[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNaZ5wt8YEoe-600zyXJLSlKPkLFBvWlUbjwt6E7ZlKM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},885,"Elias Lönnrot","Ahlqvist, August",1826,1889,"885-ahlqvist-august-elias-lonnrot","885__Ahlqvist_August__Elias_Lönnrot","Elämä-kerrallisia piirteitä","muistelmat",[],[],"fi",1884,null,9967,67362,false,45000,[23],"Lönnrot, Elias, 1802-1884",[25,26],"Biographies","History - Other","\"Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa\" by Emil Fredrik Nervander is a historical account written in the late 19th century. The book chronicles the early life and experiences of Elias Lönnrot, a key figure in Finnish literature, focusing on his time spent at Lauko Manor. It explores the influence of the Törngren family, particularly Professor Juhana Agapetus Törngren and his wife Eeva, on Lönnrot's development as a scholar and collector of Finnish folklore.  At the start of the work, the author expresses gratitude to Adolf Törngren for providing letters and notes that are central to the narrative. The setting is established at Lauko Manor, noted for its serene environment and rich history. Readers are introduced to Juhana Törngren, a former soldier turned professor who becomes a significant mentor to Lönnrot. As Lönnrot navigates his challenging early years, he becomes a home tutor for the Törngren children, particularly focusing on Kaarlo Vilho, a boy with a troubled background. The narrative sets the stage for Lönnrot's transformative journey, highlighting key interactions and relationships that shape his future contributions to literature and culture. (This is an automatically generated summary.)",[],348,"Elämäkerrallinen esitys Elias Lönnrotin elämänvaiheista ja saavutuksista. Muistopuheen pohjalta laajennettu teksti kuvaa Lönnrotin työtä kansanrunouden, kielen ja tieteen parissa sekä hänen merkitystään suomalaiselle kulttuurille.","August Ahlqvistin 'Elias Lönnrot: elämä-kerrallisia piirteitä' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 885. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ELIAS LÖNNROT\n\nElämä-kerrallisia piirteitä\n\n\nKirj.\n\nAUG. AHLQVIST\n\n\n\nHelsingissä, 1884.\nG. W. Edlundin kustannuksella.\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen kirjallisuuden Seuran kirjapaino,\n1884.\n\n\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nTämä elämäkerran tekele on saanut runkonsa muistopuheesta, jonka\ntekijä piti siinä surujuhlassa, jonka Suomen Yliopisto 13:na p. toukok.\nv. 1884 vietti suuren kansalaisen muistoa kunnioittaakseen. Se, minkä\npuhuja tässä tilassa juhlakokouksen kuullen puhui, löytyy kaikki tässä\nkirjasessa, ja sen lisäksi on siihen tullut vielä toinen mokoma ennen\nja jälkeen juhlaa kirjoitettua. Muutamia tietoja on tähän myöskin saatu\nprofessori S.G. Elmgrenin muistopuheesta, jonka hän piti ruotsiksi\nSuomen Tiedeseuran vuosijuhlassa huhtikuun 29:nä p. ja sitten myöhemmin\non painattanut.\n\nLaveampaa elämäkertaa odottaessaan pitäköön Suomen yleisö nämät\npiirteet ainoastaan väliaikaisena kertomuksena Elias Lönnrotin töistä\nja miehestä.\n\nHelsingissä, kesäkuulla v. 1884.\n\n\n\n\nElias Lönnrotin muistoksi.\n\n\nElias Lönnrotin elinpäivä on päättynyt. Se oli pitkä, mutta vaikka\nse olisi ollut kuinkakin pitkä, olisimme me kuitenkin suoneet sen\nkestävän kauemmin: niin rakas oli hän meille, niin vaikea oli meidän\najatella eroa hänestä. Mutta hänen ikänsä pituus ei ollut meidän\nmäärättävänämme, ja me nöyrrymme Korkeimman päätöksen edessä. Me\nkaipaamme, mutta emme valita. Me kaihoksumme, mutta emme sure. Me\nnureksimme, mutta emme napise. Me kiitämme Jumalata siitä, että hän\nantoi niin lahjakkaan, niin jalon ja niin lempeän miehen syntyä Suomen\nkansan lapsena ja salli hänen pitkän elinajan tehdä työtä meidän\neteemme. Kansa ei elä, enemmin kuin yksityinenkään ihminen, paljaaltaan\nleivästä. Jo nuorukainen kuningas Salomo rukoili ennen muinoin, että\nHerra antaisi hänelle, ei rikkautta ja maallisia etuja, vaan\n\"ymmärtäväisen sydämen\". Ymmärrys ja äly ovat meidän aikoina yhtä\ntarpeelliset kuin Salomon päivinä, ja myöskin yhtä harvinaiset; ne ovat\nsuurin lahja, minkä yksityinen ja hänen kauttansa koko kansa voipi\nsaada. Onnellinen se kansa, jonka tietäjinä ja taitajina on ollut\nsellaisia miehiä kuin Runeberg ja Lönnrot!\n\nLönnrotin elämäkerta on, samoin kuin Runeberginkin, ulkonaisesti varsin\nseikatoin ja yksinkertainen. Hän syntyy köyhässä kodissa,[1] tulee\npannuksi oppikouluun, kärsii puutetta vaan edistyy opinnoissa, pääsee\nylioppilaaksi, elättelee henkeänsä kotiopettajana, suorittaa tutkinnot\ntyydyttävästi, vaikka ei loistavasti, saapi viran ja hoitaa sen\nnuhteettomasti. Siinä melkein kaikki. Kansan suurimman miehen\nelämäkerraksi olisi tämä, hämmästyttäviä tapauksia, uhkarohkeita\nyrityksiä, myrskyäviä mielenliikunnoita puuttuva elämänjuoksu milt'ei\nköyhäksi sanottava, ell'eivät tämän sankarin urostyöt olisikin henkistä\nlaatua, laatua semmoista, joka vaatii muistontekijän etsimään\nviehätystä esityksellensä kokonaan toisenlaisista asioista kuin nuo\nmainitsemani.\n\nLönnrotin ilmautuessa kotimaallisen kirjallisuuden alalle,\ns.o. noin vuoden 1830 paikoilla tahi paria vuotta ennen, oli Suomen\nkieli niin vähän viljeltyä, että nykyisen miespolven tuskin on\nmahdollinen käsittää sen kirjallista köyhyyttä ja yhteiskunnallista\nala-arvoisuutta. Paitse raamatun käännöstä oli suomalaisena\nkirjallisuutena silloin virsikirja, pari postillaa, \"Sionin virret\",\n\"Hunajan pisarat\", \"Ilolaulu Jesuksesta\" ja muutamia muita tämänlaisia\nkirjoja. Muuta kuin uskonopillista kirjallisuutta löytyi tuskin\nnimeksikään. Niin esim. ei ollut muuta matkakertomusta kuin Bunyanin\n\"Kristityn vaellus\", ei muuta valtiollista teosta kuin \"Europan\nvaldakundain tasavoiman vaarasta\", ei muuta luonnontieteellistä kuin\nFrosteruksen \"Hyödyllinen huvitus luomisen töistä\", ei muuta\ndramallista kuin \"Korkia Weisu\", eikä muuta nykyaikaisen runoelman\nkoetta kuin Arkkiveisut. Lakikirja tosin oli käännetty, vaikka hyvin\nruotsinvoittoisesti, ja sen lisäksi käännettiin myös joku osa\nasetuksia; mutta virallisesti ei suomea käytetty muissa asiakirjoissa\nkuin verokuiteissa ja kreikanuskoisten pappien antamissa\npapinkirjoissa. Ei minkäänlaisessa muussa koulussa annettu opetusta\nSuomen kielellä kuin kylänluvuissa ja rippikoulussa, eikä\nkoulukirjojakaan ollut muita kuin aapinen ja katekismus. Ainoana\njohtona luvunlaskussa oli aapisessa löytyvä kertotaulu, ja vasta vuonna\n1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen\nosviitan \"neljästä tavallisimmasta laskukeinosta\". Maantieteen alkeita\njulkasi von Becker ensimmäisessä vuosikerrassa Turun Wiikkosanomiansa,\nja ensimmäinen kartta Suomen kielellä oli se pieni ja törkeästi tehty,\nTukholmassa painettu Europan kartta, joka seurasi näiden sanomain\ntoista vuosikertaa. Sanomalehtiä tällä kielellä ei kukaan ollut\nuskaltanut ruveta ulosantamaan Lizeliuksen \"Tietosanomain\" jälkeen,\njotka elivät vaan puoli vuotta (v. 1776), ennenkuin v. Becker v. 1820\nalkoi ulosantaa mainittua viikkolehteä. Vasta kolmannen vuosikymmenen\nlopulla, nim. v. 1829, alkoivat Oulun Wiikkosanomat, ja vasta v. 1833\nilmestyi Sanansaattaja Wiipurista.\n\nNäin oli Suomen kieli Lönnrotin esiytyessä ikäänkuin viljelemätöin\nerämaa kaikilla muilla aloilla kuin uskonopillisella, ja niinkin\ninnokasta nuorukaista kuin hän oli, taisi, haaveksiessa jotakin\ntoimintoa äitinkielen hyväksi, kaikkialla vallitseva äänettömyys ja\nnäennäinen paremman henkisyyden tarpeettomuus kyllä arveluttaa.\nÄänettömyys ei kuitenkaan ollut kuoleman vaiti-olo. Yhteisen kansan eli\nrahvan tiedottomuus ja tietoon pääsemättömyys muuten kuin ruotsin\nkielen kautta alkoi kuitenkin vähitellen tulla kansalle itselleen\ntukalaksi ja sen kielen ala-arvoisuus tuntua siitä halventavalta ja\nluonnottomalta. Paremmat talonpojistakin tunsivat nämät epäkohdat\nkipeästi. Tämä näkyy esim. Paavo Korhosen runosta \"Suomen kielestä\",\njoka on kirjoitettu kolmannen vuosikymmenen loppupuolella ja jossa hän\nvaatii tämän kielen viljelemistä sekä käyttämistä virka- ja\noikeuskielenä.\n\nKansa ei siis vielä ollut henkisesti kuollut. Muitakin enteitä ja\nyrityksiä tapahtui vähää ennen Lönnrotin esiytymistä taikka juuri sen\najalla, jotka toiselta puolen voivat elähdyttää nuorukaisen toiveita\näitinkielen tutkimisesta ja sivistämisestä. Arvidsson oli puhunut\npontevat sanansa suomalaisen kansallisuuden puoleen; v. Becker\ntoimittanut suomenkielistä viikkosanomata menestyksellä, jonka vertaa\nei millään tämänlaisella sanomalehdellä vielä ole ollut: Gottlund oli\nUpsalassa (v. 1818) julaissut suomalaisia sananlaskuja latinaisen\nkäännöksen kanssa, ja sitten seuraavina vuosina Ruotsissa rehmänyt\nsiellä olevien Suomalaisten kansallisuuden eteen; v. Schröter niin\nihastunut meidän runoihin, että hän niitä ulosantoi ja käänsi Saksan\nkielelle koko joukon. Edelleen olivat Judén ja Renvall (jälkimmäinen\nensin Mnemosynessä) kerinneet tutkia Suomen kielen runomuodollisia\nseikkoja, ja Ignatius, Frosterus ja Hellenius ulosantaneet, eri kirjana\nkukin, hengellisten virtten kokeita, joissa näiden tutkimusten tuloksia\noli enemmän tahi vähemmän onnistuneesti pantu käytäntöön. Tämän\nlisäksi oli v. Becker Lönnrotin ylioppilasna ollessa julaissut kauan\ntekeillä olleen kielioppinsa, jolla Suomen kielen tutkiminen otti\njättiläis-askeleen (Lönnrotin mukaan \"7 peninkulman pituisen\")\neteenpäin, ja Renvall kahta vuotta myöhemmin sanakirjansa, joka\nalallansa oli yhtäläinen edistymys kuin v. Beckerin kielioppi\nalallansa. Myöskin oli Sjögren tällä ajalla lähtenyt pitkälle\ntutkimus-matkallensa, josta silloin tällöin saatiin tietoja ja jota\nLönnrot ja jotkut muut mahtoivat uteliaisuudella seurata. Mutta ennen\nkaikkea oli Topelius kansan suusta keräämillänsä runoilla osoittanut,\nmistä nurkkakivet ja perustus olivat saatavat ei ainoastaan runoudelle,\nvaan myöskin koko kirjallisuudelle tämän sanan oikeassa merkityksessä.\n\nNäin oli kirjallisissa oloissamme toki lohduttavaisiakin ja suorastaan\nkehoittavia puolia. Becker, Renvall, Sjögren, eivätkö ne olleet\nsellaisia tutkijoita ja kirjoittajia, joiden jälkiä nuorukaisen, joka\ntunsi itsessään olevan kykyä, teki mieli astumaan? Ja nuo virrensepät,\neivätkö heidänkin teelmänsä kiihoittaneet häntä, joka pienestä pahasta\noli kuullut laulua ja lukenut satoja arkkiveisuja, koettamaan voimiansa\nheidän rinnallaan, ehkäpä voittamaankin heidät? Että Lönnrot oli\nnäiden miesten toiminnosta saanut täänkaltaiset liikutukset, on sitä\nvarmempi, kuin hän sitten miehenä, vaikka osittain puolta vuosisataa\nmyöhemmin, niin suurenluontoisella tavalla sekä sanakirjantekijänä\nettä virrenseppänä toteutti nuoruutensa halut ja toivot, ja\nkielentutkijanakin niin hyvin kotikielen kuin likeisten sukukielten\naloilla kohosi v. Beckerin ja Sjögrenin vertaiseksi.\n\nMutta likimmästi ja ensiksi viehättivät häntä Topeliuksen jäljet, ja\ntälle retkelle kiihoitti häntä v. Becker. \"Ilman näittä kahdetta\nmiehettä\", sanoo hän itse, \"Kalevalan runot ehkä vieläkin olisivat\nentisessä piilossansa; sillä kenpä ilman Topeliuksen johdotta olisi\narvannut niitä Wenäjän Karjalasta etsimään lähteä, ja kenenkä päähän\nolisi juuri äkisti taitanut tulla niiden yhteen kutomisen ajatus, jos\nv. Beckerin yritys ei olisi ajanut siihen?\" Tällä yrityksellä\ntarkoittaa Lönnrot (Kalevalan toisen laitoksen esipuheessa, siv. II)\nv. Beckerin pitkää kirjoitusta Turun Wiikkosanomain I:ssä vuosikerrassa\n\"Wäinämöisestä\", jossa tämä itsensä ja muiden keräämistä runoista\nkoettaa saada kokoon jonkunlaisen elämäkerran tästä epillisten\nrunojemme pääsankarista. Nähtävästi on tämä kirjoitus ollut\nLönnrotilla, kirjoittaessaan ensimmäistä teostansa \"De Wäinämöine\"\n(1827), jonka hän sanoo (Kalevalan ensimmäisen laitoksen esipuheessa,\nsiv. III) tehneensä \"von Beckerin avulla\" ei ainoastaan esikuvana vaan\nmyöskin pohjallisena ja isoksi osaksi lähteenäkin. Beckerin ajatus\nsaapuvilla olevista runoista kokoon panna Wäinämöisen elämäkerta on\nsiis pidettävä alkuituna Kalevalan aatteelle, johon aatteesen Lönnrot\nnäyttää tulleen vasta myöhemmin ja sitten kuin hän jo kauan oli\nhautonut sitä mielipidettä, että eikö runoja \"Wäinämöisestä,\nIlmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme\nmahtaisi siksikin löytyä, että heistä saisi pitempiäkin kertoelmia\".\nHajallansa olevien epillisten runojen pienemmiksi sankari-epoksiksi\njärjestäminen oli täten ajatuksessa syntynyt asia, ja siitä oli sitten\nvaan askel, ehkä kyllä rohkea ja suuri, siihen aatteesen, että nämät\nvähäis-epokset olisivat pidettävät osina eli episodeina suurta\nkokonaista kansaneposta.\n\nMutta näin olen joutunut liiaksi edelle, tahtoessani osoittaa, mikä\nosa Topeliuksella oli Lönnrotin johtamiseen kansanrunouden alalle, ja\nv. Beckerillä hänen menetystapaansa epillisten runojen järjestämisessä.\nPalatkaamme siis takaisin alummaksi.\n\nSe aate, että ne laulut, jotka olivat syntyneet yhteisen kansan\nsydämestä ja elivät sen huulilla -- n.k. kansanrunous -- olisivat\nkorjattavat ja ilmi saatettavat, ei siihenkään aikaan, jolloin Lönnrot\nilmautui, ollut uusi, olletikaan ei se ollut uusi täällä Suomessa. Jo\npuolta vuosisataa ennen olivat Porthan ja hänen miehensä, joista etevin\ntällä alalla oli Ganander, alkaneet kerätä kansanrunoutta. He näyttävät\nkuitenkin enimmästi ottaneen huomioonsa vaan loitsurunot, joita\nGanander, voidaksensa saada aikaan semmoisenkaan teoksen kuin hänen\nMythologiansa on, olikin mahtanut tuntea paljon. Mutta epilliset runot\nolivat niin sekaisin loitsurunojen kanssa, ett'eivät nekään voineet\njäädä näiltä tutkijoilta tuntemattomiksi, vaikka he eivät aavistaneet\nniiden suurta merkitystä. Lauluille sitä vastaan eli lyyrillisille\nrunoille eivät he näy antaneen juuri mitään arvoa. Mutta heidän\njälkeläisensä tämän vuosisadan alussa eivät hylkineet näitäkään, vaan\nkorjasivat kaikki, mitä kansan suusta kuulivat.\n\nKansanrunouden arvo oli näet nyt paljon noussut. Ganander ja\nPorthan olivat pitäneet sitä vaan lähteenä tiedolle esi-isäin\npakanallisista uskomuksista. Nyt ruvettiin sitä katsomaan heräävän\nkansallisuus-aatteen kannalta. Muissa kansoissa oli tehty ja tehtiin\nparaikaa samanlaista keräystyötä. Macpherson oli gaelilaisilla\nkansanlauluillaan saavuttanut liiankin suuren huomion, Wuk\nStepanovitschin keräämiä servialaisia lauluja ei voitu kylliksi\nihailla, sitten kuin ne saksalaisessa käännöksessä olivat tulleet\nEuropassa tutuiksi, ja Afzeliuksen julkaisemat ruotsalaiset\nkansanlaulut viehättivät mieliä ja lämmittivät sydämiä tälläkin puolen\nItämerta. Tämän lisäksi ruvettiin kansanrunoudelle antamaan suurempi\nesteetillinenkin arvo. Nuo mainitut ja muut kansanrunous-kokoelmat\ntodistivat -- se huomattiin nyt -- sen ylistyksen todenperäiseksi,\njonka Herder kirjassaan \"Stimmen der Völker in Liedern\" oli antanut\nkansanlaululle. Metsän peitossa ja pellon pientareella kasvavalla\nkukkasella, sanoi monikin nyt, on useasti ihanampi karva, somemmat\njuonteet ja suloisempi haju kuin puutarhurin kasvattamalla, vaikka tämä\nonkin loistavampi, reheämpi ja muhkeampi.\n\nAsiain näin ollen ei se ole kumma, jos niin kerkeä ja lämmin mieli kuin\nLönnrotin pian kokonansa viehtyi ja viettyi kansanrunouden puolelle.\nKandidaatti-tutkinnon suoritettuansa otti hän laukun selkäänsä ja läksi\njalan syten runonkeruusen. Hän kulki sinne, jonne Topelius oli\nneuvonut, ja me tiedämme, mitä hän sieltä löysi. Ensi kerralla\n(v. 1828) käveli hän Kuopion lääniin kuuluvan Karjalan läpi; toisella\n(v. 1831) kohosi hän pohjemmaksi, Kajaanin tienoihin. Näiden matkojen\ntulokset tekevät \"Kantele\"-nimisen kokouksen neljä pientä vihkoista,\njoissa erilajiset runot, epillis-myytilliset ja lyyrilliset, vielä ovat\nsekaisin.[2] Kolmannella matkallansa (v. 1832) ulotutti hän keräämisen\nSuomen Karjalasta rajan taakse Repolaan. Sillä välin piti hän\nmyöskin huolen lääketieteellisistä opinnoistansa, niin että hän jo\nv. 1830 suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon ja v. 1832\nlisensiaatti-tutkinnon, jonka viimeksi mainitun vuoden juhlallisissa\nvihkiäisissä hän sai lääketieteen-tohtorin arvon. Samana vuonna sattui\nniin onnellisesti, että piirilääkärin virka Kajaanissa tuli\navonaiseksi. Lönnrotin onnistui päästä sinne, ensin virkaa\ntoimittavaksi, ja seuraavana vuonna sen piirikunnan vakinaiseksi\nlääkäriksi. Näin oli hän saapunut milt'ei toivettensa perille: hän oli\nnyt itsessä runovaltakunnassa, ja juuri virka vaati hänen liikkumaan\nkansan seassa. Tätä tekikin hän ahkerasti, viran puolesta kyllä, mutta\nmyöskin runojen vuoksi. Näitä varten sanoo hän ennen Kalevalan\nensimmäisen laitoksen ulosantoa näinä vuosina käyneensä neljä kertaa\nrajantakaisessa Karjalassakin.\n\nTäten tuli Kalevala pian valmiiksi. Sen esipuhe on annettu 28 p.\nhelmik. v. 1835.\n\nSiihen vauhtiin nähden, jolla Lönnrot näyttää näinä aikoina tehneen\ntyötä, ja kuin tiedämme, että lyyrilliset runot olivat verrattomasti\nkeveämmät järjestää kuin epilliset olivat olleet, kummastuttaa se meitä\nensi katseella, että Kanteletar ei kohta seurannut Kalevalata, sillä\nlaulurunoja oli mahtanut keräytyä monta vertaa enemmän kuin epillisiä\nja loitsurunoja, joita runonkerääjä sai vaan harvassa olevilta\ntietäjiltä, silloin kuin hyvissä runopaikoissa melkein joka toinen\nnainen osasi laulaa hänelle tunnelauluja. Kummastuksemme hälvenee\nkumminkin, kuin muistamme, että Lönnrot jo seuraavana vuonna rupesi\naivan toisenlaiseen kirjalliseen toimeen, nim. kuukauslehden\ntoimittamiseen. \"Mehiläistä\", se oli tämän lehden nimi, ei tosin tullut\nulos muuta kuin yksi painoarkki kuukaudessa, mutta virassa olevalle\ntoimittajalle, ilman minkäänlaisetta avutta muilta, oli senkin\nvalmiiksi saamisesta työtä, varsinkin kuin painaminen ja ulosanto\ntapahtuivat Oulussa, jonne posti kulki vaan kerran viikossa. Tämän\nlisäksi tulee, että Lönnrot loppupuolella vuotta 1836 ja alussa vuotta\n1837 teki tavallista pitemmän matkustuksenkin, joka ulottui Lappiin\nasti ja jolla laveampi kielentutkimuskin näyttää viehättäneen hänen\nmieltänsä pois yksistään runonkeruusta. Näistä syistä ilmestyi\nKanteletar vasta viittä vuotta myöhemmin kuin Kalevala, eli v. 1840,\nmutta silloin kaikki kolme osaa yhtenä vuonna, ensimmäinen osa siksi\nsuureksi juhlaksi, jonka yliopisto kaksisata-vuotisen olemisensa\nriemusta tällöin vietti ja jossa Lönnrotkin oli läsnä.[3]\n\nSyrjä- eli lisäsaaliina runoja kerättäessä saadaan sananlaskuja ja\narvoituksia, ja näitäkin oli Lönnrotille kertynyt mahdottoman paljo.\nEri kirjoina antoi hän nämätkin ulos, Sananlaskut v. 1842 ja\nArvoitukset v. 1844.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päättyy edellinen ja tärkein puolisko Lönnrotin elämätä ja\ntoimintoa, tärkein noiden meille verrattoman kallisten runo-aarteiden\ntähden, jotka hän tällä ajalla onnellisesti oli saattanut ilmoille.\n\nKallistenko? ja vieläpä: verrattoman kallisten? Onko kansanrunoudella\ntosiaankin niin suuri arvo kuin hoetaan? On ihan varmaan, ainakin\nmeidän kansamme kohdassa. Meidän tunteitamme ei ollut kukaan saattanut\nilmi, ei kukaan ollut laulanut meidän surujamme, murheitamme, ilojamme,\nriemujamme; ei kukaan ollut yrittänyt kuvaamaan meidän ihanteitamme\nmiehestä, naisesta, sotasankarista, äitistä, perhe-elämästä j.m.s.;\neikä kellenkään ollut vielä onnistunut runopuvussa, millisessä hyvänsä,\nkäyttää Suomen kieltä edes välttävällä, saatikka viehättävällä,\ntaidolla. Tällöin ilmestyivät kansanrunomme, ja niissä olivat kaikki\nnämät tehtävät tehdyt, ja tehdyt ihanimmassa muodossa sekä runsaimmassa\nmäärässä. Nyt vasta voi Suomen kansa ruveta tunnustelemaan henkistä\nitseänsä, nyt vasta oikein rakastamaan kieltänsä, tätä kieltä,\njota oli sanottu niin törkeäksi, ett'ei sillä voisi mitään ylevämpää\nlausua, ja niin kömpeläksi, ett'ei sitä voisi minkäänlaisessa\nrunopuvussa käyttää, mutta joka nyt kansan runossa esiytyi mitä\nnotkeimpana, mitä säännöllisimpänä, mitä soinnullisimpana runonverhona.\nTuskin yhdenkään muun kansan kirjallisuudessa on kansanrunous tehnyt\nsitä vaikutusta kuin meidän kirjallisuudessamme. Muualla on\nkansaneposten kieli vanhentunut, semmoinen, jota vaan oppineet\nymmärtävät, ja niistä ei siis olekaan muille nautintoa kuin oppineille;\nja lyyrilliset eli tunnerunot taas ovat useinkin murteellisia, muodossa\nvaillinaisia tahi sisällykseltään vähäpätöisiä. Meidän, Kalevalassa ja\nKantelettaressa ilmestynyt, runoutemme sitä vastaan on niinkuin tänään\ntekijänsä kädestä lähtenyttä, kaikki on siinä selvää, kaikki jokaisen\nymmärrettävää, kaikki jokaista viehättävää. Kalevala ja Kanteletar\neivät ole ainoastaan meidän runoutemme vanhanaikuiset nurkkakivet, vaan\nne ovat meidän varsinaista, meidän nykyistä kirjallisuuttamme ja tähän\nasti sekä luultavasti kauan edeskin päin sen parahimmat kappaleet.\n\nTässä kohdin lienee sopivin koskettaa erästä seikkaa, jolla on suuri\ntärkeys, silloin kuin runot ja Lönnrot ovat puheina. Se on runojen ja\nLönnrotin keskinäinen suhde.\n\nOnko Lönnrot muuntanut runoja ja pannut niihin omiansa, tahi mitä muuta\ntehnyt sitä varten, että ne saivat sen muodon ja asun, jossa\nhän antoi ne ulos? Ne kielelliset seikat, joissa hän niitä\ntoimittessaan on poikennut niiden äitinkielestä s.o. itä-Suomen\nmurteesta, ovat niin tunnetut, ett'ei niitä tarvinne tässä mainitakaan.\nHänen kielelliset muunnoksensa ovat vaan äänteellisiä tahi pikemmin\nvaan oikokirjoituksellisia, ja niillä on hän ainoastaan tarkoittanut\nlikentää runojen ulkoasua meidän kirjakielemme puoleen, jonka\ntarkoituksen onkin hyvin onnellisesti saavuttanut. Tästä asiasta ei\nsiis ole sen enempää puhumista. Samoin ei siitäkään, mitä Lönnrot on\ntehnyt lyyrillisten runojen asuun, sillä päivän selvää on, ett'ei\ntoimittaja niitä varten tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ne ainettensa\nmukaan järjestää. Toista on Lönnrotin suhde epillisiin runoihin eli\nKalevalaan, ja kysymys kuuluu, selvään ja suoraan lausuttuna: mikä on\nKalevalassa alkuperäistä, mikä Lönnrotin tekemää? Alkuperäistä ovat\nkaikki säkeet. Ne säkeet -- paitse alkuja sellaisia kuin: \"Sanoi vanha\nWäinämöinen\", \"Siitä lieto Lemminkäinen\" j.m.s. -- jotka Lönnrot tahi\njo ehkä joku runonkerääjä on runoihin pannut omatekoista, voipi tuntija\nheti eroittaa oikeiden runonlaulajien laulamista. Säkeet siis ovat\nkansan laulamat; muu kaikki on Lönnrotin tekoa, s.o. se järjestys,\njossa säkeet nyt ovat, on hänen päästänsä lähtenyt. Tämä lausuma\nymmärrettäköön kumminkin oikein. Kalevalassa on pitkiä jonoja runoa,\njoista toimittaja on päässyt sillä vaivalla vaan, että on\nmonilukuisista toisinnoista yhteenasettanut parahimmat paikat.\nTämmöisiä ovat kaikki loitsurunot, häälaulut ja lyyrilliset kohdat.\nSuurempi ja vaikeampi sitä vastaan oli työ itse kertomarunoissa. Niissä\npiti kertomus useinkin \"kutoa yhteen\" lukemattomista pienistä\nlaulunsuikaleista, ja sen juonne, eri laulajien toinen toisestansa\neroavia, monesti ristiriitaisuudessa olevia ilmiantoja punniten,\nasettaa siihen suuntaan, joka kokonaisen suhteen toimittajasta näytti\nparhaalta. Täten syntyivät ne suuren epoksen osat, joita me kutsumme\nepisodeiksi, eli ne vähäis-epokset joissa ainoastaan yksi tapaus tahi\nyksi sankari on kertomalaulun esineenä. Taikka oikeastaan ei ne\n_syntyneet_, vaan syntyivät _uudestaan_, s.o. tulivat lukemattomista\npalasista liitetyiksi yhteen siksi kokonaiseksi, jona kansa ne oli sekä\nkäsittänyt että laulanutkin, ennenkuin se aikojen kuluessa oli\nhajonnut. Lönnrotin toimesta runojen entiselleen kokoon-panemisessa\nsallittakoon minun käyttää vertausta toisen taiteen alalta. Lönnrot\nmenetteli siinä niinkuin taideniekka, joka on löytänyt kalliita\nmuinais-aikaisia mosaiikki-teoksia, jotka vaan paikka paikoin ovat\neheänä, mutta enimmältään makaavat rikkilyötyinä pirstaleina tahi\nalkuperäisinä napukoinansa hänen jalkainsa edessä. Taideniekka tuntee\nitsessänsä halun ja kyvyn näiden taideteosten entisellensä\nlaittamiseen; hän keksii itsekunkin alkuperäisen luonnoksen sekä\npiirteet; ja nyt rupee hän palasista ja napukoista eheätä, kokonaista\ntekemään eikä herkeä tästä yrityksestä, ennenkuin kuva on valmis.\n\nTällaisia uudesta-tehtyjä yksityisiä mosaiikki-teoksia ovat nykyisen\nKalevalan episodit. Ja nämät eli vähäis-epokset ovat ne ainoat\nlauluteokset, joita paraimmat runonlaulajat näyttävät pitäneen yksinä\nkokonaisina. Tämän suuremmasta kokonaisuudesta ei heillä näy mitään\naavistusta olleen. Vähäis-eposten kokoonpaneminen suuremmaksi\nkokonaiseksi s.o. nykyiseksi Kalevalaksi on yksistään ja kokonansa\nLönnrotin tekoa. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta punnitsemaan sitä,\noliko tämä kokoonpano tarpeellinen ja epilliselle runoudelle eduksi,\nvai ei. Minä puolestani pitäisin vähäis-epoksista semmoisinansa yhtä\npaljon kuin Kalevalastakin, mutta tiedän myös, ett'ei tämä ole\nenemmistön mielipide. Eikä voitanekaan kieltää, ett'ei Kalevala\nnykyisessä muodossaan olisi yhtä yhtenäinen epos kuin moni muu tämän\nnimellinen tuote, ja meidän täytyy ihmetellä sitä paljasta taiteellista\nvaistoa, jonka johdolla Lönnrot on liittänyt vähäis-epokset yhteen.\nSillä kaikeksi onneksi olivat esteetilliset teoriat hänelle ihan\ntuntemattomat.\n\nTämä viimeksi mainittu seikka on suuresta arvosta, silloin kuin tulee\nvastata kysymykseen: millä oikeudella ryhtyi Lönnrot ensinkin\nyksityisten runojen sekä vähäis-eposten yhteenkutomiseen ja sitten\nvielä tuohon paljoa rohkeampaan näiden kansan haaveksimien eposten\nsovittelemiseen yhdeksi, suureksi epos-teokseksi?\n\nTämän kysymyksen edessä on moni Kalevalan ja Lönnrotin ystävä vavissut,\nmutta ei koskaan Lönnrot itse. Ajatuksensa tästä asiasta on hän\nlausunut eräässä ruotsinkielisessä kirjoituksessa (1849 vuoden\nLitterarurbladissa, s. 16) Kalevalan toisesta laitoksesta, josta tähän\nsuomennan pääkohdan. \"Sitä järjestystä\", sanoo hän, \"jossa\nrunonlaulajat itse laulavat runojansa, ei voi jättää aivan huomioon\nottamatta, vaikka minä sille en anna kovin suurta arvoa, koska he siinä\nniin paljon poikkeavat toinen toisestansa. Juuri tämä eroavaisuus, että\nrunojen järjestys eri laulajilla oli erilainen, ja kuin monikertainen\nsamain runojen kirjaanpano eri laulajilta osoitti, että he useimmiten\nlauloivat niitä kaksi tahi useampiakin jonkunlaisessa järjestyksessä,\nmikä missäkin, vahvisti minussa sen jo ennen saamani mielipiteen, että\nkaikki tämänlaatuiset runot ehkä voitaisiin panna yhteyteen keskenänsä.\nMinä en voinut pitää enemmän toisen kuin toisenkaan laulajan\njärjestystä alkuperäisenä; selitin vaan järjestyksen tulevan ihmisen\nsynnynnäisestä halusta saattaa tietonsa jonkunlaiseen reilaan, ja\neroavaisuudet laulajain kesken riippuvaksi heidän erilaisista\nluonteistansa. _Vihdoin kuin ei yksikään yksityinen laulaja\nrunontiedossa enää vetänyt vertoja minulle_, arvelin minä itselläni\nolevan saman oikeuden, jonka luullakseni usein laulaja omistaa\nitsellensä, nim. saada järjestää runot sen mukaan, kuin ne parahiten\nsopivat toinen toisensa kanssa yhteen, taikka runon sanoilla\n\n    Itse loime loitsiaksi,\n    Laikahtime laulajaksi\n\ns.o. minä _pidin itseäni yhtä hyvänä laulajana kuin hekin_.\"[4]\n\nTässä on yhtä selvä kuin ratkaiseva vastaus kysymykseen, millä\noikeudella Lönnrot kutoi Kalevalan osat yhteen ja sitten liitti nämät\nosat kokoon. Hän asettui tavallisten runonlaulajien rinnalle; ja tämä\noli varsin oikein. Hän oli mielen yksinkertaisuudessa tahi, niin\nsanoakseni, henkisessä viattomuudessa heidän vertaisensa; esteetilliset\nedellyttämykset eivät haitanneet häntä enemmän kuin heitäkään. Hän\ntosin ei ollut tuottelias runonteossa. Mutta tämäkin oli hyväksi, sillä\nnäin hän ei joutunut kiusaukseen panna omatekoista runoihin eikä tullut\nepäluulon alaiseksi tämmöisestä panemisesta. Mutta toisannepäin oli\nhänellä runojen suhteen yhtä herkkä nautintotunne ja yhtä hieno\nkauneudenaisti kuin parahimmilla runonlaulajilla. Ja tämän lisäksi oli\nhänellä hallussansa, ja vieläpä kirjoitettuna, paljoa enämpi runoja\nkuin yhdelläkään muulla runontuntijalla. Täydellä oikeudella otti hän\nsiis, hänkin, asettaaksensa runoja jonkinlaiseen järjestykseen, ja\ntämän yrityksen tuote on Kalevala! Meillä kaikilla on sama oikeus. Me\nvoimme hajoittaa Kalevalan vähäis-epoksiksi ja purkaa mielin määrin sen\nyksityisiä paikkoja. Ainoastaan Marsyaan ja Zoilon haamut voivat meitä\ntämmöisestä yrityksestä varoittaa!\n\nKalevalan ilmautuminen ei alussa näytä vaikuttaneen mitään innostusta\ntahi suurempaa henkistä liikahdusta. Maamme sivistyneessä\nkansanluokassa oli silloin vielä varsin vähä semmoisia, jotka olisivat\nhyvästi osanneet Suomen kieltä, ja ainoastaan tällaiset voivat\nKalevalata lukea nautinnolla. Että meidän sivistyneissä oli niitäkin,\njotka pitivät runojen kokoonpanemista yhdeksi epokseksi tyhmänrohkeana\nja naurettavana yrityksenä, on tietty. Vasta sitten kuin Castrénin,\naikuiseksensa hyvästi onnistunut, ruotsalainen käännös v. 1841 tuli\nulos, kykenivät useammat täällä kotona ja uteliaat ulkopuolellakin\nSuomea sitä lukemaan. Tämän käännöksen nojassa teki Rob. Tengström\ntäällä kotona ensimmäisen kokeen Kalevalan aatteelliseen käsitykseen ja\nlausui kirjoituksessansa \"Kalevalasta\" (Fosterl. Album I, v. 1845)\naatteita, joilla nytkin vielä on arvonsa, muun muassa jo senkin, että\ntaistelu Sammosta on se sankarityö, jota tässä epoksessa lauletaan ja\njoka sen oikea keskus on. Castrénin käännöksestä tuli J. Grimm'ikin sen\ntuntemaan. Hän kirjoitti siitä pitkän esityksen ja arvostelun\n(Hoefer'in ulosantamassa \"Zeitschrift für die Wissenschaft der Sprache\"\nB. I, v. 1846), joka täällä meillä sitten käännettiin ruotsiksi\n(Fosterl. Album II). Hänen mahtava lausumansa asetti Kalevalan sille\nsijalle muiden parasten kansaneposten joukossa, jolla sen asema\nsittemmin on vaan vahvistunut. Sama jalo tietäjä on myös ensimmäinen\noppinut, joka meidän sananlaskuille antoi oikean arvon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLönnrot oli silloin, kuin hän sai Arvoitukset s.o. viimeisen noita\nsuuria kansan suusta korjaamiansa kirjallisuus-kappaleita ulos, vasta\n42 vuoden vanha. Hän olisi tällöin jo voinut kuolla, tahi olisi hän\nvoinut panna kätensä ristiin ja heittäytyä lepäämään, ja olisi\nkumminkin ollut ansiotyön suorittanut, jonkalaista ei yksikään Suomen\nmies vielä ole tehnyt. Kaikeksi onneksi ei hän kuollut, eikä myöskään\npannut käsiänsä ristiin. Hänelle oli vielä suotu verrattoman pitkä\ntyöaika siihen asti eletyn ijän lisäksi, ja siitäkin työstä, jonka hän\nsuoritti tällä elämänsä toisella puoliskolla, olisi kyllä tavallisen\nkirjoittajan koko elinajallansa tekemäksi.\n\nOnnellista oli se Lönnrotille, mutta vielä onnellisempaa suomalaiselle\nkirjallisuudelle, että hän tähän aikaan eli vuoden 1844 alusta sai\nvirkavapauden, ei vähemmäksi kuin viideksi vuodeksi, ja vieläpä\nsemmoisen virkavapauden, jonka ajalla hän sai nauttia koko palkkansa ja\nsijaisen palkkio maksettiin erittäin valtionvaroista. Hallituskin oli\nsiis huomainnut hänen toimintonsa vähintäänkin \"hyödylliseksi\".\n\nNytkös hän työhön ja matkoille! Jo vv. 1836-1837 oli hän ensi kerran\nkoskettanut Lapin kielen alaa. Vv. 1841-1842 matkusteli hän Castrénin\nkanssa yhdessä kaikki Lapit läpi aina Arkangeliin asti, jossa hän erosi\nmatkakumppalistansa, eikä sitten sen kovemmin näillä ilmoilla enää\nnähnyt häntä.[5] Lönnrot poikkesi sieltä eteläänpäin ja oleskeli\nviimeksi mainitun vuoden kesän Wepsäläisten maassa Aunuksen läänissä.\nNyt tuon pitkän virkavapauden saatuansa läksi hän Inkeriin, Wiroon ja\nLiivinmaalle, jolla matkalla hänen tietonsa ja näköpiirinsä arvaten\nsuuresti laajeni. Näiden matkojen hedelminä antoi hän ulos eri ajoilla\nWepsän kielestä ja Inarin Lapin murteesta arvokkaita tutkimuksia,\njoita tässä ei ole tilaisuus enemmältä arvostella. Sitä ennen oli hän\nSuomi-kirjassa julaissut pitkän ja syvällisen tutkimuksen meidän omasta\nkielestä, jossa hän sekä äänneopin alalta että sanojen taivutuksesta\ntuopi esiin joukon uusia havainnoita, jotka heti tulivat kirjakielelle\neduksi ja sittemmin ovat joutuneet kielioppi-kirjoihin. Lönnrotin muut\nansiot ovat ikään kuin häijäisseet hänen ansioitansa kielimiehenä.\nMuiden suomalaisten kielentutkijain rinnalla, ennen Castrénia, on hänen\npaikkansa niin korkealla, ett'eivät nämät likimaillenkaan vedä hänelle\nvertoja. Hänen kielitietonsa perustuivat vanhoille latinan ja kreikan\nkieliopeille, jotka kielet hän tunsi perusteellisesti. Vanhempana tuli\nhän tuntemaan yleisen kielitieteenkin mietelmiä saksalaisen Beckerin\nkirjoittamasta, yhteen aikaan suuressa arvossa olleesta \"Organism der\nSprache\" ja Diesenbachin teoksista. Tämän lisäksi tulivat nuo\nvastamainitut länsisuomalaiset sukukielet, jotka hän tunsi kaikki\nvarsin hyvästi. Saksaa ja venäjätä sekä puhui että kirjoitti hän\nkeski-ijällänsä, vaikka ei virheettömästi. Hänen edellistensä Suomen\nkielen tutkijain näköpiiri oli paljoa supeampi.\n\nLönnrotin kielitieteellisyyden puheina ollessa maininnen myöskin\nyhdellä tielläni hänen Sanakirjansa, joka tosin tuli ulos paljoa\nmyöhemmin, mutta johon hän teki työtä luultavasti aina Kajaaniin\nmuuttamisestansa asti. Runojen, koillis-Suomen ja Wenäjän Karjalan\nsanasto, joka muulle Suomelle suureksi osaksi oli outoa ja jota siis ei\nRenvallin muuten kyllä oivallisessa sanakirjassa löytynyt, lienee sekä\nkehoittanut että kiirehtänyt häntä tähän työhön. Sanakirja olikin niin\naikaiseen kuin v. 1849 jo niin valmis, että hän silloin aikoi ruveta\nsitä painattamaan (kirje Rabbelle 1849 24/3). Vahinko olisi ollut\nsuuri, jos tämä aikomus olisi toteutunut, sillä epäilemättä lisäytyi\nsanoja sitä enemmän, kuta kauemmin teos oli hänellä kätten alla. Ei hän\nsitä kuitenkaan koskaan saanut mielensä mukaiseksi. Sanavarojen paljous\npakoitti hänet sen teossa käyttämään syrjäisten apua, ja näillä\narvattavasti ei ollut sitä tietoa ja taitoa, jota tämmöiseen työhön\ntarvitaan. Lönnrot itse ei pitänytkään tätä teosta muuna kuin\nainekokouksena, josta vastainen tekijä voisi muodostaa oikean ja\nsäännöllisen sanakirjan.\n\nKalevalan uudesta-laittamisen aate oli luultavasti jo alussa 5:ttä\nvuosikymmentä syntynyt Lönnrotin mielessä. Uusia epillisten runojen\nkatkelmia oli vähän väliä ilmautunut, ja sitten kuin ylioppilas\nD.E.D. Europaeus vuodelta 1845 Kajaanista käsin rupesi matkustelemaan\nrunonkeruulla ja ulotutti matkansa aina Äänisjärvelle ja Wienanlahteen\nasti, tuli kokonaisia aarteita vielä ilmi, muun muassa myöskin koko\nKullervo-epos. Muitakin runonkerääjiä oli liikkeessä, joiden matkat,\nsamoin kuin Europaeuksenkin, Suom. Kirjallisuuden Seura, nyt\nvarakkaammaksi tultuansa, enimmäksi osaksi kustansi. Ei näidenkään\nsaaliit olleet vähäiset. Lönnrot itse voi rauhassa istua Kajaanissa ja\nkutoa ja järjestää kokoon, mitä hänelle nuoremmat lähettivät. Keväällä\nv. 1849 sai hän kaikki valmiiksi ja samana vuonna tuli uudennettu\nKalevala ulos. Sen edut vanhan laitoksen rinnalla ovat niin tunnetut,\nett'ei niistä tarvitsisi tässä puhua, jos aikakin ja tilaisuus sen\nsallisivat.\n\nYhdessä Kalevalan kanssa mainitsen Loitsurunotkin. Tämmöisiä oli\nkokoutunut niin paljo, ett'eivät ne kaikki mahtuneet Kalevalaan. Ne\nolivat erittäin toimitettavat, ja kaikeksi onneksi kerkesi Lönnrot\nsenkin tehdä, vaikka vasta vanhoilla päivillänsä. Loitsemisesta ja\nsillä parantamisesta oli hän jo kauan sitä ennen lausunut ajatuksensa;\nsen teki hän lääketieteen-tohtorin väitöksessänsä \"Om Finnarnes magiska\nmedicin\" (\"Suomalaisten loitsu-lääkityksestä\") v. 1832, jonka hän\nuudestaan tehtynä kymmentä vuotta myöhemmin julkasi Suomen\nLääkäriseuran kirjoissa. Loitseminen vanhempaan aikaan, ja vielä noin\n40 vuotta takaperin Wenäjän Karjalassa, ei ollut sitä turhanpäiväistä\nsopotusta ja taijantekoa, jolla kuljeksivat puoskarit, salvajat ja\nmustalaiset nyt pettävät herkkäuskoista kansaa. Loitsija oli \"tietäjä\",\noikea schamani, paikkakunnan älykkäimpiä miehiä ja siveellisesti\nkorkealla kannalla seisova. Tunnettu on, että arvossa pidetyn lääkärin\nsamoin kuin sielunpaimenenkin paljas mies henkisesti, sairaan mielen\nkautta, vaikuttaa hänen ruumiilliseen tautiinsakin. Loitsija oli sekä\nlääkäri että papintapainen. Jo olennollansa vaikutti hän edullisesti\nsairaasen, joka hänessä näki itseänsä jalomman ihmisen. Kuin tämän\nlisäksi tuli \"haltioissa\" lausutut sanat, jotka runouden innostuksella\nja runopuvullisesti viehättävässä muodossa paljastivat taudin syyt eli\n\"synnyn\" ja sitten häätivät sitä sairaasta pois, niin on arvattava,\nettä tämä henkisesti rauhoittui, ja se taas voi monestikin vähentää\nruumiinkin kipua, esim. kuumeessa. Silminnähtävästi on monessakin\nloitsurunossa tämä juuri tarkoituksena. Kuin esim. \"tulen sanoissa\"\npitkä säesarja läpeensä puhutaan hyystä ja jäästä, niin löyhähtelee\nniistä ikäänkuin kylmää sairaan päälle ja tämän, ehkä vaan henkisesti,\ntunteminen jäähdyttää ruumistakin. -- Tähän suuntaan on Lönnrotin\nmielipide loitsulla parantamisesta, ja jokainen, joka vaan on nähnyt\noikean tietäjän loitsevan, myöntää mielellään, että Lönnrotin ajatus on\noikea.\n\nVirkavapauden ihanat päivät päättyivät joulukuun viimeiseen päivään v.\n1848. Tällä ajalla oli hän saanut Kalevalan toisen laitoksen melkein\nihan valmiiksi ja sanakirjan likelle painokuntoista asua, tutkinut\nsukukieliä Suomen lahden eteläpuolella sekä ulosantanut Paavo Korhosen\nrunot ja erään ruotsalais-suomalais-saksalaisen kielikirjan (tulkin).\nKäsikirjoituksena oli myöskin valmiina \"Lukemisto\"-niminen teos, joka\noli oleva jonkunlainen antologia suomalaisesta kirjallisuudesta, vaan\njonka painattamis-puuhat sitten keskeytyivät. Mutta täten Lönnrot ei\nvielä ollut likimaillenkaan tehnyt kaikkea, mitä oli aikonut; hän\ntoivoi vielä voivansa, suomalais-ruotsalaisen sanakirjan valmiiksi\nsaatuansa, tehdä ruotsalais-suomalaisenkin sanakirjan, täydellisen\nsuomalaisen mytologian, vertailevan kieliopin Suomen, Wiron, Wepsän ja\nLapin kielistä y.m. Samalla oli hän vierautunut lääkärin virkaan\nkuuluvista toimista. Asian näin ollen otti hän rohkean askeleen. Hän\nlähetti asian-omaiseen paikkaan hakemuksen, jossa hän pyytää, että\nhänelle annettaisiin ero virasta ja samalla myöskin sellainen\nelinkautinen eläkeraha, että hän häiriytymättä voisi teeskellä noita\nvastamainittuja teoksia. Tälle hakemukselle antoi lääkintölaitoksen\npäällikkö lämpimän puoltamuksen ja keisarillinen senaatti ehdotteli\nmyöskin sen myöntämistä, mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä\nvastaus, joka näkyy perustuneen kenraali-kuvernöörin esitykseen\nasiasta.[6]\n\nTämä vastoinkäyminen mahtoi kyllä aluksi karvastella Lönnrotin\nmieltä, mutta pian lienee hän kuitenkin lohtunut, olletikin kuin\nlääkintölaitoksen päällikkö näyttää omin neuvoinsa antaneen hänelle\nlyhemmän virkavapauden, sillä muuten ei hän tällöin olisi voinut\nolla Laukossa, jossa hän päätti Kalevala-työn ja josta lähetti\nkäsikirjoituksen tänne. Saatuansa tämän suuren teoksen käsistänsä,\nhengähti hän vähän, ajatteli vähän omaakin tilaansa ja huomasi, kuinka\nyksitoikkoinen ja sulotoin hänen elämänsä oli, hänen näin yksinänsä\neläessään. Sanalla sanoen, hän päätti naida ja jo heinäkuussa samana\nvuonna toi hän nuorikon Oulusta kotoonsa.[7] Muutenkin vahvisti hän\nitsellensä vakavamman kodon sillä tavoin, että osti Kajaanissa\ntalonpaikan, johon rakensi pulskat huoneukset. Seuraavana keväänä\nsyntyi hänelle Eliaksen päivänä poika, jolle tietysti annettiin tämä\nnimi, mutta josta isän suureksi suruksi ei tullut pitkä-ikäistä.\n\nUudessa ja mukavassa kodossansa Kajaanissa ei hän kuitenkaan saanut\nolla kuin muutamia vuosia. Siihen aikaan toteutui näet viimeinkin se\nkauan eleillä ollut toivomus, että Yliopistoon saataisiin Suomen kieltä\nvarten erityinen professorinvirka. Se päivä, jolloin Keisarin\nMajesteetti antoi suostumuksensa tämmöisen viran säätämiseen, oli 22 p.\nMaalisk. v. 1850. Syyt tähän olivat enemmän käytännöllisiä kuin tieteen\nedistystä puoltavia. Vuoden 1841 kouluasetus oli nim. määrännyt\nkouluissa opittavien aineiden joukkoon suomenkin, mutta heti nousi\nvalitus siitä, ett'ei löytynyt opettajia, jotka olisivat tieteellisesti\nkyenneet opettamaan tätä kieltä. Sen ohessa oli kirkollisenkin\nhallinnon puolelta hallitukselle tullut valituksia siitä, että\npapistoon tuli paljo suomen osaamattomia nuoria miehiä, joista ei\nvoinut olla opettajiksi kansalle. Hallitus halusi auttaa nämät puutteet\nsiten, että määrättäisiin useampia stipendiumeja Suomen kielen\noppimisen kehoittamiseksi, ja kääntyi tällä mielellä Yliopiston\nkonsistorin puoleen. Tämä katsoi (v. 1847) professorinviran säätämisen\nparhaaksi keinoksi mainittujen puutteiden poistamiseen, ja tästä\nseurasi tuo edellämainittu keisarillinen päätös. Kohta sen tietyksi\ntultua kysyi ystävä Rabbe Lönnrotilta, aikoiko hän hakea kohta\navonaiseksi ilmoitettavata Suomen kielen Professorin virkaa. Hän\nvastaa kieltävästi ja sanoo kehoittaneensa Castrénia hakemaan tätä\nvirkaa, lisäten että hän pitää siihen itseänsä sopivampina Castrénia,\nv. Beckeriä, Aleks. Ingmania, Akianderia ja Kellgreniä, ja sitten\nvasta, jos ei yksikään näistä tahtoisi virkaan ruveta, suostuisi hän\nsitä hakemaan. Eräässä toisessa kirjeessä lausuu hän tämän samaisen\nasian johdosta muun muassa: _crede mihi, bene qui latuit, bene vixit_\n(usko minua, joka on hyvästi pysynyt alhaisessa tilassa, on\nonnellisesti elänyt). Castrén haki ja sai viran, ja tästä ei ollut\nkukaan iloisempi kuin Lönnrot, joka näin sai jäädä Kajaanin\nTusculanumiinsa entiselleen. Mutta tämä hänen ilonsa ei kestänyt kauan.\nHänen ja koko Suomen suureksi suruksi kuoli Castrén, yhden ainokaisen\nvuoden oltuansa professorina. Nyt kääntyivät kaikkein silmät Lönnrotin\npuoleen. Hän taas toivoi v. Beckerin tahi jonkun muun hakevan virkaa,\nmutta kuin tätä ei tapahtunut ja kuin muiden kehoitusten ohessa\nylioppilaatkin Lönnrotille tehdyssä adressissa, jonka edusmiehet\nkaikista osakunnista olivat allekirjoittaneet -- o niitä hyvän sovun\naikoja! -- anomalla anoivat hänen muuttamaan tänne, painui vaaka\ntieteen eduksi ja Lönnrot lähetti hakemuksen sisään. Vasta keväällä\nv. 1854 asetettiin hän säännöllisesti virkaan, joka sitten oli hänen\nhallussansa 8 vuotta. Tärkeimpänä luento-aineenansa piti hän, niinkuin\nluonnollista olikin Kalevalan, jota hän esitti kahdella luentotunnilla\nviikossa, kaiken aikaa, jonka hän oli virassa. Hän käänsi tekstin\nruotsiksi ja antoi tämän lisäksi niin laveita selityksiä, ett'ei\nkerinnyt enemmän kuin 10 runoa lukuvuodessa. Toisilla kahdella\ntunnilla oli hänellä aineina eräsnä vuonna suomen kielioppi, toisena\ntaas suomalainen mytologia; ensi vuonna käänsi hän näillä tunnilla\nmuutamia epistolia alkukielestä suomeksi. Enimmin kuitenkin esitti hän\nluentojensa toisena aineena uusien oppisanojen sepittämistä eri\ntieteissä. Tällöin syntyivät tuo mestarillinen terminologia\nkasviopissa, hänen kääntäessään Hartmanin Floraa, tällöin monilukuiset\noppisanat oikeustieteen, kieliopin ja muilla aloilla. Tätä ennen\noli hän tehnyt oppisanoja runousoppia ja luvunlaskua varten;\nvanhempana auttoi hän tässä katsannossa myöskin metsätiedettä. --\nTutkinnonpitäjänä oli hän lempeä ja vähän vaativa, ehkä liiaksikin.\nKonsistorin jäsenyys ei häntä huvittanut, vaikka hän ei laiminlyönyt\ntämän viraston kokouksia.\n\nLönnrotin työnteon-voima ja hänen teostensa sekä paljous että laajuus\novat kyllä ihmettelyn arvoiset, vaikka ne kuitenkin voipi selittää, ken\ntuntee ne ehdot ja olot, joilla ja joissa hän sai tehdä työtänsä.\nLuontaisesti oli hänellä erinomaisen terve ruumis. Vuoteen omana hän\ntuskin lienee ollut koskaan muuttoin kuin neljätoista vuotta takaperin,\njolloin hän taittoi jalkansa,[8] ja viimein kuolinvuoteellansa. Tätä\nraitista ruumista koki hän harjoittamallakin pitää hyvässä kunnossa.\nNuorena ja keski-ijällänsä oli hän hyvin ahkera kylmän veden kylpijä;\ntalvella hän hiihteli paljon, kesällä taas teki jalkamatkoja ja souti\nmielellään. Tänne muutettuansa oli hän ahkera voimistelija ja saavutti\ntässä semmoisen taidon, että hän vielä viimeisenä vuonnansa\nprofessorina tankoa myöten kapusi ylös meidän voimistelusalin korkean\nkumun lakeen. Tämän ohessa oli hän kohtuullinen ruuvissa ja juomissa,\nvaikka ei suinkaan hyvän aterian ja hyvän lasin vihaaja. Ainoa\nnautintoaine, jota hän rakasti tavallista enemmän, oli kahvi; sitä voi\nhän juoda koska hyvänsä ja milt'ei kuinka paljon tahansa; ei missään\ntarjottu parempaa kahvia kuin hänen kodissansa. Ruumiin puolesta oli\nhän siis mitä parahimmin varustettu työntekijäksi. Edullinen oli hänen\nvirkansakin työnteolle. Siihen aikaan, jolloin hän oli piirilääkärinä\nKajaanissa, elivät ja kuolivat ihmiset, ainakin siinä seudussa,\nenimmästi ilman lääkärin avutta. Eikä hänkään erittäin kehoittanut\nheitä sitä häneltänsä hakemaan, vaikka hän kyllä oli valmis lähtemään\nsairaan luokse, kuin pyydettiin. Ainoastaan viralliset matkat ottivat\naikaa, olletikin niin teittömässä maassa kuin Kajaanin piiri siihen\naikaan oli. Mutta vapaatakin aikaa jäi kuitenkin paljo, tehdä sitä\ntyötä, jota hän enimmin rakasti. Tämän lisäksi tulivat monet pienemmät\nvirkavapaudet, joita lääkintö-laitoksen päällikkö ei väsynyt hänelle\nantamasta, ja se pitkä viiden vuoden virkavapaus vv. 1844-1848, jolla\nhallitus niin tuntuvasti edisti Kalevalan toisen laitoksen ja muidenkin\nhänen teostensa joutumista. Hänen pitkä ikänsä on myös otettava lukuun,\nkuin on kysymys hänen tekemänsä työn paljoudesta, sillä sen kautta tuli\nhänen työkautensa melkein toista vertaa pitemmäksi kuin tavallisen ijän\neläneiden kirjoittajain. Mutta oli hänellä itsellänsäkin paljo ansiota\npaljosta kerkeämisestänsä. Itse sanoi hän tämän syyksi sitä, ett'ei hän\nsekautunut päivän kysymyksiin eikä ryhtynyt mihinkään hänen työstänsä\nsyrjässä oleviin toimiin tahi puuhiin. Ajasta otti hän myös tarkan\nvaarin. Piirilääkärinä ollessansa piti hän matkoillansakin aina jonkun\ntyön kanssansa. Jos kestikievarissa tuli odottaa hevoista, tahi\nsoutajia venematka-paikoilla ei ollut saapuvilla, tahi jos paha ilma\nkeskeytti matkanteon, aukasi hän laukkunsa ja rupesi kirjoittamaan.\nNäin ei keskeytys tullut ikäväksi, työkin edistyi aina jonkun askeleen\neteenpäin ja lausuma _nulla dies sine linea_ (ei yhtään päivää piirtoa\ntekemättä), jota hän koki noudattaa, tuli toteutetuksi. Tämmöistä\nmatkatyötä on esim. Kantelettaren 3:n osan esipuhe, joka on annettu\n\"Matkalla Sotkamon pitäjässä\" silloin ja silloin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLönnrotin ansiot Suomen kielen edesauttamisesta ovat useinkin tulleet\nväärin ymmärretyiksi, taikka, toisin sanoen, hänelle ovat muutamat\nlukeneet ansioita vääriltä kohdin, samalla kuin hänen oikeita\nansioitansa ei ole kyllin korkeiksi arvattu. Suurin hänen ansionsa on\nKalevalan luominen (jos minäkin kerran rohjennen käyttää tätä sanaa\ninhimillisistä toimista). Sitä likinnä on muiden runojen ja\nsananlaskujen ilmisaattaminen. Näihin teoksiin, Kalevalaan ja vanhoihin\nrunoihin ylipään, perustuu Suomen nykyinen ja vastainen taiderunous; ja\nvielä enemmänkin: niihin ja sananlaskuihin perustun kaikki korkeampi\nkirjallisuus tällä kielellä. Runoista ja sananlaskuista rikastui näet\nkirjakieli tuhansilla uusilla sanoilla ja lauseenparsilla, jotka\nuseinkin ovat korkeamman siveyden ja jalompien tunteiden onnistuneita\nlausuimia kuin mitä olisi saattanut aavistaakaan tällä kielellä\nvoitavan lausua. Tämmöisiä sanoja ja lauseenparsia, jotka vanhemmalle\nkirjallisuudelle olivat tuntemattomat, on _nyt_ jokaisen sivistyneen\nSuomalaisen huulilla ja kynässä, olkoonpa hän sitten syntyjäänkin minkä\nmurteen alalta tahansa. Runoista ja sananlaskuista rikastui kirjakieli\nmyöskin siihen asti tuntemattomilla taivutusmuodoilla, joiden\nkäyttäminen on meille tullut niin tarpeeksi, että me pitäisimme niiden\nkatoamista, jos tämä olisi mahdollinen, suurimpana kansallisena\nvahinkona. Tämmöisten, n.k. itäsuomalaisten, muotojen käytännön\njoudutti se seikka yleiseksi, että Lönnrot kielitieteellisissä\ntutkimuksissa järjesti ja selitti kieliopillisesti kielen\ntaivutusmuodot, niiden seassa nämät oudotkin (Suomi-nimisessä kirjassa\nruotsin kielellä). Suuren avun teki hän myöskin tämän kielen\nkäyttämiselle tieteellisissä esityksissä niillä oppisanoilla, joita\nsepitsemään hän, olletikin vanhemmalla ijällänsä, oli mestari.[9] Tämä\nkaikki on kielemme viljelyksen kohdassa Lönnrotin ansiota. Mutta\nsuomalaisen proosan \"isäksi\" en minä häntä kuitenkaan tahtoisi sanoa.\nSillä kielen suorastaan käyttämisessä ajatusten ja tunteiden pukuna,\nolipa tämä sitten proosaa tahi runoa, ei Lönnrot -- paitse\nvirrenseppyydessä, josta jäljempänä enemmän -- jättänyt jälkeensä\nkäsialoja, joita voisi sanoa esikuvallisiksi. Tämä ei voinut tapahtua\njo vaan siitä syystä, että hänellä runolliseen tuotteliaisuuteen\n(paitse virrentekoon) ei ollut kylliksi taipumusta, ja että hän\nproosallistakin itsenäisesti tuotti varsin vähän, vähän ainakin\nsemmoista, jossa esityksen ylhäisyys, alkuperäisyys ja viehättäväisyys\nolisivat enemmälti tulleet kysymykseen. Kuitenkin on Lönnrotin ansioksi\nproosan suhteen vielä sanottava sekin, että hän rohkeasti ryhtyi\npuhdistamaan kirjakieltä ruotsinmukaisesta lauserakennuksesta, työ,\njonka kumminkin v. Becker oli alottanut ja jota Gottlundikin oikeastaan\ntarkoitti, Savon murteen tavoin, mutta vaan liian savolaisesti,\nkirjoittaessansa kirjakieltä. Tässä oli Lönnrot kuitenkin joutua\ntoisesta muukalaisuudesta toiseen. Suomen kielen monilukuiset\nparticipi- ja infinitivi-muodot viehättivät häntä näet vanhain\nklassillisten kielten (olletikin kreikan) lauserakennusta mukailemaan.\nTämä pistää silmään jo Kalevalan esipuheessa, mutta esiytyy enimmin\nhänen Mehiläisen kanssa antamassansa suomennoksessa saksalaisen\nBeckerin maailman-historian 1:tä osaa (nimellä \"Muistelmia\nihmisen elosta kaikkina aikoina\"). Osoittaakseni, mitä tällä\nkreikanvoittoisella lauserakennuksella Lönnrotin aikaisemmassa\nproosassa tarkoitan, panen tähän muutamia lauseita \"Muistelmista\".\nNiin kuuluvat sanat eräässäkin paikassa näin.\n\nTätä (Sanheribin sotajoukon häviämistä) kuvasivat he (Egyptiläiset)\njousen jänttä poikki kaluavalla hiirellä. Asia sillä kyllä tuliki\njälkimuisteltaviin, vaan toisella tavalla: rukoilleen Aigypton\nsenaikuisen kuninkaan jumalilta apua ja näiden, rukouksen kuultua,\nlähettäneen hiirilauman vihollisten sota'aseita muutamana yönä rikki\njärsimään (s. 4).\n\nEräässä toisessa paikassa on taas kirjoitettu seuraavalla tavalla.\n\nTyttärensä pojan puolesta eli Kyron, kuni nimellänsä häntä tästälähin\nsanomma, kysy uudelleen tietäjiä. Astyagi, kertoen heille, jo hänen\nkisassa vähä aika kuninkaana olleenki. Vastasivat tietäjät, jos niin\nlienee kuninkaaksi sattunut, ei peljättävän, toiste tulevan. Sillä\nennenki olisi monta heidän ennustelmista pian mitättömään mennyt ja\nunet tienneet kaikenlaisia joutavia. Niin hänestäki näyttävän, lausu\nkuningas, tiedustellen jos mitä onnensa ja valtansa vakuudeksi vielä\nolisi tehtävätä. Heilläki itsellä hänen onnensa ja valtansa pysyväisyys\nhuolena olevan, vastasivat tietäjät, eikä toivovansa tätä\nPersialaisesta isästä syntynyttä nuorukaista konsa jälkeenkän\nkuninkaaksi pääsevän, josta sekä heille että muille Meidialaisille\nolisi orjuus ja ylenkatse silminnähtävänä seuruuna. Ei heidän sentähden\nneuovankan, josta kuninkaan vallalle olisi pienintään vaaraa pelkona\n(s. 58).\n\nMyöhemmin, jo Kantelettaren esipuheessa, tulee hänen kirjoitustapansa\nluonnollisemmaksi, ja muuntuu vielä myöhemmin siksi vaatimattomaksi ja\nyksinkertaiseksi, vaikka vähän jäykänpuoliseksi proosaksi, jota hän\nlopummalla ikäänsä kirjoitti; mutta kirjoitustavan rikkaudessa ja\nkauneudessa on moni nuoremmista kirjoittajista jo ammoin mennyt hänestä\nedelle. Toinenkin omituisuus kuin tuo kreikkalaisuus haittasi alussa\nLönnrotin proosaa, mutta katosi siitä hänen myöhemmissä teoksissansa.\nSe oli, ei karjalaisuuden tavoitteleminen, niinkuin nykyjäänkin\nvielä sanottiin siitä, sillä liiallista karjalaisuutta ei hänen\nkirjoituksissansa koskaan ole ollut, vaan pohjolaisuus eli, likemmin\nmääräten, _oululaisuus_, joka ilmoittihen osaksi siinä, että hän jätti\nt:n pehmennyksen d:ksi merkitsemättä (Kalevalan esipuheessa), osaksi\nsiinä, että hän liiaksi hylki i:tä sanan sisässä ja lopussa, niinkuin\nsanoissa: _sillon, julkasta, tilasuuden, jommosetki, pysy_ (pysyi),\n_tapahtu_ (tapahtui). \"Muistelmien\" lopulla tulee vielä tuokin\noululaisuus esiin, että kirjoitetaan inessivi yksi-ässäisenä, esim.\n_oikiasa pääsä_, mutta loppupuoli tätä kirjaa ei olekaan Lönnrotin\nsuomentama.\n\nVaikka Lönnrot näin muodoin ei ollut mikään erinomainen ja loistava\nproosankirjoittaja, on hän, niinkuin edelläsanotusta näkyy,\nvälillisesti koko joukon auttanut suomen proosaa sille kannalle,\njolla se tätä nykyä on. Sama on sanottava hänen toiminnostansa\nnykyis-muotoisen runoudenkin eteen, ehkä vaan tässäkin enemmän muodon\nkuin sisällyksen suhteen. Suomenkielinen taiderunous ennen Lönnrotia\nliikkui joko vanhan runon muodossa taikka siinä vaillinaisessa\nuudempiaikaisessa, joka virsikirjassa ilmautuu. Onnistunein teos\nedellistä laatua on Salamniuksen tunnettu \"Ilolaulu Jeesuksesta\";\nitä- ja pohjais-Suomessa oli runoileminen vanhan runon tapaan tämän\nvuosisadan ensi vuosikymmenillä vielä jommoisessakin kukoistuksessa\nkansan seassa; Paavo Korhonen Rautalammilla (v. 1840) oli\ntalonpoikaisten taiderunoilijain etevimpiä. Taiderunous virsikirjan\ntavoin taas kukoisti enimmästi länsi-Suomessa ja ilmautui painosta n.k.\narkkiveisuina, jotka muodon puolesta enimmäkseen ovat yhtä huonoja kuin\nvirsikirjankin runous. Uudempi-aikaisessa muodossa onnistui ainoastaan\njoku tuottamaan jotain miellyttävämpää, niinkuin esim. Jaakko Juteini\n(k. v. 1855) ja Abraham Poppius (k. v. 1866). Mutta ylipään vallitsi\nsiinä vähässä, mitä täten runoiltiin, taidottomuus. Poistaakseen tätä\njälkimmäistä olletikin julkasi Lönnrot 1845 vuoden Suomi-kirjassa 15\nkäännöstä, enimmät Runebergin runoelmista ja enimmät ne näistä, joita\nEhrströmin laulannoilla yhteen aikaan niin hartaasti laulettiin meidän\nsivistyneemmissä kansanluokissa. Näitä käännöksiä seurasi, paitse\nrunousopillinen sanasto, niiden runomitallinen selitys, joka on\nensimmäinen metriikin yritys Suomen kielellä. Arkkiveisujen runoudesta\npoikkeavat nämät käännökset jyrkästi siten, että sanat eivät ole\ntypistetyt, että loppusoinnut ovat jokseenkin hyvät ja että runomitta\nperustuu laajuudelle. Viimeksimainittu seikka olletikin oli uutta ja\noutoa. Runomitan laajuudelle perustaminen oli kuitenkin Lönnrotille\naivan luonnollista; laajuushan runoissakin ja laajuushan klassillisten\nkieltenkin runoudessa oli mitan perustuksena. Vielä ankarammin kuin\nnäissä oli Lönnrot jo ennen tätä viljellyt laajuutta niissä\nkuusimittaisissa runonpalasissa, joita hän Homeeruksen teoksista käänsi\n\"Muistelmien\" kaunistukseksi. Niissä oli laajuuden käyttämiseen\nkuitenkin ehkä enemmän syytä alkuperäisen laajuudellisesta\nrunomuodosta. Mutta laulurunossa! \"Laulussa kuin korko poljetaan\",\nsanoivat laajuuden vastustajat, \"saavat sanat kokonaan luonnottoman\näänen ja tulevat ymmärtämättömiksi.\" \"Niinpähän vanhassa runossakin\",\nsanoivat Lönnrotin puolelaiset, joita ilmautui paljokin, \"koron\npolkeminen ei ole vika, vaan päin vastoin välttämätöin vaatimus, ja\nnäiden runojen sekä laulajille että kuulijoille on se antanut suuren\nnautinnon.\" Tämä oli kieltämätöintä, mutta kieltämätöintä oli\nsekin, että kaikkien nykyisten kansojen runomitta perustuu korolle,\nei laajuudelle, ja että suomalainenkin korva tuntui, ainakin\nnykyis-muotoisissa runoissa, rupeavan vaatimaan korolle edes\nrauhoituksen, jospa ei täyttä yksinvaltaakaan. Laajuuden puolustaminen\nvaikeni ja koron polkeminen katosi runoelma-yrityksistä; siinä\nrunonlajissa, jota Lönnrot hartaimmin, ja loppupuolella ikäänsä\nyksinomaisesti, viljeli, nim. _virsissä_, ei hänkään polje korkoa\nmuualla kuin säkeen alussa, jonkalainen koron polkeminen ikään kuin\nsovinnaisesti runoilijain kesken on tullut luvalliseksi.\n\nLönnrotin virrenseppyyteen oli ulkonaisena syynä se, että hallitus\nv. 1863 asetti uuden komitean tekemään suomalaisen virsikirjan\nehdotusta, ja Lönnrotkin tuli tämän komitean jäseneksi. Pian oli hän,\nvaikka ijältänsä jo seitsemännellä kymmenellä, kaikista virein komitean\ntöissä. Uusien, omien virsien teosta kieltäytyi komitea jo alussa, ja\npiti korkeinna toivomuksenansa niistä kallisarvoisista virsiaarteista,\njoita jumalisempina ja uskovaisempina aikoina kuin meidän on syntynyt\nruotsin, tanskan ja saksan runoutten alalla, onnellisesti valita ja\ntaitavasti kääntää Suomen seurakunnalle sopivia virsiä. Tämmöiseen\ntyöhön olikin Lönnrot ihan omansa. Hänessä eli uskonnollinen hartaus,\njumalanpalveluksessa kävi hän mielellään, toimittipa sitä itsekin\noikein tuomiokapitulin luvalla monta vuotta Sammatin silloin\npapittomassa kirkossa, ja tunsi kirkollisen ja raamatunkielen hyvin.\nTämän lisäksi tuli, että hän paremmin kuin kukaan muu tunsi suomalaisen\nrunoudenkin kielen ylipäänsä. Ei siis kumma, että komitean tehtävä\nenimmäkseen joutui Lönnrotin hartioille. Sen muut jäsenet kyllä\nsuorittivat myöskin osansa alkutyöstä. Mutta yhteis-istunnoissa\nsai hän usein tehdä niihinkin korjauksia, ehkä hekin toisinaan\nkeksivät semmoisia Lönnrotin virsiin. Komitean olinaikaa kesti\nyhteensä kahdeksan vuotta, ja tällä ajalla kiihtyi vaan Lönnrotin\nvirrentuottamisen into, niin että hän komitean toisesta ehdotuksesta,\njota hän ei kaikin paikoin hyväksynyt, v. 1872 antoi oman laitoksensa,\nnimellä \"Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi\", joka\nsisältää 413 virttä, saman määrän kuin vanhakin virsikirja, jonka\nsijaan se oli aiottu. Hänen tuotteliaisuutensa tällä alalla ei tauonnut\nvielä tähänkään. Yhä korjaeli hän entisiä virsiänsä ja laittoi uusia.\nVielä kuolinvuoteellansakin harrasti hän tätä työtä; viimeiset rivit,\nvalitettavasti niin vapisevalla kädellä kirjoitetut, ett'ei niitä voi\nlukea, on hän piirtänyt paria kolmea päivää ennen kuolematansa. Vuotta\nennen tätä sai hän tilaisuuden antaa 1872 vuoden virsikirjastansa\nuudennetun laitoksen, nimellä \"Wäliaikainen Suomalainen Wirsikirja\",\njohon hän otti 500 virttä; tämän komean painoksen varusti sen\nkustantaja herra kirjankauppias G.W. Edlund myöskin nuoteilla. Tähän\nlaitokseen on Lönnrot tehnyt tarkan luettelon virsien alkuperäisistä,\nmuukalaiskielisistä kirjoittajista, ja toisessa luettelossa osoittaa\nhän, mikä komitean jäsen minkin virren on laittanut suomenkieliseen\nasuun. Tämän mukaan on kirjan 500 virrestä 136 Lönnrotin käsialaa.\nNäistä ilmoittaa hän saaneensa noin pari kymmentä arkkiveisuista eli\n\"arkkivirsistä\", joiksi hän kutsuu arkkiveisuja hengellisestä\nsisällyksestä; noin puolikymmentä on hän varustanut kysymysmerkillä,\njoka tietää, että Lönnrot ei ole muistanut niiden lähdettä eli\nalkuperäistä; ja 6 virttä seisoo ilman muutta osoituksetta kuin hänen\nnimimerkkinsä; ne ovat siis Lönnrotin itsensä tekemiä. Luku 136 ei\nkuitenkaan ilmoita hänen laittamiensa virsien oikeata määrää. Se on\nlisättävä ainakin puolella niitä likemmäksi 70 virttä, jotka ovat\nmerkityt L:llä, professori von Essen'in merkillä, sillä enimmät näistä\novat syntyneet Lönnrotin ja von Essen'in yhteistyöllä edellisen luona\nSammatissa. Ja näinkin saatu lukumäärä on vielä lisättävä jollakulla\nsatasella semmoisia virsiä, jotka jäivät käyttämättömiksi niihin\nsanomalehtiin tahi virsivihkoihin, joissa hän ne ensin julkasi.\nLönnrotin kynän kautta kulkeneita virsiä on siis lähemmäksi 300. Hänen\nomatekoisista virsistänsä ovat n:o 139 ja n:o 140 kaksi kaunista\nloppiaisvirttä, n:o 200 ja n:o 210 proosallisia evankeliumi-virsiä,\nn:o 376 välttävä ehtoovirsi, ja n:o 492 on, merkillistä kyllä,\nvaltiopäivä-virsi.\n\nVaikka Lönnrot siis ei itsestänsä tuottanut ja keksinyt tämänkään\nrunolajin alalla paljon, niin ansaitsee hän Suomen kansalta ikuiset\nkiitokset siitä uutteruudesta ja taidosta, jolla hän saattoi muiden\ntekemiä virsiä Suomen kielen pukuun.\n\nEdellisistä uudemmista virrenteon-yrityksistä eroavat ne siten,\nettä niissä on tuota _cantabile_, joka kaikessakin laulurunoudessa,\nmutta enimmin virsissä, on välttämätöintä, tahi, toisin sanoen, että ne\novat helpot laulaa ja täysisäkeiset, olematta kuitenkaan pitkäpiimäiset\nniinkuin \"Uudet Wirret\". Niistä eroavat ne siinäkin, että maallinen\nkansanrunous on kielessä ja runopuvussa tehnyt niihin edullisen\nvaikutuksen; täältä tullutta on esim. alkusointu, jonka käyttämistä\nvirsissään Lönnrot ei ollenkaan ole kamoksunut, missä se helposti\ntarjoutui. Vanhan virsikirjan typistetyt ja pahoin ruhjotut sanat eivät\nvoineet muuta kuin kauhistaa häntäkin, jonka korva oli tottunut vanhan\nrunon täyteläisyyteen; häntä ei siis minkäänlainen runomitan ahtaus\nvoinut saada käyttämään muita lyhennyksiä kuin luvallisia. Runojen\nmuistamisen ei hän antanut viehättää itseänsä yleisen hengellisen\nkielen alalta, ja sanojen käyttämisessä oli hän niin varova, että monta\nmonituista kertaa eri ajoilla muunteli jotakuta vaikeampaa paikkaa,\nkunnes se täydellisesti vastasi hänen arkatuntoisuutensa vaatimukset.\nMitä Lönnrotin virsien sisällykseen tulee, jätän minä sen muiden\narvosteltavaksi, jotka tämän ymmärtävät paremmin tehdä kuin minä,\nhuomauttaen näille vaan sen, että sisällyksensä saivat hänen virtensä\nenimmäksi osaksi semmoisista virsiteoksista, jotka hän tapasi yleisesti\nhyväksytyissä ulkomaisissa virsikirjoissa, ja että Lönnrot ei\nsuinkaan pilannut alkuperäisiä teoksia antaessaan niille suomalaisen\npuvun. Osoittaakseni, kuinka ihanalta virsi voipi kuulua Suomen\nkielellä otan tähän lopuksi alku-puolen virttä 168 (\"Kristuksen\ntaivaasen-astumisesta\"), käyttäen sekä 1872 että 1883 painosta, siitä\nsyystä, että Lönnrot jälkimmäisessä on tähän virteen tehnyt muutoksia,\njoista muutamat ovat parannuksia, mutta toiset minusta tuntuvat\nhuononnuksilta. Täten kuuluvat tämän virren neljä ensimmäistä värsyä\nnäin:\n\n    Jo, Jesus, Isäs kunniaan\n    Sä olet meiltä mennyt.\n    Ja tänne vähäks ajaks vaan\n    Mä olen jälkees jäänyt\n    Waeltamahan vieraana\n    Wiel' isän' maasta kaukana.\n\n    Se isänmaa on ylhäällä,\n    On taivahassa aina,\n    Ei siellä suru sydäntä,\n    Ei murhe mieltä paina,\n    Ja Herran kirkkaus ainiaan\n    Sen täyttää ihmevalollaan.\n\n    Ehk' eivät sinne silmäni\n    Nyt kannatakaan vielä,\n    Niin kuitenkin mun ääneni\n    Jo nytkin kuullaan siellä;\n    Ja usein, kuin mä huokaan vaan,\n    Jo vastauksen sieltä saan.\n\n    Myös usein uskon silmillä\n    Saan sinne tähtäellä,\n    Ja toiste toivon siivillä\n    Likemmä liidätellä;\n    Mut sitten taasen katoaa\n    Pois edestän' se riemun maa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi\nkelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan,\nmaksavan mitään, ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen.\nSuomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin\nrunsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten\nmäärän, ja oli niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on\nmahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri\nmies. Hän oli henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden\nihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin\nvaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin\njalomielisyys. Luonnotar ei valitse lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan\npistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden lahjakirjan, senkin\nlapsen kapaloihin, joka ensi uniansa makailee matalassa mökissä,\nkarstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin tunnusmerkki on\n_rakkaus_, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin miellyttävän ja\ntäydellisen kuvan, alkaen näillä ihanoilla sanoilla: \"jos minä ihmisten\nja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä\nolisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen\". Rakkauden kanssa\novat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne harvat joilla nämät\nomaisuudet ovat siinä määrin kuin ne olivat Lönnrotilla, ovat\nihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikään mitään uros- tahi\nansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja siveellisten\nihanteiden lippua ylähällä, silloin kuin enimmät muut ihmiset\nmellastavat elämän turhuuden-markkinoilla. Näitä valituita oli\nLönnrotkin.\n\nSe puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen\npitkällinen sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo seuraavana\nvuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin[10] silloisen\nkirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle\ntoiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että\nhän vielä keski-ijällänsäkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja\nsiksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät\nijäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden\npitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekin on\nannettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut\nraha-avuillakin, ja minkämuotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin huonot\neivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan-virasta erotessaan näytä\nolleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi\nensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa\npainatti I:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt\nhänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja\nnuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden\nja ahneudenkin muodossa heidän vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo\nluonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päin vastoin oli\nhänellä aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta\non niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista\nvaroistansa. Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt\navutta niitä siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä\ntarvitsivat. Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin\nvanhuuden voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa,\njoka tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania,\nmuutamain virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi\npienen kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään. Polvila, se\noli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota myöten ylävedet\nKoivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen. Kajaanin kaupunki on\nnäiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui kaupungissa, mutta kävi joka\npäivä, kuin ilma salli, päivällisen syötyänsä Polvilassa. Talvella\nhiihti hän tämän matkan suksilla. Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja\ntuli illalla, virtaa myöten Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku\nmyötäseuraava henkilö palautti venheen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot\nsillä seuraavana päivänä itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa\nnäkeminen ei hänellä ollut ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi\nhänelle samalla hyvää ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä\nPolvilassa iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa\naamupuolella. V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa\nkävin Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten\nkokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti\nhän par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä\nsyksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi\nmiestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana,\nsilloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina,\nmuutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin\ntorpassa.\n\nSiskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä\nneljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi.\nVanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo\nEliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin\nvaratoin, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin\ntietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa\nhänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman\npoikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi\nnäistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kuin tapaturmainen\nkuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot\ntäydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän\nrokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen\nhuolta; v. 1849 kirjoittaa hän nim. ystävällensä Rabbelle tänne\nHelsinkiin, että Rabbe laittaisi hänen täällä (luultavasti\npalveluksessa) olevan sisarensa kätilöimen oppiin. Tämä sisar taisi\nolla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä meni miehelle ja joutui\nhyviin varoihin.\n\nHyväsydämisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa\npääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä\nsilmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja\nhänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan\nriitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin-kulloin yritti\njoku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei\nvastannut, piti toisenkin pian tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä\nmenetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla\naloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta\n(arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen\nauttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakin. Töistänsä\nja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan\nantajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkään. Kuinka vähän hän\nteoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän\nniihin pannut nimeänsä, Esipuheiden alla vaan tavataan hänen\nkirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E.L. Ainoastaan Sanakirjassa on\ntästä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän,\nikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt\nmieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p.\nhuhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista\nedellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että\nkansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen,\nei liene moitittava.[11] Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta\njuhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla me\nkaksi vuotta takaperin (keväällä v. 1882) emme voineet olla viettämättä\nsitä hetkeä, jolloin hän tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea\npiinaviikko.\n\nLönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen\ntasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat\nolleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan\nkasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden-uskoansa ei hän\nkoskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen\nkaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta\noli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys\nKorkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan\nonnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä\npäästä elämästä.\n\nEnsimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen\nedellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea\ntapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin venhe hänen\nvirtaa laskiessaan törmäsi vedenalaiselle kivelle ja kaatui. Tämä\ntapahtui eräsnä Juhannus-aamuna, luultavasti v. 1839. Hän oli silloin\nollut yötä Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan venheellä kaupunkiin\npäin, jonne häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo\nnuorukainen ja eräs palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja\nainoastaan väkivoimauksilla oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle,\nturhaan ponnisteltuaan koettaessansa pelastaa toisia. -- Monta vuotta\nmyöhemmin kohtasi häntä täällä se surkea tapaus, että eräs hänen\npuolisonsa likeinen sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä\nluonnonlahjoillansa sekä vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin\ntoiveita itsestänsä, onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. --\nRaskainta lienee hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita\nsurma teki hänen perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan\npuolisonsa[12] ja sitten, pitemmillä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme\ntytärtä.[13] Kauan ennen näitä kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut\nhänen esikoisensa vuoden vanhana pois.\n\nMinkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen olivat,\nnäkyy parahiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti huhtikuussa\nv. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli kuollut kaksi\nlasta. \"Olen kokenut itseksi\", sanoo hän muun muassa tässä kirjeessä,\n\"sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei\nauttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet,\nsen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi\nlapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kun minulle\nhänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi semmoisissa\ntapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisasen hallintoon,\nmutta koskapa me sen kylliksi opimme?\"[14]\n\nTämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään \"Kopfhänger\" (jumalisesti\nsuruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein\naina tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen\nmielestänsä kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia kuin\nhän oli ei suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut\njos joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri\nsivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä\nkeksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurunalaiset) puolet, ja\ntämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita\nhän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli\nnähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän,\nolletikin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin\nhäntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana.\nUlkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian\nja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä\nmyöskin se _incognito_ (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne\n_qui-pro-quo't_ (erhetykset), jotka siitä seurasivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällainen oli meidän rakas opetus-isämme.\n\nHänen poislähtönsä täältä tapahtui 19 p. maalisk. v. 1884. Hänen\nterveytensä oli jo pitkin talvea heikonnut heikkonemistaan, jonka\ntähden kuolema sitten oli helppo ja hiljainen, ikäänkuin uneen\nnukahdus. Huhtikuun 3:na päivänä laskettiin ruumis Sammatin\nkirkkomaahan, lepäämään samassa paikassa, johon vainaja eläessään oli\nsaattanut rakkaitansa, puolisonsa ja kolme tytärtänsä. Hautajaiset\nolivat niin juhlalliset, että niiden vertoja Suomessa sitä ennen tuskin\noli nähty. Paitse maakansaa, jota kappelin seurakunnasta ja ympärillä\nolevista pitäjistä oli kokoutunut suuri paljous, oli sinne tullut\nlähetyskuntia ja edusmiehiä melkein kaikista maamme kaupungeista\nja monesta paikkakunnasta maaltakin. Näiden tuomia laakeri- ja\nkukkais-seppeleitä oli lähes satakunta; näistä oli kolme hopeaistakin,\nnim. Kuopion kaupunkilaisilta, Savokarjalaiselta Osakunnalta\nyliopistossa ja Pietarin suomalaisilta. Viimeksi nimitettyyn\nseppeleesen olivat vainajan sen sisaren lapsetkin, josta tässä edellä\non mainittu, saaneet tilaisuuden ottaa osaa. Ruumiinsaatossa\nkansankoululta kirkkoon nähtiin lähetyskuntien etunenässä\nedusmiehiä Kenraali-kuvernöörin, Suomen Senaatin, Yliopiston, Turun\nTuomiokapitulin, Suomen Sotaväen, Ylioppilaskunnan ja sen eri\nOsakuntien, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Tiedeseuran\nkuin myös monien muiden seurain puolesta. Tämä juhlallinen loisto\nyhdessä tyvenen kauniin maiseman kanssa, jonka jo ohennutta lumipeittoa\nkeväinen lämmin aurinko vielä enemmän ohensi, pienen kellon ääni\nvähäisen kirkon tapulista, itse tämä köyhä kirkko, joka nyt kuitenkin\noli kaunistettu kuusilla ja köynnöksillä, maahanpanijan vakavat ja\nlämpimät sanat, kaikki nämät yhdessä tekivät läsnäolijain mieleen syvän\nvaikutuksen. Tilaisuuden ulkoasukin tuntui toimittavan sitä, että tässä\npantiin maan poveen Suomen suurinta miestä, joka oli syntyessään ollut\nSuomen köyhimpiä lapsia!\n\n    Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,\n    Kanssa laakerin kuin maahan se laskettiin:\n    Waan Sun henkesi heelmät\n    Meille ainainen aarre on.\n\n    Wierkööt wuos'sadat waan toinen toisensa taa',\n    Wanhat unhottukoot, uudetki muuttukoot:\n    Ei sun muistosi muutu,\n    Eikä unhotu ansiotyös'.\n\n    Peittyipä Hellaankin kirkka'us peittoon yön,\n    Kaune'us karkkosi pois, raakuus wallan sai,\n    Mutt' ei laulut Homeeron\n    Unhotuksihin jääneet, ei.\n\n    Näinpä Wäinämön myös wirret ja wiisaus suur',\n    Ilmarin ihmetyöt, Kullerwon kauhea tie,\n    Lemmin sankarin uljaus\n    Unhoon Suomessa eivät jää.\n\n    Aina, ain' yhä waan nuoriso niistä juur'\n    Urhoon woimoa juo, intoa laulun saa,\n    Äitin-rakkauden töitä,\n    Tiedon tenhoa ihmehtii.\n\n    Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'\n    Kansaas' kirkastaa; itse Sä loistat myös\n    Niinkuin Alppien huippu\n    Loistaa laajojen maiden taa'.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Elias Lönnrot oli syntynyt 9 p. huhtik. v. 1802, Paikkarin torpassa\nHaarjärven kylää ja Sammatin kappelia Karja-Lohjan pitäjässä. Hänen\nvanhempansa olivat pitäjän-räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja\nrusthollarin-tytär Ulrika Antintytär. Ristimänimensä kerrotaan hänen\nsaaneen siten, että se vieras henkilö, joka vei lapsen kirkolle\nkastettavaksi, oli matkalla unhottanut ne kaksi komeampaa nimeä, jotka\noli käsketty lapselle antaa, ja pappi pani sille sen päivän (17:n\nhuhtik.) nimen _Eliaksen_, jolloin kastaminen tapahtui.\n\n[2] Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä _Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran_ perustamiseen. Se rahavahinko, joka L:lle tuli\n\"Kanteleen\" painattamisesta, saattoi näet hänen kaksi ystävätänsä\ntohtori Martti Lindforsin ja lehtori Reckmanin ajattelemaan sitä, että\ntämmöisten kirjojen kustantamiseen olisi varat otettavat, ei köyhän\nkirjantekijän kukkarosta, vaan useammilta asiaa harrastavilta\nkansalaisilta, jotka yhdistyisivät seuraksi. Täten päättivät nämät\nkolme miestä perustaa semmoisen seuran; heihin yhtyi pian muitakin\nnuorempia tieteenharjoittajia, niin että Seuran ensi kokouksessa 16 p.\nHelmik. v. 1831 jo oli 12 jäsentä; pian lisäytyi tämä määrä ja Seuran\nperustajina pidettiin 31 sen ensimmäistä jäsentä, joista tällä hetkellä\n(kesäkuun alkupuolella vuotta 1883) 4 vielä on elossa.\n\n[3] Kantelettaren 1:seen osaan liitti L. myöskin viidettä kymmentä\nrunojen ja muiden kansanlaulujen laulantoa. Nämät olivat ensimmäiset\nlaulannot Suomen kansan huulilta, jotka sivistynyt maailma tuli\ntuntemaan, jos emme ota lukuun niitä paria kymmentä \"paimenlaulua\"\n(laulantoa), jotka Gottlund sitä ennen oli julaissut Otavassansa.\nLaulantojen ylösottamiseen tarvitaan taitoa soitannossa, ja onneksi oli\nse siis, että L. nuorena joltakulta musiikki-paturilta oli oppinut\npuhaltamaan huilua, jonka avulla hän otti laulannot kirjaan. Myöhemmin\noppi hän soittamaan kantelettakin, jonka hän alkuperäisestä\nviisikielisestä laajensi moni-oktaviseksi.\n\n[4] Harvennukset ovat A. Ahlqvistin tekemiä.\n\n[5] Heidän olinajaltansa Arkangelissa kertoi Castrén useinki tapauksen,\njoka tavallansa myöskin antaa valoa Lönnrotista. Sinne tultuansa\npitivät he ensimmäisenä tehtävänänsä käydä kunnioitus-tervehdyksellä\nkuvernöörin luona. Tänne mennessänsä näkivät he muun muassa torilla\nvasun, jossa oli vanhoja kirjoja myötävinä, mutta jota sillä hetkellä\nei ollut muita kuin iso koira vartioimassa. L. oli aina kärkäs\nkatselemaan kirjoja, eikä tässäkään kohdin voinut olla tyydyttämättä\nuteliaisuuttaan; hän läheni vasua ja rupesi siitä ottamaan yhtä kirjaa\nkäteensä, kuin koira yht'äkkiä tarrasi hänen pohkeesensa ja repäsi\nhänen mustiin housuihinsa suuren reijän. Arvattavasti jäi kuvernöörin\nluona käyminen sillä kertaa tekemättä. Se tapahtui kuitenkin seuraavana\naamuna, sillä siksi oli L. omakätisesti korjannut housunsa, ja työ oli\nollut kuin parhaan räätälin tekemää. Jo pienenä oli hän isältänsä\noppinut ompelijan työtä tekemään, ja matkoillansa piti hän aina\ntarpeellisimmat tämän työn neuvot kanssaan. Kenkäsepän työtä osasi hän\nmyöskin tehdä hätätilassa. Kajaanissa ollessaan harjoitti hän\nkirjannitojankin ammattia. Nikkaroimisessa oli hän samoin taitava.\nTämän ohessa oli hänellä taipumus tekemään kaikenlaisia keksinnöitä,\njotka jotenkuten keventäisivät hänen työntekoansa tahi edistäisivät\nmukavuutta. Tämmöinen oli hänen keksimänsä kirjoituslauta, jonka avulla\nvoi kirjoittaa pitkälläänkin ollen; piipunkannatin, joka vapautti käden\ntupakkapiipun pitelemisestä; eräs erittäin näppärä laitos, joka oli\nyhdistetty tavallisen Schwarzwaldin-seinäkellon kanssa yhteen ja jonka\nkautta yöllä, valkeata ottamatta, kellon luotivitjoista voi\nkäsikopelolla saada tietää ajan kulun; j.m.s.\n\n[6] Sekä lääkintö-laitoksen päällikkö (valtioneuvos E.D. von Haartman)\nettä Senaatti ehdottelivat, että L:lle annettaisiin joko ero virasta ja\n400 ruplan vuotuinen eläkeraha taikka virkavapauden jatko vielä\nneljäksi vuodeksi. Kenraali-kuvernöörinä oli silloin ruhtinas\nAleksander Menschikoff.\n\n[7] Hänen puolisonsa oli Maria Piponius, värjälin Elias Piponiuksen\ntytär.\n\n[8] Tämä tapahtui 22 p. tammik. v. 1870 Nokkalan kestikievarissa\nPerttulan kappelissa, hänen reestä noustessansa. Seurakunnan lukkari\nsitoi jalan miten-kuten ja Lönnrotin piti nyt maata liikahtamattomana,\nilman mitäkään mukavuuksitta, kolme viikkoa kestikievarissa, ennenkuin\nhänet saatettiin muuttaa Loimaan pappilaan, jonne menemässä hän olikin\nollut. Siellä sai hän vielä maata muutaman aikaa. Vuoteen omana\nollessansa oli hän kaiken aikaa yhtä hyvällä mielellä, kuin jos ei\nmitään olisi tapahtunut, ja kaiken aikaa kirjoitti hän pitkällänsä\nvirsiä. Vaikka hän tällöin jo oli 68 vuoden vanha, parani jalka ihan\nterveeksi. Oli se luonne, oli se mies!\n\n[9] Alussa menetteli hän liian vapaasti oppisanojen sepitsemisessä.\nTäten tehtyjä ovat esim. _tiedoitsema_ filosofia, _tähtilöimä_\ntähtitiede, _maidelma_ maantiede j.m.\n\n[10] Kotiopettajan paikan yliopisto-kaupungissa. Semmoinen on helposti\narvattavista syistä ylioppilaalle paljoa edullisempi kuin\nkotiopettajana olo maalla tahi muissa kaupungissa.\n\n[11] Ulkomaalla huomaittiin hänen arvonsa jo aikaiseen. Niin kutsuttiin\nhän jo v. 1850 Berlinin tiede-akatemian kirjeenvaihtaja-jäseneksi,\nkunnia, jota kukaan muu Suomalainen tuskin lienee saanut.\nSitten kutsuttiin hän samanlaiseksi jäseneksi v. 1859 Unkarin\ntiede-akatemiaan ja v. 1876 Pietarin samanlaiseen akatemiaan.\nRuotsista annettiin hänelle Pohjantähden ritarinristi v. 1865.\nErinomaisen kunnian-osoituksen sai hän v. 1872 Preussistä,\nkun hän hän kutsuttiin _Pour-le-mérite_-ritarikunnan jäseneksi.\nArvataksemme oikein tämän kunnioituksen arvon tulee meidän tuntea\ntämän ritarikunnan omituinen laitos. Siinä ei saa yhden ajoin olla\nuseampia kuin 55 jäsentä, joista 30 saksalaista ja 25 ulkomaalaista,\nja siihen otetaan sekä tiedemiehiä että taideniekkoja. Kuin joku\nritari kuolee, määrää kuningas, kummastako luokasta, tiedemiestenkö\nvai taideniekkojen, uusi ritari on valittava. Jokainen ritari\nlähettää tällöin sen miehen nimen, jonka hän katsoo ansainneimmaksi,\nritarikunnan kanslerille, ja tämä sitten lähettää kaikki vaaliliput\nkuninkaalle, joka nimittää enimmät äänet saaneen ritariksi.\n\n[12] Hän kuoli 21 p. heinäk. v. 1868.\n\n[13] Heidän nimensä olivat _Maria, Elina ja Thekla_. Ainoastaan yksi\ntytär, vanhimman jälkimmäinen, _Ida_ jäi vanhukselle hänen elämänsä\nlopun iloksi ja suloksi.\n\n[14] Kuin Herra G.W. Edlund otti tämän kirjoituksen kustantaaksensa eri\nkirjasena, päätti hän paitse kuvia teettää siihen myöskin mukauksen\nLönnrotin käsialasta. Täksi valittiin juuri se kirje kokonaisuudessaan,\njosta ylläoleva ote on otettu. Mukauksen näkee lukijan tähän vihkoseen\nliitettynä.\n\n\n\n"]