olevia kukkia, itsekseen iloiten\nsiitä, ettei isäntää vielä ainakaan ollut kuulunut. Tuskinpa hän sitten\ntulisikaan, koska ei ollut kohta lähtenyt tulemaan.\n\nMutta samassa isäntä seisoikin ovensuussa.\n\n-- Ei täällä ole muuta kuin kukkia, yritti Liisa karskisti. -- Menkää\nmuualle.\n\n-- Hemmetissä mitä minä muualle. -- Isäntä painui kursailematta\ntoiselle tyhjänä olevalle tuolille ja laski hattunsa vieressä olevalle\npöydälle.\n\nRouva, joka jo oli ennättänyt vähän tointua väsymyksestään, katsoi\nkysyvästi toisesta toiseen, jäi sitten tuijottamaan isännän pöydällä\nolevaan hattuun ja purskahti viimein nauruun.\n\n-- Vai kuljettaa tämä mies kirjeitä hattunauhassaan?\n\nLiisalta lennähti sydän kurkkuun. Hän ojensi kätensä kirjettä\ntavoitellen, mutta rouva ennätti ennen häntä. -- Tässä taitaakin olla\njotain merkillistä tekeillä, sanoi hän tarttuen paperiliuskaan.\n\nIsäntä tuijotti älyttömästi toisesta toiseen.\n\nLiisa tointui ensimmäisenä. -- Ei mitään merkillistä, sanoi hän\nlevollisesti. Hän kuuli takahuoneen oven aukenevan ja tiesi neidin\ntulleeksi. Vastuun taakka putosi hänen hartioiltaan, ja hurja halu\nheräsi hänessä. -- Lukekaa vaan, sanoi hän niskaansa keikauttaen.\n\nVanha rouva epäröi hetken. Hän katseli Liisaa, joka niska kenossa\nja helakka puna poskillaan seisoi keskellä lattiata uhma katseessa\nsilmäillen tuolilla istuvaa isäntää.\n\nUteliaisuus pääsi kuitenkin voitolle. Rouva kääräsi auki paperiliuskan\nja luki kuuluvalla äänellä: -- \"Mies suuri ja suunnaton nauraa ja\nhohottaa, väkevin maailmassa on, vaikka sääret horjahtaa ja vasten\ntahtoa täytyy nikottaa. Hei jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja\nsuunnaton.\"\n\n-- Mi-mitä perh--. Sana katkesi nikotukseen. Ja vanha rouva vain\nnauroi, nauroi niin, että kyyneleet tippuivat.\n\n-- Hi-hi-hii-. Mainetodistus hattunauhassa! Hi-hi-hii!\n\nSilloin isäntä suurella voimainponnistuksella karkasi pystyyn.\n\n-- Saakelin akkoja, kyllä minä -- Mutta siihen katkesivat isännän\nuhkaukset.\n\nHän näki järjestyksenvalvojan rinnallaan ja ymmärsi kaiken\nmahtipontisuutensa turhaksi. Hän kääntyi siitä syystä suoraa päätä\nkadulle, jättäen hämmästyneet naiset kukkakaupan tuoksun täyttämään\nviileyteen.\n\nEnsi hämmästystä seurasivat selittelyt sekä puolelta että toiselta.\nMyyjätär-neiti kehui sukkeluuttaan aseman oivaltamisessa. Hän oli\nsisään tullessaan tuntenut isännän samaksi, joka kerran ennenkin\noli tullut kauppaan Liisaa tervehtimään ja silloin juovuspäissään\nkaatanut kumoon kaksi kallisarvoista kukkalaitetta. Poliisi oli siksi\ntarpeen. Sen hän heti arvasi ja sattuikin paraiksi näkemään sellaisen\nkadunkulmauksessa.\n\nVanha rouva yhä nauroi. Hän kertoi neidille miten väsyneenä hän oli\ntullut kauppaan, mutta miten tämä pieni seikkailu aivan oli virkistänyt\nhäntä. Hän piti reippaista ja elämänhaluisista ihmislapsista, jotka\nosasivat laskea vähän leikkiäkin. Hän oli itsekin ollut sellainen.\n\n-- Älkää kuitenkaan kehuko liiaksi, varoitteli neiti. -- Tämä tyttömme\non muutenkin rohkealuontoinen. -- Hän katsoi Liisaan, joka yhä seisoi\npaikallaan aivan kuin odottaen mitä vielä syntyisi hänen viskaamansa\npommin räjähdyksestä.\n\nRouva mittasi Liisaa hetken katseillaan. -- Oletko sinä käynyt koulua?\nkysyi hän.\n\nLiisan sydän sykähti. Hän astui muutaman askeleen lähemmä. -- En, mutta\nminä tahtoisin sinne.\n\nRouva ei katsonutkaan häneen. Hän kääntyi uudelleen neidin puoleen ja\nrupesi tiedustelemaan tältä kaikenlaista, aivan kuin asia ei ensinkään\nolisi koskenut Liisaa. -- Eikö hän todellakaan ole saanut oppia mitään?\nkysyi hän uudelleen.\n\n-- Itsekseenhän hän vähän on lueskellut. Rouva on lainannut hänelle\nmuutamia koulukirjoja, kun hän aina niitä tahtoo.\n\nHe jatkoivat puhetta pitemmältäkin, osaksi kuiskaamalla. Ei toinen\nenemmän kuin toinenkaan käskenyt Liisaa pois. Näytti siltä kuin he\naivan olisivat unohtaneet hänet. Itse hän ei myöskään liikahtanut. Hän\nseisoi hievahtamatta paikallaan, sisimmässään omituisen juhlallinen\ntunne siitä, että hänen vastainen kohtalonsa nyt ratkaistiin. Sieltä\ntäältä sattui hän kuulemaan sanan tai toisen: -- oppii pian -- ei\nmikään nero, tavallinen, -- mutta reipas -- --.\n\nÄkkiä vieras rouva kääntyi Liisan puoleen. -- Onko se vain\nherraskaisuutta sinussa, vai tahdotko sinä todella oppia jotain?\n\nLiisa oikaisihe. Puna hänen poskillaan kävi entistä helakammaksi, hänen\nkatseensa painui rouvan katseeseen rehellisyydellä, jota ei käynyt\nepäileminen, ja vastaus tuli silmän rävähtämättä:\n\n-- Kyllä minä tahdon oppia. Mutta tahdon minä myöskin herrasihmiseksi.\nÄiti on aikonut minut sellaiseksi.\n\nTaas rupesi rouva nauramaan niin, että kyyneleet aivan herahtivat\nsilmiin. Sitten hän hiljaa kuiskasi jotain neidille. Mutta kun kauppaan\nsamassa tuli ostajia, katkesi puhe siihen. Rouva vain kätteli neitiä,\njonka hyvä tuttava hän näkyi olevan, ja lupasi myöhemmällä tulla\ntapaamaan liikkeen omistajatarta.\n\nOstajia tuli nyt yhtäkkiä useampia. Liisa sai lähteä juoksemaan\npitkin kaupunkia kukkia kyydissä. Oli kiireen touhua, jommoisesta hän\noikeastaan piti. Mutta tällä kerralla hän ei ollut selvillä siitä\noliko työ tavallista hauskempaa vai vaikeampaa. Mieli oli niin kevyt,\nettä halutti mennä ihan lentämällä. Mutta samalla oli vaikeata pitää\najatuksiaan koossa. Ne kieppuivat yhtenään tuon samaisen ihmeellisen\nasian ympärillä.\n\nJätettyään viimeiset vietävänsä niiden määräpaikkaan tuli Liisa\nkulkemaan Boulevardia pitkin kotiinpäin. Kulkiessaan suuren ja\nkomean rakennuksen ohi hän pysähtyi, etsi katsein muutamia ikkunoita\nkolmannessa kerroksessa ja jäi hartaudella tuijottamaan niihin.\n\nKun nyt saisikin juosta tuonne ylös, soittaa ovikelloa ja yhdessä\nainoassa henkäyksessä kertoa kaikki! -- Se tuntui aivan kuin asiaan\nkuuluvalta. Nyt tapahtumassa olevahan vain oli jatkoa sille mikä sai\nalkunsa silloin kun Bernt-herra toimitti hänelle paikan kukkakaupassa.\n\nMutta siitä oli jo pari vuotta. Ja näiden vuosien kuluessa oli Liisan\nsuhde parooni Berntiin muuttunut yhtä tuntuvalla kuin selittämättömällä\ntavalla. Alussa oli nuori parooni silloin tällöin tullut kukkakauppaan\nkysymään mitä Liisalle kuului. Kahdesti oli Liisaa käsketty hänen\nkotiinsakin. Siellä häntä oli kahviteltu ja syötetty makeisilla. Hän\noli istunut hienoilla tuoleilla huoneissa, joiden komeus hänestä oli\nsamanlaista kuin loisto \"Tuhannen ja yhden yön tarinoissa\".\n\nPerhe oli vanhaa aatelia ja yleistä arvoa nauttiva. Sen oli Liisa kohta\nensi aikoina kuullut kukkakaupassa. Ja kun hän ensi kertaa pääsi sinne\nvieraisille, tunsi hän kohta, että todellisuus täysin vastasi sitä\nmitä hänelle oli kerrottu. Kun kaunis, hienopiirteinen paroonitar tai\nkookas parooni itse häntä puhutteli, rupesi sydän kohta hätäisesti\npamppailemaan. Kaikki se omanarvontunto, joka teki Liisan rohkeaksi\nihmisten seurassa, suli olemattomaksi kuin lumi lämpöisessä vedessä sen\nhienouden hohteessa, joka häntä täällä ympäröi.\n\nHän ei tullut sen rohkeammaksi, vaikka kaikki olivat hyvin ystävällisiä\nhänelle. Sekä parooni että paroonitar taputtivat häntä olalle,\nkoettivat puhua suomea hänelle ja sanoivat häntä \"Berntin pikku\nholhokiksi\".\n\nKertomus Berntin osuudesta asiain kehityksessä toistettiin moneen\nkertaan ja aina sellaisella ihastuksella, että Liisa entistä selvemmin\nymmärsi mikä ihailtava olento \"Bernt\" oli.\n\nBernt itse näytti olevan sekä huvitettu että vähän hämillään asiasta.\nHän kierteli vihellellen huoneissa vanhempien jutellessa Liisan kanssa,\ntoi tälle muutamia kauniita maisemakuvia katseltavaksi, kertoi vähän\nniistä, mutta jätti sitten kertomiset kesken, meni saliin ja asettui\nsoittamaan.\n\nSe soitto oli niin kaunista, että Liisa pitkät ajat Silversköldillä\nolonsa jälkeen uneksi siitä.\n\nMutta nyt oli Bernt lakannut tuomasta makeisia Liisalle. Hän kävi\nkaupassa vain silloin kun tuli kukkia ostamaan ja tervehti Liisaa\ntoisella tavalla kuin ennen. Hän itse oli tullut oikein nuoreksi\nherraksi, ei ollut poikanen kuten ennen. Ja Liisakin kävi jo\nneljättätoista. Useimmat luulivat häntä vanhemmaksikin, sillä hän\noli kookas ja vankkarakenteinen. Bernt tervehti häntä aivan kuin\naika-ihmistä.\n\nSentähden ei nyt sopinut lapsimaisesti juosta kertomaan mitä oli\ntapahtunut, -- tai mikä oikeastaan oli tapahtumaisillaan, -- niin\nhauskaa kuin se olisi ollutkin.\n\nLiisa huokasi, katsoi vielä kerran suurella hartaudella kolmannen\nkerroksen ikkunariviin ja kääntyi sitten hieman hidastunein askelin\njatkamaan matkaansa.\n\nKääntyessään Boulevardilta Heikinkadulle pysähtyi hän katsomaan\n\"Huvubladin\" ikkunoihin näytteille asetettuja kuvia. Kun aika myötä\nantoi oli hänellä tapana tälläkin tavalla onkia itselleen oppia.\nJa nythän tämä kuului hänelle entistä enemmän, kun hän jo oli kuin\npuolitiessä koululainen.\n\nHän oli juuri jatkamassa matkaansa, kun eräs pyöräilijä hyvää kyytiä\ntulla huristi suoraan eräitä ajurinrattaita vastaan. Pyöräilijä ei\nvoinut väistyä vasemmalle. Raitiovaunu tulla hyrräsi siihen paraiksi.\nEi ollut muuta neuvoa kuin hypätä maahan. Siten joutui Liisa äkkiä\nvastatusten Bernt Silversköldin kanssa.\n\n-- Miten kovasti hauskaa. -- Liisa ei uskaltanut ojentaa kättä, mutta\nhänen silmänsä ilmaisivat enemmän kuin kädenpuristus. -- Minä ihan\ntunsin, että nyt piti saada kertoa teille asiasta.\n\nBernt lennähti hieman punaiseksi. Hänhän ei enää ollut mikään\npikkupoika, jonka noin vaan sopi puhutella ketä hyvänsä.\n\nHän nosti kuitenkin lakkiaan ja kumarsi. Sentähden Liisa huomaamatta\nmitään jatkoi yhteen menoon. -- Tämä on ihmeellisin päivä elämässäni\nsiitä asti kun tulin tänne Helsinkiin. Minä olen ihan pyörällä\njännityksestä ja ilosta.\n\nHän puhui hätäisesti kuin ilostaan hengästyneenä, silmät säteilivät,\nvaalea, leveälierinen kesähattu oli valahtanut niskaan ja ohimojen\nkohdalla kiertyi kesälämmön kähertämä tukka kiharaan.\n\nBernt ei voinut olla näkemättä miten kaunis hän oli. Ja iloinen,\nhätäinen, osaksi lapsellinen, mutta luontevassa omaperäisyydessään\nviehättävä puhe tempasi ehdottomasti mukanaan. Bernt unohti siitä\nsyystä sekä puhetoverinsa nuoruuden että oman miehistyvän ikänsä ja\naatelisen arvonsa. Nojaten pyöräänsä hän kuunteli huvitettuna ja\nhymyssäsuin.\n\nHe seisoivat tässä asennossa, kun muuan vanha, hienolta näyttävä\nherra pysähtyi läheisyyteen ilmeisesti tarkaten heitä. Hänen tutkiva\nkatseensa sai viimein Berntinkin katseen nousemaan.\n\nHieno puna nousi taaskin Berntin herkkäilmeisille kasvoille. Hän nosti\nlakkiaan. Vanha herra tuli silloin lähemmäksi, kätteli Berntiä, puhui\nruotsia ja kiinnitti paheksuvan katseen Liisaan.\n\nTälle tuli paha olla. Mutta siitä huolimatta hän jäi paikoilleen. Hänen\npuheensahan äsken oli katkennut aivan kesken.\n\nSamassa tuli raitiovaunu. Vanhus nousi siihen. Bernt auttoi häntä.\nSitten hän palasi Liisan luo ja sanoi kiireisesti hyvästi. -- Onnea\nnyt, sanoi hän lopuksi, mutta äänensävy oli toisenlainen kuin äsken.\n\n-- Hyvästi, sanoi Liisa ja läksi puolijuoksua oikaisemaan puistikon\nläpi Aleksanterille. Hän oli oppinut ymmärtämään jonkunverran ruotsia.\nJa hän oli selvästi kuullut, että se vanha herra oli tiedustellut,\nmiksi ei Bernt ollut maalla vanhempiensa kanssa. Vaunuun astuessaan\nhän oli sanonut jotain, jolla käski Berntiä muistamaan, että tämä oli\nvanhempiensa ainoa poika.\n\nLiisasta tuntui siltä kuin hänen ihmeellinen ilopäivänsä jollain\nkäsittämättömällä tavalla olisi pantu pilalle.\n\n\n\n\nVOIMAT VASTAKKAIN\n\n\n1.\n\nLeskirouva Emma Sars väänsi vanhanaikuisen mahonkipiironkinsa lukkoon,\npisti avaimen taskuunsa ja palasi keinutuoliinsa.\n\nHän oli vasta pistänyt suuren tukon seteleitä piironkinsa\nsalalaatikkoon. Nyt hän ajatuksissaan jatkoi aseman selvittämistä.\n\nHän teki vain harvoissa poikkeustapauksissa muistiinpanoja menoistaan.\nHänellä oli omassa muistissaan tarkka ja luotettava tilikirja. Sitä\nhän tällä kerralla tutki harkitsevammin kuin pitkään aikaan. Hän\nteki tilinpäätöstä pitkälle, menopuolella olevalle sarekkeelle. Ja\nkysymys, joka nyt kiinnitti hänen mieltään, koski sitä, saataisiinko\ntulopuolella menoja vastaava sareke syntymään.\n\nSiitä asti kun hän toi Liisa Spetsin kotiinsa, oli hän maksanut kaikki\ntämän puolesta. Ruoka, vaatetus, jalkineet, kouluutus, kaikki oli\nkysynyt rahaa, aina vain rahaa. Menopuoli oli kasvanut ilman että\nvastaiselle puolelle karttui mitään.\n\nSe pieni passaus, jota Liisa kodissa teki, ei merkinnyt mitään, ei\nliioin hupikaan, jota hänestä oli ollut. Hän oli omapäinen eikä ottanut\ntaipuakseen sinne minne toinen tahtoi. Ja näihin astihan hänen aikansa\nolikin mennyt opintoihin.\n\nSe hyväntuntemus, joka syntyy tehdystä hyvästä työstä, merkitsi\ntietysti jotain. Sehän se suuressa määrin olikin kannustanut rouva\nSarsia Liisan ottamiseen. Mutta ainahan sitä samalla toivoi, että\nitsekin asiasta vähän hyötyisi --, jollei muuten niin ainakin toisten\nosoittamasta kiitollisuudesta.\n\nJos Liisalla oli edes hituisenkaan kiitollisuudentunnetta, oli hänen\naika nyt osoittaa sitä, kun hän opettajaksi valmistuneena palasi kotiin\nseuraavana syksynä astuakseen virkaansa täällä rouva Sarsin omassa\nkotikaupungissa.\n\nRouva Sars otti sukankutimensa pöydältä, pani pienellä sysäyksellä\nkeinutuolin heilahtelemaan ja antoi ajatusten taas luistaa.\n\nIkkuna oli auki. Sen alapuolella oli ryhmä sinipunertavia sireeniä ja\npari kukista valkeata pihlajaa. Niiden tuoksu tuli tuulenlehahduksissa\nkesäisenä ja voimakkaana huoneeseen.\n\nKullalla ja sinisellä kirjailtu, porsliinitauluinen seinäkello löi 5.\nÄäni helähti harvakseen ja arvokkaasti.\n\nVanha rouva antoi kutimen painua helmaan, kumartui hieman eteenpäin\nja kiinnitti huomionsa naapurin, kadun toisella puolella olevaan\npuutarhaan.\n\nHerra Malmilla mahtoi olla vapaa iltapäivä tai sattuiko muuten olemaan\nlomaa, koska maleksi Röllerin puutarhassa päivää paistattamassa. Ja\nniin hyvämieliseltä kuin näytti, ihan niinkuin hänkin olisi odottanut\njotain!\n\nRouva Sarsin ajatukset luiskahtivat taas Liisaan, joka varmaan paraikaa\nistui junassa. Mutta hänestä ne kohta palasivat takaisin Malmiin.\n\nSe se vasta oli toimessaan ahkera mies. Aina menossa ja aina touhussa.\nJos ei puodissa sattunut olemaan muuta tehtävää, niin osasipa käyttää\naikansa kohteliaaseen seurusteluun ostajien kanssa. Ja sekin merkitsi\npaljon. Se huvitti ainakin vanhaa, joka ei itse jaksanut liikkua\npaljon ja jota kuitenkin halutti kuulla mitä maailmassa tapahtui. Eikä\nse vähentänyt ostohalua. Päinvastoin. Herra Malmilla olikin aivan\nerinomainen tapa palvella ostajia. Sai tuntea palvelevansa liikettä\nostoksillaan. Ja se oli mieluista. Ainakin rouva Sarsista. Se yllytti\njatkuvaan palvelevaisuuteen.\n\nMitähän jos saisi herra Malmin tälle puolelle juomaan kahvia ja vähän\njuttelemaan?\n\nVanha rouva nousi, siirsi kukkivan pelargoonian syrjään ja kumartui\nikkunasta kadunpuolelle.\n\n-- Herra Malm, herra Malm. -- Hän huiskutti ikkunasta suuriruudullista\nnenäliinaansa, sillä vahventaakseen vanhan ja ohenneen äänensä\nvaikutusta.\n\nNuori, puutarhassa kävelevä mies pysähtyi. Huomatessaan vanhan rouvan\nhän avasi puutarhaportin, kiiruhti kadulle ja jäi siihen, lakki\nkohteliaasti koholla kuuntelemaan mitä oli sanottavaa.\n\n-- Tulkaa, tulkaa, saatte kahvia!\n\nTarjotin pannuineen oli jo pöydällä herra Malmin astuessa huoneeseen.\nEsipuheitta lähtikin puhe kohta luistamaan pikkukaupungin tuoreimpiin\ntapahtumiin, nimipäiviin, joita viskaalilla edellisenä iltana oli\nvietetty suuresti kuten ainakin ja kauppias Kenosen kihlaukseen.\n\n-- Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä\nkihlauksellanne. -- Rouva Sars kallisti pannua. -- Tilkkanen lisää,\nehdotti hän myhähdellen.\n\nHerra Malm ojensi kuppinsa. -- Pelkään, että saatte odottaa kihlausta\nkauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on\nmonesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti\ntoteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.\n\n-- No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen\nodottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra\nMalm.\n\nVanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina\nkolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa\nvälillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. -- Saahan\nnuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.\n\nHän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon,\njoka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä\nkenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen\noli toinen asia, toinen huolehtia omastaan. _Hän_ puolestaan\noli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut\nkodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka\nsurkeille jälille.\n\nRouva Sars rupesi äkkiä puhumaan kasvatistaan. Tämän oli määrä saapua\npuolentoista tunnin kuluttua iltajunalla. Rouva Sarsin olisi tehnyt\nmieli mennä vastaan. Olisi taas kerran saanut nähdä, ketä siellä\nasemallakin oli. Mutta eihän sitä kannattanut ajatellakaan. Liikkuminen\noli käynyt hänen kipeille jaloilleen yhä vaikeammaksi.\n\n-- Jos minä ehkä voisin? -- Herra Malmin ääni kuulosti kohteliaan\nvälinpitämättömältä. Mutta hän tunsi odottavansa vastausta\njonkinmoisella jännityksellä. Ei ollut ensinkään vastenmielistä lähteä\nosottamaan kohteliaisuutta tuollaiselle iloiselle ja kauniille nuorelle\ntytölle.\n\nKun juna hiukan myöhästyneenä tulla puhisi asemasillalle, seisoikin\nMalm sen kaikkein suotuisimmalla tähystyspaikalla taskussaan valmiiksi\nvarattu ajurinlippu.\n\nMatkustajia alkoi lappautua vaunuista. Niitä tuli tavaton määrä\nkaupungissa pian alkavien urheilu- ja veistokurssien johdosta. Täytyi\npitää varansa, jottei silmä sivuuttaisi. Kuulokin oli otettava avuksi.\nSillä jos silmä pettäisi, tuntisi Malm varmasti äänen. Sellaista ääntä\nei ollut kellään toisella. Se oli ihmeellisen kirkasäänistä livertelyä,\naivan kuin alkusoitto naurulle, joka usein seurasi sanoja.\n\nKuinka se nauru soi ja helisi! Pelkkä muisto teki mielen iloiseksi.\n\nNyt, nyt! Helisevä ilonauru lensi samassa kuin livertelevä lintunen\nasemasiltaa pitkin.\n\nMalm säpsähti aivan kuin se sittenkin olisi tullut odottamatta. Hän\naikoi rynnätä eteenpäin, mutta näkikin, ettei tulija ollut yksin. Muuan\nvieras herra vaaleassa kesäpuvussa tarttui vaunun ylimmältä astimelta\nhänelle ojennettuun hattukoteloon ja kääntyi sitten neiti Spetsin\nrinnalla astumaan asemahuoneeseen.\n\nOskar Malm hypisteli hermostuneesti taskussa tuntuvaa ajurin lippua.\n\nSamassa tulvahti uusi, sankka parvi matkustajia vaunusta. Hän vetäytyi\nsen sakeimpaan tiheikköön ja kulki sillä lailla asemahuoneen läpi\nrakennuksen toisella puolella olevalle kadulle. Matkustajajonon\nvieriessä odotussalin läpi näki hän neiti Spetsin saattajansa kanssa\nodottamassa pakaasia. Tungoksen tähden syntyi jonossa hetken seisahdus.\nMalm ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja. Neiti Spetsin kirkas\nääni kantautui kauaksi.\n\nVieras herra oli varmaan ehdottanut jotain, koska neiti Spets\npäättävästi vastasi: -- Ei tänään. Kasvatus-äitini on vanha ja tahtoo\najoissa panna levolle.\n\nViskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä\nkuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin\noli evätty. -- Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei\ntotisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan\ntähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva\nSarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen\najurinlipun tähden etenkin.\n\nHän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, -- yksin\n-- katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan\nnäytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta\nsen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.\n\n-- Missä herra Malm on? -- Vanha rouva oli tullut portaille vastaan\nhyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan\npihaan, harmistui hän.\n\n-- Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?\n\n-- Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. -- Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen\nottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun\ntervetulo-suudelman.\n\n-- Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.\n\nLiisa lensi punaiseksi.\n\n-- En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla\ntavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon\npaikan Helsingissä.\n\n-- Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi\nkuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina\nolen tehnyt hyväksesi? -- Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä\netehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi\nsyntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti\nkäsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa\nrouvaa kohti.\n\n-- Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti,\n-- olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun\nteoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.\n\nVanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä\nloitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse\nkasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista\nkaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö\nmuutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa\njuuri sellainen, josta hän piti.\n\n-- Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten\ntiedustelemaan Helsingin kuulumisia.\n\nIllallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä\npuhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan\nmakuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan\npidätetty huokaus.\n\nHän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan\nnojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.\n\nKuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin\nvastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin\nsai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena\ntuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.\n\nAvartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä\nahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi.\nHän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto\noli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin\nvastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset\nmuistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus,\nvaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi\nja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, --\nkaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä\ntukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.\n\nMutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän olla _tosi_. Hän ei alentuisi\nteeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota\nhänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin\nsulaksi kiittämättömyydeksi.\n\nHän _tiesi_ kuitenkin olevansa kiitollinen --, tunsi sen tänään ehkä\nselvemmin kuin koskaan ennen.\n\nMitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä\noli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina\nvuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin\nolisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän\nnäinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli\npäässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen\narvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka\nnyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus\nvielä lisäsivät merkitystä.\n\nIlman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä\nkukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena\nistunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän\nkohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.\n\nHän sulki silmänsä ja antoi hiljaisen iltatuulen vilvoitella polttavia\nposkia.\n\nLiike, sana, katse tunneilta junavaunussa johtui mieleen kauniina\nhienossa ritarillisuudessaan.\n\nTämä heidän tutustumisensa uudistuminen oli oikeastaan tullut aivan\nodottamatta. He olivat useamman vuoden olleet kuin kadoksissa\ntoisiltaan. Bernt oli ollut ulkomailla ja hän itse oli tänä aikana\najatellut vain työtään, -- huvitusta ainoastaan silloin tällöin ja\nsiinä muodossa kuin se kulloinkin eteen sattui.\n\nMutta viime talvena hänen ollessaan yksityiskutsuissa erään\nopintotoverin luona, astui Bernt äkkiä huoneeseen ensinkään huomaamatta\nketään erityisesti. Talon tytär aikoi kohta senjälkeen esittää heidät\ntoisilleen. Silloin Bernt katsoi pitkään, mutta ei sittenkään tuntenut.\n-- Me olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän silloin itse päättävästi,\nBerntin yhä tuijottaessa häneen.\n\nHe tanssivat ja puhelivat paljon yhdessä sinä iltana. Ja kun oli\nlähdettävä, tuli Bernt saattamaan. Rinnan he kulkivat pitkin hiljaisia\nkatuja, joille taivaan tuikkivat tulet loivat rauhallista valoaan, ja\nkun tulivat perille, seisoivat vielä kauan portilla, siinä puhellen\najasta, joka oli kulunut ja kaikesta mitä se oli tullessaan tuonut.\nHehän kumpikin sen kuluessa olivat siirtyneet murrosvuosien kynnykseltä\nkeskelle parhainta nuoruutta.\n\nSenjälkeen sattuivat he useammankin kerran tapaamaan, joskus yhteisen\ntuttavansa luona, toiste kadulla. Usein tuli Bernt saattamaankin. Ja\ntänään hän oli äkkiä astunut junaan, asettunut penkille vastapäätä\nLiisaa ja kertonut aikovansa ottaa osaa Liisan kotikaupungissa\npidettäviin kursseihin.\n\nHän sanoi sen niin kauniisti, omalla hienolla, hillityllä tavallaan.\nMutta kun se oli sanottu, tuntui aivan siltä kuin hän olisi laskenut\nsuuren, kauniin lahjan Liisan syliin.\n\nSe oli kuin tervetuliaislahja tänä päivänä, jolloin Liisa tavallaan\nastui uuteen elämänjaksoon. Ja se olikin ainoa hänen mieltään\nilahduttava lahja. Siksi hän nyt uudelleen tarttui siihen, kun muisto\näskeisestä vastaanotosta täytti hänen mielensä orpouden tunteella.\n\nEnnestään tunnettuahan kaikki oli. Mutta se toi sittenkin yksinpä\nhänen reippaaseen mieleensä niin omituisen nälän. Ei voinut olla\najattelematta, miten hellä äiti iloitsisi lapsensa edistyksestä, miten\nlapsen juhlapäivä olisi juhla äidillekin.\n\nJa _olihan_ siinä juhlaa, kun monen rehellisen ponnistuksen jälkeen\noli päässyt määrän päähän, sai katsoa taakseen ja tuntea, ettei ollut\nturhaan ponnistellut.\n\nTodistuksetkin olivat tulleet niin hyvät, sekä opettaja- että\ntietotodistus. Mutta niitäkin oli vanha rouva vain ohimennen\nvilkaissut, sitten sanaakaan sanomatta työntänyt luotaan. Hän ei ehkä\ntahtonut hemmotella turhalla kiittelemisellä.\n\nLiisan silmäluomia tuntui aivan kuin kirvelevän. Hän vetäytyi pois\nikkunasta ja rupesi asettelemaan tavaroitaan matka-arkusta laatikkoon.\nSitten siirteli hän muutamia huoneissa löytyviä pikku tavaroita\npaikkoihin, joissa ne hänestä näyttivät sievemmiltä. Kasvatusäiti oli\nluvannut, että hän tästäpuolin saisi pitää tätä huonetta omanaan. Ja se\noli oikeus, jolle hän ymmärsi antaa arvoa.\n\nViimein rupesi hän tuntemaan väsymystä, alkoi riisuutua ja nukkui pian,\nmielessään epämääräinen ilontuntemus odottavista kesäisistä päivistä.\n\n\n2.\n\nSeuraavana päivänä kasvatusäidin nukkuessa päivällisuntaan läksi\nLiisa kaupungin puistoon. Hän kiersi polveilevaa rantapolkua pitkin,\npoimi kukkasia mättäiltä, pistäytyi katselemaan vanhoja, tuttuja\nmielipaikkoja rannalla eikä pitänyt kiirettä. Ilman mitään erikoista\nsyytä oli hänen niin sanomattoman hyvä olla. Hän tuntemalla tunsi\nitsessään tuota samaa, ihmeellistä elämää, joka versoi ja kukki\nkaikkialla. Elämä, olemassa-olo itsessään tuntui suurelta, nautintoa\ntuottavalta lahjalta.\n\nLiisa oli jo kääntymäisillään kotiin, kun tienmutkassa näki Bernt\nSilversköldin. Berntin lakki kohosi samassa ja Liisa nyökkäsi iloisen\nhyvänpäivän. Mutta sisimmässään hän meni kuin hämilleen, sillä hän\ntunsi äkkiä, että tätä tapaamista hän kaiken aikaa olikin odottanut.\n\n-- Oletteko te leikkinyt piilosilla, vai mitä? -- Bernt seisoi yhä\nlakki kädessään hymyillen, mutta samalla tutkivan totisena tarkaten\nLiisaa. -- Näin teidät jo hyvän aikaa takaperin, mutta te katositte\nuseamman kerran näkyvistä, aivan kuin olisitte juossut pakoon.\n\n-- Pakoon --? -- Liisa nauroi. -- Totta puhuen ei minulla ole varaa\njuosta ystäviäni pakoon. Täällä etenkin, niin kotikaupunki kuin se\nonkin, olen oikeastaan ypö yksin.\n\n-- Hyvä, kun vain laskette minut ystävienne joukkoon. -- Hän otti\nLiisan takin käsivarrelleen ja rupesi astumaan eteenpäin. -- Emmekö\nistuudu, ehdotti hän heidän kulkiessaan rannalla olevan penkin ohi.\n\nHe istuivat siinä kauan, sanoivat joskus sanan toisilleen, sitten\nistuivat taas pitkät ajat vaieten.\n\nPikku linnut heidän ympärillään touhusivat pesänteossa, laineet\nsolisivat laulaen rantakiviin ja tuulenhenki kahisutti kaislikkoa.\n\nKullakin oli oma säveleensä, mutta kaikki suli kuin yhteen, sovitettuna\nyhdeksi ainoaksi rikassointuiseksi elämän ylistyslauluksi.\n\nKimakka vihellys halkoi äkkiä ilmaa. Jyskyttävä juna kiiti ohi. Sen\ntäysien vaunujen ikkunoista katselivat ihmiset rannalla istuvia.\nMuutamat huiskuttivat heille nenäliinojaan.\n\n-- Kaksi onnellista, ajattelevat he itsekseen, päätti Liisa mielessään.\nJa oikeassa he olivatkin. Kaksi onnellista siinä istui. Elämä ja\nnuoruus oli kummankin rikkautena. Mutta siihen loppuikin yhtäläisyys.\nToisella oli sen lisäksi ulkonaisestikin kaikkea mitä ihminen elämältä\nsaattoi pyytää, toisella ei ollut mitään. Toinen nautti nytkin häntä\nympäröivästä ihanuudesta, asettaen sen hyvän ja onnellisen kodin\ntaustaa vastaan, jota vastoin toinen -- --\n\n-- Te olette harvinaisen vaitelias, katkaisi samassa Bernt.\n\n-- Minä ajattelen ja -- -- kuuntelen. Kuunteleva ei voi puhua.\n\n-- Kuunteletteko ehkä muutakin kuin tätä luonnon ihmeellisen rikasta\nsävelsinfoniiaa?\n\n-- Johon terävä vihellys ja puhiseva veturi niin mainiosti sulautuvat.\n-- Liisa nauroi. Häntä ei ensinkään haluttanut tehdä tiliä\najatuksistaan.\n\nBernt loi häneen syrjästä tutkivan katseen. Hän jäi ajattelemaan\nkaikkea sitä reipasta, yllättävää, iloista ja samalla voimakasta, joka\nniin häntä miellytti Liisassa. Jos joku olisi ennustanut hänelle, että\nhän näin istuisi sen nuoren tytön rinnalla, jonka lapsellinen, mutta\nsitkeä halu päästä eteenpäin elämässä kerran oli häntä sekä naurattanut\nettä vaivannut, ei hän olisi sitä uskonut. Tuskin se siksi olisi\nkehittynytkään, jos he vuosi vuodelta olisivat nähneet toisensa. Mutta\nkun he pitkän eron jälkeen äkkiä tapasivat ja kun Liisa välillä olevana\naikana oli muodostunut juuri siksi mitä hän oli, oli heidän suhteensa\näkkiä kuin vastustamattomalla voimalla saanut nykyisen luonteensa.\n\n-- Tiedätteköhän naisvaistonne avulla, jatkoi Bernt ääneen, -- että\nminä talvella, meidän ensi kertaa tavatessamme tuijotin teihin kuin\nihmeeseen? Minusta oli aivan käsittämätöntä, että se pieni tyttönen,\njonka suojelijaksi vanhempani minua leikillä sanoivat, oli kasvanut\nnaiseksi, jonka edessä tunsin sitä syvää kunnioitusta, jota mies aina\ntuntee hyvän naisen seurassa. Te, te olitte -- --\n\n-- hämmästyttävän kotiutunut uudessa ympäristössäni. Tarkoitatte ehkä\nniin, Liisa täydensi.\n\nBernt vilkaisi taas tutkivasti vierustoveriinsa. Hän epäili sanoissa\npiilevän jonkun verran katkeruutta, ehkä nousukkaan arkuutta.\nMutta Liisassa ei ollut hituistakaan nousukasta. Se oli Berntiä\nhämmästyttänyt enemmän kuin kerran.\n\nLiisa ymmärsi, mihin suuntaan Berntin ajatukset kävivät.\n\n-- Tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, ilman minkäänmoisia\nsyrjävihjauksia. Tiedättekö, minä ihmettelen itsekin sitä, että minä\nnykyisessä asemassani tunnen olevani niin peräti kotonani, jota vastoin\nennen -- -- --\n\nHän huomasi joutuneensa juuri sille alalle, josta mieluimmin vaikeni.\n-- Jos sanoissani äsken, -- jatkoi hän ohjaten toisaalle -- oli\nkatkeruudenmakua, johtui se yksinomaan siitä melkein tiedottomasta\nkateudesta, joka ehkä pakostakin on olemassa sen sisimmässä, jolla ei\nole aavistustakaan lapsuudenkodista, niitä kohtaan, joille elämä on\ntuhlaillut hyvän kodin etuuksia.\n\nBerntin katseeseen nousi syvä, sydämellinen ilme. -- Uskallanko sanoa,\nettä ymmärrän teitä juuri siksi, että oma kotini aina on ollut minulle\nsopusointuisuuden ja onnen perikuva.\n\nLiisa nyökkäsi. Hän oli usein tullut ajatelleeksi sitä kaikkein\njyrkintä vastakohtaa, minkä Berntin ja hänen omat, varhaisimmat\nmuistonsa muodostivat.\n\n-- Olettekohan koskaan tullut ajatelleeksi --, kuuli hän Berntin\njatkavan, -- että asialla kuitenkin on toinenkin puoli. Se jää\ntavallaan köyhäksi, joka aina saavuttaa kaikki ponnistuksitta. Minun\nelämäni on ollut tällaista. -- Opiskelinhan minä ulkomailla ollessani\njonkun verran, mutta totta puhuakseni en enemmän kuin halutti.\nPonnistelusta ja tarmokkaasta eteenpäin pyrinnästä sain aavistuksen\nvasta sen jälkeen, kun me olimme tavanneet ja näin mitä te olitte\nennättänyt ja miksi te olitte kehittynyt näinä välivuosina. Te olitte\nminulle kuin ilmestys koko kehityksenne kautta. Olenkin monesti sen\njohdosta tuntenut en ainoastaan syvää kunnioitusta, vaan myöskin\nkiitollisuutta.\n\nKumpikaan ei vähään aikaan jatkanut puhetta. Viimein, kun äänettömyys\nalkoi tuntua luonnottoman pitkältä, käänsi Bernt ulapalle tähtäytyneen\nkatseensa Liisaan. Silloin hän näki tämän huulien omituisesti\nvärähtävän.\n\n-- Onko se mahdollista? Oletteko käsittänyt minut väärin?\n\n-- En, en. -- Liisa nauroi. -- Katsokaa, minä olen vain sellainen\nafäärisielu, että tässä tulen aivan liikutetuksi, kun pääsen\nkäsittämään asioiden kannattavuutta.\n\nBernt oli aivan ymmällä. Mutta Liisaa vain nauratti. Hän muisti\nkasvatusäitinsä voimakkaasti kehittynyttä afäärivaistoa, kauppias\nRölleriä, joka joskus pistäytyi heille liikeasioissa ja pikku kaupungin\nmonia asukkaita, joille pennin tappio tai markan voitto oli tärkeä asia.\n\n-- Onko ihme, jos minä, -- jatkoi hän yhä leikkisästi. Mutta nähdessään\nBerntin tyrmistyneen katseen muutti hän sävyä.\n\n-- Parooni Silversköld, minä en yleensä ruikuttele surujani muille. En\npuhu paljon kodittomuudestani, mutta minä tunnen sen, -- tunnen niin\nsyvästi kuin vain vaikeneva sen voi tuntea. -- Ja nyt kun te sanoitte\nminun kauttani tai sanoisinko -- juuri kehitykseni kautta saaneenne\njotain -- --\n\n-- paljon, oikaisi Bernt.\n\n-- niin sanoittehan samalla, etten suotta ole syntynyt orvoksi,\nettä kärsimys, -- minunkin kärsimykseni -- on portaana kehityksessä\neteenpäin sekä minulle että muille.\n\nLiisa nousi. Silmiin oli tullut kosteata kiiltoa, mutta suu oli hymyssä\nja ryhti oli sama joustavan reipas kuin ainakin.\n\n-- Ihminen kärsii rohkeammin kun ymmärtää, että kärsiminenkin\nkannattaa. -- Hän kääntyi astumaan kaupunkiin päin.\n\nHe olivat lähellä tulliporttia, kun muuan pyöräilijä sivuutti heidät.\nHän ei tervehtinyt, ei katsonutkaan vastaantuleviin, mutta Liisa tunsi\nhänet herra Malmiksi.\n\n-- Pian tulen tutustumaan kasvatusäitiinne, sanoi Bernt rouva Sarsin\nportilla hyvästellessään. Ja se sana oli taaskin kuin suuri kaunis\nlahja. Liisa nousi laulaen portaita.\n\nVanha rouva otti hänet vastaan perinpohjaisella huonontuulen\npurkauksella. Liisan ja koko maailman kiittämättömyys oli\nperussäveleenä hänen valitusvirsissään. Hän puolestaan oli aina\nhuolehtinut toisista, mutta oliko kellään senverran tuntoa, että nyt\nolisi muistanut hänen hyviä töitään, kun hän vanhana ja raihnaisena ei\nenää kyennyt paljon liikkumaan? Kuka tuli häntä tervehtimään? Kuka piti\nseuraa? Liisakin hyppäsi vain omilla asioillaan.\n\n-- Paljonko tässä olen ennättänyt hypätä, uskalsi Liisa tiedustella.\n\n-- Montako iltaa olet ollut kotona?\n\n-- Kaksi kuitenkin.\n\n-- Kas kummaa, kun et lähtenyt jo eilen.\n\n-- Olin vain vähän puistossa.\n\n-- Hyvä, hyvä, puolusta sinä itseäsi. Mallikelpoinenhan sinä aina olet\nollut.\n\nVanha rouva läimäytti oven huoneeseensa kiinni eikä ilmestynyt sieltä\nennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli nukkunut määrätuntinsa kuten\ntavallisesti. Hän kuului siihen vanhaan hyvään ihmislajiin, joka nukkui\nsekä ilossa että murheessa. Mutta siitä asti kun hän pääsi vuoteesta,\noli hän mielessään hautonut ihmisten hänelle tekemiä vääryyksiä\nja tullut siihen, että hänen pyhä oikeutensa oli soimata kaikkia\nyhteisesti ja monia erikoisesti siitä puuttuvasta ymmärtämyksestä,\njolla usein oli kolhittu hänen luonteensa luvallisia ja täysin\nluonnollisia särmäisyyksiä.\n\n-- Huomenta, mamma, mitä kuuluu? tervehti Liisa iloisesti.\n\n-- Samapa se mitä minulle. Sinähän olet iloinen.\n\n-- No mutta mamma -- --\n\n-- Niin niin, ei sinun tarvitse selitellä. Sinä et kuitenkaan tiedä,\nmiten paljon minunkin mieltäni on painamassa. Amaliakin kirjoitti\neilen. Hän tarvitsee rahaa -- taaskin.\n\nVanha rouva painui raskaasti huokaisten keinutuoliinsa Liisan ruvetessa\nvalmistamaan aamiaista.\n\n-- Olethan sinä jo antanut paljon, mutta kun hän on köyhä -- --\n\n-- Kuka käski naimaan maatakiertävän posetiivinsoittajan?\n\n-- Olihan se kone kuitenkin vähän hienompi -- Liisalla oli\nnaurunpilkahdus suupielessä.\n\n-- Huilu tai posetiivi, ei elätä toinen perhettä paremmin kuin\ntoinenkaan.\n\n-- Niin mutta rakkaus -- -- Liisa vilkaisi syrjästä vanhukseen\nnähdäkseen uskaltaisiko. Mutta vanha rouva oli jo suuttunut.\n\n-- Vai rakkaus. Mitä se rakkaus kuuluu avioliittoon? Yhtä etäällä se\non siitä kuin itä lännestä. Kauppaa on koko homma, -- toisille kauppaa\ntaloista ja tavaroista, toisille onnenkauppaa tai miksi häntä sanoisin\n-- mutta kauppaa joka tapauksessa.\n\nLiisan mieleen nousi kuva jostain kauniista ja ihmeellisestä, jostain,\njoka oli liian kaunista toisten katseltavaksi ja jota ei sanoin\nvoinutkaan selittää tai kuvailla, vaan jonka kanssa itse täytyi\ntulla kosketukseen sitä ymmärtääkseen, aivan kuin itse täytyi päästä\ntuntemaan heräävän luonnon keväistä suloa.\n\nTäytyi pakostakin ruveta laulamaan. Liisa ei voinut muuta.\n\nHän paineli hierimellä kokkareita puurosta, asetti höyryävät perunat\npöytään ja lauleli yhä.\n\n-- Sinulla sitä iloa riittää.\n\n-- Minä en olekaan minkään Nauku-Maijan kasvatti.\n\nVanhaa rouvaa nauratti. Sanat antoivat tunnustusta hänen\nkasvatustaidolleen ja se oli hyvin ansaittua. Kaikkinainen\npillittäminen oli aina ollut hänelle kauhistus.\n\n-- Hyvä hyvä, mutta lauhkeampi saisit olla, kuuletko, lauhkeampi.\n\n-- Lammasmaisempi, pisti Liisa.\n\n-- Älähän nyt siinä! -- Vanha rouva rupesi taas puhumaan sisar Amalian\nasioista. Pöydästä noustessaan hän meni mahonkipiironkinsa luo, etsi\nalushameentaskusta sinne kätketyn avaimen ja kiersi lukon auki. Vähän\najan kuluttua näki Liisa hänet kirjoittamassa.\n\nHän oli vielä sitä tekemässä Bernt Silversköldin saapuessa.\n\nVanhan rouvan päätä ihan huimasi Liisan ilmoittaessa vieraan\ntulosta. Hän oli semmoisen ajan lapsi, joka osasi antaa arvoa nuoren\naatelisherran käynnille.\n\n-- Mene, mene ja pidä seuraa, toimitti vanha rouva hätäisesti. -- Minun\ntäytyy pukeutua. Enhän näin voi tulla tervehtimään.\n\nParas valkoinen myssy haettiin kiireisesti päähän. Sitä täytyi hyvän\naikaa asetella peilin edessä, ennenkun se tuli oikein kohdalleen. Ja\nsitten parhaat hopeakalut oli otettava tarjottimelle, jotta vieras\nnäkisi tulleensa taloon, jossa löytyi muutakin kuin katinkultaa.\n\nKun vanha rouva vihdoinkin oli tervehtinyt vierastaan, pääsi hän pian\ninnokkaaseen puheeseen kultaisesta menneisyydestä ja sen muistoista.\nHän otti pari tauluakin seinältä näyttääkseen niitä vieraalleen.\nToinen oli vanhan tunnetun taiteilijan piirustus. Lapsena käydessään\nvanhan rouvan vanhempien kodissa oli hän sen piirtänyt ja lahjoittanut\ntaloon. Toinen oli rouva Sarsin oma tekemä. Se oli jäljennös\nsaksalaisesta \"stilllebenistä\". Rouva Sars oli pensionaatissa ommellut\nsen hienoimmalla silkkilangalla valkoiselle silkkikankaalle. Hän oli\njo silloin suosinut kaikkea kaunista, kai hänestä olisikin tullut\ntaiteilija, jos hän olisi elänyt aikana, jolloin kyvyt pääsivät\nkehittymään.\n\n-- Niin, nähkääs, tänä aikana ihmisiä autetaan eteenpäin, kehitetään ja\nkuljetetaan kuin kainalosta. Mutta luuletteko että he ovat sen parempia\nsilti. Ei, pahempia, sen _minä_ tiedän --, kiittämättömiä ja pahoja\nyksin hyväntekijöitään kohtaan.\n\nHän vilkaisi Liisaan ja sai tämän verevästä, iloa säteilevästä\nolemuksesta uutta yllykettä valituksilleen.\n\n-- Oletteko Te, parooni Silversköld, huomannut, että jota enemmän\ntehdään ihmisten hyväksi, sen vaateliaammiksi ja pahemmiksi he tulevat.\nLisää vaaditaan, aina vain lisää.\n\nVanha rouva ajatteli Amalia-sisarta ja monia muitakin. Hän katsoi\nkuitenkin Liisaan, joka lensi punaiseksi harmista.\n\nBernt Silversköld vakuutti tulleensa aivan toisenlaiseen kokemukseen.\nEi mikään ollutkaan niin hauskaa ihmiselle, kuin nähdä, että hyvä, jota\noli tehnyt, oli kantanut runsaita hedelmiä.\n\n-- Mutta kun pitää luetteloa siitä, mitä tekee toisten hyväksi, ja\nlaskee, kasvaako siitä vaadittu korko, silloin ehkä tuntee pettyvänsä.\n-- Se tuli Liisan puolelta. Sanojen oka oli paljas ja pistävä.\n\nBernt Silversköld liikahti hermostuneesti. Kaikki hänessä kapinoi.\nRitarillisuus ja rakkaus olivat nousseet vastarintaan, kun vanha\nrouva -- tuulen käännyttyä huonolle puolelle -- oli tehnyt pistäviä\nviittauksia Liisalle. Mutta vanhempien kunnioittaminen oli Bernt\nSilversköldillä veressä. Sentähden tekivät Liisankin sanat pahaa.\n\nMutta kun Bernt ajatteli Liisa Spetsin orpoutta ja kaikkea mitä tämä\nnähtävästi sai kärsiä juuri siltä taholta, josta hän olisi voinut\nodottaa jonkinmoista äidillistä hellyyttä, tuntui siltä kuin hän vain\nolisi tahtonut puolustaa ja suojata.\n\n-- Neiti Spets, ettekö lähtisi kanssani vähän vesille? -- Bernt nousi\nja kumarsi vanhalle rouvalle. -- Toivon nimittäin, ettei teillä ole\nmitään sitä vastaan. Olen juuri vuokrannut itselleni purjevenheen.\nAioin lähteä sitä koettelemaan.\n\n-- Mitäs minä. Tietysti Liisa voi lähteä. -- Vanha rouva puhui taas\ntyynesti ja lauhtuneena. Mieli oli kuin keventynyt siitä, että sitä oli\ntullut vähän puretuksi. -- Ja olihan minulla kirje postiin, muisti hän\nnuorten ollessa etehisessä.\n\n-- Pitele varovaisesti, siinä on rahaa, huusi hän Liisan jo\nlaskeutuessa portaita.\n\nLiisa vilkaisi osotteeseen ja näki sen olevan Amalia-tädille. Mieli\ntuli iloiseksi siitä, että täti kuitenkin sai jotain, joskin ehkä\nhyvin vähän. Ehkä se vähäkin tuntui paljolta sille, jota puute painoi.\nTäti oli hänelle aivan tuntematon, mutta hänen oli monesti käynyt\nhäntä niin sääli siitäkin syystä, että oma sisar tuntui antavan niin\nvastahakoisesti.\n\nLiisa hymähti tyytyväisesti kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitten\nunohtui häneltä täti asioineen kaiken sen tähden mikä lauloi ja\nliverteli, versoi ja kukoisti hänessä ja hänen ympärillään.\n\n-- Näin \"venehessä ja vetten päällä\" emme ole olleet ensi tapaamisemme\njälkeen, huomautti Bernt iloisen myötätuulen kiidättäessä heitä\neteenpäin.\n\n-- Kas, kun tekin tulitte sitä ajatelleeksi. Minä muistin juuri samaa.\n\nBernt siirsi purjetta ja Liisan ajatukset jatkoivat uraa, jolle olivat\npainuneet.\n\nMuistikohan Bernt sen mustan syljenkin, jonka isäntä silloin\npilkkamielisesti roiskautti mereen ja joki poltti hänen lapsenmieltään\nkuin halveksumisen poltinraudalla?\n\nSilloinen tunne oli ainaisiksi ajoiksi syöpynyt hänen mieleensä.\nMutta ehkäpä silläkin oli ollut tehtävänsä. Sekin oli osaltaan ollut\najamassa häntä pois kotisaaresta. Kaikki oli sinä kertana niin\nomituisesti tarttunut edellisiin tapahtumiin muodostuen aivan kuin\nrenkaaksi ketjussa, jonka varassa hän pääsi vapaaksi. Ensin sysäsivät\näidin sanat, sitten pääsi hän isännän passariksi, sai halveksitusta\nasemastaan yllykettä pyrkimään pois ja sai sitten puhutuksi Berntille\ntoiveistaan.\n\nHänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin äidin sen iltaisissa sanoissa\nolisi ollut sisältöä ja kauneutta, jota hän ei ennen ollut huomannut.\nÄidin puhe \"paremmasta ihmisestä\" ei ehkä tarkoittanut ainoastaan\nherrassäätyyn joutumista, ehkä siihen -- joskin tiedottomasti --\nsisältyi toivomus, että elämä tyttärelle muodostuisi avarammaksi ja\nrikassisältöisemmäksi kuin mitä se oli ollut äidille.\n\nKiitollisuus, jonka puutteesta Liisa oli tottunut saamaan moitteita,\nnousi suurena ja vilpittömänä hänen sisimpäänsä kohdistuen hänen omaan\näitiinsä.\n\nMutta samalla muistui haikeana mieleen se karu pinta, joka yhtenään oli\nestänyt häntä näkemästä ja tuntemasta äidin mieltä. Omasta kokemuksesta\nhän ei todellakaan tuntenut mitään siitä hellivästä lempeydestä, johon\njokainen lapsi maailmaan syntymisensä kautta on oikeutettu.\n\nVastakohtaisuuden voimalla nousi samassa hänen eteensä kuva\nBerntin kodista, Berntin vanhemmista. Oliko ihme jos hän -- joskin\nlapsellisesti ja vaistomaisesti -- oli tuntenut astuvansa pyhäkköön\nastuessaan tuon sopusointuisen ja onnellisen kodin piiriin?\n\n-- Oikein täytyy ihmetellä sitä, miten tuntuvia jälkiä pienet\nnäennäiset \"sattumat\" jättävät elämäämme. Ajattelen palkovenheenikin\nsärkymistä, miten paljon se tavallaan sai aikaan!\n\nBerntin sanat herättivät Liisan kuin unesta. Hän työnsi omat\najatuksensa syrjään ja viskautui suinpäin Berntin aukomalle uralle.\n\n-- Ja tiedättekö, kun te silloin tulitte venheinenne, olitte te minulle\nkuin ilmestys satumaailmasta.\n\n-- Elittekö te satumaailmoissa, te terve raikas luonnonlapsi? -- Bernt\nkatsoi pitkään Liisaan, ensin kysyvän veitikkamaisesti, sitten miltei\nhyväilevän hellästi. Oli kuin tuo katse olisi tahtonut korvata jotain\norvon osalle jääneelle. Liisa tunsi sen.\n\n-- En tavallisesti, vastasi hän hiljaa -- mutta joskus. Lapsuuteni\noli iloton. Ja jokainen -- lapsikin -- tarvitsee jonkunverran iloa\nelääkseen. -- Hän kumartui hieman eteenpäin, painoi käsivarret polvien\nvaraan ja jäi siihen asentoon puhellen hiljaa kuin itsekseen. --\nMinulla oli satukirja -- tai oikeammin vanha lastenlehti. Se oli minun\niloni. Sitä tutkiessani minä opin lukemaan. Siinä minä löysin kaunista,\nkun elämä näytti minulle vain rumaa. -- Minä en lukenut kaikkea, -- en\nviitsinyt. Kertomukset, joista pidin, luin uudelleen ja yhä uudelleen.\n\nIloinen nauru kieri Berntin hämmästykseksi yht'äkkiä vedenpintaa pitkin.\n\n-- Siinä ilmeni kai jo silloin haluni valikoida. En osannut enkä oppine\nkoskaan tyytymään mihin hyvänsä.\n\nBerntkin nauroi ensin. Mutta sittenhän käänsi katseensa kauas ulapalle\npäin. Hänessä heräsi omituisen epämieluinen tunne siitä, että Liisan\nsanoilla saattoi olla kaksinaismerkityksensä. Se saattoi olla\nilmaus vaativaisuudesta, jonka valikoimiselle oli annettava arvoa,\nmutta siihen saattoi myöskin sekoittaa tiedoton ilmaus tavallista\nvoimakkaammasta halusta päästä eteenpäin elämässä, halusta, jolle\naatelinen arvokin oli sopiva tikapuunpiena.\n\n-- Minkälaisista saduista te oikeastaan piditte? -- Bernt puhui\npuhuakseen. Sisimmässään hän yhä selvitteli vastasyntyneen epäluulonsa\nalkujuuria.\n\nHän oli ehkä kaikesta huolimatta vastaanottanut vaikutuksia\nrouva Sarsin syyttelevistä sanoista. Kiitollisuus ja vanhempien\nkunnioittaminen olivat ominaisuuksia, joiden puutetta hän ei voinut\nantaa anteeksi. Ja Liisa oli kieltämättä suutahtanut kasvatusäitinsä\npuheista.\n\n-- Mistäkö pidin? --\n\nLiisa hymyili. Hän muisti \"Egyptin kuninkaan tytärtä\" ja \"Merenneitoa\".\nMutta mitäpä hän rupeaisi puhumaan niistä. Ei Bernt niitä kuitenkaan\ntuntenut. Berntin ei ollut pakkoa etsiä kauneutta sadun maailmasta.\nHäntä se ympäröi kaikkialla. Liisan sitä vastoin oli toisin. Siksipä\nhän niin rakasti noita satuja, joiden avulla hän nyt vanhempana\nhuvikseen oli tutkinut lapsuusaikansa makua ja sen syitä.\n\n-- Kertokaahan, pyyteli Bernt yhä pyrkien irti äsken heränneistä\najatuksistaan. Häntä kiusasi se, että eräänlainen epäluulo yhä hallitsi\nhäntä eikä hän sittenkään päässyt siitä eroon.\n\nMikä oikeastaan takasi hänelle, ettei hän ollut erehtynyt Liisan\nsuhteen? Hän oli todella luvattoman äkkiä antanut lumota itsensä. Hän,\nmaailmaa nähnyt onnenlapsi, joka tiellään oli tavannut ainoastaan\ntäydessä esiintymiskunnossa olevia esplanaadi-ihmisiä, oli kohdatessaan\nLiisan joutunut kuin mukaansa tempaavan tuulahduksen valtaan. Hän\noli antanut sen kuljettaa itseään voimakkaassa elämän hurmassa,\najattelematta minne ja mitä kohti se vei.\n\nLiisan sanat \"valikoiden ottamisesta\" olivat kuin herättäneet hänet.\n\nOliko sanottu, että tuo viehätysvoima, joka oli hänet lumonnut, oli\nkokonaan tarkoituksetonta, ulkonaista etua katsomatonta laatua? Oliko\nhänelle, joka tahtoi ottaa valikoiden, yhdentekevää ottiko, kuten rouva\nSarsin sisar, kuljeksivan soittajan vai ottiko jalosukuisen nuoren\nmiehen hyvästä arvossapidetystä perheestä?\n\n-- Toisessa lempisadussani, kuuli Bernt Liisan sanovan -- kerrottiin\nkodistaan eksyneestä kuninkaantyttärestä. Minä en kuvitellut olevani\nmikään eksynyt kuninkaantytär. Olin liiankin tietoinen syntyperästäni.\nJa siitä huolimatta kuvasti tuo taru omaa sisintäni. Siinä oli meren\nkasvattamaa henkeä, mutta sen ohella kaihoavaa pyrkimystä pois\nympäröivistä oloista, jonnekin tuntemattomuuteen, jossa oli oman\nhenkisen olemuksen alkujuuret.\n\nLiisa puhui välittömän luonnollisesti kuten tavallisesti. Sanoissa soi\nepäämätön rehellisyys. Bernt aivan punastui äskeisiä ajatuksiaan.\n\nEikö hän tuntenut Liisaa tarpeeksi voidakseen luottaa häneen? Eikö\ntuo hänen vaikutusvaltansa, jota Bernt sisäisiin herätteisiin nähden\nkiitti niin paljosta, -- ollut tae rehellisestä ja väärentämättömästä\npersoonallisuudesta?\n\n-- Toisessa sadussani, jatkoi Liisa, -- oli perusaineena rakkaus, joka\nitseään ajattelematta uhraa, antautuu ja kärsii.\n\n-- Te pystyisitte juuri sellaiseen. -- Sanat puhkesivat esiin\ntunnustuksena, jota Bernt ei voinut pidättää. Hän oli päässyt\nepäluulostaan. Hän tunsi tehneensä vääryyttä Liisalle, siksi teki mieli\nsovittaa.\n\nMutta kuin heijastuksena Berntin äskeisistä ajatuksista toivat hänen\nsanansa Liisalle omituisen pahantuntemuksen.\n\nRakkaus, joka uhraa, antautuu ja kärsii. Se oli miessuvulle\nsangen mieluinen rakkaus, olipa se tarjona avioliitossa tai sen\nulkopuolella. Vedoten sellaiseen rakkausihanteeseen saattoi mies\nvaatia suunnattomasti -- vaatia vaikka mitä. Ja miten paljon voisi\njuuri mies Bernt Silversköldin asemassa sellaisen varjon alla vaatia\nrakastamaltaan, mutta häntä alemmalla yhteiskuntaportaalla olevalta\nnaiselta?\n\nLiisa sävähti polttavan punaiseksi. Hän häpesi omaa ajatustaan.\nOlihan Berntin koko olemus omiaan torjumaan kaikki mahdollisuudet\nhalpamaisuuteen.\n\nHänen katseensa kääntyi täynnä anteeksipyyntöä Berntiin.\n\nMolemmille tuli selvä tunne siitä, että he olivat tehneet toisilleen\nvääryyttä. Molemmat olivat tietoiset hetkellisen epäsoinnun synnystä.\nMolemmat tahtoivat sovittaa jotain.\n\n-- Teidän tulonne saarellemme se se sittekin saattoi minut\nTuhkimus-tilastani onnellisempaan oloon. -- Liisa hypähti satamaan\nlaskevasta venheestä maihin ja ojensi kätensä Berntille. Katseessa\nloisti kaunis kiitos.\n\n-- Minäkin tahtoisin kiittää. -- Bernt kytki venheensä lukkoon ja\nkääntyi saattamaan Liisaa. -- Mutta saadakseni kiitokseni sanotuksi\ntäytyy minun kertoa, minkä nimen olen keksinyt teille.\n\nLiisa katsoi kysyvästi Berntiin.\n\n-- Niinpä niin. Vaikka eihän oikeastaan voi puhua keksimisestä. Minä\nlöysin sen etsimättä. Lukiessani lehdestä opettajatutkinnostanne\nhuomasin, että nimenne on Maria Elisabet. Pienellä muutoksella saa\nMariasta nimen, joka ilmaisee, että te itse olette iloinen, ihmeellinen\nsatu.\n\nHe olivat jo portilla ja Liisa ojensi kätensä hyvästiksi utelias\nkysymys katseessa.\n\nBernt Silversköld tarttui hänelle ojennettuun käteen. -- Kiitos ja\nhyvää yötä, sanoi hän mieli täynnä kunnioittavaa anteeksipyyntöä. --\nKiitos, että olette juuri se mikä olette, te -- Märchen Elisabet.\n\n\n3.\n\nMärchen Elisabet, -- Märchen Elisabet, ne sanat soivat kuin suuret\njuhlakellot Liisan sisimmässä pitkin koko kesää. Ne antoivat hänelle\niloisen mielen koti-olojen harmaudessa. Ne panivat hänen helisevän\nnaurunsa soimaan ja hänen silmänsä säteilemään -- kadehdittavan\nkauniisti, ajattelivat monet pikkukaupungin naisista, kun he\nikkunoistaan seurasivat Berntin ja Liisan yhteisiä kävelyretkiä.\n\nVanha rouva oli milloin hyvillään, milloin harmissaan. Välistä hänen\nmieltään kutkutti ajatus, että jos hän tästä hyvinkin joutuu aatelisen\nnuoren rouvan hyväntekijäksi ja siten itsekin aivan kuin sukuun.\nMutta sitten hän muisti asian mahdottomuuden. Sellaisia kauppoja ei\nelämässä tehty. Nuoret saattoivat uneksia niistä. Ja kirjoissa ehkä\nkerrottiin sellaisesta, mutta todellisuudessa ei sellaista nähty. Jos\nsen suuntaista sattui, oli ainakin rahaa, mainetta tai jotain muuta\nvastaavaa toisella puolella. Mutta tässä kun ei ollut mitään, ei\nkerrassaan mitään.\n\nVanha rouva yltyi moneen kertaan varoittamaan Liisaa. Mutta tämä vain\nnauroi.\n\nSen purjehdusretken jälkeen, jolloin hetkellinen epäilys -- tai\noikeammin vain epäilykseen vivahtava ajatus -- oli herännyt, ei hän\nenää voinut epäillä. Takeita hänellä ei ollut entistä enemmän, jos oli\nkysymys muusta kuin siitä takeesta, minkä persoonallisuus antoi. Mutta\nBerntin suhteen olikin tässä taetta riittävästi. Oli heidän suhteensa\nmitä oli, ajattelematonta leikkiä se ei ainakaan ollut. Heidän koko\nsisäinen olemuksensa oli siinä mukana. Sen hän tiesi.\n\nMutta sittenkin, sittenkin.\n\nOli olemassa sana, joka pani Liisan koko sisimmän väräjämään.\nVanhemmat. -- Mitä sanoisivat Berntin vanhemmat? Poika oli heidän\nainokaisensa. Voisiko mikään maailmassa saada heidät antamaan hänet\nsaaristolaisnaisen äpärälapselle?\n\nKuva hienoista, ylhäisen ystävällisistä vanhemmista astui usein Liisan\neteen milloin uhkaavana ja tilille vaativana, milloin mielen jaloudessa\nkorotettuna kaiken matalan ja pienen yläpuolelle. Syntyperästä\nvälittämättä näyttivät vanhemmat katsovan vain persoonallisuutta.\n\n\"Märchen Elisabet\", toisti Liisa itsekseen. Hän tarttui sanoihin kuin\ntukeensa. Bernt tietysti toivoi, koska rohkeni siksi selvästi näyttää\ntunteitaan. Ja kun Bernt kerran toivoi, miksei hänkin? Bernthän\nparaiten tunsi omat vanhempansa.\n\nMerenneidon oli rakkautensa tähden astuttava haavoittaville\nveitsenterille. Ja muodossa tai toisessa vaati rakkaus tällaista\nuljasta, kärsimyksiä kaihtamatonta mieltä jokaiselta. Jos sitä häneltä\nvaadittaisiin tavallistakin suuremmassa määrässä, tahtoi hän puolestaan\nolla uskollinen lapsuusaikansa ihanteille.\n\n-- Kesän perhospäivät ovat ohi, sanoi hän Berntille. -- Viikon kuluttua\nalkaa koulu.\n\n-- Tuleeko teillä olemaan paljonkin tunteja?\n\n-- Kolmessa koulussa. Ja aion tehdä työtä tarmoni takaa.\n\n-- Niin minäkin, -- uljuudella, jota minulle on opettanut meren satu,\nMärchen Elisabet.\n\nNe olivat Berntin jäähyväissanat. Seuraavana päivänä hän läksi.\n\n-- Märchen Elisabet, toisti Liisa ja hymyili, kun hän juoksi\nkadun toiselle puolelle Röllerin kaupasta ostamaan kahvia sitä\nmalttamattomasti odottavalle vanhalle rouvalle.\n\nHerra Malm sattui olemaan yksin puodissa. Hän punnitsi kahvit Liisalle,\nmutta oli sitä tehdessään harmillisen hajamielinen. Ensin oli kahvia\nliian vähän; sitten sattui tulemaan niin paljon, että pussi oli\nvaihdettava suurempaan.\n\nOskar Malm siristeli likinäköisiä silmiään katsellen vaa'alle pantua\nkahvia, mutta hänen ajatuksensa punnitsivat jotain aivan muuta. Hän\ntiesi Bernt Silversköldin lähteneeksi. Ja tässä seisoi Liisa Spets yhtä\niloa säteilevänä kuin kulkiessaan katua ritarinsa rinnalla.\n\nMitä se tiesi? Oliko kaikki ollut vain lyhytaikaisen kesän yhtä lyhyttä\nleikkiä? Tai tiesiköhän ilo onnellista kihlausta? Ei kai kukaan nainen\nantaisi rukkasia hienolle ja miellyttävälle parooni Silversköldille?\n_Jos_ joku tekisi sellaista, voisi sitä ehkä odottaa juuri neiti\nSpetsin tapaiselta tytöltä. Hän ei antanut ulkonaisten arvojen\nlumota itseään. Hänen tekonsa samoin kuin hänen sanansa olivat usein\nyllättävän odottamattomia.\n\nVaaka kallistui tuntuvasti kihlauksen puolelle. Sehän olikin maailman\ntavallisin ja luonnollisin ilmiö, että nuoret iloiset ihmiset menivät\nkihloihin. Eikä se asia liikuttanut syrjäisiä.\n\nMalm työnsi kysymyksen kylmäverisesti mielestään.\n\nIllan suussa, kun liike oli suljettu ja kassa laskettu, hän hitain\naskelin läksi kävelemään kaupungin etäisintä laitaa kohti, avasi\nkeltaiseksi maalatun, vanhuuttaan kallellaan olevan pienen rakennuksen\noven ja astui sisään.\n\n-- Iltaa äiti-muori, -- tervehti hän totuttuun tapaansa ripustaessaan\ntakkinsa naulaan. Sitten hän veti korituolin uuninnurkkaukseen ja istui\nsiinä äiti-muorin asetellessa ruokia pöytään ja samalla lakkaamatta\npuhua popistessa kuin lyhentääkseen odottavan lapsen aikaa. Äidin\npopina oli yhtä asiaan kuuluvaa kuin Mirren jokailtainen hyrinä. Oskar\nMalm ei olisi ymmärtänyt olevansa kotona, jos toista tai toista olisi\npuuttunut.\n\nPöydästä noustuaan tuli Malm muutaman kerran kuin leikillä sivelleeksi\näidin kurttuisia käsiä. Sellaista sattui joskus hänen tuntiessaan\nsuurta hellyyden kaipuuta. Mutta hän oli aina siitä hämillään.\nSentähden hän koetti peittää sitä.\n\n-- Ai, ai, vai olet sinä taas pessyt pyykkiä, puheli hän. Minä ihan\narvasin. Täytyi oikein koettaa käsistä.\n\nMalm istui jo korituolissaan selaillen Mereshkovskyä, jota hän\nparaillaan tutki.\n\nÄiti pani kuitenkin merkille, että Oskar monena iltana oli vähän\nhaikealla mielellä ja taipuvainen hyväilemään -- omalla -- vahingon tai\nleikin laskuun pantavalla tavallaan.\n\nVähitellen rupesi kaikki kuitenkin luistamaan tavallista latuaan.\nJoulun lähetessä muuttui elämä entistä iloisemmaksikin. Röller oli\nluvannut palkankorotusta uudelta vuodelta ja muutenkin oli Oskarilla\nentistä enemmän hauskuutta, kun hän usein oli ollut vieraana rouva\nSarsilla. Neiti Spets oli syksyn kuluessa usein käynyt liikkeessä ja\noli silloin sekä kasvatusäitinsä että omasta puolestaan kehoittanut\ntulemaan.\n\n-- Saapa nähdä eikö hän jouluksi julkaise kihlaustaan, sanoi Oskar Malm\nkerran kuin ohimennen äiti-muorille. -- Nuori Silversköld ja neiti\nSpets ovat luullakseni kihloissa.\n\nMutta kihlauksen julkaisua ei kuulunut. Sen sijaan tihenivät Oskar\nMalmin käynnit Sarsilla huomattavasti. Äiti-muori pani sen merkille.\n\nOskar Malm piteli näihin aikoihin tilannetta useinkin ajatustensa\nvaa'alla. Kihloissa Liisa Spets ei ainakaan ollut. Ei mikään Sarsilla\nerityisesti muistuttanut Bernt Silversköldistä. Ja kun ajattelemaan\nrupesi, oli Silversköldin ja Liisa Spetsin ahkera seurustelu ollut\nyhtä viatonta kuin luonnollistakin heidän jo lapsuusiässä tapahtuneen\ntutustumisensa perustuksella. Yhteiskunnalliseen asemaan nähden oli\nneiti Spets sitävastoin paljon lähempänä sitä ryhmää, johon Malm itse\nkuului.\n\nJollei sitä vanhaa seurankipeätä ja katkeramielistä eukkoa vain olisi\nollut, olisi seurustelu Sarsilla ollut erinomaisen hauskaa. Mutta muija\npysytteli aina keskustassa, siten vähentäen yhdessäolon hauskuutta ja\nmuuttaen sen luonnetta.\n\nTästä huolimatta teki Malm kevättalvella sen huomion, ettei maaliskuu\nkoskaan ennen ollut tuonut niin täyspitoista kevättunnelmaa tullessaan\nkuin juuri nyt.\n\nJa kun kevät tuli, oli senkin hurma entistä suurempi. Ei vain saanut\nlyhyitä lomahetkiä venymään tarpeen pitkiksi.\n\nMalm ajatteli tätä seisoessaan tiskin takana ja nähdessään Liisa\nSpetsin palaavan kotiin kolmannen koulunsa loppututkinnosta.\n\nNyt pääsi siis Liisakin ankaran työkauden jälkeen huoahtamaan. Ihmekö\njos kulkikin aivan kuin tanssitahdissa. Tuometkin olivat paraiksi\npuhjenneet täyteen kukkaansa. Aurinko heloitti kesäisellä taivaalla ja\nilma huumasi tuoksullaan.\n\nKun vain olisi ollut vapaa-aikaa vähän enemmän! Mutta kun sitä oli\ntällainen tiskin taakse kytketty raataja rahan alainen!\n\nPuotiin tuli samalla useampia ostajia. Malm näytteli ja suositteli\ntavaroita, punnitsi, laski ja oli kohtelias. Mutta hänen ajatuksensa\nolivat kadun toisella puolella. Häntä olisi haluttanut tietää mitä\nLiisa teki, oliko tällä mahdollisesti jonkinmoisia suunnitelmia kesää\nvarten ja huomasiko hänkin, että tämä kesänalku oli harvinaisen kaunis\nja lupaava? Minkämoisin toiveinhan hän ajatteli tulossaolevaa lepoaikaa?\n\nMalm vilkaisi uudelleen tiskin takaa kadulle päin. Silloin hän\nhätkähti. Nuori vaaleapukuinen herra läheni kiireisin ja joustavin\naskelin rouva Sarsin porttia.\n\nOliko -- oliko se todella parooni Silversköld? Ja aivan kuin hän olisi\ntietänyt asettaa tulonsa juuri Liisa-neidin työkauden päättäjäisiksi!\n\nOskar Malm sukelsi pihanpuoleiseen, matalakattoiseen konttorihuoneeseen\nkirjoittamaan muutamia jo liian iäkkäitä laskuja. Bernt Silversköld\nsitävastoin jatkoi matkaansa onnen antamaa joustavuutta astunnassa ja\nryhdissään voittajan varmuutta.\n\nVanha rouva, joka istui keinutuolissaan ikkunan ääressä, näki hänet\nensimäiseksi. Hän unohti hetkeksi sekä ihmissuvun kiittämättömyyden\nettä monen yksityisen kyvyn epämieluisella tavalla kolhia hänen\nluonteensa sekä luonnollisia että luvallisia särmäisyyksiä. Oli kuin\nnuoruus ja kesä olisi astunut sisään hänen ovestaan Bernt Silversköldin\ntervehtiessä tutunomaisesti ja kotiutuneesti kuin talossa vasta käynyt,\nkasvoillaan ilme, joka todisti hänen tulevan yhtä suurella ilolla kuin\nmillä hänet otettiin vastaan.\n\nEikä Bernt laiminlyönyt mitään, mikä oli omiaan hyvittämään ikävissään\nistuvan vanhan mieltä. Hän puristi Liisan kättä vain hetken, sitten hän\nomisti koko huomionsa vanhalle rouvalle. Hän painautui vanhanaikuiseen\nnojatuoliin ja omisti sanan sen kiitosta ansaitsevalle mukavuudelle.\nHän kehui rouva Sarsin virkeyttä, ilmaisi ilonsa vanhojen hauskojen\nkalujen näkemisestä ja hän muisti erityisesti rouva Sarsin silkille\nommeltua puistoa lammikkoineen ja suihkukaivoineen, ainoa luomus, jossa\nvanhan rouvan taiteelliset taipumukset olivat päässeet esiintymään.\n\nVasta kun vanha rouva jonkun ajan kuluttua rupesi valittelemaan\nentiseen tapaansa, veti Bernt Silversköld vastahankaa. Hän painui\nsyvemmälle mukavan nojatuolin pehmeään helmaan, katsoi tartuttava\niloisuus silmissään ensin Liisaan sitten vanhaan rouvaan ja väisteli\nvalituksia kohteliaasti: -- Mutta hyvä rouva Sars, nythän on kesä,\naivan ihmeellisen kaunis kesä.\n\nEikä vanha rouva voinut kieltää sitä. Hän tunsi kesän tenhovoiman\ntehoovaksi.\n\n-- Ja nyt te, neiti Spets, varmaan lähdette kanssani vähän vesille,\nehdotti Bernt viimein tehdessään lähtöä.\n\n-- Märchen Elisabet, oletteko sama kuin ennen, kysyi hän rannalla\nojentaessaan kätensä Liisalle tämän astuessa venheeseen.\n\nHän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.\n\n-- Se oli tyhmä ja tarpeeton kysymys. -- Bernt antoi vauhtia\nvenheelleen ja hyppäsi samalla itse Liisan rinnalle. -- Me olemme taas\n\"venehessä ja vetten päällä\", jatkoi hän silmän painuessa silmään.\n\nSilloin tulla humahti vallaton tuulenpuuska. Se tarttui purjeeseen,\npullisti sitä ja rupesi kiidättämään venhettä ulappaa kohden.\n\n\n4.\n\nPaahteinen päivä oli iltapuolessaan. Pitkäaikaisen helteen keräämä\nsähkö näytti pyrkivän purkautumaan. Siniselle taivaalle alkoi kokoontua\npilviä. Silloin tällöin jyrähteli ukkonen kuin lähestymistään\nmurahdellen ilmoitteleva peto. Äkkiä viilsi salama harmaansinertävien\npilvien poikki. Taivas tummeni tummenemistaan. Salamat välkähtelivät\nyhä tiheämpään ja kumisten vyöryi ukkonen lähemmä.\n\nLiisan ja Berntin täytyi laskea maihin läheiselle saarelle. He saivat\nvenheen korjatuksi tuulelta suojassa olevaan lahden poukamaan. Itse\nhe asettuivat poukaman rantaan viettävälle aukealle rinteelle. Liisa\nlevitti sadetakkinsa heille istumasijaksi ja Bernt kietaisi omansa\nsuojaksi heille sateen puolelle. Toisiinsa painautuneina he istuivat\nsen suojassa katsellen luonnonvoimien suurenmoista riehuntaa.\n\nKalliopohja heidän allaan kumahteli ja järisi, Myrsky pieksi vihaisesti\nkuohuvaa aallokkoa ja sadepisarat näyttivät kuin tuskassa kimpoavan\nkorkealle sen pinnasta.\n\nRaskas pimeys peitti seudun ylt'yleensä väistyen ainoastaan niiksi\nsilmänräpäyksiksi, jolloin salama terävänä kuin taivasta halkova säilä\nvälähti pilvistä.\n\n-- Ettekö te pelkää? kysyi Bernt hiljaa keskellä salamoiden ja ukkosen\nyhtämittaista ja miltei yhdenhetkistä riehuntaa.\n\n-- Pelkää? Minäkö, joka pienestä asti olen rakastanut kaikkea\nvoimakasta ja suurenmoista!\n\n-- Meren lapsi, meren rikas satu. -- Berntin ääni oli hyväilevä.\n\n-- Kaarna ulapalta.\n\nSanoissa oli haikeutta. Bernt tunsi aavistamalla, mikä sen oli\nsynnyttänyt ja hän tarttui siihen rakkautensa opastamana.\n\n-- Lapsuutenne ulkonaisesti karut olot ovat varmaan kehittäneet teissä\nsitä voimaa, jota minä niin ihailen. Tietäisitte, miten avuttoman\npieneksi se monesti tuntee itsensä, jonka tie on kulkenut tasaista\nmyötämaata hellivän huolenpidon kaunistamana kuin tarkasti hoidettu\npuutarhapolku. Sellaisella tiellä käy ihminen mukavuutta rakastavaksi.\nRajuilmat eivät miellytä. Mies on sisimmässään häpeissään, kun huomaa\nitsensä sellaiseksi.\n\n-- Sellaisen miehen pitää oppia rohkeaksi rajuilmojen ystäväksi.\n\nBernt näki siron pienen pään uljaasti kohoutuvan painavan sadetakin\nalta. Säännöllinen profiili esiintyi jalossa hienoudessaan mustana\nkuohuvan aallokon taustaa vasten ja pehmeästi pyöristyvä poski hehkui\ntervettä punaa houkuttelevan lähellä Berntiä.\n\nSamassa revähti taivas kuin kahtia. Salama ei enää iskenyt säilänä.\nSe repäsi mustan pilvimuurin rikki täyttäen halkeaman liekehtivällä\nsähköllä.\n\n-- Katsokaa! -- Liisan pää kohosi uudelleen. Hänen katseensa säteili ja\nkipinöi.\n\nSilloin ei Bernt enää voinut hillitä itseään.\n\n-- Märchen Elisabet, tiedätkö mitä sinä olet minulle, sinä ihmeellisen\nihana satu? -- Hänen käsivartensa kiertyi lujasti Liisan vyötäisille\nja uuden, liekehtivän sähkömeren syttyessä taivaalla painautuivat he\ntoisiinsa rakkausonnessaan turvallisina kuin poikaset pesässä.\n\n-- Mutta Bernt, sanoi Liisa viimein hiljaa, kun he rajuilman lakattua\nolivat laskeutumassa rantaan, -- onko tämä mahdollista? Sinä\nSilversköldien jälkeläinen aiot ottaa kumppaniksesi saaristolaistytön,\njoka on ollut ja yhä on köyhä sanan tavallisessa merkityksessä?\n\nBernt hypähti venheeseen ja ojensi kätensä Liisalle. -- \"Arm är ingen\nsom älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet\". -- Hänen katseensa painui\nsyvälle noihin säteileviin silmiin, jotka olivat laulaneet hänen\nsisimpänsä täyteen rohkeata elinvoimaa ja onnen täysmittaista hurmiota.\n\n-- Mutta vanhempasi? -- Liisa sanoi sen hiljaa, vaikka hän ei\noikeastaan enää pelännyt vastausta. Hänestä tuntui niin luonnolliselta,\nettä Bernt tullessaan uuden kesän kerällä, oli tullut tietoisena\nvanhempiensa mielestä.\n\nBerntin katse painui. -- Ehkä onneamme uhkaa myrsky juuri siinä\nsuhteessa. Mutta yhdessähän me sen kestämme, siliä rohkea rakkaani.\nLiisa meni hetkessä aivan kalpeaksi. Hän tunsi järkyttävän\nvoimakkaasti, että isku oli tullut yhtä ankarana kuin odottamattomana.\nHän, jolle pelko tähän asti oli ollut tuntematon, tunsi äkkiä\npelkäävänsä. Hän ei jaksaisi luopua Berntistä. Hän tunsi sen.\n\n-- Eivätkö vanhempasi tiedä mitään? -- Kysymykseen tuli kova, terävä\nsävy.\n\n-- Ei oikeastaan. Minä olen kyliä koettanut kertoa sinusta siksi\npaljon, että heidän olisi pitänyt huomata, mutta he eivät tunnu\naavistavan mitään.\n\nLiisalta pääsi lyhyt särähtävä nauru. -- He eivät voi aavistaa, että\njoku Silversköld siihen määrin unohtaisi oman ja sukunsa arvon.\n\n-- Älä ole kova. Älä ivaa. -- Bernt käänsi isonpurjeen oikealle, sai\nsiten purjeeseen puhalluksen lakkaamassa olevasta tuulesta ja pääsi\nsamalla Liisan viereen. Hänen kätensä etsi Liisan kättä. -- Muista\nheidän ikäänsä ja niitä oloja, joissa he ovat kasvaneet.\n\n-- Sitä juuri muistankin. Sentähden näyttää asema minusta toivottomalta.\n\n-- Luuletko että koskaan aion luopua sinusta?\n\n-- Mieluumminko vanhemmistasi?\n\n-- Älä puhu sellaisia. Minä olen heidän ainoansa. He eivät ajanpitkään\nvoi kieltää minulta sitä, mistä koko elämäni onni riippuu.\n\n-- Meidän täytyy saada selvyys niin pian kuin suinkin, sanoi Liisa\nviimein pitkän vaitiolon jälkeen. Hän nojasi hetkeksi kuin tukea etsien\nBerntiin. Hän tunsi suurta, näännyttävää väsymystä. Vastikään oli\ntuntunut siltä kuin elämän malja ylitsevuotavana olisi nostettu hänen\nhuulilleen. Hän oli usein ennen tuntenut sen karvautta. Nyt hän kerran\nsai maistaa sen taivaallista makeutta, sai kurottautua juodakseen\npitkin, hartain siemauksin lapsuuden päivinä alkaneen janonsa\nsammuttamiseksi -- -- sitäkö varten, että kaikki samassa riistettäisiin\nhäneltä?\n\n-- Bernt, minä en jaksa iloita niinkauan kun rajuilma voi tuhota koko\nkauniin onnemme.\n\n-- Minä matkustan huomenna vanhempieni luo. -- Bernt veti Liisan\nsyliinsä lujasti kuin ilmaistakseen, ettei mikään saisi häntä sieltä\nriistetyksi. Sitten hän nousi ja otti esille airot.\n\nTuuli oli lakannut. Veden pinta lepäsi mustankirkkaana heijastaen yhä\nkirkastuvaa taivaankantta ja äskeisen sateen synnyttämä utuinen sumu\nverhosi kesäiset rannat kepeään harsoonsa.\n\nLiisakin nousi. -- Katso, sanoi hän henkeään pidättäen. -- Luontokin\njuhlii -- -- myrskyn jälkeen.\n\nBernt vain nyökkäsi. Hän souti jo.\n\n-- Annahan minunkin! -- Liisa pyrki Berntin viereen.\n\n-- Tähän rinnalleko. -- Bernt hymyili. -- Mutta jaksatko sinä?\n\n-- Minä jaksan mitä hyvänsä -- sinun rinnallasi. -- Liisan katse\nsäteili suurta, kärsimyksiä kaihtamatonta rakkautta. Mutta sitten\nnousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Tuntui aivan siltä kilin hän olisi\nsanonut jotain, jolla loihti esille tuntemattomia ja tuhoovia voimia.\n\nHän nieli pariin kertaan, itseään voittavan päättäväisyydellä painaen\nalas pelkonsa. Sitten hän asettui Berntin rinnalle.\n\nVaieten he lujassa yhteenkuuluvaisuuden tunnossa soutivat venheensä\nsatamaan.\n\n\n5.\n\nHe olivat päättäneet tavata rantapenkillä, jolla edellisenä kesänä ensi\nkertaa olivat istuneet yhdessä. He tahtoivat välttää sekä rouva Sarsin\nettä muiden mahdollista ja häiritsevää läsnäoloa.\n\nKääntyessään tienmutkassa penkille päin näki Liisa Berntin tuoneen\nvenheensä rannalle. Bernt aikoi nähtävästi vesille.\n\nLiisa vavahti. Berntin aikomus saattoi yhtä hyvin merkitä hyvää kuin\npahaa, mutta se tuntui Liisasta sittenkin onnettomuuden enteeltä.\n\nBernt istui selin venheessä Liisan tullessa. Hän ei kuullut läheneviä\naskeleita. Sekin oli huono enne. Vasta kun Liisa kutsui häntä nimeltä,\nhän nousi ja kääntyi rantaan päin.\n\nSamassa Liisa tiesi kaiken. Sanaakaan sanomatta hän hyppäsi venheeseen.\nBernt alkoi soutaa. Hän souti saarelle, jossa he olivat viettäneet\nonnensa suuren juhlahetken.\n\nHe istuivat äänettöminä venheessä, äänettöminä nousivat maihin. Vasta\nkun venhe oli vedetty maalle ja Liisa kääntyi nousemaan rannasta kuuli\nhän Berntin äännähtävän.\n\n-- Liisa. -- Se tuli kuin hätähuuto. Bernt oli vaipunut rantakivelle.\nHän vapisi ylt'yleensä voimakkaasta itkusta.\n\n-- Kaikki on siis lopussa? -- Liisan ääni oli soinnuton, katse\nkyyneleetön, jähmettynyt.\n\n-- Lopussa? Mitä sinä tarkoitat? -- Bernt karkasi pystyyn. -- Luulet --\nettä aion luopua sinusta?\n\n-- Sinä et voi etkä saa mennä naimisiin vasten vanhempiesi tahtoa.\n\n-- Heidän _täytyy_ myöntyä, -- -- joll'ei --\n\n-- Bernt. -- Liisa painui polvilleen mättäälle, tarttui Berntin käteen\nja katsoi häneen mielenliikutuksen tuoma kalpeus kasvoillaan, katseessa\nsydämen suuri, ylitsevuotava rakkaus. -- Bernt, tällä hetkellä olen\nkiitollinen orpouteni raskaista päivistä. Ne ovat opettaneet minua\nkunnioittamaan kodin pyhyyttä.\n\nHän olisi tahtonut jatkaa, mutta hän ei voinut. Hän tunsi vain, että\nhän mieluummin tahtoi kuolla kuin särkeä Berntin suhdetta vanhempiin.\nSe, joka ikänsä nälkäisesti oli kaivannut kotia ja vanhempien\nrakkautta, tunsi ehkä tuon suhteen pyhyyden syvemmin kuin kukaan muu.\n\n-- Entä kahden sydämen yhteenkuuluvaisuus --? Eikö sekin ole pyhä?\n\nLiisan pää nousi. Hänen katseensa painui Berntin katseeseen täynnä\nsuuren, antautuvan rakkauden hartautta. Hän ei saanut vastatuksi toisin.\n\nBernt painoi käden silmilleen. -- Anna anteeksi, -- anna anteeksi. Minä\nolen mieletön tuskasta.\n\nSilloin kokosi Liisa voimansa. Hän tunsi velvollisuutensa ajatella ja\ntoimia Berntinkin puolesta. Bernt ei sitä jaksanut.\n\n-- Bernt, puheli hän hiljaa sivellen Berntin kättä, -- jos suhteesi\nvanhempiisi olisi vähemmän ehjä, en ehkä epäröisi. Minäkin pidän\nsydänten oikeutta pyhänä. Mutta minä tiedän, ettet ajanpitkään voi olla\nonnellinen suhteessa, joka särkee välit vanhempiisi. Minulta kysytään\nsiitä syystä voimaa sinunkin puolestasi. -- Bernt, sano, olivatko he\nehdottomasti vastaan?\n\nVastausta ei kuulunut. Bernt tapaili sanoja, jotka vastaisivat\ntotuutta, ilmaisematta liian jyrkästi hänen vanhempiensa mielentilaa.\nMutta hän ei löytänyt.\n\nLiisa käsitti äänettömyyden ja hänessä nousi raju katkeruuden tunne. Se\nkutsui sekä Berntin vanhemmat että itse kohtalon tilille tällaisesta\nteosta. Hellyydennälkää nähneen, isättömän lapsen osa oli itsessään\ntarpeeksi kova. Kun rakkaus kutsui ja oma koti kerrankin kangasti\nnäköpiirissä, ei ollut kellään oikeutta tuhoavasti asettua esteeksi.\n\nHänen teki mieli nauraa kovaa, ilkkuvaa naurua noille sukuylpeytensä\nitsevanhurskaille orjille, jotka kai mielestään olivat ehdottoman\noikeutetut hylkimään saaristolaisnaisen äpärälasta. He tietysti siinä\nsuojelevina enkeleinä vartioivat oman lapsensa onnea.\n\n-- Bernt, sanoi Liisa viimein matalalla äänellä, -- me emme saa\nkiduttaa itseämme. Mikä on tehtävä on tehtävä pian. Lähdetään Bernt.\n\nMutta Bernt ei liikahtanut. Hän tuijotti vain Liisaan, näki tuskallisen\nselvänä yksityiskohdan toisensa jälkeen tämän piirteissä tunteakseen\nmiten kaikki, joka lyhyen aikaa oli ollut hänen suurimpana ilonaan\nnyt sitä kipeämmin repi ja raateli. Noita kiharoita oli hän suuressa\nriemussa sivellyt, noita silmiä suudellut. Tuosta kirkkaasta katseesta\noli hän juonut kuumaa, sykähtävää elämän voimaa. Ja nyt, -- nyt --\n\nOli kuin tulinen miekanterä olisi upotettu hänen sisimpäänsä.\n\n-- Bernt lähde, kuuli hän Liisan sanovan. Mutta silloin hän karkasi\npystyyn. -- Lähde -- lähde. Tiedätkö sinä mitä sinä sanot? -- Sinulle\nei ero ole sitä mitä minulle. Sinä jaksat ajatella ja toimia. Sinä\npysyt lujana ja järkähtämättömänä. Minä olen aivan mieletön. -- Sinä\nolet kaikkeni -- elämäni. -- Minä en voi erota sinusta. Hän painoi\nkädet ohimoilleen ja lyyhistyi uudelleen itkien kivelle.\n\nLiisa seisoi hetken liikahtamatta hänen rinnallaan. Ajatukset ja\ntunteet risteilivät rajun voimakkaina hänen sisimmässään. Berntin tuska\ntuntui hänestä kadehdittavan mutkattomalta. Toisin oli hänen.\n\nHänen täytyi suuren sydänsurun ohella taistella lapsuudesta asti\nrajattoman voimakkaaksi kasvanutta sisäistä nälkää vastaan, hänen\ntäytyi otella katkeruutensa kanssa, vaientaa Berntin vanhempiin\nkohdistuvia syytöksiä ja hillitä itseään niin, ettei omassa tuskassa\ntulisi lisäämään toisen surua. Ja tämä vei kamppailuun, jonka helteessä\nsydän ei edes etsinyt sanoja surulleen.\n\n-- Sinä jaksat, sinä, -- kuuli hän Berntin sopertavan.\n\nSilloin hän unohti kaiken muun. Hän tunsi vain rakkautensa voiman.\n\nHän nousi, otti Berntin pään käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa\nvastaan. Joka liikkeessä oli äidin otetta.\n\n-- Bernt, sanoi hän. hiljaa, -- minä jaksan, sillä minä rakastan sinua\nnaisen rakkaudella. Sinun onnesi merkitsee minulle enemmän kuin omani.\n\nHän seisoi yhä hiljaa liikahtamatta, kädet Berntin kaulassa. Hänen\nolennostaan virtasi ihmeellistä, tyynnyttävää voimaa Berntiinkin. Hänen\nsielunsa silmien eteen nousi kuva Böcklinin \"Uhrilehdosta\", jossa\nkaksi valkopukuista olentoa rinnan polvistuu alttarin eteen hiljaisen\nsaattueen äänettömästi lähestyessä. Bernt ja hän, he seisoivat tänä\nhetkenä rakkautensa uhrilehdossa. Pyhä tuli paloi alttarilla. Uhri oli\nlaskettava sille -- yhdessä ja nurkumatta, laskettava täydellisessä\nantautumisessa, mutta samalla rakkaudessa, joka saattoi kantaa uhrinsa,\nmutta ei sammua, joka öisten varjojenkin ympäröimänä paloi pyhänä\nliekkinä.\n\n-- Rakkaani, sanoi Liisa hiljaa, -- oma rakkaani!\n\nNe sanat nostivat tuskan aallot entistä ankarampina Berntin sisimmässä.\n\n-- Sinä hyvä, -- sinä voimakas, minä en voi luopua sinusta. Olot voivat\nmuuttua. Niiden _täytyy_ muuttua.\n\nLiisa irroittautui Berntin syleilystä. Hänen katseeseensa syttyi uusi,\nihmeellinen kirkkaus. Sitä säteili koko hänen olemuksestaan. -- Minä\nvoin odottaa, -- muista se, -- sanoi hän suurella hartaudella. --\nMuista se. Minä odotan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he sydänyön aikaan laskivat kaupungin rantaan, toisti hän vielä\nkerran: -- Bernt, minä odotan.\n\nKesäyön valkeus väreili heidän ympärillään. Heille se oli kesän\nkeskelle syntynyt syysyö.\n\n\n\n\nRISTITUULISSA\n\n\n1.\n\nElämä oli harmaata -- harmaata -- harmaata -- keskellä kirkkainta\nkesää. Lukuisa joukko kesäkurssilaisia oli taas saapunut pikku\nkaupunkiin. Kaduilla kuljeskeli iloisia, vaaleapukuisia nuoria\nryhmissä. Syömäneuvojen helinä ja vilkas puheen sorina kuului\nruokaloista usein kadulle asti ja moni pikkukaupungin vanhus vilkaisi\ntavallista useammin katupeiliinsä siten häkkilinnun tavoin nokkiakseen\nitselleen murusen ympärillä kukkivasta kesäisestä ilosta.\n\nMutta Liisalle oli elämä jokapäiväistä taistelua tappavan ikävää\nharmautta vastaan. Joka aamu vaati uutta rohkeutta. Uusi päivä oli uusi\ntaakka, joka oli kannettava päähän asti. Ja kun ilta tuli vapauttajana,\ntodisti sen tuoma helpotuskin taakan raskaudesta.\n\nLiisa katkaisi rihmansäikeen, tarkasti korjaamaansa puseroa ja rupesi\nsitten kiireesti pukeutumaan. Sitä tehdessään hyräili hän hiljaa:\n\n    \"Kukka liittyvi kukkahan.\n    Rukka liittyvi rukkahan,\n    Minnekä liityn mä Mirjam rukka,\n    Missä on Mirjamin kukka?\"\n\nBernt oli ja pysyisi poissa. Viikoista muodostuisi kuukausia,\nkuukausista vuosia, vuosista ehkä vuoskymmeniä. Kotiolot muodostuisivat\ntietysti entistä harmaammiksi. Yhdessäolo oli nyt jo kuin raskaan\nkuorman eteenpäin hilaamista. Raskaammaksi se yhä kuluvien vuosien\nvaikutuksesta tulisi. Kuinka hän jaksaisi odottaa, odottaa rohkeasti?\n\nHän vilkaisi läheiseen peiliin, näki otsansa laskoksissa ja polkasi\njalkaa itselleen. Oli miten oli, mikä oli kannettava, oli kannettava\nreippaasti.\n\nHän livahti äänettömästi etehiseen, siitä pihalle ja kääntyi sitten\nripein askelin kulkemaan rantakatua pitkin. Lähetessään pientä\nvanhanaikuista nurkkataloa, näki hän naisen pään, joka avoimesta\nikkunasta kurkisti kadulle päin. Hän hymähti ja joudutti askeleitaan.\n\nTutustuminen Elna Rönnströmiin oli tullut yhtä odottamattomana kuin\nvirkistävänä valonpilkahduksena hänen arkisen ikävään elämäänsä.\nPikkukaupungin asukkaat eivät yleensä olleet erittäin mielenkiintoista\nväkeä. Eikä hänellä itsellään ollut kykyä enemmän kuin haluakaan\nmiellyttää niitä, joista hän ei omasta puolestaan välittänyt. Hänen\nseurapiirinsä oli siitä syystä pysynyt pienenä, seuraa kaipaavan\nkasvatusäidin mielipahaksi.\n\n-- Vihdoinkin! -- Nuori nainen tuli avopäin juosten pihalle, tarttui\nLiisan molempiin käsiin ja veti hänet muassaan sisälle. -- Minä olin jo\ntulla aivan kärsimättömäksi.\n\n-- Hyvänen aika, odotitteko?\n\n-- Odotin. -- Toinen nauroi suin ja silmin. -- Minä olin päättänyt\najatusteni voimalla saada teidät tulemaan tänne luokseni. Nähkääs,\nminulla on selvät tuntemukset ihmisistä, enkä minä koskaan vastusta\nniitä, vaan päinvastoin. Heti kun tutustuin teihin kursseilla päätin\nhieroa tuttavuutta. Mutta nyt odottaessani luulin jo epäonnistuneeni.\nTe viivyitte kovin.\n\nHän työnsi Liisan pakottavasti vanhaan, kaksisoutuiseen keinutuoliin\nja asettui itse rinnalle. -- Nämä tällaiset ovat rakkaudenrattaita.\nNiissä ei saa istua muuta kuin sellaisen kanssa, josta pitää. Ja nyt\nminä tahdon istua tässä, teidän rinnallanne, niin erilaiset kuin me\nkaksi olemmekin. -- Tiedättekö, minulla oli kerran pari toveria, jotka\neräästä Maria Corellin kirjasta innostuivat ajatukseen, että heillä\noli henkiset puolisonsa haudan toisella puolella. Mutta odottaessaan\nhaudantakaista omaansa menivät he kumpikin täällä naimisiin. Te ette\ntekisi sillä lailla. Te odottaisitte totisesti.\n\n-- Montakohan kertaa me oikeastaan olemme tavanneet? Ja nyt te\nlatelette minulle millainen minä olen ja mitä minä tekisin. -- Liisan\nkasvoilla kuvastui puoleksi huvitettu, puoleksi ivallinen ilme.\n\n-- Siksi että te huvitatte minua. Nähkääs, minä olen nykyhetken\nja elämän palvoja. Tuollainen sitkeä, uskollinen odotus voi olla\nihailtavaa, siinä missä se todella on paikallaan, mutta minulle se ei\nsovi. Se on minusta kovin _epäkäytännöllinen_ kanta. Minkä verran minä\nhyödyn haudantakaisesta puolisosta? Jos sellainen on hankittava, tahdon\nminä osani täällä. Haudantakaisuus on joka tapauksessa peloittavan\ntuntematon ala. Mutta me tiedämme mitä elämä täällä on ja me tiedämme\nmiltä onni tuntuu. Jokainen \"nyt\" on kuin kukka, jonka hienointa\nnestettä minä mehiläisen tavoin tahdon imeä itseeni. Sillälailla minä\npalvon elämää ja sen käsistämme hupenevia hetkiä.\n\n-- Teistä ja teidän kannastanne ei ainakaan ole vaikea päästä selville.\n-- Liisa ei voinut olla nauramatta. Ja samalla tuntui mieltävirkistävän\nhauskalta. Tällainen välitön avomielisyys oli huvittavaa, etenkin\nsilloin kun itse sai pysyä syrjässä ja vain tehdä huomioita. Elna\nRönnströmin välitön myötätunto oli kai sitäpaitsi ilmaus jonkinlaisesta\nsisäisestä sukulaisuudesta. Eikä sitä hänenlaiselleen usein suotu.\nHän oli välittömille tunneihmisille liian tyyni ja järkevä. Arkisen\njärkevästi arvostelevien joukossa hän oli muukalainen, jonka kieltä ei\ntajuttu ja joka eristävän voimakkaasti tunsi oman povensa hehkua tyynen\nja tasaisen pinnan alla.\n\nLiisa nousi. Herttaisesta vastaanotosta huolimatta teki hänen mielensä\nkävelemään. Hän olikin tullut kävelytoveria hakemaan. Hän tuli yleensä\nvähän olleeksi ulkona, kun enimmäkseen oli kasvatusäitinsä seuranaisena.\n\nElna Rönnström oli kohta valmis. Mutta hän tahtoi ensin esittää\nvieraalleen kaikenmoista pikkuhyvää, jota hän oli tuonut muassaan.\nHän ei voinut tyytyä elämään tyhjäseinäisessä vuokrahuoneessa tai\nkaikenmoisen ruman romun täyttämässä suojassa. Sentähden hänellä oli\nomat Sindingiläiset, Larssonilaiset ja Zornilaiset palasensa muassaan.\nHän tahtoi siinäkin suhteessa saada nauttia. Ja asuinpaikkansa hän\nmyöskin valitsi niin, että sai nauttia mahdollisimman paljon, kuten\ntäälläkin, missä toisella puolella näki pihamaan jasmiinipensaineen\nja suurine keltaisine liljoineen, toisella kimaltelevan vedenpinnan\nvihertävän lehtiverkon läpi.\n\n-- Pääsemmeköhän tänään lähtemään, jos minun ensin pitää ihailla\nkaikkea mitä teillä on näytettävänä?\n\n-- Mennään, mennään. -- Elna Rönnström kiskaisi urheilulakkinsa\nnaulasta, kieputti vierastaan kerran lattiata pitkin ja veti hänet\nsitten käsipuolesta kadulle.\n\n-- Entäs nyt? -- Liisa katsoi kysyvästi toveriinsa. -- Te saatte\nmäärätä.\n\n-- Sinne minne nenä tietä neuvoo. Ei oikeaan, ei vasempaan!\n\nHe olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun kohteliaasti tervehtivä\npyöräilijä sivuutti heidät. Elna Rönnström seurasi pyöräilijää\nkatseellaan. Sitten hän rupesi nauramaan. -- Älkää sanoko mitään,\nminä tiedän kaikki. Hän on konttoristi tai jotain sentapaista, on\narkisenikävä ilmiö ja rakastunut teihin.\n\nLiisan helein nauru kieri katua pitkin.\n\nElna-neiti pysähtyi samassa, pidätti henkeään, otti Liisaa hartioista\nja puisti. -- Ihminen, mistä saitte tuollaisen naurun? Sen tuntisi\ntuhansien joukosta.\n\nTaas helähti helmeilevä nauru ilmoille. Mutta se katkesi omituisesti\nkesken ja siinä oli särähtävä sivuääni, joka herätti Elna Rönnströmin\nhuomiota.\n\n-- Iloisen naurun lahja annettiin minulle erityistä tarkoitusta varten.\n\n-- Peitteeksi ja panssariksi sairaalle sisimmälle, jatkoi Elna\nRönnström.\n\nNyt oli Liisan vuoro pysähtyä. -- Me kai jo kauan olemme tunteneet\ntoisemme, sinä ja minä, -- sanoi hän viimein matalalla äänellä. Sitten\nhe käsi kädessä ja vaiteliaina jatkoivat matkaansa.\n\nHeidän kulkiessaan keltaisen ja kallellaan olevan pienen talon ohi,\npääsi Elna Rönnströmiltä iloinen huudahdus.\n\n-- Katsos tätä, Liisa, mikä mainio Larssonilainen pala! Valkonurkkainen\ntalo, heleät pelargooniat ikkunoissa, kissa portailla kehräämässä ja\npihamaalla sireenit ja auringonkukat täydessä loistossaan. Tämä on\noikein kuin satumaja. Vanha kumaraselkäinen mummo kuuluisi vielä asiaan.\n\nPensaikossa rasahti, kissa portailla teki pitkän loikkauksen ja läksi\njuhlallisen pitkiksi venytetyin askelin vieraita vastaan samassa kun\nkumara pieni naisolento ilmestyi kukassaan olevan sireenipensaan takaa.\n\nElna Rönnström meni hämilleen. Mutta vilkaisematta häneen suuntasi\nnainen askeleensa Liisaa kohden.\n\n-- Neiti Spets, miten kovin hauskaa! -- Kurttuinen käsi nosti\nportinsalpaa, ojentautui Liisalle ja tahtoi väkipakolla vetää hänet\nkadulta portin sisäpuolelle.\n\nLiisan estelyt muistuttivat vanhusta nähtävästi toisenkin vieraan\nläsnäolosta. Hän kääntyi Elnaan. -- Ja tässä on se neiti, joka\näsken kaipasi kumaraselkäistä pientä mummoa. Nähkääs -- hiljaisessa\npikkukaupungissa kuuluu sana kauaksi. Mutta en minä pane pahaksi.\n\nHän piteli heitä yhä kädestä, veti perässään pihaan ja asetti istumaan\npenkille kukkivan sireenipuun alle kaiken aikaa lakkaamatta puhellen\nmilloin vierailleen milloin kissalleen.\n\n-- Niin, niin, tällaisessa paratiisissa minä asun. Eikö se ole aivan\nkuin taivaan esikartano? -- Ja katsokaa näitä lemmenkukkia tässä\npensaan juurella. -- Hän taittoi muutamia vierailleen. -- Ne ovat\nsuuret ja siniset kuin minun Oskarini silmät. -- Häts mirri, älä siinä\ntunkeile. -- -- Niin juuri -- ihan kuin Oskarin silmät. Ja kun hän on\npoissa, katselen minä niitä ja kiitän niitä. Ymmärrättekö, minä kiitän\nniitä kaikesta. Hän ei itse tahdo kuulla kiittelemisiä. Hänestä kaikki\nkuuluu äiti-muorille. Sellainen hän on ollut pienestä asti. Hän on\naina kotona, lukee ja ajattelee, -- ajattelee liiankin paljon. Hän oli\njo pienenä ajatteleva lapsi. -- No mutta Mirri, sitähän sinä tässä\nmauruat, että minä unohdan tarjota jotain vierailleni.\n\nMitkään vastaansanomiset eivät auttaneet. Mummo ei ottanut\nkuullakseenkaan, että kyläily oli syntynyt aivan kuin vahingossa.\nVieraat olivat joka tapauksessa hänen luonaan ja se oli pääasia.\n\nHän pyörähti kellahtavaan pikku taloonsa ja palasi hetken kuluttua\ntarjottimella lautasellinen mansikoita. Ne olivat kesän ensimäisiä ja\nsiitä syystä sopivat juuri näin harvinaisille ja mieluisille vieraille.\n\n-- Mutta Liisa, -- tiukkasi paluumatkalla Elna, -- sanohan lopultakin,\nkuka oikeastaan on tuo mainio ja mallikelpoinen Oskar?\n\n-- Sama \"arkisenikävä\" pyöräilijä, josta sinulla tunti takaperin oli\nvarma ja valmis arvostelu.\n\nHelisevä nauru kieri Rantakatua pitkin. Se soi niin kirkkaana ja\nvallatonta iloa tartuttavana, että herra Malmkin, joka sattui seisomaan\nRöllerin liikkeen portailla, hymyili samalla kun hieno heikko puna\nnousi hänen tavallisesti tasaisen kalpeille kasvoilleen.\n\n\n2.\n\nRouva Sars heittelihe levottomasti edes ja takaisin leveässä,\nvanhantyylisessä vuoteessaan. Kehuessaan vanhaa, hyvää aikaa, kehui\nhän usein samalla itseään. Hänellä ei ollut tietoa hermoista eikä\nunettomuudesta. Hän oli menneen hyvän ajan lujaa ja kelvollista tekoa.\n\nMutta tänä yönä pettivät sekä hermot että unenlahjat. Hän ei nukkunut.\nHän riiteli Jumalalle ja ihmisille tapahtumista, jotka työntämällä\ntyönsivät hänelle velvollisuuksia, joita hän ei ensinkään tahtonut\nniskoilleen.\n\nSisar Amalia oli taas kirjoittanut. Emma Sars tuli huonolle tuulelle\naina kun tunsi sisarensa käsialan. Edellisenä iltana kirjeen saapuessa\nistui hän illallispöydässä. Hän työnsi kirjeen avaamattomana luotaan ja\nrupesi purkamaan harmiaan Liisalle.\n\nSisar Amalia pyysi tietysti taas rahaa jonkun tähdellisen tai turhan\nreijän tukkeeksi. Mutta ajanpitkäinen säästämiseen oppimattoman ihmisen\navustaminen oli tämän siveellistä rappeuttamista. Eikä Emma Sars\naikonut antautua sellaiseen.\n\nPöydästä noustessaan hän oli vahvasti päättänyt tällä kerralla olla\navustamatta. Mutta aivan kuin kiusalla olikin kirje toista maata. Ei\nsiinä pyydetty pientä eikä suurta raha-avustusta. Amalia ilmoitti vain\nlyhyesti miehensä kuolemasta, mainitsi joka suhteessa turvattomasta\nasemastaan ja lisäsi, että hänen täytyi palata Suomeen, luonnollisesti\nkotikaupunkiinsa ja mieluimmiten sisar Emman luo, joka asui omassa\ntalossa ja jolta varmaan liikeneisi joku nurkka avuttomalle sisarelle.\nTämä viimeinen ja tärkein kohta tuli kirjeen lopulla aivan kuin\nohimennen.\n\nEmma Sarsin kurkkua aivan kuivasi suuttumuksesta. Hän kohoutui\nkyynärpäälleen, hörppäsi kulauksen viereisestä vesilasista ja kääntyi\ntoiselle kyljelle saadakseen unenpäästä kiinni.\n\nMutta unta ei tullut. Hänen täytyi ajatella lankoaan. Se mies se\nvasta oli tehnyt kaikki sopimattomalla ajalla sekä eläessään että\nkuollessaan. Kun hän nuorena, kaupungin soittokuntaan kuuluvana\nsoittoniekkana tutustui Sarsien perheeseen, toivoivat sekä Sarsit\nettä koko kaupunki hänestä paljon. Hän kävi siihen aikaan ahkerasti\nSarsilla ja nautti siellä suurinta vieraanvaraisuutta. Mutta eikös mies\nsilloin -- tulevan suuruutensa toivossa -- ruvennutkin hurjastelemaan.\nHän velkaantui yhä enemmän eikä muutenkaan ollut kohoamassa, vaan\npäinvastoin. Ja silloin -- juuri silloin hän rohkeni kosia, -- aivan\nkuin hän, Emma Sars, olisi ollut luotu pelastusköydeksi häviöön\nmenevälle.\n\nJa myöhemmin -- kun mies ajaksi oli päässyt hyvään leipään käsiksi ja\nmuutenkin parannellut tapojaan, silloin hän kääntyi Amalian puoleen!\n\nTämä kuolemakin oli nyt ihan samanlaista harmittavaa kiusantekoa.\nVastikään oli mies ollut terve ja hyvissä voimin, mutta paneutuupa\nsiitä vain vuoteeseen ja kuolla kupsahtaa ihan kuin saadakseen\ntyöntää vaimonsa toisen elätettäväksi. Olivathan ne viitoset ja\nkympit, joita tuontuostakin täytyi pistää Amalian kirjeisiin, monesti\nmieltä kaivelleet. Mutta mitä ne sittenkään merkitsivät sen rinnalla,\nmistä nyt oli kysymys. Tilapäinen avustus muuttuisi vakituiseksi\nelättämiseksi.\n\nJa se Liisakin kun vain hoki sitä, että sisar on sisar. Luulikohan\nhän siitä itse jollain tavoin hyötyvänsä? Ehkä uskoi saavansa enemmän\nvapautta, kun tuli toinen taloon? Sitten puuttui vain, että molemmat\nelätit liittyisivät yhteen häntä vastaan ja hän aina saisi tuntea\nolevansa kiittämättömyyden ja nurjamielen ympäröimänä.\n\nEmma Sarsia ihan sapetti. -- Yhäkö sinä olet hyväntekeväisyyttä\nharrastavalla tuulellasi, viskasi hän Liisalle kohta tavatessaan\naamusella.\n\nLiisa jatkoi aamiaisen pöydälle asettamista. Hän nauroi. -- Mitäpä minä\nsitä harrastaisin mamman varoilla. Ajattelin vain että oma sisar. Ja\nkun syrjäisillekin on liiennyt.\n\n-- Minä tietysti toivoin siitä syrjäisestä enemmän iloa kuin omista\nomaisistani. Mutta ei puhuta siitä. Elämä on pettymyksiä täynnä.\n\nVanha rouva nousi keinutuolistaan ja asettui ruokapöytään\nvilkaisemattakaan Tusse-koiraan, joka mairittelevasti kieppui emäntänsä\njaloissa muistutellakseen unohtuneesta aamupalasesta.\n\n-- Mamma, puhutaanhan nyt huolimatta unettomasta yöstäsi järkevästi\nasioista. -- Liisa asettui pöytään, mutta ei kajonnut ruokaan. --\nMinä olen paljon ajatellut tätä asiaa, sanoi hän viimein verkalleen.\n-- Enhän minä voi ruveta elättämään Amalia-tätiä. Mammalla on varaa\nsiihen, minulla ei. Ja jos minä joskus pääsisin niin pitkälle,\nettä voisin ajatella toisille antamista, ajattelisin ensi sijassa\nkodittomiksi syntyneitä lapsia. Heidän hätänsä on minulle läheisin ja\ntutuin.\n\nVanha rouva hätisteli Tussea loitommaksi samalla kun loi pitkän\nja terävän katseen Liisaan. Tämä ymmärsi tarkoituksen, mutta ei\nväistänyt kasvatusäidin silmäystä. Sanat joutivat kernaasti jatkamaan\nkiittämättömyyden pitkäksi venynyttä laskua. Totuus oli totuus. Hän oli\nsaanut ylläpitonsa ja kasvatuksensa tästä kodista, mutta muuta vain\nhengenpitimeksi, tuskin senkään verran. Eikä lapsikaan elänyt yksin\nleivästä. Sekin totuus oli joskus ilmilausuttava.\n\n-- Niin, -- jatkoi hän äkkiä havahtuen ajatuksistaan, -- ajattelin\nsitä, että minäkin puolestani kuitenkin voisin edistää Amalia-tädin\ntänne muuttoa. Naapuritalossa on vapaa huone. Sen voisin vuokrata\nitselleni, niin saisi Amalia-täti minun huoneeni. Sillälailla ei\nmammalle koituisi ulkonaista epämukavuutta muutosta, eikä huoneestakaan\nkustannuksia, kun nyt vieraille vuokratut huoneet jäisivät\nvuokralaisille.\n\nVanha rouva ei kohta vastannut. Viimein hän laimeasti huomautti: --\nSe sinun huoneesi oli kai hyvin kylmä talvella. Vanhalta menisi puita\nkauheasti.\n\nLiisan suupielet värähtivät huomaamattomasti. -- Minä voin tilkitä sen,\nsanoi hän. -- Työn teen itse. Ja vielä minä jaksan kustantaa siihen\nrivettä ja pinkopahviakin. -- Hän aikoi lisätä jotain tapeteista, jota\nylellisyyttä kasvatusäiti kai ei hyväksyisi. Mutta hän päätti olla\nhärnäilemättä.\n\nVanhan rouvan ajatukset pysähtyivät tällä hetkellä helteiseen\nkesäpäivään Helsingissä. Hän muisti muuatta laatuaan sangen erikoista\ntapahtumaa, joka kiinnitti hänen huomionsa lystikkääseen ja reippaaseen\npieneen tyttöön. Hän muisteli siitä saakka kuluneita vuosia ja hän\ntunsi mieltäkeventävän selvästi, että vaikka hän monessa asiassa olikin\npettynyt, ei hän ainakaan joka suhteessa ollut pettynyt siihen lapseen\nnähden, jonka silloin otti huostaansa.\n\n-- Sinun ehdotuksesi on oikeastaan hyvinkin sopiva, sanoi hän pöydästä\nnousten, otti Tussen syliinsä ja rupesi sitä hyväilemään.\n\n\n3.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin seisoi Oskar Malm Röllerin liikkeen portailla\nvastapäätä rouva Sarsin taloa. Hän oli menossa viettämään vapaata\niltapäiväänsä, mutta tahtoi sitä ennen ottaa selkoa, oliko Liisa\nSpetskin juuri menossa jonnekin. Liisa-neiti käveli nykyään ahkerasti\nneiti Rönnströmin kanssa ja Malmin oli kuljettava kotiinsa aivan\nElna-neidin asunnon ohi.\n\nMalm siristeli silmiään. Hän ei ollut uskoa niitä. Ikkuna Liisa-neidin\nhuoneeseen oli auki, samoin sieltä etehiseen avautuva ovi ja sitten\nvielä ovi ulos. Malm saattoi siitä syystä harvinaisen hyvin nähdä mitä\ntapahtui huoneessa. Ja sittenkään hän ei tietänyt, näkikö hän oikein\nvai ei.\n\nKorkeilla tikapuilla seisoi Liisa-neiti nähtävästi ahkerassa ja voimaa\nkysyvässä työssä.\n\nMalm kumartui hieman nähdäkseen paremmin.\n\nNiin, totisesti. Se ei ollut mikään erehdys. Liisa tilkitsi seinää.\n\nMalm meni hämilleen. Olisi kai ollut hienotuntoisempaa olla näkemättä.\nMutta Liisa-neiti sattui juuri katsomaan kadulle päin ja Malm tunsi\noman kätensä jo nousseen puolitiehen lakkia kohti.\n\n-- Iltaa. -- Liisa kumartui lähemmä avonaista ikkunaa ja nauroi. Malmin\navuton hämillejoutuminen huvitti häntä.\n\n-- Te ette ole kävelemässä neiti Rönnströmin kanssa? -- Malm laskeutui\nmuutamia portaita alemmaksi punniten mielessään, uskaltaisiko jatkaa\nkeskustelua lähemmältä, koska Liisa-neiti itse oli pannut sen alkuun.\n\n-- Nähtävästi en. -- Liisa yhä nauroi. -- Laitan tätä huonetta kuntoon\nsen uudelle asukkaalle.\n\nMalmin oli mahdoton jättää asiaa tähän. Sehän olisi ollut suorastaan\nepäkohteliastakin. Hän lähti siitä syystä tulemaan kadun poikki,\nkulkiessaan ennättäen ajatella paljon. Uuden asukkaan tulo Liisa-neidin\nhuoneeseen merkitsi luonnollisesti jotain, ehkä paljonkin. Vanhan\nrouvan tienaamishalu oli ehkä houkutellut häntä vuokralaisen\nottamiseen? Tai olisivatkohan Liisan ja kasvatusäidin välit käyneet\nkireiksi? Nuorelle, elämänhaluiselle ihmiselle mahtoi Sarsilla olo\nmonesti tuntua sietämättömältä.\n\nKauan kadoksissa ollut parooni Silversköldkin saattoi olla tämän\ntapahtuman takana, huolimatta siitä, ettei häntä ollut näkynyt eikä\nkuulunut pitkiin aikoihin.\n\nMalm oli juuri päässyt tälle kohdalle arveluissaan, kun terävä-ääninen\nhyvänpäivän-toivotus kiskaisi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Rouva\nSars kumartui omasta ikkunastaan kadulle päin iloisesti viittaillen\nMalmille, Tämä jäi lakki kourassa seisomaan portin edustalle epäröiden\nminne kääntyä.\n\nMutta vanha rouva ei hellittänyt. -- Antakaa vain Liisan tehdä töitään.\nMinä ja kahvi odotamme teitä täällä.\n\nMalm purasi huultaan, nielasi voimasanan seurankipeistä vanhoista\neukoista, mutta kääntyi sittenkin rouva Sarsin puolelle apealla\nmielellä ajatellen, että Liisa-neiti arvattavasti nauroi huoneessaan ja\noli hyvillään.\n\nTahdikas taonta Liisan huoneesta säesti kahvia juovien keskustelua.\nVälistä syntyi pieni loma, sitten alkoi taonta uudelleen.\n\nNiinä hetkinä, jolloin Liisa levähti työstään, huvitti häntä ajatella\nMalmia ja tämän harmia. Sen hän siitä sai, kun piti Röllerin portaita\ntähystyspaikkanaan! Ei häntä nyt hevillä laskettaisi tuolta sisältä.\nJa kun Malm vielä oli sellainen hyvänahkainen mies, ettei osannut edes\npitää puoliaankaan! Ei noin kiltisti moni mukautuisi. Mutta Malmilla\nkai oli äiti-muori mielessään aina kun hän näki vanhan ihmisen.\n\nLiisalle kihahti äkkiä vedet silmiin. Ajatus luisti Berntiin. Hän olisi\nvoinut tehdä juuri samoin. Hänkin oli tuollainen ikää ritarillisesti\nkunnioittava mies.\n\nLiisa huomasi hämmästyksekseen, että kuitenkin oli yksi yhtäläisyys\nBerntin ja Oskar Malmin välillä. Muuten he eivät todellakaan\nmuistuttaneet toisiaan enemmän kuin äiti-muorin Mirri muistutti\nBerntin jalokatseista, puhdasrotuista pointeriä, joka Helsingissä aina\nuskollisesti kulki isäntänsä kintereillä.\n\nLiisa koetti nauraa ajatusyhdistelmälleen. Hän oli tänäpäivänä naurun\ntarpeessa. Tämä muutto oli hänelle monessa suhteessa tyydytys, oman,\nkai ainakin jonkun verran lisääntyvän vapaudenkin vuoksi. Mutta sillä\noli samalla haikea puolensa. Oman lapsen muutto kodista ei tällaisessa\ntapauksessa koskaan olisi voinut tulla kysymykseen. Syrjästä tulleen\nasema oli toisenlainen.\n\nLiisa iski taas voimiensa takaa rivettä seinään. Saatuaan kulmansa\nvalmiiksi hän aikoi toisten tietämättä pujahtaa -- omaan huoneeseensa.\nSe oli vielä keskeneräisessä kunnossa, mutta hän asui siellä\neilisestä alkaen, jolloin hän oli muuttanut sinne, ryhdyttyään tähän\ntilkitsemiseen. Ja tänä aamuna hän oli saanut lahjankin oman kodin\navuksi. Elna oli pikipäin käväissyt Helsingissä ja oli tuonut sieltä\nsilmäähivelevän kauniit ikkunaverhot. Ne oli nyt saatava ikkunaan ennen\nkuin Elna itse tuli käymään. Ja kai hän pistäytyisi vielä tänä iltana.\n\nLiisa koetti tehdä kiirettä, samalla kun ajatukset pysähtyivät Elnaan\nja tämän kaupunginmatkaan.\n\nKun olisikin levollisesti voinut ajatella sitä! Mutta omituinen,\nepämääräinen huoli aina pyrki vallalle. Eikä sitä saanut häädetyksi,\nkun ei tietänyt mitään, aavisti vain. Ja aavistus saattoi pettää.\n\nVielä kerran! Noin! -- Viimeinen rivetukko työnnettiin voimalla\nrakoonsa, sitten Liisa hypähti telineeltään, järjesteli hieman pukuaan\nja hiipi kenenkään sitä huomaamatta ulos.\n\nAvatessaan uuden huoneensa oven täytyi Liisan voimaponnistuksella\nhäätää mielenmasennuksensa. Huone teki niin aution ja alastoman\nvaikutuksen. Tuli mieleen, minkälaista olisi voinut olla omaan kotiin\nastuessa ja minkälaista nyt oli.\n\nHän tarttui tulisella innolla työhön, ompeli renkaat Elnan valmiiksi\npäärmittyihin verhoihin ja rupesi sitten mittailemaan tankonaulojen\nväliä. Hän oli tekemässä sitä kun ovi äkkiä kiskaistiin auki.\n\n-- Sinä rakas ihminen! -- Elna syöksyi sisään, sai Liisan kiskaistuksi\ntelineeltä vierelleen rahille ja puhui puhumistaan. -- Minähän näin\nvain vilahduksen sinusta, kun aamulla toin tuon paketin, On ihan ollut\nikävä sinua. Ja sitten kun tapaa, ei _voi_ -- ei saa puhua vaikka\ntahtoisikin.\n\nLiisa nyökkäsi. -- Kahden salaisuutta ei toinen voi uskoa kolmannelle.\n-- Hän tunsi kuin tarvetta ilmaista, että hän ymmärsi Elnan kokemuksien\nlaadun. Hän ei voinut erehtyä siinä. Hän oli jo useamman kerran nähnyt\nsen, ei ainoastaan Elnan katseesta. Koko tämän olemuksessa oli tuota\nsuurta ja ihmeellistä, jota ei voinut selittää, mutta, jonka tunsi se,\njoka sitä kerran oli kokenut.\n\nElna kietaisi äkkiä kätensä Liisan kaulaan. -- Sinä olet paras ystävä\nmaailmassa. Sinä annat, mutta et sido. Sinä olet olemassa, kun sinua\ntarvitaan ja katoat, kun tunnet sen parhaaksi.\n\n-- Ihan kuin jokin taikakalu, niinkö?\n\n-- Melkein. Ja sinä ansaitsisit saada koko luottamukseni. Mutta ehkä\nsinä ymmärrät tarpeeksi oloistani, kun muistat, etten koskaan ole\naikonut tyytyä odottelemaan haudantakaista onnea. Ja kun en _saa_\nomaani täällä, _otan_ sen. Minun täytyy. Minä elän vain kerran, enkä\nvoi antaa tuon ainoan elämän kulua hukkaan.\n\nSyvä, keskittyneen tunteen tuli paloi Elnan katseessa, hänen\nharvinaisen herkät sieraimensa vavahtelivat ja poskilla liekehti\nvaihteleva puna. Liisa irroitti ystävän kädet kaulaltaan ja nousi. --\nMinun ei oikeastaan pitäisi istua tässä, sanoi hän vitkalleen. -- Minä\ntahtoisin saada verhot paikoilleen sinun täällä ollessasi. -- Hän puhui\nkuin voittaakseen aikaa. Hän tunsi Elnan kaipaavan jotain vastausta,\nmutta hän ei tietänyt mitä uskaltaisi ja voisi sanoa. Hänen silmäinsä\neteen nousi kuva valoisasta kesäyöstä, jolloin kaksi elämänajaksi\ntoisilleen lupautunutta yhdessä laskivat rakkautensa uhrialttarille.\nHän ei olisi tahtonut vaihtaa sen yön suurta tuskaa salassa solmittuun\nsuhteeseen.\n\n-- Omaa on kai vain se, minkä rehellisesti ja kokonaan voi sanoa\nomakseen. Varkain viety ei ole omani silloinkaan, kun se on hallussani.\n-- Hän puhui kuin itsekseen. Äänessä oli väsymyksen raukeutta. Elna\nkääntyi ikkunaan päin ja katsoi ulos kadulle. -- Minä en voisi elää\ntuon mukaan. Mutta sinä olet niin luja ja rehellinen, että se sittenkin\ntekee hyvää. -- -- Sinä et tee mitään raukkamaista tekopyhän vaikutusta.\n\n-- Liisa, -- Elna palasi ikkunan äärestä ja laski uudelleen kätensä\nLiisan kaulalle, kun tämä työhön tarttumatta yhä seisoi tikapuittensa\nääressä. -- Tiedätkö, junassa sattui pieni tapaus. -- Näytti siltä kuin\nElna olisi ajatellut jotain aivan muuta kuin mistä hän puhui. Kyyneleet\npyrkivät esiin, mutta hän painoi ne alas. -- Niin, alkoi hän uudelleen,\n-- junassa viimeistelin pientä häälahjaa serkulleni. Minua vastapäätä\nistui eräs nuori parooni Silversköld, jota vähän tunnen. Näyttelin\ntyötäni hänelle ja tiedätkö mitä hän sanoi? Ensin hän piteli sitä kauan\nja aivan kuin hartaudella kädessään. -- \"Jolla on, hänelle annetaan\",\nsanoi hän viimein. \"Kun ihmiset omistavat suuren onnen ja sen kanssa\nkaiken, kantavat toiset heille kilvan lahjoja, sillävälin kuin toisilla\nei ole mitään.\" -- Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin. Hänen\nkatseensa oli niin surullinen. Liisa, minä en ymmärrä, miksi eivät\nihmiset rohkeasti _ota_ osaansa?\n\n-- Ehkä heistä varkain viety ei ole omaa.\n\nLiisa oli jo ylhäällä tikapuilla. Hän tarttui vasaraan ja iski\nvoimiensa takaa verhotankojen nauloja.\n\nKun hän kääntyi takaisin Elnaan päin olivat hänen äsken kalpeat\nposkensa punaisina ja silmät säteilivät.\n\nHän oli saanut tervehdyksen Berntiltä. Se oli sanonut: kestä ja odota.\n\n\n4.\n\nKaupungin kansakoululla oli kuusijuhla. Iloinen juhlajoukko\ntungeskeli sekä salissa että sivuhuoneissa. Kuumuus nosti hikihelmiä\notsille ja pani kasvot hehkumaan. Lasten silmät säteilivät kilvan\nkuusenkynttilöiden kanssa. Niiden iloisuus heijastui vanhempien ja\nholhoojien kasvoilla kuin syksyilloin pikkukaupungin tulet kaupunkia\nkiertävän veden tummassa uomassa.\n\n\"Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii\", lauloivat lapset. Liisa\nkulki lasten kanssa piirissä, lauloi, taputti käsiään ja oli iloisin\niloisista.\n\nKiinteästi häneen tähdätty katse sai hänen silmänsä viimein kääntymään\novelle päin. Hän tervehti kepeällä päänkumarruksella, jatkoi kulkuaan\nja seisoi pian piirin kuljettamana selin oveen päin.\n\nOskar Malm puraisi huultaan. Hän tunsi punastuneensa -- kuten useinkin\nLiisa Spetsin seurassa. -- Ja se harmitti. Tuollainen lapsellinen\npunastuminen oli tietysti naurettavaa. Hän ymmärsi sen itse ja näki\nsen myöskin Liisasta. Mutta tietoisuus tästä ei häntä auttanut. Se\npäinvastoin nosti entistä polttavamman punan hänen poskilleen.\n\nHän koetti kääntää katseensa Liisasta pikku Ottoon, jota hän oli\navustanut kouluun ja jonka kutsumana hän oli tullut juhlaan. Pojan\ntähden hän tietysti oli tullut. Hän vakuutti sitä itselleen moneen\nkertaan. Mutta kohta kun silmä vain sattui Liisaan nousi mieleen\nkysymys, jota hänen eli täytynyt ajatella siitä asti kun posti saapui.\n\nTiesikö Liisa vai eikö hän tietänyt? Oliko hänen iloisuutensa\nteennäistä vai todellista? Ja mistä se jälkimäisessä tapauksessa johtui?\n\nOskar Malmin ajatusten vaaka nousi ja laski levottomasti. Liisa\nSpetsistä ei ollut helppo päästä perille. Hän oli aina samanlainen,\naina tasainen, tyyni ja iloinen. Sekä kaupassa käydessään että\nkotona Sarsilla laski hän useimmiten leikkiä mukavalla, lystikkäällä\ntavallaan. Mutta kaikesta huolimatta tuntui siltä kuin leikinlasku ja\nnauru vain olisi ollut olemassa hänen todellisen sisimpänsä peitteenä.\n\nSyksyn kuluessa oli Oskar Malm usein ajatellut tätä. Hän oli tullut\nkäyneeksi Sarsilla tavallista useammin. Vanhan rouvan sisar oli\nseurankipeä ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin tämä itse. Sekä\nvanhukset että Liisa kehoittivat käymään ja Malm kävi, sitä mieluummin\nkun hänellä ei yleensä ollut seurustelupaikkoja. Hän ei oikein\nviihtynyt hänelle kuuluvassa seurapiirissä. Muutaman kerran hän oli\nollut ammattitoveriensa järjestämissä huvitilaisuuksissa, mutta\njoka kerralta hän oli palannut kotiin entistä tietoisempana, että\nhän siellä oli outo ja muukalainen. Hänellä ei ollut seuratapoja.\nHän tunsi sen kiusallisen selvästi aina yrittäessään mukaan. Eikä\nhän niitä erikoisesti tavoitellutkaan. Hänestä ihmiset tuollaisissa\nhuvitilaisuuksissa tekivät kovin tyhjänpäiväisen vaikutuksen. Heidän\nkanssaan ei päässyt keskusteluun, ellei noudattanut vissiä puhesävyä,\n-- juuri sitä, joka ei häneltä sujunut. Hän tuli siitä syystä yhä\nenemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli kotikissa, joka ei soveltunut\nmuualle kuin äiti-muorin ja kirjojensa seuraan.\n\nNiin hyvin kuin hän viihtyikin tässä seurassa, tunsi hän silloin\ntällöin tarvitsevansa muutakin. Ja kun sitten käskettiin Sarsille, kävi\nhän siellä.\n\nUsein se huvi kuitenkin oli ollut karvaudella sekoitettua. Ensiksi\nolivat molemmat vanhukset sellaisia, jotka osasivat pysyttää itsensä\nja omat ajatuksensa seurustelun keskipisteenä. Ja Liisa väistyi\nsekä kunnioittavasti että nähtävästi halulla syrjään. Kunnolliseen\nkeskusteluun ei Liisan kanssa tällaisina iltoina koskaan päässyt. Sai\nvain kuunnella hänen helisevää nauruaan, hymähtää sanansutkauksille,\njoilla hän väisteli vanhusten letkauksia ja ravita katsettaan hänen\nkauneudellaan.\n\nJoskus Malm oli tekaissut itselleen asiaa Liisalle tämän\nyksityishuoneeseen, mutta hän oli aina sattunut tulemaan hetkellä,\njolloin Liisan oli ollut lähdettävä jonnekin, eikä häntä koskaan\nkehoitettu uudistamaan käyntiään.\n\nYhtä tasainen kuin Liisa yleensä oli mielialaltaan, yhtä epätasainen\noli hän käytöksessään Malmia kohtaan, silloin kun he sattuivat olemaan\nkahden. Välistä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut tavanmukaisen\nvarovaisuutensa viskautuen keskusteluun, joka tuntui tuottavan hänelle\nyhtä paljon tyydytystä ja nautintoa kuin hänen puhetoverilleen, mutta\nsamassa kun Malm tästä haltioituneena jollain tavoin osoitti iloa tai\nkiitollisuutta, muutti hän tapaa, vetäytyi kuin haarniskaan ja katkaisi\nkaksinolon niin pian kuin mahdollista.\n\nTällaisina hetkinä Malm aina ajatteli Bernt Silversköldiä. Hän on tämän\ntakana, sanoi hän itselleen. Monesti hän Sarsilla ollessaan huomasi\nhakemalla hakevansa jotain, joka muistuttaisi Berntistä. Mutta aina\nturhaan. Puheista ei koskaan kuultanut esiin mitään muistoja Berntin\noleskelusta paikkakunnalla, ja kun Malm suorastaan johti puheen\npelkäämäänsä aineeseen, olivat huomiot aina rauhoittavaa laatua. Kaikki\npuhuivat Silversköldistä luonnollisesti ja aristelematta, eivät koskaan\nhätäisesti kääntäneet puhetta toisaalle yhtä vähän kuin kukaan näytti\nolevan siitä erittäin huvitettu.\n\nMalm oli tällaisten kokemusten jälkeen aina loistavalla tuulella, siksi\nkunnes Liisan etäällä pysyttelevä käytös taas masentavalla tavalla\nmuistutti häntä Bernt Silversköldistä.\n\nTänään päivälehden saavuttua olivat kaikki tämänsuuntaiset ajatukset\nsaaneet uutta virikettä.\n\nPikku Oton tähden oli Malm jo aikaisemmin päättänyt lähteä\nkuusijuhlaan. Ja pikku Oton tähden hän tietysti olikin täällä. Mutta\nhänen täytyi kuitenkin aina katseen sattuessa Liisaan ajatella tuota\nilmoitusta.\n\nTietääkö Liisa vai eikö hän tiedä, kysyi Malm taaskin itseltään. Jos\nvanha paroonitar oli vastustanut poikansa naimista, oli tämä asiain\nkäänne ehkä hyvinkin tervetullut. Liisan iloisuudella oli siinä\ntapauksessa luonnollinen selityksensä.\n\nMalm puraisi ohuita viiksiään, kiskaisi katseensa uudelleen irti\nLiisasta ja siirsi sen pikku Ottoon.\n\nTällainen tilanteen vaa'allepano oli oikeastaan yhtä turha kuin\njärjetön. Eikähän se koskenut muita kuin itse asianomaisia. Tomppeli\noli se, joka jättäytyi ajattelemaan tyttöä, jolle kaunis parooni\nSilversköld oli osoittanut huomiota.\n\nTästä huolimatta Malm hetken perästä astuskeli koulun pihamaalla\nodotellen Liisaa. Hän hieroskeli pakkasen ahdistamia korviaan, kulki\nensin pihamaan ristiin rastiin, kääntyi sitten portille, palasi siitä\novelle ja taas takaisin kadulle. Useampaan kertaan hän päätti lähteä\nkotiin, mutta kääntyi kaikesta huolimatta uudelleen ovelle.\n\nVihdoin Liisa tuli.\n\n-- Saan kiittää hauskasta illasta!\n\nMalmia suututti hänen omien sanojensa ontto kuluneisuus. Mikä panikaan\nihmisen esiintymään takaperoisesti juuri silloin, kun olisi tahtonut\nnäyttää kaikkein paraimmat puolensa? -- Ehkä saan saattaa? -- Se tuli\nhätäisesti kuin edellisen muistista pyyhkäisemiseksi.\n\n-- Meillähän on sama matka. Jokaisella kai on oikeus kulkea suorinta\ntietä kotiinsa.\n\nHän tietää kaikki, päätteli Malm itsekseen. Hän ajattelee Bernt\nSilversköldiä. Minä olen tiellä.\n\nMalm tunsi sisimmässään jonkinmoista ärsyttävää raivoa. Oli miten\noli, hän tahtoi ainakin saada jotain korvausta pitkästä odotuksestaan\npakkasessa.\n\n-- Oli hauska nähdä oppilaittenne iloa, jatkoi hän itsepintaisen\npäättävästi. -- Teillä onkin erityinen kyky ilahduttaa juuri arimpia ja\nenin syrjään vetäytyviä.\n\n-- Iloon tottumaton osaa paraiten panna arvoa sille. -- Se sanottiin\ntaaskin yksikantaan ja vieraasti, aivan kuin Liisa olisi ollut haluton\nkeskustelemaan.\n\nMutta Malm ei hellittänyt. Hän oli päättänyt hankkia itselleen ainakin\njonkun verran tietoa asiassa.\n\n-- Vaikeata on pienenä orvoksi jääneen osa. Mutta ei taida olla helppoa\nvanhempanakaan, kun se tulee eteen. Ajattelen parooni Silversköldiä.\n\n-- Silversköldiä? -- Äänessä kuului kaikesta huolimatta pienen\npieni värähdys, joka vakuutti Oskaria siitä, että tieto oli tullut\nodottamatta.\n\n-- Niin. Tämän päivän lehdessä oli ilmoitus paroonittaren kuolemasta.\n\n-- Vai niin. En kerinnyt katsomaan sanomia ennen tänne juhlaan lähtöä.\nOli kaikenlaista hommattavaa.\n\nÄäni oli taas pettävän luonnollinen ja tyyni.\n\nMalm käänsi puheen lapsiin ja erinomattain pikku Ottoon. Portilla\nhyvästellessään hän kuitenkin oli vakuutettu Bernt Silversköldin\nvoitosta.\n\nHitain askelin hän läheni kotia, pitkin matkaa lukien itselleen lakia\nnarrimaisista toiveistaan ja äskeisestä urkkijatoimestaan. Se oli\nhalpamaista, kerrassaan halpamaista. Mutta ihmekö jos tuli kiusatuksi\nvaikka mihin, kun naisihminen saattoi olla tuollainen monimutkainen\nkoneisto, jonka perille tavallisen selväjärkisen miehen oli mahdoton\npäästä.\n\n\n5.\n\nJoulu-aaton aamu valkeni purevan kylmänä ja kirkkaana. Edellisten\npäivien märkä lumi kimalteli kristalleiksi kiteytyneenä puiden oksilla,\nreenjalas liukui kitisten uomassaan ja ihmiset kiiruhtivat eteenpäin\nei ainoastaan moninaisten tehtäviensä vaan pakkasenkin eteenpäin\nhätyyttäminä.\n\nLiisan täytyi odottaa joka paikassa, jonne hän tuli. Kotoa oli\nkovasti käsketty joutumaan. Mutta se oli mahdotonta. Sekä maalaiset\nettä kaupunkilaiset tungeskelivat kilvan kaupoissa kukin haluten\nsaada asiansa toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Jonkun täytyi\nkärsivällisesti odottaakin.\n\nLiisa hymähti. Odottamisen taitoa hän nykyään harjoitteli hetki\nhetkeltä. Ja hän oli tehnyt sen ihmeellisen havainnon, että\nodottaminen tuntui vaikeammalta silloin, kun odotettu rannattomasta ja\nepämääräisestä etäisyydestä äkkiä siirtyi lähelle.\n\nSytykettä saanut toivo oli vaikeammasti hallittava kuin kituva. Hän oli\ntuntenut sen siitä asti, kun Malmilta kuuli paroonitar Silversköldin\nkuolemasta.\n\nAlussa oli ollut toisin. Silloin hän ajatteli vain Berntiä ja tämän\nsuurta surua. Hän tunsi sen omanaan. Hänkin koki omassa sisimmässään\näidistä eroamisen kalvavinta tuskaa. Hän, äiditön, itki Berntin kanssa\nsen suuren hellyyden sammumista, josta hän itse ei ollut maistanut\nhiventäkään.\n\nMutta sitten kääntyivät ajatukset omaan kohtaloon.\n\nKuolema sekä sovitti että lähensi. Se, joka oli siirtymäisillään rajan\ntoiselle puolelle, kävi usein jo täällä selvänäköisemmäksi tuolta\ntoiselta puolelta virtaavasta valosta. Se mikä ennen oli tuntunut\nsuuriarvoiselta ja painavalta, saattoi käydä mitättömän vähäarvoiseksi,\nsamalla kun väheksytty kasvoi suuriarvoiseksi.\n\nMilloin äiti olisi suostuvaisempi ainoan lapsensa hartaaseen pyyntöön\nkuin juuri, kuolinvuoteellaan? Eikö hänen sydäntään silloin pehmittäisi\nsekin ajatus, että äidin jättäessä oli sydänystävä tarpeellisempi kuin\nkoskaan?\n\nVäkijoukko myymäpöydän edustalla liikuskeli ja harveni. Muutamat\nostajat olivat saaneet asiansa toimitetuksi ja antoivat tilaa\ntoisille. Liisa työntäytyi lähemmä, sai ostoksensa tehdyksi ja kääntyi\nkiirehtävin askelin kotiinpäin.\n\n-- Vihdoinkin, tuli terävästi vanhan rouvan keinutuolista Liisan\nastuessa huoneeseen.\n\nSisar Amalia, joka käytti keppiä kulkiessaan ja joka aina uteli\nkaikkea, nousi paikaltaan, tulla kompuroi vastaan ja rupesi\ntunnustelevasti kuin uteleva lapsi hypistelemään Liisan tuomia\ntavaroita. -- Tänne on tullut paketti sinullekin, sanoi hän ohimennen.\n-- Se tuotiin vastikään.\n\nLiisa ei vastannut. Hän teki selkoa ostoksistaan samalla kuin\nsisimmässään tuskastuneena päätti paketin olevan Malmilta.\n\nToisten seurassa hän kyllä oli valmis huomauttamaan Malmin hyvistä,\narvonantoa ansaitsevista puolista, mutta jos vain jokin persoonallinen\nystävyydenosoitus tuli vastaanotettavaksi, tuntui se vastenmieliseltä.\n\n-- Sinulle ei ainakaan kannata antaa mitään, pisteli Amalia täti\nruokapöydässä. -- Et ole edes vilaissutkaan pakettiisi.\n\n-- Vielähän minä tästä ennätän. -- Liisa nielaisi viime suupalasensa ja\nnousi ottamaan pakettiaan.\n\nSe oli Helsingistä lähetetty rautatiepaketti.\n\nHän vavahti. Kävi kuin voimakas sähkövirta hänen koko olemuksensa läpi.\nSormet eivät tarpeeksi nopeasti saaneet liestyneitä solmuja aukenemaan.\nSilmä koetti tunkea läpi suojaavan kuoren. Ajatus aavisti.\n\nViimeinen solmu laukeni vihdoinkin. Kansi valahti syrjään. Suojaavat\nsilkkipaperikuoret aukenivat kahisten.\n\nHän piteli kädessään suurta kimppua tummia, hehkuvan punaisia ruusuja.\nLaatikon pohjalla hän näki kortin, johon oli kirjoitettu: Märchen\nElisabet.\n\nHän kätki kasvonsa kukkiin -- syvälle kuin hautautuakseen niiden\nhelmaan. Ruusujen tuoksu hyväili ja huumasi. Oli kuin kauan ikävöity\nrakkaus äkkiä olisi ympäröinyt häntä suurena, syleilyynsä tempaavana\naaltona.\n\n-- Keneltä? tuli harvakseen ja painolla vanhan rouvan nurkasta.\n\nLiisan pää kohosi. Voimakkaana lainehtivat tunteet väreilivät hänen\nkasvoillaan, mutta vastaus tuli empimättä ja tyynesti.\n\nVanha rouva ei vastannut. Mutta hän tarttui päättävästi saamaansa\njohtolankaan. Liisa oli umpimielinen. Hän oli tyynen tasaisella\nkäytöksellään erehdyttävän levollisesti asettanut suhteensa Bernt\nSilversköldiin kuin kaiken maailman katseltavaksi. Ja kun vanha\nrouva itse kaiken aikaa oli ollut vakuutettu lähemmän suhteen\nmahdottomuudesta, oli hän työntänyt koko asian syrjään. Mutta nämä\nruusut puhuivat.\n\nSisar Amalian keppi painui tasaisin kolahduksin permantoon. Hän\nkompuroi lähemmä hellaa katsoakseen eikö kahvipannusta saisi pientä\nlisätilkkaa herutetuksi. Pitäisihän sitä edes näin joulun alla saada\nrunsaammin.\n\n-- Sinä olet iloinen kuin suuren perinnön saanut, -- huomautti Emma\nSars katsoen kasvattiaan silmälasiensa alatse.\n\nLiisa heläytti iloisen naurun. -- Ilo perinnöstä, jota ei ole saatu, on\nkai sitä iloa, jota ei meiltä oteta pois, koska se ei perustu näihin\nnäkyväisiin.\n\n-- Ai, ai, lapsi kulta, sinä sitä osaat nauraa! -- Amalia herutteli\npannua haikeana ajatellen sisar Emman heikkoutta käyttää kovin niukkaa\nmittaa kahville. Se ei näkynyt unohtuvan häneltä näin juhlienkaan alla.\n\n-- Niin, niin, mitäpä sitä tuossa iässä tietää suruista. -- Amalia\nhuokasi uudelleen.\n\n-- Ei sen enempää kuin kukkaset kasteesta ja vesihelmistä.\n\n-- Ei sinulta sanoja puutu. -- Vanha rouva hymähti tyytyväisesti.\nHänestä sanoissa oli kuin avain siihen aikaan, jota oli pidetty\nsalassa häneltä, mutta jonne hän nyt oli päässyt vilkaisemaan. Ja jos\nLiisa todella -- vastoin kaikkea luultavuutta -- pääsisi kohoamaan\nparoonittaren arvoon, täytyisi hänelle antaa anteeksi paljon.\n\n-- Poroa, ei muuta kuin poroa. -- Amalia laski pannun takaisin\nhellanreunalle ja kompuroi takaisin tuolilleen.\n\n-- Porostahan raha maksetaan. -- Vanha rouva rupesi puhumaan Liisalle\nkaupungilla vielä toimitettavista asioista. -- Älä unohda niitä\ntalonmiehen tupakoita, huusi hän Liisan jo ollessa ovella. -- Ota\nMiettiseltä. Siellä myydään alennuksella.\n\n-- Muistan, otan ja tuon. -- Liisa laski portaat voimistelijan\nreippaudella, käännähti pihaportista vasemmalle ja suuntasi kulkunsa\nkeskikaupungille.\n\nPakkanen tuntui lauhtuneen. Tai oliko muutos ehkä vain tapahtunut\nhänessä? Hänen poskiaan aivan poltti. Tungosta ja ahdinkoa synnyttävä\njoulukiirekin tuntui nyt hauskalta. Se oli usein ennen tuonut haikeutta\nhänen mieleensä. Hänen oma kaipuunsa oli kohonnut huippuunsa toisten\nilopöytien näkemisestä. Mutta nyt -- nyt oli _hänen_ joulunsa tullut.\nNyt oli jokainen odotuksen hetki tämän tungeskelevan joukon keskellä\nkuin onnentäysi mitta, jonka hän janoisena nosti huulilleen.\n\nIhmiset hänen ympärillään tuupiskelivat ja työnsivät toisiaan. Hän näki\njoukossa muutamia tuttavia, puristi kättä lähellä seisovien kanssa,\nnyökkäsi toisille ja toivotteli hyvää joulua. Hän tunsi tulleensa\nkaikkia entistä lähemmäksi. Suru eristi. Ilo yhdisti. Hän tunsi sen.\nIlossa jaksoi tuntea ihmiset veljiksi ja sisariksi, jaksoi muistaa,\nettä kaikki oikeastaan kuuluivat samaan suureen perheeseen, jonka\njäsenillä suuresti eroavista kokemuksistaan huolimatta sittenkin oli\noleellisin ja tärkein yhteistä.\n\nMiettisen alennuksella myyvä liike oli koonnut ostajia vieläkin\nenemmän kuin muut liikkeet. Siellä oli enimmäkseen maalaisia. Liisa\nnyökkäsi heillekin ja toivotteli hyvää joulua. Hän muisti kotisaarensa\nasukkaita, muisti äitiä ja ensimäistä yhtymistään Berntiin. Hän puheli\ntungoksessa lähinnä seisovien kanssa. Ne olivat tuntemattomia, mutta\ntuntuivat tutuilta. Hänen naurunsa helisi iloa tartuttavana. Ja kun hän\npoistui puodista, katsoivat ihmiset hymyillen hänen jälkeensä. Heistä\ntuntui siltä kuin olisivat saaneet jotain iloista kotiinkin vietäväksi.\n\nToimitettuaan kaikki muut asiansa poikkesi Liisa suorittamaan\nviimeiseksi säästyneet ostokset Röllerin puodissa.\n\nRaskas ilma tulvahti oven avauksessa vastaan ja sankka ihmisjoukko\nennusti pitkällistä odotusta, mutta Liisalle loistivat lukemattomat ja\nkirkkaat jouluvalot.\n\n-- Iloista joulua, toivotteli Malm ojentaessaan Liisalle valmistamansa\npaketit.\n\n-- Kiitos. Sitä samaa teille.\n\nMalm huomasi hänen silmiensä kirkkaan säteilyn ja se riipaisi hänen\nsisintään omituisen kipeästi. -- Hauskaksi se kai tuleekin, lisäsi\nhän pistäen kantonappulan paketin silmukkaan. -- Elämä näyttää olevan\nteille kuin silkkiä.\n\n-- Sanokaa pikemmin että se on kuin ruusuilla kulkemista. Sitä se\ntodellakin on. -- Liisa nyökkäsi, raivasi itselleen tietä väkijoukon\nläpi ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.\n\nMutta iloisen naurun kaiku väreili vielä kauan ilmassa. Malm koetti\nolla kuulematta sitä. Hänellä oli kiire.\n\n\n6.\n\nPyhät olivat ohi. Juhlista oli siirryttävä arkeen. Sitä tiesi vaihdos\nmonelle -- kouluihmisille etenkin. Liisalle ei. Hänen juhlansa oli\novella, hän tunsi sen. Juhlien aikana oli Bernt tietysti tahtonut pysyä\nkotona isänsä luona. Mutta nyt, kun hän tiesi Liisan työkauden pian\nalkavaksi, hän varmaan tulisi.\n\nJa hän tuli.\n\nLiisa istui paraikaa tutkimassa vastailmestynyttä koulukirjaa, kun\novikello soi. Kaupungin paraimman vieraskodin pikku passari astui\nkirje kädessään sisään. Bernt oli saapunut aamujunalla ja tiedusteli\nkirjeessään missä ja milloin he voisivat, tavata toisensa kahden kesken.\n\n    Illalla 1/2 8 omassa yksityisessä huoneessani. Asun nykyään mamman\n    talon viereisessä talossa. Sisäänkäytävä on pihan puolella.\n    Nimikorttini näet ovella. Määrään näin myöhäisen ajan saadaksemme\n    varmasti olla rauhassa. Siihen aikaan ei kukaan hyvässä\n    kaupungissamme lähde toisia tapaamaan.\n\n    Oma rakkaani, ikävöiden odottaa sinua suruasi sureva, onnellesi\n    elävä Märchen Elisabet.\n\nHän sulki vastauksen kuoreen ja antoi sen pojalle. Sitten jäi hän\nikkunaan katsomaan tiehensä juoksevan jälkeen.\n\nTuollainen lyhyt pieni kirjelippunen, miten siihen saattoi panna kuin\nkoko sisimpänsä! Ja miten saattoi katsella sen perille viejää, aivan\nkuin olisi uskonut koko elämänsä onnen hänen käsiinsä!\n\nKaksi tanakkaa säärtä ja harmaa takinlieve vilahtivat vielä kerran\nkadunkulmauksessa. Sitten oli poika kadonnut näkyvistä.\n\nLiisa kääntyi huoneeseen päin ja loi ihmettelevän, uneksivan katseen\nympärilleen. Oli odotettava vain muutamia tunteja ja sittekin tuntui\ntuo aika nyt sietämättömän pitkältä.\n\nHän viskasi kiireisesti päällysvaatteet päälleen, tarkasti laatikkoa,\njohon hänellä oli tapana erottaa rahat kuukauden juokseviin menoihin,\notti siitä summan, jonka suuruista hän ei tavallisissa oloissa koskaan\nolisi sallinut itselleen ja läksi ostamaan kukkia.\n\nPalattuaan hän järjesti kotinsa juhla-asuun ja läksi sitten vanhusten\nluokse päivällisille.\n\nLuuvalo oli kaiken yötä valvottanut Amalia-tätiä. Tämä oli siitä syystä\nhaikeimmillaan. Vanha rouva oli tapansa mukaan tuskastunut sisareensa.\n\nAmalia pyyhki silmiään ja valitteli Liisalle.\n\n-- Älä siinä taas ruikuta, katkaisi vanha rouva. -- Olisit Pietarissa\nelämässä sillä, mitä Albrechtisi ansaitsi, niin tietäisit miltä\nsydäntalvi ja luuvalo tuntuvat.\n\n-- Kovaa se on tämä sisarenkin leipä. -- Amalia tukahdutti\nnyyhkytyksen. -- Aina sinä siitä muistutat ja vedät vielä Albrechtinkin\nsiihen, vaikka sinä itsekin olisit ottanut hänet, jollet silloinkin\nolisi ajatellut tämän maailman hyvyyttä.\n\n-- Tämä kova sisarellinen leipä voi äkkiä loppua sinulta. -- Se\nsanottiin yksikantaan ja nasevasti. Sitten vanha rouva rupesi puhumaan\nLiisalle omista huolistaan. Näin talvisydännä oli hänen makuuhuoneensa\nkovin kylmä. Amalian huone oli nykyään paljon paremmassa kunnossa. --\nSinullehan tämä kaikki kuitenkin kerran joutuu. Saisit nyt jo etukäteen\nkorjailla vähän omillakin varoillasi. Tällainen kaupungintalo nielee\npaljon. -- Miksen -- saatanhan minä. -- Liisa tuskin kiinnitti huomiota\nsanoihinsa. Hän oli jäänyt ajattelemaan tällaista kylmää ilotonta\nvanhuutta, jolloin mieli askarteli vain omissa pienissä pyyteissä,\nkatkeruudella kohdistuen sekä menneisyyteen, tulevaisuuteen että koko\nympäristöön.\n\nEhkäpä ihminen oli vaarassa tulla tällaiseksi, jos ei saanut tuntea\nsuurta, lämmittävää, elämän kaikkein jaloimpia puolia kehittävää\nrakkautta. Mutta joka sen kerran tunsi -- -- --\n\n\"Arm är ingen som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet\".\n\nHän tunsi Berntin syleilyn sellaisena kuin se häntä ympäröi heidän\nonnensa suurena juhlahetkenä, kun luontokin rajuilman jälkeen pukeutui\npyhäiseen juhla-asuun.\n\nSellainen kokemus sinänsä oli täynnä elämän ylitsevuotavaa rikkautta.\nSen varassa jaksoi elää jähmettymättä ja katkeroitumatta.\n\nAmalia-täti nosti vettyneen katseen nypläyksestään. Hän näki ilohohteen\nLiisan kasvoilla ja oli kohta selvillä sen alkujuuresta.\n\n-- Niin, niin, hyvä sinun on iloita. -- Olet nuori, työkykyinen\nihminen. -- Raskaat huokaukset täydensivät sanojen sisältöä. -- Ja\njos sairautta sattuisi, on tiedossa perintö, jonka koroilla voit elää\nhuolettomasti.\n\nVanha rouva rykäsi kuivahkosti, pyyhkäisi tavanmukaisessa kylmässä\nhiessä olevaa leukaansa ja hymyili kämmenensä takana. Hänen\nlaskutaitonsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin. Sen hän Amalian sanoista\nymmärsi. Mitäpä hän vielä olisi päättänyt, kenelle hän jättäisi\nomaisuutensa. Vielä hänellä oli aikaa siihen. Oli vain tehnyt mieli\nhärnäillä Amaliaa. Ja eikös tämä heti mennytkin ansaan.\n\nLiisa katsoi kelloaan, tarjoutui hieromaan tädin särkeviä jäseniä ja\njutteli kasvatusäitinsä kanssa tämän huoneessa tehtävistä korjauksista.\nViimein hän uudelleen katsottuaan kelloaan nousi lähteäkseen.\n\nAvatessaan oven omaan huoneeseensa, tunsi hän astuvansa onnelaansa.\nHuoneen hiljainen äänettömyys tuntui väräjävän onnenaavistuksissa.\nKatukulmauksesta loi himmeä lyhty kajastuksensa huoneeseen. Sen valossa\nhäämöitti huoneen valkea kalusto paistavan puhtaana kuin morsiuspuku.\n\nLiisa painui pieneen keinutuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä. Hänelle\ntuli voimakas tunne siitä, että hän uudelleen oli rakkauden pyhässä\nuhrilehdossa. Mutta nyt hän oli tullut sinne saadakseen takaisin sen,\nminkä hän kerran suuressa tuskassa oli uhrannut. Se annettaisiin\nhänelle takaisin sitä varten, että hän saisi kantaa rakkautensa lahjan\nehjänä ja puhdistuneena hänelle, joka nyt suuressa surussaan paremmin\nkuin koskaan ennen oli sen tarpeessa.\n\nTämä hiljainen odotuksen hetki oli hänelle uusi, pyhä rakkaudelle\nvihkiytymisen hetki, jolloin hän sai kuin koota sisimpänsä sitten\nvoidakseen koko olemuksellaan antaa ja vastaanottaa. Kuinka tällainen\nhetki saattoikin aivan kuin sulkea itseensä sekä menneisyyden että\ntulevaisuuden! Sitä eli kaikessa yhtaikaa. Ajatukset ja tunteet\nolivat kuin paikan ja ajan siteistä vapautuneet. Ne liitelivät\nsinne tänne, nousivat ja laskivat, leikkivät ja lepäilivät aivan\nkuin oikukas aallokko sen tuulisen salmen suussa, joka kotisaaresta\njohti vesien aukealle valtatielle. Ne veivät hetkeksi lapsuusajan\nkaruun ilottomuuteen ja äitiin, joka ei koskaan näyttänyt äidinmieltä\nlapselleen, sitten Berntiin, hänen kotiinsa, hänen suruunsa ja\npitkäaikaisen eron raskauteen.\n\nMutta mikään muisto ei enää tuntunut katkeralta. Kaikki oli sittenkin\nollut kehittämässä ja kasvattamassa. Kaikki yhdessä oli luonut hänestä\nsen täyskypsän naisen, joksi hän nyt tunsi itsensä. Suru ei enää\npeloittanut enemmän kuin ilokaan. Hän oli kuin niistä kylläkseen\nsaanut, joka kokemansa nostamana on päässyt vaihtelevien eläymysten\nyläpuolelle, noussut niiden aallokossa keinuvasta kaarnasta niiden\nherraksi ja niistä nauttijaksi.\n\nHän tunsi kasvaneensa rikkaaksi ja voimakkaaksi. Hän sai kuin kädet\ntäynnä antimia astua armastaan vastaan antaakseen paljon paljon\nkadottaneelle.\n\nKello jossain läheisyydessä löi harvaan ja juhlallisesti seitsemän.\n\nLiisa kavahti pystyyn ja rupesi sytyttelemään tulia.\n\nHimmeä amppelin valo loisti pian katosta ja pöydällä paloi iloisesti\nkolmihaarainen kynttilänjalka.\n\nLiisan täytyi ajatella kesäyötä, jolloin hän erotessaan Berntistä tunsi\nolevansa keskellä syksyn valotonta aikaa.\n\nNyt oli hänen kesänsä koittanut.\n\n\n7.\n\n-- Oma armaani, -- rakas äiditön poikani! -- Liisa nosti Berntin\npään äidillisen hellästi polveltaan, suuteli hänen kaihon täyttämiä\nsilmiään, jotka nyt surussa näyttivät kauniimmilta kuin koskaan, ja\nkoetti katseensa lämmöllä sytyttää ilonvälkettä niihin.\n\n-- Ja saammeko me nyt omistaa toisemme vanhempiesi täydellä\nsuostumuksella? -- Hän sanoi sen hyvin hiljaa, melkein kuiskaamalla.\nTuntui miltei vaikealta käydä puhumaan omista asioista, mutta hänen oli\nmahdoton enää pidättää tuota kysymystä. He olivat tähän asti puhuneet\nyksinomaan Berntin oloista, hänen äidistään ja tämän kuolemasta sekä\nkaikesta siihen kuuluvasta.\n\nJälleennäkemisen ilokin oli vaatinut osansa ajasta. Mutta nyt tunki tuo\nkysymys esiin aivan väkipakolla.\n\nBernt kohotti katseensa Liisaan. -- Suruni ollessa suurimmillaan\nsiunasin sinua, rakkaani, joka et antanut taivuttaa itseäsi särkemään\nsuhdettani äitiin. Sinä tunsit minut siinä suhteessa paremmin kuin\nminä itse. Meidän suhteemme olisi nyt särkynyt, jos se silloin olisi\nrakentunut. -- Hän piteli Liisan kättä omassaan ja painoi sen kerta\ntoisensa jälkeen huuliaan vasten. -- Sinä rakas, rohkea ja luja, --\nkuinka sinua rakastan!\n\nLiisa laski vapaan kätensä hyväilevästi Berntin päälaelle. -- Rakas,\nsanoi hän hiljaa, vanhempiesi täydellä suostumuksella saan nyt sanoa\nnäin? Niinhän? -- Ääni oli täynnä levollisuutta ja luottamusta. Käsi\nvalahti päälaelta kaulalle ja jäi siihen. -- Äitisikin suostumuksella,\nlisäsi hän hiljaa ja hartaudella.\n\n-- Sinä olet ymmärtänyt minua väärin. -- Bernt teki liikkeen kuin\nnoustakseen, mutta jäi yhä istumaan pää painautuneena Liisaan ja\nkäsivarret polvien varassa.\n\n-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Bernt liikahti taas. Liisa tunsi\nhänen kätensä vavahtavan. -- Minun olisi tietysti pitänyt puhua siitä\nkohta. Mutta minä en jaksanut. Minun täytyi saada jakaa kaipuuni sinun\nkanssasi. Ja minä tarvitsin itselleni vahvistukseksi saada maistaa\njälleennäkemisen iloa.\n\n-- Mutta Bernt, minä en sittenkään käsitä? -- Omituinen, käsittämätön\npelko pani Liisan sisimmän vavahtamaan. Oli kuin perustus äkkiä olisi\npettänyt hänen jalkojensa alla. Kaikki horjui.\n\nLujalla tahdon ponnistuksella hän kuitenkin tyynnytti mielensä. Itse\npääasian suhteen oli erehdys mahdoton. Berntin äiti oli kuollut. Ja\nBernt oli tämän jälkeen tullut hänen luokseen sama suuri rakkaus\nsydämessään kuin ennenkin. Nämä tosiasiat pysyivät järkähtämättöminä,\neivätkä mitkään toisarvoiset asiat niiden rinnalla voineet merkitä\nsanottavia.\n\n-- Liisa! -- Bernt oikasihe ja katsoi Liisan silmiin kuin katseellaan\ntaivuttaakseen häntä oman katsantokantansa puoleen. -- Kun puolitoista\nvuotta takaperin ensi kertaa puhuin vanhemmilleni rakkaudestamme, oli\näiti erityisesti sitä vastaan. Koeta ymmärtää, että se on kirjoitettava\nhänen äidillisen hellyytensä laskuun.\n\nLiisa nyökkäsi. -- Jatka, sanoi hän, sisimmässään taistellen voitolle\npyrkivää aavistusta vastaan.\n\n-- Hänen sairautensa oli lyhytaikainen. Muutos huonompaan päin tapahtui\naivan äkkiä ja odottamatta. Olisin ikäni syyttänyt itseäni hänen\nkuolemastaan, jos silloin olisin ahdistanut häntä omilla toiveillani.\n\nLiisa nyökkäsi uudelleen, mutta ei sanonut sanaakaan. Berntkään ei\njatkanut. He istuivat kumpikin ison aikaa vaieten kärsien äänettömyyden\nloppumattomilta tuntuvien hetkien raskaudesta.\n\nLiisa yritti muutaman kerran sanoa jotain, mutta suuri sisäinen\nahdistus salpasi häneltä äänen.\n\nVihdoin karkasi Bernt pystyyn. -- Miksi et sinä puhu? Sinun täytyy\narmahtaa ja ymmärtää. Puhu, -- puhu! Sinä voit!\n\n-- Sanojesi paljastama todellisuus on rautaisen armoton. Se kuristaa\nminut.\n\n-- Ja mikä on niin kovaa? Sekö etten kuolevalta äidiltäni voinut\nkerjätä hänen suostumustaan? -- Bernt paisutti ääntään kuin\nulkonaisella voimalla lisätäkseen sanojensa painavuutta. -- Liisa, sinä\nluja ja rohkea, älä ole pikkumainen. Älä tuhoa onneamme turhan tähden.\n\nLiisan painunut pää kohosi. Hänen katseensa oli lasittunut ja jäykkä,\nkasvoille levisi peloittava kalpeus. -- Minä ymmärrän, -- sai hän\nviimein vaivalla sanotuksi, -- ettei kenelläkään ole oikeutta omin\npyytein häiritä kuolevaa. Sen minä ymmärrän. Kaikki muu on minulle\nkäsittämätöntä.\n\n-- Mikä kaikki?\n\n-- Esimerkiksi se, että näin ollen äitisi kuolema jollain tavoin voi\nvaikuttaa tulevaisuuteemme ja onneemme. Bernt, eihän ihminen lakkaa\nolemasta siksi, ettei hän ole näkyväisessä muodossa luonamme. Siinä\ntapauksessa olisi elämä narripeliä, huono, kannattamaton kauppa,\njoka päätetään asianomaisten tahtoa kysymättä. Ei kysytä keneltäkään\ntahtooko hän syntyä tänne. Täytyy vain tulla. Toisille on elämä hieman\nhelpompaa, toisille aina ylivoimaisen raskasta, -- kaikille vaikeata.\nBernt, tällaisella elämällä täytyy olla tarkoituksensa, joka tekee\nsen kannattavaksi. Enkä luule, että löydämme kyllin kannattavaa\ntarkoitusta, ellemme usko rajan toisellakin puolella jatkuvaan elämään.\nKun ihminen kärsii, oppii hän etsimään tällaista kannattavaa elämän\ntarkoitusta. -- Ja Bernt, minä olen kärsinyt, kärsinyt syvästi. Anna\nanteeksi, Bernt, mutta eikö rakkautesi näinä puolenatoista vuotena\nolisi voinut puhua siksi selvästi ja voimakkaasti äidillesi, että hän\npyynnöittäsikin olisi antanut sinulle siunauksensa? -- En tahtoisi\ntehdä sinulle vääryyttä, enkä kuitenkaan voi olla ajattelematta,\nettä itse jonkunlaisen arkuuden vuoksi olet jättänyt asiat tälle\nkannalle. Te miehet, te olette niin toisenlaisia kuin me. Tokkohan te\nkoskaan niin voitte taistella onnenne puolesta kuin me? Te katsotte\nusein etäämmälle kuin me. Mutta nainen katsoo syvemmälle, Bernt, --\nsyvemmälle.\n\nHän oli puhunut kuin se, joka kauan vaiettuaan sanoin etsii vapahdusta\nmusertavasta taakasta. Hänen katseessaan oli jotain haavoittuneen\neläimen värähtävästä tuskasta ja koko hänen olentonsa vapisi.\n\n-- Aiotko yhdellä iskulla riistää minulta kaikki? Siinä tapauksessa on\nrakkautesi kova.\n\nTaas painui värähtävän tuskan ilme entistä syvemmäksi Liisan\nkatseeseen. Hän kohotti kätensä kuin väistääkseen iskua.\n\n-- Onko, -- sanoi hän särkynein äänin. -- Minä en ymmärrä. Olin\nennättänyt iloita niin syvästi, siksi olen nyt kuin huumauksessa iskun\nkovuudesta. Eihän mikään oikeastaan ole muuttunut. Tai onko isäsi --?\n\nBernt pudisti päätään. -- Minä tahdoin ensin puhua sinun kanssasi.\n\nMutta Liisa tarttui kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi. Hän tahtoi\nuskoa. Ja hän tahtoi saada uskonsa ja toivonsa tartutetuksi Berntiinkin.\n\n-- Hänellä voi olla äitisikin suostumus.. Ethän sinä tiedä, kun et ole\npuhunut.\n\nMutta Bernt vain pudisti päätään. Isä tiesi minne Bernt oli\nmatkustanut. Totta kai hän olisi sanonut sanan, jos hänellä olisi ollut\ntäydellinen suostumus annettavana. Mutta hän oli ollut samanlainen\nkuin ennenkin, -- ei ainoastaan surunsa murtama, vaan omituisesti\nsuunniltaan, -- aivan kuin päästään vähän sekaisin. Eikä vain surusta.\nBerntillä oli tunne siitä, että alla piili jotain muutakin, että\nvanhempien välillä oli tapahtunut jotain kummallista, järkyttävän\nrepivää, joka ehkä oli ollut aiheena siihen, että äidin alussa lievä\ntauti äkkiä muutti luontoaan.\n\nMutta mikä toisi selvyyttä tähän hämäryyteen? Isältä ei voinut\nkysyä. Itsestään hän ei puhuisi. Eikä mikään vanhempien onnellisessa\nja sopusointuisessa yhdyselämässä antanut selvitystä ristiriidan\nsyntymisen suhteen.\n\n-- Jos minä tietäisin, -- -- jos ymmärtäisin? -- Liisa seisoi Berntin\nedessä kädet ohimoille painettuina kuin kootakseen ajatuksiansa. --\nEnhän minä epäröisi, en hetkeäkään, jos isäsi suostuisi ja jos hänellä\nolisi edes jotain sovittavaa sanottavana äitisi kannasta. Kaksi, jotka\nvuosikymmeniä ovat eläneet onnellisina yhdessä, tuntevat toisensa\nsiksi hyvin, että he tällaisessa asiassa sanoittakin tuntevat toisensa\nmielen. Mutta jollei isäsi tiedä mitään eikä omasta puolestaan ole\nmuuttanut kantaa, en todellakaan ymmärrä, missä suhteessa asema olisi\nmuuttunut.\n\n-- Äiti ei siitä enää kärsisi. Isä on varmaankin suostuvaisempi,\netenkin nyt, kun hän omasta kipeästä kokemuksestaan tietää, mitä\ntuhoavan suurta tuskaa rakkaimman kadottaminen tuottaa.\n\n-- Mistä me tiedämme, ettei se tuota äidillesi tuskaa? Kuka tietää ja\ntuntee, miten lähellä täältä siirtyneet ovat meitä? Mikä takaa meille,\nettei äitisi kirous haudastakin nousisi tuhoamaan onneamme?\n\nLiisa kulki suuressa sisäisessä tuskassa edes ja takaisin lattiata\npitkin. Hänen tuskansa tuntui sietämättömältä ja kuitenkin hän nyt\nyhtä selvästi kuin edelliselläkin kerralla tunsi velvollisuudekseen\npysyä lujana ja järkähtämättömänä. Koti -- hyvä koti oli pyhäkkö, jota\nei kukaan rangaistuksetta särkenyt. Hänen oma katkera orpoutensa oli\nopettanut häntä palvomaan onnellista lapsuudenkotia paikkana, jonka\nläheisyydessä kaikki pieni, arkinen ja itsekäs oli mielestä riisuttava.\n\n-- Bernt, -- Liisa pysähtyi hänen eteensä. Väräjävä tuskan ilme katosi\nhänen katseestaan, pää kohosi, silmät säihkyivät, koko olemus oli\nyhtenä ainoana hehkuvana ilmauksena häntä hallitsevan tunteen voimasta.\n\n-- Bernt, vieras riisuu kengät jaloistaan astuessaan kodin pyhäkköön.\nMinä riisun mielestäni omat onnentoiveeni, hartaimman, syvimmän\nsydänhaluni.\n\nBernt tuijotti sanattomana Liisaan. Hänen kauneutensa ja se syvä,\nvoimakas tunne, joka hallitsi häntä, piti Berntiä hetken kuin\nlumeissa. Mutta sitten Bernt karkasi pystyyn. Hän aivan raivostui\najatuksesta, että sellainen nainen kuin Liisa, jolle oli suotu kaikki\nmitä mies vaimoltaan saattoi pyytää: kauneutta, älyä, ihanteellisinta\nnaisellisuutta sulautuneena kiehtovan omaperäiseen yksilöllisyyteen,\nettä tällainen nainen kieltäisi sekä itseltään että häneltä elämän\nsuurimman onnen -- ja ehkä vain sen tähden, että kuolevalta jäi\nsanomatta se vapauttava sana, joka hänellä oli hallussaan.\n\n-- Liisa, -- Liisa, sinä et saa, kuuletko? -- Hän kävi kaksin käsin\nLiisan ranteisiin ja puristi niitä kuin ulkonaisella voimallaan\npakoittaakseen Liisaa taipumaan.\n\n-- Liisa, sinä _et saa_ tehdä minua mielettömäksi. Muista mitä minä\nvasta olen kadottanut. Anna armahtavaisuuttasi, jollet vapaasti rohkene\nantaa rakkauttasi. Jos sinä toistamiseen riistäydyt minulta, täytyy\nminun osaksi syyttää itseäni siitä. Enkä minä jaksa sitä.\n\n-- Me jaksamme, jaksamme ihmeitä, kun kova ja armoton pakko vaatii.\n-- Liisan katse painui Berntin katseeseen teräksisen taipumattomana.\n-- Sinussa on ollut syytä. Minä en pääse siitä. Mutta minäkin joudun\nsyylliseksi. Elämä on usein niin kumman armotonta, että joudumme\nrikkomaan juuri siinä, missä me olemme olleet noudattavinamme kaikkein\nkorkeimpia ihanteita. -- Miksi en minä kerjännyt ja pyytänyt sinua\ntekemään voitavaasi vanhempiesi taivuttamiseksi? Miksi minä kohta\nja niin kokonaan väistyin tieltäsi? Minä kai olin siinä suhteessa,\nsairaloisen arka. Sinä arkailit rakkaudesta vanhempiisi. Minun olisi\npitänyt olla kannustamassa sinua.\n\nMutta silloin nousi ritarillisuus Berntissä. Hän hellitti otteensa\nLiisan ranteista, katsoi häntä syvälle silmiin ja sanoi matalaksi\npainuvalla äänellä: -- Sinä luotit minuun.\n\nSilmänräpäyksen kuluttua hän nyyhkytyksestä vavisten painui\ntuolinkaidetta vastaan.\n\nKello jossain viereisessä huoneessa löi harvakseen 12. Lyönnit\nhelähtivät hitaasti, pitkäin lomien jälkeen, jotka olivat kuin\nkuluneiden tuntien sisältöä merkitseviä ajatusviivoja. Lyönnin loputtua\nsaattoi erottaa väräjävän jälkikaiun. Siinä oli kuin kamppailevan\nsydämen sisäistä vavahtelua.\n\n-- Sydänyö on ohi. Bernt, meidän täytyy kai erota. -- Liisa laski\nkätensä Berntin painuneelle otsalle. Se oli kylmässä hiessä.\n\n-- Rakkaimpani, rakkaimpani! Bernt katsoi avuttomasti Liisaan. Jos\nhänellä olisi ollut hivenenkään verran toivoa isänsä suhteen, kuinka\nhelppoa olisikaan silloin ollut kiiruhtaa. Mutta nyt -- -- --\n\n-- Isän kanssa kahden, me kaksi surun murtamaa. Sinä et aavista, miten\navuttomia me olemme!\n\nLiisan huulet värähtivät katkerasti. -- Teidän täytyy jaksaa, niinhän\nminunkin. Eikä meitä naisia suinkaan suojele vähemmän kehittyneiden\nolioiden vähempi tunneherkkyys!\n\nHän katui samassa, kun kuuli omien sanojensa särähtävän soinnun.\nSen oli synnyttänyt katkera tunne siitä, miksi tämä ilta, jota hän\nhääiltaansa suurempana juhlana oli odottanut, oli muodostunut. Ja\nsamalla hän oli kuin vilahdukselta nähnyt sen näännyttävän autiuden,\njonne hänen tiensä vastaisuudessa painuisi.\n\nTänään vanhusten kinastellessa oli harmaa jokapäiväisyys ollut helppo\nkantaa. Bernt ja onnihan odottivat. Mutta vastaisuudessa -- -- --\n\nLiisa vavahti kuin vilussa. -- Bernt, sanoi hän hiljaa. Mutta Bernt\nei vastannut. Hän oli kuullut katkeruuden Liisan äänessä ja se nosti\nsisäisen raivon uudelleen hänessä.\n\n-- Liisa, oletko ensinkään ottanut huomioon, että sinä voit tappaa\nrakkauteni? Sinä työnsit minut viime kerralla luotasi. Ja nyt\nuudelleen. -- Äänessä oli uhmaa.\n\n-- Sinä olet siunaten kiittänyt minua lujuudestani silloin.\n\n-- Se koski sitä kertaa. Nyt minä rukoilen -- kerjään. Armahda! --\n\nHän oli heittäytyä polvilleen, mutta Liisa torjui sen.\n\n-- Ei niin, Bernt! Rinnan on meidän kurottauduttava kohti sitä voimaa,\nmikä auttaa meitä oikean ymmärtämiseen ja sen toteuttamiseen.\n\n-- Rakkauden surmaaminen ei voi olla oikein. -- Bernt taisteli kuin\nhenkensä edestä.\n\n-- Rakkaudesta lähtenyt halu tehdä oikein ei voi olla kuolinisku\noikealle rakkaudelle. Mikä siitä kuolee, saa kuolla.\n\n-- Minä olen ihminen, enkä ihanne, mutisi Bernt raskaasti nojaten\netehisen ovipieleen. Hänellä oli jo päällysvaatteet päällään. Hän ei\nenää katsonut Liisaan, ei hyväillyt. Hän kulki hoippuen kuin juopunut.\n\nLiisa työnsi hänet hiljaa, puoleksi pakottavasti ovesta. -- Minä\nodotan, kuiskasi hän, -- muista se. Aina, -- aina.\n\nBernt kuuli sanat, mutta hän ei uskaltanut katsoa taakseen.\n\nSilloin Liisa apua pyytävästi kohotti katseensa taivaalle. Mutta siellä\nei näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta. Taivas oli sakean tummassa\nusvassa. Oli ruvennut hienostaan satamaan lunta, käärinliinoiksi\nkuolemaan kangistuneelle luonnolle.\n\n\n8.\n\nLiisa istui suuren nurkkapeilin edessä Elna Rönnströmin huoneessa.\nHuone oli sama, jossa Elna edellisenäkin kesänä oli asunut. Tällä\nhetkellä se kuitenkin paremmin muistutti mullin mallin käännettyä\nvarastohuonetta kuin Elnan houkuttelevan viihtyisää suojaa. Kaappien\novet ja laatikot olivat selko selällään, tavaroita oli levitetty joka\npaikkaan ja Elna itse penkoi vimmatusti matka-arkkunsa sisältöä.\n\n-- Vihdoinkin. -- Hän vetäsi voitonriemuisesti esille suuren mustan\ntekotukan, kulki muutamin vallattomin tanssiaskelin Liisaan päin ja\nrupesi kampaamaan häntä. Liisan oma vaalea, kiharainen tukka vedettiin\nnuolaistun kireälle, ja musta tekotukka suorittiin huolellisesti sen\npeitteeksi alas kulmille asti.\n\n-- Katsos näin, ihanaiseni! Nyt pakkaan nämä laitokset tavaroitteni\njoukkoon ja kun huomenna Helsingissä peitän kukoistavan värisi\npuuderilla ja mustaan kulmakarvasi, takaan, ettei kukaan epäile\ntummanvakavaa, keski-ikäistä ihmistä vaaleaksi kaunottareksi.\n\nLiisa vilkaisi vielä kerran peiliin. Toisessa suupielessä pilkehti\nvallaton veitikkamainen nauru, toinen värähti haikeasti.\n\nElna pakkaili taas. Sitä tehdessään hän iloisesti hyräili. Liisa kuuli\nuseampaan kertaan sanat: \"Lilla röda rönnebär, lilla söde hjärtanskjär\".\n\nLiisan sisintä riipaisi. Huolimatta omista oloistaan olisi hän voinut\niloita Elnan puolesta, jollei aina omituinen pelko olisi ahdistanut.\nHän tiesi itse asiassa yhtä vähän kuin ennenkin Elnan oloista, mutta\nhän oli selvästi huomannut, että suhde, jonka olemassaolon hän jo vuosi\ntakaperin oli aavistanut, oli yhä lujemmin kietonut Elnan. Ja että se\noli suhde, joka ei mutkattomasti voinut päättyä kihlaukseen, sen hän\nmyöskin oli käsittänyt.\n\n-- Lilla röda rönnebär, -- kuuli hän taaskin. Äänen hyväilevä sävy vei\nhänen ajatuksensa etäälle. Hänen tuli haikean ikävä.\n\nTuollainen lämmin, hyväilevä sävy ja katse, jonka tuli etäälle\npainuneesta entisyydestäkin saattoi polttaa, mikä ihmeellinen vetovoima\nniillä olikaan! Aivan samanlainen kuin kosken pehmeillä kuohuilla,\njotka lopulta vetivät katsojaansa vastustamattomalla voimalla.\nMuistotkin yhä vielä veti samanlaisella voimalla. Lujaksi luotu oli\nluja ratkaisun hetkenä. Mutta voi, miten avuttoman heikoksi usein\njälestäpäin tunsikaan itsensä, miten peloittavan valmiiksi antautumaan!\n\nLiisan tuli yhtäkkiä hyvä olla siitä, että hän nyt ainakin oli\nyrittämässä jotain. Aie oli rohkea. Se ei ikinä olisi johtunut hänen\nmieleensäkään, elleivät ulkonaiset olot suorastaan olisi olleet häntä\nsysäämässä. Nytkin vielä heräsivät kaikenmoiset epäilykset ja huolet.\nMutta lopulta kiertyi ajatus sittenkin takaisin siihen, että oli\nyritettävä. Jos asia ottaisi onnistuakseen, avautuisi kyllä uusissa\nvaikeuksissa uudet mahdollisuudetkin. Eikä se niin vaarallista olisi,\njos Bernt esimerkiksi sattuisi tuntemaan, kunhan ei vain vanha\nparooni -- -- --\n\nKoulutyttömäinen seikkailuilo hytkäytti hetkeksi Liisan sisintä.\nMutta siitä ajatus uudelleen kääntyi Elnaan. Oliko ihme, jos hänkin\njollain tavoin taisteli omistaakseen sitä, joka suuren sisäisen tunteen\nperustuksella tuntui olevan omaksi luotu?\n\nLiisa kokosi hätäisesti tavaransa. -- Hyvästi nyt, Elna. Meidän täytyy\npitää kiirettä, jottei juna jätä. -- Hän oli samassa oven ulkopuolella.\nMutta Elna saavutti hänet, sai kietaistuksi kädet ystävänsä kaulaan ja\npuristi häntä.\n\n-- Täytyyhän minun edes kiittää sinua tämän meidän toisen kesämme\nloppuessa. Minusta meidän ystävyytemme on suorastaan ihailtavaa. Se ei\nsido koskaan eikä missään suhteessa, se vain antaa. -- Elnan iloinen\nkatse muuttui hämäräperäisen kaihoavaksi. Se ilmaisi hänen ajatustensa\nliitäneen etäälle.\n\n-- Elna, sinä kiität! -- Sisäinen tuska nousi Liisan katseeseen.\n-- Tietäisit miten kehnoksi ystäväksi minä usein tunnen itseni.\nVapaudenrakkaus pakottaa minut vaikenemaan. Mutta on kuin ystävyys\nvaatisi minua puhumaan. Elna, minä ymmärrän, että voimme joutua\nristiriitoihin, jotka ovat hirveän vaikeat selvittää. Mutta\n\"rehellisyys maan perii\", koskipa rehellisyys rahaa tai rakkautta.\nKierous kostautuu aina. Usko minua. Vaadi siis avonaista, rehellistä\nsuhdetta, oli se miten vaikeata tahansa.\n\nHän oli menossa ennenkuin Elna ennätti vastata. Kun hän kiiruhtaessaan\npuolijuoksua katua pitkin kadunkulmauksessa teki äkkikäänteen, oli hän\nvähällä törmätä kiinni vastaantulijaan. Tämä ennätti kuitenkin väistää\nja jäi lakki kohteliaasti koholla katsomaan Liisaan.\n\n-- Neiti Spets, voitteko tekin olla hajamielinen?\n\n-- Siltä näyttää. -- Liisa nauroi tuota heleätä nauruaan, josta Malm ei\nkoskaan saanut kyllikseen. Se uhkui niin voimakasta elämäniloa, että\nhän usein oli tarttunut siihen kuin nälkäinen leipään.\n\nLiisa jäi tahtomattaan yhä seisomaan paikalleen. Malmin katseessa oli\njotain, joka pidätti häntä. Ja samalla tuli mieleen, että he ehkä eivät\ntapaisi pitkiin aikoihin ja että Malm oli yksi niitä harvoja -- ehkä\nainoa, joka todella rehellisesti tulisi kaipaamaan häntä.\n\n-- Herra Malm, minä aion tänään lähteä pienelle matkalle, joka kuka\nties venyy pitkäksikin. Hyvästi siis!\n\nMalm tarttui hänelle ojennettuun käteen. Hän ennätti tuntea, miten\naution tyhjäksi koko pikkukaupunki kävisi, mutta hän pudisteli\nhartaasti Liisan kättä toivotellen onnea matkalle. -- Kerrassaan\ntarpeellista onkin, että pääsette vähän liikuskelemaan. Ihanhan te\nmuuten homehtuisitte vanhustenne seurassa.\n\n-- Eipä silti, mutta nuorena täytyy tehdä jotain tulevaisuutensakin\nhyväksi, väisteli Liisa.\n\nNiin, niin, sitä puolta Malm hyvin käsitti. Siitä syystä hänkin aina\npyrki kirjojensa seuraan, kun ei päässyt matkustelemaan. -- Ette te\nvoi aavistaa, neiti, miten usein olen halunnut keskustella kanssanne\nmonenmoisista asioista -- esimerkiksi kirjoistani. Minä tutkin tässä\nyhteen aikaan hyvin innokkaasti Mereshkovskyä. Mitä te oikeastaan\narvelette hänen uskonnollisfilosoofisesta järjestelmästään? --\nMutta anteeksi, eihän tämä ole sopiva hetki keskusteluihin. Teillä\non kiire. Syyttäkää kuitenkin osaksi itseänne tästä. Ensiksikin\nhajamielisyyttänne ja sitten sitä, että vasta olitte niin -- niin,\nkuinka minä oikeastaan sanoisin?\n\n-- Olin kai vähemmän luokselaskematon kuin tavallisesti?\n\nMalm nauroi ja nyökkäsi.\n\n-- Läheisen lähdön johdosta, selvitteli Liisa nauraen, puisti uudelleen\nkättä ja kääntyi sitten entistä paremmalla vauhdilla jatkamaan matkaa.\n\nParin tunnin kuluttua kulki hän jo edes ja takaisin asemasillalla\nodotellen Elnaa. Hänen kulkiessaan siinä vetäytyi hänen suunsa muutaman\nkerran makeaan hymyyn. Koko tämä matkahomma oli siksi erikoinen,\nettä häntä itseäänkin nauratti. Kun tuuma ensi kertaa johtui hänen\nmieleensä, oli hän työntänyt sen mielettömyytenä luotaan. Mutta se\noli herännyt uudelleen ja yhä uudelleen itsepintaisella sitkeydellään\nvähitellen voittaen jalansijaa hänen harkinnassaan. Berntin sanat:\n\"Sinä et aavista, miten avuttomia me olemme\", olivat häntä myöskin\nvetäneet. Ja sitten sekin, että hänelle tässä aivan itsestään tarjoutui\ntilaisuus jollain tavoin taistella onnensa puolesta. Bernt oli kyllä\nkirjeistä päättäen tehnyt kaikkensa isänsä tahdon taivuttamiseksi.\nMutta nainen taisteli sittenkin toisella tavalla onnensa puolesta kuin\nmies. Eikä hän toistamiseen tahtonut tuntea itsesyytöksiä siitä, että\npassiivisesti oli vetäytynyt syrjään.\n\nJa kun juuri se lehti, jossa ilmoitus oli, piti sattua hänen käteensä,\nvaikkei hän niinä päivinä ollut säännöllisesti tullut lukeneeksi\nsanomia! Ja lisäksi sattui Elna, jonka apu oli tarpeen, olemaan\nsaapuvilla.\n\nSamassa tuli Elna tavaroineen lämmenneenä ja kiireentouhussa. -- Hyi,\ntätä kuumuutta ja pölyä. -- Hän viskasi tavaransa vaununlaudakolle ja\nantoi sormen sitten ohimennen sipaista junaikkunan pölyistä reunaa.\n\n-- Pölynkin keskellä kukkii ihania ruusuja. Liisa sävähti punaiseksi\ntuntiessaan äänen.\n\nHän kääntyi ja näki Malmin, kimppu kauniita ruusuja kädessä, seisovan\nvaunun käytävällä, kiireisestä pyöräilystä nähtävästi läpikuumana,\nmutta silti autuaallisesti hymyillen.\n\n-- Neiti Spets, saanko -- kiitollisuuteni ja kunnioitukseni ilmauksena.\nNämä ovat omia kasvattamiani ruusuja -- ja äskeisen ystävällisyytenne\nperustuksella uskalsin -- --\n\nMalm joutui yhä enemmän hämilleen ilmeen johdosta, jonka hän ennätti\nhuomata Liisan kasvoilla.\n\n-- Ei teidän olisi pitänyt -- kukkien aika on lyhyt. Se on heidän pian\nolemattomiin hupeneva onnenaikansa. -- Sanoissa oli surunvoittoisuutta.\nLiisa tunsi niin haikeasti, miten mahdotonta hänen oli vastaanottaa\nnäitä kukkia sellaisella mielellä kuin niiden antaminen olisi vaatinut.\nUskollinen, hillitty -- joskaan ei aina salassa pysynyt rakkaus oli\ntaittanut ne hänelle. Toisenlaisella mielellä olisi tällainen lahja\nollut vastaanotettava.\n\nElna livahti huomaamatta ulos vaunusta ja läksi ajamaan\nsanomalehtipoikaa takaa.\n\n-- Ettekö tiedä, -- Malm puhui hiljaa ja hätäisesti, -- että on\ntilanteita, joissa kaikkein kallisarvoisin lahja tuntuu mitättömältä\nsen rinnalla mitä tahtoisi antaa.\n\n-- Ai, ai herra Malm, -- Liisa nauroi, vaikka siinä oli väkinäisyyden\nmakua, -- äiti-muorillanne on varmaan ollut jokin juhlapäivä, koska te\nnytkin rupeatte pitämään tällaisia juhlallisia puheita.\n\n-- Ei, uskokaa minua -- -- --\n\n-- Täytyykö minun katua äskeistä ystävällisyyttäni? Se on jo maksanut\nteille tulisen kiireistä pyöräilyä kesähelteessä ja hengen näille\nruusuille. Jos te vielä -- --\n\nLiisa näki vilahduksen Elnasta vaunun ulkopuolella ja käytti\ntilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Malm seurasi.\n\n-- Te puhuitte kerran keskellä talvea ruusuilla kulkemisesta. Ja nyt te\nolitte lähdössä. -- --\n\nLiisa vavahti. Malm näki hänen kasvoillaan hetkellisestä kivusta\nmuistuttavan ilmeen.\n\nAsemamies heläytti kellonläppäintä kerran -- toisen ja kolmannen.\n\n-- Ne olivat tyhmiä sanoja. -- Liisa kumartui hieman eteenpäin. -- Ne\neivät ansaitse muuta kuin unhotusta. Ruusut kuolevat tällaisen pölyisen\nmatkan varrella.\n\nJuna oli jo liukumassa asemasillalta. Malmin täytyi jännittää kuuloaan\nsaadakseen selvää viime sanoista. Hän näki Liisan suun ympärillä\nsydämeenkäyvän haikean piirteen, mutta siitä huolimatta oli hän\nviimeksi kuulevinaan tuota raikasta helisevää naurua, jommoista ei\nkukaan muu maailmassa nauranut kuin Liisa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiisan palatessa vaunuun istui Elna painautuneena itselleen\nvalitsemaansa nurkkaukseen. Hän oli ummistanut silmänsä kuin\nnukkuakseen ja kaamea kalpeus oli jäykistyttänyt hänen kasvonsa.\n\n-- Elna. -- Liisa tarttui hätäisesti ystävänsä käteen ja painautui\npenkille niin lähelle kuin mahdollista, voidakseen paremmin kuulla.\nMutta Elna teki torjuvan liikkeen ja vetäytyi eristäytyvästi yhä\nsyvemmä nurkkaukseensa. Penkillä hänen rinnallaan oli päivän lehti.\n\nLiisa loi pikaisen katseen matkatovereihin. Ne istuivat kaikki vaunun\ntoisessa päässä. Hän valitsi itselleen paikan vastapäätä Elnaa ja\ntarttui tämän vieressä olevaan lehteen.\n\n-- Siinä on kuolinilmoitus. -- Elnan ääni oli soinnuton. Hän jatkoi\nvaiti-istumistaan.\n\nEräällä asemalla tuli joukko nuoria, iloisia tyttöjä junaan. Muutamat\nheistä asettuivat Elnan penkille, toiset Liisan viereen. He puhelivat\nja nauroivat äänekkäästi, arvostelivat toistensa pukuja ja ulkomuotoa,\ntekivät salavihkaisia viittauksia muutamien poissaolevien tunteista ja\npommittelivat toisiaan kiiltopaperista kokoonpuristetuilla pakkuloilla.\n\nElna istui kaiken aikaa silmät ummessa. Näytti siltä kuin hän ei\nolisi kuullutkaan. Liisa sitävastoin näki, kuuli ja ajatteli. Hän\narvioi ilakoivat nuoret Elnan ja omiksi ikätovereikseen, mutta hän\nymmärsi, että kokemus eikä vuodet oli nuoruuden ja kypsyneisyyden rajaa\nmääräämässä.\n\nIlakoivien nuorten poistuessa junasta tuli heidän tilalleen pieni,\ntotinen tyttö. Hänellä oli kepeä matkalaukku kädessään. Sen\nhän pikkuvanhan huolekkuudella sovitti penkin alle. Sitten hän\nasettui Elnan rinnalle samalla luoden tutkivan katseen hiljaiseen\nvierustoveriinsa.\n\nTyttö oli puettu valkoiseen kesämekkoon. Sen vyönä oli musta nauha.\nHänen pitkissä palmikoissaankin oli mustat nauhasilmukat ja kellertävän\nkesähatun ainoana koristuksena oli siihen kierretty suruharso. -- Lapsi\nistui totisena ja ääneti, kädet helmaan painuneina ja pikku selkä\nhieman kumarassa.\n\n-- Sinä et ole iloinen, sanoi Liisa vihdoin äänettömyyden käydessä\nliian painostavaksi.\n\nTyttö katsoi toveriinsa suurin totisin silmin. Liisa pani merkille,\nettä katse pysyi kostumatta ja ettei lapsi muutenkaan ilmaissut\nmitään suurta äkillistä surua. Hetken perästä hän kuitenkin lyhyen\nselittävästi ilmoitti: -- Isä on kuollut.\n\n-- Mutta sinulla on ehkä kuitenkin äiti? Tyttö nyökkäsi, ilostumatta --\npuhumatta, totisesti ja hillitysti kuin paljon kokenut ihminen.\n\n-- Sinä olet sittenkin onnellinen pikku tyttö. Tiedätkö, minulla ei\nkoskaan ole ollut isää eikä oikein äitiäkään.\n\nLapsi ei vastannut, hän tuijotti vain jatkuvasti eteensä.\n\n-- Sinä olet varmaan suruissasi äidin tähden, yritteli Liisa uudelleen.\nLapsen omituinen pikkuvanha, jähmettynyt ja hillitty suru herätti hänen\nhuomiotaan. Ja omankin mielen kevennykseksi oli kuin pakko puhua.\nAjatukset kävivät liian raskaiksi.\n\n-- Ei äiti enää itke. -- Tyttö sanoi sen yksikantaan ja kuuluvasti.\n\nElna avasi silmänsä ja katsoi lapseen. -- Mitä sinä sanoit, kysäsi hän\näänessään samanlainen outo jäykkyys kuin lapsella.\n\n-- Ei äiti nyt itke. Hän on jo itkenyt niin kauan.\n\n-- Isäsi kuolemaako? Onko siitä jo pitkä aika? -- Elna oli painunut\ntakaisin nurkkaukseensa. Liisa jatkoi puhetta.\n\n-- Ei, mutta sitä, ettei isä enää ennättänyt olla kotona.\n\nSyntyi syvä äänettömyys. Kukaan ei jatkanut puhetta.\n\nSilloin oli kuin lapsi äkkiä olisi herännyt. Kasvojen jännittyneisyys\nlaukesi, silmät kävivät eloisemmiksi. -- Isä oli niin hyvä meille.\nMeillä oli aina hauskaa silloin, kun hän ennätti olla kotona.\n\nTytön mustat silmät säteilivät. Hän oli lapsi jälleen. -- Isä oli karhu\nja me kiipesimme selkään. Hän mörisi välistä niin kovasti, että täytyi\njuosta pakoon. Isä oli iso Jasse ja veikko oli pikku Jasse. Ja kun\nisästä taas tuli ihminen, nousi hän pystyyn ja hypitti meitä.\n\n-- Mutta sitten hän ei enää joutanut hypittämään, -- tuli Elnan\nnurkasta.\n\n-- Ei. -- Lapsesta tuli taas äkkiä vanha. Katse sai kärsivän,\ntutkistelevan ilmeen, kädet painuivat väsyneesti helmaan ja koko\nolemukseen tuli jotain mykkää alistumista käsittämättömän kantamiseen.\n\n-- Onko äitisi itkenyt kauan? -- Elna kumartui tytön puoleen. Hän puhui\nkuiskaamalla.\n\n-- En minä muista. Kyllä minä luulen.\n\n-- Joko viime kesänä? Lapsi nyökkäsi.\n\n-- Ja talvella?\n\n-- Talvella.\n\n-- Tänä kesänä myöskin?\n\n-- Niin.\n\nEi kukaan jatkanut. Toinen ei katsonut toiseen. Kukin tuijotti vain\neteensä.\n\nViimein pikku tyttö siirsihe lähemmä Elnaa. -- Minä olen niin väsynyt.\nSaanko nojata vähän -- niinkuin äitiin välistä.\n\n-- Nojaa. -- Se purkautui kuin vaivalla. Sen sanottuaan istui Elna\nhievahtamatta lapsen pään painuessa häneen.\n\nTasainen hengitys ilmaisi vähän ajan kuluttua, että tyttö nukkui.\n\nLiisa loi pikaisen silmäyksen ystäväänsä. Tämän silmät olivat ummessa,\nmutta vavahtavista silmäluomista huomasi, ettei hän ollut unessa.\nHän koetti nähtävästi lapsen tähden istua niin liikahtamatta kuin\nmahdollista. Mutta silloin tällöin puistatti häntä kuin äänettömästä\nsisäisestä itkusta. Huulesta, johon kaksi valkoista hammasta oli\npainautunut putoili harvakseen ja raskaasti heleä veripisara toisensa\njälkeen.\n\n\n9.\n\n-- Sinä olet kunnossa ja kiitettävässä. -- Elna käänsi Liisan peiliin\npäin, jotta tämä omien silmiensä avulla tulisi vakuutetuksi asiasta.\n\n-- Sitten lähden. Ja kiitos. -- Liisa ei uskaltanut lähestyä, ei\npienimmällä sanalla tai hyväilyllä osoittaa kiitollisuutta enemmän kuin\nosanottoakaan. Hän tunsi surun syvyydet tarpeeksi kunnioittaakseen\nniitä hiljaisella syrjään väistymisellä.\n\nPäästyään kadulle hän hetkeksi pysähtyi ja huokasi syvään. Hän koetti\nmuistutella itselleen, ettei hän nyt ollut Liisa Spets, vaan neiti\nSelma Aster, menossa paikan etsintään.\n\nHuvudstadsbladetin ikkunan edustalla hän hetkeksi pysähtyi, tuijotti\nnäytteillä oleviin kuviin ja ajatteli pientä juoksutyttöä, joka kerran\noli seisonut juuri tällä samalla paikalla puhellen erään pyöräilijän\nkanssa. Hän muisti sen vanhan ruotsia puhuvan herrankin ja hän jäi\nsiitä ihmettelemään, miten tarkka lapsen vaisto saattoi olla. Sen\nvarassa lapsi monesti aavisti sellaistakin, joka oli kokonaan hänen\nkäsityskykynsä ulkopuolella.\n\nPortaita noustessaan Liisa kulki hiljaa ja varovaisesti kuin\nsydäntautinen. Henkeä salpasi ja sydän löi läpättämällä.\n\n-- Parooni ei ota vastaan, -- ilmoitti etehisessä nuori mustaan ja\nvalkoiseen puettu palvelija.\n\n-- Ehkä te kuitenkin esittäisitte nimikorttini samalla kun\nmainitsisitte, että asiani koskee erästä sanomalehti-ilmoitusta.\n\nTyttö loi pitkän, tutkivan katseen neiti Selma Asteriin, katosi sitten\nkorttineen salin raskaiden oviverhojen taakse, mutta palasi pian\nuudelleen käskien vierasta sisään.\n\nArvokkaat esi-isät katsoivat kultakehyksistään tuimasti sisäänastujaan.\nSotaherrat näyttivät suoristavan ryhtinsä entistäkin jäykemmäksi ja\nnaiset hienoissa juhlapuvuissaan kahisuttivat paksuja silkkihameitaan\nkuin ilmaistakseen, ettei kuka hyvänsä ollutkaan sopiva astumaan heidän\nseuraansa, Bernt oli kertonut muutamista. Toisia muisti Liisa jo\nensimäiseltä käynniltään. Muuan lihava kenraali oli silloin herättänyt\nhänen pelkoaan. Nyt hän huomasi kenraalissa muutamia piirteitä\nBerntistä. Hän katsoi koko tuohon jäykkään sarjaan tutunomaisesti kuin\nentisyyden muistoihin ja tunsi omaksi ihmeekseen, että nämä Berntin\njuhlalliset esi-isät tuntuivat hänelle läheisemmiltä kuin piiri, jonka\nhän saaristosta lähtiessään oli jättänyt.\n\nMutta hän ei voinut pysäyttää ajatuksiansa tähän kummalliseen\ntosiseikkaan, Ne haihattelivat tällä kerralla levottomasti edes ja\ntakaisin kuin ahdinkoon joutunut, siipiään hätäisesti räpyttelevä lintu.\n\nSamassa aukeni huoneen perällä oleva ovi ja kookas, hienopiirteinen\nvanhus astui kynnykselle.\n\nLiisa hätkähti. Hän ei lapsena ollut huomannut isän ja pojan\nyhtäläisyyttä, mutta nyt se heti pisti silmään. Oli aivan kuin Bernt\nolisi astunut häntä vastaan, -- sillä eroituksella vain, että vanha\nparooni jo oli käynyt aivan valkotukkaiseksi, ei tosin vuosien\nvaikutuksesta, sen Liisa saattoi laskea, vaan arvattavasti surusta.\n\n-- Anteeksi, että vaivaan, -- Liisa nousi, -- mutta olen saapunut\nteidän ilmoituksenne johdosta, herra parooni.\n\n-- Vai niin, vai niin, tehkää hyvin. -- Vanhus tarjoili tuolia\nkohteliaisuudella, joka taaskin muistutti Berntiä.\n\n-- En minä tosin tiedä, voisinko täyttää -- yritteli Liisa.\n\nVanha parooni katsoi avuttomasti ympärilleen. Näytti siltä kuin\nhän olisi etsinyt sanoja. -- Se kuuluu hyvin kummalta. Te tietysti\nihmettelette. -- Mutta ammattitaito ei tässä erityisesti tule\nkysymykseen. Minä olen vanha mies. Ja suru tekee sairaaksi. Onko teillä\nkokemusta siitä?\n\nHuolimatta ajatuksen jännittymistä kysyvästä hetkestä pyrki hymy\nvavahuttamaan Liisan suupieliä. Oli kai ensi kertaa kuin tällainen\nkysymys kelpoisuusvaatimuksena esitettiin taloudenhoitajattareksi\npyrkivälle.\n\nHän ei kohta ollut selvillä siitä mitä vastata. Viimein hän verkalleen\nvastasi: -- Eiköhän jokainen ajatteleva ihminen joko persoonallisesti\ntai suuren yleistuskan kautta ole kokenut surun sairauteen asti\nkalvavaa voimaa.\n\n-- Niin, niin, te ymmärrätte -- minä huomaan sen. -- Parooni nousi\nkävelemään lattiata pitkin. -- Ettekä sittenkään voi ymmärtää, -- tuli\nvähän ajan perästä. -- Surua on monenlaista -- -- ja kun täytyy syyttää\nitseään. -- Vanhan paroonin pää rupesi tutisemaan ja kädet vavahtivat\nhermostuneesti. -- -- -- Ajatukset käyvät raskaiksi -- ja kun ei ole\npuhetoveria. Minulla on ainoa poika, mutta hän on vasta matkustanut\nulkomaille.\n\nLiisa kiidätti kiitollisen ajatuksen Elnalle kaiken sen\npuuterihaaskauksen johdosta, jota tämä tänään oli harjoittanut. Vahva\nkerros oli totisesti tarpeen sen kuuman laineen peittämiseksi, joka\nyhtäkkiä tuntui, karkaavan kasvoihin.\n\n-- Poikani viipyy vuoden ulkomailla -- ehkä kauemminkin. Hänkin on\naivan surun murtama. Eikä toinen sureva voi ilahduttaa toista.\n\n-- Tahdon ilolla koettaa parastani. -- Liisan sydän takoi hätäisesti\nja ajatukset läksivät karkaamaan siihen rauhalliseen vuoteen, jonka\nhän saisi viettää vanhuksen surun haihduttajana tässä hienoutta ja\nsopusointua henkivässä kodissa. Sen vuoden loppupäässä häämöitti\nhäikäisevän kirkkaana Berntin kotiinpaluu kahden häntä ikävöivän luo.\n\n-- Uskon että sopisitte. Ja ikänne olisi kai myöskin paras. Saanko\nluvan kysyä. -- Vanhus teki ritarillisen kumarruksen kuin pyytääkseen\nmahdollista epäkohteliaisuutta anteeksi.\n\n-- Kolmekymmentä kaksi, tuli uskottavalla rohkeudella.\n\n-- Niille paikoin minä arvasinkin. Olette kai myöskin kotoisin\nEtelä-Suomesta?\n\n-- Olen viettänyt suurimman osan ikääni täällä, vaikka olen syntynyt\nsaaristossa.\n\n-- Saaristossa. -- Vanha parooni säpsähti ilmeisesti. Omituinen,\nsyrjäiselle käsittämätön, hänelle itselleen tuskaa tuottava\najatusyhdistelmä näytti heränneen. Lopulta oli kuin ajatus olisi\ntarttunut johonkin hyvin etäällä olevaan. -- Niin, saaristo --,\nhän jatkoi edes ja takaisin kulkemistaan samalla puhellen melkein\nkuin itsekseen, -- se on ihana --, mutta sitä täytyy pelätä. Se on\nihmiselle kuin viini. Se vie mielen. -- Muistatteko iltoja, jolloin\nmeren myrskyävä jättiläinen on kuin kadoksissa. Vetreinä välkkyvät\nvedet kaulaavat punertavia rantapaasia, kaarnaiset rungot hehkuvat, ja\nrinteillä, missä kukkii kesäinen keto, huojuu se hiljaa tuulenhengessä.\nIlma on teräksistä ja tuoksuvaa. Sen suolainen voima tunkee koko\nolemuksen läpi. -- -- Katsokaa, sen muistaa, vaikka on vanha ja vaikka\nei soisi muistavansa.\n\nHän painui raskaasti tumman taljan peittämään tuoliin ja jäi siihen\npitkäksi aikaa otsa tuolinkaiteeseen nojaavan käden varassa.\n\n-- Eiköhän jokaisella, -- tuli huoneen perältä hiljaa ja arkailemalla,\n-- ole muistoja, joista mielellään vapautuisi.\n\nVanha parooni ei vastannut. -- Eikä muista, mitä pitäisi, sanoi hän\nhetken kuluttua kuin jatkoksi omille ajatuksilleen. -- Surut vievät\najatuskyvyn kovin huonoksi. Unohtaa muistettavia ja päinvastoin. -- Hän\nnousi uudelleen kävelemään. -- Missä te oikeastaan synnyitte? kysyi hän\näkkiä. Liisa mainitsi kotisaarensa nimen.\n\n-- Sielläkö? -- Sielläkö? -- Mutta tehän olette kolmenkymmenen kahden\nvanha?\n\nLiisa ei voinut olla hymyilemättä sanonnan omituiselle muodolle,\njoka syrjäiselle tuntui aivan mielettömältä. Vastauksen asemasta hän\nnyökkäsi.\n\n-- Niin, niin, ikä on sopiva. -- Parooni painui takaisin tuoliinsa.\nNäytti siltä kuin hän olisi ollut hämillään äskeisistä, oudoista\nsanoistaan ja sen tunnossa koettanut koota lamassa olevan\najatusvoimansa. Hän alkoi puhua selittävästi ja harkitsevasti.\n\n-- Te näette että olen avun tarpeessa. En nykyisessä mielentilassani\nvoi olla yksin palvelijoitteni kanssa. Hyvä taloudenhoitajatar on\naina tarpeen emännättömässä talossa. Mutta tällä kerralla kysytään\nensi sijassa sopivaa seuraa mieleltään sairaalle vanhukselle. Ja te\nolette ymmärtänyt minua hyvin. Olen sitä tuntenut, vaikken tiedä,\nonko se kirjoitettava naisvaistonne, luonnon laatunne tai minulle\ntuntemattomien kokemustenne laskuun.\n\n-- Minä saan tämän paikan, päätti Liisa sisimmässään, -- minä olen\nvoittanut.\n\nTuntui siltä kuin hän juuri voittaakseen tällä hetkellä tapahtuvassa\nvaa'allepanossa olisi joutunut kulkemaan sellaisia teitä, joita oli\nollut pakko kulkea. Hän tunsi sisäisen rikkautensa suureksi. Hän,\nmatkan alkupäässä olija, oli ennättänyt surunkin tuttavana kokea siksi\npaljon, että valkotukkainen, mieleltään sairas vanhus tahtoi turvautua\nhäneen.\n\nHänestä tuntui siltä kuin kaikki hänessä tällä hetkellä olisi ollut\nolemassa vain Berntin isävanhusta ja tämän kautta Berntiä varten.\n\n-- Minun täytyy kuitenkin sanoa. -- Se tuli epäröivästi --\näänenkaristusten ja yskähdysten lomassa, -- että jo melkein olen\nluvannut paikan toiselle.\n\nLiisa nousi. -- Siinä tapauksessahan koko tämä keskustelu on ollut\nturha.\n\nParooni punastui huomattavasti. Liisan äkillisestä jäykkyydestä hän\nhuomasi tiedonannon yhtä ikäväksi kuin odottamattomaksi tälle ja tämä\nlisäsi hänen omaa pahantuntemuksen synnyttämää hämminkiään.\n\n-- Niin nähkääs, minä en itsekään tiedä. Olen kykenemätön selvittämään\nasiata. Poikani tahtoi huolehtia tästä ennen lähtöään. Mutta minä\ntahdoin itse -- hän nosti avuttomasti käden otsalleen. -- Minä en jaksa\najatella. Ehkä saan kirjeellisesti ilmoittaa -- jos nimittäin voisin\najatella tarjoustanne.\n\n-- Tällä osoitteella. Tulen itse olemaan matkoilla. -- Liisa ojensi\nparoonille Elnan tädin nimikortin, jonka hän tällaista mahdollisuutta\nvarten oli saanut hankituksi itselleen. Sitten hän kumarsi.\n\nMusta- ja valkopukuinen palvelija ilmestyi etehiseen auttamaan takkia\nhänen päälleen, amerikkalainen lukko napsahti kiinni. Liisa seisoi\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua Boulevardilla, josta muinoin pienen\ntytön ikävöivä katse oli kohonnut kolmannen kerroksen ikkunariviin.\n\n\n10.\n\nHäntä sanottiin yleisesti \"hämähäkiksi\". Ammatiltaan hän oli suutari\nja hän istui useimmiten matalan työpöytänsä ääressä näperrellen\nkorjauksia, joita hän enimmäkseen suoritti. Palkkaa hän pyysi pilan\nvähän. Siitä syystä häntä käytettiin, huolimatta siitä, että ihmiset\nyleensä pelkäsivät häntä. Hän oli rakenteeltaan pitkä ja luiseva.\nEtenkin raajat, niin hyvin käsivarret ja kädet kuin sääret ja jalat\nolivat muodottoman suuret, -- taudin vaikutuksesta, sanoivat toiset,\ntoiset luulivat sitä synnynnäiseksi epämuodostumaksi, jonka laskuun\n\"hämähäkin\" ihmisarkuus ja ihmisviha oli pantava.\n\nHämähäkki asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella kummallisessa\npienessä mökissä, jonka hän itse oli rakentanut. Osa rakennuksesta oli\ntavallinen, tasaisen neliön muotoon rakennettu tupa, jonka kahdella\nseinällä oli kaksi matalaa ikkunaa. Ikäänsä harmaan seinän kehystäminä\nmuistuttivat nämä kiiluvaa silmäparia vanhoissa, kurttuisissa kasvoissa.\n\nTämän tuvan jatkoksi oli säleseinäisen porstuan toiselle puolelle\nrakennettu suurta lintuhäkkiä muistuttava asumus. Se oli kyhätty kokoon\npyöreistä, hoikista ja huonosti kuorituista kuusenrungoista, jotka\nolivat pystysuorassa vierekkäin, kuitenkin siksi etäällä toisistaan,\nettä jokaisen puun välille jäi pieni, tasaisenkapea rako, josta valo\ntunkeutui huoneeseen.\n\nTämä omituinen koppi teki talvella romuaitan virkaa. Kesäisin käytti\nhämähäkki sitä työhuoneenaan. Muuan \"kurssilainen\" oli tämän johdosta\nruvennut kutsumaan sitä \"kesämajaksi\", mikä nimitys vähitellen tuli\nyleiseksi.\n\nKesäiseen aikaan olikin tavallista, että tiellä kulkeva -- jos pysähtyi\nkuuntelemaan -- kuuli tasaista, pehmeään anturaan iskevää naputusta.\nItse nakuttajaa ei kuitenkaan näkynyt, ellei mennyt vartavasten\nkurkistamaan häkkiin. Tähystyspaikkana sitävastoin häkki kapeine\nrakoineen oli mainio. Ja sellaisena hämähäkki sitä käyttikin. Sillä\nyhtä mielellään kuin hän itse karttoi ihmisiä, yhtä mielellään piti hän\nheitä silmällä, -- ennen muita juuri nuoria naisia, joita hän enimmän\nvihasi.\n\nEtenkin kesäisin hän naputellessaan paikattavia kengänpohjia\nsäännöllisesti tähysteli tielle. Ja yhtä säännöllisesti hän silloin\nunohti, missä hän itse oli ja keitä ne, joita hän tarkasteli. Hän\nmuisti vain olevansa petetty mies, joka tahtoi kostaa sekä omasta\nettä toisten puolesta. Hän tunsi hurjaa himoa pidellä pahoin ja\nraadella, jos vain käsiksi pääsisi. Ja se, joka silloin sattui astumaan\n\"kesämajaan\", vältti mielellään hämähäkin älyttömän hurjasti pälyäviä\nkatseita.\n\nKerran oli mies tullut aivan raivoonsa. Hän oli kauan pitänyt\nerästä nuorta tyttöä silmällä. Tyttö oli aikaisemmin usein kulkenut\n\"kesämajan\" ohi johtavaa tietä kankaalle päin erään tutun nuoren pojan\nseurassa. Loppukesällä näki hämähäkki hänen kulkevan toisten, milloin\nminkin kanssa. Myöhäisenä iltana tytön kulkiessa yksin kesämajan\nohi, karkasi hämähäkki kiinni häneen, sieppasi kuin pitkäraajainen\npyydystäjä hänet luonnottoman pitkiin käsivarsiinsa ja aikoi kuljettaa\ntupaansa.\n\nIhmisiä tuli hätään ja juttu oli käydä hätyyttäjälle ikäväksi. Mutta\nkun tyttö oli tunnettu kevytkenkäiseksi eikä sellaista ollut ennen\nsattunut, sai asia raueta.\n\nTämän jälkeen kasvoi kuitenkin sekä yleisön kammo hämähäkkiä kohtaan\nettä tämän naisviha.\n\nLiisa ja Bernt olivat yhteisillä kävelyretkillään usein kulkeneet\nkesämajan ohi. Myöhemmin oli hämähäkki pannut merkille, että Liisa\nkulki yksin. Viime aikoina oli sattunut, että hän, mentyään yksin,\npalasi pyöräänsä taluttavan Malmin seurassa.\n\nHämähäkin raivo nousi joka kerralla hänen nähdessään Liisan Hän\ntiesi hänestä vain sen mikä oli pääasia. Hän oli nainen, kaunis,\nhoukutteleva, puoleensa vetävä ja -- pettävä, kuten kaikki.\n\nHämähäkki nakutteli nauloja kengän anturaan, vilkaisi tielle päin\nja nakutteli taas. Tasainen nakutteleminen oli hänelle enemmän kuin\njokapäiväisen leivän kokoon leipomista, se oli tuutulaulu hänen\nsisimmälleen, oli hänen ajatus- ja tunne-elämänsä morfiinia. Sillä hän\nvaivutti itsensä siihen tylsään huumaukseen, jossa unohtaminen kävi\nhelpoksi ja josta herätessä sekä aika että ympäristö erehdyttävästi\nmuutti muotoaan.\n\nSyysaurinko paistaa pilkahti äkkiä esiin pilven takaa ja sattui\npysähtymään juuri työnalla olevaan kengänpohjaan. Hämähäkki katsoi sen\njohdosta työstään ja katse kääntyi totuttuun tapaan tielle päin.\n\nSolakka, kaunis nainen kulki sitä pitkin kankaalle päin.\n\nKuuma laine nousi hämähäkin kasvoille. Hän painui entistä kumarammaksi\nja naputteli tarpeettoman kiivaasti nauloja kengän pohjaan. Mutta Liisa\njatkoi tyynesti matkaansa.\n\nHän kulki niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän edes huomannut\nkulkeneensa kesämajan ohi. Paikka herätti tavallisesti hämähäkin\ntähden hänen kammoaan. Tänäänkin oli hän epäröinyt kääntyäkö tänne\npäin. Ensiksikin juuri ukon tähden ja vielä siitäkin syystä, että hän\ntällä tiellä ei voinut olla sivuuttamatta Malmin ja tämän äitimuorin\nkotia. Häntä oli jo käsketty sinne siksi monesti, ettei hän enää voinut\nsiirtää sinne menoaan pitkään. Kun tällä kertaa, ei kuitenkaan tehnyt\nmieli poiketa, olisi ollut parempi kääntyä aivan toiseen suuntaan.\nMutta juuri kesämajan toisella puolella olevalle kankaalle johtava tie\noli hiljaisin ja vähin käytetty. Siitä syystä Liisa monesti halusi\nkääntyä sille. Ja tänään hän aivan erikoisesti oli kaivannut kangasmaan\nrauhallisen tasaista ja avartavaa näköalaa. Sentähden hän lopultakin\noli kääntynyt tänne päin.\n\nHän astui eteenpäin ajatuksiinsa painuneen hitain askelin. Hänen\noli tänään erityisen vaikea olla. Hän ei voinut selvittää itselleen\nsyytä siihen, mutta lukemattomat katkerat kysymykset olivat taas\nahdistaneet häntä aivan kuin uudella voimalla. Kotiolot ja niistä\njohtuva täydellinen sisäinen kodittomuus tuntui liian raskaalta\najanpitkään kannettavaksi. Se tehtävä, mikä hänelle kodissa tarjoutui,\nei voinut antaa hänelle minkäänmoista sisäistä tyydytystä. Sillä\nei ollut tutuistakaan elämänkutsumuksen arvosta ja merkityksestä.\nOpettajatoimikaan ei häntä tyydyttänyt. Se, oli leipäpuu hänelle ja\nsamalla työ, josta hän työnä saattoi olla huvitettu. Mutta hän ei ollut\nopettaja Jumalan armosta. Hänellä oli yleensä vaikea päästä läheiseen\nsuhteeseen ympäristöönsä. Nuoret etenkin elivät liian etäällä siitä\nmaailmasta, josta käsin hän olisi voinut lähestyä heitä. Hän oli\ntoiselta puolen liian lujatahtoinen järki-ihminen, toiselta puolen\nliian voimakkaasti sisäänpäin elävä voidakseen käsittää heitä. Hän ei\nollut kasvattaja, ei ainakaan hänelle vieraille lapsille.\n\nNuoret eivät tarvinneet juuri häntä persoonallisesti enemmän kuin\nnekään vanhukset, joiden jokapäiväisten kinastelujen todistaja ja\njonkunlainen tasapainossapitäjä hän oli.\n\nJa ne, joille hän olisi voinut olla jotain juuri yksilönä, -- olla\npaljon, ne olivat sulkeneet häneltä tien luokseen. Berntin isältä ei\nollut kuulunut mitään, vaikka Liisa alussa voitonvarmasti oli koettanut\nuskotella itselleen, että hän lopultakin saa kutsun hakemaansa\npaikkaan. Bernt itse oli ulkomailta muutaman kerran kirjoittanut\nhänelle, oli kertonut isänsä täysin murtuneesta mielentilasta\nja sitkeydestä, jolla tämä kaikesta huolimatta vastusti heidän\navioliittoaan. Käännettä parempaan päin tuntui Bernt aluksi kaikesta\nhuolimatta toivovan. Mutta nyt hän ei ollut kirjoittanut mitään\nkokonaiseen pitkään vuoteen. Ja Liisa aavisti mitä vaitiolo merkitsi.\n\nHän pani itsensä tilille. Oliko hänessä sitä voimaa, johon hän oli\nluottanut? Jaksaisiko hän odottaa ikänsä turhaan?\n\nEikö hänen sielunsa tuskissaan huutanut muutakin kuin sitä rakkautta,\njoka oli ollut hänelle kaikki kaikessa? Eikö ihminen elääkseen\ntyydyttävää ja elämisenarvoista elämää tarvinnut jokapäiväisen\nleivän ohella myöskin jokapäiväistä tyydyttävää elämäntehtävää? Eikö\njokaisen tarvinnut tuntea, että löytyi paikka, joka oli hänen, juuri\nhänen eikä kenenkään muun täytettävä? Ja se, jolla ei ollut tällaista\npaikkaa, eikö hän ollut oikeutettu jopa velvollinen etsimään, missä ja\nminkälaisena hänen tehtävänsä häntä odotti?\n\nMuutama raskaasti putoava sadepisara herätti Liisan hänen\najatuksistaan. Taivas oli kokonaan pilvessä ja pisarat rupesivat\nputoilemaan yhä tiheämpään.\n\nLiisa teki äkkikäännöksen ja joudutti askeleitaan. Sade yltyi ja rupesi\ntuulemaan. Silloin Liisa pani puolijuoksua. Hämärä oli jo pimeässäpäin.\nSiitä syystä Liisa ympärilleen katsomatta keskitti kaikki ajatuksensa\njoutumiseen.\n\nÄkkiä hän säpsähti. Hän kuuli omituisesti sähähtävän äänen. Pitkä,\nluiseva olento viskautui tien poikki liikkeellään kaataen hänet kumoon.\n\n-- Iloinen nätti neiti, kuuli hän huohottavan äänen aivan korvansa\njuuressa, -- kaunis kissamirri. -- Pitkät luisevat kädet iskivät kuin\nkynnet hänen olkapäähänsä.\n\nKauhun antamalla voimalla hän ponnahti pystyyn, sai yllättävän\näkillisellä liikkeellä itsensä irtikiskaistuksi ukon otteesta ja läksi\njuoksemaan.\n\nTie oli märkä sateesta. Pimeä haittasi ja tuuli painoi vastaan. Pelkkä\najatus, että hän voisi väsyä, ennen kuin ennätti suojaan, kangisti\nhänen jäseniään.\n\nHän ei uskaltanut katsoa taakseen eikä ympärilleen. Hän vain juoksi,\njuoksi.\n\nSilloin hän näki kaupunginportin häämöittävän esiin ja sen korvassa\nmatalan, keltaisen talon suuren puutarhan keskellä.\n\nHän tuskin tiesi avanneensa portin ja ovet, ennenkuin hän jo seisoi\netehisessä märkänä, hengästyneenä ja ajatukset pelosta sinne tänne\nhaihattavina.\n\nÄiti-muori kurkisti keittiön ovesta pieni, vaivaisesti palava lamppu\nkädessään.\n\n-- Neiti Spets -- vihdoinkin kerran! -- Miten kovin hauskaa! Terve\ntuloa!\n\nÄiti-muori laski lampun etehisen pöydälle ja rupesi iloisesti\nauttelemaan vieraansa päältä. Päällystakin märkyys herätti hänen\nhuomiotaan. -- Neiti kulta, kuinka märkä te olette. Tulette tällaisella\nilmalla ilman sateenvarjoa! -- Hän ravisteli vieraansa takkia Liisan\nyhä neuvottomasti tuijottaessa eteensä.\n\n-- Mi-mi-nä en aikonut. -- Liisa tapaili turhaan sanoja, säikähdyksen\nkangistama kieli ei totellut. Silloin hän painui lähimmälle tuolille ja\nhyrähti itkuun.\n\n-- Siunaa ja varjele, -- mitä on tapahtunut? Eihän vain Oskar --?\nPuhukaa, puhukaa!\n\nVanhus lyykähti jakkaralle Liisan viereen, tarttui käsiin, jotka tämä\noli painanut silmilleen, ja rupesi niitä vetämään pois ikäänkuin siten\njouduttaakseen asian selvillesaamista.\n\n-- Anteeksi, että näin -- -- kyllä herra Malm toivottavasti voi hyvin.\n\n-- Toivottavasti. Mitä se merkitsee? Sanokaa kaikki.\n\nÄiti-muori oli polvillaan jakkaralla, hänen kätensä puristivat Liisan\nkäsiä ja koko hänen olemuksensa oli kuin ainoana rukouksena varmuutta\nantavasta tiedosta.\n\n-- Herra Malm on kaiketi liikkeessä. Me emme ole tavanneet. Minä itse\nvain säikähdin kun -- --\n\nMuisto toi tapahtuman koko kammottavuudessaan takaisin. Liisa murtui\nuuteen itkuun.\n\n-- Rakas, hyvä neiti kulta! -- Äiti-muori ei voinut kyllin pyytää\nanteeksi ja selitellä sitä, että näin vain oli hätäillyt Oskaristaan.\nHän painoi Liisan väkisin kaikkein mukavimpaan tuoliin, työnsi sen\nuunin viereen ja haki suojahuivinsa Liisan hartioille. -- Tämä on\nOskarin antama. Te tunnette miten pehmeä se on, -- niin pehmeä ja\nsuloinen kuin hänen rakkautensa sydämelleni. Sitä minä monesti\nhyväilen, kun en uskalla häntä hyväillä. Eihän ne miehet pidä\nsellaisesta. -- Mutta johan minä taas unohdan teidät.\n\nHän pyörähti keittiöön ja palasi sieltä hetken kuluttua kupillinen\nhöyryävää vadelmateetä tarjottimella. Liisan oli juotava se heti\npaikalla. Niin kuumana kuin mahdollista. Muuten ei häntä lakkaisi\nvilustamasta.\n\n-- Se on luullakseni säikähdyksen väristyksiä, ei muuta. -- Liisa sai\nvähän nauretuksi ja äiti-muori rupesi siitä oikein hykertämään käsiään.\nNythän hän vasta ymmärsi, että neiti Spets todella oli heillä. Oskar\noli niin monesti kertonut tästä hänen naurustaan. Hän piti niin siitä,\nihmetteli vain että Liisa-neiti jaksoi olla iloinen, kun kuitenkin\nkotona usein -- --\n\nLiisa katkaisi puheen kesken. -- Minä sain syntyessäni kaksi mainiota\nkummilahjaa: lujan tahdon ja iloisuutta helisevän naurun.\n\nÄiti-muori jäi hetkeksi tuijottamaan vieraaseensa. Hän tiesi miten\npaljon Oskar piti tästä tytöstä, ja ettei tämä ollut mikään tavallinen\npieni, päivänpaisteessa lentelevä perhonen, sen hän itsekin näki. Mutta\njuuri siitä syystä olisi hän katseellaan tahtonut tunkeutua pinnalle\nnäkyvää syvemmälle.\n\nHän kyyristyi jakkaralle Liisan eteen, tunsi miten märät tämän jalat\nolivat ja rupesi kaikista vastaväitteistä huolimatta hieroskelemaan\nniitä. Sitä tehdessään hän puheli lakkaamatta. -- Oskarkin tulee\npian. Minun ei tarvitse katsoa kelloa tietääkseni sitä. Minä tunnen\nsen ruumiissani. Minä olen niin oppinut tähän iloiseen odotukseen. --\nNähkääs, hän on nuorin lapsista. Kolme kuoli minulta pieninä, kahdesta\non ollut paljon surua. Eikä ole elämä avioliitossa sulaa silkkiä,\nniinkuin sitä nuorena luulee. Sentähden sitä on kuin ymmällä, kun\niltapuhteeksi säästyy niin paljon hyvää kuin minulle täällä Oskarin\nluona.\n\nKun Liisa ei sanallakaan jatkanut puhetta, loi äiti-muori pikaisen\ntutkivan katseen vieraaseensa. Silloin hän näki Liisan silmien olevan\naivan kyynelissä. Ne pyyhkäistiin samassa pois, mutta katseen pohjalta\npaistoi kuin suuri, sisäinen nälkä.\n\nÄiti-muori ei voinut selittää sitä muuta kuin yhdellä ainoalla tavalla.\n\n-- Rakas, rakas neiti, älkää käsittäkö minua väärin. -- Äiti-muori kävi\nLiisan molempiin käsiin ja hyrähti pieneen, hermostuneeseen itkuun. --\nÄlkää toki luulko, etten soisi hänelle omaa, onnellista kotia ja sitä,\njota hän koko sydämestään rakastaa.\n\nPortaista kuului askelia ja äiti-muori oli miltei samassa etehisessä\nkasvot heleässä ilopaisteessa.\n\nVähän ajan kuluttua istui Liisa Malmin korituolissa uuninnurkkauksessa\näiti-muorin valmistellessa teetä ja Oskar Malmin keskustellessa\nvieraansa kanssa innokkaasti kuin olisi hän päättänyt yhdellä kertaa\nottaa korvausta pitkäaikaisesta odotuksestaan.\n\nMalm oli koonnut koko kasan kirjoja Liisan eteen, esitteli niitä\nhänelle, tiedusteli hänen mieltään eri kirjailijoista, kertoi omista\nmietelmistään ja saneli ulkoa mielipaikkojaan. -- Minä luin yhteen\naikaan Ingersollia, Humea, Häckeliä ja muuta sellaista. Mutta sitä\nväsyy pian tuollaiseen kielteiseen hengen ravintoon. Materialismi ei\nlopultakaan voi elättää ihmistä. Tarvitsee jotain positiivista. Ja\nsellaista on sekä Mereshkovskyllä että Rydbergillä. -- Niin -- te\nnauratte kai yhdistelmälleni, mutta tulin maininneeksi heidät yhdessä\nsiksi, että olen saanut molemmilta niin paljon. -- Oletteko te lukenut\nMereshkovskyn mietelmiä Sofiakirkosta? Minä en ole ollut tuntureilla\nenemmän kuin alpeillakaan, en edes Kolilla, mutta minä kuvittelen, että\nsiellä ulkonaisten näkemysten perustuksella kokee jotain samantapaista\nkuin sisäisten näkemysten kautta lukiessaan Sofiakirkosta.\n\nLiisa ei voinut olla hymyilemättä innolle, jolla Malm purki\najatuksiaan. Itse hän oli liian väsynyt ja sisäisesti liian poissa\ntasapainosta jaksaakseen innolla antautua elämän ongelmia selvittäviin\nkeskusteluihin. Mutta hän nautti hänelle tulleesta kuuntelijan osasta.\nJa samalla hän tunsi ennen aavistamatonta tyydytystä tietoisuudesta,\nettä teoitta ja ponnistuksitta tiesi pelkällä läsnäolollaan\nvalmistavansa iloa toiselle.\n\nOliko hän siis kaikesta huolimatta aito köynnöskasvi, joka löysi\ntarpeellisen runkonsa vasta tietoisuudesta, että hän oli tarpeen ja sai\nelää jollekulle määrätylle yksilölle?\n\n-- Kai te muistatte Rydbergin ihanaa: \"Drömliv\", -- kuuli Liisa Malmin\nkysyvän. -- Kuinka ihmeen ihanasti hän siinä henkevöittää luonnon\nelämää ja tuo sen lähelle meidän omia syvimpiä, sisäisiä kokemuksiamme.\n-- Kuulkaas tätäkin: \"Elos väike on ruskoa vivahtavaa, sävel soitossa\npiirien äärettömäin, osa kaikki on henkeä uinailevaa, min on unelmat\ntähdätyt Luojahan päin!\" -- Ja toisessa paikassa: -- \"Kas, jo hulmuvat\nharsot ne niitylle liis, sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja\noivalla kuisketta siis ajan entisen henkein, kun luokse ne saa\".\n\nLiisa hymyili tietämättään. Hän ajatteli Röllerin kauppahuoneustoa,\nMalmin jokapäiväistä ahertelua tiskin takana, laskuja ja tilikirjoja.\n\n-- Herra Malm, te ette varmaankaan ole oikealla alallanne, pääsi\nhäneltä ehdottomasti.\n\nSurunvoittoisuuteen vivahtava hymy nousi Malmin huulille. Mutta samalla\nnäytti hän tyytyväiseltä kuin kiitosta saanut koulupoika. -- Minä\nolen sillä alalla, jolla minun on pakko ansaita elatukseni, sanoi hän\nalistuvaisuus äänessään.\n\n-- Elämä on -- elettiin sitä missä hyvänsä, sitä, miksi me sisäisesti\nsen teemme. -- Liisa ojensi kätensä Malmille lämmin katse silmissään.\nHän tunsi tällä hetkellä saaneensa jotain tältä mieheltä, jonka Elna\nempimättä oli tuominnut \"arkisenikäväksi ilmiöksi\". Taakka oli kuin\nnostettu hänen hartioiltaan. Hänen oman sydämensä tuskalliset \"miksi\"\nsaivat tyynnykettä tietoisuudesta, että ihmishenki oli kallisarvoisen\njalokiven tavoin työlään ja vaivaa kysyvän kirkastamisen arvoinen.\nKärsiminen \"kannatti\". Ihmisen sisäinen kirkastuminen oli tulos.\n\n-- Herra Malm, te olette tehnyt minulle hyvän työn sekä ruumiin että\nsielun puolesta, kun olen saanut istua tässä aivan hiljaa ja kuunnella.\nElämä on monesti vaikeata jokaiselle meistä. Silloin on hyvä muistaa,\nettä meistä itsestämme riippuu, annammeko sen laskea vai nousta,\ntärveltyä vai kirkastua.\n\nÄiti-muori kutsui samassa teetä juomaan. Asetuttiin pöytään ja puhe\nkääntyi ulkonaisiin asioihin. Liisa rupesi nauraen kertomaan eräästä\ntilaisuudesta vuosi takaperin, jossa hänelle oli ennustettu suuresta\nsäikähdyksestä koituvaa iloa. Ja Malm kiiruhti vakuuttamaan, että\nLiisan säikähdys oli kääntynyt suureksi iloksi äiti-muorille ja\nhänelle itselleen. Mutta sen sanottuaan hän katui sanojaan, sillä hän\noli huomaavinaan, että Liisa nyt kuten tavallisesti jonkinmoisella\narkuudella väisti tätä persoonallisten tunteiden ilmausta.\n\nHeti pöydästä noustua teki Liisa lähtöä.\n\nKun hän Malmin saattamana pihalta astui pimeälle kadulle tuli illan\nsäikähdys äkkiä ja kammottavana taas mieleen. -- Tänne päin tuskin\ntieni enää kääntynee, -- sanoi hän värähtäen.\n\nEnsi kertaa eläessään tunsi Malm äkillistä ja voimakasta suuttumusta\nLiisaa kohtaan. Hänen oli mahdoton hillitä itseään. Hän tahtoi tietää,\noliko Liisasta todella oikein kerta toisensa jälkeen menetellä näin?\nVuosikausien kuluessa oli hän aina Malmin seurassa jollain vähemmän\nystävällisellä sanalla purkanut kaiken, mitä aikaisemmin osoitettu\nystävällisyys mahdollisesti oli antanut. -- Tiedättekö mitä hyvän\nnaisen seura merkitsee miehelle? Ymmärrättekö, että joskus voi kaivata\nmuutakin kuin kirjoja. Mutta minkälaista on yhdessäolomme näihin asti\nollut? Teillä käydessäni on aina vain täytynyt keskustella vanhusten\nkanssa ja kun joskus olen tullut pyörälläni teitä vastaan tai muuten\njoutunut olemaan kahden kanssanne, kiiruhdatte ottamaan takaisin\nkaiken, minkä mahdollisesti olette antanut.\n\n-- Herra Malm. -- Liisa nauroi ja pujotti kätensä Malmin käsipuoleen.\n-- Nyt te tietysti taas hämmästytte ja kysytte, minkälainen minä\noikeastaan olen. Mutta katsokaas, äskeinen säikähdykseni oli jokseenkin\nkamala. Se tuli ehdottomasti mieleeni astuessani kadulle. Siitä\njohtuivat sanani ja siitä sekin, että nyt näin raukkamaisesti pujotan\nkäteni käsipuoleenne.\n\nMalm teki ankaraa väkivaltaa itselleen, jottei puristaisi häneen\nturvautunutta kättä, joka luottavasti ja levollisesti lepäsi hänen\nkäsivarrellaan. -- Minä saatan teidät kynnykselle asti, hän sanoi\nhymyillen kun Liisa portilla ojensi kättä.\n\n-- Äitinne sanoo teitä hyväksi pojaksi. Ja hän on oikeassa. Kiitos\nkaikesta ja hyvästi!\n\nMalm kääntyi lähtemään vasta nähdessään Liisan turvallisesti etehisen\noven sisäpuolella.\n\nVanha rouva, joka jo oli vuoteessaan, rupesi sieltä käsin torumaan.\nMutta hän lauhtui kuullessaan kaikesta. Liisan Malmilla olokin näkyi\nolevan hänelle mieleen.\n\n-- Hyvää yötä, mamma. -- Liisan ääni oli hellän pehmeä. Hän tunsi\näkillistä tarvetta panna kädet vanhan rouvan kaulaan ja puristaa oikein\nlujasti. Hän muisti äiti-muoria ja se lisäsi hänen polttavaa ikäväänsä.\nTeki mieli hyväillä, hyväillä -- yhdentekevä ketä, kunhan se joku vain\nolisi osannut edes ottaa hyväilyt vastaan hiljaa ja pehmeästi kuin\näiti-muorin suojahuivi.\n\n-- Hyvää yötä, toisti hän uudelleen, tuntien että vuosikausien\njuurruttama tapa ja kauan kestänyt keskinäinen kylmyys teki muun\nmahdottomaksi.\n\nNousi kuin pala kurkkuun.\n\nHänellähän ei ollut ketään, ei ketään, -- ei edes tuollaista\näiti-muorin suojahuivia.\n\nTäti Amalian huoneesta kuului valittelua. Liisa meni sinne. Hän\nnukkuikin nykyään täällä vanhusten puolella öisin ollakseen tädille\navuksi.\n\nAutettuaan sairasta palasi hän keittiöön, teki sinne tilan itselleen,\nmutta painui sitten väsyneesti tuolille. Hän oli liian väsynyt\npannakseen edes makaamaan.\n\nKonemaisesti hän tarttui pöydällä olevaan lehteen ja avasi sen. Ensi\nsivun ilmoitusten joukossa sattui hänen silmänsä nimiin: Gertrud Seele,\nDresden Bernt Silversköld, Helsinki.\n\nHän laski lehden kädestään ja rupesi riisuutumaan.\n\n\n11.\n\nPitkällisten sateitten jälkeen oli lokakuu päättänyt näyttää ihmisille\nkirkasta ilmaa ja päivänpaistetta. Taivas selkeni, tuuli kuivasi tiet\nja metsä, joskin jo paikka paikoin riisuttuna, loisti iloisesti syksyn\nkirkkaissa väreissä.\n\nOskar Malm vilkaisi Röllerin tiskin takaa kadun toiselle puolelle. Hän\noli säännöllisesti ruvennut pitämään rouva Sarsin porttia silmällä.\nTuntui siltä kuin hänellä olisi ollut siihen sekä oikeuksia että\nvelvollisuuksia.\n\nLiisan ja hänen suhteensa oli viime aikoina tuntuvasti muuttunut.\nSiinä ei enää ollut mitään nousua ja laskua, ei äkillistä annetun\ntakaisinottamista. Se oli tasaista, tyyntä ja toverillista. --\nToverillista ystävyyttä, määritteli Malm itsekseen. Ja sitä tehdessään\nhän tunsi sisäistä tyydytystä. Sillä kun mies suhteessaan naiseen, jota\nhän vuosikausien kuluessa osaksi tietoisesti, osaksi tietämättään on\nsekä ihaillut että rakastanut, pääsee edes ulkonaisesti tällaiselle\nkannalle, on hän todella saavuttanut suuren voiton, voiton itsestään ja\nvoiton ehkä totaaliakin. Ainakin oli sellainen nainen kuin Liisa ensin\nvoitettava ystäväksi, jos mieli joskus voittaa enemmän.\n\nMalmin otsa meni samassa pilveen. _Hänen_ täytyi ensin voittaa Liisa\nystäväkseen, mutta oliko sanottu, ettei toinen -- -- --\n\nAjatus kääntyi Bernt Silversköldiin.\n\nOlisikohan se uutinen, joka kohta Liisan Malmilla olon jälkeen oli\nollut sanomissa, jollain tavoin vaikuttanut Liisan muuttuneeseen\nkäytökseen? Malm ei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi. Silversköld\noli jo siksi monta vuotta ollut poissa näkyvistä, että hän oli\nunohtanut pelkonsa. Hän oli pannut Liisan muutoksen kokonaan Liisan\nsilloisen säikähdyksen, hänen heilläkäyntinsä ja oman suoruutensa\nlaskuun. Mutta jos sittenkin -- --?\n\nSamassa hän näki Liisan rouva Sarsin pihalta tulevan kadulle ja siitä\nkääntyvän vasemmalle johtavalle tielle.\n\nOlisikohan Liisa ehkä menossa heille? - Äiti-muori oli viime aikoina\nvähän sairastellut ja Liisa oli sen johdosta silloin tällöin\npistäytynyt katsomaan. Kiire hänellä aina oli tullessaan ja täyden\npäivän aikana hän tuli. Tuskin hän enää uskaltaisikaan sille suunnalle\nmuulloin. Mutta juuri tällaisena kirkkaana syksypäivänä -- -- --\n\nMalmin tuli yhtäkkiä omituisen paha olla. Hän antoi puotipoikien\npalvella muutamia ostajia ja meni itse konttorihuoneeseen, jossa\nasettui kirjoittamaan laskuja.\n\nHänen sitä tehdessään luistivat ajatukset asiaan, joka viime aikoina\nentistä useammin oli tullut mieleen. Röllerin mainiosti kannattava\nliike antoi hänelle siinä suhteessa sysäyksen toisensa jälkeen.\nYritteliäämpi mies olisikin jo aikoja sitten tehnyt päätöksensä. Mutta\nhän rakasti hiljaisuutta ja rauhaa. Hankaukset lähimmäisten kanssa,\nvelvollisuus katsoa omaa etua, uskalias yritteleminen, jännittäväksi\nmuodostuva asema, kaikki tuo, mikä läheisesti ja eroittamatta liittyi\nliike-elämään, oli hänelle oikeastaan vastenmielistä. Kun sekä\näiti-muori että hän itse hyvin olivat tulleet toimeen hänen nykyisellä\nansiollaan, oli hän tyytynyt siihen.\n\nViime aikoina oli kuitenkin -- etenkin hänen kirjoittaessaan näitä\nlaskuja -- sormia aivan kuin syyhynyt. Tomppeli hän oli eikä vähempää,\nkun antoi oman leivän pysyä pienenä toisten paisuessa.\n\nKai hänellekin kerran tulisi oma koti. Ja silloin tarvittaisiin entistä\nenemmän tulojakin.\n\nHän viskasi kynän kädestään ja pujahti puotiin. Eräs ostaja oli\nparaikaa poistumaisillaan. Pojat riipuskelivat ikkunassa.\n\n-- Pojat, pitäkää huolta asioista täällä. Ja jos kauppias tulee, niin\nsanokaa, että minä kohta tulen takaisin.\n\nHän kiskasi lakin naulasta päähänsä, otti porraskäytävästä pyöränsä ja\nläksi painelemaan. Hänet oli vallannut äkillinen ja voimakas tuntemus\nsiitä, että hänen täytyi lähteä.\n\nKotiportilla hän pysäytti, asetti pyöränsä aitaa vasten ja nousi\nportaat muutamin pitkin harppauksin. -- Mitä kuuluu, äiti-muori, --\nkysäsi hän pistäen päänsä ovesta. -- Oletteko nähnyt neiti Spetsiä?\n\n-- Hän näytti minusta menevän kankaalle päin, -- ehkä noin puoli tuntia\ntakaperin.\n\nMalm ei vastannut. Hän viskautui pyörälleen ja jatkoi eteenpäin\npainelemista kuin henkensä kaupalla. Hän tiesi nyt, että hänen\naavistuksensa oli ollut tosi. Kouluilla oli Borkin päivän lupa ja Liisa\noli kauniin ilman houkuttelemana uskaltanut lähteä kankaallepäin. Hän\noli nykyään entistä enemmän virkistyksen tarpeessa, sillä Amalia-täti\nsairasteli luuvaloa ja Liisa oli pitkät ajat nukkunut sairaan kanssa\nauttaakseen ja passaillakseen häntä.\n\nMalm pysäytti taas, jätti pyöränsä kumolleen tiepuoleen ja pistäytyi\n\"kesämajaan\".\n\nSe oli tyhjä. Hän kolkutti tuvan ovea. Kukaan ei vastannut. Silloin hän\nkiskaisi oven auki ja näki tyhjän tuvan.\n\nHän paiskasi oven kiinni, sieppasi ovipielestä suuren, tukevan kepin,\nasetti sen eteensä tangolle ja jatkoi.\n\nHetken kuluttua hän oli näkevinään tamman pisteen lähellä sitä tien\nkohtaa, missä suorana viivana kulkeva tie teki polvekkeen. Muutama\nvoimakas vauhdinanto kiidätti häntä siksi paljon lähemmä, että hän\nsaattoi erottaa kaksi pistettä. Toinen katosi samassa tientaipeessa\nnäkyvistä, toinen läheni mutkaa.\n\nMalm tiesi nyt varmasti, että toinen pakeni, toinen ajoi takaa.\n\nMinuutitkin saattoivat tässä merkitä paljon.\n\nIlkeästi kouristava tunne sydämen kohdalla pakoitti hänet puhaltamaan\nhetken ja harmaa sumu silmien edessä esti häntä näkemästä.\n\n-- Minun täytyy -- täytyy. -- Hän kokosi voimansa. Joka hermo jännittyi.\n\nEteenpäin kiiruhtavista ei toinen enemmän kuin toinenkaan vilkaissut\ntaakseen. He uskoivat tietysti kumpikin olevansa kahden autiolla\nkankaalla.\n\nMalm hiljensi vauhtia sen verran, että sai oman huohottavan\nhengityksensä asettumaan. Samalla hän koetti selvittää itselleen mikä\nmenettely olisi viisain. Hämähäkki oli jo hyvin lähellä Liisaa, jonka\nvoimat näyttivät olevan loppumaan päin.\n\nOli toimittava pian ja sellaisella tavalla, ettei toinen pahasti\nsäikähtäisi toisen saadessa tarpeekseen.\n\nMalmin käsi puristi keppiä tangolla. Hän näki, että Liisa juoksi.\nHämähäkki kulki pitkin, ennättävin loikkauksin. Muutamia sellaisia\nvielä ja --\n\nPyörän kello helähti pyörän kaatuessa tiepuoleen. Hämähäkki pysähtyi.\nMutta ennenkuin hän ennätti kääntyä, jysähti voimakas takaapäin\ntähdätty lyönti hänen selkäänsä. Hän kaatui parahtaen.\n\nJotain oli tapahtunut. Liisa ymmärsi sen jo ennenkuin hän uskalsi\nkääntyä. Ja hän käsitti senkin, että se tavalla tai toisella oli\nvapauttanut hänet kauheasta kohtalosta, joka kita avoinna jo\nmääräämättömältä tuntuvan ajan oli uhannut häntä.\n\nHän kääntyi ja näki Malmin. Tämä seisoi käsivarsi koholla uhaten maassa\nmakaavaa vihollistaan. Mutta hetken jännittävyydestä huolimatta hän\nvilahdukselta ennätti nähdä Liisan katseen. Vapahdus pohjattomasta\npelosta ja suuri, sanomaton kiitollisuus kuvastui siinä selvänä.\n\nKannatti elää kokeakseen tuollaisen katseen antamaa autuaallista iloa.\n\nSamassa oli hämähäkki pystyssä. Hänen silmänsä pälyivät hurjasti\nympärilleen. Luisevat, luonnottoman pitkät käsivarret pitkäkyntisine\nsormineen ojentuivat Malmia kohti ja loikkaukseen kokoonkyyristyvä\nolento muistutti hyökkäävää petoa.\n\n-- Vai vieläkö sinä tahdot? -- Malmin keppi kohosi niin tukevan\nuhkaavana ja niin lähellä, että hämähäkki saattoi tuntea sen omakseen.\nHänen kasvonsa vääntyivät ilkeään virnistykseen, mutta samassa jysähti\nkeppi hänen ojennettuun oikeaan käsivarteensa ja ulahtaen kuin koira\nläksi hän luikkimaan tiehensä.\n\nMalm seurasi katseillaan pakenevaa, kunnes tämä oli kadonnut tien\nmutkaan. Silloin hän kääntyi Liisaan päin. Tämä seisoi yhä sillä\npaikalla, johon hän kääntyessään oli pysähtynyt, mutta hänen äsken\nhehkuvat kasvonsa olivat nyt valkeat kuin palttina.\n\n-- Neiti Spets, -- hyvä neiti Spets, -- Malm ei voinut olla tukien\ntarttumatta Liisan käteen. -- Nojatkaa minuun. Te olette aivan\nnääntymäisillänne.\n\nSilloin Liisan jännitys laukesi kyyneliin.\n\n-- Älkää, älkää rakas neiti, -- hätäili Malm. Hän tunsi itsensä\navuttomammaksi kuin koskaan ennen elämässään. Seisoa tässä näin, nähdä\nLiisan itkevän, tuntea mitä kaikkea tahtoisi antaa ja sanoa -- jos vain\nuskaltaisi, se oli sittenkin liikaa.\n\nLiisa taisteli yhä rauhoittuakseen. Silloin Malm muisti ennustuksen,\njosta Liisa heillä oli kertonut. Se tuli kuin viimeisenä lisänä\nylivoimaisille tunteille.\n\n-- Neiti Spets, rakas neiti, muistatteko te säikähdystä, joka koituisi\nteille onneksi? Voi, jos te voisitte pitää vilpitöntä, rehellistä\nrakkauttani onnena. Kyllähän te olette tuntenut, että minä vuosikausia\nolen rakastanut teitä?\n\nLiisa nojasi raskaasti pelastajaansa. Hän vapisi vielä sekä itkusta\nettä säikähdyksestä.\n\nMalm ei tietänyt mitä tehdä. -- Minä en tahtoisi kiusata teitä, -- en\nkäyttää hyväkseni teidän heikkouttanne. Mutta minä olen jo vaiennut\nniin kauan. Antakaa siitä syystä anteeksi, että nyt en enää jaksa.\n-- Teillä on suuret vaatimukset, -- minä tiedän sen. Enkähän minä\nkuvittelekaan, että voisin niitä vastata. Mutta kun ei sitä voi mitään\ntunteilleen. Antakaa sentähden anteeksi -- -- --\n\nSilloin Liisan pää kohosi. -- Sen ei tarvitse pyytää anteeksi, joka\ntarjoaa toiselle vuosia kestäneen rakkautensa. Sellainen lahja on\ntarjottava itsetunnolla ja pää pystyssä.\n\nLiisan katse välähti ja suun ympärillä karehti kaunis,\nveitikkamaisuuteen vivahtava hymy.\n\n-- Liisa -- onko se mahdollista? -- Saanko siis? Vaikkei minulla ole\nmitään?\n\n-- Sinulla on hyvyyttä. Sitä on niukasti maailmassa. -- Liisan\nkatseeseen nousi äkkiä suuri tuska. Malm ennätti nähdä sen. Se sopi\nhuonosti kihlajaishetken onneen.\n\n-- Liisa, tiedätkö mitä sinä teet ja sanot? Älä ota minua\narmahtavaisuudesta tai säälistä.\n\nLiisan huulet liikkuivat vavahtaen. -- Minä armahdan itseäni, hän\nsopersi. Mutta Malm ei kuullut sanoja. -- Anna minun istua, -- tuli\nsitten kuuluvasti ja hätäisesti. -- Hän etsi sulhasensa kättä ja astui\nsen tukemana muutamia askeleita eteenpäin. Sitten hän raskaasti painui\ntiepuoleen.\n\n\n12.\n\nSarsilla ja Malmilla elettiin yhtämittaisessa juhlahumussa. Liisan häät\nolivat määrätyt loppiaiseksi ja edelliset pyhät vietettiin vuoroon\ntoisessa vuoroon toisessa perheessä.\n\nVanha rouva oli aivan kuin elpynyt kihlauksesta. Ensiksi oli se jo\nhauskaa, että oli tapahtunut jotain, vieläpä jotain, jossa vanha rouva\nitse sai näytellä huomattavaa osaa. Toiseksi oli hän tyytyväinen\nsiihen, että Liisa vihdoinkin oli mennyt kihloihin. Sehän kuitenkin oli\nasiaan kuuluvaa naisen elämässä. Ja Liisan valintakin oli tyydyttävä.\nMalmin kohtelias toimeliaisuus tiskin takana oli aina miellyttänyt\nrouva Sarsia samalla kun se nyt kyseessä olevassa tapauksessa lupaili\nhyvää tulevaisuuden varalle.\n\nLopuksi oli sekin oikeastaan paikallaan, ettei Liisa naimisensa kautta\npäässyt mihinkään poikkeuksellisesti huomattavaan asemaan. Sellainen ei\nkuulunut maailman järjestykseen. Sellaista ei ollut sattunut muille,\neikä tarvinnut sattua Liisankaan osalle.\n\nVanha rouva tunsi jonkinmoista julmaa iloa kihlausaikana vaaniessaan\nLiisaa ja tämän tunteita. Liisa oli itse aina sisäisine kokemuksineen\npysytellyt etäällä kasvatusäidistään. Mutta nuo hehkuvan punaiset\nruusut, jotka kerran saapuivat jouluillaksi, olivat ilmaisseet koko\njoukon. Ja se, ettei niiden johdosta tapahtunut mitään, ilmaisi loput.\nJohtopäätöksiä ei tällaisessa tapauksessa ollut vaikea vetää.\n\nBernt Silversköld oli syksyn alkupuolella julkaissut kihlauksensa,\njoulun alla ilmoitti Liisa omastaan. Mutta ruusujen lähetyksen ja\nkaiken tämän välillä oli monta vuotta, joiden aikana Liisa ei ensinkään\nollut näyttänyt naimisiinmenoaikeita.\n\nVanha rouva tunsi kasvattiaan tarpeeksi ymmärtääkseen mitä kaikkea tämä\ntiesi. Häntä ei siitä syystä olisi ihmetyttänyt, vaikka Liisasta jonain\nsilmänräpäyksellisen varomattomuuden hetkenä olisi huomannut, jotain\naikaisemmin koetusta, jotain väsynyttä kohtaloonsa alistumista, jotain\nkatkeruuteen vivahtavaa tai muuta sellaista. Mutta sitä ei voinut\nhuomata, ei edes vanhan rouvan tarkka silmä. Liisa oli nähtävästi\npitkäaikaisen harkinnan jälkeen valinnut ja oli nyt osaansa tyytyväinen.\n\nJos vanha rouva kihlauksen johdosta oli juhlatuulella, oli se\nsisar Amaliaan vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan. Hän hekumoi\nhaikeamielisissä muistoissa, puhui yhtenään Albrechtistaan, pisteli\nsisarelle sekä entisyydestä että nykyisyydestä ja ennusteli muorille\nhaikeamielisin viittauksin suruja ja koettelemuksia.\n\nÄiti-muori sitävastoin loisti aamusta iltaan kuin loppukesän kaikkein\nlauhkein auringonpaiste. Sarsilaisten ollessa hänen vierainaan hän\nhyöri ja pyöri paikasta toiseen pitääkseen rakkaita ja kunnioitettuja.\nvieraitaan niin hyvänä kuin suinkin. Heillä ollessaan hän oli\nkiitteleväinen ja nöyrä, niiasi aina kun hänelle tarjottiin jotain ja\ntunsi vanhan rouvan mielihyväksi, että hänelle ja hänen Oskarilleen\nnäiden naimisten kautta tapahtui suuri kunnia, -- niin hyvin kuin Oskar\näiti-muorin mielestä sen kunnian ansaitsikin.\n\nNuorten toivomuksesta oli uusi vuosi alotettu Malmilla. Loppiainen tuli\nsiitä syystä vietettäväksi Sarsilla.\n\nOskar asetti Sarsille tulonsa niin aikaiseksi, että hän, saatettuaan\näitinsä perille, ennätti pistäytyä viereiseen taloon Liisan omaan\nhuoneeseen hakemaan tätä.\n\nLiisan oven auetessa pääsi Malmilta hyvämielinen hymähdys. Huone oli\nmiltei tyhjä. Liisan kaikki huonekalut olivat jo viedyt heidän tulevaan\nkotiinsa. Vain vaatearkku, muutamia laatikoita, pari tuolia ja vuode\noli jälellä. Liisa itse seisoi keskellä lattiaa suu iloisessa naurussa.\n\nMalm ojensi molemmat kätensä hänelle.\n\n-- Liisa, sinä ja ennenkaikkea se, että sinä olet minun, on minulle\njatkuvasti kuin ihana, käsittämätön ihme.\n\nLiisa antoi päänsä hetkeksi kevyesti painua sulhasensa olalle. --\nVoineekohan sinulle tuntua ihmeellisemmältä kuin minulle se, että sinä\nhuomenna viet minut kotiin, kotiin, jota minä näihin asti kodittomana\nelänyt saan sanoa omakseni.\n\nMalm veti hänet kiihkeästi puoleensa. -- Sinä suurisieluinen,\nuskollinen Liisani. -- Hän tunsi samassa Liisan hieman liikahtavan ja\nhän meni hämilleen pelosta, että oli ollut rohkea hyväilyssään. Liisa\nluiskahtikin samassa aivan kuin itsestään hänen syleilystään. Hänen\npäänsä kohosi, suu ja silmät nauroivat täynnä veitikkamaisuutta.\n\n-- Älä nyt rupea puhumaan minun sieluni laadusta ja laajuudesta.\nSilloin minun täytyy maksaa samalla mitalla ja minusta me voimme\nkäyttää nämä hetket hyödyllisemmin kuin sanomalla kohteliaisuuksia\ntoisillemme.\n\n-- Mikä osoittaa, että sinulla lisäksi on paljon järkeä.\n\n-- Jos lienee. Ainakin tunnen sen karkaavan tipotiehensä ajatellessani\nhuomispäivää ja kotiinlähtöämme. Tiedätkö, -- hän tarttui Oskarin\nmolempiin käsiin ja katsoi niihin hyväilevästi. -- Se kuuluu hirveän\nsentimentaaliselta -- ja onkin kai sitä, mutta tuntuu melkein siltä\nkuin tahtoisin suudella näitä käsiäsi ajatellessani, että ne huomenna\nvievät minut kotiin, omaan kotiini.\n\nMalmin kasvoilla kuvastui pettymystä. Hän kumartui sen verran\neteenpäin, että sai katsotuksi morsiantaan suoraan silmiin. -- Liisa,\nsanoi hän, -- käynköhän nyt jo mustasukkaiseksi. Koti on sinulle kaikki\nkaikessa. Mitä minä olen?\n\n-- Se, jolle ja jonka onneksi tahdon elää. -- Vastaus tuli paikalla ja\narvelematta, silmä ei väistänyt toisen silmää.\n\n-- Kunpa voisin tehdä sinut onnelliseksi. -- Ääni oli matala ja sanat\nsanottiin kuin arkailemalla. -- Sinä olet sellainen, jota aina pitäisi\npitää hyvänä, jolle pitäisi antaa vaatimatta.\n\n-- Lasikaappinukke, niinkö -- Liisa pujotti kätensä sulhasensa\nkäsipuoleen ja nauroi entistä helisevää nauruaan. Sitten hän katsoi\nkelloaan. Heidän täytyi joutua.\n\nHeti heidän saavuttuaan asetuttiin pöytään. Vanha rouva näytti\nhuonoa tuulta siitä, että oli mennyt viisi minuuttia yli määräajan\nja äiti-muori nuhteli lempeän hätäilevästi siitä, että \"lapsikullat\"\nolivat antaneet kellon vinskahtaa yli oikean ajan. Puhe pääsi kuitenkin\niloiseen vauhtiin, kun Amalia innostui kertomaan Albrechtistaan, jonka\nseurassa sekä minuutit että tunnit unohtuivat. Mutta hänpä osasikin\nsoittaa aivan jumalallisesti ja katsoa suurin, tulisin silmin, katsoa\nniin ettei sellaista katsetta unohtanut, ei koskaan.\n\n-- Saitko sinä, Oskar, sen loppusumman vekseleillä järjestetyksi,\nkatkaisi vanha rouva.\n\n-- Osan, mutta en vielä kaikkea.\n\nÄiti-muori vilkaisi arasti Emmaan. Häntä peloitti, että jos tämä\npanisi pahaksi, ettei Oskar vielä ollut onnistunut ajamaan asioitaan\nperille asti. -- Jollei nyt Oskar paikalla onnistuisi, -- kiiruhti hän\ntunnustelevasti selittämään, -- niin ainahan sinä, Emma kulta, keksit\njonkun keinon.\n\n-- Ei ei, Helena, älä puhu sellaisia. Nuorten täytyy itse ponnistella.\n\n-- Tiettävästi, tiettävästi. -- Minähän vaan, Emma kulta -- --\n\nMutta Emma-kulta katkaisi äiti-muorin selitykset kesken. Hän iski\nsilmää sulhaselle, katsoa tiirotti Liisaan ja sanoi merkitsevästi: --\nMinkä olen antanut, sen olen antanut. Tuloksen näette itse. -- Hän\nmaiskautti kieltään ja katsoi tyytyväisesti ympärilleen. -- Onhan tyttö\nmuutamissa suhteissa vastannut niitä toiveita, joita kiinnitin häneen\nsen juhlallisen runotekeleen johdosta, jolla hän kunnioitti muuatta\njuopunutta saaristolaista.\n\n-- Mamma taisi odottaa neroa? arveli Malm nauraen.\n\n-- Vielä mitä, minä olen aina pysynyt tosiolojen pohjalla. Siksi en\nyleensä olekaan tehnyt laskuvirheitä. Maljasi Oskar. Mene ja tee samoin!\n\nVanha rouva tyhjensi lasistaan viime tilkan kotitekoista joulujuomaa,\npyyhkäisi perusteellisesti suutaan ja antoi merkin pöydästä\nnousemiseksi.\n\nLiisa pujahti samassa keittiöön, kuiskasi ohimennen Oskarille pian\npalaavansa ja läksi saatuaan suojahuivin ympärilleen oikaisemaan pihan\ntoisessa laidassa olevan takaportin kautta omaan huoneeseensa. Hän oli\nmuistanut edellisenä iltana saapunutta kirjettä. Se oli ilahduttanut\nhäntä tavallista enemmän, sillä hän oli pelonalaisena odottanut Elnan\narvostelua kihlauksesta. Hänen teki siitä syystä mieli näyttää kirjettä\nOskarille.\n\nRaapaistessaan etehisessä tulta näki hän kirjelippaasta lattialle\npudonneen sanomalehden. Sen vieressä oli kirje. Illan posti oli\nsaapunut.\n\nHän sytytti kynttilän, nosti kirjeen lattialta ja jäi tuijottamaan\nsiihen. Merkki oli ulkomaalainen, käsiala tuttu.\n\nVastenmielisesti ja epäröiden hän mursi kuoren.\n\n    Märchen Elisabet.\n\nHänen kätensä rupesivat vapisemaan. Mutta hän jatkoi.\n\n    Tämän kirjeen kirjoittaminen on kuin oman sisimpäni rikkirepimistä,\n    enkä sittenkään voi olla kirjoittamatta. Voin sanoa, että\n    ajatuksissani olen kirjoittanut tätä jo viikkoja, vieläpä kuukausia,\n    -- niin oikeastaan siitä asti kun menin kihloihin.\n\n    Tahdoin itse ilmoittaa sinulle siitä, jotta -- jos mahdollista\n    käsittäisit minua. En jaksanut kantaa ajatusta, että tuomitsisit\n    tietämättä miten oli. En myöskään olisi suonut, että olisit lukenut\n    ilmoituksen lehdestä. Mutta toiselta puolen tuntui kirjoittaminen\n    kuin petokselta. Siksi olen epäröinyt.\n\nLiisa keskeytti lukunsa katsoakseen päivämäärää.\n\nKirje oli kirjoitettu Dresdenissä vuoden viimeisenä iltana.\n\nHän epäröi hetken, lähensi jo kirjettä kynttilänliekkiin, mutta vetäsi\nsen samassa takaisin.\n\nOliko hän niin raukkamainen, ettei hän uskaltanut lukea sitä, ei\nuskaltanut kuulla ja ymmärtää totuutta? Silloin hän myöskin oli\nrakentamassa tulevaisuuttaan yhtä hauraalle perustukselle kun poroksi\npalaneen kirjeen tuhka.\n\nHän tarttui uudelleen kirjeeseen.\n\n    Märchen Elisabet, sinun viime sanasi minulle olivat: minä odotan.\n    En ole unohtanut niitä. Ne rakkauteni kannustamina panivat minut\n    koettamaan kaikkeni -- niin, sanoisinpa melkein luvattoman paljon\n    isäni vastustuksen murtamiseksi. -- Kun matkustin ulkomaille, tein\n    sen hänen tahdostaan ja toivossa, että ero aikaansaisi sen mitä en\n    itse voinut vaikuttaa. Siinä mielessä lähetin sinulle ensimäiset\n    kirjeeni täältä. Sen jälkeen en kirjoittanut. Odotin turhaan\n    käännettä parempaan päin. Sitä ei kuulunut. Isäni on tässä suhteessa\n    ollut sekä järkähtämättömän että käsittämättömän kova. Hän on\n    suoraan sanonut samaa, mitä sinä itse kerran, että me, jos kaikesta\n    huolimatta jollain tavoin aikoisimme kiertää hänen tahtoaan, saamme\n    sekä hänen että äitini kirouksen osaksemme.\n\n    Minä tunnen sinut. Siksi on minulle vähitellen valjennut se, jota en\n    koskaan uskonut jaksavani käsittää: etten koskaan voi omistaa sinua.\n\n    Jos olisit toisenlainen, löytyisi ehkä mahdollisuuksia. Nyt ei\n    löydy. Ja minä tunnen, että tuskani suuruudesta huolimatta rakastan\n    tätäkin sinussa.\n\n    Mutta mitä minä puhunkaan sinulle, minä, joka olen toisen oma?\n    -- Liisa, tämä on kauheaa. Minä halveksin itseäni. Enkä sittenkään\n    muuta voi. Minä en jaksa jäädä yksin. Minä en voi alla koditon. Jo\n    nämä kodittomuuden vuodet ovat auttaneet minua entistä paremmin\n    käsittämään, miten pohjattomasti sinä koditon olet mahtanut kärsiä\n    elämästä.\n\n    Hän, joka nyt on morsiameni, vastaa harvinaisen suuressa määrin\n    naisihannettani. Hänellä ei ole muuta vikaa kuin että hän on toinen\n    kuin sinä. Jos olisin yhtynyt häneen tuntematta sinua, luulen että\n    nyt olisin hyvinkin onnellinen. Nyt sitä vastoin -- --\n\n    Märchen Elisabet, koko olemukseni huutaa sinua -- -- tällä hetkellä\n    ja usein, usein. Sinä olet minulle yhä ainoa nainen maailmassa,\n    luuta minun luustani, lihaa minun lihastani. Meidän sielumme ovat\n    sukua. Minä tunnen sen. Sinulla on vain naisellisuutesi ohessa\n    sellaista tyyntä, rohkeata voimaa, jota usein olen itsessäni\n    kaivannut. Jos voisin päästä tuskasta, jota nyt tunnen\n    pyyhkäisemällä pois sinut entisyydestäni, valitseisin tämän tuskani.\n    Sinä olet ollut elämäni suurin rikkaus, Märchen Elisabet.\n\n    Mutta minä en saa puhua sinulle näin. Minulla ei ole oikeutta\n    siihen.\n\n    Minä olen kertonut sinusta morsiamelleni, kertonut lapsuudestasi,\n    kehityksestäsi ja rakkaudestamme. Mutta minä en ole rohjennut\n    tunnustaa, mitä sinä yhä olet minulle. -- Hän muistuttaa, monessa\n    suhteessa äitiäni ja rakastaa minua suurella kaikkensa antavalla,\n    vähän vaativalla rakkaudella.\n\n    Tunnen omantunnonvaivoja tätä kirjoittaessani, enkä sittenkään voi\n    muuta.\n\n    Liisa, elämä vaatii meiltä paljon ja me olemme heikkoja. -- Ehkäpä\n    sinäkin lujuudestasi huolimatta tulet sitä kokemaan.\n\nKäsi vapisi niin ankarasti, että Liisan täytyi keskeyttää lukunsa.\n\nKooten koko tahdonvoimansa sai hän hetken kuluttua luetuksi kirjeen\nviime rivit.\n\n    Märchen Elisabet, vaikka sisimpäni itkee verikyyneleitä\n    kaipuussaan, en sittenkään tällä hetkellä ensi sijassa ajattele\n    itseäni, vaan sinua.\n\n    Sydämeni kiittää ja siunaa sinua kaikesta mitä olet ollut minulle ja\n    sisimmästäni nousee harras toivomus onneksesi. Muodostukoon elämäsi\n    niin suojatuksi ja onnelliseksi kuin mahdollista! Se on hartain\n    toivoni.\n\n                                                     Bernt.\n\nKirje painui Liisan helmaan. Hän tunsi hetken syvältä repäisevää\ntuskaa, -- jotain mitä ihmistuntein varustettu puu tuntisi sen juuria\nkatkottaessa.\n\nSitten seurasi täydellinen puutumus.\n\nPari kuukautta aikaisemmin olisi tämä kirje voinut vaikuttaa paljon.\nNyt oli myöhäistä. Hän ei voinut pettää Oskaria.\n\n-- Missä kummassa sinä olet viipynyt, pahoitteli vanha rouva Liisan\nvihdoinkin palatessa.\n\n-- Ja kuinka kalpea sinä lapsi kulta olet. -- Äiti-muori rupesi\ninnokkaasti hieroskelemaan Liisan käsiä. -- Ethän sinä vain tule\nsairaaksi. Sinä aivan väriset.\n\nOskar katsoi kysyvästi morsiameensa, otti sitten hänen kätensä omaansa\nja kuiskasi hiljaa: -- Huomenna minä vien sinut kotiin -- omaan\nkotiimme.\n\n\n\n\nÄITI\n\n\n1.\n\nMalm astuskeli mietteissään katua pitkin äiti-muorin luo. Hänellä oli\nnykyään usein asiaa sinne. Hän kulki kuin poluttomassa metsässä, jossa\nei ollut apua ainoastakaan tienviitasta. Hän oli aina aralla mielellä\nvaimonsa suhteen. Hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle, tehdä elämän\nhänelle mukavaksi ja mieluisaksi. Mutta eihän hän ymmärtänyt, miten\nnainen tunsi ja ajatteli. Kaikkein vähin hän tunsi naimisissa olevan,\nhäntä lahjakkaamman ja tietopuolisesti korkeammalla olevan naisen\nsielunelämää.\n\nSekin huolestutti häntä, että Liisa nykyään teki aivan liian paljon\ntyötä. Hänellä oli yhä tuntinsa kolmessa eri koulussa. Melkein joka\npäivä kävi hän tervehtimässä kasvatusäitiään, hoiti kotiaskareet\nyhdessä määrätunneiksi saapuvan apuihmisen kanssa ja auttoi lisäksi\nasioiden järjestämisessä. Työtä olikin tässä suhteessa karttunut\npaljon, kun Malm kevätpuolella oli saanut oman liikkeen pystyyn.\n\nPääoman puutteessa ja kun ei riittävän suurta lainaakaan voinut\nsaada mistään, oli osa velasta jäänyt vekselien varaan. Ja sekin oli\nvaivaloista. Mutta selviytyisihän siitä vähitellen. Malm ei omasta\npuolestaan ollut ensinkään huolissaan noista vekseleistä. Mutta\nLiisalle ne olivat alituisena painajaisena. Hän ei koskaan voinut\nunohtaa niiden olemassaoloa.\n\nLiisa oli niin jyrkästi kaikkia vältettävissä olevia menoja vastaan,\nettä Malm salassa vaimoltaan oli vuokrannut pienen, pari kilometriä\nkaupungin ulkopuolella sijaitsevan kesämökin, joka hänestä oli heille\nerityisen sopiva. Pyörällä hänen olisi mainion mukava liikkeestä\npistäytyä kotona. Ja Liisalle tekisi maallaolo varmaan hyvää.\n\nKesäkodin kuntoonpaneminen oli Malmille suuri ilo. Mutta hän oli\nsamalla kokolailla levoton siitä, mitä Liisa sanoisi.\n\nHänen oli usein täytynyt pistäytyä kuulemassa äiti-muorin mieltä\nkesä-asuntoa koskevissa asioissa. Ja nytkin pyöri sama asia ajatuksissa.\n\nHän avasi pihaportin, nousi portaat kahdessa harppauksessa ja asettui\nheti sisään tultuaan poika-aikansa lempipaikalle, korituoliin uunin\nviereen.\n\nÄiti jatkoi tavanmukaista pikkuhiljaista askarteluaan, siirtyi vain\ntöissään niin lähelle poikaansa kuin mahdollista ja puhua popisi kuin\nhyvämielisenä hyrräävä emäkissa.\n\n-- Äiti, luuletko, että voin hommata tavaroitakin sinne, että näyttäisi\nhauskemmalta, kun hän tulee sinne katsomaan? Vai onko parempi\nneuvotella siitä yhdessä?\n\n-- Äiti, panisikohan Liisa pahaksi, jos ostaisin hänelle lepotuolin?\nHän on niin kovin tarkka meidän rahoistamme. Mutta tuollainen tuoli\nolisi aivan mainio hänelle.\n\n-- Äiti, onkohan se taaimmainen huone liian pieni hänen\nmakuuhuoneekseen? Se olisi rauhallisempi kuin toinen suurempi?\n\nMalm kysyi loppumattomasti, ja äiti hyrisi hänelle äidillisen\nhellämielisesti ja tyynnyttävästi.\n\n-- Älä hätäile ensinkään. Kyllä kaikki vielä selviää. Annahan ajan\nvähän kulua, niin pääset levottomuudestasi.\n\nÄiti-muorin kurttuinen käsi nousi salaa pyyhkäisemään silmäkulmaa.\n-- Jos oli miestä maailmassa, joka ansaitsi tulla onnelliseksi, oli\nse Oskar. Hyvä ja hellä poika hän aina oli ollut. Ja kuinka hän nyt\nhuolehti vaimostaan! Ihan kuin vaimon onnellisuus olisi ollut hänen\nkaikkein tärkein huolehdittavansa.\n\nTaas kohosi käsi salavihkaa kulmille. Toisen ajan lapsi oli äiti-muori\nitse ja toista oli hän kokenut.\n\n-- Niin, minä menen nyt, sanoi Oskar nousten ja ohimennen pyyhkäisten\näidin kumaraisia hartioita.\n\nKääntyessään portista kadulle hän rupesi viheltämään. Hän alkoi\npientä kansanlaulua noustessaan kotiportaita. Viheltämisellä oli aina\nterveellisen tyynnyttävä vaikutus häneen.\n\nLiisa istui huoneen peräpuolella ommellen. Hän sävähti punaiseksi\nOskarin tullessa, tunsi sen itse, oli siitä pahoillaan ja punastui yhä\nenemmän.\n\nOskar tavoitteli huolettomia eleitä, asettui huoneen toisella puolella\nolevan pöydän ääreen ja alkoi suurella innolla katsella muutamia\npöydällä olevia koulukirjoja, joiden selailemiseen hänellä ei ollut\nvähintäkään aihetta.\n\n-- Sinä kävit äidin luona? tuli huoneen perältä.\n\n-- Niinhän minä. Lähetettiin terveisiä. Äiti käski pian tulemaan\nuudelleen ja yhdessä, -- jos jaksat, -- tarkoitan, joudat.\n\nMalm sanoi oikaisunsa hätäisesti ja hämillään. Hänen tarkoituksensa oli\nollut ilmaista, että kutsu oli pyyntö, ei vaatimus. Mutta oli tullut\noikaistuksi kovin hullusti päin. Liisa oli erityisen arka juuri siinä\nsuhteessa. Ei saanut koskaan olettaa, ettei hän jaksaisi, ei koskaan\nviitata hänen tilaansa tai olemassaoleviin asian haaroihin.\n\n-- Mennään vaikka huomenna. -- Liisa ompeli katsettaan nostamatta.\nOskar uskalsi siitä syystä pikaisesti vilkaista häneen. Tumman hehkuva\npuna, joka useinkin nykyään nousi Liisan kasvoille, lainehti taaskin\nniillä. Ja Oskar otti sen nyt kuten tavallisesti syytöksenä jostain,\njoka tavalla tai toisella oli ollut Liisalle vastenmielistä.\n\nAjattelematta muuta kuin hetken pahantuntemusta viskautui hän suoraa\npäätä kysymykseen, jonka esittämistä hän oli aikonut huolellisesti\nvalmistaa.\n\n-- Ehkä me emme kuitenkaan menisi huomenna. Silloin on kouluilla lupa\nja sinä voisit silloin tulla katsomaan minun vuokraamaani kesämökkiä.\n\n-- Sinun vuokraamaasi kesämökkiä? -- Liisa karkasi pystyyn. Veri\nlainehti taaskin hänen kasvoillaan tuolla tuskallisen syyttävällä\ntavalla.\n\nOskar purasi huultaan ja sadatteli sisimmässään omaa\ntomppelimaisuuttaan. -- Niin, katsos, -- alkoi hän.\n\n-- Ei minusta meillä ole varaa maalle-muuttoihin. Veloilla elävän varat\neivät ole hänen omiaan.\n\n-- Me olemme nuoria, työkykyisiä. Saahan sitä vähän ajatella\nhyvinvointiaankin, vaikka on täytynyt ottaa velkaa.\n\n-- Minusta vain hätätilassa.\n\n-- Minä ajattelin sinua. Ja tietysti olisi siitä hyötyä lapsellekin.\n-- Malm viskasi viimeisen sanan tulemaan kuin poika, joka on päättänyt\nnäyttää mitä hän uskaltaa. Häntä harmitti, että hän oli niin arka\nkysymyksessä, joka kuitenkin koski hänenkin lastaan.\n\n-- Missä se kesämökki on, tuli viimein kuivan kylmäkiskoisesti huoneen\nperältä.\n\n-- Isonniityn laidassa.\n\nOskar kääntyi huoneeseen päin. Silloin näki hän Liisan pistävän työnsä\nlaatikkoon.\n\n-- Tyttökoululaisilla on lauluharjoitus. -- Liisa pani jo hattua\npäähänsä.\n\nMutta lauluharjoituksesta Liisa ei kääntynytkään kotiin. Hän läksi\nkävelemään kaupungin ulkopuolelle, harhaili kuin unessakävijä teitä\npitkin ja tunsi tunnossaan kauheita itsesyytöksiä siitä, että Berntin\nkuva joka polulla astui häntä vastaan.\n\n\"Märchen Elisabet\", humisivat puut ojennellen oksiaan kuin syleilyksi.\n\"Märchen Elisabet\", muistuttivat kukkaset mättäillä, tuulenhengen\nväräytellessä kesäistä ketoa kepeästi kuin poskea pehmeästi hyväilevä\nkäsi.\n\nEi sitä polkua, jota he eivät yhdessä olleet astelleet useaan kertaan.\nEi sitä levähdyspaikkaa tai kaunista tienkäännettä, joka ei hänelle\nhuutamalla huutanut suurista, sisältörikkaista onnenhetkistä.\n\nIsoniitty leppoisine lehtoineen oli ollut heidän mielipaikkojaan.\nKesäasunnon valinta oli siitä syystä kuin tuomio. Se oli kiirastuli,\njota syyllinen ei saanut välttää, niin sietämättömältä kuin se\ntuntuikin.\n\nLiisa huojutteli ruumistaan kuin suuressa sisäisessä tuskassa.\n\nMitä, mitä hän oli tehnyt? Toisen kuva sisimmässään oli hän antautunut\ntoiselle.\n\nHän oli elänyt kuin unessakävijä, jolle herääminen on\nhengenvaarallista. Hän oli siitä syystä koettanut välttää heräämistä.\nJa se oli aluksi onnistunut hänelle. Mutta sitten tuli kaikesta\nhuolimatta heräämisen hetki. Se tuli silloin, kun hän ymmärsi olevansa\ntulemassa äidiksi.\n\nHän heräsi nähdäkseen itsensä pohjattoman kuilun partaalla.\n\nOrpoutensa näännyttämänä hän oli ostanut itselleen kodin. Mutta millä\nhinnalla? -- Hinnalla, josta hän ei yksin voinut vastata, vaan jonka\nvuoksi hän veti toisiakin ikeen alle.\n\nHän oli koettanut välttää totuutta. Olihan se, joka oli antanut paljon\ntoiselle, tehnyt ainakin jotain hyvää. Ja Oskar oli kiitollinen\nsaamastaan. Sen hän myöskin tiesi. Sen tietoisuuden varassa hän oli\nkoettanut elää.\n\nMutta nyt, kun hän tiesi olevansa kutsuttu kaikkein suurimpaan\ntehtävään, kun hän tunsi olevansa muodostamassa uutta elämää, ymmärsi\nhän täydellisen vararikkonsa.\n\nHänellä ei enää ollut sitä mielen rohkeutta, joka oli auttanut häntä\npää pystyssä kulkemaan vaikeidenkin aikojen läpi. Hänen sykähtelevä\nelinvoimansa oli sammuksissa. Hän oli omien raatelevien ajatustensa\nuhri, jota ei auttanut edes ajatus, että tällainen synkkämielisyys\nvaikuttaisi lapseenkin. Se nosti vain hänen tuskansa huippuunsa.\n\nToiset äidit puhelivat lapsilleen sydämellisiä äidinrakkauden sanoja.\nHänkin puheli lapselleen, mutta hänen sanansa olivat polvilleen\npainuneen katumuksentekijän vaikerrusta ja anteeksipyyntöä.\n\nHän oli usein ennen ajatellut lasten oikeutta syntyä kodin suojaavassa\npiirissä. Nyt hän näki asian toisen puolen. Hän ymmärsi, miten\npohjattoman syylliseksi laillisestikin kodin pystyttänyt äiti saattoi\njoutua.\n\n-- Sinä pieni, sinä rakas, puheli hän suuressa sielun tuskassa,\nanna minulle anteeksi. Minä olen tehnyt sinulle koko elämänajaksi\nkorvaamattoman tappion, kun ei elämäsi saanut alkuansa kahden rakkauden\nsuuresta, yhteen sulautuvasta voimasta.\n\nHänen katseensa pysyi kuivana, mutta hän tunsi, miten suuri tuska\nsisäisesti vapisutti häntä.\n\nOman ahdistuksensa ajamana kierteli hän kiertelemistään teitä pitkin.\nOli jo myöhä kun hän vihdoin läheni kodin porttia. Avatessaan sen hän\nhuomasi Oskarin levottomasti tähystämässä kuistin ikkunasta.\n\nSe tuntui tukehduttavan kiusalliselta. Oli kuin toinen\navio-oikeuksiensa varassa olisi ollut siinä vakoilemassa häntä ja hänen\najatuksiaan.\n\nJa sitten itsesyytös taas heräsi siitä, että hän saattoi tuntea näin\nOskaria kohtaan, joka aina vain tahtoi antaa ja palvella.\n\nHuomatessaan Liisan Oskar kiireisesti vetäytyi pois kuistilta. Hän\nhalusi nähtävästi salata levottomuuttaan. Ja sekin syytti.\n\n\n2.\n\nVelansuorituksena, kiirastulena, joka oli kestettävä, otti Liisa muuton\nkesämökille.\n\nHän tuli siellä olleeksi paljon yksin. Oskar oli enimmäkseen\nliikkeessään ja palvelija oli pestattu vasta loppukesäksi.\nKotiaskareita oli vähän. Hän ennätti siitä syystä usein istuskella\nyksin käsitöitä tehden ja ajatellen. Kävelylle hän ei mielellään\nlähtenyt muuta kuin Oskarin matkassa. Hän tunsi tarvitsevansa suojaa\nkaikkialla ympäröiviltä muistoilta.\n\nAjatellessaan kulunutta elämäänsä ja kuormaa, joka hänestä tuntui\nläheiseltä, johtui hänelle kerran mieleen kirjoittaa äidilleen.\nTeki mieli kerrankin purkaa sydämeltään kaikki, mikä vuosikausien\nkuluessa oli mieltä painanut. Olisipahan siten saanut panna osan siitä\nsyyllisyystunnosta, joka häntä nyt painoi, toisen hartioille ja siitä\nehkä tuntea oman kuorman kevenemistä.\n\nOliko hän pyrkinyt tähän elämään? Ja oliko hän vastuussa niistä\noloista, jotka huolimatta hänen rehellisestä tahdostaan ja siitä mielen\nreippaudesta, jota hänessä oli ja jota hän myöskin aina oli koettanut\nkartuttaa, nyt olivat käyneet hänelle ylivoimaisiksi?\n\nEiköhän äidin mieli sulaisi hänen tuntiessaan edes murto-osan lapsensa\nkärsimyksistä? Ja ehkäpä hän ainakin sisimmässään silloin antaisi\nlapselleen kipenen sitä äidinrakkautta, jota häneltä ei koskaan ollut\nnäytettäväksi liiennyt?\n\nMutta kuinkapa voisi kirjoittaa tällaista nyt, kun ei ennenkään.\nÄiti oli Liisan pienenä ollessa jättänyt hänet kokonaan äidillisen\nhellyytensä ulkopuolelle. Vanhempana oli Liisa itse jättänyt äidin oman\nelämänsä ulkopuolelle. Helsingissä ollessaan hän oli saaristolaisten\nkanssa joskus lähettänyt äidille viemisiä ja häistään hän oli\nilmoittanut. Mutta siihen supistuikin heidän välinen yhteytensä.\n\nTätä ajatellessaan oli hän usein tuntenut katkeruutta äitiä kohtaan.\nMutta viime aikoina oli kuin hänen mielensä olisi muuttunut. Äiti tuli\nentistä useammin mieleen ja ajatukset olivat sovinnollisemmat. --\nIsäänsäkin oli hän tullut ajatelleeksi. Hän rupesi haluamaan tietoa\nomasta alkujuurestaan samalla kun selvitteli itselleen niitä säikeitä,\njoista hänen lapsensa tulevaisuus ehkä muodostuisi.\n\nÄiti ei koskaan ollut kertonut mitään, eikä hän ollut kysynyt. Vasta\nviime aikoina hän oli tuntenut, että tuo tietämättömyys herätti\njonkinmoista tyhjyyden ja kaipuun tunnetta.\n\nLiisa antoi käsityön painua polvelle ja jäi silmäilemään kesäauringon\nvalossa kylpevää luontoa.\n\nPäivä oli ollut helteisen kuuma. Kaikki tuntui elpyvän illan\nviileydessä. Lintuset piipertelivät pesänsä reunalla. Hyönteiset\nsurisivat. Silloin tällöin kilahti lehmän kello. Niityn etäisimmällä\nlaidalla oli hevonen laitumella. Pieni, iloinen varsa pyörähteli sen\nkintereillä, pysähtyi välistä, painautui aivan emonsa kylkeen ja tahtoi\nsyödä. Silloin rupesi tamma nuoleksimaan varsaansa.\n\nLiisa katseli elämää ympärillään nälkäisin, kerjäävin katsein.\n\nOliko luomakunnalla ilonsa runsautta kaikille muille, vaan ei hänelle?\n\nToiset saivat iloiten sekä antaa että vastaanottaa äidinrakkautta.\nHänelle ei suotu toista iloa enemmän kuin toistakaan.\n\n-- Minä olen joutunut suureen velkaan sinulle, sinä rakas pieni, puheli\nhän itsekseen. Ja hän tunsi sisimmässään velkaantumisen koko raskauden.\n\n-- Iltaa, kuuli hän yhtäkkiä aivan viereltään.\n\n-- Iltaa, toisti hän katseen hitaasti ja vastahakoisesti kohotessa\nompelusta.\n\nMutta katse ei enää painunutkaan. Se jäi kuin kiinninaulattuna\ntuijottamaan tulijaan. -- Oletteko tullut tänne minua katsomaan, kysyi\nhän viimein, nousten kättelemään.\n\n-- Oli käytävä Helsingissä ja silloin ajattelin, että käynpähän kerran\nkatsomassa. Miehesi neuvoi minua tänne. Hän ei kuulu tulevan kotiin\nyöksi.\n\nLiisa ymmärsi kohta, että Oskar tietysti oli päättänyt jäädä\nkaupunkiin sitä varten, että äidillä ja Liisalla olisi mukavampaa ja\nrauhallisempaa. Oskar oli monesti takaperoisen kömpelö aikeittensa\ntoteuttamisessa, mutta hän oli todella hienotunteinen. Ja hänen\nhienotunteisuutensa syytti Liisaa monesti.\n\n-- Tulkaa istumaan, kuuli hän puhuvansa äidille, vaikka hänestä tuntui\nsiltä kuin toinen olisi sanonut sanat. -- Te kai olette väsynyt. Tai\ntahdotteko ensin katsella tätä kotia?\n\nHe kulkivat molempien huoneiden läpi ja palasivat sitten verannalle,\njossa Liisa rupesi asettelemaan ruokia pöytään äidille.\n\nÄiti kertoi terveisiä saaristosta. Sitten he alkoivat puhella\nkaikenlaisista, enimmäkseen aivan joutavista asioista, jotka eivät\nhuvittaneet toista enemmän kuin toistakaan.\n\n-- Sinä olet tietysti katkera minulle, sanoi äiti yhtäkkiä.\n\nLiisa ei saanut vastatuksi.\n\n-- Sinä et näy ilolla odottavan lasta. Ja silloin sen tietää, mitä\ntulee mieleen. Minulla oli enemmän ryhtiä, vaikka olisi luullut asian\npäinvastaiseksi.\n\n-- Ehkä te riistitte minulta sen, mikä nyt olisi voinut olla onneksi\nsekä minulle että lapselleni, -- purkautui Liisalta katkerasti.\n\n-- Saattaa olla. Mutta sinä olet kuitenkin sellainen ihminen, että\nkyllä sinusta vielä hyvä tulee.\n\n-- Te ette tiedä, äiti, mitä te sanotte. Minä olen näihin aikoihin\najatellut niin, että olen tulla hulluksi.\n\n-- Annas, kun selitän, sanoi äiti, nousi pöydästä, ravisti\nhuolellisesti helmaan pudonneet leipämuruset nurmikolle ja kävi\nistumaan portaiden ylimmälle astimelle tarkasti seuraten Liisan käsissä\nvalmistuvaa työtä.\n\n-- Minä olin jo nuorena sellainen, että aina tahdoin muista vähän\nedelle. Ja kauniiksi sanoivat niinkuin sinuakin. Ottajia oli monta.\nMutta minä en huolinut kenestäkään. Siitä sain ylpeän nimen.\nJa siitäkin olin hyvilläni. Mutta kun isäsi tuli saareen, jäin\ntuijottamaan kuin ihmeeseen. Niin kaunista ja hienoa miestä en ollut\nsitä ennen nähnyt, enkä ole nähnyt vieläkään. -- -- Oli sellainen\nkaunis, ihmeellinen ilta, joita alkukesästä joskus annetaan. Sitä ei\ntietänyt oliko maassa vai taivaassa. -- -- Isästäsi en senkoommin ole\nkuullut mitään. Illalla hän tuli, aamulla läksi. Sellainen on sinun\nsyntymätarinasi.\n\nLiisa yhä vaikeni. Hänen oli mahdoton puhua. Sana ei syntynyt.\n\n-- Sinä tietysti soimaat, tuli taas, -- kysyt, että noinko sitä vain\non lupa ottaa, kun näkee miehen, joka koreudellaan vie mielen. Mutta\ntiedäkin, että ajattelin minä sinua ja sinun parastasi heti kun\nymmärsin miten asiani olivat. Minä päätin olla rauhallinen ja tehdä\nparhaani lapseni hyväksi. Eikä sinusta muuten noin kykenevää ihmistä\nkai olisi tullutkaan. Ja rohkean luonnonkin sinä sait.\n\nÄiti katsoi pitkään ja tutkivasti tyttäreensä. Sitten sanoi hän\nverkalleen: -- Vaikka ainahan jokainen meistä joskus joutuu alakynteen.\n\nLiisan vaitioloa jatkui yhä.\n\n-- Pidin minä puoliasi siinäkin, että tahdoin saada sinut isäsi\nsäätyyn, jatkoi taas äiti. -- Minä näin, että sinä kuuluit sinne.\nSinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit\nherraslapseksi. Kun vieroitin sinut itsestäni, vieroitin sentähden\nitsenikin sinusta. Ja tahallani. Minä en tahtonut opettaa sinua\nikävöimään minua.\n\n-- Ja senkö tähden te ette koskaan antanut minun tuntea sitä\näidinrakkautta, jota köyhinkin osakseen saa?\n\n-- Eikö siinä ollut muuta kuin moitittavaa? Liisa jäi vastauksen velkaa.\n\n-- Kovaa se oli itsellenikin, puheli äiti äänen painuessa raskaan\nmatalaksi. -- Mutta pitäähän kärsiä siitä mitä on rikkonut. Ei siitä\nkukaan pääse.\n\n-- Niin, tahdoin saada tämän sanotuksi, jotta tietäisit, vaikkei toiste\nnähtäisikään, -- tuli viimein hiljaisesti yhä pitkittyvän vaitiolon\njälkeen.\n\nSilloin Liisa nousi ja meni sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa.\nHänen oli mahdoton puhua, kun omat ajatukset olivat yhtenä ainoana\nmyrskyävänä merenä.\n\nOma syyllisyys, äitiyden vastuunalaisuus, viattomien kärsimykset,\nkaikki mikä jo kauan oli ollut hänen omien kipeiden ajatustensa\nkeskipisteenä, nousi nyt äidin sanojen johdosta järkyttävänä esiin kuin\npohjia myöten tuntuvan myrskyn esiin vellomana.\n\nLiisa ei tietänyt, miten kauan hän oli ollut huoneessaan. Suuren\nsisäisen tuskan aika on aina ajaton.\n\nLopulta hän kuitenkin heräsi. Silloin hän ensimäiseksi muisti, että hän\nsanaakaan sanomatta oli jättänyt äitinsä yksin. Ja se vähä, mikä oli\ntullut sanotuksi, oli ollut syyttävää ja armotonta.\n\n-- Äiti. -- Hän juoksi hätäisesti takaisin verannalle. Mutta paikka\nportailla oli tyhjä. Äiti oli lähtenyt.\n\nSilloin nousi uusi, suuri tuska Liisan sisimpään. Äiti oli tullut\nkaukaa ensimäisen kerran -- kai viimeisenkin -- hänen kotiinsa. Hän,\njoka lapsensa parasta ajatellen oli kieltänyt itseltään onnen antaa\näidinrakkautta, oli tullut kerran saadakseen jotain ja hänen oli ollut\npakko palata ilman ainoatakaan hyvää tai hellää sanaa.\n\nLiisa juoksi hädissään tietä pitkin. Hänen täytyi etsiä äiti vaikka\nmistä. Hänen täytyi saada pitää häntä hyvänä, selittää hänelle kaikki,\nsovittaa mitä hän itse mielen tylyydessä oli rikkonut. Muuten saisi\nhänen oma lapsensa sen varmasti maksaa. Ja lapsen osa oli jo riittävän\nraskas.\n\nNiityn vastaiselta laidalta, kaupunkiin johtavan oikopolun varrelta\nLiisa viimein löysi äidin. Hän istui ojan reunalla, käsivarret polvien\nvarassa ja huivi silmille vedettynä. Kuullessaan Liisan askeleet\nkohotti hän päänsä. Katse oli kyyneleetön. Mutta äiti näytti aivankuin\nvanhemmalta kuin tullessaan.\n\nLiisa painui polvilleen hänen viereensä.\n\n-- Äiti, tulkaa, -- äiti, antakaa anteeksi. - Olen ollut kuin\nsuunniltani näinä aikoina. En tiedä itsekään mitä teen. Minä surin\norpouttani enemmän kuin itse arvasinkaan. Oman kodin kaipuu ajoi minut\nnaimisiin, vaikkei minulla ollutkaan sitä rakkautta, jota paitsi\nei pitäisi antaa itseään. -- -- Nyt vasta lasta odotellessani olen\nymmärtänyt mitä tein. -- -- -- Äiti, tulkaa takaisin luokseni. Äiti,\nälkää jättäkö minua näin. Hän vapisi itkusta.\n\n-- Älä itke noin. Kyllä kaikki vielä selviytyy, vaikka näyttääkin\nmahdottomalta.\n\nÄiti nousi ja rupesi hitain askelin astumaan kesämökille päin.\n\n-- Eihän sinun näin olisi pitänyt tulla hakemaan, -- puheli hän siinä\nastuessaan eteenpäin. -- Olisinhan minä voinut mennäkin. Minkä teet\nsen eestäs löydät. Niin se on joka asiassa. Enkä minä kuitenkaan olisi\nkatunut tänne tuloa. Minun oli ihan pakko tulla.\n\nHe kulkivat hyvän aikaa vaieten. Liisa kuivasi kyyneleitään ja oli kuin\näiti olisi sanonut sanottavansa päähän. Äkkiä hän kuitenkin katkaisi\näänettömyyden.\n\n-- Minähän sitä nyt aion naimisiin, sanoi hän alkaen kuin uutta lukua.\n\nSe sattui Liisaan kuin isku vasten silmiä. Se repi yhdellä kertaa rikki\nkaiken sen hyvän ja kauniin, jota hän vasta oli koonnut äidin kuvan\nympärille.\n\n-- Te, vanha ihminen! -- Hän ei uskaltanut sanoa enemmän. Hän kuuli\nhalveksumista äänessään.\n\nÄiti katsoi häneen kuin olisi hän nähnyt tyttären kaikki ajatukset.\nKatse oli raskas ja umpimielinen.\n\n-- Sinä luulet, että minä teen sen naimahalusta, tai, että tässä on\njoko perintö tai emännän arvo kysymyksessä. -- Äänessä oli katkeruutta.\n\n-- Minä en jaksa ajatella enkä luulla mitään, väisteli Liisa väsyneesti.\n\n-- Tiedätkö, minkätähden Jere aina oli niin hyvä sinulle? Se oli äitisi\ntähden. Hän on aina pitänyt minusta, mutta ei koskaan puhunut siitä,\nkun hän näki, etten huolinut kenestäkään. Vasta silloin, kun minulle\noli käynyt huonosti, tuli hän minun luokseni. Minä muistan sen kerran\nkuin eilisillan. Istuin turvepenkillä ja paikkailin nuttuani. Hän\nasettui siihen rinnalleni ja sanoi: -Kaisa, eikö meidän sopisi mennä\npapin luo? - Hän näki, että puhe sattui, mutta hän ei ymmärtänyt syytä.\n-- Eihän elämän silti tarvitsisi muuttua, hän sanoi, -- käytäisiin vain\nsiellä ja sinä hoitaisit sitten minun talouttani.\n\n-- Hän tarjosi sinulle nimen ja kodin ilman minkäänmoisia vaatimuksia,\nniinkö?\n\nÄiti nyökkäsi. -- On sitä hyvää meikäläisissäkin. -- Kumarruksiin\npainunut pää nousi itsetietoisesti. -- Mutta minäkin olin ylpeä. --\nSinä voit saada paremman, sanoin, ja siihen asia jäi. Eikä siinä ollut\nvain sitä, etten tahtonut ottaa vastaan. Se oli minunkin puoleltani\nrehellisesti tarkoitettu.\n\nHe olivat pihaportilla ja astuivat siitä sisään.\n\n-- Jere on jo viidenkymmenen ja minä lähentelen sitä. Hän ei ole\nottanut toista, kuka tietää, miksi. Nyt hän on vanha ja sairas. Eräs\nsisar on tullut häntä hoitamaan, ja se on häijy ihminen. Jos nyt\nmenemme naimisiin, pääsee Jere hänestä, muuten ei.\n\nÄiti sulki portin ja he astuivat äänettöminä illan hämyyn verhottuun\nhuoneeseen.\n\n-- Äiti, tulkaa, kutsui Liisa hetken perästä. Hän oli tehnyt äidille\ntilan omaan huoneeseensa.\n\n-- Tässäkö sinä nukut? Ja tuolla miehesi? Liisa nyökkäsi.\n\n-- Sinulla on hyvä mies. Tiedä se.\n\n-- Minä tiedän, ja sekin syyttää.\n\n-- Älä sure. Kyllä kaikki vielä selviää. Silloinkin kun asiat ovat\nraskaimmillaan, voi ihminen tehdä oikein. Ja se auttaa.\n\nÄidin käsi etsi haparoiden Liisan kättä, avuttoman kömpelösti kuin\nhyväilyyn tottumaton.\n\n-- Kiitos äiti. Ja nukkukaa hyvin.\n\nOvi lisahti lukkoon. Kukin jäi yksin ajatuksineen. Sisähuoneesta\npian kuuluvasta raskaasta hengityksestä tiesi Liisa äidin nukkuneen\nmaalaisihmisen ja vanhan, talttuneen taidolla vapautuen ahdistavista\najatuksista.\n\nKuultuaan äidin nukkuvan avasi Liisa hiljaa oven kuistille. Kesäyön\nvalkeus tulvahti häntä vastaan häikäisevän kirkkaana matala-ikkunaisen\nja verhojen varjostaman huoneen hämäryyteen verraten.\n\nLiisa painui hiljaa portaiden ylimmälle astimelle, siihen, jossa äiti\naikaisemmin oli istunut kertoessaan kaikesta. Äidin, hänen oma ja\nlapsen elämä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki nousi hänen\neteensä.\n\n\"Ajattelin sinua ja sinun parastasi\", \"rohkean luonnonkin sait\", ja\n\"kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein\". --\nKaikki äidin sanat palasivat kohta kohdalta hänen eteensä selvitellen\nhänen oman elämänsä alkua ja sen velvoituksia.\n\nJa kaiken tämän täyttäessä hänen sisintään seisoi Bernt hänen\nrinnallaan. -- \"Märchen Elisabet\", sanoi hän kumartuen rakastettunsa\npuoleen, -- elämä on minulle arvoton ilman sinua.\n\n-- Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta, vahvisti\näiti. -- Sinä synnyit herraslapseksi.\n\nHän tunsi sen itse, oli jo kauan tuntenut. Hän kuului olemuksensa\nsisimmässä siihen maailmaan, jonne Berntkin. Sinne siirrettynä olisi\nhän tuntenut olevansa kotona. Täällä täytyi hänen taistella sekä\nsisäisen että ulkonaisen orpoustunteen voittamiseksi.\n\n-- Bernt -- pääsi häneltä suuren sisäisen tuskan esiinpusertamana, --\nBernt.\n\nHänestä tuntui siltä, kuin huuto olisi kaikunut Isonniityn toiselle\npuolelle, ja säikähtyneenä puristi hän huulensa yhteen.\n\nKuin ilkkuen nousi silloin hänen mieleensä muisto toisensa jälkeen\nnäiltä hänen naimisissaolonsa ensi kuukausilta. Kaikki oli pieniä,\njonninjoutavia asioita, mutta ne tuntuivat kiusallisen suurilta siksi,\nettä Oskar niissä kaikissa esitti kömpelön, oikeaan ohjaavaa vaistoa\npuuttuvan ja tekojaan harkitsemattoman osaa.\n\nLiisa nousi äkkiä, avasi portin ja rupesi astumaan tietä pitkin. Hän ei\nmuistanut äitiä, ei lukitsematonta kotiaan. Hän kulki vain eteenpäin ja\nyhä eteenpäin.\n\nPäivä sarasti jo. Linnut rupesivat ääntelemään. Metsä heräsi.\n\nLähellä kaupunkia, lahden poikki johtavalla sillalla Liisa pysähtyi.\n\nEi näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikki nukkuivat vielä. Luonto\nvain heräsi. Aamun kelmeä valo heijastui veden pintaan. Se vivahteli ja\nväreili kuin heijastus syvyyksien elämästä.\n\nLiisa nojasi sillan kaidepuuhun. Hän ei saanut katsettaan eroon tuosta\nvälkkyvästä kalvosta. Se kietoi ja veti voimakkaamman väellä.\n\nJotain lapsuusaikojen ikävästä heijastui häntä vastaan tuon uinuvan\naallokon alta. Merenneidon suurintakaan uhria kammomaton rakkaus ja\nEgyptin kuninkaantyttären kaiho pois vierailta rannoilta takaisin\nkotoiseen maaperään eivät enää olleet hänelle satuja, vaan elämän ja\nihmisrinnan usein koettuja, alati kuitenkin uusia kärsimyksiä.\n\nKotoiseen maaperään hän ei koskaan tässä olotilassa pääsisi. Mutta --\njos ehkä toisessa? Ja jos saisi siirtyä sinne piankin -- itselleen ja\nmuille helpotukseksi.\n\nNouseva päivä valaisi yhä kirkkaammin seutua. Väreily veden pinnalla\nmonistui ja rikastui avaten kuin kimaltelevan tien syvyyteen.\n\nJos voisi -- jos saisi?\n\nHän kumartui yhä raskaammin kaidetta vastaan täynnä väsyneen voimakasta\nlevon ikävää.\n\n-- Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein.\n\nSanat tarttuivat häneen kuin voimakas kädenote. Kadonneelta tuntunut\nvoima palasi. Hänen sisäinen kimmoisuutensa heräsi. Hän taisteli\nviimeisen, ylivoimaiselta tuntuvan taistelun sydämensä suurta rakkautta\nvastaan. Ja tätä tehdessään hän puolijuoksua kiiruhti eteenpäin\nhakeakseen sitä apua, johon hän tästäpuoleen tahtoi turvautua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko heloitti jo aamuraittiina taivaalla Liisan kadulta kääntyessä\nkodin pihamaalle.\n\nMakuuhuoneen käärekaihdin; oli laskematta, ainoastaan varjostimet oli\nvedetty suojaksi.\n\nOskar oli välistä tikapuille nousten katsonut, nukkuiko Liisa hänen\nkotiin saapuessaan, -- jossa tapauksessa hän tavallisesti oli tulematta\nsisään. Nyt johtui Liisan mieleen tehdä samoin.\n\nHän nousi tikapuita sen verran, että sai kurkistetuksi huoneeseen.\n\nOskar makasi, mutta vain puoleksi riisuttuna ja sisään pilkistävä päivä\nnäytti olevan herättämässä häntä. Hän oli kai tehnyt työtä myöhäiseen,\npäätti Liisa ja jättänyt käärekaihtimen laskematta herätäkseen varemmin.\n\nTuli mieleen, että Oskar oikeastaan oli hidas. Työ ei ottanut oikein\nsujuakseen häneltä, mutta hän oli sitkeästi eteenpäin ponnisteleva,\naherruksessaan lamautumaton työmyyrä. Hän oli heistä molemmista -- ei\nalemmalla, vaan korkeammalla portaalla.\n\n-- Minun täytyy kertoa hänelle kaikki -- nyt heti -- ja sitten --\nsitten alamme uudelleen -- lapsen tähden.\n\nLiisa laskeutui tikapuilta, nousi kiivaasti portaita ja soitti. Hänet\noli vallannut yksi ainoa ajatus, halu saada kaikki selväksi niin pian\nkuin mahdollista.\n\n-- Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein,\nsanoi hän puoli-ääneen soittaessaan uudelleen ja hätäisesti. Hän oli\ntuntenut äkillistä pahoinvointia, joka kaiken mielenliikutuksen jälkeen\ntuntui käyvän ylivoimaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituinen, musta verho laskeutui äkkiä hänen silmilleen, hän nosti\nhaparoiden kätensä ja kadotti samassa tajuntansa.\n\nHän oli ainoastaan houreentapaisesti tietoinen kaikesta mitä sitten\ntapahtui. Hän heräsi ensi kertaa täysin selvään tietoisuuteen\nsairaalassa.\n\nHuoneessa oli hyvin hiljaista. Kaikki hänen ympärillään oli puhdasta ja\nvaloisaa ja hänen tuli niin omituisen hyvä olla.\n\nHän luuli ensin olevansa aivan yksin. Mutta kun hän hetken oli maannut\nsilmät auki, kuuli hän askelia. Sairaanhoitajatar seisoi vuoteen\nvieressä.\n\n-- Nyt te varmaan tahdotte nähdä poikanne?\n\nPoika, se oli siis poika! Hänen päätään alkoi huimata. Hän muisti\nraskasta pelkoaan tyttölapsesta, jonka täytyisi kulkea yhtä raskaita\nteitä kuin äiti ja hän itse.\n\nTuntui helpotukselta, että se oli poika. Mutta tuntui samalla siltä\nkuin tuo tunne olisi tehnyt hänet ylivoimaisen heikoksi. Hän ei\noikeastaan jaksanut ajatella eikä tuntea mitään.\n\nSamassa hän kuitenkin muisti -- --\n\n-- Mieheni, sanoi hän heikosti katseen harhaillessa huonetta pitkin.\n\n-- Rakkaani, -- Oskar kumartui hänen puoleensa. Heidän katseensa\nyhtyivät kohdistettuina lapseen.\n\n-- Minä tahdoin sanoa sinulle paljon, -- silloin kun tulin -- -- puheli\nLiisa, miehen käsi omassaan.\n\n-- Älä, älä -- esteli Oskar hätääntyen.\n\n-- En paljon, sen yhden -- sen tärkeimmän vaan. Hääpäivänäni minä\nen tietänyt mitä tein. Mutta nyt vihkiydyn sinulle uudelleen --\ntietoisemmin ja rehellisemmin -- kodille ja sinulle.\n\n\n\n\nLEIVÄN PUOLESTA\n\n\n1.\n\nOskar Malm istui työpöytänsä ääressä edessään kokonainen, kasa laskuja\nja tilikirjoja. Hän kirjoitteli, laski ja vertaili. Joskus kohosi hänen\nkatseensa hetkeksi numeroista. Se harhaili silloin hapuillen huoneen\nperälle, jossa Liisa paraikaa pani lapset nukkumaan.\n\nKerran pysähtyi katse sinne pitkäksi aikaa. Oli sillä Liisalla\nihmeellinen kyky pitää lapset hiljaa ja rauhallisina aina hänen\ntehdessä töitään! Kaisu, pienin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha,\nsaattoi joskus yltyä äänekkääksi isänkin ollessa kotona. Mutta hänet\nLiisa aina hyvissä ajoin toimitti nukkumaan. Hänen olemassaolonsa ei\nsiitä syystä muistunut mieleenkään sinä aikana, jolloin tilikirjat\nja laskut vaativat enimmän huomiota. Eikä toisistakaan ollut paljon\ntietoa. Pikku Oskar oli luonnostaankin hiljainen, raskasmielinen\nitsekseenkyyhöttäjä. Häntä ei tarvinnut varoitella. Mutta pikku tytöt,\njotka olivat iloisia ja heleä-äänisiä ihmisenalkuja, olivat sittenkin\nsaaneet kuin veriin sen käsityksen, että isän tehdessä töitä täytyi\nolla hiljaa kuin hiiret.\n\nOlikohan toista vähissä varoissa elävää, lapsirikasta perhettä, missä\nperheen isällä olojen ahtaudesta huolimatta oli näinkin mukavaa?\n\nMalmin suun ympärille ilmaantui katkerapiirteiset uurteet. Hänen\nkatseensa painui takaisin papereihin ja käsi kuljetti hermostuneen\nkiireisesti.\n\n-- Saatte heittää lentosuukon isälle, -- puheli Liisa käärien peitteet\npikku tyttöjen ympärille -- ja sitten olette hiljaa.\n\n-- Isä, -- isä. -- Kaksi innokkaasti viskattua lentosuukkoa lennähti\nisälle saaden kaksi samanlaista vastaukseksi. Mutta Liisa näki miehensä\nhuulien vavahtavan ja hänen sisintään viilsi. -- Hyvää yötä, -- sanoi\nhän hätäisesti, pyyhkäisi hiukset pikku tyttöjen silmiltä ja asettui\nsitten vapaana olevalle ruokapöydälle levitettyjen, korjattavien\nvihkojen ääreen.\n\nTyö joutui. Korjattavien vihkojen kasa pieneni pienenemistään. Liisa\noli oppinut pitämään kiirettä.\n\nKesken työn hän äkkiä tunsi miten näkymätön voima veti hänen katseensa\nlasten vuoteisiin. Mutta hän taisteli vastaan. Hän oli päättänyt\nsuorittaa työnsä loppuun, eikä enää ollut kuin muutama vihko\nkorjaamatta.\n\n-- Äiti, tuli silloin hiljaa ja rukoilevasti huoneen perältä.\n\nLiisa nousi heti paikalla. -- Äidin poju, miksi sinä et nuku, hän kysyi\nasettuessaan vuoteen laidalle.\n\n-- Ei nukuta, äiti.\n\n-- Koettaisit panna silmäsi kiinni. Minä pidän sinua kädestä ja lasken:\nyks, kaks, yks, kaks. Nyt ei lauleta, kun isällä on paljon työtä.\n\n-- Äiti, minä ajattelen. Opettaja koulussa sanoi, että minä ajattelen\nhitaasti.\n\nLiisa nielaisi pariin kertaan. Sitten hän sanoi päättävästi: -- Tähän\naikaan päivästä sinä et saa ajatella et hitaasti etkä sukkelaan. Sinun\ntäytyy koettaa nukkua.\n\nPoika totteli paikalla. Mutta hetken kuluttua aukenivat silmäluomet\nuudelleen. -- Äiti, minkätähden minä en koskaan tahdo leikkiä niinkuin\nmuut?\n\n-- Ehkä sen tähden että sinä ajattelet. Siihen menee aikaa. -- Liisa\nhymyili, vaikka se kävi väkinäisesti.\n\n-- Äiti, mutta minun ei tee mieli nauraakaan. Tänään kun minä olin\nkirjakaupassa ostamassa paperia, sanoi eräs vieras rouva nuorelle\nneidille: -- Hän on toisenlainen kuin muut. Ja he katsoivat molemmat\nminuun.\n\nLiisa yhä hymyili. Hän oli oppinut tekemään sitä sydämen itkiessäkin.\n-- Pane nyt silmät kiinni ja ole ihan hiljaa niin kerron sinulle jotain.\n\nÄäni oli hyväilevä ja käsi siveli pehmeästi pojan otsaa. -- Kaukana,\nkaukana täältä, hän alkoi, -- kauniissa ihmemaassa, jossa äitikään ei\nole käynyt muuta kuin joskus unessa, on suuri, ihana puutarha. Siellä\nkasvaa ihmeellisiä puita ja kukkia ja siellä suuret hopeanhohtavat\nperhoset lentelevät kukasta toiseen. Mutta ne eivät ole mitään\ntavallisia perhosia. Ne ovat pieniä ihmislapsia, jotka siellä odottavat\nkäskyä syntyä tänne maailmaan. Kaikki perhoset ovat erilaisia.\nJokaisella on oma omituinen muotonsa ja luontonsa. Toiset puuhailevat,\npitävät kiirettä ja ovat aina iloisia. Toiset istua nutustelevat saman\nkukan latvassa, keinuvat siinä hiljaa, katselevat ympärilleen suurin\nihmettelevin silmin ja ajattelevat paljon. Mutta loistavat päivänsäteet\nkarehtivat kaikkien ympärillä. Ja kun hiljaa itsekseen istuskeleva\npikku perhonen suurin surullisin silmin katselee maailmaa, suutelee\nauringon säde häntä ja kuiskaa: -- Ei se tee mitään, vaikka et olekaan\nsellainen kuin muut. Mikään muu ei ole tärkeää maailmassa kuin että me\ntahdomme tulla hyviksi.\n\nLiisa vaikeni ja kumartui lähemmä poikaa nähdäkseen oliko tämä\nnukkunut. -- Äiti, suutele minua, tuli silloin vuoteesta hiljaa.\n\nLujalla tahdon ponnistuksella sai Liisa kyyneleensä painumaan. Harvoin\nne enää pyrkivät esille, mutta tällä kertaa ne tulivat yhtä yllättävinä\nkuin lapsen pyyntö.\n\nHän kumartui lähemmä, suuteli poikaa ja jäi sitten lapsen käsi omassaan\nistumaan vuoteen laidalle. Vasta kun hän tasaisesta hengityksestä kuuli\npikku Oskarin nukkuneeksi, nousi hän ja asettui uudelleen työhönsä.\n\nVihot olivat poissa, hän oli valmistautunut seuraavan päivän tunteihin\nja asettanut leipää, maitoa ja vähän suolakalaa pöytään, kun kello löi\n11.\n\n-- Oskar, etkö sinä malta syödä? -- Liisa läheni miehensä työpöytää.\n-- Malm tuijotti hetken häneen, kynää pitelevä käsi painui raskaasti\ntuolinkaiteelle ja kulmakarvat vetäytyivät niin lähelle toisiaan, että\nne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. Sitten häneltä pääsi nauru.\n\n-- Syömään? Minkätähden minun pitäisi syödä, kun en voi hankkia leipää\nteille?\n\n-- Eikö valkene?\n\n-- Pimenee.\n\n-- Onko se mahdollista? Kymmenvuotisen ankaran työn ja ponnistuksen\njälkeen? Kaikki tietävät miten olet tehnyt työtä.\n\n-- Minulla ei ole kykyä.\n\nLiisa ei kohta vastannut. -- Kohtalo on ollut kova sinulle, hän viimein\nsanoi.\n\nMalm nousi, työnsi tilikirjat syrjään ja painui tuolille, jonka Liisa\nhänelle työnsi. -- On kohtalo toisille monesti kovempikin. Eihän meillä\nole ollut mitään erinomaisia vaikeuksia.\n\n-- Sinä olet auttanut muita.\n\n-- Siitä on jo aikoja. Silloin minä vielä kuvittelin voivani auttaa\nsekä itseäni että toisia. En silloin vielä osannut epäillä ihmisten\nrehellistä halua maksaa takaisin. Enkä tiedä osannenko vieläkään.\n\nLiisan käsi puristui nyrkkiin. Hän ajatteli ei ainoastaan tunnottomia\nluoton pyytäjiä, vaan ensi sijassa Rölleriä, joka entisenä esimiehenä\nteki kaikkensa vahingoittaakseen Oskaria. Hunajaista makeutta oli\nhänellä kielellään eikä hän puhuessaan entisestä konttorististaan\nkyllin osannut häntä kiitellä, mutta samalla hänen kaikki tekonsa\ntähtäsivät uuden kilpailijan kukistamiseen ja alaspainamiseen.\n\nOskar näytti aavistavan vaimonsa ajatusjuoksun suunnan. --\nSalakähmäistä panettelua jaksaisi vielä sietää, sanoi hän. -- Mutta\nRöller on taaskin alentanut hintojaan. Hänelle tietää se hiukan\npienempää lisäystä hänen pääomaansa. Perhe elää koroilla. Liike pitää\nitse itsensä pystyssä. Hänellä on varaa alentaa, minulla ei. Minun\npitää voitosta saada elatuksemme, velkojeni korot ja varoja liikkeen\njatkamiseen.\n\nMalmilta pääsi nauru, -- katkonainen, terävä, epätoivoinen.\n\n-- Oskar, älä naura noin. Sitä ei jaksa kuulla.\n\n-- Vararikko on ovella.\n\n-- Pääseehän siitä uudelleen alkuun. Rahat ovat kaikeksi onneksi\nrikkaiden.\n\n-- Sinä, Liisa, sanot noin! -- Se purkaantui kuin hätähuuto. Sillä mitä\ntodistivat tuollaiset sanat Liisan luontoisen ihmisen suusta, ellei\ntaloudellisen ahdinkotilan siveellisesti rappeuttavaa vaikutusta.\n\n-- Kun minä tiedän miten rehellisesti me olemme ponnistelleet. Me\nolemme sekä lapsilta että itseltämme kieltäneet kaiken mistä kieltäytyä\nvoi.\n\n-- Ja turhan tähden. Se on nyt selvinnyt minulle.\n\nSilloin virisi sisäinen voima uudelleen Liisassa kuin painon alta\nponnahtava jänne. - Emme turhan tähden, sanoi hän päättävästi. --\nRehelliset ponnistuksemme estävät meitä kantamasta kalvavaa omaatuntoa.\nJa totta kai lapsemme vielä kerran saavat jotain hyvää siitä, ettemme\nkevytmielisesti ole nauttineet toisten antamilla varoilla. Jos\nrangaistus ja paha periytyvät, miksi ei hyväkin?\n\nMalmin painunut pää kohosi. Hän ojensi kätensä pöydän poikki, mutta\nse pysähtyi kuin toivottoman väsyneenä pöydän toiselle reunalle.\nLiisa tarttui siihen ja puristi sitä hetken lujasti. -- Älä jättäydy\ntoivottomaksi. \"En minä yksin ole aasi, joka säkkiä kannan\", sanoi\nminulle muuan köyhä vaimo. Monet ovat viime hetkessä päässeet voitolle.\n\nMalm katsoi kysyvästi vaimoonsa -- Mamma, pääsi häneltä. Mutta Liisa\npudisti päätään. Katkera piirre uurtui hänenkin suupieliinsä. Hän\nei voinut olla muistamatta niitä monia kertoja, jolloin hänellä oli\nteetetty kaikenmoisia korjauksia talon hyväksi siihen laskuun, että\ntalo kaikkineen oli joutuva hänelle. Hän muisti miten vastenmielisesti\nkodin ovet avattiin Amalia-tädille ja miten hankauksia täynnä sisarten\nyhdyselämä pitkin matkaa oli ollut. Sitten täytyi ajatella nykyistä\ntilannetta, omaa ja Oskarin, kasvatusäidin ja täti Amalian asemaa.\n\nKuinka suunnattomasti Oskarin ja hänen olonsa voisivat muuttua, jos...\n\nHän nousi. -- Meidän täytyy panna levolle. Huomenna on uusi, voimia\nkysyvä päivä, hän sanoi.\n\n\n2.\n\nRouva Emma Sars makasi leveässä mahonkisängyssään. Hänen silmänsä\nolivat painuneet syviin kuoppiin, vahankeltainen iho oli pingoittunut\nsileäksi kuin luuta myöten ja terävä kielenkärki pistäytyi\ntuontuostakin pyyhkäisemään ohuita, halkeilevan kuivia huulia.\n\n-- Amalia, annahan marjavettä. Amalia tulla kompuroi keppinsä varassa.\n\n-- Voi, voi kuinka sinä nyt jaksat? Minun on niin vaikea olla kun näen\nsinun kärsivän. Sinä tiedät, että minä aina olen ollut helläluontoinen.\nJa oma sisar vielä! Näin minä aivan sairastin siinä sivussa, kun\nAlbrecht makasi viimeisillään.\n\nSisar Emma ei vastannut. Hän hörppäsi ahneesti puolukkavettä, painui\nsitten takaisin pielukselle, ja jäi ajattelemaan Albrecht-vainajaa.\n\nMitähän hänkin mahtoi ajatella silloin kun tiesi, että oli edessä se\nmatka, joka on jokaisen varmasti tehtävä. Tuntuiko ehkä kaamealta,\nettei sille matkalle kukaan voinut lähteä saattomieheksi, että täytyi\nmennä yksin, aivan yksin, tulipa mikä hyvänsä eteen. Ei voinut edes\nottaa jotain omastaan mukaan. Sekin olisi jo ollut kuin rattoisampaa.\nMutta ei niin mitään.\n\nAlbrechtilla ei nyt muuten ollutkaan sitä mitä ottaa mukaansa, -- hänen\nvanhaa huiluaan lukuunottamatta, joka hänellä täällä aina piti olla\nmatkassa menipä minne hyvänsä. Sen hän tietysti olisi tahtonut ottaa\nhaudan toisellekin puolelle. Mutta eipähän saanut, ei sitäkään.\n\nVanhasta rouvasta tuntui oikein hyvältä. Eipähän Albrecht kun ei\nmuutkaan, ei nekään, joilla olisi ollut enemmän otettavaa kuin vanha\npelivärkki.\n\nEmma Sars huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.\n\n-- Ottaisitko sinä taas juotavaa, kuuli hän Amalian tiedustelevan.\nMutta hän ei vastannut Amalia harmitti häntä. Oli ruvennut viime\naikoina niin imeläksi ja rakkaaksi ihan kuin iloissaan siitä, että hän\nse nyt tänne jääkin. Nuoremman etuoikeudella on hänellä vielä vuosia\njälellä ja nyt hän niistä voi oikein nauttia, kun saa sen perinnönkin.\n\nSisar Emman sisin nousi äkilliseen ja vihaiseen vastarintaan. Mitä\noikeutta ja järkeä oli siinä, että ihmisen täytyi kerätä ja hankkia,\nhuolehtia ja säästää eikä sitten kuitenkaan saa mitään omastaan\nmukaansa? Täytyy vaan jättää muille ja tietää, että pitelevät rahoja,\njoita toinen ikänsä on hellinyt ja säästänyt, pitävät miten levänsä,\neikä sille itse enää voi mitään.\n\n-- Amalia, onko Liisa käynyt, -- kysyi hän äkkiä.\n\nAmalia kiiruhti luo, tarjosi puolukkavettä ja rupesi päivittelemään\nLiisan käymättömyyttä.\n\nÄiti kuolemantaudissa eikä käy useammin katsomassa. Ja kun tulee, tulee\naina sen kiireen kanssa eikä osaa puhua muusta kuin rahapulasta ja\nahdingosta.\n\n-- Puhuuko hän siitä? -- Vanha rouva koetti kohoutua vuoteessa ja\nnäytti hetkeksi kuin piristyvän.\n\n-- Eikö ole puhunut sinulle? -- Hyvähän se. Mutta minulle hän aina\nvalittelee.\n\nAmalian kielellä pyöri sana testamentista. Mutta hän ei uskaltanut.\nEmma oli aina ollut sen luontoinen, että liian selvään sanottu sana\nsaattoi viedä kaikki nurin.\n\n-- Tahtoisitko sinä ehkä pappia, ehdotteli Amalia hetken kuluttua. --\nMinä koputan seinään, niin kyllä Salmiska tulee. Minä tekisin vaikka\nmitä, että helpottaisi.\n\n-- Ole sitten vaiti ja anna minunkin olla. -- Emma kääntyi seinään\npäin. Hän näytti tahtovan nukkua. -- Mutta sano, jos Liisa tulee,\nlisäsi hän hetken perästä.\n\nAmalia kompuroi närkästyneenä takaisin keittiöön ja asettui siellä\nomalle omituiselle toppatuolilleen. Se oli matala, pehmeä ja sen\nmallinen, että se erityisen hyvin sopi hänen kipeälle säärelleen.\nLiisa oli sen valmistanut ja lahjoittanut ennen naimisiin menoaan.\n\"Säryn lievikkeeksi\", niinkuin hän silloin oli sanonut. Ja lievikkeeksi\nse monesti oli ollutkin. Mutta eihän sitä silti päässyt eroon\nkaikenmoisista kiusallisista ajatuksista, joita elämä eteen työnsi.\nMaailman meno oli niin kavalaa ja juonikasta, ettei siltä koskaan\nrauhaa saanut. Ei voinut milloinkaan olla varma siitä, mille, puolelle\nsen suoma onni otti kallistuakseen. Monesti kun luuli sen suoraa päätä\nlähenevän, käänsikin se äkkiä selkänsä. Sitä oli Amalia kokenut pitkin\nikäänsä. Ja juuri sellaisilta näyttivät asiat nytkin.\n\nTuskin se testamentti-asiakaan tulisi varmalle kantille ennen kuin Emma\noli haudassa ja kaikki hänen paperinsa olivat visusti tutkittu. Emma\noli taas niin ruvennut puhumaan Liisasta ja kaipaamaan häntä. Eikä sitä\ntietänyt mistä juuresta nekin ajatukset nousivat ja mihin saattoivat\njohtaa.\n\nEhkä Amalian omat sanat Liisan rahantarpeesta olivat tukeneet näitä\najatuksia. Liisa oli oikeastaan juuri sellainen, josta Emma piti. Emma\noli kai aina pitänyt hänestä enemmän kuin tahtoi näyttää ja tunnustaa.\nMonestihan hän myöskin oli sanonut suoraan, että Liisalle hän kerran\nantaa kaikki. Mutta kun se Liisan mies nyt sattui olemaan sellainen,\njota ei Emma suvainnut, ei sittenkään ollut luultavaa, että Emma voisi\njättää rakkaita rahojaan sellaisiin käsiin.\n\nEnsi aikoina häitten jälkeen oli kyllä näyttänyt huolestuttavalta.\nSilloin Emma oli ollut kaikinpuolin tyytyväinen sekä Oskariin että\nLiisaan. Ja kun he joutuivat ahdinkoon, oli Amaliaa jo peloittanut,\nettä Emma rupeaisi avustamaan. Mutta eipähän kuitenkaan. Pysyi\nluonnossaan ja sanoi tahtovansa nähdä miten nuoret selviytyisivät.\nEivätkä näyttäneet selviytyvän. Sehän se sai tuulen kääntymään.\n\nAmalia pyyhkäisi silmiään. Emma ei yleensä pitänyt sellaisista, joille\nonni oli vastainen. Se oli näkynyt selvästi Albrechtinkin asioissa.\nKonkurssit, ihmisten epäsuosio ja sensemmoinen oli Emmasta aina\nsaamattomuuden merkki. Eikä hän sietänyt saamattomia ihmisiä.\n\nAmalia huojuttelihe hetken edes ja takaisin tuolissaan.\n\nAlbrechtin saamattomuus --, joksi Emma suvaitsi kutsua sitä, --\noli kuitenkin jotain aivan toista kuin muiden. Albrecht oli ollut\ntaiteilija. Mutta mitä oli Oskar Malm?\n\nOvelta kuului kopinaa. Liisa oli varmaan tulossa. Olihan hän joka päivä\nkuitenkin pistäytynyt, vaikka viime aikoina oli sattunut tulemaan aina\nEmman nukkuessa.\n\n-- Onko se Liisa, -- kuului vanhan rouvan huoneesta.\n\nAmalia raotti ovea. Hänen kielensä liikahti kuin kiukun sätkäyttämänä.\n-- Eihän hän vielä ole kerinnyt ovesta sisään. -- Kyllä minä heti tuon\ntänne, -- tuli sitten lauhkeammin.\n\n-- Vai on mamma niin odotellut? -- Liisa kiskaisi päällysvaatteet\nyltään. Hän muisti Oskarin asioita, tuntejaan ja lapsia, eikä silti\nvoinut olla syyttämättä itseään siitä, ettei ennen ollut kerinnyt tulla.\n\n-- Teillä taitaa se elämä taas olla hyvin ahdasta, -- Amalia arvaili.\n\n-- Eihän se väljääkään, Liisa oli jo menossa sairaan luo.\n\n-- Mamma, päivää. -- Hän piteli vanhan rouvan kättä omassaan kauan ja\nhartaudella. Muutos sairaan tilassa oli huomattava. Yhdessäolon hetket\nolivat luetut. Hän näki sen selvästi. Ja hän tunsi samalla, että kaikki\najallinen -- koskipa se niinkin tuiki tarpeellista kuin jokapäiväistä\nleipää -- sittenkin oli vähäistä sen hetken tullessa, jolloin ihmisen\noli siirryttävä suureen tuntemattomuuteen.\n\n-- Taidat olla hyvin väsynyt? -- Hän kumartui sairaan puoleen puhuen\nlauhkeasti kuin lapselle.\n\n-- Kyllä minä taas jaksan vähän paremmin. Istu. Mutta lähelle. Eihän\nsinulla ole kiirettä?\n\n-- Ei -- jos sinä tahdot viipymään.\n\nAmalia raotti samassa ovea. -- Ethän sinä, Emma kulta, vaan rasitu.\nMinä olen niin levoton.\n\nVanha rouva ärähti ensin tuskastuneesti. Sitten oli kuin nauru olisi\nnykäissyt suupieliä. -- Ei sinulla ole syytä, sanoi hän, ja rupesi\nkuiskaamalla tiedustelemaan mitä Liisalle kuului.\n\n-- Nyt riittää, -- katkaisi hän äkkiä Liisan kertomiset lapsista.\n-- Minä tahdoin vain kuulla, minkälaista teillä nykyään on. Sitä\ntulee ajatelleeksi monta asiaa, kun joutuu näin avuttomaksi. Sitä\npunnitsee, onko kulloinkin tehnyt oikein vai väärin. Sinunkin elämäsi\non tullut mieleen. Olen ajatellut että teinköhän oikein, kun otin sinut\nkasvattaakseni. Elämä ei ole helppoa kaikille. Sinunkin on käynyt\nraskaaksi. Taitaa rahatkin taas olla ahtaalla?\n\n-- Onhan ne, mutta älä nyt ajattele sitä. Me olemme nuoria.\n\nMuutamaan hetkeen ei kukaan sanonut mitään. Sitten vanha rouva pienellä\nponnistuksella sai päänsä nostetuksi pielukselta, katsoi Liisaan ja\nsanoi niin selvään, että Amaliakin kuuli sen avaimenlävestä: -- En minä\nkuitenkaan kadu sitä että otin sinut. Sinusta on tullut oikea ihminen.\n\nHän painui huohottaen takaisin vuoteelle. Mutta kun Liisa kohenteli\nhänen päänalustaan ei hän voinut olla lisäämättä: -- Enemmän\nkiitollisuutta olisit kuitenkin saanut osoittaa.\n\n-- Mamma, -- Liisa painui hänen vuoteensa reunalle ja puhui hiljaa,\naivan hänen korvaansa. -- Minä en ole lauhkea luonteeltani, enkä\nosaa näyttää mitä tunnen. Mutta usko minua. Minä olen ollut ja olen\nkiitollinen.\n\nVanha rouva katsoi pitkään Liisaan. Silmäyksessä oli tyytyväisyyttä;\nhaikeutta ja vielä jotain, jota Liisa ei voinut selittää. -- Se on\nhyvä, -- sanoi hän viimein. Minä olen tyytyväinen. -- Mutta miehesi on\nnahjus.\n\nHän kääntyi samassa seinäänpäin jättäen Liisan ristiriitaisin tuntein\ntiedustelemaan itseltään mitä hänen oli tehtävä. Heikkoa sairasta ei\nsopinut rasittaa hänelle vastenmielisillä puheilla. Mutta toiselta\npuolelta tuntui yhtä väärältä kuin mahdottomalta olla vastaamatta\ntällaiseen. Oskar ei ansainnut moitteita, silloin kun häntä, Liisaa,\nkiitettiin. Mikään ei oikeuttanut sellaiseen, ellei toisten --\nsellaisten kuin Röllerin ja hänen kaltaistensa ilkeämielisyyttä luettu\nheidän uhrinsa rikokseksi.\n\n-- Mamma, -- sanoi hän puoliääneen, -- tietäisit miten hyvä Oskar on.\n\nMutta vanha rouva ei kuullut. Sen sijaan raotti Amalia uudelleen ovea\nja vilkutti Liisaa tulemaan. Sisar Emmaa ei saanut mitenkään rasittaa.\nHän oli kovin heikko.\n\nLiisa epäröi hetken. -- Voisinhan minä jättää lapset Oskarin huostaan\nensi yöksi, sanoi hän sitten. Mutta silloin pillahti Amalia itkuun.\nLiisa oli sydämetön, kun ei luottanut Salmiskaan ja Amalia-tätiin,\nvaikka tämä oli sairaan oma sisar. Ja sisar kai kuitenkin oli läheisin\n-- luonnollisesti läheisempi kuin vieras ottolapsi.\n\nLiisa kuuli Amalian haikean, valittavan äänen korvissaan pitkin\nkotimatkaa. Viime sanoissa tuntui omituisen pistävä oka.\n\n\n3.\n\nSydänyön aikana hiipi viikatemies vanhan rouvan vuoteelle. Hän kumartui\nsairaan puoleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisen: pian.\n\nVanha rouva oli nukahtanut. Hän heräsi suureen tuskaan, kohoutui ylemmä\nvuoteessaan ja katsoi ympärilleen.\n\nYölamppu paloi äänettömästi ja käryten matalalla tuolilla. Huoneen\nperällä oli Amalian vuode. Sisar nukkui siinä. Hän makasi selällään,\nsuu oli puoleksi avoinna ja joka henkäyksellä puhalsi hän pienellä\näännähdyksellä ilmaa ohuiden huuliensa välistä.\n\nVanha rouva näki kaikki vastenmielisen selvästi. Hän ymmärsi olevansa\nyksin ja avuton. Salmiskaa ei näkynyt missään. Jos olisi tehnyt mieli\nvaikka pappia, ei olisi saanut. Ja niinkuin Amalia kuitenkin oli\nvakuutellut tekevänsä vaikka mitä sisaren hyväksi.\n\nEikä se Liisakaan, joka kuitenkin vastikään oli vakuutellut\nkiitollisuuttaan. Hän tietysti ajatteli lapsiaan. Ja Oskaria, sitä\nnahjusta.\n\nVanha rouva tunsi sisäistä raivostumista, jota lisäsi se, että hän nyt\njuuri oli päättänyt antaa Liisalle osan perinnöstä. Hän oli tähän asti\nollut haluton siihen. Hän oli laskenut korkoa koron päälle kaikelle\nsille, mitä hän Liisan hyväksi oli kuluttanut. Ja se summa oli kasvanut\nsuureksi. Häntä oli oikein vaivannut ajatus, että hän yhden ihmisen\nhyväksi oli kuluttanut niin paljon. Sentähden oli tuntunut siltä, että\nnyt hän ei enää anna -- ei penniäkään.\n\nJa kun se Oskar lisäksi oli sellainen nahjus, ihan toisenlainen\nkuin miksi vanha rouva oli luullut, silloin kun tutustui häneen\nhänen seisoessaan Röllerin tiskin takana. Silloin hän oli tuntunut\nkauppamieheksi luodulta, mutta samassa kun hän rupesi omaan itsenäiseen\nhommaan, oli sekä onnistuminen että taito tipotiessään. Ihanhan\ntäytyisi nousta haudasta sulasta levottomuudesta, jos sellainen mies\nsaisi huolella pidetyn omaisuuden käsiinsä.\n\nVanhasta rouvasta olisi sellainen teko ollut verrattava hellityn ja\nhuolella hoidetun lapsen kadulle viskaamiseen.\n\nMutta nyt, kun viikatemies oli tullut ihan viereen ja katsoi silmiin,\ntuntui siltä kuin juuri se, mikä oli niin vaikeata, olisi ollut\ntehtävä. Ja Liisaa tekikin mieli auttaa. Lasten osaksi joutuisi siten\nmyöskin joku erä. Sekin ajatus tyydytti. Viattomia, pieniä lapsia\nJumalan sanakin käski holhoomaan.\n\nEhkäpä Jumala sitten pitäisi senkin asian mielessään.\n\nTaas kääntyi ajatus pappiin. Olisi tuntunut turvalliselta puhutella\nsellaista. Tiesihän semmoinen ihminen kuitenkin paremmin kuin muut,\nminkälaista oli rajan toisella puolella. Ei silti, että hän olisi\nkäynyt siellä näkemässä enemmän kuin muutkaan. Mutta olipahan kuitenkin\nollut opastamassa monta tielle. Ja siitäkin hän voisi vakuuttaa, että\nisättömän ja hyljätyn lapsen holhoominen on Jumalalle mieluinen asia.\n\nVanhalle rouvalle tuli suuri hätä omasta avuttomasta tilastaan. Siinä\ntestamenttiasiassakin olisi sekä papista että Salmiskasta ollut\napua. Kahdelle ilmaistu tahto pitäisi kai paikkansa, vaikkei ollut\ntestamenttiakaan. Sen tekeminen oli aina ollut hänelle vastenmielinen\nasia. Ensiksi oman epäröimisen tähden ja sitten siitäkin syystä, ettei\nyleensä tehnyt mieli antaa niitä rahoja kenellekään.\n\nMutta kun se nyt kuitenkin oli tehtävä. Kun se viikatemies vain odotti\neikä hellittänyt.\n\n-- Amaalia, -- A-maa-li-aa.\n\nTasainen, puhalteleva hengitys kuului yhä vuoteesta.\n\nSuuret hikihelmet nousivat vanhan rouvan otsalle.\n\nOli aivan kuin tahalla olisivat jättäneet hänet näin avuttomaksi.\nSalmiska ei tullut vaikka oli luvannut. Ja Amalia nukkui kuin viimeistä\nuntaan.\n\nVanha rouva otti pöydällä olevan tulitikkulaatikon ja koetti sillä\nnakuttaa pöytään.\n\nSilloin kävi väristys koko hänen ruumiinsa läpi. Tuntui aivan siltä,\nettä hän ei nakutakaan itse. Se on viikatemies. Tämä ei odota enää. Nyt\non oltava valmis lähtöön.\n\nEikä hän ole.\n\nKuka auttaa? Kuka opastaa?\n\nSuuret hikihelmet nousivat taas otsalle.\n\nKun saisikin papin. Kun ei olisi pakko tulla yksin toimeen.\n\n-- Isä meidän, -- hän alkoi.\n\nIsä, niin isä, kun siinä mielessä vain voisi lähteä! Ei siitä syystä,\nettä isätön lapsi on saanut kasvatusta, eikä muunkaan tehdyn hyväntyön\ntähden. Enemmän taisi olla laiminlyöntiä kuin tehtyä. Kova ja raharakas\noli sydän ollut. Jumalan edessä tilillä tulikin mieleen enemmän kuin\nolisi muistanut sanoa papille.\n\nMutta jos kuitenkin uskaltaisi -- sentähden, että _Hän_ on hyvä ja\nrakastaa -- --\n\nTaas tuli se testamentti mieleen.\n\nHyvä isänsydän vei ajatukset Liisan lapsiin.\n\nJos ne nyt näkivät nälkää eikä vanhemmilla ollut leipää heille.\n\nVanha rouva kohoutui vuoteessa ja huusi. -- Liisa, -- Liisa. Anna\nLiisalle!\n\nSisar Amalia liikahti. Silloin tunsi vanha rouva, että sisar vie\nhäneltä rahat väkipakolla. Hän on asettanut asiat näin, juuri näin.\nTämä on kaikki hänen työtään.\n\nVielä kerran kohoutui sairas vuoteessaan ja aikoi huutaa. Mutta ääntä\nei kuulunutkaan. Hän painui takaisin vuoteelle. Suu jäi ammottamaan ja\nsilmissä oli suuren pelästyksen tuska.\n\nTällaisena löydettiin hänet aamulla vuoteessaan.\n\n\n4.\n\nAmalia puuhasi hautajaisia suurella innolla ja kaikille nähtävänä\nolevalla kaipuulla. Hän unohti tyyten luuvalonsa, kolisteli keppineen\npaikasta toiseen, piti apuihmisiä tiukasti silmällä, ettei vaan mitään\nkatoaisi ja otti syvällä kunnioituksella esille tarvittavat rahat\nmahonkipiirongin laatikosta siitä paikasta, jonka Emma-vainaa oli\nhänelle neuvonut.\n\nHänen tehdessään sitä sattui silmä vähän kiertelemään muuallakin.\nTäytyi vilkaista, näkyisikö testamenttia jossain. Mutta ei näkynyt.\nJa siitä hän olikin ollut vakuutettu Emman kuolinyöstä asti. Hän oli\nsilloin aivan kuin unissaan kuullut Emman sanovan: -- Liisa, -- anna\nLiisalle, -- ja siitä hän oli päättänyt, että testamenttia ei ole,\nvarmastikaan ei.\n\nAjatus oli hykertänyt hänen sydäntään. Vanha sairas ihminen sellainen\nkuin hän tarvitsi toki paremmin rahaa kuin nuoret ja terveet. Ja hänhän\nsitäpaitsi oli läheisin ja luonnollisin perillinen.\n\nSilloin yöllä oli tullut vähän niinkuin paha olla, että jos sisar\nhyvinkin nyt huutaa ja on avun tarpeessa. Kuinka hän sitten saa rauhaa\nomaltatunnoltaan, kun ei ole tahtonut auttaa kuolevaa. Mutta kun hän\nkoetti vähän niinkuin kuulostaa, ei kuulunut mitään. Untahan hän vain\noli nähnyt, pahaa unta. Ja kun hän sitten oli nähnyt Emman suuressa\npelossa lasittuneen katseen, oli sekin käynyt tunnolle. Hän oli aina\nollut sellainen turhan tarkka ja helläluontoinen ihminen, ihan nuoresta\nasti.\n\nHän näki sen nyt siitäkin, että monet asiat ihan loukkasivat häntä\nEmman puolesta. Sekin ettei Liisa hommannut itselleen eikä lapsille\nkunnollisia suruvaatteita. Lapset saivat olla siinä missä olivat\nolleetkin, itselleen Liisa vain osti pienen kaistaleen halvinta\nsuruharsoa etumukseksi vanhaan mustaan leninkiin.\n\n-- Että voitkin. -- Amalia sanoi sen suoraan. -- Hän teki sinusta\nihmisen ja kulutti hyväksesi enemmän kuin moni oman lapsensa hyväksi.\n\n-- Minä en sure vaatteilla. -- Se sanottiin lyhyesti ja jyrkästi.\n-- Liisa oli muutenkin jäykkä ja luolaskematon, -- näihin aikoihin\nsuuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Ihan kuin jo olisi kadehtinut\nsitä perintöä.\n\n-- Totta kai sinä tuot lapset haudalle, -- huolehti Amalia. Hän tunsi\npyhäksi velvollisuudekseen valvoa sisaren muiston kunnioittamista.\n\n-- En minä voi ottaa niitä poloisia paleltumaan tähän pakkaseen.\nSuoraan sanoen ei tytöillä ole vaatteitakaan.\n\nJokin Amalian sisimmässä tuntui kummasti vavahtavan. Hän katsoi\nkiireisesti ulos ikkunasta. -- Onko teillä asiat niin huonosti, kysäsi\nhän samassa.\n\n-- On. Se, joka on silmin korvin velassa, ei liiku omillaan.\nSellaisella ei ole oikeutta hankkia itselleen muuta kuin tuiki\ntarpeellista. Tytöt eivät vielä käy koulua. He voivat siitä syystä\ntulla toimeen vähillä.\n\n-- Mutta pikku Oskar? Hän muistaa Emmaa. Liisa ei vastannut mitään\nja se harmitti taas Amaliaa. Liisa tietysti ajatteli poikaa,\njoka oli sellainen arka ja herkkämielinen lapsi, -- ei sietänyt\nmielenliikutusta, ei kylmettymistä, ei kerrassaan mitään.\n\n-- Kiitollisuudella ei ole sijaa maailmassa, sanoi Emma-vainaa. --\nAmalia pyyhki silmiään ja läksi keppiään kolistellen nilkuttamaan\nkeittiöön, josta oli kuulunut epäilyttävää lasin helähdystä. Muutamat\nihmiset särkivät kuin hullut käsitellessään toisen omaa.\n\nHaudalla Amalia kuitenkin mielihyvällä huomasi, että hänen sisarelliset\nkyyneleensä olivat tehneet tehtävänsä. Pikku Oskar seisoi Liisan\nvieressä pelokkaasti painautuen äitiinsä ja seuraten toimitusta suurin,\ntuskallisesti tutkistelevin katsein.\n\nÄiti-muori seisoi aivan heidän läheisyydessään huolestuneena\ntarjoillen heille omaa suojahuiviaan ja tuontuostakin vilaisten heihin\nlevottomasti kuin kana vaarassa oleviin poikasiinsa.\n\nAmalia sai selvän ja voimakkaan tunteen siitä, että hän oli ainoa\ntodellakin sureva tämän haudan partaalla. Ja se tuntui hyvältä --\nrahojenkin tähden. Siinä oli sekä oikeutta että oikeuttavaa.\n\nAmalian katse sattui kauppaneuvos Rölleriin, Oskarin entiseen\nesimieheen, jonka seuraavana päivänä piti tulla pesää selvittämään.\nRöller oli sellainen luotettava, kunnon mies. Kyllä hän toimittaisi\nkaikki parhaimman mukaan.\n\nAmalialle tuli äkkiä kova itkun puuska. Hän huomasi, että ihmiset\nkatsoivat häneen ja se yllytti häntä itkemään yhä enemmän.\n\nMuisto tästä hetkestä rupesi häntä itkettämään seuraavanakin päivänä\nRöllerin tullessa toimitukseensa. Hän painautui tuolille Röllerin\nviereen ja nyyhkytti hiljaa. Liisa miehineen istui syrjemmässä jäykkänä\nja silmän kostumatta.\n\nKun ei testamenttia ollut eikä useampia läheisiä perillisiä oli asema\nselvä.\n\n-- Tahtoisin minä kuitenkin, että saisit jotain muistoa vanhasta\nkodistasi, sanoi Amalia toimituksen päätyttyä ja nousi.\n\nHän irroitti seinältä Emma-vainaan taiteellisten taipumusten ainoan\ntuloksen, silkkikangasompeluksen, pyyhkäisi pölyt siitä hihansa\nsuruharsoon ja ojensi sen Liisalle.\n\n-- Ota tämä. Se on Emman nuoruuden taideteos. Sinä tiedät sen.\n\nAmalia pyyhkäisi tyrmistyneenä itkettyneitä silmiään ja katsoi pitkään\nLiisaan. Tämä hymyili ilmeisesti ottaessaan taulun sellaista omituista\nhymyä, josta ei päässyt perille mitä se oikeastaan merkitsi.\n\n-- Sillä on muistonsa, -- sanoi Liisa kääräisten taulun\npaperikaistaleeseen. Ääni oli omituisen terävä. Ja sanatkin tuntuivat\nsellaisilta, ettei oikein tietänyt mitä niihin sisältyi.\n\nAmalian sisin vavahti taas. Mutta sitten se rauhoittui. Oli niin\npaljon, jota täytyi ajatella ja josta huolehtia nyt, kun rakkaan Emman\nrahat vihdoinkin olivat hänen huostassaan.\n\nMutta äiti-muori, joka Oskarin ja Liisan poissaollessa oli kainnut\nlapsia, puhkesi näiden palatessa äänekkäisiin valituksiin.\n\n-- Vai ei mitään, ei mitään. Olisin minä kuitenkin luullut Emman\njakaneen säästönsä.\n\nLiisa ei puhunut mitään. Hän hääräili lasten kanssa, jotka olivat\nikävöineet häntä kotiin. Oskar painui läheiselle tuolille, nojasi\npäänsä käden varaan ja huokasi raskaasti. Hän tunsi kohtalonsa\nratkaistuksi.\n\nÄiti-muorin väsyneet kädet alkoivat vapista yhä enemmän. Sukka, jota\nhän koetti parsia, painui helmaan ja silmiä hämärsi. Hän ei tällä\nhetkellä kadehtinut ketään niin suuresti kuin Emma-vainaata, jolla\nolisi ollut mistä antaa, jos olisi tahtonut. Hän olisi mielellään\nantanut jälellä olevat päivänsä kymmenkertaisesti, jos vain niillä\nolisi voinut ostaa lapsilleen pienenkin osan perinnöstä.\n\n-- Voihan ne rahat vielä kerran kiertyä meille, -- sanoi Oskar viimein\nkuin lohdutellakseen äitiä. -- Amalia täti viittaili jo siihen. Mutta\nnyt ne olisivat tulleet niin kipeään tarpeeseen.\n\nHän ajatteli ovella olevaa vararikkoa ja tuhannen markan vekseliä,\njoka lankesi maksettavaksi viiden päivän perästä. Hänellä ei ollut\naavistustakaan rahojen saannista. Kaikki tiet olivat tukossa.\n\n-- Äiti-muori, -- sanoi Liisa samassa. Hän oli saanut lapset nukkumaan\nja tuli pöydän ääreen, missä äiti ja poika yhä istuivat. -- Tulisitteko\nte meille pariksi päiväksi? Minä aion pian lähteä pienelle matkalle.\n\nOskarin katse kohosi kysyvänä.\n\n-- Koululla on ylihuomenna lupa, sitten on lauantai ja pyhä.\nMaanantai-aamuna olen toivottavasti jo kotona. Tunnit saan kyllä\njärjestetyksi niin, ettei työ kärsi.\n\nLiisa istui jo parsimassa sukkia. -- Tiistainahan sinun vekselisi\nlankee, kysäsi hän kuin ohimennen.\n\nOskar nyökkäsi. Teki mieli kysyäkin jotain, mutta hän tunsi Liisan.\nSiitä syystä hän vaikeni. Tuli vain kuin helpompi olla. Vaikka samalla\ntuntui raskaaltakin.\n\n\n5.\n\nElna Rönnströmillä oli kaksi huonetta lähellä Pitkääsiltaa. Toinen\npienempi oli hänen omansa. Toinen suuri kuului tavallaan kaikille.\n\nAlote ja aate oli hänen omansa. Kerran palattuaan erään tuttavan\nluota Karjalta joutui hän Helsingin asemalla odottamaan puolta tuntia\nmyöhemmin lähtevää paikallisjunaa. Istuessaan naisten huoneessa sattui\nhänen huomionsa kiintymään nuoreen tyttöön, joka paksut konttorikirjat\nedessään istui ahkerasti kirjoitellen. Neidin pitäessä pientä lomaa.\nsyödäkseen voileipiä, antautui Elna puheisiin hänen kanssaan. Silloin\nhän sai kuulla, että neiti kävi kauppaopistoa, mutta asui niin\nahtaalla, ettei asunnossaan saanut töitään tehdyksi.\n\nTätä ensimäistä havaintoa seurasi pian toinen samanlaatuinen.\n\nElna tuli kerran myöhään kotiin eräästä kokouksesta. Noustessaan\nportaita hän huomasi nuoren naisen, joka oli nukahtanut\nporraskierteeseen. Hänen oli mahdoton jättää tyttöä siihen. Hän herätti\nhänet siitä syystä, otti selkoa hänen oloistaan ja sai niistä yhä\nselvemmän käsityksen siitä miten paljon Helsingissä oli nuoria, eri\naloilla työskenteleviä naisia, joilla ei edes ulkonaisessa suhteessa\nollut oman kodin, ei oman huoneen tarjoamaa suojaa.\n\nElna teki päätöksensä hänelle ominaisella nopeudella. Hänellä oli\nnäihin asti ollut varaa pitää kaksi huonetta itseään varten. Nyt\ntunsi hän velvollisuudekseen jakaa osansa niiden kanssa, joilla ei\nollut mitään. Hän ei enää voinut unohtaa sitä, ettei ihminen voi\nelää toisista eristettyä elämää, että hän on joko tekemässä elämän\nhelpommaksi tai raskaammaksi kanssaihmisilleen. Hän oli aikansa elänyt\nsokeana tässä suhteessa. Sentähden hän oli joutunut suureen velkaan.\n\nHauskasta kodistaan huvilakaupungissa muutti Elna itäisen viertotien\nvarrelle, vuokrasi sieltä itselleen kaksi huonetta ja kalusti toisen\naikomaansa tarkoitusta varten. Ovelle hän pani ilmoituksen: Seurustelu\nja lukuhuone naisille. Avoinna kl. 9 a.p. -- kl. 10 i.p.\n\nVanha, uskottu palvelija huolehti vieraiden vastaanottamisesta ja\npoislaskemisesta. Muutamilta yhdistyksiltä ja yksityisiltä Elna sai\nsekä kirjoja että sanomalehtiä. Sillä lailla alkoi työ hiljaa ja\nhuomaamatta, kunnes \"seurusteluhuonetta\" ruvettiin käyttämään yhä\nenemmän.\n\nElna ei koskaan voinut poistua kotoaan ensin vilkaisematta\n\"seurusteluhuoneeseen\". Usein istui siellä hänelle ventovieraita, mutta\nhän nyökkäsi kuin kotijoukolleen ja hänen jatkaessaan matkaansa oli\ntietoisuus huoneesta, jossa istui joukko lepääviä, lueskelevia tai\nkirjoittelevia naisia, hänelle sisäisen ilon ja voiman lähteenä.\n\nHän ajatteli tätä myöskin asemalla odottaessaan Liisaa.\n\nLiisa ja hän olivat viime vuosina tavanneet ainoastaan harvoin ja\npikipäin. Pitemmältä he eivät olleet olleet toistensa seurassa\nsen junamatkan jälkeen, joka Elnan oloissa oli muodostunut\nkäänteentekeväksi. Senverran Elna kuitenkin oli seurannut Liisan oloja,\nettä hän aavisti tähdellisen syyn aiheuttaneen matkan, jolle Liisa näin\nkeskellä lukukautta ja huolimatta taloudellisesta ahdingostaan läksi.\n\nJuna vihelsi samassa.\n\n-- Tuntuu aivan siltä kuin emme olisi tavanneet vuoskymmeniin. --\nLiisa huoahti sanoessaan sen. Taaksepäin jäänyt taival oli ollut ei\nainoastaan pitkä, vaan myöskin raskas.\n\n-- Tänne, -- tule tänne. -- Elna avasi huoneensa oven ja veti Liisan\nmuassaan omalle puolelleen. Sitten hän iloisesti rupesi kertoilemaan\nomista nykyisistä oloistaan. Joskus hän keskeytti kertomuksensa kuin\nantaakseen Liisalle tilaisuutta kertomiseen, mutta kun tämä pysyi\nvaiteliaana, jatkoi hän itse.\n\nLiisa pani merkille, että Elna nykyään oli yhtä innostunut työhön\ntoisten hyväksi kuin ennen oman osansa ottamiseen. Eikä se innostus\nollut hetkellistä ja ohimenevää laatua. Elnan elämä ja kehitys\noli käynyt tähän suuntaan alkaen tuosta unohtumattomasta illasta\nrautatievaunussa. Kuka se pieni surupukuinen tyttö oli ollut, oliko hän\nlapsi, joka oli jäänyt isättömäksi sen suhteen vuoksi, joka sinä vuonna\noli ollut Elnan elämän ytimenä, vai oliko hän ainoastaan tietämättään\npuhunut toisten puolesta, oli Liisalle yhä tietymätöntä. Liisa oli vain\nnähnyt seuraukset.\n\nElnan iloinen nauru tempasi Liisan hänen ajatuksistaan. -- Huomaatko\nsinä että asiat eräässä suhteessa ovat samalla kannalla kuin ennenkin.\nMinä puhun ja puran sisintäni sulle, sinä vaikenet.\n\nLiisa hymyili. -- Jokainen mallinsa mukaan. Leivän puolesta\nponnistelevalla perheenäidillä ei olekaan sellaista kerrottavaa, mikä\nvoisi olla iloksi toisille. Sinulla on ihanteesi.\n\n-- Paljon enemmän kuin ihanteita. Minulla on usko. -- Älä nyt ajattele\nmitään uskonopillista määritelmää. Uskolla tarkoitan luottamuksesta\nelämämme alkulähteeseen lähtenyttä sisäistä voimaa. Kun olin joutunut\nepätoivoon, tekemäni suuren erehdyksen johdosta, en olisi jaksanut\njatkaa elämää, ellen jumalallisesta anteeksiannosta olisi saanut tätä\nsisäistä voimaa. Se on minulle selvittänyt elämäni tarkoituksen.\nSe sovittaa elämän ristiriidat ja se auttaa elämään onnellisena\nriippumatta ulkonaisista oloista.\n\nElna nousi, kiersi kätensä Liisan kaulaan ja katsoi häntä hetken\nsydämellisesti silmiin. Sitten hän jatkoi entistä, hilpeän iloista\npuhettaan.\n\nMutta monet ajatukset valvottivat Liisaa sinä iltana. Hänen ajatuksensa\nluistivat Elnasta muutamiin kristillisiin toimihenkilöihin, joiden\nluona hän edellisenä päivänä oli käynyt pyytämässä lainaa. Mitä oli\nnäillä monen kunnioitusta nauttivilla henkilöillä ollut hänelle antaa?\nKun he sanojensa mukaan eivät voineet avustaa häntä, ei pienemmällä\neikä suuremmalla summalla, olivatko he edes antaneet rohkaisevaa,\neteenpäin auttavaa myötätuntoa? Olivatko tavalla tai toisella ottaneet\nhänen asiaansa omakseen?\n\nHän hymyili katkerasti. Muutamat olivat evästäneet häntä tympäisevillä\nmuistutuksilla Jumalan kasvattavasta rakkaudesta, toiset olivat\ntoivotelleet, että muut auttaisivat heidän kieltäytyessään.\n\nJos Jumalaa rupesi arvostelemaan sen mukaan mitä näki monen \"uskovan\"\nelämästä, ei se suinkaan ollut puoleensavetävää.\n\nMutta Elna oli toisenlainen. Hänen sekä sanansa että elämänsä\ntodistivat hänen uskossaan olevan sitä voimaa, josta hän puhui. Se oli\ntodella kuin elävä, näkymättömistä lähteistä kuohuva virta.\n\nLiisa tunsi sisimmässään syvää, polttavaa janoa. Raskas tie kysyi\nvoimia. Ja se tie, jolle hän huomenna aikoi lähteä, tuntui ylivoimaisen\nraskaalta. Hän olisi säästynyt siitä, jos jokukaan vain olisi\ntahtonut ja voinut auttaa. Mutta kun kaikki tähänastiset keinot\nolivat näyttäytyneet turhiksi, ei ollut muuta neuvoa. Oli epätoivon\nrohkeudella turvauduttava viimeisiin hätäkeinoihin.\n\nHän muisteli hankkimiaan osotteita. Sitten hän suunnitteli mielessään,\nmissä järjestyksessä hänen oli käytävä raskaalla asiallaan. Lähinnä\nasui eräs virkamies, joka jatko-opistovuosina oli ollut itsepintaisen\nsitkeä tunteittensa osoittamisessa ja jolla nyt oli hyvät tulot. Hänen\npuoleensa oli ehkä ensimäiseksi yritettävä.\n\nLiisalle nousi kylmä hiki otsalle. Tällainen matka tuntui niin\nmahdottoman alentavalta. Mutta hänellä ei ollut oikeutta ajatella\nitseään. Rehellinen konkurssi, niin vaikealta kuin se tuntuikin, ei\nsittenkään olisi ollut mitään. Mutta Oskarin vekseli lankesi, ei\nollut tietoakaan rahoista, ja lapset olivat muutaman päivän perästä\nsuorastaan ilman leipää.\n\nOskar olisi luonnollisesti vastustanut tätä matkaa, jos olisi\naavistanut, minne Liisa aikoi kääntyä. Hän olisi ainakin mieluummin\ntahtonut mennä itse kuin laskea vaimoaan tällaiselle kerjuumatkalle.\nMutta hänelle ei ehkä olisi annettu, -- siksi täytyi yrittää -- --\n\nLiisa puri hammasta ja kädet painuivat toisiinsa tuskallisesti kuin\nkouristuksessa.\n\nElna oli luvannut antaa minkä ikinä vain irti sai. Mutta hänelläkin\nsattui olemaan vähän. Jollei kaikki yhteensä riittäisi kipeimpään\ntarpeeseen, oli vielä turvauduttava siihen viimeiseen, kaikkein enimmin\nkirvelevään keinoon. Se tuntui tosin eräässä suhteessa aivan kuin\noikeuden mukaiselta. Siinä kohdassa Liisa olisi voinut olla vaatimassa.\nRaha oli mitätöntä sen rinnalla, mitä häneltä oli riistetty. Ja\nsittenkin!\n\nMutta jos hän sen kautta saisi Oskarin vapautetuksi taakasta, olisihan\nhänen edellisetkin kärsimyksensä sillälailla eräällä, joskin katkeralla\ntavalla kääntyneet Oskarille ja siten hänelle itselleenkin hyväksi. Ja\ntäytyihän siitä silloin tavallaan olla kiitollinen.\n\nLiisa pyyhki kylmällä kädellä hikistä otsaansa, silmät painuivat\nväsyneinä umpeen ja sisimmässä tuntui taas syvä, polttavan näännyttävä\njano.\n\n\n6.\n\nOskar oli Liisaa vastassa asemalla tämän palatessa. Hän pelästyi Liisan\nväsynyttä ilmeitä, mutta tämä vältti miehensä huolestunutta tiedustelua\niloisella: -- Minulla on paljon hyvää sinulle. -- Kuinka lapset voivat?\nkysyi hän sitten heidän pyrkiessä tungoksesta aseman edustalla.\n\n-- Muut hyvin, mutta Oskar on ollut väsynyt ja yskässä. Minä en antanut\nhänen mennä kouluun tänään.\n\nLiisa joudutti huomaamattaan askeleitaan, käänsi asemalta syrjäkadulle\nja rupesi siellä kertomaan Oskarille matkastaan. Hänellä oli muassaan\nkaksitoistatuhatta.\n\n-- Kaksitoistatuhatta! -- Oskar hätkähti. Liisa kuuli äänestä, ettei\nhän enää jaksanut iloita.\n\n-- Se on paljon ja se on vähän, -- sanoi hän väsyneesti. -- Sinun\ntekosi on joka tapauksessa sitä mitä se on. -- Hän puristi vaimonsa\nkättä.\n\n-- Enhän minä muuten olisi saanut, -- rupesi Liisa selittämään, -- en\nedes riittävästi vekseliin, mutta kun en tietänyt muuta neuvoa, menin\nvanhan parooni Silversköldin luo. Sieltä annettiin koroton laina.\n\nLiisa innostui kertomaan. Hänellä oli jo valmis suunnitelma\ntulevaisuutta varten. Sekatavarakauppa oli lakkautettava. Se ei\nmenestynyt, ei ainakaan Röllerin eläessä. Velkojen suoritukseen oli\nsumma luonnollisestikin liian pieni, mutta sen avulla saataisiin ehkä\nsopimus aikaan velkojien välillä. Ja sitten oli Oskarin yritettävä\nuudelleen, toisella alalla. Kaupunki kaipasi vieraskotia. Sellainen\nsaataisiin ehkä suhteellisen halvalla pystyyn nyt, kun Amalia-täti\nPietariin muuton johdosta aikoi myydä talonsa eikä tiedossa oleva\nostaja tarvinnut sitä itseään varten. Hän oli muuten kunnon mies, jonka\nkanssa hyvin selviytyisi asioissa. Liisa voisi lisäksi ruveta pitämään\npientä lelu- ja paperikauppaa. Se ei nielisi niin paljon kuin suuri\nsekatavarakauppa ja voisi kuitenkin tuottaa voittoa semminkin kun\nsellaisesta oli puute.\n\n-- Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa. -- Oskar aivan elpyi uutta\nintoa herättävien ehdotusten johdosta. Hänen nykyisen asemansa\nmahdottomuus oli ollut painajaisena, joka häneltä riisti kaiken\ntoimintahalun.\n\n-- Ajattele vain elämää täydellisessä riippumattomuudessa Rölleristä,\nhänen alentamistaan hinnoista, hänen salavihjauksistaan ja ostajia\nonkivasta käytöksestään! -- Liisa nauroi entiseen, heleä-ääniseen\ntapaansa, puisti miestään leikillisesti käsipuolesta ja läksi sitten\nkiireisesti nousemaan kodin portaita. Hänen painaessaan ovikelloa oli\nhänen liikkeensä jo hätäisen levoton.\n\n-- Äidin oma pikku poju, puheli hän painautuen pikku Oskarin vuoteen\nlaidalle. Käsi laskeutui pojan otsalle. Se poltti.\n\n-- Äiti, minä olen niin kipeä.\n\n-- Minä näen sen. Sinun ei pidä puhua nyt. Se rasittaa sinua.\n\nPoika painoi silmänsä kiinni ja makasi liikahtamatta kuin nukkuva.\nJoskus vain kuului hiljaista valitusta. Ja kun lääkäri saapui, seurasi\npoika tämän liikkeitä suurin, kysyvin silmin. Mutta hän ei sanonut\nmitään. Vasta toisten nukuttua kutsui hän hiljaa ja heikosti äitiään.\n\n-- Äiti, luuletko, että minä kuolen?\n\n-- Rakas, älä nyt puhu. Anna minun kertoa sinulle niinkuin ennenkin.\nSinähän muistat, että minä kerran kerroin suuresta puutarhasta, jossa\nlasten sielut lentelevät, ennenkuin ne syntyvät tänne maailmaan.\n\nPoika nyökkäsi.\n\n-- Ei kukaan tiedä milloin sanotaan pienelle lapselle: \"lennä nyt\nmaailmaan, elämään siellä\". Ei kukaan tiedä milloin sanotaan: \"tule nyt\npois\".\n\n-- Mutta äiti, minä en tahdo sellaiseen mustaan hautaan kuin vanha\nmamma.\n\nLiisan sydäntä kouristi. Minkätähden hän aina joutui syylliseksi juuri\nsuhteessaan tähän lapseen? Muutenkin tuntui usein siltä, kuin hänen\nolisi pitänyt pyytää pojaltaan anteeksi kaikkea, mikä haavoitti tämän\näärimmäisen herkkää ja raskasta mieltä. Pitikö hänen vielä syyttää\nitseään lapsen kuolemastakin?\n\n-- Makaa nyt vain ihan hiljaa ja anna äidin hoitaa sinua, niin tulet\npian terveeksi.\n\nPoika painoi uudelleen silmänsä umpeen äidin pyyhkiessä hänen\npolttavia jäseniään vilvoittavalla vedellä. Näytti siltä kuin hän\nsiinä maatessaan vähitellen olisi vaipunut jonkunmoiseen horrostilaan.\nMutta hänen rintansa nousi ja laski vaivaloisesti ja tuskan hiki nousi\nsuurina helminä otsalle.\n\nLiisan ajatus kääntyi katkerana Amalia-tätiin. Oli hänkin osannut\nvedota juuri siihen kohtaan, joka oli arin. Ja kun Liisalla itsellään\noli tuoreessa muistissa viime puhelu vainajan kanssa, oli sekin ollut\nihan kuin velvoittamassa. Ja sehän se hänet voittikin.\n\nMutta nyt Oskar kuitenkin juuri haudalta oli saanut sekä vilustumisensa\nettä sen sisäisen kammon, joka näkyi raatelevan häntä.\n\n-- Äiti, -- suuret surulliset silmät olivat hitaasti auenneet\nuudelleen, -- saanko minä puhua?\n\n-- Rakas pikkuinen, saathan sinä.\n\n-- Minä tahtoisin tietää, minne sielu lentää, kun se lähtee täältä.\n\nLiisa ei saanut vastatuksi.\n\n-- Äiti, kuka kutsuu sitä?\n\nVastaus viipyi yhä. Liisa ei tahtonut antaa tyhjiä sanoja. Hänen täytyi\nitse uskoa siihen, jota hän vakuutti lapselleen. Vain sellainen sana\noli elävä sana. Eikä muu tässä kelvannut.\n\nHänen täytyi lapsensa tähden tehdä itselleen selväksi, eikö hänellä\nollut mitään, mikä saattoi lohduttaa ja kannattaa. Ja jollei ollut, oli\nse omistettava -- tavalla tai toisella. Tällainen kärsivä pieni raukka\nei saanut jäädä ilman apua.\n\n-- Muistatko, alkoi hän hiljaa ja epäröiden, -- että me kerran yhdessä\nkatselimme suurta, ihmeellistä konetta. Ja muistatko, että koneen\nvieressä oli mies, joka käytti sitä.\n\nPoika nyökkäsi.\n\n-- Joka talven jälkeen tulee kaunis kevät. Uudet kukat nousevat\nkukkimaan. Uudet pikku lintuset syntyvät ja livertelevät meille. Koko\ntämä meidän maailmamme on suuri ihmeellinen kone. Kun ei sitä vielä\nollut, oli Jumala. Hän antoi tämän maailman tulla näin kauniiksi ja\nihmeelliseksi. Hän sanoo: synny ja kasva, mene ja tule. Ja hän rakastaa\nkaikkia.\n\n-- Hän on hyvä, -- sanoi poika hiljaa.\n\nÄiti ei uskaltanut jatkaa.\n\n-- Äiti, -- tuli taas vuoteesta, -- luuletko, että minä voin nauraa ja\nleikkiä Jumalan luona?\n\nLiisa painui polvilleen vuoteen viereen. Koko hänen ruumiinsa vapisi.\n-- Luulen, oma rakas poikani, -- luulen.\n\n-- Äiti, silloin minä tahdon päästä sinne, -- tuli päättävästi. --\nMinä tahtoisin olla iloinen, oikein iloinen. Mutta minun tulee niin\nvaikea olla aina, kun sinä et pidä minua kädestä. Etkä sinä aina jouda\ntekemään sitä, äiti.\n\n-- En rakkaani. -- Liisan käsi pyyhki vilvoittelevasti pojan otsaa.\nSitten hän painoi sille hellän, hyväilevän suudelman, samalla kuin hän\nhymyili kaikkein kauneimman ja onnellisimman äidinhymynsä, joka loi\nheikon kajastuksen lapsenkin kasvoille.\n\n-- Jos en saa pitää sinua täällä luonani, tahdon muistaa, että sinulla\noli vaikea olla, kun ei äiti pitänyt sinua kädestä ja että sinä\nsentähden sait lähteä pois.\n\nHän tunsi sinä hetkenä antavansa pois lapsensa. Ja hän tunsi, ettei\nantaminen supistuisi ainoastaan sisäiseen tahdon tekoon. Se oli\ntapahtuva todellisuudessa. Eronhetki läheni, -- -- ehkä sitäkin varten,\nettä hän sitten kokonaan ja tarmolla ajattelisi selvitettäviä asioita\nja niitä iloisia tyttöjä, jotka häntä tarvitsivat. Niin kauan kuin\npikku Oskar eli, oli hänellä ollut ja oli oleva etuoikeutensa -- sen\nsuuren velan tähden, johon äiti kerran oli joutunut.\n\n\n7.\n\nKauppaneuvos Röller istui mukavassa englantilaismallisessa\nnojatuolissaan. Päivän lehti oli auki levitettynä pöydällä hänen\nvieressään ja toisella puolella oli pienellä tarjoilupöydällä\nsisäänkannettu aamiainen. Kauppaneuvos söi aina ensimäisen, kevyen\naamiaisensa työhuoneessaan, jonne palvelija määrätyllä kellonlyöntinä\nkantoi sen.\n\nKauppaneuvos söi paraillaan. Hän antoi kahvin höyrytä kupissaan,\nlevitti mielihyvällä voita entistä vahvemmasti leivälle ja pani\npäällimmäiseksi viipaleen hienointa, savustettua sianlihaa. Sitten\nhän haukkasi hitaasti ja suutaan maiskutellen. Samassa nakutettiin\novelle. Tyytymättömyys nautintorikkaan hetken häiriytymisestä kuvastui\nkauppaneuvoksen kasvoilla, jonka johdosta kynnykselle pysähtyvä\npalvelija puoleksi arkailemalla ilmoitti vieraan tiedustelevan\nkauppaneuvosta.\n\n-- Olenhan minä sanonut, että minä tähän aikaan tahdon olla rauhassa.\n-- Kauppaneuvos pureskeli yhä suutaan mutistellen voileipäänsä.\n\n-- Minä sanoin, -- mutta hän pyysi niin kovin. Se on herra Malm.\n\n-- Vai Oskar Malm.\n\nRöllerin suu meni omituiseen hymyyn ja pienet ihraiset silmät katsoa\ntiirottivat uteliaasti ovelle päin.\n\n-- Antaa tulla, antaa tulla, -- hän sanoi uudelleen haukaten.\n\n-- No, terve mieheen! -- Kauppaneuvos ojensi toverillisesti kättä\ntuolistaan ja kulautti sitten kahvia suuhunsa palan painimeksi.\n\nOskar Malmin katse tarttui muutamaksi sekunniksi aamiaistarjottimeen.\nKauppaneuvoksen tavat olivat hänelle vanhastaan tuttuja. -- Mutta\ntällainen pieni, herkullinen aamiainen oli hänelle hänen nykyisissä\noloissaan jotain niin tuntematonta, että se vaikutti suorastaan\nlumoavasti. Hän ei saanut katsettaan siitä irti kiskaistuksi. Silmä söi.\n\nRöller huomasi sen ja se huvitti häntä. -- No, Malm, kerran tekin\npitkistä ajoin astutte tähän teille jokseenkin tuttuun huoneeseen.\n\n-- Minun täytyi tulla -- --\n\n-- Vai täytymyskö se vain suo minulle kunnian -- --\n\nMalmin kasvoille nousi polttava puna. Käsi nutuntaskussa puristui\nnyrkkiin ja huulille pyrki suora sana pirullisesta pilkasta. Mutta Malm\nmalttoi mielensä. Asia, jolle hän oli lähtenyt, ei sopinut ajettavaksi\nkiivaudessa eikä persoonallisten tunteiden kuohussa.\n\n-- Te tiedätte varmaan, herra kauppaneuvos, että vaimoni kasvatusäidin\nsisar on heikkona sairaana Pietarissa?\n\n-- Aivan niin, aivan niin.\n\n-- Me saimme tiedon siitä eilen illalla. Vaimoni tahtoisi, että\nmatkustaisimme sinne, koska vanhus tuntuu tahtovan sitä. Mutta matka on\npitkä ja kallis. Eikä meidän oloissamme sovi sivuuttaa sitä puolta.\n\n-- Mutta kuolevan tähden. Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti.\n\nOskar Malm ei vastannut.\n\n-- Niin, ja jos sitten vanhus vielä sattuisi muistamaan\ntestamentissaan. Teillä on ehkä jonkinmoisia toiveita? -- Röller\nleikkasi hienon viipaleen juustoa leivälleen ja vilkaisi sitä\ntehdessään syrjäsilmällä ja tutkivasti Malmiin.\n\nTämä meni hämilleen samalla kun häntä harmitti, semminkin kun hän ei\nvoinut kieltää asiaa. Hän oli itse tullut ajatelleeksi, että olisi\nnoloa, jos he, ehkä ainoat perilliset, eivät olisi saapuvilla edes\nhautajaisissa.\n\nMutta raha, mistä ihmeestä he saisivat sen?\n\nLiisahan se oikeastaan oli yllyttänyt häntä tulemaan tänne, --\npääasiallisesti sitä varten, että he Röllerin kautta ehkä saisivat\ntuoreimmat tiedot sairaan voinnista ja pääsisivät varmuuteen siitä,\nvieläkö oli toivoa tavata hänet hengissä. Mutta Liisa oli toivonut\nsitäkin, että Röller, jos kehoitti matkustamiseen, ehkä itsestään\ntarjoutuisi lainaamaan matkalle tarvittavat rahat. Liisa ei mitenkään\ntahtonut laskea Oskaria tuttavien luo suorastaan pyytämään lainaa.\nJa oikeassa hän perustelussaan olikin. Ihmisillä oli hyvä muisti\neräänlaisissa asioissa etenkin. Tosin perheen raha-asiat olivat\nvaienneet; sen jälkeen kun Oskar pääsi sekatavaraliikkeestään ja sai\nsopimuksen tehdyksi velkojiensa kanssa, mutta jos nyt -- vaikkapa vain\ntällaisen tilapäisen lainan vuoksi -- olisi turvauduttava pyytämiseen,\nsanottaisiin pian: jo ovat taas kulkemassa entisiä latuja.\n\n-- Niin, kuten jo sanoin, vahvisti Röller, -- minusta teidän\nvelvollisuutenne on lähteä.\n\n-- Te siis luulette, että vielä ennätämme tavata hänet hengissä?\n\n-- Luulisin ainakin. Ja kiitollisuuskin velvoittaa.\n\n-- Kyllähän me, -- kiiruhti Malm vakuuttamaan, -- jollei sattuisi niin\nvaikeaksi rahojen puolesta.\n\n-- Tjaa, tjaa. Mutta saahan sitä aina lainaa. Tehän saitte yks kaks\nvelkasopimuksenkin aikaan -- ja teille edullisen, luulen. Nyt olette jo\nyrittämässä uudella alalla. Onnea vaan!\n\nMalm nousi äkkiä. -- Niin hyvästi sitten, herra kauppaneuvos. -- Ja\nanteeksi, että häiritsin aamuateriaanne.\n\n-- Ei mitään, ei mitään. -- Tällainen pieni puhelu lisää vain\nruokahalua. -- Röller nousi saattamaan vierastaan ovelle.\n\nKadunkulmauksessa yhytti Malm Liisan, joka tuli aamutunneiltaan. Heidän\nkatseensa yhtyivät tiedustellen ja vastaten.\n\n-- Ei siis mitään? Ja käskettiin kuitenkin lähtemään?\n\n-- Niin käskettiin. Kävin nyt tullessa kahden tuttavankin luona, mutta\nen saanut heiltäkään.\n\n-- Siis on minun hankittava.\n\n-- Jos on lähdettävä.\n\n-- Meidän on --, koska Röller ei ainakaan tietänyt sanoa mitään siitä,\nettä olisi myöhäistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla samana päivänä he istuivat yöjunassa kumpikin likistettynä\npenkinnurkkaukseen täpötäydessä, raskasilmaisessa vaunussa.\n\nMalm torkahteli silloin tällöin, välillä hän ajatteli Amalia-tädin\nomaisuutta. Jos se, kuten oli otaksuttavaa, pian olisi heidän\nhallussaan, oli se tietysti Liisan ja lasten oma. Ja he saisivat\ntotisesti pitää omansa, nyt kun ei enää ollut suurta, varoja nielevää\nliikettäkään. Kun oli päästy lankeavien vekselien ja ahdistavien\nvelkojien pihdistä, saattoi tulla toimeen vähällä. Tädiltä\ntuleva pääoma oli siitä syystä kokonaan käytettävä parempien ja\nrauhallisempien päivien hankkimiseksi Liisalle. Jos liikeneisi varoja\nmuuallekin, esimerkiksi uuteen paperikauppaan, oli se joka tapauksessa\nasetettava vasta toiselle sijalle.\n\n-- Etkö saa unta? -- Malm kumartui Liisan puoleen. -- Sinä näytät ihan\nmenehtyvältä.\n\nLiisa otti käden silmiltään. -- Minä olin kuitti jo meidän\nlähtiessämme. Ja täällähän on aivan tukehduttavaa.\n\nMalm nousi tarkastamaan venttiilejä. Ne olivat auki, mutta se ei\ntuntunut missään.\n\nLiisa painoi nenäliinan suulleen ja koetti päästä edes jonkinlaiseen\nhorrostilaan. Koko matka tuntui niin ahdistavalta. Ei olisi tehnyt\nmieli lähteä ensinkään. Ja se rahanhankintakin oli ollut niin karvasta.\nMutta kun toiselta puolelta ei saanut rauhaa siltä ajatukselta, että\njos täti hyvinkin elää ja odottaa, eivätkä he tule.\n\n\"Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti\", oli Röller sanonut.\n\nLiisan huulia väräytti katkera hymy. Olihan hänellä eräänlaisia\nkasvattajia luvun puolesta ollut monta. Mutta äidinmieltä hän ei\noikeastaan ollut tavannut kenessäkään muussa kuin äiti-muorissa. Ja\nhänellekin oli oma tietysti oma.\n\nLapsuudessa alkunsa saanut sisäinen nälkä kalvoi taas kuin jäytävä\nkipu. Ja samalla täytti toinenkin suuri kaipuu hänen sisimpänsä. Se\nlapsi, joka erikoisen paljon oli tarvinnut äitiään, oli ollut erikoisen\nrakas. Hän oli siksi jättänyt suuren tyhjyyden jälkeensä, tyhjyyden,\njota ei kukaan nähnyt ja jota vain harva olisi käsittänyt.\n\nAjatus luiskahti taas äiti-muoriin ja pysähtyi häneen. Hänellä oli\nsittenkin oikeata äidinmieltä. Mutta kovaa oli, kun ihminen vanhana\njoutui niin raatamaan lasten ja lastenlasten hyväksi kuin hänkin usein\noli tehnyt.\n\nJos nyt asiat kääntyisivät paremmalle kannalle, oli todella aika\näiti-muorin päästä nauttimaan vanhuuden oikeuttamasta levosta.\nLuotettava palvelija oli aivan toista kuin määrätunneiksi työhön\nsaapuva apuihminen. Ja kun olisi varaa palvelijan pitämiseen, saisi\näiti-muorikin levätä.\n\nLiisa havahtui ajatuksistaan Oskarin käden kosketuksesta. Oltiin jo\nlähestymässä Pietaria. Pietarin sumuinen ja raaka ilma huokui aamuisen\njäätävänä heitä vastaan asemalla.\n\nHe saivat ajurin ja läksivät suoraapäätä Amalia-tädin asuntoon.\nPitkäaikaisen odotuksen jälkeen tuli viimein uninen palvelija avaamaan.\nOven varmuusketju kalisi oven varovaisesti auetessa raolleen. Kuultuaan\ntulijoiden nimet näytti palvelija kuitenkin rauhoittuvan. Hän irroitti\nketjun salvasta ja laski vieraat sisälle. Sitten hän tarjoutui\nkeittämään teetä lämpimiksi. Muuta tarjottavaa hänellä ei ollutkaan.\nKuolema oli jo korjannut hänet, jota vieraat kai olivat tulleet\nkatsomaan. Palvelija katosi samassa, mutta palasi pienen ajan kuluttua\nteetarjottimineen. Siinä oli muun lisänä kirje. Vainaja oli määrännyt,\nettä se oli annettava esille heti, jos Suomesta tulisi sukulaisia\nhautaukseen.\n\nOsoite oli Liisalle. Hän mursi kuoren ja luki, sitten hän sanaakaan\nsanomatta ojensi sen Oskarille.\n\n\"Oli jo aikoja sitten luvannut rahansa erääseen\nhyväntekeväisyyslaitokseen. Röllerillä on testamentti. Hän tietää\nkaikki.\" -- Oskar viskasi kirjeen luotaan ja painui läheiselle tuolille\nähkyen kuin hengenahdistuksessa.\n\nLiisalta pääsi lyhyt, terävä nauru. -- Minulle tarjottiin toissapäivänä\nmuutamia lisätunteja. Niillä me toivottavasti voimme maksaa tämän\nmatkamme ja suruharson, jonka eilen ostin velalla.\n\n\n\n\nONNEN KESÄ\n\n\n1.\n\nReetta-muori kuului eroittamattomasti Kukkarannan taloon. Hän oli\nsyntynyt talon maalla, mökkiläisen tuvassa. Pikku tyttönä hän tuli\ntaloon palvelukseen, meni siellä vanhempana naimisiin talon rengin\nkanssa ja asettui omien vanhempiensa kuoltua perheineen asumaan\nsyntymämökkiinsä. Siellä hän leskeksi jäätyäänkin asui, teki töitä\ntaloon, huolehti välillä omastaan ja elätti sillä keinoin lapsiaan.\n\nNyt hän oli vanha. Lapset olivat maailmalla, tyttäret naimisissa,\npojista toinen Amerikassa, toinen hyvin toimeentulevana ammattilaisena\nItä-Suomessa. Lapset muistivat äitiä silloin tällöin rahalähetyksillä\nja Suomessa oleva poika tuotatti äidin omilla varoillaan kahdesti\nvuodessa käymään luonaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan viipynyt näillä\nmatkoillaan kahta viikkoa kauemmin. Hän tuli säännöllisesti kipeäksi,\njollei ollut kotona työssään. Hän tunsi sen ruumiissaan.\n\nJa hänen sielunsa tuli sairaaksi ikävästä kotimökkiin ja eläinten luo.\n\nReetta oli ikänsä ollut läheisessä suhteessa kaikkiin\nluontokappaleihin, puhumattakaan niistä, joita hän hoiti. Hän ei\nensinkään voinut käsittää niitä, joista eläin oli jotain vallan\ntoista kuin ihminen. Luotu kuin luotu. Ja Reetasta eläinten puhe oli\nyhtä helposti käsitettävissä kuin ihmistenkin, samoin kuin hän oli\nvarma siitä, että eläimet käsittivät sen, minkä hän sanoi heille. Hän\nnäki sen aina tullessaan poikansakin luo. Pojalla oli kaksi lehmää.\nTervehdittyään talonväkeä meni Reetta sanomaan päivää lehmille. Heti\novenavauksesta ymmärsivät lehmät kuka oli tulossa. Ne eivät edes\nkääntäneet päätäänkään. Ne tunsivat Reetan läsnäolon ja alkoivat\nynistä vain odotellen, että vapisevat sormet ystävällisesti alkaisivat\nraaputella korvanjuuresta ja ryppyinen käsi pehmeästi pyyhkäisisi\nlanteita.\n\nReetan palatessa kotiin uudistui siellä jälleennäkemisen ilo sekä\nkotimökin että talon navetassa. -- \"Kaikki on niin kuin olla pitää\",\nynisivät lehmät toisilleen. \"Reetta on kotona\" -- \"Reetta on tullut,\nkuk-keli-kuu\", ilmoitteli Kalle-kukko hartaasti kuunteleville kanoille,\njotka kotkottivat uutisen eteenpäin. Hyvä, turvallinen tunne valtasi\nheidät kaikki. He tiesivät, että sairauden tai muun ahdingon tullessa\noli Reetta tuiki tarpeellinen olemassa, sattuipa tuo vahinko sitten\nsikojen, lehmien tai minkä perheenjäsenen kohdalle hyvänsä. Reetan\nsydän sairasti sairastavan kanssa, samalla kun hänen ajatuksensa\nja kätensä virkkuna oli auttamassa. Hän valvoi sairaan luona,\nistua kyyrötti kanalassa tai sikalassa, hän hieroi ja pehmitteli,\nvoiteli ja ropitti. Ja kun potilas alkoi parantua, ei siitä sanoilla\ntarvinnut ilmoitella. Reetan silmistä se oli nähtävänä sekä neli- että\nkaksijalkaisille.\n\nNyt Reetta istui Kukkarannan aitanportailla päivää paistattamassa.\nHän oli kevättalvella käytyään poikansa luona sairastellut kovaa\ntautia. Toiset olivat jo luulleet sen olevan kuolemaksi ja siitähän\nse hänestäkin ruumiissa oli tuntunut. Eikä hänellä olisi ollut mitään\nasiaa vastaan, mielellään hän olisi mennyt, jos syksy tai talvi olisi\nollut tulossa. Mutta kun kevät oli ovella ja koko luonto rupesi\nheräämään iloksi jokaiselle luodulle, tuntui mahdottomalta lähteä.\nLehmätkin pääsisivät pian ulos jaloittelemaan auringonpaisteessa.\nReetta tunsi vanhassa kipeässä ruumiissaan jo heidän ilonsa. Hän\ntunsi että kevät pidätti häntä. Hänen täytyi sentähden rukoilla, että\nhänelle annettaisiin vielä tämä yksi kevät. Ja kun se annettiin, tuli\nse lahjana, joka täytti hänet aamusta iltaan suurella ihmeellisellä\nhartaudella. Hän eli kuin pitkää suvista sunnuntaita yhdessä heräävän\nluonnon kanssa. Ja sitä iloa jatkui yhä, vaikka kesä jo oli täydessä\nkukassaan.\n\nHän ajatteli tätä paistattaessaan päivää aitan portailla.\n\nSamassa hän näki venheen laskevan rantaan. Se oli ollut täydessä\nlastissaan, sen hän ymmärsi nähdessään miten siitä alkoi purkautua sekä\njoukkoa että tavaroita.\n\nKolme pientä tyttöä hyppäsi ensimäiseksi venheestä. He katsoivat\nhetken arvelevasti ja ihmetellen ympärilleen. Sitten kävi heille kuin\nlaitumelle laskettujen vasikoiden. He hullaantuivat ilosta, rupesivat\npoimimaan rannalla kasvavia lemmenkukkia kädet täyteen, juoksivat\nveräjälle, josta ynähtelevä pieni vasikka ojenteli turpaansa heille\nja heläyttivät suuren, iloisen naurun, kun komeasulkainen Kalle lensi\naidanseipäälle tervehtien heitä kaikkein juhlallisimmalla kiekunallaan.\n\nReetta arvasi, että nämä olivat niitä kesävieraita, joille talon suuri\nvierassali oli vuokrattu pariksi kuukaudeksi. Hän näki herran ja rouvan\nkantavan tavaroita rannasta. Lapsetkin tulivat siihen avuksi, touhuten\nniinkuin näkivät vanhempien tekevän.\n\nReetta ihan tunsi ruumiissaan, miten hyvillään nämä kaupunkilaiset\nolivat, kun kerrankin pääsivät oikein maalle, nauttimaan kaikesta siitä\nhyvyydestä, josta ei saanut kylläkseen sekään, joka aina eli kaiken sen\nkeskellä.\n\nHänen täytyi taas katsella lapsia. Ne olivat ihan haltioissaan,\nkoettivat auttaa, minkä osasivat, mutta eivät malttaneet olla välillä\npistäytymättä katsomaan milloin mitäkin ihmeellistä ja ihailtavaa\nhauskuutta. Sitten tultiin kilvan kertomaan vanhemmille.\n\n-- Äiti, siellä on pieni punainen varsa, jolla on valkoinen tähti\notsassa.\n\n-- Äiti, tässä sinä saat. -- Kourallinen kukkia täynnä kesäisen metsän\ntuoksua työnnettiin aivan äidin silmille.\n\n-- Ja äiti, me saamme illalla nähdä, kun lehmät lypsetään. Emäntä\nlupasi.\n\nÄiti hymyili. Reetta näki, että hän oli yhtä hyvillään kuin lapsetkin,\nehkäpä vielä iloisempi. Tiesihän Reetta miltä lasten ilo tuntui äidin\nsydämelle.\n\nIllemmalla Reetan kulkiessa pihan poikki huomasi hän iloa yhä jatkuvan.\nNyt ihailtiin huoneita ja niihin tehtyjä makuusijoja. Vanhemmilla oli\nsuuri sali asuttavanaan. He kuuluivat lupailevan ottaa lapset sinne\nluokseen kylmän ilman tullessa. Mutta tavallisiksi kesäilmoiksi oli\nlapsille järjestetty huone aitan ylisellä.\n\nÄiti tyttöineen juoksi sinne kilpaa. Sitten alkoi sieltä kuulua\nilohuuto toisensa jälkeen.\n\nYlinen oli suuri ja avara, oikein muhkea \"sali\". Orsilla riippui\nkauniita kirjavia vuodepeittoja. Auringon säteet kurkistivat sisään\nsekä katon että seinien rakosista, katon rajassa riippui muutamia\nhyvälle tuoksuvia, vastatehtyjä vastaksia ja lattialle tehty\nkolmennukuttava olkivuode kahisi niin mukavasti.\n\n-- Kuules äiti, sanoi Maija-Liisa, -- nämä kahisevat ihan kuin\naikoisivat kertoa satuja meille.\n\n-- Ja katso, äiti, näitä pieniä ikkunoita, joissa on suuret\nrautaristikot!\n\n-- Ettei pienet lapset pääse putoamaan, -- arvaili pikku Kaisu.\n\n-- Etteivät varkaat pääse jyväaittaan, selitteli äiti.\n\nVihdoinkin sai Liisa joukkonsa makuulle. Hän kääräsi peitteet\nparemmin vielä ilosta ailahtelevien ympärille, sanoi hyvääyötä ja\nlaskeutui sitten yliseltä aitan edustalla olevalle porraskivelle.\nSiihen hän asettui ihailemaan mailleen menevää päivää. Hänen oli niin\nsunnuntaisen hyvä olla. He olivat kauan epäröineet tämän matkansa\nsuhteen. Äiti-muori oli sitä ensimäiseksi ehdottanut. Hänestä sekä\nLiisa että Oskar olivat sen tarpeessa. He eivät ainoanakaan kesänä\nolleet levänneet kunnollisesti. Korkeintaan he olivat asuneet jossain\npienessä mökissä kaupungin laidassa tai aivan sen ulkopuolella sieltä\npitkin kesää hoitaen tehtäviään kaupungissa. Lapsetkaan eivät edes\ntietäneet, mitä kunnollinen maallaolo merkitsi. Heidänkin tähtensä oli\näiti-muorin mielestä lähdettävä, koska nyt kerran oli tapahtunut se\nihme, että talven työstä oli jäänyt vähän säästöä, vaikka suurin osa\npaperikaupan laskuista oli maksettu ja uusi, hyvin järjestetty varasto\noli paikoillaan.\n\nLasten tähden matka sitten lopulta päätettiinkin. Paperikauppa jäi\ntottuneen apulaisen hoitoon, ja äiti-muori yhdessä palvelijan kanssa\notti vastatakseen vieraskodista.\n\nJo matka oli ollut ihmeellisen hauska ja virkistävä. Ja nyt tämä\nperille tulo!\n\nKuluttava taistelu leivän puolesta oli hetkeksi lakannut. Pitkä\narkisenharmaa työpäivä kaupungin tukehduttavassa pölyssä ja kuumuudessa\noli päättynyt suviseen sunnuntailepoon Jumalan kukkivan luonnon\nkeskellä.\n\nLiisan helmaan painuneet kädet laskeutuivat kuin itsestään ristiin.\nPyhäiset kellot helähtivät soimaan hänen sisimmässään. Hän olisi\ntahtonut tarttua jokaisen työnsä alle nääntyvän käteen sanoakseen: älä\nuuvu. Tulee se sunnuntai kerran sullekin.\n\nHän muisti oman työpäivänsä pituutta. Tuntui ihmeeltä, että hän niinkin\noli kestänyt. Ja että hän nyt jaksoi iloita.\n\n-- Se tuli mulle, tulee sulle, sanoi hän itsekseen. Ja hänen ilonsa\ntuntui kasvavan tietoisuudesta, ettei hän iloinnut ainoastaan yksilönä,\nvaan osana koko siitä kärsivästä kokonaisuudesta, joka kamppailun\nhelteessä kurottaikse kohti lepoa, sopusointua ja rauhaa -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOskar tulla astuskeli pihan poikki. Nähdessään Liisan hän tuli ja\nasettui rinnalle. Liisa hymyili hänelle. -- Minä istun tässä yhtä\niloissani ja ihmeissäni kuin lapset.\n\nHe hymyilivät kumpikin tyytyväisesti, mutta eivät jatkaneet puhetta.\nOli kuin ajatuksetkin olisivat levänneet alkaneen loman ja kesäisen\nillan rauhan tyynnyttäminä.\n\n-- Näin tuntuvasti maalla emme ole olleet sitten kuin pikku Oskarin\nsyntymäkesänä, sanoi Oskar viimein.\n\nLiisa vavahti ja loi syrjästä pikaisen katseen mieheensä. Oli aivan\nkuin Oskar olisi lukenut hänen sisimmät ajatuksensa. Ne olivat juuri\nolleet tuossa kesässä. Muisto sen pimeimmistä hetkistä oli uudelleen\npannut hänet ihmettelemään sitä, että hän, joka kerran oli seisonut\nniin lähellä pohjattominta epätoivoa, saattoi istua kesäillan\nkirkkaudessa ja -- iloita.\n\n-- Tiedätkö, -- alkoi Oskar odottamatta, -- silloin kun sinä Oskarin\nsynnyttyä makasit kaupungissa niin heikkona, ettet tietänyt mitään\nkoko maailmasta, sattui meillä maalla jotain, joka minua silloin kovin\nhämmästytti, vaikka se sitten aivan on unohtunut minulta.\n\nHän katkaisi sanansa siihen ja näytti katuvan, että oli ruvennut\npuhumaan. Liisa ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa kysyi.\n\n-- Ei äitisi koskaan maininnut mitään Silversköldin valokuvasta, tuli\nviimein hitaasti ja väkinäisesti.\n\nSilloin vasta Liisa heräsi. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänet äkkiä\nja armotta olisi kiskaistu pois rauhasta, johon hän kerrankin oli\npäässyt.\n\n-- Äitisihän silloin oli meillä.\n\nLiisa nyökkäsi. Häntä vaivasi, että Oskar puhui niin arkailemalla. Hän\nei koskaan ollut luonnollinen ja vapaa puhuessaan Berntistä.\n\n-- Niin, se oli vain sitä, että Silversköldin valokuva kerran sattui\nputoamaan jostain laatikostasi. \"Kuka tämä on\", kysyi äitisi tuimasti\ntuijottaen siihen. Kerroin silloin, että hän muun muassa oli hankkinut\nsinulle sen paikan, josta sitten jouduit kasvatusäitisi luo, ja että\nhän oli naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa. Äitisi tuli silloin\ntyytyväiseksi, enkä ole muistanut koko asiaa vuosikausiin. Ehkä se nyt\njohtui mieleeni siitä, että nytkin on samanlainen lämmin aurinkoinen\nsydänkesä kuin Oskarin syntyessä.\n\n-- Oskar olisi nyt viidentoista, sanoi Liisa nousten. Sitten hän meni\nyliselle katsomaan, nukkuivatko tytöt.\n\nMikään ei nyt saanut vetää häntä ristiriitaisuuksien ja elämän\nongelmien pyörteeseen. Odottava kesälepo oli annettu hänelle suurena,\nodottamattomana lahjana. Hän aikoi pitää kiinni siitä.\n\n\n2.\n\nReetta-muori istui Kukkarannan portailla jalkansa katkaissut kana\nsylissään ja kolme hartaan osanottavaa katsojaa vieressään.\n\n-- Ne sanovat, ettei sinusta enää tervettä tule, puheli muori\nsairaalleen, -- mutta odotahan, kyllä Reetta vielä sinut terveeksi saa.\n\nPikku Kaisu äännähti kysyäkseen, miksi muori nyt rupesi käärimään\ntuohenpalasta sairaan jalan ympärille, mutta isommat siskot painoivat\npäättävästi kaksi sormea Kaisun huulille. Reetan puhellessa\neläimilleen, täytyi ihmislasten vaieta. He tiesivät sen. Ja he\ntahtoivat pysyä hyvissä väleissä Reetan kanssa, joka pitkin kesää oli\nkantanut heille marjaropeen toisensa jälkeen.\n\n-- Osaako tuollainen iso tyttö pitää sairasta sylissään? -- Reetta\nkatsoi kysyvästi Maija-Liisaan, joka punastuen ilosta hänelle\nosoitetusta luottamuksesta asettui portaille istumaan pitääkseen kanaa\nsylissään.\n\nKaikki kolme istuivat portailla juhlallisin ja jännittynein mielin\nodottaen Reettaa, kun äiti tuli tiedustelemaan, mitä oli tekeillä.\n\n-- Emme tiedä mitä Reetta aikoo.\n\n-- Hän meni rantaan ja käski pitämään tätä. Ja se pani niin surkeasti\n-- kluk-kluk --. -- Tytöt puhuivat kilvan ja yhtaikaa.\n\nSamassa tuli Reetta. Hänellä oli tuohisessa vettä sairaalleen.\nJuottaessaan tätä hän koko ajan puheli rauhoittavasti ja\ntoverillisesti. -- Pieni kulaus vielä. Noin! Tiedäthän sinä, että\nReetta pitää sinua hyvänä! -- Sitten muori kääntyi Liisaan päin ja\nsanoi selittävästi. -- Olisin minä ennenkin kerinnyt, mutta kun tamma\nnukutti lastaan tuolla rannalla, eikä antanut minun ottaa vettä siltä\nkohdalta, ei vaikka kuinka olisin hänelle selittänyt.\n\nLiisa ei voinut olla hymyilemättä. -- Vai sanoi tamma teille\nnukuttavansa varsaansa?\n\n-- Sanoi? -- Reetta hymähti ylenkatseellisesti. -- Kysyykö rouva\näidiltä, joka heijaa lastaan, nukuttaako hän sitä? Näkeehän sen.\nVarsa maata köllötti mättäällä ja tamma kulki siinä edes ja takaisin\nvahtimassa.\n\nKana oli nyt juonut tarpeekseen kestääkseen lastoihin panemisen vaivat.\nReetta otti sen syliinsä, hieroi ja asetteli, pani lastat paikoilleen\nja tuohipalan päällimmäiseksi siteeksi. Sitten hän kantoi sairaan omaan\ntupaansa.\n\nVähän ajan kuluttua, kun lapset jo olivat leikkimässä, mutta Liisa\nvielä istui talon portailla, näki hän Reetan asettuvan oman tupansa\nedustalle kuorimaan perunoita. Liisa nousi ja meni lähemmä.\n\n-- Reetta, -- hän sanoi, -- tämä kesä on pian loppunut. Mutta sen\nmuistot tulevat kauan elämään mielessä. Ihminen tulee kuin paremmaksi\ntällaisen kauniin, kesäisen luonnon keskellä.\n\nReetan pää kohosi. Hänen katseensa välähti tyytyväistä hyväksymistä.\nHän ajatteli omia kokemuksiaan. Ja hän oli hyvillään siitä, että\nkaupunkilainen tunsi samaa. -- Sitähän minäkin ajattelin, kun paranin\ntaudistani, hän vahvisti. -- Tein töitäni, kuokin maata ja hoidin\nlehmät. Mutta sydämessä oli kädet aina kuin ristissä. Nurmi nousi, käet\nkukkuivat ja hyttyset hyppelivät kevätilojaan. Kaikki lauloivat ja\nhymisivät kilvan, ihan kuin sitä varten, että minä oikein saisin tuntea\ntätä kevään autuasta ihanuutta.\n\nHän pyyhkäisi kurttuisella kädellä kyyneleen silmästään, katseen\nkuvastaessa syvää sisäistä hartautta.\n\n-- Te rakastatte koko luomakuntaa kuin omaa perhettänne. -- Liisa sanoi\nsen syvällä hartaudella.\n\n-- Eikö sitten olla samaa perhettä? Eikö Isä luonut meitä rakastamaan\ntoisiamme?\n\nSisältä kuului Reetan potilaan ääntelyä. Hän nousi, pyyhkäisi\nperunankuoret sylistään ja kiiruhti sisään. Mutta Liisa jäi yhä\npaikoilleen. Hän oli pitkin kesää seurannut Reetan elämää ja tämän\nyksinkertainen ja läheinen suhde sekä koko luomakuntaan että sen\nluojaan oli muodostunut hänelle yhdeksi tämän kesän suurista antimista.\n\nTuollainen lapsellinen luottamus oloja ohjaavaan rakkauteen ja siitä\njohtuva koko ympäristöön kohdistuva vastarakkaus, se jos mikään kykeni\nantamaan ihmiselle sisäistä sopusointua, rauhaa ja ahdingoissakin\nkannattavaa voimaa.\n\nHänen usein katkeraksi käynyt mielensä oli tänä kesänä aivan kuin\nsulanut sen moninaisen lämmön valossa, josta hän oli saanut nauttia.\n\nOmituinen pyhä hiljaisuus hiipi hänen sisimpäänsä. _Jos_, jos hän\ntodella vielä sulkisi avuttoman pienokaisen rintaansa vasten, tuntuisi\nsuloiselta ajatella, että tämä oli aurinkoisen ja onnellisen kesän\nlapsi.\n\nLiisa nousi, teki kierroksen metsään päin ja palasi sitten istumaan\nportaille, jossa hän oli istunut heidän maalletulonsa ensimäisenä\niltana.\n\nKuinka ihmeellisen ihana olikaan koko täällä kulunut aika ollut! Oskar\noli lepäillyt ja nauttinut. Lapset olivat rehoittaneet kilvan kukkivan\nkesän kanssa ja hän itse oli aivan kuin unohtanut, että elämässä oli\nmuuta kuin lämpimiä, kesäisiä päiviä, jolloin aurinko hyvyytensä\nrunsaudella ilahdutti koko luomakuntaa, sekin saarnaten sitä rakkauden\noppia, jota luonnon lähellä elävät ihmiset niin yksinkertaisella ja\nluonnollisella tavalla näkyivät sekä käsittävän että toteuttavan.\n\n-- Sulle ja mulle, toisti hän itsekseen samoin kuin ensimäisenä iltana\nistuessaan näillä samoilla portailla. Ja hänen sisimpänsä täyttyi\ntaaskin suurella ilolla siitä, että tämän ihanan kesän antamassa\nonnessa oli niin paljon sellaista, joka ei ollut olemassa ainoastaan\nhänelle, vaan kaikille.\n\nSuuri kirkkaan sininen päivänkorento lensi kepeästi kuin henkäys hänen\nohitsensa ja pysähtyi nuokkumaan läheiselle heinänkorrelle. Sen ohuet\nsiivet hohtivat auringon valossa.\n\nLiisan olisi aivan tehnyt mieli ottaa se käteensä ja hyväillä sitä.\nOlihan sekin osa luonnon ihmeellisen rikkaasta kauneudesta.\n\nMutta samalla hänen kävi sitä niin sääli. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa\noman elämänsä raskasta rikkautta sen suvisen päivän iloon.\n\nPikku tyttöjen äänet kuuluivat läheisyydestä. He olivat riipuskelleet\naitovarrella katsellen karhia, jota parihevoset vetivät. Nyt he tulivat\nhengästyneinä kertomaan näkemiään. Tellalla oli ollut parinaan nuorempi\nhevonen. Mutta miehet olivat jostain syystä vaihtaneet ja tuoneet\nPollen, joka ennen oli ollut Tellan parina, tämän rinnalle. Ja molemmat\nhevoset olivat sen johdosta tulleet niin iloisiksi, että painoivat\npäänsä yhteen ja hörähtivät hyväilevästi toisilleen.\n\n-- Sinä et usko kuinka kaunista se oli, äiti, vakuutteli Maija-Liisa.\n\n-- Uskon, uskon. Kun kauan on työssä raatanut rinnan, oppii pitämään\ntoveristaan. Sen minä tiedän.\n\nLiisa näki samassa Oskarin nousevan rannasta uistin ja suuri, komea\nhauki kädessään.\n\n-- Tule, tule, viittasi Liisa. Oskar vei hauen keittiön puolelle.\nSitten hän tuli ja asettui vaimonsa rinnalle.\n\n-- Minä istun tässä mieli täynnä harrasta kiitollisuutta tästä\nihmeellisen ihanasta kesästä. -- Liisa nojasi miehensä käsivarteen kuin\nvaistomaisessa tarpeessa jakaa kiitollisuuttaan hänen kanssaan.\n\nOskarille nousi lämmin laine kasvoihin. Liisa ei yleensä ollut\nhyväileväinen. Hän esiintyi sitäpaitsi aina vahvempana heistä,\nsinä, joka sekä ilossa että surussa aina ensimäiseksi oli selvillä\nsiitä, miten milloinkin oli meneteltävä. Että hän näin tukea etsien\nja hyväilevästi nojasi mieheensä, oli siitä syystä yhtä suuri kuin\nodottamaton ilo.\n\n-- Oskar, -- sanoi Liisa hiljaa. -- Kesämme on pian lopussa. Soisin\nettä voisin sanoa sinulle, miten onnellinen se on ollut.\n\n-- Minä olen nähnyt sinun elpyvän ja nuortuvan. Se merkitsee minulle\nenemmän kuin sanat.\n\nHe istuivat molemmat hetken vaiti. -- Mutta se on samalla ollut\nraskasta, sanoi sitten Oskar.\n\n-- Minä olen oikein nähnyt, miten sinä olet kulunut minun rinnallani.\n\n-- Oskar, älä puhu niin. -- Liisa painui lähemmä miestään. -- Muista\naina, että sinä olet tehnyt minut onnelliseksi. Meidän raskaassa\nraadannassamme näin sinun hienotunteisuutesi, sinun vaatimattomuutesi\nja hyvyytesi. Ne ovat säästäneet minua paljosta, mikä vaimolle on\nköyhyyttä raskaampaa.\n\nMalm puristi vaimonsa kättä. Hän ei saanut puhutuksi. Mutta Liisa\nhuomasi, että hän äkkiä kumartui eteenpäin kuin salatakseen kovaa kipua.\n\n-- Oskar, mikä sinun tuli, kysyi hän säikähtyneenä.\n\n-- Taisin soutaa liian kiivaasti. -- Hän nousi. Liisa huomasi hänet\nhyvin kalpeaksi ja ajatteli hänen heikkoa sydäntään. Mutta Oskar itse\nvain hymyili. -- Onni yksillä, kesä kaikilla, hän sanoi. -- Meille tuli\nonni kauniin kesän kanssa.\n\n\n3.\n\nÄiti-muori kulkea hyrräsi edes ja takaisin vieraskodin pitkässä\nkäytävässä. Matkustavia oli ollut erittäin paljon ja sellaisia, jotka\nvaativat jos jonkinlaista passausta. Soittaa rämisyttivät kelloa\nyhtenään, niin ettei tyttö ennättänyt muuta kilin hypätä heidän\nasioillaan. Ja kuitenkin olisi äiti-muori tarvinnut apua juuri tänä\niltana, kun Oskar ja Liisa lasten kanssa olivat tulossa kotiin.\n\nLasten tilat olivat jo tehdyt ja teekattila hyrisi hellalla.\nPitkäaikaisen helteisen poudan jälkeen olivat ilmat kääntyneet\nkoleiksi. Tuulikin puhalsi oikein vihaisena pohjoisesta. Lämmin juoma\nsaattoi siitä syystä olla hyvinkin tarpeen. Äiti-muori pyörähti\nkeittiöön katsomaan valkeata. Samalla hän vilkaisi valmiiksi katetulle\npöydälle ja hymähti hyvämielisesti ajatellessaan lasten iloa. Mummu\noli jokaisen lautaselle pannut pienen tervetuliaislahjan. Pieni se\noli, vähän vähästä, mutta hyvästä mielestä. Ja vähiin tottuneet lapset\ntunsivat iloitsemisen taidon.\n\nKello löi samassa 9. Jollei juna ollut myöhästynyt, saapui se juuri\nasemalle. Mutta kestihän sitten vähän ennenkuin tavaratkin saatiin\npakaasista.\n\nÄiti-muori toivotteli mielessään, ettei tänä iltana tulisi kovin\npaljon matkustavia. Erilläänhän perheen yksityiset huoneet olivat,\naivan rakennuksen toisessa päässä, mutta jos tyttö joutaisi jonkun\nverran auttamaan lasten kanssa, saisi hän itse istua vähän rauhassa ja\nkuunnella kesän kuulumisia.\n\nHänen äidinsydäntään sykähytti. Oskar oli joka kirjeessään tuntunut\ntyytyväisemmältä kuin koskaan eläessään. Viime kirjeessäkin hän\ninnostuneesti oli kertonut kalamatkasta, jolla hän oli käynyt suuren\nmetsän keskellä sijaitsevalla uutistalolla. Siellä oli rakennuksen\nympärillä perunamaat, kylvöheinäniitty ja lainehtivat viljapellot.\nIsäntä oli itse ihastuneena näytellyt kaikkea ja kertonut, miten hänen\noli ollut pakko kaupungista muuttaa maalle, kun maalaiselämä niin veti\npuoleensa ja miten tyytyväisenä nyt koko perhe aherteli yhteisen kodin\nhyväksi. Oskar oli tämän johdosta ruvennut miettimään, miten itse\npääsisi maalaiseksi, iloksi ja kevennykseksi ehkä heille kaikille.\n\nÄiti-muori oli joka rivistä tuntenut siltä huokuvaa elämän halua. Ja\nhänen oma kesänsä oli käynyt kauniiksi vain siitä tiedosta, että nyt\nOskar kerran -- pitkän raadannan jälkeen -- saa muistaa elävänsä ja\ntuntea, että on sitä iloa elämässä säästynyt hänenkin osalleen.\n\nÄiti-muori pysähtyi kuulostamaan, pujahti sitten käytävään ja uskalsi,\n-- kun ei käytävässä näkynyt ainoatakaan päällystakkia, -- kurkistaa\nsiihen huoneeseen, jossa asuva hurjasti tupakoiva ja yhtä hurjasti\nkelloa rämisyttävä herra oli sanonut lähtevänsä iltajunalla.\n\nOvi ei vielä ollut auennut, kun jo omituisen väkevä käry tunkeutui\näiti-muorin sieramiin. Hän kiskaisi oven auki.\n\n-- Hyvä Jumala. -- Vanhat polvet notkahtelivat ja taipuivat. Äiti-muori\ntapaili ovenpieltä ja jäi puristamaan sitä tiedottomana kaikesta muusta\npaitsi siitä kaamean kirkkaasta valosta, johon hänen silmänsä kuin\nsokaistuina tuijottivat. Ovi pitkään käytävään jäi selkosen selälleen.\nIkkuna jossain käytävän perällä oli auki. Tupakoiva herrakin oli\njättänyt ikkunansa auki. Äitimuori seisoi keskellä ankaraa ristivetoa.\nSen raivostuttamina lensivät liekit ahneesti eteenpäin, nuolasivat\nsalaman nopeudella kattoa, viskautuivat aukiolevasta ovesta pitkään\nkäytävään ja siitä eteenpäin huoneesta toiseen.\n\nOdotettujen saapuessa asemalta paloi koti suurena tulisoihtuna. Kohta\nheidän kintereillään tulivat palokuntalaiset. Huimaavasti laukkaavien\nhevosten kaviot iskivät kumisten katukiviin. Kuului käskeviä ääniä ja\nihmisten voivotuksia. Pikku tytöt parahtivat haikeaan itkuun. Oskar\nMalm loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa. \"Pidä huolta lapsista\", sanoi\nkatse. Sitten hän syöksyi palavaan taloon.\n\nIhmisiä kiiruhti tulvailemalla paikalle. Toiset jäivät kuin puutuneina\ntuijottamaan roihuavaan paloon. Monet naisista ja heidän matkassaan\nolevista lapsista rupesivat itkemään. Osa tyytyi päivittelemiseen.\nMuutamat koettivat hätäpäissään ja umpimähkäisesti saada edes jotain\npelastetuksi, toisten auttaessa palokuntalaisia ehkäisemään tulen\nmuualle leviämistä.\n\nKadun toiselle puolelle, tuulelta suojassa olevalle pihamaalle olivat\nihmiset ruvenneet kanniskelemaan, mitä sattuivat saamaan pelastetuksi.\nSinne Liisa vei lapsetkin.\n\nHän piteli heitä kädestä ja koetti puhua heille tyynnyttävästi, mutta\nkatse oli koko ajan kuin kiinninauliintunut palavaan taloon. Minuutit\ntuntuivat loppumattomilta.\n\nVihdoin näkyi Oskar. Tuhoavan tulen merkit vaatteissa, käsissä ja\nkasvoissa ryntäsi hän ulos palavasta talosta. Hän kantoi äitiään.\n\n-- Hän elää, sai hän sanotuksi laskiessaan hänet nurmelle Liisan\nviereen.\n\n-- Sinä Oskar. -- Liisa katsoi mieheensä.\n\n-- Älä säikähdä, tuli hätäisesti. Sitten hän rupesi horjumaan ja painui\nmaahan äiti-muorin viereen. Liisan kumartuessa auttamaan puristi hän\nvielä heikosti tämän kättä. Se oli viimeinen elonmerkki.\n\nOnnen kesä oli lopussa.\n\n\n\n\nSEESTYMÄSSÄ\n\n\n1.\n\nPureva pohjoinen tanssitti putoavia lumihiutaleita, keräsi kinoksia\nsekä porttien pieliin että talojen nurkkauksiin, viskasi toisin\npaikoin vihaisesti lunta ikkunaruutuihin, otti toisin paikoin sitä\npyörteisiinsä ja lennätti ilmaan kuin villoja vakasta.\n\n-- Aito joulutuisku, sanoivat ihmiset toisilleen. Toiset hymähtivät\nsitä sanoessaan tyytyväisesti. Heistä pakkanen ja tuisku lisäsivät\njoulutunnelmaa. Toiset ajattelivat polttopuun menekkiä ja joulun alla\nmuutenkin kasvavia menoja.\n\nLiisakin ajatteli tätä. Hän asui lasten kanssa äiti-muorin kallellaan\nolevassa talossa kaupungin laidassa. Rakennuksessa oli kaksi huonetta\nja keittiö. Molemmissa huoneissa oli kaksi kylmää seinää, keittiössä\nkolme.\n\nLiisan ajatukset pysähtyivät tähän hänen kuullessaan pohjatuulen\nvinkumista uuninpiipussa. Sitten hän uudelleen koetti kiinnittää\najatuksensa korjattaviin vihkoihin.\n\nSaatuaan vihkonsa korjatuksi hän otti esille tilikirjansa ja laski\nuuteen vuoteen mennessä välttämättömästi suoritettavat menot. Sitä\ntehdessään hän muutaman kerran vilkaisi huoneen perällä läksyjään\nlukeviin lapsiin. Katseeseen nousi silloin raskasta haikeutta.\n\nKerran äidin katsoessa lapsiin sattui Maija-Liisan katse nousemaan\nkirjasta. Hän näki äidin ilmeen ja ymmärsi sen samassa. Kun äidin katse\npainui takaisin tilikirjoihin, nykäisi hän nuorempia sisaria. Päät\npainuivat toisiinsa, supistiin ja neuvoteltiin aivan kuulumattomasti.\nSitten pistäydyttiin viereiseen huoneeseen, jossa tähän aikaan päivästä\nsai liikkua vapaasti, kun paperikaupan täti, joka muuten asui siellä,\nnyt oli työssään.\n\nLiisa havahtui työstään, kun kolme pientä tyttöä marssi huoneeseen\njuhlallisesti asettuen riviin hänen eteensä. Jokaisella heistä oli\nparas pyhäesiliina päällään, puhdas pitsikaulus kaulassa ja tukka\njuhlareilassa, hiukset hajalla olkapäillä ja silkkinauha-silmukka\npäälaella.\n\n-- Mitä ihmeessä nyt?\n\n-- Äiti, emmekö me ole hyvässä juhlakunnossa? -- Maija-Liisa otti\näitiään kaulasta.\n\n-- Niin, äiti, sinun ei yhtään tarvitse ostaa meille uusia pukuja, --\nvakuutteli innoissaan pikku Kaisu. Ja Anna, iältään keskimäinen, joka\npitkin syksyä oli odotellut joulujuhlaa, jolloin he _varmasti_ saisivat\nuudet puvut, kun pitkin syksyä jokaisen tulipalon tähden aret pyhät\noli täytynyt olla samassa, nielaisi rohkeasti selittäessään: \"Äiti, me\ntahdoimme näyttää sinulle, miten hyvin me tulemme toimeen näillä.\"\n\n-- Äidin rakkaat, rakkaat tyttöset! -- Hän veti heidät kaikki yhtaikaa\nsyliinsä, hyväili juhlakuntoon kammattuja päitä ja hääti esiinpyrkivät\nkyyneleet pakosalle äidillisen iloisella hymyilyllä.\n\n-- Mikä hätä äidillä, kun omat tyttöset näin auttavat? -- Hän nousi\npöydän äärestä, keikautti pikku Kaisun korkealle ilmaan ja iloitsi sitä\ntehdessään siitä voimasta, jota hän vielä tunsi käsivarsissaan. Sitten\nhän otti toisia vyötäisiltä ja antoi heille iloisen pyörähdyksen pitkin\nhuonetta.\n\nMutta kun hän puoli tuntia myöhemmin kiiruhti eteenpäin katua myöten,\nnieli hän itkua. Lapset olivat rohkeasti kieltäytyneet. Hänelle se oli\nvaikeampaa. Hänen täytyi kieltäytyä antamisen ilosta.\n\nHän ajatteli kaikkea mitä pieneenkin kotiin hankittiin jouluksi ja jota\nhän kuitenkin pyhästi oli päättänyt olla hankkimatta.\n\nOliko hänen kantansa liioiteltu vai oliko se luonnollinen? Hän ei\nitse kyennyt sitä ratkaisemaan. Mutta hän oli päättänyt elättää ja\nkouluuttaa lapsensa edes tilapäisestikään turvautumatta toisten apuun.\nIhmiset olivat kyllä sekä tulipalon että Oskarin kuoleman johdosta\nosoittaneet hänelle suurtakin osanottoa. Mutta he eivät sittenkään\nolleet unohtaneet entisiä asioita. Siitä hän oli varma. Ihmiset\neivät unohtaneet, silloin kun asia koski lähimmäisten luuloteltuja\ntai todellisia heikkouksia. He olivat yleensä antaneet Oskarille\nsaamattoman ja työhön pystymättömän nahjuksen nimen. Jos hänen leskensä\nnyt suuressa tai pienessä pulassa turvautuisi ihmisten avuliaisuuteen,\nantaisi se uutta virikettä vanhoille ajatuksille. \"Sellainen hän oli\",\nsanottaisiin Oskarista. \"Vaimon täytyi haalia apua toisilta. Lesken\ntäytyy tehdä samoin.\"\n\nLiisan pää nousi ylpeästi hänen tarttuessaan puodin ovenripaan. Ei\nmikään uhraus ollut hänelle liian suuri Oskarin muiston suojelemiseksi.\n\nPuoti oli kuten tavallisesti joulun lähetessä täynnä väkeä. Liike oli\nRöllerin jälkeläisten ja huoneustokin oli sama, jossa Oskar aikoinaan\noli palvellut.\n\nLiisa pysähtyi aivan ovensuuhun. Hänen ei tehnyt mieli tunkeutua\netualalle ja siten kiinnittää ihmisten katseet itseensä. Heidän\nsäälivät silmäyksensä vaivasivat häntä.\n\nHän nojasi raskaasti ovipieleen. Muistui mieleen kerta vuosia\ntakaperin, jolloin hän tässä samassa puodissa odotti jouluostoksiaan.\nHän muisti, että hänellä silloin oli ollut jokaiselle vierustoverilleen\nilosta helisevää naurua ja monta hyvää joulutoivotusta. Hän kulki\nsilloin itse ruusuilla. Nyt hän oli äiti, joka laski, saisiko\nlapsilleen ostetuksi riittävästi ruokaa edes joulun pyhiksi.\n\nHän värähti tietämättä oliko vilu sisäistä vai ulkonaista. Tuo\nruusuilla kulkeva nuori tyttö tuntui hänestä niin kummallisen\nvieraalta, että hänen täytyi kysyä itseltään, oliko se todella sama\nnainen, joka nyt seisoi tässä elettyään pitkän, raskaista vaiheista\nrikkaan elämän yhdessä sen miehen kanssa, joka silloin tuolta tiskin\ntakaa toivotteli hänelle hyvää joulua ja jota, vähävaraista, kohtaan\nhän silloin tunsi onnesta rikkaan sääliä.\n\nLiisa tunsi eläneensä monen ihmiselämän. Monen erilaisissa oloissa\nelävän vaiheet hän oli kokenut ominaan. Oliko ihme, jos häntä\nväsytti, jos hänen sielullaan ei enää ollut yhtä paljon voimaa kuin\nkäsivarrella, joka äsken niin kepeästi nosti kymmenvuotiaan koholle\nlattiasta?\n\nHän tunsi itsensä vanhaksi. Tämä tunne oli Oskarin kuoleman jälkeen\nusein uudistunut. Viimeinen onnellinen kesä oli suuresti lähentänyt\nheitä toisiinsa. Tai ehkä se vain oli suonut heille tilaisuutta\nhuomata, miten lähellä he itse asiassa jo kauan olivat olleet toisiaan.\n\nSuuri taloudellinen ahdinko teki niin monenlaista hallaa ihmiselämässä.\nEi muistanut elävänsä muulle kuin leivän hankinnalle. Vielä vähemmän\nsai sitä toiselle osoitetuksi.\n\n-- Rouva Malm, tässä on silli ja riisryynit. Saako olla jotain muuta?\n\n-- Kiitos, ei tällä kerralla. -- Liisa sulki kiireisesti oven jälkeensä\nkuin sulkeutuakseen piiloon niiltä sääliviltä ja merkitseviltä\nkatseilta, jotka kai seurasivat häntä.\n\nSydämellinen osanotto saattoi aivan ihmeellisesti auttaa eteenpäin.\nSitä sai joskus osakseen lämpimästä katseesta. Mutta yleensä\neivät ihmisten katseet olleet kauniita yhtä vähän kuin heidän\najatuksensakaan. Siksi niitä mielellään pakeni.\n\nHän avasi oven paperikauppaansa. Täällä oli kaikenmoista, jota tytöt\nkoululaisina tarvitsivat ja joka samalla saattoi ilahduttaa lapsen\nmieltä. Puotineidin kanssa oli myöskin puhuttava joululomasta. Aatto\nsattui sunnuntaiksi. Neiti, jonka koti oli läheisyydessä maalla,\nsaattoi siitä syystä viettää pyhäpäivät kotona. Ja se tiesi sitä, että\nLiisa tyttöineen saisi olla yksin, vieläpä nauttia siitä, että oli\nhuone toisen lisänä käytettävänä.\n\nAvatessaan kotiportin säpsähti Liisa ja joudutti askeleitaan. Hän oli\nikkunaverhoihin kuvastuvasta varjosta nähnyt mieshenkilön seisovan\nhuoneessa pöydän ääressä. Säikähdyksestä; jota hän itse paetessaan\n\"hämähäkkiä\" oli tuntenut, oli häneen juurtunut pelko, joka vähästäkin\nheräsi. Ja lapset tulivat usein olleeksi näin yksin.\n\nHän kiskaisi oven auki. Pelko laukesi samassa. Sisältä kuului naurua ja\niloisia ääniä. Hän tunsi postinkuljettajan ääneti.\n\n-- Katso äiti, näin suuri kirje!\n\n-- Ja tässä on iso punainen lakka, -- joululakkaa, toimittelivat Anna\nja Kaisu kilvan.\n\nLiisa kuittasi ja pyysi nauraen lasten arvailemaan, tuliko kirje\nEuroopasta, Aasiasta vai Ameriikasta. Mutta asetuttuaan keinutuoliin\nlukeakseen kirjettään, ei hän pitkään aikaan voinut murtaa kuorta.\nHän oli tuntenut käsialan ja hän aavisti sisällön. Hän piteli sitä\nsiitä syystä vain kädessään, tuntien, että odottamaton ilo suruihin\ntottuneelle sydämelle oli kuin ruoka kauan nälkää nähneelle ruumiille.\nSitä ei voinut eikä saanut ottaa rohkeasti. Vähin erin ainoastaan.\nMuuten se teki sairaaksi.\n\nLopulta hän mursi kuoren ja luki, luki moneen kertaan. Sitten hän avasi\nlaatikon, jossa säilytti rahojaan ja pisti sinne setelin.\n\nKäsi jäi hetkeksi lepäämään laatikon kannelle ja silmä tuijotti\nkuoreensa sukeltaneeseen seteliin kuin peljäten, että se näkyvistä\nkadonneena haihtuisi olemattomaksi kuin unikuva.\n\nHän muisti kaikkia niitä katkeria ajatuksia, jotka pitkin syksyä olivat\nahdistaneet häntä, -- nyt joulun lähetessä enemmän kuin koskaan ennen.\nHän ajatteli maailman suurta koneistoa ja sitä käyttävää johtajaa,\njosta hän kuolevalle lapselleen oli kertonut. Ja hän muisti, kuinka\nhän monesti katkerasti oli vakuuttanut, että oli mahdoton luottaa\njohdatukseen, joka toisille varasi yltäkylläisyyttä ja onnea, toisia\nvarten aina vain käytti ruoskaa.\n\nKaikenmoinen kristillinen toimintakin oli usein vain katkeroittanut\nhänen mieltään. Näytti monesti siltä kuin ihmiset olisivat tehneet sitä\nenemmän huvittavana ajanviettona kuin työnä, jota heidän sisäisestä\npakosta täytyi tehdä, silloinkin kun se vei heidät itsensäkieltämisen\nja uhrautumisen tielle.\n\nHän nousi äkkiä. Oikeastaan hän ei itsekään ollut selvillä siitä\nmitä hän aikoi. Hän tunsi vain olevansa jotain velkaa Elnalle ja\nsille elämänkatsomukselle, jonka elähdyttämänä tämä jo monta vuotta\noli tehnyt työtä, joka ei suinkaan ollut hänelle ainoastaan hupaista\najanviettoa, vaan todella uhrauksia vaativaa, ihmiskatseilta kätkössä\ntapahtuvaa itsensä kieltämistä toisten hyväksi.\n\n-- Lapset, tulkaa! Minulla on jotain kerrottavana.\n\n-- Vihdoinkin, -- pääsi purkautuvan uteliaisuuden voimalla Annalta.\n\n-- Siitä suuresta kirjeestä, -- päätti Kaisu nuorimman etuoikeudella\nkavuten syliin.\n\n-- Niin juuri. Mutta se alkaa kaukaa -- ihan toisista asioista. Se\nalkaa siitä ihmeellisestä maailmasta, joka on sekä kaukana meistä että\nmeitä lähellä, jota me emme ole nähneet, mutta josta monet silmät ehkä\nkatselevat meitä.\n\n-- Isän ja mummun maailmasta, täydensi Kaisu huolimatta\nkieltelemisistä, joilla Anna tahtoi varata puheenvuoroa äidille.\n\n-- Niin, siinä maailmassa on kaikki kirkasta ja kaunista kuin ihanin\nkesäinen päivä. Ei siellä ole nälkä eikä vilu. Ei siellä sairastella\neikä itketä, eikä kukaan koskaan kuole siellä. -- Siinä maassa leijaili\nkerran ihmeellisen ihana ja kirkas valonsäde. Se säteili ja loisti\nniin ihmeellisesti siksi, että siinä heijastui koko Jumalan suuri\nrakkaus. -- Silloin Jumala puhui itsekseen: Ihmiset itkevät, surevat\nja tekevät paljon pahaa. Heillä on pimeä ja vilu siinä maailmassa,\njonka minä kerran loin niin kauniiksi ja hyväksi. Minun täytyy auttaa\nheitä. -- Ja Jumala sanoi sille kirkkaalle säteelle, joka oli lähtenyt\nsuoraan Hänen omasta sydämestään: Paista maailmaan, että kaikki ihmiset\ntulisivat onnellisiksi. Ja se kirkas valo paistoi. Mutta Jumala sanoi:\nEivät ihmiset ymmärrä tällaista taivaallista kirkkautta. Sinun täytyy\nlähteä täältä ja elää ihmisenä maan päällä. -- Ja se kirkas valo teki\nniin. Hän jätti sen ihanan kesäisen kodin. Hän syntyi tänne pienenä\nköyhänä lapsena. Hänen oli usein nälkä ja vilu. Ihmiset olivat pahoja\nhänelle, hyvin pahoja. Hänellä ei ollut omaa kotia, niinkuin meillä\noli ennen tulipaloa. Ja kukkien asemesta antoi maa hänelle pistäviä\npiikkejä, jotka repivät sekä hänen päänsä että hänen sydämensä verille.\nMatta hän kärsi sen kaiken mielellään saadakseen tehdä ihmiset oikein\nonnellisiksi.\n\n-- Mutta äiti, -- katkaisi Kaisu. -- Sinähän kerrot raamatunhistoriaa.\n\nVälittämättä keskeytyksestä äiti jatkoi. -- Mitä enemmän ihmiset\noppivat siitä suuresta rakkaudesta, sitä onnellisemmiksi he kaikki\ntulevat. -- Muistattehan te lapset Elna tädin, joka kerran kävi meillä?\n\nTytöt nyökkäsivät. Maija-Liisa vanhimpana ihmetteli, minne äiti\noikeastaan tähtäsi.\n\n-- Hän oli nuori tyttö silloin, kun äitikin oli sitä, iloisempi ja\nvallattomampi vielä kuin äiti. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä, mikä\nhänestä oli hauskaa. Mutta kerran hän kesken iloisen ja vallattoman\nleikin pysähtyi. Se suuri taivaalta tullut rakkaus puhui hänelle.\nSen jälkeen hän ei enää ajattele sitä, mitä hän itse tahtoisi tehdä.\nHän elää vain ollakseen iloksi muille. Ja sentähden hän nytkin on\nlähettänyt meille suuren, suuren joululahjan. -- Te saatte uudet puvut.\nNe ovat tarpeen teille ja nyt minä voin ostaa ne. Me saamme kuusen ja\nkuuseen kynttilöitä.\n\nSuuri, rajaton riemu syntyi. Pidettiin jouluiloa ja joulutanssia --\ntoivossa olevan kuusen ympärillä.\n\nJa kuusi lapsensilmää loisti kuusen kynttilöitä kirkkaammin sen suuren\nihmeellisen rakkauden tähden, joka oli tullut tuomaan iloa itkeväisille.\n\n\n2.\n\nRuskettuneet kentät peittyivät kevään nousevaan vihreyteen. Uusi nurmi\nvihannoi kuihtuneen tilalla. Uuden kevään kukat nostivat päätään valoa\nkohti ja edellisen kevään poikaset rupesivat rakentamaan omaa pesää.\n\nLiisastakin tuntui siltä kuin tämä kevät olisi ollut muita\nihmeellisempi. Hän kulki arkiaskareissa juhlamielellä. Koulussa tuntui\ntuntien antaminen helpommalta kuin vuosikausiin. Matka paperikauppaan\nja sieltä takaisin meni niin nopeaan, ettei tietänyt, milloin sen\noli kulkenut. Hän oli nuortunut -- varmaankaan ei voimiltaan, -- sen\nhän joskus äkkiä ja kipeästi tunsi, -- mutta sittenkin nuortunut\nsisimmässään vain sen suuren iloisen toivon elähdyttämänä, joka pitkin\nkevättä oli kasvanut voimakkuudessaan kuin iloissaan paisuva kevätpuro.\n\nLiisa otti pari nuppineulaa lautaselta ja kiinnitti paikoilleen\nasettamiaan ikkunaverhoja muutamille sievemmille poimuille. Sitten hän\nasettui pieneen valkoiseen keinutuoliin ja katseli ympärilleen.\n\nKylläpä Maija-Liisa ihastuisi, kun saisi oman omituisen huoneen. Ja\nkun äiti itse oli maalannut hänelle nämä mummun vanhat huonekalut,\njotka nyt vanhoista, jäykistä muodoistaan huolimatta näyttivät niin\nnuorekkaan sieviltä valkoisessa asussaan. Ne tekivät yksinkertaisesti\nkalustetun pienen huoneen oikein neitseelliseksi sopeksi.\n\nTaas nousi Liisan rintaan suuri, onnentäysi ihmettely siitä, että\npaljon kärsinyt ihminen saattoi tuntea näin suurta ja sekoittamatonta\nonnea.\n\nOli aivan kuin tuona ihmeellisenä ainoana onnen kesänä. Täytyi vain\nhiljaisessa hartaudessa ottaa vastaan, mitä pyytämättä ja odottamatta\nannettiin.\n\nPihalta kuului nuorempien tyttöjen äänet. Liisa kutsui heitä yhä\n\"pikku tytöiksi\", vaikka eiväthän he enää olleet pieniä. Kahden\nvuoden kuluttua tulisivat he -- jos hyvin onnistaisi -- kumpikin\nylioppilaiksi. Anna oli heikompi terveydeltään ja oppiminen oli\nhänelle muutenkin vaikeampaa kuin Kaisulle. Hän eli siitä syystä\njäänyt samalle luokalle kuin tämä. Ja hyväksihän se muuten oli joka\nsuhteessa, tuli vain maksamaan paljon, ennenkuin sai heidät niin\npitkälle, että kykenivät itse elättämään itseään. Senkin tähden tuntui\nnyt niin ihmeellisen hyvältä, kun sai odottaa Maija-Liisaa kotiin\ntäysin valmiina opettajattarena, jolla lisäksi oli paikka tiedossa\nkotikaupungissa.\n\nMaija-Liisan suhteen oli kaikki aina onnistunut hyvin ihan hänen\nlapsuudestaan asti. Koulussa pitivät sekä opettajat että toverit\nhänestä. Ja luvut sujuivat kuin itsestään pikkukoulusta alkaen.\nKesiksi hän pääsi milloin mihinkin perheeseen auttamaan ja oppimaan.\nTällä tavalla hän oli saanut oppia tuntemaan sekä oloja, seutuja\nettä ihmisiä. Usein hän lisäksi oli onnistunut ansaitsemaankin. Ja\nminkä hän ansaitsi, sen hän myöskin aina käytti sekä järkevästi että\nusein omaisilleen iloksi. -- \"Hänellä on sinun kykysi tulla toimeen\nelämässä\", oli Oskarilla ollut tapana sanoa.\n\nJo ennenkuin Maija-Liisa sai valkoisen lakkinsa, oli hänellä alkavaksi\nkesäksi ollut kotiopettajan paikka tiedossa. Sattuipa vielä niinkin\nhyvin, että hän talven aikana perin halvasta sai asua samassa perheessä\nauttaen lapsia läksyjen luvussa, samalla kun itse kuuntelijana\nseminaarissa valmistui hakukelpoiseksi opettajattareksi. Hän ei siinä\nvälillä edes käynyt kotona näyttämässä valkoista lakkiaan äidille.\nHänellä oli kuten Liisallakin voimakas tunne siitä, että täytyi tulla\ntoimeen lainailematta. Hän oli äitinsä tyttö.\n\nJa nyt hän valkolakkineen ja valmiina opettajattarena oli tulossa\nkotiin juuri täyttäessään kaksikymmentä vuotta.\n\n-- Äiti, äiti, nyt me lähdemme, kuului puutarhasta.\n\nLiisa pisti päänsä ulos ikkunasta ja vilkutti hyvästiksi asemalle\nlähteville. -- Sanokaa, että odotan, -- huusi hän heidän jälkeensä.\nMutta sen sanottuaan hän hymyili omalle lapsellisuudelleen. Ei\nMaija-Liisa sanomisia olisi tarvinnut. Kyllä hän tunsi äitinsä. Jo se,\nettei äiti tullut asemalle vastaan, puhui odotuksen ilosta, joka oli\nliian suuri syrjäisten tarkastettavaksi.\n\nPainuessaan takaisin Maija-Liisaa odottavaan pieneen valkoiseen\nkeinutuoliin, tunsi Liisa, ettei hän missään niin mielellään olisi\nodottanut tytärtään kuin juuri tässä pienessä kodissa, jonka matalat\nhuoneet, nariseva portti ja vingahtavat, vuosikymmenien askeleista\nkuluneet portaat joka piirteensä ja joka äänensä kautta kertoivat\nvanhan äidin suuresta rakkaudesta.\n\nLiisalle tuli ilokyyneleet silmiin. Tuntui niin hyvältä, että hänen\nlapsensa kuitenkin eräältä taholta olivat saaneet osaa äidinrakkauden\nsuuresta siunauksesta, vaikkakin hän itse ikänsä oli sen puutteessa\nnähnyt suurta, sisäistä nälkää.\n\nKoko tämä pieni koti tuntui tyyssijalta, jossa hyvät henget asustivat\nvain sen uskollisen pikku olennon tähden, joka oli tepastellut täällä,\nvaalinut kukkiaan pieniruutuisissa, mataloissa ikkunoissa, puhellut\nMirrinsä kanssa odotellessaan poikaa kotiin ja sivellyt pojan antamaa\nsuojahuivia, kun ei uskaltanut sivellä itse poikaa.\n\nJa pitipä juuri äiti-muorin -- suuren tarpeen hetkenä -- antaa perintöä\nniille, jotka turhaan olivat sellaista odottaneet toisilta.\n\nPieni se perintö oli, tämä koti vain vähäisine irtaimistoineen,\ntontilla, joka oli toisen oma, mutta joka sai olla rauhassa uusilta\nrakennuksilta, siksi että paikka oli syrjäinen ja rakentamiselle\nepäedullinen. Se tarjosi joka tapauksessa heille suojaa juuri silloin,\nkun heillä ei ollut kattoa päänsä päällä. Se otti vastaan kuin\näiti-muorin lämmin syli juuri silloin, kun tuo syli ainiaaksi kylmeni.\n\nPalopaikalta oli äiti-muori viety suoraan sairaalaan ja sieltä parin\nviikon kuluttua Oskarin viereen.\n\nHe olivat eläneet ikänsä yhdessä. He seurasivat toisiaan kuolemassa.\n\nPortti narahti, kuului muutamia kepeitä, kiiruhtavia askeleita.\n\nTuntui siltä kuin kaikki voima Liisasta äkkiä olisi valahtanut\nolemattomaksi. Hän yritti nousta. Mutta ennenkuin hän ennätti\nliikahtaa, oli tytär jo hänen sylissään.\n\nÄiti irroittautui ensimäiseksi syleilystä, työnsi tyttären pienen\nmatkan päähän siten paremmin voidakseen katsella häntä ja hymyili\nnähdessään pitkän, kauniin ja solakan tytön.\n\n-- Lapsi, -- rakas lapsi! -- Kyyneleet juoksivat Liisan poskipäitä\npitkin, vaikka suu oli täydessä naurussa.\n\n-- Sinä näet, äitisi alkaa tulla vanhuudenhöperöksi, -- puheli hän\nmutistaen suutaan kuin hämillään oleva lapsi ja uudelleen nauraen.\n\nMutta äidin suureksi hämmästykseksi ei Maija-Liisa nauranutkaan äidiltä\nperittyä, iloisenhelisevää nauruaan. Hän otti vain äidin käden omaansa,\npainoi sen hetkeksi vasten poskeaan ja sanoi äänellä, joka ei ensinkään\nollut tavallisesti reippaan Maija-Liisan ääni: -- \"äiti\" -- ei mitään\nmuuta.\n\nLiisa kävi aivan levottomaksi. Hän katsoi yhtenään tutkivasti\ntyttäreensä ja jota enemmän hän tarkasti, sen selvemmästi hän\nhuomasi tytössä jonkun suuren muutoksen tapahtuneeksi. Hän oli sama\nluonteeltaan, sanonnaltaan ja tavoiltaan, mutta samalla hänessä oli\njotain uutta, jota hänessä ei ennen koskaan ollut tuntunut.\n\n\"Pikku tytöt\" tahtoivat kohta päivällisen jälkeen ruveta asettelemaan\nMaija-Liisan tavaroita tämän omaan huoneeseen. Sellaista hauskaa ja\nihmeellistä hommaa oli mahdoton siirtää.\n\nMaija-Liisa antoi heidän touhuta. Hän tuli itse portaille ja asettui\nniiden ylimmälle astimelle vastapäätä äitiä, joka oli asettunut\nläheiselle puutarhapenkille. Hän seurasi katsein pääskysparia, joka\nrakenteli pesää räystään alle.\n\n-- Äiti, -- sanoi hän äkkiä, -- muistatko, että viime kevännä, juuri\nennenkuin läksin valkolakkini hakuun, pääskyset niinikään rupesivat\npesän tekoon. Minä luulen, että nämä ovat niitä viime kesän poikasia.\n\n-- Niin, -- sanoi äiti jatkaen omaa ajatusjuoksuaan, -- vähän\nlapsellistahan se oli, että minä välttämättä tahdoin sinulle omaa\nhuonetta. Mutta sen kuntoon laittaminen oli itselleni suuri ilo.\nTämä päivä on ehkä suurempi juhlapäivä minulle kuin sinulle. Sinä et\nvoi aavistaa, miltä minusta tuntuu tietoisuus, että minulla nyt on\ntäysikäinen tytär kodissa ansaitsemassa ja auttamassa. Se tietoisuus\nnostaa kuin vuosikymmenien taakan hartioiltani.\n\nMaija-Liisa liikahti levottomasti.\n\n-- Älä nyt luule, että aion työntää kaikki sinulle. -- Äiti naurahti\nvanhaan veitikkamaiseen tapaansa. -- Mutta sinä, joka olet nuori ja\nvasta taipaleelle lähdössä, et arvaa, mitä vanha työhevonen tuntee, kun\nodottamatta saa nuoren ja virkeän toverin rinnalleen.\n\n-- Te saitte kuitenkin kauan vetää rinnan isän kanssa. -- Maija-Liisa\nsanoi mielestään niillä sanoilla niin paljon, että kaiken jo olisi\npitänyt valjeta äidille. Mutta äiti ei ymmärtänyt. Hän jatkoi vain\nsiitä, mihin hänen omat ajatuksensa olivat pysähtyneet.\n\n-- Isä ja minä säälimme aina toisiamme, kun kumpikin tiesi, että\ntoinenkin oli väsynyt. Isällä oli heikko sydän. Se sai ensimäisen pahan\nrasituksensa sinä kertana, jolloin isä pelasti minut hullun käsistä.\nMummu kertoi minulle siitä kerran.\n\n-- Mutta äiti, olihan se rinnan kulkeminen kuitenkin hyvin kaunista,\nvaikka olittekin väsyneitä?\n\nÄiti ei kohta vastannut. Hän istui muistoihinsa vaipuneena.\n\nMaija-Liisa tapaili tapailemistaan sanoja löytämättä niitä Viimein hän\nmuisti Tellan ja Pollen iloa siitä, että pitkäaikaisen eron jälkeen\npääsivät rinnan karhin eteen.\n\n-- Äiti, muistatko miten ne panivat päänsä yhteen ja hörähtivät\ntoisilleen hyväilevästi ja iloissaan? Se oli niin ihmeen kaunista. Se\nantoi minulle ensi aavistuksen rinnan kulkemisen runoudesta.\n\nÄiti ei vieläkään huomannut.\n\n-- Mahtaa olla ihanaa, kun vuosikausia kestäneen yhteistyön jälkeen\njatkuvasti riittää iloa siitä, että saa kulkea rinnan, -- vaikkapa\nkarhin edessä. -- Mutta äiti, se on ihanaa jo alkupäässä, kun täydellä\nluottamuksella saa laskea kätensä toisen käteen ja sanoa hänelle\niloisen: minä tahdon.\n\nSilloin äiti vihdoinkin havahtui. Hän meni aivan kalpeaksi. Mutta\nMaija-Liisalla oli jo kädet äidin kaulassa. Onnentäysi katse säesti\nsanoja elämän alati toistuvasta ja sittenkin yhä uudesta kokemuksesta\nrakkauden suuresta salaisuudesta.\n\n-- Äiti, etkö sinä ymmärrä, -- tuli vihdoin arasti, kun ei kuulunut\nsanaakaan vastaukseksi kaikelle sille, mitä Maija-Liisa oli kertonut.\n\n-- En. -- Se sanottiin jyrkästi ja kovasti. -- Minä en tahdo ymmärtää.\nTämä pisara oli minulle karvaudessaan liikaa.\n\n-- Mutta äiti, olethan sinä itse ollut nuori. Olethan sinäkin\nrakastanut.\n\nÄiti pysyi yhä turtona. Ei ainoakaan kieli värähtänyt hänen\nsisimmässään. Hän ajatteli vain sitä, että se, mikä kauan oli pitänyt\nhänen sekä ulkonaisia että sisäisiä voimiaan jännitettynä ja jonka\nvarassa hän oikeastaan oli elänyt, nyt oli liukumassa hänen käsistään,\nettä vieras, hänelle tuntematon ihminen oli tullut hänen ja tyttären\nsekä heitä odottavan iloisen yhteistyön väliin.\n\n-- Äiti, sinähän olet äiti!\n\n-- Minä tiedän, mitä avioliitto naiselle maksaa.\n\n-- Mutta sinä tunnet rinnankulkemisen ihanuuden.\n\n-- Minä tunnen myöskin sen raskauden.\n\n-- Etkö enää muista oman kevätaikasi rakkautta?\n\n-- Minä muistan, mitä pitkä ja raskas elämänikä on minulle opettanut.\n\nOvi painui kiinni hänen jälkeensä. Maija-Liisa seisoi yksin puutarhassa\nkukkivan kevään keskellä.\n\nSen iloiset säveleet olivat äkkiä joutuneet kuin sointuja vaimentavan\nsordinon alle.\n\nMutta räystään alla puhua piipertivät pääskyset kotoisen iloisesti. Ne\nolivat niitä edellisen kesän poikasia, jotka nyt rakensivat pesää.\n\n\n3.\n\nSuostuminen oli kysynyt Liisalta pitkäaikaista taistelua ja paljon\nitsensä voittamista, mutta vihdoinkin hän oli myöntynyt. Ja nyt hän,\nvanha, usein ylivoimaiseen työhön tottunut ihminen oli virkistys- ja\nlepokodissa hänen tyttärensä ollessa häämatkallaan.\n\nLiisa ei itse ensinkään sitä oikeastaan käsittänyt. Hän suorastaan\nnauroi omia tekojaan. Kun hän istahti runsasruokaiseen ja kauniisti\nkatettuun pöytään tai otti asettuakseen tyhjänä olevan parvekkeen\nlepotuoliin, tai jos hän meni omaan yksityiseen, mukavaan ja sievään\nhuoneeseensa -- kaikki ominaisuuksia, joita hän nuoresta asti oli\nhuoneelleen toivonut, mutta joista hän ei eläessään paljoakaan\nollut saanut nauttia --, muisti hän yhtenään lapsuusaikaista\nhaluaan näyttelemiseen. Hänestä tuntui siltä kuin hän nyt vanhuuden\nhöperyydessä olisi antautunut siihen.\n\nNuoret olivat häistä suoraan saattaneet hänet tänne ja sitten itse\njatkaneet matkaa. Siitä oli ainoastaan muutamia päiviä, mutta hänestä\ntuntui siltä kuin hän jo viikkomääriä olisi virunut täällä vieraassa\npaikassa toimettomana ja laiskana, vieraiden ihmisten ympäröimänä.\n\nTällainen lepokodin elämä oli oikeastaan sellaista, jolle hänen täytyi\nnauraa, ainakin kun se sattui hänen omalle kohdalleen.\n\nMutta tottapa tännetulo sittenkin oli ollut hänelle tarpeen, koska sekä\nMaija-Liisa että vävypoika olivat olleet aivan peräytymättömiä. Tämä\nhänen lepokotiin lähtönsä asetettiin suorastaan kuin ehdoksi, jotta\nhe rauhassa voisivat viettää häitään. Eikä Liisa enää voinut asettua\nhäitä vastustamaan. Hän oli jo tehnyt sitä aikansa niin jyrkästi, että\nvähällä oli riistää koko onnen lapseltaan. Vasta tyttären suru oli\nherättänyt hänet. Hän oli nähnyt, että hän oli ollut itsekäs. Äidillä\nei ollut oikeutta kytkeä lapsen elämää omaansa. Nuorella oli oikeus\njopa velvollisuus kulkea omaa uraansa ja itse määrätä tulevaisuudestaan.\n\nJa eikö lapsen onni oikeastaan ollut äidinkin?\n\nMaija-Liisan sulhanen olikin kunnon mies, iloluontoinen kuten tyttö\nitse, reipas, itseään säästämätön eteenpäin uurastaja. Se ilmeni jo\nhänen ensi käynnillään Maija-Liisan luona. Ja lisäksi oli hänellä\nritarillisuutta sen sanan kauneimmassa merkityksessä, ei keikailevaa\nseuraelämäritarillisuutta, vaan sellaista hienoa huomaavaisuutta ja\nhalua auttamaan, joka monin tavoin kykeni keventämään naisen elämää.\n\nLiisa oli nuoresta asti pannut erityisen paljon arvoa tällaiseen,\n-- ehkä siitäkin syystä, että ne molemmat, jotka niin tuntuvasti\nolivat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä, olivat osoittaneet juuri\ntällaista huomaavaisuutta, toinen sydämensä hyvyyden vaatimana,\ntoinen ulkonaisestikin hienostuneen käytöksen ja hienon luonnonlaadun\nvaikutuksesta.\n\nLiisan ajatukset pysähtyivät Bernt Silversköldiin. Viime aikoina hän\nuseinkin oli tavannut ajatuksensa näissä ensi nuoruuden muistoissa.\nMaija-Liisan nuori rakkaus oli kai osaltaan syynä siihen. Tai\nolisikohan hän jo ehtinyt niin pitkälle iässä, että vanhan ihmisen\ntavoin rupesi elämään muistoissaan enemmän kuin nykyhetkessä?\n\nJonain tekijänä oli varmasti sekin, että hän ensi kertaa\nnaimisiinmenonsa jälkeen oli vapaana sekä raha-, talous- että lapsia\nkoskevista huolista. Maija-Liisa oli siinäkin ollut sekä toimekas että\nmenestyksellinen. Hän oli toimittanut molemmat nuoremmat sisarensa\nperheisiin, joissa kesän aikana tarvittiin nuorten apua. Ja kun se oli\ntehty, olivat äidin viimeisetkin esteet kesälevon suhteen raivattu\ntieltä pois. Hänen täytyi taipua, -- vieläpä taipua ottamaan vastaan\njonkun verran Maija-Liisan edellisenä talvena tekemistä säästöistä\nlepokodissa olon menoihin. Tämä oli Maija-Liisan sanojen mukaan, --\näidillistä suostumusta lukuunottamatta -- ainoa häälahja, jota hän\nitselleen pyysi. Eikä sitä voinut häneltä kieltää.\n\nLiisa kietaisi kepeän kesähuivin hartioilleen ja läksi paistattamaan\npäivää parvekkeelle, jossa harvoin näin puolisen jälkeen oli muita.\n\nAsetuttuaan mukavaan lepotuoliin antoi hän katseensa hiljaa ja nauttien\nlipua maisemaa pitkin. Kesäiset kukkanurmet ympäröivät häntä. Näköalana\nolivat aaltoilevat viljavainiot, kaunis metsäinen mäenrinne ja\nvälkkyvän tyynenä paistava veden pinta.\n\nHän nautti täysin siemauksin. Ja vaikka hänen nykyinen elämänsä\ntavallaan tuntuikin epätodelliselta näyttämökoreudelta, täytyi hänen\nnyt kuten usein ennenkin ihmetellä sitä, että se samalla tuntui\nkotoisen luonnolliseltakin. Hänen mieleensä johtuivat äidin sanat sinä\niltana, joka hänelle muodostui viimeiseksi kotisaaressa: \"Parempien\nihmisten joukkoon minä aina olen aikonut sinua.\"\n\nMonesti Bernt Silversköldin seurassa -- silloinkin, kun hänen pikku\ntyttönä tämän komeassa kodissa olisi pitänyt olla arka kuin kuninkaan\nkartanoon eksynyt salon lapsi, -- oli hän -- aivan ensimäistä käyntiään\nlukuunottamatta -- tuntenut ihmeellisen kotoista viihtymystä.\n\nHän muisti äitinsä sanat Isonniityn laidassa: \"Sinä rakastit jo pienenä\nkaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi.\"\n\nMikä oli tässä syynä ja mikä seurauksena? Oliko hänen rakkautensa\nsiihen, mikä oli hienoa ja kaunista, alkusyynä tuohon viihtyisyyden\ntunteeseen, vai oliko se vain seuraus syntyperästä, johon äiti oli\nviitannut?\n\nHän muisti yhtäkkiä sen Berntin valokuvaa koskevan asian, josta Oskar\nheidän kesämatkallaan oli kertonut. Se oli oikeastaan ihmeellinen asia,\nvaikka hän silloin ehdoin tahdoin oli työntänyt sen mielestään. Se tuli\nsilloin epäsointuna hänen kesäiseen onneensa. Hänen tunteensa Berntiin\noli ollut siksi syvä, ja hän oli, etenkin avioliittonsa ensi aikoina,\nkärsinyt siitä niin pohjattomasti, että hän Oskarin syntymän jälkeen\nantamansa lupauksen johdosta oli koettanut unohtaa, jos mahdollista,\nBerntin olemassaolonkin.\n\nUlkonaiset olot olivat häntä tässä suuresti auttaneet. Matkoja hän\nei voinut tehdä. Kova työ ja taloudelliset huolet kytkivät hänen\najatuksensa kiinteästi jokapäiväisiin velvollisuuksiin, estäen häntä\najattelemasta ja muistamasta sellaistakin, jota olisi tahtonut muistaa.\n\nLiisan ajatukset luiskahtivat tästä äitiin. Sisintä vihiäsi omituisen\nkipeästi. Äiti kuului juuri niihin, joita olisi tahtonut ja pitänyt\nmuistaa, mutta joka -- ainakin jossain määrin ulkonaisten olojen\nvaikutuksesta -- oli jäänyt syrjään.\n\nVarsinaisia lapsentunteita hän ei tosin koskaan ollut tuntenut äitiään\nkohtaan, -- muuta kuin pienenä, jolloin äiti itse repimällä repi ne\nhänen sisimmästään.\n\nÄidin tulo heille pikku Oskarin syntymäkesänä olisi voinut lähentää\nheidät toisiinsa, mutta heidän ensi iltaisen yhdessäolonsa jälkeen\noli hän kauan ollut liian heikko jaksaakseen ajatella tai keskustella\nja äiti olikin matkustanut takaisin kotisaarelle kohta saatuaan nähdä\nlapsenlapsensa.\n\nEnsi aikoina Liisa kyllä silloin tällöin oli kirjoittanut, esimerkiksi\njouluksi tai kun joku lapsista oli syntynyt. Mutta kun äiti ei ollut\nkirjoitustaitoinen eikä tällaisissa asioissa koskaan tahtonut käyttää\ntoisen apua, oli yhteys heidän välillään vähitellen katkennut.\n\nEtenkin viime aikoina, jolloin Liisa oli tuntenut vanhentuneensa, oli\ntämä aivan käynyt kanteeksi.\n\nHän oli siitä syystä iloissaan, kun Maija-Liisa miehineen oli luvannut\nhäämatkalla poiketa kotisaareenkin. He olivat luvanneet katsella\nkaikkea kuin hänenkin puolestaan, ottaa selkoa äidin ja vanhan Jeren\nvoinnista sekä sitten tuoda terveisiä. Oli se muuten ihmeellistä,\nmiten luja tuo side äidin ja lapsen, omaisen ja omaisen välillä oli.\nOlosuhteet, ero luonnonlaadussa, sivistystasossa ja muussa saattoi\navata syvän, miltei ylipääsemättömän kuilun asianomaisten välille, eikä\nse side sittenkään lakannut tuntumasta.\n\nÄiti ja hän eivät muuten olleetkaan aivan eri maata. Äidiltä hän kai\noli perinyt sekä lujan tahtonsa että rohkean halunsa päästä eteenpäin\nelämässä. Ja kun äiti kieltäytyi menemästä naimisiin Jeren kanssa,\nsamoin kuin sitten naidessaan hänet --, oli hän menetellyt juuri siten\nkuin Liisa itse vastaavissa olosuhteissa olisi tehnyt. Hän tunsi sen.\n\nMutta hyvien puolien ohessa oli äidissä kumman karua jäyhyyttä,\nylpeätä muokkaamattomuutta, joka jonkunlaisessa itsetyytyväisyydessä\nei pyrkinytkään jo saavutettua tasoa ylemmä. Liisa oli tuntenut sitä\njo lapsena -- ja kärsinyt siitä. Vanhempana hän oli paremmin osannut\nselvitellä sitä itselleen ja se oli tullut vedetyksi puolustukseksi\nsille, ettei hänellä ollut äidille sellaisia helliä tunteita, joita hän\nainakin joskus olisi suonut voivansa antaa.\n\nLiisa painui pitkiin ajatuksiin. Äidin itsetyytyväisyydessäkin oli\njotain hänelle tuttua. Sen sukuinen tunne oli usein ahtaina aikoina\nsaanut hänen oman päänsä kohoomaan ja auttanut häntä kestämään\nylivoimaisissakin vaikeuksissa. Hän oli pitänyt tätä hyvänä, oli\nmonesti ajatellut, että harva hänen asemassaan olisi niinkään\nselviytynyt. Mutta kun iltapuoleen ehtineenä painuvan päivän valossa\nrupesi tarkastamaan kaikkea, näytti moni asia toisenlaiselta kuin\nennen. Näki puutteita ja erheitä siinä, missä ennen oli ihmetellyt omaa\nkykyään. Ei enää tuominnut toisten tekoja yhtä ankarasti kuin ennen.\nMutta asetti sittenkin päämäärän korkeammalle kuin koskaan.\n\nJoku raotti samassa parvekkeen ovea.\n\n-- Käykää sisään, -- tehkää hyvin, kehoitti Liisa tuntiessaan neiti\nSaarnen. Yleensä Liisa ei ollut tutustunut lepokodin vieraisiin. Mutta\nneiti Saarni oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän oli muutenkin\njonkunlaisella mielenkiinnolla seurannut tätä naapuriaan. Neiti\nSaarni oli ikäänsä nähden ehkä kymmenen vuotta Liisaa nuorempi, kai\nneljänkymmenen maissa oleva. Mutta hän tuntui tavallaan vanhemmalta,\nennen kaikkea vähemmän elinvoimaiselta. Hän oli aina ryhdittömän\nkumarassa, hänen kasvonsa olivat verettömän kalpeat ja koko olemuksessa\noli jotain, joka muistutti arkaa, kitukasvuista kukkaa.\n\n-- Te lepäilette, -- sanoi neiti Saarni kysyvästi asettuen tuolille\nlähelle Liisaa. -- Minä en tahtoisi häiritä. Te olette varmaankin hyvin\nrasittunut.\n\n-- Ette te häiritse. Velvollisuuksista ja työstä vapaana oleminen on\nminulle lepoa tarpeeksi.\n\nNeiti Saarni nykäisi tuolinsa lähemmä Liisaa. -- Kuinka onnellista\nmahtaa olla levätä väsyneenä työstä. Minä olen väsynyt lepäämisestä.\n\nLiisan täytyi hymyillä. Hänestä sellainen väsymys oli helposti\nautettavissa.\n\n-- Eipä niinkään, -- vastusti neiti. -- Olen aina ollut heikko\nterveydeltäni ja vanhempani suojelivat minua siitä syystä aina ja\nkaikesta. Minä olen ikäni ollut kaiken ulkopuolella. Olen elänyt\nelämättä. -- Ymmärrättekö? Ja nyt, kun vanhempani ovat kuolleet, kun\nolen yksin -- nyt on myöhäistä.\n\nKyyneleet kimaltelivat neiti Saarnen pitkissä silmäripsissä ja hänen\nsiro pieni suunsa oli haikeassa hymyssä. Hän oli kuin hyvä lapsi, joka\noli tuomittu ikänsä pysymään lapsena.\n\nLiisan ajatukset luistivat hänen omaan onnelliseen kesäänsä ja sen\nheleä väriseen kauniiseen päivänkorentoon. Hän muisti sääliä, jota\nhän oli tuntenut sitä kohtaan. Ja hän tunsi tällä hetkellä jotain\nsamantapaista. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa raskaan elämänsä\nrikkautta suvisen päivän iloihin, mutta ei myöskään tällaiseen\n\"ulkopuolella-olon\" tyhjään tyyneyteen.\n\n-- Eiväthän ulkonaiset kokemukset kuitenkaan määrää ihmiselämän\narvoa, kuuli Liisa neiti Saarnen sanovan. -- Sisäinen kirkastuminen,\nkasvaminen Kristuksen täyteen varrenmittaan, sehän on meidän\nlopullisena päämääränämme. Ja tällainen, vastoin omaa tahtoa tapahtunut\nkaiken ulkopuolelle jääminen voi kaikesta huolimatta olla sitä\nedistämässä. Se ajatus on minua usein lohduttanut.\n\nLiisan täytyi ajatella sitä iltaa, jolloin hän ensi kertaa oli\näiti-muorin vieraana ja Oskarin puheista sai entistä voimakkaamman\nkäsityksen siitä, että elämä itse asiassa on sitä, miksi me kukin\nsen teemme. Tämäkin ulkonaisesti nähden vaivaiseksi kutistunut elämä\noli ehkä sisäisesti mieltäylentävän kaunis. Se oli näennäisestä\nköyhyydestään huolimatta ehkä ollut iloksi monen monelle.\n\n-- Teitä paleltaa varmaan. Ottakaa tämä. -- Neiti Saarni nousi, kiersi\nsilkkihuivinsa Liisan hartioille toisista huolehtimaan oppineen\nhellyydellä ja lisäsi sitten. -- Minä menen nyt. Levätkää te. Minä\ntahdon kävellä vähän. -- Hän nyökkäsi ja kääntyi menemään, kumaraan\npainuneena, siro suu kaihomielisessä hymyssä ja kasvoillaan väsyneen\nlapsen avuttomuutta. Mutta hän oli Liisasta kuin kasvanut. Ulkonaisessa\nheikkoudessa piili hänen voimansa. Se oli itsensä voittaneen voimaa.\n\nLiisan ajatukset palasivat siihen, johon ne neiti Saarnen tullessa\nolivat pysähtyneet.\n\nHän olisi nuorempana yliolkaisesti silmäillyt tällaiseen, hänen\nmielestään köyhään olemassaoloon. Mutta nyt hän ymmärsi, että silläkin\nsaattoi olla suuruutensa.\n\nKuka oli oikeastaan suuri ja kiitosta ansaitseva?\n\nEhkä vain se, joka pyrinnässä suureen päämäärään oli tullut oman\npienuutensa tuntoon.\n\nJa eivätkö oikeastaan kaikki ihmiset olleet pieniä, taitamattomia\nlapsia, joista toiset tietoisesti, toiset sitä itse tietämättä olivat\npyrkimässä suurta, määräämättömän etäällä olevaa päämäärää kohti?\n\nHänen sisimpäänsä tuli suuri rauha hänen ajatellessaan tätä. Omat ja\ntoisten erheetkin joutuivat sen kautta sovittavaan valoon. Erheiden\nmutkateillä oli varmasti moni syvä totuus selvinnyt ihmisille.\n\nTaas nousi Bernt Silversköldin kuva Liisan eteen.\n\nHeidän yhtymisensä oli hänestä monesti tuntunut niin kokonaan\ntarkoituksettomalta. Niin kanan kuin hän oli kuvitellut, että hän\nikänsä odottaisi Berntiä saadakseen hänet kerran, -- joskin ehkä vasta\nvanhana, oli se ollut hänelle suuri, hänen koko elämäänsä täyttävä ja\nhallitseva kokemus. Hänestä oli tuntunut siltä kuin voisi hän siinäkin\ntapauksessa, ettei koskaan saisi mennä naimisiin Berntin kanssa, elää\nrakkaudelleen ja sen rikkauden tyydyttämänä.\n\nMutta kun sitten Bernt -- rakastaen häntä, kuitenkin meni naimisiin\ntoisen kanssa ja hän itse puolestaan teki samoin -- herätäkseen\ntietoisuuteen, että hän maksoi mitä maksoi tahtoi olla uskollinen\nOskarille ei ainoastaan ulkonaisesti vaan tunteissaankin --,\nsilloin tuntui siltä kuin kaikki tuo aikaisemmin koettu niin kumman\ntarkoituksettomasti olisi kajonnut hänen elämäänsä.\n\nNyt pääsi hän kuin rauhaan siitäkin ajatuksesta.\n\nSuhde Berntiin oli joka tapauksessa ollut syväsisältöinen kokemus. Ensi\nkertaa naimisiinmenonsa jälkeen uskalsi hän ajatella tuon ajatuksen\npäähän asti tuntematta sen kautta joutuvansa syylliseksi Oskarin edessä.\n\nMutta samalla nousi sisimpään haikea ikävä.\n\nEikö hän koskaan, koskaan enää saisi kuulla mitään Berntistä? Jäisikö\ntämä ainaisiksi ajoiksi häneltä kadoksiin?\n\nOlisi tuntunut hyvältä kuulla hänestä jotain, jotain hyvää ja kaunista.\nSilloin olisi ollut helpompi ajatella sitäkin, mikä aikoinaan oli\ntuottanut kipua ja tuskaa.\n\nMutta jos he joskus tapaisivat, voisi ehkä jälleennäkeminen antaa\nkuoliniskun sille, suuresti muotonsa muuttaneelle tunteelle, joka\njätteenä keväisestä rakkaudesta vielä tuntui elävän jossain muodossa.\nOlihan Bernt heikko ja hänen käytöksensä --\n\nLiisa heräsi muistoistaan ruokakellon äänestä. Hän meni tavallisestikin\nvastenmielisesti yhteisille aterioille. Tällä kerralla tuntui se\nentistä ikävämmältä.\n\nAjatuksiinsa painuneena ja vaiteliaana hän asettui paikalleen\nruokapöydässä ohimennen vain nyökäten neiti Saarnelle.\n\nAteria oli vasta puolivälissä, kun palvelija tuli kutsumaan\njohtajatarta etehiseen. Oli saapunut vieraita, jotka ohimatkustavina\npyysivät illallista.\n\nUusille tulokkaille tehtiin kiireisesti tilaa pöydässä, sen toisella\npuolella, viistoon Liisasta. Kookas, hienolta näyttävä nainen tuli\nensimäisenä pöytään. Seuraelämään tottuneen kohteliaalla kumarruksella\ntervehdittyään pöydässä istuvia, hän asettui paikalleen. Ojentaessaan\nhänelle muutamia läheisyydessä olevia leikkelelautasia kiinnitti Liisa\nhuomiota hänen sulavaliikkeiseen ja miellyttävään käytökseensä.\n\nSamassa avautui ovi ja toinen matkustavista astui huoneeseen, tervehti\npöytäkuntaa ja asettui vaimonsa viereen.\n\nLiisa vavahti.\n\nPettivätkö hänen silmänsä? Tai näkikö hän unta? Vai oliko, -- oliko\nse todella. -- -- Olivatko hänen kaipaavat ajatuksensa äkkiä tuoneet\nvuosikymmeniä kateessa olleen hänen eteensä? Ja mitä varten?\n\nHänen täytyi tehdä ankaraa väkivaltaa itselleen pysyäkseen näennäisesti\nvälinpitämättömänä.\n\nAterian loppupuolella hän selvästi huomasi Berntinkin tunteneen hänet.\n\nNoustiin pöydästä. Liisan sydän takoi ankarasti. Hän ei voinut poistua\nhuoneesta kulkematta aivan Berntin ja tämän vaimon ohi, mutta hän\npäätti siitä huolimatta mennä. Hänen asiansa ei ollut ensimäisenä\nlähestyä.\n\nSamassa seisoi Bernt hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta\nhän tarttui Liisan käteen ja piti sitä kauan omassaan. Katse oli\npohjaltaan sama kuin ennenkin. Aamun hehkuva palo vain oli poissa.\nKatseen lämmössä oli illan rauhaa.\n\nLiisa ei tietänyt miten kauan he olivat seisoneet silmä silmässä, käsi\nkädessä. Hän pelkäsi, että sitä jo oli kestänyt huomiota herättävän\npitkältä. Hänen katseensa etsi paroonitar Silversköldiä.\n\nSilloin Berntkin havahtui.\n\n-- Niin, nyt saan esittää teidät toisillenne. -- Äänessä soi\npeittelemätön ja sydämellinen ilo.\n\n-- Tässä on vaimoni ja tässä rouva -- -- Malm, täydensi Liisa. Hän\nkuuli samassa, miten arkisen porvarilliselta hänen nimensä tietysti\nsoinnahti tälle ulkomaalaiselle. Sentähden hänen päänsä kohosi\ntavallisuuttakin pystympään ja katseeseen tuli sitä tuiketta, jota\nBernt Silversköld muisti aina erityisesti rakastaneensa.\n\nMuut kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista. He olivat kolmisin.\n\nBernt tarttui vaimonsa käteen. -- Olen iloissani siitä, että vihdoinkin\nolette tavanneet, te kaksi, joita kiitän niin paljosta.\n\nLiisan oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Hän näki miten vapaa\nja rehellisen luonnollinen Bernt oli. Hän muisti äsken kaipaamaansa\nmuistoa ja hän tunsi, ettei hän koskaan olisi voinut pyytää mitään\ntämän kauniimpaa -- --\n\nMutta vaimo, tämä paroonitar, jolle -- -- --\n\n-- Emmekö voi asettua istumaan, jonnekin. -- Paroonitar tarttui Liisan\nkäteen. -- Olisi hauskaa vähän puhellakin. Bernt on kertonut niin\npaljon teistä.\n\nLiisa antoi ystävällisen käden tarttua hänen omaansa ja kuljettaa häntä\neteenpäin. Hän tunsi kulkevansa kuin unessa.\n\nMutta Gertrud, meillä ei ole montakaan minuuttia, Bernt huomautti. --\nHevoset ovat tuossa paikassa valjaissa. -- Hän katsoi kelloaan. --\nTahdon välttämättä joutua ajoissa isänkin tähden.\n\nLiisa rupesi tiedustelemaan vanhan paroonin vointia, samalla kun\najatukset luistivat niihin molempiin käynteihin tämän luona, joista\nBerntillä ei ollut aavistustakaan.\n\n-- Isäni on huono, hyvin huono, -- sairas sielun ja ruumiin puolesta.\nHän on ollut milloin siellä, milloin täällä, -- ei viihdy missään, ei\nvoi pysähtyä minnekään. -- Bernt katsoi Liisaan. Tämä sai omituisen\ntunteen siitä, että katseeseen sisältyi jotain, jota hän ei pystynyt\nymmärtämään.\n\n-- Soisin että hän yrittäisi tänne, -- sanoi Bernt samassa, -- ehkä hän\ntäällä saisi rauhaa.\n\n-- Bernt, katso, hevoset odottavat jo. -- Paroonitar ojensi kätensä\nLiisalle. -- Toivon että ensimäinen tapaamisemme ei jää viimeiseksi.\nToivon että pian saamme nähdä teidät meidän kodissamme. -- Hän kääntyi\nvaunuihin päin.\n\n-- Märchen Elisabet, kiitos kaikesta! -- Bernt nosti Liisan käden\nhuulilleen, katse oli kuin veljen katse.\n\nLiisa jäi pihalle vilkuttamaan heille nenäliinaansa vaunujen\npyörähtäessä portista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, meni hän\nomaan huoneeseensa, painui avoimen ikkunan ääreen ja kätki kasvot\nkäsiinsä.\n\nSuuret kirkkaat kyyneleet tunkivat esiin sormien lomasta. Ne olivat\nhänen elämänsä ensimäiset ilokyyneleet.\n\n\n4.\n\nLepokodin johtajatar pysähtyi suuri talousesiliina edessään ja helisevä\navainkimppu vyöllään juttelemaan seurusteluhuoneessa istuvan neiti\nSaarnen kanssa. Hänen olisi tietysti oikeastaan pitänyt olla hyvillään.\nNiinhän sitä oltiin, kun taloon tuli maksukykyistä väkeä. Mutta tällä\nkerralla hän oli enemmän huolissaan kuin hyvillään. Parooni Silversköld\noli ilmoittanut isänsä tulosta, oli maininnut tämän olevan heikoissa\nvoimissa ja pyytänyt hänelle erikoisen hyvää huolenpitoa. Oma omituinen\nhoitaja hänellä tietysti oli muassaan. Mutta tuollainen hieno,\nvanha herra, joka lisäksi oli sairas, oli tietysti tottunut kovin\nhuolekkaaseen palvelukseen, -- seurustelusta puhumattakaan.\n\nLiisa kulki samassa huoneen läpi ja pysähtyi kuulemaan mitä asia koski.\n\n-- Kertokaa te, neiti Saarni. -- Johtajatar helisytti avaimiaan\nvalmiina jatkamaan. -- Rouva Malm, joka tuntee nuoren paroonin, voi\nvarmaan olla avuksi. -- Johtajatar oli jo menossa, neiti Saarnen\ntoimittaessa hänelle annettua tehtävää.\n\nVanha parooni oli siis tulossa! Liisa tunsi, ettei lepo tästä puoleen\nolisi hänelle levoksi. Ruumis ei voinut vahvistua sielun kärsiessä. Ja\nristiriitaiseksi taisteluksi muodostuisi tästä puolin joka päivä.\n\nLiisa ei tahtonut kantaa kaunaa Berntin haudan partaalla olevaa isää\nkohtaan. Ja kuitenkin -- -- --\n\n-- Neiti Saarni, -- kysäsi hän odottamatta, -- mitä te ajattelette\nvelvollisuudesta antaa anteeksi? Miksi ihmisen noin vain laupiaasti\npitää antaa anteeksi sille, joka esimerkiksi on tuhonnut koko hänen\nelämänsä?\n\n-- Oman sisäisen kehityksensä hyväksi, -- tuli empimättä. -- Ihminen,\njoka ei voi antaa anteeksi, ei vielä tiedä, miten helposti kukin meistä\nerehtyy. \"Tout comprendre c'est tout pardonner\". Erehtyväisyytensä\ntunteva antaa mielellään anteeksi.\n\nMutta Liisa ei antautunut. Oli kai kaikesta huolimatta uskottava\nmaailmaa hallitsevaan vanhurskauden lakiin. Ja siinä tapauksessa oli\ntuomiollakin sijansa.\n\n-- Anteeksianto ei ole kevyttä tehdyn olemattomaksi tekemistä.\nSe olisi yhtä nurjaa kuin mahdotonta. Jumalallinen anteeksianto\nnostaa vain hartioiltamme sen entisyyden taakan, joka estäisi meitä\nkehityksessämme. Siten se tulee meille uuden elämän voimaksi. Ettekö\nusko, että kaikessa ihmistenkin välisessä anteeksiannossa on jotain\nsamanlaista sisäisenä uudistuksena ilmenevää voimaa?\n\nLiisa ei vastannut. -- Te olette ajatellut paljon, neiti Saarni, hän\nvain sanoi.\n\nNeiti Saarni hymyili melkein veitikkamaisesti, mikä teki hänen\nmiellyttävät kasvonsa tavallista eloisemmiksi. -- Jotain etua on\n\"ulkopuolelle jäämisestä\". Siellä on aikaa.\n\nLiisa jatkoi matkaansa. Hän istui tavanmukaisella paikallaan\nlounaisparvekkeella, kun pari tuntia myöhemmin vaunut pyörähtivät\npihaan. Tutiseva vanhus palvelevan neidin tukemana astui vaunuista.\n\nElävinä kuvina astui samassa pitkä entisyys Liisan eteen, alkaen\nillasta, jolloin \"Berntin pikku holhokki\" oli ensimäisellä käynnillään\nvanhassa, hienossa kodissa Boulevardin varrella -- siihen kaikkein\ntuskallisimpaan muistoon viimekertaisesta tapaamisesta vanhuksen\nkodissa.\n\nHänen täytyi taaskin taistella itsensä kanssa. Berntin tähden hän\ntahtoi olla hyvä vanhukselle. Ja olihan hänellä itselläänkin syytä\neräänlaiseen kiitollisuuteen, jos muuhunkin.\n\nToisten poistuttua ruokasalista käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen\ntervehtiäkseen. Hän läheni.\n\n-- Hyvää iltaa, herra parooni, vieläkö te tunnette?\n\nVanhus säpsähti huomattavasti.\n\n-- Äänestä, äänestä kohta, -- sanoi hän nousten kumartamaan vanhaan\nritarilliseen tapaansa. -- Näköni on hyvin huonontunut. Mutta Bernt\nkertoi teidän olevan täällä. Hän ja hänen vaimonsa lähettivät paljon\nterveisiä.\n\nLiisa ei voinut olla panematta merkille, miten vapaasti ja\nluonnollisesti tämä sanottiin, aivan kuin terveiset aina yhdessä\nolleilta serkuksilta.\n\nMieli kuohahti täyteen katkeruutta. Nyt sopi näin luonnollisesti tuoda\nBerntin terveiset perille, nyt ei mikään enää estänyt, -- mutta ennen?\n\nOlikohan tämä haudan partaalla seisova vanhus omistanut hetkenkään\najatusta sille, mitä tappavaa väkivaltaa hän sukuylpeytensä kautta\noli harjoittanut kahden nuoren elämälle? Tunsiko hän hituistakaan\nsyyllisyydestään, vai muistikohan hän ainoastaan, että hän kerran oli\nantanut suurenmoisen korottoman lainan sille naiselle, joka nyt seisoi\nhänen edessään, vieläpä jalomielisesti vakuuttanut, että hänen ilonsa\navustamistilaisuudesta olisi täydellinen, jos summa ikiajoiksi jäisi\nmaksamatta?\n\nLuuliko hän kymmenellätuhannella ostavansa itsensä vapaaksi\nsyyllisyydestään?\n\n-- Ettekö te istu? -- Vanhus oli painunut takaisin nojatuoliinsa ja\nteki kädellään paikkaa tarjoavan liikkeen.\n\n-- Parooni on käynyt huonoksi siitä kun me viimeksi tapasimme. -- Se\nsanottiin kylmästi -- huolimatta siitä, mitä Liisa vasta oli päättänyt.\n\n-- Niin, niin, elämäni on ollut hiljaista kitumista ja riutumista.\nYhtämittaista kitumista, -- vaimoni kuolemasta saakka. Ymmärrättekö te,\nmitä se tietää? Tuollaiset kokemukset tuhoavat elämäämme hirvittävästi.\n\n-- Ymmärrättekö _te_ sen? -- Kysymyksen oka oli peittelemätön. Katse\nsattui syyttävän, tutkivana vanhaan parooniin.\n\nTämän huulet vavahtivat. Hän yritti moneen kertaan vastata, mutta\nturhaan. Viimein hän kuitenkin sai tartutuksi sanaan. -- Minä tiedän,\nmitä te ajattelette, -- mutta älkää olko armoton vanhalle miehelle. Te\nette tiedä mitä te teette.\n\n-- Niin, minähän olen eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa! -- Katkeruus\npaistoi uudelleen peittelemättömänä esiin.\n\n-- Te olette kova, -- kova. Minun ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne.\n-- Hän nousi ja rupesi horjahdellen kulkemaan ovelle päin.\n\n-- Herra parooni, antakaa anteeksi, -- antakaa minun auttaa. -- Liisa\nkiiruhti hänen jälkeensä, veti hänen kätensä omaansa ja koetti tukea\nhänen horjahtelevia askeleitaan. -- Te annoitte minulle silloin\nsuuresti tuntuvan avun ja olen monesti ollut kiitollinen siitä. Mutta\nihmissydämeen mahtuu paljon ja monenlaista. -- -- Te tiedätte, että\näsken tapasin poikanne. En ole koskaan voinut käydä välinpitämättömäksi\nhänelle. Ja kun itse viittasitte siihen, mitä suuri rakkaus on, kävivät\nmuistot minulle ylivoimaisiksi. Mutta minä lupaan, ettei sellaista\nuudistu. Olisin mielelläni teille avuksi, jos voisin.\n\n-- Kiitos, kiitos! -- Berntkin toivoi, että olisimme paljon yhdessä. --\nVanhus vilkaisi avuttomasti ympärilleen.\n\n-- Ehkä soitan niin saatte apulaisenne tänne, ehdotti Liisa. --\nTahdotte varmaan päästä levolle?\n\nVanhus nyökkäsi. Hetken kuluttua hän apulaisensa tukemana oli\nkulkemassa omaan huoneeseensa.\n\nMutta Liisa valvoi pitkään sinä yönä. Ajatukset ajelehtivat\nlevottomasti etäisen entisyyden ja käsissä olevan hetken väljää väliä.\nMilloin ne olivat kotisaaressa, jossa Maija-Liisa miehineen ehkä\nparaikaa katseli hänen lapsuutensa asuinpaikkaa, milloin Boulevardilla\nsiinä vanhassa kodissa, johon liittyi, joskaan ei kovin monta, niin\nsitä merkittävämpiä muistoja.\n\nLukemattomat tuskalliset, vuosikausia ummessa olleet kysymykset\nheräsivät uudella voimalla. Miksi, miksi oli hänen elämänsä\nmuodostunut juuri sellaiseksi kuin oli? Miksi oli siihen kerääntynyt\nniin paljon sellaista, joka näennäisesti aivan tarpeettomasti ja\ntarkoituksettomasti oli repinyt ja raadellut?\n\nJos olisi ollut jotain järjellistä syytä kaikkeen, jos hän elämänsä\njuoksussa olisi voinut nähdä johdatusta, jonka kautta joku oikeuden\ntai vanhurskauden vaatimus toteutui, olisi se tuntunut ei ainoastaan\nselittävältä, vaan myöskin sovittavalta. Ja silloin olisi myöskin ollut\nhelpompi antaa anteeksi. Mutta nyt -- --\n\nMielelläänhän muuten olisi pitänyt voida antaa anteeksi tuollaiselle\nsurun murtamalle vanhukselle.\n\nKuka hän oli tuomitsemaan haudan partaalla seisovaa?\n\nLiisan täytyi ajatella neiti Saarnen sanoja anteeksiannon voimaa\nantavasta luonteesta. Hän tunsi ne omasta kohdastaan todeksi. Ihmisten\nvälisissä suhteissa muodostui täysi ja rehellinen anteeksianto\nvoimaksi ei ainoastaan sille, jolle se annettiin, vaan sillekin,\njoka sitä oli antamassa. Täydellinen anteeksianto oli sisäinen\nvoitto. Sen saavuttaneelle avautuivat varmasti uudet sisäiset\nkehitysmahdollisuudet, jotavastoin anteeksiantamattomuus oli elämää\nehkäisevänä routana rinnassa. Oliko ehkä ihmissielun sisäinen\nkypsyminen riittävän tyydyttävä selitys elämän kaikkein raskaimmillekin\nkokemuksille? Eikö sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannattanut\nkärsiä?\n\nLiisa tiesi, että neiti Saarni empimättä olisi myöntänyt tämän. Ja\nolihan sellainen katsantokanta ihmishengen, hänen sisäisen, pysyvän\nminänsä kunnioittamista.\n\nSisäisten kysymystensä uuvuttamana Liisa viimeinkin vaipui uneen.\n\nHerätessään aamusella hän teki sen ihmeellisen huomion, ettei hän\nherännytkään kuin ventovierasten keskellä. Hän tunsi, että joku häntä\nodotti ja tarvitsi. Ja hän näki tunteneensa oikein, kun hän aamiaisen\njälkeen lähestyi sitä puutarhan nurkkaa, jonne vanha parooni oli\nasettunut.\n\nTämä nousi kohta ja lähestyi tervehtiäkseen. Sitten hän\nvanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjottuaan paikkaa, rupesi\ntiedustelemaan Liisan vointia, miten tämä oli nukkunut ja tekikö\nyleensä täälläolo hänelle hyvää.\n\nLiisa ei voinut olla sisimmässään hymyilemättä vanhuksen veriin\nsyöpyneelle kohteliaisuudelle, joka poikkeuksetta ilmeni kaikessa ja\nyhtä poikkeuksettomasti teki vaikutuksensa häneen.\n\nMuista asioista siirtyi pahe vähitellen häämatkalla oleviin nuoriin.\n\n-- Teillä on kai ollut iloa lapsistanne?\n\nSanat tuntuivat melkein toivomukselta. Ja tuo toivomus lähti kai siitä\ntunteesta, että lapsista saatu ilo jollain tavoin kykeni sovittamaan\ntoisten rikkomuksia. -- Tämä tytär on ainoa täysi-ikäinen, vastasi\nLiisa kuivasti. -- Vanhin lapsemme kuoli.\n\nHänelle tuli hurja halu taas viskata syyttävä totuus vanhuksen\nsilmille, sanoa suoraan: kuoli lapsena, joka ei koskaan voinut iloita\neikä leikkiä -- vain niiden repivien ristiriitojen tähden, joihin\nteidän sukuylpeytenne minut viskasi. -- Mutta hän muisti lupauksensa ja\nvaikeni.\n\nSilloin vanha parooni kuin jatkoksi hänen omille ajatuksilleen\nsanoi: -- Te olette kärsinyt paljon. Mutta olette säästynyt kaikkein\nkipeimmältä: oman sisimpänne syytöksiltä.\n\nSanojen haikea sointu kosketti Liisan kuohuvaa mieltä kuin leuto,\nlauhkea tuulahdus polttavaa otsaa. -- Kukapa siitä säästyisi, -- hän\nsanoi hiljaa. -- Jota vanhemmaksi käy, sitä tarkkanäköisemmäksi ihminen\ntulee. Me olemme kai kaikki vain pieniä, usein erehtyviä pyrkijöitä.\n\nVanhan paroonin silmiin nousi kyyneleitä. Hän ojensi kätensä\npuutarhapöydän poikki tapaillen Liisan kättä. -- Kiitos, hän sanoi,\n-- ne olivat lempeitä sanoja. Ja ihminen tarvitsee paljon lempeyttä.\nJokainen joutuu kuitenkin itse ennemmin tai myöhemmin kärsimään siitä,\nmitä on rikkonut.\n\nVanhuksen kasvoilla kuvastui suonenvedontapaisesti väreilevä tuska,\nja kaameana nousi hänen eteensä muisto, joka vuosien kuluessa oli\nraadellut hänen sisintään. Sinä hetkenä hän äkkiä ja odottamatta\njoutui unhotukseen haudatun harha-askeleen kierteeseen. Hän ei päässyt\npakenemaan puolelle eikä toiselle, ei voinut estää sisäänastunutta\nmiestä puhumasta eikä myöskään voinut kieltää tekoaan, ei tehdä tehtyä\ntekemättömäksi. Ei hän liioin tietänyt sitä, että hänen vaimonsa oli\nnoussut vuoteestaan ja kuuli kaikki -- --\n\nVanha parooni rupesi hätäisesti kertomaan, miten kauan ja monesti hän\noli etsinyt sopivaa seuraa itselleen. Hän tahtoi sanoillaan työntää\nahdistavat muistot luotaan.\n\nLiisa tarttui halukkaasti sanottuun. Hän saisi ehkä vihdoinkin kuulla,\nmiksi ei vanhus huolinut häntä seuranaisekseen hänen pyrkiessään\ntähän toimeen. Se vastoinkäyminen oli aikoinaan ollut kolaus ei\nainoastaan hänen rakkaudelleen ja sen toiveille, vaan myöskin hänen\nitsetunnolleen. Paikka oli ainoa, jota hän eläessään oli hakenut\nsaamatta sitä.\n\n-- Eikö sitten mistään löytynyt sopivata, tiedusteli Liisa viattomasti.\n\n-- Kyllä ehkä olisi löytynyt -- luulin kerran, -- mutta hän oli\nsaaristosta -- -- enkä minä tahtonut saaristossa syntynyttä.\n\nTumma puna nousi Liisan kasvoille. Hänen katseensa synkkeni ja syytti.\nTällaista selitystä hän ei todellakaan ollut arvannut odottaa. Olihan\ntämä huippuunsa kehittynyttä sukuylpeyttä, joka -- kaukana siitä,\nettä olisi tahtonut sovittaa rikottua, ilmaisi, ettei edes sietänyt\nmuistutusta siitä.\n\nVanhan paroonin leuka rupesi vavahtaen nytkähtelemään. Hän ymmärsi\nosaksi Liisan ajatukset. Ne kohdistuivat syyllisyyteen, jota\nei oikeastaan ollut olemassa. Siinä suhteessa hänen oli helppo\npuhdistautua. Mutta sitä tehden hän paljasti sen paljoa suuremman\nsyyllisyyden, jota hän yhtenään ajatteli ja johon hän oli tähdännyt\nnytkin ruvetessaan puhumaan saaristosta. Mutta puhe oli saanut\nsellaisen käänteen, ettei hän voinut eikä jaksanut jatkaa. Bernt, joka\noli tätä hänen tännetuloaan hommannut, oli tietysti toivonut, että hän\ntäällä saisi puhutuksi ja sitten pääsisi tasapainoon. Mutta Bernt ei\nymmärtänyt, mitä tällaisen totuuden sanominen maksoi. Hän ei tietänyt,\nettei vanhalla enää ole voimaa, että vaikka tahtoisi, ei sittenkään\njaksa.\n\n-- Niin, niin, -- hän alkoi tehden uuden yrityksen, -- vaimoni oli\nollut lievästi sairaana. Hän oli tietämättäni noussut ja tullut\nhuoneeseen, jossa hän kuuli puhetta minun vierashuoneestani. Kun tulin,\nlöysin hänet pyörtyneenä lattialla. Hän houraili herätessään eikä enää\nhetkeksikään palannut täyteen tajuntaan. Te ymmärrätte -- --\n\nLiisa loi tuiman katseen vanhukseen. Hän tunsi tällä hetkellä\nsuorastaan vihaa tuollaista katuvaa kohtaan, joka ajatteli yksinomaan\nomaan persoonaansa kohdistuvia kipeitä kokemuksia, ei hetkeksikään\ntoisille tekemäänsä vääryyttä.\n\nNyt, nyt hän kaikesta huolimatta viskaisi totuuden sanan vanhukselle.\nHän kertoisi siitä, mitä hän kerran rakkautensa puolesta yritti, hän\nsanoisi suoraan: \"minä se olin\", ehkäpä toinen silloin lopultakin\nheräisi huomaamaan jotain.\n\nMutta kun Liisa kohotti päänsä hän hätkähti. Pää käden varassa vanhus\nistui kokoon lyyhistyneenä tuolissaan ja itki.\n\nSilloin kuului hiekkakäytävältä kiirehtiviä askeleita ja iloisen\nhelisevä nauru, joka silmänräpäyksessä nosti Liisan pystyyn.\n\n-- Äiti, äiti, täällä me nyt olemme! - Maija-Liisa kieputti äitiään\nhiekkakäytävää pitkin, suositteli miehelleen pikaista uimaan lähtöä ja\nkääntyi itse äidin kanssa tämän huoneeseen.\n\nSiellä täytyi taas tanssittaa äitiä lattiata pitkin, nauraa, laulaa ja\nkertoilla vuoroon.\n\nHeillä oli tietysti ollut äärettömän hauskaa. Ja se äidin kotisaari\noli niin kaunis, että sitä kannatti käydä katsomassa, vaikkei siellä\nolisikaan ollut mitään muuta nähtävänä tai kuultavana. Mutta nyt siellä\noli ollut paljon muuta lisäksi.\n\nMaija-Liisa herkesi tanssimasta ja painui sohvannurkkaan. Sitten hän\noikein rupesi kertomaan. Mummua he eivät olleet nähneet. Hän oli\nkuollut sinä kesänä, jolloin he kaikki olivat kesämatkallaan. Mutta\nvanha Jere eli vielä. Hän oli sellainen hyvä, hiljainen vanhus, jota\nkaikki kunnioittivat. Hänellä oli ollut niin paljon hyvää ja kaunista\nkerrottavana mummusta, -- sekä siitä, miten hyvä tämä oli ollut hänelle\nheidän naimisensa aikana, että siitä, miten lujaluontoinen ja erikoinen\nhän jo nuorena oli ollut. Jere oli kertonut senkin, että isäntä siinä\ntalossa, jossa mummu palveli, kauan oli tahtonut mummua vaimokseen\nja että hän, joka sitten tuli emännäksi, oli tämän tähden ollut\nvihamielinen sekä mummulle että tämän pikku tytölle.\n\nMaija-Liisa nousi, tuli äidin luo ja kiersi kätensä äidin kaulaan.\n\n-- Äiti, siellä missä meri soitteli meille voimakkaita säveliään,\nsiellä sinäkin ja sinun lapsuutesi puhui meille. Sinä et ole itse\nkertonut paljon. Mutta nyt kertoi toinen. Ja minusta se oli niin\nvelvoittavaa meille sinun lapsillesi. Minä tunnen, että tahtoisin\nkiittää sinua siitä, mitä olit jo silloin pienenä. Sinä pyrit niin\nlujasti eteenpäin. Ja sitten -- hän painoi päänsä äidin olalle --\ntahtoisin kiittää sinua siitäkin, että annoit meille kodin. Sinulla\nei itselläsi ollut sitä. Nyt minä tiedän senkin. Ja se on kuitenkin\nhirveä vääryys, kun pieni viaton lapsi ei saa syntyä hänelle kuuluvassa\nkodissa.\n\nLiisa ei vastannut. Hän kääntyi ikkunaan päin ja jäi siihen katselemaan\nselälle, jossa aavat vedet välkkyivät auringon valossa kuin ulappa\nhänen kotisaarensa edustalla. Hän ajatteli ilotonta lapsuuttaan, --\nehkä ensi kertaa eläessään ilman minkäänmoista katkeruutta. Sehän ei\nollut kulunut turhaan, jos se jossain määrin saattoi olla rakentamassa\nelämänpohjaa hänen lapsilleen ja ehkä lastenkin lapsille.\n\nSellainen sana kuin Maija-Liisan, oli sekä lohdullinen että\neteenpäinauttava. Se loi sovittavaa valoa takanapäin olevalle, ja se\nkirkasti vielä kuljettavaa tietä.\n\n-- Sinä Maija-Liisa tuot aina iloa äidillesi, -- sanoi hän\nsydämellisesti. Sitten hän rupesi puhumaan muusta.\n\nMuutaman tunnin kuluttua vilkutti hän ikkunastaan hyvästiä eteenpäin\npyöräileville nuorille.\n\nHän ei sinä päivänä enää tavannut muita, ja kun hän seuraavana\naamuna tiedusteli vanhan paroonin vointia, lepäsi tämä. Ateriatkin\nvietiin paroonin omaan huoneeseen. Siten koko päivä kului heidän\ntapaamatta toisiaan. Ja Liisa oli tästä hyvillään. Hän oli heidän\nviime keskustelunsa perustuksella tuntenut itsensä omituisesti syrjään\nsysätyksi tuon vanhuksen elämästä, jossa hän mielestään kuitenkin oli\noikeutettu eräänlaiseen asemaan.\n\nSe mitä Berntin vanhemmat olivat tehneet sekä hänelle että omalle\npojalleen, ei kai ollut niin vähäarvoista, ettei sitä kannattanut\najatella silloinkaan, kun vanha mies nähtävästi teki jonkunlaista\nlopputiliä elämästään?\n\nTai oliko ylhäissyntyisen ja ulkonaisesti arvotonta alkujuurta\nolevan katsantokannat niin perin erilaiset, etteivät he vanhoina ja\nkypsyneinäkään voineet käsittää toinen toisiaan? Jos juopa todella\nsaattoi olla näin ylipääsemättömän syvä, oli parasta, että kukin\neli omassa maailmassaan. Vanha parooni ajatelkoon vaimonsa ja omia\nasioitaan. Hänen on hyvä tehdä niin. Liisalla on Maija-Liisan hyvät\ntuomiset ja lastensa tulevaisuus, jota ajatella.\n\nMutta seuraavana päivänä Liisan kirjoittaessa kirjettä nuorimmilleen,\ntultiin häntä kutsumaan vanhan paroonin luokse.\n\nTämä makasi leposohvallaan ja käsi, joka ojentui Liisalle, vapisi\nentistä enemmän.\n\n-- Anteeksi että vaivasin, -- mutta tahdoin niin mielelläni tavata\nteitä, eivätkä voimat riittäneet tuomaan minua pitemmälle kuin tänne.\n-- Silmä mittaili merkitsevästi vuoteen ja leposohvan väliä.\n\n-- Te olette sairas. -- Liisa asettui läheiselle tuolille, otti\nvanhuksen käden omaansa ja tunsi, miten tämän avuton tila rupesi\nsulattamaan routaa hänen rinnassaan.\n\nParooni pudisteli päätään. -- En sairaskaan. Mutta voimat vähenevät\nkummasti. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Se oli erehdys. Enkä nyt\njaksa ajatella poismatkustamista.\n\n-- Poikanne tarkoitti parastanne ehdottaessaan tätä. -- Liisa ei saanut\nsanotuksi Berntiä nimeltä.\n\nParooni nyökkäsi. -- Ettekö kutsu toisianne nimeltä? -- kysyi hän\nsitten äkkiä.\n\n-- Ei mikään ole oikeuttanut meitä siihen toisten seurassa.\n\n-- Te olette ylpeä nainen. Eikö teillä ole ainoatakaan hyvää sanaa\nminulle?\n\n-- Eräänlaista ylpeyttä ihminen ei kadu. Muuta hyvää en tähän voi\nlisätä kuin sen etten sano tätä loukkautuneena vaan vakaumuksesta.\n\nParooni makasi hetken puhumattomana. Liisa näki muutaman kyyneleen\nhitaasti vierivän hänen poskipäitään pitkin.\n\n-- Näittekö sattumalta, menikö Berntille kirje? -- tuli viimein.\n\n-- Ruokasalin pöydällä luulen nähneeni hänelle osoitetun kirjeen.\n\nVanhus ilostui huomattavasti, käänsi puheen yleisiin asioihin ja näytti\nhetkeksi virkistyvän. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Sitten hän\nvaipui takaisin aikaisempaan voimattomuuteensa. Liisa teki sen johdosta\nlähtöä.\n\n-- Tuletteko takaisin huomenna? -- Hän piteli Liisan kättä omassaan\nodottaessaan vastausta.\n\n-- Mielelläni, jos tahdotte.\n\n-- Päiväni -- ehkä tuntini ovat luetut, -- tuli odottamatta. -- Jollei\nse ole teille vastenmielistä, tuntuisi hyvältä usein nähdä teitä täällä.\n\nLiisa ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Ensiksikin hän asettui\nkirjoittamaan Berntille. Hän tunsi velvollisuudekseen ilmoittaa, miten\nheikoksi vanha parooni oli käynyt. Ja kun kirje oli valmis, valvottivat\najatukset.\n\nHän tiesi pian seisovansa kuolinvuoteen ääressä. Hän ei tahtonut\nlähestyä sitä ilman täydellistä anteeksiantoa sydämessään.\n\nKerran valoisana kesäyönä muisti hän taistelleensa irtautuakseen suuren\nrakkauden häntä kahlehtivasta voimasta. Nyt hän taisteli voidakseen\nantaa sekä sen että lukemattomien muiden päivien ja öiden tuskat\nanteeksi niiden aiheuttajalle.\n\nKun hän astui vanhan paroonin huoneeseen, oli hänen kasvoillaan voiton\nsaaneen tyyneyttä.\n\nKiitollinen katse toivotti hänet jo kynnyksellä tervetulleeksi.\n\n-- Yö ei ole ollut pitkä. -- Tutiseva käsi puristi Liisan kättä. -- Kun\nsuuri majanmuutto on ovella, on paljon ajateltavaa ja selvitettävää.\n\nLiisa korjasi sairaan pielusta, laski hänen jaloilleen lämpimän\nlisäpeitteen ja asettui sitten, tehtyään pienet palveluksensa, vuoteen\nvieressä olevaan tuoliin.\n\n-- Mitä te ajattelette anteeksiannosta? -- kysyi sairas äkkiä.\n\nLiisa ei kohta vastannut. Hän ajatteli omaa yöllistä kokemustaan.\nHän tunsi, että anteeksi antanut myöskin on saanut kokea jotain\nanteeksisaamisen ihanuudesta.\n\n-- Minä uskon, -- sanoi hän hiljaa ja hartaudella, -- että me siinä,\nmissä emme itse voi nähdä mitään erehdystemme sovittamiseksi, saamme\nsyyllisyystaakasta vapauttavaa anteeksiantoa. Ja kun saamme sen\nHäneltä, joka yksin oli syytön, hyvä ja puhdas, ei se ole mikään\nerheittemme peite, vaan sisäistä voimaa uhkuva sanoma, joka vie meidät\nvaloon ja vapauteen Isän kasvojen eteen.\n\n-- Isä, -- toisti vanhus hiljaa, -- se on niin kaunis sana -- isä, --\nvaikka -- -- -- Huulet alkoivat väristä ja leuka nytkähteli kuin itkussa.\n\nLiisa tarttui lähellä olevaan vesilasiin, pani kätensä vapisevan pään\nalle ja tarjosi juomista. Sitten hän laski valkoisen pään hellävaroin\ntakaisin pielukselle ja jäi äänettömänä istumaan jonkinmoiseen\nhorrostilaan vaipuvan viereen.\n\nOli kulunut ehkä noin tunti, kun hän nousi hiljaa ja huomaamatta\npoistuakseen. Mutta kohta, kun hän liikahti, avasi parooni silmänsä.\nKatse näytti pyytävän.\n\n-- Voinko ehkä tehdä jotain puolestanne? Se olisi ilo minulle. -- Liisa\ntunsi suurta mielenkevennystä siitä, että sydämestään saattoi vakuuttaa\ntätä.\n\nParooni avasi pari kertaa huulensa. -- Minä tahtoisin sanoa jotain,\ntuli heikosti ja vaivalla, -- mutta pelkään, että käsitätte minua\nväärin. -- Se -- se -- mitä te sanoitte velaksi -- on kaikesta\nhuolimatta painanut teitä, -- niinhän?\n\n-- Hyvä parooni, -- älkää nyt ajatelko sitä, -- rukoili Liisa kaikkein\npehmeimmällä äänellään.\n\nVanhus avasi silmänsä ja katsoi Liisaan läpitunkevaksi terästyvällä\nkatseella. -- Minä tiedän, että olette suora, sanoi hän.\n\n-- Se oli ja on ollut vaikeata. En voi kieltää sitä. Mutta en koskaan\nole sitä katunut. Ensiksi siksi, että tein sen keventääkseni mieheni\nylivoimaisen raskasta taakkaa ja -- teidän ystävällisyytennekin --.\n\n-- Te luulitte, että sillä tahdoin ostaa anteeksiantoa Berntin suhteen?\n\nLiisa ei vastannut.\n\n-- Mutta minä toivon, että nyt uskotte, kun vakuutan, ettei ollut niin.\nEttekä saa panna pahaksi kun sanon: se velka ei ole enää mikään velka.\nSe on ollut vain etukäteenmaksu siitä, mikä testamenttini kautta joutuu\nlapsillenne.\n\nLiisan oli mahdoton sanoa mitään. Kiittää hän ei voinut, kysyä hän ei\nuskaltanut. Rajun sekasortoisina risteilivät ajatukset ja tunteet hänen\nsisimmässään.\n\n-- Te ette ymmärrä, -- mutta minä en jaksa, -- en saa sanotuksi.\n-- Sanokaa vain annatteko anteeksi? -- Parooni puhui hiljaa ja\nsopertavasti.\n\nLiisa kumartui hänen puoleensa. -- Kaiken koko sydämestäni, -- sanoi\nhän asettuen uudelleen vuoteen viereen.\n\nSiihen katkesi puhelu. Vanhus vaipui taas horroksentapaiseen uneen.\n\nIllalla sairaan nukkuessa ja hoitajattaren istuessa hänen vieressään\nLiisa vihdoinkin pistäytyi omaan huoneeseensa.\n\nAvatessaan huoneensa oven näki hän kirjeen pöydällä. Hän otaksui sen\nolevan Maija-Liisalta, mutta ottaessaan sen käteensä hän tunsi Berntin\nkäsialan.\n\nHän jäi ajattelemaan. Kirje saattoi tuskin olla vastaus hänen omaansa.\nSen tulo ihmetytti häntä siitä syystä.\n\nKuorta murtaessaan näki hän takasivulla lyijykynällä sanat: \"Tulemme\nyöjunalla.\"\n\nHän vetäisi kirjeen kuoresta ja luki ensimäiseksi sanat: Märchen\nElisabet.\n\nSe vaikutti vastenmielisesti. Hän sysäsi kirjeen luotaan. Ei tehnyt\nensinkään mieli jatkaa.\n\nHän nousi kävelemään edes ja takaisin lattiata pitkin.\n\nViimein kutsui hän koko sen tinkimättömän luottamuksen, johon Berntin\nkäytös oli häntä velvoittamassa, avukseen. Hän tarttui uudelleen\nkirjeeseen ja rupesi lukemaan.\n\n    Märchen Elisabet.\n\n    Näin saan nytkin -- totuttuun ja rakkaaseen tapaan alkaa -- joskaan\n    ei samalla oikeudella kuin ennen, niin kuitenkin yhtä läheisellä ja\n    luonnollisella.\n\n    Kirjoitan tämän isän puolesta. Vanhuutensa ja heikkoutensa tähden\n    hän ei ole saanut sanotuksi sinulle sitä, mitä kuitenkin tahtoisi\n    sanoa. Siksi teen minä sen.\n\n    Kun vanhempani vastustivat avioliittoamme, tapahtui se alussa\n    siksi, että he katsoivat asiaa vanhan suvun perinnäiseltä kannalta,\n    mutta isäni pitkittyvään vastarintaan oli toinen syy.\n\n    Sen sain vasta tänä kesänä tietää. Sinä et nähtävästi ihme kyllä\n    vieläkään tiedä mitään siitä.\n\n    Äitisi oli kerran käydessään Helsingissä kuullut huhuna\n    kerrottavan, että sinä ja minä olimme kihloissa. Kun hän ei osannut\n    kirjoittaa ja kun ei itse tahtonut tulla puhumaan asiasta, tuli\n    Jere hänen puolestaan isäni luokse.\n\n    Äitini oli silloin juuri sairaana, joskin aivan lievästi. Hän\n    sattui kuulemaan, kun Jere ilmoitti isälle, että sinä olet sisareni\n    ja tämä tiedonanto maksoi äidille hengen.\n\n    Isäkin murtui tämän jälkeen, kuten tiedät. He olivat yleensä\n    olleet onnellisia. Tämä oli isäni sanojen mukaan hänen ainoa\n    uskottomuutensa. Ja minä uskon omastakin puolestani, että niin oli.\n\n    Tunnen elämäsi syvät ja kipeät kärsimykset. En etsi niille\n    selittäviä enkä sovittavia sanoja. Sellaisia ei löydy.\n\n    Muistat, että kerran suuren tuskan hetkenä sanoin sinulle: Märchen\n    Elisabet, minä kiitän ja siunaan sinua lujuudestasi.\n\n    Noilla sanoilla oli paljon syvempi sisältö kuin silloin\n    aavistinkaan, -- järkyttävän syvä.\n\n    Sinä ratkaisit kokonaan suhteemme luonteen. Se olisi voinut\n    muodostua aivan toisenlaiseksi, jos sinä olisit ollut toinen.\n\n    Sinä ymmärrät, mitä tämän johdosta tunnen.\n\n    Uskon myöskin, ettet käsitä minua väärin sanoessani, että tuntuu\n    hyvältä veljen oikeudella ja rakkaudella tästä puoleen saada\n    huolehtia sinusta ja lapsistasi.\n\n    Tapaamme pian.\n\n                                                 Bernt.\n\nLiisa laski kirjeen pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.\n\nValkotukkainen itkuun painunut pää häämöitti hänen silmiensä edessä.\nKäsittämättömät sanat ja ajatuksen käänteet saivat luonnollisen\nselityksensä.\n\nKun hän vihdoin nousi, meni hän suoraapäätä tapaamaan johtajatarta.\n\nSeurusteluhuoneessa istui neiti Saarni kirja kädessään. Hän rupesi\nkohta tiedustelemaan vanhan paroonin vointia. Se oli arvattavasti\nhuononpuoleista, koska johtajatar vastikään oli puhunut siitä, ettei\nparoonia hetkeksikään saisi jättää yksin.\n\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa johtajattarelle, että parooni Bernt\nSilversköld rouvineen saapuu yöjunalla. Heillä pitää olla hevoset\nvastassa asemalla. -- Liisa aikoi jatkaa matkaa, mutta jäikin\npaikoilleen aivan kuin odottaen jotain.\n\n-- Neiti Saarni, sanokaa minulle hyvä sana. Minä olen sen tarpeessa.\n\nPyyntö tuli niin odottamatta ja sellaisena, että vastaus viipyi.\n\n-- Te surette \"ulkopuolelle\" jäämistänne, -- jatkoi Liisa silloin itse,\n-- mutta sisäpuolella voi elämä käydä liian rikkaaksi, -- repivän,\nniin, murtavankin rikkaaksi.\n\n-- Ei, tuli päättävästi, -- se ei käy, ei liian rikkaaksi eikä liian\nköyhäksi kenellekään meistä. Me saamme juuri sen, jonka avulla\nparhaiten voimme kasvaa ja kypsyä. -- Hän hymyili kaunista lempeätä\nhymyään samalla kun tarttui Liisan käteen puristaen sitä.\n\n-- Elämäni toimettomuudessa, jatkoi hän hetken kuluttua katse\nyhä sydämellisesti kohdistuneena Liisaan, jonka kasvoille suuri\nmielenliikutus oli luonut kalpeutta, -- muistan usein niitä, jotka ovat\npyörteiden keskellä. Minä en tunne heitä. Minä tiedän vain, että heidän\njoukkonsa on lukematon ja minä olen hengessä hiljaisin rukouksin heidän\nluonaan.\n\n-- Kiitos. -- Liisa puristi hänen kättään. Sitten hän jatkoi matkaa.\n\nSulkiessaan portin näki hän vilahdukselta neiti Saarnen. Tämä oli\ntullut portaille, jossa hän pitkässä vaaleassa kesätakissaan seisoi\nnojautuneena kaidetta vastaan.\n\nLiisan täytyi ajatella papitarta hiljaisessa uhrilehdossa.\n\nKuva taulusta, joka hänen omassa elämässään oli merkinnyt niin paljon,\nnousi hänen eteensä. \"Uhrilehtoon\" astui kulkija toisensa jälkeen\nlaskeakseen uhrinsa alttarille. Mutta lehdon takaa häämöittivät valkeat\nmuurit, joiden eristetyssä hiljaisuudessa polvilleen painuneet olennot\nhiljaisin rukouksin kannattivat kamppailevia.\n\nLiisa kääntyi astumaan kuusimetsään painuvaa polkua.\n\nKello oli jo yli 10. Tiet olivat tyhjinä. Hiljaisuus vallitsi\nkaikkialla. Silloin tällöin vain kilahti kello laidunmailta.\n\nPäivä oli ollut helteinen ja auringonlasku komea. Tulisena kiekkona\npainuneen päivän jälkihehkuna näkyi vielä taivaalla kapeita,\nkirkkaanpunaisia viiruja.\n\nNiissä oli kesäisen illan rauhantäyttä kirkkautta kajastuksena\nkadonneen päivän helteestä.\n\nLiisa kierteli kiertelemistään polkuja pitkin, tietämättä oikeastaan\nminne hän meni tai mitä hän ajatteli.\n\nMilloin oli äiti mielessä, milloin Bernt, milloin oman sydämen\nkipeimmät kärsimykset.\n\nSitten tulivat lapset mieleen ja heistä tulevaisuuden ihmeellisesti\nkeventynyt taakka.\n\nMutta silloin hänessä nousi jotain. Oliko se jo lapsuudessa tueksi ja\nsuojaksi otettu ylpeys vai oliko se välitön oikeaan johtava tunne?\nHän ei itsekään voinut vastata kysymykseen. Mutta hän muisti, mikä\nerinomainen joskin kova kasvattaja köyhyys on nuorille, yritteleville\nihmislapsille. Miksi riistäisi hän omilta lapsiltaan sen siunauksen?\nEikö heille olisi tukea tarpeeksi tietoisuudesta, että heillä hädän\ntullen oli mistä ottaa, jos se kävi välttämättömäksi? Oikeastaan nuo\nrahat aivan kuin kuuluivat toisille, lähinnä niille kodin suojaa vaille\njääneille, joilla ei ollut mitään.\n\nHän vavahti ilosta.\n\nSaisiko hänkin ehkä kerran antaa, ei vain pyytää? Saisiko hän oman\nelämänsä kärsimyksien kautta olla lieventämässä kodittomina syntyneiden\nkohtaloa?\n\nLiisan katse kääntyi lahdenpoukamaan, jonka yläpuolella olevalla\nniityllä kepeät usvat väikkyivät.\n\nHän muisti Oskarin rakastamaa runoa \"Drömliv\" ja Rydbergin sanoja:\n\"Sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja oivalla kuisketta siis\najan entisen henkein, kun luokse ne saa.\"\n\nAika ja iäisyys tuntuivat hänestä ojentavan kättä toisilleen. Hän tunsi\nolevansa lähellä sekä menneiden että tulevien sukupolvien elämää. Ja\nyhdyssiteenä, kynnyksenä oli se ihmeellinen kokemus, että hän, isätön,\noli löytänyt isänsä.\n\nHänen sisimpänsä täyttyi suurella hiljaisella ilolla siitä, että hän\ntätä ennen oli taistellut taistelunsa ja voittanut, niin että hänellä\nnyt oli valmis, täydellinen anteeksianto isälleen.\n\nHän kääntyi äkkiä takaisin kartanolle päin ja joudutti askeleitaan.\n\nSisään tultuaan hän hiljaa hiipi sairashuoneeseen, käski siellä\nvalvovan hoitajan levolle ja asettui itse tämän paikalle.\n\nYön tunnit kuluivat Liisan tietämättä, kuluivatko ne nopeaan vai\nhitaasti. Hän istui vain tarkaten pieluksella lepäävää, valkean\nhiuskiehkuran ympäröimää päätä.\n\nMuutaman kerran nukkuva liikahti, yritteli avata silmänsä, mutta\njatkoikin untaan.\n\nPäivän kajastuksessa hän alkoi hengittää levottomasti ja raskaasti.\nLiisa asettui seisomaan vuoteen viereen siten paremmin voidakseen\nseurata joka vivahdusta nukkuvan kasvoilla.\n\nÄkkiä avautuivat silmät puoleksi, käsi etsi haparoiden tukea ja kärsivä\nsyvänne uurtui suupieliin.\n\nLiisa tarttui haparoivaan käteen. Hän kumartui lähemmä ja kysyi hiljaa,\nvoisiko auttaa.\n\nVastausta ei kuulunut, mutta hetkeksi painuneet silmäluomet kohosivat\nuudelleen ja tutkisteleva katse naulautui kiinni Liisaan.\n\nSilloin tämä laski kätensä valkohapsiselle päälle, kumartui entistäkin\nlähemmäksi ja sanoi harvakseen mutta kuuluvasti: \"Isä.\"\n\nKäsi, joka piteli hänen toista kättään puristi sitä, katse kohosi\nlempeänä, anteeksipyytävänä ja kiittävänä, mutta samalla jonkun verran\nharhailevana. Sitten kohonneet silmäluomet uudelleen painuivat umpeen.\n\nViimeiseenkö uneen? Vaiko vielä auetakseen katsomaan ympärille\nkokoontuneita lapsia? Liisasta näytti toinen yhtä mahdolliselta kuin\ntoinenkin.\n\nJoka tapauksessa hän tiesi, missä hänen paikkansa oli. Hän jäi\nseisomaan vuoteen viereen isän käsi omassaan.\n\nVasta pihalta kuuluva pyörien rätinä havautti hänet:\n\nGertrud ja Bernt saapuivat.\n\n\n\n"]