Sorron lapset (Punainen mies I)

SORRON LAPSET

(Punainen mies I)

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Otava, Helsinki, 1923.

1

Kaupunki oli pieni. Meren rannalla. Toisella puolella meri ja sen rikkonainen saaristo, toisella valtavia erämaita, kuivia, mäntymetsää kasvavia hiekkanummia.

Meri pisti kaupungin alle pitkänä lahtena, jonka perukka oli matala, mutainen ja sakean kaislikon täyttämä. Mutta jonkin matkan päässä lahden pohjukasta oli vesi syvempää ja salli paitsi soutelua jaalojen, jopa pienten höyrylaivainkin päästä rantaan, ikivanhan ja vähän väliä korjailemalla parannetun laiturin viereen, jonka toista sivua myöten ojentui kauppiaiden ja kalastajien varastoaittoja, melkein jokainen aitta lahonnut ja hieman vinossa luuhottaen. Parin laiturin makasiinin ovenkamanaan oli huolimattomasti kaiverrettu vuosiluku parisataa vuotta sitten. Siellä täällä noiden rakennusten solissa näkyi kalanpyydyksiä.

Laiturille johti ja laiturilta lähti kaupungin pääkatu, vanhin katu, kulkien mutkitellen puisten talojen välitse pitkin rantamaa. Eräät taloista olivat mustia ja miltei kivijalkoineen maan sisään vajonneita. Muutamissa oli korkeat, vanhakuosiset katot ja neliruutuiset ikkunat. Pihoilta pilkisteli välistä luhtiaittoja somasti leikeltyine kaidekoristuksineen. Portit ja aidat olivat paksua lankkua. Jotkut taloista olivat kohennettuja pystyyn, vuorattuja ja saaneet vaalean, välkkyvän värin, ja välistä ainoan vanhan kerroksensa jatkoksi uusimuotisen yläkerroksenkin, isoikkunaisen, joka sointui vaivalloisesti rakennuksen alaosan sopusuhtaiseen ja alakuloiseen rauhaan. – Kuta kauemmaksi jouduttiin satamasta kaupungin keskustaan päin, tuli sellaisia taloja yhä useampia. Ja sitten, noiden pienien talojen ja tupasien ja parin kolmen pitkän porvariskartanon jälkeen, joissa saattoi olla kymmenisenkin ikkunaa vieretysten, alkoi näkyä eräitä nykyaikaisia puutaloja, jopa kivimuurejakin, kyömyisine kattoineen ja tornintapaisine koristeineen. Katu suoristui; jos katseli mannerta kohti kaupungin syrjässä olevalta harjulta, oli se nyt suoraan kuin viivoittimella vedetty: alkoi uusi kaupunginosa. Kadun viimeiseen päähän, alakuloisen metsän reunaan, mahtoi olla vain kilometrin verran, mutta suoruus vaikutti, että matka näytti pitemmältä. Kahden puolen tätä avarasti suunniteltua vanhan kadun jatkoa oli istutettu lehmuksia.

Lehmuksilla istutettua osaa kaupungista sanottiin Esplanadiksi. Ja sen entistä päätä, alkupuolta, tuota, joka vei kapeana satamaan, kutsuttiin Kastemadoksi tai Ankeriaiseksi taikka Sisiliskon pyrstöksi, kaupungin asukkaiden rakastavan ja samalla pisteliään huumorin antamalla nimellä.

Ankeriaan ja Esplanadin liittymäkohdissa avautui tori, yhdellä reunallaan kivinen raatihuone, jonka keskikohta oli rakennettu torniksi; tornin otsikossa oli kellotaulu ja sisuksissa tunnit soittava kello. Toisilla torin sivuilla oli vanhoja yhden kerroksen puutaloja, harvassa, joten tori tuntui vieläkin laajemmalta kuin se oikeastaan oli. Näkyi siellä eräitä uudempiakin rakennuksia, joukossa tiilisiä.

Torilta lähti neljälle taholle uusia katuja. Eräs niistä vei rautatieasemalle: sieltä alkoi kapearaiteinen rata, – yhdistäen syrjäisen kaupungin muuhun maailmaan.

2

Insinööri Tistelberg kuljeskeli Ankeriasta syksyisenä iltana. Hän oli keskikokoinen, kumarainen mies, iältään lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Kasvot olivat kelmeähköt, nenä kyömyinen ja ikäänkuin pitkin naamaa painunut; silmien ilme jäykkä, tuima, ja – samalla arka. Piippu oli hänellä vuoroin kädessä, vuoroin suupieleen nostettuna. Kankeana ja hiljalleen hän käveli siten kaupungin valtaväylää, meren rannalta uudelle Esplanadille.

Kadut olivat tyhjät. Talojen puutarhoissa koivut miltei lehdettömiä. Vain joku ihminen, pikku töllien eläjä, liikuskeli jollakin pihalla. Esplanadillakaan ei ketään. Valoja ei kuulla ikkunoissa.

Kävellä, kävellä – joutavaa...

Kuljeskella päiväurakkansa jälkeen: Tistelberg palvelee täällä eräässä maanmittaustoimistossa, kaupungin ainoassa, – Onni Tarkkasen, vanhan tuttunsa apulaisena. Hän alkaa nyt asua tässä kaupungissa toista syksyä.

Ensin oli ollut koko rattoisaa, vuosi sitten, jolloin hän tänne joutui. Hänellä oli ollut katselemista: kaupunki ikäänkuin uutta, sen vanhassa osassa oli hän, nuoremman sisämaan asukas, ollut huomaavinaan jonkinmoista kulttuuria, – ainakin enemmän kuin niillä seuduilla, joilta hän oli kotoisin. Kulttuuria muinaisten talojen muodoissa, pihajärjestelyissä, puutarhoissa, porteissa, ovien kamanoissa, vinoon kallistuneissa aitoissa, jopa koristepensaissa ja villiintyneissä kukkalavoissakin.

Oli aikainen syksy, kun hän näki tämän kyläsen ensi kerran. Lehtipuut olivat kauniisti keltaisen ja punaisen kirjavia harjulla, joka on täällä parhain näköalapaikka ja jonka näkötornia hoidetaan hyvin. Ja meri siinti viime syyskuussa tyynenä.

Niin, tuo meri, jonka takaa hän oli aikoinaan toivonut ihmeitä ja kummia, lähtien niitä etsimäänkin: hän oli näet, nuorempana, ollut merillä, matruusinkokelaana.

Mutta nyt oli kaupungin katseltavat nähty. Ja nyt oli myöhäinen syksy. Pian toinen talvi, edellisestä tuttu.

Katkerasti polttaa ikävä mieltä. Tuolla varjopuolella kulkee äänettömästi joku, – pujahtaa kadun kulman taakse, – ei ole Tistelbergin tuttavia. Kodeissaan ovat tähän aikaan illalla hänen vähät tuttunsa, tai joku istunee Seurahuoneella, puoliautiossa salissa, ryyppäilee, kun taasen toiset, yhteiskuntahenkilöt, pitänevät toisaalla kokouksiaan, – kylläkin tarpeellisia, sen hän puolittain myöntää, mutta kumminkin ne kokoukset häntä melkeinpä tuskastuttavat; nuori insinööri ei ole nimittäin yhteiskuntahenkilö eikä siis saa iloaan ja tyydytystään siitä ainoasta, millä valistunut voisi täälläkin tehdä aikansa rattoisaksi: hommailulla paikkakunnan hyväksi. Ellei jo maanmittarin ammatti veisi Isidor Tistelbergiä monista nykyaikaisista harrastuksista paljon sivulle, niin ainakin aiheuttaisi hänen synnynnäinen luonteensa samaa; jopa arvelee hän joskus itse, että hänen lapsuudenaikainen kasvatuksensakin on siihen syynä. Poikamies hän on vielä, ja tunteepa olevansa tyytyväinenkin, että on naimaton.

Ikävä... Autiot, päättömiltä näyttävät kadut. Tyhjä tori. Tyhjät kauppakojut torin varrella ... luukut kiinni. Ja jos kojuissa ihmisiä olisi, kauppiaita kangaspakkainsa tai lihatiskiensä takana, niin tuttuja olisivat Tistelbergille nyt jo heidänkin kasvonsa, askareensa ja puhelunsa.

Kunnioittaako vai halveksiiko hän heitä, tuollaisia vaatimattomia ja hiljaisia ihmisiä? Kuta vähäisempiä, sen enemmän hän lopultakin mahtaa heitä kunnioittaa. Joskus hänen mielensä on liikutettu, kun hän ajattelee monia, jotka asuvat noissa mataloissa taloissa valtakadun vanhalla jatkolla, – ajattelee sitä aina samaista elämää, jota siellä on vuosisadat eletty: yksi polvi on syntynyt, yksitoikkoisesti aikansa viettänyt, hiljaa kärsinyt. Silti on kodeissa varmaan oteltu salaisia perhetaisteluja, paljon enemmän salattuja kuin niitä on julkisuuteen päässyt. Mutta tyydytty ja alistuttu on lopulta kuitenkin. Iloittu, oltu onnellisia vähästä. Ja siten on tästä polvesta taas syntynyt uusi, kasvanut nopeasti aikuiseksi, mennyt avioliittoihinsa, taistellut jälleen hiljaisuudessa, tyytynyt, joskin välistä keskinäisiä riitojaankin ilmaissut; elänyt miltei tarkalleen samoin kuin entinenkin polvi, joka on vaipunut hautoihinsa ja unohtunut; vanhentunut samaisessa ikävyydessä, alistumisessa, kuollut aikanaan, jättäen taas nuoren polven jälkeensä jatkamaan ainaista, yhtämittaista latua. Samaa se on ollut aina, – melkein yhtä ja samaa. Ja kuitenkin Tistelberg kapinoi tuota samanlaisuutta vastaan; kapinoi, hieman halveksiikin noita samankaltaisuuden lain vaatimattomia seuraajia, vaikka hän samalla heitä erikoisesti rakastaakin, tuollaisia pieniä, yksinäisessä syrjäkolkassa yksin eläviä ja sinne unohtuvia, hän, yksinäisyyteen taipuvainen; paljon enemmän hän pitää heistä kuin niistä vähälukuisista, jotka täälläkin, kuten kaikkialla, ovat päällimmäisinä – huomatuimmilla paikoilla olevia, varakkaita tai muita mahtihenkilöitä. Hän on näet ollut viimeksimainituissa joskus näkevinään kaikenmoisia pieniä vehkeilyitä, joilla juuri he ovat varoihinsa ja valtaan päässeet, ja siksi epäilee hän koko heidän joukkoaan. Erottaako hän yleensäkin helpommin varjot ja mustat värit kuin iloiset? Sitä hän välistä kysyy itseltään, – välistä, ei usein; ja niillä hetkillä hän pitää itseään ikäänkuin huonosilmäisenä, mutta ei silti itselleen asiassa mitään voi; mahdin, valtahenkilöiden, yhteiskuntaihmisten näkeminen koskee hänen silmiinsä kipeästi; sellaisia henkilöitä hän halveksii vielä enemmän kuin noita pieniä, jotka tyytyvät aina samaiseen elämäänsä.

Tällaisia asioita mietti Tistelberg nytkin, iltahämärässä kävellessään.

Ikävä, ikävä! Pieneksi, vähään tyytyväiseksikö piti hänen jäädä, kun ei hänestä ollut kehnon tempuilla rikkaampaa elämää haluamaankaan?

Mitä varten piti hänen tännekin joutua, – kuten kaikkialle muuallekin?

Tuuli huoahtaa kosteasti koivuissa tuossa kuoppaiseen, märkään alanteeseen istutetussa puistossa. Tulee sade varmaankin. Ja talvi, se on enimmäkseen pilviä ja sadetta...

Puistossa on ulkoravintola. Mutta sekin on nykyään jo kiinni, ikkunat laudoitetut umpeen. Ja ulkoravintolan tytötkin, jotka nyt ovat siirtyneet Seurahuoneelle tai lähteneet talveksi muihin kaupunkeihin, ne ovat vanhoja ... kuluneita poloisia.

Mitä hän täällä tekee?

"Jumala paratkoon, mitä minä teen täällä?" kysyy Tistelberg itseltään, seisten yksinään puiston kulmalla. Piippu vapisee hänen kädessään, niin hermostunut hän on, ja sitten hän rajusti imee piipustaan ja puhaltaa sauhun ilmaan.

Tuokioksi alkaa hän vihata ... tätä autiutta, hiljaisuutta, kaivertavaa, tuskallista. Alkaa vihata miltei noita pieniäkin ihmisiä, jotka täällä elävät ja joista hän täällä enimmin pitää.

Sitten päättää hän lähteä kotiin, asuntoonsa, Onni Tarkkasen luokse. Ja siellä tahtoo hän nyt mieluimmin omaan kamariinsa. Viime keväänä on insinööri Tarkkanen, hänen päämiehensä ja toverinsa, mennyt naimisiin, ja rouva nyt on sellainen oikea perheihminen: pitää suuresti järjestyksestä, säntillisestä, uutterasta työstä, tahtoo ennen kaikkea rahaa, jopa valtaakin, ja unelmoi monista lapsista. Eikä Tistelberg suinkaan tuollaisia unelmia kadehdi. Mutta kun toverille tuli vaimo, on entisten toverustenkin yhteiselämä kuihtunut. Viime talven asuivat he vielä yhdessä sen kansanopistonjohtajan lesken luona, samassa kamarissa. Asuivat koko rattoisasti; illoin pelasivat korttia, tarinoivat, lauleskelivatkin, – joskus myöhään yöhön. Nythän Tarkkasen rouva tahtoo aikaisin levolle, että puolison työ sujuisi paremmin seuraavana päivänä. Ja muutenkin hän tietysti vetää miestänsä oman itsensä puoleen. Entinen toveri on melkein unohtanut ravintoloissa käymisen... On sen asemesta nykyisin ruvennut kokoamaan vanhoja rahoja. Saahan sellaisia täältä, vanhalta kulttuuriseudulta, ikäporvareilta, käsityöläisiltä ja kalastajiltakin. Noita vihertäviksi homehtuneita mynttejä Onni Tarkkanen nyt illoin puhdistaa ja tutkii; istuu pitkät puhteet pöydän ääressä, lampunvarjostimen pimentäessä huonetta, puhuu niistä rahoista, lueskelee mynttikirjallisuutta, ja huokaisee silloin tällöin, kunnes vaimo saapuu ja kysyy, miten paljon Onni luulee näistä rahoista saavansa niin ja niin monen vuoden päästä, – tai kutsuu illalliselle, jonka kuluessa puhutaan järkeviä, raskaan rouvan nyrpistäessä huuliaan iloisemmille leikinlaskuille ja kääntäessä jutut yleishyödyllisiin asioihin.

Tosiaan ikävää.

Ja Tistelberg tuntee syvää, kipeää sääliä ei ainoastaan päämiestänsä ja vanhaa toveriaan kohtaan, vaan kaikkia tällaisen paikkakunnan asukkaita, jotka viettävät pitkiä puhteitaan jollakin tavalla samoin kuin Onni: näperrellen jotakin kuten hän, elleivät ole noita yhteiskuntamiehiä, jotka puuhailevat yleishyödyllisissä tehtävissä ja joiden elämänladulle Onnikin tuntuu nykyään suuntautuvan. Sellainen elämänlatu on luonnollista täällä, ja suuremmissakin paikoissa, suhteellisesti yhtä yksitoikkoisena; mutta vielä ei nuori Tistelberg siihen alistuisi. Hän säälii, kammoo ja vihailee sellaista, joskin sen ymmärtää. Mutta miltei yhtä suuresti säälii hän niitäkin henkilöitä täällä, jotka ovat valinneet iltatöikseen istumisen Seurahuoneella ja kaupungin parilla klubilla, – juopottelun aikansa tappamiseksi. Sellaisiakin on paljon.

Ja niin täällä aika kuluu.

Yhtäkkiä tulee Tistelbergille mielikuva, josta hän iloitsee. Hän kuvittelee, että tällaisia ovat siperialaiset kaupungit: tällaisia siellä talot syksyn ja talven taivaan alla, yhtä piinallisia ja paheisiin helposti yllyttäviä. Samanlaista on siellä kuin näillä hiljaisilla kaduilla, tuon matalan merenlahden poukamassa. Ja hänelle tulee halu olla ilkeä ... ei tiedä, mistä syystä.

Ilkeä! Mennäkö – eläviinkuviin? Niitä on kaupungissa kahdetkin, niiden edustalla palaa kirkkaimmat sähkölamput. Mennä vaikka sinne, muiden joukkoon, aikaa tappaakseen, istuakseen, niin vain, ollakseen. Ja miksi hän elävillä kuvilla itseään pilkkasi? Niissä hän kävi tosiaan halusta, milloin niissä esitettiin kaukaisten maitten luontoa, asukkaita, elämää ja askareita; sen verran eli hänessä vielä vanha into matkustamiseen ja vieraiden maiden näkemiseen. Ja kävipä hän niissä, jos esitettiin rakkausdraamoja, joissa sankarittaret olivat kauniita.

Nytkin hän ohitse mennessään katseli ohjelmia, mutta ei löytänyt kaipaamiaan mielenkiihotteita. Tuskastuneena hän ajatteli:

– Olisipa edes iltakirkko! Menisin sinne.

Ivalla hän täten ajatteli, eikä olisi mennyt kirkkoon, vaikka iltajumalanpalvelus olisi ollutkin. Hän oli näet kirkon vastustaja, miltei pappissyöjä. Vakaumusta, kokemuksille perustuvaa se ei ollut. Olipahan vain ikäänkuin edellisen polven perintö, kahdeksankymmentäluvun vapaamieliset aatteet, – joihin kuului myöskin kirkon ja papiston heikkouksien arvostelu, leppoisa, joskin vakava arvostelu, kasvanut hänessä korkoa korolle: paisunut uskoksi, että kirkko on aina tarpeeton, jopa vahingollinen, – kokonaan pois kitkettävä. Kasvanut enemmittä perusteluitta, uskonnon tavoin saatuna sielullisena perintönä. Uskonto oli hänelle aivan runotonta; vapaa-ajattelijain uskonnottomana perillisenä hän oli uskonnoton runollisuuteen saakka.

– En mene kirkkoon, eikä iltakirkkoa nyt olekaan, ei ole lauantai! jatkoi hän ajatustaan. – Vain arkena on jotakin tuo vanha, kaunis kirkko, vanhatyylinen, sisältä hämärä, ulkoa valkea, pääty tiilisellä ristinkuvalla koristettu. Jos siellä olisi kuorolaulua, – kaunista, ja kaunis madonnankuva, niin kenties menisin. Nyt en mene.

Tistelberg lähti ikävystyneenä kotiinsa, illan pimeässä, kun alkoi hiljaa sadellakin.

3

Tistelbergin esimies, komissionimaanmittari Onni Tarkkanen asui pienessä puutalossa erään isomman rakennuksen pihan perällä.

Kas kummaa, Onni ei istunutkaan nyt rahakokoelmaansa ihailemassa työhuoneessaan eli ruokasalissa, – työhuone ja ruokasali olivat sama, – eikä seisonut rasittuneena piirustuspöytänsä ääressä, noita ainaisia maanmittarin pitkiä numerorivejä laskemassa. Hän tuli itse Tistelbergille avaamaan, eikä palvelustyttö, ja alkoi kohta hartaasti ja valoisasti puhella eräästä toisesta asiasta. Ihme, että oli sen verran vapautunut, ei puhunut mynteistä, saatikka sitten maan lajitteluista: niin ja niin paljon kangasmaata, niin ja niin paljon niittyä, suota, vesijättöä. Ei, Onni riensi puhumaan Tistelbergille yhä useammin viime aikoina palautuneesta mieliaikomuksestaan, jota hän oli tässä illalla vaimonsa kanssa pohtinut. Se oli hankkia maatila, jossakin täällä, melkoisen kaukana kaupungista, puhtaalla suomalaisseudulla: kaupungin laaja ympäristö, puhumattakaan itse kaupungista, oli nimittäin sekakielistä, enemmistönä kuitenkin suomalaiset. Niin, maatila, järven rannalta, sillä järviseudulta oli insinööri Tarkkanen syntyisinkin, ja hoitaa lomatöinä ja ilona sitä, ehkä vähitellen sitä laajentaakin. Tarkkanen todisteli nyt Tistelbergille omasta aloitteestaan, kuinka tyydyttävästi tilanhoito Suomessa kumminkin kannattaisi, vaikka yleensä valiteltiin, ettei sellainen kannattanut. Mutta liiankin komeasti se kannatti etenkin nyt, maailmansodan aikana, ja varsinkin täällä Etelä-Suomen savipohjaisilla mailla. Tuollaisesta pienehköstä maatilasta saisi rauhallisen olinpaikan; siellä voisi olla erossa maailman melskeestä ainakin kesillä, ja sitäpaitsi se antaisi huomattavan lisän maanmittausalalle ruvenneen ihmisen verrattain vaatimattomiin tuloihin. Onni Tarkkanen esitti laskelmilla, mitä kaikkea ja kuinka monen tuhannen markan arvosta niin ja niin suuri tila tuottaisi, selvitti numeroilla ja loogillisesti, hyvä matemaatikko ja ajattelija kun oli. Toveri Tistelberg myönteli sävyisästi.

Sitten tuli Tarkkasen rouvakin työhuoneeseen, illallista valmistamasta, ja yhtyi jälleen ihastuksella tukemaan miehensä unelmia, hyväksyen melkein kaikki hänen laskelmansa, mutta lisäten niihin vielä omia suunnitelmiaan, joista oli tärkeintä, että tulevassa maatalossa pitäisi olla vielä sivurakennus, jossa palvelusväki voisi asua. Eihän herrasväki saattaisi pitää renkiä, tuskin piikojakaan, aivan seinän takana, saman katon alla. Insinööri Tarkkanen myöntyi hymyillen vaimonsa toiveisiin, hiukan ironisesti ensin kulmiansa kohautettuaan. Mutta rouvalla oli nyt, kun taloista puhe tuli, muitakin tuumia kuin tuo uneksittu maatila. Hänen mielestään oli välttämätöntä hankkia talo myöskin täällä kaupungissa. Tässä ahtaassa kortteerissa eivät he kuitenkaan voisi kohta asua: perhe lisääntyisi, ja rouvalla oli sukulaisiakin, – niitä oli monta, se ja se täti ja se ja se eno, – jotka tulisivat täällä heillä käymään. Tietysti he tulisivat sukulaisiinsa. Ja muutenkin: olihan ihmisen pyrittävä eteenpäin. Ja kaupungissa tarvittiin kyllä toimihenkilöitä. Niitä tarvittiin monenmoiseen: ajamaan suomalaisuuden asiaa, täällä ruotsalaissekaisella paikkakunnalla, johtamaan valistusrientoja, ja jos jotakin. Tällaisessa ahtaassa loukossa ei voitaisi oikein vastaanottaa ketään. Sitten puhuivat insinöörskä Tarkkanen ja hänen miehensä keskenään ja vuokralaiselleenkin, että heillä – niin, etenkin rouvalla – oli jo tiedossa ja katseltuna sopiva talokin täällä: pieni kivimuuri suuren torin varrella. Se olisi myytävänä. Tarkkanen itse sitä sanoi pieneksi, vastustaen lauhkeasti vaimoaan, joka vakuutti, että se kuitenkin näytti oikeinpa komealta, sillä olihan se kivimuuri. Onni väitti, että kaksikerroksinen talo, joka on näyttelevinään viisikerroksista kivimuuria, – niin se on pöyhkeilevästi rakennettu, – ei pysty sellaiselta kuitenkaan näyttämään, vaan se on jotakin, mitä lienee, sekatyylistä, tyylitöntä.

"Ainakin se on suomalaista tyyliä", sanoi rouva siihen.

Tistelberg naurahti:

"Piironki se on, ulkonevine ikkunoineen, jotka ovat kuin piirongin laatikoita tai ruokasalin kaapin osastoja."

Rouva loukkautui Tistelbergin itserakkaista sanoista. Mutta Onni pohti asiaa ja kannatti pohjaltaan Tistelbergiä. Rouvan mielestä oli kumminkin hauska katsella kadulle noista ikkunaulkonemista; niistä näki kaikki – kaikenlaista hauskaa, mitä täällä kaupungissa voi nähdä. Ja portaat olivat tilavat ja valoisat, kauneimpia koko kaupungissa; huoneita paljon. Alakerran voisi vuokrata pois, sillä se oli puolittain kellarikerros. Nykyään kohosivat vuokrat yhä. Sillä tavoin järjestäen asuisi omistaja melkeinpä ilmaiseksi.

"Sinä aina tavoitat ilmaista ja mukavaa", moitti insinööri Tarkkanen. "Eihän ihminen tarvitse muuta kuin että tulee kunniallisesti toimeen."

Rouva puhui, että toimeentulon tarpeet, ne saattavat kasvaa pakostakin, ja vihjaili, että talonpojat elävät kyllä kunniallisesti, mutta eivät silti vaurastuta elämäänsä niinkuin heidän pitäisi: eivät laajenna viljelyksiään, vaikka voisivat, ja asuvat usein ahtaasti ja likaisestikin. Tarkkanen katsahti vaimoonsa kummastuneena, tutkivasti ja moittivasti. Sitten sattui rouvalle taas asiaa keittiöön.

Tarkkanen puheli Tistelbergille, että yritteliäisyyttä Suomessa tosiaan olisikin varaa parantaa, ja ettei suinkaan olisi rikos hankkia kaupunkilaistaloa, joskaan ei ylellisyyttä varten, vaan varallisuutensa oikein käyttääkseen. Sitten kuului rouvan ääni jälleen viereisestä huoneesta, käskien palvelijaa kutsumaan herroja illalliselle. Syötiin vaatimaton ateria, vaatimaton ja melkein köyhä, miltei ääneti kaikki kolme, rouvan tarkatessa, että passailu kävi säntillisesti ja samoin yhtä säntillisesti pannessa itse asetteja kiertämään miehestä mieheen.

"Te olette varsin kohtelias, insinööri Tistelberg", hymyili rouva, kun apulaisinsinööri muisti aina tarjota rouvalle ennenkuin itse otti asetin vastaan. "Te olette aivan toista kuin Onni. Niin, Onni", naurahti rouva, "sellainen ei hän ollut kihloissa ollessamme".

"Jaah, jaah!" vastasi Tarkkanen, rypisteli otsaansa, ja hänen suunsa meni hieman kuin vinoon.

"Hyvänen aika!" huudahti nuorikko. "Ihminen tekee usein merkillisiä ja iloisia huomioita. Hyvänen aika, Onni-kulta: kuinka minä en ole ennen tullut huomanneeksi, että sinulla on ... sinulla on leveä suu – kuin talonpojilla!"

"Talonpojilla!" toisti Tarkkanen. "Talonpojilla, – miksi heillä? On niitä monenlaisia heissäkin..."

Talonpojista oli parilla usein kiista; herra oli talonpoikaissukua, rouva muka ei. "Talonpojilla – ja kenellä tahansa olkoon leveä suu", jatkoi Onni Tarkkanen, "se on älykkään miehen merkki!"

Rouvakin nauroi, hieman pilkallisesti:

"Älykkään miehen merkki? Kaikkea sitä kuulee: että leveä suu todistaisi erityistä älyä. Hahhah! Päinvastoin. Ainakin ennen on kaikilla kultiveeratuilla suvuilla mielestäni leuka ollut varsin vähän ulospuskeva ... eikä suu sitä mukaa. En minä sinua tarkoita, rakas Onni! Myönnänhän minä, myönnän, haha, että sinä olet lahjakas..."

Rouva nauroi jälleen. Mies ei häntä ollut kuuntelevinaan, vaan keskeytti hiukan äskeistä kalpeampana ja otsa ryppyisempänä hänen juttunsa, todistellen Isidorille historiallisilla esimerkeillä, että intelligenteillä miehillä, ja miksei naisillakin, on aina, tai yleensä, ollut leveänmuotoinen suu ja vahvat leuanmuodot. Sellainen leuka esimerkiksi ilmaisee tyyntä tarmoa. Nuorikko nauroi makeasti, ja väitti lopulta vastaan: kulttuurisuvulla on suu supukka; hänen suvussaan oli kaikilla sellainen suu, eikä Onni voinut kieltää, etteikö se suku ollut yleensä paitsi vakavaa ja ajattelevaa myöskin tarmokasta. Siksi se suku olikin hyvin laajalle levinnyttä, nuo Uskelanderit, vanha, huomattu kulttuurisuku.

"Sinä aina kulttuurisukuinesi!" huudahti nyt insinööri Tarkkanen. "Uskelanderit, – Uskelaisia tai joitakin Uskeloita ovat he aikoinaan olleet, talonpoikia. Eikä tiedä, vaikka jotkin Tarkkaset olisivat paljon vanhempikin suku; pitäisi tutkia, papinkirjoista esimerkiksi ... niistä sen näkisi."

Väittely kiihtyi pisteleväksi ja kuohahtelevaksikin, mutta säntillinen ateriointi ei siitä häiriintynyt, joskin tuli hieman tavallista lyhyemmäksi. Väiteltiinpä vielä aterian jälkeenkin, miesten tupakoidessa, rouvan ottaessa ompeluksensa ja silloin tällöin kimakasti naurahtaessa miehensä perinpohjaisten ja hartaiden todisteluiden lomaan. Tarkkanen todisti monisanaisesti talonpoikais- ja herrassukujen samanarvoisuuden, sama-aatelisuuden mitä luonnonlahjoihin tulee, pitäen kuitenkin kiinni siitä käsityksestään, että yksilön lahjakkuus ja arvo ei silti ollut samanarvoista, vaan toiset olivat luodut lahjakkaammiksi, johtohenkilöiksi, ja toiset seuraamaan johtoa, koska olivat vähälahjaisempia. Rouva huudahti miehelleen myöntävästi ja unohti äskeisen ärsytyksensä, että mies muka oli rikkiviisas, tuota talonpoikaisaatelia, – rikkiviisas, sanoissa taitava, mutta isosuinen joka tapauksessa. Rouvasta oli nyt aivan paikallaan, että toiset ihmiset olivat luodut johtoon. Tistelberg ilahdutti ystäväänsä muistelemalla lukeneensa jostakin, että ainakin jollakin sellaisella kuin eräällä muinaisen Firenzen Medicillä oli ollut varsin laaja suu ja vahvat leukapielet, oikeinpa metsärosvon tai vähintään tukkimiehen leuat, nimittäin Lorenzo Medicillä. Mutta muuten häntä tämä pitkäaikainen juttu väsytti; ei hän oikein tietänyt, oliko tämä pistelevä pakina puolisoiden kesken pilaa vai totta, ja totena hän sitä paremminkin piti. Meni puoli tuntia. Sitten sanoi rouva:

"Pannaan nyt suut tuppeen, sekä pienet että isot. Nyt täytyy mennä levolle. Huomenna on jälleen työtä. Mutta tuuleuttaa pitää sinun, Onni, heti täällä. Te olette tupakoineet aivan kauheasti! Pane ikkuna auki, Onni. Minä toivotan hyvää yötä!"

Rouva katosi perheen arkisesta seurusteluhuoneesta. Tistelberg toivotti vuorostaan ystävälleen hyvää yötä ja läksi hiljaa omaan kamariinsa, Onnin jäädessä päästämään ikkunasta ulos sauhua, etenkin Tistelbergin piipusta tuprunnutta.

4

Isidor Tistelberg nautti tuosta isäntäväkensä pikku kinastelusta. Se ikäänkuin vei hänen ajatuksensa pois kiduttavasta ikävystymisestä, täytti mielen jonkinlaisella askarruksella, mietinnällä, joka oli hänelle mieleistä: helposti näki hän mustia läiskiä kaikkialla; niissä hänen silmänsä lepäsivät, ne hänelle toivat jonkinmoista iloa. Sellainen hän oli.

Tosiaan eivät insinööri Tarkkanen ja hänen vaimonsa olleet vielä monesti ehtineetkään kiusoitella toisiaan, edes näin, julkisesti ja puolileikillisellä tavalla kuin tänä iltana, saatikka sitten todella ja kahden, koskapa heillä ei ollut pienintä aikomusta tuota pilailuaan peitellä vierailta, ja syrjäinenhän Tistelberg heidän asioissaan lopultakin oli. Mutta tämä kinastelu riitti jo tuomaan Tistelbergille nautintoa, jota hän uskotteli tuskaksi ja pessimismiksi. Nuori apulaisinsinööri ajatteli, asettuen kohta makuulle, – sillä lukea ei hän tänä iltana jaksanut, ei erästä matkakuvaustakaan, vaikka oli tullut sen äskettäin hankkineeksi, – ajatteli pimeässä, jossa näki ainoastaan muutamia hämäriä läikkiä hänen vihreän kirjavista tapeteistaan, muuten Isidor Tistelbergin itsensä valitsemista:

– Kas niin, nyt se alkaa ... se onni ... tälle kunnon Onnille ja hänen valitulleen. Pari vuotta olivat kihloissa. Silloin kutsui Onni neitoa sirkkuseksi ja jos miksi. En tiedä Onnin saamia lempinimiä, sillä Onni kunnioittaa pyhiä salaisuuksia, eikä rouva toki vielä ole niitä muille paljastanut. Mutta nyt: jo nokkivat silmiä toistensa päästä, jo on toisella liian iso suu. Kylläpä kannatti – se liitto! Eh, koskaan en minä ole niin hullu – että... Mutta kuinka sitten jaksaa elää – missään maailmassa? Kun kaikkialla pakahtuu yksinäisyyteensä! –Kinailisivat vielä, mutta nimittäisivät yhdessäoloaan edes pakoksi, tohtisivat sanoa sitä ainakin helpoimmaksi pahaksi monesta pahasta, – eivätkä onneksi! Mitä he pelkäävät? Nyt alkaa tässäkin pesässä se onni, se pakko, joka on muka kaunista, jopa velvollisuus. Ei, pois täältä pitäisi päästä ... meni minne meni ... vaikkapa korpeen ... kunhan ei vain jollakin tavoin ainaiseksi takerru tuollaiseen kohtaloon ... moiseen kutistu ... mätäne paikalleen ... ala nuuskia homeisia lantteja, – ja luule täyttävänsä velvollisuuksia, kun on surullisen kohtalon ikeessä!

Tistelberg ajatteli näin muistellessaan eräitä muitakin tuntemiaan perheitä, joissa silloin tällöin riideltiin, oteltiin oikeinpa kovastikin ja katkerasti. Muistellen niitä ja sitäkin, että jotkut hänen omatkin rakkaudentunteensa olivat sammuneet ja haihtuneet, johtui hän tuollaisiin ajatuksiin. Sellaista se oli elämä hänestä.

Niin oli käynyt monille muille: olivat antautuneet ikeeseen ja kuvittelivat että ies oli jotakin välttämätöntä, jopa hyvää, suloista. Mutta ei hänellä; ei ainakaan vielä. Ikää oli kyllä yhtä paljon kuin esimerkiksi Tarkkasella, ja sittenkin: Tistelberg tunsi sisällään olevan jotakin tuoresta kuin keväinen metsä ja lannistumatonta kuin kulo kesäisen metsän sammalissa. Uskoi olevansa oikeaa metsänkiertäjän rotua ... niitä sielultaankin oikeita – maanmittareita! Vihreän rakastajia. Ja samalla oli hän yhä melkoisesti auringon rakastaja, kesäisen rakastaja, kuten ennenkin, jolloin oli miltei karannut merille. Auringonhimoista on hänen sisällään vielä. Pois hän tahtoo tästä kylästä – ellei mitään palavampaa itselleen täältä löydä.

Insinööri Tarkkasen ja hänen rouvansa kinastelu sai Tistelbergin tuntemaan olevansa vapaa, eikä kahleissa, kuten hän uskoi heidän kituilevan.

Nököttää täällä! Tehdä jokapäiväinen tehtävänsä, kirjavoida karttapaperia, laskea pinta-aloja, täyttää lomakkeita, – mitä varten? Tietysti saadakseen leipänsä! Se on selvä. Mutta tarvittaisiin muutakin särpimeksi. Eikö sitä ole? Mausteeksi. Iloksi on sitä joillakuilla! Eihän kaikkein yksinkertaisinkaan sano elävänsä pelkästään leivästä! Ja kun hän ei usko, uskonnollisesti nimittäin, niin mistä hän eläisi? Velvollisuuksistako? Kyllähän eräät velvollisuuksistakin iloitsevat; oikein kasaavat niitä hartioilleen, ellei nyt pakko, syvempien surujen pakeneminen, niitä heidän selkäänsä sälytä.

Oli miten oli: jos ei meren sumuun tullut mukaan kompassia, lasketaan miten vain; ja odotetaan.

Katsellaan nyt sittenkin yhä tätä kaupunkia. Tällä kertaa sisältäkin päin. Ja koetetaan olla iloinen, kun hullunkurista havaitaan, ja onnellinen, kun ei itse olla aivan ansassa.

Olisipa kesä...! Mutta silloin hän olisikin mailla, metsissä. Silloin ei hätää...

Kesä! Jokin ihana kesäinen kuva täältä kaupungistakin välkähtää Tistelbergin silmien edessä siinä hiljaisuuden horteessa. Kuuma katukäytävä. Hän kulkee seinäviertä, on tullut maalta asioille kaupunkiin, viime kesänä; kävelee puotien ikkunain editse, Esplanadilla. Tomua pyörii ilmassa, hienoa, autereista tomua. Meri kuultaa oikealta. Rattaat rämähtävät. Helteistä on, mutta hauskaa ... pieni vaihtelu: tulla kaupunkiin, ravintoloihin, johonkin kahvilaan. Niin kävelee keveästi vastaan ... joku. Tistelberg näkee – ja näki silloin viime kesänä – ainoastaan paljaat jalat. Niissä oli varmaan sinertävät suonet, naisen jaloissa. Ja kauniit, puhtaat ne jalat olivat. Nytkään hän ei ajattele mietiskellä, kenen nuo jalat olivat olleet. Nainen oli vain keppaissut ohitse paljasjaloin, hame oli häilähtänyt, merituuli oli hengähtänyt, hiekka ajotiellä tuprahtanut.

Ne jalat hän näki tuokion.

Kesäkuun alussa kai hän oli käynyt täällä, nähden ne paljaat jalat...

Tistelberg hymähtää: mitäpä noita muistelee?

Toista olikin hänellä siihen aikaan ajattelemista... Tai oli ollut vähän sitä ennen ... vielä toukokuussa.

Toukokuu! Hän näkee omena- ja kriikunapuut kukassa, hennossa ja heiverössä kukassa. Jokainen kukka on arka ... aukeaa suloisesti tuoksuen ... ikäänkuin merkillisissä aavistuksissa. Niissä on sielua, kukissa. Sen sielun hän tunnustaa ... sellaisen sielunelämän hänkin myöntää, ei ihmisen, töykeän ja raa'an, sielunelämää. Niin, niissä kukissa oli punaistakin; jopa yksi pieni omenapuu kukki oikein punaisena. Ja suloisten kukkien tuoksua oli se puutarha täynnä. Lisäksi auringon vavistavaa kimmeltelyä; arka sini taivaalla, leijuvia, pehmeitä pilviä. Niin, hän istui silloin sen lesken kodin portailla, tuon naisen, jonka luona hän Onnin kanssa silloin asui. Olivat asuneet koko viime talven. Ja kun hän siinä istui, kerran aamiaisen jälkeen, poltellen tupakkaa, niin ajatteli hän, laskiessaan suloista surua kätkeäkseen leikkiä:

– Kas tuolla on valkoinen pilvi kevättaivaalla. Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten sitä pilveä katselin, juuri tässä istuen, paljaspäin, taivaalle tähystellen?

Ja ainakin nyt Tistelberg vielä muistaa, miten hän sitä pilveä katseli ... miten se leijaili ohitse, silloin, viime keväänä.

Ja muistaa leskeäkin – vielä vähän. Mutta ei paljon. Pilveä enemmän.

Se oli sen kansanopistonjohtajan leski. Mies, valistuksen asiaan innostunut, isänmaan alttarille uhrinsa mielellään kantava, oli jättänyt jossakin muualla paikkansa ja tullut tähän kaupunkiin, järjestämään seudulle suomalaista kansanopistoa täkäläisten suomenmielisten pyynnöstä. Panikin rahankeräyksen hyvään vauhtiin. Nyt syksyllä sitä hommaa kuuluttiin täällä jatkettavan, kaikista vaikeuksista välittämättä. Mutta sitten johtaja täällä kuoli, – mihin tautiin lienee kuollut, sitä ei Tistelberg muista. Ja jäi leski, nuori ja punakka... Varsin lihava. Leski halusi kotiinsa täyshoitolaisia, sekä elääkseen ... että saadakseen elämänsä rattoisammaksi. Ja Tarkkanen ja Tistelberg joutuivat hänen luokseen.

Kaikki hyvin. Ensin oli talossa jäykkää ja ikäänkuin juhlallista. Hyvästi hoidettiin poikia. Leski kulki kirkossa. Miesvainajan valokuva katseli ystävällisesti seinältä salissa, jossa pojat asuivat.

Kaikki hyvin. Talvella kolmisin jotkut yhteiset käynnit joissakin iltamissa. Sitten kaksinkin, milloin ahkera Onni tahtoi jäädä kotiin työskentelemään tai ehkä kirjoittamaan kihlatulleen. Sen vuoksi lähti Tistelberg kahden kesken emännän kanssa juhliin. Leskellä sininen puku, niinkuin taivas. – Ja sitten se kevään alku.

Lumet sulivat kaupungin rinteillä. Kaislainen lahti läikkyi täynnä jäälle noussutta vettä, välkkyen ja silmiä huikaisten... Avovettä melkein... Kaislikot paistoivat. Rannoilla lämmintä.

Leski ja Tistelberg kävelivät rantoja pitkin. Puutarhoissa peipposet visertelivät ihmeellisiä, rikkaita säveleitään, ikään kuin sekaisina ilosta. Kuului säveleitä pihoiltakin ja taloista. Lapset juoksivat ja leikkivät, jossakin soitettiin tai laulettiin. Oli jälleen kevät. He laskivat pilaa, varsinkin Tistelberg, kujeilivat, rohkeimmin Tistelberg. Tuli kevätilta alakuloisine varjoineen; he kävelivät Ankeriaan päästä takaisin kotiin kumpikin auringonpaistetta hehkuen. Sitten kotona salissa, toisen insinöörin sattuessa olemaan kaupungilla, heittäytyy leski Tistelbergin kaulaan ja suutelee häntä. Katsos vain! Mitäpä vainajan kuva seinällä siitä arveli, tuskin vuosi sitten kuolleen vainajan. Mutta oi, kuva on vain kuva.

"Toimita tuo Onni täältä pois!" kuiskasi leski Tistelbergille.

Mitäpä Onnista toimittamaan? Pian hän lähti itsestäänkin toimitusmatkalle. Ja niin he rakastivat.

Hohoi, hekin rakastivat, – saivat toisensa. Rakastivat! Se olisi sielukasta, Tistelberg ei usko sieluun. Ei tahdo uskoa. Jos tuollainen kirkossa käyvä ja siis sieluun uskova, muuten kylläkin hellä ja uhrautuva nainen, unohtaa niin pian vainajansa, rakastaakseen sillä tavalla toista, ei ainakaan hänen herttainen sielunsa ole kovin ruumiitonta. Tuskin siinä sielua onkaan? Eikä ole. Liian reheviä suukkosia on se rakkaus, kisailua piilosilla ollen, naurua, aisteja, palavaa himoa, unenantamatonta riutumista kevätöiden hämärässä, kunnes odotettu tulee, leski aukaisee hiljaa narahtavan ikkunan puoliskon tai heittää avaimen uinuvalle kadulle, jossa se kilahtaa, – ja sielu saa leponsa silloin kun odotettu on sylissä. Ah, sellaisia sieluja oli Tistelberg ennenkin nähnyt, joskaan ei ollut heitä monta läheltä tuntenut. Ei tosin vielä ennen juuri aivan tällaista leskeä, vaan ainoastaan niitä, joita sanotaan yleisellä nimellä, lajittelematta ja eri laatuja armahtamatta, ilonaisiksi. Merillä ollessaan ja Helsingissäkin. Mutta sanoa heitä sieluiksi! Vähät vaatimukset!

Itkien erosi hän kuitenkin tästä, ei kuten niistä toisista, halvemmista, jotka hän oli melkein tällä tavalla saanut. Melkein tällä tavalla, sillä olihan tässä sentään toista: kaivattiinhan tässä toisiaan ehkä kuukausiakin. Nyt hän itki, jäykännäköinen ja ikäänkuin katkeruuden panssaroima nuori mies; mutta kilpikonnankin kuori on kova siksi, että sen sisus on luuton, pehmeätä massaa. Leski muutti pääkaupunkiin, perusti sinne ompeluliikkeen. Mitäpä hän täällä, kun mies oli kuollut, avioparin rakkaat yhteiset suunnitelmat menneet kumoon! Toisistaan eivät Tistelberg ja hän itselleen mitään tukea kuvitelleetkaan; eihän tämä ollut rakkautta, sen myönsi leski vielä julkeammin kuin Isidor. Ei, huoletta sai vainajan kuva rauhallisesti hymyillä seinältä.

Ja juuri silloin, kun leski muutti Helsinkiin, kukkivat täällä omena-ja kriikunapuut. Ilma oli täynnä suloa ... tuskallista suloa heille kahdelle.

Niin, päivää ennen tuota muuttoa oli Tistelberg katsellut portailta taivaalle ja ajatellut:

– Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten tuota pilveä tässä katselin?

Nyt hän vielä sen muistaa.

Huoneisto oli ollut jo tyhjä, se tuttu huoneisto harmaassa, kaksikerroksisessa puutalossa merenlahden rannalla. Huonekalut viety pois. Laatikoita ja myttyjä vielä permannolla sanomalehtipapereitten joukossa. Viiri, pystytetty valtavaan kiveen, joka kuumotti keskellä puutarhaa, oli hiljaa käännähdellyt, kun Isidor katseli yhteisen asunnon hävitystä. Tunnin kuluttua leski matkustaisi. Silloin nuori mies itki ... ei rakkautta, vaan katoavaisuuden haikeutta. Hän puri kyllä huuliaan, mutta kyyneleet tipahtelivat suurina ja harvaan avoimista, tuijottavista silmistä. Ja hänen sydämensä ikäänkuin kapinoi katoavaisuutta vastaan, – elämän sieluttomuutta vastaan. Sieluton se oli, elämä. Nainen huomasi hänen kyyneleensä, kavahti paikaltaan kääröjensä äärestä, heittäytyi väkivalloin silittämään hänen päätänsä, lohduttelemaan häntä. Mutta he eivät virkkaneet mitään. He vaikenivat ja itkivät. Ei se ollut rakkautta, enempää kuin mikään muukaan Tistelbergin elämässä oli ollut.

Silloin, kun leski matkusti, se pieni, vanha puutarha oli kukkinut parhaillaan.

Mutta entä sitten nuo naisen jalat, jotka tänä iltana olivat tulleet Tistelbergin mieleen? Tämän lesken ne eivät olleet, – vaan ne olivat kauniit. Kenen ne olivat, ei hän tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan.

5

Tistelberg oli maanmittari ikäänkuin viran puolesta: hänen isänsäkin oli näet maanmittari. Viran puolesta tunsi Isidor sitä olevansa. Vähänkös on ihmisiä, jotka luulevat eksyneensä väärälle uralle ja uskovat, että jokin toinen ura olisi heille ollut oikeampi ja joskus kadehtivat sellaisia lähimmäisiään, joista arvelevat, että he, ainakin jotkut heistä, ovat osuneet juuri oikealleen eivätkä kaipaa koskaan muuta kuin hiihtää tuolla elämänsä ladulla. Nuori Tistelberg uskotteli hieman harhautuneensa, vaikkei juuri toisia kadehtinut: sidotumpiahan muut olivat kuin hän, – kireämmissä viroissa. Hän ei siis paljon murissut; ellei muuta, niin parhain mahdollinen oli hänestä hänen työnsä; mutta paljon ei hän hommailuunsa uskonut; elämän kutsumusta se ei ollut: hän teki askarettaan melkoisesti viran puolesta, usein vastenmielisestikin, kuin välttämätöntä pahaa. Jopa välistä niinkin vastahakoisena, että oli jättänyt sen tuuliajolle: hylännyt sen, karannut paikastaan, tekemättä silti muuta sen paremmin hänelle sopivaa, – kunnes taas palasi entiseen viralliseensa. Kaksi kertaa oli Onni Tarkkanen pelastanut hänelle leivän, kun hän toimensa jätti, –tiedustellut hänen nykyään olemattomia muita halujaan, puhunut hänelle järkeä, neuvonut häntä alistumaan elämän ristin alle; ja nyt hän jälleen oli Tarkkasen hoivissa.

Maanmittari täytyi hänen olla, koska hän sitä ammattia parhaiten osasi. Ja osasi melkoisen hyvin, jo varsin nuorena siihen oppineena tai väkisin opetettuna, mielestään liian ja luonnottoman nuorena. Naurettavaa hänestä oli, että esimiehet kiittelivät hänen erikoista taitoaan tällä alalla, jopa ihastelivatkin moista, ikäänkuin vaivalla opittua, tuskallisilla kärsimyksillä ostettua. Häntä pidettiin kyllä ammattipiireissään erikoisen näppäränä ja hyväpäisenä. Ja kuitenkin oli moni muu hänen ikäisensä rientänyt jo aikaa hänestä ohi, puhumattakaan sellaisista taidokkaista ja uutterista kuin Onni Tarkkasesta, joka oli saanut komissionimaanmittarin arvon sekä lahjoillaan että ahkeruudellaan. Auskultantti Isidor sitä vastoin teki ammattiaan viran puolesta.

Isä oli tehnyt hänestä maanmittarin jo neljän-, viidentoista vuoden ikäisenä. Paljon ei hän enää kotiolojaan muistele eikä ajattele, joskin ne muistaisi, jos ajattelisi. Aikoinaan oli niitä ajatellut, ja niistä kärsinyt, nuorukaisen iässä. Nykyään on hänen taitonsa miettiä sellaisia kulunut.

Hän muistaa, milloin muistelee, aikaisimman lapsuutensa, huolettoman ja rattoisan: leikit päiväpaisteessa, mutta yksinään, sillä sisaruksia ei hänellä ollut. Muistaa sitten nuoruuttaankin, ikävää ja yksitoikkoista; isän hellyyttä, mutta varoittelevaa hellyyttä, ja tädin ankaruutta. Ja muistaa olleensa onnellinen, kun vihdoin, ylioppilaana, pääsi kotoa pois.

Aivan pienenä hän oli huomannut ihmisten puheista, että hänen äidissään oli ollut jotakin nurinkurista; äitiä ei näkynyt kotona, eikä hän sitä kaivannutkaan: olihan täti. Nuo ihmisten säälivät vihjailut loukkasivat ja koskivat häneen kipeästi. Myöhemmin käsitti hän, että äiti oli ollut mielisairas ja hoitolassa. Mielisairas kauheassa muodossa: likainen puheissa. Oli ollut aikoinaan kevytmielinen, jokin tarjoilijatar.

Tuo naimaton täti oli tullut Isidorin isän kotiin sinne kaukaiseen sisämaan kaupunkiin, jossa Isidor kävi koulua, siihen aikaan, kun Isidorilta loppui se kausi, jolloin hänen tehtävänsä oli ollut vain leikkiä ja leikkiä. Täti se opetti Isidoria lukemaan, kasvatti häntä, – muokkasi, harjoitti alinomaa säntillisyyteen ja ahkeruuteen, mitään omia vaivojaan säästämättä, lempeästi ja ankarastikin, asianhaarain mukaan. Useimmin lempeästi, joskin vaatien, sillä harvoin tarvitsi Isidoria kurilla taivuttaa; mutta silloin tulikin taivuttelusta käsirysy: täti oli kookas ja väkevä, ja nujersi ison pojan ruumiillisesti, joskaan ei sielullisesti. Isä oli matkoilla, tai istui synkkänä ja murtuneena kotona, ja hyväksyi tädin kuntoon neuvovan ja pakottavan kasvatuksen. Voitettuna ja jostakin merkillisestä syystä, kai äitinsä vuoksi, surkuttelevan ja ankaran valvonnan alaisena Isidor kärsi salaa, ja niskuroi salaa. Aina ahkeroida, lukea! Hänen opiskelunsa yläluokilla oli miltei voittamattoman vastahakoista. Tytöistä ei ainakaan sopinut kotona hiiskua; tädistä sellaiset asiat olivat naurettavia, ja lapsen kuullen sopimattomia puhua. Ainoastaan hiihtää hän olisi saanut, mutta kun se olisi pitänyt tehdä määrätunneilla, säntillisesti, jätti hän senkin. Vain lukea, – kenties enemmän kuin hänen päänsä olisi tarvinnutkaan. Lukea, istua yksitoikkoisen ikkunansa ja pienen pöytänsä ääressä, pelkästään totutusta tavasta. Lopulta hän muistaa alkaneensa siinä viihtyäkin, niin että tädin oli häntä vaikea saada pakollakaan kävelylle: yksinäinen hän jo oli, toverien seura ei häntä viehättänyt enää. Istua – olla lukevinaan. Kotona ei sopinut selailla muita kirjoja kuin läksyjä, ei selailla romaaneja: näissähän oli jotakin sellaista kuin rakkautta, eikä Isidor tahtonut loukata tätiä, joka vastusti niitä kirjoja; se olisi hänestä nyt ollut jonkinlaista velvollisuutensa pettämistä. Isidor siis vietti pöytänsä edessä iltahämäränsäkin, aivan hiljaa, mitään ajattelematta, kuitenkin tajuttomasti kärsien, kunnes terve täti siitäkin huolestui. Isä teki työtä tai loikoi kamarissaan; ani harvoin kävi hän kaupungilla ja huveissa, vielä harvemmin soitteli viulua, ja huonosti sitä; mutta lueskeli aikansa kuluksi jotakin, – filosofista se lukeminen kuului olleen. Joskus tuli isä tädin ja Isidorin luo, neuvoi, varoitti, puhui elämänkokemuksia, selitti syyn ja seurausten lakia. Sitten alkoi täti vaatia, että isän oli välttämättä otettava Isidor mukaansa kesällä toimituksille: niin saisi poika raitista ilmaa ja liikettä, ja samalla kertaa saisi hän opetella isänsä hyödyllistä työtä. Isä noudatti näitä sisarensa hyväätarkoittavia vaatimuksia. Ja siten oppi Isidor maanmittariksi, nöyrästi, mutta vastenmielisesti, ja on maanmittari ollut. Eikä muuksi haluakaan.

Joskus Isidor Tistelberg ajattelee:

– Sellaiset sattumuksetko, että isä, – minulle hellä, mutta kai äitini tähden kuitenkin jollakin tavoin vieras ja ikäänkuin karsova, onnettomuutensa rusentama ja yksinäiseksi ahdistama, – sellaiset sattumuksetko, että isä tietystikin tahtoo virkistää poikaansa, joka näyttää tulevan heiveröiseksi, ja antaa hänelle edes jonkin taidon, jolla hän maailmassa voisi varmasti elää, sellaisetko ne ovat sallimaa, sitä, jota sanotaan viisaaksi ja laupiaaksi kaitselmukseksi?

Isä oli hermostunut. Milloin hän ryhtyi opettamaan Isidoria, täytyi oppia nopeasti, muutoin hän löi. Katui tosin sitten lyöntejään, mutta löi taas toisen kerran. Lomissa suurta hellyyttä, kyyneleitäkin. Mieluimmin oleksi isä itsekseen.

Myöhemmin, ylioppilaana, kun ymmärsi äitinsä mielisairauden ja senkin, että aikaisempi kevytmielisyys oli hänet kenties siihen vienyt, luuli Isidor kyllä ymmärtävänsä isänsäkin hermostuneen ja synkän luonteen. Iloinen mies kuului isä nuorempana olleen, ja kunnianhimoinenkin. Luultavasti hän muuttui äidin tullessa sairaaksi.

Juuri ylioppilaaksi tullessaan ja tultuaan Isidor Tistelberg ajatteli enimmin vanhempiaan, tuosta ajattelusta kärsien ja pääsemättä sillä muuhun kuin synkeyteen, milloin sitä asiaa ajatteli. Ja jaksamatta oikein ajatellakaan: aukenihan hänelle nyt viimein oma elämä ja oma vapaus. Pois kotoa, surullisesta, ahtaasta. Mutta oma kohtalokin oli pohdittava. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin että hän tulisi maanmittariksi, tuon ammatin jo käytännöllisesti osaava. Isä oli köyhä, – hermostunut, väsynyt ja saamattomaksikin sanottu mies. Ainoastaan lyhyen uran saattoi hän pojalleen kustantaa. Ja Isidor luuli siihen tyytyvänsä.

Vuoden Isidor luki, viran puolesta, menestyksellä, josta hänellä ei ollut pienintäkään sisäistä iloa. Luki muodon vuoksi, isän iloksi. Sattui juuri silloin, että isä kuoli. Ulkotöihin oli hän viime aikoina lähtenyt sangen vastenmielisesti, teettäen sellaiset työt apulaisella; nyt oli hän käynyt niihin liian araksi; vilustui aikaisin keväällä jollakin maanmittausmatkalla, sai keuhkokuumeen, ja henki pois, ei suinkaan vanhana.

Muutaman tunnin Isidor häntä itki.

Sillä elämä oli hänelle auki. Ei hän ollut nähnyt maailmassa muuta kuin lukuhuoneensa koulupoikana. Ja kuinka lieneekään silloin sattunut, – ei hän sitä muista enää, – että jokin huimapäinen toveri, Yrjö Burgwinkel se oli, jonka ystävyyteen hän oli korkeakoulussa päässyt, sai hänet, vapaan nuorukaisen, lähtemään kanssaan merille.

Siitä matkasta jäi Isidor Tistelbergille kylläkin muutamia kauniita pieniä muistoja; mutta seikkailuja ei oikeastaan mitään, vaikka ihmiset niin kertoilevat. Ja tukalalta tuntui merimiehen elämä, kuten Isidor jo vaistosta oli aavistellut.

Puolen vuoden kuluttua hän palasi Suomeen ja jatkoi maanmittariksi. Suoritti ensi vauhdissa nopeasti tutkintonsa. Lähti taksatöihin, ja on yhä edelleen niissä.

Taksatöitä, – viran puolesta. Joskus tulee voittamaton vimma paeta jonnekin, unohtaa tarkoituksensa. Tuntuu niin joutavalta, valheelliselta, tuskalliselta, epätoivoiselta, kaikki – vaikkei hänelle parempaa toki missään voisi olla. Sellaisten hetkien tullessa hän karkaa. Karkasipa kerran miltei vuodeksi, kesken suurta tiluslohkomista, jätti paperit sekaisin ja esimiehet suuttumukseen. Piiloutui päälliköilleen aikeistaan ilmoittamatta Helsinkiin, eikä hänellä aikeita ollutkaan. Eli ylen köyhänä, taskuun jääneillä rahoilla, – eli tai loikoi vuokrahuoneessaan, tupakoiden, huokaillen, kuolemaa miettien. Siihen aikaan Onni Tarkkanen, jonka kanssa Tistelberg tuli ystäviksi polyteknikossa, Tistelbergistä joskus liian älykäs Onni, otti hänet hoiviinsa, niin että hän pääsi takaisin virkaansa. Isidor sai armon, sai vaivaisen elämänsä takaisin, pelastui rappiotilastaan, jota hän itse ei suinkaan rappiotilana pidä: niin hän oli sittenkin ollut siihen tyytyväinen. Ja joskus sen jälkeenkin on hän ottanut itselleen pieniä omavaltaisia lomia, mutta vain kerran on Tarkkasen tarvinnut hänet järkeen palauttaa: itse hän on pian palannut, ja lomatkin ovat lopulta muuttuneet järkevämmiksi: hän on anonut virkavapautta taudin tekosyyllä, lomaa, ettei tarvitsisi olla aina "viran puolesta"; lomaa matkustellakseen joutenpäiten siellä ja täällä.

Mutta nykyään on Isidor jälleen tavallista levottomampi.

6

Kiusallista olikin heikkohermoisen nähdä ja kärsiä ympärillään sellaista aikaa. Maailmansota ja sorto venäläisten puolelta tekivät sisäistenkin olojemme ilman ahdistavaksi. Oli kuin ukkosilman edellä, tukehduttavaa, paahteista, rauhattomaksi tekevää, jonkinlaista räjähdystä kaipaavaa.

Vieraan kansakunnan sorto! Sen, mikä meissä oli heikkoa, se heikonsi monin verroin, sai meidät itse tuhoamaan itseämme puheillamme!

Jo toista vuosikymmentä oli siitä, kun Suomen oma sotalaitos, Venäjän pelkäämä, – ja syyllä kylläkin, sillä siinä tuntui vahvoja suomalaisen vapaudenkaipuun oireita, – oli lakkautettu: etäisen ukkosen ensimmäistä jyrinää; teko, joka sinkosi täällä suurenkin yleisön keskuudessa ensimmäiset oikean venäläisvihan kipinät. Vihan kipinät, ja ylpeydenkin: suomalaista itsetuntoa se teko mairi, koska se osoitti mahtavan Venäjän saattavan peljätä meitä, pientä ja vähälukuista kansaa. Mutta ylpeyden täytyi neuvottomana alistua, toistaiseksi: kun poikiamme tahdottiin lisäksi pakottaa suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjällä, tuon yhtäkkiä entistä vihatummaksi tulleen vieraan rodun keskellä, sen armeijaan pirstaleiksi hajoitettuina, nousi kätketty itsetunto: tuli asevelvollisuuslakko. Siinä voitettiin; se oli voimannäyte, josta kansallinen itsetuntomme sai uutta elinvoimaa. Mutta kuinka pitkäksi aikaa! Ei se päästänyt pientä kansallisuutta painajaisestaan. Nyt vasta alkoikin se oikea sorto: venäläistyttäminen salaisilla, kavalilla, turmelevilla keinoilla, kun oli Suomen vastustushalu todella nähty; alkoi masennettavien heikontaminen koko heidän sieluaan myrkyttämällä. Tosin käytettiin julkista väkivaltaakin siinä ohella, Suomen kunniallisimpia miehiä laahattiin Siperiaan tai ajettiin ulkomaille maanpakoon, mutta vaarallisempaa kuin väkivalta oli kannattajien tai petturien hankinta suomalaisten omista joukoista. Mitä vielä siitä, että jotkin katukilvet vaadittiin venäjänkielisiksi, tai sellaisestakaan, että Suomen vielä varsinaisesti olematon, mutta ajatuksissa ja mielikuvissa yhä selvenevä lippu, jonka maamme runoilijat olivat epämääräisissä haaveissaan sommitelleet ja pystyttäneet kansan sieluun, että se kerran tuleva oli kielletty, tangoista pois raastettu, poljettu, jos se arasti ja milloin minkin muotoisena niihin uskalsi kohota! Pahempaa oli, että sorto kohotti petturit keskuudestamme valtaan ja sai meidät keskenämme kiistelemään, taistelemaan, mikä pelastuskeino olisi parhain, taistelemaan keskenämme ja vihaamaan toisiamme. Puolueet repivät toisiaan ja isänmaan voimaa.

Ahdistusta, alakuloisuutta. Moni toivoi, että isku olisi tullut yhdellä kertaa, odotetun tuhon myrsky päässyt täydellä voimalla puhkeamaan. Mikä myrsky? Kapinako? Siitä ei ollut selvyyttä.

Joskus tuntui, että se myrsky, ratkaisu, tulisi jo tuossa paikassa. Sellaista oli suurlakon aikana. Sellaista Viaporin kapinankin lyhyinä ja kaameina päivinä, – kaameina meille, joille verinäyt olivat olleet pitkät ajat outoja, – päivinä, jolloin jo kansan pohja-aineksetkin, työläiset, ottivat osaa taisteluun hirmuvallaksi kasvavaa sortoa vastaan. Mutta ne tapaukset olivat ainoastaan pieniä ukkosen rämähdyksiä vielä, harhailevia pikkupilviä, – menivät ohitse, haipuivat ilmanrannan alle. Mutta niissä kohahteli halu ratkaisevaan taisteluun, voittoon tai kuolemaan. Kohahteli ja vaimeni, raukeni ja sekautui. Missä tyydyttiin edelleen tavoittelemaan säilytellä ainoastaan sellaista vaatimatonta kuin autonomiaamme, toivottiin vain pientä hengähdyshetkeä, joka saatiinkin, lyhyeksi aikaa; missä jälleen kirottiin salaa, kun taasen kavaltajat piankin ilkkuivat: uusi sorto oli alkanut, entistä perusteellisemmin, entistä ovelammin, sitkeämmin. Maa joutui entistä tuskallisempiin sisäisiin riitoihin ja keskinäiseen vainoon. Pyrkihän enemmistö, ainakin perustunteillaan kaipasi, samaan: maan vapauteen laajemmassa tai pienemmässä muodossa; mutta jo seisoivat alemmat ja ylemmät kansankerroksetkin vastatusten, ahdingon sekauttamina, tietämättä, mitä oikein tehdä, miten pelastua ja pelastaa isänmaa. Vastatusten ylemmät ja alemmat, sillä alemmat uneksivat perinpohjaista vallankumousta, ja vapautta Venäjän vallankumouksellisiin liittyen, jota vastoin ylemmät kansallista toimintaa. Ja ylemmätkin luokat vihoittelivat toisilleen keinoista, entistä enemmän, koska jokin puolue piti hetkellistä alistumista ja näennäistä nöyräselkäisyyttä parhaimpana keinona, toinen taas rauhallista protesteerausta, vastaanhangoittelua siviilimiehen aseilla, passiivisella vastarinnalla, kolmas jälleen jo melkein aktiivista, uhkarohkeaa yrittelyä: aseiden hankkimista jonkin vastaisen hyvän tilaisuuden varalta, ja pommien käyttelyä siinä lomassa. Keskinäistä riitaa, sadatusta, häväistystä, vihaa olivat monet vuodet maailmansodan edellä. Sameaa vettä, jossa maan huono aines, onnenonkijat, tunnottomat tai rappiolle joutuneet, kalastivat. Lokaa, johon heikkojen usko kaikkeen ihmisyyteen hukkui. Sellaista oli ollut Tistelbergin nuoruuden ja ensimmäisen miehuusiän aika, – tausta, jota vastaan hänenkin epäilevä sielunsa kuvautuu selvempänä. Entinen toivorikas, terveen nuorekas Suomi vajosi kasaan ja alkoi mädätä kuin sieni.

Uudistuksista, joita aika kaipasi niin hengen kuin aineen aloilla, ennen kaikkea uskonnollisten ja kirkollisten katsomusten uudistuksesta ja kansan talouden voimistamisesta, ei tullut mitään: Venäjä oli vastassa; ja ne suomalaiset, jotka etujensa tai uskomustensa vuoksi hekin näitä uudistuksia vastustivat, saivat tuekseen hyvän tekosyyn venäläisyyden uhasta, joka kielsi herättämästä uusia kysymyksiä, uusia kiistanaiheita. Tuli kehityksessä seisahdus, ja siitä vihoittelivat pohjakerrokset, varsinkin sosialistit, kansan enimmin uusiaikaisuutta havitteleva osa, ennen kaikkea oman maansa vanhoillisille, porvaristolle. Juopa alempien ja ylempien luokkien välillä kasvoi nopeasti. Turhia syytöksiä kahden puolen, – eikä pelastusta: mahtava Venäjä esti keskinäisten asiaimme luonnollisen selvittelyn. Ei pelastusta! Ja ylemmistä luokista, sivistyneihin lukeutuvista tai luetuista, monen monet, veltommat ja epäilyksen kalvavaa tautia sairastavat, vaipuivat välinpitämättömiksi, kuka koettaen nauttia hetkestä, hätäisesti ja kiivaasti huohottaen kuin helteisillä hetkillä ennen toivottua ukkosilmaa, kuka taas heittäytyen pitämään huolta vain itsestään, ken antautuen keinottelulla kukkaroaan paisuttamaan, ken muukalaisten kätyriksi, pyrkien heidän antamiinsa virkoihin: niin korkeimmista asemista nälkäisille rentuille suotuihin kurjiin sanomalehtisensorin paikkoihin asti.

Ja kuitenkin: vaikka toiset sivistyneeseen luokkaan kuuluvista nauttivat, toiset keräsivät rahaa, ja alempi luokka heitä halveksi, niin julkeimmat kätyrit toki saivat olla yksinään, kaikki kätyrit eristettyinä, halveksittuina, pilkattuina, monikin heistä vain odottaen, milloin salama heihin lopulta sittenkin iskisi. Sillä taivas musteni yhä. Ja yhä selvemmin nähtiin kaksi ukkospilveä: venäläisten sortoa vastaan nousi toinen, vähäinen vielä ja hajanainen, hatara ja sekava, mutta yhä kiivaammaksi värittyvä: maan vapaudenkaipuu.

Ilkkuvia tai synkkiä onnenonkijoita! Auttamattoman perikadon ennustajia! Välinpitämättömiä katselijoita. Tuskastuttavaan poliittiseen ilmaan kyllästyneitä, jotka etsivät virvoittavaa varjoa omasta yksilöllisestä elämästään.

Mutta myöskin passivisteja, kuten sanottu: sellaisia, jotka toivoivat kansalle pelastusta valistuksesta, – valistuksen mukana kasvavasta passiivisesta vastarinnasta.

Sellainen oli ilma ennen maailmansodan puhkeamista. Sitten tuli se sota. Nyt se jyrisi parhaillaan, Saksan aseet voittivat uusimpia laakereitaan.

Siltä sodalta oli paljon odotettu. Luottavimmat uskoivat, että siitä seuraisi Venäjän tuho, ja varustautuivat Suomen osalta sitä tuhoa jouduttamaan: aktivistit. Vaatimattomat toivoivat ainakin, että se sota saisi Venäjän edes tällä hetkellä kavahtamaan ärsyttämästä jo pari vuosikymmentä pahasti katkeroittamiaan. Kavahtaisi, ja jättäisi vainonsa sille parempaan aikaan. Mutta hämmästykseksi ja epätoivoksi kävi toisin. Aivan äskettäin oli päässyt liikkeelle huhu, joka sitten yhäti varmistui, että Venäjä aikoi, ja tällaiseen aikaan, keskellä pahinta omaa ahdinkoaan, pakottaa venäjänkielen opetusaineeksi kansakouluihinkin: isku Suomen kansan kaikkein arimpaan, suoraan sen sydämeen.

Vaatimattomat masentuivat. Aktivistit yltyivät. Pessimistit myrtyivät, väsyneet pyrkivät yhä enemmän johonkin viileyteen tästä tukahduttavasta ilmasta, kirkkaaseen veteen tai rapakkoon, sama se nyt.

Ja sitten huhuttiin lisäksi, että suomalaiset, jotka olivat asevelvollisuuslakollaan toki kerran pelastuneet, säästyneet sellaisestakin perikadosta kuin venäläis-japanilaisesta sodasta, jossa olisivat saaneet vuodattaa verensä vihatun rodun puolesta, yritettäisiin kohdakkoin viedä väkivaltaisesti Venäjän rintamalle, kaatumaan saksalaisten voittamattomien sotakoneiden kuulista, kaatumaan perivihollisensa hyväksi Venäjän uhriteuraina.

Koko maa huokasi, tukehduttavassa ahdistuksessa. Mutta jotakin piti toimeliaiden ja vastuuntuntoisten tehdä. Ainakin oli yritettävä yhäti valistaa kansaa.

Kansanopistoille ei venäläistytetty hallitus antanut enää tukea.

"Hyvä", sanoivat kansanvalistukseen turvautuvat, "varat on nyt koottava omin voimin, asianharrastajain toimenpiteillä." Tällekin seudulle oli suunniteltu kansanopistoa. Mahdollista, ettei sitä nyt saataisikaan perustaa. Mutta yrittää täytyi kuitenkin: hommata rahoja; ehkä oli koittava parempi aika, ja sitä varten oli työskenneltävä.

Seurahuoneella ne iltamat tulevan kansanopiston hyväksi pidettiin. Lupa oli saatu kuin ihmeellä.

Sateisena syyskuun lopun iltana ne juhlat olivat.

Seurahuone oli vanha, pitkä, harmaa puurakennus kaupungin vierellä kulkevan harjun eteläisellä rinteellä. Alueen ympärillä oli korkea ja sammaltunut lankkuaita, jossa oli pari suurta, monet kerrat korjailtua porttia. Toinen pää rakennusta oli osaksi maan sisään vajonnut, toinen korkeammalla, kalliontöyrylle perustettuna. Musta asfalttikatto vinossa. Pihalla muutamia seljapensaita, joissa tähän aikaan syksyllä paistaa mätäneviä marjarypäleitä. Pitkin lankkuaidan vartta siperialaisia hernepuita lakastuneina, syksyn vetisessä tuulessa kahisten. Sisältä ikkunoista mahtava näköala suurelle merenulapalle asti.

Paljon on vanhalla Seurahuoneella aikoinaan hommailtu, vielä enemmän pidetty huvia: etenkin ruotsalaiset herrat muinoin, kun kaupungissa vielä oli vähän suomalaista väestöä eikä niillä vähillä sivistystä eikä valtaa. Pidetty huvia, juotu vankasti, joskus päivittäin, viikoittain, eräät ukot kaiken ikänsä, ennen vanhaan. Ja nyt jatkaa osa suomalaisia menneitten latua.

Melkein Seurahuoneen vieressä, niin lähellä sitä, tuolla vanhanaikaisen kirkon takana, on kaupungin vanha hautausmaa, mustine hautakivineen ja valkeine, ikäänkuin käsivarret hajallaan seisovine risteineen. Sammaltuneen kiviaitansa keskellä, harjun rinteellä, ikäänkuin hyllyllä. Siellä makaa tuota entistä, enimmäkseen ruotsalaista polvea, sitä "oikeaa" herraspolvea, jonka mukavasta juopon elämästä kulkee yhäti varsinkin alaluokan keskuudessa, sen mieltä ärsyttäen, ihmeitä tarinoita ja jonka jatkajia, ikäänkuin sen perillisiä, on kaupungissa eräitä vielä nykyäänkin. Siellä ne entiset lepäilevät, suurten mäntyjen ja viidakoksi sakenevien syreenien siimeksessä, omassa erityisessä piirissään: kaupungilla on näet jo toinenkin hautausmaa, uusi hautausmaa, alangolla merenlahden takana. Aukea on se vielä ja runoton. Siellä makaa ikuista untaan enimmäkseen suomalaisia, alempaa, nousevaa luokkaa.

7

Isidor Tistelberg meni Onni Tarkkasen ja hänen rouvansa kanssa noihin kansanopistojuhliin.

Kaupungin Suomalainen Seura oli järjestänyt ne juhlat melkein yksinään, – suuri voimanponnistus, sillä seura oli pieni ja muutenkin heikkovoimainen: sitäkin hajoittivat puolueriidat. Vanhat ja nuoret suomalaiset eivät tänä kiihkeänä aikana sopineet yhteen. Monetkin näiden ryhmien jäsenet pitivät niitä taikka niitä vastapuolueen henkilöitä melkeinpä isänmaan pettureina. Aktivistit, jotka uneksivat koko kansan, niin suomen- kuin ruotsinkielisten, nousua Venäjää vastaan, puuhailivat nykyään joissakin muissa salaperäisissä hommissa kuin kansanvalistusasioissa. Ja sosialistit, he pysyttäysivät nykyään entistä enemmän porvarillisten ulkopuolella, olivat sitten suomalaisia tai ruotsalaisia.

Insinööri Tarkkasta olivat juhlien järjestäjät pyytäneet pitämään iltamissa jonkinlaista esitelmää. Hänen nuori rouvansa oli ottanut pyytäjät ystävällisesti ja innokkaasti vastaan, istuttanut heidät salin tuoleille, kestinnyt kahvilla ja antanut ikäänkuin miehensä puolesta varman lupauksen.

Nyt he kolme tulevat Seurahuoneen portaille ja eteiseen. Rouva Tarkkanen on puettu mustiin, käytännöllisen tapansa mukaan; hänellä on kaulassa vanha, melkein karvattomaksi kulunut kauluri, joka on matkalla levittänyt pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä haiveniaan sinne tänne, Tarkkasen ja Tistelbergin kasvoillekin, joten rouvan täytyi pidellä sitä kaksin käsin hiljaa paikallaan ja Onnin varjella häntä sateensuojalla. Juhlatilaisuuden alkuun on vielä kolme neljäsosaa tuntia; Tarkkanen haluaa näet tavata täällä ennen alkua eräitä juhlien hommaajia. Rouva Tarkkanen aikoo jättää kaulurin kaulaansa; Onni nurisee sitä vastaan, ja saakin vaimonsa taivutetuksi antamaan tuon karvanlevittäjän eteisen naulaan.

Eteisen ovella riippuu kuusenhavuista solmittuja köynnöksiä, joista ihan vesitihkuisessa ja kylmähkössä ilmassa lähtee raskasta ja äitelää tuoksua; se haju muistuttaa Tistelbergin mieleen hautausmaata, ja hän nyt ei kärsi hautausmaata: vaikka se on useinkin hänen ajatuksissaan, ikäänkuin kaiken taustana ja loppuna, – viimeisenä perusteluna, joka suuntaa hänen harrastuksensa hetkelliseen, – niin on se hänelle jotakin ilkeää, jotakin, joka täytyy aina karkoittaa luotaan pois.

Yleisöä alkaa jo tulla Seurahuoneelle. Harmaan valkeaksi maalatun eteisen kattosähköjen valossa näkee Tistelberg siellä kuihtuneen konttorineidin, joka hoitaa kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden konttoriasioita. Ja on hoitanut sen raha-asioitakin, jo viisitoista vuotta, kuluttanut siihen nuoruutensa, miltei terveytensäkin, kuivettunut, kutistunut, saaden aina viiden vuoden kuluttua parinkymmenen markan lisäyksen pieneen palkkaansa. Hänen kasvonsa ovat kapeat, nenä luonnottoman terävä, ja silmien valkuaiset näkyvät liikaa. Tistelberg muistaa joutuneensa viime talvena nuorten suksiretkellä hänen kanssaan sattumalta samaan mäkeen, joutuneensa kahden kesken. Tistelberg oli kehottanut häntä laskemaan perästään alas jäälle, vaikka mäki olikin verrattain jyrkkä. Ja insinööri laski itse edellä, vaivoin pysyen suksillaan; neiti noudatti kehotusta, niin että kaatui ja loukkasi kasvojaankin. Vielä pahemmin loukkautui konttoristin mieli. Hän luuli, että Tistelberg oli pitänyt häntä pilanaan, järjestänyt hänelle aikomuksella moisen kepposen. Tistelberg nauroi. Neiti lähti sanaakaan virkkamatta muun nuorison joukkoon, ja on sen jälkeen Tistelbergiä tuskin tervehtinyt. Nytkin tervehtii hyvin jäykästi. Tistelberg säälii häntä, tuota epäluuloista poloista, tuota onnetonta, jota hän muuten pitää itseään syyllisenä elämänsä kohtaloon: yksinäisyytensä, joka on johtunut siitä, että hän antaa lehtiyhtiön kiristää itseään ja kuihduttaa itsensä kuoliaaksi. Olisi ollut aikoinaan rohkeampi: etsinyt elämää! Mutta kuinka voi sen tehdä ihminen, joka ei ole siihen luotu?

Muitakin tuttuja, sekä Tistelbergin että Tarkkasen, oli eteisessä, vaatenaulakkojen luona. Tuossa hyöri jokin toinen Tistelbergille tuttu neiti, nuori, mutta pystynenäinen, reippaana ja touhukkaana, iloisesti ja rämisevällä äänellä ystäviään tervehtien, järjestellen kiharoitaan kuvastimen edessä ja astuen sitten saliin hajasäärin miehen askelilla; kaupungin toimeliaimpia vanhoillissuomalaisia. Ja tuossa maalaisia, – eräs tuttu maanviljelijä, isohkon tilan omistaja, punanaamainen, kainon, mutta ovelan näköinen, hiljaisen rouvansa rinnalla. Sitten tuli toinen maanviljelijä, pönäkkä ja paksu, pyntätyn puolisonsa ja vielä enemmän pyntätyn pikku poikansa kanssa; rouva, jokin vuosi sitten kiertokoulun opettajatar, hehkui juhlaintoa: hänen silmänsä hohtivat kuin lasi, kulmakarvat ja posket olivat tuntuvasti maalatut. Leijuvin askelin ja tulisin kohteliaisuuksin riensi hän Tarkkasten luokse, hulmutellen silkkileninkiään; ja hetken kuulumisia tiedeltyään lähti sitten samoin, ikäänkuin hypellen bufettiin, joka oli ruokasalissa; sanoi, että hänen miehensä piti nyt tarjota hänelle jotakin, ja, jos mahdollista, pojalle jäätelöä. Hän oli tilanomistaja Akseli Jorvaksen rouva tai emäntä, sota-aikana metsillään huimaavasti rikastuneen talollisen, isokokoisen ja järeäkasvoisen. Eteinen täyttyi yhä enemmän, kaupunkilaisilla ja maalaisporvareilla, aikuisilla ja nuoremmilla.

Tistelberg meni Tarkkasen ja hänen rouvansa perästä ruokasaliin, juhlasalin viereen. Siellä seisoikin joukko juhlien toimihenkilöitä, joita Onni tahtoi tavata. Jo ovelta huomasi Tistelberg keskellä lattiaa toimittaja Idellin. Rolf Idellin tai Rollin, kuten häntä läheiset tuttavat ja ystävät kutsuivat. Rolf Idell käveli ja pyörähteli toisten keskellä, herrojen ja naistenkin. Tuo aina innostunut, aina kiistelevä, – politiikasta, – itsepäinen ja lapsellinen Rolf Idell, kaupungin nuorsuomalaisen lehden toimittaja. Hän oli pitkä mies, tukka harva ja vaalea, pieni tupsu korkealla, jalolla otsalla. Hän löi nyt siinä kämmeniään yhteen, heilahti kierroksen kannoillaan, ja huudahti äänellä, josta kajahti kiihkomieltä:

"Kas niin, minä olen hyvilläni näistä juhlista. Me saadaan varmasti tänne paljon väkeä, kiitos olkoon sinunkin, veli Vihtori Korpelaisen! Mitähän nyt tuo oluttehtailija, – tuo pösö, tuo paatunut hapatus, –mitähän nyt itse tehtailija Iivari Blöcker sanoo! Sveesi! Häneltä ei ole tietysti lähtenyt pennin hyrrääkään kansanopistomme hyväksi. Onko häneltä kukaan käynyt pyytämässä silloin, kun kantarahastoa kerättiin? Kiusalla pyytämässä. No niin, hän ei nyt anna millekään yhdistykselle mitään, lukuunottamatta ruotsalaisten klubia, jossa juodaan ja vanhoillisuuden rankkiin hapataan. Hapatkoot sinne vain! Kansa itse osaa nyt jo hankkia itselleen varat, omasta kukkarostaan. Valistusta tänne täytyy saada. Sveesiherrat, he eivät ole välittäneet mitään kansasta, eivät edes ruotsalaisestakaan. Siinä heidän rakkautensa omaakin rotuaan kohtaan. Mutta me suomalaiset, me valistamme omamme. Ja valistuksen mukana tulee varallisuutta. Varallisuuden keralla jälleen – paljon lapsia, paljon tulevaa, voimakasta polvea! Tervettä suomalaista rotua. Siten saadaan tänne niin valtava suomalainen enemmistö, että... Mutta jo sitä ennen ... nyt jo voimme hankkia monta paikkaa enemmän kuin ennen valtuustossa ja muissa virastoissa. Ja silloin isketään kauniisti sellaisten kuin Blöckerin suonta verotuksessa: Blöckerin olut- ja viinasuonta. Ja silloin, – silloin lopultakin täytyy sveesipomojen antaa kansan työllä kerättyjä varojaan kansan hyväksi. Pienemmät eläjät pääsevät vähemmällä, vaurastuvat, voivat elättää paljon iloista nousevaa polvea..."

"Tämä Rolli-poika on hiukan sosialisti", huomautti tuskin tuntuvan pisteliäästi pastori Myötyri, punakka, siisti, kiharatukkainen mies. "Mutta mukava ja sovinnollinen poika hän lopultakin on. No niin, voisihan noiden ruotsalaistenkin antaa elää..."

Rolf Idell ei häntä kuullut; jatkoi vain innostuneita huudahduksiaan valistuksesta, sen vihollisista, varallisuudesta, paljoista lapsista.

"Paljon lapsia!" höhötti kolisevalla äänellä itsekseen eräs nuorukainen, lihava ja isomahainen, joka seisoi selkä köykyssä uunin luona, jokin paperirulla kädessä, Hän oli runoilija Kyösti Keretti. "Tuvat täyteen lapsia. Likaisia lapsia. Se on Rollin keksintö ... höhö!"

Kukaan muu kuin pastori Myötyri ei häntä kuullut; pastori vilkaisi häneen, rypisti kärsimättömästi kulmiaan ja haukotteli.

"Jätä sinä, Rolf, utopiasi, sosialismisi", naurahti hän jälleen ja taputti toimittaja Idelliä olalle.

"Mitä?" huudahti Idell hämmästyen ja käännähti. "Enkö sitten saisi olla hieman sosialisti, sillä tavalla? Nuorsuomalaisten ohjelma sallii paljon uudistuksia, sosialismia hyväksymättä. Se ajaa sellaisia asioita kuin... Maanomistusolot ovat meillä nurinkuriset; torpparien vapautuksesta ei ole tullut kypsää. Ja siihen ovat syynä vanhoilliset ... varsinkin nämä pösöt ... nämä sveesit ... etuoikeuksineen; nämä klubiinsa sulkeutuneet, siellä hautuneet kuhnurit. Kirkkoa minä kyllä kunnioitan, mutta eihän valistus, eihän viinapomojen vastustaminen ole kirkon vastustamista..."

"Oikeassa olet, veli Rolli", lausui nyt myöntävästi ja kehotellen eräs punakka, kirkassilmäinen herra, lehtori Korpelainen. "Sinä olet aivan oikeassa: ethän loukkaa uskonnollisia tunteita, ethän horjuta uskonnon perustuksia, vaan tahdot hävittää epätervettä elämää: suvun veren pilaamista juopottelulla. Raittiiksi meidän on saatava Suomi. Ja se saadaan: kansa sitä tahtoo, ja sen tahto on pyhä! Se, juuri se on kaikkein tärkein kysymys nykyään. Valistus on siinäkin parhain alku. Ja sitten, kun kansa on valistunut, käytämme pakkoa."

Onni Tarkkanen hymyili epäuskoisesti. Pastori Myötyri naurahtikin sille. Runoilija Keretti huudahti:

"Hahaha, eipä viina Korpelaisellekaan pahaksi olisi. Kyllä vain hänen niskansa kestäisi ryypyn, haha. Mitähän olisi, jos juottaisi hänelle oikein ämpärillisen, haha".

Keretti oli lähestynyt Tistelbergiä; hänelle hän nämä viime sanat puhuikin, nauraen niin että vedet tihkuivat hänen silmistään:

"Kokonaisen ämpärillisen ... bolssia. Ei olisi pahimmaksi. Ja siinä tilassa lähettää hänet kouluun, opettamaan pojille ja tytöille uskontoa. Se olisi lehtorille ... hahahaa."

Keretti purskahti sellaiseen nauruun että oli tikahtua, köykisteli paksua mahaansa, yski ja kiemuroitsi.

Lehtori Vihtori Korpelainen katseli pahasti Kerettiin, mutta jatkoi puhettaan toisille herroille, äskeistä jyrkemmässä ja vakavammassa sävyssä. "Kieltolaki tulee. Koettakoot raukat pullistella miten hyvänsä vastaan, niin se tulee. Se tästä sota-ajasta onkin suuri hyöty, että totutaan väkijuomien säännöstelyyn. Väkijuomat ovat jo sotilasviranomaisten puolelta ravintoloissa kielletyt, ja siitä on helppo jatkaa siihen, johon meillä on tärkeintä päästä, raittiuteen."

Rolf Idell taputti lehtori Korpelaista olalle:

"Hyvä, sinä lasiin sylkevä Vihtori. Sinunkin aatteesi on hyvä. Mutta tuopa sota-aika mukanaan muitakin kieltoja ja säännöstelyjä, joita voidaan sitten jatkaa, kun sota loppuu. Estää edelleen kiskomasta vuokra-asunnoilla..."

"Eivät ole liioin ne säännöstelyt nytkään auttaneet", huomautti insinööri Tarkkanen. "Aina ihmiset keksivät vastakeinonsa, kun haluavat voittoa ja taloudellinen tilaisuus sitä tarjoaa..."

Rolf Idell ei häntä kuullut. Hän jatkoi:

"Sota tuo koko maailmaan paljon uudistuksia. – Niin, minä siunaan, kiitän onneani, että olen saanut elää ... näin ihanassa ajassa. Että olen saanut nähdä – koko maailman sodan!"

"On sekin rauhanystävä", keskeytti pastori Myötyri. "Rauhan aatteen ajaja!"

"Sitä olen", väitti Rolf Idell. "Jos nyt siitä jälleen puhe tulee, –siitä olisi paljon puhumista. Mutta ennen kaikkea tällä sodalla ajetaan rauhan asiaa. Saksa joutuu tappiolle, Ville-keisari saa selkäänsä: Villen viikset vedetään alas, hänet alennetaan konttoristiksi." Toimittaja Idell nauroi iloisesti. "Sillä Saksa on syynä sotaan. Se on militaristinen valtio ja valmistanut sotaa. Englannissa ei ole tavallisesti asevelvollisuuttakaan, vaan ainoastaan palkattuja joukkoja: siis tavallaan poliiseja, eikä sotalaitoksen orjuutta. Katsokaa, kuinka sen sijaan Saksassa! Neljäkymmentä vuotta on Saksa varustautunut sotaan. Armeija on ollut sille tärkeintä. Sotamiehiä, sotamiehiä. Siitä olisi puhumista, mutta tämä lyhyt hetki ennen juhliamme ei sitä salli, ikävä kyllä. Mutta katsokaa, onko tämä nyt niin kaunista, sankarillista: astella näin!"

Rolf Idell näytti pitkillä jaloillaan, kumarainen selkä koukussa, miten saksalainen sotamies marssii:

"Lankkumarssia, mikä komea näky. Ja sitä me suomalaiset nykyään alamme jumaloida ... noita Saksan näennäisiä voittoja. Varsinkin ruotsalaisemme Saksaa ihailevat: tietysti, hekin muka ovat germaanilaista rotua. Sukurakkautta. Vaikka ovat enimmäkseen ruotsalaistuneita suomalaisia. Ja vanhoillisistamme olisi hauska, jos Saksa voittaisi. Mutta eipäs voita..."

"No, no ... eihän sitä aivan tiedä", nurisi pastori Myötyri hiljalleen.

"Sen tietää, – jos ymmärtää!" väitti Rolf Idell. "Kuulkaa nyt, minä olen tutkinut näitä asioita! Neljäkymmentä vuotta on Saksa huutanut: Deutschland über alles... Saksa kaikkialle! Aseilla kaikkialle! Se on rikos; se katsomus on keskiaikaista aseiden ylivallan ihailua. Ranska on hoitanut kulttuuriaan, samoin Englanti. Mutta Saksa erehtyy, jos luulee, etteivät toiset suurvallat, sellaiset kuin Ranska ja Englanti, pysty sotilaallisiin voittoihin, jos tahtovat niihin alentua. Sen saa Saksa nähdä. Mutta me, me suomalaiset, ja etenkin germaanimme, olemme siinä määrin hölmöjä, että uskomme Saksan voittavan, ja rupeamme melkein tappiolle joutuneen liittolaiseksi. Tiedättekös, että meillä on aktivisteja! Meiltä on mennyt nuorukaisia Saksan armeijan riveihin. Taistelemaan Venäjää vastaan. Ville-keisari on muka luvannut, että kun hän saa niin ja niin monta kymmentä tuhatta suomalaista soturia, tekee hän vastalahjaksi Suomen vapaaksi. Hän sen muka tekee vapaaksi – selkäänsä saava raukka. Muistakaa Englannin rikkautta, sen sotalaivastoa, muistakaa Ranskan varallisuutta ja sen joustavaa diplomaattista älyä. Ja Venäjänkin suuruutta! On vaarallista, että lähetämme poikiamme Saksan puolelle. Venäjä saa heistä mainion tekosyyn meitä vastaan. Tässäkin kaupungissa..."

"Niin, Klingstedt", virkahti pastori Myötyri, mutta vilkaisi ovelle. Siellä ei näkynyt ketään ... ei poliisimestaria, eikä poliisejakaan tällä hetkellä.

"Juuri niin, maisteri Klingstedt!" huudahti toimittaja Idell. "Hän on mieletön..."

"Mainitaanhan kuitenkin hiljempaa nimet, – jos näistä asioista kannattaa puhuakaan", suostutteli pastori Myötyri.

"Minunkin mielestäni on anteeksiantamatonta, että nuorukaiset ... siten rupeavat kummittelemaan aseilla", virkkoi Onni Tarkkanen arvokkaasti. "Joitakuita kuuluu jo joutuneen kiinni, on viety Pietariin. Surkea loppu heille tulee. Mutta maalle he tuottavat vahinkoa..."

"He ovat isänmaan kavaltajia!" huudahti nyt salin toiselta puolelta kalvakka, pienikokoinen mies, joka siellä oli istunut itsekseen ja vaiti erään pöydän ääressä, – kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri.

"Hyst, hyst", kiiruhti pastori Myötyri häntä vaientamaan. "Ei viitsitä puhua tällaisista, ikävistä asioista ... me rauhanmiehet."

"Niin, valistus on pienen kulttuurikansan aseita", sanoi lehtori Korpelainen. "Minä – en tosin saata paheksua nuorukaisten rehellistä intoa; mutta heille pitäisi opettaa tehokkaampaa kansakunnan pelastuskeinoa – valistusta."

"Niin juuri, kunnon Vihtori", huudahti Rolf Idell. "Ja muidenkin opettajien pitäisi nähdä yhtä etäälle kuin sinä, Vihtori. Kauemmaksi lähinäköisiä, rilliniekkoja silmiään, kuten tuo – Klingstedt. Mutta hän: kuuluu uskottelevan nuorisolle, jopa vanhoille, partaleuoille miehillekin, sellaisille kuin esimerkiksi paksulle Blöckerille, –saksalaisperäistä sukua, – että Saksa voittaa ja että suomalaiset vapaaehtoiset heidän joukossaan jotakin merkitsevät. Uskottelee, että nuo jääkärit, kuten heitä aletaan nimittää meillä, ovat valloittaneet ranskalaisilta sen ja sen kukkulan, voittamattoman linnoituksen, jota saksalaiset itsekään eivät pystyneet saamaan valtaansa! Naurettavaa! Lorua! Mutta meille ylen vaarallista! Miten käy, jos Saksa yrittää nousta rannoillemme, – tietysti nielläkseen meidät valloitusmaana, ja me hullaudumme kenties hassuihin hommiin Venäjää vastaan, saksalaisten avulla, tai heidän hyväkseen? Voittava Venäjä murskaa lopulta meidät kostoksi. Niin, niin, synkät ajat odottavat Suomea noiden järjettömien aktivistien tähden..."

"Jumala meitä varjelkoon", huokasi pastori.

"Mikä ... kuka yrittää nousta rannoillemme?" kysyi runoilija Keretti, tullen nyt muuta seuruetta lähemmäksi. "Mille rannoille? Tännekö?"

"Tännepä tänne, sitä toimittaja Idell tarkoittaa", sanoi hänelle Tistelberg.

"Tänne!" huudahti Keretti. "Mitä varten tänne?"

"En tiedä."

"Mitä varten"? tiukkasi Keretti. "Eihän – täällä ole linnoituksiakaan... Mahdotonta ... haha."

"Senpä tähden juuri", pisti Tistelbergin päähän kiusoitella runoilijaa. "Siksi ettei ole linnoituksia. Miksi saksalaiset tahallaan hyökkäisivät varustuksia vastaan? Nousevat maihin sellaisesta paikasta, mistä on helppoa, missä ei ole varustuksia."

"Niinkö luulette?" sanoi Keretti ja hapuili hitain sormin päälakeaan.

"Niin, tietysti..."

Keretti puhalsi suustaan muutamia tuskastuneita henkäyksiä. Vihdoin hän sanoi:

"Se tässä vielä tarvittiin! Kun Helsingistä jo heidän tieltään sai laputtaa: pelättiin, että he tulisivat sinne. Luulisi heille jo Varsovan ja Puolan riittävän. Pysyisivät siellä! Mihinkä tässä joudutaan, jos he tänne...? Sodan jalkoihin. Se on ... se ei ole kovin makeaa. Luuletteko te tosiaan, että he..."

Tistelberg piti edelleen Saksan maihinnousua hyvin mahdollisena.

Keretti alkoi sadatella ja hikoilla. Hän nauroi ontosti, tohisi nenäänsä toista sieraintaan kohotellen, ja yltyi huudahtelemaan:

"Kirjoitapa sitten tällaisena aikana mitään. Aina häiriöitä! Suora mahdottomuus tehdä työtä. Niin, tai ainakin se kysyy yli-inhimillisiä ponnistuksia!"

Hän lausui pousaamalla sanan: yli-inhimillisiä.

"Sota ei ole hauskaa", hän jatkoi. "Muistan aina, kun saksalaisia odotettiin Helsinkiin ensi kerran. Se oli elokuussa vuonna 1914. Muistan ilmielävästi: se oli elokuun viideskolmatta päivä. Saksalainenhan saattoi tulla pommittamaan Helsinkiä milloin tahansa. Asuin silloin siellä. Ei ole leikkiä sellaisten repivien, raatelevien kranaattikapsäkkien saanti niskaansa! Ei minua huvittanut yhtään koko lysti! Ja eräänä yönä jyrähtää koko talo niinkuin olisi tykeillä ammuttu. Mokomaa! Pukeudu keskellä yötä, ja odota päivän valkenemista ... että mitä se oikein oli ollut. Mutta silloin minä päätin, että muutan Helsingistä loitommalle... Siitä saakka olen asunut täällä, ja nyt..."

Tarina oli Tistelbergille tuttu; koko kaupunki siitä tiesi, kertoi omalla tavallaan: nimittäin että siinä talossa, jossa Keretti oli asunut, oli portti yöllä, myöhästyneiden yökulkijain tullessa, paukahtanut, ja siitä oli Keretti säikähtänyt niin että muutti tänne pois Helsingistä, uhkaavan sodan jaloista.

Tistelberg kysyi:

"Mikä se pamahdus ja jyrinä sitten oli?"

"Mikä?" toisti runoilija. "Olipahan vain ... hehe ... jokin paukkuva portinpuolisko. Joku ilkeyksissään sitä paukutti. Eiväthän kaikkien hermot sellaista kestä. Sitä olisi pelästynyt kuka tahansa. Pom, pom, pom ... ja sitten ikäänkuin kranaatista, kun se räjähtää. Hahaha. Olipa se pommi." Hän nauroi venytellen, laiskasti. – "Mutta mitä helkuttia saksalaisilla nyt olisi tekemistä täälläkin?"

"En tiedä."

"Mutta minne he täältä pyrkisivät marssimaan? Mitä te luulette? Pietariinko?"

"Niin, hm ... jaa..."

"Pietariinko? Turha yritys. Se on lujasti linnoitettu ... tuskin he sitä... Ja – ei suinkaan täällä meillä nyt mitään kapinaa valmistella."

"En tiedä."

"Se olisi hullun tuuma. Mitä me sellaista vastaan kuin Venäjää mahtavaa keisarikuntaa! Vai mitäs te arvelette?"

"En tiedä", toisteli Tistelberg yhä.

Muut herrat juttelivat yhä edelleen omassa ryhmässään, ympäröiden innokkaasti ja perusteellisesti selittelevää toimittaja Idelliä.

"En tiedä, en tiedä", huokaili Tistelberg Keretille.

Silloin tuli sisään pastori Myötyrin rouva, vanhahtava, pitkä, kellertävä ja laiha. Hän meni miehensä luokse, pani hellästi kätensä hänen olalleen ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Rakas ukkoseni, minä luulen, että meidän pitäisi jo alkaa. Juhlasali on miltei täynnä väkeä... Näyttää oikein onnistuneelta... Kello on jo vähän yli puoli kahdeksan."

"Jahah, jahah ... aletaan sitten", vastasi pastori.

Keretti hätäili:

"Ja, helkkari, nyt minäkin tässä unohdin työni viimeistelyn, tuon sodan tähden. Valvoin viime yönä aivan aamun valkeamaan kirjoittaen tätä runoa, juhlarunoa. Mutta johtui äsken mieleeni, että muutamia kohtia siitä voisi muuttaa; sellaisia sivuseikkoja kylläkin kuin olisiko pantava 'väristen', pro 'vavisten'. Sillä jos sanoo 'väristen', tulee sanaan jotakin tiukempaa, tuskallisempaa; tuo on hiukan kuin terävä ase, joka tunkee lihaan, hermoihin. Vai mitäs te tästä asiasta arvelette, insinööri Tistelberg?" lopetti hän verkalleen, siristellen toista silmäänsä.

"No, en tiedä; en ole runouteen perehtynyt", vastasi Tistelberg.

8

Tistelberg oli koettanut väistyä Keretin tieltä syrjään, mutta runoilija seurasi perässä. Niin olivat he tulleet eteisovelle. Siinä sanoi Keretti:

"Jos tahdotte kuulla ... niin lukisin teille mielelläni runoni ... ennen esittämistä. Olisi hyvä, että joku sen kuulisi. Mennään pukuhuoneeseen. Korjaan siellä nuo mainitut kohdat, ja sitten voin lukea ääneen... Minä olin tätä runoa kirjoittaessani kummallisessa tilassa ... ikäänkuin jossakin valomeressä, eteerisessä, korkeassa; kaikki hetkellinen katosi ympäriltäni. Kirjoitin sen ihan kuin itsestään. Niin, aivan kuin ilman omaa aikomustani helähti korvissani soimaan nämä alkusäkeet, joten sain ne pistää paperille heti valmiina."

Ja Keretti alkoi lausua, verkkaisella äänellään ja yhä kovemmin ja kovemmin, runonsa alkusäkeitä, kohottaen tuon tuostakin kättänsä ilmaan. He seisoivat nyt eteisen puolella, jossa kuhisi väkeä, kirjavaa juhlayleisöä päällysvaatteitaan riisuen tai edestakaisin kävellen. Joku nainen riensi ulko-ovelta insinööri Tistelbergin luokse, tumma ja hieno kappa yllä, ja sanoi, hyvää iltaa toivotettuaan:

"Antakaa anteeksi, insinööri ... mutta tahtoisin tietää, onko insinööri Tarkkanen täällä? Missä hän mahtaa olla? Miehelläni olisi hänelle asiaa."

Keretti lausui Tistelbergin takana ja vieressä runoaan, sikäli minne tungos heitä milloinkin hiljalleen työnteli.

Tistelberg ei tuota naista tuntenut; mutta tiettävästi he olivat tuttuja, jossakin toisilleen esitettyjä, koska rouva hänet tunsi. Naisen ääni oli hapuileva, melkein sammalteleva; hän ikäänkuin haki avuttomasti sanoja, äänensointukin oli ruotsinvoittoista, hän ei siis oikein osannut suomea. Hänen kasvonsa näyttivät huonohipiäisiltä. Tistelbergistä hän vaikutti vastenmieliseltä. Tistelberg ajatteli: – Mikä lienee porvarisrouva, touhuileva, ja tärkeä niinkuin kaikki muutkin täällä.

Rouvan keralla tuli Tistelbergin luokse joku pitkä ja tummaverinen mies. Tistelberg neuvoi kysyjää ruokasaliin, jossa kai insinööri Tarkkanen vielä oli, ja käveli sitten edelleen Keretin kanssa juhlasaliin. Tungos tukki heiltä tien; pujoteltuaan hetken ihmislaumassa, jossa haiskahteli välistä hajuvesiltä ja jossa ilma alkoi kuumeta, pääsivät he vähitellen näyttämön eteen, pukuhuoneeseen mennäkseen.

"Mitäs arvelette runostani?" kysyi häneltä Keretti verkakseen, veltolla äänellään.

"Mikäpäs vika sillä! Onhan se ... onhan se...", myönteli Tistelberg.

– Kukahan tuo nainen oli? ajatteli hän, tai ei oikeastaan ajatellutkaan: tunsi vain kuin jotakin kaukaista, salaisesti.

"Kyllä se minun mielestäni pitäisi kelvata", sanoi Keretti. "Se on tavallaan palautumista entisiin aikoihin, ensimmäisiin runoihini, joita silloin kiiteltiin."

Keretti mainitsi muutamia kiittäjien nimiä, niitä ja niitä kirjailijoita ja arvostelijoita.

"Satutteko te muistamaan ... tai tuntemaan niitä?" kysyi hän, ja kuunteli sitten tarkkaavasti hidastelevaa vastausta:

"Niin noita arvostelijoitako? Tai runojanne? Kyllä ... kyllä... Ne ovat minusta hyviä, herättivät huomiota ... tai olivat minusta hyviä."

"No ainakin tämä on yhtä hyvä", vakuutti Keretti. "Pitäisi siinä olla sisältöä ... ja muodon minä nyt ainakin hallitsen monta vertaa paremmin kuin siihen aikaan. Monta vertaa! Luenpa sen teille ... koska kerran tunnutte harrastavan runoutta. Mutta kuinkahan paljon minä voisin tästä työstäni vaatia juhlien hommaajilta ... tai Suomalaiselta Seuralta: sekös nämä iltamat on järjestänyt, vai kuka? Voisinkohan pyytää kolmesataa markkaa?"

Keretti oli seisahtunut keskelle käytävää, jossa hän vetäytyi ihmisten edestä vaistomaisesti milloin askelen oikealle, milloin vasemmalle tai antoi sysiä itseään hiukan takaperin, mutta palasi aina Tistelbergin eteen. Siristeli toista silmäänsä hermostuneesti ja uudisti kysymyksensä:

"Tuntuuko summa teistä paljolta? Eikö? Ei sen, jumaliste, pitäisi ollakaan paljon – näinä tällaisina aikoina: tulevat yhä kalliimmiksi. Lihakilo maksaa ... mitä lieneekään! Ja leipä...! Kannattipa tämä sota tosiaan ... mokoma maailmanmylläys. Ja täytyyhän runoilijankin elää! Ei suinkaan hän pelkällä ilmalla ... eikä innostuksella! Siis, mielestänne voisin tuota kunnon seuraa taksoittaa ... kuinka paljon?"

Tistelberg ei asiaa tietänyt: ei hän ollut edes Suomalaisen Seuran jäseniäkään, kun asui paikkakunnallakin vain ajoittaisin.

"Te siis arvelette, että seura jaksaisi maksaa kolmesataa?" jatkoi Keretti. "Ainakin minä – sen aion pyytää. Ja, helkkari, huokea maksu tämä on vielä siihen nähden mitä muut runoilijat nykyään ottaisivat."

Keretti sanoi erään jo äsken mainitsemansa runoilijan nimen. Sitten naureskeli hän:

"Se poika osaa ottaa... Ja usein tavarasta, jossa ei ole järkeä yhtään ainoaa riviä. Hehehe, ei yhtään ainoaa riviä."

Tistelberg ja pauhaava, puuskuttava Keretti olivat tulleet näyttämön pukuhuoneen ovelle, jonne heidän vaistomaiset askelensa veivät. Tistelberg ei Kerettiä paljon kuunnellut. Hän katseli taakseen saliin, ajatuksissaan. Elottomalta näytti hänestä sali; seinissä oli harmahtava pohjavärinä, katon risteilevät kannattimet ja puiset, ohuet seinäpilarit olivat maalatut kiiltävällä värillä valkeiksi; koristuksina ei muuta kuin näyttämön kahden puolen pari tyhjää lipputankoa, joihin ei ollut tohdittu vetää lippuja, sekä pitkillä seinillä jälleen noita kuusenhavuköynnöksiä: hautaseppeleitä.

... Sillä naisella, joka oli Tistelbergiä puhutellut eteisessä, oli ollut pehmytlaskoksinen puku: sulavia, paisuilevia laskoksia paljon. Sen muisti Tistelberg nyt, tässä väen huminassa. Hän oli seisonut runoilijan kanssa juhlasalin ovella, kun rouva riisui kappaansa, tai joku sitä auttoi hänen yltään. Ja pehmytmuotoinen vartalo oli naisella ollut.

Pukuhuoneessa riensi Keretti kohta hakemaan pöytää, jonka ääressä saattaisi vähän kirjoittaa, ja kyseli hätäisesti, oliko insinöörillä lyijykynää.

"Eikös sellaisella runoilijalla kuin sinulla ole kynää?" hekotti hänelle huoneen taustalta pistävä ääni, keskeltä sekasortoa: kulisseja oli seinää vasten kumollaan ja muitakin näytäntövehkeitä oli sinne kasattu. Sähkölamppu valaisi tuota loukkoa. "Sinullahan pitäisi olla säiliökynä", jatkoi ääni.

"Niin pitäisi, niin pitäisi", myönsi Keretti ajatuksissaan. Löysikin hämärässä jonkin vapaan pöydännurkan ja ryhtyi siinä kumarassa korjailemaan, tohisten ja hikeä otsaltaan pyyhkien: ahtaassa huoneessa olikin kuuma. Sitten hän katsahti ympärilleen, aikoen ruveta lukemaan runoaan. Tuon sähkölampun alla näki hän Birger Bengelssonin, kaupungin suurimman kauppiaan pojan, vetelehtijän ja kaikentekijän, jota kutsuttiin maisteriksi. Oli siellä joku toinenkin henkilö: Birger sommitteli erään näyttämöllä esiintyvän kaupunkilaisen naamioitusta. Ja olipa kolmaskin: saman pöydän toisessa päässä, jonka toisessa Keretti korjaili runoaan, istui hiljainen postimestari Mölsé eli Mölsä vaiteliaana ja masentuneen näköisenä kuin miltei aina, edessään lasi ja karahvi jotakin punaista ryypättävää.

Kyösti Keretti vilkaisi postimestarin juomaneuvoihin, maiskuttaen ajatuksissaan pari kertaa suutansa. Puheli sitten jälleen jotakin runostaan tilapäiselle tuttavalleen Tistelbergille, jolle oli jossakin esitelty, missä, sitä ei Tistelberg muistanut. Bengelsson nauraa hekotteli naamioitavalleen: "Minä maskeeraan teistä, joka joudutte olemaan teatterihunsvottina, vaaleaverisen ja oikein kiltinmuotoisen nuorukaisen – tuon neiti Suomelan kiusaksi: vastoin hänen tarkoitustaan... Neiti Suomela, – demagogi, kansallisintoilija! Mikä idiootti!"

Lavalta kuului kulissien siirtelyä, vasarannaputusta, pingotettuja vuoropuheluita ... ja löyhähti jälleen kuusten haju. Kuusia oli joskus tapana käyttää kulissien asemesta.

"Pieni lasi viiniä ... se olisi jotakin", sanoi Kyösti Keretti. "Ja olisipa se välttämätöntäkin, kun täytyy esiintyä: tunnen ääneni käheäksi, – noiden märkien ilmojen seurausta."

"Eikö liene äänesi syntymästäsi sellainen: määkimisestä käheä lukkarin pojan ääni", sanoi Birger Bengelsson ilkeästi. "Ja, kuules, eihän äänenkäheyttä korjata viinillä, vaan keitetyllä punssilla, tiedätkö sinä sen?"

"Samapa se, mitä saisi, punssia tai tuollaista – viiniä", sanoi Keretti väsyneesti. "Äskettäin tarjottiin eräässä paikassa lasi viiniä ... tuollaista aivan oikeaa, kuin ennen sotaa; hyvältä se maistui ... virkisti niin."

"Jopahan tässä enää oikeat viinit", virkkoi vihdoin kallellapäin istuva postimestarikin. "Viiniä? Vai sitä puuttuisi! Pirtua tämä on, neljännes jos lienee viiniä seassa, väriksi ja kuvitelmaksi: tämän Pariisin-kävijän, Bengelssonin keksintöä. Miksikähän sinäkin, Bengelsson, kun pääsit Pariisiin, et juonut itseäsi kuoliaaksi?"

Postimestari kysyi sen ärtyisesti. Sitten hän huokasi.

Bengelsson nauroi, ja vastasi hiukan ylimielisesti ja opettavaiseen sävyyn: "Kuules, kuoliaaksi juovat itsensä ainoastaan suomalaiset. Pariisissa on kulttuuria."

"Ja mitäpä jos itsensä kuoliaaksi joisikin", vastasi siihen postimestari jonkinlaisella vakavuudella ja intohimolla. "Mitäpä täällä muutakaan tekee, – maailmassa: juoda ... ja syödä."

Hän heilautti uhitellen pörröistä päätänsä. Bengelsson nauroi hänelle jälleen suopeasti. Sitten kysyi hän Keretiltä:

"Mitä – sinun taitaisi tehdä mieli tuollaista? Mikset tilaa: kyllä sitä ravintoloitsijalta saa, vaikka sotalaitos onkin sodan aikana kieltänyt väkijuomat, muodon vuoksi vain, tietysti: se kielto koskee raakaa ja hölmöä sotamiestä, kuten yleensäkin moukkia, ei upseereja eikä gentlemanneja. Hehehe, idioottinen kielto: sellainen ei voisi rauhan aikana ollenkaan soveltua..."

"Kyllä sitä pitäisi saada", huokaili Keretti punottavaa otsaansa sipaisten. "Täytyisi selvittää kurkkua. Mutta ... mutta..."

"Sinulla ei satu olemaan rahaa?" kysyi Bengelsson.

"Ei ole, helkkari!" puuskaisi Keretti. "Mutta minulle tulee piakkoin ... ehkä aivan kohta: tästä runosta. Kenties jo tänä iltana. Ja jos sinä ... sinä..."

"Eikö rouvasi enää sinulle rahaa annakaan", uteli Bengelsson nousten pystyyn ja seisten siinä paidanhihat käärittyinä ja väriliitu ohuissa, valkeissa, pitkissä sormissa.

Keretti kirosi, viattomassa muodossa. Hän huudahti: "Rouvaniko? Anna? Mitä sinä...? Nainen tietysti antaa. Mutta tämä aika! Minulla oli kyllä rahaa. Sievoinen omaisuus. Mutta mitä on nykyään jokin kuusi-, seitsemänkymmentä tuhatta? Ennen se oli paljon. Nyt on rahan arvo muuttunut, ja huononee päivä päivältä. Se on kuin koroillaan eläjien rosvoamista: heidät riistetään puhtaaksi ... nyljetään elävältä."

"Etkö sinä osaa rahojasi kartuttaa?" kysyi Bengelsson. "Huono ekonomi!"

"En huonompi kuin sinäkään. Satoja tuhansia olet kai itse hellittänyt – Pariisissakin..."

"No, en sinua siitä moitikaan", vastasi Bengelsson. "Täytyyhän ihmisen nähdä maailmaa ja elämää. Varsinkin taiteilijan, kuten sinä: taiteilijalle se on selvä välttämättömyys, muuten ei hänestä tule suurta."

"Niin, niin?" äänteli Keretti kysyvästi.

"Täällä saa muuten kyllä laskuun", sanoi Bengelsson. "Sellainen ravintoloitsijan tuttu kuin sinä ... vanha kundi..."

Keretti huudahti loukkaantuneena:

"Pitäisi saada laskuun! Ainakin minun. Luulisi tosiaan. Satoja puteleita olen täällä tyhjentänyt ... valehtelematta satoja. Ja hyviä aineita: konjakkia, oikeita liköörejä, Unkarin viinejä. On niitä vain yksi ja toinen pullo kallistettu. Mutta nyt, kuinkas onkaan: vaikka olen tuonut tirehtöörille tuhansia markkoja, niin, Jumala tiesi, kuinka monia tuhansia, – kun pyydän vaatimatonta luottoa, muutamia satoja markkoja: ei anna. Sellainen lurjus! Hävyttömyyttä, jolle ei uskoisi olevan vertaa!"

Keretti oli katkera. Hetken vaiti oltuaan hän lopetti:

"Kyllä osaa olla suorastaan sika!"

Postimestari sanoi arasti Keretille: "Olisihan täällä hiukan, – vai mitä Bengelsson? Tämä herkku on Bengelssonin kustantamaa, tämäkin."

"No, jos saan!" innostui Keretti. "Ainoastaan kulauksen ... vaikka samasta lasista. Kai minä sinun lasistasi saan maistaa, Bengelsson? Se niin virkistäisi kurkkua... Ja sitten lausun tässä kenraaliharjoitukseksi."

"Kuka se nyt toisen lasista, Keretti? Tilataan uudet", vastasi kauppiaan poika. "Etkö sinä olekaan gentlemanni. Ehkä tekin, insinööri, maistaisitte sekoitustani", jatkoi hän Tistelbergin puoleen kääntyen; "olen kyllä teidät kadulla nähnyt, ja olen teistä sattunut kuulemaan paljon, paljon, mutta emme ole esitettyjä. Viime talven oleskelin melkein kokonaan ulkomailla."

Bengelsson esitteli itsensä insinöörille, tilasi sitten lisää laseja, ja kaikki kolme, Keretti, Bengelsson ja Tistelberg asettuivat postimestarin luokse juoman ääreen, jonka kokoonpanoa ja hienoutta Bengelsson nyt selitteli: niitä ja niitä esansseja oli hän siihen sekoittanut, – antanut sekoittaa tuolla hotellin keittiössä, – kutakin juuri sen ja sen verran, ei kymmenesgrammaa enempää. Sitten kertoili Bengelsson leveästi ulkomaanmatkastaan: kuinka vaikeaksi nykyään kävi saada oikeita liköörejä, ja kuinka mahdotonta ulkomaille oli päästä, – sellaisen luvan saaminen vaati suurta taitoa ja notkeutta, ainoastaan sangen tärkeissä asioissa saatettiin sinne laskea. Hänen oli täytynyt, tai hän oli saanut, tutustua Helsingissä paitsi korkeihin venäläisiin sotaherroihin myöskin moniin englantilaisiin ja ranskalaisiin diplomaatteihin; hän mainitsi joukon hienoja nimiä, joiden omistajien kanssa hän oli sinä. Matka oli kulkenut Norjan kautta, Pohjanmeren yli Skotlantiin, hermoja koettelevissa vaaroissa, miinakenttien läpi ja saksalaisten sukellusveneitten uhalla. Mutta Pariisi, sen huimat ilot, maksoikin sitten vaivan. Bengelsson oli varma Englannin ja Ranskan ja Venäjän voitosta, samoin kuin äsken Rolf Idell: noissa maissa oli älyä, jota vanha kulttuuri tuo mukanaan, ja Venäjällä puolestaan moukkia uhrata. Lontoon ja Pariisin ravintolain ylellisyyttä ja iloa hän kuvaili niin värikkäästi, etteivät nämä kuulijat, paitsi Keretti, voineet uskoa kuvausta oikein todelliseksi. Jopahan siellä sellaista olisi näin keskellä sodan ankaruutta. Mutta mitä oli Birger ulkomailla tehnyt? Sitä hän ei selitellyt; tärkeitä asioita, valtiollisia, ei hänelle tietysti ollut uskottu: olihan mies suuri suupaltti ja kerskuri. Mutta ihme hän oli vain ollut tunkeutumaan ulkomaillekin, siellä isänsä rahoilla huvitellakseen ... tällaisena aikana!

Näyttämöllä soi nyt kello, ilmoittaen juhlan alkamista, ja Keretti hypähti kömpelösti ylös paikaltaan:

"Runo!" hän hätäili. "Kenraaliharjoitus. Sano sinä nyt, kunnon Birger, kuinka minun olisi esiinnyttävä? Istuttavako vai seisottava? Miten pideltävä joutavana olevaa kättä? En ole esiintynyt kuin pari kertaa ennen ... enkä muista."

"Mitenkä esiinnyttävä?" toisti Bengelsson. "Tietysti sinä istut, lavalla: keskellä näyttämöä, hahaha. Taikka, kuulepas: kyllä sinä voisit seisoakin. Sinä seisot keskellä lavaa, ja sinulla pitäisi olla sylinteri päässä. Onko sinulla sylinteri mukana?"

"Eihän... Tarkoitan, että kyllä sylinteri mukana on, mutta en suinkaan minä sylinteri päässä nyt?" epäröi Kyösti Keretti. "Olisipa sekin ... koomillista ... hahahaa."

Muutkin nauroivat.

"No niin... Tietysti sinulla pitäisi olla sylinteri päässä", intti Birger Bengelsson itsepintaisesti. "Mutta koska kerran olet niin itsepintainen, niin – esiinny suomalaisiksi. Niin, ja eihän Runebergillakaan, muistopatsaalla, tarkoitan, hehe, ole sylinteriä päässä. Mutta näin sinun on seistävä: toinen käsi povelle pistettynä kuin Napoleonilla; katse suoraan eteen ja vähän ylös luotuna; toinen jalka ikäänkuin maahan polkaistuna. Se on sinulle hyvin sopiva asento ... sinä olet tunnettu runoilija."

"Niinkö luulet?" kysyi Keretti epäluuloisesti.

"Niinkö luulet? Kuinka sinä sellaista kysyt!" nuhteli Bengelsson. "Tietysti sinun täytyy seisoa juuri niin; se ei ole pelkkä luulo."

"No – minä seison", vastasi Keretti, hommautui huolella asentoon ja alkoi lukea. Bengelsson korjaili siinä vielä hänen asentoaan: jalkaa enemmän harppaavaksi, päätä pystymmäksi, veti pari sormea ulos liivinnappien välistä. Sitten Keretti luki.

"Älkää niin kovasti, kuuluu saliin", ehkäisi postimestari hiljaa.

"Antaa kuulua!" yllytti Bengelsson.

Ensin Keretti lausuikin matalalla äänellä. Mutta sitten ääni koveni, tullen jäykkinä, raskaina puuskauksina, kurkkua täristäen, läähättävinä, pitkiksi venytettyinä huohotuksina, sakeni jonkinlaiseksi jyminäksi, kunnes joku pujahti näyttämöltä lausujaa hillitsemään: se oli neiti Suomela, pieni, rasittunut, ryppyinen nainen; hän sanoi pastori Myötyrin aloittavan heti juhlapuheensa, joten täällä oli oltava siivosti. Runoilijalle tuli kiire: hänen oli näet esiinnyttävä toisena, kohta pastorin jälkeen. Mielenliikutuksestakin vavisten lausui hän nyt runonsa. Se oli nimeltään Vuorivaeltaja, – jonkinlaisilla alpeilla kulkeva sankari. Alla, vuorten juurella oli kääpiöitä, typeriä poroporvareita, kirkkoineen, kouluineen; ainetta palvelevia yleisihmisiä, narrillisten ennakkoluulojensa orjia. Vaivaiskoivuja kasvoi vuoren alarinteellä; mutta ylhäällä ruusuja, ja siellä oli säkenöivän kylmä pakkasilma, ankaran järjen selvyys. Vuorivaeltajan oli taisteltava kääpiöitä vastaan, jotka tarttuivat häneen kiinni, päästäkseen hänen mukanaan juomaan jumalien nektaria; mutta hän löi kääpiöt maahan, asteli tietään heidän ruumiittensa ylitse. Hän halveksi heitä, pilkkasi noita kirkon koirankuonolaisia ja tyhmyyksien orjia. Ja korkeimmalle huipulle päästyään hän sinkosi heihin salamansa – kuin Zeus maan asukkaihin.

Runon loppuun oli liitetty eri mitalla tehtyjä säkeitä, jotka selittivät, että tuo vuorivaeltaja merkitsi valoa ja valistusta ja kääpiöt tietämättömyyden valtaa.

"Idiootti!" kuiskasi Bengelsson oudolle herrasmiehelle, jonka peruukkia hän juuri sovitteli paikoilleen. "Puolustelee ... pelkää jo yleisöä..."

Postimestari katseli ja kuunteli Kerettiä kärsivällisesti, mutta kummastuneen näköisenä, joskus huvittuneena naurahtaen ja kulmiaan tuskastuneesti rypistellen; lausujan saarnaava, jauhava ääni repi hänen korviaan. Jälleen tuli neiti Suomela näyttämön ovesta; pastori Myötyrin ääni kuului jo lavalta, mutta silloin Keretti parhaiksi lopettikin, kysyen Bengelssonilta ja muilta:

"No – miltäs tämä minun runoni tuntui? Kai se menee ... vai kuinka?"

"Sehän on vallan erinomainen runo!" huudahti Bengelsson. "Tahti vain pitäisi olla hieman hitaampi, ja lausua matalammalla äänellä, –matala tarkoitettuna musikaalisesti: siis möreämmällä äänellä. Runohan on juhlallinen, jylhä sävyltään. Mutta, kuulehan, huomaan että sinun runoissasi on jotakin aivan erikoista sinulle, jotakin uutta, jota en ole missään tavannut. Nuo nelitavuiset riimit. Sellaiset kuin: värisevästi, ärisevästi tai jotain sellaista. Lisäisit niitä vielä. Ja eikö tuota yhtä kohtaa voisi panna kuulumaan esimerkiksi: karistavasti, varistavasti?"

"Niinkö? – Ei", sanoi Keretti. "Varistavasti! Sehän olisi –koomillista. Ja sehän olisi jo viisitavuinen riimi..."

"Kokonainen riimijuna. Ja sehän se juuri olisikin mestaruutta. Ja on sitä..."

"Hm – pitäisi olla!" myönsi Keretti. "Sen on arvostelukin huomannut. Mutta mahdotonta on minun tässä nyt mitään muutella. Ja – mitäs sitten te, insinööri, runostani arvelette?"

"Hyvä on, hyvä...", sanoi Tistelberg.

"Entäs – mitä te, postimestari?"

Postimestari oli vaiti, avuton; viimein hän sanoi hiljalleen:

"Mikäs ... kelpaahan se tähän tilaisuuteen. Ottakaa vain hyvä ryyppy ennen lavalle menoanne."

"Niin, hetki lähestyy", sanoi runoilija, kulautti lasinsa pohjaan ja alkoi kävellä otsa rypyissä nurkasta toiseen. Salin puolelta kuului torvisoittoa pitkän aikaa, ja sitten pastorin avauspuhe: lauhkea, lempeä, raukea ja ylimalkainen; sulavia, välistä hapuilevia sanoja jumalanpelosta, jonka pohjalle kasvatus oli rakennettava, ja, synkkään aikaan viittaamatta, elämänilosta, ahkeruudesta, kärsivällisyydestä; jälleen elämänilosta – taidosta nauttia Jumalan antimista ja sivistyksenkin jaloista saavutuksista: runoudesta, musiikista, nauttia, itseään niillä turmelematta. Yleensä elämäntaidosta, joka perustui vanhaan, koeteltuun kristilliseen uskoon.

Tistelberg ajatteli:

– Ei vihjausta nykyiseen maata uhkaavaan hätään: eihän siitä saa puhua, ja ainakin pappi pelkää! Ei maailmansodan syihin, kansain sielunelämän rikollisuuteen. Vain jonkinlaisia kultaisen keskitien filosofian alkeita. Kylläpä kannatti!

"Nyt se loppui", sanoi Bengelsson; kättentaputus, verrattain raukea, alkoi kuulua salista. "Alahan mennä palkeille, Keretti."

"Oikea suloinen saarna, pyöreän ja punertavan möhömahan, kuin porsaan!" hohotti Keretti, mutta tuli kohta vakavaksi. Neiti Suomela viittasi nimittäin hänet lavalle ... ja hänen oli mentävä.

"Idiootti", sanoi Bengelsson, kun Keretti oli kadonnut. "Lähdetään nyt salin puolelle katsomaan, miten se kuvapatsas siellä törröttää."

Postimestari ei hievahtanut paikaltaan; hänestä ei missään ollut mieluisempaa kuin näin, lasin seurassa. Jopa kehotti hän Tistelbergiäkin, kainosti ja arasti, jäämään vain tänne:

"Hyvähän tässä on olla", sanoi postimestari.

Birger Bengelsson meni.

Sillaikaa kuului jo seinän takaa Kyösti Keretin ääni, ensin hiukan värähtelevänä, sitten kiihtyneempänä, yhä harvemmassa tahdissa, huohottaen, ikäänkuin maan alta tuskallisesti puhaltaen, koettaen ukkosena jyristä. Postimestari naurahti aivan kuin ihmetellen ja nyökytteli alakuloisesti päätänsä. Birger Bengelssonin käytös runoilijaraukkaa kohtaan, kavala ja ilkeä, suretti Leevi Mölsää. Hän aikoi Tistelbergille nähtävästi puhuakin, mutta sanat eivät päässeet ulos hänen suustaan. Postimestari vain tirkisteli lasiinsa ja maistoi siitä silloin tällöin.

Joitakuita näytelmäasuun puettuja naisia ja miehiä tuli pukuhuoneeseen; he kävelivät siellä paperivihko kädessä ja vuorosanojaan muistellen ja palasivat sitten taas kulissien väliin.

Isidor Tistelberg ja Leevi Mölsä istuivat vaiti molemmat.

Tistelberg oli aikoinaan pitänyt tuon Keretin runoista: nehän olivat jumalattomia. Itse miestä ei hän ollut tuntenutkaan ennen kuin viime talvena. Ne runot olivat olleet arkisen, ns. porvarillisen, maailman kiusoittelua, uhittelua, ajan varsin yleiseen kuosiin. Ja jonkinlaista sankaruuden loistettakin oli Tistelberg niissä huomaavinaan; hänestä oli tuntunut kuin runoilija olisi ollut yksilö, joka oli valmis kestämäänkin jotakin uhittelunsa puolesta; ei laumaihminen sitä hapuilevaa, matkivaa lajia, jota hänen runonsa halveksivat, vaan jonkinmoinen järkkymätön väkivaltainen persoonallisuus, tietoisesti tekojensa seuraukset hartioillaan kantava, epäuskoinen, mutta sellainen, joka riemuitsi uskottomuudestaan. Epämääräistä oli Tistelbergin ihailu; kokemuksesta se ei johtunut; se oli omalla vauhdillaan kiihtyvää jatkoa entisen, jo menneen tai paraikaa menevän polven epäilykselle ja vapaa-aatteellisuudelle, – sen suuresti aatteetonta jatkoa.

Nyt hän oli nähnyt tuonkin Keretin, oikeastaan vasta ensi kertaa oikein läheltä, luussa ja lihassa, ja se näky saattoi hänet jonkinmoisiin ajatuksiin.

Postimestari aukaisi viimein suutansa:

"Nyt piispa pitää saarnaa. Mutta pastori saarnasi paremmin."

Kyösti Keretti, lukkarin poika, kuului näet ennen olleen nimeltään Piispa. Oli muuttanut nimensä Keretiksi jokin vuosi sitten, kun kansallisintoiset alkoivat vaatia ruotsalaisten nimien suomalaistuttamista. No, ruotsalainen ei hänen nimensä ollut; mutta tarjoutuihan yleisestä nimien muuttamisesta Keretille tilaisuus vaihtaa itselleen aatteidensa mukainen nimi.

"Kuitenkin, mitäpä niistä, – saarnoista, vanhoista ja hyvistäkään", jatkoi Leevi Mölsä. "Ryypätään me. Mikä on parempi, kuin ryypätä? Sehän on jotakin. Ja parasta onkin tehdä se ajoissa, ennenkuin hommaavat kieltolain tämän sota-aikaisen humpuukikieltelyn jatkoksi".

Tistelberg naurahti epäuskoisesti:

"Saanevatko kielletyksi ihmiset etsimästä iloaan?"

"Ja mitä se toimittaa? Miksi ei saisi ryypätä?" ihmetteli Mölsä. "Terveytemmekö vuoksi? Mitä me niin suurella terveydellä? Kunhan vain viihtyisimme..."

Tuli taas hiljaisuus pukuhuoneeseen. Lavalla Keretti pousasi; runo oli pitkä.

"Miksi ei ihminen joisi?" sanoi Mölsä jälleen. Hänen kielenkantansa alkoi vähitellen irtautua, mutta hyvin vaikeasti, ikäänkuin kainostellen, vaikka äänessä jo tuntuikin jonkinmoista itsepintaisuutta ja uhmaakin. "Miksi ei ihminen joisi! Viina on hyvää. Maailma on –sitä mitä on. Tappelevat siellä ulkopuolella, suurvallat. Minkävuoksi tapellevat, – ja mitäpä siitä! Ja meilläkin jo hoppuavat aina niistä sodan osakkaista. Halunnevatko mukaan? En tiedä. Mutta yksityisten asiat tässä pyrkivät menemään surkeiksi: kaikki kallistuu, eikä palkallakaan tahdo enää elää. Ei tule nyt liialti makeita paloja suuhun. Eikä entisiä hyviä punsseja: kolmisen markkaa puolikas maksoi ennen punssi! Oli se aikaa. Ettei ihminen älynnytkin silloin oikein juoda. Nyt ei ole kohta edes ruokaa, ei rasvoja ruokapöydällä, edes perheellekään..."

Mölsällä oli isonlainen perhe, vaimo, viisi lasta ja piikatyttö.

"Semmoiseen sitä joutuu", huokasi Mölsä. "Ja minkäs sille voit? Kärsi vain – tällaista aikaa. Kun eläisi maalla, siellä kaukana!"

Hän oli kotoisin sisämaasta, ainoastaan muutaman vuoden täällä ollut.

Ja yhtäkkiä laukesi siinä postimestarin kieli kokonaan, puheen sattuessa hänen menneihin aikoihinsa. Ensin hän jutteli koulupoikakertomuksia – asioita, jotka olivat Tistelbergille kiusa: mitä noista entisistä? Tistelberg himoitsi elämää. Mölsä nauroi makeasti koulupoikatoveriensa seikkailuille, onnellisena, haaveillen. Nautti varsinkin kaikista hieman aistillisilta hengähtävistä pikku tapahtumista. Sitten alkoi hän puhua rivoilta vivahtavia sukkeluuksia, koulupoika-ajalta, koirista ja jos jostakin, ja vähitellen rivonsekaisia vitsejä yleensä, talonpojista, maalaiskäräjistä. Tuli niitä muutamia myöskin Tistelbergin suusta, joskin kuivanlaisia. Ja viimein, talonpoikiin ja maalaisoloihin osuttaessa, postimestari johtui ylistämään haltioissaan joitakin kaukaisia korpikyliä. Siellä oli hänestä ihanaa, – mukavaa kesällä, mukavaa talvellakin. Hän ei ollut päässyt sinne moniin vuosiin, kun perhe sitoi häntä tänne. Mutta, oi niitä komeita, rauhallisia maisemia! Kelohonka-aarnioita sellaisia, joihin kirves ei ollut koskenut tuhansiin vuosiin! Ja järvet metsien keskellä, leppoisat järvet, ei tuo aina tuuleva meri kuin täällä. Tyyniä laaksoja, tyyniä harjuja, joilta näki tuhatsaarisia ulapoita. Ja järvissä kalaa: suuria lahnoja, maukkaita haukia; entä ahvenet, tuoreet, hiilillä tai voissa paistetut ahvenet; tahi sitten juuri nuotalla vedetyistä muikuista tehty keitto: voita niin paljon kuin sulaa, suolaa niin paljon kuin kastuu. Entä hapan, täyttävä leipä! Väkevät kahvit sen päälle. Sellaista se on siellä talonpojilla, talvisinkin, noilla yltäkylläisessä rauhassaan elelevillä. Onnellista väkeä, siinäkin suhteessa, etteivät osaa muukalaista nylkeä, vaan vierainaan kaikkia kestitsevät: niin elävät maailmassa ja sen pahoista tietämättä. Ovia ei siellä yöksi lukita... Ja minkälaiset ovat makuupaikat! Kesällä hämärät aitat, joiden nurkalla minttu lemuaa. Makaa siellä, vällyjen ja raanujen alla. Naisten hameita riippuu pääsi päällä orrella. Niin, makaile siellä ja tupakoi. Sitä paitsi löytyy talosta, jos oikein halu tulee, viinaakin: osaavat ne siellä sen keittää oikein puhdasmakuisen. Ja olutta: sellaista keittävät että jos tuopin juot, päässäsi humisee ja kielellä sihisee – kuin samppanja. Ohoi, on siellä talvellakin pirtin pitkässä pöydässä kananmunat, on sianlihaa, jonka herassa lampaanlihan köntäleet pehmenevät niin ettei hampaallaan tarvitse purra syödessä. Ja ruispuuroa, jonka sekaan on lohkottu lanttua, – imelää ruokaa. On hapanrokkaa: herneitä ruispuurossa. Sitä kun syö, niin...! Entä sitten ukkojen jutut pitkin tuvan penkkejä sellaisen aterian jälkeen, ennenkuin kaikki siitä kellahtavat ruokalevolle, makailemaan...

Birger Bengelsson pistäysi pukuhuoneeseen, notkeana ja nauraen:

"Nyt hän lopetti. Ja nyt taputtavat käsiään hänelle, idiootille. Seisoi käsi takin rintamuksessa kuin Napoleon, aivan kuin häntä usutin. Huomasitteko, kuinka minä häntä narrasin? Häntä täytyy narrata, se tekee hänelle hyvää."

Keretti tuli näyttämöltä, vielä vapisten, hikikarpalot otsalla. Kuin puolisokea hapuili hän hämärässä, pyyhki otsaansa, ja kysyi viimein Bengelssonilta, joka taputti häntä hartioihin:

"No, miltäs se minun lausumiseni sinusta tuntui?"

Bengelsson kehui häntä, moittien kuitenkin eräitä yksityiskohtia; paussit, jolloin Keretti oli luonut vaieten katseensa saliin, olivat olleet liian lyhyitä: niiden olisi pitänyt olla viisikin kertaa pitempiä. Ja sitten esitti Bengelsson:

"Pidähän nyt varasi, käy ottamassa palkkiosi ajoissa! Nyt on kassassa rahaa, ennenkuin muut karhut ennättävät jaolle."

"Niinkö?" äännähti Keretti. "Että eikö sieltä kaikille riittäisi? Ja sellainen työ kuin tässä runossa on ollut! Eipä soveltuisi kirjailijalle kahdeksan tunnin työpäivä ... kuten kaikki hampparitkin nykyään tahtovat! Ja luuletko sinä tosiaan, että..."

"Tietysti jättävät sinulle maksamatta, – jos olet naiivi!" vakuutti Bengelsson. "Parempi on, että pidät puolesi ja saat ravintoloitsijalta jotakin niilläkin rahoillasi..."

"Niin ... mutta... Ei kai nyt kolmesataa olisi liikaa? Henkinen työ, se on tosiaan raskaampaa kuin kivenvääntäminen!"

"Ota kolmesataa. Ota enemmänkin. Täytyyhän suomalaisuuden uhrata jotakin aatteensa puolesta", vastasi Bengelsson. "Tahdotko, niin minä lähden kanssasi puhumaan ravintoloitsijalle, että hän antaa sinulle tätä sekoitusta? Minulle hän ei voi olla antamatta!"

"No tule!" vastasi Kyösti Keretti ja lähti, ikäänkuin lihavaa ruumistaan työnnellen, pyrkimään kassaan, mukanaan Bengelsson, joka ovella mennessään nyökytti päätänsä ja iski silmää postimestarille ja insinöörille.

Postimestari ei ollut seurannut koko Bengelssonin ja Keretin keskustelua. Hitain ja hurmautunein ajatuksin hän pysyi yhä kiinni maalaismuistoissaan. Maalaiskylän ulkomuotoa hän nyt kuvaili, kaukaisen ja erillään korven helmassa elävän maalaiskylän, täydellisesti omillaan toimeentulevan. Kuvaili erästä kylää, mainiten sen nimen. Siellä oli rattoisaa, – varsinkin kesällä, oli ollut. Kylätie luikerteli talojen väliä, kaarsi peltojen. Siellä tien rapakoissa kellottelivat suuret ja lihavat siat. Talot olivat rakennetut neliskulmaan: yhdellä sivulla tupa, toisella aitat, kokonaiset junat vaate- ja makuuaittoja, kolmannella navetat. Ja navetoissa – maalaispiikasia. Katot vielä siihen aikaan tuohista tehdyt, eivät päreistä; välistä kiviäkin tuohien painona. Tuohien alla jäkälöityneitä piiruja, jotka katonharjalla punoutuivat ristiin kuin sormet kirkkoon istahtavan naisen virsikirjan ympärille. Pihoilla saunakukkia; kelpasipa niillä päivää paistatella. Tuulimyllyjä siellä täällä, – miltei joka talossa. Peltojen alla saunat, sisäänlämpiävät ja makeat. Isännät ja rengit, jopa naisetkin kylpivät yhdessä. Sellaista siellä on; mutta mitä täällä.

Leevi Mölsä huokasi, jäi sanattomana nököttämään.

Salissa kuului Onni Tarkkanen pitävän esitelmäänsä. Tistelberg arveli, että hänen velvollisuutensa oli mennä sitä kuulemaan, kohteliaisuudesta Onniakin kohtaan. Ja sitäpaitsi hän hiukan pelkäsi Onnin puolisoa, hänen katseitaan, jotka varmaankin olisivat tiukat, ellei apulaisinsinööri olisi kuulemassa hänen miehensä esitystä, tavallaan Onnin neitsytpuhetta julkisessa tilaisuudessa. Yksinpä sekin, että Tistelberg oli hiukan maistellut, saattaisi tehdä nuo silmät tavallista tuikeammin leimahteleviksi.

Postimestari jäi yksikseen.

Insinööri Tarkkasen esitelmä oli pitkä, arvokkaasti ja selvästi lausuttu ja asiallinen. Se käsitteli Suomen metsätaloutta. Siinä esitettiin runsas tilasto Suomen metsistä ja niiden laadusta; kuvattiin niiden hoitoa, millaista se oli tätä nykyä ja millaista sen tulisi olla. Mitkä suunnattomat vastaisuuden aarteet metsissämme piilivät, – pääsisimme kaikista valtiomme ja kuntiemme veloista, jos tuota aarrettamme osattaisiin oikein hoitaa ja käyttää, panna se, järjellisesti ja järjestelmällisesti sijoittamalla, kasvamaan korkoa. Tulevaisuuden Suomi voisi elättää kymmenen miljoonaa asukasta, tukemalla järjestelmällisesti hoidettua maanviljelystään metsiensä hoidolla. Ja ylijäämääkin jäisi kulttuurin kukkien viljelyyn, johon meillä kyllä oli lahjoja, Kalevalan runot luoneella kansalla.

Tistelberg oli asettunut seinustalle niin, että Onni Tarkkasen eturivissä istuva nuorikko saattoi hänet nähdä. Hän myönsi mielessään Tarkkasen esitelmän aivan oikeaksi; järkevä se oli, kiusallisenkin järkevä. Tistelbergiä tuskastutti. Miksi hän saliin sittenkin oikeastaan oli tullut? Yleisön joukosta hän haki salaa, siinä Tarkkasen nuorikon vuoksi nöyrässä asennossaan, joitakin kasvoja. Hän löysikin tuon äskeisen rouvan. Ja siinä Tarkkasen puhuessa hän ajatteli ja muisti viimekeväisiä ilonpitojaan sen kansanopistonjohtajan lesken kanssa. – Rouvan kasvot olivat kalpeat; vakavana hän näytti kuuntelevan, vakavana ja hartaasti, ikäänkuin huolestuneen hartaasti tätä perusteellista esitelmää, jonka kaikkia kohtia hänen lienee ollut vaikea ymmärtää: ruotsalaiseltahan rouva oli tuntunut hänen tuolla eteisessä lausumistaan vähistä sanoista päättäen. Silloin tällöin, kun ihmiset liikahtelivat tai huokasivat, humahteli salissa raskaasti. Ilma alkoi siellä lämmetä ja tulla hikiseksi ja ummehtuneilta hajuvesiltä lemahtelevaksi. Joku yski; viimein romisivat tuolit, esitelmä oli loppunut. Kun näki, kuinka kiireesti nuoriso nousi paikoiltaan, johtui ajattelemaan, että se oli tyytyväinen, kun esitelmästä oli päästy. Enin osa yleisöä kiiruhti eteiseen ja ruokasalissa olevaan bufettiin.

Tupakat sytytettiin ovilla, kahvikupit ja pullot alkoivat kilistä bufetissa.

9

Tistelberg meni ruokasaliin. Siellä, kirjavien juhla-asuisten tungoksessa, näki hän Kyösti Keretin juttelevan ruman neiti Suomelan kanssa. Roikkuvin käsivarsin seisoi Keretti neidin edessä ja puhui hoilaten: sanoi, että hän tarvitsi palkkionsa välttämättä juuri nyt; hänen vaimonsa piti saada uusi syyshattu, vihdoinkin, ja ne ovat sietämättömän kalliita, – kauppiaat nylkivät häikäilemättä, kuin siat.

"Millä tässä kirjailija kohta saa edes rääsyjä ylleen!" jatkoi Keretti. "Kyllähän neiti kirjailijan kohtalon arvaa, kun on itsekin tehnyt tuollaisen pienen näytelmän."

Ihmiset katselivat syrjästä Kerettiä. Joku hymyili. Neiti Suomelan pitkä kaula nytkähteli hermostuneesti.

Bengelsson liikkui loitompana, pitäen Kerettiä silmällä. Sitten työntäysi hän Rolf Idellin luokse, joka oli taas ennättänyt koota piirin ympärilleen ja puhui innostuneesti ja löi silloin tällöin, aina kun oli esittänyt mielestään tepsivän todistuksen, nauraen käsiään kupeisiinsa.

Neiti Suomela kuului kysyvän Keretiltä, eikö runoilija tahtoisi kuitenkin odottaa juhlien loppuun; eihän nyt syyshattua enää tänä iltana voisi ostaa. Ja neidillä oli vähän kiire. Siksi olisi Keretin odotettava. Muutenkin, kansalaisryhmä, joka oli tämän iltaman järjestänyt, oli aatteellinen seura: se ei voisi oikeastaan maksaa niin paljoa, neljääsataa markkaa.

Keretti joutui pulaan ja hämilleen.

"Niin, niin, ei kylläkään tänä iltana hattua. Se on selvä", sanoi hän, ja antoi tulla lopuksi: "Mutta tarvitsisin ja tahtoisin nyt muutakin ... päähän menevää kuin hattua."

Jotakin varoittavaa ja säälittelevää puhuen neiti Suomela suostui närkästyneenä hänen toivomukseensa ja katosi eteisen puolelle, kassaan. Keretti harppaili hänen vieressään.

Rolf Idell puhui sodasta, ympärysvaltoja kehuen. Osa yleisöä hääri bufetin luona. Tuossa nyökytti joku Tistelbergille päätänsä: Akseli Jorvas, perheineen asettuneena ruokasalin suurimman pöydän ääreen, ikäänkuin huomatuimmalle paikalle, itse turpeana ja punaisena, leukaparta huonosti ajettuna, särpien suurta omenahyveannosta, silkissä kahiseva rouva pystyssä päin, hapan ilme huulillaan, ikäänkuin tuo herkku, jota hänkin söi, olisi ollut hänelle liian tavallista eikä olisi maistunut. Kylmästi ja tuskin huomattavasti hymyillen katsahti hänkin insinööriin, joka oli tutustunut Jorvaksiin, kun oli Tarkkasen kanssa käynyt heidän talossaan merkitsemässä Akseli Jorvaksen sahanpaikakseen ostamaa uutta palstaa. Sitten rouva kääntyi jakamaan kermaisia ja sokerisia annoksia kolmelle, neljälle lapselleen. Maalaiskermaa, nousukaskomeita. Muitakin tuttuja tapasi Tistelberg siellä ja täällä, vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa ja erosi heistä. Rolf Idellin ääni ja lapselliset naurunremahdukset kaikuivat nyt ylinnä salissa. Pöydät olivat täynnä varsinkin rikastuneita maalaisia. Koulupoikia ja muutamia yksinäisiä, vanhaan ikään päässeitä neitejä seisoskeli orpoina ja avuttomina seinävierillä.

"Kas, niin, siinähän olet, Isidor", sanoi hymyilevä Onni Tarkkanen erään pienen pöydän takaa, jonka ympärillä istui muitakin. "Tulehan tänne. Taitaisi koitua juuri sinulle pieni työ."

Onni Tarkkasen vieressä kyyrötti hänen kelmeä rouvansa, pöydän toisessa päässä joku lihava, kookas ja punainen naishenkilö, ja toisella puolella pöydän pitempää sivua, selin Tistelbergiin, tummaverinen mies hartiat koukussa, ja tämän tumman ja keltaihoisen vieressä jälleen se rouva, jota Tistelberg äsken oli hieman johtunut ajattelemaan, –puhuen nopeasti ja sotkien, melkein pärpättäen: koettaen päästä mukaan keskusteluun, jota varsinkin tuo tumma herra tuntui pitävän yllä.

Onni Tarkkanen kysyi, oliko seura hänen rakkaalle apulaiselleen tuttua, ja esitteli sitten hänelle lihavan naisen jonakin arkkitehtinä, ja herrasparin jonakin tohtorina ja hänen rouvanaan; hajamielinen Tistelberg ei yleensä oikein kuunnellut nimiä. Tohtori ja tohtorinna mainitsivat olevansa hänen kanssaan jo ennestään tuttuja. Missä hän oli heidät nähnyt? Sitten selitti Tarkkanen:

"Tohtori Oljemark aikoo ostaa huvilapalstan, tai on kaupat jo melkein tehnyt, ja meidän olisi se mitattava ja kartoitettava, yleensä suoritettava kaikki se vähäpätöinen, mitä ammattiimme kuuluu. Rouvat tässä puhuvat huvilapiirustuksista, joita neiti arkkitehti ryhtyy laatimaan – ensi kevääksihän se oli?"

"Ensi kevääksi", vahvisti tohtori. "Sen täytyy joutua siihen kuin otan lomani. Kesäkuun viidenneksitoista; silloin muutamme heti sinne. Jos nyt lasketaan perustukset ja keväällä rakennetaan, niin valmistuuhan se."

"Oh, Severi on aina niin tarkka ajoista!" huudahti tohtorinna. Tohtori vilkaisi rouvaansa ja heilautti päätänsä.

"No, meistä ei viivytystä", myhäili insinööri Tarkkanen. "Tämä Tistelberg ... tämä meidän Isidor on näppärä mies. Pikku homma. Mutta jos tosiaan haluatte, että minä, – tai me molemmat, Tistelberg ja minä, ja kaipa vaimonikin, lähtisimme valitsemaan sieltä sopivinta kohtaa rakennukselle, katselemaan, mihin ilmansuuntiin kukin kolkka käännetään, niin..."

"Kyllä, kyllä me tahtoisimme!" huudahteli tohtorin rouva. "Minä niin mielelläni olisin teidän kanssanne, insinööri Tarkkanen, ja tekisin kävelymatkan... Mutta Hildurille minä olen jo sanonut, että minä haluaisin omaan puoleeni rakennusta siniset laudoitukset nurkkiin ja ikkunoihin... Ja ikkunoihin kukkia ... ja ... ja..."

"Kukkasetko sinusta on arkkitehdin tehtävä?" huomautti hänelle tohtori hieman pisteliäästi.

"Ei, ei, mutta...", alkoi hänen rouvansa.

"Mutta sen sijaan", jatkoi tohtori vaimoaan kuuntelematta, "on tärkeää, että seinät tulevat oikeihin ilmansuuntiin: että aurinko pääsee tasaisesti kaikkiin huoneisiin paitsi ei keittiöön ja minun työkamariini. Minä työskentelen kesälläkin. Jos me siis saamme insinööriä, tai insinöörejä, vaivata, niin..."

"Vaiva on vähäinen!" vastasi Onni Tarkkanen auliisti. "Ja samalla saamme omankin hyötymme: teemme pyykityksen ja kartan, joita pyydätte."

Nyt puhuivat naiset, – tohtorinna, insinöörskä ja arkkitehti, jota tohtorinna oli nimittänyt Hilduriksi, suurempaa hälinää pitäen kuin miehet. Etenkin tohtorinna; hän koetteli selitellä, usein sekautuvin sanoin, arkkitehdille, minkälaiseksi hän toivoi omaa puoltaan huvilasta, – jos mies antaisi rakentaa hänelle tosiaan oikein oman puolen. Yksi suuri huone se olisi, tai kaksi pientä huonetta, joista toinen aivan pieni, hyvin vaatimaton; hänen huoneissaan pitäisi olla maalaamattomat hirsiseinät, eikä makuukamarissa juuri muuta kuin leposija. Arkkitehtineiti naurahteli kirkkaasti rouvan sanoille, ikäänkuin jollekin hassutukselle. Ja rouva Tarkkanen selitteli käytännöllisesti, mitä kaikkia muita rakennuksia ja laitoksia kuin päärakennus huvilassa täytyisi olla: kellareita, liitereitä, vihannesmaita, jopa niittypalstakin, joka elättäisi pari lehmää.

"Nassunkin voisi pitää kesällä", sanoi hän. "Ainakin me, vähävaraiset, jos huvilan hankimme, aiomme sillä tavalla säästää."

"Nassun niin, nassun!" huudahti tohtorin rouva. "Minä pidän nassuista ja yleensä eläimistä. Nassut ovat niin älykkäitä, eivätkä ollenkaan niin epäsiistejä kuin sanotaan..."

"No, sinä nyt: älykkäine porsainesi!" äännähti tohtori hänelle.

Onni Tarkkanenkin jutteli tohtorin tulevasta huvilasta, laajakatseisesti: palstojen mahdollisesta hinnannoususta, hermojen säästöstä, jonka saisi siellä kesänsä viettämällä, jonkin suopalstan viljelyksestä ynnä muusta.

"Ei, viljelemään minä en ryhdy", sanoi tohtori. "Minulla on muuta työtä. Mutta huvilan on joka suhteessa jouduttava ensi kesäkuun alussa niin valmiiksi, ettei se minua häiritse. No niin, hyvä, te siis tulette. Sovitaan sitten vasta päivästä. Mutta – mitähän tuo Rolf Idell tuolla taas puhuu? Luuleeko hän ententen voittavan? Minusta hän vähän liioittelee... Täytyy mennä kuulemaan: ehkä hän on saanut joitakin tuoreita uutisia Helsingistä lehteään varten. Hyvästi, tai näkemiin."

Tohtori nousi paikaltaan ja poistui seurasta. Insinöörskä käski miestään bufetiin maksamaan heidän, Tarkkasten teen, koska ei neitiä saatu tänne soittamallakaan ja seuraava ohjelmanumero alkaisi aivan hetimmiten. Insinööri Tarkkanen totteli neuvoa, tohtorinnan kursaillessa, että kaikkien tee olisi ollut oikeastaan hänen miehensä maksettava, tokihan, kun Severi oli kerran kutsunutkin herrasväki Tarkkasen puheilleen ja pöytään. Insinööri Tarkkanen meni kuitenkin bufettiin suorittamaan oman osuutensa, – vain omansa, valitettavasti, ettei jouduttaisi kaksinkertaisesti maksamaan: kenties tohtorikin etsisi tarjoilijattaren käsiinsä. Tistelberg jäi rouvien ja arkkitehtineidin pariin.

Arkkitehti vain muhoili itsekseen, eikä puhunut mitään. Rouva Tarkkanenkin oli vaiti, hiukan jäykkänä ja ylpeän näköisenä. Tohtorinna kääntyi Tistelbergin puoleen, nojaten ohimonsa käteensä ja katsoen häneen tarkkaavasti, kauan, omituisesti, niin että Tistelberg tuli hieman levottomaksi. Jotakin puheenaihetta, kohteliaisuuksia, olisi hänen nyt pitänyt keksiä. Rouva katseli häneen yhä, hiljaa, pelkästään häneen päin kääntyneenä. – Tuopa merkillinen, ajatteli Tistelberg. Tuollainen, mikä lienee... Silmien alla ryppyjäkin. Miksi hänen otsansa on niin rasittunut?

Kukaan ei virkkanut tuokioon mitään, Tohtorinna alkoi puhua:

"Kuulkaas, insinööri, sanokaa nyt jotakin!"

– Mitä, sanokaa? – Tistelberg kummasteli.

Ääni oli pyytävä, Tistelbergistä melkein vastenmielisen raukea. Ja se jatkoi, välittämättä ollenkaan noista kahdesta muusta naisesta, jotka istuivat siinä lähellä:

"Minä olen – intresseerattu teistä, herra insinööri. Minä olen intresseerattu ... kaikesta ... sellaisesta. Te olette ollut merillä, käynyt Espanjassa ja Marokossakin! Minkälaista siellä oli? Ah, sanokaa, kertokaa nyt ... vähän!"

Kehotus tuli kuin mikä rukous. Tohtorinnan kädetkin ojentuivat pöydän ylitse, kun hän jatkoi:

"Olen kuullut teistä insinööri Tarkkaselta, tuosta seikkailustanne ... siellä Algierissa ... vai missä se oli? Minä tahtoisin niin tietää kaikesta ... semmoisesta: kauniista, merkillisestä. Siellä mahtoi olla ihanaa?"

Tistelberg vastasi lyhyesti:

"Seikkailustako? Jopa kannatti Onnin siitä mainita! Eihän se ollut ... kerrassaan mitään."

"Niin, niin mutta", sopersi tohtorinna. "Insinööri Tarkkanen ei jutellutkaan siitä mitään perusteellisemmin, sanoi vain, että teillä oli ollut seikkailu, harvinainen. Mikä se oli? Miksi te lähditte merille?"

Tistelberg tuli noloksi. Miksi tuo tuossa – tungettelee? Mutta samassa hänen mielessään heräsivät vanhat, jo puolikuolleet muistot tuolta hänen lyhyeltä merimiesajaltaan. Kirkastui ajatuksissa sekin seikkailu, jota rouva kai tarkoitti. Ne menneet asiat palasivat hetkeksi elävinä, sykähdyttäen, aurinkoisina ja suloisina. Kuitenkin hän vastasi, luulotellen kysyjää tungettelevaksi ja äitelän hempeileväksi:

"Kaunista...? Kyllähän! Mutta mitäpä siitä ... samanlaisiahan ne ovat ihmiset ... siellä kuin muuallakin..."

"Ihmiset? Niin ... mutta kaikki muu siellä?" huudahti tohtorinna. Hän jatkoi huokaisten, hitaasti, raskaasti: "Niin, ihmiset? Ja eivätkö ne saisi olla samanlaisia?" Ääni soi Tistelbergin mielestä aivan toisin kuin taannoin: se kuului pehmeältä, valittavalta, ja helähti samalla Tistelbergistä kummallisen kirkkaalta.

Tistelberg katseli tohtorinnaa; hänellä ei ollut mitään vastaamista. Rouva Tarkkanen liikahteli levottomasti. Tohtorinnakin katseli Tistelbergiin toisista välittämättä, niin että Tistelberg loi nolona silmänsä eteensä pöytään. Äskeinen ääni, hiljaisena ja pehmeänä soiva, kajahti sitten yhtäkkiä iloisena, ikäänkuin houkuttelevana:

"Kun tulette meille silloin kun lähdemme kaikki katsomaan tuota mieheni huvilapalstaa, – toivon, että insinöörskä nyt alkaa käydä meillä: olisi hauska tulla läheisiksi tuttaviksi, – niin, jos tulette meille ja siellä matka aletaan, niin kerrottehan sitten, herra Tistelberg, käveltäessä, minulle jotakin sieltä etelästä, ihmeellisestä, kauniista, eikö niin? Sillä minullakin on jotakin teille kerrottavaa! Minunkin suvussani on ollut seikkailuverta. On ollut. Kuulkaas: isäni kävi aikoinaan nuorena Balkanilla ja Egyptissä asti, ja kohtasi siellä Becker-Bein! Tiedättekö, kuka hän oli? Ah, ettekö tiedä? No tehän olette tietämätön. Mikäkö oli Becker-Bei? Hän oli, hän oli ... mutta nyt en ehdi hänestä kertoa, se on pitkä juttu. Saatte sen kuulla ... sitten!"

Insinööri Tarkkanen palasi pöydän luokse. Hänen puolisonsa nousi paikaltaan, samoin arkkitehti, hitaasti ja laiskasti. Rouva ja herra Tarkkanen hyvästelivät tohtorinnaa ja arkkitehtiä. Tohtorinna istahti pöydän ääreen vielä takaisin ja sanoi:

"Kuinka ihmeellistä on maailmassa – sittenkin joskus. Sellainen kuin tuo Becker-Bei, isäni tuttava ja ystävä. Tahdotteko kuulla isästäni ja hänestä?"

Hän katsoi Tistelbergiin kysyvästi, hymyillen. Oli kohottanut kätensä ylös, niin että sormenpäät olivat vastatusten. Tistelberg huomasi hänen kätensä ja hätkähti. Ne kädet olivat kauniit, hyvin valkeat. Tistelbergistä tuntui tuskalliselta, jossakin syvällä hänessä ikäänkuin riipaisi. Hän tuijotti tohtorinnan käsiin. Ja säpsähdys jatkui hänessä yhtäkkiä jonkinlaisena kauhuna ... nuo kädet olivat kuin mikäkin – aave. Niiden valkeasta väristäkö se johtui? Se valkeus oli kalmamaista, – mutta kuitenkin lämmintä, sykähtelevää. Sormet hennot, mutta tarmokkaat, pehmeät, mutta keskenään kujeillen leikittelevät. Kynnet sopusuhtaiset, sirot, punertavat. Kyynärvarret, jotka näkyivät väljistä, mustista hihoista, olivat pyöreät ja pehmeät, Tistelberg ahmi ajatuksillaan niiden arkojen, pulppuilevien suonten viivoja.

Rouva hymyili ja leikitteli käsillään. Hänen silmissään oli jotakin kimmeltelevää.

Kello soi juhlasalissa. Yleisö lähti kolistellen ja humisten saliin.

"No, näkemiin sitten", sanoi rouvan ääni. "Minä tulen heti, Severi." Tistelbergistä se ääni kuulosti tavattoman alakuloiselta. Se oli –niinkuin mitä...? Kuin metsäkyyhkysen yksinäistä valittelua. "Uskon että tarinani, vaikka lyhyt, tulee teitä miellyttämään."

Tohtori seisoi vaimonsa vieressä ja kehotti häntä kiiruhtamaan saliin, sillä nyt alkoi neiti Suomelan tilapäisnäytelmä, – valot salissa sammutettaisiin heti.

10

Pimeässä näyttämö hohti, ja sen hohteessa kiiluivat sadepisarat salin ikkunoissa. Siellä ulkona tyhjät kadut tihkusateessa, hiljainen, ikäänkuin autio kaupunki merenlahtensa rannalla, kuin lätäkön partaalla, ja toisella puolella suuret, reunattomat metsät syksyn tuulessa kohisten.

Isidor Tistelbergin sielu oli levoton; jotakin kummallista hänen sydämessään salaa sykähteli, vavahteli ja eli. Tuo elämä oli kuin tuhkan alle kätkeytynyt hiili, kuin multasorassa piilevä kytö: kaikki hänestä tuntui tyyneltä, yksitoikkoiselta, tavalliselta, mutta samalla hän tunsi taikka aavisti, että jotakin syvällä värähteli, kidutti. Mitä se oli, ei hän tietänyt, mutta rauhattomaksi hän tuli.

Hän katseli neiti Suomelan kyhäelmää, pelkästä jonkinlaisen uutuuden halusta ja himosta; mutta hän ei nauttinut edes omasta katselustaan, saati sitten tuosta katseltavasta. Hän aprikoi omia asioitaan, tai omaa suhtautumistaan ympäristöön, masentuen ja epäuskoisena ja epätietoisena kaikesta, mitä elämäksi sanotaan, ja itsestään kaikkein pahimmin.

Tämä neiti Suomelan kyhäily? Jokaisenhan meillä Suomessa piti kirjoittaa jotakin, kertomuksia, näytelmiä, runoja, – jokaisen opettajattaren, apteekkioppilaan, perheenäidin; miltei jokaisen, voi sanoa. Ne olivat tavallisia näytelmiä, runoja, novelleja, romaaneja, enimmäkseen kasvattavia, kauniita, jaloja. Hyvä, että ihmisillä ikävissään oli edes se ajanviete, – ajanhukka.

Ajanvietekö? Ehkä he tahtoivat sitä tehdä, muiden kiireittensäkin uhalla, halusta tehdä jotakin isänmaan hyväksi? Tosiaan pieni kansamme tarvitsi paljon lisää sivistyksen voimaa pystyäkseen vastustamaan vihollistaan, joka sitä oli satakin kertaa väkevämpi, uhaten sitä jo massansakin painolla. Jokaisen meillä oli koetettava antaa kansalleen noita sivistyksen aseita. Hyvä niinkin, kauniita tekoja!

Mutta ne vähäiset elämän kukat, mitkä karussa luonnossamme olisivat olleet mahdolliset, ellei ulkonainen vihollinen olisi aina väijynyt ovella, jäivät täten huomaamatta, hankkimatta, nauttimatta. Kaikki voima kului opetukseen, kasvatukseen, itsevarjeluun, ikäänkuin luisiin tai puiseviin piikkeihin, joita kaktus kehittää erämaan hiekassa peläten raavaiden ahnaita kitoja. Hyvä niinkin. Mutta sääli kaktusta! Hän muisti lukeneensa, mistä lienee lukenut, että kaktus saattoi olla jopa ihanaa virvoitusjuomaa kehittävä kasvi, jos sitä hoidetaan sille vaarattomassa lavassa eivätkä eläimet pääse sitä ahdistamaan; silloin se hylkää vähitellen piikkinsäkin ja muuttaa ne suloiseksi mehuksi, juovuttavaksi, makeaksi nesteeksi.

Mutta onko tuollaisia kasveja – tuollaisia sieluja – toisissakin maissa muualla kuin botanistien ansareissa? Kaikki kansathan nykyään käyvät sotaa toisiaan vastaan, eivät iloitse omasta kukinnastaan, vaan kehittävät piikkejään.

Niin, joitakuita niitä lienee muualla. Meillä lieneekö yhtään.

Mutta eivätkö sellaiset sielut olisi mahdollisia meilläkin, elleivät muuten, niin täälläkin ansareissa: lämpöisessä kamarissa, suljettujen seinien sisällä? Kummallisena, väkivaltaisena poikkeuksena vain!

Vaatimaton, opettava näytelmä esitti kahta nuorta miestä ja yhtä tyttöä. Kaikki kolme maalaisia. Pojista oli toinen talollisen poika, toinen torpparin. Talollisen poika siinä juopotteli, kerskui, oli laiska ja petollinen, – ennenkaikkea juopotteli. Torpparin poika oli köyhä, mutta uuttera, sivistystä ja kirjoja rakastava, ja ennenkaikkea sivistystä rakastava. Molemmat pojat kosivat pikkutalollisen tyttöä, joka ensin piti rikkaasta talollisen pojasta. Avioliittoa ei heidän välillään kuitenkaan syntynyt, joskin kihlaus, sillä sulho teki kaikenmoisia kolttosia, hakkaili ohella muitakin naisia, – ja joi. Kihlaus purkautui; tyttö huomasi ahkeran ja viattoman torpanpojan avut, ja meni yhtäkkiä ja ainaiseksi kihloihin hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen näytös, eikä näytelmässä ollutkaan enempää kuin kaksi. Toisessa esiteltiin tulevaisuuden kuvia: talollisen poika itsensä ja talonsa rappiolle juoneena, talon metsä myytynä, vaimo ja lapset –sillä hulttio oli sittenkin mennyt naimisiin – puutteessa; kun taas torppa miltei talona, kaikki järkevässä kunnossa, virittäen pienen ylistyslaulun hoidetuille pelloille, siistille karjalle, monille koulua käyville lapsille, vanhuuden omantunnonrauhalle. Hyvä niinkin; hyviä varjelusokaita!

Mutta Birger Bengelsson oli naamioinut torpanpojan mustaksi roistoksi, kun taas kelvottoman talokkaan vaaleaksi ja merkillisen kauniiksi. Se oli sen Birgerin koiruutta, jota kukaan ei kai huomannut. Ja mitäpä siitä: pientä olikin koiruus!

Tistelberg ei katsellut järkeen neuvovaa kyhäystä; näyttämön valonhohdetta hän katseli. Hän ajatteli muuta... Kun hän joskus kuuli vuorosanoja, vaikuttivat ne häneen tuskastuttavasti, ärsyttäenkin. Ajatteli itsekseen:

– Mitä opetuksia, viisaita neuvoja. Kylläpä ovat kaipuut suuret: luisia varjelusokaita!

Joskus oli kuiva kaktus, köyhä elämä, hänelle kukkinut, niinkuin se huonolle hoitajalle saattaa kukkia. Huonolle hoitajalle! Kyllä, huonolle. Viimeksi tuon lesken kanssa. Sellaisen kanssa, vain sellaisen!

Tässäkin salissa olivat he yhdessä istuneet. Oli taas jotakin näyttämöllä esitetty. Mutta esityksen aikana oli hän pistänyt kätensä lesken vyötäiselle tai hänen kaulaansa: se oli sentään kukkivampaa kuin jokin näytelmä, ja mitäpä tuollaisesta tavallisesta leskestä!

Kaupungilla oli kai alettu asiasta hiukan "juoruta", kuten sitä kutsuvat muka tärkeällä nimellä. Hänelle ne juorut olivat olleet juuri yhtä merkitseviä kuin tyhjä ilma. Tistelberg ei ottanut niille edes toista korvaansa kallistaakseen, sen verran hän mielestään osasi järjestää vaatimatonta elämäänsä kukoistamaan, tehdä sitä sisällöltään rikkaammaksi. Köyhä kukka oikeaksi kaktukseksi! Ja kuitenkin oli Tistelberg hänelle kiitollinen: kukka kuin kukka, – köyhälle. Sitä ennen oli Tistelberg kylläkin noukkinut eräitä, merillä ollessaan, satamissa ja kaduilla. Uhkeilta ja tuoksuvilta ne näyttivät, ja olivat tietysti sitä kuin Tistelbergin olisi pitänyt arvata niiden olevan: tyhjiä, – kuin tyhjiin imettyjä, myrkyllisen ilkeitä, eivätkä myrkyssään edes huumaavan tuoksuisia. Olisihan se pitänyt arvata. Mutta kukka kuin kukka; parempi jotakin kuin ei mitään. Ns. synninteitänsä ei hän yhtään katunut. Etsi vain parempaa, unohti tavatut. Sitten joku porvaristyttö polyteknikon ajoilta; hän oli paria moista suudellut, halaillut – viattomasti; kauniit, epäitsekkäät arvelut häntä pidättivät: ei ollut tohtinut, hennonut taittaa kukkaa, oli pelännyt itselleen pahoja seurauksia ja säälinyt toista, kun ei tietysti jaksanut niin kehittymätöntä rakastaa. Sellaista se oli ollut, köyhää, melkein hävettävän köyhää. Eikö hän osannut anastaa elämältä mitään rikkaampaa, hiukankin uskalletumpaa?

Köyhää, joutavaa, haltioihinsa ja hurmioon syttymätöntä koko miehinen ikä. Ainoaa totista tulta oli sittenkin ennen tätä ollut vain jokin koulupoikarakkaus, johonkin vieraaseen naiseen, erääseen täysikäiseen kohdistunut, mikä ja kuka hän nyt olikaan. Millaista perusteetonta ja lapsellista! Mutta tulta se oli ollut. Haaveita kirjan ääressä, kirjeitä, joita ei uskallettu lähettää, epätoivoista tuskaa tiedottomassa, hätääntyneessä sydämessä, kyyneleitä, joita voi sanoa palaviksi tai verisiksi. Ja sitten? Tulipa nopea unohdus, jota hän oli surrut synnillisenä, niin nopea se hänestä oli ollut. Sitten – ei mitään! Ei oikeaa tulta enää!

Onko aina suloista, helppoa unohtaa? Viimeinen leikki tuon lesken kanssa, jolle hän oli kiitollinen siitä, että oli suorastaan opetettu taittamaan kukkia ja heittämään ne pois, todisti kylläkin alakuloisesti sitä: Tistelberg oli nyt jo hänet miltei unohtanut, eikä siitä vielä ole aikaa puolta vuotta.

Sellaista lienee köyhän kukkien kohtalo, noiden vain tavallisten, köyhälle miehelle sopivien. Hän oli jo tässä iässä, eikä ollut saanut osalleen sellaista, joka tuoksullaan päihdyttää, sellaista, jota ei voi olla raastamatta itselleen. Mitä sen piti olla? Hieno- ja väkevätuoksuista, myrkyllistäkin, mutta sillä tavoin, ettei myrkyn väri näy jo terälehdillä. Kaktuksen kukka, sellaisistahan ihmeitä kerrotaan!

Kerrotaan! Lieneekö niitä missään?

Tänään oli hän alkanut halveksia, väheksyä Kerettiä, mutta nyt hänen täytyi myöntää kadehtivansa häntä.

Mikä onni, moisella miehellä! Kuului olevan, tai olleen, tavaton naisten suosikki; hm, sen menestyksen huomasi jo ulkonäöstäkin, niin itsetietoinen, rasvaisen kiiltävä oli hänen naamansa. Ja saattoi silti ymmärtää syyn hänen menestykseensä. Keretti kuului olleen aikoinaan sangen kaunis: notkea ja solakka, kasvot kuin enkelin, barokkienkelin, sellaisen kuin nähdään joissakin vanhoissa saarnastuoleissa maalla. Niistähän ne naiset pitivät, komeista kasvoista, samoin kuin miehetkin. Eikö Tistelberg itse kiintynyt aina ensiksi komeihin kasvoihin? Ja monet muut – iäksi. Ihmeellistä ja järjetöntä: rakastaa olentoa, joka on tyhmä, pöyhkeä, hölmö ja hävytön, kuin tämäkin sankari, tämä Helsingin pommitusta paennut, mutta naamaltaan korea. Uhrata hänelle tavaransa, sielunsa, ruumiinsa, – niin, ruumiinsa, naiselle kai merkitsevin omaisuus: siitähän riippui naisen kohtalo maailmassa. Vai olisiko naisille sielu tärkeämpi? Sielu – mikä?

Niin oli Keretti-pojalle uhrattu. Hän oli nainut Helsingissä konttorineidin, jolla oli sievoinen sukuomaisuus ja vähän säästettyjä varoja, erottanut hänet tuolla naimakaupalla pois toimestaan; ja sitten he olivat eläneet yhdessä, itseään vihittämättä, jota seikkaa Tistelberg ei tosin pitänyt tarpeellisena. Niin, eläneet ensin naisen varat syöden, ja sitten elää retostelleet; ja vieläkin jalo herra makaa, hautoo runojaan, pöyhkeilee naisonnellaan, – eihän tämä vaimo ole hänen ensimmäinen naisensa, – istuu ravintoloissa, jättäen rouvansa, muuten varsin sievän, yksinään kotiin, ja uikuttelee leipähuolten vaivoja. No, nyt ei näy enää voivan ravintoloissa istua, sankari on jo naisen rahat hävittänyt. Kylläpä kannatti naisen kaunis uhri. Uhri, tai ahnaus.

Hullua elämää, tuon Keretin. Epäkristillisyyttäkin se oli muka, mutta millaista! Ei ylevyyttä, voimaa. Tistelbergillehän oli epäkristillisyys jotakin aivan muuta kuin nainen. Tämän pohjalta penkoutui kuitenkin esille sellaista kuin toisen ansiolla, elämällä eläminen: vaimon ja naisen ansiolla, sama laskelma kuin kristillisissäkin avioissa! Maksoipa tosiaan vaivan!

Mutta lienevätkö monet muutkaan avioliitot tässä kaupungissa sen parempia kuin Keretin, jolle eukko ei nyt enää annakaan rahojaan, varmaan kovin vähentyneitä? Sitä ei Tistelberg oikein tietänyt, ei ollut tullut niitä asioita täällä katselleeksi; mutta kerrottiin, että se tai se porvari rökitti kovasti puolisoaan, ruumiillisestikin, tai joku toinen pyrki toistenkin puolisoja kaappailemaan: huonolle pohjalle perustettuja liittoja, huonoa järkeä ja sydäntä. Ja samanlaista oli hän kyllä toisissakin kaupungeissa huomannut, ja maallakin, missä oli enimmin oleskellut; ja maalaisnaisetkin – joita Tistelberg ei muuten ollut koskaan voinut sietää enempää kuin viattomaan kaulailuun asti, niin olivat ne hänestä tökeröitä ja hengettömiä ja ainakin tuoksahtivat maatiaiselta – maalaisnaisetkin osasivat miehiä petkuttaa, ja miehet taasen vaimojaan.

Huonoja esimerkkejä kyllä löytyi kaikkialta. Ja Tistelberg sai itselleen niistä jonkinlaista vapautunutta iloa.

Mutta hän tunsi, että oli kai hyviäkin esimerkkejä. Mitä oli hänellä sellaista kuin pastori Myötyrin elämää vastaan, vaikka vaimo olikin vanha ja näivettynyt, kasaan lakastunut kasvi kukkean ja nuoren miehensä rinnalla? Uskollinen oli mies, kunniallinen. Mutta tuo lakastumisen yhdistäminen nuoreen oli äitelä näky.

Oli muitakin kunniallisia tässä kaupungissa, oli varmaan: uskollista, kevytmieliset oikkunsa hillitsevää väkeä. Mutta se ei ollut runollista, se oli yhtä ja samaa aina! Ei suloista tulta, joka ei koskaan sammu.

Pastori Eljas Myötyri ja hänen vaimonsa? Eikö liene siinäkin jokin koira haudattuna? Ainakin uskoisi sitä pastorin luonteesta päättäen. Eljas Myötyri: hengeltään veltto, ylimalkainen, kaikkeen helposti sopeutuva, mukavuuden vuoksi. Sitä hänen äskeinen puheensakin oivallisesti todisti: parempaa moittijaa ei tarvita, ei ilkeämpää syyttäjää. Puheessa ei ollut yhtään valituksen, suuttumuksen sanaa esimerkiksi nykyisestä maailmansodasta, puhua olisi turhaa, epämukavaa. Sulkeudu itseesi, pidä itsestäsi ja omistasi huolta: siinä ohje. Nämäkin juhlat ovat järjestetyt sen vuoksi, että Suomen kansaa uhkaa kuolema, venäläistyttäminen. Mutta siihen ei Myötyri vihjannut!

Eräitä toisia kai huoli isänmaasta ja ihmisyydestä painaa pahemmin, luultavasti semmoisia kuin lehtori Korpelaista, tai tämän näytelmän kyhääjää ja muita hänen kaltaisiansa. He puuhailevat kansan sivistyksen ja vaurastumisen hyväksi, jopa muutamat harvat uskaltavat niistä asioista olla optimistisiakin, kuten esimerkiksi tämä aatteen mies, Rolf Idell, joka puhuu aina, rohkeasti, tekee työtä lehdessä yöt ja päivät, kirjoittelee ilolla, riemulla uskoistaan. Mutta mitä hän uskoo? Mihin luottaa? Mistä toivoo Suomelle pelastusta? Uskoo ympärysvaltain voittoon, varmasti. Mutta mistä hän sen niin varmasti tietää? Vain uskoa se on. Ja sen uskon nojalla hän vakuuttaa, että Suomen on autettava Venäjää, niin Venäjän liittolaiset sitten palkitsevat Suomea, auttamalla sitä.

Mutta mistä Idell niin varmasti historian kohtalot tietää? Sanoo tavanneensa Helsingissä, puolueensa piireissä, eräitä suuria ulkomaisia diplomaatteja. Mutta tietävätkö suurimmatkaan valtiomiehet aina, miten historia kääntyy! Tuskin he sen tietäen tohtisivat koettaa itse luoda historiaa.

Kuinka käy historiamme? Hyvähän on noiden Korpelaisten, neiti Suomelain ja touhuilevien Idellien työ. Mutta kuitenkin, okaita se on vain, puisevia itsevarjeluskeinoja; ei sitä kukkaa, jota Tistelberg himoitsi.

Pitäisikö uhrautua, kasvattaa elämänsä isänmaan varjelusokaiksi, kuten Idell yritti? Tai ainakin tyytyä kitumaan tälleen vain, ajan ahdistavassa ilmassa, odottaen niitä tuhon pilviä, jotka ikäänkuin loivat yhä synkempiä varjoja: venäläisten puolelta tulevaa uhkaa ja maailmansodan ukkospilveä, sodan, joka ei loppunut, vaan kiihtyi ja raaistui yhäti ja johon sekautumisesta meilläkin näkyi oireita, jyrkkiä asettumisia puolelle ja toiselle.

Mitä olivat Suomen entisetkään ponnistelut ja aseettomat taistelut auttaneet? Tuokioksi vain hengähdystä: taas ahdistaja lähestyy, sortaa ja käyttää lahjuksia vuorotellen, turmelee, saastuttaa. Mitä oli ennenkään ollut lopullista apua sellaisten kuin Korpelaisten, Suomelain ja Idellien kauniista vaivoista.

Elää hetkensä, siepata köyhän elämän kukat ennenkuin myrsky ne kaataisi, nuo ukkosilman paahteessa omituisen ärsyttävät, ikäänkuin tuoksuja väkisin sisäänsä kahlitsevat kukat.

Ei purkaudu sade, ei selvene ja raikastu ilma niin että ne tuoksut puhkeaisivat luonnollisesti ja vapaasti.

11

Pastori Myötyrin rouva oli esittänyt pianonsoittoa, maamme voimakkaimpien sävelmestarien tuotteita niin pehmeästi ja hellävaroen, että Tistelbergiä, joka kylläkin myönsi, ettei hän säveltaiteesta mitään ymmärtänyt, jollakin tavoin tuskastutti. Oli vielä kuvaelmakin, neiti Suomelan järjestämä: jonkinlainen haltia, hartioillaan suomalainen tuohikontti kukkurallaan paketteja, joiden kupeessa näkyi sellaisia kirjoituksia kuin: valistus, varallisuus, äly, onni jne. Ja sitten alkoi tanssi.

Tanssiin Isidor Tistelberg yhtyi kuin vimmalla ja uhmalla; mitä hän uhmasi, ei hän tietänyt. Äskeistäkö näytelmää, jota hän kutsui torpparinlasten näytelmäksi, ja tätä kuvaelmaa? Vai juhlan toimihenkilöitäkö, jotka hänen mielestään olivat velvollisuuteensa sidottuja ja siis toimivat hänestä jollakin tavoin väkinäisesti? Oli kai heillä iloakin asiastaan, – velvollisuuden ohella, joka hänestä aina oli pettävä työn pohjaksi: hänestä piti kaiken työn, aherruksen lähteä ilosta, omasta halusta. Tietysti heissä oli iloa, sen hän myönsi, ja samoin lopulta, että hänessä itsessään ei ollut iloa.

Nyt hän tanssi. Sodan ja tuhon aikoina sanotaan tanssittavan enimmin. Mutta kauan ei se häntä huvittanut. Toinen naisista – ensimmäinen oli ollut nuorehko kahvilanomistajatar, aistillinen, mutta arka muodoista, eikä ollut lihavuutensakaan vuoksi oikein jaksanut – oli sairaanhoitajatar kaupungin sairaalasta: huonohipiäinen, haaleasilmäinen, kiihkeä kylläkin, suorastaan raivoisa; mutta hänen pukunsa löyhkäsi sairaalan lääkkeille, ja kolmannella kierroksella hän alkoi puristaa Tistelbergin kättä niin kovasti, luoden häneen rukoilevia ja tuskastuneita katseita, kuin hukkuva, häikäilemättä, sillä tavoin suoraan silmiin, että Tistelberg kylmeni. Häntä alkoi kauhistaa. Hän pelkäsi – kuin jotakin ruttoa – tuota onnetonta, sillä onnettomana hän neitoa piti: sairaitten joukkoon se oli suljettu, kaikenlaisia inhottaviakin tauteja potevien pariin, ikäänkuin olisi elävä ihminen pantu ruumiiden sekaan. Ja Tistelberg inhosi tauteja samoin kuin hautausmaita, joskaan ei niitä pelännyt. Muuta hän pelkäsi, tunsi sairaanhoitajattaren tahtovan siihen, mikä on monille muillekin naisille vaikeassa asemassa ainoa pelastus: naimisiin, millä hinnalla hyvänsä, kenen kanssa tahansa! Jotakin vapautta, paitsi leipää, jotakin omaakin elämää voi siten saada, ja saada lapsia, kun luonto on luonut naisen lapsia luomaan. Nyt puristi neito Tistelbergin kättä, kiristi sitä, alkoi valittaakin, että hän tulee sairaalassa hulluksi, jos hänen täytyy yhä uraansa jatkaa, ilmaisi melkein olevansa valmis vaikkapa hullutuksiin, saadakseen jotakin elämää. Mutta neidon poskipäät olivat koholla, nenä leveä ja pysty – Tistelbergin mielestä liian kotoiset, suomalaiset kasvot. Tistelberg oli lähestynyt tätä tullakseen esitellyksi hänen ystävättärelleen, eräälle toiselle sairaanhoitajattarelle, joka oli punakka, tummapäinen, veikeä ja viehkeä. Mutta eräs herrasmies kaappasi hänet melkein Tistelbergin nenän edestä. Nyt keltaihoinen tanssitettava painautui Tistelbergiin kiinni ja huohotti. Tistelbergin teki mieli ilkkua, samalla kun hän naisraukkaa sääli.

– Ehei, ajatteli hän. – Ansaan en mene. Vai naimisiin! Vai ikäänkuin sattumalta, tai sattuman pakosta. Ei pakosta mitään, vaan ajatellen. Eikä siis ajatellenkaan! Luonnon jalomielistä tarkoitusperää. Ehei, tästä sormet irti.

Tistelberg vei muutaman kierroksen jälkeen tytön takaisin istumaan, ruokasalin ovenpieleen. Hänen sydäntään tympäisi äskeinen kohtaus tanssissa, sitä äitelöi ja tuskastutti niin syvästi, ettei hänellä ollut enää halua tanssittaa sitä toistakaan sairaanhoitajatarta, joka kyllä jo istui paikallaan, keimaillen veikeästi Tistelbergille kuten kaikille muillekin herroille, ammattisiskonsa luodessa ystävättäreensä surullisen haikeita silmäyksiä. Ei, vaikkapa pöhöttyneen Kyösti Keretin seura nyt oli Tistelbergistä parempaa. Mutta ehkäpä postimestarikin, hiljainen ja sopuisa mies, istui vielä siellä pukuhuoneessa! Sinne Tistelberg jo aikoikin lähteä, vilkaisten vielä ympäri salia, ja huokaisten. Ja hänen mieleensä juolahti, että hän siinä ajatuksettomasti huokaistessaan oli tähystellyt tohtorin rouvaa, aikomuksetta ja tahtomattaan. Mikä tuon tohtorin nimi olikaan? Hän ei sitä muistanut.

Tistelberg lähti menemään juhlasalin perälle; silloin avattiin bufettihuoneen ovea, joka oli sillä hetkellä ollut kiinni, ja neiti Suomela tuli ja tiedusteli, missä toimittaja Idell olisi: toimittajalle olisi näet tärkeää asiaa, kovin tärkeää. Tistelberg viittasi neidille salin keskelle päin. Idell tanssitti siellä paraikaa ehkä rouvaansa, ehkä jotakuta muuta: rouva oli kyllä jossakin Tistelbergille esitelty, kaunis, mutta tavallisen näköinen nainen, ja hän oli huono muistamaan tavallisia kasvoja, elleivät ne olleet hänestä aivan erikoisen rumia, siis tavallaan epätavallisia. Rolf Idell tanssi iloisin ilmein, harppailevin askelin. Odotettiin, kunnes hän joutui ruokasalin oven kohdalle. Neiti Suomela nykäisi häntä itse käsivarresta. Idell pysähtyi ja jätti kohteliaasti parinsa, joka luultavasti ei ollut hänen rouvansa, eikä ollutkaan, sillä neidiksi Idell häntä mainitsi. Sitten puhui pieni opettajatar Suomela hänelle asiansa:

"Tulkaa tuonne bufettiin. Siellä on jo toisia huomattavia herroja. Teidän täytyy ottaa osaa väittelyyn, selvittää asiaa meille. Maisteri Klingstedt on siellä."

"Maisteri Klingstedt?" huudahti Rolf Idell ällistyneenä ja epäilevällä äänellä. "Mitä hän täällä, maisteri Klingstedt. Niin, olen unohtanut onnitella näytelmänne johdosta..."

"Vähät meidän pikku näytelmistämme maailman tapahtumien rinnalla!" vastasi neiti Suomela. "Hänellä on todellakin tärkeää asiaa, –päivänpolttavaa. Kenties koko maalle ratkaisevaa!"

"Ohoh, vai koko maalle ratkaisevaa, Klingstedtillä!" ivaili Rolf Idell. "No, mennään nyt sitten."

"Hän tahtoo pitää jonkinlaisen esitelmän, selostaa valtiollisia asioita", jatkoi neiti Suomela. "Herrat sulkivat ovet toistaiseksi, mielestäni joutavaa arkuutta. Ja pääsihän yleisöä kumminkin sisään; tulkaa vain tekin, insinööri."

Neiti Suomela työnsi toimittaja Idelliä ruokasaliin ja viittasi Tistelbergiä menemään sisälle. Siellä oli vastassa lehtori Korpelainen, joka painoi Idellin ja hänen seuralaistensa tultua oven kiinni ja asettui sitten selkä ovea vasten, ikäänkuin sitä pönkittämään. Väkeä seisoskeli jo ruokasalissa melkoisesti, mainitsemattakaan juhlien johtohenkilöitä. Oli lapsiakin. Mutta tilanomistaja Akseli Jorvas istui jälleen perheineen suuren pöydän ääressä jonkun pönäkän maalaisen seurassa, nyt aterialla; rouva jakeli höyryävää liharuokaa valtavalta vadilta lapsilleen. Nyt pujahti toisesta ovesta sisään koulupoikia ja tanssista punottavia konttoristeja. Vanhoja herroja seisoi seinämillä, jännittynein tai vakavasti ajattelevin katsein. Toimittaja Idellin tulo näytti heitä vilkastuttavan, tai joitakuita pelästyttävänkin.

Bufetin tiskin päässä, vapaalla paikalla, jota oli siihen runsaasti jäänyt tai jätetty, seisoi maisteri Klingstedt, kauppaneuvoksen ja sahanomistajan poika, tumma, hiukan kumaraselkäinen, raihnaisen näköinen mies, pää kuitenkin itsetietoisesti pystyssä ja katsellen varsinkin Idelliin melkein julkeasti mustasankaisten rilliensä läpi. Julkeasti, ja hymyillen tuskin tuntuvasti, ivallisesti. Rolf Idell tuli lähemmäksi tiskiä. Hänkin katseli nyt tuokion maisteri Klingstedtiä. Maisteri kohotti päätänsä yhä pystympään. Ruokasalissa oli hiljaista, tarjoilijattaretkin seisoivat tiskin takana paikallaan, käsi laseissa ja vadeissa. Sitten sanoi maisteri Klingstedt, joka puhui suomea hieman vaivalloisesti ja murtaen:

"No niin, tahtoisin nyt tietää, mitä arvoisat herrat tästä tärkeästä asiasta päättävät; mitä mieltä he ovat. Tahtoisin tietää, mille puolelle he asettuvat."

"Mikä ... mikä ... asia!" alkoi Rolf Idell hätiköiden. "Minä ... minä en ole selvillä... Ehkäpä arvoisa maisteri suvaitsee..."

Vanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri, joka istui omassa seurassaan, muiden herrojen siellä täällä jäykkinä seisoskellessa, huusi kalpeana:

"Tahtoo meitä kapinaan Venäjää vastaan ... keisariamme, jolle olemme vannoneet uskollisuuden valan ja jolle meidän on se asetustemme mukaan vannottava!"

"Se on paha syytös!" huudahti tähän opettajatar Suomela. "Olemmehan sittenkin kaikki ... suomalaisia ... eikä tällainen arvostelu..."

"Mutta tapaus onkin ennen kuulumaton!" jatkoi toimitussihteeri. "Ennen kuulumaton, julkeudessaan anteeksiantamaton."

"No, no", alkoi pastori Myötyri eteisen oven luota. "Minun käsittääkseni ei herra Klingstedt sitä tarkoita, – mitäs joutavia ... minusta on aiheetonta kiihtyä. Hän tarkoittaa jotakin muuta, kuvaannollista, niin sanoaksemme." Naurahtaen hän jatkoi: "Mutta –tokkohan pakina tällaisista asioista kuvaannollisessakaan muodossa on oikein paikallaan täällä? Eiköhän kunkin aika olisi – niin, eiköhän jokaisen aika olisi paremminkin mennä maata..." pastori nauroi ivallisesti ja haukotteli. "Tällaisista pienistä, itsessään tosin sangen viattomista nachspieleistä..."

"Nachspielistä?" toisti maisteri Klingstedt kankeasti suomea ääntäen ja katsoi pastoriin. Hän terästi sanojaan: "Niinkö te luulette, –tai tahdotte asian ottaa? Tämä ei ole mikään nachspiel! Tuota sanaa, – joka muuten, kuten herrat tietävät, on saksalainen, – ei sen kotimaassa voida käyttää näin vakavissa asioissa, hetkillä, jotka ratkaisevat kansamme, koko Suomen kansan kohtalon."

"Ukko kultani, Eljas, mennään me pois", sanoi rouva Myötyri hiljaa miehelleen. Herrat yleensä olivat vaiti, nostelivat kulmiaan, hymyilivät. Maisteri Klingstedt jatkoi ponnella:

"Niin, aikomukseni ei ole mitään sellaista viatonta kuin pastori luulee. Päinvastoin, se on juuri sitä miksi tuo toinen herra täällä sitä kutsuu: se on kapinaa. Kapinaan yllyttämistä Venäjää ja Venäjän keisaria vastaan."

Kaikki äimistyivät niin etteivät tuokioon osanneet puhuakaan; vain kummastunut ja pelokas huudahtelun humina kävi huoneessa, humina, johon sekoittui naurahduksia ja josta erottui joku selvä sana: "Hullu."

Rolf Idell tahtoi selityksiä maisteri Klingstedtin tarkoituksista. Silloin aloitti Klingstedt toisten nurinasta ja paheksumisesta välittämättä puheensa, esitelmänsä tai selostuksensa.

Hän oli tullut tänne suomalaisten juhlijain joukkoon, vaikka olikin ruotsalainen. Mutta koko isänmaan yhteisissä asioissa tunsi hän itsensä suomalaiseksi. Täällä tiesi hän tapaavansa koolla ainakin kahden suomenkielisen puolueen huomattavimmat henkilöt; parempi olisi, jos kolmaskin suomalainen puolue olisi täällä edustettuna, mutta surkeaa kyllä ja häpeällistä: meillä on puolueiden niin vaikea yhtyä edes isänmaan etsikkohetkillä, vaikea samankielisten porvarispuolueidenkaan, saati sitten porvarien ja sosialistien keskenään. Porvaritkin meillä – me itse, tässäkin, – aina kiistelemme toistemme kanssa, ja lyömme sillä tavalla laimin isänmaan suuret asiat, päästäen verivihollisen, ryssän, tekemään tuhoa kokonaisuudelle, vahingoittamaan lopulta meitä jokaista suosimalla eräitä meistä. Niillä suosituilla ei maisteri Klingstedt suinkaan nyt tarkoittanut loukata vanhoillissuomalaisen toimittajan puolueen jäseniä: kaikkien oli tällä hetkellä unohdettava menneet, annettava mahdolliset entiset erehdykset anteeksi. Niin, hän olisi toivonut, että sosialistitkin olisivat olleet läsnä tässä suomalaisten juhlassa, silloin olisi hän voinut heillekin puhua. Sillä isänmaalle kohtalokas hetki vaati kaikkien puolueiden, jokaisen yksilömme liittymistä saman lipun alle, Suomen leijonalipun, jota ryssät ovat herjanneet ja herjaavat yhä, raastaneet ja raastavat sitä alas tangoista, – mutta eivät kauan: Suomen jääkärit iskevät herjaajan kynnet siitä lipusta miekalla irti!

"Ryssät, – mitä hän puhuu...! Mitä tohtii!" suhahti salissa. Yksistään venäläisten nimittäminen ryssiksi, näin julkisessa tilaisuudessa, ja tavallaan juhlallisessa puheessa, oli kuulijoille ällistyksen ja pelon syy.

Pastori Myötyri naurahteli ja haukotteli, ja lähti tosiaan pois, kuten hänen vaimonsa oli kehottanut. Ovelta hän ylimielisesti naurahdellen vilkutti vielä pehmeää kättänsä eräille ystävilleen ja tutuille, etenkin lehtori Korpelaiselle ja toimittaja Idellille, ja katosi sitten. Eteisessä sanoi hän uteliaille, jotka olivat tulleet sinne oven taakse kuuntelemaan maisteri Klingstedtin kovaäänistä puhetta, että iltamat järjestäneellä seuralla oli siellä tilapäinen johtokunnan kokous.

Maisteri Klingstedt virkkoi, kun näki pastorin notkeasti peräytyvän:

"Herrat ja naiset voivat huoletta jäädä, enkähän tietysti epäilekään, että te pelkäisitte. Pian tulee aika, jolloin kenelläkään Suomen kansalaisella ei ole aihetta pelätä mitään sortoa. Ja nyt meillä ei ole oikeutta pelätä!"

Nyt esitti hän muutamilla lyhyillä, mutta itsevarmoilla piirteillä asemaa Euroopan ja maailman valtiollisella näyttämöllä ja monivuotisilla taistelukentillä. Hän esitti numeroita ja kuvasi ennen kaikkea Saksan armeijan aseiden riemukulkua. Hän sanoi, että Suomenkin kansan täytyy seurata maailmantapahtumia, kuten hän tiesi sen jännityksellä tekevänkin, ja totesi ilokseen jokaisen suomalaisen toivovan Saksan voittoa – luonnollisesti: jokainen Saksan voitto taistelukentillä lähensi näet hetkeä, jolloin meidän piti olla valmiit käyttämään tilaisuutta hyväksemme. Se tilaisuus lähenikin nyt huimaavaa vauhtia, se saattoi tulla koska tahansa: kuukauden kuluttua, viikon päästä, huomenna! Saksan voitot Venäjän rintamalla toivat mukanaan Venäjällä vallankumouksen – Venäjällä, ryssien mädässä maassa. Silloin eroavat suomalaiset ryssistä, saksalaisten avulla. Me eroamme, siitä oli maisteri Klingstedt varma.

Kalpea toimitussihteeri vihelsi. Rolf Idell oli niin sekaantunut kummastuneesta närkästyksestä, että meni aikaa, ennenkuin hän sai sanaakaan suustaan, ja silloinkin hän soperteli, sammalteli. Suuttunut hän oli; sydämessä kiehui kiihko ryhtyä vastaväitteisiin, mutta maisteri Klingstedt jatkoi järkkymättä, häikäilemättä. Naiset huudahtelivat uteliaisuudesta, moni Klingstedtiä ihaillen; heidän äänissään oli Tistelberg kuulevinaan tohtorinrouvankin äänen, eikä hän pitänyt sen levottomasta, kiihtyneestä innostuksesta. Insinööri Tarkkanen katseli Klingstedtiin valppaana, joka sanan huomaavana, ja vastaussanoja pohtien veteli leukapartaansa. Neiti Suomela miltei hypähteli jalalta toiselle, ja huusi maisteri Klingstedtille jo kerran puolittain:

"Hyvä. Niin puhuu mies! Sellaisia pitäisi sankarien sanain olla!"

Mutta se huudahdus häipyi puheensorinaan, salista räikkyvään torvimusiikkiin ja tanssin jyskeeseen.

Viimein alkoi Rolf Idell puhua jotakin, kuivasti, ryiskellen. Mitä hän sanoi, ei kuulunut. Mutta maisteri Klingstedt selitti nyt, millä perusteilla hän oletti, uskoi, tiesi Venäjällä pian tulevan vallankumouksen: luetteli joistakin varmoista, hyvin asiantuntevista lähteistä saamiaan tietoja, joissa yleisön korvaan kajahti sellainenkin jo sille osittain tuttu nimi kuin Rasputin. Jos yleisö sallisi, tahtoi maisteri Klingstedt esittää kaikki saamansa tiedot, mutta lähteiden nimeä mainitsematta: sitä hän ei saanut tehdä, mutta kunniasanalla hän vakuutti, ettei hän mitään puhunut omasta päästään. Oli jo vihdoinkin aika, ettei suomalaisilta mitään saisi salata; kaikkien oli valmistuttava isänmaan etsikkohetkeen. Vallankumous Venäjällä tulisi pian, ehkä hirvein myrsky, mikä koskaan on mitään kansakuntaa kohdannut, slaavilaisen kansanluonteen ja kehnon slaavilaisen sielunlaadun ja vielä surkeamman älyn mukainen.

"Venäjä on heikko, sanomattoman heikko valtakunta", huomautti maisteri Klingstedt ohimennen, hiljaisesti ja hymyillen, ja sille huomautukselle nyt naurettiin säälivästi. Se oli jo tavaton väite.

"Niin, heikko ja pieni valtio, jos verrataan Venäjän ja meidän voimiamme keskenään", uhmasi Klingstedt. "Me saatamme olla suuri ja vahva kansa, – ja me olemme! Mutta juuri se on jokaisen ymmärrettävä, että Suomi on pian suuri, muutoin se ei tule suureksi."

Yleisö nauroi.

"Minä puhun vakavasti, korkeista siveellisistä asioista", sanoi maisteri Klingstedt. "Pyydän, että jätätte suoraan sanoen lapselliset naurut!" Jokaisen oli nyt uhrauduttava, jos uhri isänmaan puolesta on edes uhri; jokaisen oli täytettävä mitä kansakunnan kunnia käski meitä tekemään. Toiset kyllä, ehkä useammat kuin luullaankaan, ja ainakin ydinjoukko, olivat jo valmistetut, tiesivät velvollisuutensa. Ja Klingstedt puhui Suomen jääkäreistä, kapinallisista kunnon nuorukaisista, jotka palvelivat Saksan armeijan riveissä, taistelivat Saksan ja Venäjän välisellä rintamalla verivihollistamme vastaan, heistä puhuessaan käyttäen jälleen tuon joukon kunniakasta nimitystä, jota ei siihen aikaan yleensä tunnettu. Niitä nuorukaisia kutsuttiin meillä vielä milloin miksikin; venäläisten santarmien ja suomalaisten salapoliisien ja esivallan pelosta puhuttiin heistä kuiskaamalla, sanottiin:

"Se pataljoona." Tai: "Ne suomalaiset." Taikka ainoastaan: "Ne –siellä Saksassa."

Jännityksessä ja hurmaukseen syttyen kuuntelivat enimmät nyt maisteri Klingstedtin kertomuksia urotöistä, joita suomalaiset poikamme olivat tehneet saksalaisten aseveljiensä rinnalla, saksalaisten ystäviensä opettamina, kasvattamina. Kuuntelivat heidän kärsimyksistään, säälien, kaivaten jotenkin heitä auttaa; heidän sitkeydestään, ylpein mielin heidän oppivaisuudestaan, ja nauttien suopeasti, milloin maisteri mehevöitti kuvaustaan kertoen esimerkkejä humoristisesta hidasälyisyydestä, mutta rehellisestä suomalaisesta mielestä. Luetteli kiitoksen ja kunnian lauseita, joita he olivat saaneet opettajiltaan ja päälliköiltään, jopa itseltään keisari Wilhelmiltä, aikamme Napoleonilta: jos kukaan tässä sodassa edusti Napoleonin majesteettisuutta, niin Wilhelm II. Ja samoin kuin Napoleonilla aikanaan oli hänelläkin nerokas kenraalipiirinsä, Hindenburg ensimmäisenä, ja sitten melkein kokonainen loputon sarja loistavia saksalaisia sotilasneroja, joiden useimpien nimet olivat suomalaisille tutut ja Suomessa ihaillut. Heidän taitoaan ja Saksan kansan rautaista, tyyntä sitkeyttä ei koko maailma jaksaisi vastustaa! Koko maailman kävisi huonosti, Saksa sen voittaisi, ja Saksan liittolaiset pelastuisivat kunnialla tästä kansojen taistelusta. Saksan liittolaiset, siinäpä sana. Siihen Klingstedt juuri pyrki. Suomen oli oltava yksi niistä, – ja se oli: sen takaisivat jo ne kaksikymmentä tuhatta suomalaista, jotka vuodattivat vertansa saksalaisten rintamalla, Suomen puolesta.

Rolf Idell keikahteli paikallaan, pyyhki otsaansa, kohotteli päätänsä, tahtoi puhua. Maisteri Klingstedt jatkoi.

Suomen jääkärit nousisivat maihin Suomessa, heti kun Venäjän vallankumous puhkeaa. Saksalaisten apujoukkojen tukemina ja saksalaisten hyvin varustamina he vapauttaisivat Suomen. Ryssäthän ovat pelkureita, huonoja sotilaita, huomautti Klingstedt ohimennen, hymyillen: "Eikös ole suomalainen sananlasku, sanokaapas te suomenmieliset, että kolmetoista ryssää menee tusinaan?" No niin, Suomen vapautus suoritettaisiin varmasti. Mutta se saattaisi kestää ehkä vuosia ja tuottaa maalle turhia kärsimyksiä, ellemme kaikin olisi valmiit auttamaan itsenäisen Suomen nuorta armeijaa. Heikko ja hajanainenkin vihollinen voi ennättää tehdä paljon tuhoa maalle, ellei myöskin rintaman takana sitä isketä. Armeijaamme on niin sanoaksemme lisättävä. Suomessa on perustettava vapaaehtoisia kaarteja kaikkialla, innostettava kaikki kansanluokat niihin yhtymään; on pidettävä aseharjoituksia, ja alettava pitää niitä julkisesti, sillä Venäjän vallankumous tulee heti!

Kimeä naurunpurskahdus, Rolf Idellin, keskeytti Klingstedtin esitelmän. Klingstedt ei ollut tahtonutkaan sanoa paljon muuta: etupäässä vain kehottaa kansalaisia olemaan varuillaan, perustamaan isänmaallisia kaarteja. Nyt ei hän olisi voinut yleisön naurulta saada ääntänsä kuuluville. Naurettuaan kauan Rolf Idell huokasi syvästi, kuin jostakin surullisen mielettömästä ilosta selviten, muuttui vakavaksi ja sanoi kuivasti, kaikkien kuullen:

"Voi miesraukkaa!"

Sitten oli hän tuokion vaiti, alkoi lopulta väitellä, innostuneen tapansa mukaan. Pitkästi hän esitti ajatuksiaan, perusteli niitä. Aina loogillisen jäsentelyn vaativiin lausepausseihin tullessaan napautti hän sormellaan tai nyrkillään tiskiin, jonka luona hän seisoi Klingstedtin lähellä, katsoi ympärilleen ja kysyi:

"Oliko selvä? No hyvä; jatketaanpas sitten."

Sormi kohosi tiskistä, tai tuo nyrkki hajautui sormiksi, joista kaksi nousi hakkaamaan tahtia maisteri Klingstedtin tai jonkun toisen herran nenän edessä, hakkasi aikansa, pykälä pykälältä, historian esimerkkejä ja lakeja luetellen, filosofisten päätelmien perustuksiin vedoten, ja kaikki sormet kasautuivat jälleen todistelmajakson päättyessä nyrkiksi ja nasahtivat pöytään kuin huutokauppavasara. Toimittaja Idellin vastaväitteet tuntuivatkin nyt monista varsin uskottavilta. Niiden pääsisältö, nyt kuten aina, oli se, että Saksa ei voittaisi. Siitä oli hän varma, sen hän perusteli, tiesi luotettavista lähteistä, ulkomaalaisilta, joilta eräät hänen puolueensa huomattavat henkilöt Helsingissä olivat ne saaneet kuulla. Näitä henkilöitä ei hänellä, jokainenhan sen ymmärtää, ollut lupa mainita.

"Mainitkaa vain, herra toimittaja", sanoi maisteri Klingstedt suoraan. "Ei heitä kohtaa lopulta muu kosto kuin nauru ja surkuttelu."

Rolf Idell vastasi kiihtyen ja sättienkin: eihän maisterikaan ollut maininnut henkilöitä, jotka olivat narranneet hänelle tietonsa, nuo tiedot, joita sopisi kutsua rihkamanimellä: Made in Germany, –saksalaista humbugia, propagandaa, kenties saksalaisten spionienkin tuotetta! Niin juuri! Sitten todisteli Rolf Idell edelleen: kun Saksa joutuu tappiolle, ja Venäjäkin hyvin mahdollisesti sodassa voittaa, Venäjän liittolaiset voittavat, ja ainakin säilyttävät Venäjän entisellään, niin pitäisikö meidän hullutella, hukata kaikki? Sillä vaikkapa Venäjä joutuisikin vallankumouksen sekasortoon, josta seikasta ei ole mitään varmuutta, niin eivät sen liittolaiset antaisi meille anteeksi, että olisimme rahdullakaan lisänneet tuota Venäjän sekasortoa ja heidän ystävänsä heikontamista. Rolf Idell oli isänmaallinen mies, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, yhtä hyvin kuin joku maisteri Klingstedt; mutta sellaisten fantastien tuumia kuin jonkun epämääräisen maisterin, jolla oli kamarissaan tosin vanhoja tussareita, tserkessiläisiä tikareita, miekkoja kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta ja kiinalainen mestauskirves, – sellaisia koulupoikafilosofeja hänen täytyi katkerasti paheksua, niin lapsellisia kuin he olivatkin; paheksua kuin jotakin ymmärtämätöntä lasta, joka on ruvennut vaalimaan vihannesmaata ja kitkee siitä pois juuri hyödylliset taimet. Ei, Idellillä oli parempi keino isänmaan oikeuksien säilyttämiseksi, ehkä Suomen vapauttamiseksikin. Se keino oli olla mieliksi ententelle, ympärysvalloille. Siellä oli ennenkin jaloimmin ja innokkaimmin ajettu pikku kansojen vapautumisen asiaa, Englannissa ja Ranskassa, noiden mahtien sisäisenkin, todella sisäisen, henkisen vapauden mukaan. Ja ajettu varsinkin järkevässä, älykkäässä Englannissa. Niin, se keino oli, kun nyt Venäjä uhkasi viedä Suomenkin nuorukaiset rintamiinsa ja sotanäyttämölle, – uhka ja aikomus, johon muuten nuo jääkärinulikat olivat suuresti syypäitä, kun olivat Venäjää ärsytelleet, se keino oli koota Suomesta vapaaehtoisjoukko Venäjän armeijaan! Aivan niin: Venäjän armeijaan! Juuri niin: saksalaisia piikkipäitä vastaan! Siten lauhdutettaisiin venäläisten mieltä ja hävitettäisiin heidän epäluuloaan, jonka jääkäriliike oli synnyttänyt; he jättäisivät kenties aikeensa murskata meidät, ikäänkuin vastalahjaksi meille. Ja ehkäpä saisivat poikamme palvella vaikkapa Englannin väessä? Kun heidän oli mahdoton marssia venäläisten rinnalla, mikä on ymmärrettävää. Ja ympärysvallat takaisivat lopullisen voiton saatuaan sitten meille ainakin entisen autonomiamme; sellaista sopisi varsinkin ylevästä Englannista uskoa.

"Buurien mestaajasta! Irlannin teurastajasta!" nauroi nyt maisteri Klingstedt.

"Puolalaisten kansalaistensa piiskuriko meidät sitten haluaisi todella vapauttaa, – Saksako?" vastasi Rolf Idell.

"Puolalaiset ovat slaaveja, eivät kelpaa yhteiskunnassa mihinkään!" halveksi maisteri Klingstedt.

"Mutta Slesvig-Holsteinin tanskalaiset, joiden kirkoissa pakotetaan saarnaamaan saksan kielellä, eivät ole slaaveja, ja kelpaavat kaatumaan Venäjän rintamalla Saksan puolesta viimeiseen mieheen, kun heidät pannaan eturiviin ja tahdotaan kaikki surmata, kuten kai pian nuo suomalaisetkin siellä, onnettomat!" vastasi Idell jälleen.

Sitten alkoi sanasota. Siinä ei ollut paljon suunvuoroa muilla kuin noilla kahdella päähenkilöllä. Insinööri Tarkkanen koetti välistä jotakin lausua, säälitellen ja kummastellen sellaista katsantokantaa kuin jääkäriliikkeen johtajilla ja hullauttamilla oli: me, pieni ja maailman viimeisessä perukassa ikäänkuin loisina elävä kansa, tosin kyllä suuresti omien rotuheikkouksiensa vuoksi köyhinä loisina elävä, me saisimme olla tyytyväisiä, jos jaksaisimme taistella menestyksellisesti pelkän autonomiamme puolesta, enempää tavoitella oli turha toivo; joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Insinöörin ja jonkun toisen syrjäisen sanoja eivät Idell ja Klingstedt kauan kuunnelleet. Maisteri Klingstedt tuli yhä pateettisemmaksi, ja toimittaja tulistui sitä mukaa, ärtyi poikamaisen pisteliääksi: hän sinkautteli lopulta loukkaavia sanoja Klingstedtistä, tuosta isänsä, kauppaneuvoksen, varoilla mukavasti elelevästä, jonka maisterinarvokin taisi olla saksalaista tekoa; huhuttiinhan, että Klingstedt olisi suorittanut kandidaattinsa Saksassa, siis tuon arvonsa jollakin tavoin ostamalla. Tämän letkauksen saatuaan Klingstedt oli tuokioisen vaiti. Voitonriemuinen toimittaja teki Klingstedtistä vieläkin halvempia salaviittauksia, hänen nuoruudestaan, joka oli ollut elosteleva, siihen määrin, että hänen järkensäkin näytti saaneen pienen vian, ne tuhraukset menevät vähitellen aivoihin.

Kaupungin juorut kertoivat, että maisteri Klingstedtillä olisi ollut tuhoisa tauti, nuoruuden syntien tulos.

Eikä maisteri itse nyt pyrkinyt kumoamaankaan tuota asiaa, johon toimittaja halpamaisesti kiihkoutuen viittasi. Klingstedt tuli vain punaiseksi, huokasi, oli pitkän hetken sanattomana, ja sitten hän lausui Rolf Idellille, kohottaen päätänsä ja arvokkaasti, ikäänkuin kokeneen tavalla:

"Niin, niin, – älkää heittäkö ensimmäistä kiveä. Maailmassa on paljon seikkoja, joita filosofit eivät voi aavistaa, tai kuinka Shakespeare sanonee. Mutta hairahtunut ihminen, ja juuri hairahtunut, saattaa kyetä vahvimmin korjaamaan seikkoja, joita on rikkonut. Ellei voi itseään auttaa, auttaa hän muita, tahtoo jalostaa koko kansaa, tehdä sen terveeksi, normaaliksi kuin vapaat kansat ovat..."

Klingstedt sanoi tosiaan päättäneensä kerrankin uhrata jotakin kaikkien hyväksi, yhteiseksi hyväksi, isänmaan puolesta. Hänen sanansa olivat kuin kärsivä, katuva tunnustus; niissä oli jaloutta.

"Mutta tietysti eivät sellaiset raukat kuin herra Idell ymmärrä mitään muuta kuin diplomaattista järkeilyä; käydä käsiksi itse surkeutemme juureen, orjuuteemme, orjanmieleemme, josta moni pahamme johtuu, se on heistä pientä ja vähäistä", jatkoi Klingstedt. "Mutta kaivella esille toisen erehdyksiä..."

Tohtori Oljemark sanoi puolisolleen hermostuneesti:

"Keskustelu käy kovin persoonalliseksi ja koskee sairaalaan kuuluvia asioita. Väkeäkin tulee tänne kaikenlaista. Ei, parasta on meidänkin nyt lähteä."

Lehtori Korpelainen ei jaksanut enää vartioida kahta ovea. Neiti Suomela oli niin innostunut, että heitti eteisen puolen, josta oli ensin pitänyt huolta, oman onnensa nojaan; hän asettui yhä selvemmin kannattamaan maisteri Klingstedtiä, heltyneenä varsinkin tämän rehellisistä oman entisyytensä tunnustuksista. Juhlasalista ei kuulunut enää torvien räikynää. Eteisen puolelta tunkeili tätä omituista johtokunnan kokousta kuulemaan yhä lisää väkeä, nuoria poikia, tyttöjä, käsityöläisiä, rouvia.

Tohtorinna olisi halunnut jäädä; hän puhui nopeasti ja valittavasti miehelleen, että hänen oli niin sääli Oskar Klingstedtiä, ja samalla hän ihaili toimittaja Idellin todistelua, jonka puhetaito oli suurempi kuin hänen vastustajansa. Rouva näytti olevan kovin jännittynyt väittelystä ja huolissaan isänmaan kohtalosta; ei olisi mitenkään poistunut täältä kesken, mutta hänen miehensä vaatimus pakotti hänet:

"Ei, minulla ei ole pienintäkään halua joutua poliisimestari Leskisen kanssa tekemisiin", sanoi tohtori, lausuen poliisimestarin nimen halveksivasti ja kiihtymyksessään kuuluvasti.

Maisteri Klingstedt oli ollut tuokion vaiti, Idellin harppaillessa edestakaisin. Klingstedt sattui kuulemaan tohtorin sanat ja virkkoi:

"Yleisö voi olla rauhallinen, poliisimestarista on pidetty huolta; hän makaa pöhnässä kotonaan, suoraan sanoen. Ja santarmi on lahjottu: slaavilaisten isänmaallisuutta! Vai onko joku nähnyt santarmia tai poliisejakaan vestibyylissä?"

Joku vilkaisi eteiseen; totta puhui Klingstedt, joka jatkoi:

"Ja tarkoitukseni olikin, että tämä tilaisuus saisi joutua vaikkapa heti santarmienkin tietoon, jos niin piti käydä. Totuuden asiassa ei ole tinkimistä, kauan ei santarmivalta kuitenkaan rehentele!"

Tohtori poistui, vieden rouvansa mennessään; rouvan lähtö oli muuten Tistelbergistä ikäänkuin jonkin katoamista, joka jätti hänen sisälleen tyhjyyden tunteen. Tohtorin esimerkkiä noudatti insinööri Tarkkanenkin rouvineen; tilaisuus oli heistä, paitsi lapsellinen, suorastaan skandaali, myöskin vaarallinen. Johtohenkilöistä seisoivat ruokasalissa nyt ainoastaan lehtori Korpelainen ja neiti Suomela, edellinen koettaen puhua jotakin rohkeaa, ja puhuen, että kansa oli ensinnäkin kasvatettava itsetietoiseksi, johon se saataisiin kyllä valistuksen ja sielunterveytymisen avulla. Sen kasvattamisen ensimmäisenä ehtona oli ruumiin terveys, ja tuon terveyden kaikkein tärkeimpänä ehtona jälleen raittius. Siitä oli lähdettävä, uskonnolla, terveellä, elämää tunnustavalla uskonnollisuudella sitäkin pyrkimystä tukien; sitten tulisi aika muunkin kunnon, kun sielu oli ensin terve ja käsitys valistunut ymmärtämään isänmaan asiaa... Mutta pitkälle ei Vihtori Korpelaisenkaan vahva ja selvä puhe kantanut, vielä vähemmin innostuneen ja hermostuneen neiti Suomelan sanat. Tämä koetti tuon tuostakin tehdä pääväittelijöille, kumpaisellekin vuorotellen, tiukkoja kysymyksiä, mistä he olivat tietonsa saaneet, ja vaati heiltä oikaisuja loukkauksiin, joita he olivat toisistaan lausuneet; tahtoi väittelijöitä sovintoon; jokin yhteinen kanta isänmaan asiassa oli hänen mielestään pelottomasti otettava. Neiti Suomela ihaili Saksaa ja jääkärinuorukaisiamme, ja sanoi olevansa puolestaan valmis vaikkapa Pietarin valtiollisiin vankiloihin, jopa hirteen, jos velvollisuus vaatisi. Rolf Idell ja Klingstedt eivät hänenkään innostustaan kuulleet. Yhä pahemmin sätti toimittaja Idell:

"Vai niin, santarmi on siis lahjottu!" pilkkasi hän. "Varsin nerokasta strategiaa. Onko sekin opittu Saksasta! Preussin pystyviiksisen Wilhelmin ohjeitako? Sen tyhmän ja lerppahuulisen verikoiran!"

"Hän on keisari, vaiti!" huusi maisteri Klingstedt.

"Majesteettirikoksestako minua syytätte? Hyvä on, hyvä! Mutta mitäpä, jos santarmi sittenkin käsittää asian toisin! Jos hän kuitenkin huomenna tulee katselemaan teidän mukavan kabinettinne ruostuneita tussareita ja kiinalaisia mestaussapeleita?" pisteli Rolf Idell.

"Tulkoonpas!" vastasi Klingstedt. "Koettakoonpas tulla!"

"Ja mitä teette, jos hän tulee? Tietysti panette ruutia Pappenheimiltä perityn pistoolinne sankkiin?"

"Toisin sanoen: minä surmaan santarmin", sanoi Klingstedt synkästi. "Älkää te surko minusta, – ja meistä!"

Pari nuorta poikaa huusi Klingstedtille juhlasalin ovelta eläköötä.

Toimittaja Idell katseli huutajiin ja alkoi jälleen epätoivoisesti väitellä. Lehtori Korpelainen arveli, ettei tämä tilaisuus ollut nuorisolle sopiva, noille pojille, jotka hän oli huomannut omiksi oppilaikseen suomalaisen yhteiskoulun yläluokilta. Hän meni ja vaati heitä lähtemään kotiin: oli jo myöhä aikuisillekin, luvattu tanssiaika loppuisi aivan kohta. Nuorukaisista toinen naureskeli hänelle salaa, toinen niskoittelevasti heitteli päätänsä, tumma ja pitkähiuksinen; he eivät poistuneet. Toimittaja Idell ja maisteri Klingstedt soimasivat ja sättivät toisiaan niin katkerasti, että lehtori Korpelainen poistui pian itse, masentuneissa mietteissä. Samoin muu yleisö.

Miltei persoonalliseksi häpeäkseen näki maisteri Klingstedt viimein huoneessa suomalaisista johtohenkilöistä ainoastaan neiti Suomelan, jota hän tästä rohkeasta jäämisestä kyllä kunnioitti, mutta joka hänkin oli nyt epätietoinen ja synkkämielisesti vaiti, ja joukon vähäpätöisempiä ihmisiä, uteliaita, pahansuopia ja pelokkaita kasvoja. Ei minkäänmoista oikeaa innostusta, vakaumusta, kenessäkään. Surkea aika, mädäntynyt aika.

Ja päälle päätteeksi työntäytyi ruokasaliin, kun tanssi oli loppunut ja yleisö virtasi pölyisestä juhlasalista eteiseen, mennäkseen väsyneinä levolle, joukko joutavia juopuneita: runoilija Keretti, naureskeleva Birger Bengelsson, kuhnusteleva postimestari, sekä yhtaikaa oluttehtailija Blöcker tavallisella remuilumatkallaan: oli kai nyt juhlan loputtua uskaltanut tänne vakinaiseen iltapaikkaansa tai paremminkin yöpaikkaansa. Ja Blöcker toi mukanaan liudan nousukkaita, – mikäpä muukaan olisi tuokin lihava, pystynenäinen ja paksu herra ollut: gulassi. Akseli Jorvas täällä istui yhä perheineen, nauroi leveästi väittelijöille, ja tervehti riemulla tuota gulassin näköistä.

Bengelssonia huvitti Klingstedtin ja Idellin väittely; hän tuli vuoroin Tistelbergin ja vuoroin postimestarin luokse ja supatti näyttävänsä heille:

"Nyt tuli hyvä, minä näytän, kuinka minä pian ärsytän heidät oikein toistensa kimppuun."

Jonkinlaisena kuiskaajana Idellille toimien onnistuikin Bengelssonin kiihottaa hänet suorastaan hurjaan pöyhkeyteen, itseylistelyyn ja vastustajan sättimiseen.

Rolf Idell saarnasi nyt etupäässä juopuneelle kuulijakunnalle. Klingstedt oli vaiti ja oli jo päättänyt poistua: ei lähtisi näistä herroista hänen asialleen mitään; oli luotettava nuoriin, nousevaan polveen.

"Minä paljastan juonenne, tusinamaisteri!" huusi Idell. "Sveesi te olette, sittenkin, ja tahdotte Saksan tänne kukistamaan kansanvaltaisia uudistuksia: niin säilyvät etuoikeutenne. Mutta Suomen kansa ei anna narrata itseään. Hui, hai, meillä on sosialisteja; nekö lähtisivät kannattamaan imperialistista Saksaa."

"Eivätkä talonpojat kannata ketään", hohotti Birger Bengelsson. "He välittävät ainoastaan potaateistaan; kun ei heidän aittojaan uhata, eivät he liikahda. He ovat idiootteja."

Klingstedt virkkoi vielä, ettei ollut kaukana sekään aika, jolloin uhattaisiin paitsi talonpoikien aittoja heidän kalliimpaakin omaisuuttaan: heidän poikiaan, joita vaadittaisiin ryssien mukaan rintamille. Akseli Jorvas huudahti:

"Minulla ei ole niin isoja poikia. Ja talonpojat, idioottejako? Juuri niin, sellaisia idiootteja, jotka ovat nyt pian miljonäärejä!"

Jorvas oli parhaillaan alkanut gulassin näköiselle kerskua, miten hän oli päättänyt perustaa sahan, tulla miljonääriksi; aina ei tällaista tilaisuutta ollut tarjolla. Sahan täytyi pian olla valmis, että ehdittäisiin myymään kamalasti kallistuvaa puuta heti sodan loputtua. Jorvaskin oli ryypännyt ja alkoi reuhastella. Hänen emäntänsä alkoi vaatia häntä kotiin; lapsetkin jo haukottelivat ja kitisivät untaan, mitkään herkut eivät niitä taltuttaneet. Ja Akseli antoikin tiukan vaimonsa vaikuttaa itseensä; hän huusi autokuskilleen, joka jo ovella kurkisteli, ja lähti leveän emäntänsä ja unisina hoippuvien lastensa kanssa koko ilosta pois.

Tehtailija Blöcker ei kärsinyt politikoitsijoita, ei edes Klingstedtiäkään, vaikka hän oli ruotsalaisia. Ja kun hän kuuli puhuttavan santarmeista ja jostakin muusta vaarallisesta, niin hän aivan vimmastui. Ruotsia puhuen komensi, rukoili, aneli noita kahta järjetöntä pitämään suunsa kiinni, olemaan lörpöttelemättä; hän tahtoi nyt juoda, ja hiiteen aatesankarit ja sosialistit ja anarkistit ja kaikki! Hän karjui:

"Ulos, ulos! Missä on poliisi, santarmi? Minä vaadin ... poliisi..."

Maisteri Klingstedt muisti, että tuo toinen toimittaja, vanhoillissuomalaisen lehden, oli poistuessaan vilkaissut häneen ilkeästi; sitä suomenmielistä oli täysi syy kavahtaa. Ehkäpä hän oli jo paraikaa vaatimassa poliisimestaria tai santarmia sekaantumaan asiaan. Rolf Idelliä ei toki sellaisesta tarvitsisi pelätä.

Maisteri Klingstedt poistui. Tänä yönä ei hän aikonut ollakaan kotona, varmuuden vuoksi; hänellä oli omat suunnitelmansa.

Kun toimittaja Idell kääntyi Blöckeriä katsomasta, puhuakseen jälleen Klingstedtille, näki hän ympärillään melkein pelkästään pöhnäisiä. Birger Bengelsson houkutteli häntä jäämään viftille; mutta Rolf oli melkein raittiusmies, – eikä rähjäisen tehtailija Blöckerin kanssa, joka oli hänen pahin vihamiehensä, olisi nyt leikkimistä: Blöcker kuului juovuksissa pieksävän toisia, ja Rolf oli heikko ja voimiltaan hento. Rolf Idell lähti eteiseen. Siellä pieni opettajatar Suomela, joka otti juuri nurkasta sateensuojaansa, tuskin suvaitsi Rolfia tervehtiä, – sellaiseksi aktivistiksi oli hänkin tänä iltana muuttunut.

12

Patruuna Blöcker, ennen olut-, nykyään kaljatehtailija, oli keskikokoinen, vanhahtava mies; hänen nenänsä oli punertava, sen sanottiin muistuttavan porkkanaa, iho punainen ja vähän rokonarpinen. Varsinkin juovuksissa oli hän ärtyisä, vastaanhangoitteleva ja itsepäinen, ja karkaili mielellään nyrkkivoimalla toisten kimppuun ennenkuin kukaan voi aavistaa.

Nyt on hän tilannut seurueelleen – noille parille herralle ja lisäksi Birger Bengelssonille, postimestarille, Tistelbergille ja Keretille –pilsneriä, vanhankansan kuosista pilsneriä, johon kätkeytyy alkoholia, eikä mitään nykyaikaista vesiheraa: ystäviään varten Blöcker näet valmistaa toki oikeaa olutta, sota-ajan kielloista huolimatta, ja Seurahuoneella on sitä salaa saatavissa.

Istutaan kankean puhtaalla liinalla peitetyn pöydän ympärillä, kolean näköisessä ruokasalissa, jonka seiniä koristavat siellä täällä peltiset, saksalaiset vadit koreilla väreillä maalattuine romanttisine lemmenkohtauksineen: munkkeja viinikellarissa, houkutellen luokseen kestitsemiensä talonpoikien tyttäriä tai emäntiä, – pitsisillä kaula-ja saapasröyhelöillä somistettuja sotureita, jotka keinuttelevat polvellaan tyttöjä, sekä narri jalkapuussa, pikku tyttö hänelle lusikalla suuhun jotakin herkkupalaa antamassa. Poristaan kaikenmoista, ruotsia melkein koko ajan kaikki, vain muutama sana suomea, etenkin kirouksissa, sillä patruunahan on ankara, itsepintainen sveesi, ruotsinmielinen kaikkein vanhanaikaisinta ja paatuneinta lajia, ja hänen seurueensa jäsenet käyttävät ruotsin kieltä mukavuussyistä ja keimaillakseen, muut paitsi Bengelsson, jolla on tosiaan ruotsalainen koti, vaikka hän osaakin suomea jotakuinkin; käyttävät sitä sikäli kuin kukin osaa. Yksi heistä ei osaakaan, tuo gulassi; hän solkkaa ruotsia hirveästi. Bengelsson suvaitsee puhua suomea, joskin hän ihailee ruotsalaista kansanluokkaa jonakin suomalaista rotua hienompana; suomen kieltä hän puhuu ikäänkuin sitä alentuvasti suojellen. Mölsä taasen, joka muuten on näin suuressa seurassa varsin vaitelias, sopertelee mielellään jonkin sanan ruotsia; niin on helpompaa, hän ei tahdo koskaan riitaa, ja hän on hiukan ylpeäkin, kun hänen sukunsa on ollut edes sen verran ruotsalaistunut, että on antanut nimelleen muodon Mölsé. Virallisesti ei hän olekaan sukunsa nimeä suomalaistuttanut, osaksi hellästä rakkaudesta sukuunsa ja vanhaan isäänsä, joka elää vielä siellä sisämaassa, supisuomalaisessa kaupungissa, osaksi taas jonkinlaisesta ylpeydestä ja siitä syystä, että kansan parissa on helpompi tulla toimeen ruotsalaisella nimellä: enemmän ukot ja akat kunnioittavat. Mutta siitä on jo kauan, kun hän on kansan parissa varsinaisesti liikkunut. Mitä taas tulee Kerettiin, joka on vaipunut sellaiseen tilaan, ettei monta sanaa puhu, vain naurahtaa tylsästi ja sitten jälleen nuokkuu ja torkkuu, hänen kotinsa on ollut täysin ruotsalainen; sattumalta hän oli joutunut suomalaiseen kouluun. Hän siis osaa ruotsia miltei yhtä hyvin kuin suomea, ja puhuu sitä tarpeen tullen täysin luonnostaan. Ja lopuksi Tistelberg: hän on kieliasialle ja kielikiistoille välinpitämätön, puhuisi mielellään mitä kieltä hyvänsä, jos osaisi, venäjän kieli kuitenkin joskus poikkeuksena, silloin, kun venäläiset taas ovat tehneet Suomelle jonkin ilkeän kepposen. Hänen kotikielensä on ollut sekaisin suomea ja ruotsia, viimeksimainittua kuitenkin tuskin kymmenesosa, ja sekin huonoa.

Patruuna Blöckerin toverit, lihavat ja pyöreät gulassit, juttelevat innokkaasti ja riemulla kaupoistaan, säkeistä, joita venäläinen sotilashallitus mielellään ostaa, tina-, lyijy- ja messinkiromusta, josta samoin venäläisiltä saa hyvän hinnan, ruokatarpeista ja väkijuomista, jotka ovat kilpaa nousseet arvossa; kaikkea he myyvät, kaikkea keräävät ja komuavat, mitä laatua heistä kumpikin komunnee. Ja ovat ylpeitä äsken saavutetusta varallisuudestaan. Birger Bengelsson puhelee heidän kanssaan nopeasti, sielussaan heitä halveksien, hän, joka on oikeaa, vanhaa kauppiassukua ja -rotua. Sitä keskustelua kestää kauan. Mutta juopunut Blöcker – hän on vanhoillaan tullut yhä heikommaksi kestämään, tuo miltei jo kehdossaan alkoholipullolla imetetty, kuten sanotaan, sillä hänen isänsä oli ollut kaupungin viinatehtailija – Blöcker alkaa jo itsekseen nurista, puhua toisille sillä tavalla, ettei häntä kukaan ymmärrä, vääntää suutansa ja laskettelee ilkeitä, typeriä letkauksia, mistä syystä, ota selvä; ja räpyttää vihaisesti silmiään kellertävien kulmakarvojensa alta. Hänestä ei yksikään pöytäseurassa välitä, hänelle vain huiskaistaan kädellä, että pitäköön suunsa kiinni; mutta tiedetään kyllä vanhastaan, mitä vielä on tuleva ja miten nämäkin kekkerit päättyvät. Kehutaan siis edelleen säkkien korkeita hintoja. Miksi venäläiset niitä ostavat? – "Tarvitsevat pattereihinsa, rintasuojuksiin", rientää Bengelsson selittämään. Venäläiset kuuluvat aikovan rakentaa pattereitaan aivan tämänkin kaupungin lähistölle, kun ensin muualla ennättävät, sillä kaupunki on nivel siinä suunnattomassa linnoitusketjussa, joka on suunniteltu Helsingin suojaksi, alkaen Hangosta ja ulottuen Kotkaan. Mutta rotat olivat syöneet tuolta toiselta suomalaiselta, siltä, joka ei osaa ruotsia kuin kamalasti rääkäten, tuhannen säkkiä, – jauhoisia säkkejä. Gulassi kiroilee, ja seurue nauraa hänen kuvaukselleen, miten rotat olivat repineet hänen rakkaat likaiset säkkinsä. Sitten puhutaan viineistä: pienemmällä ja pyöreämmällä gulassilla on varastossa seinällinen lattiasta kattoon asti, takakamarissaan: etummaisessa hänellä on jonkinlainen asianajotoimisto, nurkkasihteerin konttori muka. Mutta viineistä saa Birger Bengelsson aiheen selitellä ranskalaisia viinejä, jotka hän tuntee kaikki, ja niiden hienouksia: onhan hän ollut Pariisissa, kuten tiedetään, tehnyt uhkarohkean matkan sinne.

"Sinä valehtelet!" mörisee tehtailija Blöcker. "Olit siellä sodan alkaessa, sitten sieltä tulit!"

"Pidä sinä suusi kiinni, Fritz", nauraa Bengelsson, "ole siivolla, taikka..."

Jokainenhan tietää tai aavistaa, että Bengelsson valehtelee tuostakin Pariisin-matkastaan. Mutta valehdelkoon: hauska kuulla. Bengelsson alkaa nyt selitellä linnoitustiedettä ja strategiaa; vanhan kulttuurisuvun jäsenenä sanoo hän nämä asiat tietysti hyvin tuntevansa, on niistä lukenut. Mutta kun hän jotenkin johtuu kertomaan gulasseille Viaporin syntyhistoriaa, huomaa Tistelberg hänen häikäilemättä laskettelevan vallan kauhistavia vuosilukuvirheitä: sadan vuoden ero sinne tai tänne ei hänelle paljon merkitse, – ja kuinkapa gulassit näitä asioita tuntisivat? Keretti torkkuu, hyllähtelee sivulle ja toiselle istuallaan.

Mutta nyt on tullut patruuna Blöckerin aika. Hänen nurinansa on kasvanut äänekkääksi, hän kohoilee ryntämyksilleen tuolillaan, vaatii sananvuoroa: hänen vieraittensa velvollisuus on muka kunnioittaa häntä, pitää hänelle seuraa.

"Sinä olet tyhmä, Birger", sanoo hän. "Olenko minä muka huonompi kuin nuo – gulassit?"

Sitten puhuu Blöcker raivoisana, kuohuen, entisestä kultaisesta ajasta, jolloin hän ja eräät muut kunnon veikot olivat isäntiä tässä kaupungissa: hän, Piper ja Kniper, sekä vielä veljet Hallman ja Lindbom. Bengelsson ei hänen mielestään näitä asioita tunne, Bengelsson on nulikka. Siihen aikaan juotiin paljon, juotiin reilusti, se oli oikeaa elämän ymmärtämistä; juotiin, eikä vain päivää kerrallaan vaan viikoittain, ilman hetkenkään paussia, ja veli Lindbom joutui joskus dilleen – pää meni sekaisin. Eikä ollut mitään hätää, ei aprikoimisia ja aatteita: oluttehdas kävi ja menestyi, Piper oli pormestari, Kniper pankinjohtaja – silloin paikkakunnan ainoan, ruotsalaisen pankin, – Hallman gymnaasion rehtori, ja Lindbom oli tohtori: lääkäri, joka leikkasi moukkia kuin poika, juovuksissakin ja jos muutama ämmä tai ukko kuoli, kun sai rohtojen asemesta ketunmyrkkyä tai umpisuolen paikalle sakset leikattuun ja kiinniommeltuun vatsaansa, niin olihan niitä moukkia maailmassa, joutavia, niinkuin nytkin on. Mutta nykyistä aikaa ei Blöcker kärsi: siinä tislataan ja taslataan moukkien kanssa, siinä viisastellaan ja järjestellään, siinä on raittiudet ja yhä uusia kansakouluja; verojen alle tässä työteliäät ihmiset tikahtuvat. Tehköön kansakin työtä! Nyt sitä imarrellaan, hemmotellaan, se on kaikki kaikessa. Sitä valistetaan, – miksi se tulee. Ja tietysti juuri suomalainen kansa pitää saada etunenään, siihen sillä muka on oikeus, – hölmön oikeus! Ja tietysti kansan täytyy saada reistata; jo tämän sodan kuluessa ovat Blöckerin tehtaan työläiset tehneet kolmasti lakon. Heille ei nyt riitä mikään palkka, ruokahalu kasvaa syödessä, ruuvia täytyy pingottaa aina ja aina: rikkaita heistä täytyy kaikista tulla, aatteellisuutta ei heissä ole, mutta ruokaa vaaditaan posket pullolleen. Eikö kansa voi elää vähemmällä? Ennen se eli, ja teki työnsä paremmin. Mutta kaikkeen tähän ovat tuollaiset saivartelijat kuin Rolf Idell ja Vihtori Korpelainen syypäitä, molemmat viisastelijoita ja raittiita, näsäviisaita nokalle hyppijöitä: karkailevat alinomaa Blöckerin tehtaan kimppuun Idellin lehdessä. H–vettiin kaikki näsäviisaat! Antakoot ihmisen elää rauhassa, tehdä työtään.

"Hirttää pitäisi Idell, kuuletteko?" puuskui ja ähkyi Blöcker, nenä yhä sinipunaisempana. "Birger, kuuletko, tule tänne viereeni kun minä sinulle puhun! Tule! Onko sinusta joku tuollainen gulassi parempi kuin Fritz Blöcker? Sinä, sinä olet – kauhean tyhmä! Tyhmä, pässinpää!"

Bengelsson nauroi; nyt se taas hauska syntyisi! Mutta gulassit loukkaantuivat; toinen heistä alkoi piristä, valittaa Blöckerin hävyttömyyttä ja ylpeillä sivistyksellään. Hän sanoi lyseotakin käyneensä, joten... Blöcker jatkoi haukkumistaan töykeästi, järjettömästi, sätti vuoroin gulassia ja toista, sitten postimestaria, hänen nahjusmaisuuttaan ja köyhyyttään, ja Leevi Mölsä hermostui ja tuli hyvin alakuloiseksi; sitten taas gulasseja, noita rottia, jotka kaivelivat vanhoja lumppuja, jopa Tistelbergiäkin, joka pysyi kärsivällisenä, tekeytyen kylmäksi, vaikka oli luonteeltaan kiivas, jos niikseen sattui. Köyhä hänkin oli Blöckerin mielestä. Tuokion kehui Blöcker Bengelssonia, mutta alkoi yhtäkkiä sadatella häntä ranskalaisystävälliseksi; ja ennenkuin muut paitsi Bengelsson aavistivatkaan pomppasi ukko pystyyn ja löi tulipunaisena vihasta postimestaria nyrkillään vasten kasvoja. Se oli täydellä voimalla annettu isku ja koski kovasti. Mutta Mölsä ei ryhtynyt vastarintaan, vaikka toinen ja kolmaskin lätkäys oli tulossa; hän vain torjui ukkoa käsivarrellaan, kelmeät kasvot entistä valkeampina ja tuskallisesti värähtelevin huulin.

"Roisto, – roisto, lurjus!" ärjyi patruuna. "Minä näytän teille, miten preussilainen tekee! Tänäkin iltana on täällä taas – kerätty rahaa kansanopistolle, noiden joka paikkaan sormensa pistävien suomalaisten moukkayliopistolle, josta minulle kiusa koituu!"

"Kuules, Fritz, nyt sinä teit julkean työn, nyt et käyttäydy gentlemannin tavalla!" sanoi Bengelsson ja nousi ylös, sillaikaa kun gulassit pidättivät patruunaa. "Nyt sinut täytyy jälleen panna katon alle."

Silloin vasta muisti sävyisä postimestari, mistä oli kysymys; hänen mielensä ilahtui ja kasvonsa selkenivät. Hänkin nousi pystyyn.

"Niin, katon alle patruuna pannaan, koska et osaa käyttäytyä kuten kiltin lapsen sopii", sanoi hän ja kävi Blöckeriin kiinni.

Tavallinen menettely oli työntää ukko Blöcker pöydän alle, kun hän raivosi, pidättää häntä siellä taitavasti, jalkojen pihdissä, jopa välistä potkienkin, laskematta häntä toisten joukkoon ennenkuin hän lupasi kustantaa seurueelle samppanjaa. Se oli ikivanha tapa. Ja tuo töykeä kohtelu oli itse patruunastakin jollakin tavoin hauskaa: niin hänestä pidettiin huolta – toisten täytyi pitää, kun hän oli sellainen vietävän vintiö juovuksissa. Kovalla roiskeella ja rysyllä saatiin Blöcker pöydän alle, tuolit sovitettiin tarkoin pöydän ympärille, ja Blöckeriä, joka pui nyrkeillään ja päällään pöytää ja ärjyi raivoissaan, sysittiin jaloilla ja nyrkeilläkin pysymään pöydän alla, kun taas muu seura ryhtyi vähitellen jatkamaan äskeistä keskusteluaan, talonkaupoista, ruokatavarain ja pukujen kallistumisesta, hopea- ja kultaesineistä, joita sai sotaan lähtevien venäläisten upseerien rouvilta Helsingissä joskus huokealla. Kerettikin raoitteli silmiään ja Bengelsson käski häntä nyt ottamaan patruuna Blöckerin lasin. Siinä oli näet konjakkia, eikä pilsneriä, kuten muulla seuralla; Blöckerhän oli usein juomapöydässäkin saita, tovereita kiusoitellakseen. Tylsästi otti runoilija pöhöisen tehtailijan lasin ja virkistyi selvästi kirpeästä ryypystä.

"Se on oikein, että heräät", sanoi Birger Bengelsson hänelle. "Runoilijan täytyy toki osata juoda, dekadentit juovat monta vuorokautta yhtä mittaa."

Ja hän alkoi kertoa Keretille ja postimestarille pariisilaisista runoilijoista, jotka moneksi päiväksi katoavat joihinkin tavattoman mässäyksen temppeleihin, oikeiden naisten seuraan, ja ilmestyvät sitten ystäviensä eteen kasvot hyvin kelmeinä ja ruumis hervonneena kuin vyyhti, mutta taskussaan tai valmiina päässään jokin oivallinen, kuolematon runo.

"Runoilijan tulee rakastaa naisia, paljon naisia, että hän saa kokemusta ja pääsee sentimentaalisuudesta", sanoi Birger Bengelsson. "Sellainen tekisi sinullekin hyvää, Keretti. Mutta eikös se Fritz siellä pöydän alla tule jo gentlemanniksi? Samppanja virkistäisi näin aamuyöstä, – vain saksalaiset möhömahat latkivat olutta."

Toinen gulasseista puolusti saksalaisia, mutta väitti silti osaavansa rakastaa naisia, hänkin.

"Nyt sen näette!" sanoi hän.

Bengelsson oli viitannut tarjoilijatarta pöydän luo; neiti kiiruhti siihen kohta, ja joutui luonnostaan tämän gulassin käsiin ja polvelle. Mutta toinenkin gulassi, se heistä, joka osasi paremmin ruotsia, –hänellä oli leveä, matala otsa, lyhyt kankeaksi vahattu tukka ja tavattoman pieni, kärjestä leveä nenä pystyine sieraimineen, – hänkin halusi tuota naista. Nyt tempaisi hän, toisen gulassin vieressä istuen, neitiä puoleensa; neiti vastusteli, pienempi liikemies piti häntä kiinni, ja siinä tempoilussa sattui isomman gulassin käsi takertumaan ravintolaneidin rannerenkaaseen. Rannerengas katkesi, muutamat sen kiiltävät nikamat hajosivat pöydän ja tuolien alle permannolle. Neiti harmitteli, tuntui melkein itkevän harmista, sanoi, että rannerengas oli hänelle jokin rakas muisto.

"Joutavaa, roskaa!" huudahti avosieraiminen gulassi. "Dubleeta, mitä lie! Tule pois sieltä sitä etsimästä, istu tuohon polvelle vain."

"Tule tänne katon alle", pyysi ja houkutteli Blöcker neitiä.

Isompi gulassi alkoi laulaa, – lauloi hetken jotakin, sihisytti hampaittensa välistä, ja kirosi taas tyttöä, joka ei häntä totellut, vaan etsi yhä koristuksensa siruja lattialta. Viimein gulassi suuttui. Mustanpunaisena kiskaisi hän neidin ylös maasta, käsivarteen kiinni tarttuen, puristi hänen olkapäätänsä niin että tämä parkaisi ja suuttui tosissaan, veti tätä syliinsä ja tahtoi suudella. Neiti riuhtaisi irti, moitti häntä tosissaan. Silloin loukattu gulassi veti liiviensä taskusta esiin satasen, toisen ja kolmannenkin, heitti setelit neidin eteen lattialle ja huusi suomeksi:

"Mene siitä kollottamasta. Siinä on, renkaastasi. Ja tuo pöytään samppanjaa!"

Postimestari Mölsälle lisäsi hän törkeän sanan neidistä.

"Samppanjaa Blöckerin laskuun", sanoi Bengelsson.

Tarjoilijatar otti iloiten rahat permannolta ja kiiruhti tuomaan samppanjaa, jota nyt eräät toisetkin jo tahtoivat olettaen, että patruuna lienee nyt jo gentlemanni ja valmis ilahduttamaan seuruetta samppanjalla.

Blöcker sadatteli herroja pöydän alla, muodon vuoksi, mutta varoi yrittämästä kumota pöytää, koska siihen oli tuotu samppanjaa; hänen se olisi kuitenkin maksettava. Ja sitten hän alkoi teeskennellä pyytävänsä armoa, hullunkurisin sanoin, sättien leikillisesti milloin ketäkin vartijoistaan. Vielä ei häntä kuitenkaan laskettu pois, mutta kädensysäykset, joilla häntä torjuttiin, olivat lempeämpiä kuin äsken, ja silloin tällöin vastattiin hänen haukkumisiinsa suopeasti; muuten herrat pakisivat innokkaasti keskenään, ainoastaan Mölsä oli vaitelias, ja Keretti koetti enimmäkseen kuunnella.

"Samppanja kirkastaa päätä, mutta tekee jalat raskaiksi", sanoi Birger Bengelsson. "Kyösti Keretti, sinun pääsihän tarvitsee kirkastusta, juo siis tätä, maistelemalla: tämä on väkevänlaista, ei ranskalaisen veroista, totta kai sinä sen huomaat? Niin, ja kuules, Keretti", jatkoi hän, asettuen runoilijaa lähemmäksi, "nyt me keskustelemme äskeisistä asioista. Meillähän oli tuolla näyttämön takana intressantti puhe naisista. Kuules, jätä sinä turhat tuumiskelut. Kyllähän sinun täytyy saada jokin oikea suhde, se on selvä. Ellet saa rahaa, niin – eroa. Runoilijan, taiteilijan, sillä onhan runoilijakin taiteilija, täytyy elää – nähdä ja tuntea aina uusia tyyppejä, paljon naisia. Sinun pitää hakkailla. Ja mitä naiset tekevät rikkauksilla? Intelligentin miehen käsissä jälleen niistä tulee hyötyä, – runoutta, kuolematonta runoutta. Ja sinullahan on hyvät lahjat, sen minä myönnän; sinun kielenkäyttösi on loistava, sellainen kuin suomen kielellä vielä saadaan aikaan: onhan suomen kieli vielä kehityksen asteella, se muuttuu suunnattomasti joka hetki, senhän tiedät! Ja kun elät paljon, niin ainoastaan sillä tavalla sisältö, psykologiset huomiot, syventyvät. Kuules, Keretti, sinun pitää hankkia itsellesi uusi suhde, muuten kuivut; rakastajatar, vaimo, miten vain. Ja tiedätkös, minulla on sinulle jo sellainen – oikein sopiva. Sinun ihailijoitasi muuten; näppärä ja älykäs, kun häntä kehittää. Jutellaanpas nyt siitä..."

Kyösti Keretti kuunteli Bengelssonin ylistelyä juhlallisena, ikäänkuin jonkin suuren voiton saavuttanut, kuunteli hänen neuvojaankin, tuli varsin tarkkaavaksi, huokasi ajatuksissaan, ja katseli Bengelssoniin luottavasti ja vilpittömästi, sinisin, samein silmin. Kun Bengelsson imartelunsa seassa alkoi puhua hänen naimakaupastaan – Kyöstin rouvahan ei antanut enää miehelleen rahaa – ja tyrkytellä avioeroa, niin hän sisäisesti säpsähti; sitten hän seurasi tarkoin korvin, syrjäsilmällä katsellen, miten häntä se ja se nainen ihaili, –hymyilikin onnellisena, intoutui, ja kysyi lopulta verkkaisesti, kautta rantain:

"Eikö sitten voisi saada tietää, kuka se nainen on? Ja ... onko, onko hän rikas?"

Viime sanoja lausuessaan Keretti jo teki leveän kädenliikkeen.

Bengelssonkin purskahti nauruun:

"Tietysti hän on rikas ... ainakin huomattavissa varoissa. Enhän minä köyhää taiteilijalle. Ja kiltti ja aulis hän on. Saathan nähdä. Kuka hullu nyt köyhää ottaisi, – moderni runoilija? Kuules, jutellaanpas tästä asiasta... Melkein aatelista rotua ... puolalaista verta..."

Blöcker anoi nyt tosissaan pääsyä pöydän alta. Hänelle avattiin väylä istujien lomitse, jopa Mölsä, hänen taannoin kolhimansa, auttoikin ukkoa pystyyn. Vaikka oli kitsaskin, täytyi hänen tilata vielä pari samppanjapulloa, se oli vanha ja totuttu asia. Äänet olivat muuttuneet poriseviksi, miehet puhelivat paritusten, gulassit keskenään väkijuomakaupoista, Bengelsson Keretille hienoista, sivistyneistä naisista ja rikkaista naisista, jotka olivat vielä neitsyitä, Blöcker nyt Leevi Mölsälle vanhankansan ihmisistä, joiden elämää Leevi ihastui ylistämään, ja Tistelbergille menneistä, oikeista porvareista: ne olivat persoonallisuuksia, jotka olisivat osanneet antaa palttua nykyisille saivartelijoille, aatteilijoille, isänmaan ja maailman parantajille, puoskareille. Silloin postimestari vaikeni, virkkoi vain silloin tällöin jonkin suomalaisen maalaissukkeluuden, ikäänkuin itsekseen, ja nautti toisten lihavista sutkauksista, hätkähtikin pahimpia kuullessaan, liikahteli levottomasti paikallaan ja huokaili alakuloisesti, kuin väsyneesti. Muut olivat punaisia; postimestari yksin näytti miltei entistä kelmeämmältä.

13

Oli pimeä yö, ja sade tihkusi, joskaan ei niin suurina pisaroina kuin illalla; ilma tuntui hiukan kuivenevan. Tuuli sohisi mereltä. Talojen pienet puutarhat säle- tai lankkuaitojensa takana niinikään pimeät, talot mustat; harvasta paikasta tuikki heikkoja tulia – kunnon ihmiset unessa.

Blöcker oli juonut itsensä niin järjettömäksi, ettei edes Tistelberg enää häntä viitsinyt kuunnella; lopulta oli tehtailija saatu hommatuksi Seurahuoneen hevosella kotiin. Sitten oli muu seura vielä vähän aikaa istunut ja maistellut lopuksi viinaa, jonka jälkeen gulassit poistuivat yhdessä, sovittuaan Seurahuoneen kahden tarjoilijattaren kanssa jostakin salaperäisestä; rumempikin tarjoilijattarista, kuihtunut ja kulunut, jotakin silmätautia poteva, joten toinen silmä vuoti, oli nyt gulassien seurassa. Bengelsson kuljetti Kerettiä ulos, sanoen aikovansa vielä vähän jatkaa Keretin kotona, ja kutsui postimestaria ja Tistelbergiä sinne: oli muka varannut – Keretin kustannuksella –jotakin pikareista nautittavaa taskuunsa. Postimestarin näytti tekevän mieli noudattaa kutsua, ja kuitenkin hän epäröi, juovuksissakin. Tai oliko hänellä muita tuumia? Mutta Tistelberg teki tenän: hän oli kyllästynyt ja kysyi Mölsältä, pääsikö hänen luokseen yöksi, saisiko siellä jonkinmoisen loikoilupaikan. Rouva Tarkkanenhan ei sallinut Tistelbergin pitää erikoista avainta; mitenkä Tistelberg viitsisi herättää Tarkkasten palvelijatarta? Postimestari muutti nyt aikeensa lähteä Bengelssonin ja Kyösti Keretin kanssa. Hänellä ja Tistelbergillä olisikin ollut muutama kortteliväli samaa matkaa, ja he viihtyivät hyvänlaisesti yhdessä; tässäkin tilassa oli Mölsä sävyisä ja tanakka, niinkuin ei olisi paljon juonut. Hän tarjoutui ottamaan Tistelbergin luokseen yöksi, niin, oman sänkynsä olisi hän Isidorille antanut, mutta siellähän oli muija, – avioparilla oli yhteinen makuuhuone. Yhdessä nuo herrat nyt kävelivät.

Tistelberg oli suuresti selvinnyt. Äsken hän vielä remusi ja hoilasikin toisten mukana. Nyt alkoi toinen päivä vaikuttaa; hän ei koskaan maistanut enää toisena päivänä, eikä se kieltäytyminen ollut hänessä kohmelon aiheuttamaa, vaan johtui henkisestä kyllästymisestä, terveen elämän halusta. Harvoin hän ryyppi, ja silloinkin suuresti ilosta nähdä ihmisiä iloisina, ja myöskin katsella heitä moisilla heikommilla hetkillä, joiden merkittävyyttä hän tosin paljon liioitteli, pitäen niitä aina pohjimmaisen luonteen eikä vain hetkellisinä sekapäisyyden ilmauksina.

Leevi Mölsä ja Isidor Tistelberg kävelivät rinnatusten, melkein vaiti.

He tulivat eräältä vanhalta kujalta suurelle torille, joka tuskin huomattavasti häämötti edessä. Kuja oli kuoppainen ja kivinen, haparoiden sai kulkea, ettei olisi kompastunut nurmisilta katukäytäviltä liejuun ja lätäkköihin. Pihlajien oksat kurkottivat yli lankkuaidan heidän tielleen ja hosaisivat puolimädänneillä lehdillään heitä kasvoihin. Postimestari harppaili hiljaa. Mutta sitten, ison torin varrella synkkänä kohoavan raatihuoneen portilla, hän pysähtyi. Valkeiksi rapatut portinpylväät erotti selvästi. Siinä postimestari alkoi omituisesti nauraa, ja sitten sadatella: kummallista kuulla hänen suustaan katkeraa sadatusta, tuskallisella, vastenmielisellä tavalla purkautuvia kirouksia, kuin jostakin hänen sisimmästään pursuavia. Hän mutisi jotakin tylysti, vihaavasti, mutta ei lausunut ainoaakaan sanaa, joka olisi selittänyt hänen käytöstään. Ja yhtäkkiä hän kumartui, kaappasi maasta rapaa, – sanoi etsivänsä likaa, – ja heitti sitä kourallisen portin valkeisiin pylväisiin. Sanoi tahtovansa liata, töhriä ja saastuttaa. Ikäänkuin suloisesta vihasta tai himosta korahdellen hän loikkasi katukäytävältä ajotiellekin, josta löysi jotakin, ja sillä nyt nakkeli porttia, lika läsähteli. Sitten hän oikein hieroi portin pylväät likaisiksi.

"Se on parhaiksi, – kaikki liata!" ähkyi hän.

Tistelbergiä inhotti ja säälitti. Mutta Leevi Mölsä keräsi yhä hartaammin likaa torilta, ja nyt aikoi hän tuhria vielä toisia portinpieliä ja seiniä. Hän naurahteli ilkkuvasti, sanoi haluavansa jättää niihin merkkinsä niinkuin surmanenkeli Egyptissä ennen vanhaan siveli portteja verellä, vai Israelin lapsetko ne sivelivät?

Mitään selitystä ei Tistelberg saanut, miksi postimestari noin riehui. Mutta Leevi Mölsän kädet olivat täynnä likaa, ja sitä räiskyi myöskin Tistelbergiin. Harmillinen muutos tuossa sävyisässä miehessä. Ja viimein lähti Mölsä kulkemaan yksinään. Lienee unohtanut seuralaisensa? Isidor Tistelberg erosi hänestä kyllästyneenä ja ajatellen nyt vain, saisiko Tarkkasen palvelijattaren kohta ja hiljaa hereille aukaisemaan ovea. Ilta oli ollut masentava, tai ainakin epäuskoa herättävä, tuo isänmaallinen ilta. Kansanvalistusaate: auttaisiko se venäläisen ylivoimaista väkivaltaa vastaan? ... Klingstedtillä oli ollut toisia keinoja, mutta kukaan ei ollut niistä välittänyt, ei juuri kukaan; väsynyt ja veltto oli yleensä ihmisten mieli. Ja tekikö Klingstedt tällä uhkarohkeudellaan maalle edes muuta kuin vahinkoa?

Mutta Leevi Mölsä oli onneton. Hän tallusteli yksinään pimeässä ja märässä yössä edelleen, poispäin kotinsa suunnalta; hän tahtoi liata ja tuhria kaikki portit ja ovet, – saastuttaa kaikki. Yö tuntui hänestä autiolta, tuskallisen autiolta. Kaikkialla nukuttiin. Tuolla kuitenkin toki kiilui tulta, pienestä ikkunasta. Mitähän synnin töitä sen ikkunan takana tehtiin, – vai lapsiako synnytettiin? Iljettävää, luonnon pakkoa! Kunpa hän löytäisi jotakin oikein likaisinta, – pahinta likaa, niin kaikkein valkeimmat ikkunanpielet hän likaisi.

Mitä oli postimestari Leevi Mölsän elämä? Näin juovuksissa, yksinään ollen, sen täytyi purkautua, hänelle itselleen: tuon päivisin kalvavan kaunan, joka oli kuin ilkeä syöpätauti hänen sielussaan, sydämessään. Sen täytyi joskus, vaikkei hän koskaan siitä kenellekään hiiskunut, –ja vaimolleen ei edes juovuksissa ollessaan.

Mitä oli yleensäkin elämä? Tällaistako pimeyttä, umpisilmin hapuamista. Kuin tätä märkää ilmaa: ihminen elää kuin märkä palaa!

Ja tuulta ja myrskyä: maailmalla pauhasi se myrsky, suuri sota, josta ei tullut koskaan loppua. Ja yksilö eli täällä syrjäsopessa omaa pientä elämäänsä, niinkuin ei myrsky olisi häneen sisäisesti koskenut: vain ulkonaisesti, leivän ja muun elannon hankkimisen vaikeuksina. Niin luuli elävänsä. Mutta kuitenkin myrsky, joka möyrysi kaukana tai ylhäällä hänen päänsä päällä, sipaisi varmaan häneenkin, koskapa hänen sielullinen elämänsä oli nykyään paljon tuskallisempaa kuin se hänen luullakseen muuten olisi ollut. Veristä ottelua maailma, saastaa kaikki. Paljon lapsia, lihalontteja, joita kasvatetaan kuolemaan, vaalitaan, syötetään, opetetaan tapettaviksi, kanuunoilla teurastettaviksi. Kanuunoilla ja paineteilla. Hyi! Katalaa! Sellaista on maailma – ja politiikka: lasten kasvatusta tykinruoaksi. Ja vaikka olot olisivat kuin ennen, miltei samantapaista olisi yksilön elämä silloinkin: siittämistä vaikeuksissa ja puutteessa, jälkeläisten hankkimista kuoleman ruoaksi, haudassa mätänemään.

Siittämistä – ilman mitään syytä. Leevi Mölsällä on paljon lapsia, joista hän totisesti pitää, vaalii heitä mikäli suinkin jaksaa ja osaa, iloitsee heidän leikeistään, ja on tuskissaan, milloin ne sairastuvat. Ja ne sairastavatkin usein: kun Mölsällä on sellainen vaimo, tylsä, yksinkertainen.

Miksi hänen pitikin tuollainen vaimo ottaa? Oma piikansa, sivistymätön tyttö, joka silloin kun hän oli vielä nuorimies, sattumalta joutui hänelle palvelukseen? Miksi hänen piti juuri tämä? Se on hänestä niin kipeää. Ja niin saastaista; miksi täytyi hänen antautua teettämään piiallaan lapsia? Ja sitten: mikäs enää auttoi, niitä on yhä tietysti tullut, eikä siitä ole enää pääsyä. Kyllä hän on onnellinenkin lapsistaan; mutta kuitenkin: koti ei ole koti, jota hän aikoinaan oli kaivannut.

Toista oli hänellä ennen, äitivainajan luona. Siellä oli kukkia. Ikkunat täynnä kukkia! Äiti niitä niin hoiteli. Täällä kodissa ei mitään, ei ainoatakaan kukkasta. Jos hankit niitä Marille, niin se antaa niiden kuivua; ei osaa, ei jaksa niitä hoitaa. Eikä hänellä ole siihen tilaisuuttakaan; talouspuuhissa menee aika, kun Mölsän ei kannata pitää palvelijaa köyhyytensä vuoksi. Vaimolta menee miltei joka hetki lasten hyssyttelyssä muiden välttämättömien kotihommien lisäksi, ja niiden synnyttämisessä ja siitä johtuvassa väsymyksessä. Ja nykyään tulee aika varattomalle yhä vaikeammaksi.

Ei mitään somaa kotona. Ei edes lapsissa, jotka ovat Mölsästä rakkaita. Rumia ovat niiden vaatteet, ei osaa vaimo ommella; kunhan jotenkin turailee vain. On niin – tylsä. Kun on sivistymätön, raukka.

Mutta miksi täytyi Leevi Mölsän tämä onneton ottaa?

Ei sitä voi viedä mukanaan seuroihin, tai ei se tulekaan: pelkää, – ymmärtää asemansa. Mutta ei yritä parantaa itseänsä; kyysää vain kotona, itkeskelee, tekee lapsille rättitokkia, ja lapsia tulee. Tulee saalista hautaan, niin, kenties lihaa vastaisuuden sotakentille.

Leevi Mölsä alkaa jälleen sadatella. Hän tuntee, ettei hän vaimoaan rakasta; tuntee kauhulla, on usein humalassa ollessaan tuntenut. Ja tuo lapsien tulo, etenkin sillä tavalla, – kuin mekaanisesti, ilman sitä, jota sanotaan rakkaudeksi, – on hänestä iljettävää kuin lika, jota hän tahtoo kaapata ja paiskella; koko elämä on sen lian arvoista, paiskeltavaa, – pimeää, hapuilevaa kuin tämä yö.

Vieläkin hän aikoo tuhria portteja. Synkissä, tuimissa ajatuksissaan on hän kulkeutunut kaupungin syrjään, alas ja pois siltä mäenrinteeltä, jossa parhaat talot olivat. Laskeutuu mukulakivillä laskettua mäkeä, katuryssien kiveämää. Niillä ryssillä oli ollut housut nilkoissa; Mölsä naurahtaa äitelästi ja makeasti sitä muistellessaan: saastainen näky. Hän tulee rautatien ylikäytävää myöten saviselle tielle, alankoon, kaupungin pohjoispuolelle. Pilkkopimeässä hän putoaa pari kertaa syviin kuoppiin, maantienojiin, vaikkei hän olekaan juuri juovuksissa. Hän uskoo, ettei hän koskaan voisi juopua; hänen sisällään asuu aina sellainen kipeä, salainen tuska, ettei se anna lohduttavan viinankaan nousta päähän! Lohduttavan viinan: ainoastaan sellaisilla hetkillä jäävät mielestä kaikki maailman hullutukset, jää kolkko, ruma koti, se syömä- ja makuupaikka. Jäävät lapsetkin. Mitä auttaa heitä ajatella! Tuleeko heistä silti sen parempia ja onnellisempia kuin hän on? Rikos on heitä maailmaan hankkia, kuitenkin heitä odottaa oma, katkera sielullinen kohtalonsa. Lieneekö maailmassa niin yksinkertaista ihmistä, joka olisi tyytyväinen siihen kehnoon, jota elämä tarjoaa?

Ähäh! Taas kaatui Leevi Mölsä pimeässä. Hän nousee tanterelle. Valoa tuikkii tuolta edestä. Siellä voi olla naisia.

Ja naisia hän on oikeastaan tainnut kävellä tässä etsimässä. Naisia.

Moniin vuosiin ei hän heitä ajatellut. Oli ollut uskollinen, –kumminkin!

Mutta lopulta hän on alkanut tahtoa naisia. Sellainen hän on. Olipa mikä vain. Nyt katselisi jokaista naisnaamaa, suoraan, häikäilemättä. Niin pitää tehdä. Miksi hän ei katselisi?

Elämä on sellaista, saastaista; tahtoo yhtä, sitten tahtoo toisia. Ja tämä nyt vielä, jos hän tahtoo. Siellä maailmassa, sodassa turmellaan ja raiskataan toisen verran, – siellä Euroopassa, kulttuurin vaatimuksesta! On sitä suurempaakin väkivaltaa ja petosta kuin tämä tässä – juoksennella tyhjää! Tyhjää, sillä jokohan täällä nyt naisia olisi, tähän aikaan, aamuyöstä! Syntiä tekevät kotonaan, – lapsia, kärsimään.

Ennen ei hän noita ole jahdannut. Nyt...

"Miksi en?" kysyy hän ääneensä kiivaasti itseltään.

Tuli olikin etäällä. Mistä lienee tuikkinut mökistä... Mitä elämää siellä pitänevät?

Leevi Mölsää ei tämä hänen elämänsä tyydytä, sen hän vihdoinkin tuntee. Köyhää ja puutteellista elämää. Joskus vain humala, jota sitäkään ei koskaan kunnolleen tule.

Hän saapuu sen rakennuksen luokse, jota oli luullut mökiksi, ja aikoo mennä ohitse. Kävellä hyvin kauas, korpeen; siellä olisi – yksinäistä. Märkään ja synkkään metsään hän tahtoo, nevaisten soiden sekaan. Mutta hän vilkaisee vielä rakennuksen ikkunaan; sen uutimien raoista tuikkaa valo. Jatkaessaan tallusteluaan on hän kompastua johonkin, jonka tunnustelee jalallaan äkeeksi, rautaäkeeksi. Ja sitten on laatikoita, olkia ja tunkiota. "Tulinpas tunkiolle", iloitsee hän. Ja muistaa, että täällähän on se puutarhurinliike, Sutelinin, tai Suttusen, kuten isäntää kutsutaan. Ja tuo laitos tuossa edessä on tietysti ansari. Hän oli menossa ansariin, ja nyt hän kääntyy takaisin.

Hän huomaa ikkunan raossa tytön. Nuoren tytön, valkoisissaan. Ja ikkunan ulkopuolella pari hahmoa, miehiä, joita hän ensin pelästyy. Koko muu talo on pimeä, mutta tästä pienestä ikkunasta hohtaa lämmin valo.

Miehet alkavat hänelle puhella, pahaa he tuskin aikovat. Tuli valaisee heitä vähän; toisella näkee hän arven suun poikki, ruman arven, joka tekee miehen ilkeän ja irvistelevän näköiseksi. Töykeästi mies puhuukin, jotakin sellaista kuin että:

"Nyt se herra postimestari löysi oikeaan paikkaan. Se on nuori tyttö."

Toinen miehistä naureskeli raa'asti.

Miehet sanoivat, että ikkunasta täällä mennään, ja lähtisivätkin itse pois. Olivatpas he kohteliaita. Tunsiko Mölsä tuon arpisuun? Tyttö, joka oli niin kummallisen nuoren näköinen, että Mölsä säpsähti, kun hän tuli sisään, säikähti ensin, kyseli, mistä postimestari oli tietänyt tänne tulla, ja varoitti sitten kaikin mokomin olemaan hiljaa, sillä isä ja äiti voisivat herätä. Tytön lämpöisen ulkonäön Leevi huomasi. Ja hän iloitsi, kun hänestä tuntui siltä kuin olisi hän hukuttautunut johonkin suohon.

Seuraavana päivänä oli hänen sydämensä kipeä. Hellempi kuin koskaan oli hän vaimolleen, ja lapsiaan hän katseli kyyneleet silmissä. Eikä hän hiiskunut tapauksesta mitään vaimolleen, eikä vielä muillekaan. Miksi tuottaa raukalle sellaista surua? Viatonhan Mari oli; itse oli Leevi aikoinaan hänet tahtonut. Saattaa hänet epätoivoon kertomalla tällaista! Eihän Leevi ikävästäänkään Marille koskaan puhunut, eikä sen syistä; ei torunut siitä, että koti oli sellainen, enempää kuin hän muitakaan ihmisiä yleensä häiritsi. Kaikki surunsa syyt upotti hän syvälle itseensä, ja niin tämänkin uuden kipunsa: hairahtumisensa, likaisuutensa. Katumusta se ei ollut; paatumiseksi hän sitä arveli, –paatumukseksi ja saastaksi, johon hän saattoi koska tahansa jälleen langeta. Mutta ensi sunnuntaina hän tahtoi mennä kirkkoon, nöyrtyä kaikkine vikoineen Jumalan edessä, niin kärsi.

Pieneksi Esteriksi sanottiin puutarhuri Sutelinin tyttöä, hän oli siinä viidentoista vuoden iässä.

14

Oskar Klingstedt ei nukkunut sinä yönä kotonaan. Santarmi oli tosin eilisillaksi lahjottu, mutta jo aamulla tai alkavana päivänä täytyisi hänen ehkä toimia; hänen lauhkeuteensa ei sopinut liioin turvautua. Poliisimestarille, venäläisten kätyrille, oli jonkun ovelan aatetoverin välityksellä hommattu lujasti viinaksia, sillä hän oli rappiolle joutunut nuori mies, ja siten oli estetty hänet, santarmiakin virkaintoisempi, työntäytymästä Klingstedtin rohkeaan yllytystilaisuuteen; mutta tänään hänkin kenties jo tarttuisi paatuneella ja katkeroituneella ylimielisyydellä työhönsä. Klingstedt siis puikahti yöksi kahden koulupojan kortteeriin, samojen nuorukaisten, jotka olivat Seurahuoneella huutaneet eläköötä hänen puheelleen, salaisten ystäviensä, ja pian julkisiakin toisilla mailla, toisenlaisissa yrityksissä.

Pojat, kumpikin kahdeksannen luokan oppilaita kaupungin suomalaisessa yhteiskoulussa, olivat nimeltään Myry ja Lemmitty, molemmat ottaneet nimensä yhtaikaa toista vuotta sitten keväällä, kun silloin jälleen ruotsalaisia nimiä muutettiin suomalaisiksi, jo totunnaisen tavan mukaan. Myry oli heistä hieman vanhempi, kookas ja komea. Lemmitty oli kasvultaan pieni, mutta vilkkaampi ja lahjakkaampikin.

Pojat puuhailivat jotakin salaperäistä yön hiljaisuudessa, tarkoin suljettujen uutimien takana. Polttivat paperossia, ja uunissa vähäisiä papereitaan, kaikki lappusetkin, joista olisi saattanut olla vaaraa, jos poliisit tutkisivat heidän asiaansa sitten, kun he olisivat paikkakunnalta kadonneet. Eivätkä heidän poltettavat paperinsa olleet varsin vähäisiäkään. Myryllä ainakin oli isot tukot koulutyttöjen, jopa kypsyneidenkin naisten lähettämiä rakkaudenkirjeitä, joissa joko innosteltiin nuorukaista eräässä hänen uhkarohkeassa aikomuksessaan, tai moitittiin häntä vaikeroiden.

Oskar Klingstedt sai toisessa sängyssä – toinen oli harmonikkasänky ja nyt kokoon lykätty – tyyntä unta, väsymyksestä ja auttamattoman kohtalon päätöksestä tyyntä.

Lähtiessään Seurahuoneelta, avuliaat ja kunnioittavat nuorukaiset kauempana kintereillään, oli hän hyvillään, että oli tullut tehneeksi tämän mielettömän kokeensa, joka ei alkujaan tosin ollut kokeeksi aiottu: yrittänyt ravistaa torkkuvia valveille, herättää miehuutta. Nyt hän varmasti tiesi, ettei noiden eilisten herrojen puolelta lähtisi asialle mitään tai ei juuri mitään tukea. Syvästi pilkkasi hän sielussaan sellaisia arvelevaisia kuin esimerkiksi insinööri Tarkkasta ja monia muita, jotka alati pohtivat, mikä on viisasta, mikä ei, ikäänkuin viisauden ja oikeuden ydintä kukaan voisi paljastaa! Ei, vain omaa nahkaansa semmoiset lopulta varoivat! Heitä hän pilkkasi, nauroi ja surkutteli. Mutta toisia jälleen, esimerkiksi Rolf Idelliä, hän ajatteli kiukkuisella vihalla. Siinä oli innostuksesta kiihkeä, mutta naiivi ja ilkeäkin vastustaja, joka kykeni tarvittaessa johonkin ja toimi puolestaan vihalla. Ja kaikkein inhottavimmat olivat monet poroporvarit, jotka ainoastaan nauraa hohottivat koko tärkeälle asialle, löivät sen leikiksi. Niitä ei näkynyt eilisessä kokouksessa muuta kuin eräitä vasta lopulla; he eivät välitä mistään aatteelisten seurain juhlista. Mutta sellaisia Klingstedt täällä kyllin tunsi, moisia tylsiä möhömahoja kuin paksuin heidän joukostaan, tehtailija Blöcker. Olipa sekin mies – vielä saksalaista juurta! Ja lopuksi eivät monet vetelykset, pastori Myötyri ja lukuisat hänen tapaisensa, ansainneet edes inhoa, niin olivat latteita. Meni maailma kuinka tahansa, he mukautuivat kaikkeen ilman tunnonvaivoja varmaan, edes ilman insinööri Tarkkasen rikkiviisauksia. Sellaisia olivat täällä suomalaiset, ja samanlaisia ruotsalaisetkin; yhtä torkkuvaa kansaa. Yksi ainoa noiden suomalaisten juhlien toimihenkilöistä Klingstedtiä miellytti, nimittäin neiti Suomela. Hänessä oli todellista aatteelista ryhtiä; jos hän olisi ollut mies, olisi hänet saanut mukaan – vaikka Saksaan. Mutta varmaan hänestä kerran olisi apua täällä kotonakin, ehkä kaikkein tukalimmissa tehtävän osissa.

Klingstedtin eilisellä hullutuksella oli siis ainoastaan kokeilun arvo. Perusteeton hullutusko vain? Ei, nyt hän tiesi, mihin täällä ja koko Suomessa uskoa ja luottaa: uuteen, nousevaan polveen, erilaiseen kuin entinen; siihen ainakin pääasiassa, siitä oli alkuunpanijat saatava. Ja oli jo saatu! Se polvi toteuttaisi suuren työn, piirtäisi historiaamme ja koko maailman historiaan uuden lehden, kuolemattoman laulun Suomen vapaudesta.

Oskar Klingstedt nukkui; pojat puuhailivat hiljaa ahdistava jännitys ja tulinen into sydämessä. Kamari oli kuuma, mutta ikkunaa ei voitu pitää auki, kun sen edessä oli Ankerias, pääkatu, eikä edes ovea, joka vei suoraan pienelle pihakuistille. Hirveän kuuma: poikain huoneessa oli vanhanaikainen, valtava paasiuuni, valkeaksi sivuttu, iso kuin melkein leivinuuni, eikä tämän pikku talon tai mökin omistajatar, Lemmityn äiti, säästänyt siitä polttoainetta, iäkäs vanhankansan ihminen, joka piti lämpimästä ja piti pojista. Mitään ei auttanut, vaikka savupellit papereita poltettaessa olivat kiskaistut paikoiltaan; sellaiset ne olivat, nuo vanhat pellit. Päivällä kuumennettu uuni piti puolensa, ja tavallisissa oloissa se kuumuus olisi käynyt laatuunkin. Mutta nyt! Ahdas ja tukahduttava se oli myöskin suurille tuumille. Pienempikin pojista, Martti Lemmitty, yletti kädellään sen laipion vesivärillä maalattuihin kannatinhirsiin ja ammoisiin, leveihin lautoihin.

Niin siinä talossa tehtiin salaperäisiä, – tuossa töllissä, joka oli vaipunut syvälle maan sisään, tai oikeastaan oli katu sen toisella puolella vähitellen kohonnut, joten poikien pieniruutuinen ikkuna oli aivan kadulla kävelevien jalkain tasalla. Kuistin puolelle oli jäänyt kyllä enemmän korkeutta. Ja kun pojat välistä kävivät kuistillaan vilvoittelemassa, näkivät he sieltä yli monien kattojen, lukuisia pimeästä kuumottavia taloja harjun rinteellä; syksyinen pimeys humisi ympärillä. Tuuli tuntui kuivahkolta, ilma selviäisi ehkä, huomenna olisi liiankin hyvä otatella karkua. Muutamia tähtiäkin näkyi, –kauniita tähtiä, joihin heidän sankarikohtalonsa olivat kirjoitetut.

Pojat polttivat kaikki ne kirjansakin, joiden lehtien reunaan he olivat piirtäneet ivakuvia Venäjän keisarista, Nikolai II:sta, ja mahtailevia sankarikuvia: niissä oli Saksan keisari Wilhelm II, niissä uljastelevia ritareita ratsujensa satulassa, puna-musta-valkoisissa viitoissa, tai punakeltaisissa: silloisen aktiivisen Suomen värit. Romanttiset kuvat olivat Martin työtä, kömpelöt ivakuvat Myryn. Vähän väliä he sekoittivat tuhan huolellisesti hienoksi, puhumattakaan siitä, että Lemmitty raapi ja pesi uunin otsikosta pois Saksan ja Suomen liput, jotka hän oli siihen kuvannut, maalannut ristiin, käytellen Saksan kotkassa ja Suomen leijonassa runsaasti punaista, mustaa ja keltaista, runsaammin kultaa. Marttihan se heistä oli oikea piirtäjä, jopa luokkansa parhaita siinä suhteessa, samoin kuin hänellä oli runollisiakin lahjoja; ison vihon oli hän kirjoittanut täyteen varsinkin isänmaalisia runoja, pitkiä tertsiinejä, metkullisia sonetteja, taitonsa näytteitä, joukossa jokin fantastinen, todellisuutta puuttuva ja ikävöivä lemmenruno. Nyt sekin vihko uhrattiin tulelle, isänmaan alttarille.

Oskar Klingstedt, rikkaan kauppiaan veltostunut poika, tyhjäntoimittaja, joka viimein oli nähnyt elämänsä kuluvan hukkaan ja oli päättävästi ryhdistäytynyt, nukkui sikeästi. Hän oli riisunut takkinsa, mutta kengät ja housut olivat jalassa, kaiken varalta. Vieressä tuolilla, käden tavattavissa, kiilui pelottavan näköinen ase, mauserpistooli. Sitä pojat vähän väliä katselivat, sen piipun kylmää terästä, sen puista koteloa, jonka saattoi liittää pistooliin vankaksi peräksi: niin siitä tuli oikea kauas kantava kivääri, jopa melkein kuularuisku, niin nopeasti se sylki makasiinistaan tulisia kuulia. Olisiko heillä kohta itsellään tuollaiset aseet vyöllä? Varmaan olisi!

"Tuhat pistintä välkähtävää!" lausui pieni Martti hiljaa, pateettisesti stroofia eräästä omasta sonetistaan, jo viidennellä luokalla syntyneestä. Siihen aikaan oli kaupunkiin ilmestynyt ensimmäinen venäläinen santarmi, laahustavassa sinellissään, hopeana kiiltävällä lakintöyhdöllä kruunattuna. Santarmi, – orjavouti, sorron näkyväinen merkki. Ja silloin oli syntynyt tämäkin sonetti, samana valvottuna yönä kuin niinikään pitkä, verta hyrskyvä balladi muinaisen virolaisen sankarin, Lemmityn, taistelusta Kalpaveljeksiä vastaan ja kuolemasta palavan linnansa raunioilla.

"Taar'avita!" jatkoi pieni suomalainen Lemmitty; "kohta huudamme ehkä näin Eestin maalla, ja silloin kaataa jokainen luoti ryssän, ja Eestikin vapautetaan."

"Ja jokainen ryyppy kaataa miehen", sanoi Myry. Hän oli kokeneempi ja kypsyneempi näissäkin asioissa, ryyppyjen tuntemisessa, paljon kokeneempi kuin Lemmitty. Pari kertaa he olivat tosin kuljeksineet yhdessä rakkaina ystävinä hieman juovuksissa kaupungin syysmarkkinoilla, kaulukset pystyssä ja lakit syvään silmille vedettyinä, etteivät opettajat heitä huomaisi, varsinkaan tuo lehtori Korpelainen, ankara mies ja akka; siellä täällä talonpoikien tungoksessa he olivat seikkailleet, Myry edellä johtajana, Lemmitty hänen kintereillään tai kainalossaan. Mutta yleensä Myry ryyppi toisten poikain kanssa eikä Lemmityn, vaikka kertoikin asuintoverilleen noista huvitteluistaan.

Mutta olipa Aarne Myryllä muitakin seikkailuja, joista hän ei edes Lemmitylle hiiskunut. Sitä hän ei salaillut, että hän kävi joskus pelaamassa korttia eräiden toisten toveriensa luona. Martti ei osannut korttipeliä, eikä välittänyt osata: hänellä nyt oli maalirasiansa ja runovihkonsa, vaikkei pelaamista paheksinutkaan, ei edes silloin, kun Myry sanoi pelanneensa rahasta; sitä enemmän hän ihaili, melkein jumaloi Myryä. Kaunista, mustatukkaista Myryä, jonka kohtalokin oli hänestä niin outo, salaperäinen. Huhuttiin näet, että Myry oli jonkun korkea-arvoisen herran äpäräpoika, jota muudan eno nykyään koulutti. Eno hänellä kyllä olikin, eräässä lähipitäjässä täällä, ison kartanon omistaja, germaanilaisen hengen ihailija muuten, kova ruotsikko. Keskiluokilta asti olivat Myry ja Lemmitty olleet asuin- ja luokkatovereita; Aarne Myry oli jäänyt luokalle silloin, ja hänet oli hommattu asumaan Martin äidin luokse, joka vaali tätä vierasta melkein kuin Marttiakin.

Koskaan ei vanha täti ollut kertonut Martille mitään Myryn sukulaisuussuhteista, ja Martti puolestaan ei ollut niitä häneltä udellut, eikä edes itseltään Aarnelta. Aarne olikin niin umpimielinen, ylimielinen. Totuus oli se, ettei Aarne Myry, ennen nimeltään Fagerlund, tietänyt niistä asioista itsekään muuta kuin mitä ihmiset joskus olivat hiiskuneet. Ei tahtonut tietää, taikka muut nuorukaisen harrastukset estivät Aarnea niitä ajattelemasta. Mutta jonkinlaista uhmaa ja ikäänkuin kevytmielisyyden perintöä sai hän jo siitäkin ihmisten kuiskuttelusta, että hän oli jonkun palvelustytön ja korkean venäläisen – Venäjällä palvelleen ja sitten kuolleen suomalaisen upseerin äpärä. Niinpä hän koulussa salaa ryyppi ja pelasi rahasta, – rahaa antoi eno kyllä, – sekä etsi naisten seuraa, jota helposti saikin. Mutta naisista ei hän Martille kertonut; sanoi vain silloin tai silloin olleensa jossakin muualla, kun jäi koulusta pois, esimerkiksi talvisin luistinradalla. Sen valheen sai Martti esittää; koulussa oli sanottava, että hän oli sairas, opettajille ja omalle äidilleenkin: antaa äidin toimittaa lääkkeitä poikien huoneeseen Aarnelle, joka sitten sieltä kuitenkin livisti. Taikka kertoi Myry käyneensä siellä tai siellä hiihtämässä vain jonkun tyttökoululaisen kanssa ja tehneensä jotakin, jota hän ei selittänyt muuten kuin ylimielisellä hymyllä. Jotakin Martti aavisteli. Naisten nimiä ei Aarne maininnut milloinkaan; hän oli ritarillinen poika, ehkä aatelissyntyinen! Ja otapa hänen naistuttavistaan selvää: niitä, joiden kanssa hän käveli, oli liian paljon, sekä nuoria että oikein neitejäkin. Ihaillen väistyivät pikku pojat hänen edestään, kun hän keikaroi Ankeriaalla jonkun herrasnaisen vieressä, pieni, valkea talvilakki somasti kallellaan päässä.

Sellainen oli Myry, nautinnoista varhain esimakua saanut, ylpeä, synkkämielinen, intohimoinen. Ja intohimoinen ja seikkailuja ikävöitsevä oli Lemmittykin, mutta arka vielä, äidin vartioimakin, jos nyt viaton äiti poikia oikeastaan osasikaan oikein vartioida; helposti hänen silmänsä näkivät harhaan, hyvin päin rakkaitten poikien kaikki hommat.

Ylioppilastutkinto olisi ollut keväällä edessä – arveluttava koetus Myrylle, joka oli huono ainekirjoituksessa ja kielissä. Olisi kyllä ollut eteväkin niissä, mutta oli laiska; matematiikka sen sijaan meni häneltä itsestään, oli niin helppoa, ettei pelastunut laiskuudellakaan sitä osaamasta. Ellei hän saisi – jos tänne jäisi –ylioppilaskirjoituksissa apua joltakin toverilta, varastettua apua, runoniekka Lemmityltä, niin huonosti kävisi! Ja uudestaan kurssia lukemaan hän ei kumminkaan jäisi, ei tahtoisi jäädä; maailmalle, elämää hän halusi. Naisten ja pikarien ääreen, vapaasti; sitten minne hyvänsä!

Lemmityn heikkous oli matematiikka; mutta hän oli itsepintaisen ahkera, joten hän olisi toivonut selviävänsä siitäkin, hänen taipumuksilleen luonnottomasta kiusasta, ainakin Aarnen avulla. Mutta niin ei kävisikään; nythän uhrattaisiin ylioppilaslyyrakin kunnian kaipuusta, ilolla.

Ensin oli Lemmitty epäröinyt lähteä. Syntiä tunsi hän tekevänsä äitiään kohtaan, vanhaa ja raihnasta, joka häntä niin rakasti ja hemmotteli. Mutta sitten voitti toveruus ja kunnianhimo: Myry, tuo yltiöpää, lähtisi kuitenkin! Myry sanoi, ettei hänellä ollut sukulaisia, oli vain joku sellainen eno, ruotsikko, jonka velvollisuus lienee antaa hänelle rahaa. Ja rahan hän osasi antaa mennä. Silloin Marttikin...

Myrylle ennätettiin hankkia ajoissa väärä passi rautatiematkaa varten sille asemalle, jota lähellä hänen enonsa kartano oli. Nythän suomalaisiakin passeilla paimennettiin kuin ryssiä Venäjällä: alentavaa orjuutta! Sen passin hommaaja ja laatija oli maisteri Klingstedt, luistinradalla Myryyn tutustunut. Jos Myry joutuisi junassa kuitenkin epäillyksi, niin selviäisi hän aina itse, ylpeällä käytöksellään ja julkealla suullaan; sanoisi olevansa matkalla kotitilalleen metsästysretkelle, ja pieni, viaton metsästyspyssy olisikin hänellä matkassa. Mutta jos oikein koville ottaisi, niin Myry osaisi käyttää sitä pyssyä muuhunkin, sen tiesi Klingstedt; pojassa oli rohkeutta ja miehekästä sisua.

Lemmityllä ei ollut vieläkään passia. Niin hullun myöhään oli Martti tehnyt ratkaisunsa. Ja nyt oli Klingstedt jo kätkenyt ja haudannut väärät leimasimensa niinkuin kaikki muutkin vaaralliset kapineensa, näinä kolmena edellisenä päivänä tai yönä: päivällä hän ei saattanut toimia, rakkaan isänsä vuoksi, säästääkseen hänet vainolta. Isän ei pitänyt todellakaan tietää mistään mitään, joten hän saattaisi tosiaan täydellä syyllä kieltää valtiolliselle poliisille kaikki, vaikkapa aavistaisikin, mihin Oskar oli kadonnut, suomalaisten tavallisille teille nykyään. Oskar Klingstedt hiipi niin ollen kotoaan pois öisin, aivan yksinään, kantaen pimeitä katuja myöten pitkiä, salaperäisiä laatikoita, niin raskaita, että oli nääntyä niiden alle. Mutta silloin hän usein ajatteli:

– Parhaiksi itselleni. Huonosti olen viettänyt nuoruuteni, typerästi uhrannut sitä sellaiseen, mikä ei tosiaan ollut mitään! Tai oli surkeutta: saada palkakseen tauti, joka lopulta iskee tulta aivoissa, polttaa ehkä niistä älynkin. Mutta vielä ei se ole tapahtunut, ja ennenkuin se tapahtuu, koetan käyttää älyni muiden hyväksi, – kaikkien hyväksi: isänmaan.

Ja kärsivällisesti hän kantoi nämä taakkansa, kuten koko elämänsä. Raahasi laatikkonsa, joissa oli kiväärejä. Jo Viaporin kapinan aikana, 1905, oli hän niitä hankkinut, sillä jo silloin hän toivoi, mutta turhaan. Souti aarteineen erääseen autioon saareen merelle ja hautasi ne huolellisesti, jokainen kiväärinnivel hyvin rasvattuna, jokainen ammusrasia kosteudelta varjeltuna: kyllä säilyisivät! Pian ne olisivat hyvään tarpeeseen!

Mutta päivällä täytyi hänen valvoa: liikkua kaupungilla, puuhailla kotonaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jotteivät ihmiset eikä isä ennen aikaansa aavistaisi hänen tuumiaan. Vain tavalliset aseet jäivät enää hänen komean huoneensa seinille, niinpä tuokin toimittaja Idellin ivailema kiinalainen mestaussapeli metsästyspyssyjen, neekerikeihäitten ja kaukasialaisten tikarien joukkoon, jääkarhun taljalle koristeellisesti järjestettyinä. Kukaan ei ollut koskaan tietänyt, että hänellä oli lattiassa, hienon maton alla, muutamia lankkuja, jotka saattoi avata; siten pääsi permannon täytekerrokseen, jossa Viaporin kapinan ajoilta oli ollut kätkettynä nelisenkymmentä kivääriä.

Kaikki oli nyt Oskar Klingstedtillä selvillä, jokainoa epäilyttävä kirjekin hävitetty.

Miten Martin onnistuisi? Hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä vasta tänä yönä.

Ei auttanut muu kuin valmistaa jonkinlainen rehtorin suositus, että poika saisi matkustaa katsomaan erästä maalla asuvaa tätiään, joka oli kuolinvuoteellaan – ja jota ei ollutkaan. Naurahtaen, uhkarohkeasti Oskar Klingstedt sen laati. Mutta Klingstedt sanoi, että jos Martti älystään ja sulavasta kielestään huolimatta joutuisi junassa seisautetuksi, takaisin käännytetyksi tai kiinni, niin toiset, – lähtijöitä oli muitakin, tuntemattomia, – eivät totisesti hänestä vastaisi! He istuisivat matkalla kaikki yksin, eri vaunuissakin. Ja maisteri Klingstedt oli lisännyt neuvoihinsa vielä oudot sanat, että jokaisen oli pidettävä ainakin toisista suu kiinni; jos sen kuka unohtaisi, sille tuho, ennemmin tai myöhemmin!

Niin on nuori polvi päättänyt lähteä sotaan maisteri Klingstedtin mukana. Vielä eivät pojat tiedä, kuinka he kulkisivat edelleen joltakin maaseutuasemalta. Jalkaisinko meren rannalle, – ja ehkä saksalaisella vedenalaisella Itämeren poikki? Ja milloin? Sellaista ei sovi johtajalta kysyä, tältä mieheltä, jolla on vain värvärin halpasointuinen nimitys, mutta jota he kunnioittavat kuin kuningasta, pelkäävät ja rakastavat kuin omaa, satumaista tulevaisuudenhaavettaan.

Eikä se haave ole vähäinen. Kun pojat, – taikka Martti Lemmitty, sillä Aarne Myry on nytkin, varsinkin lopummalla, laiska ja loikoilee sänkyvaatekasalla, – ovat saaneet salaisuutensa hävitetyksi, puhelevat he keskenään tuosta haaveesta: jo heidän lapsuutensa aikoina heränneestä, Suomen kuningaskunnasta, vapaasta valtakunnasta. Siihen aikaan se haave oli alkanut elää, salaa, jatkona autonomialle, joka ei enää tyydyttänyt, etenkin kun sekin yritettiin riistää meiltä pois. He puhuvat haaveestaan muun keskustelunsa ohella, joka on hermostunutta, jännitystä vapisevaa tai hiukan synkkää. Siihen haaveeseen, unelmaan palaavat aina muut jutut, parhaatkin niistä: toiveet kirkkaista olkaimista, kunniamerkeistä, kultaisista kannuksista, loistavasta menestyksestä loma-aikoina ulkomaisten suurkaupunkien ravintoloissa, rikkaista avioliitoista ylhäisten Saksan naisten kanssa, jopa kenraalinarvoista tai sankarikuolemasta; siihen ne palaavat, unelmien unelmaan. Mikä unelma! Se ulottuu Auran rannalta Uraliin asti, ja kauemmaksikin vielä! Siellä Venäjällä on paljon slaavilaisten sekaan hukkuvia suomalaisia kansoja; ne on koottava yhteen. Jatkettava Mathias Aleksanteri Castrénin työtä, uusilla, nykyaikaisilla aseilla. Martti Lemmitty, nuori runoilija, – upseeri, sanoo Myry, – on keksinyt uuden, merkillisen hallitus- tai satraappijärjestelmänkin tulevaisuuden Suomea varten. Tai ei oikeastaan hän, vaan eräs maisteri Bongman, joka on Oskar Klingstedtin ystäviä ja on kirjoittanut salaisen lentolehtisen vastaisesta sananvoimalla, "laululla ja loitsulla", hallitsevasta Suomesta. Tuon Bongmanin kirjasen – nyt täällä poltetun – herättämä on Martti Lemmitynkin suunnitelma; Arkangelin paikalla, muinaisen Perman valtakunnan tienoilla, olisi pääkaupunki; mutta aatteen valtakunnassa ei olisi kuvernöörejä, sillä kuvernöörit ovat vihattuja, he ovat viime vuosina olleet miltei kaikki ryssiä, vaan jokaista valtakuntaa hallitsisi runoilija: puolta vanhaa Suomea joku tunnettu kirjailijamme, arvokkain, toista puolta toinen, runoutensa aihealueen hallitsijana, kolmatta, Perma-nimistä, kolmas, tsheremissien maita neljäs jne. Jaloa, inhimillistä, henkistä hallitusta, oikeutta varsinkin köyhille.

Ja sitten nämä Lemmityn unelmat, joille Myry hiukan hymähtää, hajoavat jälleen molempien poikien jännittyneeseen pohdintaan, miten se ja se matkan yksityisseikka on järjestettävä, mitä vastattava minkin kuulustelun kohdatessa, ja mitä uskallettava. Lyhyitä, helposti sekaisin meneviä sanoja. Salaista ahdistusta; kasvot näöltään tyynet ja jäykät, otsalla kuitenkin punotus, ja tuntuu kuin päätä alkaisi särkeä.

Maisteri Klingstedt vain nukkuu, kuin vanha soturi, pelottava ase aivan vieressään. Nukkuu luottamusta herättävänä, pakottaen toiset aatteeseensa jo rauhallaankin. Viimein herätyskello alkaa rämistä ja pojat syöksyvät sen kimppuun, tukahduttaen sen äänen. Luulivat herättämistä tarvitsevansa, olivat valvoneet koko yön: askeleita kuuluu jo kadulta.

Martti Lemmitty puree hampaansa yhteen; häntä itkettää: äiti, hänen vaalijansa, sairaalloinen ja vanha, ei aavista asiasta mitään. Ja lähdettävä on. Klingstedt vetää jo hymyillen takkia ylleen. Aarne Myry, samoin hymyillen, pistää hatun päähänsä ja ottaa haulikkonsa nurkasta. Virkkaa:

"Hyvästi, ylioppilastutkinto ja sivilistit!"

Klingstedt antaa pojille rahat, joilla he saavat rautatiepiletit. Sanoo käväisevänsä ensin vielä vähän jossakin – kenties kotona; asemalla, pilettiluukulla tavataan, mutta toisilleen vieraina: Jumala varjele, muistakoot pojat sen!

15

Isidor Tistelberg tunsi jonkinlaista heikkoa oiretta, että ilmassa liikkui jotakin uutta, tunsi semmoista kuin rajun sään edellä kesällä: jotakin sameaa, levottomasti värähtelevää oli ajassa, joskus tuulikin jo tohahti, ja silloin tällöin kumisi kaukaisesti, välistä kohosi muutama aallonharja ärtyisenä kuohuen. Hän ajatteli:

– Tuleeko myrsky? Ihanaa sekin voisi olla! Mutta ollako pisara, joka ajautuu tuulten mukana? Pisara tosin on yksilö ihmismeressä, mutta hylätä pisaraelämänsä – olla kuin muut! Ei, parempi painua syvälle, omaan itseeni, omaan elämääni, niin syvälle, ettei tuuli saavuta; vesien pohjilla on kuitenkin aina tyyntä. Huiskikoon maailma. Olen pisara, joka on – minä.

Klingstedtin ja suuren koulupoikajoukon katoamisesta puhuttiin, kauankin, ja taas kulki elämä sellaista kulkuaan kuin maailmassa ei mitään tapahtuisi – ei kerrassaan mitään. Jatkettiin tavallisia askareita... Vain ajan kallistumista valitettiin.

Pari kertaa oli Tarkkanen tohtorin väen ja apulaisensa kanssa aikonut lähteä katsastamaan tohtorin huvilanpaikkaa ja paaluttamaan sen, mutta sade oli estänyt matkan. Sitten tuli viimein kuivempaa; taivas oli kuulas, tuuli pohjoisesta, tuoden miltei kylmää. Kolmannesti lähtivät insinöörit silloin tohtorille, ja rouva Tarkkanenkin tuli mukaan pikku kävelylle, kuten tohtorinna oli kutsunut, aikoen saattaa toisia asemalle ja sitten palata kotiin.

"Mikä tuon tohtorin nimi nyt olikaan?" kysyi Tistelberg Tarkkaselta, kantaen mittanauhaansa ja insinöörskän sateensuojaa.

"Oljemark", vastasi Tarkkanen, "eikös muistisi tahdokaan pitää."

Insinöörin rouva jatkoi:

"Varsin kunnon mies kuuluu olevan, hyvää sukua, rikas, kaupungin huomattavimpia herroja. Siitä saisimme ehkä visiittipaikan, mutta hänen rouvastaan puhutaan yhtä ja toista..."

"Noo, mitäpä juoruista", keskeytti itse Tarkkanen.

"Niin, en minä mitään pahaa tarkoitakaan. Pahaa en ole hänestä kuullut", vastasi rouva. "Mutta hiukan – lystikäs hän muka on; ei välitä arvostaan..."

Tohtorin kivinen talo, hänen omansa, oli melkein kaupungin harjun korkeimmalla huipulla, suuren hiekkakuopan vieressä, jota ei ollut vielä tasoitettu ja joka ei ollut ennättänyt heinittyä. Hohtavan valkeaksi rapattu talo, saman naisarkkitehdin luomus, neiti Flotmanin, joka oli ollut tohtorin väen mukana kansanopistoiltamassa. Ennen oli Tistelberg kyllä tuon talon nähnyt; hänen huomiotaan oli herättänyt kaksi jättiläistä, jotka oli valettu sementistä sen pääoven vartijoiksi: pikku jättiläisiä, vyötäröitä myöten nelikulmaisia, siitä ylöspäin jäykkiä, töykeitä hahmoja, jotka kannattivat kämmenillään paria pallomaista sähkölamppua. Toinen lampuista paloikin iltaisin. Tistelberg ei oikein tietänyt, ihaillako noita yleviä pökkelöitä, niiden naamoja, jotka oli muovailtu samalla tavoin kuin intiaanit veistelevät irvisteleviä epäjumalanpatsaitaan, vai oliko niiden pienet, mutta rakennuksen kokoon nähden liiaksi paisutetut, teennäiset muodot hänestä sittenkin vastenmielisiä; joskus ne kyllä tuntuivat hänestä teennäisiltä, vihattaviltakin, tyylittömiltä. Kaikkea nuo Hildur Flotmanit keksivät, tai matkivat: Saksassahan noita pökkelöitä oli, muisti Isidor ulkomaanretkeltään.

Näiden veistosten välistä menivät ylös portaat, joiden kaiteet oli muurattu mukulakivistä, ja sitten tuli messinkiheloilla varustettu ovi, kuin minkä raha-arkun kansi. Toiset heloista esittivät ihmisnaamoja, toiset hämähäkkejä tai hulmuavia liekkejä tai auringon säteitä. He tulivat yksinkertaiseen, väkevästi lääkkeiltä löyhkäävään eteiseen, jossa istui pari sairasta. Ja sitten riensikin itse rouva Oljemark sinne nopeasti, ilmoittamaan, että he olivat tulleet väärästä ovesta, lausumaan heidät tervetulleiksi, heille käsiään ojentaen, ja hän pyysi palvelijatarta, joka ilmestyi eräästä sivuovesta, opastamaan vieraita varsinaisille perheportaille; ne olivat talon takana, koko suuren, nyt harvan, lakastuneen ja roskaisen näköisen puutarhan kätkössä. Jälleen koruttomat sisäportaat, joiden kaiteilla oli kukkaruukkuja, sitten hämärä eteinen, jossa sähkö paloi, ja oikealla avoinna ovi saliin. Salista kuului jo neiti Flotmanin lihavaa, kimeähköä naurua, kun rouva Oljemark virkkoi hänelle jotakin ovesta ja kääntyi sitten auttamaan palvelijattaren kanssa vierailta päällystamineita.

Sali oli valoisa ja tilava. Puoli yhdestä seinästä ikkunaa. Pitkin ikkunalautaa vierivieressään kukkia, varsinkin kaktuksia, joita Tistelberg oli usein ajatellut, niiden ihania, vain tuokion säilyviä kukkia nimittäin, mutta joiden muodoista hän ei nyt pitänyt, kummallisista ja piikkisistä. Ikkunasta, yli kaupungin kattojen, näköala merenlahdelle, joka värisi tuulessa rauhattomana virinä, arkisena ja kylmänä, auringottoman, mutta kuitenkin valoa kuultavan pilvitaivaan alla.

Tuolla seinämällä oli pehmeän sohvan edessä pöytä ja tuoleja, pyöreänä ryhmänä, tuolit eri tyyliä kuin sohva. Pöydällä koreahkosti ommeltu liina ja kimppu valkeita syysflokseja. Neiti Flotman, ikäänkuin kainosti punastuen, nousi kankeasti sohvasta ja tervehti vieraita miltei arasti. Keskusteltaessakin hän sitten pysyi melkein vaiti.

Tohtorinna pyysi vieraita suvaitsemaan odottaa häntä hetkisen, ja poistui palvelustytön mukana. Kun vieraat olivat katselleet ympärilleen, – seinille, joilla riippui enimmäkseen väripainoskuvia, muutama raskaissa, välkkyvissä kultakehyksissä, – toisella puolella huonetta olevia leveitä korituoleja, jotka oli pehmusteltu monilla, möyheillä pieluksilla, antiikkista kristallikruunua, eräitä suurmiesten kipsisiä päitä, – tuli itse tohtori Oljemark saliin, kiireesti ja sinne tänne pilkistellen. Hermostuneesti, nopeasti, lujasti hän puristi vieraitten kättä, vetäisten kätensä pian takaisin ja kumartaen syvään, mutta jäykästi, ja alkoi puhua:

"Ehkäpä meidän matkamme nyt vihdoinkin onnistuu. Aika jo olisikin; pian tulee kylmät, ja jos nyt rupeaisi satamaan, en lähde enää ollenkaan: minulla ei ole tilaisuutta, minun täytyy tehdä työtäni."

Tarkkanen tiedusteli kautta rantain työn laatua. Se työ oli laaja tutkimus tuberkuloosista, sen leviämisestä ja syistä tällä seudulla. Tohtori oli asiaa tutkinut jo pitemmät ajat.

Aluksi oli puhuttua suomea, mutta sitten jatkoi tohtori Oljemark ruotsiksi, ja Tistelberg huomasi, ettei neiti Flotman taitanutkaan oikeastaan suomea kuin heikosti, keittiösuomea. Nauraen ja rauhattomasti kiiltelevin silmin sanoi tohtori:

"No, mitäpäs työstäni, olisi siitäkin juttelemista, mutta... Oletteko kuulleet nyt Klingstedtistä? Ja oletteko kuulleet: puutarhuri Sutelin, – Sutteliniksi häntä tavallisesti kutsutaan, – kuuluu antaneen selkään pojalleen. Se poika onkin hyvin lapsellinen; jo lähes kahdeksantoista vuoden ikäinen, ja kuljeskelee kaduilla ja torilla intiaanilakki päässä. Sulkatöyhtönsä on hän noukkinut kanoista; housuissakin on rivi kukonsulkia, haha, ja puinen pistooli on hänellä vyöllä. Hän kuului olleen koulussa heikko oppilas, niin ja näin kasvatettu, kertoi minulle eilen Vihtori Korpelainen; hän jäi toisen kerran neljännelle luokalle, ja isä antoi hänen erota koulusta."

"Niin, niin, Sutelinin pojastako puhut?" alkoi tohtorinna kiireesti, tullen samassa sisään. "No, Severi, anna, anna sen pojan nyt vähän leikkiä!" Tistelberg huomasi, asiaa sen enempää ajattelematta, että tohtorinnalla oli keltainen puku, jollakin tavoin hänen ihonväriinsä soveltumaton: ihokin oli kellahkoa, tai tuli puserosta kellahtavaksi, vastenmieliseksi. "Mitäpä siitä, jos ei kerran ole lahjoja koulunkäyntiin. Ja minusta tuo poika on hauska; saahan sitä nyt leikkiä; miksi pitäisi olla niin vakava aina."

"No niin", myhähti tohtori ikäänkuin hieman pilkallisesti; "sinä nyt puolustat joka tilanteessa ... laiskureita."

Sitten tarttui tohtori toiseen asiaan:

"Niin, mutta se Klingstedt! Varmasti hän on mennyt Saksaan. Ja ne pojat! En ole tänä aamuna päässyt ulos, on ollut patientteja. Mutta nyt joutuivat viimeiset pois, ja vastaanottoaika on lopussa. Miten poliisimestari suhtautuu tapahtumaan?"

Kaikkiallahan siitä maisteri Klingstedtin katoamisesta puhuttiin, oli puhuttu siitä alkaen kun se tapahtui, toista viikkoa sitten. Se hämmästytti toisia, pelotti ja ihastutti toisia. Klingstedt ja joukko nuorukaisia oli kadonnut varmaankin niiden suomalaisten kansanopistojuhlien jälkeisenä päivänä, joissa hän oli pitänyt tuon hermostuttavan, yleensä mielettömäksi arvostellun puheensa, ja vienyt, uskottavasti juuri hän, mukaansa oikein komppanian etupäässä nuoria miehiä, jopa melkein lapsia. Poikia oli hävinnyt kaksi suomalaisesta yhteiskoulustakin, toinen vanhan kivulloisen äitinsä suureksi suruksi. Insinöörskä sanoi, että tuo leski oli toivonut pojastaan itselleen tukea ja elättäjää; mutta niin huikenteleva oli poika ollutkin! Ja kolmisen nuorukaista oli karannut ruotsalaisesta lyseosta; lisäksi yksi kauppa-apulainen ja joku juoppo kirjapaino-oppilas. Minne he olivat menneet? Joku aavisteli sitä: Saksaan. Mutta millä tavalla? Poliisimestari Leskinen oli kauheasti raivonnut.

"Hän oli ollut kauppaneuvos Klingstedtille hyvin hävytön; ja Leskinen nyt on Leskinen", jatkoi tohtori, katsahtaen varovasti taakseen ruokasalin ovelle, ettei palvelija kuulisi.

Tohtorinna oli äsken alkanut puhella rouva Tarkkaselle tuosta puutarhurin pojasta, jonka lapsellisuus ja leikittely häntä viehätti, sekä kertonut naurahtaen ja samalla valittavasti, ettei hänen miehensä antanut hänelle paljon arvoa näissä kasvatusasioissa; ja tohtorinnasta oli oikein, ettei antanut: hän tunnusti kyllä, ettei osannut kasvattaa lapsia. Kaipa Severillä oli ollut hyvät motiivinsa lähettää heidänkin tyttärensä, pikku Maire, Helsinkiin kasvatettavaksi, kun Mairekin oli jäänyt toisen kerran samalle luokalle. Maire oli kolmannella luokalla, – mutta laiska raukka. Eikä tohtorinna ymmärtänytkään, oliko Mairen nyt välttämättä osattava niin hyvin esimerkiksi laskentoa? Mutta näsäviisaskin oli tyttö, eikä siihen ollut pelkästään äiti syypää: isäkin oli häntä hemmotellut, aivan hänet pilannut. Tohtorinna oli niin ikävissään, kun Maire oli häneltä riistetty.

"Kyllä lasten kuitenkin täytyy olla ahkeria", sanoi rouva Tarkkanen. Tohtorinna naurahti myöntävästi ja epätietoisesti: "Niin, mutta –miksi?"

Samassa veti juttu Oskar Klingstedtistä ja hänen houkuttelemiensa katoamisesta rouvienkin huomion puoleensa.

"Se on – niin omituista, ihmeellistä!" huudahti tohtorinna. "Ja poliisimestari Leskinen on raaka: häpäisee, solvaa vanhaa, arvokasta kauppaneuvosta, kun pitää kotitarkastusta, ja uhkaa toimittaa hänet Siperiaan – vai minne se oli?"

"Siperiaan!" toisti tohtori hermostuneesti ja pilkallisesti. "Sinä nyt et muista mitään, Shpalernajaan se oli!"

"No – eikö se ole sama?" virkkoi tohtorinna. "Minä nyt olen niin huonopäinen, kuten muutenkin huono. Olen saanut niin vähän sivistystä. Minun kouluni keskeytyi – melkein samoin kuin oli Mairenkin vähällä keskeytyä..."

"No, ei aivan samoin. Eikä se ole samaa, se äskeinen asia", selitti tohtori. "Shpalernaja on Pietarissa, tai Petrogradissa, kuten kaupunkia nyt täytyy kutsua, – Venäjä luulee näet nimenmuutoksella muuttavansa tosiasioita; ja Siperia on: totta kai sinä, Julia, nyt sen tiedät?" Tohtori naurahti ja kääntyi herrojen puoleen:

"Mutta – onko oikein, että pojat ovat lähteneet sinne, tai Klingstedt heidät sinne vienyt? Onko siitä maalle hyötyä? Toimittaja Idell sanoo edelleen, että siitä on maalle vahinkoa; kävin hänen luonaan varta vasten näiden huhujen vuoksi toissa päivänä. Mutta ehkä on parasta, ettei näistä asioista puhutakaan!"

"Miksi ei puhuttaisi?" vastusti rouva. "Et ole kertonutkaan, että kävit Idellin luona. Sinä aina pidät kaikki omina asioinasi, – ja minäkin olen toki utelias, – olen nainen. Mitä Idell sanoi?"

"Ei mitään", vastasi tohtori. "Kuten jo kuulit: ainoastaan, että se on vahingollista." Mutta vieraille, varsinkin miehille, selitti tohtori edelleen Idellin sanoja: miksi nuorukaisten menettely, joka Idellin käsityksen mukaan oli maanpetturuuttakin, – ei petturuutta Venäjää, vaan Suomea kohtaan, – miksi se menettely oli Suomelle vahingollista: Venäjä voittaisi sodassa ja kostaisi sitten meille.

"Mutta en tiedä; en oikein usko Rolfiakaan", sanoi tohtori. "Ja parasta lienee, ettei noista asioista puhuta."

Samaa mieltä oli Tarkkanenkin, ja huokasi.

"Meidän täytynee pysyä syrjässä", sanoi hänen puolisonsa, – "meidän, köyhän maan."

"Niin, mutta pitäisihän isänmaan puolesta jotakin tehdä!" huudahti tohtorinna siihen. "Siperiaan, tai mikä se oli: Shpalernajaan, – mielelläni minäkin uhraisin poikani, jos minulla sellainen olisi. Uhri isänmaalle, kansalle..."

"Parasta olla puhumatta", väitti tohtori jälleen. "Idell oli alakuloinen asiasta... Ja suomettarelaisen lehden kirjoitus näistä tapahtumista oli mielestäni halpamaista ilmiantoa. Se viittaili suorastaan Klingstedtin puheeseen, syytti saksalaista vakoilua ja yllytystä; juuri sen kirjoituksen nähtyään poliisimestari panikin toimeen kotitarkastuksen Klingstedtillä, jopa poikienkin luona..."

"Oikea roisto se Leskinen! Kuinka paljon sellaisia on suomea puhuvissa!" huudahti arkkitehtineitikin, korostaen erityisesti poliisimestarin nimeä. "Eikä löytänyt mitään, roisto."

"No, ehkäpä ei nyt puhuta tästä enää!" toisti tohtori. "No, no, niin; mutta: Birger Bengelsson oli tunkeutunut mukaan, näkijäksi, kun Leskinen teki etsinnän kauppaneuvos Klingstedtillä. Birger nyt menee joka paikkaan, ja hän se kuvaili Leskisen uhkauksia..."

"Kenties – sepitti ne omasta päästänsä", huomautti tohtorinna. "Hän on sellainen surullinen raukka, se Birger, – mielestäni..."

"Ei hänen sanoihinsa todellakaan voi luottaa", myönsi tohtori. "Ainakin varoitan siitä sinua, Julia. Sinulle hän on kertonut kaikenlaisia joutavia, uskomattomia loruja Pariisin yökahvilain vapaasta elämästä. Voisiko sellainen olla mahdollista, – ihmiset niin järjettömiä? Hän kävelee nykyään paljon Kyösti Keretin seurassa, Birger. Mitä hän aikoneekaan? Jotkin kepposet Keretille varmaan. Tosin hänellä on makua pukeutua..."

"Ja makua pukea Kerettikin", tohtorinna purskahti nauruun. "Molemmilla sylinterit päässä, ja kepit kädessä. Keretti-parka! Että hän antaa itseään narrata! Sillä en minä liioin Birgeriä uskokaan..."

"Ja – Keretin pojan nimi on Kyösti Olympias! Oletteko sen kuulleet?" kysyi tohtori ja heittäytyi nauraen selkäkenoon nojatuolissaan. "Eikä sillä vielä hyvä: on lisäksi kolmaskin ristimänimi. Se on Lucifer. Ja se on minusta jo liikaa!"

"Mikä se Lucifer olikaan? Jokin enkelikö? Pimeyden vai valon?" tiedusteli tohtorinna innokkaasti.

"Paholainen kai", naurahti Tistelberg.

"Antiikkisia jumaluuksia", selitti tohtori. Ja Onni Tarkkanen laajensi hänen selitystään, että Lucifer oli ollut se enkeli, joka ensinnä luopui jumalastaan ja yllytti toisetkin enkelit kapinaan. Mutta jos Kyösti Keretti luuli voivansa verrata sukuaan tuohon Luciferiin, niin – jopahan!

"Ja sellainen pannaan nykyään lasten nimeksi! Sitä ei tulisi enää sallia!" vihoitteli rouva Tarkkanen. "Se on herjausta."

Neiti Flotman nauroi makeasti Keretille.

"Voi Köysti Kerettiä!" huokasi tohtorinna. Hän sanoi: "Köysti", huonosti suomea kun osasi. "Ja voi tuota lapsiparkaa, kun tulee kouluun; kaikki häntä pilkkaavat: Lucifer, paholainen! Miksi vanhemmat eivät ajattele, ettei heillä ole oikeutta määräillä lastensa mielipiteitä, tälläkin tavalla kasteessa moisia nimiä antamalla!"

"Kasteessako?" nauroi taas tohtori ivallisesti. "Luuletko sinä, että Keretin poika on kastettu, tai että hän joutuneekaan kouluun..."

Tohtorinna loukkaantui. Hän tulistuikin:

"Minusta ei ole oikein, että sinä puhut tuolla tavalla. Miksei voisi toki joutua kouluun? Ja kastaminenkin olisi mielestäni lapsen oma asia ... antaisi kastaa itsensä sitten, kun tietää, mitä uskontoa uskoo..."

"Vai niin, vai niin", hoki tohtori. "Tietysti olisi Olympiaksella jumalana Zeus!"

"Tai Öljylampiuksella!" tokaisi rouva Tarkkanen.

Tohtorin silmät välkähtivät epäluuloisesti.

Tohtorinna vilkaisi insinöörin rouvaan. Hetken oli hän vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa, tuskin huomattavasti hymyillen, ja hänen hymynsä oli Tistelbergistä kaunis, pehmoisella äänellään:

"Mitäpä me nyt nimistä, ne eivät ole lapsen oma vika." Ja hän lisäsi vielä hiljemmin, Tistelbergiin katsahtaen: "Se ei ole minusta kaunista."

"Itsehän isä, – jos häntä voi sanoa isäksi, – on antanut perilliselleen nimeksi tuollaisen joutavan", vastasi rouva Tarkkanen ärtyisä sävy äänessään. "Pilkattavaa on pilkattava."

"Hyi", huudahti tohtorinna. "Mutta, olkaapas nyt hyvät, tulkaa kahville. Ja jätetään vihdoinkin Keretti-raukat ja muut."

Palvelijatar oli ilmestynyt ovelle ja teki siinä merkkejä.

Ruokasali oli sekalaisesti kalustettu, kuten salikin. Antiikkinen, kullattu seinäkello, ruskeaksi petsattu, suuri kaappi, keinutuolin matto muinaissuomalaisine kuvioineen. Ruokapöydällä ja ikkunapöydällä kukkivia kasveja; ja näiden viimeisten, tuoksuttomien syksyn kukkien vastakohtana näkyi ulkoa, hiekkahaudan partaalta, muutamia lehdettömiä koivuja, jotka jäykkinä tuulessa värisivät.

Kahvipöytä oli kodikkaasti ja rikkaasti katettu; hopeiset veitset ja lusikat ohuiden lautasten ja kuppien vieressä, asetettuna paljotöisille pikku liinasille; pari isoa vatia leivoksia, maljakko hunajaa, kaksi lasilautasta erilaisia imeliä hilloja. Tohtorinna jakeli paikaltaan kullekin kahvia ja kyseli, mitä lajia leivoksia kukin mielisi, tarjoili auliisti ja hermostumatta, ja innostui itse kiittämään pitävänsä sellaisesta ja sellaisesta kermabaakelsista. Kun kuppi ojentui Tistelbergille rouvan kädestä, tunsi nuori mies jälleen säpsähtävänsä, ja vertasi mielessään rouvan kyynärvarsia kermaan, ajatteli hänen sormiaan, jotka olivat pehmeät, valkeat ja pyöreät, päissä sievät puhdasmuotoiset kynnet, ja hänen silmiään, jotka hän yhtäkkiä oli huomannut todella tummansinisiksi. Rouva hymyili ja nauroi, luultavasti ilosta, kun pääsi käsiksi kermaleivoksiin, joista oli sanonut pitävänsä ja joita hän tosiaan ahmi. Nauroi, mutta vain hetkisen, kai makeain leivosten ilosta, ei muiden puheille, sillä kaikki olivat nyt hiljaa, sekoitellen vakavina kuppejaan. Vai miksi hän nauroi?

"Ettekö tekin pidä kermabaakelseista, herra Tistelberg?" Ja talon emäntä naurahti jälleen.

Tistelberg myönsi nauraen, sanoi olevansa suuri imelän ystävä.

"Mutta tohtori Ruusunen ei ainakaan ole", virkkoi tohtori Oljemark. "Tohtori Ryysynen..."

"Hui, taas noita nimenväännöksiä!" tuskastui tohtorinna.

"Hän on Ryysynen!" intti tohtori Oljemark. "Hän on! Siitä ei pääse mihinkään. Naurettava mies. Anteeksiantamatonta, – tehän tiedätte, että hän on puoskari! Hän kannattaa Kuhnen humbugioppeja, puolikylpyjä, ja kun hän kieltää ihmisiä nauttimasta sokeria, tupakkaa ja väkijuomia, – hyvä, että hän edes kieltää väkijuomat, ja tupakankin, – ja istuttaa heitä ammeessa, niin siinä on kaikki hänen taituruutensa. Kaikki! Mitään muuta hänessä ei ole. Sillä tavalla hän onkii naiiveja patientteja. Mutta sehän on rikollista! Ajatelkaa vain, että hän kylvettää munuaistauteja ja tuberkkeliakin sairastavia. Mitä se sitten, sanot, Julia! Sinä et näitä asioita oikein ymmärrä. Se merkitsee sitä, että hän surmaa potilaansa. Kylmässä vedessä tuberkuloottisia! Mutta hän, kaikilla keinoilla sitä voi patientteja hankkia! Hän on todella –Ryysynen! Ryysykundeja hänellä käykin. Ja saahan nähdä, eikö apteekkari Dillberg nosta vielä asiaa moisesta puoskaroimisesta! Tuo puoskarien temppuihin turvautunut ammattitoverini, nousukas, ei kirjoita paljon reseptejä. Kuhneneuvoistaan hän sen sijaan osaa ottaa lujan hinnan, se on vissi, ja Dillberg on hänelle hyvin vihainen. Saadaanhan nähdä! Ryysy hän vain on..."

Tohtori punotti ja puhisi hiljaa nenäänsä. Hermostuneesti ja vapisevin sormin valitsi hän itselleen leivoksia. Toisti vielä:

"Sellaisia tohtoreita on nykyään...!"

Tohtorinna huokasi ja supisi jotakin miehensä rivaalista, mutta keskeytti, kun tohtori kohautti päätänsä; se pää tutisi hermostuneesti, ja Severi Oljemarkin silmissä välkähteli.

"Juodaan me kahvia lisää!" sanoi silloin tohtorinna. "Otetaan hilloa, rouva Tarkkanen ja insinöörit. Sinä ainakin otat, Jemine; minä kutsun tätä neiti Flotmania Jemineksi, koska – hän ei ole mikään Jemine, siunailee usein maailmaa: Oi Herra Jemine!"

Neiti Flotman punastui ja nauroi hohottamalla.

"Niin, niin, Ryysyset ne tässä kaupungissa hallitsevat", sanoi tohtori Oljemark jälleen. "Mutta parasta on jättää ne! Meidän onkin pian lähdettävä; koettakaa joutua. On kai eväät varattu?"

Tohtorinna kavahti ylös, sanoi menevänsä katsomaan eväslaitoksia, joiden kyllä piti ollakin jo valmiina. Toisetkin nousivat, tohtorin mukana. Ja sitten palasi talon rouva huoneeseen, tuoden pienehköä juurikoria, joka näytti olevan täynnä kaikenmoista hyvää, ja kaikki kiiruhtivat asemalle.

16

He olivat rouva Tarkkasesta erottuaan ajaneet ensimmäiselle pysäkille, ohi kaupungin, joka ratapenkereen kohotessa painui ikäänkuin kuoppaan, ohi harmahtavien tai valkeain puutalojen, joiden puutarhoissa oli kaikki lakastunutta, ja sitten kauppaneuvos Klingstedtin sahan yläpuolitse, joka törrötti taapeleineen lehdettömän koivikon keskellä. Tuolla oli Sutelinin talo, josta kaupungilla alettiin yhtä ja toista pahaa jutella, sen pihalla kaaliksia, perunanvarsia ja märkiä olkia. Ja sitten röykytti juna halki kumpuisten ja metsäisten maisemien, ruskeain pihlajikkojen, kummallisten uudenaikaisten huvilain, joissa oli seiniksi jatkuvat katot, paljon kattoikkunoita ja alakerroksissa ikkunat milloin luonnottoman leveitä, milloin ikäänkuin puukolla viillettyjä, katon rajaan ulottuvia rakoja. Alettiin joutua varsinaiselle, vanhalle maaseudulle. Sänkisiä peltoja kummuilla, joiden pehmeät muodot vuosisatojen työ, mullan kasautuminen, oli luonut; pystylaudoituksella vuorattuja töllejä, joiden pihamailla kaarteli somia polkuja syreenipensasten välissä. Joskus suurehko puinen taikka kivestä muurattu kartano, hahmoltaan rauhallinen ja hillityn kaunis. Tuli se pysäkki, josta heidän oli lähdettävä kävelemään. Pysäkin portaitten yläpuolella, aivan käden tavoittamissa, repotti kesäisiä pääskynpesiä kuistin räystään alla. Edessä oli alastonta syksymaisemaa, yksitoikkoinen alanko, joka puuttomana ja harmaan keltaisena levisi joka puolelle. Joku lintunen piipatti pysäkin tanhualle istutetuissa pienissä koivuissa. Mutta kannukkapensaiden varret paistoivat räikeästi tässä maisemassa, kaiken mustan, harmaan ja ruskean keskellä, –Tistelbergin mielestä eivät kuin veri, vaan kuin jollakin äitelällä värinesteellä täytettyinä.

Oli käveltävä tuonne meren rannalle. Merta ei vielä näkynyt; alangosta erotti sen kallioinen ja metsäinen rantaharjanne.

Tuuli viuhahteli kuivasti ja kylmästi, lensi poikki paljasmultaisten peltojen, joita ulottui ilmanrantaan saakka tai oikeastaan vain kolmen kilometrin päähän, sillä siellä rajoitti alankoa harjanne.

"Meidän täytyy siis tosiaan patikoida. Mikä idea!" sanoi tohtori Oljemark, tähystellen rasittuneilla silmillään lakeuden vastaiseen laitaan; siellä peltoulappa päättyi paikoin pilviseen ja toisin paikoin sinertävään taivaaseen. "Johan minä sanoin sinulle, Julia, että olisi ollut parempi tilata Kuttingilta hevonen... Mutta sinulla nyt on se into kävellä!"

Kutting oli se tilanomistaja, jolta tohtori Oljemark aikoi ja oli jo melkein päättänyt ostaa huvilapalstan...

Rouva Oljemark naurahti miehelleen, ja vastasi sitten, anteeksi pyydellen:

"Älä nyt moiti minua! Sangen harvoin näitä retkiä saan, ja luonnossa liikkuminen on niin ihanaa. Tunnetteko perunanvarsien mätää ja hyvää tuoksua, herra Tistelberg? Niin, Severi, ja onhan tämä niin vähäinen matka, sen kävelee – aivan kuin lentäisi!"

"Lentäisi? Kyllä sinä", sanoi tohtori Oljemark. "Minä en mielelläni kävele maalla. Kaduilla on parempi. Mutta eikö ainakin eväitä olisi ollut lähetettävä hevosella? Et kai tarkoittane, että me niitä... Joudut niitä itse kantamaan!"

Neiti Flotman nauroi äskeisille Julia-rouvan sanoille, että mädät perunan varret tuoksuvat niin hyvälle, ja sitten vihoissaan siitä, että Severi Oljemark komensi vaimoaan. Hän ilmaisikin nauravansa sille, että Julia-rouva oli sanonut perunanvarsien tuoksuvan hyvälle.

"Kaikki sinusta on hyvää, mätäkin!" huudahti hän.

"Niin, miksei juuri mätä: se on rauhaa, kuolemaa", vastasi rouva Oljemark.

Tohtori heilautti hartioitaan. Insinööri Tarkkanen hymyili tohtorinnan sanoille.

"Enkä minä tahdokaan sinua kantamaan eväitä, rakas Severi", jatkoi rouva Oljemark. "Kyllä minä ne kannan itse, mielelläni."

"No, onhan tässä monta muutakin kättä, jos tarvitaan", arveli insinööri Tarkkanen.

Tistelberg otti eväskorin rouvalta, joka ei tahtonut sitä antaa, vaan kursaili kovin, kohenteli kursailematta hameensa helmoja, kiinnittäen niitä kuminauhapitimellä, että olisi ollut helpompi kävellä. Tistelberg tuli katsahtaneeksi rouvan jalkoja.

Tohtori Oljemark oli jo alkanut mennä asemalaiturin päätä kohti; insinööri Tarkkanen oli avuliaasti ottanut apulaiseltaan hänen mittanauhansa, ja lähti tohtorin seuraan, joka nyt oli pysähtynyt odottamaan toisia. Neiti Flotman, tohtorinna ja Tistelberg kävelivät ensin rinnatusten.

"Mikä onni, että pääsin kävelemään!" huudahti tohtorinna Oljemark.

"Ettekö sitten aina pääse?" kysyi Isidor Tistelberg.

"En. Eikähän minulla ole kävelytoveria."

"Sinä olet orja!" sanoi arkkitehti Flotman halveksivasti, vetäen väljän päällystakkinsa sisältä paperossilaatikon, otti paperossin, sytytti sen kulkiessaan ja alkoi polttaa, Tistelbergille tarjoamatta. Ahnaasti veti neiti sauhuja, puhaltaen niitä nenästäänkin; hänen leveälierisen, mustan hattunsa alta, joka oli kuin latteanmuotoinen miesten knalli, höyrysi sauhua. Pitkin askelin hän käveli, mutta kuitenkin vaivalloisesti, sivuille heiluen, sillä hän oli kookas, lihava ja kömpelö.

"Oi, rakas ystävättäreni", valitti rouva Oljemark; "sinä et tiedä, sinä et aavista. Tietysti minä olen orja..."

"Aavista"-sana tuli tuskallisena, mutta vakaumuksen voimalla. "Orja"-sana kuului Tistelbergistä tyyneltä.

Tohtori Oljemark ja insinööri Tarkkanen olivat jo sievän matkan edellä, pienen kummun rinteellä. Tarkkanen kääntyi katsomaan taakseen. Tohtorikin kääntyi ja huudahti naurahtaen:

"No niin, saapas nähdä, jaksatko kävellä, Julia. Jäljellepä näyt jäävän."

Rouva Oljemark huudahti kiireesti soperrellen:

"No, no, olehan huoletta." Lempeästi hän lisäsi: "Miksi sinä luulet, etten minä jaksaisi kävellä?"

Tohtori jatkoi matkaansa insinööri Tarkkasen kanssa, äskeistä hitaammin.

"Ohhoh", huokasi tohtorinna Oljemark. "Mutta – nyt me kävellään, ollaan vapaita. Ai, mikä ihana tuuli! Se tulee kaukaa ... suurista, syvistä metsistä. Ja nyt, olen ajatellut: herra Tistelberg, ettekö nyt kertoisi sitä seikkailuanne?"

"Mitä seikkailua?" kysyi Tistelberg, vaikka aavisteli, että rouvan kysymys koski samaa asiaa, josta oli ollut puhe silloin kansanopistojuhlissa.

"Sitä, tietysti sitä", vastasi rouva Oljemark, lausuen ajatuksensa painolla, ikäänkuin asia olisi aivan selvä, kuin ennen sovittu; ja hän pysähtyi hetkeksi Tistelbergin eteen. Kävellessä oli hänen vartalonsa suoristunut, rinta kohonnut, ja ponnella ja tahdikkaasti olivat hänen jalkansa äsken liikkuneet ... pienet, korkearintaiset jalat. Joitakin muistoja heräsi Tistelbergin mielessä; hän ajatteli taaskin niitä pieniä ja valkeita naisen jalkoja, jotka hän oli kerran jossakin nähnyt. Tohtorinnan katse oli tullut, kun hän tässä oli pysähtynyt Tistelbergin eteen, kulmien alta, sinisenä, hyvänä, – houkuttelevana.

Tistelberg tunsi heikosti, että tuo ihminen olikin tavallaan kaunis ... ja vielä jotakin muuta.

Neiti Flotman oli ehtinyt kymmenisen askelta edelle, hymähtäen itsekseen jotakin, puolittain suvaitsevasti, puolittain säälien ja pilkallisesti.

"Mitä seikkailua?" kysäisi Tistelberg uudestaan.

"Sitä, Algierissa, vai missä se oli! Sitä, josta insinööri Tarkkanen on minulle kertonut. Ah, – saada matkustaa, nähdä niin paljon kaunista kuin te olette nähnyt! Minusta tuntuu nytkin, kun tässä alamme kävellä, kuin olisi lähtö jonnekin hyvin kauas; ikäänkuin ei tie päättyisikään, vaan jatkuisi jonnekin ihmeelliseen. Mitään sieltä ei tosin tule, –tien päästä. Ei tule", hän huokasi. "Mutta – kertokaahan seikkailunne."

Tistelbergiä hävetti ja harmittikin. Hän kysyi:

"Mitä Onni sitten on kertonut? Seikkailu, muka! Vähäpätöisyyksiä ainoastaan siellä minulle sattui, ei muuta..."

"Hän kertoi, kuinka te olitte elättänyt itseänne Algierin satamassa jonkun Burgmeisterin kanssa..."

"Burgwinkelin!" nauroi Tistelberg, ja vanhat, ikäänkuin hautautuneet muistot heräsivät hänessä.

"Niin, Burgwinkelin: minulla on aivan surulisen huono muisti. Mieheni moittii minua siitä aina, ja tyhmähän olenkin", sanoi rouva Oljemark. "Mutta – tehän lupasitte jo kertoa? Ettekö? Ja sieltäkö ei olisi mitään juteltavaa? Omituista kuulla sellaista!"

"Samanlaisia ihmiset sielläkin", vastasi Isidor Tistelberg jörösti. "Samanlaiset olot kaikkialla, oleellisesti samanlaiset: ottelua leivänpalasta, pientä kilpailua, kiistaa, kateutta."

"Ettei siis maksa vaivaa kertoa! Mutta aurinko, etelän aurinko! Ja tähdet, joista aina runoillaan: suuret, säteilevät. Ja taivas, joka on siellä niin tummansininen."

"Lorua, suuresti", vastasi Tistelberg. "Eivät ne tähdet niin suuret ole kuin runoillaan. Eikä taivas osaksikaan niin sininen – kuin uneksitaan. Liioittelua, turistikirjailijain yritystä saada avuttomiin kuvauksiinsa jotakin erikoista, kun eivät muuta huomaa. Ei minulla ole sieltä kerrottavaa mitään!"

"Mutta tuo seikkailu?"

"Sekin on niin pientä: se on juuri samaa kuin ei mitään. Ei siinä ollut kuoleman vaaraa, ei hätää. Jos siitä kertoisin, vaikuttaisi se ehkä kumminkin, romanttisluontoiseen mieleen, kuin jokin vanhentunut taulu... Ja sitä en tahdo", vastasi Tistelberg.

"Teidän mielestänne siis seikkailussa pitää olla – kuolemaa ja hätää?" kysyi rouva Oljemark, ja alkoi kulkea kumarapäin, hitaammin.

"Niin, muuten se ei ole mitään seikkailua, oikeaa romantiikkaa! Sillä oikeaakin romantiikkaa ehkä on", myönsi Tistelberg. "Muuten, ilman vakavuutta, on seikkailu vain sellaista, josta turistit ovat kirjoittaneet tuhannesti."

Molemmat kävelivät vaiti.

"Aikamme on niin köyhä sellaisesta romantiikasta, jota te kai tahtoisitte", sanoi rouva viimein.

"Tai jota en tahtoisi", vastasi Tistelberg. "En mitään ulkonaisia seikkailuja enää, kun ajassamme, joka on täynnä rautateitä ja pankkeja, sähkösanomajohtoja ja postikonttoreita, jotka helpottavat seikkailun ja tekevät sen tyhjäksi, ei kumminkaan saattane olla enää totisia seikkailuja – niin lähellämme kuin on Algier. Hiljaiset, sisäiset, arkiset seikkailut, ne ovat toista. Ja kerrassaan mitään sellaista ei tuosta joutavasta pikku tarinastani löydä. Olen siihen kyllästynyt. Ehkäpä olen aikoinaan joskus jutellut siitä liiankin monta kertaa, narri; siksi en nyt sitä enää muistakaan."

"Tai ette sitä kerro?" kysyi rouva ja pysähtyi jälleen.

"En viitsi. Katsokaa tuonne ympärille, täällä on parempaa: tuo lakeus, pitkä, suora tie, joka kiipeää ja pujahtaa piiloon noiden kumpujen taakse..."

"Ja kanerva tuoksuu ihanasti..."

"Tunnetteko te sellaistakin?" kysyi Tistelberg. "Minun hajuhermoni on kai tupakka pilannut. Mutta mahdotonta on, että nyt tuntisitte kanervan tuoksua: kanervat ovat aikaa sitten kukkineet, ja jos kukkisivatkin, niin nummi on kaukana täältä!"

"Mutta minä tunnen kuitenkin", vastasi rouva. "Koetelkaapas pohjatuulta: tuollaista hienoa, imelää, suloista tuoksua. Siitä voi tulla ... hassuksi!" Hän nauroi ja laulahtikin vähän: "On mereltä se tuuli, mi hongissa käy! – Minä pidän niin kovasti Frödingin runoista." Sitten tohtorinna jatkoi, epäröivästi, sanoja hapuillen, ja kääntäen yhtäkkiä puheensa ruotsiksi, joka oli hänelle helpompaa, valittavasti, mutta tyynesti, – hänen ei nyt tarvinnut väitellä ketään vastaan, ei torjua eikä paheksua toisten sanoja, vaan hän sai puhua ikäänkuin itsekseen; ja hänen äänensä muistutti Tistelbergin mielestä huilua, hiljaista ja pehmytsointuista:

"Tai kenties se, että tunnen kanervien tuoksun, johtuu siitä, että muistelen menneitä aikoja. Muistelen, ja kaipaan niitä. Ne olivat toisenlaisia kuin nämä. Niissä oli jotakin, – runollista, kesäistä, kaunista. Ja tekisi mieleni niistä kertoa – esimerkiksi teille: täytyisihän jollekulle tarinoida sellaista, – mitä ikävöi, mistä näkee usein untakin. Eivät kaikki noita vähäisiä asioita ymmärrä. Heillä on hetkelliset, käytännölliset huolensa, hommansa: leipää ja hyvinvointia. Mutta en ymmärrä, miten niistä saattaa niin kovasti taistella. Ne asiat inhottavat minua: katsokaas, minä nyt olen niin rikas, rahallisesti, että saatan uneksia. Mieheni on näet varsin rikas. Mutta köyhä olisin mieluummin. Niin, koska ette tahdo minulle kertoa seikkailustanne, joka on tietysti teille pientä, – maailmaa nähneelle, – niin kerron minä teille sen, jonka lupasin siellä juhlissa. Luonnollisesti sekin voi olla teistä vähäpätöistä; mutta minusta se on omituista, – suurtakin. Ja ettehän te minulle naura?"

Tistelberg vakuutti, ettei hän nauraisi, ja väitti vastaan, että hän muka olisi nähnyt maailmaa: turistimatka Englannin ja Espanjan kautta Algieriin, se ei ole maailmaa. Ja muutenkin: hän ajatteli maailmaa – maapalloa – pieneksi ja ahtaaksi. Vain ihmisten fantasia saattoi hänestä joskus olla laaja. Olisiko pikku maailmassa niin paljon sellaista nähtävää, joka meidän onnellemme mitään merkitsisi?

Rouva Oljemark kuunteli vain puolittain, – ajatteli hajamielisenä muuta, omaa mielitarinaansa.

"Onnellinen voi tai voisi olla pienestä", hän sanoi kuitenkin. "Niinpä minä siitä pienestä, joksi sanotte maapalloa, jos saisin sitä nähdä. Se on minussa perinnöllistä. Minun isäni oli pappi."

Hän puhui innostuneena ja nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä, vaikka hän käveli yhä helposti ja reippaasti. Kuljettiin tasangon reunaa; tuon tuostakin näkyi pieniä, harmaita, alkeellisimmasta elämäntaistelusta puhuvia töllejä kallioharjanteitten juurella. Toiset kävelijät eivät olleet ennättäneet paljoa edelle.

"Isäni, – vain köyhä maalaispappi hän oli, apulaispappi", kertoi Julia Oljemark. "Herännyt pappi. Hän kuoli nuorena. Ja siitä pappilastakin –tuosta menneestä ajasta – teidän pitäisi saada kuulla. Jos tahdotte, kerron siitä myöhemmin. Se on ihana lapsuudensatu; siinä on sisältöä: se on kai sellaista seikkailua, jota tahdotte. Köyhä apulaispappi rovastin puustellin vaatimattomassa siipirakennuksessa. Mutta ennen sitä aikaa, – minua ja veljeäni ei vielä silloin ollut olemassa: isäni oli vielä naimaton, – sitä ennen oli isäni ollut jotakin muuta. Luulen, että hänestä olisi voinut tulla merkillisempääkin kuin pappi, – vaikka onhan papin virka pyhä tehtävä, – ellei hän olisi joutunut naimisiin ja sitoutunut perhevelvollisuuksiin. Hänessä oli näet mielikuvitusta ja raikkautta; mutta ne sammuivat niin pian."

Sitten hän kertoi, että hänen isänsä, joka oli syntynyt 1849, –vuosiluku, jota Tistelberg ei yrittänyt painaa mieleensä, eikä liioin kuullutkaan, sillä menneisyyteen hän ei juuri koskaan kiinnittänyt huomiotaan, ikäänkuin se olisi ollut hänestä jotakin kuollutta; niin, Julia Oljemarkin isä oli nuorena lähtenyt seikkailemaan Balkanille, Egyptiin ja Itämaille. Ajassa oli sellaista henkeä, rauhatonta, etsiskelevää, sellaista, joka himoitsi kaukaista kauneutta ja harvinaisia kunnianmuotoja. "Wallin, Yrjö August, vai mitkä hänen ristimänimensä olivat, kulki muistaakseni itämailla samoihin aikoihin kuin isäni syntyi. Sen olen jostakin kuullut, ja Wallinista puhuttiin vielä ahkerasti minun lapsena ollessani, tuosta uljaasta miehestä, joka kokosi isänmaalle kunniaa kärsimystensä, köyhyytensä ja sairautensa kalliilla hinnalla. Mikä mies! Entä Castrén, mitkä hänen etunimensä sitten olivat? Miten muistini – on palanut huonoksi! Palanut, sanon minä: jos aavistaisitte, mitä se merkitsee! Niin, Castrén, hänkin oli sen ajan luonteita..."

"Matias Aleksanteri", auttoi Tistelberg pikku rouvaa.

"Niin, hän oli tehnyt pitkän tutkimusmatkan Siperiaan, tuonut sieltä itselleen rintataudin ja kuoleman, ja Suomelle kunniaa ja loistoa. Muistan aina vielä pienen, keltakantisen kirjan, josta lapsena katselin kuvia ja sain lukea hänen matkoistaan: isäni kirjoja. Entä sitten Nordenskiöld! Juuri sinä vuonna, jolloin isäni lähti seikkailulleen, – ja silloin hänestä olisi voinut tulla jotakin suurta, – oli Nordenskiöld ollut Grönlannissa, sen on äitini kertonut. Ja siihen aikaan, kun aloin hiukan ymmärtää asioita, löysi hän jonkin tärkeän meriväylän: siitä puhuttiin lapsuudessani paljon, – isäni puhui, –ja hurmaus paisutti sydäntäni, kuten koko Suomen. Kuinka ahdasta, levotonta kaikki nykyään on, viisasta ja tasaista! Tai nousukkaiden lentoa: rahanhimoa! Niin, myöskin isässäni oli ajan henkeä, hänkin tahtoi johonkin suureen, kuten Wallin, Castrén, Nordenskiöld. Olen kuullut äidiltäni, miten hän joutui seikkailuretkelle. Siihen aikaan oli herännyt kysymys lähetystyöstä Balkanin juutalaisten keskuudessa, jossakin siellä Serbiassa päin, ja isäni, joka aikoi kyllä papiksi, kuten hänestä sitten tulikin, oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi, päästen siten löytömatkalle hänkin. Sitä luulen hänen halunneen enemmän kuin harrastaa itse lähetystyötä tai kastaa juutalaisia: ovatko kristitytkään sen parempia kuin juutalaiset? Juutalaishenkiä on kristityissä yllin kyllin. Ja enimmäkseen uskon isällä olleen vain halua nähdä suurta, kaunista maailmaa! Ikävä, ettei häneltä jäänyt mitään muistiinpanoja siitä retkestä. Sen hän teki kahdenkolmatta ikäisenä. Lyhyt se oli. Hän oli hiukan semmoinen luonne kuin Wallinkin, sillä eivätkö myöskin Wallinin tieteelliset muistiinpanot olleet hyvin huonoja tai vajanaisia? – Ja nyt tulisi minun seikkailuni, – tai isäni seikkailu, – jos sitä tohdinkaan sanoa seikkailuksi teille? Mutta kai se hänelle jotakin oli, ja minusta se on ihmeellinen. Kertoisinko sen nyt? Äitini, vanha ja lystikäs rouva, toistaa sitä usein minulle, kuten vanhukset samoja asioita liikuttavasti kertaavat. Isä oli mennyt Egyptiin, omilla varoillaan: vähiä ne olivat, vaarin perintöjä; vaarikin oli ollut pappi. Ja Egyptissä oli isä tavannut Becker-Bein. Tunnetteko Becker-Bein?"

"Minkä Becker-Bein? Missä hän on?"

Rouva nauroi:

"No sitten te olette tavaton pöhkö, kun ette tunne Becker-Beitä! Hän on jo kuollut! Olette tosiaan nykyajan lapsi; tuskin rakastanette historiaa. Vain muutamia äskeisiä päiviä muistatte. Ette ole kuullut Becker-Beistä, ettekä osaa kiittää Jumalaa pienistäkin seikkailuista. Mutta Becker-Bei oli sen ajan luonne; hän rakasti rikasta elämää, tahtoi taistella aatteittensa puolesta. Kuoli kymmenisen vuotta sitten, Roomassa. Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että hän oli käynyt kadettikoulua Haminassa, sieltä oli hän tullut upseeriksi. Etevä oppilas. Keisari oli käynyt kadettikoulussa, – kuka keisareista, en muista, – ja kun hän lähti pois, oli nuori Becker hypähtänyt rohkeasti hänen rekensä jalaksille ja saattanut häntä pitkän matkaa. Keisari oli kysynyt pojalta, haluaisiko hän seurata häntä. Poika oli vastannut: Vaikka maailman loppuun! Ja sitten keisari muistikin Beckeriä; kun hän tuli upseeriksi, pääsi hän Pietariin varsin korkeille paikoille, kovin nuorena. Ja sitten tahtoi ja pääsi hän sotaan, jota Espanja kävi Marokossa alkuasukkaita vastaan. Hän näki nuo omituiset maat ... erämaan, maurilaisten teltat..."

"Joissa ei taida olla niin paljon omituista", väitti Tistelberg.

Rouva valitti suuttuen:

"Te tahdotte hävittää mielikuvitukseni, hyi teitä! Antakaa minun nyt se pitää, ja minä pidän! – Becker sai tulikasteensa siellä Marokossa. Ja sitten lähti hän Amerikkaan, Meksikoon, – joihinkin sotiin, joita jokin keisari siellä kävi. Kauan oli hän siellä, koki tuhannet vaarat, kesti haavat, taudit, nälän. Mutta nekin hänen hommansa, mitä hän lienee niillä tavoittanut, menivät myttyyn. Jostakin syystä sota epäonnistui, ja Becker palasi Eurooppaan. Nyt hän sai paikan paavin palatsissa, muistaakseni, – sellaisena henkivartijana kuin sveitsiläiset henkivartijat siellä ovat. Oletteko te nähnyt paavin palatsia? Tehän kuuluitte tulleen Afrikasta Italian kautta. Olette? Te onnellinen mies! Siitäpä teidän täytyy joskus kertoa; teidän täytyy vastakin tulla luoksemme! – Mutta Becker-Bei seikkaili muuallakin vielä. Hän meni Egyptin sulttaanin tai jonkinmoisen Egyptin keisarin palvelukseen armeijan järjestäjäksi. Hän näki Egyptin, vuosituhansia vanhan Egyptin, pyhän Niilivirran, pyramidit, ja ne kalliosta veistetyt kuvapatsaat, joilla on ihmisen kasvot ja leijonan ruumis, – mitä ne ovatkaan, sanokaapas Tistelberg? Niillä on naisen kasvot. Ja siellä Egyptissä kohtasi hänet isäni..."

Tohtorinnan kasvot hehkuivat, hän puhui kiireesti, innostuneena. Ja hänen kertomuksensa olisikin jo pitänyt joutua: oli näet tultu sille tasangon korkeimmalle töyrylle, jonka takana tilanomistaja Kuttingin talo kuului olevan. Kartanoa ei vielä näkynyt, vaan ainoastaan kalpea, jään väriin vivahtava taivas, johon tasanko katketen päättyi. Keskitaivaalla oli pilvi; sadettakin jo vihmoi. Tohtori oli insinööri Tarkkasen kanssa kadonnut näkyvistä rinteen alle. Neiti Flotman seisoi pitkän matkaa edellä rouva Oljemarkista ja insinööri Tistelbergistä, odotellen heitä tuokion, pidellen tuulessa leveälieristä hattuaan, ja lähtien sitten taas yksinään taivaltamaan, epäröivin ja hiukan ivallisin mielin: näki ystävättärensä ja insinöörin kovin hartaassa juttelussa keskenään. Tistelberg katseli rouva Oljemarkiin. Tohtorinnan tukka, jossa Tistelberg huomasi muutamia harmaita hapsia, vaikka rouva oli nuori, neljä vuotta Tistelbergiä vanhempi, – jota seikkaa Tistelberg ei vielä tietänyt eikä ollut ajatellut, – pujahti tuulessa irti hänen tumman hattunsa alta ja liehui ohimoilla irtoimina, kevyinä tukkuina, jotka olivat hieman kiharaisia. Tistelberg kummastui, kun näki nuo muun tukan seasta esiin karanneet harmaat hapset. Karanneetko? Tuskin niitä lienee edes kätkettykään? Niiden vieressä paisui tukka tummana, ruskeana, pehmeänä ja upeana. Tummuudesta pilkistelevä lakastuminen oli Tistelbergistä vastenmielistä, jotakin ikäänkuin haudasta muistuttavaa, ja samalla se herätti hänessä syvää sääliä. Ainakin hän luuli sitä kipeäntuntuiseksi sääliksi. Sääliä ja uteliaisuutta. Tuo hattukin oli hänestä hieman liian vaatimaton, jopa muodotonkin. Samoin puku: pelkkää harmaata, kylläkin aistikasta, hillittyä ja hienoa väriä; mutta hänen mielestään olisi tuon naisen kasvoihin, jotka nyt hehkuivat kaunista innostusta, ja hänen käsiinsä, jotka olivat liikkeissään pontevat, – niin ne hoitelivat sirovartista sateensuojaa, – sopinut muukin väri kuin puolueeton harmaa tai se äitelän keltainen pusero, joka hänellä oli jakkunsa alla. Ja hänen jalkoihinsakin, reippaihin ja ryhdikkäihin, joiden ympärille nyt kummun harjalla viheltävä viima vuoroin kietoi hametta, vuoroin sitä rajusti ravisteli ... olisi jokin toinen puku paremmin soveltunut.

"Nyt minun täytyy joutua", sanoi rouva, "muuten en ehdi kertoa teille tuota pikku asiaa, jonka haluan ja joka minusta on niin lumoava. Niin, Becker-Bei, hänestä vielä puhuakseni, oli ollut sittemmin myöskin Serbiassa, järjestämässä Serbian armeijaa taisteluun turkkilaisia vastaan. Hän näet vihasi Turkkia jonakin sortavana tyrannivaltiona, samoin kuin vihasi pohjaltaan Venäjääkin, ja haaveili muun muassa Suomen täydellistä itsenäisyyttä! Miekalla hankittavaa itsenäisyyttä. Niin pitkälle oli suomalainen ajatus hänessä kehittynyt. Se oli jo muuta kuin Topeliuksen ja hänen hengenheimolaistensa toivoma Suomen kansan vaatimaton osa. Hän haaveili, jopa kirjoitteli Suomen itsenäisyydestä Euroopan lehtiin melkoisen suoraan, tuo silloinen aktivisti. Mutta siihen nyt on asia mennyt: Venäjä ahdistaa meitä entistä pahemmin, – eikä nykyinen nuoriso ole sellaista kuin ennen..."

Tistelberg kumosi rouvan käsityksen:

"Se on erehdys, että nuoriso olisi nykyään isänmaan kohtalolle kylmä, – nuorin nuoriso, tarkoitan. Ei pidä katsoa asiaa meidän, seikkailuhaluttoman välipolven kannalta. Kuka tietää, mitä vielä on tulossa. Ilmassa on jotakin! Sellaiset hommat kuin esimerkiksi Klingstedtin katoaminen joukkoineen, yleensä suomalaisten lähtö Saksan armeijan riveihin, todistaa, että – vielä elää suomalaisissa esimerkiksi Beckerinne isänmaallisuus tai ainakin seikkailunhalu. Mutta me – mitäs meistä, välikauden ihmisistä! Silti älkäämme moittiko nuoria!"

Rouva myönsi nyt Tistelbergin oikaisun olevan paikallaan, myönsi ihastellen ja onnellisena. Sitten jatkoi hän kertomustaan:

"Niin, isäni lähti siis Egyptiin, jonkinlaiselle tutkimus- ja lähetysmatkalle. Ja kerran oli hän samoillut jossakin erämaassa, kuten Wallin, hiekka-aavikolla, – kenties yksin, tai muutamia alkuasukkaita oppainaan. Äitini kertoo siitä usein. Oli ollut kuuma päivä, – sellainen kuuma: taivas oli ollut kuin pelkkää aurinkoa; – ja kaikkialla hiekkaa, keltaista hiekkaa, niin kauas, ettei silmä kantanut. Silloin alkoi hiekka tupruta jossakin etäällä. Oli alkanut näkyä hiekkapilvestä valkeita vaippoja, – turbaaneja, keihäitä, helmiäisellä kirjattuja pyssyjä, – ah, mikä vauhti ja loiste: arabialaisratsuja! Isäni joutuikin ryövärien käsiin, sillä se ratsulauma oli rosvoja, – niin luuli isä. Beduiinit ympäröivät hänet: auringon mustiksi polttamia kasvoja, tai ruskeita kuin paahdettu kahvinpapu, eikö niin? Ja loistavan värisiä kauhtanoita! Rosvot ryöstivät hänet aivan paljaaksi, hänet ja hänen kantajansa. Kun häneltä oli jo viety kaikki, – kello, laiha kukkaro, muistiinpanovihko, eväät, vesipullo, kaikki – ja hän kenties jäisi alastomana hietikolle, nääntymään janoon ja nälkään, tai kun hänet ehkä surmattaisiin, niin tupakkapakettinsa ja piippunsa hän ainakin tahtoi pitää: isä oli kova tupakkamies. Hän vimmastui tietysti, sillä hän oli ylpeä, sangen ylpeä. Ja seisoessaan siinä puolialastomana ja raastettuna kuin se mies, josta kerrotaan raamatussa, Laupiaan samarialaisen tarinassa, kiskaisi hän tupakat taskustaan, sirotti tupakat hiekkaan. Ja silloin hän, joka oli koettanut puhua alkuasukasten kieltä, mikäli sitä vielä osasi, huudahti äidinkielellään, ruotsiksi: – Näitä ne lurjukset eivät ainakaan saa! – Tuskin hän sen huusi, kuinkas kävi! Eräs beduiineista, jopa itse johtaja, jolla oli tumma leukaparta, riensi hänen luokseen ja vastasi ruotsiksi: Mitä, – puhutteko te ruotsia? Kuka te olette? – Beduiinit seisoivat ympärillä. Nyt tuli selityksiä kahden puolen. Beduiinien päällikkö sanoi: Minä olen Evert Waldemar Becker Suomesta. Tässä minun ratsuväkeni, – olen sulttaanin armeijan järjestäjä, harjoitusretkellä: sellaisia vekkuleita minun poikani ovat. Ja nyt jatkoi hän laumalleen, kielellä, josta isäni ei ollut paljoa ymmärtänyt, että tämä kulkija oli hänen ystävänsä, hänen paras ystävänsä, jolle hänen tavaransa oli annettava heti takaisin. Ratsulauma totteli heti. Kuin kuningasta palveli se isääni. Takaisin rahat, vaatteet, muonat, kaikki. Ja kuten ryöstettyä tuossa raamatun tarinassa virvoittivat he isääni viinillä: ainakin kuvitelkaamme sitä, sillä – minä pidän viinistä! Ja sitten nostettiin isäni ratsun satulaan, – äitini näet muistelee, että hän olisi kulkenut siellä jalkaisin, – ja sitten kiidettiin, kaikki yhdessä, johonkin oaasiin, tai Kairoon, tai johonkin sellaiseen valkeaan kaupunkiin, jossa on minareetteja, kauniita pukuja, tanssijattaria, ja paljon, paljon aurinkoa. Isälleni pidettiin suuria juhlia, monta päivää: koko beduiiniheimo niihin oli kutsuttu. Niin kohtasivat isäni ja Becker-Bei toisensa, – ja isäni sai sellaista nähdä!"

Rouva Oljemark hengitti kiihkeästi. Ja outo, mutta kylläkin uskottava oli se tarina Tistelbergistä.

Käveltiin nopeasti, alettiin tavoittaa neiti Flotman.

"No?" sanoi rouva kysyvästi.

"Ihmeellinen juttu. Silloin, – siihen aikaan voi olla seikkailuja", vastasi insinööri.

"Niitä oli. Ja isästäni olen onnellinen. Ja nythän sen olen teille kertonut", lisäsi hän, ikäänkuin valittaen ja masentuen: "Sellainen se oli... Mutta muistakaakin vuoronne, vaikka emme ennätäkään tällä kertaa! Se täytyy jättää vastaiseksi. Tulisitte joskus toiste meille?"

Rouva pysähtyi ja loi Tistelbergiin pyytävän katseen. Tistelberg lupasi. Tuolla odotti muu seurue Kuttingin talon edustalla, – vanhan, keltaisen ja pystylaudoituksella vuoratun. Edustalla tai pihamaalla: rakennuksen ympärillä ei ollut aitaa, vaan ainoastaan muutamat ryhmyiset pihlajat merkitsivät piha-aluetta. Reippaasti riensi rouva Oljemark neiti Flotmanin perästä. Tistelberg jäi tai jättäytyi hiukan kauemmaksi. Piha oli kallioinen; talon takaa näkyi villiytynyt, huonosti hoidettu kirsikka- ja kriikunatarha. Laaksossa kiilui kapea joki, merenlahden mutainen perukka lakastuneen kaislikon keskellä. Viima lenteli joen leveämmissä paikoissa raisuna virinä.

17

"Sinä olet naiivi, Julia! Suoraan sanoen enemmän kuin naiivi!" huudahti neiti Flotman huvilapalstalla rouva Oljemarkille, joka rakennuksen paikkaa valittaessa tuntui jo antavan miehelleen myöten. "Tietysti huvilan täytyy olla sellaisella kohdalla, josta se näkyy ja jonne näkee meren."

Tohtori Oljemark oli tahtonut rakennuksensa laaksoon, rouva ei. Tohtorinna soperteli nyt neiti Flotmanille vastaukseksi jotakin epäselvää, valittavasti ja valmiina taipumaan.

Seisottiin, kaikki paikan valitsijat, tasaisella aukeamalla, ken yhteisessä ryhmässä, ken hiukan syrjässä. Suuret vaahterat olivat karistaneet tähän notkelmaan kahisevan lehtimattonsa, jossa kahlailtiin yli nilkkojen, rouva Oljemark ilokseen, ihastuksesta huudahdellen. Syksyinen tuuli pauhasi ylhäällä puissa, mutta täällä oli tyyntä, sillä korkea kallio meren rannalla suojasi painannetta. Kalpealle taivaalle kohoili yhä sateisia pilviä.

"Ei, en minä pidä tuulesta", sanoi tohtori Oljemark. "Tänne minä rakennuksen tahdon."

"Mutta meri – näköala!" intti neiti Flotman. "Ottaen meren huomioon olen huvilan piirustanutkin!"

Insinööri Tarkkanen yhtyi tavallaan tohtorinnan, tavallaan tohtorin mielipiteeseen. Meri oli hänestä kyllä kaunis ja komea, mutta sieltä puhaltavista tuulista olisi haittaa. Kultainen kesämmehän on lyhyt, usein jo elokuussa varsin sateinen ja kylmä, kun sen sijaan täällä, suojapaikassa, joka toisi halonhankinnassakin huomattavan säästön – insinööri laski kolme metrihalkoa vuorokaudessa säästöä, niin ja niin paljon kuukaudessa – kun taas täällä kallion takana, jossa saattoi olla heinäkuussa miltei troopillisen kuuma, täällä viihtyisi keittiötarha hyvin, ja marjapensaat ja omenapuut, jopa kriikunatkin. "Niin, kesäisestä lämmöstä ei puutetta olisi normaalikesinä, vaikka oransseja täällä kypsyttelisi!" laski insinööri leikkiä. "Varakas mies voisi tosiaan rakentaa tänne talveksi oranserian, ansarin, jossa pitäisi jaloja puita isoissa laatikoissa."

"Mutta Juliahan viljelee ainoastaan kukkia!" huudahti neiti Flotman.

"Ja keittiökasveja, tietysti; milloin jaksaa", sanoi tohtori. "Niin, kyllä se nyt on melkein päätetty, että huvila tehdään tänne."

Tohtorinna virkkoi hiljaa:

"Samahan se nyt on. Pääsenhän minä merta katsomaan kallioille, ne nyt eivät ole kaukana. Ja sitä yksinäisempää on siellä."

"Tähän pitäisi tulla tenniskenttä Mairea varten", puhui tohtori lämmöllä. "Jos te, insinööri Tarkkanen, suvaitsisitte vilkaista, olisiko tässä sopiva pohja."

"Savensekaista maata, – on jo nähty", vastasi insinööri Tarkkanen. "Kymmenen jyvän maata, alla savea ja päällä erinomaista humusmultaa. Sääli olisi sitä haudata tenniskentän alle; mutta voisihan mullan siirtää kasvismaalle; tai pienelle pellolle, jos senkin perustaisi."

"Maire tarvitsee tenniskenttää: kuuluuhan sekin nykyaikana melkein kuin sivistykseen", vastasi tohtori. "Ja Julia saa mullat kukkakaaleille; niistä minä pidän."

Tilanomistaja Kutting arveli, ettei savipohja kentäksi kelpaisi: savihan kuohuu keväisin, kumoaa raskaammatkin laitteet kuin tuollaisen kentän. "Mutta pikku pelloksi olisi tämän paikan savi oikein hyvää", sanoi hän. "Aikomukseni olikin ensin raivata tänne pelto, mutta..."

"Nyt lahjoititte peltonne meille", nauroi tohtori Oljemark. "Hinta ei ole kallis, vai mitä, insinööri Tarkkanen?"

"Se ei ole kallis", sanoi itse tilanomistaja. "Ihmisen täytyy tällaisinakin aikoina olla rehellinen, – ei kiskoa lähimmäisiään. Kiskotaanhan nykyisin jopa tuhansiakin hehtaarilta; ennen, kymmenen vuotta sitten, maksoi hehtaari täälläkin vain kymmeniä markkoja."

Tohtori naurahti nyt tyytyväisenä, katseltuaan hieman levottomana insinööri Tarkkasen kasvoja, jotka kuitenkin ehdottomasti vakuuttivat, että kauppa oli hyvä.

"No, me teemme kauppakirjat heti, kun päästään täältä luoksenne, herra Kutting", sanoi tohtori. "Ranta olisi vielä katseltava, – ja katsellaan nyt se, koska Juliakin sitä tahtoo. Mutta terveellistä ei siellä tuulessa ole viipyä, se on varma, Julia: taas sinä vilustut ja sairastut, Julia."

"Enhän minä tahdo mitään", väitti tohtorinna. "Enkä minä vilustu sellaisesta, joka on minulle mieleistä. Ja – mitäpä sitten, jos ihminen vilustuisikin!"

"Se nyt on jälleen päähänpistojasi, puhetta, jossa ei ole ajatusta!" vastasi tohtori ja alkoi mennä rantakallioille, insinööri Tarkkasen seuraamana. Vielä hän kääntyi:

"Niin, ja herra Tistelberg, te kai voisitte aloittaa nyt mittauksenne. Kaksi hehtaaria, suorakaide: se on varmaan selvintä, siten tietää helpoimmin, mistä raja kulkee. Mutta kai siinä apumiehiä kaivataan?"

Tistelberg sanoi, että helpompihan oli aina apulaisen kanssa. Kiviäkin oli hieman käänneltävä pyykeiksi.

Tilanomistaja Kutting tarjoutui hänelle apulaiseksi, ja he kaksi lähtivät nyt omalle suunnalleen. Neiti Flotman jäi katselemaan notkoa, piirtelemään jotakin paperossilaatikkonsa kanteen. Tohtorinna kiipesi kalliolle, istahti kivelle ja tähysteli siinä merelle. Insinööri Tarkkanen ja tohtori juttelivat hiukan loitompana keskenään.

"Kyllä täällä kesänsä ja lomansa elää", sanoi insinööri. "Toisella puolen oman palstan hedelmät ja toisella meri, josta ei kala vähene niinkuin järvestä."

"Niin, mutta kalastamaan minä en jouda, enkä haluakaan", vastasi tohtori. "Minulla on muuta ajattelemista."

"Ei sitä tiedä, mihin sitä vielä saattaa innostua", arveli Tarkkanen. "Jospa minulla olisi tällainen paikka...! Joku talonmiehen tapainen voisi hoidella pyydyksiä. Kala kelpaisi kyllä kaupunkiin. Sanon vain: jos minulla olisi tämä paikka; toisin on sellaisten, joille onni on suonut varallisuutta. Kansahan tuntuu täällä päin yleensä hyvältä: rehelliseltä, sellaiselta kuin kansa ennen kotipuolessanikin oli. Ainakin on tuo tilanomistaja Kutting oivallinen apu, kun jotakin tarvitsee..."

Tarkkanen puhui edelleen kansasta. Kotipuolessaan, suomalaisessa sisämaassa, hän oli käynyt toissa kesänä, ja huomannut, että kansa oli siellä huonontunut: se oli kiskurimaista ja keinottelevaa, entistä enemmän sosialisminkin pilaamaa. Jota vastoin täkäläisessä kansassa, etenkin hiukan loitommalla kaupungista, oli hänestä jotakin ilahduttavaa: ainakaan ei näillä ruotsalaisilla paikkakunnilla sosialismi ollut päässyt valtaan niinkuin suomalaisilla. Sosialistiset sanomalehdet olivat moraalin turmelijat. Se, etteivät nämä ruotsalaiset välittäneet sosialismista, johtui Tarkkasen käsityksen mukaan jonkinmoisesta heidän kulttuurinsa vanhemmuudesta; nuorempi kulttuureistamme, suomalainen, oli hänestä kehittymättömämpi, ja sen vuoksi olivat suomalaiset – vaikea suomalaisen tunnustaa – raaempia ja typerämpiäkin kuin ruotsalaiset. Mutta aikaa voittaen kehittyy myöskin suomalainen kansa, tai palautuu vanhaan kelpo kulttuuriinsa; sillä sellainenkin, oikea suomalainen kulttuuri, on olemassa, nimittäin se kulttuuri, joka eli ennen sydänmailla, ja eli siellä Kalevalan hengessä.

Tohtori sanoi:

"Ei, en minä kalasta. Eikä merelle ole hyvä mennäkään, siellä on nykyään miinoja!"

Tohtorinnakin äännähti kiveltään nauraen:

"Miinoja! Niin kyllä. Mutta mitäpä sekään tekisi, jos miina tulisi ja hukuttaisi? Paljon on ihmisiä niihin nykyään hukkunut, onnettomia."

Meri hyrskyi kallion juurella. Tässä se oli keltaista vaahtoa, kauempana harmaa ja vihertävä, vilkutellen valkoista kuohua, kauimpana musta, yhtyen synkkään taivaaseen.

"Vai niin, vai ei se mitään olisi, jos me hukkuisimme, tai jos ihmiset yleensä hukkuvat!" nauroi tohtori. "Ei, kiitoksia, minä ainakin pysyn maalla. Ja jos Mairekin pääsisi veneeseen ... voisi siitä kaatua. Mutta eiköhän me lähdetä jo täältä pois? Täällä tuulee luultavasti aina."

Neuvoteltiin vieläkin neiti Flotmanin kanssa rakennuksen paikasta. Tarkkanen, Kutting ja Tistelberg kierittelivät muutamia kiviä huvilan nurkkamusten merkeiksi. Tohtori koetti autella, mutta ennätti valkeine käsineen miltei aina liian myöhään. Hänen puolisonsa, joka oli niinikään riisunut hansikkaansa, tarttui kyllä mielellään, intohimoisella halulla, kuten Tistelbergistä näytti, sammaleisiin kiviin, mutta ei jaksanut niitä liikuttaa. Hän nauroi huonoudelleen. Siinä kiviä kieriteltäessä sattui hänen kätensä Tarkkasen ja Tistelbergin käsiin, ja hän nauroi lämpöisesti.

Näytti rupeavan satamaan. Tistelberg sanoi järjestävänsä yksin nämä nurkkakivet, kunhan arkkitehti vain merkitsisi paikat, mihin ne asetettaisiin; hän jäisi varsin mielellään tänne siksi aikaa, jolloin muut laatisivat kauppakirjan. Palstan rajojen mittaus oli jo tehty, ainoastaan jonkinmoiset tilapäiset pyykit olisi vielä kasattava.

Tarkkanen ja tohtori kursailivat jättää Tistelbergiä tänne. Sitten he kuitenkin suostuivat.

"Ah, ah, ja minä kun aioin, että me söisimme täällä, ulkona!" huudahti tohtorinna.

Tilanomistaja Kutting riensi vakuuttamaan, että herrasväkeä tietysti odotti pöytä talossa:

"Eihän eväitä olisi maalle tarvittu", hymyili hän.

Hiukan huoaten luopui rouva Oljemark nauttimasta eväitään, nauttimasta niitä täällä luonnonhelmassa, keskellä sammaleita ja ruskeanpunaisia kanervia. Ilma sameni hiljalleen. Tuuli sohisi kosteammin. Uskottavasti nousisi aika sade. Kohtelias insinööri Tarkkanenkin oli lopulta valmis lähtemään taloon.

"Siinä tapauksessa annan eväät joillekin köyhille", sanoi tohtorinna.

"Anna vain", vastasi tohtori, "mutta kaupungissa; kotimatkalla et saa poiketa tölleihin."

Tistelberg jäi palstalle. Autio oli nyt lehto. Kaunis paikka, mutta surullinen, rytöinen ja rosoinen; se tuulahti sateista märältä; puut olivat kuin alastomiksi riisuttuja. Kaunis paikka kesällä, mutta nyt: harmaata, kosteaa, rumaa ja koleaa.

Jokin vei hänen ajatuksiaan rouva Oljemarkin puoleen. Kertoipa se rouva tosiaan outoja, hauskoja asioita! Ja olipa hänessä eloakin. Rouva Oljemark oli tuntunut hänestä hermostuttavalta, kun he tässä tuonnottain tutustuivat toisiinsa. Nyt hän ei sitä muistanut.

Tistelbergillä oli täällä omituisen ikävä. Ei ärsyttävä ja tuskallinen ikävä, vaan hiljainen ja haikea, tänä alakuloisena iltana, keskellä luonnon yksitoikkoisia ääniä: tuulen kohinaa, tyhjää, masentavaa, ja meren pauhua rantojen onkaloissa.

"Yritähän, meri! Mutta oletko tuhansiin vuosiin muuta osannut?" virkkoi Tistelberg itsekseen. "Satamaan rupeaa."

Kun hän tuli kartanon pihalle, satoikin jo, ei rankasti, mutta tihuuttaen, sakeana, raskaasti. Kanat nokkivat tuolla syrjemmällä märkinä; kukko nosteli korkealle jalkojaan ja houkutteli kanoja halkovajan suojaan.

18

Kaupungissa sitten:

"Minä tahtoisin lähteä herra Tistelbergin kanssa kävelyretkille", sanoi rouva Oljemark miehelleen, kun insinöörit olivat saattaneet tohtorin väen kotiin. Seisottiin tohtorin eteisessä. Hän lisäsi: "Jos herra Tistelberg todella haluaisi lähteä; olemme jo puhuneet asiasta hänen kanssaan."

Tohtori katsoi rouvaansa, heilautti päätänsä ja vastasi, luomatta silmiään Tistelbergiin tai vaimoonsa:

"No, mene vain, mene vain."

"Niin, enhän voi yksin kulkea. Ja mieli tekisi joskus liikkua."

"Ja joutua rosvojen käsiin: en tarkoita rosvoja, vaan kaikenmoisia sellaisia, joita sanotaan sälleiksi; patteritöihin Helsinkiin pyrkii nyt miehiä teitten täydeltä."

"Rouva tietysti pelkää yksinään", sanoi Tarkkanen.

"Minäkö pelkään? En suinkaan!" huudahti tohtorinna ja kääntyi insinööri Tarkkasen puoleen. "Jos minua hiukan pelottaisikin, milloin näen omituisen miehen tulevan vastaan, niin menen häntä kohti, pyrin pakinoille: eikä syytä pelkoon ollutkaan. Ja jos se ihminen olisi ilkeä ... niin mitäpä siitä, vaikka hän ottaisi toiselta hengenkin..."

"Niin, niin, mitäpä siitä", naurahti tohtori Oljemark. "Mutta jos hän esimerkiksi haavoittaisi sinua ... ja saisit maata hoidettavana! Haha, mitäpä siitä..."

"Niin, mitäpä siitä!" huokasi rouva, kuin uhitellen. "Mutta herra Tistelberg, pian kai tuotte palstan kartan. Silloin mennään pienelle kierrokselle. Minä tiedän täällä kauniita paikkoja, joita te ette varmaankaan ole nähnyt."

Tistelberg lupasi. Tohtori näytti haluavan painautua huoneeseensa, ainaiseen työhönsä, paperiensa ääreen, ja insinöörit hyvästelivät ja poistuivat.

Sitten Tistelberg piirsi tuon kartan ja vei tohtorin taloon. Tohtorilla oli parhaillaan vastaanotto. Tistelberg ja tohtorinna lähtivät kävelylle.

Matka vei Taivaanvuorelle: se oli korkea mäki kolmisen kilometrin päässä kaupungista, mantereen puolella. He laskeutuivat tohtorin mäeltä alas torille ja sitten pääkatua, Ankeriasta ja Kastematoa pitkin, maaseudulle päin. Tohtorinna johti ripeästi kulkua. Päässä hänellä oli musta hattu, jonka leveät reunat poimuttelivat heikoissa kaarteissa, suurilla, riippuvilla töyhdöillä koristettu. Sama hattu kuin viime kerralla käveltäessä; mutta Tistelbergin mielestä ei se nyt ollut niin otsalla kuin silloin, vaan enemmän taaksepäin sovitettuna, vapaammin. Miten Tistelberg nyt sitä ajattelikaan?

Ensin he eivät puhuneet mitään; Tistelbergistä tuntui ikäänkuin nololta. Mutta kun he olivat tulleet puiston tuolle puolen, jossa tupaset muuttuivat yhä pienemmiksi, ja sitten tasangolle, missä uusimpia töllejä oli tiheässä kuin mitäkin tulitikkulaatikoita vieri vieressä, enimmäkseen suomalaisten uudisasukkaiden kojuja, sanoi tohtorinna:

"Tästä me poiketaan vasemmalle. Tunnen soman oikotien tuolta mäen poikki; siellä kasvaa kesäisin tuomia ja pihlajoita. Enkä tahtoisi kulkea puutarhuri Sutelinin talon ohitse ... en nyt. Ystävä kyllä olen siellä; tulenhan yleensäkin toimeen alhaisen kansan seurassa: sellaisia ihmisiä ei pitäisi kovin moittia, ovathan ne saaneet vielä niin vähän opetusta. Mutta Sutelinin tytär, se Ester, josta kai silloin meillä puhuttiin, hän kuuluu olevan taipumuksiltaan niin surkea, ja on viime aikoina käynyt niin tungettelevaksi: voisimme saada Esteristä perästäkulkijan, ja siksi en halua mennä sitä taloa liian lähelle. Milloin hän lainaa kirjoja, jotka hän tahrailee, jos ne takaisin tuo. Hän menee vaikka kenen luo, juoksee kaiket päivät kaupungilla, ja hän – niin, hän juttelee kaikki ihmisten asiat."

Rouva nauroi ja pudisti päätänsä tuolle säälittävälle ja typerälle tytölle. Sitten hän kuiskasi:

"Mutta ihminen hän on kuitenkin, ihmisparka. Mikä hänestä tulee? Ei paljon pahempi kuitenkaan kuin monet muutkaan ihmiset täällä."

Kiivettiin kalliolle, jonka yli polku vei Taivaanvuorelle. Keveästi ja notkeasti nousi rouvan jalka jyrkänteillä. Hän pysähtyi nyt, katseli hartaasti joitakin sammaleita: ihaili niiden punaisia ja ruskeita värejä, tutki kanervien teriä, huudahteli hurmiossa, kun oli näkevinään niissä jotakin erikoista sinipunaista; ja käveltiin jälleen. Kallion toisella äärellä tuli rouva Oljemark taas äänettömäksi, näytti miettivän jotakin, huokasi ja seisahtui, Tistelbergin puoleen kääntyen. Hän naurahti, sanoi:

"Mitäs ajattelisitte, jos ryhtyisin parjaamaan ihmisiä, – nyt ensiksi. Kuten puhuin äsken pikku Esterin julkeudesta! Hän ei ole, – kuten sanottu, – oikeastaan sen pahempi kuin muutkaan täällä, ne, jotka pitävät itseään parempina. Oi, minä kärsin ilkeistä ihmisistä! Täällä on niin ahdasta. Enkä viihdy ihmisten seurassa! En voi viihtyä, – en voi! Eikä se, mistä haluaisin jutella, ole oikeastaan panettelua, kun sen tässä kerron: luottaisin mielelläni teihin, jos saisin. No, mitäpä siitä. Ja panettelevatko muutkaan? Eivät he mielestäni ehdoin tahdoin panettele, eivät kaikki, vaikka puhuvatkin toisistaan pahaa; se johtuu siitä, että heillä raukoilla tässä kaupungissa on niin suuri puute puheenaiheista. Siksi he puhuvat siitä, mitä vähänkin on, naapurien heikkouksista..."

"Tässä kaupungissa?" naurahti Tistelberg. "Luulen, että sellaista on suurissakin kaupungeissa."

"Niinkö?" kysyi rouva ja kummastui.

"Ette usko?"

"Niin, mielestäni siellä pitäisi ihmisillä olla niin paljon muuta puhumista kuin pikku asioista. Pitäisi olla kaunista puhumista. Siellä on paljon taidetta. Ja aurinkoa... Ja runoutta."

"Kaunista!" matki Tistelberg pistelevästi. "Kyllä. Mutta luulen, että he sielläkin ovat ihmisiä; en tosin voi sitä laajoista kokemuksista vakuuttaa, mutta ajattelen siihen tapaan."

Rouva tuli vaiteliaaksi. He olivat laskeutuneet alangolle ja kävelivät nyt nurmettunutta tietä peltojen halki.

"Se olisi kovin surullista", sanoi rouva viimein. "Mutta – täytyyhän jollekulle puhua, mitä aina miettii ja mistä kärsii. Ellei puhu, niin on tosiaan jättiläinen kestämään kipunsa; enkä minä ole sellainen: heikko olen."

Ne sanat tulivat hymyileviltä huulilta.

"Niin", jatkoi rouva Oljemark, "panettelenpa siis. Minulla ei ole mitään seuraa täällä. On tosin tuo Hildur, neiti Flotman, jonka nyt tunnette, rehellinen ja rohkea, mutta..."

"Ikäneito!" sanoi Tistelberg.

"Kuulkaas, älkää käyttäkö sitä sanaa", oikaisi rouva Oljemark. "Se on panettelua, se juuri: tuollainen äänensävy! Sillä äänellä en tahtoisi panetella. Hän on kunnon ihminen. Mutta moni muu! Nimiä en teille sano: sehän onkin tarpeetonta, nimistä ei tässä ole kysymys. Ja eiväthän hiljaista juttuamme kuule muut kuin autiot lakeudet. Keneenkä nyt ensin iskisin ilkeät kynteni? Pahimpiin kai, niihin, joita vähimmin kärsin; tietysti tulisi heitäkin suvaita, ymmärtää, mutta..."

Tuokio hiljaisuutta. Rouva Oljemark ei nyt näyttänyt huomaavan auringon valoa, joka välkähteli lentävien pilvien välistä ja loi kultaisia, kiiltäviä hohteita edessä kohoavalle Taivaanvuorelle, ei kylmiä, kolkkoja varjoja, jotka sitten taas nopeasti peittivät vuoren metsiä. Hän äännähti:

"Tukehduttavaa täällä on. Joku herrasmies, – älkäämme sanoko, että hän olisi asianajaja, sillä se olisi ymmärtämätöntä ihmisraukan ahdistelua, – keräilee rahaa sitenkin, että hankkii kauppaneuvos Klingstedtille tai metsäyhtiöille talonpojilta maatiloja vastoin lakia. Sehän on nykyään kiellettyä, eikä varmaan isänmaalle onneksi: ihmiset ajetaan tai houkutellaan tiloiltaan, erotetaan maaäidistä. Mutta tuo herra on varsin isänmaallinen, kuuluu salaisiin aktivisteihinkin! Toisella kädellä antaa, toisella ottaa takaisin, itselleen. Mutta senkin käsittänee, että hän tarvitsee paljon rahaa, tahtoo aina vain rahaa; hänen vaimonsa tuhlaa näet hullun tavalla, ei osaa hoitaa kotia ja lapsia. Mies on ollut niin onneton, että on valinnut sellaisen naisen. Valinnut hänet – kadulta. Kuinka kummallista! Mies joutui siteisiin, joissa hän ei edes pysy; hakkailee siellä ja täällä, niin, erään toisen vaimoakin, ja kurjan raukan: erään, jolta mieheni sahasi toisen jalan pois selkäydinvian tähden. Hänelläkin on vaimo, kaikkien käsissä. Semmoista täällä meillä on! Semmoista täällä piilee! Eikö tämä ole kauheaa! Nyt tuo asianajaja – pidättehän tämä omana huvinanne, jos tieto on huvia – riistää poikkijalkaiselta hänen vaimonsa, kotinsa, rauhansa, ja rammaksi raadeltu juo: muuten hän ei voi kestää häväistystä, jota hän on saanut vuosikausin kärsiä toveriensa puolelta. Hyi, kuinka rumaa elämä on!"

Inhoten, todellisuutta pöyristyen rouva puhui. Vasta pitkän ajan jälkeen hän jatkoi:

"Toinen ... vieläkö puhuisin? Mutta enhän jaksa oikein suosia häntä enempää kuin äskeistäkään. Enkä edes niinkään paljon. Ja sellaisia kuin tämä on kyllä monta, täällä syrjässä. Olkoon hänkin asianajaja, mutta saattepa olla varma, ettei hän sitä ole, sillä nyt teitä narraan. Hän on laiska, mutta ehtii ajaa kuitenkin sellaisia asioita, että yllyttää varsinkin talonpoikia riitaan ja käräjöimään keskenään. Ja elää sellaisella elinkeinolla, välittämättä mistään muusta kuin hyvästä ruokapöydästä. Mikä surkea elämä; en usko, että minkään kasvin elämä on niin köyhää! Rahaa, ruokaa, juomia. Keinottelijan ammatti, jota pidetään aivan kunniallisenakin!"

"Yllyttää talonpoikia riitaan?" nauroi Tistelberg. Hänestä oli rouvan into ja inhoksuminen kovin lystikästä. Mutta Julia Oljemark ei kuullut, ei huomannut hänen ilveilyään. Hän jatkoi valittavasti:

"Ei, parempia ovat minusta sittenkin aineellisesti köyhät, pikku viroissa olevat, vähäiset ihmiset; jotkut konttorineidit, joku leski, joka pitää koululapsia täyshoidossa, joku torkkuva nahkuri. Mutta on kirjoitettu, että niinkuin tomu nousee ilmaan, niin ylimmille paikoille moni sellainenkin, jonka luonne on halpa. Tehtailija Blöckerkin on minusta tuollaisia asianajajia parempi. Hän ei ainakaan teeskentele siistiä: hän on rehellinen, räyhää julkisesti, kehuu peittelemättä pitävänsä naisista, ylpeilee, että on entistä, juoppohulluiksi itsensä juonutta polvea, eikä nykyistä, – vanhaa ruotsalaista polvea. Lieneekö se ollut nykyistä parempi? Rehellinen hän on; mutta juo liikaa; hän on minusta niitä säälittäviä, joista nyt puhuisin mielelläni. Kauhea olento, raaka, töykeä; pieksää rouvaansa, on ystäviensä narrina, mutta kärsii uudesta ajasta, jonka vaatimuksia hän ei tahdo käsittää. No, nytpä mainitsin jo nimen. Panettelen kuin panettelenkin, olen pikkuporvari!"

Tistelberg väitti, että koska kaikkialla maailmassa panetellaan, ei rouvan tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi kuin monet kaikkein parhaimmatkaan.

"Se oli kurja kohteliaisuus!" vastasi Julia Oljemark. "Kuin monet kaikkein parhaimmatkaan? Ainoastaan sellainenko ihmisen pitäisi olla? Ja sitä tietysti olenkin! En muuta. Ja siksipä tietysti nyt jatkan..."

"Niin, miksikä te tosiaan noin paljon tästä kyläsestä välitätte?" kysyi Tistelberg. "Sen ihmisistä, – ja heidän tuumistaan?"

Rouva kummastui:

"Miksikö?"

Hetken hän mietti:

"Miksikö? Niin, kai pelkästään siksi, että se minua intresseeraa! Kyllä kai! Ettekö te sitten koskaan mistään kärsi? Ettekö tahdo puhua –vapautuaksenne?"

Kysymys oli Tistelbergistä tukala: puhua vapautuakseen, heikkoudesta! Mutta hän myönsi, ja salli nyt rouva Oljemarkin purkaa sydäntään:

"Sitten tulee joku sellainen säälittävä, joka on myöntänyt minulle totuuden, jonka muuten olin jo aikaisemmin kuullut lääkärisalaisuutena: usein ei mieheni tosiaan sellaisia minulle usko, mutta joskus sitä sattuu, tai sattui. On uskonut tehneensä elämässään haaksirikon naisten vuoksi, hankkinut synkän taudin, ja tartuttanut sen vaimoonsakin. Ja kuitenkin hän tuosta haaksirikostaan ylpeilee! Aika, jolloin se tapahtui, loistaa hänelle kuin jokin sankaruusaika. Vaimo on nyt kuollut. Ylpeileekö mies tosiaan? Ehkä se on mahdollista hänelle joskus. Onneton hän kuitenkin oli, kun sitä kertoi. Säälittävä nykyajan olento; ylpeilee, ja kumminkin kärsii, katuu: vaimo tuhottu, koti hävitetty, mielipuolisuus ainakin häntä itseään odottamassa. Sellaista on täällä, – sievässä pikkukaupungissa! Nyt tuo mies löysi toki itselleen aiheen tehdä kerran jotakin, jossa hän voi uhrautua puhtaasti: hän on lähtenyt Saksaan..."

"Maisteri Klingstedt", virkkoi Tistelberg.

Rouva katsahti häneen hämmästyen, moittien, mutta ei ollut kuulevinaan nimeä, pudisti vain sormeaan, ja puhui edelleen:

"Oh, sellaista synkkää, tai jotakin muuta, on paljon täällä. Joskus minusta tuntuu elämä niin kamalalta. Mutta mitäpä muuta voisi täällä! Ihmiset janoavat elämää, ja sitä tavoitellessaan saavat rapakon vettä! Mutta on huvittaviakin ihmislapsia, noiden raakojen rinnalla. On ylemmissä ja alemmissa porvareissa; mutta varsinkin suomalaisissa: ette kai pahastu, jos hiukan pistelen teitä, suomalaisia? Itse kuulun hiukan toiseen piiriin, joskin olen silti yhtä hyvä suomalainen kuin kuka muu tahansa."

Tistelberg tosiaan hieman pahastui sekä aiotuista pistoksista että vielä enemmän rouvan ylpeydestä. Kumminkin sanoi hän ylimielisesti:

"No, antakaahan kuulua."

"Ruotsalaisemme elävät toki erillään", sanoi rouva, "tahtovat esiintyä enimmäkseen vain omassa, ahtaassa piirissään: sekin jo on jotakin hillittyä, hiljaista, olivatpa he sitten vaikka sellaisia klubimellastajia kuin Blöcker. Mutta ei..."

"Suomalaiset!" virkkoi Tistelberg uhitellen.

"Niin, sellaiset kuin joku nouseva tilanomistaja, joka on äskettäin, sota-ajalla, päässyt varoihinsa! Nuo rahat, rahat, kun niitä kerrankin on saatu! Silloin täytyy näytellä niitä, rehennellä! Ehdottomasti täytyy esimerkiksi omistaa kristallimaljakkoja, jotka maksavat kymmenenkin tuhatta kappale, – ja omistaa leuka, jossa parransänki törröttää niin kauhean pitkällä! Entä puvut! Vihreän ja punaisen kirjava kravatti tuolla maalaispösöllä, herralla. Ja seuroissa ja yhdistyksissä, joissa ahkera ja yrittelevä suomalainen aina käy, –täytyyhän käydä: eihän kansalainen nykyään saa elää erillään, toteuttaa hiljaisia, tärkeitä omia elämäntehtäviään, sen tiedän minä, joka kuulun suomalaisiin; – niin, noissa yhdistyksissä ja kokouksissa, joita lienee melkein joka ilta, naiset istuvat kyynäspäät pöydällä. Mitä se haittaa? No, ei tietysti mitään. Mutta kun he miltei aina niihin kokouksiin pukeutuvat kaikkein parhaimpiinsa, ja sitten istuvat noin, tai jalat hajallaan, selkä kumarassa kuin talonpojat pirttien penkeillä! Tai joku herroista unohtaa ja sylkäiseekin lattialle, varmaankin tavasta, jota lääkäri sanoisi atavismiksi... Sellaisia kyllä on, älkää väittäkö vastaan: noita, jotka seuraavat tarkoin muoteja, mutta ovat kuitenkin vain nousukkaita: komentelevia, itserakkaita, nousukkaita. Niin, ei tiedä, itkeäkö heitä, vai nauraa heille tikahtuakseen! Mutta naurajalle silloin suututaan ja närkästytään."

"Ja se, jolle närkästytään, olette te?" kysyi Tistelberg.

Rouva nauroi:

"Niin, kuinkas muuten! Ja lisäksi, vaikka joskus noihin heidän iltamiinsa ja sensellaisiin joudun, en oikein ymmärrä niiden suurta tärkeyttä: olenhan niin tyhmä! Käsitän niiden tarpeellisuuden kyllä; mutta vielä enemmän kuin niissä tehdään työtä, niissä juorutaan: puhutaan todellakin paljon pahaa, puhutaan ilkeästi, nauramatta, siis aikomuksella kaivaa maata jonkin lähimmäisen alta, kukistaa, musertaa joku; se jo on muuta kuin säälittävää ja naurettavaa! Minä en voi usein sellaisissa istunnoissa käydä. Mieheni moitti minua ennen, kun en puuhaillut kylliksi yhdistyksissä, mutta ei nyt enää: hän on nyt sellainen. Niin, tietysti olen itserakas, kun näitä puhun. Tietysti minulla itsellänikin on paljon, paljon heikkouksia, joita en huomaa; mutta sen saatan vakuuttaa, etten kumminkaan ole samanlainen kuin monet muut..."

Rouva nosti päätänsä pystyyn. Tistelbergistä, joka katseli häntä, tuntuivat hänen sanansa tosiaan koko tavalla itserakkailta, ja kuitenkin hän niitä piti vakuuttavina. Tohtorinnan ulkomuotoko siihen vaikutti? Nuo tällä hetkellä hieman kalpeat kasvot, kaareva otsa, jossa oli itsepintaisuutta, käyrä nenä, jonka Tistelberg huomasi siroksi, ja ylpeästi pystyyn kohonnut vartalo, jossa oli jotakin ikäänkuin neitseellistä.

Kiivettiin Taivaanvuoren pitkää ja louhista rinnettä. Mitään tietä ei siellä ollut, vain karjan ja ihmisten tallaamia uria. Niistä ei tohtorinna erehtynyt: ei katsellut edes ympärilleen, vaan pujahteli varmasti milloin oikealle, milloin vasemmalle, nyt jonkin pihlajan taitse, sitten suureen katajikkoon, jonne ei vieras olisi huomannut polun johtavankaan. Rouva Oljemark oli varmaan perin tottunut täällä, ikäänkuin tuntien jokaisen kiven ja puun. Tistelberg ei virkkanut mitään; hän ainoastaan naurahteli mielessään rouvan itserakkaudelle; joka häntä harmitti, ja uskoi kumminkin puolittain, ettei tämä nainen kehunut tällä tavoin itseään aivan suotta; ja olihan se kehuminen sitä paitsi hyvin kainoa, varsinkin kun rouva sitten pää kumarassa ja valittaen jatkoi:

"Ja tietysti minä olen vain kovin typerä, ja olen kovin heikko, kun en jaksa sietää ihmisiä! Ihmisiäpä he kuitenkin ovat! Ja enimmäkseen minä heitä hiukan siedänkin: osaan iloita elämästä, joka on niin rikas nähdä, ja silti niin vaikea, vaikea! Kyllä pystyn yleensä hillitsemään itseni, muulloin paitsi milloin jotakuta tahdotaan tietoisesti sortaa. Sallin halusta sortaa itseäni, nujertaa; niin, sallin pitää orjanakin. Mutta aina en kestä; ihminen ei aina jaksa sulkea kaikkea sieluunsa, sydämeensä ... joskus täytyy saada puhua."

"Sellaista se on, kun on – aatelia!" huudahti Tistelberg yhtäkkiä välittömästi.

Rouva katsahti häneen silmät suurina. Kysyi sitten, tuokion kummasteltuaan:

"Mitä tarkoitatte?"

"Että te olette aatelia", vastasi Tistelberg.

"Aatelissukuako, vai mitä ajattelette?" kysyi rouva uudestaan. Tistelberg nyökäytti päätänsä. Rouva puhkesi huimaan nauruun, kirkkaaseen, mielettömään:

"Mitä te oikein tarkoitatte? Laskette leikkiä? Ettehän todella luule, että olisin jotakin vanhaa sukua? Sanokaapas?"

Tistelberg oli ällistynyt, mutta nyökkäsi yhä vakuuttavasti.

"Mutta olenko minä niin teille sanonut?" nauroi rouva. "En toki! Isänihän oli pappi, melkein tavallinen pappi vain, ja hänen isänsä myöskin. Isoisäni isä oli talonpoika, oikea suomalainen talonpoika, vaikka suku sitten muutti kieltänsä: se nyt oli sen ajan ikävä tapa, – enkä minä nyt vieläkään osaa oikeaa suomea, jos en aivan oikeaoppista ruotsiakaan: en ole missään suhteessa mallikelpoinen. Niin, hiukan toiseen asiaan: enhän kai kertonut teille, miten isäni kävi tuon Egyptin-retken jälkeen? Se oli surullista, luulen. Sillä uskon, että isäni oli tulisielu, jopa että hänestä olisi saattanut tulla tiedemieskin, ellei hän kotiin palattuaan olisi mennyt naimisiin. Hän meni, ja äitini: hän nyt ei ymmärrä mitään mielikuvituksellista. Hyvää ruokaa ja uusia vaatteita hän ymmärtää, tai ymmärsi. Hän oli aivan tavallista, joskin vanhaa porvarissukua. Mutta isä: – hän täytti velvollisuutensa, kun oli siihen ruvennut; hän ei lähtenyt sitten enää koskaan ulkomaille, vaan hoiti miehen tavalla vaimonsa, joka oli kylläkin vaativainen, ja lapsensa. Jäi papinapulaiseksi verrattain syrjäiseen pitäjään, ja siinä virassa hän kuoli, nuorena. Luulen, että hän oli kuin jokin hyönteinen, jolta on nypitty siivet pois. Ja siellä hänestä tuli pietisti, ankara, monienkin kuivaksi moittima herännäinen. Pietismikin oli sen ajan ilmiöitä; isäni oli nuorukaisiässä silloin kun Lars Stenbäck kuoli, Stenbäck, joka luopui isänmaallisista harrastuksistaan, nuoruuden iloista ja runoudestaankin, alkaen halveksia maailmaa kuin mikäkin Paavo Ruotsalainen, joka muuten oli pohjaltaan melkoisesti rakastunut maailman iloihin. Isäni erotettiin kaipuustaan maailmaan. Stenbäck yliopistosta, muistaakseni, ja heräsi. Isänikin heräsi; nyt harrasti hän koko ikänsä kansan parasta heränneitten tapaan: koetti kasvattaa sen sydäntä, kaiken totisen onnen perustaa; tuomitsi maahiset turhina, ikäänkuin sivuasioina. Toista oli äiti, hän osasi nauttia kaikista pappilan isolla puolella tavattavista mukavuuksista ja hankkia niitä apulaispapin puolellekin, itselleen; silloisesta pappilasta joskus kerron. Ja osasipa hän nuristakin, se herttainen raukka, sitä vastaan, että isä niin paljon piti rahvaasta ja tahtoi herättää siinä rikkaampaa henkistä elämää. Henkistäkö vai hengellistä? Eikö kaikki henkinen ole samalla hengellistä?"

Tämän kysyi rouva hartaasti, seisahtuen Tistelbergin eteen.

"Papin tytär taidatte olla sittenkin!" naurahti Tistelberg. "Henki ja henki! Ja teitä pidin aatelisena! Niin, enkä silti nytkään usko voivani luopua ajatuksesta tai tunteesta, että olette – ylimyssukua."

Julia Oljemark nauroi jälleen:

"Te olette koomillinen! Älkääkä nyt suuttuko, vaikka vähän kiusaan teitä! Te olette tosiaan talonpoika. Niin, niin, sanokaa vain, että olette insinöörin poika: se vastaus juuri todistaisi, että talonpoika olette! Ai, ai, miksi te puhutte, että olen muka jonkunmoinen ylimys? Ihailisitteko ylimyksiä, kuten etenkin monet suomalaiset tekevät? Kuulkaa, täällä on muudan lystikäs suomalainen kamreeri, jonka mielestä englantilaisten aatelisten elämä on kulttuurin korkein muoto. Tietysti, moinen onni: – lordien vuorottainen laiskottelu ja hyvä ruumiin hoito! Kas vain tätä Tistelbergiä! Olettepa kuin jokin suomalainen gulassin rouva, joka on ollut köyhä palvelustyttö, mutta ei nykyään viitsi tehdä mitään: elää joutilaana, ja kerskuu rikkaudellaan ja olemattomalla suvullaan. Sellainen olette, – hyvä Tistelberg. Niin, nyt kiusaan ja ärsytän teitä oikein makeasti. Mistä te luulette, että olisin aatelissukua? Ja – miksi te sitä tahdotte?"

Tohtorinna nauroi vallattomasti, pysähtyneenä havuiselle kuusikon polulle. Tistelberg oli nolo, hänen sydäntään kirveli; mutta hän vastasi, huudahtaen kiihtymyksestä:

"Mistäkö sen luulen. Mistäkö? Teidän – käsistänne!"

Julia Oljemark hämmästyi. Ja alkoi nauraa herttaisesti:

"Vai niin... Katsos vain! Ettepä olekaan niin tyhmä kuin luulin, huomaatte tosiaan jotakin kaunista. Katsos vain. Sillä minun käteni ovat kauniit. Tässä on niistä toinen!"

Hän veti hansikkaan pois vasemman kätensä selkämykseltä:

"Katsokaa, – se on kaunis! Eräs taiteilija tahtoi kerran veistää käteni. Luulen, että se olisi ollut alabasteriin vuoltuna hyvä..."

Tistelbergin oli vaikea katsella: hän käänsi silmänsä kädestä syrjään, ja alkoi kulkea mäkeä edelleen, kuusikon hämärää polkua. Rouva Oljemarkin nauru vaikeni, kun hän asteli siinä Tistelbergin rinnalla tai hieman takana; polku oli kaita ja siltä kohtaa vetinen.

Vaieten he tulivat Taivaanvuoren laelle. Rouva Oljemark kääntyi oikealle, pujahti aholle metsän aukeamasta, jota ei voinut sanoa poluksikaan.

"Minun porttini", sanoi hän hiljaa. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Nyt tullaan minun puutarhaani. Kallionhuipulle, jonne näkyy koko lakeus ja kaupunki. – No", sanoi hän iloisemmin, vähän seisahtuen: "voisitteko nyt kertoa minulle tuon seikkailunne?"

Tistelbergiä pyyntö harmitti. Seikkailu aina vain! Pitäisikö hänelle nyt kertoa, – ja ehkä valehdella? Rouva oli pistellyt häntä: hänen sopisi nyt kostaa esittämällä ulkomaisia oloja, joita rouva varmaan kuvitteli erittäin ihaniksi, valheellisen loistavasti väritettyinä!

"Ei; kerron ehkä sitten toiste", sanoi Tistelberg kuitenkin. "Mutta puhuitte puutarhastanne: mitä sillä tarkoitatte?"

Kummakseen kuuli Tistelberg, että rouva, jota hän oli jo ennättänyt oppia pitämään huonomuistisena ja huono-oppisena, tiesi eräiden, ja monienkin, sammalkasvien latinalaisia nimiä, sammaleiden, joita kasvoi siellä ylhäällä kallioiden syvennyksessä, pienoisella rahkasuolla. Julia Oljemarkilla oli siellä kalliosärmä, jolla hän sanoi vaalivansa erästä kivirikkoa; sitä särmää vastapäätä, seudulla harvinaisen kivirikkonsa ääreen, hän nyt asettui istumaan, isolle kivelle, jossa oli ikäänkuin selkänojakin. Siihen näkyi tasanko ja kaupungin katot pienestä metsänaukeamasta. Tyyntäkin siinä oli: sakea viidakko, kuusia, leppiä ja heiveröisiä haapoja, suojeli pohjoistuulilta. Rouva Oljemark sanoi tämän kivirikon viihtyvän sellaisessa ja sellaisessa maassa; hän oli itse tuonut sille pari kertaa hieman kalkkia.

"Suvaitseeko se kalkkia? Ja mistä sen tiedätte?" kysyi Tistelberg; metsien samoilijana piti hän väkisinkin hieman kasveista.

Rouva ei vastannut. Hän katseli suoraan eteensä, kasvot vakavina, otsa synkkänä, huulet yhteen purtuina. Vasta pitkän hetken kuluttua hän virkkoi hitaasti, sanoja etsien, huokaisten:

"Sen on joku opettanut... Mutta mitäpä siitä... Tuolla on alanko, katsellaan sitä, ja kaupunkia!"

Hän nousi paikaltaan ja kiipesi vuoren alastomalle huipulle, jossa näkyi kalliolla hiiliä vanhoista juhannuskokoista. Metsä levisi toisella puolella koskemattomana ja korpisena, nyt syksyn kylmän ilman alla kolkkona ja loistoa puuttuen. Toisella puolella oli laakso, lakastunut ja keltainen; sen takana kaupunki ikäänkuin hyvin syvällä jossakin kuopassa, jota merenlahti levottomana ja kylmänä reunusti. Tuolla raatihuoneen vanha, kaunis torni; lähelle sitä painuneena kirkon musta katto ja tapuli. Siellä täällä valkeita rakennuksia, kuivan ja runottoman näköisiä, jos olivat uusia, ja muutamia räikeitä tiilikattoja.

Tuuli vinkui suojattomalla kallionhuipulla. Rouva Oljemark seisoi vaiti, tähysteli hattuaan kiinni pidellen alas laaksoon, silmissä samea, tuskallinen ilme. Ja hän huokasi hiljaa. Tistelberg ei häirinnyt. Viimein alkoi Julia Oljemark epäselvästi ja lyhyesti, kuten koettaen jotakin samalla sekä ilmaista että salata:

"Siinä se on kaupunki ... jossa on jos jotakin. Ja jossa olen ollut niin kauan... Aina syksystä uuteen kevääseen; aina samanlaista kiertoa..."

"Mutta täällä on toki hyvä olla, täällä vuorella", jatkoi hän kuten itsekseen. "Mitäpä muuta toivoisin? Hyvä etenkin kun on syksy. Kun linnutkaan eivät enää laula. Ja täällä kuuntelen keväisin kyyhkysiä, tiedättehän, metsäkyyhkysiä; ne nyyhkyttävät, valittavat sydämensä pohjasta, yksinään, siltä tuntuu. Mutta ei: onhan niilläkin pesänsä. Ja minulla on pesäni, tuolla alhaalla, – hyvä, rikas kotini."

Sitten Julia Oljemark aivan kuin lämpeni:

"Ja täällä, rauhassa, kuten piilossa, jossa ei mikään häiritse, sillä harva tänne asti kulkee varsinkaan näin syksyllä, saan ajatella mitä ikinä haluan. Olla aivan vapaana; muistella entisiä aikoja, sillä minä kärsin nykyisistä, sille en mitään voi, olinpa sitten heikko ja huono taikka enemmän vaativa kuin muut. Tappaahan nykyinen elämä ihmisen, persoonan; kaikki on säännösteltyä, jokainen yksilön asia on samalla yhteiskunnan: hänen talonsa, tulonsa, kaikkeen tunkeudutaan pohjia myöten! Yhteiskunnan etua sillä tavoitellaan. Mutta siten häiritään paljon yksilöä, ikäänkuin vartioidaan häntä, estetään hänen rattoisaa puuhailuaan työssä. Tehdään lopultakin kokonaisuudelle vahinkoa. Mutta täällä on toki rauha, metsässä. Täällä pakenen muistoihini... Oi, haluaisin niin mielelläni kertoa lapsuudestani, se oli niin ihanaa, aurinkoista, – jos te välittäisitte kuunnella...?"

Hän katsoi Tistelbergiin ikäänkuin rukoillen, ja virkkoi viimeiset sanat tuskin kuuluvasti. Tistelberg nyökäytti myöntävästi päätänsä.

19

Sitten, seuraavalla kerralla, kun he jälleen kävelivät yhdessä, –Julia Oljemark oli pyytänyt Tistelbergiä luokseen ja tahtoi uudestaan Taivaanvuorelle, – kertoi Julia epämääräisiä kuvia lapsuudestaan. He kävelivät melkein rinnatusten, Julia hieman edellä, ja Tistelberg katseli usein kertojan kasvoja syrjästä.

Se rovastin pappila, jossa Julia, syntyisin Ihander, – kantaisän nimi oli ollut Ihama, – vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan, oli runollinen paikka, syrjäisellä seudulla Ylä-Hämeessä, Savon rajoilla. Järvi välkkyi pappilan mykevien peltorinteitten alla, joiden kivet vuosisatojen hiljainen uurastus oli kätkenyt pohjamultiin tai kasannut suuriin, sammaleisiin raunioihin. Aina sanoi Julia Oljemark muistavansa elävästi horsmat, raikkaat ja omituisen punaiset, joita kasvoi siellä raunioilla.

Pappila oli mäen rinteellä, laajan laakson ympäröimänä, siellä täällä lähellään kylän harmaita taloja.

Nyt ne talot ovat punaisiksi maalattuja: Julia oli jokin vuosi sitten käynyt siellä, vanhan, Helsingissä asuvan äitinsä kanssa. Rumilta olivat ne nyt näyttäneet punamullattuina: hänestä rehentelevä väri, joka ei sopinut oikein yhä vielä verrattain varattomana pysyneeseen ympäristöönsä.

Julian lapsena ja nuorena ollessa oli pappilalla ollut kaksi vaihetta, vanhan rovastin ja uuden rovastin aika.

Kun Julia Ingeborg Ihander pienenä alkoi jotakin huomata ympärillään, oli hänen ensimmäinen huomionsa hämärä apulaispapin kamari, ja erikoisesti värillinen ratsumiehen kuva, joka oli sen seinällä: Garibaldi kuulussa puserossaan, käsi valkean ratsunsa kaulalla. Siinä se lumosi mieltä, sekin, – seikkailujen ja ei kovin kauan sitten päättyneen Italian vapaussodan sankari. Samaa henkeä oli hänessäkin kuin sitten Kreikan vapaussodan miehissä, tai jossakin kertomuksessa Vincent Aallonhalkaisijasta, jopa vihdoin Becker-Beistä. Mutta paitsi Garibaldista kuuli Julia lapsena kerrottavan myöskin Byronista, tuosta, jota ei nykyinen polvi enää paljon muista, mutta jota hän yhä joskus lukee: hänellä on jäljellä, isän perintönä, Byronin teoksia, isän ostamia nuorena; ja niissä jälleen lumoaa häntä hermostunut haave ja kapinallinen vapaudenkaipuu.

Apulaispapin kamarin pienten ikkunaruutujen takana muistaa Julia kuumottaneen kuivan kesäisen kesantopellon, ja pellon raunioilla loistivat nuo horsmankukat.

Paitsi sitä kamaria oli apulaispapilla vielä kaksi muuta pientä huonetta. Toisista kamareista oli yksi aurinkoiselle pihalle päin. Piha oli laaja, se tuoksui tuoreelle ja kirpeän hyvälle: saunakukkien tuoksua hän sitten tiesi sen olevan.

Pihan alareunassa oli Julian lapsena ollessa suuri kärryliiteri, jonka ovet, rappeutuneilla saranoillaan roikkuen, paljastivat rakennuksen mystillisen, kylmähkön sisustan. Liiterin kulmalla kaivo; hirrestä tehty kaivon vintti narisi tuttavallisesti, ja narisi kaiken päivää, sillä vanhan rovastin aikaan oli talossa aina vieraita, köyhiä ja rikkaita, ja vettä tarvittiin yhtä mittaa vanhain, maalaamattomien lattiain puhdistukseen, ruokiin ja juomiin; puhumattakaan rengeistä, jotka kaivolla juottivat pappilan hevosia, tai karjakoista, jotka kantoivat vettä mustaan navettaan kärryliiterin taakse, valtavilla korvoilla, vartalot raskaan painon alla koukussa.

Kerran muistaa Julia tuon kaivon luona makeasti nauraneensa, kai verrattain pienenä vielä, ymmärtämättä, miksi nauroi: luuli nauravansa jollekin nuoren ruustinnan leikinlaskulle, ruustinna näet seisoi palvelijain joukossa siinä, katseli pääskysiä, jotka juuri olivat tulleet ja liihottelivat pesäpaikkojaan valiten. Tädin sukkeluutta ei Julia käsittänyt; mutta kuitenkin hän nauroi muitten mukana. Miksi? Muut nauroivat omille aikuistenpuheilleen. Mutta Julia sen tähden, että oli huomannut ensi kertaa kevään ja alkavan kesän, nähnyt pihan saunakukkien keltaisen vihreyden. Hän nauroi omasta ilostaan.

Kärryliiterin ja taivaalle viittovan kaivonvintin alitse näkyi se välkkyvä järvi, joka muodosti tyynen lahdekkeen pappilan kohdalle. Se oli tuolla peltojen ja varjoisan hevoshaan alapuolella. Siellä oli myöskin sakea ja louhinen vatukko, jossa kasvoi suuria ja mehukkaita marjoja, suunnattomat määrät. Käärmeitäkin kihahteli joskus vaarainpensaikossa, joka oli niin korkea, ettei tyttöä tovereineen sen sisältä näkynyt, tuskin täti ruustinnaakaan, kun hän lähti sinne lasten kanssa.

Lahdessa oli pieni kallioinen saari. Saarella oli ollut aikoinaan huvimaja, jonkun edellisen rovastin teettämä; nyt se oli luhistunut, ja pyöreät puupilarit lojuivat lahonneina sanajalkojen seassa. Mutta kuin lumolinna houkutteli se olematon temppeli Julian ajatuksetonta mieltä. Hän näki aina huvimajan kuvastuvan lahden veteen, – vaikkei huvimajaa enää ollutkaan. Mutta sen sijaan oli saarella huumaten tuoksuvia lehdokkeja.

Itse päärakennus – se vanha pytinki, sillä sitten tehtiin uusi – oli yhtä matala ja lahonnut kuin sekin, jossa Julia asui; mutta kodikas ja rattoisa se rakennus oli, kodikkaampi kuin uusi. Ja siinä oli aurinkoakin enemmän kuin apulaispapin puolella, joka oli sijoitettu pihan varjosyrjälle. Kaksi kuistia johti päärakennukseen, sellaisia muotonsa ja leikkausten puolesta kuin kaikissa talonpoikaistaloissakin siihen aikaan. Molemmissa noista kuisteista, keittiön ja paraatipuolen, – jonka edustalla Julia usein leikki hiekalla, – kävi vilkas liike: keittiön portailla kulki edestakaisin, paitsi palvelusväkeä, seudun kansaa, jota keittiössä kestittiin ja suuressa pirtissä makuutettiin, ja paraatiportaita vilkastutti alinomaisten herrasvieraiden joukko, siinä paljon nuoria ja iloisia.

Päärakennuksen takana oli rappeutunut ja kaunis puutarha, jota ympäröi neliö jättiläiskokoisia palsamihaapoja, niin suuria ja vanhoja, että ne olivat olleet siinä aina, eivätkä koskaan katoaisi, ajatteli Julia. Tyynilläkin ilmoilla, kesän poudilla, nuo tummat puut, joitten latvojen kiiltävät lehdet kylpivät taivaan sauhuisessa autereessa, aivan tyynilläkin ne suhisivat ja läpättivät, ikäänkuin kiihkeästi ja samalla surunvoittoisesti. Kalmiston puita, rakkaita Juliasta: samoja kasvoi näet myöskin läheisellä kirkkomaalla, siellä ikäänkuin paremmin kotonaan: niin tummia ne siellä olivat, niin tahmaisia niiden lehdet, kuin vainajien elämästä kasvaneita. Mutta täällä pappilassa, korkealla mäellä, ne lauloivat kuitenkin iloisemmin ja aivan kuin leikkiä laskien, kuin kutsuen jonnekin ... korkeuteen, siintävään ilmaan, jossa pääskyset kisailivat. Mutta ilkeitäkin ne osasivat olla: eivätpä antaneet karviais- ja viinimarjapensaiden tulla lähellekään tyviään, eivät suvainneet niille edes valoa, sillä vain puutarhan keskellä, kovassa nurmessa, eleli pari riviä noita pensaita ja rehenteli villiintynyt syreenikehä. Sitä syreenimajaa kutsuttiin bersooksi.

Jos kiipesi puutarhan aidalle, joka oli samanlainen kuin kirkkomaan aitakin, nimittäin kivistä kasattu, näki vanhan puisen kirkon, sen jyrkän katon ja rautaiset viirit, ja kirkon viereen kyyristyneen, matalan kellotornin, jonka kelloissa oli kalahteleva, valittava, mutta tyynnyttävä ääni. Hautausmaalla kirkon ympärillä versoi paljon kukkia, jopa hautausmaan ulkopuolellakin, siellä tutulla rannalla, jossa oli aina lämpöistä.

Päärakennuksen yläosaa, joka oli pohjoiseen tai itään, varjosti ja pimensi sakea vaahterapuistikko. Puistikkoa kohti olivat kansliasalin ikkunat, tuskin pari kyynärää koholla maasta. Helteisinä kesäpäivinä oli siellä vaahterain siimeessä suloista, ja syksyllä ne satoivat ukonhattujen joukkoon lehtiensä loistavaa, iloisesti kahisevaa kultaa.

Pää- ja sivurakennusta tuskin näkyi korkean haapaneliön keskeltä, mutta haapapuisto sensijaan kauas, yli vainioitten ja mäkienkin.

Talonpoikaistaloissa pappilan ympärillä ei ollut puita eikä muita koristuksia. Talonpojat viljelivät peltojaan, kaatoivat kaskiaan, elivät alkuperäisten työkapineittensa avulla hiljaista, köyhää elämäänsä. Ja olivat kai tyytyväisiäkin, ainakin siihen aikaan, kun Julia oli vielä pieni. Sittenhän pappila muuttui. Ennen he toivat itsestään pappilaan veronsa; ja ken ei voinut tuoda, ketä köyhyys, kato tai karjataudit olivat pahoin kohdanneet, siltä ei vanha rovasti vaatinut. Tuskin lienee tietänytkään, montako verovelvollista hänellä oli, kuinka paljon veroja hänen oikeastaan oli saatava; mutta tuloja sanottiin hänellä silti olevan yli kaksikymmentä tuhatta, siihen aikaan ruhtinaalliset tulot. Lahjojakin tuomalla kansa ne niin suuriksi kartutti, ja sai tavallaan lahjansa sitten takaisin: kun pitäjässä ei ollut köyhäintaloa, eikä silloin vielä koulujakaan muita kuin yksi kansakoulu, asui rovastilassa, samoin kuin kappalaisenkin puustellissa, aina köyhiä. He pitivät ikäänkuin luonnollisena seikkana, että puutteeseen joutuneelle tarjottiin siellä ilmainen ruoka ja lepopaikat penkeillä ja uunilla isossa pirtissä, joka oli sivurakennuksen toisessa päässä, erotettuna apupapin huoneistosta vain välikäytävällä. Jopa annettiin rahvaalle pappilassa paljon hyviä neuvojakin: oppia. Pirtissä näki Julia köyhiä, enimmäkseen siivoja, hiljaisia ihmisiä, jotka kantoivat kärsimyksensä luonnollisena asiana. Näki sairaitakin. Ja varsin monesti heikkopäisiä, joiden tuumat ja sutkaukset eivät hänestä aina tuntuneet suinkaan hullummilta. Sairaiden ja hourujen parissa, jonne isä hänet usein vei, hän melkein viihtyi, heitä autellessaan, kuunnellessaan.

Isä ei päässyt ylenemään, ei menestynyt. Häntä väitettiin kovin jöröksi, ankaraksi, ja ennen kaikkea pietistiksi. Herännäisiä siihen aikaan suorastaan vainottiin: heidän aatteissaan – jos uskontoa sopisi sanoa aatteeksi – pelättiin kai suomalaisen rahvaan heräämistä yleensä. Pietismi oli suomalaisuuden liikkeen itua, aavistelevaan tietoisuuteen heräämistä itse kansan sydämessä, ja olihan yläluokka silloin ruotsinkielistä, jopa silloiset fennomaanitkin miltei kaikki kieleltään ruotsalaisia.

Pastori Ihander ei menestynyt tämän maailman tavalla, hän sai koko ikänsä pysyä apulaisena. Lyhyen ikänsä. Vanha rovasti ei tosin häntä ahdistellut, olikin siihen jo liian iäkäs, ja hänen eläessään ei Ihander puolestaan kuulunut kenellekään oppiaan tyrkytelleen, vaan oli pysynyt silloin vielä todella nöyränä; hänen tunnuslauseensa, mikäli Julia oli kuullut äidiltään, oli ollut: Parantaja, paranna itsesi! Se oli jaloa, suurta kieltäymystä: ei karata niiden kimppuun, jotka viettivät ns. maallista elämää ja nauttivat, viattomalla tavalla, maailman kauneudesta, vaan itse tehdä hyvää, tehdä sitä noille pirtissä oleville köyhille ja sairaille, ja samoin muuallakin, pitkin pitäjää. Sellaista kärsivällisyyttä Julia isässään ihaili ja – ihmetteli. Aina oli isä työssä, joko kansliassa, suurten kirkonkirjojen takana, tai vielä useammin virkamatkoilla tai muuten seurakuntaansa hengellisesti auttamassa.

Mutta muu rovastin pappila, se vanhakin, vietti rattoisaa, iloista elämää. Mukana Julian äitikin, ja vähitellen myöskin Julia itse. Äidin tekoja ei isä kuulunut koskaan ilmaisseen paheksivansa, vaikka miltei kaikki perheen vähäiset tulot kuluivat äidin vaatteihin ja muihin mielihaluihin: pitihän äiti, ja pitää vieläkin, paljon vaatteista, ja on yhä pieni herkkusuu. Ikäänkuin anteeksi pyydellen Julia kertoi tätä Tistelbergille. Itse kulki pastori Ihander sarkaisissa, – tuo värikkäihin seikkailuihin kaivannut mies, – ja joi tuskin kupin kahvia silloin tällöin. Silloin, vanhan pappilan aikaan, ei häntä ollut voitu soimata oikeastaan mistään muusta kuin että hän oli tuppisuu itsepäisyyteen asti, niin antoi hän muiden olla rauhassa. Mutta sitten uudistui ja muuttui pappila!

Rovasti, seitsemänkymmentävuotias, raihnas ukko, jossa elinvoima kuitenkin kyti kuin vioitetussa vanhassa koivussa, joka ennen kuivumistaan ja kuolemaansa runsaasti lehtii, vanhus, joka oli saattanut hautaan kolme vaimovainajaansa, oli ottanut taas nuoren vaimon, iloisen ja herttaisen herrastytön, hän, haudan partaalla horjuva kummitus.

"Miksei sekin kauppa olisi naiselle kelvannut?" sanoo Julia Oljemark. "Onhan avioliitto kuitenkin aina kauppaa..."

Mutta tämän väitteensä keskeytti hän nopeasti, otsa raskaissa rypyissä, nyökytti päätänsä ja jatkoi iloisesti:

"Se nuori ruustinna ensin pappilan muutti. Pani siellä toimeen tanssiaisiakin; ennen oli siellä kyllä iloittu, mutta ei tanssittu. Huhuttiin muutakin, jonka sitten myöhemmin ymmärsin, nimittäin että ruustinnalla olisi ollut, ja oli kenties yhä, siellä lähimmässä kaupungissa rakastaja; mutta ihmisethän aina puhuvat pahaa! Ja mitä köyhä nainen voi: jos kävi hullusti ja rakastaja hylkäsi hänen rakkautensa, niin olihan hänenkin silti jollakin tavoin elettävä; meni siis vanhalle ja rikkaalle. Keneltä voisi vaatia ryhtiä surmata itsensä? Voi meitä, – naisraukkoja!"

Ruustinna siis piti tanssiaisiakin. Pappilassa soitettiin ja laulettiin hyvin maallisia. Herroja kävi siellä entistä enemmän kaupungista asti, peninkulmien päästä. Runoutta oli pöydillä ja rouvan kirjahyllyillä: enimmäkseen ruotsalaista, mutta joukossa silloin alkavaa suomalaistakin kirjallisuutta. Suomea puhuttiin välistä; ihasteltiin sen soreutta kuin jotakin äsken löydettyä aarretta. Kansan sananparret huomattiin ihmeellisen teräviksi, niitä ihailtiin kuin aina jotakin nerokasta tai niitä merkillisiä kuriositeetteja, joita pastori Ihander oli tuonut aikoinaan Balkanilta ja Itämailta, antaen niistä osan vaimolleen, osan rovastille: niissä oli pari turkkilaisia tohveleita, pienet vaskiset kahvikupit tai jotakin sellaista. Yksi niistä esineistä on Julialla vieläkin: kädenmuotoinen hopea-amuletti, jollaisia muhamettilaisnaiset pitävät kaulassaan salaperäisen voiman antajina ja pahansilmän karkoittajina.

Oliko se amuletti Juliaa suojannut? Oh, ei, hän huokasi, – ja kertoi taas pappilasta:

Pahasilmä ... se kohtasi vanhaa pappilaa lopulta. Vanhan rovastin eläessä ei sitä ollut juuri huomattu. Mutta kenties oli se jo silloin syrjästä tähystellyt pappilaa. Mikä se oli? Rahvas, tuo köyhä, talonpoikainen rahvas, joka vielä silloin oli näyttänyt niin nöyrältä, ehkä se oli jo tähystellyt ja tarkastanut nuivasti pappilaa. Herännäisyys oli jo ennen muualla pudottanut suomut rahvaan silmistä, sama herännäisyys, jota Julian isäkin levitti. Täällä ei se herännäisyys jatkunut sellaisena kuin monissa muissa paikoissa, mutta herännäisyyden työnä Julia sittenkin piti sitä karsautta papistoa ja kirkkoa kohtaan, joka pappilaa pian ympäröi. Hänen mielestään se karsaus sitten sai nimen sosialismi. Julia ymmärtää nykyään kyllä hyvin tuon karsauden syyn, joskin hän rakastaisi elämäniloa, jopa melkein kevyttä elämää.

Vanha rovasti sai kyllä loppuikänsä iloita tai nähdä iloisia silmiä. Hän kuoli pari vuotta viimeisissä naimisissa oltuaan. Leski muutti kaupunkiin varsin hyvissä varoissa. Ja pappilaan tuli uusi rovasti. Silloin se karsaus puhkesi. Sotarovasti oli tuo uusi mies, jo arvoltaankin vanhan pappilan arvojen vastakohta; elämäntavoiltaan ikäänkuin vauhtinsa voimasta kasvavaa kiitoa sinne päin, jonne nuori ruustinna oli pappilan vienyt. Julian isä oli jäänyt yhä apulaiseksi rovastin pappilaan. Mutta pappila, tuo turvainen ja soma, runollinen ja talonpoikainen, se uusittiin nyt kokonaan: revittiin pois. Uusi rovasti vaati rakentamaan koko kartanon uuteen uskoon, ja kolmessa vuodessa. Nyt kävi apulaisen seinän takana, pirtissä, josta köyhät karkoitettiin ja johon nyt höyläpenkit sijoitettiin, alinomainen melske ja pauke. Piha oli kukkuroillaan soraa ja lastuja. Päärakennus korotettiin, vuorattiin ja maalattiin loistavaksi. Mutta kärryliiteri hävitettiin, samoin se matala halkovaja, jonka perukassa Julia oli köyhien lasten kanssa pienenä leikkinyt: – talosilla tyhjässä pianolaatikossa, auringon pilkistellessä vajan seinien raoista pellolta, jossa kiurut livertelivät. Purettiin navettakin. Uudet karjarakennukset siirrettiin loitolle: kuin kirkot ne kohosivat nyt uusina sotarovastin asumusta korkeammiksi. Säleaidat, vanha, mustunut paja, jossa olisi luullut oikein tonttujen asuvan ja jonne ruotieukko oli kerran vienyt salaa tontuille joulupuuroa, kaikki tehtiin uudeksi, suurelliseksi. Puutarha pengottiin; uusia marjapensaita, jopa luumupuita istutettiin keskelle palsamihaapoja, joiden juuret estettiin maanalaisilla muureilla puutarhan sisään leviämästä. Ja se puutarhan iso koivu, jonka talviöistä kimmellystä Julia oli aivan pienenä lapsena ihmetellyt ja sitten oppinut rakastamaan, kaadettiin; muinoin pakkasöinä oli se kiiltänyt kuurassa ... kuin hopeisilla joulukuusen koristeilla verhottuna...

Pappilan päärakennusta jatkettiin monella huoneella. Ruokasalissa oli nyt pöytänä ihmeellinen uusi keksintö: venyvä pöytä, johon mahtui yhtaikaa vaikka neljäkymmentä henkeä toistensa olkapäihin koskematta. Seinillä saksanpeuran sarvia, joissa riippui metsästyskiväärejä ja florettejakin. Uudella ruustinnalla kaksi omaa huonetta: entisellä tädillä oli toki ollut vain soma sininen förmaakinsa, jonka matalasta ikkunasta vaahterat loivat sisään värisevää kultahämyään. Tyttärillä, sillä sotarovastilla oli neljä tytärtä ja poika, oli kummallakin parilla oma kamarinsa, paistavan valkeilla huonekaluilla varustetut neidonkamarit. Papinkanslia muutettiin sivurakennukseen, joka sekin, viimeiseksi tietysti, korjattiin: ikkunat isoiksi, seinät koreiksi, –se oli rovastin tahto. Mutta ei Julian isän tahto.

Pitäjä nureksi rahallista rasitusta. Niin, kansa katsoi pappilaan karsaasti, karkoitettu kun oli sieltä pois, niin varakkaat, jotka olivat tulleet sinne tuomisineen, kuin köyhätkin, jotka olivat sieltä saaneet apua. Siinä se oli se paha silmä, – alkuilmaus suomalaisten sosialistien vihasta papistoa kohtaan. Rovasti ajoi parivaljakolla! Ei tahtonut puhua rahvaan kanssa, ei käyttänyt sen kieltäkään muulloin kuin saarnatessaan, – ja harvoin hän saarnasi. Kun talonpojat valittivat, etteivät jaksaneet kustantaa pappilan uudistuksia, vastasi rovasti: Hankkikoot koneita, niin jaksavat! Mutta joulusaarnassaan hän vaati maksamattomia verojaan, rästejään.

"Äitini kertoi olleensa rovastin suosittu. Hän kävi suuressa rakennuksessa päivällisillä ja vieraskutsuilla. Ja minäkin sinne olin tervetullut, ja hauskaa se minusta oli. Isäni ei siellä seurustellut... Olihan kansliakin muutettu pienelle puolelle."

"Ja sitten tuli isäni onnettomuus. Nopeasti se oli tapahtunut. Aluksi ei hän tyytynyt entiseen ohjeeseensa: parantaja, paranna itsesi, –vaan alkoi saarnoissaan ja puheissaan kiivailla, herännäiseen tapaan. Myöhäinen taimi hän oli herännäisliikkeestä, jo aikoja sitten parhaan kautensa eläneestä ja sen jälkeen hiljentyneestä. Isäni oli vielä tuollainen vanhan kansan pietisti. Vähitellen hän vaati, että oli kieltäydyttävä melkein kaikesta. Nyt hän oli kieltänyt äitiä menemästä rovastin puolelle. Eikä ollut antanut enää rahoja meille, vaan jakoi ne köyhille, joita muuten salaa hiiviskeli luoksemme, rovastia peläten. Ja alinomaa isä kulki pitäjällä, auttamassa kansaa, mutta rovasti sanoi: ärsyttämässä kansaa. Isäni oli niin itsepäinen", huokasi Julia Oljemark. Hetken oli hän hiljaa. Sitten hän pysähtyi, katseli Tistelbergiin, kädet ristissä, kasvot kalpeina, ja sanoi, anelevasti, melkein kuiskaten:

"Ja kuulkaas, sellaista onnettomuutta, että isäni oli lopulta miltei mielisairas. Niin hän kiihtyi, ankaruudessaan... Yksinäinenkin hän tietysti oli, kun ei äiti häntä ymmärtänyt: ei ymmärrä vieläkään. Niin, isän saarnat kiihtyivät. Lopulta hän soimasi esivaltaa, kaikkea esivaltaa. Ja uskalsi nousta itse keisarinvaltaakin vastaan. Silloin rovasti, joka oli hänen kanssaan riidoissa, näki hänet auttamattomaksi; esitti, että hänet erotettaisiin papinvirasta. Mutta ennen sitä erottamista isäni tuli aivan mielisairaaksi. Sellainen oli isäni."

Tistelberg virkkoi hiljaa:

"Niinkö?" Ja jonkinlaisella helpotuksella hän lisäsi: "Sellainen kuului minun äitinikin olleen!"

"Niinkö!" sanoi nyt rouva jälleen. Ja molempien heidän mielensä täytti suopeus toisiaan kohtaan.

Hetken kyseli Julia, mistä Isidorin äidin mielisairaus oli johtunut, ja Isidor kertoi. Sitten jatkoi Julia:

"Ja tietäkääs: usein pelkään, että minäkin tulen mielisairaaksi... Niin, minulla on sellainen elämä. Mutta mitäpä siitä, tuosta elämästä! Isäni: kauan ei hänen toki tarvinnut kärsiä. Totuutta hän tahtoi, sen puolesta kaatui. Hän sai tarttuvan taudin, kurkkumädän, erään sairaan luona, jota oli mennyt hoitamaan, ja siihen hän kuoli. Siihen se satu päättyi. Me jäimme niin köyhiksi. Ja siitä alkaa sitten minun historiani, eikä siitä nyt mitään. Mutta ymmärrättehän, että minä rakastan isääni. Ja rakastan tuota vanhaa pappilaa, etenkin sen vanhempaa aikaa. Silloin oli kansakin niin kärsivällistä, hiljaista! Niin, enkä voi olla rakastamatta pappilan uudempaakin jaksoa, sekä nuoren ruustinnan aikaa, josta olen puhunut, että hieman sotarovastinkin: pappilassa oli silloin niin hauskaa. Ja jotakin kaunistakin siellä oli, jo huonekaluissa: oli rokokoota ja empireä, kukkasmedaljongeja ja kullan loistetta. Ja siihen aikaan minä sain tanssia! Niin, ja muutakin minulle silloin ehti sattua, tärkeää, mutta mitäpä siitä. Se oli silloin...! Nykyään on jollakin neiti Suomelalla huoneistossaan uuni, jonka kylkiin on tehty pirtinikkunoita. Eikä omakaan kotini ole sen kauniimpi: se on vain tuollaista sekalaista!"

Rouva Oljemarkin ääni oli saanut kalsean sävyn. Mutta se syttyi jälleen lämpöisemmäksi:

"Oi se vanha pappila, se suloinen lapsuusaika! Usein tuntuu kuin aurinko paistaisi sydämeen, kun sitä ajattelen, ihmisen jäätyneeseen sydämeen! Sinne saareen soudettiin poimimaan lehdokkeja; venheessä oli iloista nuorta väkeä, nuorukaisia, – joista joku tahtomattaan saattoi tehdä niin pahaa! Entä nuo värisevät, ikuisuutta laulavat palsamihaavat. Kiuru taivaan hopeisessa hohteessa, siinä sen pappilan tunnelma. Ja kaiken tuon sivulla nykyinen sitten! Koskaan eivät ne ajat tule takaisin, leikin ajat. Ja viattoman nuoruuden hehkun: sokean ja ihanan. Enkä oikeastaan koskaan ole saanutkaan leikin aikoja..."

20

"Rouva kaipaa rokokoon aikoja", sanoi Isidor Tistelberg ironisesti, kun tuokio oli kulunut. "Tietysti teistä on vanha aika parempi kuin nykyinen, vanha aika mukavine elävine kirkkoherroineen ja rahvaineen, joka eli typeryydessä ja antoi kohdella itseään niinkuin suvaittiin. Mutta sanokaapas: mitä rokokoo oli?"

Rouva Oljemark katsahti Tistelbergiin säpsähtäen: oli kuin hän olisi herännyt suloisesta unesta, vaikeasti, sekavin päin. Soperrellen, mutta taisteluvalmiina hän kysyi:

"Mitä te tarkoitatte? Sitäkö, että minä pitäisin jotakin kansanluokkaa parempana kuin toista? Se olisi teissä taas merkillinen harhaluulo ... sellainen, joka johtuu samasta kuin – no, en tahdo sanoa..."

Julia Oljemark naurahti.

"Mistä se sitten muka johtuu?" kysyi Tistelberg.

"En henno sanoa", nauroi Julia yhä makeammin.

Tistelberg ärsyttyi uteliaaksi. Hän vaati:

"Sanokaahan kuitenkin."

"En. Minä sanon sitten vasta, kun olette selvittänyt käsityksenne noista menneistä ajoista, jotka teistä tuntuvat olleen niin pahat. Itsehän aloitte niitä selvitellä. Ja sitten sanon myöskin, mitä minusta on rokokoo", huokasi rouva Oljemark.

Ja Tistelberg alkoi selvittelynsä. Hän soimasi lapsuutensa aikoja ja sen edellisiä aikoja. Miksi? Koska silloin oli hänen mielestään liian suurta palkkaa kantavia pappeja, kun hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin ei pieninkään palkan ottaminen sopinut. Hän soimasi papiston välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan, ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa – sosialistit – sellaisia pappeja kunnioita! Sitten moitti hän katkerasti vanhan ajan virkamiesten satraappimaisuutta, joka mukavassa mahtiasemassaan ei ottanut liioin huomioon kansan tarpeita eikä toivomuksia, saati sitten hätää; herrasluokan eristyneisyyttä tylyyteensä, lekottelua omissa piireissään ja vieraskielisyydessään. Hyvä oli, että niistä ajoista oli hiukan päästy!

Julia Oljemark kuunteli Tistelbergiä silloin tällöin myöntävästi nyökkäillen, mutta yhtä usein päätänsä pudistaen ja hymyillen. Jopa hän välistä loi Tistelbergiin kummastuneen ja pelästyneen katseen, ikäänkuin jotakin odottamatonta aavistellen. Tistelberg puhui näin vanhojen, vereen tunkeutuneitten nuoruutensa aatteitten vauhdista ja jonkinlaisten entisten kärsimysten vaatimuksesta. Lapsena ja nuorenakin oli hän elänyt ahtaissa oloissa, ja oli siitä alkaen ja vielä nyt rakastanut vapautta yli kaiken, vapautta ylimalkaan, niin kuin varjoissa elänyt ihannoi valoa. Hän oli vähän kierrellyt kansankin keskuudessa, kesäisin mittausretkillään, ja nähnyt siellä paljon ainakin hauskaa, kun oli ollut siellä juuri vapautensa alkaessa. Oikeastaan sitä vapauden alkua jatkui yhä: hän tahtoi kauan vapautta.

Tistelbergin teki mieli kiusata, tyrannisoida tuota naista, jota hän piti vallasnaisena: niin, jonkinmoinen ylimys oli Julia hänestä. Julian vastaväitteitä tässä asiassa Isidor tuskin oli kuullutkaan. Julia Oljemark oli hänestä jollakin tavoin kaunis, ainakin hänen kätensä ja hienot, vaaleasti hehkuvat huulensa. Nuorena tyttönä oli Julia varmaan ollut hyvin kaunis. Kaunis nainen, ja hienoston nainen: sorrettava, kurkistettava ja valloitettava nainen.

Jotakin tällaista Julia Tistelbergistä aavistelikin, jotakin, mikä koski häntä naisena, ja kummastui siitä, pelästyi, hymyili sille, ja tuli alakuloiseksi.

He kävelivät maantietä, jota syksyinen lehtimetsä, alastomana ja äänettömänä, saarsi ahtaalle. Tie painui nyt rahkasoille ja niiden kautta meren rannalle ja sieltä takaisin Ankeriaan alapäähän, kaupungin ympäri. Tistelberg oli tahtonut, että he kävelisivät hiukan pitemmälle kuin olivat aikoneet, ja rouva Oljemarkille tulikin halu nähdä merta. Tistelberg puhui yhä, innosta leimahdellen, katkeroituneena ja pisteliäänä. Tohtorinna hymyili joskus hänen kiihkolleen, mutta enimmäkseen hän ei jaksanut kuunnella. Viimein Tistelberg lopetti; asioita, esimerkkejä ei hänellä ollutkaan paljon, mutta jokaisen niistä oli hän vahvistanut omilla tunteillaan: rahvasta ylistävillä ja herras-ja valtaluokkaa halveksivilla huudahduksilla. Rouva hymyili ja sanoi lopulta huokaisten:

"Kuinka minä kadehdin teitä! Aivan todella! Teistä on kansa hyvä, ja jokin toinen kansanluokka paha, aina, ylimalkaan. Minulla olisi toisia kokemuksia. Mutta en tahdo puhua niistä nyt, kenties ette minua uskoisikaan. Todella kadehdin teitä, te onnellinen! Teitä, jolla on jokin usko!"

"Usko!" huudahti Tistelberg närkästyen. Mutta jatkoa hänen vastalauseeseensa ei tullut. Julia Oljemark oli pysähtynyt katselemaan hänen hehkuvia poskiaan, ikäänkuin vilpittömän ihastuksen vallassa, kuten onneton katselee onnelliseen. Ja kun Tistelberg jälleen alkoi puhua äskeistään: kuinka ajat nykyään olivat muuttuneet paremmiksi, kansanvaltaisemmiksi, miten nykyään eri kansanluokkien välillä oli toki jotakin tasattu, oppia, jopa varallisuuttakin, – kun Tistelberg näin puhui, myönsi Julia Oljemark kyllä päännyökkäyksellä hänen olevan oikeassa, mutta sanoi sitten:

"Niin, mutta ovatko nuo, jotka ovat nyt saaneet oppia ja varallisuutta, sitten sisäisen ihmisensä puolesta, sydämeltään, ehdottomasti sen parempia kuin entisetkään, ne sorretut, tai heidän sortajansa? Eikö ole vain tullut toisia ihmisiä toisten asemaan. Ihmisiä, tarkoitan."

Tistelberg ei häntä ymmärtänyt,

Jokin juopa oli heidän välillään, juopa, joka Tistelbergiä ärsytti ja Julia Oljemarkia säälitti ja pelotti, ja teki hänet alakuloiseksi. Kun hän oli kertonut vanhasta pappilasta ja varsinkin sen aikaisemmasta kaudesta, oli hänen sielussaan alkanut kasvaa jotakin tyynnyttävää, suloista. Nyt, Tistelbergin kiihtyessä, se suloinen oli särkynyt.

He olivat tulleet lehtimetsästä hiekkaiselle nummelle, joka kiersi meren rantaa: meri näkyisi pian tuonne tuulten piiskomaan petäjikköön. Kävelivät hetken, viima alkoi tuntua kovemmin, puiden latvoissa humisi, kylmä viilsi läpi ruumiin. Polku, jolle Julia poikkesi, oli paikoin kosteaa santaa, pehmeää astella, paikoin kovaa ja kumisevaa, pohjanaan somero ja petäjien maan päälle pullistamat juuret. Katseltiin tuokio merta, mutta Julialle tuli seisoessa vilu. Hän ehdotti, että he laskeutuisivat meren rannalle, suunnattomalle hietikolle, jota ulottui kauas tuonne kallioiseen niemeen asti. Niemen kärjessä oli pieni ulkokahvila, tai oikeastaan vain mökki, johon oli rakennettu parveke vieraita varten. Sinne tahtoi nyt Julia Oljemark. Kävellessä tuli hänelle jälleen lämmin. Hän halusi näyttää Tistelbergille meren niemen kärjestä, sillä Tistelberg ei ollut siellä vielä käynyt.

He olivat kävellessään vaiti, väsymyksestäkin. Juliasta tuntui tuskalliselta. Tistelberg oli, tahtomattaan kai, särkenyt hänen entiset muistonsa: oli puhunut ahdistelemalla, hyökkäävällä tavalla, jopa tavalla, joka Juliasta oli merkillisesti vastenmielinen. Ei hän tahtonut tällaista sävyä enää. Ääretön väsymys oli jälleen tullut hänen sydämeensä, hänelle tuttu, tavanomainen väsymys, josta hän sai rauhaa ainoastaan entisissä muistelmissaan tai unessa.

Hän oli aikonut tällä kävelyllä kysellä Tistelbergin ulkomaanmatkastakin, tuosta hänen puhutusta seikkailustaan Afrikan pohjoisrannikolla. Nyt ei hän sitä tehnyt; hän tunsi kyllästymystä kaikkeen, ja syvää suruakin, ettei voinut mielestään olla yhtä lapsellinen kuin hänen kävelytoverinsa. Hän seisahtui tuokioksi katselemaan merta, joka aukeni mustana ja tasaisena, vain paikoitellen vaahtoja pärskyttäen, – kylmää ja mustaa merta, jonka takaa hän olisi tahtonut nähdä kimmaltavan jotakin aurinkoista ja ihanaa. Katseli ja kuunteli matalan hiekkarannan pitkiä vaahtomaininkeja. Tuuli kylmästi, tasaisesti, mutta joskus puuskana, nykien ja huiskuttaen Julian pukimia. Julia tuijotti vaiti, hänen otsansa oli saanut jälleen syvät ryppynsä. Yhtäkkiä hän huudahti, valittavasti, koomilliselta tuntuvasti:

"Tuli kuikka!"

"Mikä – kuikka?" kysyi Tistelberg.

Toinen ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi, purren sormiensa rystysiä, ikäänkuin toivottomassa tuskassa:

"Se on vain sellainen! Sellainen! Se on: ei mitään!"

"Ibsenin metafysiikkaako, lasten huiputtamista sekavilla ajatuksilla?" kysyi Tistelberg, tahallaan loukkaavasti. "Olenhan nähnyt tuon sumuisen sopertelijan kirjahyllyllänne."

"Sopertelijan? Ibsen? Olette hieman itserakas!" vastasi rouva. Ja sitten, itseään säälien ja väheksyen: "Minä – enhän Ibseniä ymmärtäisikään."

"Eikä tarvitse", sanoi Tistelberg. "Mitäpä elävät ihmiset kirjoista? Mutta mikä se kuikka sitten olisi?"

"Onpahan vain", sanoi Julia Oljemark. "Tietysti se on mustaa, kun se on kuikka. Mustaa kuin tuo meri: ääretön, upottava, hukuttava meri. Ja kun siihen uppoaisi! No niin, mitäpä siitä! Täällä on niin kauhean kylmä, että pelkään vilustuvani. Minä olen aina viluinen. Täytynee lähteä kotiin; niin, ehkei se kalastaja, joka tarjoaa niemellä kahvia, olisi kotonakaan. Käännytään kotiin!"

Julia Oljemark puhui käskevästi, kääntyikin ja alkoi kävellä nopeasti kaupunkiin päin. Tistelberg seurasi häntä, kummastuneena, sillä olihan rouvan aikomus ollut viedä hänet niemen kärkeen asti. Levoton sääli, jonka syytä Tistelberg ei tietänyt, täytti hänen sydämensä. Julia Oljemark käveli hänen edessään kumarassa, miltei rajusti. Tistelberg ei ehtinyt puhua mitään, ei tahtonutkaan; eikä hänellä olisi enää ollutkaan asioita, joiden perusteella hän olisi soimannut ylimyksellisyyttä ja siten kiduttanut tohtorinna Oljemarkia; kiduttanut, ajatellen hänen kaulaansa, jolta vinkuva tuulenpuuska joskus käänsi kaulurin pois. Paluumatkalla he puhuivat tuskin sanaakaan. Kaupungin pääkadulle tultaessa Julia kuitenkin käännähti keveästi ja sanoi:

"Niin, mutta se rokokoo... Tekisi mieleni vastata. Se on ... se on: mitä se on teistä?"

"Minustako?" vastasi Tistelberg. "Ymmärränkö näitä asioita? Kysyin vain muuten..."

"Tietysti te rokokoosta pitäisitte", veikeili Julia Oljemark. "Te, kansanvaltainen mies. No, mitä rokokoo teistä on?"

"Se on minusta", huudahti Tistelberg, "riemua; se on kujeilua, huikentelua, ylimielistä leikkiä niin sanotuilla vakavilla asioilla..."

"Niinkö ajattelette? Ja minusta se on: salata siroihin viivoihin jotakin, tai kaikki, mikä on tyhjyyttä; peittää väreihin kaikki ruma; kätkeä sydämeensä sellainen, mistä tahtoisi puhua, mutta ei saa."

Hän nauroi, katsoi Tistelbergiin tutkivasti. Hänen silmänsä kimmelsivät. Sitten veti hän hansikkaan kädestään ja ojensi kätensä Tistelbergille, verkkaan ja ikäänkuin uhitellen, hymyillen.

Kevein askelin erosi hän kadun kulmassa ja lähti nopeasti omalle suunnalleen: sanoi, että nyt kotona varmaan oltaisiin vihaisia, kun hän oli näin myöhästynyt.

21

Julia Oljemark joutui ajoissa kotiin.

Tohtorilla ei nyt ollut valittamista senkään vertaa kuin hänen palatessaan edellisiltä kävelyiltä, tai yleensä hänen tullessaan kaupungilta: illallinen valmistuisi aikanaan, oli jo osaksi valmistunutkin, keittäjättären ansiosta: tohtori piti ehdottomasti täsmällisyydestä. Tee, jonka Julia sitten pöydässä sekoitti miehensä lasiin, oli juuri tarpeeksi vaaleaa ja kuumaa; yöjuoma, keitettyä vettä ja mustista viinimarjoista tehtyä mehua, ilmestyi nopeasti tohtorin kamarin sängyn viereen; ja kun tohtori oli pukeutunut yökaapuunsa, katosi hänen pukunsa tarkastettavaksi, ettei siitä puuttunut nappeja, sekä puhdistettavaksi mahdollisesti siihen päivällä ilmestyneistä tahroista, ja ennätti sitten takaisin juuri kun väsynyt tohtori aikoi painautua levolle ja sammuttaa sähkönsä. Nuo ilta-askareet sai Julia, kahden palvelijattaren avulla, aikaan rauhallisesti, kuten hänen tapansa oli. Mutta nyt hän puhui Severille vieläpä vähemmän kuin muulloin illalla, ja se oli kyllä miehen mieleen.

Mutta ruoka ei Julialle itselleen maistunut; ja hän oli pöydässä omituisen kalpea, Severi Oljemarkin harmiksi.

Heti kun tohtori sitten oli sulkeutunut huoneeseensa, toivotti Julia palvelijoilleen hyvää yötä, riensi omaan kamariinsa, joka oli huoneistossa perimmäisenä, väänsi ovensa lukkoon, mutta ei sähköä palamaan, ja istui kauan pimeässä.

Oli tullut se tuska, jota Julia sanoi kuikaksi.

Hänellä oli vaikea hetkensä; sieluntila sellainen, joita hänelle oli viime vuosina tullut yhä useammin, yhäti ankarampina. Se koveni kovenemistaan, tuollainen toivoton, tuskallinen, josta hän oli koettanut puhua Tistelbergille. Kuva, vertauskin oli liian lievää, runollista sitä ilmaisemaan. Julia vapisi; ulkonaista vapisemista se ei ollut, se tuli sisältä, syvältä sielusta, niinkuin koko hänen olemuksensa pohja olisi tärissyt; ja sen sisällisen vuoksi hänen koko ruumiinsakin vapisi, vaikka hän nyt oli aivan terve, tavallista terveempikin, sillä useinhan Julia sairasteli.

Niin hän istui pimeässä, vuoteensa reunalla, kädet, rinta ja pää tuskalisessa vavistuksessa.

Se oli jotakin selittämätöntä. Eikä hän nyt voinut sitä ja sen syitä ajatella, ei jaksanut ajatella elämäänsä. Oli vain tyhjyys: haikeus, toivottomuus sellainen, että hän tahtoi olla ainakin yksin. Yksin: se oli suurin lohdutus! Eikä sekään nyt auttanut. Pitkän aikaa tuskaa kärsittyään Julia haparoi yöpöytänsä laatikkoa ja veti siitä käsille morfiiniruiskun. Usein ei hän morfiinia käyttänyt, joskin unilääkkeitä paljon, mutta nyt tahtoi hän sikeään uneen, heti, – aivan heti, kuin kuolemaan! Lamppu pöydällä syttyi, nopeasti täyttyi ruisku puolilleen ja neula puhkaisi ohuen hipiän. Mutta Julia ei riisuutunut vielä; istui yhä paikallaan, katsoi jäykästi eteensä ja huohotti sielullisesta kivusta.

Se kipu oli poltetta rinnassa, poltetta, jota olisi ollut mahdotonta kuvata ja kertoa. Kalvamista ja jäytämistä, jonka hän tunsi ennestään, monilta viime vuosilta, mutta joka ei ollut milloinkaan pakahduttanut näin. Kalvamista ja kidutusta, – joka oli jollakin tavalla siedettävä ja kestettävä. Kaikki jatkuisi kuin ennenkin, – tietysti: mitä sitten muuta!

Ei hän ollut katkera oikeastaan mistään. Tuolle insinöörillekö? Julia Oljemark naurahti säälivästi itselleen. Siitäkö tämä johtui, että Tistelberg oli tällä kävelyllä vetänyt hänet alas hänen rakkaimpien muistojensa kauneudesta, – noiden pappilanmuistojen lumoista, – vetänyt alkamalla puhua aivan jostakin muusta, särkenyt sillä tavalla ne unet. Julia rakasti enimmin juuri sellaisia unia. Ja pari vuotta sitten oli hän nukkuessaan saanut vähän väliä oikeitakin unia lapsuutensa ajalta, niin ihania, ihmeellisiä, että hän oli niissä ja niistä herätessään itkenyt onnen kyyneleitä; nykyään olivat ne unetkin melkein lakanneet, – kuluneet tietysti; ja pelkkä toivoton, tyly tyhjyys oli jäänyt.

Ei hän nyt ollut loukkaantunut, vaikka Tistelberg oli rikkonut nuo rakkaat muistokuvat; ei, päinvastoin: hän aavisti siinä rikkomisessa, Tistelbergin pistelevien sanojen alla, jotakin, joka hänestä tuntui suloiselta, imartelevalta. Katkera tai loukkaantunut ei hän ollut oikeastaan mistään. Ei edes elämälleen: hänen kohtalonsa oli nyt näin määrätty.

Päinvastoin, hän tunsi, – joskaan ei jaksanut ajatella mitään, – ettei hän kyennyt ottamaan vastaan niinkuin olisi pitänyt noita loukkauksia ja solvauksia, jotka eivät sellaisia kai oikeastaan olleetkaan. Ei kyennyt, – kun tunsi itsensä varhain vanhentuneeksi. Menettäneeksi tässä iässä uskonsa ja intonsa kaikkeen, kaikki unelmansa, tai ainakin oikeutensa uneksia. Menettäneensä vastaisuutensa, vaikka entisyys oli antanut hänelle niin vähän.

Kaikkea se entisyys kyllä oli hänelle antanut, sellaista kaikkea, jota rikkaus ja mukavuus on. Mutta samalla tyhjyyden poltteen.

Tistelberg oli nuori, – nuorempi häntä kuin ne vuodet, jotka heitä iässä erottivat. Hänellä oli elämä edessä, – suloinen elämä. Hän tietysti halusi, vaati, himoitsi elämää: siltä oli Juliasta tuntunut. Mutta nyt, itsekseen, ei Julia Tistelbergin nuorekkuutta muistaessaan hymyillyt. Tunne, että hänen oma elämänsä oli lakannut, pysähtynyt, jähmettynyt, se jäyti ja kalvoi.

Ja kuitenkin oli hän syttynyt oikeastaan vain yhden ainoan kerran, syttynyt, ja haudattu kytemään salaa, kuin kipene märässä suossa. Silloin, miltei lapsena, siellä vanhassa pappilassa sekin! Aikoja sitten, jotka tuntuvat nyt niin kaukaisilta ja oudoilta, vaikka ovat vielä oikeastaan lähellä.

Siellä pappilassa silloin, kun siellä sotarovasti hallitsi, kävi muun muassa paljon upseereita, ja upseereissa oli eräs, solakka ja pitkä, johon Julia rakastui. Vasta vähän yli viidentoista oli Julia silloin. Upseeri kai puolivälissä kolmattakymmentä. Rakastui sokeasti, viattomasti, vaiti. Erään lyhyen kesän yhtenä lyhyenä kuukautena.

Nyt ei Julia Oljemark sitä jaksa ajatella; tuska ja epäusko omaa itseään kohtaan samentaa hänen aivonsa, tylsistää kaikki yhdeksi ja ainoaksi tyhjyydeksi. Mutta monesti ennen on hän tämän asian ajatellut: se oli todellista rakkautta, viatonta, altista. Ja se oli tulta: hän olisi ollut valmis menemään rakastamansa puolesta vaikka tuleen, totisesti melkein tuleen, tuskin aavistaen, mitä olisi uhrannut; eikä tietäen, että edes rakasti. Mutta hän rakasti, ja oli vaiti. Ei muuta. Ei tohtinut rakkaaseen edes katsella; mutta äiti oli kyllä huomauttanut, että hän oli siihen aikaan niin kalpea: muka sairas. Öisin hän siellä papinapulaisen pienessä asumuksessa valvoi yksin ja itki vuoteessaan rakkaudesta, – hiljaa, ettei olisi häirinnyt isää, äitiä ja pikku veljeä, jotka nukkuivat seinän takana. Ei muuta. Jonkin rakkauskirjeen kirjoitti; rakkausrunonkin muistoalbumiinsa, ja repi kohta sen lehden ja poltti. Mikä haikeus, kipeys, kun mies, jota hän rakasti ja joka ei luultavasti mitään huomannut, matkusti pappilasta lomaltaan pois! Kun Julian täytyi hänestä erota: kun heidän täytyi erota, kuten Julia itsekseen sanoi! Lapsellista! Mutta – se juuri oli rakkautta: viatonta, ihanaa. Muu, joka sitten on tullut, on ollut laskelmaa: tingittyä, tyhjää, luuloteltua. Ihanin on ollut siitä poissa.

Ja kun tuo parhain ei ole saanut koskaan täyttymystä, niin tässä nyt on Julia Ihander, tällaisena.

Sitä miestä ei Julia sitten nähnytkään; hän meni palvelukseen Venäjälle ja siellä naimisiin. Sodassa lienee nykyään. Eläneekö edes? Eikä Julia hänen kohtalostaan enää oikeastaan välitäkään. Mutta se, ettei hän välitä edes sellaisen ihmisen kohtalosta, joka oli aikoinaan ollut hänelle kaikki kaikessa, hänen ainoansa, se sydämen ja sielun kuluminen kiduttaa häntä kaikkein tuskallisimmin, tuo todistus sydämen ja sielun voimattomuudesta: se, että ihminen on kuin jokin rapakivi, joka murenee ja rumenee kuin kastunut turve. Tulta hän niin rakastaisi, vilusta kärsivä!

Sitten, tuon ensimmäisen ja kauniin jälkeen, on ollut sellaista kuin on ollut. Avioliitto: miltei sattuma. Isä siellä pappilassa kuoli. Ja silloin puute astui kotiin. Äiti tuhlaavainen. Ja nyt ilmestyi pappilaan Oljemark, nuorena medisiinarina, ryhdikäs, kohtelias. Rakastui Juliaan, tietysti. Severi sen asian sielullisestikin aloitti. Aistit Juliassa olivat jo heränneet, leikitellen, nauraen; lihaksi on Julia niitä sitten oppinut kutsumaan, sen nimityksensä karkeutta kyllä usein kauhistellen. Komea ja rikas nuorukainen kosi, pyysi sekä Julialta itseltään että hänen äidiltään. Äiti tahtoi tytärtä toki hyväksymään loistavan kaupan. Äitihän oli sellainen: maailma on hänestä niin yksinkertainen, hän uskoo kauppojen lupauksiin. Ja tässä sitä nyt ollaan, eikä muuta saadakaan olla.

Siten oli Julian avioliitto syntynyt. Mutta ei hän nyt sitä ajattele: hän vain vapisee epämääräisestä tuskasta, joka on kuin kuoleman halua. Hän ei jaksa enää tätä elämää, ei tule siinä toimeen. Mitään ei häneltä puutu, – ei kai, – sillä hehän ovat rikkaita, joskaan hän itse ei ole rikas, kun ei saa eikä tahdo käyttää miehensä rahoja juuri mihinkään, omiin kaipuisiinsa; mutta mitään ei ole myöskään toivottavana, eikä hän mitään kaipaa. Hän on vain kuin rapakivi!

Kerran oli ollut yksi toinenkin, paitsi tuota nuoren tytön unelmoitua siellä pappilassa, – toinen, joka olisi kenties voinut antaa hänen elämälleen sisältöä: se mies, joka oli hänelle opettanut noita kasvien ja kukkasten nimiä. Hän oli asunut tässä kaupungissa, oli Juliaan rakastunut hänkin. Ovathan häneen niin monet miehet rakastuneet, sillä hän on ainakin ollut kaunis. Rakastuneet? Mitä on rakkaus? Enimmät ovat vain himoinneet häntä; sellaisetkin narrit kuin Blöcker, joka ei pyyteensä törkeyttä ole kieltänytkään, se hauska hupsu. Mutta se yksi oli tosiaan rakastanut: säälinyt syvästi hänen kohtaloaan, ei pyytänyt häntä itseään, ja koettanut neuvoa ja kehittää hänen miestänsäkin, joka juuri siihen aikaan alkoi turtua ja tulla omituiseksi, sukunsa perintätapaan. Ja vapauttanutkin hän olisi ehkä Julian, vaikka oli naimisissa, sillä hän rakasti. Mutta hän kuoli. Sekin melkein ainoa, ja ainoa, joka ymmärsi, kuunteli hänen pienimmätkin kaipuunsa, otettiin pois. Sitten on kaikki Julialle ollut yhtä ja samaa.

Ja joskus, varsinkin lapsuuden suloisten kuvien muistelemisen jälkeen, joista herää kuin kesästä, kukista ja linnunlauluista syksyyn ja sateeseen, tulee järistävä tuska, että kaikki on mennyttä. Mennyttä; ei saa enää syttyä, – eikä ehkä voi. Sellainen tuska tulee välistä hiljaisen haikeuden jälkeen, joka puolestaan kalvaa alinomaa, hetki hetkeltä, aina. Pelkästään kova työ pystyy hälventämään sitä haikeutta, askartelu kodissa aivan palkollisten tapaan, ja koti onkin suuri, joten siinä tarvitaan tällainen kolmas palkollinen tai piika. Piika kuin piika: tohtori Oljemark on nyt tottunut teettämään hänelläkin työtä aivan samoin kuin toisilla. Sisätyötä talvella; ellei se riitä, täytyy keksiä keksimällä lisää, ettei kalvavaan elämänsuruunsa nääntyisi. Ompelee, hoitelee kukkia. Keväisin on parempaa, iloisempaa: pääsee luontoon. Talvella nukkuvat kukat sisällä ruukuissa, mutta kesäksi ne autetaan ulos mustaan ja lämpöiseen multaan, tovereiksi toisille, jotka siitä mullasta itse nousevat. Ihana multa, jolla on mystillinen, hedelmöittävä voima! Synnyttämisen voima, ja kuolemaan kätkemisen lohdutus: maassa olisi parhain olla, poissa kaikesta!

Niin, keväisin menee häneltä parhaiten aika, – kun silloin oikein puuhaa. Mutta puutarhakaan ja sen kukat eivät tahdo riittää. Ihminen kaipaa ihmistä, eikä Julia enää usko ihmisiin, ei halua heidän seuraansa: on heitä tarpeeksi nähnyt. Eivät riitä puutarha ja sen kukat; yhä useammin tulee polte, haikeus, varsinkin iltahetkillä, jolloin ilman äärellä valo sammuu. Haikeus, että elämä kuluu näin ... eikä muutoin voi kulua.

Jo ennen kuin Julialta vietiin hänen lapsensa, oli hän usein etsinyt unohdusta kuumeisessa hommailussa sisällä tai ulkona. Sitten oli sielullinen hätä kasvanut, tyhjyys lisääntynyt. Joskus hänestä tuntuu kuin joka puolella ympärillä olisi kuilu, johon hän tahtoisi heittäytyä, vaikka se vielä saattaa ponnahtamaan kapinoiden äyräältään takaisin.

Maire, tosin ilman Julian kaipaamaa rakkautta syntynyt, mutta kuitenkin hänelle rakas, sekin häneltä otettiin, niin tyhjäksi hänen elämänsä tehtiin. Tylysti menetteli Severi, kun erotti Mairen hänestä, lähetti sukulaistensa luokse, tietysti kasvatettavaksi kaikin puolin mallikelpoiseksi: älykkääksi, kaikki asiat ymmärtäväksi, muka. Oljemarkien tapaan Severi tahtoo varustaa hänet joutumaan hyviin naimisiin, ja ajoissa. Julia myöntää kyllä, ettei hän osannut Mairea kasvattaa, että hänen moraalistaan ei ole tueksi sille, jonka pitää tässä maailmassa menestyä. Myöntää, ettei hänellä ole tietoja –laskennossa eikä laskelmissa; ei varmuutta edes uskonopissa: ei halua väittää vasten epäilyksiään lapselle, että se ja se maailmanjärjestys on juuri paikallaan. Niin, hänellä ei ollut käsitystä, ettei lapsi saisi leikkiä ja viettää kallista aikaansa miten hänen lapsellinen olonsa vaati. – Se, että Maire jäi luokalleen, oli isästä tietysti paljon pahempaa kuin että hän oli oppinut isälleen makeilemaan, milloin esimerkiksi tahtoi rahaa johonkin Severiltä, joka on tullut yhä tarkemmaksi rahasta, siinäkin suhteessa sukuunsa muuttuen. Maire makeili, ja isä antoi – edes hänelle: ei voinut vastustaa lasta, hentoa, siroa ja herttaista. Mutta niin on Severi itse opettanut kaunottaren alun ehkä pahempaan päin kuin Julia hänelle usein totta puhumalla.

Ja kuitenkin: eikö Juliasta ole paikallaan, että Maire pääsisi maailmalle jo hyvin varhain? Ehkä hän itse oppisi pitämään silmänsä auki, ei olisi sellainen kuin Julia. Mairesta tulisi rikas. Jos hän oppisi pitämään silmänsä auki, ei hänen ainakaan köyhyyden vuoksi olisi pakko ottaa muuta kuin sellainen mies, jota hän rakastaa. Ehkä Maire olisi äitiään onnellisempi!

Mutta tyttären menettäminen on kuitenkin tehnyt Julia Oljemarkin elämän kaikkein lohduttomimmaksi.

22

Paljon tuntee Julia Ihander tällaisina sielullisen ahdistuksen hetkinä kadottaneensa, kun joutui Oljemarkien sukuun: kun kohtalo möi hänet arkipäiväiseen, tuskallisen täsmälliseen, pikkumaiseen, jopa abnormiin. Näiden hetkien jälkeen hän kyllä katuu arvosteluaan, koska Oljemarkit ovat erinomaisen kunniallista sukua, olleet sitä ammoiset ajat, sillä suku on sangen vanhaa. Mutta koskaan ei ole kuulunut siinä olleen mitään erikoista, fantasialle perustuvaa, vapaata. Erikoisella ei Julia juuri tarkoita mitään kuuluisuutta, ei mitään sellaisia lahjoja, jotka saavuttavat mainetta ja kunniaa, vaan hän rakastaisi ehkä kaikkein mieluimmin persoonallista erikoisuutta, hiljaisten kaipuittensa seuraamisesta onnellisia ihmisiä. – Oljemarkit ovat aina olleet virkamiehiä, enimmäkseen tuomareita. Asianajajiksi ei heistä ole, siihen he ovat liian kunniallisia; eikä Julia asianajajia kunnioitakaan, mutta se ammatti olisi toki vapaampaa, jonkinlaista omaa vastuuta vaativaa; ja saattaneehan advokaattikin joskus olla kunniallinen, jopa uhrautuva, sen Julia tietää: hän ei arvioi ihmisiä ammattien tai kansanluokkien mukaan. Niin, kokonainen liuta tuomareita on Oljemarkeissa ollut, tuomareita sukupolvesta toiseen, kihlakunnan tuomareita, ja mitä kaikkia titteleitä tuomareilla lieneekään! Tuomareita, pormestareita, eräitä pankinjohtajia: rahallisesti ja muutenkin varsin lujalle pohjalle perustettuja ammatteja; niihin Oljemarkit ovat pyrkineet, ja helppo on heidän ollut niihin päästä jo sukunsa vanhuuden ja arvon nojalla. Ja tuollaisiin sukunsa virkoihin kerran päästyään ovat he pysyneet niissä tanakasti: ovat ne ansainneet kunniallisuudellaan, mallikelpoisella säntillisyydellään ja intohimottomalla, jäykällä, hiljaisella ahkeruudellaan. – Enimmäkseen tuomareita! Joskus pappi, pankinjohtaja-poikkeuslajin lisäksi, jopa kerran piispa: Julian miehen isä. Piispa: korkein arvo koko suvussa. Piispa; mutta mitä tittelit Julialle merkitsevät? Tiettävästi hän osaisi piispaakin kunnioittaa, jos piispa olisi hyvä ihminen; mutta eivätkö vähän kaikki virka-arvot, etenkin korkeimmat, ole todellisesta, hiljaisesta kristillisyydestä syrjään vetäytymistä; ja eivätkö juuri korkeammat kirkonmiehet, kuten tuokin vanhan pappilan sotarovasti, tehneet Julian isänkin päiviä tuskallisiksi?

Ainoaakaan sotilasta ei suvussa ole ollut, paitsi tietysti tavallisia sotamiehiä, eikä alkeita taiteellisiin taipumuksiin, sillä Oljemarkit eivät osaa esimerkiksi laulaa, ja jos yrittävät, laulavat aina väärin: heillä ei ole korvaa yhdelläkään, ketä Julia on tavannut. Niinikään eivät Oljemarkit ole olleet liikemiehiä; ainoastaan joku suurissa liikkeissä palveleva konttoristi on heissä nähty, sivuhyppy ja poikkeus sekin, ja Oljemarkeista ikävänlainen poikkeus, tuo pienipalkkainen konttoristi: suvun vaistot liikemiesalalla olisivat vaatineet ainakin pankinjohtajaa, ja pelkästään sitä. Poikkeuksia siis konttoristi ja piispa. Ja vielä kolmas syrjähyppy, kun Severi Oljemarkista, piispan pojasta tuli lääkäri, ensimmäinen suvussaan; omituista, kai jonkinlainen rappeutumisen ilmaus: suku on niin vanhaa ja yleensä omassa veressään pysynyttä, sitä juuri mesallianseilla uudistamatta.

Severi Oljemark on ankaran kunniallinen mies, rehellinen, velvollisuutensa täyttävä kuin koko hänen sukunsa. Tuo suvun kunniallisuus, rehellisyys, arvo! Julia on kuullut välistä hiiskuttavan eräästä petturista Oljemarkien suvussa, – petturista, kuten häntä kutsutaan. Hän oli ollut juuri se konttoristi: oli kavaltanut liikkeen rahaa, – ei suurta summaa, – ja näki pakolliseksi lähteä merille. Merille hän katosi, sinne kuoli, kai hukkui. Hänestä ei esimerkiksi Severi koskaan tahdo puhua, ja jos erehdyksessä tai pakosta puhuu, tekee sen lyhyesti ja tuomiten, väheksyvästi. Konttoristi on hänelle ikäänkuin suvun mätämuna, josta ei tiedä, halveksiako vai ihmetellä häntä: surkuteltava olento, joka vaihtaa elämänsä varmalla maaperällä myrskyiseen mereen, ja vaihtaa lapsellisesti näpistelemällä! Julia ajattelee, että luonnollisesti ei sekään Oljemark olisi voinut kavaltaa muuten kuin hiukan näpistämällä, pienen summan. Ja siitä sai hän, pohjaltaan kunnon nuorukainen, niin katkeran kolahduksen sydämeensä, ettei koskaan Suomeen palannut. Hän oli Juliasta syvintä osanottoa herättävin koko Oljemarkien suvussa, tuo toisten armotta hylkäämä tai ihmettelemä tahi pilkkaama, onneton, unohdettu surun lapsi.

Severi oli ja on heimossaan oma poikkeuksensa. Suvun ihailema nuorukaisena ja nytkin, kuten jotakin hienoa poikkeusta sopii ihailla. Jopa eräiden suvun naisten jumaloimakin. Hän on – ja oli varsinkin nuorempana – kohtalaisilla lääkärinlahjoilla varustettu, ei suinkaan harvinainen kyky, ei mikään uuden keksijä. Mutta omana poikkeuksenaan hän on varmaankin degeneroitunut: hermostunut äärimmäiseen asti, sitä hermostuneempi, mitä vanhemmaksi tulee, kuoreensa sulkeutuva, siis sielulliselta rakenteeltaan heikko, kuten Julia myöntää itsensäkin olevan, mutta heikko itsekkäällä, tyrannimaisella tavalla, osaten kasvattaa heikolle sielulleen kilpikonnankuoren, kun se taas Julialta mielestään puuttuu.

Aikoinaan, silloin, kun Julia tutustui Severi Oljemarkiin, oli nuorukainen ollut vapaa ja iloinen: käytöksessään sovinnaisen vapaa, suvaitseva, oli sallinut ja nauttinutkin joskus pikarin viiniä, oli osannut sukkeluuksiakin, jopa kaksimielisyyksiä, tosin kai muilta tovereiltaan oppimiansa. Sellainen vapaus oli lisännyt kunnioitusta, jota Julia tunsi hänen korutonta ulkoasuaan ja rauhallista, ikäänkuin hänelle helppoa ahkeruuttaan kohtaan. Anteliaskin hän oli ollut, muillekin paitsi Julialle, jonka jalkojen juureen hän laski vilpittömästi kaiken suuren perintöomaisuutensa; ja hieno oli hän luonteeltaan silloin: ei komeillut rahoillaan tai käyttänyt niitä väärin, kuten siihen aikaan nuorten tapa oli, paljon enemmän kuin nykyisin. Altis ja auttavainen hän oli tovereilleen; harvemmin köyhille, piti näet köyhää itseänsä melkein aina syypäänä asemaansa: miksi ei se tai se ihminen tehnyt uutterammin työtä, tai tyytynyt vähempään, taikka ollut järkevämpi? Severi kohteli epäonnistuneita jo silloin jonkinlaisella ivalla; ajatteli niitä, jotka kompastuvat oman luonteensa heikkouksiin, kummastellen, tai piti rappiolle joutuneita välttämättömyytenä, jolle ei lähimmäinen voisi mitään. Sellainen oli Severi nuorena: rehellinen, suoraan silmiin katsova, hiukan iloinenkin; puhdas, siisti, säntillinen, mutta jo kylmähkö.

Mutta avioliiton lyhyinä vuosina on hän nopeasti muuttunut. Järkevä hän kyllä on nykyäänkin; ja käytökseltään ulkomaailman silmissä moitteeton; rehellinen, usein vakaumuksestaan tinkimätön: uhrautuisi luultavasti suuren vakaumuksen puolesta. Mutta Oljemarkien tavallinen sielunrauha, jota ei tarvitse ulkopuolisilla keinoilla luoda, valtiasmainen lempeys, jota voisi sanoa virkamiehyydeksi, on kadonnut. Häneen on varmaan päässyt joitakin Oljemarkeille vieraita ominaisuuksia. Mistä, mahdotonta ymmärtää! Eikö sekin anteliaisuus, joka oli ilmennyt hänessä etenkin nuorena ja välistä myöhemminkin, koskien tosin yleensä verrattain vähäisiä summia, eikö se ollut tunkeutunut häneen jostakin muualta? Eikö se ollut hänelle varsin liikaa: sellaista keveyttä ja vapautta, joita vastaan suvun kantaveri sitten on noussut? Liikaa vapautta heikolle, järkevälle, ainaista samanlaista rauhaa tai työtä tahtovalle verelle? Nuorempana, vielä avioliitossa, Severi maistoi joskus viiniä, josta Julia erittäin pitäisi, Julia, äitinsä tytär siinäkin suhteessa, ja myöskin isänsä tytär sellainen kuin isä oli ollut nuorempana. Niin, katsos vain Severiä: siihen aikaan hän maistoi viiniä ja tupakoi; mutta yhtäkkiä hänestä tuli joka suhteessa raitis! Viinit ja tupakan kielsi hän itseltään siksi, että tunsi sydämensä niistä hiukan rasittuvan, tai pelkästään senkin tähden, että sanoi sellaisen päätöksen olevan järkevää; ja hän on sitten pitänyt päätöksensä: horjumatta, itsepintaisesti, koskaan edes yrittämättä langeta. Helppoahan Severin on pitää päätöksensä, ajattelee Julia. Miksi helppoa? Koska Oljemarkeissa ei ole milloinkaan ollut muita intohimoja kuin säntilisyys. Julia ei lue intohimoksi sitä, että muutamat suvun nuorukaiset – muutamat, eivät suinkaan kaikki, sillä puhdasta se suku on, – ovat eläneet yhden tai pari ylioppilasvuotta kevytmielisesti, pääkaupungin tarjoilijattarien kanssa esimerkiksi; järkevän kevytmielisesti, siis varoen itseään katunaisilta tai ainakin taudeilta. Yleensä puhtaina nuorina naimisiin kiiruhdettuaan ovat he kyllä pysyneet sittemmin puhtaina, moitteettomina, uskollisina. Mutta nuokin, jotka siten nuorempina huikentelivat, tekivätkö he sen intohimosta vai järkevyydestä?

Severillä ei ole ollut seikkailuja senkään vertaa kuin joillakin suvun heikommilla; siinäkin suhteessa hän on Juliasta ikäänkuin vailla mielenkiintoa elämää kohtaan.

Raitis kaikin puolin on Severi Oljemark nykyään, moitteeton, säntillisesti virkansa hoitava. Mutta muusta hän ei välitäkään kuin säntillisyydestä koko elämässä: täsmälleen ylös vuoteesta; vaatteet, joiden on oltava tarkoin kunnossa, ylle; sitten pieni aamiainen, ja sitten sairaiden vastaanotto juuri totuttuina aikoina: minuutilleen ovet auki. Jopa tuntunee Severistä sellainen sairas, jonka tauti on niin mutkallinen ja vie tutkiessa niin paljon aikaa, ettei häntä saada ajoissa poistumaan lääkärin luota, melkein rikolliselta. Ainakin Severi on alkanut niitä usein ivailla: mitä auttaa heitä tutkia? Kun ihminen kuolee, niin kuolee. Ja kaikista tutkittavista olisi aina päästävä vanhojen, totuttujen lääkärikirjojen mukaan, samojen, jotka osaten Severi Oljemark aikoinaan suoritti tutkintonsa. Uudet teokset, lääketieteen edistysaskeleet, ovat hänestä aivan epäilyttäviä, ja varmaan hermostuttavia. Uusiaikaiset kilpailijat sitä mukaa joskus suorastaan vihattavia: sellainen on kuhnetohtori Ruusunen. Tuttua, säännöllistä kaipaa Severi yhä enemmän. Työtunneilta säännöllisesti päivälliselle; sitten hiukan kävelylle, jopa joskus lisäksi Suomalaiseen Seuraan, nykyäänkin vielä, ja tunti illallisen jälkeen levolle. Suomalaisessa Seurassa kävi hän muinoin ahkerammin; oli silloin suuresti innostunut puolueasioista ja puolueensa aatteista, niin innostunut, että oli tärkeimpiä henkilöitä, kun kaupunkiin hommattiin suomalaista sanomalehteä, sitä, joka nyt vieläkin elää, Rolf Idellin hoidossa. Mutta ensimmäinen lehtiyritys meni nurin, ja Severi Oljemark sai maksaa kuluista parhaan osan. Ja Suomalaisessa Seurassakin täytyi hänen hellittää kukkarostaan takuita eräiden hulttioiden puolesta. Ne takuut eivät olleet suuria, mutta takuuseen ei Severi enää koskaan mene, eikä sanomalehtiä kannattamaan tai muihin rahoja kysyviin yhteishommiin. Vekseleihin hän ei koskaan piirrä nimeään. Hän oppi nopeasti ja vähästä! Rahallisten ansain pelko poliittisen katkeroitumisen, epäuskon ja epätoivon lisäksi: se osaltaan pitäneekin häntä nykyisin melkein poissa Suomalaisen Seuran yrityksistä. Siitä, että ensimmäinen suomalainen lehti meni nurin, – nyt on lehti uudella taloudellisella perustalla, – syytettiin myöskin Severiä, kuten muitakin; mutta erikoisesti hän otti syytökset korviinsa ja sulkeutui suomalaisten hommista syrjään. Tuskin lähtee hän joskus iltamiin.

Kuitenkin hän on vielä intreseerattu politiikasta, – Juliasta iloinen ilmiö, – sillä tavoin, että tahtoo lukea lehdistä uutisia ja kuulla joidenkuiden merkkihenkilöiden otaksumia, sellaisten kuin esimerkiksi Rolf Idellin. Mutta saatuaan tietonsa hän jälleen sulkeutuu, on pessimistinen. Millään seurain tai yhdistysten yrityksillä ei hänen mielestään enää pelastuta Venäjän painostuksesta. Maan ulkonainen hätä synkistää Severiä entistä pahemmaksi. Jonkun kanssa tuokion puheltuaan hän vetäytyy jälleen yksilölliseen kuoreensa, täsmälliseen virkatyöhönsä, ja tilastotutkimukseensa, jonka hän on keksinyt itselleen, samoin kuin Julia kukkasensa ja puutarhansa. Kuivaan jokapäiväisyyteensä! Vaatia ruokansa, juomansa; torua Juliaa, jos siinä suhteessa jokin erehdys sattuu; lukea sanomalehtensä; jutella politiikan lisäksi naapureista, kun on kuullut heistä kaupungilla käydessään tai talon vierailta jotakin uutta, ja jutella heistä ikäänkuin voitoniloisesti, jos he ovat hairahtuneet, kylmästi ja pitäen hairahtuneita typerinä; – sitten mennä iltatyöhönsä, tilastolappujen ääreen, ja lopulta nukkumaan määrätyiksi tunneiksi. Sielullisen ahdistuksen, epätoivonsa hetkinä Julia ajattelee kapinoiden: –Ja hänelle, hänelle on minun hyväilyt annettava, kuten ruoka ja terveellinen yöjuomakin valmistettava.

Sellainen on Julian hiljainen koti, joka nyt on lapsetonkin.

Julia säälii ja koettaa ymmärtää Severiä, mutta...!

Mikä koti! Millaiseksi on Severi sen tehnyt: riistänyt Mairen häneltä!

Koti sellainen kuin varmaan kaikkien Oljemarkien koti on ollut; huonekaluissa ja talouskapineissa paljon jaloudellaan arvokkaita niinkuin vanhaan sukuun pakostakin on täytynyt tulla: jokin mahonkinen lipasto, jokin kullattu peilipöytä, hopeiset kandelaaberit jne. Mutta kaikki mauttomien rinnalla. Eikä Severi anna hävittää mauttomia: ne ovat sukuesineitä, ja kelpaavat Severille; sitä kelpaamista Julia ei aivan kunnioita. Mahdotonta on sovitella kauniita ja arvokkaita rumien kanssa sointumaan. Julia myöntää tosin itselleen, että turhuutta on tavoitella sitä kotoista viihdyttävyyttä, jota hän kaipaisi; sillä voisihan rikas käyttää varansa parempaankin kuin kaunisteluun: sitä tulisi käyttää ihmisten hyväksi, puutteen poistamiseen köyhien keskuudesta. Mutta eihän Severi paljon köyhistä välitä. Eivätkä autetut olekaan aina hyvillään avusta: eivät ole kiitollisia. Hänellä on omat kokemuksensa eräistä köyhistäkin: hän on käynyt heitä auttamassa, – säästäen heille omista pukurahoistaan, – ja useimmat heistä ovat jotakin saatuaan vaatineet lisää; tai arvostelleet lahjoja, jopa sepittäneet lahjoittajasta narrillisia juttuja, jos hän on ollut avomielinen, puhunut heille omista suruistaan, pienemmistä tietysti. Mitä he sitten olisivat sanoneet, jos hän olisi paljastanut koko sydämensä, rikkaan ihmisen huolet. Vaatia lisää, arvostella, kannattaisiko rikkaan antaa vielä parempaa: pilkkaako kansa hyvyyttä? Onko hyvyys siitä tyhmyyttä? Onko Severi siinä suhteessa oikeassa, ilman kokemuksia? Ei ole Julialla enää oikein kansaakaan. Ja koti on Severistä valmis, täydellinen, siitä ei puutu mitään.

Omituista: postimestari Mölsé, tuo hupaisan lauhkea, mutta liian kuumaverinen juovuksissa, se ensin opetti Julian arvostelemaan kotiaan, puhumalla, millaista tavatonta hän, Mölsé, kodilta toivoisi. Se arvostelu heräsi Juliassa silloin, kun Maire täytyi panna Helsinkiin kouluun. Julia ajattelee nyt paljon kotiaan; ei pidä siitä, ja rakastaa kuitenkin sitä. Onhan se koti hänen huolensa nähnyt; kuten tuttava on tuokin uusiaikainen kaappi, jonka päällä sirot kandelaaberit ojentelevat mutkaisia käsivarsiaan, tai salin sohva, joka ei tahtonut sopeutua, eikä sopeudu, minnekään, tai istumisesta vaaleaksi kulunut keinutuoli kullatun peilipöydän vieressä. Mutta hän on koettanut tehdä kotinsa kodikkaaksi. Siksi hän ei tiedä, mitä hän siinä rakastaa, mitä ei, – mitä noista esineistä, joita hän miltei pelkäsi, kun näki ne ensin Severin isän kotona, juhlallisesti ja arvokkaasti sijoitettuina, mutta keskenään riidellen. Nyt – onko hän niihinkin perehtynyt, sopeutunut kuin johonkin välttämättömään? Julian oma huone on kuin vastapainona muulle. Se on äärimmäisen yksinkertainen, tuskin siinä on huonekaluja laisinkaan; sänky niin kapea kuin kerrotaan olevan luostarien nunnakammioissa; ainoastaan pieni, paikoin kullattu rokokookaappi on siinä ylellisyyttä, ja kukkaset, jotka ikkunalla levittävät kukkiessaan epäterveellistä huumaansa.

23

Rouva Oljemark ja insinööri Tistelberg eivät tavanneet muutamaan aikaan. Kaikki oli kaupungissa ennallaan. Oskar Klingstedtistä ja kadonneista koulupojista oli vähän lakattu puhumasta.

Mutta sitten alettiin jutella, jonkin ajan kuluttua taas entistä enemmän, puutarhuri Sutelinin tytöstä, ja tavalla, joka sai Juliankin pistäytymään Sutelinilla, toivossa auttaa, ei uteliaisuudesta. –Sutelinin talo kaupungin reunalla on huonossa hoidossa ja ränsistynyt. Se on ollut aikoinaan maalattu keltaiseksi, mutta väri on karissut pois, joten se näyttää mustalta ja homeiselta. Aitaa ei rakennuksen ympärillä ole, mutta vanha portiksi aiottu paikka kuitenkin patsaineen, ja toisen patsaan vieressä lepää pino mätäneviä hirsiä. Kauempana pihalla jälleen kierrättää kulkijaa kasa olkia, sinne tänne hajonneena; sitten on tiellä ruiskukannu tai korvo, ja lopuksi ruostunut rullaäes.

Melkein keskelle pihaa on kyhätty navetta, josta leviää kitkerä haju ja jonka lähelle on availtu kukkamaita, rikkaruohon ja pääsiäisliljojen kilpakenttiä.

Vanhoista hirsistä kyhätty navetta aiheutuu siitä, että Sutelin harjoittaa nykyään varsinaisen ammattinsa ohella myöskin karjanhoitoa, maidon, voin ja juuston myyntiä. Kauppaliikkeen tapaisena on perheellä keittiö.

Keittiön portailla, jonne näkyy kolme ansaria tai lasiruuduilla katettua taimilavaa ja niitä alempana kaalismaa, siellä estävät tulijain askeleita luudat, lapiot ja luutturievut, joita on levitetty portaitten kaiteille. Keittiö on jaettu kahteen osastoon, väliaitana tiski, jonka takana maitoa myydään, ja vieressä hyllyt, joilla kotitekoisia juustoja pidetään, kesällä kärpästen suosimia juustoja.

Tiskin takana ähkii tavallisesti rouva Sutelin maito- ja kermamitat kädessä, tavattoman lihava ja lyhyt nainen, lihavuuttaan keinumalla kulkeva. Joskus siellä tapaa itse puutarhurinkin, lyhyen, vantteran miehen, jolla on punainen naama, hatara, omituisen hieno ja kihara tukka ja melkein aina sikari kynsissä. Lapsistakin näkee välistä toisen, tuon Ester-nimisen pikku tytön, mutta nykyään harvemmin kuin vielä menneenä vuonna.

Tausta keittiöstä kuuluu kotiin eikä yleisölle, kaikenlaisine sekaisin heitettyine rojuineen. Hellalla porisee miltei joka hetki kahvipannu, ahkeran avioparin työhönkiihottaja, jopa usein, kiireimpien hommien lomassa, ainoa ravitsija. Sisäovesta, joka paukahtelee yhtä mittaa, etenkin lasten siitä edestakaisin rientäessä, näkee ruoka- ja makuuhuoneeseen: näkee ruokapöydän, jossa kärpäsillä on talvellakin tekemistä, sillä melkein kaiken päivää siinä on ainakin sokeria ja muutama vehnäskönttä, sekä valtavan rautasängyn, vuode peittämättömänä, levällään. Tuon huoneen seinillä on väripainoskuvia, leninkejä, housuja, paperikukkia, sanomalehtiä, laskuja, samoin kuin pöydälläkin ja lipaston päällä. Siellä nukkuvat isä, äiti ja poika, nimeltään Jalo Julku, mutta tytär pienessä, kapeassa lokerossa, jota sanotaan saliksi: pienikokoinen Ester alkaa näet jo tulla tyttöikään.

Tänä myöhäissyksyn päivänä, – surkeantuntuisena päivänä, sillä on satanut räntää, ja pihaa peittää lumensekainen sohjo ja räystäät tippuvat pitkin pituuttaan kylmää vettä, – käy Sutelinin keittiössä erimoinen rähinä, muuten vanhastaan tuttu niille kaupunkilaisille, jotka tilaavat sieltä maitoa ja ostavat voita ja juustoa; enimmäkseen vähävaraisia nuo kauppatutut ovat. Puutarhuri itse siellä rähisee, yksikseen, vaikka ei huoneessa yksinään ollen: sillä kun hän on oikein kiihtyneellä päällä, oikein punainen, ei hänen vaimonsakaan uskalla edes valittaa, saati sitten väittää vastaan, sen vähemmin lapset, joista poika nyt seisoo selin ikkunan edessä, ja tyttö istuu tuolilla halkolaatikon vieressä, uppiniskaisena, ylimielisenä, nenä pystyssä. Eikä Sutelin välitä vieraistaan, kun hän oikein pauhaa; ei nytkään, vaimonsa mittaillessa voita ostajalle ja kääriessä sitä hiljaa huokaillen paperiin, silmissään äärimmilleen rasittunut, tuskallinen ilme.

"Sinun ei tarvitse puolustaa sisartasi! Sinun ei tarvitse, mokoma mies!" huutaa Sutelin täyttä kurkkua Jalo Julkulle, niin kiivaasti, että tukka hänen päässään värisee; hän seisoo tiskin vieressä, syrjittäin ostajiin, puhuen pojalleen, ja lyö raivoissaan nyrkillään tiskiin, lyö kerran, lyö toisen: rahat tiskillä hyppivät koholla. "Sinun, Jalo, ei tarvitse puhua mitään. Sinä pidät turpasi kiinni, mokoma merirosvo! Minä se olen, joka tässä ja täällä vastaan tyttärestäni. Sinusta ei ole hänen vartijakseen."

"Ei Ester ole sellaista tehnyt", huokaa rouva Sutelin viimein, puhuen hiljaa, ikäänkuin pelkästään ostajalle.

"Minä nyljen elävältä Laina Suomelan", karjuu itse Sutelin. "Mitä asiaa hänellä oli tänne tulla! Koskaan hän ei meiltä osta, mutta juoruja kuljettaa. Trulli hän on, trulli! Valheita! Minä haastan hänet vastaamaan kunnianloukkauksesta. Neiti Suomela on porvari: hän tietysti luulee, että siitä, joka kuuluu sosialisteihin, voi juosta juttelemassa mitä tahansa. Mutta minä näytän, kaikille! Ester – eihän Ester ole sellainen? Niin ... minä kasvatan itse lapseni..."

Utelias ostaja, erään asioitsijan piika, tiedustelee, mistä on nyt kysymys. Herra Sutelin on väsynyt ärjymisestään, jota on saattanut jo kauankin kestää; hän vain kiroilee vastaukseksi, kiroaa kimeästi ja katkerasti ja pusertelee polttavaa otsaansa, vapisee ja ähkii. Rouva Sutelinkin voihkii; ja yhtäkkiä, kun mies on vaiennut, purkautuu hänenkin suustaan haukkiminen, samalla kun silmät hänen myhkyisen otsansa alla kipenöivät ja kyräilevät, purkautuu sähisevinä sanoina:

"Neiti Laina Suomela! Suomettarelainen! Nylkeä hänet pitäisi... Antaa hänelle sellainen potku, että... Keksii sekin! Se itse se kantaa juorukonttia! Ja sitten tulee meille neuvomaan: ii-ii! Entä vielä tohtorinna Oljemark! Se rouvahan se kaikissa tölleissä luutii..."

"Tämä ei ole mikään tölli", oikaisee herra Sutelin. "Talo tämä on ... omalla, rehellisellä työllä hankittu talo. Ja kovalla työllä! Minä olen tehnyt työtä! Kunpa lapset olisivat sellaisia kuin isä. Mutta ei. Toista oli Sutelien suku, Sudellit! Heitä on ollut arvoviroissakin, juuri niin, näitä Sudelinejä." Ostajalle hän selittää: "Sellainen on nimemme ollut satoja vuosia, vaikka minä olen sitä muuttanut suomalaisemmaksi. Niin, Loviisassa poliisikomisaariuksena palvellut Sudell on saanut keisarillisen mitalinkin. Kunnian väkeä olemme aina olleet... Ja nyt häväistään! Meidän Esteriä!"

"Hyh, rouva Oljemark", myhähti rouva Sutelin, jatkaen omaa ajatustaan. "On se kuljeksinut jonkin herran kanssa ennenkin, lehtorin, ja nykyään insinööri Tistelbergin, sen seipään. Mutta mitä, Herran nimessä, on neiti Suomelalla tässä asiassa? Vanhapiika! Kunhan tekisi itse lapsia ... sitten voisi opettaa muita lapsia kasvattamaan. Niin, niin", jänkkäsi rouva Sutelin, "hän kuuli muka kaupungilla puhuttavan pahaa Esteristä. Meidän Esteristä!" Viimeiset sanat tulivat itkevällä äänellä. "No, miten sen olette kuullut? kysyin minä. Mistä sen kuulit, sano? Mutta eipäs kelvannut sanoa. Mistä hän sen olisi kuullut. Tietysti Holmbergin akalta, rouva Holmbergilta, joka meitä aina syö; jonka mielestä Sutelinit ovat kaupungin suurimpia roistoja; joka haukkuu meitä sioiksi, kun hänen miehensä nyt on päässyt terveyslautakunnassa – pikkulain tarkastajan arvoon. Hahaa: kurkistelkoon nyt sellaisiin paikkoihin! Varmaan se viisas vanhapiika on kuullut vain tältä tarkastajatar Holmbergilta, että meidän Esterin luona kävisi miehiä! Herra Jumala siunatkoon! Herra Jumala! Postimestari ja ... ja ... Herra Jumala!"

Rouva Sutelin itki.

Puutarhuri Sutelin joutui uudestaan raivoon, kun kuuli vaimonsa toistavan tarinaa, niin se häneen koski. Jälleen hän lensi punaiseksi, imi sikariaan, kopisti nyrkkiään tiskiin, menipä hellan luoksekin ja takoi sitä siihen, ärjyi tyttärelleen Esterille:

"Se on vale! Raaka, kirottu vale. Sellainen sinä et ole, Ester, vaikka sinut monasti kyllä potkaisisin kotoa kadulle. Sillä oikea lapsi sinä et ole. Sinä et tahdo muistaa, miten minä olen saanut sinun tähtesi tehdä työtä, sinun ja Jalo Julkun, ja niin te palkitsette minut! Etkö ole nähnyt, miten minä teen työtä! Pilkkoiseen pimeään asti illalla, ja rankkasateessakin viljelyksillä. Ja Jalo Julkukin se vain makaa: sitä te osaatte, nykyaikaiset lapset. Ja kumminkin minä olen kasvattanut teidät! Te olette saaneet opetusta enemmän kuin moni muu, enemmän kuin aikoinaan minä; jos minä olisin niin paljon saanut, olisi minusta tullut herra, sen minä takaan..."

"Jopahan!" sanoo Ester. "Kenraali kai..."

"Kenraali!" toistaa Sutelin ällistyen, ja hänen harvat hiuksensa karkaavat pystyyn katkerasta vimmasta. Hän alkaa taas ärjyä, kaikki mahdolliset kirosanat etsien, toinen toistaan karkeampia:

"Suu kiinni. Häpeäisit, Ester! Että sinä uskallatkin! Mitä sinä olet? Koulua olet saanut käydä; yhteiskoulua pidetään nykyään kaikkein parhaana kasvatuslaitoksena ... mutta humbugi se kai on, koska tytöistä kasvaa tuollaisia. Ja pojista ämmiä, kuten tuo Jalo. Iso mies: leikkii puusapeleilla. Minä poltan ne sapelit, usko minua, Jalo. Minä katkon ne, ja katkon päähäsi. Minä ajan sinut pois kotoa. Saat mennä. Ja sinä, Ester, et myöskään pysynyt koulussa, etkä tahdo mitään tehdä: auttaa vanhempiasi, jotka teitä elättävät ja saavat raataa päivät ja yöt tähtenne, sinä Ester!"

Rouva Sutelin oli jälleen vaiti. Mies huusi ja ilmaisi koko asian ostajille, joita tosin ei ollut lisäytynyt monta, mutta kyllin halukkaita tiedoille. Sutelin sanoi tehneensä enemmän kuin moni muu isä lastensa kasvattamiseksi. Ja se olikin totta. Hän, hellästi lapsiaan rakastava isä, joka oli ylpeä heidän pienimmistäkin avuistaan ja ansioistaan, oli pannut sekä poikansa että tyttärensä kouluun. Mutta kolme vuotta koulua käytyään erosi Jalo Julku koulusta, jäädessään toiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle. Isä arveli, että kenties se olisikin parempi, onhan rautateillä vakava toimeentulo. Ja kun poika oli sattunut joutumaan yhteiskouluun vähän liian myöhään, pitkän matkaa toisella kymmenellä ollessaan, niin pääsikin hän harjoittelijaksi yhden vuoden kotona laiskoteltuaan, – harjoittelijaksi ei rautateille, vaan telegrafiin. Sieltä erosi hän kumminkin parin kuukauden päästä sillä syyllä, että telegrafi oli nykyään niin venäläistytetty, ettei kunnon suomalainen julkeaisi siinä kuitenkaan palvella. Sitten oleskeli Jalo Julku jälleen kotosalla, auttoi isäänsä puutarhassa, alakuloisena ja happamin mielin. Sitä teki hän, kunnes rupesi laulajaksi kaupungin Työväenyhdistykselle, kuplettilaulajaksi. Nyt riitti hänellä kotona, pikku Esterin avulla, tekopartojen sommittelua ja koreiden pukujen ompelemista, joihin tarpeisiin isän oli annettava rahaa. Isä ahersi ja teki rahaa. Ja kaikissa työväen iltamissa kävi Sutelinin perhe katselemassa esiintyvää poikaansa. Ja itse Sutelin alkoi kehua kaupungillakin, iloisesti nauraen, että heidän Jalo Julkullaan oli hyvät laululahjat:

"Musigaaliset lahjat."

Ne lahjat oli Sutelin huomannut pojassaan jo lapsena, kun Jalo Julku oli niin hyvin matkinut koiria tai pientä vuohta; niin merkilliseltä oli kuulunut, kun lapsi oli portailta määkinyt kaulaansa naputellen:

"Bää-ää-ää-ää!"

Sutelinin mielestä oli heidän suvussaan ollut jo ennenkin taiteellisia lahjoja. Mielellään antoi hän nyt Jalolle ja pikku Esterille rahoja heidän hommiinsa.

Ester, nuorempi, oli ollut suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla. Ja siihen hän jäi: ei tahtonut enää kouluun. Vanhemmilla, omin voimin maailmassa taistelleilla ja alinomaiseen työhön tottuneilla, ei ollut aikaa häntä estellä, jos ei taitoakaan eikä tietoja kouluasioista: ajan vei maailmansodan alkupuoli ja hetki, jolloin täytyi puuhata rikastuakseen, sillä silloin saattoi rikastua. Ester jäi koulusta kotiin. Hän tahtoi parin vuoden kuluttua näyttelijäksi, ja hänestäkin tuli statisti Työväenyhdistyksen harvoihin näytäntöihin. Nyt hän alkoi ommella, harsia, liimailla kulta- ja hopeapapereita, ja ostella silkin ja sametin kappaleita. Oikein hyvin hän oppi ompelemaan, ajattelivat Sutelinin vanhukset. Ja kuinka soma oli Ester varsinkin kun hän ompelutti itselleen näytäntöihin pukuja ompelijattarilla. Ester oli todellakin pikku neiti, alkoi tulla neidiksi! Huippaili kaupungilla, edestakaisin Ankeriasta eli Sisiliskon pyrstöä. Ja Jalo Julku kuljeksi toisaalla.

Vanhukset tekivät kotona työtä, mies otsansa hiessä, kaalismailla tai navetassa, vaimo vieläkin kuumemmassa hommassa: hellan ääressä juustoa keittäen, tai lönkytellen hänkin siitä navettaan, ansareille tai kaalismaille, vilustumisesta välittämättä, ja taas sisälle, lonkissaan ja sydämessään pistokset ja lihavuuden kivut, kolotukset ja ahdistukset, jotka painoivat hänet vähän väliä tautivuoteelle, turvautumaan väkevään kahviin, ei lääkäreihin, sillä hankalia ja vastenmielisiä olivat lääkärien neuvot: hänen olisi pitänyt elää kasviksilla kuin sika tai herrasväet. Navetassa ja keittiössä autteli mies Kristiina-rouvaa, ahkeraa vaimoa ahkera mies. Kolme oli heillä lehmää, joita he yhdessä syöttivät, lypsivät. Vuorotellen nähtiin heidät pihalla likaämpäreitä kantamassa, miehellä sikari suussa, vuorotellen mustaa kahviaan keittämässä. Kilpaa vaimonsa kanssa herra Sutelin kärsi rasituksesta ja vilustumisesta johtuvat päänsäryt ja välistä kuumeetkin. Afääri kävi hyvin, sodan jatkuessa yhä paremmin. Ainoa harmi oli herra Sutelinilla tuo Jalo Julku, joka pian oli kuusitoistavuotias, mutta juoksi metsissä pikkupoikain kanssa tai purjehti talvisin lahden puhtaaksi lakaistulla jäällä luistimista ja parista äitinsä lakanasta tekemällään jahdilla, sisaren ottaessa nyt tanssitunteja erään ruotsalaisen leskirouvan luona.

"Oikein hienon ruotsalaisen rouvan, aatelisen von Lindroosin", sanoi puutarhuri Sutelin. Hän oli kyllä ankara suomenmielinen, niin sosialistiksi kuin lukeutuikin, mutta eihän silti tarvinnut vihata ruotsalaisista niitä, jotka olivat todella hyviä.

Ester oli luopunut Työväenyhdistyksen näyttämöltä ja aikoi nyt tanssijattareksi. Jalo Julku samaten, mutta varvastanssijaksi, hän oli siihen mielestään sopivampi. Ja yhä kalliimmiksi aineiltaan tulivat Esterin vaatteet; milloin toi hän kaupungilta komean kapan, milloin pitsejä, tai kantoi suuren hatun, joka oli ollut hyvin halpa. Mutta hatusta tulikin sitten puodista iso lasku, ja samoin pitseistä ja kapoista. Sutelin suuttui ja leppyi. Mutta kerran huomasi hän, että häneltä oli kadonnut rahoja siitä pahvilaatikosta, johon hän ja Kristiina niitä panivat puodissa kauppoja tehdessään ja jota aina, kun keittiö pantiin kiinni, pidettiin makuuhuoneessa, nurkassa tuolilla. Ester myönsi, että hän oli tarvinnut niitä rahoja, pari sataa markkaa. Sutelinin raivo ja ärjymiset olivat suuret; mutta pian hän asian unhotti, samoin kuin kassalaatikkonsa tuolille, ja teki työtä kahta ankarammin.

Ja nyt oli neiti Suomela, tuo yhteiskoulun opettajatar, Esterin entinen opettaja, tullut kertomaan, että puhuttiin Esteristä vallan hirvittäviä. "Siveyden vartija, vanhapiika!" pilkkaa rouva Sutelin neiti Suomelaa, miehen kertoessa tapahtumaa ostajille. Niin, Laina Suomela oli sanonut leviteltävän huhua, että jotkut olivat nähneet Esterin ikkunan alla tuoreita miehen saappaiden jälkiä, ja kalossien jälkiä! Sutelin vaati opettajatar Suomelaa ilmaisemaan, kuka sellaista oli kaupungilla jutellut. Mutta eipäs sopinut ilmaista; vastasi vain, että jotkut sitä juttelivat. Sutelin vei neiti Suomelan heti tarkastukselle Esterinsä ikkunan alle, sydämessään kauhistus, tuska, katkeruus, isänviha ja pelko; mutta, Jumalan kiitos, ei siellä ollut saappaan jälkiä savessa, sen voi neiti Suomela itse nähdä. Sutelin ei Esteristä sellaista uskonut. Ilkeää juorua: sen voi neiti Suomela vakuuttaa noille pahansisuisille Sutelinin naapureille. Ja neiti Suomela poistui, kehottaen Sutelineja pitämään silmänsä auki, varmuuden vuoksi; sanoi joutuneensa tänne ainoastaan sattumalta: kun oli mennyt tästä ohitse tavallisella voimistelukävelyllään, piti hän velvollisuutenaan, koska rakasti ahkeria kunnon ihmisiä, ilmoittaa heille, mikä kunnoton vaara nykyisenä pahenevana aikana saattoi liukkaalla maailman polulla kohdata.

"Varokoon itse itseään liukastumasta!" huutaa rouva Sutelin yhä katkerana, loukattuna. "Voi se olla hänellekin jokin kompastus tarjolla!"

"Mutta Ester ei ole kompastunut", väittää herra Sutelin yhä samaa asiaa. "Kyllä minä Esterin tunnen! Tai jos ... minä tapan sinut, Ester, jos jotakin sellaista hiukankin huomaan! Sinä tiedät, että Aleksander Sutelinin uhkaukset eivät ole sitä ... eivät ole leikkiä. Nyt, koreasti, sinä alat tehdä työtä! On jo aika! Sinä autat äitiäsi lypsyssä..."

"Eikös sianhoidossa", ivailee Ester. Heillä on nyt sikakin, ensi kertaa viime keväänä kasvuun pantu.

"Niin juuri, sianhoidossa!" karjuu Sutelin. "Itse sinä syöt sianlihaa..."

"Ja lihotan itseni. Eikö isä ymmärrä ... tanssia minä tahdon. Ja kaikenlaista muuta..."

"Kuinka sinä sanot?" huutaa Sutelin. "Nyt koko maailma saa kuulla, että minä sinut hylkään. Saat mennä Kastematosi häntään, siellä kuitenkin oleksit! Saat murtaa sydämeni, vanhempiesi sydämen. Saat ajaa minut hammasta purren hautaan. Huono lapsi sinä olet, kelvottomia heittiöitä te molemmat!"

"No sitten me mennään kanssa, Ester ja minä!" sanoo ikkunan luota poikakin, Jalo Julku. "Kun ei kotona anneta rauhaa, niin meri kutsuu. Ja Ester..."

"Mitä Ester?" huutaa puutarhuri.

"Esteristä tulee tanssijatar. Sitten näette, kun hän Helsingissä... Ja Pariisissa vielä Salomena. Ja kantaa teidän päätänne vadissa, sydämetön isä", lopettaa poika katkerana.

Tämä kalahtaa Suteliniin. Tämä on jo liikaa. Hänen katkeruutensa muuttuu yhtäkkiä haikeaksi.

"Menkää!" huutaa hän lyhyesti. "Tule, Kristiina, tule pois! Antaa heidän mennä. He eivät tiedä, mitä he tekevät."

Ostajat lähtevät naurahdellen, ja rouva Sutelin seuraa miestään, joka on yhtäkkiä kadonnut keittiöstä. Makuuhuoneessa hervahtaa Sutelin tuolille istumaan, kumaraisena, väsyneenä, työstä kangistuneet kädet riipuksissa. Siinä hän istuu vaiti, hengittää raskaasti, tuijottaa. Vaimo silittelee hänen hapsiaan. Sutelin valittaa:

"Siihen taitavat mennä lapset. Eivät tottele. Sellaisia raakoja uhkauksia! Päätämme – vadissa! Enkö ole heitä neuvonut...? Emmekö ole heitä kasvattaneet. Ja heitä varten olemme tehneet työtä ... niin kovasti! Tyhjästä olemme alkaneet; tämä talo on maksanut meille verta, ei pelkästään hikeä."

Köyhä puutarhurin renki oli Sutelin ollut Loviisassa. Siihen aikaan oli hän ollut nimeltään Johansson: sitten, tänne muutettuaan, muutti hän nimensäkin, ensi Sutelaksi, koska hän oli mielestään työssä, ja syönnissäkin, oikea susi, ja koska nimien suomalaistuttaminen oli silloin yleinen tapa. Kun hän sitten vaurastui, tuntui hänestä Sutelin, tai joskus Sudelin, nimenä hienommalta. Loviisassa hän oli tavannut Kristiinankin isäntänsä luona palveluksessa. Olivat mielistyneet toisiinsa, ja rakastavat toisiaan yhä hellästi. Monta ponnistusta ovat yhdessä kestäneet. Asuivat ensin vuokralla tässä samassa talossa, säästäen kolikko kolikolta, kooten yhteiseen pesään. Tuli sitten heille onnen aika, tämä maailmansota. Heillä oli yksi lehmä. Maito ja voi kallistuivat nopeasti. Juusto rupesi kelpaamaan vähän huonompana kuin ennen. Ja kaalitkin alkoivat jotakin kukkaroon tuottaa. Sitä paitsi salli tilaisuus nyt gulassata messinkirojulla, tinalla, vanhoilla säkeillä, jos jollakin. Niin tuli Sutelineista yhtäkkiä miltei rikkaita. Lehmiä lisää, rahaa pankissa, ja talo heidän omansa. Hyvää ja onnellista olisi nyt kaikki, ellei varsinkin tuo Ester, – tällainen häpeä, koko kaupunki huutaa.

"Ei se voi olla totta!" lohduttelee rouva Kristiina Sutelin. "Minun Esterini, niin nokkela, viisas... Ja lapsi!"

"Jota minä pienenä makuutin rintaani vasten", valittaa herra Sutelin. "Mutta silmällä täytyy pitää. Minä naulaan hänen ikkunansa kiinni, ja sanon hänelle ja Jalo Julkulle kovat sanat. Ellei Jalo Julku rupea ahkeraksi, saa hän mennä vaikka virolaiseen perunajaalaan..."

"Jeesus siunatkoon!" huudahtaa rouva. "Hyh, merellä on miinoja! Hukkuu. Ei, ei niin."

"Hukkukoon. Mutta merille sanoi tahtovansa. Minne hän pääsisi. Eipäs pääse poika, haha. Edes Viron jaaloja ei nykyään kulje. Mutta joutaisi hukkua, uittaa itseään. Niin ymmärtäisi, mitä kunnon isä hänelle merkitsee. Ja Esterin ikkunan minä..."

"Niin ei ainakaan kaupungin rakeilla ole haukkumista", sanoo rouva Sutelin.

"Kuules, yhtenä yönä minä olin kuulevinani siellä jotakin. Kaalinvarkaita ne kai olivat... Kelpaa nyt ihmisille Aleksanderin kaalit. En, en minä Esteristä sellaista voi uskoa, hänen silmänsäkin ovat niin... On lapsi ... uppiniskainen..."

"Niin, niin on. Ja kenenkäpä muun tämä olisi kuin Holmbergin akan juonia? Minä sanon hänelle vielä, – en tervehdi häntä. Mutta mennään nyt puuhiimme. Lehmäraukat jäivät lypsämättä tässä touhussa. Oih, voih, en jaksaisi. Autathan minua, vain ylös tuolista, Santer!"

"Autan omaa muoriani", vastaa Sutelin. Aviopuolisot nousevat. Keittiöstä ovat lapset lähteneet. Ulko-ovi on auki. Satelee yhä räntää. Vanhukset vetävät jalkaansa saappaita, ylleen palttoita. Hakevat kiulujaan pöydän alta. Pojan merirosvosapeli pistää jollakin peltisakarallaan Sutelinia käteen, niin että hän sadattelee ja heittää esineen toiseen nurkkaan. Lyhtyyn tulta, ja sitten taarustaa pari navetalle, kummallisen näköisinä: rouva kuin paksu vaatekasa, ja molemmilla päässä huivi, miehellä sidottuna ikäänkuin vanteeksi pään ympärille: päänsärkynsä vuoksi hän sen niin sitoo, ettei tuuli pääsisi korviin. Lehmät ja sika tervehtivät heitä röhisten, Sutelinin riemuksi ja ylpeydeksi: hän läiskäyttää kädellään sikaansa selkään, koettelee sen vatsaakin, nauraa, ja menee sitten lehmän luo, asettuu sen alle ja alkaa lempeitä pakisten lypsää. Vaimo hyväilee ja lypsää toista lehmää. Sutelinin nenää siinä vielä syyhyttää; täytyy tyrkkiä sieraimia kovasti: sellainen virkistää kuin nuuska. Sian kirpeä haju lienee pannut nenää syyhyttämään. Hän raastaa sieraimiaan, ja juttelee:

"Mutta siasta lähtee ainakin kolme tuhatta, ja sen porsaista lisää: sata markkaa kappaleelta. Ennen sai possuja viidellä markalla..."

"Vai niin! Niitä sai ilmaiseksi", huudahtaa vaimo. "Siellä kotipuolessa annettiin niistä suutarinmarkka tai neula, että kauppa olisi ollut kauppa, muuten ei porsas olisi elänyt, sanottiin..."

"Ja nyt niistä saa jo sata markkaa kappaleelta, hehehe", nauraa Sutelin, riemuiten, hillittömästi, onnellisena.

24

Kun Sutelinin vanhukset puhelivat keskenään ruoka- ja makuuhuoneessa, lähti Ester saattamaan veljeään kaupungille. Jalo Julku vihastui näet isäänsä kovasti, vihastui lopullisesti siitä, mitä hän on kauan pitänyt vanhempiensa, etenkin isän, tyranniutena häntä ja siskoa kohtaan. Hän työnsi hatun päähänsä ja päätti toteuttaa aikeensa, jota hän jo usein oli sisarensa kanssa pohtinut. Matkalla Ester, – pieneksi häntä yhä sanotaan, mutta kokoonsa nähden hänellä kyllä on jo ikääkin – yhytti häntä ja palasi sitten kotiin. Hän puolestaan vastaisi vanhempiensa haukkumisiin kipakasti; eikä hän omissa hommissaan mitään pahaa aavistanut. Rouva ja herra Sutelin olivat navetassa, Ester pääsikin ilman muuta omaan huoneeseensa, lukitsi oven sisältä ja oli kuin ainakin kotonaan.

Salissa oli sekaisin perheen vaatteita, veljen naamareita ja leluja, Esterin tanssipukuja, tavallisesti hylättyjä heti kun valmistuivat, kaikenmoista rojua, kukkanen ruukussaan lattialla ja muutamia kirjoja huiskin haiskin pöydällä ja tuoleilla. Ester raivasi itselleen yhden tuolin tyhjäksi, samoin kulman pyöreästä pöydästä, kaivoi sängystään patjojen välistä suuren konttorikirjan ja kuljetti sen pöydälle. Ryhtyi puuhaan musteella ja kynällä. Se oli mustilla kansilla varustettu konttorikirja, nurkat ja selkä vahvistetut harmaalla kankaalla. Ihan uusi konttorikirja; neliskulmainen paperiläiskä sen kannessa oli vielä puhdas ja siihen oli Ester tekstannut: Reskontra. Suojuslehdelle kirjan sisään oli tyttö kirjoittanut omalla heiluvalla käsialallaan: Ester Sudell. Ensimmäiselle varsinaisista lehdistä, joiden yläkulmissa oli suuret painetut numerot ja joiden reunat olivat varustetut kultaisilla aakkosilla, oli sukaistu vasemmalle puolelle "Debet" ja oikealle "Kredit". Nyt otti tyttö sormiinsa kynän ja kirjoitti Debet-puolelle postimestari Mölsän nimen. Nimen jälkeen lisäsi hän: Leviaattani. Sitten hän mietti, veti tämän nimen poikki musteella viivoja ristiin rastiin, tuhersi muutamia toisia nimiä, ja uudestaan Leevi Mölsän nimen, merkiten sen kohdalle vastakkaiselle sivulle: "Toi kilon omenoita."

Ester oli pieni, kitukasvuinen. Usein hän sairasteli, vilustuen juoksennellessaan, mutta ei välittänyt itsestään enempää kuin vanhemmatkaan hänen nuhistaan tai kuumeistaan. Hänen tukkansa oli miltei musta, kuten isän, kihartava ja ohut. Iho oli keltaisen samea kuin rouva Sutelininkin.

Nyt oli hänellä uusi sukkela homma mielessä, tuo konttorikirja. Siihen hän nyt merkitsi lisää nimiä, valoa lamppuun sytyttämättä: tuskin erotti hän enää omaa kirjoitustaan, lehtien ruudukoita ei yhtään.

Mutta sen tehtyään lähtisi hän uuteen seuraan, Birger Bengelssonin luokse. Siellä näkisi hän runoilija Kyösti Keretinkin, ja sinne oli kutsuttu myöskin se vanha veitikka Leevi Mölsä, tietysti. Ester aikoi jo sulkea kirjansa, mutta piirsikin sitten Bengelssonin ja Kyösti Keretin nimen siihen, ja niiden jälkeen kysymysmerkit.

Pikku Ester ajatteli, että hänestä tulisi jotakin suurta, suuri tanssijatar, tai jotain semmoista. Aivan niinkuin kerrottiin noissa kirjoissakin, joita hän oli lukenut, ja lukenut aikaisin: suurista naisista, miljonäärilordeista, seikkailijoista. Ja paitsi näitä suomen kielellä ilmestyneitä jännitysromaaneja oli hän hankkinut muutamia ruotsalaisia ja eräitä saksalaisiakin kertomuksia. Saksaa hän ei tosin ymmärtänyt, mutta olipahan hänellä edes pari saksalaista kirjaa.

Usein kävi Sutelineilla, enimmäkseen vain kuljeksiakseen, isompia tyttöjä Blöckerin olutpanimolta tai naisia Klingstedtin sahalta. Lukeutuivathan Sutelinitkin, etenkin itse Sutelin, sosialisteihin. Ja paitsi että rouva Kristiina Sutelin oli suustaan leveä, – tavaton haukkumaan sellaisia naapureitaan, joita piti vihamiehinään, ja ne olivat useimmiten sellaisia, jotka olivat jollakin tavoin menestyneet, ja yleensäkin kaupunkilaisia, – paitsi että rouva Sutelin puhui kaikkien kuullen mitä tahansa, lisäsivät nuo tehtaannaisetkin Esterin tietoja. Ja vielä enemmän ne lisääntyivät, kun hän alkoi juosta työväentalolla. Siellä vasta oli tietäviä tyttöjä – ja kehittyneitä poikia. Siellä kuuli Ester paljon salaperäistä. Ja siellä hän tapasi myöskin Blöckerin kaljatehtaan kuskin. Miten se oikein kävi, ei Ester tiedä; hän pitää sitä sukkelana, aikaihmisen tekona, mutta salaa sitä kuitenkin muilta, paitsi eräiltä tehtaantytöiltä, – salaa Jalo Julkultakin.

Mutta tuon kuskin nimi on merkitty ensimmäiseksi hänen uuteen konttorikirjaansa.

Ester himoitsee olla Salome, Kleopatra, mikä tahansa sellainen kuin kaikki tuossa saksalaisessa kirjassa, hänen kirjoistaan suloisimmassa, jonka kannessa ja sisällä on kuvia nuorukaisista, jotka polvistuvat kuningattariensa jalkoihin. Mahtavien miesten valtiatar hän tahtoo olla. Miehet kantavat hänelle uhriaan, ken mitäkin. Mutta rahoilla, jos hän niitä alkaa saada, aikoo hän ostaa itselleen kaikenmoista: onhan typerä isä jo monesti nalkuttanut hänelle rahojen tuhlaamisesta. Naiset tarvitsevat rahaa. Mutta enemmän kuin rahaa rakastavat he elämää.

Äskettäin kaupungilla kierrellessään kuuli Ester, että Birger Bengelsson on paljon kokenut poika, sellainen oikea mies, käynyt Pariisissa, ja siellä jotakin tehnyt. Ester meni heti Bengelssonin kotiin, ja tapasi hänet omalla puolellaan: hän asuu kivirakennuksessa, omassa kamarissaan, johon on eri sisäänkäytävä. Birger nauroi hänelle veitikkamaisesti, ja kutsui hänet täksi illaksi luokseen pieniin kekkereihin, joihin tulisi muun muassa runoilija Kerettikin. Birger sanoi tahtovansa nähdä, miten Ester tanssii.

Esterin toiveet ovatkin perusteltuja. Bengelsson tahtoi häntä tosiaankin tulemaan luokseen. Miksi hän ei olisi tahtonut: silläkin tavalla voi ärsyttää pikkukaupunkilaisia, tuhmia poroporvareita. Ja onhan Birgerin suurin ilo ärsyttää ihmisiä, tehdä heille älykkäitä ilkeyksiä, joista he suuttuvat.

Hänen huvinsa on muun puutteessa tutkia tätejään, "fastereita", kun he tulevat hänen kotiinsa vieraisille. Hän usuttaa heitä toistensa kimppuun: kuiskaa salaa jollekin tädille erikseen, että tuo toinen fasteri on puhunut muka hänestä sitä tai sitä pahaa. Sitten houkuttelee hän toisen tädin jollakin tavoin syrjään ja kertoo hänelle, mitä ilkeyttä muka tuo äskeinen on hänestä puhunut. Samoin ärsytellään kolmas ja neljäskin täti. Sitten istuvat kaikki tädit yhdessä kahvipöydässä; hetki jäykkyyttä, karsaita silmäyksiä, ja yhtäkkiä syttyy ilmisota, tulinen sanasota, salaviittauksineen, julkiotteluineen. Birger nauraa, se vintiö; niin hän typeriä kiusaa, se tekee heille hyvää.

Ei ole kauan siitä, kun hän tahtoi tehdä kasvattavaa hyvää runoilija Kyösti Keretille.

"On ikävää, on epäkohta, että niin etevällä taiteilijalla kuin sinulla, Kyösti, on yksinkertainen vaimo", sanoi hän Keretille, mennen hakemaan hänet kanssaan kävelylle. Se tapahtui heti noiden kansanopistojuhlien jälkeen, tuskin päivä siitä yöstä, jonka hän oli ryyppinyt Keretin kotona iltaman loputtua. "Vaimo, jolla on rahaa, mutta ei anna sinun niitä käyttää! Mitä varten on raha, ellei ihminen sillä jotakin tee, uhraa sitä kauneudelle, runoudelle, taiteelle!" Ja kauan juteltuaan antoi Birger vapauttavan neuvon: "Luovu hänestä, ota uusi nainen, mutta älä vaimoa; onhan tässäkin kaupungissa naisia!"

Bengelsson teki sitten piakkoin Keretin erään sairaanhoitajattaren tutuksi. Tuo naisveitikka oli kihloissa jonkun teologin kanssa, joka asui Helsingissä, luki yliopistossa. Teologi kuului olevan hiukan hihhulismiin kallistuvainen: kukin näinä sekavina aikoina hätääntyi etsimään pelastusta jollakin erikoisella tavalla. Ja sulhasen vaikutuksesta oli neidistä itsestäänkin tullut innokas hihhuli. Mutta Keretti, joka oli vieläkin kaunis ja jolla oli rahaakin, – Bengelsson hankki hänelle vekseleillä, joita milloin mikin Birgerin tuttu tunnusti, sillä Birger sanoi, ettei hänen oma nimensä käynyt, – Keretti käänsi sairaanhoitajattaren piankin hihhulismista todelliseen pakanuuteen: sanoi lyöneensä papin laudalta niin että pamahti. Tosiaan kihlaus purkaantui, ja Keretti seurusteli nyt sairaanhoitajattaren kanssa. Useimmiten oli myöskin Birger seurassa, milloin Seurahuoneella, milloin Birgerin kotona, ja lopulta Keretin kotona. Nuori rouva Keretti oli loukkaantunut, kauhuissaan. Viimein päätti hän lähteä lapsineen takaisin Helsinkiin, elättää itse siellä henkensä ja poikansa.

Birger Bengelsson kertoo tästä kepposestaan varsinkin läheisimmille tuttavilleen:

"Kamala idiootti tuo Keretti. Ja tämä tekee hänelle hyvää: saakoon kokea maailmassa muutakin kuin avioliiton tylsyyttä. Minä olen koettanut tehdä hänestä miestä. Pitäisi vieläkin häntä narrata!"

Ja kun Ester Sutelin, Birgerille ennestään tuntematon, yhtäkkiä tuli hänen luokseen visiitille, ja Birger oli hetken häntä hiljaa katsellut ja nähnyt, mikä hän oli laatuaan, nimittäin tylsä, mutta kuitenkin tyttö, jolla oli piru nahassa, siis tavallaan viisas, – kun Ester tuli visiitille, niin päätti Birger narrata Kerettiä Esterilläkin. Sairaanhoitajatar, johon Birger oli Keretin tutustuttanut, olikin Birgeristä aivan liian kiltti ja hellä sellaiselle kuin Keretille. Menisivät vielä naimisiin! Sairaanhoitajatar uhrasi jo kaiken palkkansakin Keretille, ja uhrasi maineensa: aivan samoin kuin entinen vaimo, vieläpä alttiimmin! Oli sillä onni, tuolla Keretillä! Ja sairaanhoitajatar oli Birgeristä koko sievä nainen; hän kelpasi muillekin miehille kuin Keretille, oikeille viisaille miehille.

– Antaa Kyöstin nyt hölmötellä tämän pikku idiootin kanssa: sotkea suhteensa sairaanhoitajattareen, ajattelee Birger Bengelsson järjestäessään paperilyhtyjä kattoon ja pulloja pöydälle. Siinä on pirtusta tehtyä, naisille sopivaa viiniä. – Antaa hölmötellä ja sotkea. Siitä sotkusta on tuleva itku ja hammastenkiristys rakastajattarelle, helppo unohdus hupakolle naiselle. Ja Keretti siitä vain viisastuu. Kyösti tarvitsee viisastuakseen Mefistonsa!

Tänä iltana ovat nuo kekkerit. Hurjat, hupsut ja narrilliset niiden pitää olla, oikeinpa kuin Pariisissa.

Vaivaisen pieni Ester oli Birgerin ihmeeksi sanonut, että hänpä hommaisi niihin kekkereihin mukaan postimestarinkin, parhaan ystävänsä. Birger onki Esteriltä lisää tietoja, ja huomasi, että postimestari ja tyttö olivat todellakin ällistyttävän läheisiä ystäviä; se oli Birgerille naurun ja ilon aihe; mielellään hän suostui Esterin ehdotukseen.

Nyt alkaa Ester pukeutua Salomeksi noihin juhliin, nopeasti ja pimeässä, etteivät ukko ja äiti viereisessä huoneessa mitään huomaisi.

Sääli, ettei Jalo Julku päässyt siskon mukaan: mutta hänellähän on tärkeitä asioita kaupungilla: hän aikoo lähteä Saksaan jääkäriksi.

Niin, Jalo Julku on mennyt toimittaja Rolf Idellin puheille. Hän oli päättänyt lopultakin poistua kotoa, niin suuttunut ja loukkautunut on hän isänsä haukkumisista ja äitinsä joutavista itkuista. Miksi eivät vanhemmat anna hänen olla rauhassa, miltei aikamiehen? Eivätkä anna siskonkaan alkaa flirttailla, kuten muut tytöt tekevät?

Toimittaja Rolf Idellistä olivat Jalo Julku ja Ester kuulleet, että hän oli perillä politiikasta. Kuulleet etenkin isältä: vaikka isä oli sosialisti, vastusti sotaa ja kiivaili sitä vastaan, myönsi hän, että nuorsuomalaisten lehti oli niissä asioissa oikeassa ja että Rolf Idell oli viisas mies. Nyt aikoi Jalo Julku kysyä Rolf Idelliltä, millä tavalla Saksaan päästäisiin. Olihan maisteri Klingstedt, jota huhuttiin jääkärivärvääjäksi, varmaankin mennyt sinne, mutta millä tavalla? Klingstedt oli tosiaan kaupungista poissa, yhtäkkiä kadonnut.

Kun Jalo Julku tuli nuorsuomalaisen lehden toimitukseen ja Rolf Idellin eteen, ja hermostunut Rolf viimein nosti päätäntänsä vihreän lampunvarjostimen valokehästä, tirkistellen poikaan kuin outoon ihmiseen ainakin, ja sai kohta kuulla hänen asiansa, kimposi nopeasti Idell pystyyn ja jätti paperinsa, joiden keskellä hän, laiha olento, oli kiemurrellut yli pöydän kuin mikä mato, nenä ja sormet sotakartoissa. Hän tiedusteli, ihmetteli kovasti nuoren Sutelinin aikomusta. Ja sitten alkoi hän, rystysillään pöydän reunaan lyöden, moittia Jalo Sutelinia, varoittaa häntä, todistaa hänelle vakuuttavasti, ettei Saksaan olisi mentävä, imperialistiseen ja sodanhimoiseen Saksaan, vapaan, kansanvaltaisen Suomen lapsen. Se hullutus täytyisi heittää, ellei muuta, niin jo senkin vuoksi että Saksa varmaan, aivan varmaan joutuisi tappiolle. Toimittaja selitti tarkasti, mistä syystä Saksa joutuisi tappiolle; mutta ei Jalo Julku hänen selityksiään ymmärtänyt. Lopuksi, arveli Rolf Idell, edestakaisin kuumassa huoneessa kävellen, että päinvastoin olisi parempi mennä vapaaehtoisena ympärysvaltoihin.

"Ryssän housuihinko siis?" kysyi Jalo Julku Sutelin.

"Niin, en juuri Venäjälle tahdo kehottaa. Sota itsessäänkin on kamalaa, voitettava paha, ja varsinkin ryssän armeijassa. Mutta varmaan olisi parempi joutua vaikkapa sinne ja siihen surulliseen kohtaloon, – surulliseen, muistakaa se: ehkä kaatumaan Karpaateilla, – kuin itsekkään Preussin apulaiseksi. Onneksi luulen, että sota pian loppuukin. Saksa ei voi kauan enää kestää. Ja jos lapsellinen seikkailuintonne ei mitenkään anna teille rauhaa, niin ehkäpä saatte Venäjällä sapelinne ja punaiset housunne sodassa käymättäkin."

"Venäjälle siis, harashoo!" huudahti nuori Sutelin.

Vieläkin varoitti toimittaja Idell häntä mokomasta aikeesta. Tiedusteli uudelleen, miksi hän tahtoi sotilasalalle. Kuulusteli hänen kotiolojaan aikaansa säästämättä; sanoi ymmärtävänsä häntä, mutta rukoili Jaloakin ymmärtämään vanhempiaan. Ja lupasi viimein tulla häntä kotiin katsomaan; sitä ennen ei Jalon pitäisi päättää mitään, ei lähteä minnekään.

Rolf Idell täytti aina lupauksensa; jo seuraavana päivänä hän meni puutarhuri Sutelinille. Hän huomasi Jalo Julkun kodissa tosin eräitä puutteita, mutta löi silti pojan aikomuksen leikiksi, koska koti kuitenkin kaikitenkin oli kelpo koti. Jalo Julkun piti hänen mielestään vain hoitaa kotonaan kaaliksia, tai ruveta palosotamieheksi, jos kiiltävää kypärää tahtoi: käviväthän saksalaisetkin sotaa kekäleillä, tulisuihkuilla ja tukehduttavilla kaasuilla. Esterinkin Rolf Idell silloin näki, katsoi häntä kummastellen, mutta unohti hänet pian, kun joutui juttelemaan politiikkaa itse puutarhurin kanssa. Kaksi tuntia hän puhui melkein yksinään, vuoroin seisten, istuen tai kävellen. Ja Sutelin kuunteli hartaasti. Heistä tuli hyvät ystävät, jos puutarhuri jo ennenkin oli ollut hänen tuntematon ystävänsä, koska Rolf Idell oli monilta mielipiteiltään sosialisti. Saksalaisia naurettiin, heidän tappiotaan odotettiin.

Sitten kävi Rolf Idell pari kertaa myöhemminkin Sutelineilla.

Mutta silloin oli Jalo Julku jo lähtenyt kotoa, Idellin suruksi, isän katkeruudeksi, äidin itkuksi ja Esterin ylpeydeksi; lähtenyt itsepäisesti, melkein karaten. Helsinkiin oli sanonut aikovansa, tarjoutuvansa vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Pahinta oli, että hän oli kirjoittanut Helsingistä joutuvansa Pietariin, nahkapoikien harjoituskentille. Nyt oli hän kai sinne jo joutunut, koska kirjeitä ei enää tullut. "Kurjuutta, kurjuutta saa Jalo kärsiä!" itki äiti. "Kärsiköön! Minä kiroan hänet!" huusi puutarhuri Sutelin. Ester nauroi: "Nyt Jalosta tulee jotakin..." "Kuin sinusta ... joka makaat puoleen päivään!" vastasi isä. "Et tee mitään, vain juokset. Minä ... tapan sinut! Ajan sinut kadulle."

Ester nytkytteli niskaansa salaperäisesti: "Isä on hupsu: kuinkapa minä minnekään pääsisin, kun isä on ollut niin viisas, että on naulannut kiinni ikkunankin."

Ullakon ja paloluukun kautta kiipesi tyttö illoin ulos, ja tuli takaisin aamulla samaa tietä. Mitäpä hän olisi pelännyt?

25

Birger Bengelsson, vilkas kauppiaanpoika, oli tähän aikaan, jolloin isänmaan kohtalo vaivutti mielet huoleen ja epätoivoon ja maailmansota teki ihmiset entistä nautinnonhaluisemmiksi, raaemmiksi ja veltommiksi, tuntuen meidänkin maahamme ja sen syrjäisimpiin sopukkoihin asti kuin loitto ukkonen, omituisena, ahdistavana ja rauhallisen työnilon lamaten, – Birger Bengelsson oli ikäänkuin viiri, joka pyörähtelee kaikkia tuulia ennustellen. Hän rienteli kaikkialla, puhui kaikille tutuilleen maailman politiikasta ja Suomen asiasta, viimeksimainitusta liioin välittämättä; puhui ja väitteli, todistaen intohimoisesti ja myrkyllisestikin, että hän oli aina oikeassa, kääntyi hänen mielipiteensä sitten miten milloinkin. Yleensä suosi hän ententeä ja kannatti Rolf Idelliä. Mutta hieno elämä, persoonallinen, älykäs elämä, oli hänelle kuitenkin aina paljon tärkeämpi kuin maailmanpolitiikan jännitys. Niinpä tänäkin iltana, jolloin hän oli järjestänyt luokseen juomakekkerit ja kutsunut niihin kirjailija Keretin ja erään toisenkin vieraan, joka oli hänen salaisuutensa ja yllätyksensä. Postimestarin oli pikku Ester luvannut kirjeellä kutsua.

Istuttiin Bengelssonin dublettihuoneistossa, laskettujen ikkunaverhojen takana. Birgerin isän, vakavamielisen hupsun, kuten Birger nauroi, ei tarvinnut tietää näistä kekkereistä mitään. Paperilyhty loi valoaan pöydälle, joka oli täynnä tavaraa: kahvikeittiö, leivoksia, karahveja, laseja, valokuvakopioita ulkomaalaisista mestarimaalauksista. Birger kaateli viinisekoitustaan ahkerasti varsinkin Keretille ja kehotteli häntä juomaan, yllytti ylimielisesti, ja neuvoi hänelle siinä ohella maailman miehen tapoja. Sutelinin tyttöäkin opetti hän hauskanpitoon, ja iski salassa silmää postimestarille, joka itsekin halusta maistoi, mutta hitaasti, eikä olisi kehottamalla vauhtia kumminkaan lisännyt. Birger oli alkanut tapansa mukaan politiikalla: hän tiesi, mitä maailmalla oli tulossa. Hän oli päässyt kaikesta perille Pariisissa, aivan varmaan; siellä niitä ohjaksia pidettiin käsissä, ja hän tunsi eräitä henkilöitä, jotka olivat aivan lähellä niitä, jotka ohjaksia hoitivat. Kuinka oli hän tullut noiden henkilöiden tuttavaksi? Hän oli, tietysti omasta aloitteestaan ja melkein yksinään, perustanut suurella tarmolla ja viekkaudella Pariisissa ranskalaisille pienen vapaaehtoisen Punaisen ristin osaston. Ensin oli häntä epäilty spioniksikin, mutta kun hänen kulttuuri-ihailunsa huomattiin, ihailtiin häntäkin. Niissä hommissa oli hän tietysti joutunut ranskalaisten sotaherrojen tuttavuuteen, ja tuota valtioviisasta keksintöään sai hän kiittää siitäkin, että hänet laskettiin Ranskasta palaamaan kotiin näinkin keskellä sotaa, ja laskettiin suurenmoisin kunnianosoituksin. Birgerillä oli ranskalainen mitalikin, ei luonnollisestikaan kunnialegioonan punaisessa nauhassa kannettava, mutta varsin läheinen sille. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan viitsinyt nousta paikaltaan ja kaivaa esille sitä takkiaan, jonka rintapielessä se oli: hän ei antanut paljon arvoa tuollaisille ulkonaisille kunnianosoituksille – näin huvitteluseurassa. Rintamallakin oli hän Ranskassa käväissyt, ja kertoi nyt saksalaisten julkeista ja typeristä hävitystöistä siellä: kokonaiset maakunnat oli ammuttu raunioiksi, metsät kaadeltu kranaateilla niin että oli mahdoton nähdä edes pienoista vesaa, kylät, kaupungit pyyhkäisty olemattomiin, sellaisetkin kulttuurin voittopatsaat kuin kirkot pommitettu soraläjiksi, ja aivan tarpeettomasti...

Näin puheli Birger kauan, selitteli syitä, todisteli, vakuutteli. Vastaanväittämistä ei ollut: väitteet hän kumosi lujasti, itsepäisesti, pilkallisestikin. Mutta kun Esterin kasvot alkoivat hehkua, hänen silmänsä älyttöminä kiiltää, ja hän poltti paperossin toisensa jälkeen, yskien ja nauraa tirskuen ja heitellen paperossejaan pitkin lattiaa, ja yhä villitymmin käytellen lasia ja pöllytellen sauhua, oli Birgeristä viisainta, että hän toimittaisi tanssinsa ajoissa, muutoin ei tanssista tulisi mitään. Ester oli varannut mukaansa hameen, jonka helmaan hän oli ommellut heliseviä pelimarkkoja, Seurahuoneella hankkimiaan, ja samanlaisilla helyillä koristetun tukkanauhan. Postimestari huokaili itsekseen, kun Birger varusteli Esteriä tanssimaan. Birger vei tytön sivuhuoneeseen pukeutumaan. Huokaillen ja totisena istui Leevi Mölsä, alas pöytään katsellen. Ester ilmestyi takaisin miesten joukkoon, ja hyppely alkoi. Huokaillen tyhjensi Mölsä lasinsa pohjaa myöten ja naurahti hiljaa. Ester sanoi tanssivansa Carmenia. Se oli jotakin merkillistä loikkaa. Ester lauloi itse Carmenia, ja Kyösti Kerettikin rupesi sitä hyräilemään: hän innostui ja jyrisytti pian toreadorin täydellä mahdilla, jäykästi ja hitaasti juhlalliseen sävyyn ja pateettisesta Sitten ylisti hän Carmenia, tanssia katsomatta; se oli hänestä maailman parhain, korkein sävellys, niin sanoo Nietzsche: siinä on elämänmyöntämistä, voimaa, uhmaa. Pitkälti puhui runoilija. Birger katseli häneen, ja vakuutti hänen olevan aivan oikeassa, sanoen:

"Uhmaa siinä on, uhmaa, eikä tuhmaa. Mutta katselehan nyt myöskin tanssijaa. Katso ihmislasta!"

Hän sieppasi Esterin, joka nyt lopetti, polvelleen ja suuteli häntä. Sitten työnsi hän tytön Keretille. Keretti naureskeli ällistyneenä. Postimestari nousi paikaltaan, käveli tuokion sinne tänne huoneessa ja katseli esineitä, joita Birger oli tuonut ulkomailta. Hienoiksi taide-esineiksi sanoi niitä Birger. Niissä oli jokin alaston veistos, jokin maljakko, joitakin teräspiirroksia. Sitten istahti Leevi Mölsä jälleen pöytään.

Kyösti Keretti oli ylimielinen. Huone alkoi tuntua hänestä kuumalta, valot paperilyhtyjen sisällä hehkuvilta, aavemaisilta. Birger Bengelsson kehui ja yllytti häntä. Keretti tahtoikin loistaa, – loistaa kylmästi kuin jalokivet Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuvassa". Elämä oli hänestä mahtia, voimaa, uhmaa. Aina hän himoitsi kauneutta, – rakasti kaunista valhetta yli totuuden. Mitä siitä, jos mies sortuisikin lopulta katuojaan, kuten Oscar Wilde, joka kuoli niin surkeana, ettei hänen tuskiensa syvyydelle ollut missään vertaa: hän oli kuitenkin elänyt ja sädehtinyt jalokivissä, kylmästi kuin talvinen kuura puissa tulipalopakkasella. Birger Bengelsson nauroi Keretille, ja yllytti yhä häntä, itsekin jo hieman räyhäten. Postimestari alkoi puhua, että näin oli hyvä olla, käytteli pulloja ahkerasti ja yllytti Kyösti Kerettiä rakkauteen, nauttien äitelistä sanoistaan, joilla hän sen teki.

Niin kului tunti ja toinenkin. Ovikello soi, Birger meni avaamaan, ja johti sisälle Kyösti Keretin sairaanhoitajattaren. Hetki oli tukala, Keretti hyväili juuri Esteriä pöhnäisen tavalla. Sairaanhoitajatar katseli pariin kalpeana. Mutta Birger osasi notkealla esiintymisellä kääntää asian leikiksi. Hän kehotteli neitiä muistamaan, mitä talossa oli tarjolla, kaatoi hänelle kahvia ja täytti hänelle lasin. Nykyään tuo neiti osasikin jo laseja ymmärtää, sen olivat Keretti ja Bengelsson hänelle opettaneet.

Keretti tuijotteli hetken sairaanhoitajattareen, mutta jatkoikin vain Esterin halailemista ja nousi ylös ja lauloi kumealla äänellä toreador-aariaa Carmenista. Birger vaiensi hänet, työnsi sohvalle istumaan. Ja nyt joutui puhe Carmenista härkätaisteluihin. Birger Bengelsson tunsi nekin, oli lukenut muutamia suuria teoksia siltä alalta: "Minä olen mies, jolle ei mikään inhimillinen saa olla vierasta", kehui hän. "Niinhän Goethe sanoo, – vai lieneekö se ollut Schiller?"

"Der Moraltrompeter von Seckingen!" mörähteli Keretti. "Niin kutsuu häntä Nietzsche ... aatteiden jalopeura."

Ester ahdisteli kovin Kerettiä.

Postimestari oli tekeytynyt ystäväksi sairaanhoitajattaren kanssa. Asettui rohkeasti häntä lähelle, yllytti ilkkuvasti häntä muistamaan lasiaan.

Birger Bengelsson puhui espanjalaisesta ylimyksellisyydestä, jota hän ihaili, puhui laajalti, innostuen, kiihtyenkin. Ja sitten Birger tahtoi näyttää, millä tavalla toreador torjuu härkää ja miten hän sen pistää kuoliaaksi. Hänen seinällään oli taulujen välissä floretti, muisto keskenjätetyn koulun ajalta, jota hän oli käynyt kaupungin ruotsalaisessa lyseossa, kunnes oli kuudennelta luokalta eronnut ruvetakseen isänsä liikettä hoitamaan. Liikemiestutkimuksissa oli hän käynyt Pariisissakin. Oli lähtenyt sinne juuri ennen maailmansodan syttymistä, eikä sodan aikana, ja päässyt sieltä tosiaan palaamaan kotiin. Nyt sivalsi Birger floretin seinältä ja näytteli näppäryyttään, pistellen tuolinselkään ja uuninluukun nuppiin. Härkä vain puuttui. Neiti sairaanhoitajatar olisi kyllä sopiva Carmen, joka katselisi sankarinsa taistelua lavalta.

"Kaapin päältä!" huudahti Ester ja alkoi pyrkiä vaatekaapin päälle. Birgerin ja postimestarin avulla hän sinne pääsikin, ja postimestari piteli häntä siellä tuokion kiinni. Kyösti Keretin kiskoi Birger käsipuolesta häräksi, jota vastaan hän, toreador, taistelisi. Huoneessa oli kuuma, Birger riisui takkinsa. Nyt alkoi taistelu. Leevi Mölsä kantoi Esterin takaisin sohvalle. Keretti ei osannut möyrytä eikä hyökätä. Hän pelkäsi Birgerin florettia: vaikka sen kärki oli säämiskällä ympäröity, saattoi se osua silmiin. Postimestarista oli nyt sairaanhoitajatar kaunis: kaunis oli nainen tällaisella onnellisella hetkellä. Birger kehotti Mölsää ja neitiä katselemaan taide-esineitä, joita hänen toisessa huoneessaan oli; hän itse kyllä pitäisi sillaikaa huolta härästä: voimistelu tekisi lihavalle Keretille hyvää. Birger piti kovaa ääntä, huusi komennussanoja niinkuin miekkailunopettaja, polki jalkaa, käski Kerettiä tuonne nurkkaan, josta hänen oli muka rynnättävä:

"Sinun täytyy puskea minua kohti pää alhaalla kuin oikea sonni ainakin, kuuletko, Keretti! Cornu, – cornichon. Ymmärrätkö mitä se on?"

Keretti möyrysi ja hyökkäili, Bengelsson nauroi ja pisteli häntä miekallaan.

Se oli sellainen vapaa juhla, jollaisia Birger sanoi pariisilaisten viettävän.

Ja seuraavina päivinä kertoi sitten Bengelsson kaikkialla, missä liikkui, entisille tutuilleen ja uusillekin, mikä suunnaton idiootti Keretti on. Sillaikaa kun toinen mies, jonka nimeä Birger ei tahtonut mainita, oli eilen ryöstänyt Keretin rakastajattaren, oli hän, Birger, pidättänyt Kerettiä. Ja miten! Tekemällä hänestä härän. Siinä hän mainitsi kuitenkin postimestarin, epähuomiossa, vaikkei olisi tahtonutkaan, sillä olihan Leevi Mölsä hänestä intelligentti mies, joka osasi elää! Nyt kasvaisi Kerettiä ihailleelle sairaanhoitajattarelle äly päähän, ja nyt aikoi Birger puolestaan seurustella hänen kanssaan: kehittää häntä. Keretistä ei se tyttö välittäisi enää yhtään, tuollaisesta härästä. Ja rouvansa kanssa oli Keretti jo auttamattomassa riidassa. – Mutta toinenkin intressantti tyttö tässä kaupungissa oli, iloinen, mutta hölmö, aivan sellainen kuin Pariisin kahviloissa: Sutelinin Esteri. Hänet tyrkkäisi Birger nyt Keretille. Leevi Mölsä oli kyllä narrannut Esteriä, tietysti pilallaan vehkeillyt sen kanssa, mutta...

Haikeasti katui Leevi Mölsä tätäkin juhlaa, tätä mielensä sekaannusta. Vaimoaan kohtaan, joka sai siitä kuulla kiertoteitse, pahansuovien ystävättärien suusta, oli hän entistä hellempi: hän tunsi itse vajonneensa yhä enemmän syntiin. Rouva Mölsä itki ja suri, mutta ei puhunut miehelleen mitään, vaipui vain kotielämässään entistä syvempään haluttomuuteen. Leevi Mölsä kävi kirkossa katumusta tekemässä, ja lankesi uudestaan: etsi juopotellessaan käsiinsä tuon veikeän sairaanhoitajattaren, tai tunkeusi Esterin huoneeseen. Ja Esterille oli hän hankkinut avaimen, joka sopi Sutelinin ulko-oveen.

26

Kaupungilla alettiin puhua paljon pienen Esterin kepposista, ja supista jotakin postimestarista ja muistakin henkilöistä, joilla muka olisi ollut tekemistä "Ester-jutussa", kuten asiaa ruvettiin nimittämään.

Isidor Tistelberg ihmetteli itsekseen:

– Omituista! Tällaistako on suurten maailmantapahtumien aika? Euroopassa taistellaan sotakentillä, Venäjä uhkaa kesken kaiken Suomen niellä, ja täällä: eletään miltei kuin ennenkin. Jutellaan touhukkaasti tuosta sairaalloisesta tytöstä, Leevi Mölsästä, tehtailija Blöckeristä, Kyösti Keretistä, ja se tiesi kenestä kaikista herroista. Leevi Mölsä on muka surkein koko joukossa, kaupunkilaisten yllätykseksi ja ällistykseksi; Blöcker kulkee vanhaa rappeutumisensa latua yhä alaspäin, ja Keretti on hylännyt kotinsa, juotuaan vaimonsa rahat, jopa hylännyt uuden morsiamensakin, ja renttuilee entistä veltommin, matkii Birger Bengelssonia jokaisella eleellään, sanallaan, yksinpä naurullaankin. Sellaisia asioita ajatellaan, ja maailmassa, siellä kaukana, miljoonat kaatuvat, kansain kohtaloista heitetään kuoleman arpaa. Täällä elellään; ja kiistellään: unohdetaan riitain vuoksi suuremmat asiat, joista nämäkin pienet ehkä aiheutuvat: ajan levottomasta tuskasta. Metsä piilottuu puiden tähden. Entä hän itse? Eikö hänkin kiintynyt ajatuksillaan Ester-juoruihin? Tietysti, sen myönsi hän itselleen. Mutta ei huomannut kiintyneensä niihin niin paljon, että hän, samalla kun asiaa inhoksui, ikäänkuin iloitsikin siitä: todistihan se taas muka oikeaksi porvarillisen surkeuden, matalan ja sairaalloisen hengentason, sillä ehdottomasti matalana hän sitä piti, vaistosta ja ulkonaisesta tottumuksesta. Hän ilkkui näitä rehjastelevia porvareita, ja surkutteli koko kaupunkia niinkuin se olisi ollut pelkästään heitä; ei ajatellut, että olihan siellä toki muitakin ihmisiä, kunniallisia ja tarkoin velvollisuutensa täyttäviä, paljon muitakin kuin nämä muutamat onnettomat, joista "Ester-jutun" yhteydessä pahaenteisesti puhuttiin.

Tistelberg kohotti pöyhkeillen päätänsä, ja kaipasi jotakin korkeampaa, puhtaampaa kuin se, mistä Ester-seikkailu oli ilmauksena.

Pari viikkoa kului hänen menemättä pyytämään Julia Oljemarkia kanssaan kävelylle. Kuitenkin oli ikäänkuin sanattomasti päätetty, että Tistelberg hakisi rouva Oljemarkin mukaansa, niin Tistelberg muisteli. Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi ollut sopimatonta, Julian miehenkin vuoksi.

Tistelberg oli viime retkellä omituisesti kiivaillut Juliaa vastaan. Nyt hän sitä katui. Miksi hän ei ollut antanut naisen rauhassa kertoa muistojaan, unelmiaan, ehkä kaipuutaan? Miksi hän oli sillä tavoin vähän väliä hyökännyt?

Ja kerran sitten Tistelberg näki merkillisen unen... Aina hän pilkkasi niitä, jotka uskoivat uniin.

Hänen kamarinsa sisustus insinööri Tarkkasen luona oli jäänyt tilapäiseksi. Mitäpä siitä nyt täydentämään: hän ei enää ollut varma, milloin haluaisi itsestäänkin muuttaa Tarkkaselta pois. Ikävää siellä oli hänen mielestään, varsinkin nyt, kun rouva oli tuonut sinne järkeilevän, tyhjästä saivartelevan hengen, oikean poroporvarillisen hengen. Ja pakko auttaisi hänen salaa herännyttä muuttohaluaan: talossa läheni iloinen perhetapaus, huoneisto oli ahdas, ja vuokralaisen olisi luonnollisesti ainakin tulevan vuoden alusta hankittava itselleen toinen asunto.

Kamarin sisustus oli tilapäinen, köyhä; siihen kuului vain rautasänky, tuoli ja suuri, maalaamaton piirustuspöytä huiskin haiskin heiteltyine papereineen, eipä paljon muuta.

Autiossa huoneessaan näki Tistelberg yöllä seuraavaa unta: lieneekö hän ollut tosiaan oikeassa unessa vai puolittain valveillaan, hän vain näki tyhjän huoneensa ja tuon yön. Oli hiljainen yö, koko kaupunki nukkui pikku touhuistaan. Luultavasti aamuyö. Kuutamo, niin kalpea, että sitä tuskin voi sanoa kuun valoksi, lepäili kamarin kalseilla seinillä. Tistelbergin hankkimat vihreät tapetit olivat nopeasti haalistuneet, kelmeäksi oli mennyt hänen mielivärinsä, luonnon väri, metsien väri.

Kuun hämärä hohde väikkyi tuossa hiljaisen kamarin seinämällä, joka näytti aivan tyhjältä, sillä siinä ei ollut ei tuoleja, pöytiä, ei mitään. Vain uuni häämötti nurkassa seinän vieressä.

Mutta jonkinmoisella lavalla, joka oli keskellä tuota seinämää tai keskellä permantoa, – paareilla tai ruumislavalla varmaankin, –lepäsi Julia Oljemark, kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja valkeat; hänen profiilinsa kaunis. Huulet, erikoisen kauniit, olivat nyt vakavat. Jokin verho peitti hänen ruumistaan päähän ja luultavasti käsiin asti; mutta jalkoterät näkyivät paljaina, lämpöisinä.

Tistelberg parahti unessaan ja heräsi. Hän katsahti huoneensa tyhjälle seinälle, näki ainoastaan hämärän valon, jota ei saattanut valoksi sanoa, tunsi yön hiljaisuuden, autiuden tunteen, omituisen tuskan; muisti nähneensä unta. Ja huomasi silmänsä kosteiksi. Ja hän valitti tuokion itsekseen, järkyttyneenä:

"Julia, Julia!"

Kummallisesti se uni järisytti hänen sieluaan. Sieluun hän ei uskonut, mutta ... mistä se uni oli tullut? Miksi juuri tällainen, niin –juhlallinen?

Päivän ja toisenkin Tistelberg sitä aprikoi.

Ja sitten hän ei enää voinut, ei jaksanut olla menemättä tohtorinna Oljemarkia tapaamaan: hänellä oli entistä ahdistavampi ikävä täällä. Nöyränä, ikäänkuin päästään pyörällä, hän sinne meni. Ja Julia huomasi kohta tuon nöyrän sävyn, hiljaisen ja alttiin, ja oli siitä tyytyväinen, jopa onnellinen, vaikkei Tistelberg, kun he sitten lähtivät kävelemään, untansa hänelle kertonut: sitä kertoa olisi ollut julkeaa, ja muutenkin mahdotonta, niin järkyttynyt oli hän vielä siitä; tukala olisi ollut siihen edes koskettaa.

Rouva Oljemark ei näiden viikkojen aikana ollut halunnutkaan kohdata Tistelbergiä, ja sattumakin oli kohtaamisen estänyt. Tai ehkäpä ei kävelytoveri hänestä välittänyt, kun ei viitsinyt tulla noutamaan? Alistuen oli Julia painunut tavallisiin arkisiin tehtäviinsä, yksitoikkoisiin, hänelle vuodesta toiseen tuttuihin. Niin, painunut jälleen ikäänkuin ikeensä alle, alinomaiseen polttavaan, hiljaiseen kipuunsa, koettaen sitä tukehduttaa tarpeettomallakin työllä: riennellen siellä ja siellä, lähtien sinne tai sinne, esimerkiksi kerran Sutelineille, ja sellaisillekin ostoksille, jotka olisivat olleet palvelusväen tehtäviä: ei hän palvelijoita niihin pyytänyt, vaan teki ne itse.

Siten touhutessaan oli hän tavannut kerran Rolf Idellin. Rolf oli hänellekin hyvä tuttu, oli ollut täällä kaksi vuotta, antausi helposti puheisiin miltei kaikkien ihmisten kanssa ja tuli heidän ystävikseen, jos he olivat ihanteellisia. Julia piti toimittaja Idellistä. Idell pysähtyi ihmisten kanssa pakinoimaan kaikkialla: pankeissa vekseleitä hoitaessaan, postikonttorissa, kadunkulmissa, aina pitkäksi aikaa, niin pitkäksi, että hänen rouvansa, joka lähti hänen mukaansa välistä kävelylle, saattoi syyllä valittaa ja uhkailla, ettei enää vasta lähtisi odottelemaan joka paikkaan takertuvaa miestään. Toimittaja puolusti itseään rouvalleen sillä, että hänen oli keskusteltava tärkeistä asioista: milloin oli joku tiedustellut häneltä sitä tai tätä poliittista asiaa, milloin joku toinen kaupungin laajenemisen mahdollisuuksia, joku taas ruokatarpeiden ja varsinkin kalan kallistumisen syitä ja miksi miinoja tänne lahden edustalle oli heitetty. Ja usein oli toimittajalla itselläänkin painavia asioita kohtaamilleen ihmisille. – Niinpä nyt rouva Oljemarkillekin: hän tahtoi puhua tohtorinnalle, jonka aavisti ja uskoi hyväksi ihmiseksi, Ester Sutelinista eli Sutelasta. Tiesihän tohtorinna asian? Rolf Idell kertoi hiljaa:

"Kaupungilla puhutaan, että jotkut tunnottomat herrat, juopotteleva postimestari Mölsä ja erikoinen ryyppykuningas Blöcker, olisivat pahoinpidelleet tyttöstä. Ja jotkut muutkin, – juorutaan. Tämä on tietysti meidänvälinen salaisuus, tohtorinna! Tyttö parka, jos niin on asia! Minä olen käynyt hänen kotonaan, erään toisen asian yhteydessä: kun tytön veli tahtoi välttämättä sotaan, tapattamaan itsensä. En voinut asialle mitään, sillä poika, ajatelkaas, karkasi kuitenkin! –Mutta tytön olen nähnyt. Hän on kyllä heikosti kasvatettu, mutta älykäs tyttö. Sääli, jos hänet annettaisiin turmella. Mahdotonta on, että hän vielä olisi turmeltunut, niin terveeltä ja näppärältä hän minusta vaikutti. Mutta tämän kaupungin juopot herrat, etenkin tuo möhömahainen Blöcker, turmelisivat kai tosiaan hänet. Nyt minulla on tällainen ehdotus: ettekö te, tohtorinna Oljemark, jolla ei ole lapsia ainakaan kotona, ottaisi tuota tyttöä luoksenne?"

Rouva Oljemark hämmästyi Rolf Idellin esitystä, niin luonnollisiin ihmisyydentunteihin vetoava kuin se olikin. Hämmästyi, ja joutui siitä hetkeksi neuvottomaan huoleen: hänen mielestään olisi tyttöä todella ollut suojeltava, jos nyt suojelu auttaisi. Mutta Severi: hänkö sallisi vierasta lasta kotiinsa, – ketään vierasta ihmistä, saati sitten tuollaista pahantapaista kuin Esteriä!

Julia Oljemark esitti Rolf Idellille tämän esteensä, ja Idell nurkui sitä puolestaan sanoen:

"Niin, ikävä seikka, ellei Severi sellaiseen suostu. Pitäisihän heikkoa ja uhattua auttaa. Minä kyllä ottaisin tytön mielelläni meille, mutta hänestä olisi haittaa vaimolleni: vaimoni tarvitsee rauhansa. Mutta jotakin voisitte kuitenkin tehdä tytön hyväksi, rouva Oljemark: käydä Sutelineilla, koettaa varoittaa lapsiparkaa. Hän on kyllä älykäs ja oppii varmasti."

Tohtorinna naurahti sielussaan sille, että Rolf Idell kyllä huomasi itsellään olevan pätevän esteen, joka kielsi häntä ottamasta Esteriä luokseen, mutta ei oikein käsittänyt toisten esteitä: tarjosi Esteriä toisille. Hyvä oli Rolfin tarkoitus kylläkin, mutta... Julia Oljemark piti Idellistä senkin tähden, että hän aina niin harrasti hyvää. Ihaili häntä kuin onnellista, jollainen ei itse ole.

Julia Oljemark ei hennonut kyllin selvästi sanoa toimittajalle, että kukaties tuo pikku tyttö sittenkin saattoi, surkeaa kyllä, myöskin itse olla syypää noihin inhottaviin juoruihin. – Syypääkö? Mitä ihmisraukka itselleen voi, jos hän on sellainen, miksi luonto on hänet luonut? – Neuvoen saattaisi kumminkin häntä ohjata löytämään helpommin oman paremman itsensä, jos hänellä se parempi oli. Julia lupasi käydä pikku Esteriä katsomassa.

Ja hän piti sanansa: lupaus on aina lupaus. Jollakin tekosyyllä keksi hän mennä Sutelinin kauppaan ... ostamaan juustoa. Tuon likaisen juuston syötti hän sitten kotona juoksukoirille, joita hän suosi ja joita usein tuli Oljemarkin pihalle, häneltä makupaloja tahtomaan. Esterin Julia tapasikin kotona, puodissa yksinään. Julia istahti, muka väsyneenä, Sutelinin keittiön tuolille, puhutteli Esteriä ja koetti saada hänestä selvää; alkoi hänen koristeistaan, tutki hänen luonnettaan, oli huomaavinaan hänet pilalle menneeksi, ja varoitti häntä kautta rantain; mutta sai siitä hyvästä takaisin sellaisia julkeita nenänheittoja, että pudisti päätänsä Idellin kauniille uskolle ihmisten luonteen viattomuudesta. Tai oikeastaanhan Idellkin uskoi vain kansan luonnetta viattomaksi: olivathan hänestä sellaiset kuin Mölsät, Keretit ja Blöckerit lurjuksia, jopa ainoastaan he. Samaa iloista, onnellista ihanteellisuutta kuin – Tistelbergin. Julia Oljemark ei tietänyt, nauraako heille, Idellille ja Tistelbergille, vai itkeäkö sellaista kohtaloa kuin tämän Esterin, joka oli varmaankin oleva huono.

Ja – oliko hänen oma kohtalonsa oikeastaan paljon parempi? Tai hän itse parempi tuota Esteriä? Itsensä myynyt, tajuttomasti, aavistamatta...

Ja elä entiseen tapaan, kuolemaan asti ilman sielun nousua, kirkkautta, uhria jonkin sellaisen puolesta, jolle sydän vaati antamaan kaiken todella puhtaasti!

Kyllähän pikku Esterin luona olisi käytävä vielä uudestaan. Nyt oli käynti keskeytynyt, kun Sutelin ja hänen rouvansa olivat tulleet sisään. Ainoastaan jotakin varoittavaa oli Julia ehtinyt rouvalle vihjaista, niin rouva alkoi huutaa, melkein ajoi hänet ulos! Parhaiksi hänelle itselleen! Sellaisia ovat ihmisraukat!

Julia olisi halunnut kertoa näistäkin huomioistaan Tistelbergille. Ja viimein Tistelberg ilmestyikin jälleen taloon. Julia oli iloinen. Ja – Tistelberg oli hiljainen, nöyrä, ikäänkuin totteleva. Jotakin hätääntyneenkin näköistä hänessä oli.

Kun Julia ruokasalissa kahvipöydässä – he joivat kahvia kahden kesken, tohtorilla oli jokin kiireellinen hoidettava, – kertoi käynnistään puutarhuri Sutelinilla, ei Tistelberg kovin ryhtynyt vastustelemaan, vaikka ilmaisikin lyhyesti, rahvaanihailunsa mukaisesti, että hänestä oli epäkohteliasta ja säädytöntä tunkeutua siten toisten kotiin: sekautua noin häikäilemättä kansan asioihin. Kansan, tietysti kansan, ajatteli Julia; kansa oli luonnollisestikin Tistelbergille nytkin muuta kuin ihmiset yleensä.

Julia hymyili sille Tistelbergin ajatukselle, mutta ei nyt sitä ruvennut vastustamaan: puhui sitten muista asioista.

Tistelberg katseli yhä omituisesti Juliaa kasvoihin, jäykästi ja pitkään, ja värähti silloin tällöin. Ja hän tuskin puhui, kuunteli vain, tarkkaan ja ikäänkuin oppia ottaen. Edellisellä kävelyretkellä pilkahdellut kalsea ynseys oli kadonnut.

Kun he sitten lähtivät ulos kadulle, purkautui Julia Oljemarkin kipeä, tuskallinen kaipuu saada puhua itsestään, puhua edes jollekulle, kenelle tahansa, kuka vain olisi sellainen, että kuuntelisi osanotolla. Ja Tistelberg oli nyt sellainen. Julia alkoi puhua, hapuillen, kiireesti, katkonaisesti. Ensin hän pyyteli anteeksi Tistelbergiltä, soimasi katkerasti itseään siitä, että tahtoi puhua kotioloistaan, paljastaa asioita, joita tuli kätkeä kotoisen pyhyyden varjoon. Mutta hän puhui: hän ei jaksanut sulkea kaikkea itseensä.

He tulivat kaupungin ulkopuolelle, pakkasten kelmentämille vainioille. Siellä oli Julia kuin vapaudessa, poissa kotoaan. Julia puhui yksitoikkoisesta elämästään, kauan, kaikenlaisilla esimerkeillä. Ja lopulta, anteeksi pyytäen, miehestään. Olihan mies ahkera, rehellinen, uskollinen, kunniallinen. Mutta... Julia keskeytti: "Mitä olen tehnyt? Minä olen halpa, inhottava, petturi!..." Hän oli kauan hiljaa, puri huuliaan. Ja sittenkin hän jatkoi, kun Tistelberg kyseli hiljaa ja varovasti. Niin, Julian täytyi valittaa, että Severi oli onneton: kehityksessään pysähtynyt, vääntynyt kieroksi, sukunsa taipumusten ja oman taipumuksensa mukaan. – Julia puhui paljon asioita, usein keskeyttäen, koettaen purra huulensa yhteen, mutta jatkaen sitten jälleen, katkonaisesti, kivulla. Severin tarina selvisi hiljaa kummastuneelle Tistelbergille.

Selvisi sellaisena kuin Julia Oljemark sen hänelle kertoi.

Ja lopuksi kuohahti Julia Oljemark: se, että hänen oli täytynyt Mairestakin erota, kun ei tietysti kyennyt kasvattamaan häntä niinkuin maailma tahtoi, – kaikkea osaavaksi, järkeväksi, tietoisesti ovelaksi, – se, että Mairekin oli häneltä ikäänkuin kiusalla ryöstetty, se oli menetys, johon hän ei löytäisi lohdutusta ja jota hänen oli sietämätöntä antaa anteeksi; hän tunsi, että lapsi alkaisi täten erota hänestä ainaiseksi.

Tistelberg kuunteli sanattomana, hämmästyen ja yhä enemmän järkyttyen. Tällainen siis Julia Oljemark oli, tuo, joka hymyili välistä kuin hän olisi ollut pelkkää iloa ja kujeilua! Tällainen, kituva, itsensä orjuutetuksi tunteva.

Yhtäkkiä Tistelberg muisti jälleen unensa: ruumiin paareilla. Se ruumis oli ollut tämä Julia Oljemark. Oliko Julia tosiaan elävä, kituva ruumis?

Ja rouva Oljemark oli uskonut salaisuutensa hänelle.

Miksi hän teki sen?

Pelolla ajatteli Tistelberg, miksi hän teki sen, ja oli luottamuksesta onnellinen.

Sellaista luottamusta ei hän pettäisi!

Julia näytti virkistyneen kävelystä, myöhäissyksyn ilmasta ja oudoista tunnustuksistaan. Ripeästi hän asteli lopulta, ja hänen poskissaan loisti tuore kylmän ilman hehku. He kiersivät jonkin ennen kulkemansa taipaleen, katsomatta ympärilleen, ja palasivat kaupunkiin. Tistelberg erosi Juliasta pääkadulla, hiljaisena, entistä hiljaisempana, ikäänkuin äskeistä nöyrempänä.

Ja sitten hän jättäysi työttömäksi. Olisi kyllä ollut työtä. Turhaan viittaili Onni Tarkkanen hänelle, leikillisesti, että hänen sopisi viimeistellä se tai se lasku, se tai se karttakopio. Tistelberg kuljeskeli huoneissa juuri mitään puhumatta, omissa ajatuksissaan. Tai oli väsynyt, loikoi sängyssään, polttaen piipullisen toisensa jälkeen, niin että rouva Tarkkanen sanoi pian liisteröivänsä ikkunapaperilla välioven raotkin umpeen.

Öisin pyöri Tistelbergin mielessä kummallisia kuvia. Kummallisia, pöyhkeitä, sairaalloisia mielikuvia:

– Kotka hän tahtoisi olla, kotka, joka tempaisi karitsan susien kynsistä, haavoittuneen, tuskasta värisevän. Mikä kotka? Minkä karitsan? Tistelberg vain näki karitsan, mutta ei uskaltanut ajatella, mikä se oli. Ja minne hän, tuo kotka muka, sen tempaisi, minne veisi, ja mitä varten? Luonnollisesti kotkakin iskisi siinä kyntensä karitsaan, ja uhrin veri vuotaisi. Omituinen, hullu mielikuva!

27

Se mielikuva ajeli ja kidutti Tistelbergiä kauan. Pian oli hän selvittänyt itselleen, että karitsa tarkoitti Julia Oljemarkia. Ja että tuo koko kuva oli johtunut rouva Oljemarkin rohkeista tunnustuksista.

Tistelbergillä oli ikävä, mutta ei sellainen kuin ennen. Oikeastaan ei se entistä ikävää ollutkaan.

Ja tuo järjetön mielikuva yhä vain yltyi, kasvoi juopumuksen tavalla, kun sitten Julia Oljemark, jonka nuori insinööri nyt haki kävelyretkelle miltei joka päivä, – ellei Julia tullut sopimuksen mukaan tapaamaan häntä pääkadun kulmaan, – se mielikuva yhä vain yltyi ja kiihtyi, salaperäisenä ja luokseen tempaavana, kun Julia kertoi tai tunnusti edelleen hänelle:

"Vaikea minun on elää; mutta velvollisuuteni minä aina koetan täyttää. Velvollisuuteni. Luonnollisesti teistä tuntuu itsekehunnalta, että puhun näin. Ja miksi teille tällaista puhun? En tiedä; jollekulle täytyy sielunsa ilmaista; muutoin sydän pakahtuisi. Sanon sydän, ruumiillinen sydän: sillä uskon, että sydämeni on tullut heikoksi pelkästä itseni hillitsemisestä..."

Julia keskeytti jälleen. Kyyneleet silmissä puhui hän muuta, toisti vanhan rukouksensa:

"Anteeksi, että olen näin julkea ... paljastan pyhiä salaisuuksia. Halpa olen, matalamielinen raukka. Mutta minua tuskastuttaa, kun hän ärtyy pienimmästäkin... Ellei heti valmistu kaikki kotoinen vähäinen, mitä hän vaatii ja mihin hän on tottunut, niin hän kuohahtaa. Mutta –en minä juuri milloinkaan sano vastaan... Hillitsen itseni: sekin on velvollisuuteni. Mutta raskasta on aina, aina niin... Ja sydän siitä kärsii: olen saanut sydäntaudin..."

Kului hetki, vielä puhui Julia miehestään, nimeä mainitsematta. Ja lopuksi hän sanoi, yhtäkkiä:

"Ja kuulkaas: tiedättekös, minä olen rakastanut erästä, en ole puhdas..."

Julia vaikeni jälleen. Tistelberg hätkähti. Kaipuu, joka varmaan tempoi häntä Julian puoleen, kiihtyi tuskallisesti.

Julia kertoi sitten hitain ja alakuloisin, katkeilevin sanoin, että tuo vieras mies, jota hän oli rakastanut ja josta hän oli Tistelbergille jo aikaisemmin heikosti tullut vihjanneeksi, oli asunut erään kevät-ja kesäkauden tässä kaupungissa. Oli nainut täältä, ja hänellä oli lapsiakin. Oli sairastanut keuhkotautia. Sitten oli hän joutunut pois virastaan Helsingissä, jossa oli ollut luonnontieteen opettajana. Täällä hän oli kuollut appelassaan. Tuo mies, joka rakasti luontoa, ymmärsi sitä, iloitsi siitä, ja sai siitä lohdutuksen vaipua hautaan kapinoimatta, pitäen ihmisen kuolemaa luonnollisena asiana niinkuin kukkasen tai puun lakastumista kukinnan ja hedelmöimisen jälkeen, – tuo mies oli antanut Julialle paljon: sielunrauhaa, ja pieniä, suloisia iloja, jotka siitä asti ovat tehneet elämän siedettäväksi. Oli antanut Julialle ilon luonnosta, ihmeellisiä salaisuuksia kätkevistä siemenistä, mullasta, jonka äidinvaistot aurinko herättää. Ja se mies – arasti mainitsi Julia hänen nimensä – oli rakastanut Juliaa ja Julia häntä. Heidän sielunsa olivat olleet toinen toistensa. Mutta sitten – hänkin kuoli.

Tistelberg ei huomannut Julian käyttävän sanoja: heidän sielunsa. Vihasihan Tistelberg sanaa: sielu. Hän luuli vain Julian tunnustavan vapisevalla, katuvalla äänellä, että he olivat olleet toistensa, ja kummallinen kiihko hänen rinnassaan kasvoi väkivaltaiseksi. Pitkän hetken he kulkivat vaiti illan hämärässä, kaupungin ulkopuolella, liejuista tietä, ohi muutamien matalain puuhökkelien, työväen asumusten, Julia hiukan edellä.

Tistelberg ei kuunnellut tarkkaan; hänen teki mieli katsella Juliaa, eikä hän sitä tahtonut tehdä. Ja lähetäkin Juliaa teki mieli, jälleen sellaisena kuin sillä kävelyllä, jolloin hän oli Julian entisiä unelmia pilkannut, yhtä sydämettömänä, mutta nyt kuumasti kaivaten. Mutta hän ei lähestynyt: askelkin lähestyä kammotti. Julia ajatteli:

– Niin se maailmassa käy, kaikki katoaa! Kuinka tohdinkaan puhua toiselle näin siitä, jota silloin koko sielustani rakastin ja jonka pelastamiseksi taudista ja kuolemasta olisin antanut vereni!

Tistelberg aprikoi, oliko Julia Oljemark tosiaan niin syntinen kuin kertoi, ja hän tunsi ja uskoi, että hän sitä oli. Niin hän uskoi, ja tuli häikäilemättömäksi tuota langennutta kohtaan. Samalla hellyydestä arastellen kysyi Tistelberg pian, naiivisti ja yksinkertaisessa kiihkossa, kuinka sitten oli Julian tyttären laita, miten se oli...?

Julia ei ensin ymmärtänyt nuoren miehen sopertelevien sanojen ulkomuotoakaan, eikä sitten niiden sisältöä, vaikka Tistelberg toisti kysymyksensä selvemmin, yhä julkeammin. Julia hymähti hänelle vastaukseksi, itseään säälien ja surkutellen ihmistä yleensä; mutta kiusallinen oli kysymys, tunkeutuen hänen kaikkein arimpaansa, pyhäksi sanotun avioliiton salakammioon, joka ei ollut hänelle enää pyhä, oli ollut muuta jo monet, monet vuodet. Juliaa itketti. Oi rakkaus! Se pyhittäisi! Mutta missä sitä on?

Vaikeaa, inhottavaa oli tällaisista puhua, häveliäisyydenkin vuoksi. Mistä sanat tähän?

Mutta siitäkin ja juuri siitä täytyisi puhua. Täytyisi! "Romaaneissakin kerrotaan, että korvarippi katolisessa kirkossa tosiaan vapauttaa syntisiä raukkoja", sanoi Julia. Vastenmielisesti, sopertaen, sanoja etsien selitti hän, että ihmisellä on toki ruumiskin. Hänen sanansa katkesivat, hänen sydäntään pöyristi, ja kurkkuaan ikäänkuin tukehdutti, kunnes hän vielä jatkoi:

"Syntinen, surkea ruumis."

– Syntinen, syntinen, ajatteli Tistelberg, vahvistuen äskeisissä luuloissaan. Avionrikkoja. Niin näkö pettää!

He olivat kiertäneet puolipimeässä esikaupungin kujia, nousseet rautatien radalle, kulkeneet hamuillen ratapölkkyjä pitkin, joissa täytyi aina joka kolmannen ja neljännen välillä harpata, olivat tulleet mäen vierelle, jonka harjalta alkoi kuulua tuulen humua tutuista, vääristä männyistä. Ja nyt he joutuivat pientä, mukulakivistä kujaa takaisin pääkadulle, sille kohdalle, missä katu kääntyi laiturille. Oli pimeä, ilma kostea. Laituri autio. Jokin lauta rantamakasiinin seinässä loukutti, sillä merellä kävi kiivas tuuli. Ei vihmonut vettä, mutta laiturin lankut olivat kosteat ja hukkaat ikäänkuin märästä sumusta. Takana oli kaupunki, sen keskus melkoisen loitolla, tuon Madon eli Sisiliskon pyrstön toisessa päässä, pienine taloineen, kitkerine, kuluttavine suruineen, joita ei usein ihmisten elämän pinnalla näkynyt. Heikkona utuna hohtivat etäältä keskustan sähkövalot, ja täällä, syrjemmällä, oli vielä himmeämpää, miltei pilkkopimeää; yksi ainoa lyhty paloi sataman kulmauksessa.

Meri kohisi, pärskyi. Sen laineet löivät laivasillan puisiin pylväihin, ja joskus kohu oikein kiihtyi ja heitti hulmahtavan, kastelevan kuohun Julian ja Tistelbergin jalkoihin ja kasvoille. Piilipuu tuolla takimmaisen aitan seinustalla, musta ja kookas, taipui luokkina, sihisi ja vinkui, niin lehdetön kuin olikin. Taivas oli musta, ja ulappa, joka aukeni oikealla, vielä mustempi: salaperäinen ja tyly, lähetellen aaltoja kaukaa, pimeästä, toisista maailmoista, suuren Itämeren takaa.

Julia Oljemark meni yhä lähemmäksi laiturin äyrästä, pidellen hattuaan, joka leveä- ja pehmeäreunaisena pyrki paljastamaan hänen otsansa. Vaatteissakin teki tuuli vastarintaa, nyki ja hulmutti. Tistelberg katseli, kuinka vartalo kuvastui puvun alla: aivan kuin jotakin tarmokasta, itsepäistä näytti Juliassa olevan, kun hän siinä hangoitteli tuulta vastaan, ja se näky, tuo tarmo, joka oli kuin yllätys, riemastutti omituisesti Tistelbergiä. Hänen olisi tehnyt mieli auttaa Juliaa: vetää häntä leikkien vasten tuulta, vasten kuohulaineitten pärskyvää vaahtoa. Hän seurasi nyt Julia Oljemarkia laiturin päähän, viimeisen paalun viereen. Puhui jotakin, että myrskyä vastaan oli hauska puskea, ja nauroi ilosta, mutta hermostuneesti, ikäänkuin jännityksessä. Julia ei hänen nauruaan kuullut hyrskeitten sohisevalta pauhultakaan. Mutta hänen äskeinen tunnustuksensa, tuo kaikkein kauheimman esille kaivaminen, jonka hän oli tehnyt, oli helpottanut. Ja meren takana olivat oudot maat, kaukana, kaukana... Niin, nekin maat, joissa hänen isänsä oli seikkaillut vapaana, nuorena ja iloisena. Sellainen oli ollut hänen isänsä, ja sellainen oli kai Julia Ihanderinkin oikea luonne: vapaa, leikkivä, iloinen, ehkä onnellinenkin. Voisiko hän palautua entiselleen, omaan itseensä, sellaiseksi kuin hän muistaa olleensa nuorena tyttönä: ajattelematon, veikeä, kenties suloinen? Voisiko hän, – jos hän esimerkiksi pääsisi sinne, etelään, aurinkoon? Pois täältä, sumuisesta, raskaasta?

Yhtäkkiä kysyi Julia Tistelbergiltä, muuttuneella, melkein iloisella äänellä:

"No, nyt olisi teidän aika lopultakin kertoa seikkailunne siellä etelässä. Sen olette luvannut."

"Luvannut? Jokohan?" hymähti Tistelberg.

"Niin, niin, luvannut!" vahvisti Julia sormellaan varoitellen ja nauraen.

"Se ei ole mikään seikkailu", väitti Tistelberg halveksivasti. "Minua harmittaa, että tekin viitsitte sellaisia udella. Ihmisten joutavaa lorua, höperöiden, jotka eivät ole missään käyneet."

"Niin; mutta meille tavallisille ihmisille ovat sellaiset joutavat kuitenkin seikkailuja", huokasi Julia. "Pitäkäähän toki lupauksenne!"

Tistelberg täytti piippunsa, tupakoi harmissaan tuokion, ja oli vaiti. Julia heristi taas kädellään aivan lähellä hänen kasvojaan, ja Tistelberg alkoikin kertoa, lyhyesti, ärtyneesti. Nuorina vuosina, joita hän ei enää muistanutkaan, oli hän kaivannut maailmalle, merille, kun sanoi kotona kärsineensä yksinäisyyttä ja kovaa kohteluakin: isä vangitsi häntä tuohon kirottuun maanmittaukseen, ja teki hänestä ammattinsa mestarin! No niin, ylioppilaana hän lähti puoliväkisin merille. Sanottiin kai, että hän silloin oli rappiolla: maisteli väkeviä usein. Mutta hän joi ilolla, huomatkoon rouva Oljemark sen! Ja samanlaisella ilolla oli hän jättänyt lukunsakin kesken. Lieneekö sellainen ihminen, joka valtavasti iloitsee, rappiolla? Hänellä oli toveri, se Yrjö Burgwinkel. He pestautuivat koululaivaan. Mutta kiipeily laivan mastoihin, myrskyt ja vilu eivät olleetkaan Isidorista niin mieleisiä kuin hän oli kuvitellut, eivätkä Yrjöstäkään. Ja Englannissa Yrjö esitti, että he karkaisivat.

"Yrjö tietysti oli sitten kaikessa johtajana, niin kai Tarkkanen on kertonut?" kysyi Isidor.

"Niin", vastasi Julia Oljemark. "Mutta en minä oikein sitä usko."

"Vai ette usko", hymyili Isidor tyytyväisenä. "Mutta se on totta, että hän se esitti Englannissa minulle karkaamiskeksintönsä, ja laati tarkan matkasuunnitelman. Ja me karattiin, muka; helppo homma, jota ei kannata sanoa karkaamiseksi: olimme Hullissa päässeet lomalle kaupunkia katselemaan; junia oli tarjolla, ja hätäkös ajaa niillä, kun meillä oli isiemme rahoja taskussa! Hätäkös seikkailla sillä tavalla, pikku herroina Lontooseen ja sieltä Southamptoniin, josta sitten laivalla Espanjaan, Coruñaan."

"Espanjaan!" huudahti Julia Oljemark.

"Niin, kylmään ja ilottomaan Espanjaan..."

"No, no ... älkää toki hävittäkö mielikuviani!" valitti Julia samalla kertaa leikillä ja tosissaan. "Kylmään Espanjaan: onko moista kuultu! Sen täytyy olla paradoksi tai kiusaa minulle! Ja: iloton Espanja..."

"Iloton Espanja, niin juuri!" vahvisti Tistelberg. "Minä en voi sietää yleensä tuollaisia romanttisia sepustuksia vieraista maista, enää! Surua on kaikkialla, ehkä enemmän muualla kuin meillä. Huonon pohjan saamme onnellemme, jos luulemme löytävämme sen joistakin toisista olosuhteista, muualta kuin omasta itsestämme: se on jokaisen hankittava omasta rinnastaan. Niin, ainakin Kastilia, jonka näimme, on kylmä, tietysti talvella. Kesällä se on helvetti, niin sitä itse espanjalaiset kutsuvat. Ja iloton maa. Ei siellä kansa osaa soittaa, eikä tahtonekaan: se lienee epämusikaalista yleensä. Madrid on pieni, ikävä ja surkea. Ja sen asukkaat ovat omaan piiriinsä sulkeutunutta hienostoa tai lukutaidottomia, köyhiä, tautien runtelemia kerjäläisiä. Siinä romantiikkanne. Ja muuta en siitä iloisesta maasta tiedä, sillä pian matkustimme Sevillan kautta Cadiziin; ikävän ja lattean Sevillan: sellainen se on talvella. Saattaa kesällä olla iloinenkin..."

"Ja siellähän toki kitarat soivat, ja viini helmeilee?" "Saattanee kyllä, jos viinin helmeily on teistä asia, josta kannattaisi antaa matkakertomus! Köyhyyttä näin siellä, kuten muuallakin tuolla joutavalla matkalla, jota suvaitsette sanoa seikkailuksi. Paljon köyhyyttä ja tavallisia, arkisissa huolissaan yrittäviä ihmisiä, sellaista, mistä ei tietysti sovi kertoa matkakuvauksissa, tuollaisissa, joita luulisi olevan helpoin asia maailmassa tehdä: liioitella paratiisillisia maisemia ja luetella raunioita, koota kirjansa lehdille museoista kaikki taideteokset, joista on jo tuhat kertaa ennen kirjoitettu: – vanhaa, puolinaista, valheellista! No niin; mutta Sevillassa Burgwinkel väitti, että kohta tulee parempaa, kun päästään Afrikan puolelle. Rahaa oli tarpeeksi, ja me päästiin. Ajeltiin sievästi junassa Algieriin. Ja ... jokohan myöntäisin jotakin? Se oli sittenkin ihana kaupunki. Ei näkynyt museoita joka paikassa. Ja aurinko paistoi." Julia taputti käsiään: "Kas niin, johan te innostutte!"

"Alan kyllä. Ah, aurinko! Mutta se seikkailu ensin, niin saatte siitä rauhan! Burgwinkelistä näytti olevan ainoastaan nautinto, että rahat loppuivat; minusta ei laisinkaan. Ja todellakin nukuimme Algierissa pari yötä satamassa veneitten alla, lakanoinamme berberien likaama hietikko: hirvittävää. Mutta Yrjö nauroi ja kiroili! Mitäpä siinä kertomista! Ja sitten me ruvettiin lastaajiksi laivoihin. Minä tein karkeamman työn, luonnollisesti; olinhan typerämpi, se on selvä; vieritin tynnöreitä laiturille aluksen kannelta, ja Burgwinkel istui jalat ristissä reelingillä ja veti viivan paperille aina kun olin saanut tynnörin perille, – niinhän Tarkkanen on kertonut?"

"Niin", myönsi Julia; "mutta..."

"No, sallittakoon se ilo hänelle ja Burgwinkelille, joka nykyään muuten palvelee upseerina Venäjällä ja kulkee ehkä Karpaateilla kuolemaansa kohti tai on kuollut. Mutta teille sanon, ettei asia ollut aivan niin. Kyllähän vieritin tynnöreitä, – ja niissä oli raskaitakin, minulle kamalan raskaita, sementtiä, – sen lyhyen viikon tai puolitoista, jonka olimme Algierissa kiipelissä; minä vieritin, ja Burgwinkel merkitsi tehdyn työn kirjoihinsa; mutta huomasin kyllä hänen kepposensa, jos sitä kepposeksi voi sanoa, ja annoin hänen siitä nauttia: tuosta, että hän jotenkin muka sai iloa minusta. Mutta asiaan: se viikko tai puolitoista oli kuumuutta ja väsymystä, pölyä, joka tunkeutui silmiin ja korviin hien mukana; tipahtipa joku veripisarakin sormista, sillä sementti, kun se tulee kosteaksi, syö pian hipiään reikiä; väsymys sellainen, ettei leipä eikä edes oranssikaan maistunut, ainoastaan kitkerä ja kirpeästi virkistävä sitruuna. Ja sitten saimme rahaa, palkkamme, sillä pääsimme Italiaan, josta Venäjän konsuli auttoi meidät kotimaahan, oikeinpa kunnialla, olimmehan ylioppilasmiehiä. Siinä seikkailumme. Nyt sen saitte."

"Eikö muuta?" kysyi Julia Oljemark epäuskoisesti.

"No, oletteko sitten siitä enemmän kuullut?"

"En", vastasi Julia epäröiden. "Mutta, mutta..."

"Mitä mutta... Pyydän, hyvä rouva, suvaitkaa selittää!"

"Niin, mutta... Saada käydä siellä etelässä... Nähdä kaikkea, suuria kaupunkeja..."

"Suuria kaupunkeja ei siellä ole!"

"Te olette auttamaton! Jotakin täytyy olla! Minä en voi uskoa, ettei olisi!" huudahti Julia. "Rumaako vain, ja tukalaa kaikkialla? Mutta sanoittehan itse, että siellä on ainakin aurinkoa! Ja minä uskon, että olisi säveleitä, tanssia, jossakin! Kun minä hetkenkin sellaista ajattelen ... elämää ... jotakin muuta..."

Tistelberg sääli tuota naista, sellaisella epätoivolla lausui Julia Oljemark nämä sanansa. Tistelbergiltä itseltään oli pian haihtunut kaikki utuinen uneksiminen vieraiden olojen onnesta ja joistakin merkillisistä seikkailuista vierailla mailla: väkevämpää hän tahtoi, vakavampaa ja totisempaa kuin unet. Ja kuitenkin oli häneen tuolta matkalta jäänyt jotakin, jota hän ryhtyi todella kaipaamaan tänä syksyisenä iltana, aution ja pimeän meren rannalla, nukkuvan ja hiljaisen pohjolan kaupungin vieressä. Oli jäänyt se auringonpaiste, – pelkkä aineellinen aurinko, sellaisenaan. Ja siitä haaveillen alkoi hän nyt kuvata aurinkoista Välimerta, eteläistä merta ja aurinkoa sillä merellä. Laajasti hän kuvaili, yksityiskohdittain, sen meren lempeän värin, ei sen inhottavia myrskyjä; kuvaili vaahtojen vyöt, korkeain rantojen autereet. Ja sitten kertoi Isidor Tistelberg, omituisesti kuvailemaan syttyen, Venetsiasta, jossa hän oli ollut yhden yön. Siellä soudettiin naisia gondoleissa. – Niin, Tistelbergin mielessä eli ihana, veikeä nainen, joka salli rakastaa itseään. Tistelbergin kuvaus sai väriä ja vauhtia: helmeilevät vaahtovyöt kuohuivat ja sohisivat Adrian meren hietikoilla, sellaisen meren, jonka sinisyyttä meidän on mahdoton uneksiakaan todeksi, niin ihmeellinen, autuaallinen on se väri. Muutakin Tistelberg sitten kuvaili, mutta pelkästään luontoa, joka oli hänelle rakas, kaunista luontoa, ei synkkää ja vainoavalta tuntuvaa; eikä ihmisiä, kärsiviä ja heikkoja.

Julia kuunteli sanattomana, vain välistä huudahtaen epämääräisestä ihastelusta. Aallonroiskeesta olivat he väistyneet pois, Tistelbergin mukana Julia Oljemark, ja kiersivät nyt uutta tietä takaisin kaupunkiin, huomaamatta kulkuaan, kunnes olivat sen kadun kohdalla, josta Julia tavallisesti erosi kotiinsa. Julia olisi tahtonut Tistelbergiä vieläkin kertomaan. Hän piteli hyvästeltäessä Tistelbergin kättä kauan kädessään; mutta raatihuoneen tornikello löi jo myöhäistä, hiljaa ja ikäänkuin torkkuen, Julialle tuli hoppu kotiin: tuskin ennätti hän nyt Tistelbergiä hyvästellä.

Tistelberg näki kotiin kävellessään ja kotonaan Julia Oljemarkin, tuon syntisen naisen, yhä siellä laiturilla; pystynä, myrskyn huiskeessa, solakkana, sirona, ponnistelemassa tuulta vasten, ja näki hänet jonkinlaisessa huvipurressa, huulillaan luvattomat suutelot.

Tosiseikkailuako?

28

Julia oli myöhästynyt kävelyllä. Ovea tuli avaamaan hänen miehensä, eikä sisäkkö. Tohtorin luonnostaan ja rasittumisesta ryppyinen otsa, sillä hän teki kovasti työtä, oli tavallista synkemmissä rypyissä, ja hänen silmänsä, jotka eivät yleensäkään katselleet ketään silmiin, eivät usein Juliaakaan, saati sitten vieraita ihmisiä: ainoastaan silloin, kun tohtori puhui tyttärestään Mairesta, hänen katseensa kirkastui ja ilahtui, – tohtorin silmät vilkuivat nyt sinne ja tänne, ärtyisinä, ikäänkuin epäluuloisina. Hän sanoi, nopeasti ja hätiköivästi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonnekin kiire:

"No, tulithan – viimeinkin." Ja lisäsi heti:

"Ella on lähtenyt kaupungille sillaikaa kun olit poissa, karannut: se on selvä, jonnekin työväen kokouksiin. Nyt se ruljanssi vasta alkaa, usko minua, tuo työväen kiihtyminen. Vai annoitko sinä hänelle luvan mennä?"

Ella oli sisäkkö.

Julia ei heti keksinyt miten vastata. Hän oli antanut Ellalle luvan, mutta vasta sitten kun hän itse olisi palannut kävelyltä, koska tiesi, että Severi tahtoi ja tarvitsi aina kotona palvelusta, joko sisäkön tai vaimonsa, mieluimmin vaimonsa. Eikä Ella ollut sanonut, minne aikoikaan, johonkin palvelijattarien kokoukseenko vai vähän kävelemään; Juliasta olisi ollut epähienoa kysellä sitä tytöltä. Ja paraniko palkollisten ja työläisten into kokoutua vaatimaan itselleen yhä uusia etuja vartioimalla heitä?

Nyt oli Severi omituisen, harvinaisen hermostunut.

Severin sanat Julia aavisti vain jonkinlaiseksi tekosyyksi, pahanilman enteeksi; hänen täytyisi nyt pitää varansa. Riisuessaan hattuaan pisti Julia hattuneulan suuhunsa, eikä tohtori sitten malttanutkaan odottaa vastausta kysymykseensä, vaan sanoi kiireesti, katsellen alaspäin niinkuin suuttuessaan tavallisesti:

"Ja minä kävin itse ruokasalissa ja keittiössä: tarvitsin kuumaa vettä sublimaattiin, ja sain sen keittää! Ella on jättänyt muruja ruokasalin pöydälle, kahvileivosten muruja; se ei ole paikallaan..."

"No", alkoi Julia säyseästi, riisuen päällystakkiaan, "eikös Martta sitten ollut kotona?"

"Kyllä", vastasi tohtori, "mutta se ei ole hänen asiansa! Martan tehtävä ei ole kantaa sisään ruokia, ei mitään keitoksia, vaan Ellan. Sinun tehtäväsi on ohjata Ellaa. Ja sinun tehtäväsi katsoa, että ruokasalissa on kaikki järjestyksessä; se on minun toivomukseni..."

Mentiin ruokasaliin, Julia edellä, tohtori perässä. Julia katseli ruokapöytää, ja myönsi, tekeytyen ihmetteleväksi, kuinka Ella tosiaan oli laiminlyönyt harjata kahvivehkeet korjattuaan muruset pöydältä pois. Julia meni ja otti astiakaapin vierestä seinältä harjan ja muruslapion, rauhallisesti liikkuen ja tyynesti; puoliso oli ärtynyt ja käveli epäröiden sinne ja tänne kuin jotakin etsien: tähystellen ympärilleen nurkasta toiseen.

"Keittiössä oven luona on repaleinen säkki", sanoi hän yhtäkkiä. "En minä vain viitsinyt siihen koskea. Kysyin Martalta, mikä se oli, ja hän sanoi, että se oli tilanomistaja Kuttingin säkki, se, jolla tuotiin perunoita viikko sitten. Vielä palauttamatta, – tilanomistaja Kuttingin säkki. Se sinun täytyy tietysti palauttaa..."

Severi Oljemark oli pysähtynyt pöydän ääreen ja painoi sen reunaan nopeasti ja merkitsevästi kämmenensä. "Ai, – minä olen aivan sen unohtanut!" huudahti Julia. "Unohtanut!" toisti tohtori hymähtäen. "Mutta eihän unohtaa saa! Minä en unohda omia tehtäviäni. Suoritan mitä on tehtävä! Sinä pidät hauskaa, no en sillä suinkaan sitä tarkoita, ettet saisi pitää. Mutta minun ei ole hauskaa itse keitellä vettä liuoksiini. Sehän on toisten asia. Niin, se säkki: melkein viikon keittiön sopessa. Ja etkö joskus saa huomautetuksi, että Martta korjaa hameensa keittiön eteisen seinältä palvelijattarien kamariin? Olen jo sitä katsellut, nyt sen näin! Ja sinä: kirjahyllyäni ei ole tomutettu pitkään aikaan; kun otan teoksiani, täytyy minun aina kohta pestä käteni..."

Tohtori esitti siinä paljonkin Julian laiminlyöntejä: milloin mistäkin huoneesta puuttui jotakin, milloin taas Severi Oljemarkin omasta vaatetuksesta, ja kukkasistakin oli sanottava, kukkasista, joiden vaalinta oli Julian vahvin puoli ja jotka nyt loistivat ikkunoilla, tosin kukattomina näin myöhäissyksyllä, mutta lehdiltään kiiltävinä, alinomaa puhdistettuina. Julia kuunteli hiljaa; sydämessä alkoi kuitenkin pakottaa ja kuohua; kuohunta täytyi masentaa. Severi oli sanonut, että jokin palmuista, joita varten hän, tohtori, oli hommannut vasituisesti kemiallista voimistusainetta, oli kuivetuttanut lehtiään, latvasta. Julian oli mentävä tuota palmua katsomaan. Kun Julia avasi salin oven ja painoi sen kiinnemmäksi, ikäänkuin antaakseen oven jäädä ennalleen, ettei vain nyt kiihottaisi Severiä, sillä niin hermostuneelta Severi tuntui, kolahti ovi. Severi Oljemark huudahti jotakin Julian takaa ruokasalista. Ja tuli nopeasti hänen perästään, vetäisten oven auki:

"Miksi sinä suljet oven?" kysyi hän rajusti.

Tämäpä omituista: kuinka Severi nyt noin? Harvoin hän tällä tavalla...

"Kuuntele paremmin minua!" huudahti Severi.

Julia pysähtyi salin kynnyksen eteen: "Mutta minähän kuuntelen! Ja ovi – se kolahti kiinni".

Julian sydän kuohui niin ettei hän enää oikein jaksanut sitä hillitä; hänen kasvonsa kalpenivat: "Maltahan nyt, tarkastan palmun, ehkä sille raukalle on sattunut jotakin pahaa. – Ja sitten on hommattava illallista."

"Pahaa – vai pahaa!" huudahti tohtori Oljemark. "Pidät huolta, hyvä se! Kunhan muistaisit muutkin tehtäväsi!"

"Minä muistan ne!" vastasi Julia ylpeästi. Harvoin hän antoi itselleen valtaa, nyt ei jaksanut hillitä kapinointiaan.

Tohtori jatkoi syyttelyitään: vikoja taloudenhoidossa ja talossa oli paljon, ja niihin oli Julia syyllinen. Nopeasti tohtori ne luetteli.

Juliaa itketti ja kuohutti.

"Ei saa olla lapsellinen, itkeä!" varoitti tohtori. "Sinun täytyy kuunnella."

"Voi kuinka sinä nyt!"

"Nyt taasko? Itsehän sinä aloitit! Kuka nakkelee ovea, niinkuin joku palvelustyttö. Kuka ... kuka..."

Julia oli nyt avannut salin ja ruokasalin välioven, koska Severi niin tahtoi. Kävelylle lähtiessään oli hän pannut sen kiinni: oli illemmällä lämmittänyt ruokasalin, tavallisen oleskeluhuoneensa, josta oli helppoa pitää palvelijoitakin silmällä, – ja Juliahan piti kovasti lämpimästä. Severi tuli hänen perässään ruokasaliin:

"Lyödä ovia: sellainen tapa täytyy jättää pois..."

Miksi oli Severi niin ärtynyt?

Julia heitti pöytäliinan jonka oli juuri saanut otetuksi kaapista, pöydälle. Hän miltei itki.

"Ahaa", sanoi tohtori. "Sinä siis taas... Hyvä! Minä, minä... Minä en tahdo tänään illallista. En sinun kanssasi. Syön yksinäni, omassa huoneessani. Minä, minä en tahdo istua samassa pöydässä – sellaisen seurassa! Ohhoh, kuinka kauan me olemmekaan olleet avioliitossa, etkä sinä ole oppinut mitään! Et kerrassaan mitään. Näetkös nyt: et osaa olla napisematta, kuten tapasi on. Yleensäkin napiset: milloin kiihdyt puhumaan, että jokin pappi täällä on muka teeskentelijä, milloin tuskittelet, että muut rouvat muka juoruavat sitä ja tätä tai ovat sellaisia tai sellaisia. Ja nyt itse: katso nyt itseäsi!"

"Lopeta nyt, Severi."

"Minäkö, minun asiani ei ole lopettaa! Minä puhun sinulle, mitä tahdon. – Niin, kymmeneen vuoteen et ole oppinut mitään, et hillitsemään itseäsi. Onko se nyt: heitellä pöytäliinaa kuin..."

Tohtori ei lopettanut toraansa. Pitkään aikaan ei ollut sattunut tällaista kotikohtausta; mutta sattuihan niitä joskus aikoinaan. Julia ei ennättänyt ajatella, mistä se nyt johtui. Kauan puhui Severi Oljemark yhtä ja samaa, kylmin ja katkerin mielin. Jos Julia äännähti, niin hän vimmastui: ei sietänyt pienintäkään vastustamista. Julia istahti ikkunapöydän ääreen ja itki. Tohtori sanoi:

"Hyst, että sinä viitsit noin kovaa. Martta kuulee! Ei saa ilmaista kenellekään syrjäiselle asioita, jotka ovat meidän yhteisiämme! Ei saa!"

Tohtori kuiskasi näin, mutta kuiskaus oli miltei huutoa, ja lopulta löi hän pöytään kapealla kädellään, tuijottaen Juliaan, koettaen katsoa suoraan hänen silmiinsä; kapealla ja punaisen vivahteisella kädellään hän takoi niin että pöytä kumahti. "Sitä ei saa tapahtua!"

Tohtori jatkoi, että Julia oli kehittymätön, heikosti opetettu nainen, tuskin tyttökoulua käynyt. Oljemarkien suku oli ainakin sivistyneempää.

Ja viimein yltyi Severi Oljemark sanomaan, aiheettomasti, muuten vain, katkerana, että talo, kaikki omaisuus oli hänen, vastuunalaisuuskin samoin tässä talossa.

Tällaisia uhkaukselta kuuluvia sanoja ei Severi ollut sanonut vuosikausiin. Mistä ne nyt johtuivat?

"Hm – missä olet ollut?" tuli Severin suusta viimein, kun hän oli kauan kävellyt synkkänä sinne ja tänne. "Kai sellaisilla kävelyillä kuin ennenkin: entisellä tarkoitan sitä aikaa, jolloin hän nujertui keuhkotautiinsa."

"Se ei ole totta, että tässä mitään olisi!" huudahti Julia, yhtäkkiä ymmärtäen ja loukkaantuneena. Salassa hän hiukan epäröi, mutta eihän tässä mitä voinut olla; sen hän tiesi: ei ollut! Epäröinnin mukana kasvoi hänen tahtonsa kieltää; hän toisti äskeistä kovemmin, saaden omasta vakuutuksestaan helpotusta:

"Se ei ole totta!"

"No, – olkoon!" sanoi tohtori Oljemark. "Sitä en tahdo kuulla, en sellaisista mitään. Mutta joko sinä nyt hommaat pöytään illallisen, tai... Etkö ymmärrä, että sinä täten häiritset minun työtäni, teet minut hermostuneeksi..."

Julia meni keittiöön. Vaiteliaan ja vanhahtavan Martan kanssa hän kattoi pöydän kiireesti. Tohtori odotti sohvassa, lukien sanomalehtiä, jotka olivat tulleet iltapostissa, lukien ja ymmärtämättä, mitä luki. Ajattelematta mitään – vain synkkänä.

Sitten aterioitiin ääneti. Tohtori tavallisen nopeasti; pian hän odotti, että Juliakin lopettaisi ja voitaisiin nousta pöydästä. Julialle ei ruoka maistunut: armosta annettua ruokaa se oli. Ja nopeasti noustiin. Tohtori pani kätensä ristiin tuolinsa selustalle, vanhan tavan mukaan, ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.

Sisäkkö oli sillä välin palannut kotiin, mutta Julia järjesti itse tohtorin vuoteen, sillä ehkä olisi Ella viivyttänyt Severin levolle pääsemistä, tai hän itse, Julia olisi saattanut sitä viivyttää, jos olisi kenties jotenkin johtunut nuhtelemaan Ellaa. Sillaikaa kun Julia järjesteli kamarissa, istui Severi sanattomana kirjoituspöytänsä ääressä, synkeänä, kaareva otsa käden varassa. Lyhyesti vastasi hän vaimonsa hyvänyöntoivotukseen, kehotti sulkemaan oven, ja jäi sitten yksinäisyyteensä.

Tohtoria hieman harmitti, että hän oli tullut maininneeksi Julialle jotakin noista kävelyretkistä, kiertelyistä Tistelbergin kanssa: oli siten antanut itsestään sellaisen kuvan kuin olisi ollut mustasukkainen tai luullut vaimostaan ja Tistelbergistä jotakin. Kävelkööt. Niin saa Julia ajanvietettä: joskus hän valittaakin muka sitä, ettei hänellä ole enää mitään, millä aikansa kuluttaisi. Mairekin hänellä pitäisi olla.

Mustasukkainen? Mistä?

Severi Oljemark myöntää itselleen, että aikoinaan oli hän kyllä ollut tavallaan mustasukkainen, silloin, kun se keuhkotautinen opettaja täällä oleskeli ja eli. Mutta sehän kuoli pian. Ja Julia on sen jälkeen vanhentunut. Ja mikä on nyt tämä Tistelberg? Tyhjätasku, vetelehtijäkin. Opettaja olisi saattanut olla vaarallisempi: oli suorittanut loistavat tutkintonsa, hankkinut itselleen toimen... Mutta tauti hänestä selvän teki.

Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Kujeksikoon Julia, jos tahtoo. Mutta olkoon kotona varsinkin silloin, kun häntä ehdottomasti tarvitaan. Hän on tottunut Juliaan. Paljon ei hän yleensä vaimonsa kanssa puhu, hänellä ei ole aikaa sellaiseen, eikä haluakaan lörpötellä turhia: mitä Julia ymmärtää hänen asioistaan? Hänellä on praktiikkansa, ja nyt tuo tieteellinen tilastotutkimus, ja tulossa useitakin uusia tutkimuksia, joista ei Julialle maksa vaivaa puhua. Mutta vaikka hän oleksiikin enimmät aikansa yleensä omassa kamarissaan, tieteellistä työtään miettien, niin tuntuu hyvältä, että Julia on talossa, jossakin siellä. Työpöydän ääressä tarvitsee milloin lasin vettä, milloin esille sen tai sen kirjan hyllyltä, milloin mitäkin. Julia on nopea tulemaan, näppärä antamaan. – Ja kun väsynyt mies on viimein asettunut vuoteeseen, peittää Julia huopaisella hänen jalkansa, vie hänen pukunsa tarkastettavaksi ja sammuttaa hänen huoneestaan sähkön. Niin on mukavampi.

Joskus hän pakinoi kumminkin Julian kanssa ruokasalissa tai salissa. Juttelee siitä, mikä on lähimpänä hänen sydäntään: Mairesta, ainokaisestaan. Puhuu yksin: Julialla ei ole siihen mitään sanottavaa, tuskin hän tytöstä välittäneekään? Sama he hänelle, millainen Mairesta tulee; laiminlöi hänen kasvatuksensakin kotona. Mairesta oli tullut hulttio.

Mutta sellainen oli Julia. Kerran hän rakasti toista miestäkin, ja toisen vaimon puolisoa, kuten hän itse sen silloin tunnusti. Miksi tulikin sellaista tunnustamaan? Mitä se Oljemarkia liikutti? Miksi tuli turmelemaan hänen rauhaansa?

Nykyäänkin sanoo Julia aina, milloin lähtee insinööri Tistelbergin kanssa, niinkuin ei tohtorista olisi yhdentekevää, käveli hän tuon nuorukaisen seurassa tai ei! Tistelberg, – ja Oljemark, hän, tällaisen kodin ja suuren rahallisenkin omaisuuden omistaja: mikä vertailu!

Mitäpä olisi Severin puhelu Julian kanssa muuta kuin yksinpuhelua? Julian sanoja ei hän kuuntele, tai jos kuuntelee, naurahtelee niille: Julia puhuu aina yhtä ja samaa, puhuu ja aprikoi yhteiskunnallisia mullistuksia, niinkuin mikäkin vallankumoussankari, hyväksyy haihatellen kaikenmoista rohkeaa ja hassua, sellaista, jota maailmassa ei tule tapahtumaan. Maattomille pitäisi nykyään Julian mielestä antaa maata, torppareille ja mäkitupalaisille! Papisto pitäisi reformeerata, ja jos jotakin sellaista fantiseeraa. Ja valittaa seikkoja, joita hän sanoo kaupungin juoruiksi; jos joku vain kertoo sen tai sen rouvan leningeistä taikka mainitsee, mitä ruokia ja juomia niillä ja niillä kutsuilla oli ollut, niin ei ole se Juliasta mieleen: ei saisi hiiskahtaakaan. Kannattaapa niistä suuttua: onhan uutisista pakiseminen toki ainoa vaihtelu työlle uhratussa elämässä! Siksi ei tohtori Juliaa kuuntelekaan, vaan puhuu itse mitä haluaa. Ja jos Julia kovin innostuu, taputtaa hän vaimoaan leikillisesti ja rauhoittavasti kädelle, sanoo:

"No, no, älä sinä, Julia, viitsi!"

Ja muista kuin pienistä asioista ei tohtori tahdo jutella: ei politiikasta, kirjallisuudesta ja sellaisesta. Hän ei ihmisistä tosiaan välitä, juuri hän voi olla heistä välittämättä. Rakastaako heitä? Enemmän kuin puolikymmentä vekseliä on tohtori saanut maksaa toisten puolesta, ja kolme takausta, joista yksi oli kuuden tuhannen. Ja lisäksi hän uhrasi varojaan turhaan siihen sanomalehtihommaan. Riittää jo hänen osaltaan! Nykyään ottaa hän joka pennin sairailtaankin. Köyhiä hän ei rupea hoitamaan, sillä hyvä; tiedustelee heti, kun tulevat lääkäriin, onko heillä varoja. Aivan varattomille vaatii hän kunnan avustuksen, sillä hyvä, se riittäköön. Mutta sellaisille omistaville, joilla olisi tilaisuus maksaa, mutta jotka eivät tahdo, lähettää hän pian karhuamisen lääkäriliiton lomakkeella, ja panee uloshakuun, ellei se auta, sillä hyvä: ihmisen on täytettävä maailmassa velvollisuutensa. Ja hän itse täyttää: tekee aina työtä, eikä tuhlaa mihinkään. Mutta katkera hän kuitenkin on.

Katkera nyt vaimolleen: viipyä sillä tavalla kaupungilla. Ja monena iltana yhtä mittaa. Laiminlyödä velvollisuutensa! Kävelköön kenen kanssa kävelee, sitä ei hän tahdo ajatella! Mutta olkoon kotona silloin, kun tarvitaan, ja silloinkin, kun hänen seurassaan halutaan jutella. Ja oppikoon sävyisämmäksi! Nytkin heitteli pöytäliinaa, ellei kenties lyönytkään ovea tahallaan kiinni. Sopimatonta käytöstä.

Itkeköön nyt Julia huoneessaan, tohtori ei siitä välitä. Eikä kukaan sitä näekään, kun on yö.

– Minä asetun rauhassa levolle, ajattelee tohtori. Sähkölamppu on minun nyt sammutettava itse: se on epämukavaa. Oli sekin monttööri, asetti sähkönappulan kauas ovenpieleen eikä sängyn päähän! Mutta Juliapa se juuri sanoi monttöörille, että näinkin kelpaisi. Julia on muka vaatimaton; mutta sitä hän ei osaa ajatella, että tohtori saattaa vilustua yöllä kylmälle permannolle astuessaan: onhan mattojen välissä rakoja. Ja siihen paikkaan se hermostuttava nappula jäi, vaikka siitäkin on Julialle sanottu.

29

Kerran Julia saattoi Tistelbergin vielä suuremman pelonsekaisen järkytyksen valtaan kuin se uni, jonka Tistelberg oli Juliasta nähnyt. He kävelivät silloin neiti Flotmanin kanssa.

Julia oli tutustuttanut Tistelbergin Hildur Flotmaniin: vienyt hänet katsomaan eräitä kuistinpiirustuksia, joita arkkitehti laati tohtori Oljemarkin huvilaa varten.

Täytyihän Julian saada seurustella Tistelbergin kanssa. Nyt tuntui Severi alkavan hermostua, ärtyä siitäkin, vaikkei siinä ollut mitään pahaa oikeastaan. Tosin Julia jotakin kammoi, ja niinpä oli hyvä keksintö, että hän sai Hildurista, jonka tuttavaksi oli Isidorin hommannut, kolmannen henkilön kävelyretkille: ikäänkuin todistajaksi, joka voi vastata, että nuo kävelyt olivat tuollaista tavallista ajanvietettä ja joka teki ne ikäänkuin taatummiksi, turvallisemmiksi.

Neiti Flotman asui itse rakentamassaan talossa, mutta vuokralla. Talo oli kivimuuri, tavallaan kolmikerroksinen; se oli hohtavan valkeaksi rapattu, galvanisoidulla peltikatolla varustettu; ikkunat leveät; katunurkkauksessa torni, jonka seinät Flotman oli halkonut ylhäältä alas asti viirumaisilla aukoilla, torni-ikkunoilla. Koko rakennuksen seiniin oli kiinnitetty koristeita: alas mukulakiviä, ja ylemmäksi sinne tänne vihreitä kaakeliruutuja. Kaupunkilaiset ylpeilivät tällä modernilla kivimuurillaan, ja hieman neiti Flotmanillakin, jonka suorasukaisesta vanhanpiian elämästä olivat kuitenkin hieman närkästyneet.

Neiti Flotman, kukoistava ja komea, mutta tosiaan tarvittaessa nenäkäs, keitti itse kahvinsa ja ruokansa, taiteellisen työskentelynsä lomassa. Kahvi oli hyvin väkevää, ja neidin puheet ihmisistä, varsinkin miehistä, peittelemättömiä, jopa hyökkääviä; hyökkäysten aiheita arkkitehti etsikin, ja nauroi ilkkuvasti kun niitä löysi.

Puhuttiin Ester-jutusta, nykyään kaikkein suurinta ihmetystä ja paheksumista herättäneestä. Neiti Flotman suorastaan vimmasteli tehtailija Blöckeriä ja postimestari Mölsétä kohtaan, koska he olivat naineita miehiä; samoin kirjailija Kerettiä kohtaan, mutta nauraen, sillä Keretti tuntui olevan neiti Flotmanista niin koomillinen, että se koomillisuus teki hänet ikäänkuin syyntakeettomaksi. Birger Bengelsson jälleen oli neidistä miltei siedettävä: hän narrasi typerämpiä, kerrottiin narranneen Keretin ja Blöckerin osakkaaksi Ester-juttuun, – ja olihan Bengelsson ruotsikoita, muisti Tistelberg, joten neiti Flotman voi antaa hänelle senkin tähden paljon anteeksi. Arkkitehdin luona, Isidorin ensi vierailulla, juteltiin sitten myöskin jo vähän vanhemmista asioista, huudeltiin huoneesta toiseen, keittiön ja salin avonaiseksi jätetyn välioven kautta, neidin seisoessa hellan ääressä, käsi kahvipannun sangassa; puhuttiin yhä maisteri Klingstedtistä ja nuorista koulupojista, joiden mystillisestä katoamisesta ei ollut pitkään aikaan kuulunut mitään. Saksaanko he olivat päässeet, vai Shpalernajaanko joutuneet? Neiti Flotman ilmaisi ihailevansa jääkäriliikettä, minkä vähän siitä tiesi, huhupuheilta, ja sitten saksalaisten sodankäyntiä, jota hän ihaili vieläkin tulisemmin, kuten kaikkea saksalaista yleensä.

"Hildur rakastaa saksalaisia makkaroista monumentteihin asti", kujeili Julia Oljemark.

Sitten katseltiin, kahvin selvitessä, noita tohtori Oljemarkin huvilaan kuuluvia kuistin piirustuksia. Neiti Flotman oli luonnostellut useitakin kuisteja, tyyliin, jota hän nimitti uudeksi suomalaiseksi, tai ainakin suomenmaalaiseksi, ruotsinmielinen kun oli; patsaiksi oli ajateltu kuorittuja, mutta veistämättömiä pahkakoivun runkoja, hongan tyviä ja merestä nostettuja hakopuita; niiden väliin tulisi ulospäin kupertuva kaide, varustettu samantapaisilla poikkipienoilla kuin isojen sammioiden vanteet.

Itse rakennukseenkin oli arkkitehti ajatellut vielä eräitä muutoksia, toinen ikkuna päädyssä oli pienennettävä ja tehtävä nelikulmaiseksi, neljäs ikkuna fasadissa viisiruutuiseksi, eikä kolmiruutuiseksi kuten kaikki fasadin ikkunat edellisissä piirustuksissa olivat olleet.

Julia Oljemark oli ihastunut näihin ystävättärensä piirustuksiin; niissä oli hänen mielestään, etenkin nyt, vapautta, vaihtelua ja rohkeaa romantiikkaa. Isidor Tistelberg ei tietänyt, pitääkö huvilasta vai ei; ainakaan hän ei pitänyt kivimuurista, jossa neiti Flotman asui; kovin se oli mahtaileva suhteiltaan, tuo pikku talo, samoin kuin sekin, jonka neiti oli tohtori Oljemarkille rakentanut. Mutta: mitäpä näistä! Kovin hän vain koetti lausua Hildur Flotmanin piirustuksia ihailevansa.

Ja sitten lähdettiin kävelyretkelle.

Neiti Flotman kammoi kurtiisia, kammoi nykyään rauhallisesti, tyyntyneenä, itse lemmenasiota juuri kaipaamatta, mutta kammoi kuitenkin melkein vihaamalla: ja alettiinhan Juliasta ja Tistelbergistä kaupungilla jo jutella yhtä ja toista. Siksikö Julia oli Tistelbergin tuonutkin hänen luokseen? Oliko Julia tosiaankin niin viekas? Hieman ärtyisänä siitä, että Julia ja Tistelberg asettuivat rinnatusten, kulki nyt Hildur Flotman melkein vaiti ja niin kiireesti kuin lihavalta ruumiiltaan saattoi, ikäänkuin häiritäkseen ripeydellään toisten antautumista hiljaiseen, äitelään tunteiluun, ja saattaakseen heidät nopeasti pois kaupungista. Ja olihan kaikki uutiset jo juteltukin neidin työhuoneessa. Kaikki kolme riensivät äänettöminä pitkin routaista maantietä, joka kalskahteli heidän jaloissaan; kuuraakin oli maassa tuolla ja täällä; eikä ainoaakaan linnun äännähdystä kuulunut. Valtavat kartioiden muotoiset heinäsuovat vainioilla olivat huurteessa. Ilma raikas, rauhoittava ja samalla kylmä, ajaen veren poskiin.

Julia hidastutti kulkuaan, ja myöskin Hildur Flotman, joka oli kävellyt hiukan toisten edellä, alkoi käydä hiljempää, katsahti taakseen, hymähti ja seisoi sitten tuokion paikallaan, sillä Julia oli pysähtynyt Tistelbergin eteen. Kuin oudostellen tuijotti arkkitehti toisiin kovakuorisen hattunsa alta. Yhtäkkiä käännähti Julia Tistelbergin puoleen ja sanoi valittavalla äänellä, – sellainen sointu oli hänen äänessään, kun hän puhui vakavasti, aivan kuin anellen:

"Sanokaapas, herra Tistelberg, kuinka paljon te oikeastaan pidätte minusta?"

Tistelberg seisahtui heti; hänen hengityksensä salpautui, syvä ahdistus täytti hänen sydämensä, outo aavistelu, odottava, onnekas jännitys. Hänen huulensa alkoivat vavista. Hänen täytyi siepata piippu suustaan ja kätkeä se vapisevaan käteensä. Neiti Flotman, joka kuuli nuo sanat, näytti hyvin kummastuneelta ja närkästyneeltä, ja olikin närkästynyt: rupesi taas kävelemään, äskeistä nopeammin. Rouva Oljemark jatkoi, vakavasti, ja sellaisella kovalla äänellä, että neiti Flotman kuuli edelleen hänen sanansa:

"Niin, herra Tistelberg, voisitteko nauttia oopiumia, tai sanokaamme kokaiinia tai morfiinia, jota minä nautin? Voisitteko?"

Isidor Tistelberg katsoi kauhistuneena Juliaan, joka hänelle hymyili hiljaa. Neiti Flotman huudahti:

"Julia, kaikkea sinä puhut!"

"Niin, miksi en puhuisi?" vastasi Julia. "Minähän olen joskus morfinisti", nauroi hän. "Kurja raukka..."

"Että viitsitkin noin liioitella!" huudahti neiti Flotman. "Jos välistä käytätkin unilääkkeitä, voidaksesi nukkua, niin... Ja joutavaa ja tosiaan raukkamaista on käyttääkin sellaisia..."

"Se on suloista", nauroi yhä Julia. "Suloista: unohtaa, ei tietää mistään, olla kuin olisi kuollut. Tahdotteko koettaa, herra Tistelberg? Jossakin muussa muodossa kuin ruiskeen avulla, joka haavoittaa... Tahdotteko?"

Julia nauroi. Neiti Flotman kulki jo sievän matkan päässä ajatellen: – oli tämäkin nyt... Tämä on skandaalimaista. Kuinka tuo Julia...! Ettei ymmärräkin!

Tistelberg ei vastannut. Hänen olemuksessaan värisi, päänsä läpi vilahtivat Julian kertomukset avioliitostaan, joka varmaan oli onneton. Ja Julian äskeiset sanat olivat kuin kutsu, lupaus; ne olivat kuin oopiumi, tai hasis niille arabialaisille, joita Tistelberg oli nähnyt muutamia etelässä: kauhistavia nautintojensa orjuuteen sortuneita, onnettomia. Heitä hän inhosi. Mutta nyt: Julian sanat toivat tuollaisen inhotun tilan hänen mieleensä jonakin kauniina, haluamisen arvoisena; se tuntui ihan kuin joltakin uhrilta Julialle. Tistelbergiä inhotti, ja samalla hän oli onnellinen ja utelias. Kuitenkaan hän ei Julialle vastannut: oli niin järkkynyt, ettei voinut vastata.

Julia etsi osanottoa, tahtoi, että toinen ihminen, ja mieluimmin juuri Tistelberg, tietäisi hänestä kaikki. Miksipä hän salaisi itseään häneltä toisenkaan seurassa, Hildurin? Tulihan tunnustus täten suoremmaksi, rehellisemmäksi! Jokin katkera uhma ajoi Juliaa tällaiseen rehellisyyteen. Ja jos Isidor Tistelberg olisi valmis sellaiseenkin osanottoon, – ymmärtävästi oli hän Juliaa kuunnellut ja kohdellut sinä aikana, minkä he olivat toisiaan tunteneet, – että haluaisi noilla myrkyilläkin kokeilla, niin olisi Julia onnellinen. Tietysti koe olisi tarpeeton, jos Isidor tahtoisi siihen antautua. Tuskin Julia toden tullen hänen kokeilla antaisikaan, ellei Isidor aivan erikoisesti, vain yhden kerran, haluaisi nähdä, millaista Julialla oli tuollaisina hetkinä, noiden aineiden suomassa unessa.

Julialle itselleen olivat oopiumi tai nuo muut sellaiset, joita hän käytti harvoin, eräinä hetkinä tosiaan paljon enemmän kuin pelkkä kokeilu ja keveä, kevytmielinen huvi: ne olivat hänen pelastuksensa. Julia tunsi, että hänen kiusattu sydämensä, joka oli niin pessimistinen maailmasta ja varsinkin hänen omasta elämästään, olisi muuten pakahtunut, – saanut halvauksen, kuten lääketiede sitä nimittää, tai lakannut sykkimästä pelkästä sanattomasta, syvyyteensä hukuttavasta haikeudesta, niin hän kärsi kaikesta, etenkin kotioloistaan, tahtoessaan alistua vastarintaan nousematta, suutansa juuri koskaan avaamatta. Sellainen itsehillintä käy sydämeen, ajatteli hän.

30

"Minä näen usein unia", kertoi Julia Tistelbergille. "Suloisia ne ovat enimmiten. On niissä välistä vaikeitakin, painajaisunia; mutta silti ne eivät ole milloinkaan rumia. Ja viime aikoina, kai olen siitä jo kertonutkin, olen nähnyt yhä useammin unia lapsuudestani, ah, niin ihania, että itken, kun niistä herään. Ja minä uskonkin uniin. Olenko silloin taikauskoinen?"

Julia kertoi joukon tapahtumia, jotka hän oli nähnyt edeltäkäsin, tietänyt ne ennen kuin ne tapahtuivat todellisuudessa, tietänyt unistaan.

"Ja aivan äskettäin annettiin minulle uni, annettiin: sillä Jumalan suurena lahjana minä pidän kauniita unia. Uni niin ihana ja omituinen, etten ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Pitäisi olla hyvin hiljaista sitä kertoessa; ja kumminkin olisi mahdotonta osata ilmaista kaikkea sellaista herkkää, mitä uni silmänräpäyksessä näyttää.

"Milloinkaan ennen en ole nähnyt suloisempaa unta, vaikka niin monesti olen saanut kiittää Jumalaa nukkuessa minulle annetusta kauneudesta. Jumalaa, tai salaperäistä pyhää luontoako?

"Tämä uni oli niin tavattoman selkeä, selvä silmille, tarkoitan, joskin ihmettelen sen sisällistä merkitystä. Selvä silmille: mikään maalari ei ole piirtänyt niin tarkoin ilmiöiden ulkomuotoa. Ja sielulle kuitenkin selittämätön, omituinen.

"Olin jälleen lapsi.

"Oli kaunis kevättalven ilta. Mutta oli niin lämmin kuin kesällä.

"Kävelin ylös jotakin mäkeä. Ja alempana, laaksossa, näin lapsuudenkotini, sen vanhan pappilan, jälleen. Rakastanhan sitä aina, sen peltokumpareita, sen puutarhan haapoja. Mutta unessa se kohosi niin kauniina, näkyi niin yliluonnollisen kauniina, että sydäntäni, joka valveilla ollessanikin monasti sinne kaipaa, aivan vavisti, rakkaus sitä kohtaan, sydämen pohjimpaan saakka.

"Pappilan ympärillä leijui kummallinen, sininen usva, kaukana laakson liepeillä, ja tuolla järven takana ilmanrannoilla asti; kietoi hyväilyynsä maiseman, verhosi hunnullaan hankiakin, joiden keskitse kävelin tietä pitkin.

"Merkillinen talvi: kinoksetkin olivat lämpöisiä – unessa.

"Ja sitten minua vastaan tuli vieras mies, sellainen, jota en ole missään nähnyt, ja lauloi ihmeellistä laulua, niin selvästi, että muistan sen säveltä vieläkin."

Julia hyräili säveltä; se oli leikittelevän iloinen.

"Se laulu oli jotakin elämästä. Sanoja en muista, lienenkö kuullutkaan; mutta minusta tuntuu kuin ne olisivat olleet jotakin sellaista, että elämä olisi tuokion unelma, satu. Elämä, tuska tuntui siinä saaneen leikittelevän, iloisen värin.

"Se mies katosi; ja ilmestyi uudestaan eteeni, mutta toisessa paikassa kuin ensin olin, pappilan naapuritalon pihalla, pienen talon pihalla, jonka olin lapsena tuntenut. Hymyillen hän tuli. Usva oli yhä hämärtynyt, niinkuin ilta hämärtyy. Talon ikkunasta tuikkivat valot: siellä oli muka kylänluvut, sellaiset, joihin ennen lapsena pääsin isän mukana. Ja minä olin siinä unessa sen ikäinen kuin nyt olen, ja samalla pieni lapsi, jolle annettiin kinkeritalossa samoja makeuksia kuin ennen, sokerileivoksia tai vohveleita, joita äitini aikoinaan paistoi.

"Sydämeni täytti enemmän kuin onni: autuutta se tunne oli! Ja silmäni täyttyivät kyynelillä. Sain, raukka, jälleen nyyhkyttää ilosta. Sain nähdä onneni ajan ilmi elävänä, ja tuhat kertaa ihanampana kuin se ehkä todellisuudessa saattoikaan olla.

"Oi, nythän lähtee siltä unelta väri, kun siitä koetan kertoa, niinkuin kosteus vie kultatomun pienen perhosen siivistä.

"Niin, ja sitten laskeusin taas mäkeä alas, pappilaan päin. Oli yhä talvi; ja samalla aikaa kesä! Ja sitten alkoi, ja meni nopeasti ohi, kaikkein merkillisin: näin nuorukaisia, jotka kahlasivat pitkin harmaan pellonaidan viertä, kahlasivat lumessa, marssivat, hyökkäsivät! Ja lauloivat, hekin, lauloivat jotakin riemukasta, vapauttavaa, kuin jotakin sotamarssia.

"Mitä he olivat? Heillä oli vihreät tai sinertävät puvut. Yksi heistä näytti maisteri Klingstedtiltä, jonka nykyään uskotellaankin hukkuneen tai hukuttautuneen tuonne kaupungin lahteen. He olivat notkeita, nuoria, haltioituneita, aatteellisia. Lumessa he hyökkäsivät, lauloivat. Ja tuntui kuin olisi koko maisema, lapsuuteni seutu, suloisimpana mitä se saattaa olla, tuntui kuin olisi koko maisema heitä tervehtinyt ilon kyynelillä, kuten minäkin. Sellaista kesti kauan, siltä tuntui. Ja minä olin joka suhteessa niin onnellinen, olin kuin lapsi. Ja sitten heräsin. Valveillakin itkin vielä kauan onnesta..."

Tistelberg kuunteli hartaasti. Oman unensa hän muisti, mutta ei Julialle sitä kertonut: ei uskaltanut; se uni pelotti häntä, se oli kuin jokin enne.

Mutta he molemmat rakastivat siis tavallaan unia, joskaan Isidor ei niihin uskonut; nytkin hän mielessään nauroi Julialle, joka näytti moisiin suorastaan uskovan.

31

Eräänä iltana oli Isidor Tistelberg yksin kotona. Insinööri Tarkkanen rouvineen oli lähtenyt pastori Myötyrin luo vierailulle, ensimmäiselle kyläilylle sinne, ja rouva oli laskenut myöskin palvelijattaren kaupungille, vakavilla neuvoilla pysyä järkevästi poissa palvelusväen kokouksista, joita oli nykyään alettu pitää yhä tiheämmin, kuten muitakin työläisten yllytystilaisuuksia.

Tistelbergillä oli ikävä, ei tuskallisen ärtyisä kuin ennen, vaan kipeän suloinen, polttava ikävöinti. Hän seisoskeli salin eli Onnin työhuoneen ikkunan ääressä, joka oli varjopuolella taloa, ja katseli vastapäisen rakennuksen kaljuun kiviseinään. Joskus kopisi askeleita roudan kovettamalla kadulla; ajoneuvoja ei liikkunut: oli jo melkoisen myöhäistä, hämärä vaihtui juuri pimeäksi.

Hetken hän katseli, siirtyi omaan kamariinsa, tupakoitsi, tuli jälleen saliin, ja katseli siitä jälleen tyhjälle kadulle. Yhtäkkiä hän huomasi hymähtävänsä: "Nyt hänen täytyy tulla."

Täytyy? Miksi sanoi hän niin lujasti: täytyy? Kenen? Minne?

– Tietysti rouva Oljemarkin, ajatteli Tistelberg, ja ilkahti itselleen. Miksipä ei Julia Oljemark tulisi, ja minne?

Tuuli lennätteli kadulla muutamia kuivia lehtiä ja puhalteli roskia, äänsi alakuloisesti ikkunan raoissa, sitten vaikeni ja raukeni; rikat kadulla eivät liikahtaneet pitkään aikaan. Tuonne yleni tämä katu suurelle torille päin. Siellä, torilla, oli varmaan Julia Oljemark.

"Hänen täytyy, täytyy tulla!" vakuutti Isidor uudestaan, nyt tuskastuneena. "Hänen täytyy tulla."

Jonkin aikaa salissa liikuskeltuaan meni Tistelberg kiireesti eteiseen, kuin häntä olisi jonnekin käsketty ja vaadittu, pisti päällystakin ylleen ja riensi pian hämärtyvää, tuulista katua siihen paikkaan, jossa heidän oli ollut tapana kohdata toisensa kävelyretkille lähdettäessä.

Tänä iltana eivät he olleet päättäneet tehdä kävelymatkaa, vaan oli se jätetty tuonnemmaksi, epämääräiseen aikaan: rouva Oljemarkilla oli nykyisin muka niin paljon kaikenlaista tekemistä kotona.

Tistelberg seisoi torin nurkalla, aution näköisen torin, jonka sillä reunalla piipotti rivi äskettäin istutettuja lehmuksia, toiset seipäihin sidottuina, jotkut irti päässeinä ja vinossa rempattaen. Kuin heräten katseli hän nyt joka puolelle, illassa punertavalle raatihuoneelle päin ja vastakkaisille torin reunamille, jotka painuivat varjoon: ei siellä ollut Juliaa. Ei ollut Juliaa!

"Hänen täytyy tulla!" mutisi Tistelberg, ja tuo vaatimus oli kuin hätään joutuneen avunpyyntö, kuin sairaan rukoilua, ja samalla tyrannillisen käskevää. Tyrannillinen olikin Isidor luonteeltaan, hänkin: sen hän joskus tiesi, mutta harvoin.

Ilta oli miltei kylmä, mutta hiki oli kihonnut Tistelbergin otsalle; hän otti hetkeksi lakin päästään ja pyyhki otsaansa, puserteli sitä: jotakin hullua siinä taisi nyt liikkua. Tuntui kuin olisi hänen sielussaan jokin kiehtonut, kutsunut. Sielussaanko? Bah! Ei hän tietänyt, mitä tämä oli: Jotakin narrillista, luonnollisesti. Sillä mistä syystä Julian muka olisi pitänyt tänne tulla?

"Mistä kumman syystä?" kuiskasi hän itsekseen.

Mutta se ajatus, ettei Julian pitänytkään tulla tänne, ja etenkin se, ettei Julia tietysti ajatellutkaan sellaista tuloa, se teki Tistelbergin mielen kolkoksi; hänen sielunsa ikäänkuin parahti apua, niin, se aneli armoa.

Sitten lähti Tistelberg nopeasti takaisin kotiin. Mutta keskellä matkaa pälkähti hänen päähänsä, että rouva Oljemark oli nyt hänen kotonaan, sen talon pihalla, jossa hän asui Onni Tarkkasen luona. Julia ei muka päässyt sisälle, vaan odotti siellä. Tistelberg joudutti nyt askeleitaan, hänestä tuntui, että hän melkein juoksi.

Hän tuli vanhalle, paksuista lankuista tehdylle kotiportille ja pujahti kävelyaukosta pihalle. Rouva Oljemark ei ollut sielläkään. Kuinkapa olisi ollut?

Tistelberg oli hämillään. Ajatteli, mitä tehdä. Aikoi mennä sisälle, ruveta työhön: paljon olikin viime aikoina jäänyt rästejä. Mutta olihan paitsi noita töitä, joita hän sanoi ex officio-töikseen, myöskin pieni mielityö: kopio tohtori Oljemarkin huvilapalstan kartasta. Itse kartta oli kyllä jo tehty, mutta vielä ei ollut ilmoitettu tohtorille, että se oli valmis, joten Julia ei siis ainakaan sitä olisi saattanut tulla tänne noutamaan. Tistelberg kysyi itseltään, mitä varten hän siis olisi tullut? Ja nauroi itselleen:

"Olenpa hullu. – Äitiparkani!"

Siitä kartankopiosta Julia ei tietänyt kerrassaan mitään. Ei tietänyt edes Tarkkanenkaan. Vasta muutamana iltana oli Tistelberg piirtänyt sitä itsekseen, vähän kuin salaa. Siihen oli merkitty paitsi tavallisia maanlaatuja jokainen huomattava puukin, kuin topografikartassa: mäntykö, koivu tai koiranheisi, mikäli Tistelberg niitä muisti siltä käynniltä, jonka hän oli tehnyt toisten kanssa syksymmällä palstalle. Olipa merkitty eräät kauneimmat ja muhkeimmat kivetkin, ja varsinkin kalliopengermät, istuinpaikat, joista voi katsella merelle. Suuren alan tuosta lehdestä, joka oli käännetty taskussa tai käsilaukussa pideltäväksi, vei otsikkokirjoitus, tekstattu ilmansuuntaruusun yläpuolelle isoilla, koukeroisilla kirjaimilla: kartta Maire-nimisen palstatilan kaikista tiluksista, Uudenmaan läänissä, siinä ja siinä kihlakunnassa jne.

Tohtori Oljemark oli päättänyt antaa huvilalleen nimen tyttärensä mukaan.

Tistelberg ei ollut tohtinut oikein tunnustaa itselleen, mihin hän tämän korukartan aikoi.

Tistelberg mietti portaissa vielä tuokion, mennäkö näpertelemään tuota pikku kopiotaan. Mutta sitten hän kääntyi ja lähtikin kaupungille.

Tämä oli hulluutta. Julia Oljemarkia ei näkynyt, ja muitakin kulkijoita oli harvassa. Tistelberg ajatteli, että hän kävelisi kuitenkin hiukan vain turhaan, ja sitten oli mentävä kotiin takaisin. Siellä olisi ehkä jo Onni rouvineen: ikävä vastakohta koko tälle narritukselle, varsin selväjärkinen vastakohta.

Neljännestunnin kuluttua meni Tistelberg takaisin kotiin, hämärää, miltei pimeää katua.

Kun hän tuli asuintalonsa pihalle, seisoi siellä, ison saarnin varjossa, joka oli jätetty keskelle kivettyä pihaa, rouva Oljemark. Seisoi ääneti: katsellen Tistelbergiin ikäänkuin syrjästä, käsi huulilla, pureskellen jotakin. Hän ei hetkeen tervehtinyt Tistelbergiä, joka säpsähti: kauhistui kuin olisi jokin hirvittävä syvyys auennut hänen edessään. Ja samalla Isidor riemuitsi.

Viimein rouva Oljemark tervehti ja liikahti. Viimeinkö? Kai hyvinkin kohta. Hän sanoi tulleensa tänne tapaamaan herrasväki Tarkkasta. Eivätkö Tarkkaset olleet kotona? Julia oli heitä tässä hiukan odottanut. Ehkä he tulisivat pian?

Tistelberg ei vastannut, ei kuullut, mitä Julia sanoi. Hän näki rouva Oljemarkin heittävän kädestään jonkin korren, sitä hän kai oli pureskellut. Miksi hän pureskeli kortta? Hämmästys ja pelko kuohuivat Isidorissa, kauhukin, syvä järkytys, sekoittaen hänen jokaisen ajatuksensa. Jäykästi alkoi hän nousta portaita, pyytäen viimein rouva Oljemarkin sisään: kyllä Tarkkaset tulisivat, kai piankin. Rouva Oljemark menikin sisään. Tistelberg avasi sanattomana huoneiston oven, käsin, jotka tuskin löysivät oven ripaa, ja astui edellä eteiseen ja saliin. He istuivat sitten salissa, Julia päällystakkiaan riisumatta, jutellen niitä ja näitä, verkalleen: miksi Julia oli tullut, pienelle kyläilylle vain; ja kertoivat kaupunkilaistapahtumia, joita Julia ei ihmetellyt, ei edes Ester-juttuakaan, ei ihmisten tekoja pahoitellut, ja yhtä ja toista muuta. Isidor vastaili väkinäisesti.

Sitten nousi Julia yhtäkkiä. Sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä: hän ei voisi enää odottaa. Hän oli vain tullut tiedustamaan, joko sen kartan saisi.

Tistelberg naurahti itsekseen: vai kartan? Miksi Julia nyt vasta puhui kartasta? Ja Tistelberg sanoi ylimielisesti:

"Mikäpä kiire sillä kartalla!"

Julia ei vastannut. Tistelberg ajatteli: Toisesta syystä Julia oli tullut. Pihalla seistessään ja täälläkin oli sanonut aikoneensa tänne kyläilylle.

Julia päätti lähteä, meni eteiseen, käänsi sinne tulen. Hän pelkäsi Tistelbergiä, hyvästeli, aikoi poistua kättelemättä, vain nopeasti terveiset Tarkkasille virkkaen, ja avasi ulko-oven. Tistelberg seisoi salin ovella, kalpeana, ja naurahti ylimielisesti; hänen silmissään tuikahti voitonvarma, lempeä välkähdys, hymyilevä syrjäkatse, joka oli hänelle ominainen. Julia seisoi jo kynnyksellä, oven aukeamassa, kumarassa, epäröiden. Tistelberg meni verkkaan ovelle, sanoi:

"Ettekö anna edes kättä?"

Julia säpsähti, katsoi tarkkaavasti Tistelbergiin. Sitten hän veti nopeasti hansikkaan kädestään, nauroi, voitoniloisesti hänkin, ojensi kätensä Tistelbergille, vetäisi toisenkin hansikkaansa pois ja ojensi Tistelbergille molemmat kätensä, iloiten, kun tunsi Tistelbergin tarttuvan epäröiden ja hiljaa käteensä. Tistelberg puristi hänen kättänsä lämpöisesti, pitkään. Julia nauroi jälleen, hänen äänensä soi toisesta kuin kujeileva huilu, tempasi kätensä irti, kääntyi nopeasti, sysäsi oven kiinni ja oli kadonnut.

"Hän tuli, kun minä kutsuin – sielussani!" huudahti Tistelberg itsekseen liikuttuneena. Tistelberg oli kaivannut Juliaa. Oli anellut, täällä kaukana, matkan päästä, Juliaa tulemaan, ja Julia oli tullut. Tistelberg oli kiitollinen. Kuinka Julia sen aavisti? Ja aavistiko hän ehkä yleensä paljonkin? Tiesikö hän unista tapauksia?

32

Tistelbergin sielunelämä oli horjahtanut perustaltaan. Olihan sitä tapahtunut ennenkin; muutaman kerran oli hän ollut vähällä hylätä elämänuransa, jolle hän ajatteli joutuneensa vain ulkopuolisista syistä, jopa toisen ihmisen pakotuksesta, – hylätä mitään sen parempaa itselleen tietämättä.

Nyt alkoi hänelle jälleen tulla tuollainen halu syöksyä jonnekin, pois laitumelta.

Julia Oljemark oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti. –Mitä Julia aavisti?

Uni, jonka Tistelberg aikoja sitten oli Juliasta nähnyt, vaivasi häntä kuin hänen oma aavistuksensa. Julian ahdas elämä, jota Tistelberg oli myöntynyt pitämään köyhänä, tuotti hänelle tuskaa.

Ajan hurja sekasorto, milloin hän sitä enää muisti, sekasorto, josta ei tullut loppua, tuntui kiihottavan häntä nauttimaan tuokiosta, välinpitämättömänä, väkivaltaisesti. Ja Julia oli hänestä langennut nainen.

Kerran aamulla sellaiseen aikaan, kun juna lähti Helsinkiin, sattui Isidor kamarissaan katsomaan kelloaan ja muisti, että juna lähtisi, ja lähtisi pian. Hän pukeutui nopeasti, päätti matkustaa Helsinkiin. Vain pariksi päiväksi, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle tai hänen rouvalleen mitään tästä matkasta. Hiljaa ja nopeasti hän liikkui; oli pian portaissa, lukitsi oven, heitti avaimen kirjeluukusta sisään, ja oli kohta aamuisella kadulla ja sitten rautatieasemalla.

Se leski, Emma Havola, jota hän oli rakastanut menneenä keväänä, oli noin viikko sitten kirjoittanut hänelle, vihdoinkin jälleen. Isidor ei ollut koko syksynä, eikä edes loppukesälläkään, kirjoittanut Emmalle yhtään ainoaa sanaa. Nytkään oli Tistelberg tuskin viitsinyt lukea hänen kirjettään, valittavaa ja nopeasta unohtamisesta närkästynyttä; oli sullonut kirjeen huolimattomasti rutistaen taskunsa pohjalle.

Eilisiltana myöhään ja tänään aamun hämärässä herätessään oli hän muistanut, että hänellä oli Helsingissä lohduttaja, Emma. Muun muassa hänen luokseen Tistelberg nyt aikoi; mitä tuo muu, toiset asiat, olivat, ei hän tietänyt: kunhan vain matkusti, tunsi vapautumista, pääsi aprikoimasta sitä pulmaa, että oli rakastunut Julia Oljemarkiin, toisen miehen vaimoon.

Kaupungin asemalla, hiekkaisen mäen vierulla, oli hiljaista. Matkustajia vähän; äänettöminä ja hitaasti nousivat he kamppeineen kapearaiteisen radan pikku vaunuihin. Kapeat vaunut, kapeat kuin jonkin leikkijunan, mutta siistit kuin nukkekaapit, olivat kuumat, kamiinoista kärysi koivunkuorien haju. Odoteltiin lähtöä, ei puhuttu paljoa. Tistelberg oli hyvillään, kun ei vaunuun tullut ketään niin tuttua, että olisi häntä häirinnyt, kysellyt häneltä mitään: hän oli pulmastaan hermostunut. – Ulkona oli harmaa, vetisen kolea syksyilma. Sitten alkoivat pyörät ja akselit narahdella, alettiin matkustaa. Tistelberg painautui omaan nurkkaansa. Monta muuta ei vaunussa ollutkaan. Hän tahtoi rauhassa katsella alakuloisia myöhäissyksyn tai alkavan talven maisemia, joissa ei tosin mitään katseltavaa ollut, niin samoja ne yhä olivat, matalia ja harmaita. Rauhassa, rauhassa; ja kuitenkin hän mietti siinä pääsyä pulmastaan, ajatteli rakastumistaan, joka tuntui hänestä kummalliselta ja kiusalliselta, joskin outoutensa vuoksi kiihottavalta. Mitä tästä tulisi? Asian outous yllytti hänen kiihkoaan.

Niin meni pari tuntia, yksitoikkoisesti. Ja sitten tultiin suureen tai suurempaan maailmaan, sille asemalle, jossa sivurata yhtyi päärataan. Oikeampaan maailmaan, ja keskelle järkyttävää, tuskallista aikaa: junaan marssitettiin siellä juuri venäläistä sotilasrykmenttiä. Se rykmentti oli enimmäkseen nuoria poikia, tuossa kuuden- tai seitsemäntoista vuoden ikäisiä. Tistelberg muisti, että paljon oli Venäjältä kaatunut väkeä, varsinkin luoteisella rintamalla, satojatuhansia yhdellä iskulla, eräissä hyökkäyksissä, ehkä miljooniakin kaikkiaan. Kauheaa tuo sota, määrätöntä ihmisyksilöiden hylkimistä ja halveksintaa! Ja miksi hyväksi? Sivistyskansat toisiaan vastaan, ei sivistyksen puolesta: sillä mahdoton oli sitä salata tai kieltää, että eri kansojen sivistys on nykyään jotensakin tasa-arvoista; vain taloudellisista syistä taisteltiin, rahan, toimeentulon vuoksi. Tai oliko tämä sittenkin jonkinlaista eläinlajien hävityssotaa toisiaan vastaan.

Ja tuossa nyt näki sen hävityksen kauheimmillaan: vanhat uhrattavat olivat Venäjän keisarikunnassa niin vähentyneet tai loppumaisillaan, että kuusi-, seitsentoistavuotiaita, melkein lapsia, täytyi vuorostaan viedä surmattaviksi. Tistelbergistä se oli inhottavaa ja säälittävää. Pojat marssivat asemalaituria pitkin nelimiehisissä riveissä, pystyssä päin, verkkaisin ja teennäisin miehenaskelin, isot saappaat jalassa. Mutta nuo raskaat sinellitkin näyttivät painavan heidän hartioitaan liikaa; sinelleissä oli liian pitkät hihat, ja liepeet, jotka ulottuivat saappaiden nilkkoihin. Ja poikaset lauloivat! Kai jotakin sotalaulua, matkalla Pietariin päin, surmattaviksi. Lauloivat jäykästi, lapsenäänin, uskaltamatta kääntää kasvojaan sivulle, sillä harmaapäiset upseerit pitivät heitä tarkoin silmällä. He lauloivat kalpeina, varmaan moni kohtaloaan kauhulla ajatellen, kurissa pidettyinä, kauhun uhreina. Takana tuli asevaunuja kivääreineen: kaikki nuo lapset eivät olisi kai jaksaneet kiväärejään kantaakaan, niin pieniä oli heidän joukossaan.

"Minne heitä viedään?" kysyi Tistelberg hiljaa asemamieheltä, jonka viereen oli sattunut.

"Minne? Sotaan, lahdattaviksi!" vastasi mies tylyllä, vihaisella äänellä, hampaitaan kiristäen. "Sitä tekevät porvarit."

Siinä vastauksessa oli myrskyä, uhkaa. Siinä kumisi kuin kaukainen ukkonen, siinäkin. Mitä oli tuleva?

– Kauheat ajat, mietti Tistelberg sitten. – Viereinen vaunu oli täynnä noita poikia. Nyt ne istuivat tai makasivat siellä hiljaa. Heillä oli laulatettu uljasta marssia vain ulkona, nyt saivat levähtää. Sietämättömät ajat: yksilöllä ei ole mitään arvoa, ihmisellä ei mitään arvoa eikä tekemistä. Jos sitä lienee ollut muulloinkaan? Onhan jo luontokin yksilöilleen kylmä, aivan välinpitämätön, haaskaa niitä kuin mieletön: luo ja hävittää kilpaa! Mutta vasta tällaisina aikoina näkee oikein, miten luonnon haaskauslait voivat vallita ihmistenkin keskuudessa! Surmaa, teurastaja, vähennä: tehtyjä ihmisiä on paljon, liian paljon! Toiselle rodulle täytyy saada tilaa... Elleivät aikuisemme riitä taistelussa, ammu lapset!

Mitä iloa sellaisina aikoina yksilöllä? Luullako uhrautuvansa, kun pannaan kuolemaan jonkin aatteen puolesta? Isänmaan, uskontojen? Jokohan kansat tosiaan sellaista luulottelevat ja uskovat?

Ainakin on niitä, jotka sitä epäilevät. Tuollakin tuo asemamies: hänen äänessään oli pilkallinen ja uhkaava sointu. Ja samanlaisia lienevät työläiset yleensä. Mutta sivistyneet? Sellaiset, jotka eivät usko, että sotia voidaan millään poistaa: sellaisiakin on; he sanovat, että historia on antanut heille moisen pessimistisen opin. Kuinka he jaksavat elää? Kun ei hänkään, Tistelberg, oikein jaksaisi, vaikka uskoo vielä järkevämpien aikojen tuloon; ei jaksaisi, ellei etsisi unohdusta: nauttisi sitä lyhyttä hetkeä, minkä saa surkeassa maailmassa elää. Nauttia, ja sitten liueta tyhjään...

Minne hävisi Tistelbergin mielestä epäröinti, joka oli häntä vaivannut Julia Oljemarkin suhteen? Kuinka olemattomiin katosi koko tämä rakkauden pulma! Tuokiossa se loppui, niin pitkäksi aikaa kuin hän ajoi samassa junassa sotanäyttämölle vietävien lasten kanssa.

Junanvaihdon jälkeen ja Helsingissä se pulma palasi, lohduttomana, suloisenakin, suloisena kuin syyttömästi kärsivän, ja hurjana; samalla kertaa houkutellen, hävettäen, auttamattomalla tuholla pelottaen ja neuvonetsintään ajaen. Jälleen mietti hän rakastumistaan, jossakin syrjäisessä ravintolassa Helsingissä. Hän tahtoi varsinkin nyt olla yksin. Muutenkin kammoi hän aina entisiä tuttuja, kuin jotakin mennyttä, johon elävä ihminen ei saanut katsoa, jos himoitsi pyrkiä edelleen: vanhat tuttavat olivat hänestä kuin mikä hautausmaa, nekin. Nyt tunsi hän joutuneensa niin lähelle elämän pulmaa, ettei millekään entiselle ollut rahtuakaan sijaa hänessä. Illalla myöhään meni hän Emma Havolan luokse.

Rouva Emma Havola oli noin kolmekymmentävuotias, keskikokoinen, lihava. Hänellä oli vaalea tukka, hieman pysty nenä, ja siniset silmät, niin syvällä päässä että silmäluomia tuskin näkyi: suomalaiset silmät. Hän otti ystävänsä vastaan onnellisena, liikutettuna ja voitoniloisena, kuin tuhlaajapojan, joka oli nyt palannut hänen luokseen. Ensin oltiin melkein sanattomia; vain silmäyksillä ilmaisi Emma tunteitaan, ja hälvensi noloa, avutonta tilannetta siten, että vei Tistelbergin näkemään eräitä huoneita, niitä, joissa eivät asukkaat olleet vielä kotona. Siinä päivitteli hän näitä yhä tukalammiksi tulevia aikoja. Leski oli aikonut elää vuokraamalla kalustettuja huoneita ylioppilaille, konttoristeille ja sen sellaisille, ja varustamalla asukeilleen kahvia ja hiukan välipalaakin; mutta enimmän hän oli toivonut pienestä vaatetus- ja muotiliikkeestä, jonka oli perustanut tämän kivimuurin alakertaan. Nyt olivat toiveet pienentyneet; ison huoneistonsa oli hän saanut kalustetuksi niin ja näin, jakelemalla entisiä huonekalujaan kaikkiin kamareihin, jakelemalla niin tarkkaan, että hänen omaan, kovin pieneen koppiinsa jäi tuskin mitään: huonekalut kaupoissa olivat kallistuneet niin mahdottomasti, ja samoin ruoka-aineet, ja tavarat, joita rouvan olisi pitänyt hankkia puotiinsa. Kauppa ei puodissa käynyt:

"Kyllä se lafka pian täytyy panna kiinni!" huokasi leski, ja nauroi taas. Ja jatkoi huokaillen: "Enkä tiedä, mitä vuokralaisilleni enää juotan, kahviako vai voikukan juurta! Arvaas, mitä kahvi maksaa! En hennoisi korottaa vuokria heille niinkuin minulta kiskotaan. – Mutta viisi siitä! Nyt sinä olet tullut! Jäätkö sinä luokseni?"

Nämä sanat sanoi Emma hiljaa, yhtäkkiä, takimmaisessa kamarissa, jonka asukki, ylioppilas, oli vielä kaupungilla. Tistelberg ei vastannut. Emma katsoi häneen hämmästyneenä, tuli ja kietoi kätensä hänen kaulaansa: "Jäätkö?"

Isidorista tuntui hyvin vastenmieliseltä. Miltei itkettämään pyrki. Miksi hän oli matkustanut Helsinkiin ja Emman luokse? Omatunto vaivasi Tistelbergiä salaa: anteeksiantamatonta oli tunkeutua vielä tänne, kun siellä kaukana maalla oli... Kaukana? Niin, – kaukana hänestä, kaukana! Ja oliko se toinen hänen? Tistelbergiä nauratti moinen luulottelu. Itse Juliakaan ei ehkä tietänyt hänen haaveistaan tuon taivaallista.

Tistelberg antoi Emman hyväillä itseään. Emma riemuitsi. Siitä tuli pieni juhla, Tistelbergin ravintolassa istumisen jatkoksi, ryypiskelyn, jonka syytä Tistelberg nyt kummasteli sielussaan: tavallisesti hän maisteli vain ilosta, mutta nyt oli hänellä polttava, epämääräinen tuska, synkkä toivottomuus. Kai etupäässä maailmansota oli häntä käskenyt nukuttamaan uneen ajatuksiaan.

Isidor istui Emman kamarissa, jossa oli paitsi vanhanaikaista ja kömpelöä puusänkyä kolme tulipunaiseksi maalattua kapulatuolia, kanarialinnun häkki ja seinillä kipsimedaljonkeja, joiden pintaan oli liimattu kiiltokuvia. Lintujen häkki oli nyt peitetty mustalla liinalla. Vaikkeivät lintuset näin yön tullen ja muutenkaan, talven alkaessa, laulaneet paljon, pelkäsi Emma, että ne olisivat häirinneet Isidoria, joka näytti rasittuneelta. Oliko Isidor tehnyt niin kovasti työtä? Isidor parka, tulisi tänne lepäämään, Helsinkiin! Kamarin pienelle pöydälle toi rouvan palvelijatar, uhaten Tistelbergiä ja rouvaa paheksuvasti sormellaan, kaikkea hyvää, mitä talossa oli tarjolla, ja enemmänkin: kiireessä hankittuja herkkuja, hummereita ja hienoa lohta, Emman valmistamien ruokanaukkujen lisäksi. Tistelberg tuli liikutetuksi, kun näki nuo varusteet. Ja kun kuuli, että viina oli nytkin maustettu suolalla, sokerilla ja manteli jauholla kuin ennen, muisteli hän menneitä aikoja. Niin, kaukana ne olivat! – Tiedusteltiin ja kerrottiin sitten pikkukaupungin uutisia. Tutkivin, odottavin, hellin silmin etsi Emma Tistelbergin katseita, jotka välttelivät häntä. Ja välistä vastasi Tistelberg ärtyneesti, ettei hän tietänyt mitään siitä tai siitä tapahtumasta: ei välittänyt sellaisista nykyään! Emma muuttui araksi ja epätietoiseksi.

Ilta kului Tistelbergiltä hitaasti. Palvelijatar pysyi onneksi paljon huoneessa. Mutta sitten hän meni avaamaan ovea jollekulle, joka soitti sisälle päästäkseen. Ja Emma sanoi hiljaa, hehkuvan punaisena kasvoiltaan ja silmissään sameus:

"Kuule, Isidor, kultaseni: jää tänne! Etpä vastannut vielä, mitä sinulta äsken kysyin, että etkö voisi jäädä Helsinkiin? Sinulla on ikävä siellä maalla. Onko sinulla ikävä Emma-parkaa! Muistatko minua siellä! Mikä hulluus minuun lienee tullut! Mutta – minä rakastan sinua! En tohtinut kirjeessä pyytää sinua tulemaan ja jäämään tänne. Hankkisit itsellesi toimen Helsingissä? Huoneen ja ruoan saisit minulta, – Emmaltasi..."

Tistelberg tunsi kyllä, että hänelle olisi todellakin hyväksi Emman neuvo: paeta Helsinkiin! Neuvo, joka oli tarjottu hänelle aivan odottamatta, kuin taivaan lahjana, sallimuksen varoituksena, neuvo, jota hän oli lähtenyt etsimään. Mutta hän pudisti kuitenkin päätänsä, synkästi ja epäuskoisesti. Tullako Emman luokse asumaan, ja olla jälleen hänen kanssaan? Tistelbergiä pöyristi. Synnin palkkaa alkoi hän aavistella, kuitenkaan siihen vielä uskomatta. Itseään hän halveksi; iloisesti oli hän elänyt Emman kanssa, siitä ei ollut kulunut vielä täyttä vuotta, ja nyt olivat hänen ajatuksensa Emmalle miltei vihamieliset. Missä ne haparoivat? Ja mitä kaikkea tästä seuraisikaan? Vai eikö seuraisi mitään? Se, ettei kenties mitään seuraisi, oli hänestä vielä tuskallisempaa kuin jos jotakin katkeraa seuraisi.

Emma, lihava ja lyhyehkö, joka oli äsken pukeutunut koreihinsa, tällä kertaa punaisiin, eikä sinisiin, säälitti häntä: julkeaa oli pettää varsinkin naista! – Isidor, epäilijä, toden etsijä, muuttaisi tänne pahentaakseen uudella petoksella omaa unohtamistaitoaan, petollisuuttaan? Nukuttaakseen rakkauttaan sellaisella myrkyllä kuin toisen hänelle uskomalla rakkaudella? Ei, rakkautta ei hänen omassa sydämessään enää ollut Emmalle senkään vertaa kuin ennen.

Julia Oljemark väikkyi Tistelbergin sielussa kevyenä, hymyilevänä, aistikkaana, ja ikäänkuin pyysi apua tuskallisen elämänsä kuorman alla, vaati ylpeää, jaloa ryhtiä kaikessa.

Isidor tuli kovin sanattomaksi. Emma näytti alkavan myrtyä hänen käytöksestään, heittäytyi ylimielisen huolettomaksi: kun ei toinen kerran, niin ei; suruko tässä maailmassa auttaisi!

Yöllä, kun raitiovaunujen räminä kadulla talon kohdalla piankin oli vaiennut. – Tistelberg oli tullut Emman luokse myöhään, – ja kun kamarissa oli aivan hiljaista ja verhottu kattolamppukin ikäänkuin vaati menneitä muistojaan, pelotteli varjoillaan kuin tulevaisuuden aaveilla, ahtaassa kamarissa, jossa käymästä palvelijatarkin, entinen tuttu, Emman tuoma mukanaan tuolta pikkukaupungista, oli viimein lakannut, niin oli hän kyllästynyt, – ummehtuneessa kamarissa, jossa ei nyt puhuttu tuokioon mitään kuin karkeanlaisia sutkauksia ja jossa mieliala oli tukala: siellä tunnusti Tistelberg lopulta Emmalle, että hän oli jälleen rakastunut. Hänen täytyi tunnustaa. Se tunnustus tuli Isidorin suusta itsestään, tuskan huudahduksena. Emma oli yhä enemmän jotakin hänestä huomannut; yksinpä katkera naurukin, joka värehti Isidorin tuskallisesti vääristyneillä huulilla, ilmaisi jotakin. Nyt Isidor ilmaisi lyhyesti asian. Emma säpsähti; hän riensi tai kumarsi pyyhkimään hikeä Isidorin otsalta, hyväilemään ja silittämään sitä, rauhoittamaan häntä, eikä kysynyt keneen Isidor oli rakastunut: valitteli vain. Mutta: Tistelbergin täytyi saada sanoa henkilön nimikin; Emmaan voi luottaa, ja siten Isidor ikäänkuin riisti kaikki aiheettomat toiveet ja uskot Emmalta, julmasti ja raatelemalla kylläkin, mutta rehellisesti; olihan ne riistettävä, hän ei tahtonut olla Emmalle petturi. Nimi kuului hiljaa. Emma löi käsiään yhteen ja siunaili, kauhistuneena ja häpeissään: toisen miehen vaimo! Kuinka saattoi Isidor sellaiseen...? Hän itse oli kyllä alentunut – senhän Isidor tiesi; mutta että Isidor... Tämä ei ollut hyvää...!

Arasti pyysi Emma Tistelbergiä muuttamaan Helsinkiin, elämään niinkuin ihmisen sopii.

"Ei", vastasi Tistelberg silloin jyrkästi. "Ei, – minä matkustan takaisin huomenaamuna. Lähden tästä heti, kaupungille."

Ja kuitenkin hän jäi vielä Emman luokse.

– Kuinka on tällainen mahdollista! ajatteli Tistelberg. Julian kuva väikkyi hänen edessään. Hän lähti muka pois salin kautta, kuten Emma käski, meni läpi hämärän eteisen, josta Emma sanoi ottaneensa hänen päällystakkinsa ja hattunsa ja vieneensä ne muualle. Vuokralaiset nukkuivat, tai pari heistä lueskeli huoneissaan, mutta Tistelberg pujahti eteisessä konttoriin, jonka Emma hänelle neuvoi ja jossa hänen päällysvaatteensa olivat. Palvelijatar tulikin eteiseen katsomaan, oliko Tistelberg mennyt. Mennyt oli. Emma avasi ja lukitsi näön vuoksi ulko-oven, naiset palasivat kumpikin omiin kamareihinsa.

Tistelberg puri hammasta, kun Emma sopersi hänelle kamarissaan:

"Tämä on viimeisen kerran. Sinä rakastat toista, ja toisen miehen vaimoa: hyi! Mutta rakasta, minäkin sinua rakastan. En koskaan, en koskaan sinua unohda!"

Tistelberg lähti yhtäkkiä öisestä, äänettömästä talosta. Hänen kulkiessaan pimeällä kadulla, jossa siellä täällä aamuiset lyhdyt kuulsivat, lentohyökkäysten uhkan vuoksi sinivärillä himmennettyinä, kuin kummalliset ruiskukat, jonkin kamalan unen kukkaset, – hänen kulkiessaan kadulla hänellä oli kyynelet silmissä; ne pysyivät silmäkulmissa, kuivina ja vähinä, eivät virranneet helpottavasti, kuten silloin, kun hän erosi Emma Havolasta siellä maaseutukaupungissa keväällä. Tistelbergiä pöyristi seurustelunsa Emman kanssa näin; hän oli häväissyt itseään ja häväissyt Juliaa. Hän tunsi langenneensa syvälle. Hän kirosi Emmaa ja sääli häntä sydämensä pohjasta. Mutta itseään hän ei säälinyt.

"Viimeistä kertaa näemme kenties toisemme!" oli Emma kuiskannut äsken, ei itkien, mutta äänessään tukahtuvan tunteen avuton yritys lievittää suruaan puhumalla: puhumalla toki jotakin asiasta, jossa ei puhe auttaisi. "Kukaan ei Emmaa tämän jälkeen rakasta. Mutta – viisi siitä! Ja niin ... kuka tietää ... eikö se ole kamalaa: pian ehkä hautaudun tämän talon raunioihin, jos saksalaiset sittenkin tulevat ja ampuvat pommeilla. Emma-parka ... Kuin Sodoma hukkui tulikivisateeseen. Mitäpä muuta? Jumala rangaiskoon minua siitä, että rakastin sinua."

Mutta Isidor ei hänen valituksiaan kuunnellut.

33

Isidor palasi sinne maaseutukaupunkiin. Matkalla koetti hän unohtaa, että oli siihen määrin saattanut seurustella rouva Havolan kanssa, tahtoi unohtaa, että oli joskus melkein rakastanutkin häntä, tuota kovin yksinkertaista, porvarillisen latteaa. Sellainenkin oli voinut olla mahdollista! Nyt siitä täytyi tulla loppu. Hän tahtoi kasvaa: nyt hän rakasti oikealla tavalla.

Entisestä rakkaudesta olikin tullut loppu: kaikki, mitä rouva Havolan kanssa oli eletty, oli nyt hänen sielustaan pyyhkäisty pois, ja unohdetun, hyljätyn paikalla seisoi Julia Oljemark korkeana, Tistelbergin mielestä ihmeellisen hienona, kauniina, sirona ja –kokeneena.

Näin tahtoi Tistelberg elää jonkin aikaa: rakastaa salaisesti, palvella Juliaa jossakin olemuksensa kätkössä, jota kätköä hän ei myöntynyt tunnustamaan sielukseen, sellaista ajatusta vastaan hän kapinoi.

Palvella Juliaa! Tistelberg oli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen palveltava.

Hän tunsi tässäkin kaupungissa miehiä, jotka olivat menneet naimisiin ravintolaneitien kanssa, jopa palvelijattarien, kuten Leevi Mölsä. Sellaisia hän sääli, surkutteli.

Ester-jutustakin puhuttiin entistä yleisemmin. Se pikkukaupungin skandaali laajeni yhä, ja tuli törkeämmäksi; herrojen nimiä mainittiin salaa sen yhteydessä useampia kuin ennen. Tuollaisia herraparkoja, joita hän mielessään tuskin viitsi kutsua herroiksi, enintään vain rappeutuneiksi onnettomiksi, parhaita heistä hän surkutteli syvästi, ja niitä, joita hän piti raaimpina heistä, hän ilkkui: moinen tuhrailu ei jäisi vaille rangaistusta; piankin saisivat jotenkin sen pikku helvetin, jonka he tälläkin teollaan ansaitsisivat, sieluttomat raukat.

Hänen jumaloimansa oli sensijaan sydämeltään sivistynyt, henkisesti kehittynyt. Julian ruumiinmuodoissakin ilmeni kulttuuri: hänen jokaisessa sormessaan oli enemmän hienostusta, aristokraattista jaloutta kuin missään muualla tässä vanhassa, mutta kuitenkin tavalliseksi porvarillisen latteaksi jääneessä, jopa nousukasmaiseksi muuttuneessa kaupungissa.

Niin, kohdakkoin Tistelberg tunsi rakastavansa Juliaa jollakin sellaisella tavalla, jota oli melkein pakko sanoa – sielulliseksi. Aistillista se ei ollut, koskapa hän kulki myöhään illoin, kun kylmä tuuli puistikoissa rapisutti oksia, sen korttelin kautta, jossa Oljemarkin talo oli, ja iloitsi, jos näki tulen kuultavan Julian valkeain musliiniuutimien rakosista. Isidor kulki siitä ohitse, tuskin pysähtyi, ja ajatteli, että Julia siellä valvoo kärsien ylpeänä ja sanattomana elämänsä vaikeutta, samoin kuin hänkin, Tistelberg, omalla tahollaan valvoo yksinään, onnellisena vain yhdestä: että Julia oli valinnut hänet uskotukseen avaamalla hänelle sydämensä. Kätensäkin oli Julia hänelle kerran ojentanut, molemmat kauniit kätensä, tuona kummallisena iltana, jolloin Julia oli tullut hänen luokseen, miltei kuin hänen kotiinsa, pelkästään siksi, että Tistelberg oli sitä ajatuksissaan tahtonut.

Julian kauniit kädet ja jalat! Kerran huomasi Isidor, että se olento, joka viime kesänä oli tullut häntä vastaan kuumalla katukäytävällä paljasjaloin, oli ollut Julia. Isidorista oli ihme, että hän silloin jo oli nähnyt hänet: varmasti se oli ollut Julia, sitä ei tarvinnut kysyäkään.

Kädet olivat puhdasta valkeutta, jota sinertävät verisuonet hienostivat. Tistelberg kiihtyi niitä ajatellessaan.

Ja hän joutui vastenmieliseen tuskaan, suurimpaan kummastukseenkin, kun ajatteli siinä samassa, että Julia oli toisen oma, jopa oli ollut vielä erään toisenkin: niinhän Julia oli tunnustanut, vai kuinka? Tuon rintatautiin sortuneen miehen oma. Siten oli Isidor käsittänyt Julian puheen.

Se käsitys teki Isidorin joskus ikäänkuin vaativaksi Juliaa kohtaan, milloin he nyt tapasivat toisiaan, sillä he olivat vähentäneet vaistomaisesti seurusteluaan, ehkä ihmisten juttuja karttaakseen. Neiti Flotmanin kotona oli paras kohdata, vaikkeivät he itselleen tunnustaneet näitä vierailuja kohtauksiksi, ei ainakaan Isidor: Julia kuitenkin enemmän, joskin seurauksia aavistamatta, Isidorin kiintymystä viattomana pitäen. Arkkitehti keitti kahvia, hommasi väkevämpääkin kahvin joukkoon, tupakoi ja nautti, jos sai Julian vetämään pari savua, vetämään vain ystävättärensä mieliksi. Ja siinä ohella Hildur Flotman toruskeli kimeällä äänellä kaupunkilaisia, varsinkin herroja, jos jonkinmoisesta. Julia nauroi, ei nykyään kevytmielisiä paheksunut, ja yhtyi kujeillaan ystävättärensä käsityskantoihin. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla: ajatuksissaan hän käänsi päätänsä sinne, missä insinööri istui, katsoi häneen hajamielisenä, ja alkoi taas ilakoiden lörpötellä neiti Flotmanin kanssa, entistä iloisempana. Tistelberg oli miltei jörö; hänen korvansa seurasivat tarkasti Julian naurun soinnahduksia, joita hän vertaili kulkusten hopeiseen ääneen. Ja Julian pitkiin katseihin, jotka näyttivät hänestä kummastuneilta ja samalla ikäänkuin oudoilta, hän vastasi alakuloisesti päätänsä kumartamalla. Mutta kun vieraat lähtivät pois neiti Flotmanin luota ja Tistelberg saattoi rouva Oljemarkia kotiin, – Julia kulki silloin usein syrjäkatuja: ne veivätkin perille suorempaa tietä kuin Sisiliskon pyrstö, – kun he verkalleen ja sanattomina kulkivat, molemmilla sielussaan odottava, tuskallinen ahdistus, saattoi Tistelberg alkaa vaatia, käskevästi, miltei tyrannillisesti, että Julia tulisi vielä hänen kanssaan pienelle kierrolle, tuon ja tuon korttelin ympäri. Julia epäröi. Tistelberg piti selvänä asiana, että Julia tulisi, ja alkoi siitä kadun kulmasta, josta heidän oli käännyttävä tohtori Oljemarkin talolle päin, mennä edelleen, ja katsoi taakseen, viitaten Juliaa mukaansa. Julia ei tullut. Tistelberg kysyi syytä, ja Julia sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Silloin Tistelberg nauroi pilkallisesti, salaten tuolla pilkalla jonkinlaista tuskaansa, jota tunsi, kun ei Julia tahtonut tulla hänen kanssaan. Tekikö Julia vastarintaa? Isidor Tistelberg kiihtyi, sanoi, että aikaa kyllä on Julialla aina, jos Julia tahtoo sitä ottaa! Hän korosti sanaa: tahtoo. Julia vastasi vapisevalla, loukkaantuneella äänellä:

"Minulla on velvollisuuksia, – tietäkää se. Velvollisuuksia!"

Ja hän erosi jyrkästi Tistelbergistä, jatkaen matkaansa yksinään, nopeasti.

– Hän loukkasi minua, ajatteli Tistelberg surren, jäädessään yksin kadun kulmaan, harmaan puutalon nurkalle. – Loukkasi minua: ei tahdo kävellä kanssani! Ja – mihin minä nyt joudun!

Viimeisessä ajatuksessa oli hätää ja pelästystä: Mihin minä joudun, ellei Julia – rakastaisikaan minua.

Se hätä oli kuin ammottava tyhjyys hänen edessään, elämän tyhjyys, kuin jokin kauhea onnettomuus.

Pari päivää Tistelberg oli pettynyt, onneton.

Mutta kun he sitten jälleen näkivät toisensa neiti Flotmanin luona, näytti rouva Oljemark unohtaneen tuon kohtauksen kadulla ja oli kuin ennenkin. Tistelberg riemuitsi, ja tahtoi palkita Julian suopeuden entistä suuremmalla hienotunteisuudella. Miten hän sen tekisi? Olipa Julian nauru entistä leikkisämpi ja pehmoisempikin. Puhe sattui taasen, Hildur Flotmanin aloittamana, kaupunkilaisten perheasioihin, ja lopulla Sutelinin pikku Esteriin, jonka neiti Flotman oli nähnyt kadulla mielestään hyvin epäiltävässä puvussa: kamala, punainen, hyvin suuri rusetti takana vyöhyställä, matalien kenkäin korot kallellaan, tavattoman iso höyhentöyhtö hatussa.

"Onpa tuo nyt kummaa", nauroi Julia.

Julia moitti ystävättärensä arvostelua: mitä pahaa nyt vielä siinä oli, että tyttöparka koetti somistella itseään, avuttoman makunsa mukaan? Jospa vain Ester olisi älykkäämpi, vanhempi. Jospa hän aikuisenakin hurmaisi miehiä, tietoisesti, samalla aikaa älyllään kuin kauneudellaan, jos olisi kaunis: hurmaisi siten kuin jotkut varieteetanssijat. Julia sanoi rakastavansa tuollaisia tanssijattaria; niin, hän olisi itsekin mielellään esiintynyt varieteessa, jopa varsin merkillisissä ja uskalletuissa puvuissa: se olisi jännittävää, nähdä noita suloisia ihailijoita jaloissaan, ihailijoita, joita on niin helppo saada, kääriä heitä kuin lankaa sormiensa ympärille. Se olisi seikkailua, elämyksiä, elämää. Julia Oljemark nauroi heleästi.

Tistelberg kuunteli eikä virkkanut mitään. Häntä loukkasivat Julian sanat, loukkasivat ja surettivat. Julia varieteelavalla! Tistelberg oli kyllin nähnyt tuollaisia lavoja, eikä antanut niillä esiintyville, kuluneille ja pakosta yhä itseään kuluttaville, suurtakaan arvoa, enintään sääliä. Tämä Julian kuvitelma, haluta itseään alennuksen tilaan, oli hänestä surkea, vastenmielinen, yhtä harhautunut kuin Julian alinomaiset haaveetkin aina iloisista etelän maista. Niistä haaveista, joista Julia muuten piti yhä itsepintaisesti kiinni, olivat he keskenään eri mieltä siinä määrin, että Tistelbergiä harmitti Julian itsepäisyys. Harmitti ja pelotti kuin jokin outo onnettomuus, joka kenties toisi kummallekin kerran jotakin pahaa. Heille molemmilleko, yhteisesti? Tistelberg ajatteli: Ah, jospa meillä tosiaan olisi keskenämme vastaisuudessa jotakin yhteistä! Mutta: mitä oli tuleva? Hetket menivät melkein sitä ajattelematta. Välistä Tistelberg kuitenkin ajatteli sitä. Olisiko heillä yhteistä vastaisuutta?

Ellei Julia olisi toisen puoliso, niin – olisiko sittenkään? Tistelberg säpsähti. Sitä hän ei tietänyt, ja se epätieto oli hänestä niin inhottava, että se oli vielä kolkompi kuin ajatus, ettei heillä ulkonaisten esteitten vuoksi voisi olla mitään yhteistä. Kauan tällainen epäilys ei tosin kerrallaan kestänyt, vain tuokion: tällainen, että hänen seurustelunsa Julian kanssa olisi muka miltei samanlainen kuin rouva Havolan kanssa. Eihän tämä toki sitä ollut, vaan jalompaa, korkeampaa kuin tuo hetkellinen suhde Emmaan, hetkellinen ja kunnoton. Mutta se suhde oli levottomanakin varma. Jota vastoin tämä! Mitä varmuutta, mitä selvyyttä oli mahdollista saada? Mielettömältä tämä joskus tuntui: kierrellä Julian ikkunan alla kuin koulupoika kuutamossa! Ja kuitenkin: suloista oli niin rakastaa, kieltäytyä, ihailla. Enimmäkseen Tistelberg rakasti ilman epäilyksiä, hiljaisesti, tyytyen pelkästään siihen rakkauteensa, ikäänkuin jalosti uhrautuen. Eikä hän ollut rakkaudestaan hiiskunut sanaakaan. Jokin vimma ajoi hänet kuitenkin tekemään senkin.

Siihen aikaan juotiin kaupungissa melkoisen julkisesti. Sodan vuoksi oli väkevien tarjoilu ja myynti kiellettyä, mutta mikä ulkonainen kielto voi kukistaa ihmisten salaiset, saati sitten julkiset, halut ja toiveet, pyyteet ja kaipuut? Juonti oli miltei luvallista, kun vieras valta sen kielsi, ja kielsi tilapäisesti; juotiin todella juopuakseen, ikäänkuin asiaan kuuluvasti. Niin myöskin Tistelberg. Välistä hän tahtoi huumautua julkisesti, iloisesti. Tosin se ei aina onnistunut: hän alkoi jo olla liian raitis henkensä päihdyttäjä.

Tistelbergin ihailuun Julia Oljemarkia kohtaan oli parina viikkona sen jälkeen, kun hän kävi Emma Havolan luona, sekautunut jo järjen arvostelua, mihin tällainen suhde lopulta veisi, jopa oli hän huomannut, että hän ja Julia eräissä perusseikoissa olivat erilaisia sieluja. Mutta mikä ajoi Tistelbergin sittenkin tunnustamaan Julialle, että hän rakasti Juliaa? Tuo tärkeä välinekö: sellainen kuin viinapullo? Mutta tahtoihan Tistelberg juuri sen apua!

Oli päätetty jälleen kävellä, Julia, Tistelberg ja neiti Flotman. Ja Tistelberg oli varannut povelleen pullon paloviinaa. Viini olisi hänestä ollut jalompaa; mutta mistäpä sitä nyt sai! Kaikkien povella – paitsi oikeiden rahaporhojen, sellaisten kuin nousukastilanomistaja Jorvasin ja gulassien, – oli pelkkää viinaa tai pirtua: sitä nautti sellainenkin kuin Bengelsson, joka kerskui hienostuneella maullaan, ja kaupungin hienoimmatkin, hiljaiset herrat. Ja eikö Isidor ollut tavallisen maanmittarin poika, eikö hän kehunut olevansa kansan lapsi, joka halveksi kaikkea hienostelua? Julialle ja neiti Flotmanille ei Tistelberg kertonut matkalle lähdettäessä, mitä hänellä oli mukana. Ehkä hän olisi inhonnutkin itseään, jos olisi tietänyt, miksi hänellä se oli matkassa.

Tistelberg oli kerran ehdottanut, että lähdettäisiin erääseen lähimpiä kirkonkyliä, ja Julia oli innostunut heti ehdotukseen, vetäen myöskin neiti Flotmanin haluamaan retkelle mukaan. Matka oli tosin naisten käveltäväksi melko pitkä: kokonaista kolme-, neljätoista kilometriä. Mutta se vain kiihotti Julia Oljemarkia. Hän sanoi:

"Minä kyllä kestän ... ei epäilystäkään. Kestän aina, kun edessä on jotakin uutta. Ja onhan siellä kirkonkylässä hautausmaa, jollaisia Tistelberg ei siedä. Mutta minä en ole nähnyt sitäkään, minä kaipaan sitä!"

Tämän lausui hän alakuloiseksi tullen, ja samalla tosiaan intohimoisesti ikävöiden. Kohta jatkoi hän:

"Mutta, mutta se on ... seikkailua. Herra Tistelberg tietää, mistä se on minussa perintöä. Ah, aina kun pääsen esimerkiksi Helsinkiin, enkähän pääse sinne useasti, tunnen jalkani nousevan keveämmin: minä kävelen siellä onnellisena, pitkiä, kirkkaasti valaistuja katuja ... onnellisena ... kuin olisi jotakin tulossa. Minusta tuntuu siellä kuin olisi maa, jota astelen, jollakin tavoin pyhä..."

Tistelberg nauroi Julialle kummastuneena, ivallisesti ja säälien; mutta ei ilmaissut sanoilla, mitä hänestä ajatteli. Ja neiti Flotman pilkkasi ystävätärtään avoimesti.

He lähtivät. Oli marraskuun päivä. Leveä, eteläsuomalainen maantie, ammoinen liikeväylä ja sotatie, joka kaarteli suurissa mutkissa, vuoroin nousten hiekkamäkien töyryille ja vuoroin laskeutuen mataliin laaksoihin, oli hieman kostea, äskeisestä roudasta sulanut, mutta ei märkä. Muutaman kerran oli tänä syksynä jo satanut luntakin, mutta se oli sulanut pian pois, hetkellisen kylmän lauhtuessa. Rouva Oljemark ja neiti Flotman kävelivät toisella puolella maantietä, Tistelberg toisella. Julia asteli reippaasti, ja neiti Flotman oli lujasti päättänyt koettaa pysyä toisten kintereillä. Julia oli iloinen, vapautunut, aivan kuin sielullisesti syttynyt, kuten aina, kun jotakin poikkeavaa sattui hänen tavallisessa, säntillisessä ja velvollisuuksistaan huolehtivassa elämässään, hänen poskensa hehkuivat, hän laski leikkiä, vallattomia ja rohkeitakin sutkauksia, nauroi hillittömästi, ja tahtoi yhä kovempaa vauhtia.

Ohitse oli mennyt pieni, matala ja musta etukylä, jossa ainoana silmänilona Julialle olivat alastomissa puissa paistavat pihlajanmarjat tai jokin tuulessa pyörähtelevä vanha viiri, Isidorille savupiipuista tuprahtelevat savut, Hildurille – ei mitään. Alas jäi kaupunki, nyt valkealta kuultava, jonka keskeltä kohosi kirkon korkea ja suippo katto ja raatihuoneen punertava torni. Harjulle, jota he kulkivat, näkyi tuolta lakastunut tasanko, laidassaan Klingstedtin sahan tiilinen savutorvi, tuli lyhyt rautatiesilta, ja vihdoin suuri salo harjun toisella puolella. Suuri, kohiseva ja yksitoikkoinen korpi. Päivä oli puolihämärä, mutta selkeä, ilmanrannalla vain tummia, tasaisia pilviä. Julia kiihdytti vauhtia:

"Nyt näette, että minä jaksan kulkea, nousta koviakin taipaleita!" sanoi hän Tistelbergille.

Neiti Flotmanin joutuminen toisten perässä kävi piankin hankalaksi. Hän yritti parhaansa mukaan; mutta kun hän oli huomaavinaan Julian ja Tistelbergin keskinäisissä pakinoissa, – Julia oli siirtynyt Tistelbergin puolelle tietä, – jonkinlaista kuhertelua, jopa ylimielisyyttäkin häntä kohtaan, päätti hän jättäytyä taakse. Eräällä aholla, jossa kaita ja märkä sivutie erosi valtamaantiestä, sanoi hän tahtovansa hengähtää ja istahti isolle kivelle aidan viereen. Toiset eivät häntä juuri kuulleet, lienevätkö huomanneetkaan, että hän jättäysi seurasta pois, ja riensivät edelleen pakinoiden ja väitellen. Kansanvallasta he taas väittelivät: Tistelberg sitä kannatti, Julia kannatti ja epäili. Vasta kaukana, kun metsän keskusta jo kumisi ympärillä mustana ja tyynnyttävänä ja edestä aukesi hämärä metsäinen rotko, johon maantie painui, he näkivät neiti Flotmanin jääneen seurastaan. Tai neiti Flotmania ei enää näkynytkään; hän kapusi kai tuota viimeistä jyrkkää mäkeä. Julia huuteli hänelle; sitten hän sanoi:

"Meidän täytyy odottaa ystävätärparkaa; hän on niin yksinäinen..."

"Minulle on yhdentekevä, vaikka jäisimme jo tähän, hyvä rouva", sanoi Tistelberg ja heittäytyi kalliolle, nojaten päätänsä vanhaan kaatuneeseen virstapatsaaseen. "Tässä on tyyntä. Olkaamme näin. Antaa ajan vieriä."

Rouva Oljemark oli Tistelbergistä huolissaan, kallio oli hiukan kostea, insinööri voisi vilustua. Tistelberg nauroi: hänkö vilustua? Mahdotonta! Hän oli maannut metsissä, jopa joskus rankkasateessakin. Julia tarjosi hänen alleen vaippaansa: se ei ollut hieno, se oli juuri tällaista retkeä varten sopiva. Tistelberg ei sitä huolinut. Mutta rouva Oljemark seisoi hänen vieressään ja katseli, kuinka Tistelberg loikoi: kalpeahkot, tuimat kasvot jäykkinä ja suoraan taivasta kohti, silmäluomet ummessa kuin kuolleella, ja ohuilla huulilla tuskin huomattava ironinen ja samalla säälivä, ikäänkuin itseään surkuttelevakin hymy, joka välistä syttyi kiihkeästi, sitten taas raukesi.

– Orpo, sanomattoman orpo mies, ajatteli hänestä Julia Oljemark, tuntien hänen vaiheensa. – Mies, josta ei juuri kukaan välitä. Mutta minä...

Julia katkaisi kuloisen korren ja alkoi sillä ärsyttää Tistelbergiä, nauraen sivellä hänen huuliaan, tahtoen häntä siten hyväillä, osoittaa siten hänelle ystävyyttään. Tistelberg salli hänen tehdä kiusaa, korren kulkea huulillaan, kaulallaan. Se tuntui suloiselta. Ja Julian naurun sointu vavahdutti hänen sydäntään.

– Kas vain tätä kevytmielistä pikku naista, ajatteli Tistelberg. Noin sitä pitää... On ollut tekemisissä luonnontutkijain kanssa.

Julia istahti maahan, Tistelbergiä lähelle. Sitten tuli neiti Flotman, ja Julia ehdotti, että Tistelberg, joka ei neiti Flotmanin tulosta välittänyt, nousisi, niin lähdettäisiin. Ja kun neiti Flotman oli ennättänyt huipulle, jatkettiin matkaa. Rouva Oljemark oli tullut hetkeksi vaiteliaaksi; nyt hän alkoi jälleen laskea leikkiä äskeiseen tapaan ja äskeistä vallattomammin. Hän kulki Tistelbergin rinnalla. Hän näki jonkin paperin pistävän esille insinöörin päällystakin taskusta. Äsken, kun insinööri loikoi kaiholla, oli se kohonnut taskun pohjasta. Julia alkoi nyt vetää tuota paperia taskusta ulos. Tistelberg antoi hänen vetää. Kuljettiin tuokio vaiti, rouva Oljemarkilla kädessään se kirje, sillä kirjehän se oli, mutta hän ei siihen katsonut. Sitten hän vilkaisi siihen, hänen kätensä värähtivät, hän ikäänkuin kätki käteensä rypistynyttä kirjettä ja tarjosi sitä takaisin Tistelbergille:

"Ottakaa!" sanoi hän.

"Lukekaa vain!" vastasi Tistelberg tylysti, aivan kuin jotakin vihaten.

"En, en", sanoi rouva Oljemark valittaen. "Ottakaa."

Tistelberg otti kirjeensä takaisin. Se oli se rouva Havolan viimeinen kirje, unohtunut päällystakin taskuun, sinne rutistunut.

Vähän aikaa kuljettiin vaiti, kolmen kesken. Sitten alkoi rouva Oljemark kiiruhtaa edelle; Tistelberg ehti nähdä, että hänen silmissään oli kyyneleet. Neiti Flotman jäi taas kauemmaksi, Tistelberg kiiruhti Juliaa lähemmäksi. Tie teki suon toisella puolella mutkan. Siinä pysähtyi rouva Oljemark ja huudahti, äänessä tuska:

"Kuinka voi toiselle kirjoittaa: Oma rakkaani! Omani! Kuinka se on mahdollista? Eihän kukaan ihminen ole kumminkaan toisen oma. Ei sittenkään rakas toiselle: ei saata olla, sillä ihminen on ihminen. Tai minä en ymmärrä tällaista onnea." Hän toisti kyyneleet silmissä: "En ymmärrä ... kuinka se on mahdollista. Itku pitkästä ilosta!" koetti hän nauraa.

Julia oli kalpea. Tistelberg huomasi ne Julian sanat, ettei ihminen saata olla rakas toiselle, koska ihminen on ihminen.

"Siiskö niin itsekäs, ettei voi toista koskaan rakastaa?" kysyi hän Julialta.

"En tiedä", vastasi rouva Oljemark. Tistelberg kummasteli sielussaan Julian äskeisiä sanoja ja myönsi ne tosiksi, kun ajatteli omaa tylyyttään Emma Havolaa kohtaan, tylyyttään, joka nyt juuri oli ilmennyt kaikkein julmimpana, ja ilmennyt samalla jossakin aivan kuin muka puolustettavassa tarkoituksessa: hän oli muka tahtonut täten uhrata jotakin Julia Oljemarkille, uhrata tuon toisen kirjeen. Halpaa, mutta totta: se oli sittenkin uhri! Ja nyt Julia kai halveksi sellaista uhria. Ei toki ollut kirjettä kokonaan lukenut, vilkaisi vain siihen. Se oli hyvä. Mutta miksi Julia loukkasi häntä valittamalla, ettei kukaan muka voi toista ihmistä rakastaa. Miksi loukkasi, jos kerran ymmärsi, että tämä kirjeen näyttäminen hänelle oli Tistelbergin puolelta uhri? Ja miksi ei Julia kirjettä lukenut kokonaan? Pitikö Tistelbergin hänen mielestään aina kuulua jollekin Emma Havolalle, josta hän ei välittänyt sitä tai tätä? Eihän Julia saattanut vaatia sellaista uskollisuutta! Mutta jos vaati, herätti se Tistelbergissä uhmailua. Vastata ei Tistelberg Julialle kuitenkaan voinut mitään; arkkitehtineitikin tuli parhaiksi heidän pariinsa. Nopeasti Julia pyyhki kyyneleensä ja kääntyi nyt joillakin kujeilevilla sanoilla ystävättärensä puoleen, luoden Tistelbergiin merkitsevän silmäyksen, kuin sanoakseen:

"Nyt puhutaan muuta: tuo äskeinen asia oli meidän salaisuutemme."

Ja Tistelberg oli sovitettu. Iloisesti jatkettiin kulkua, etsien puheissa neiti Flotmanin ajatuksille myönteisiä asioita, moittien avioliittoja, nauraen ja surkutellen lukuisia avioliitoissa kärsiviä ja pilkaten romaaneja, jotka päättyivät onnellisesti: ne harmittivat Flotmania pahimmin. Ja sitten alkoi tuntua kävelyn väsymys, ja muututtiin hiljaisiksi.

Ilta alkoi hämärtyä. Muutamia lumihiutaleita putosi. Oli päätetty tulla kaupunkiin takaisin hevosella, joka otettaisiin kirkonkylän kievarista. Mutta sitten alkoi tosissaan sataa lunta. Kolmas kerta tänä syksynä. Pilviseinä ilmanrannalta oli kohonnut korkealle. Tuuli kahisi synkemmin ja rajummin. Tuli oikea myrsky, nyt se taivutti pienet puut luokiksi ja suurissa petäjissä kävi samea, pahaenteinen pauhu. Koko taivas syyti lunta. Ensimmäinen kelpo lumisade. Hetki, eikä näkynyt enää paljon eteensä lumelta, joka takertui märkänä vaatteisiin, kasvoihin, tukkaan, silmäripsiinkin, ja tie peittyi kahlattavaksi. Julia Oljemark nauroi ponnistuksen riemusta. Neiti Flotman oli vaiti väsymyksestä ja kyllästymisestä, kahlatessaan lumessa, paksu kinos hattunsa reunuksilla.

Ääneti kuljettiin tunnin verran. Ja viimein tuli kirkonkylä, pienehkö ja apea, synkän ja nyt ikäänkuin kuolinlakanoilla verhotun korven keskellä: vain pari isompaa, punertavalta kuultavaa kartanoa, muutama yhtä likaisen valkea kuin äskensatanut lumiräntä, loput tummia töllejä. Reunemmalla kylää harmaa kivikirkko ja sen matala, mustahuippuinen tapuli.

Mentiin kievariin, asetuttiin ummehtuneeseen välikamariin, joka oli keittiön takana. Muissa huoneissa oli jo vieraita, ja ne vieraat olivat tilanneet kievarista kaikki hevosetkin. Kävelijäin oli siis hankittava hevonen jostakin muualta. Mutta sitä ennen he halusivat jotakin lämmittävää: olivat likomärkiä ja väsyneitäkin. Välikön pienen ikkunan edessä, jota tahrautuneet ja vinot uutimet peittivät, odottivat he kahvin kiehumista, isännän, emännän ja renkien kuljeskellessa siinä ympärillä edestakaisin; ja lopuksi isäntä asettui puoleksi loikomaan kamarin pölyiselle nahkasohvalle. Isäntä oli jörö, emäntä vähäsanainen, mutta saipa nopeasti kahvin hommatuksi. Ja Tistelberg arveli, että nyt hänen eväänsä olisikin todella tarpeen. Hän veti esille pirtunsa.

Julia tervehti pulloa riemuiten: pirtu oli pirtua, mutta tällaisella seikkailulla se kelpasi hänelle kuin parhain rypälemehu!

Isidor kaatoi Julialle hurjasti, säälien häntä kylläkin sielussaan; neiti Flotmanin hän tiesi väkijuomiin tottuneeksi ja antoi siis hänelle vieläkin lujemmin ja itselleen kaikkein enimmin: hän tahtoi nyt juopua. Julia maistoi, nauroi, taputti käsiään; kutsui isännänkin seuraan, puheli hänen kanssaan majatalonpidosta ja tilanhoitoasioista, ja sai lopulta, kun sitä tahtoi, ukon houkutelluksi eroamaan seurueesta: Tistelberg pyysi Juliaa katseillaan siihen. Julia oli sillä tuulella, että hän ylisti yltiöpäisesti alkoholia; hän sepitti siinä oman haavekuvansa etelän maista, jotka elävät rypälemäkien rinteillä ja ilon hengessä. "Muka", virkahti Tistelberg. Neiti Flotmankin myönsi, että sellaisilla kansoilla ja ihmisillä olisi tai on hyvä olla. Julia maistoi kupistaan, ja maistoi paperossia Tistelbergin hänelle sitä tarjotessa, ja heitti sen sitten pian vallattomasti pois.

"Sinä olet hölmö, kun et tupakoi, Julia!" sanoi arkkitehti Flotman ja ravisteli tuhkaansa lattialle.

He olivat iloisia, kun oli lähdettävä. Ilta alkoi olla myöhä. Mentiin suurimpaan taloon pyytämään hevosta. Talo oli levolle asettumassa. Tuvassa sanottiin ensin, että täällä oli käskyvalta isännällä. Ja viimein saatiinkin isäntä tupaan.

"Kuultiin, että teillä olisi paljon hevosia", pyysi rouva Oljemark.

"Minulla on kahdeksan hevosta ja kolmekymmentä lypsävää", vastasi isäntä. "Mutta niitä ei anneta ... hevosia."

Hevosen tarvitsijat kysyivät, miksikä ei.

"Niitä vain ei anneta", oli isännän vastaus, ja muu kartanon väki, sekä palvelijat että emäntä ja tyttäret pysyivät vaiti kuin muuri. Vihdoin selitti isäntä kumealla äänellään, että nyt on maanjussilla, talonpojilla, se kulta-aika; nyt on se sota maailmalla; talonpojalle paisuu mahtavuutta, hyvinvointia: tiedettäköön viimein, mitä hänkin merkitsee...

"No silloinhan voitte jakaa muillekin", houkutteli rouva Oljemark. "Saattakaa nyt meidät kaupunkiin."

"Maksusta, – kullasta", pisti neiti Flotman siihen väliin.

"Ei, – meiltä ei hevosia anneta", vastasi isäntä.

Tistelberg koetti suostutella:

"Miksi ette antaisi? Tosin nyt on sellainen keli, ettei tiedä, rattaillako vai reellä ajaa, mutta kuitenkin..."

"Meidän hevosemme vetävät millä kelillä hyvänsä", vastasi isäntä. "Mutta niitä ei tarvitse antaa. Sellainen on nyt maajussin voima!"

Ja niin sanoen poistui isäntä kamariinsa.

"Kas niin, kansanromantikko!" ilveili rouva Oljemark Tistelbergille, kun he kaikki kolme tulivat kartanon pihalle. "Kansa on teistä aina hyvä, mutta ettepä saa siltä hevosta ajaaksenne, jos niin sattuu."

Tistelberg katseli eteensä isännälle närkästyneenä.

"Ehkä on niin", myönsi hän. "Mutta – onhan minusta maailmassa muutakin hyvää kuin talonpoika."

"Ja mikä? Kuka? Mikä yhteiskuntaluokka? – Minäkö?"

"Niin juuri: te, ainoastaan te", vastasi Isidor.

"Ai, sen vastauksen jo aavistinkin", huudahti Julia. "Olen muka aristokraatti, eikö niin? Ja siksi te ... kuinka olette epäjohdonmukainen. Taas teitte varmaan jonkin yleisen johtopäätöksen tuosta tuhmasta isännästä. Mutta saadaanpas nähdä, eikö voida kumota sitäkin mahdollista luuloanne, että kansa olisikin paha: sillä sitähän kai nyt ajattelette. Tämä isäntä on pöyhistynyt kanssaihmistensä hädästä, lähimmäistensä lisääntyvästä puutteesta, ja meidän täytyy mennä toisiin taloihin pyytelemään hevosta. Minä ainakaan en jaksa kävellä kotiin, sen myönnän. Tuolla on pieni talo, mennäänpäs nyt sinne."

He menivät. Ja sieltä olisikin saatu hevonen, mutta se oli väsynyt päivän työstä. Tistelbergin päähän pisti nyt, että otettaisiin kaksi hevosta: silloin jaksaisi tämä väsynytkin hevonen, ja tilaa olisi matkustaville enemmän, niinkuin oikeastaan pitikin olla, vaikkeivät he sitä olleet sattuneet ajattelemaan. Viimein luvattiinkin tämä hevonen, ja Tistelberg lähti etsimään naapureista toista. Neljännestunnin kuluttua palasi hän naisten luo kertoen onnistuneensa: tuolla kirkon vieressä oli toista hevosta ruvettu jo valjastamaan. Tästä tulisi oikein hauska rekiretki, talven ensimmäinen.

"Iloitsenpa teidän puolestanne, Tistelberg, että meille annettiin hevoset näin pian", hymyili rouva Oljemark. "Te olette niin liioitteleva; nyt saatte pitää ihastuksenne kansaan."

Siinä talossa, missä he odottivat toista hevosta, alettiin kohta vetää ajoneuvoja vajasta. Mutta vielä tahtoi Julia käydä kirkontapulissa, vain pikimmältään, kun hevosta valjastettiin; niinhän oli puhuttu jo matkaa suunniteltaessa. Julia tahtoi nähdä hautausmaankin. Neiti Flotman harmitteli tuollaista halua. Tistelberg, vaikka hän hautausmaita melkein vihasi, suosi nyt Julian ajatusta. Neiti Flotman jäi taloon, ja Julia kahlaili Tistelbergin seurassa märässä lumisohjussa kirkolle.

Kirkonvartija ja haudankaivaja oli sama mies. Hän asui aivan sen talon vieressä, josta toinen hevonen saataisiin, ja hänellä oli tapulin avain. Sanattomana ja puolittain äreänä luovuttikin tuo vanha, köyryinen ukko viimein tornin avaimen Tistelbergille.

Lumisade ja pyry oli loppunut. Oli melkein pimeä. Mutta ilmanrannalla hohti vihreä kajastus, omituisen vihreä, talven kylmä ja kuollut väri, heijastusta jo sammuneesta ruskosta. Mustien, matalain mäntymetsien takana piirtyi pitkä, kapea valoviiru niinkuin taivas siellä olisi ollut mitäkin lasia, niin eloton ja tuijottava oli se juova. Tapulin portaissa oli pimeä, mutta ikkunaluukuista paistoi yhä se vihreä viiru samanlaisena kaiken aikaa, kun Julia ja Tistelberg olivat tornissa. Julia seisahtui aina hieman luukkujen kohdalla ja katseli ulos; hän oli vaiti, ja hänen siro yläruumiinsa ja ylpeän muotoinen profiilinsa kuvastuivat selvästi kajastusta vasten. Ylimmäisistä luukuista näkyi sitten hautausmaa, tuossa alhaalla, epäsäännöllisenä nelikulmiona; näkyivät mustat patsaat ja valkeat ja mustat ristit, kaikki märkinä, lumirännän sotkemina.

– Kalmisto puhuu elämän lyhyydestä, ajatteli Isidor. Tai hän tunsi sen, ei ajatellut, sillä vain vilkaisu alas kolkolle kentälle sai hänet sitä kiivaammin katselemaan Juliaa, hänen notkeaa, alakuloisesti kumartunutta vartaloaan ja hänen kasvojensa vakavaa äärikuvaa, joka oli synkkä, puhdas ja ylevä. Jonkinlainen hurjuus yltyi Isidorin sydämessä.

Juliakaan ei ajatellut, ei jaksanut ajatella väsyttävän kävelyn ja hänelle harvinaisen matkan monenkirjavien, iloisten tuokioiden jälkeen; aina hän niin kiihtyi, kun sai pieniäkin uusia vaikutelmia, kiihtyi ja sitten väsyi. Julia ainoastaan tunsi, aavisteli jotakin, tähystäessään jäykästi ja allapäin kiviaidan ympäröimään tarhaan. Suloisella, pelokkaalla mielihyvällä hän tunsi, että Tistelberg melkein hänen vieressään tarkkasi häntä, ikäänkuin seurasi hänen pienintäkin liikettään, hiljaa, värähtämättä, tuskin hengittäen. Julia antoi hänen itseään katsella, ei kääntänyt päätänsä miehen puoleen, joka varmasti häntä ihaili; se ihailu oli hänestä mieluista, ja samalla vastenmielistä: mitä siitä, mitä varten? Tunsihan Julia itsensä aivankuin vanhaksi. Tuossa oli hautausmaa, ainoa lohdutus kaikissa elämän vaivoissa: kohta se antaisi rauhan, ehkä hyvinkin pian... Mutta mitä oli elämä sitä ennen ollut? Mitä onni, rakkaus? Yksi ainoa oikea, säteilevä rakkaus nuorena, autuudesta itkevä ja riemun-haltioitunut, itkevä ja autuas yhdestä ainoasta rakastetun katseesta; sitten, kätketty rakkaus, joka silti, sekin, oli aikanaan haihtunut hänen sydämestään, melkein kuollut hänen muistostaankin! Kuinka siis voi sanoa rakastavansa toista ihmistä? Kuinka voi uskotella olevansa toisen oma, ainaiseksi, uskotella toistakaan täysin omakseen? Turha luulo, sellainen kuin sen tuntemattoman, joka Tistelbergille oli kirjoittanut, se luulossaan onnellinen ja säälittävä: eihän Tistelberg hänestä välittänyt.

Ja tuntui siltä kuin Julia olisi hänen onnensa vienyt, tuon tuntemattoman. Oliko niin...? Jos niin olisi, ei Julia siitä suinkaan iloitsisi: hänen on syvästi sääli ihmisiä, kaikkia.

Mitä hän rakkaudella? Mitä se oli? Paras oli hänestä sammunut, ja sitten oli tullut vain kaupanteko kauniin itseuskottelun varjossa: yhteiskuntasopimus kelpo miehen kanssa. Kun ei olisi se ainoa, joka muuten oli ollut hieman Tistelbergin näköinen, kuollut! Mutta ... kaikki keskeneräistä, vajanaista, puolinaista, ei täyttä. Ja pian kutsui kalmisto... Ja sitä ennen velvollisuudet olivat ainoat, niistä oli mahdoton luopua: hän oli jotakin luvannut, hänen piti täyttääkin velvollisuutensa, huulensa yhteen purren.

Ja kuitenkin: aivan hänen vieressään seisoi mies, joka tiesi jotain enemmän kuin hän: Julia oli luullut vielä äskettäin, että Tistelberg olisi aivan orpo, outo rakkausasioissa, ja nyt oli hänellä ollut tuollainen kirje. Julia tunsi itsensä naurettavaksi. Rohkeutta oli sillä miehellä, Julia aavisti hänen intohimonsa ja pelkäsi sitä; mutta mitä hän sillä, velvollisuuksiensa orja, pelkästään hautaa odottava? Oh, kuinka paljon enemmän Isidor mahtoikaan tietää kuin hän? Mitä – naisiakin hän lienee tavannut? Kenties siellä etelässäkin? Julian sielussa alkoi hohtaa etelämaiden aurinko, hän näki, miten Isidor siellä liikkui, etsi seikkailuja; outoja, eksoottisten kansojen olentoja kuhisi ympärillä, turbaaneissaan: väriä, loistoa! Sellaista oli Julian isäkin kaivannut, sellaiseen uhrannut parhaita elämänvuosiaan, ja siitä elänyt vanhempana, ihmeellisistä muistoista. Ja mitä Isidor vielä tiesikään semmoisia seikkoja, joista hän ei ollut Julialle kertonut, salaperäisiä, mitä ne olivat? Orpo ei Isidor Tistelberg ollutkaan, ei köyhä, vaan rikas.

Mutta Julialla ei ollut edessään, takanaan mitään muuta kuin tuo, minkä näki tuolla alhaalla, kalseine risteineen.

Sanattomana ja jäykästi alkoi Julia laskeutua takaisin portaita, katsomatta Tistelbergiin, joka seurasi häntä nopein, päättävin askelin. He tulivat kirkkomaan portille. Hevonen lähti juuri haudankaivajan töllin naapuritalosta, ja kylänkujalla istui neiti Flotman omassa reessään. Tistelberg antoi kuskarin viedä tapulinavaimen ja juomarahat haudankaivajalle: itse ei hän tahtonut nähdä enää tuota ukkoa, inhottavien hautojen vääntelijää. Sillä välin kun mies oli avaimia viemässä, pisti Isidorin päähän ilmaista epäilevänsä, pystyisikö toinen hevonen mihinkään, se, jolla neiti Flotman ajoi, niin väsyneeltä kopukka muka näytti. Ja hän yllytti edelleen sen hevosen kuskia, nuorta poikaa, todistamaan ruunansa juoksutaitoa, arvostellen halveksivasti hevosta. Tistelbergin kuski tuli takaisin, ja samassa alkoi toisen reen kuskipoika nykiä ja tempoa ohjaksista ja sai ruunansa hyvään vauhtiin: neiti Flotman ajoi jo matkan päässä. Julia ja Isidor jäivät kahden kesken, renki kolmantena. Tultiin pois kirkonkylästä, synkkään petäjikköön, jossa oksat luuhottivat ja natisivat märän lumen painosta, kyyristyneinä maahan kuin mitkäkin risuja keräävät vanhukset kuormansa alle. Julia oli vaiti, hän oli hieman närkästynyt siitä, että Isidor näytti väkisinkin tahtovan ajaa hänen kanssaan, mutta enemmän oli hän siitä hyvillään. Vaiti oli Isidorkin, jännityksestä, kiihkosta. He katselivat molemmat suoraan eteensä.

Mutta kauan ei Isidor ollut vaiti. Oli tultu metsän sisään. Verkkaisin sanoin, lyhyin lausein, purren vähän väliä huulensa yhteen Isidor alkoi julistaa rakkauttaan Juliaan, kääntäen kohta puheensa ruotsiksi, hevosmies kun oli suomalainen. Hän kertoi kalseasti kummallisesta unesta, jonka oli aikoja sitten nähnyt: että Julia makasi ikäänkuin paareilla, kuolleena, hämäräisenä kuutamoyönä; Tistelbergin äänessä värähti nyyhkytys. Sitten, kertoi Isidor intohimoisesti, kiihtyen sanoistaan ja juopumuksestaankin, miten hän jo kesällä oli uneksinut jostakin, – Juliasta, – niin, hänen kauniista jaloistaan, jotka oli nähnyt vilahdukselta kadulla, tietämättä vielä silloin, kenen ne olivat, ja kyselemättä, ajattelematta sitä. Jälleen hän puhui liinasta, jonka hän oli nähnyt Julian kaulalla, povella, tässä syksyllä kansanopistoiltamissa, jo niin kauan sitten. Kertoi vaelteluistaan Julian ikkunan alla. Ja miltä hänestä tuntui siellä. Kohtauksesta, jolloin Julia oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti ja mitä hän olisi valmis hänen puolestaan tekemään: maistamaanko sitäkin, jolla Julia synkkinä hetkinään huumasi itseään. Ja Tistelberg sanoi, hätkähtäen kuin jokin olisi häntä varoittanut, että hän nyt olisi valmis kaikkeen. Tuohon myrkkyynkö, vai...? Siihen Isidorin sanat katkesivat.

Julia Oljemark oli katsahtanut pelästyneenä Tistelbergiin, ei juuri kummastuen, ja sitten hän kuunteli. Kun Tistelberg keskeytti, odotti Julia hiljaa. Kun hän lakkasi, sanoi Julia pyytävästi:

"Ja sitten, sitten?"

Tistelberg toisti, mitä oli kertonut, tuntien itsessään jotakin herpautuvan, toisti itseään kiihdyttäen, pitemmillä lauseilla, kuvaten kauniimmin, kymmeniä pikku seikkoja.

"Voi kuinka ihmeellistä!" huudahti Julia.

"Olin niin loukkautunut, kun ette eräänä iltana, muistatteko, – se oli perjantai, minä muistan sen, – tahtonut tulla kanssani. Tuntui kuin olisitte minua halveksinut, kuin olisitte minut hylännyt", sanoi Tistelberg, äänessään nyyhkytys. "Se tuntui niin mahdottomalta. Sillä kuulkaas: eräänä toisena iltana jälleen uskoin saaneeni teidät tulemaan luokseni pelkästään toivomalla, että tulisitte. Minulla oli silloin niin ikävä. Niin sanomattomasti teitä kaipasin..."

Tistelberg kertoi tuosta illasta, jolloin Julia Oljemark oli tullut tapaamaan insinööri Tarkkasta, mutta oli tavannut kotona vain Tistelbergin, ja jolloin hän oli eronnut Tistelbergistä molemmat kätensä hänelle ojentaen:

"Suloiset, rakkaat kädet, joista voi tulla hurjaksi!"

Julia vastasi aavistaneensa, että Tistelberg oli silloin tosiaan häntä tahtonut luokseen: nyt hän sen huomasi, jotakin sellaista hän muisti itsestään sinä iltana. Ja hän nauroi hellästi Tistelbergin luulolle, että hän olisi tuona toisena iltana aikonut tai halunnut Isidoria loukata: kuinka typerä hän oli ollut, kun ei ollut Tistelbergistä sellaista aavistanut. Ei, se ei ollut totta: Julia ei ollut aikonut loukata. Hänellä oli vain ollut jotakin työtä kotona, ja... Mutta ihmeellistä oli tämä kaikki Juliasta, niin, uskomatonta! Onnellisena, onnesta hehkuun syttyen hän kuunteli. Jokainen Tistelbergin sana painui hänen mieleensä ja oli hänestä suloinen.

Jälleen he vaikenivat, pitkäksi aikaa. Julia odotti jotakin vielä. Tistelberg arvosteli itseään, salaa, itse arvostelunsa huomaten. Oli jo saavuttu kaupungin laitaan, ja neiti Flotman seisautti hevosensa, nousi reestä ja maksoi; hänen aikeensa oli varjella Juliaa ihmisten puheilta, estää häntä ajamasta Tistelbergin kanssa rinnatusten läpi kaupungin. Julia ei sitä ajatellut, eikä olisi siihen alistunut, jos olisi ajatellut. Suuttunutkin oli neiti Flotman Julian ja Tistelbergin käytöksestä, etenkin Tistelbergin, jota hän nyt piti hieman raukkamaisena, jostakin epämääräisestä syystä. Hetken hän odotti toista rekeä, huiskutti Julialle kättään. Julia ei hänelle vastannut, ei häntä huomannut: katseli vain Tistelbergin kasvoihin. Mikä hänellä oli? Hildur Flotman loukkautui etenkin Tistelbergille, jätti parin oman onnensa nojaan, huusi hyvästelynsä ja lähti rientämään omalle taholleen, kotiinsa päin.

Tistelberg hypähti reestä laskeakseen kyytimiehen paluutielle. Julia nousi paikaltaan hitaasti Tistelbergin ojentaessa hänelle kätensä, ja käveli sitten hiljaa, seuralaistaan odotellen, kadun kulmaan. Siinä paloi ensimmäinen, heikkovaloinen lyhty.

"Tulkaa", sanoi Julia hiljaisella, liikutetulla äänellä. Tistelberg tuli ja katsoi Julian kasvoihin, jotka hehkuivat, onneako, mielenliikutusta, kainoutta? Julia huudahti hiljaa:

"Huuleni minä voin tarjota teille... En muuta. Ja sehän on niin vähän: ei mitään!"

Tistelberg ei suudellut. Hän hyvästeli jäykästi ja poistui ylös katua, joka vei hänen asumukseensa. Hän oli nolo, synkkä ja ylpeä yhtaikaa.

Niin, seuraavana aamunakin oli hän ylpeä, riemuitseva ja onnellinen. Ilo ja onni teki hänet kohteliaaksi yksinpä insinööri Tarkkasen rouvallekin, joka oli viime aikoina käynyt hänestä aivan sietämättömäksi alkaessaan yhä enemmän ilmaista häntä kohtaan epäsuopeuttaan, tuo kovin keltaiseksi ja ärtyiseksi muuttunut vaimo. Nyt antautui Isidor pitkiin selityksiin eilisestä matkasta, vaikka rouva uteli kömpelösti ja pilkallisesti, kuinka hauskaa Tistelbergillä oli ollut vanhanpiian ja rouva Oljemarkin kanssa. Palvelijatarta Tistelberg huvitti hullunkurisilla leikinlaskuilla, ja Onni Tarkkaselta osti hän päivemmällä vanhoja, mutta vähäarvoisia kuparirahoja, jotka Onni oli usein ollut valmis luovuttamaan, kun hänellä oli kokoelmassaan sellaisia liikaa ja kun hän ne tahtoi vaihtaa toisiin.

Illalla tapasi Tistelberg Julian sattumalta kadulla, tutussa paikassa, josta heidän oli tapana lähteä kävelylle. Tistelberg ei ollut suunnitellut mielessään mitään kohtausta, he eivät olleet sopineet keskenään mistään. Mutta nyt oli Julia siellä, torilla, kun Tistelberg meni Seurahuoneelle: oli päivällä luvannut postimestarille lähteä hänen kanssaan jotakin maistamaan, luvannut omasta ilostaan ja jonkinlaisesta hellyydestä tuotakin velttoa ja Ester-jutun vuoksi inhoksumaansa olentoa kohtaan; ja pitihän Isidorin kruunata sisällinen riemunsa ja ylpeytensä maljalla. Kun Julia nyt hänet näki, riensi hän luokse, Isidorin eteen. Kättä hän ei antanut. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kauhean hävityksen tuhoamat, tuskan ja epätoivon uurteita täynnä. Kuinka erilaiset ne olivat olleet illalla, kauniisti hohtavat, hehkuvat, ajatteli Tistelberg rajulla vastenmielisyydellä. Ja hän huokasi, vapisi: Ohoi, mitä tämäkin oli, se eilisiltainen! Todellakin piti nyt mennä juomaan, ja juomaan sielultaan mädän Mölsän kanssa! Sielultaan? Sielu, sielu? Julia sanoi, henkäisemättä, kuin olisi sietämätön tuska pakottanut häntä valittamaan:

"Minä en ole nukkunut koko yönä!"

Se kuulosti kuin rukous. Tistelberg oli kyllä nukkunut hyvän osan yötä.

"En minäkään", vastasi Tistelberg räntäiseen maahan katsellen. "Olisi ollut tuo teidän keinonne, niin... En tiedä, en tiedä!"

"Ei, ei!" huudahti Julia. "Sellaisena yönä: ei! Sillä, mitä te ajattelette? Minä, minä olen niin onnellinen! Mutta miten nyt ... mitä tästä tulee?"

"En tiedä", vastasi Tistelberg hiljaa.

He seisoivat pitkän aikaa lähetysten, Tistelberg kalseasti ja katkerana maahan katsellen, ja Julia tutkivasti, toivovasti, rukoilevasti hänen kasvojansa tarkaten. "Mitä tästä tulee", toisti Julia.

Isidor ei vastannut. Tuli paikalle muutamia kävelijöitä. Tistelbergin oli mentävä Seurahuoneelle, jossa postimestari Mölsä odotti häntä. Julia lähti kotiinsa: oli ollut menossa Tistelbergin luokse, hermostuneena, levottomuutta kuohuen, mutta onnellisena kuitenkin.

34

Seurahuoneella istui postimestari jo Tistelbergiä odottamassa, ruokasalin eli bufetin takimmaisessa nurkassa, jonne kattolampun valo heikosti yletti. Leevi Mölsä joi nykyään melkein joka päivä, laiminlöi virkatuntejaan velttoudesta, tylsyydestä, ja surusta. Mistä oli hänelle suru tullut? Siitä hän puhui joskus kaikille, alkoi nyt puhua Isidorillekin, katkonaisin sanoin kuten yleensä vähäsanainen mies. Sitä hän suri, sitä alinomaa aprikoi, että maailmassa nyt oli sellainen aika: suuret kansat, joista hän ei tietänyt, minkä puolelle asettua, raastoivat tällä tavalla toisiaan. Maailmansota kaukana kulki kulkuaan, ja vaikka hän koetti sen unohtaa juomalla, ei se jättänyt häntä koskematta: hän ei voinut sitä unohtaa. Kummastellen ja kauhulla hän sitä ajatteli. Toista oli ennen: uskottiin kansojen kehittymiseen, kulttuuriin, niiden yhteisiin tarkoitusperiin, valistukseen. Nyt oli sota kaiken entisen sortanut raunioiksi. Mihin uskoa? Miten jaksaa elää? Niin, oli vain yksi turva: uskonto, sellainen kuin hätääntyneen lapsen.

Näin huokaili Leevi Mölsä nytkin Tistelbergille sielullista huoltaan.

Syvimmän huolensa hän kuitenkin salasi: sen, että kuta enemmän hän heittäytyi juomaan, sitä tyhjempää hänellä oli kotona. Kerran oli hän valittanut, arkatuntoisesti, sanoja vaivalloisesti hakien, vaimolleen, että hänellä oli ikävä kaikkialla:

"Ikävä, ikävä on ihmisellä joka paikassa."

"Siis kotonakin?" kysyi vaimo.

"Niin, joka paikassa, kaikkialla!" vahvisti ja oikaisi Leevi Mölsä.

Vaimo puhkesi itkuun; hän oli loukkautunut, ja vielä enemmän hän suri.

Sen jälkeen ei Mölsä puhunut enää vaimolleen tuosta ikävästä; ennenkään ei hän ollut jaksanut huomauttaa mistään kuin yhden ainoan tai pari kertaa, silloinkin arasti, kovin hienotuntoisesti: niinpä ei siitäkään, että hän oli pitänyt ja piti kotiaan rumana. Itseensä kätki hän kaikki asiat. Ja nyt oli hän ruvennut juomisesta etsimään – unohdusta, unta. Koti oli ennallaan; vaimo yksin, hoitaen itseään ja lapsiaan niinkuin kykeni mieheltään jäävillä vähillä rahoilla, valittamatta, salaten kyyneleitänsäkin. Leevin oli vaimoaan ja miltei resuissa kulkevia lapsiaan sääli; mutta omantuntonsa tuskat ja surunsa siitä, että hän juovuksissa haeskeli naisiakin, vieläpä olisi tahtonut pahempaa, hän hukutti pirtuun.

Tuokion valitti postimestari Tistelbergille maailman kurjuutta, kansojen taistelua. Sitten kehui hän juoman hyvyyttä, tuota raakaa pirtua: oli oppinut sitä rakastamaan, nähnyt sen hyvät ominaisuudet, väkevyyden ja halpuuden sekä sen, ettei siitä seurannut päänkipua. Sitten hän vaikeni. Isidorillakin oli oma aprikoimisensa. Niin, välistä se tänä iltana nosti hänet sellaiseen riemuun, ettei hän tietänyt, tyhjentääkö koko kukkaronsa pöydälle, kylvää "kultaa" ympärilleen siitä onnesta, että Julia oli ollut hänelle suopea, vaiko ajatella, kuten muutaman hetken päästä, mitä nyt sitten pitäisi hänen ja Julian suhteessa edelleen tapahtua. Suhteeksi nuo seurustelut yhtäkkiä olivat muuttuneet. Mutta niin kummallisilta ne suhteet lopulta tuntuivat, että Tistelberg tuli vaiteliaaksi ja synkäksikin.

Postimestari ja nuori insinööri istuivat sanattomina toisiaan vastapäätä; postimestari tarjosi, koska oli toisen seuraansa kutsunut, täytteli laseja ja huokaili, kätkien piiloon syvintä itseään, ja Tistelberg maisteli rajusti, hänen kapea ja korkea otsansa sai yhä tiukempia laskoksia. Mutta he molemmat eivät puhuneet mitään.

Onneksi tuli Bengelsson Seurahuoneelle, vapauttamaan heitä ahdistavasta sielullisesta tilanteesta, päästämään heidät ikäänkuin ulos heistä itsestään, kuin vangitut linnut häkistä. Bengelssonia he tosin molemmat halveksivat. Postimestaria hän tuskastutti, ja maanmittari pelkäsikin häntä, metsänkävijä, mokomaa liukasta ja älykästä vintiötä. Mutta valheellisilla jutuillaan ja paradoksaalisilla kiivailuillaan kaikenmoisen sellaisen puolesta, mitä hän piti älykkäänä, nerokkaana, hän toki avasi heille luukut auki ulkoilmaan. Bengelssonin perässä ja ikäänkuin kainalossa kuljeksi nytkin Kyösti Keretti, vetelehtimisestä ja juomisesta yhtä turvonnut kuin postimestari oli siitä laihtunut ja kelmennyt, kotinsa tuhonnut samoin kuin hänkin. Keretti viritteli tähän aikaan eksoottisia, pateettisia runoja jollekulle salaperäiselle olennolle, jota Belgelsson ja muut pilkkaajat väittivät vain – Sutelinin Esteriksi: siinä noiden korkeiden runojen alkukuva. Keretti nauroi ylimielisesti ja tylsästi, jos hänelle sellaista väiteltiin, koettamattakaan väitettä kumota: kunhan vain runoili, elää täytyi! Esterille hän sanoi antavansa jo palttua, ja antaneensa, mutta runo on runo. Vaimostaan, joka kuului tosissaan aikovan matkustaa takaisin Helsinkiin, eli hän erossa. Keretti asui majataloissa, paitsi milloin rahaa tarvitsi: silloin osasi hän olla vaimolleen itsepintaisen kärttävä, jopa valittelevakin. Bengelsson, joka hommaili Keretille velkoja, kuljetti yhä häntä mukanaan, ja Keretti palveli Bengelssonia kaikenlaisissa pikku asioissa kuin juoksupoika.

Belgelsson riensi nyt häntyrinsä kanssa sen pöydän ääreen, missä postimestari ja insinööri istuivat, ja alkoi kohta kertomuksensa ja uutisensa. Hän kysyi, tiedettiinkö täällä sitä tai sitä maailmansodasta, asiasta, johon Mölsä ja Tistelberg olivat jo tuskastumiseen asti kyllästyneet, mutta joka silti herätti heissä kauhunomaista uteliaisuutta ja halua antaa oman pienen tai vähäarvoiselta tuntuvan elämänsä mennä niinkuin se itse tahtoi mennä. Birger kertoi, että Saksassa oli alkanut pirunmoinen nälkä, joka kukistaisi sen, ja jos jotakin muuta tietämäänsä. Keretti kysyi, miten oli käynyt saksalaisten tulon Suomeen? Herrat arvelivat saksalaisten tulon yhä mahdolliseksi. Keretti kuunteli heitä, joskus hätkähtäen, ikäänkuin aikoen paeta, ja sitten taas nauraen, kun Bengelsson väitti, etteivät englantilaiset sukellusveneet sallisi saksalaisten täällä yrittää mitään. Samoin hän nauroi kun Bengelsson kuvaili jotakin suurta taistelua, sen verivirtoja, nauroi ikäänkuin verestä nauttien, samalla tapaa kuin runoissaan ylisteli jotakin Brunhildeä, joka teurasti vastustajiaan, Brunhildeä, joka oli jokin – kuka? Tuo joutava pikku tyttökö? Bengelsson soitti yhä suuta; hän alkoi nyt tarinoida, varmasti ja asiantuntevasti, että venäläiset ryhtyisivät todella rakentamaan tällekin seudulle pattereitaan: tämä kaupunki oli toisen renkaan päänä siinä kolmi-, nelikertaisessa linnoituskehässä, joka tehtäisiin Helsingin ympärille. Keretti sanoi varoittavansa vaimoaan muuttamasta Helsinkiin: kauemmaksi oli mentävä, maalle, pyhän, suuren korven helmaan; sinne hän nyt aikoikin vaimoaan vaatia, mitäs herrat siitä arvelivat? Bengelsson jatkoi, että venäläiset tuskin kuitenkaan ennättäisivät tehdä tänne pattereitaan ennenkuin sota olisi lopussa; hän oli kuullut varmoista lähteistä, äskettäin Helsingissä käydessään, että venäläiset ja saksalaiset tekisivätkin keskenään liiton, ja silloin sota tietysti loppuisi; joten Keretti voisi rauhassa jatkaa täällä töitään. Keretti kyseli Bengelssonilta vielä niitä ja näitä yksityisseikkoja ja sanoi:

"Niinkö? No sittenhän ei mitään hätää, – Hannaa."

Juteltuaan politiikkansa tyhjäksi siirsi Bengelsson juttunsa asioihin, jotka sopivat paremmin vapaille kansalaisille, sellaisille ihmisille, jotka eivät välittäneet niin paljon politiikasta kuin esimerkiksi intressanttien psykologisten huomioiden teosta. Hän kertoi siitä sairaanhoitajattaresta, joka oli ollut ennen Keretillä: Bengelsson oli tehnyt sellaisia ja sellaisia havainnoita hänen sielunelämästään, hänestä naisena. Mutta kesken kaikkea juolahti Bengelssonin päähän Rasputin: hän oli lukenut tuosta hirtehisestä äskettäin salaisia broshyyrejä, joita oli hyvin vaikea saada, sillä koskihan asia itse keisarillisen perheen jäseniä; hän oli kuitenkin saanut, viikko sitten Helsingistä, korkeilta venäläisiltä tuttaviltaan. Oliko postimestari niistä intressanteista salaisuuksista kuullut? Ehkä insinöörikin? Bengelsson alkoi selostella koko Rasputinin historiaa: Rasputin oli aikoinaan ollut pelkkä raaka moukka, mutta hänellä oli suggestiokyky, synnynnäinen kyky, jonka moderni tiede saattoi helposti selittää, kyky vaikuttaa toisiin, heikkoihin yksilöihin, niin että he tottelivat tuolla kyvyllä varustetun tahtoa, toivomuksia, ja apinoivat häntä. Bengelsson nauroi ja katsahti Kerettiin. Sitä synnynnäistä kykyään oli moukka käyttänyt siten, että keisari erotti ministereitänsäkin viralta asettaakseen sijalle hänen, tuon Rasputinin, haluamia miehiä. Ja keisarinna, jopa keisarinnan nuoret tyttäretkin, Tatjana ja Olga, olivat Rasputinin omaisuutta. Postimestari vavahti: keisarin tyttäret! Ja hän alkoi puhua, että sellaisia ilmiöitä oli ollut Ranskan vallankumouksenkin aikoina: samanlaisia kuin tuo pappi: jokin madame Dubarry. Ja kuului olleen jokin Cagliostrokin, poppanimellä Josef Balsamo. Sellaista oli silloin, niin nyt. Mitähän tästä vielä tulisi?

Birger Bengelsson alkoi luennoida laajasti Cagliostrosta ja madame Dubarrysta, ja kertoi sitten taas julkeasti Rasputinista ja keisarin tyttäristä, Mölsän nauraessa väkinäisesti. Mutta sitten vaikeni kertoja yhtäkkiä: sisään astui poliisimestari Leskinen, tunnettu venäläisten kätyri, aktivistien etsijä ja ilmiantaja, pieni, kalpea, pystynenäinen mies, raskas venäläinen sapeli vyötäisillä. Ärtyisen näköisenä hän keikkui, koreana ja pöyhkeänä, lätkälakki päässä. Hänen takanaan hiipi kumarainen, harmaa olento, kaupungin vanha ja hyleksitty sanomalehtisensori. Aina, kun eversti Leskinen vähänkin käännähti, toinen hätkähti, kumarsi ja katseli häneen hymyillen ja anelevasti. Poliisimestari katseli itselleen pöytää, valitsi pöydän keskilattialla, ja sanoi siinä länkäsäärelle seuralaiselleen, kai jatkoksi johonkin juttuun, josta olivat tullessaan keskustelleet:

"Ja mitä sitten siitä, jos venäläiset sotilaat ovat tappaneet Kouvolassa kolme suomalaista työmiestä? Onhan niitä tappaakin! Pst, neiti: pöytä kauniiksi!"

Sen hän sanoi äänellä, josta tuntui viha. Sensori riensi vakuuttamaan:

"Niin, hahaha, aivan niin. Mitäpä siitä. On niitä tappaakin, hahaha!"

Poliisimestari kertoi kerskuen, millaista hänellä oli ollut Pietarissa, miten hän olisi ollut Itämeren maissa kapinallisia virolaisia kukistamassa, ja mitä kunniamerkkejä hän oli ansioistaan saanut. Tarjoilijatar tuntui viivyttelevän. Leskinen huusi hänelle taas, toiseen huoneeseen. Sensori hypähti ylös, riensi auttelemaan poliisimestaria, juosten sen seinän luo, johon sähkökellon nappi oli kiinnitetty. Sitten Leskinen alkoi lakki päässä ja kannuksiaan helistellen taas kerskua, nurkassa istuvaan seurueeseen vilkaisten, että kerran hänestä tulee kuvernööri: silloin saavat vavista kaikki ne, jotka häntä ovat purreet, jotka ovat tehneet hänen elämänsä vuosikausia katkeraksi. Venäjä on suuri maa, ja se palkitsee palvelijoitaan.

"Niinkö?" hoki sensori. "Siispä sanon: 'Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!'" siteerasi hän, pannen kämmenensä vastatusten, ikäänkuin kätensä ristiin; hänen ohuen helletakkinsa hihat, –talvellakin oli se hänen ainoa takkinsa, – laskeusivat silloin puoliväliin kyynärpäitä ja paljastivat karvaiset ranteet; hänen silmänsä pyytelivät, imartelivat, hänen selkänsä kumarteli silloinkin kun hän istui.

"Mitä sanoit? Sinä, mokoma!" huusi poliisimestari. "Milloin me olemme tulleet sinuiksi – sinun kanssasi? Maltsii, durak!" Sensori selitti ainoastaan siteeranneensa raamattua. Juomat tulivat pöytään, ja sensori sai niistä osansa. Hän oli haltioissaan, ja alkoi kuvailla, mitä onnellista, mahdista paisuilevaa elämää hän viettäisi paikassa, jonka hän kerran saisi mahtavalta mieheltä, ystävältään. Muistaisihan ystävä Leskinen häntä? Leevi Mölsä oli tullut päihinsä, hän oli levoton, kiihtyi helposti, vilkaisi pari kertaa taakseen poliisimestariin ja sensoriin, ja murisi uhkaavasti:

"Pitäisi antaa heille selkään!"

Bengelsson hillitsi häntä heti, supattaen ja kehotellen:

"Mennään takahuoneeseen. Mitä me politiikasta, – vapaat miehet!"

"Niin, mitä me politiikasta, pyh!" matki Keretti. "Politiikka on pikku sielujen hommaa", naurahteli hän laiskasti.

Katkerin mielin jäi sitten pikku eversti Leskinen naukkimaan juopon sensorin kanssa, kun Bengelsson, Keretti, Mölsä ja Tistelberg siirtyivät hiljalleen yksityishuoneeseen. Siellä jatkoi Bengelsson hiljaisella äänellä, miltei supatellen, selostustaan Rasputinista ja Venäjän keisarillisen hovin kummallisuuksista, joista alkoi jo ilmestyä salaista kirjallisuuttakin, etupäässä saksalaista. Leevi Mölsä oli rauhoittunut. Ironisesti hymähtäen hän jätti politiikan ja maailman tavallisen menon, jota ei voi auttaa, ja heittäysi sitä hartaammin kuuntelemaan Bengelssonin peittelemättömiä kuvauksia keisarin nuorten tyttöjen irstailusta, pitäen niitä mielestään melkeinpä viattomina; hän ikäänkuin selvisi, innostui itsekin tuollaisia törkeitä ja äiteliä asioita kuvaillessaan. Tytöistä puheen tullen ihasteli Keretti puolestaan jonkinlaista nuorta ja kaunista Salomea, hänen valkeaa hipiäänsä, hänen pienuuttaan, joka oli sellainen, että hän olisi voinut tanssia vaikka hopeatarjottimella kuutamossa:

"Kuutamon värisevässä, vapisevassa hohteessa, jalokivikimalluksessa!" huudahti Keretti pateettisuudesta jäykällä, väkinäisellä äänellä, ja alkoi hyräillä jotakin aariaa. Sitten muisti Bengelsson joutuneensa oivalliseen kohtaukseen pikku Esterin isän kanssa: puutarhuri Sutelin oli karannut hänen kimppuunsa kadulla, oli haukkunut häntä konnaksi ja syyttänyt tyttärensä narraamisesta. Bengelsson nauroi. Niin, Sutelin oli syyttänyt koko kaupungin porvarien joukkoa: he muka tahtoivat turmella tyttöjä, eivät muuta nykyään tehneetkään.

"Kyllä minä tiedän, ettei hölmö Sutelin tiedä asiasta vielä mitään. Sitten se vasta suuttuu, kun saa tietää!" sanoi Bengelsson. "Mutta hän uhkasi että porvaristo saa muka tämänkin maksaa, hänen tyttärensä tyhmyyden, kun Venäjällä tulee vallankumous, ja silloin voi tulla meilläkin. Silloin muka nekin, jotka olivat hänen Esteriään vietelleet, hirtetään. Haha! Ukko on idiootti. Mitä hän varoittelee? Sellaisia kuin Ester ovat Pariisissa kaikki nuoret tytöt, kaikki. Niin, niin, sellaisia ovat perhetytötkin! Kaikki koko Ranskassa!" intti Bengelsson, kun Tistelberg epäili moista kiivailua mahdottomuudeksi. "Kaikki, paitsi hömpät! Ja sehän on juuri kulttuuria: kehittää itseään elämään. Ettehän vain ole sosialisti tai ihanteellinen, insinööri? Kuten jokin Sutelin, joka tekee vallankumousta tyttöletukkansa vuoksi. Vallankumous meillä!" – Bengelsson nauroi makeasti puutarhuri Sutelinille. "Mikä vallankumous? Meillä? Eihän meillä ole mitään, mitä kumota! Sutelin puhui muutakin sekasotkua; puhui torpparien oloista: se on hänestä orjuutta. Suurtilallisista, jotka nykyään muka ansaitsevat liikaa: tietysti he ansaitsevat! Ja ruotsalaisista, joilla on maassa ylivalta; tietysti heillä se on, tai meillä, kun olemme intelligenssiä: älykkäämpi aina hallitsee. Mutta kuinkas kävi lopulta: minä tein Sutelinista lauhkean miehen. Minä petin hänet, väitin kaiken, mitä Esteristä ja meistä puhutaan, valheeksi. Ja se idiootti uskoi. Uskoi niin, haha, että vei minut kotiinsa kahville; luonnollisesti menin. Minä tahdon tutkia idioottejakin! Ester ei ollut kotona, ikävä kyllä. Minä vakuutin ukolle, että nuo jutut ovat pelkkää pikkukaupungin lorua, vanhojen tätien heikkopäisyyttä. Ja Sutelin uskoi. Uskoi, alkoi nauraa makeasti. En minä hänen kahviaan juonut, hän olisi voinut pistää kuppiin vaikka nuuskaa likaisista sormistaan. Ei, kun hän käväisi puodissa, kaasin kahvin kupistani kakluuniin, ja siten olin sen juonut. Toista kuppia kun tarjosi, sanoin, että minä en juo milloinkaan enempää kuin yhden kupin, siisti ja kohtuullinen nuorukainen siinäkin suhteessa, hehehe..."

Täten Bengelsson jutteli ja kehui itseään pitkän aikaa, ja toiset kuuntelivat ken tottelevaisena, ken vastenmielisesti, mutta tahtomatta kiistaa, ken pilkallisesti, mutta kykenemättä vastaväitteisiin tai tietämättä, kuinka totuus olisi oleva. Mutta puutarhuri Sutelinin uhka jostakin vallankumouksesta, tulevasta myrskystä, jäi merkillisesti kummittelemaan Tistelbergin ja varsinkin postimestari Mölsän mieleen, lisänä tämänkin illan kertomuksille maailmansodan tulimerestä, joka hukutti ihmisiä kuin hyönteisiä, venäläisten varustautumisille Suomessa, hommille, joista tavallisella ihmisellä ei ollut juuri mitään aavistusta, mutta jotka lähenivät tätäkin syrjäistä paikkaa patterien ja jyrisevien kanuunain muodossa, sekä huhuille tuosta Venäjän hovissa temmeltävästä mystillisestä papista. Sellainen maailma, sellainen aika!

Leevi Mölsä masentui sitä ajatellessaan niin, että velttoni, tylsyi yhä, vajosi entistä voimattomammin synteihinsä, niistä kärsien, mutta enemmän nauttien, ikäänkuin sammakot tai madot helteellä painautuvat lammikkojen pohjamutaan. Samalla tuli hän haaveellisen ja sairaalloisen uskonnolliseksi: kävi entistä uutterammin kirkossa, varsinkin lauantaisin iltajumalanpalveluksessa, jolloin kirkossa oli hämärää ja rauhallisempaa kuin päivällä. Keretti ajatteli palautua sittenkin vaimonsa armoille; suorastaan pakottaa vaimonsa antamaan hänelle armoa: vaimolla oli vielä vähän rahaa, ja Keretti tahtoi jonnekin sydänmaahan ennenkuin saksalaiset tai venäläiset tännekin tulisivat. Bengelsson tunsi olevansa sankari, joka pahimmistakin pulmista selviytyisi älyllään. Ja Tistelberg oli onnellinen, kun hänellä oli Julia Oljemark.

35

Tilanomistaja Akseli Jorvas, joka oli tähän aikaan yhä rikastunut, kuten monet muutkin maanviljelijät, rehenteli viime kesänä ostamallaan autolla ja iloitsi äskettäin hankkimastaan flyygelistä, jota hänen rouvansa soitti muutamalla sormella, ilman nuotteja. Vielä oli Jorvas ylpeä rouvansa upeista puvuista, puhui mielellään Seurahuoneella lompakostaan ja siinä olevista suurista seteleistä. Seurahuoneen komeimmassa huoneistossa hän nykyään asui, milloin kävi kaupungissa, ja siellä hän kävi usein. Toiset tilanomistajat naurahtelivat hänelle ja kadehtivat häntä, jos eivät olleet rikastuneet niin paljon kuin hän; jotkut heistä pudistivat päätänsäkin hänen komeilemiselleen: "Joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa." Ja monet olivat niin viisaita, että kätkivät vihdoinkin saadut, rakkaat setelit vaieten pankkiin, tai kamarinsa uunin taakse, kun taas Akseli Jorvas ja eräät toiset antoivat satumaistenkin summain lennellä omaksi, jopa jonkun hyvän juomaveikonkin iloksi, nuo nykyään perunoista ja kaaleista, rukiista ja kaloista ikäänkuin satamalla karttuvat summat. Tilanomistaja, yleensä maanviljelijä, nousi tähän aikaan yhä nopeammin mahtiin.

Katkerin ja ivallisin mielin ajatteli työväki onnellista maanomistajaa, varsinkin tehtaihin kiinnitetty työväki: vaikka se koetti yhä uusiintuvilla palkkarettelöillä, lakoilla, korottaa palkkojaan, jäivät sen saavutukset aina jäljelle maatalon omistajien ansioista, ja samoin keinottelijain ansiottomista voitoista. Porvarillinen keskisäätykin, virkailijaluokka, nurisi: sen olisi kai pian pakko uhrata ruokaansa enin osa tuloistaan; mutta porvarillinen arvo vaati ja pakotti sen kärsimään ääneti: eihän sen sopinut napista samalla tavoin kuin jotkin sosialistit, jotka hautoivat mielessään jotakin pahaa, varakkaiden yhteiskunnan kaatamista.

Kauppiaat olivat tyytyväisiä, etenkin uudet, nousukkaat, jotka riensivät kokoamaan itselleen varastoja pitkin maata, säilyttääkseen niitä muutamia kuukausia kymmenkertaisen voiton toivossa ja varmuudessa. Ainoastaan jotkut vanhat ja erikoisen kunniallisina pidetyt kauppahuoneet, sellaiset kuin esimerkiksi kauppaneuvos Klingstedtin, valittivat, että jos tätä menoa jatkuisi, täytyisi ehkä vuoden päästä panna kauppa kiinni, ellei kauppias halunnut menetellä halveksimiensa nousukkaiden ja gulassien tavalla. Milloin sota loppuisi? Milloin Saksa voittaisi? Tai voittaisiko se?

Vielä eivät ympärysvallat hellittäneetkään. Idässä Saksa eteni, mutta lännessä sen marssi oli pysähtynyt: luonnoton mekaaninen este, tykkien ja pommien suunnaton, uskomaton tuliesirippu, oli pystytetty saksalaisia vastaan; tuskin ainoakaan heistä pääsi hengissä moisen lävitse. Enimmistä suomalaisista, varsinkin porvareista, oli se este melkein kuin vääryys ja jonkinlainen moraalinloukkaus, ikäänkuin katkera loukkaus heitä itseään kohtaan: sillä olihan Saksa Venäjänkin vihollinen.

Sosialistit vain, varsinkin tehtaitten työläiset, iloitsivat vahingoista, joita Saksalle milloinkin koitui: olihan Saksa militaristinen valtio; selvänä todistuksena siitä oli, että sen sotalaitos oli parhaassa kunnossa.

"Tuho sotalaitoksille, joista johtuu miljoonien ihmisten kuolema!" alkoivat työläiset ja eräät keskisäädyn vapaamielisetkin nurista. "Tuho Saksalle! Eläkööt ne voimat, jotka Saksan murskaavat." Tai: "Eläkööt ne vallat, jotka rakastaisivat rauhaa ja rauhallista kulttuuria: ympärysvallat!" Taikka: "Ylös ihmisissä ne voimat, jotka tahtovat takaisin entistä aikaa, jolloin leipä oli halpaa ja moitittu entinen elämä paljon onnellisempaa kuin tämä nykyinen!"

Sellaisia voimia kaivattiin, odotettiin. Niitä ei vain näkynyt.

Sekaisin oli maailma. Vanhat arvot murskana. Mistä lohdutus, pelastus?

Ilmestyi maallikkosaarnaajia, vähäpätöisiä miehiä, nimeltäänkin ennen tuntemattomia, jotka julistivat, että maailmanloppu nyt tosiaan oli tullut: sellainen sota, viimeinen sota, nyt raivosi, ja sellainen ruumiillinen ja sielullinen hätä lisääntyi yhä ihmisille. Uskovaisten, valittujen, piti koota itselleen muonaa, leipää ja perunoita, – köyhemmät eivät enää pystyneetkään saamaan paljon muuta varastoonsa, – eräiksi Jumalan vihanpäivien kuukausiksi, maailman lopun ajaksi. Vanhurskas Herra tahtoi niin; kun viimeinen tuomio olisi tapahtunut, alkaisivat uskovaisille uudet olot, jolloin he eivät enää tarvitsisikaan varastojaan. Silloin olisi koko maailma hukkunut, sortunut sotaan, nälkään ja lopulta taivaasta satavaan tuleen, kaikki muut paitsi uskovaiset, joille alkaisi tuhatvuotinen valtakunta. "Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan", puhuivat nuo saarnaajat, perustaen Helluntaiseuroja tai Helluntain Ystävien seuroja, keskenään usein varsin kiisteleviä raamatun tulkitsemisesta. "Valitut eivät kuole, sillä Saatanan valtakunta on kukistumassa... Tulee ikuisen rauhan aika: miekat, kiväärit, tykit taotaan vantaiksi, myrkylliset kaasut katoavat, ja uskovaiset elävät leipäpuun hedelmillä, kukin heistä oman palmunsa mannalla, joka tuhatvuotisessa valtakunnassa annetaan jokaiselle uskovaiselle, kaikille viimeisten päivien pyhille."

Pastori Eljas Myötyri nauroi säälivästi ja vihoitellenkin tuollaisille uuden uskon omatekoisille papeille, laiskuuden ajan ennustajille ja kansan villitsijöille: he veivät suuria joukkoja pois kirkosta maallikkosaarnaajien kokoussaleihin, varsin siivojakin rahvaan ihmisiä, jotka kammoivat sosialisteja. Hän naurahti ja soimasi:

"Hullut ovat hulluja! Eivät kunnioita vanhaa ja järkeväksi koettua uskontoa. Haaveilevat, hourivat politiikasta, joka on tehnyt heidät sekapäisiksi. Mutta papin tehtävä, velvollisuuskin on pysyä politiikasta syrjässä: taivaan valtakunta ei ole tästä maailmasta!"

Sosialistit nauroivat pilkallisesti, kun kuulivat pastori Myötyrin saarnoista:

"Mutta jokaisessa sotaa käyvässä valtakunnassa papit kulkevat sotaan armeijan mukana, joskus niiden edelläkin, jos joku rohkea heissä löytyy, ja siunaavat sotilaita: ottavat osaa sotaan, saaden siitä maallisen palkkansa! Niin, semmoinen olisi Eljas Myötyrikin, jos meillä tulisi ottelu porvarien ja rauhan asian puolustajain välillä! Ei kiitos, älkäämme uskoko valtiokirkon pappeja enempää kuin maallikkosaarnaajiakaan, jotka narraavat ämmiä satukirjan ihmeillä. Uskokaamme ainoastaan oikeaan pelastukseen: sosialismiin!"

Mutta yleensä kaikki, melkein kaikki työläiset, filosofoivat aina maailmansodasta, lapio tai rautakanki kädessä, latomon kastien tai höyläpenkkien ääressä, lautatapuleilla tai konehuoneissa, ja varsinkin suutarien ja räätälien verstaissa; ja toiset heistä väittivät, ettei sosialismikaan ollut voinut estää suuria kansoja joutumasta keskenään sotaan, sosialistien johtajat olivat joka maassa joukkojaan pettäneet. Nyt tarvittiin uudet, paremmat päälliköt, uudet, lujemmat miehet remmiin. Alkoi syntyä kommunisteja, vaikkei sitä nimeä juuri vielä tunnettu.

Niin oli kaikki, kun porvarillisetkin aatteet taistelivat keskenään, rikkinäistä, ristiriitaista, hajanaista! Kaikki odotusta, ahdistusta. Rikastumisen ja köyhtymisen kilpailua. Rahanvoittajien ilkuntaa, vähemmälle jääneen salaista harmia, kytevää kostonhimon tulta, kateuden kaunaa. Raha ainoa vähänkin varma: se oli jotakin! Pettymistä entiseen nähden; jonkin sellaisen toivomista, jota ei tunnettu. Ikäänkuin läähätystä ajatukset sekoittavassa paahteessa, edessä helteiset, sauhuisina kuumottavat ilmanrannat. Myrkkykaasujen sauhua. Tykkien kaiku kuului yhä selvemmin tänne asti. Monella oli kiire löytää sielulleen oma suojaava loukkonsa.

Isidor Tistelberg oli nyt kuitenkin onnellinen, nyt kun hänellä oli jotakin, tällaisena aikana. Hän oli kyllä epäröinyt rakkaudentunnustuksensa Julia Oljemarkille tehtyään. Oli riemuinnut ja ylpeillyt siitä muutaman päivän kuin jostakin ylhäisestä työstä. Mutta sitten hän epäröi: epäili tekoaan, itseään, tunsi joutuneensa ikäänkuin eksyttävän sumun keskelle. Ja epäillessään hän tahtoi selvyyttä, tahtoi ikäänkuin katsella jotakin outoa kasvoista kasvoihin, olla pelkäämätön, suora itseään ja Juliaakin kohtaan. Niinpä meni hän Julian luokse juuri silloin, kun tunsi tehneensä tuolla rakkaudentunnustuksellaan jotakin omituista, ehkä pahaa.

Julia oli silloin yksin kotona; hänen miehensä – joka oli muuten näinä päivinä alkanut seurustella loma-aikoinaan neiti Laina Suomelan kanssa, kuten Isidor sittemmin sai rouva Oljemarkilta kuulla – oli lähtenyt tänäkin iltana kaupungille. Palvelijoista oli kotiin jäänyt ainoastaan se heistä, joka juoksi vähemmän työläisten kokouksissa ja enemmän eräiden hihhulien seuroissa, nimittäin keittäjätär.

Julia otti kiihkeän ikävöivästi Tistelbergin vastaan, sanattomana, yhä järkytyksissään. Sanattomana hän istui sitten kauan salissakin, matalassa keinutuolissaan, miettien ja kalpeana. Hän tuijotti Tistelbergiin alta kulmiensa, synkkänä, ikäänkuin uhkaavana. Oven ruokasaliin, joten puhe saattoi sen kautta kuulua keittiöön, antoi hän olla auki: Julia ei aikonut salata mitään, ei pelätä mitään tällaisessa asiassa.

Julia tunsi päänsä olevan sekaisin yövalvonnasta, tämän asian miettimisestä: moneen yöhön ei hän ollut nukkunut juuri yhtään. Unijuomia hän ei nyt tahtonut käyttää: jokin ylpeys, ilo oli hänessä sillä tavoin kimmahtanut eloon. Mutta hän tiesi, että hänen kasvonsa olivat nyt rumat valvonnasta ja ankarasta työstä päivisin: hän tahtoi nykyään ehdottomasti täyttää velvollisuutensa, vieläpä enemmänkin kuin velvollisuutensa; siksi hän melkein riisti palvelijoiltaan työt. Väsynyt ja ruma hän ajatteli olevansa, mutta niin hänen piti ollakin, nytpä näkisi Isidor hänet sellaisena kuin hän oli, tai saattoi joskus olla: onneton ihminen.

Salissa oli hiljaista. Isidor ei puhunut, oli neuvoton, avuton, kärsi tuskaa. Tuntui kuin oudot äänet olisivat kuiskailleet ulkona, seinien takana, uhkaavat, kaameat, huolta tuovat äänet. Sähkövalokin kattokruunussa, jonka Julia oli syksyllä koristanut kuivuneilla, punaisilla villiviinin köynnöksillä, näytti Tistelbergistä nyt ikäänkuin kuolleelta, niin äänetön ja kalsea se oli. Ikkunasta näkyi, että ulkona satoi lunta ja tuiskusi: kovat hiutaleet ripisivät ruuduissa, joita ei ollut uutimilla peitetty. Julia istui ja oli vaiti. Joskus hän hymyili; se hymy tuntui Tistelbergistä pilkalliselta, mutta se oli vain ihmistä epäilevää ja säälivää hymyä: jos se hieman pilkkasikin, pilkkasi se Juliaa itseään. Seinäkello tyhjässä ruokasalissa löi kumeasti, kello oli siinä seitsemän tienoissa. Tistelberg ei kysynyt, miksi Julia noin hymyili: hän häpesi itseään, oman sielunsa sekavuutta, tai omaa sieluttomuuttaan, eikä jaksanut urkkia, mitä toinen hänestä kenties arveli. Hän oli nolo, siinä nojatuolissa istuessaan tai noustessaan katselemaan pientä hyllyä, jolla oli muutamia Julian korukapineita. Jälleen näytti Julia hänestä vastenmieliseltä, ikäänkuin tuhoutuneine kasvoineen: sieluntaisteluista ne kyllä olivat tuhoutuneet, mutta moista tuhoutumista Isidor kammoi kuin – jotakin hautausmaata.

Julian väsyneissä aivoissa risteilivät monet katkonaiset ajatukset. Niin, hän oli odotellut Isidoria tulemaan, kaivannut. Kuvitellut hänen nuorekkuuttaan, kuin ajatellen, että Isidor antaisi hänellekin elämänintoa. Nyt tuntui toisenlaiselta: Isidor oli jotakin muuta kuin Julia oli kuvitellut. Tällaistako olikin rakkaus, tämäkin... Ainoastaan nuorena tyttönä, siellä pappilassa, oli se Julialle jotakin muuta ollut: hehkua, riemua. Rakastiko Isidor todella häntä? Ehkä se oli Isidorissa vain hetken oikku? Ja jos rakasti, olisiko Julialla oikeus sitä rakkautta ottaa, kuluneella, liiaksi ristiriidoista kärsineellä?

Nytkin oli Julialla epätoivoinen tyhjyyden hetki. Mihin kääntyä, miten menetellä, että elämä palaisi sydämeen? Kaikki tuntui olleelta ja menneeltä: siihen oli oman sydämen tyhjyys syynä, oma kuluminen. Tyhjyyden tuskasta nousi hiki Julian otsalle.

Ja vaikkei hän tietänyt, rakastiko hän Isidoria tällä hetkellä, tai rakastiko Isidor puolestaan todella, eikä vain hetkellisesti, runollisesta syttymisestä, niin kuitenkin hän joutui hätään, kun hän ajatteli, ettei Isidoriakaan hänellä olisi, ja hädässään hänen sielunsa ikäänkuin tahtoi hyökätä Isidorin luo, häneltä apua pyytääkseen:

"Täytä minut elämällä!"

Severiäkin Julia ajatteli, säälien, surkutellen häntä, hymyillen hänelle. Severi oli alkanut seurustella Laina Suomelan kanssa; ei varmastikaan siksi, että Severi olisi aikonut mitään sellaista, jota sanotaan pahaksi ja synniksi; ei senkään vuoksi, että hän olisi tosissaan uskonut Julian voivan tehdä jotakin tuollaista pahaa; vaan yksinomaan ulkonaisesta, ikäänkuin lapsellisesta loukkaantumisesta, ja harmista, ettei Julia ollut aina hänen lähellään, valmiina palvelemaan. Ja Severin mielestä vaati kai kunniallinen tapa, että jos vaimoa joku hakkailee, niin täytyy miehenkin hakkailla. Mitä hakkailu oikeastaan on, sitä ei Severi tiedä. Mutta nyt hän luulee kurittavansa Juliaa sillä, että hakkailee, muka sellaista kuin neiti Suomelaa. Onhan Suomela Severistä intelligentti. Severi oli kehunut kuin uhmalla, kuin ärsytetty lapsi, että hänkin muka aikoi nyt ruveta etsimään itselleen seuraa! Jopa oli löytänyt itselleen seuran! Neiti Suomelalla oli kyllä järkeä ja ryhtiä. Mutta... Lainalla oli kellertävä iho, kai syntyäänkin keltainen, ja nyt vielä viimekesäisistä aurinkokylvyistä ruskea: hän näet vaali huolellisesti kesäisin terveyttään. Paitsi tuota keltaista tai nyt ruskeaksi paahdettua ihoa oli hänellä hieman vinot silmät, jänteinen, pitkä kaula, ja hyvin turpeat huulet. Juliaa naurattaa melkein: Laina Suomela lukeekin Suomen kansan, ja itsensä, joihinkin turaanilaisiin kansoihin, suuttuen kovasti, jos niitä sanotaan mongolilaisiksi. Lukemattomien hyvien asiain harrastuksesta oli Laina Suomela kai saanut jonkinlaisen pienen hermotaudin: se nyki hänen kaulaansa, ja keikutti hänen päätänsäkin yhtä mittaa, pyöritti hänen silmiään, noita järjellisiä ja viisaita silmiä. Hänkö Severin seuraksi silloin, kun Severi oli kostavinaan, rakkautta etsivinään! Teoreettinen neiti Suomela! On muitakin mahteja näissä maailmoissa! Julia hymyili Severille säälivästi. Olipa hiukan kuin voitonvarma, ja pilkkasi itseään siitä, että tahtoi olla voitonvarma: kiusata Severiä. Mikä armottomuus. Ja mistä hyvästä? Kaipasiko Tistelberg tosiaan Juliaa?

Ehkä vain himoitsi, kuten monet muut miehet: moni oli Juliaa täälläkin ahdistellut. Jopa sellainenkin kuin hullunkurinen Fritz Blöcker, joka oli usein julkeasti häntä pyytänytkin. Juliaa inhotti. Eikö Tistelberg todella rakastanut?

Tai eikö hän, Julia, itse tohtinut heittäytyä siihen, jota oli ikävöinyt: seikkailuun? Eikö hän voinut syttyä.

Julia tuli omituisen kelmeäksi. Hän puri huuliaan, tuijotti eteensä kirjavaan lattiamattoon ja vuoroin Tistelbergiin.

Viimein lausui Tistelberg, hänen täytyi jotakin puhua:

"En siedä suuria sanoja. Niitä ovat minusta sellaiset kuin: Minä rakastan sinua, – vaikka niitä lienen kerran jo käyttänyt... Nyt, näinä päivinä ajateltuani, olisi vannominen minusta vääryys toista kohtaan! Minä peruutan tavallani. Ja kuitenkin!... Mitä on rakkaus? Se on sitä tulta, joka minussakin on jo muutaman kerran sammunut: itse näitte, Julia, tuon kirjeen, jonka olin jättänyt rutistettuna taskuuni! Kuinka voin sanoa, mitä tarkoitan, mitä etsin! Mutta onneton olen nyt..."

Julia ei virkkanut mitään. Mutta ilo, luottamus hänessä heräsi. Näin pitikin puhua kuin Isidor: tämä ei ollut valhetta, ei pelkkää rakkauden julistamista.

Ilo kasvoi. Julia tunsi syttyvänsä. Omituista.

Juliakin tahtoi nyt ilolla antaa toiselle sen vähän mitä oli luvannut, silloin lumimyrskyiltana, – kerrankin taas rehelliselle ihmiselle, joka ei luvannut rajattomia. Tistelberg seisoi takan luona. Julia nousi, otti Tistelbergiä käsistä, puristi hänen käsiään, kohotti ne itseään kohti, katsoi häntä silmiin. Se katse pyrki sanomaan:

"Suorat välit, sitä tahdon; sellaisena sinusta pidän, vaikka suoruudesta olisi seurauksena sielullinen kidutus. Jos rakkaus olisikin pelkkä kaunis himo, niin sinä... Suutele minua!"

Isidor Tistelberg luuli hiukan ymmärtävänsä Juliaa. Hän työnsi Julian kädet syrjään, tahtoen päästä selville itsestään, tästä suhteesta, ennenkuin tietoisesti siihen antautuisi. Julia seisoi paikallaan, tyynempänä, poskilla hohdetta. – Tistelberg lähti tohtorin talosta.

Julia oli onnellinen. Toivoi jotakin vakavaa, suurta, ihmeellistä.

Näin he nyt seurustelivat, Julian luona, ruokasalissa tai salissa takkavalkean ääressä, jota Julia sekä ruumiillaan että sielullaan rakasti: hän oli kodin mukavuudella hemmoiteltu ja viluinen, ja suloista oli takan paahteessa katsella liekkien syttymistä, nähdä fantasiakuvia hiilistössä. Neiti Flotmanin kotona eivät he tahtoneet tavata toisiaan, ja ulkona tukkesivat pyryt teitä korkeilla kinoksilla.

Kerran oli Julia tapansa mukaan nostanut tuolinsa palavan takan eteen ja sijoittanut Isidorinkin siihen lähelle, nojatuoliin, jonka oli pehmustanut parilla sohvatyynyllä. Tohtori Oljemark oli poissa kotoa. Severi oli muuttunut merkilliseksi: hän saarnasi nyt aatteita ihan, aivan kuin monet muut, saarnasi ihmisen velvollisuutta yhteiskunnan hyväksi. Rikollisesti tunsi Julia, että Severi oli saanut tuollaisen yhteiskunnallisen innostuksensa paitsi Laina Suomelalta myöskin omasta katkeruudestaan. Mutta Isidorista ei Julia kuitenkaan voinut luopua. Illat oleksi Severi itsepäisesti jossakin kaupungilla, – vaikkei Julian ja Isidorin kesken mitään ollut tapahtunut. Sietäisi Severi nyt tämän viattoman seurustelun Julian ja Isidorin kesken! Mutta – Severi ei sietänyt; oleksi kai Laina Suomelan pirtin pöydän toisessa päässä, neidin istuessa toisessa ja innostaessa häntä noihin aatteihin. Mitä ne aatteet olivat? Kansantaloutta, säästäväisyyttä, kansanvalistusta koulupakon avulla jne. Ne olivat Severille jotakin syrjäistä, pakenemista asiasta, joka hänelle tässä oli tärkeintä: hänen kotoinen mukavuutensa, rauhansa; sillä muun vuoksi ei hän Juliaa rakastanut. Mitä muuta tahtoi Severi kuin mukavuuttaan? Julia tunsi elämänsä apeaksi, yksinäiseksi. Tistelbergiin tunsi hän nyt luottavansa. – Yhtäkkiä tulivat hänelle kyyneleet silmiin, ja kääntäen kasvonsa Tistelbergiin päin virkkoi hän, ikäänkuin salainen, kalvava tuska olisi purkautunut hänen rinnastaan väkisin, tiedottomasti, virkkoi vapisevalla äänellä:

"Teistä minä tiedän, että olinpa miten onneton – halpa ja kurja –hyvänsä: te ette minua koskaan unohda."

Tistelberg säpsähti, vain hetkeksi. Samassa valtasi hänet syvä liikutus: halu olla uskollinen, löytää ihminen, jolle hän voisi olla uskollinen, ja uskollisuudella korvata tuskat ja haitat, joita oli Julialle tuottanut: olihan Julia antanut alttiiksi nimensä, maineensakin hänen tähtensä! Ilo antaa! Isidor nousi ja meni nopeasti Julian tuolin ääreen, Julia ojensi hänelle luottamuksen kauneutta hehkuen huulensa. Tistelberg tuskin koski huulillaan niihin, ne polttivat, ja polte vihlasi hänen sydämensä pohjaan. Niin, nyt hän todella rakasti tätä naista, tunsi sen väristyksenä itsessään, tunsi sen – sielussaan. Ja nyt rakasti Juliakin sitä, joka näin välittömästi, pitkän aikaa hänen kansaan seurusteltuaan, oli ilmaissut hänelle osanottonsa.

Sitten he jälleen kohtasivat toisiaan Hildur Flotmanin luona. Hildur olikin jo äkäinen, ettei Julia, hänen ainoa ystävänsä, enää näyttänyt viitsivän hänestä välittää. Ilolla hän nyt lähti ostamaan leivoksia kaupungilta, kun taas Julian ja Tistelbergin oli pidettävä tulta kahvipannun alla vireillä. Julia ja Isidor puuhailivat keittiössä yhdessä. Heidän kätensä kohtasivat toisiaan, milloin kuljettaessa toistensa ohitse, milloin kahvikuppeja järjestellessä, milloin hellassakin: Isidorin asettaessa pannua hellalle ja Julian sovitellessa puita pannun alle. Julian siro käsi, jonka sormissa oli hiukan nokea, kurottui Isidorin kättä tavoittamaan, silitti ja hyväili sitä, ja Julian kasvot, jotka säteilivät nuorekkaina, kujeilevina, ja hymyilevät silmät kääntyivät Isidorin puoleen. Suutelut kiihtyivät: hehku katosi Julian kasvoilta. Portaissa kuului askeleita; he erosivat toisistaan: olivat olleet kiinniottosilla, juosseet Hildurin huoneissa. Tistelberg sieppasi pöydältä piippunsa ja meni ikkunan ääreen. Julia sanoi, sormellaan varoittaen:

"Ei noin; ole täällä luonani." Hän nauroi huikentelevasti: "Katso ... tämä on nyt rokokoota!"

Neiti Flotman tuli. Juteltiin muista asioista. Parjattiin neiti Flotmanille ranskalaisia ja englantilaisia, ja Julian naurun sointi ilmaisi Tistelbergille, mitä Julia ajatteli ja miten hän iloitsi.

Tuiskujen lomassa pakkanen kovetti ja tasoitti tiet helpoiksi ja iloisiksi kävellä. Vanha, leveä valtatie kaarteli suurissa mutkissa laidattoman metsän halki, joka oli pohjoispuolella kaupunkia, ojentuen paikoittain parin kilometrin pituudelta suoraksikin, johtaen kuin juhlaksi pystytetty lehtikuja kuuraan pukeutuneiden koivikkojen välitse. Ja illoin, heidän kävellessään, paistoi kuu metsiin, samalla pimeihin ja lumen kohdalta säteileviin. Neiti Flotman kulki edellä, tai Julia ja Isidor antoivat hänen mennä kauas edelle; Julia pysähtyi Isidorin vieressä, Isidor suuteli hänen huuliaan ja kaulaansa, joka oli pakkasesta raikas. Julia nauroi:

"Lehtori Vihtori Korpelaisen ohje nuorille ja ikäisillekin näinä tuskallisina aikoina, ah, – eikö tuo sota lopu koskaan, sitä on jo kestänyt kaksi vuotta, ja tiedemiehet väittivät, ettei sitä voisi kestää edes kahtakaan kuukautta, niin, lehtori Korpelaisen ainoa resepti maailman pulmissa ja isänmaan hädässä on – urheilu ja raittius. Luistinrata kaupungin lahdelle onkin jo avattu, ja siellä kaikkitietävä nuoriso luistelee, juoksee, hyppää paljaspäin, eikä välitä maailmasta mitään. Ja me ratkaisemme arvoitusta näin!"

Tämä Julian ajattelu ja kevytmielisyys ei miellyttänyt Isidoria. Mutta kuitenkin hän saattoi ilveillä:

"Niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Se temppu onkin vaikeinta. Ja pienet, nuo, joista puhuit, eivät aavistaneet maailmanmenosta mitään: sotaa ei muka kestäisi kahta kuukautta, koska armeijan hävitysaseet nykyään ovat niin helvetilliset; tietysti ei filosofien ja tiedemiesten päähän pälkähtänyt, että puolustuskeinot olisivat nykyään sitä mukaa yhtä hyvät. Puolusta itseäsi, Julia!"

36

Tistelbergin intohimolle, jota kiihdytti suhteen luvattomuuden lisäksi Julian kauneus, – sillä onnellisina unohduksen hetkinä oli hän Isidorista neitseellisen kaunis, ikäänkuin olisi hänen koko nuoruutensa uudestaan avautunut kukkaan, – ja kiihdytti Julian luonteen ylevä ylpeys, näyttäytyen siinä, että hän milloin sinkosi pelkäämättömän tuomionsa ihmisten pikkumaista itsekkyyttä vastaan, milloin taas kärsi sanattomana ja hiljaa loukkauksia, joita itse sai kärsiä, joko syyttä tai, nykyään, ikäänkuin syystäkin, – Tistelbergin intohimolle oli usein todellisuus sittenkin kuin kylmää vettä, noiden huikentelevien tuokioitten jälkeen. "Kylmää vettä koiran niskaan." Niin tosiaan: melkein raa'asti antoi Isidor Tistelberg itselleen usein koiran arvon, hän joka tahtoi nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat, ei mitään kuvitella, uskotella ilman silmin havaittavia perusteita; tahtoi siinä määrin, että liioitteli todellisuuden töykeyttä.

"Toisen miehen vaimo!" inhoksui Tistelberg. "Emma Havolakin tällaista kauhistui. Onpa tämä sentään. Ei tämä ole tervettä!"

Ja hän jatkoi ajatustaan:

– Ainoa ratkaisu olisi, että ottaisit hänet itsellesi, Isidor. Olepas nyt – kotka! Olepas se kotka, jota kuvittelit olevasi! Ole nyt!

Ja hänen mielensä kävi äiteläksi, apeaksi, synkäksi.

Kun Julia ja hän istuivat tohtori Oljemarkin salissa, ja tohtori ehkä riensi sisään kertomaan, mitä Laina Suomela eilen oli sanonut, tai puheli kiivaasti jostakin muita kaupunkilaisia koskevasta juonesta, sillä sellaisista juoruista Severi puhui, vaikka karkoittikin ankarasti luotaan kaikki häntä itseään, tai paremminkin hänen taloaan, koskevat juorut, – kun he niin istuivat kaikki kolme, Oljemark tähystellen ympärilleen levottomana ja tuskallisesti, kyllästyneenä tuohon Tistelbergiin ja hänen tungetteluunsa, niin viatonta kuin se hänestä olikin, ja kun Julia siinä peitti kädellään huulensa, joita Tistelberg oli äsken suudellut, ja loi merkitsevän silmäyksen Tistelbergiin, silloin tunsi Isidor äitelyyttä: inhottavaa äitelyyttä, jota hän mielessään kirosi ja joka painoi häntä kuin mikäkin raskas taakka. Olisipa tohtori ollut miehekkäämpi! Olisipa hän lyönyt Tistelbergiä vasten suuta, niin olisi tästä tullut jotakin totta, tai olisi tämä loppunut! Iskun vasten suuta tiesi Isidor ansaitsevansa. Mutta tiesikö tohtori asiasta oikein mitään? Tuskin!

Ja sitten kertoikin Julia Isidorille, kuten hän kaikki hänelle kertoi, sillä vilpittömyys, kaikkensa puhuminen oli hänestä rakkauden ensimmäinen ehto ja käsky, kertoi, että Severin oli mahdotonta uskoa Julian voivan rakastaa toista, tai hän ei tahtonut sellaista uskoa.

Isidor ajatteli: – Säälittäväkö vai narri tuo mies on?

Aina hän muisti pari kohtausta, jolloin Julia peitti huuliaan. Häneen koski kuin omantunnon kolkutus, että Julian täytyi peitellä hänen tähtensä huuliaan! Eivätkö ne huulet olleet Isidorin omaisuutta? Pitikö Julian hänen tähtensä peitellä jotakin?

Julia ei oikeastaan peitellyt: hän kertoi sanoneensa miehelleen, että hän oli nyt hyvin kiintynyt Tistelbergiin, niin, miltei rakasti häntä. Mutta siihen oli mies vain nauranut: hän ei voinut uskoa, ei tahtonut uskoa, valhe oli hänestä makeampaa, rauhallisempaa! Se oli mukavampaa! Ja silti hän kosti muka hakkailemalla neiti Suomelaa!

Kenties ei Julia sanonut Severille asiaa oikealla tavalla, vaan ikäänkuin leikkiä laskien, lempeästi kujeillen; tai ei vakuuttanut sitä miehelleen kyllin usein: osti vaivaisen tunnonrauhansa liian helpolla, jos sitä saikaan ostetuksi, ja siis kuitenkin petti miestänsä.

Täten aprikoitsi Isidor.

Ja sitten hän näki, että Julia todella petti miestään. Julia kertoi Isidorille, että kun Severi ei tahtonut päästää häntä ulos Tistelbergin kanssa kuljeksimaan, ei Julian tarvinnut muuta kuin kietoa kätensä hänelle kaulaan, niin siitä, sellaisesta, Severi heltyi ja myöntyi. Siis Julia petti, eikä se Tistelbergin kunniaa korottanut: se oli petos, petos hänen tähtensä!

Ja taas tuo seikka joka nyt alkoi tuntua luonnottomalta, vaikka juuri se oli ennen Isidoria vietellyt: toisen miehen vaimo! Miestään hyväillen Julia osti oikeutensa hyväillä toista, vierasta, tunkeutujaa, – käkeä toisen linnun pesässä!

Olisipa tohtori Oljemark tosiaan lyönyt Isidoria vasten kasvoja! Mutta saattoiko tohtori uskoa jotakin totta!

Vai oliko hän niin inhimillinen, niin sielullisen kidutuksen murtama, niin epäuskoinen, että oli muuttunut tällaiseen alistuvaksi? Jos niin oli, tunsi Tistelberg itsensä konnaksi.

Mutta ei: kaikista Julian puheista päättäen Severi ei nähnyt mitään siksi, että näkeminen olisi ollut hänelle samanlaista kuin huono vuode, naukuva kirjoitustuoli, liian matala pöytä! Jos niin oli, ajatteli Isidor, ansaitsi hän kohtalonsa. Ansaitsiko? Oliko kukaan lopulta omasta syystään raukka? Eikö luonto, sukuperintö, kehitys, olleet tehneet häntä väkisten raukaksi, kuten kasvista tulee hyvä tai huono maanlaadun mukaan?

Tistelberg kärsi siitä, että Julian täytyi salata tekojaan, siitä, että hänen itsensä täytyi nöyrtyä tekojaan salailemaan, – samalla kun salailu tuotti hänen nautinnonhalulleen yhä lisää suloa. Mutta hämmästyen huomasi Isidor, että tämänkin nautinnon pohja alkoi jo kuultaa, sakka maistua. Hän kärsi tohtori Oljemarkin masennetusta asenteesta kuin omasta masennus- ja alennustilastaan. Kärsi Julian entistä suuremmasta nöyryydestä, sillä nyt Julia ei valittanut, vaikka koko kaupunki tuntui alkavan karkailla hänen kimppuunsa. Joutava pikku kaupunki! Sillä Tistelbergistä se oli tosiaan aivan joutava: hän oli vapaa ihminen, mies, naimaton nuorimies, ammatiltaankin miltei kaikesta irrallaan. Mutta Julian asema oli toinen! Jättäisi kaupunki Julian rauhaan, nuo puhehaluiset naiset, varsinkin naimattomat, jotka eivät olleet jaksaneet luoda omalle elämälleen sisältöä! Syyttivätkö he häntä, Isidoria? Eivätkö he käsittäneet, että hän loi nyt itselleen omaa sisältöään? Että se oli hänelle välttämätöntä: hän tahtoi punnita kaikki asiat omien kokemustensa, ja kärsimystensäkin, mitalla, myöntää oikeaksi ja todeksi ainoastaan sen, minkä itse oli noissa kokeissa havainnut oikeaksi. Tistelbergistä eivät kaupunkilaisten jutut olleet edes naurun arvoisia: ne merkitsivät hänelle vähemmän kuin tyhjä. Hän ei kaupunkilaisia tarvinnut, yksinäinen mies, joka aina tuli itse toimeen; eivätkä nuo ihmisparat, jotka juorusivat kai joutessaan, muun puheen puutteessa, olisi tuskin voineetkaan häntä auttaa, jos olisivat tahtoneetkin: sen verran oli heillä omiakin huoliaan. Ja jos he olivat niin heikkoja, etteivät auttaa voineet, niin heidänkö hampaansa olisivat jaksaneet purra?

"Ei haukku haavaa tee", naurahti Tistelberg Onni Tarkkaselle, joka paheksuvasti kerran vihjaili hänen ja rouva Oljemarkin seurusteluun ja kaupunkilaisten arvosteluun.

Mutta Julia oli nainen: hän saattoi kärsiä hyökkäyksistäkin, vaikkei niistä mitään Isidorille puhunut; sellainen vaikeneminen oli niin ominaista Julialle. Mutta varmaan häneen iskettiin melkeinpä peittelemättä, niissä sangen harvoissa perheseuroissa ja kokouksissa, joissa hän kävi, silloin tällöin jostakin sattuman pakosta. Ehkä tuli noita solvauksia jo vaikkapa kadulla! Ja niitä tuli ainoastaan Julialle, naiselle; tuskin koskaan Tistelbergille. Pelkäsivätkö ihmiset Isidorin kalseaa, yleensä kyllä vaiteliasta, mutta vihastumisen hetkellä ilkeästi pisteliästä luonnetta, vai estikö tuo hänen jöröytensä häntä joutumasta pakinoihin ihmisten kanssa näistä asioista? Sitä Tistelberg alkoi kummastella. Joku kenties halveksikin hänen menettelyään siinä määrin, ettei tahtonut siitä puhua. Mutta ainakin halveksi hän itse noita porvareita, joista eräät eivät olleet sen parempia kuin hän: olivatpa pahempiakin, koska viitsivät etsiä huvinsa sellaisen kuin sairaalloisen pikku Esterin parissa, alentuivat moiseen suohon.

Tistelberg ei tuntenut langenneensa suohon; hän oli päinvastoin noussut kukkuloille, siihen korkeuteen, jossa asumaan Juliakin oli luotu!

Mutta Juliakin varmaan kärsi, joskin ylpeästi vaieten, salaa. Hänkö olisi valittanut panetteluja! Välistä sattui hän sittenkin, ikäänkuin erehdyksestä, viittaamaan niihin, ja myönsi ne kovin oikeutetuiksi. Mutta heti hän katui, että oli osunut niihin koskettamaan. Hän sanoi olevansa liian onnellinen välittääkseen: hän oli rakastettu, ja toisen rakkaus täytti hänet sellaisella onnella, ettei hän huomannut ympäristön vihaa; ja jos sen huomasi, kantoi hän kärsimyksensä ja syyllisyytensä ikäänkuin suloisena uhrina rakkautensa alttarille.

"Minä olen niin ylpeä sinun rakkaudestasi!" vakuutti hän usein iloiten Isidorille.

Mutta hyökkäykset Juliaa kohtaan, Julialle julkiset ja salaiset, Isidorille miltei aivan kaikki salaiset, ne kiihtyisivät tietysti alinomaa. Sopiko Isidorin niitä yhä lisätä?

Mitä tästä oli tuleva? Tistelberg näki vastaisuutensa outona: se oli kuin mikäkin musta ilmanranta, josta ukkospilviä kohosi. Käydäkö edelleen?

Mutta kääntyä oli mahdotonta.

Ja Juliakin tunsi kai saman avuttomuuden, neuvottomuuden. Kerran hän huudahti Tistelbergille:

"Olkaamme nyt paljon yhdessä, että kyllästymme toisiimme!"

Tistelberg kuuli hänen sanansa hämmästyen. Tuokion kuluttua hän nauroi epäuskoisesti, ja hänen naurunsa kuului kolkolta:

"Kyllästyisimme!"

Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei hän muka uskonut koskaan kyllästyvänsä; hänen ivallinen naurunsa oli niin vakuuttavaa, että se vavahdutti Julian sydäntä ja sai hänet heti vaikenemaan. Isidorin vastaus puhui, että tästä asiasta olisi mahdoton päästä, pitkään aikaan. Ja mikä olisi Juliasta ollut sen ihanampaa kuin tällainen mahdottomuus!

Kun nämä sanat vaihdettiin, kulki Julia kauan vaiti. Sitten hän virkkoi yhtäkkiä hätääntyneenä, välittömästi:

"Mutta mitä tästä on tuleva?"

Isidor naurahti tuskallisesti, ja tuska teki hänet röyhkeäksi ja julkeaksi, niin synkkää se oli:

"Mitäkö tuleva?" vastasi hän. "Sielua tietysti! Kuten entisistäkin suhteistasi. Mitä tuli suhteestasi tuohon opettajaan?"

"Mitäkö siitä tuli?" kysyi Julia kummastuen. Hän jatkoi hiljempää, kolkosti: "Hauta, multaa!"

"Entä mitä muuta? Entä tyttäresi?"

Julia pysähtyi ja katsoi hyvin ihmeissään Isidoriin:

"Mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan?" nauroi Isidor. "Sinä tiedät sen, Julia!"

"Minäkö tiedän? Ettäkö minä...?" Yhtäkkiä huudahti Julia, huomaten Isidorin ajatuksen ja kimmahtaen suuttumukseen: "Kuinka voit uskotellakaan! Että minä hänen kanssaan – muuten kuin –"

"Sielullisesti!" pilkkasi Isidor.

"Niin juuri!" vahvisti Julia kalpeana. "Kuinka voit...! Minulla –minullahan on velvollisuuteni. Jos olen alentunutkin, tai en alentunut, sillä tämä rakkauteni on minulle ylpeys ja onni, suomaan sinulle huuleni, niin... Kuinka voit olettaakaan!" huudahti Julia jälleen ylen kummastuneena.

"Itsepä sen tunnustit", puolustihe Isidor.

"Se ei ole totta: sillä se on mahdotonta!" vastasi Julia.

Nyt he alkoivat hiljaa puhella asiasta, ja Julia selitti suhteensa tuohon vainajaan, suhteensa, jonka Isidor oli ennen niin väärinkäsittänyt. Ja Isidorin kunnioitus Juliaa kohtaan kasvoi: se paisui lohdulliseksi, suloiseksi onneksi ja samalla kaameaksi tulevaisuuden uhkaukseksi. Tästä ei ollut pääsyä! Juliassa taisi todella asua tuo merkillisyys, jota sanotaan hengeksi, sieluksi. Rakastaa – sielullaan! Tistelberg tunsi kauheana tämän uuden uhkan ja painon, niin katkerana ja pelottavana, kohtalokkaana, että hän joskus miltei itki kovan kohtalon surusta. Neitseellinen Julia! Kuin suloinen kuva, jota saa katsella, mutta jota ei voi koskea.

Ja sekin oli luonnotonta, kauhistavaa Isidorille.

Hänen luontonsa ponnahti joskus kapinaan. Hänkö olisi luotu odottamaan, – mitä? Sellainen tila olisi hänelle särkymistä. Olisiko hän luotu niin luonnottomaksi, heikoksi? Vaivaiseksi, – kuin jokin Mölsä, joka Isidorin mielestä oli tänä syksynä alentumistaan alentunut, kun ei jaksanut yletä!

Sillä tavoin kapinoidessaan Juliaa vastaan kävi Tistelberg vielä kerran Helsingissä, Emma Havolan luona: hän tahtoi rauhoittaa sitä itseään, jota hän luuli kauttaaltaan aineelliseksi. Niin, hän aikoi ratkaista asian yksinkertaisella tavalla, aikoi jäädä Helsinkiin, Emman luo; etsiä mitä työtä hyvänsä. Työ oli hänelle sivuseikka: olipa hän jo aikaisemminkin pari kertaa hylännyt alansa, toimipaikkansa, mutta joku Onni Tarkkanen oli pelastanut hänet. Nyt ei pelastaisi! Isidor saisi kauniisti ainaisen virkaeron!

Julialle oli Isidor kertonut tästä aikeestaan, mutta ei kuitenkaan mitään rouva Havolasta. Ensimmäisenä päivänä, jonka Isidor viipyi Helsingissä, kulki Julia huoneissaan kuin tiedoton, teki askareensa kuin kone. Kadut olivat hänestä kuin kuolleet: koko maailma oli kuollut, kun rakastettu, jonka ääni soi kaukaisena hänen korvissaan, oli poissa. Ja illan hämärissä heittäytyi Julia salissa sohvan viereen. Hän rukoili taivaan siunausta Isidorille. Siitä hervahti hän permannolle, sohvamatolle, itki itsekseen haikeasta ikävästä, joka oli hänestä tuskallinen kuin kuolema. Toisena päivänä tuli Isidorilta kirje: siinä Isidor soimasi itseään, sanoi olevansa kuin langennut. Julia tiesi, että kirje tarkoitti Emma Havolaa. Mutta Isidorin tunnustuksesta oli Julia ylpeä, ja hänen sydämensä täyttyi riemulla, kun Isidor ilmoitti tulevansa heti takaisin.

Isidor tuli. Emma oli häneltä ikipäiviksi mennyttä. Julialle hän tahtoi olla uskollinen.

Mutta – mitä oli tuleva?

Kapinansa arvoituksellista kohtaloaan vastaan Tistelberg joskus joi, – tai oli juovinaan, – surusta, enimmäkseen postimestarin kanssa, joka ei tungetellut urkkimaan toisen ihmisen, erehdyksiä tehneen lähimmäisensä salaisuuksia. Oli juovinaan: sillä juodakseen sortuneen tavalla, kuin jokin Leevi Mölsä, tunsi hän sittenkin olevansa vielä liian terve.

Niin meni viikkoja kummallisessa odotuksessa. Ja sitten sai Tistelberg yhtäkkiä uuden tuuman, jonka sattuma hänelle tarjosi, kuten pelastusrenkaan: Onni Tarkkasen toimiston tehtäväksi joutui eräs järvimittaus maaseudulla, sisämaassa, varsin kaukana täältä.

Tistelberg oli jo ilmaissut Onnille aikovansa luopua toimistosta, lähteä Helsinkiin, heittää kenties jälleen koko uransa hunningolle. Onni Tarkkanen oli kuunnellut häntä ymmärtävästi. Tarkkanen ajatteli Tistelbergin rakkaussuhdetta, jota piti sairaalloisena, koetti rauhoittaa häntä ja neuvoa nytkin pysymään järjen inhimillisellä ladulla. Tistelberg oli sittenkin vain sanonut lähtevänsä, hiiskumatta syitä, joita Onni ei koettanutkaan pyytää tietoonsa.

Nyt esitti Tistelberg, että jospa hän lähtisi toimittamaan tuon mittauksen. Se veisi kolmisen kuukautta. Onni Tarkkanen myöntyi heti, oikein kirkastui esityksestä, ja asia sovittiin nopeasti.

Tarkkasella odotettiinkin perhetapausta. Kun Tistelberg palaisi siltä maankolkalta, olisi tämä asumus liian tukala hänelle, ahdas isäntäväellekin, joka silti aikoisi siihen tyytyä. Mutta saisihan Isidor huoneen täällä jossakin muualla.

Matka oli Isidorista hyvä ratkaisu, se oli hänelle suuri helpotus. Ehkäpä aika toisi jonkin neuvon, ehkä...

Maalle, kätköön...

Helsinkiin ei hän täydellä todella tahtonut, vaan ainoastaan muun puutteessa: siellä olivat Isidorin mielestä maailmansodan mainingit alkaneet tuntua muunakin kuin kaikuna ja huhuna, tuntua yhä lisääntyvänä henkisenä hätänä, joka parhaiten ilmeni pohjakerrosten levottomuudessa. Ja Helsingissä oli Emma Havola, Isidorin halveksima ja säälimä raukka, jota Isidor miltei vihasi – kuin jotakin omaa häväistystään: vetihän Emma yhä tavallaan alas Juliaa, tahrasi Julian kuvaa, jonka Isidor tahtoi nostaa sydämessään korkealle ja joka oli jo itse siinä noussut ikäänkuin alttarille.

Maalle! Luontoon. Pois jälleen maailman hälystä... Kuin lappalaisen passiivinen väistyntä kulttuurin monimutkaisten ilmiöiden tieltä!

Ja uuttakin se nyt oli hänelle. Mutta mitä?

Siellä – siellä saisi hän rauhassa ajatella, mitä hän tässäkin kaupungissa oli nähnyt, mitä elänyt varsinkin muutamien viimeisten kuukausien kuluessa.

Nähnyt ympärillään sellaista, mikä saattoi hänetkin apeaksi. Isänmaan kohtalokin! Kenen ei olisi lopultakin pakko siitä välittää, vaikka heittäytyisi muka miten ylimieliseksi! Sen hän jo aavisti, vaikka oli melkein kosmopoliittisena aikana kasvanut, ettei ihminen ilman isänmaantunnetta voi elää, vaan tukehtuu kuin vailla ilmaa. Nyt vihollinen uhkasi kaikkemme hävittää, ja me kaikki ottelimme keskenämme! Mikä mielettömyys! Tietysti parhaat ottelivat keinoista, ei asioista, mutta julkisia pettureitakin rehenteli entistä enemmän. Joku kunnon kansalainen tahtoi alistumista, toistaiseksi; toinen vastarintaa. Kuka toivoi Saksan, kuka kenties Englannin tai Ranskankin apua. Ja keinoista kiisteltiin, vihastuttiin – syötiin toisiamme. Hävitettiin toisiamme. Jotakin puuttui.

Yhtäkkiä johtui Tistelbergin mieleen lause, jonka hän oli lukenut Onni Tarkkasen kirjoja selaillessaan, J. W. Snellmanin lause: "Tämä on se, jonka tahtoisin lähtemättömästi painaa maanmiesteni mieliin: että kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä."

Ainoastaan itseensä, ei muihin! Niin ylemmät kuin alemmatkin, yhdessä. – Nyt tuntui koko kansa hajoavan eri aatesuuntien aaltojen mukaan. Kokoontuisiko se vielä yhteen? Mitä oli tuleva?

Isidorin oli apea sitäkin ajatella.

Mutta hänellä oli – Julia! Rakastaa Juliaa, joka oli nyt saanut hänen sielussaan ihmeellisen säteilyn, kun hänelle lopulta selvisi, mitä laatua tuon naisen entinen kevytmielisyys oli ollut! Niin lapsellisen aiheeton oli Julian rikollisuudentunne ollutkin, että Isidoria hymyilytti. Se rikos oli ollut miltei samaa kuin viattomuus, tai sitäkin puhtaampaa.

Täten hän nyt Juliaa rakasti: loitolta! Ja selviäisi tuskallisesta arvoituksestaan. Selviäisikö?

Tistelberg aavisti kauhukseen, ettei loppu sittenkään vielä olisi tässä. Täytyihän jotakin tulla! Muuten hän tietäisi saaneensa kuolettavan iskun johonkin oleellisimpaansa... Muuten hän joutuisi tunnustamaan – sielun!

Ja hän aavisti, pelkäsi, että Julia oli hänelle sellainen, jolle hän kenties vielä uhraisi paljon, ehkä kokonaisen elämänsä jakson. Mutta mitä varten?

Mitä varten tämäkin syksy hänen elämässään?

Nyt hän oli onnellinen, kun pääsi pois tästä – edes hetkeksi. Pois, tyytyäkseen Juliaan sieluna. Mutta – mitä sitten oli tehtävä?

Isidor lähti yhtäkkiä jo vähän ennen joulua. Joulunsa oli hän päättänyt viettää siellä maalla, erään kansakoulunopettajan luona, joka oli Onni Tarkkasen tuttavia, verrattain runsaasti lueksinut ylioppilasmies. Onni Tarkkanen tahtoi välttämättä kirjoittaa hänelle Isidorista ja suositella heitä ystäviksi keskenään.

Oli täysi talvi, merenlahti kaupungin vieressä jäässä, josta kaislikot kohosivat keltaisina ja kuivasti tuulessa kahisten, ja lahden ympärillä matalat koivikot huurteessa, ahdistavan, harmaan taivaan alla. Tistelberg käveli Julia Oljemarkin kanssa jäähyväisretkellä. –Keveästi nousi nyt Isidorin jalka, keventynyt oli hänen sydämensäkin tästä ratkaisusta, jota hän ei kuvitellutkaan lopulliseksi, vaan ainoastaan aselevoksi synkässä taistelussa kohtaloa vastaan. Ainoastaan tämän hetken ahdistus teki enää hänen olonsa tuskalliseksi. Julia koetti kiiruhtaa askeleitaan; kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Julian oli vaikeaa hillitä itseään, estää kyyneleitään: vaikeaa nauraa, laskea leikkiä. Isidorin oli helpompaa. Julia siinä paremmin onnistui. – Kun he tulivat lahden poikki lumista talvitietä mantereelle, tulivat tavalliselle kävelytielleen, heille tutun, suuren metsän varjoon, ja Julia pysähtyi ja otti lakin Isidorin päästä, silitti hänen otsaansa ja hiuksiaan, tunsi Isidor jälleen itkevänsä koko elämäänsä, vastaista, epämääräistä kohtaloaan; hänen silmänsä kastuivat. Mutta Julia sanoi:

"Oi, siellä sinulla on hyvä olla, sinne sinut päästän mielelläni, metsien helmaan. Ja katso, tämä on rokokoota!"

Julia nauroi iloisesti, laski leikkiä kaikenlaista, pieniä sukkeluuksia, varoituksia.

Mutta Isidorin palaamisesta tänne ei kumpikaan puhunut sanaakaan!

Sitten käännyttiin takaisin kaupunkiin. Raatihuoneen torni näkyi tuolla, kirkon katon takaa. Tornikello muistutti Isidorin lähdöstä, oli jo tullut myöhä.

Julia meni nopeasti hänelle yksinäistä kotiaan kohti. Isidor Tistelberg erosi hänestä suuren torin kulmassa, jyrkästi, kiireesti, jäykästi. Tänä iltana oli hänen varustettava kuntoon matkalaukku ja mittausvehkeet; ja huomisaamuna asemalle, yksin, – ei: Onni Tarkkasen saattamana, ja kaiketi onnittelemana.

Romaani jatkuu teoksena "Punainen mies" (Punainen mies II).