[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fU6LHQ0WSV3rrvtUMpvuHtS_3T1nK5bhh6smBPVKYHZw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},886,"Sorron lapset","Lehtonen, Joel",1881,1934,"886-lehtonen-joel-sorron-lapset-punainen-mies-i","886__Lehtonen_Joel__Sorron_lapset_(Punainen_mies_I)","(Punainen mies I)","romaani",[],[],"fi",1923,null,78833,519454,true,[],[],[],"Lehtosen romaani on ensimmäinen osa Punainen mies -sarjaa, joka sijoittuu pikkukaupunkiin vallankumousvuonna 1917. Teos tarkastelee säätyläisten ja työväestön elämää sekä yhteiskunnallisia jännitteitä, jotka johtavat kohti sisällissotaa.","Joel Lehtosen 'Sorron lapset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 886.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","SORRON LAPSET\n\n(Punainen mies I)\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1923.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\nKaupunki oli pieni. Meren rannalla. Toisella puolella meri ja sen\nrikkonainen saaristo, toisella valtavia erämaita, kuivia, mäntymetsää\nkasvavia hiekkanummia.\n\nMeri pisti kaupungin alle pitkänä lahtena, jonka perukka oli matala,\nmutainen ja sakean kaislikon täyttämä. Mutta jonkin matkan päässä lahden\npohjukasta oli vesi syvempää ja salli paitsi soutelua jaalojen, jopa\npienten höyrylaivainkin päästä rantaan, ikivanhan ja vähän väliä\nkorjailemalla parannetun laiturin viereen, jonka toista sivua myöten\nojentui kauppiaiden ja kalastajien varastoaittoja, melkein jokainen\naitta lahonnut ja hieman vinossa luuhottaen. Parin laiturin makasiinin\novenkamanaan oli huolimattomasti kaiverrettu vuosiluku parisataa vuotta\nsitten. Siellä täällä noiden rakennusten solissa näkyi kalanpyydyksiä.\n\nLaiturille johti ja laiturilta lähti kaupungin pääkatu, vanhin katu,\nkulkien mutkitellen puisten talojen välitse pitkin rantamaa. Eräät\ntaloista olivat mustia ja miltei kivijalkoineen maan sisään vajonneita.\nMuutamissa oli korkeat, vanhakuosiset katot ja neliruutuiset ikkunat.\nPihoilta pilkisteli välistä luhtiaittoja somasti leikeltyine\nkaidekoristuksineen. Portit ja aidat olivat paksua lankkua. Jotkut\ntaloista olivat kohennettuja pystyyn, vuorattuja ja saaneet vaalean,\nvälkkyvän värin, ja välistä ainoan vanhan kerroksensa jatkoksi\nuusimuotisen yläkerroksenkin, isoikkunaisen, joka sointui vaivalloisesti\nrakennuksen alaosan sopusuhtaiseen ja alakuloiseen rauhaan. -- Kuta\nkauemmaksi jouduttiin satamasta kaupungin keskustaan päin, tuli\nsellaisia taloja yhä useampia. Ja sitten, noiden pienien talojen ja\ntupasien ja parin kolmen pitkän porvariskartanon jälkeen, joissa saattoi\nolla kymmenisenkin ikkunaa vieretysten, alkoi näkyä eräitä nykyaikaisia\npuutaloja, jopa kivimuurejakin, kyömyisine kattoineen ja tornintapaisine\nkoristeineen. Katu suoristui; jos katseli mannerta kohti kaupungin\nsyrjässä olevalta harjulta, oli se nyt suoraan kuin viivoittimella\nvedetty: alkoi uusi kaupunginosa. Kadun viimeiseen päähän, alakuloisen\nmetsän reunaan, mahtoi olla vain kilometrin verran, mutta suoruus\nvaikutti, että matka näytti pitemmältä. Kahden puolen tätä avarasti\nsuunniteltua vanhan kadun jatkoa oli istutettu lehmuksia.\n\nLehmuksilla istutettua osaa kaupungista sanottiin Esplanadiksi. Ja sen\nentistä päätä, alkupuolta, tuota, joka vei kapeana satamaan, kutsuttiin\nKastemadoksi tai Ankeriaiseksi taikka Sisiliskon pyrstöksi, kaupungin\nasukkaiden rakastavan ja samalla pisteliään huumorin antamalla nimellä.\n\nAnkeriaan ja Esplanadin liittymäkohdissa avautui tori, yhdellä\nreunallaan kivinen raatihuone, jonka keskikohta oli rakennettu torniksi;\ntornin otsikossa oli kellotaulu ja sisuksissa tunnit soittava kello.\nToisilla torin sivuilla oli vanhoja yhden kerroksen puutaloja, harvassa,\njoten tori tuntui vieläkin laajemmalta kuin se oikeastaan oli. Näkyi\nsiellä eräitä uudempiakin rakennuksia, joukossa tiilisiä.\n\nTorilta lähti neljälle taholle uusia katuja. Eräs niistä vei\nrautatieasemalle: sieltä alkoi kapearaiteinen rata, -- yhdistäen\nsyrjäisen kaupungin muuhun maailmaan.\n\n\n\n\n2\n\n\nInsinööri Tistelberg kuljeskeli Ankeriasta syksyisenä iltana. Hän oli\nkeskikokoinen, kumarainen mies, iältään lähempänä kolmea- kuin\nkahtakymmentä. Kasvot olivat kelmeähköt, nenä kyömyinen ja ikäänkuin\npitkin naamaa painunut; silmien ilme jäykkä, tuima, ja -- samalla arka.\nPiippu oli hänellä vuoroin kädessä, vuoroin suupieleen nostettuna.\nKankeana ja hiljalleen hän käveli siten kaupungin valtaväylää, meren\nrannalta uudelle Esplanadille.\n\nKadut olivat tyhjät. Talojen puutarhoissa koivut miltei lehdettömiä.\nVain joku ihminen, pikku töllien eläjä, liikuskeli jollakin pihalla.\nEsplanadillakaan ei ketään. Valoja ei kuulla ikkunoissa.\n\nKävellä, kävellä -- joutavaa...\n\nKuljeskella päiväurakkansa jälkeen: Tistelberg palvelee täällä eräässä\nmaanmittaustoimistossa, kaupungin ainoassa, -- Onni Tarkkasen, vanhan\ntuttunsa apulaisena. Hän alkaa nyt asua tässä kaupungissa toista syksyä.\n\nEnsin oli ollut koko rattoisaa, vuosi sitten, jolloin hän tänne joutui.\nHänellä oli ollut katselemista: kaupunki ikäänkuin uutta, sen vanhassa\nosassa oli hän, nuoremman sisämaan asukas, ollut huomaavinaan\njonkinmoista kulttuuria, -- ainakin enemmän kuin niillä seuduilla,\njoilta hän oli kotoisin. Kulttuuria muinaisten talojen muodoissa,\npihajärjestelyissä, puutarhoissa, porteissa, ovien kamanoissa, vinoon\nkallistuneissa aitoissa, jopa koristepensaissa ja villiintyneissä\nkukkalavoissakin.\n\nOli aikainen syksy, kun hän näki tämän kyläsen ensi kerran. Lehtipuut\nolivat kauniisti keltaisen ja punaisen kirjavia harjulla, joka on täällä\nparhain näköalapaikka ja jonka näkötornia hoidetaan hyvin. Ja meri\nsiinti viime syyskuussa tyynenä.\n\nNiin, tuo meri, jonka takaa hän oli aikoinaan toivonut ihmeitä ja\nkummia, lähtien niitä etsimäänkin: hän oli näet, nuorempana, ollut\nmerillä, matruusinkokelaana.\n\nMutta nyt oli kaupungin katseltavat nähty. Ja nyt oli myöhäinen syksy.\nPian toinen talvi, edellisestä tuttu.\n\nKatkerasti polttaa ikävä mieltä. Tuolla varjopuolella kulkee\näänettömästi joku, -- pujahtaa kadun kulman taakse, -- ei ole\nTistelbergin tuttavia. Kodeissaan ovat tähän aikaan illalla hänen vähät\ntuttunsa, tai joku istunee Seurahuoneella, puoliautiossa salissa,\nryyppäilee, kun taasen toiset, yhteiskuntahenkilöt, pitänevät toisaalla\nkokouksiaan, -- kylläkin tarpeellisia, sen hän puolittain myöntää, mutta\nkumminkin ne kokoukset häntä melkeinpä tuskastuttavat; nuori insinööri\nei ole nimittäin yhteiskuntahenkilö eikä siis saa iloaan ja tyydytystään\nsiitä ainoasta, millä valistunut voisi täälläkin tehdä aikansa\nrattoisaksi: hommailulla paikkakunnan hyväksi. Ellei jo maanmittarin\nammatti veisi Isidor Tistelbergiä monista nykyaikaisista harrastuksista\npaljon sivulle, niin ainakin aiheuttaisi hänen synnynnäinen luonteensa\nsamaa; jopa arvelee hän joskus itse, että hänen lapsuudenaikainen\nkasvatuksensakin on siihen syynä. Poikamies hän on vielä, ja tunteepa\nolevansa tyytyväinenkin, että on naimaton.\n\nIkävä... Autiot, päättömiltä näyttävät kadut. Tyhjä tori. Tyhjät\nkauppakojut torin varrella ... luukut kiinni. Ja jos kojuissa ihmisiä\nolisi, kauppiaita kangaspakkainsa tai lihatiskiensä takana, niin tuttuja\nolisivat Tistelbergille nyt jo heidänkin kasvonsa, askareensa ja\npuhelunsa.\n\nKunnioittaako vai halveksiiko hän heitä, tuollaisia vaatimattomia ja\nhiljaisia ihmisiä? Kuta vähäisempiä, sen enemmän hän lopultakin mahtaa\nheitä kunnioittaa. Joskus hänen mielensä on liikutettu, kun hän\najattelee monia, jotka asuvat noissa mataloissa taloissa valtakadun\nvanhalla jatkolla, -- ajattelee sitä aina samaista elämää, jota siellä\non vuosisadat eletty: yksi polvi on syntynyt, yksitoikkoisesti aikansa\nviettänyt, hiljaa kärsinyt. Silti on kodeissa varmaan oteltu salaisia\nperhetaisteluja, paljon enemmän salattuja kuin niitä on julkisuuteen\npäässyt. Mutta tyydytty ja alistuttu on lopulta kuitenkin. Iloittu, oltu\nonnellisia vähästä. Ja siten on tästä polvesta taas syntynyt uusi,\nkasvanut nopeasti aikuiseksi, mennyt avioliittoihinsa, taistellut\njälleen hiljaisuudessa, tyytynyt, joskin välistä keskinäisiä\nriitojaankin ilmaissut; elänyt miltei tarkalleen samoin kuin entinenkin\npolvi, joka on vaipunut hautoihinsa ja unohtunut; vanhentunut samaisessa\nikävyydessä, alistumisessa, kuollut aikanaan, jättäen taas nuoren polven\njälkeensä jatkamaan ainaista, yhtämittaista latua. Samaa se on ollut\naina, -- melkein yhtä ja samaa. Ja kuitenkin Tistelberg kapinoi tuota\nsamanlaisuutta vastaan; kapinoi, hieman halveksiikin noita\nsamankaltaisuuden lain vaatimattomia seuraajia, vaikka hän samalla heitä\nerikoisesti rakastaakin, tuollaisia pieniä, yksinäisessä syrjäkolkassa\nyksin eläviä ja sinne unohtuvia, hän, yksinäisyyteen taipuvainen; paljon\nenemmän hän pitää heistä kuin niistä vähälukuisista, jotka täälläkin,\nkuten kaikkialla, ovat päällimmäisinä -- huomatuimmilla paikoilla\nolevia, varakkaita tai muita mahtihenkilöitä. Hän on näet ollut\nviimeksimainituissa joskus näkevinään kaikenmoisia pieniä vehkeilyitä,\njoilla juuri he ovat varoihinsa ja valtaan päässeet, ja siksi epäilee\nhän koko heidän joukkoaan. Erottaako hän yleensäkin helpommin varjot ja\nmustat värit kuin iloiset? Sitä hän välistä kysyy itseltään, -- välistä,\nei usein; ja niillä hetkillä hän pitää itseään ikäänkuin\nhuonosilmäisenä, mutta ei silti itselleen asiassa mitään voi; mahdin,\nvaltahenkilöiden, yhteiskuntaihmisten näkeminen koskee hänen silmiinsä\nkipeästi; sellaisia henkilöitä hän halveksii vielä enemmän kuin noita\npieniä, jotka tyytyvät aina samaiseen elämäänsä.\n\nTällaisia asioita mietti Tistelberg nytkin, iltahämärässä kävellessään.\n\nIkävä, ikävä! Pieneksi, vähään tyytyväiseksikö piti hänen jäädä, kun ei\nhänestä ollut kehnon tempuilla rikkaampaa elämää haluamaankaan?\n\nMitä varten piti hänen tännekin joutua, -- kuten kaikkialle muuallekin?\n\nTuuli huoahtaa kosteasti koivuissa tuossa kuoppaiseen, märkään\nalanteeseen istutetussa puistossa. Tulee sade varmaankin. Ja talvi, se\non enimmäkseen pilviä ja sadetta...\n\nPuistossa on ulkoravintola. Mutta sekin on nykyään jo kiinni, ikkunat\nlaudoitetut umpeen. Ja ulkoravintolan tytötkin, jotka nyt ovat\nsiirtyneet Seurahuoneelle tai lähteneet talveksi muihin kaupunkeihin, ne\novat vanhoja ... kuluneita poloisia.\n\nMitä hän täällä tekee?\n\n\"Jumala paratkoon, mitä minä teen täällä?\" kysyy Tistelberg itseltään,\nseisten yksinään puiston kulmalla. Piippu vapisee hänen kädessään, niin\nhermostunut hän on, ja sitten hän rajusti imee piipustaan ja puhaltaa\nsauhun ilmaan.\n\nTuokioksi alkaa hän vihata ... tätä autiutta, hiljaisuutta, kaivertavaa,\ntuskallista. Alkaa vihata miltei noita pieniäkin ihmisiä, jotka täällä\nelävät ja joista hän täällä enimmin pitää.\n\nSitten päättää hän lähteä kotiin, asuntoonsa, Onni Tarkkasen luokse. Ja\nsiellä tahtoo hän nyt mieluimmin omaan kamariinsa. Viime keväänä on\ninsinööri Tarkkanen, hänen päämiehensä ja toverinsa, mennyt naimisiin,\nja rouva nyt on sellainen oikea perheihminen: pitää suuresti\njärjestyksestä, säntillisestä, uutterasta työstä, tahtoo ennen kaikkea\nrahaa, jopa valtaakin, ja unelmoi monista lapsista. Eikä Tistelberg\nsuinkaan tuollaisia unelmia kadehdi. Mutta kun toverille tuli vaimo, on\nentisten toverustenkin yhteiselämä kuihtunut. Viime talven asuivat he\nvielä yhdessä sen kansanopistonjohtajan lesken luona, samassa kamarissa.\nAsuivat koko rattoisasti; illoin pelasivat korttia, tarinoivat,\nlauleskelivatkin, -- joskus myöhään yöhön. Nythän Tarkkasen rouva tahtoo\naikaisin levolle, että puolison työ sujuisi paremmin seuraavana päivänä.\nJa muutenkin hän tietysti vetää miestänsä oman itsensä puoleen. Entinen\ntoveri on melkein unohtanut ravintoloissa käymisen... On sen asemesta\nnykyisin ruvennut kokoamaan vanhoja rahoja. Saahan sellaisia täältä,\nvanhalta kulttuuriseudulta, ikäporvareilta, käsityöläisiltä ja\nkalastajiltakin. Noita vihertäviksi homehtuneita mynttejä Onni Tarkkanen\nnyt illoin puhdistaa ja tutkii; istuu pitkät puhteet pöydän ääressä,\nlampunvarjostimen pimentäessä huonetta, puhuu niistä rahoista, lueskelee\nmynttikirjallisuutta, ja huokaisee silloin tällöin, kunnes vaimo saapuu\nja kysyy, miten paljon Onni luulee näistä rahoista saavansa niin ja niin\nmonen vuoden päästä, -- tai kutsuu illalliselle, jonka kuluessa puhutaan\njärkeviä, raskaan rouvan nyrpistäessä huuliaan iloisemmille\nleikinlaskuille ja kääntäessä jutut yleishyödyllisiin asioihin.\n\nTosiaan ikävää.\n\nJa Tistelberg tuntee syvää, kipeää sääliä ei ainoastaan päämiestänsä ja\nvanhaa toveriaan kohtaan, vaan kaikkia tällaisen paikkakunnan asukkaita,\njotka viettävät pitkiä puhteitaan jollakin tavalla samoin kuin Onni:\nnäperrellen jotakin kuten hän, elleivät ole noita yhteiskuntamiehiä,\njotka puuhailevat yleishyödyllisissä tehtävissä ja joiden elämänladulle\nOnnikin tuntuu nykyään suuntautuvan. Sellainen elämänlatu on\nluonnollista täällä, ja suuremmissakin paikoissa, suhteellisesti yhtä\nyksitoikkoisena; mutta vielä ei nuori Tistelberg siihen alistuisi. Hän\nsäälii, kammoo ja vihailee sellaista, joskin sen ymmärtää. Mutta miltei\nyhtä suuresti säälii hän niitäkin henkilöitä täällä, jotka ovat\nvalinneet iltatöikseen istumisen Seurahuoneella ja kaupungin parilla\nklubilla, -- juopottelun aikansa tappamiseksi. Sellaisiakin on paljon.\n\nJa niin täällä aika kuluu.\n\nYhtäkkiä tulee Tistelbergille mielikuva, josta hän iloitsee. Hän\nkuvittelee, että tällaisia ovat siperialaiset kaupungit: tällaisia\nsiellä talot syksyn ja talven taivaan alla, yhtä piinallisia ja\npaheisiin helposti yllyttäviä. Samanlaista on siellä kuin näillä\nhiljaisilla kaduilla, tuon matalan merenlahden poukamassa. Ja hänelle\ntulee halu olla ilkeä ... ei tiedä, mistä syystä.\n\nIlkeä! Mennäkö -- eläviinkuviin? Niitä on kaupungissa kahdetkin, niiden\nedustalla palaa kirkkaimmat sähkölamput. Mennä vaikka sinne, muiden\njoukkoon, aikaa tappaakseen, istuakseen, niin vain, ollakseen. Ja miksi\nhän elävillä kuvilla itseään pilkkasi? Niissä hän kävi tosiaan halusta,\nmilloin niissä esitettiin kaukaisten maitten luontoa, asukkaita, elämää\nja askareita; sen verran eli hänessä vielä vanha into matkustamiseen ja\nvieraiden maiden näkemiseen. Ja kävipä hän niissä, jos esitettiin\nrakkausdraamoja, joissa sankarittaret olivat kauniita.\n\nNytkin hän ohitse mennessään katseli ohjelmia, mutta ei löytänyt\nkaipaamiaan mielenkiihotteita. Tuskastuneena hän ajatteli:\n\n-- Olisipa edes iltakirkko! Menisin sinne.\n\nIvalla hän täten ajatteli, eikä olisi mennyt kirkkoon, vaikka\niltajumalanpalvelus olisi ollutkin. Hän oli näet kirkon vastustaja,\nmiltei pappissyöjä. Vakaumusta, kokemuksille perustuvaa se ei ollut.\nOlipahan vain ikäänkuin edellisen polven perintö, kahdeksankymmentäluvun\nvapaamieliset aatteet, -- joihin kuului myöskin kirkon ja papiston\nheikkouksien arvostelu, leppoisa, joskin vakava arvostelu, kasvanut\nhänessä korkoa korolle: paisunut uskoksi, että kirkko on aina tarpeeton,\njopa vahingollinen, -- kokonaan pois kitkettävä. Kasvanut enemmittä\nperusteluitta, uskonnon tavoin saatuna sielullisena perintönä. Uskonto\noli hänelle aivan runotonta; vapaa-ajattelijain uskonnottomana\nperillisenä hän oli uskonnoton runollisuuteen saakka.\n\n-- En mene kirkkoon, eikä iltakirkkoa nyt olekaan, ei ole lauantai!\njatkoi hän ajatustaan. -- Vain arkena on jotakin tuo vanha, kaunis\nkirkko, vanhatyylinen, sisältä hämärä, ulkoa valkea, pääty tiilisellä\nristinkuvalla koristettu. Jos siellä olisi kuorolaulua, -- kaunista, ja\nkaunis madonnankuva, niin kenties menisin. Nyt en mene.\n\nTistelberg lähti ikävystyneenä kotiinsa, illan pimeässä, kun alkoi\nhiljaa sadellakin.\n\n\n\n\n3\n\n\nTistelbergin esimies, komissionimaanmittari Onni Tarkkanen asui pienessä\npuutalossa erään isomman rakennuksen pihan perällä.\n\nKas kummaa, Onni ei istunutkaan nyt rahakokoelmaansa ihailemassa\ntyöhuoneessaan eli ruokasalissa, -- työhuone ja ruokasali olivat sama,\n-- eikä seisonut rasittuneena piirustuspöytänsä ääressä, noita ainaisia\nmaanmittarin pitkiä numerorivejä laskemassa. Hän tuli itse\nTistelbergille avaamaan, eikä palvelustyttö, ja alkoi kohta hartaasti ja\nvaloisasti puhella eräästä toisesta asiasta. Ihme, että oli sen verran\nvapautunut, ei puhunut mynteistä, saatikka sitten maan lajitteluista:\nniin ja niin paljon kangasmaata, niin ja niin paljon niittyä, suota,\nvesijättöä. Ei, Onni riensi puhumaan Tistelbergille yhä useammin viime\naikoina palautuneesta mieliaikomuksestaan, jota hän oli tässä illalla\nvaimonsa kanssa pohtinut. Se oli hankkia maatila, jossakin täällä,\nmelkoisen kaukana kaupungista, puhtaalla suomalaisseudulla: kaupungin\nlaaja ympäristö, puhumattakaan itse kaupungista, oli nimittäin\nsekakielistä, enemmistönä kuitenkin suomalaiset. Niin, maatila, järven\nrannalta, sillä järviseudulta oli insinööri Tarkkanen syntyisinkin, ja\nhoitaa lomatöinä ja ilona sitä, ehkä vähitellen sitä laajentaakin.\nTarkkanen todisteli nyt Tistelbergille omasta aloitteestaan, kuinka\ntyydyttävästi tilanhoito Suomessa kumminkin kannattaisi, vaikka yleensä\nvaliteltiin, ettei sellainen kannattanut. Mutta liiankin komeasti se\nkannatti etenkin nyt, maailmansodan aikana, ja varsinkin täällä\nEtelä-Suomen savipohjaisilla mailla. Tuollaisesta pienehköstä maatilasta\nsaisi rauhallisen olinpaikan; siellä voisi olla erossa maailman\nmelskeestä ainakin kesillä, ja sitäpaitsi se antaisi huomattavan lisän\nmaanmittausalalle ruvenneen ihmisen verrattain vaatimattomiin tuloihin.\nOnni Tarkkanen esitti laskelmilla, mitä kaikkea ja kuinka monen tuhannen\nmarkan arvosta niin ja niin suuri tila tuottaisi, selvitti numeroilla ja\nloogillisesti, hyvä matemaatikko ja ajattelija kun oli. Toveri\nTistelberg myönteli sävyisästi.\n\nSitten tuli Tarkkasen rouvakin työhuoneeseen, illallista valmistamasta,\nja yhtyi jälleen ihastuksella tukemaan miehensä unelmia, hyväksyen\nmelkein kaikki hänen laskelmansa, mutta lisäten niihin vielä omia\nsuunnitelmiaan, joista oli tärkeintä, että tulevassa maatalossa pitäisi\nolla vielä sivurakennus, jossa palvelusväki voisi asua. Eihän herrasväki\nsaattaisi pitää renkiä, tuskin piikojakaan, aivan seinän takana, saman\nkaton alla. Insinööri Tarkkanen myöntyi hymyillen vaimonsa toiveisiin,\nhiukan ironisesti ensin kulmiansa kohautettuaan. Mutta rouvalla oli nyt,\nkun taloista puhe tuli, muitakin tuumia kuin tuo uneksittu maatila.\nHänen mielestään oli välttämätöntä hankkia talo myöskin täällä\nkaupungissa. Tässä ahtaassa kortteerissa eivät he kuitenkaan voisi kohta\nasua: perhe lisääntyisi, ja rouvalla oli sukulaisiakin, -- niitä oli\nmonta, se ja se täti ja se ja se eno, -- jotka tulisivat täällä heillä\nkäymään. Tietysti he tulisivat sukulaisiinsa. Ja muutenkin: olihan\nihmisen pyrittävä eteenpäin. Ja kaupungissa tarvittiin kyllä\ntoimihenkilöitä. Niitä tarvittiin monenmoiseen: ajamaan suomalaisuuden\nasiaa, täällä ruotsalaissekaisella paikkakunnalla, johtamaan\nvalistusrientoja, ja jos jotakin. Tällaisessa ahtaassa loukossa ei\nvoitaisi oikein vastaanottaa ketään. Sitten puhuivat insinöörskä\nTarkkanen ja hänen miehensä keskenään ja vuokralaiselleenkin, että\nheillä -- niin, etenkin rouvalla -- oli jo tiedossa ja katseltuna sopiva\ntalokin täällä: pieni kivimuuri suuren torin varrella. Se olisi\nmyytävänä. Tarkkanen itse sitä sanoi pieneksi, vastustaen lauhkeasti\nvaimoaan, joka vakuutti, että se kuitenkin näytti oikeinpa komealta,\nsillä olihan se kivimuuri. Onni väitti, että kaksikerroksinen talo, joka\non näyttelevinään viisikerroksista kivimuuria, -- niin se on\npöyhkeilevästi rakennettu, -- ei pysty sellaiselta kuitenkaan\nnäyttämään, vaan se on jotakin, mitä lienee, sekatyylistä, tyylitöntä.\n\n\"Ainakin se on suomalaista tyyliä\", sanoi rouva siihen.\n\nTistelberg naurahti:\n\n\"Piironki se on, ulkonevine ikkunoineen, jotka ovat kuin piirongin\nlaatikoita tai ruokasalin kaapin osastoja.\"\n\nRouva loukkautui Tistelbergin itserakkaista sanoista. Mutta Onni pohti\nasiaa ja kannatti pohjaltaan Tistelbergiä. Rouvan mielestä oli kumminkin\nhauska katsella kadulle noista ikkunaulkonemista; niistä näki kaikki --\nkaikenlaista hauskaa, mitä täällä kaupungissa voi nähdä. Ja portaat\nolivat tilavat ja valoisat, kauneimpia koko kaupungissa; huoneita\npaljon. Alakerran voisi vuokrata pois, sillä se oli puolittain\nkellarikerros. Nykyään kohosivat vuokrat yhä. Sillä tavoin järjestäen\nasuisi omistaja melkeinpä ilmaiseksi.\n\n\"Sinä aina tavoitat ilmaista ja mukavaa\", moitti insinööri Tarkkanen.\n\"Eihän ihminen tarvitse muuta kuin että tulee kunniallisesti toimeen.\"\n\nRouva puhui, että toimeentulon tarpeet, ne saattavat kasvaa pakostakin,\nja vihjaili, että talonpojat elävät kyllä kunniallisesti, mutta eivät\nsilti vaurastuta elämäänsä niinkuin heidän pitäisi: eivät laajenna\nviljelyksiään, vaikka voisivat, ja asuvat usein ahtaasti ja\nlikaisestikin. Tarkkanen katsahti vaimoonsa kummastuneena, tutkivasti ja\nmoittivasti. Sitten sattui rouvalle taas asiaa keittiöön.\n\nTarkkanen puheli Tistelbergille, että yritteliäisyyttä Suomessa tosiaan\nolisikin varaa parantaa, ja ettei suinkaan olisi rikos hankkia\nkaupunkilaistaloa, joskaan ei ylellisyyttä varten, vaan varallisuutensa\noikein käyttääkseen. Sitten kuului rouvan ääni jälleen viereisestä\nhuoneesta, käskien palvelijaa kutsumaan herroja illalliselle. Syötiin\nvaatimaton ateria, vaatimaton ja melkein köyhä, miltei ääneti kaikki\nkolme, rouvan tarkatessa, että passailu kävi säntillisesti ja samoin\nyhtä säntillisesti pannessa itse asetteja kiertämään miehestä mieheen.\n\n\"Te olette varsin kohtelias, insinööri Tistelberg\", hymyili rouva, kun\napulaisinsinööri muisti aina tarjota rouvalle ennenkuin itse otti asetin\nvastaan. \"Te olette aivan toista kuin Onni. Niin, Onni\", naurahti rouva,\n\"sellainen ei hän ollut kihloissa ollessamme\".\n\n\"Jaah, jaah!\" vastasi Tarkkanen, rypisteli otsaansa, ja hänen suunsa\nmeni hieman kuin vinoon.\n\n\"Hyvänen aika!\" huudahti nuorikko. \"Ihminen tekee usein merkillisiä ja\niloisia huomioita. Hyvänen aika, Onni-kulta: kuinka minä en ole ennen\ntullut huomanneeksi, että sinulla on ... sinulla on leveä suu -- kuin\ntalonpojilla!\"\n\n\"Talonpojilla!\" toisti Tarkkanen. \"Talonpojilla, -- miksi heillä? On\nniitä monenlaisia heissäkin...\"\n\nTalonpojista oli parilla usein kiista; herra oli talonpoikaissukua,\nrouva muka ei. \"Talonpojilla -- ja kenellä tahansa olkoon leveä suu\",\njatkoi Onni Tarkkanen, \"se on älykkään miehen merkki!\"\n\nRouvakin nauroi, hieman pilkallisesti:\n\n\"Älykkään miehen merkki? Kaikkea sitä kuulee: että leveä suu todistaisi\nerityistä älyä. Hahhah! Päinvastoin. Ainakin ennen on kaikilla\nkultiveeratuilla suvuilla mielestäni leuka ollut varsin vähän\nulospuskeva ... eikä suu sitä mukaa. En minä sinua tarkoita, rakas Onni!\nMyönnänhän minä, myönnän, haha, että sinä olet lahjakas...\"\n\nRouva nauroi jälleen. Mies ei häntä ollut kuuntelevinaan, vaan keskeytti\nhiukan äskeistä kalpeampana ja otsa ryppyisempänä hänen juttunsa,\ntodistellen Isidorille historiallisilla esimerkeillä, että\nintelligenteillä miehillä, ja miksei naisillakin, on aina, tai yleensä,\nollut leveänmuotoinen suu ja vahvat leuanmuodot. Sellainen leuka\nesimerkiksi ilmaisee tyyntä tarmoa. Nuorikko nauroi makeasti, ja väitti\nlopulta vastaan: kulttuurisuvulla on suu supukka; hänen suvussaan oli\nkaikilla sellainen suu, eikä Onni voinut kieltää, etteikö se suku ollut\nyleensä paitsi vakavaa ja ajattelevaa myöskin tarmokasta. Siksi se suku\nolikin hyvin laajalle levinnyttä, nuo Uskelanderit, vanha, huomattu\nkulttuurisuku.\n\n\"Sinä aina kulttuurisukuinesi!\" huudahti nyt insinööri Tarkkanen.\n\"Uskelanderit, -- Uskelaisia tai joitakin Uskeloita ovat he aikoinaan\nolleet, talonpoikia. Eikä tiedä, vaikka jotkin Tarkkaset olisivat paljon\nvanhempikin suku; pitäisi tutkia, papinkirjoista esimerkiksi ... niistä\nsen näkisi.\"\n\nVäittely kiihtyi pisteleväksi ja kuohahtelevaksikin, mutta säntillinen\nateriointi ei siitä häiriintynyt, joskin tuli hieman tavallista\nlyhyemmäksi. Väiteltiinpä vielä aterian jälkeenkin, miesten\ntupakoidessa, rouvan ottaessa ompeluksensa ja silloin tällöin kimakasti\nnaurahtaessa miehensä perinpohjaisten ja hartaiden todisteluiden lomaan.\nTarkkanen todisti monisanaisesti talonpoikais- ja herrassukujen\nsamanarvoisuuden, sama-aatelisuuden mitä luonnonlahjoihin tulee, pitäen\nkuitenkin kiinni siitä käsityksestään, että yksilön lahjakkuus ja arvo\nei silti ollut samanarvoista, vaan toiset olivat luodut lahjakkaammiksi,\njohtohenkilöiksi, ja toiset seuraamaan johtoa, koska olivat\nvähälahjaisempia. Rouva huudahti miehelleen myöntävästi ja unohti\näskeisen ärsytyksensä, että mies muka oli rikkiviisas, tuota\ntalonpoikaisaatelia, -- rikkiviisas, sanoissa taitava, mutta isosuinen\njoka tapauksessa. Rouvasta oli nyt aivan paikallaan, että toiset ihmiset\nolivat luodut johtoon. Tistelberg ilahdutti ystäväänsä muistelemalla\nlukeneensa jostakin, että ainakin jollakin sellaisella kuin eräällä\nmuinaisen Firenzen Medicillä oli ollut varsin laaja suu ja vahvat\nleukapielet, oikeinpa metsärosvon tai vähintään tukkimiehen leuat,\nnimittäin Lorenzo Medicillä. Mutta muuten häntä tämä pitkäaikainen juttu\nväsytti; ei hän oikein tietänyt, oliko tämä pistelevä pakina puolisoiden\nkesken pilaa vai totta, ja totena hän sitä paremminkin piti. Meni puoli\ntuntia. Sitten sanoi rouva:\n\n\"Pannaan nyt suut tuppeen, sekä pienet että isot. Nyt täytyy mennä\nlevolle. Huomenna on jälleen työtä. Mutta tuuleuttaa pitää sinun, Onni,\nheti täällä. Te olette tupakoineet aivan kauheasti! Pane ikkuna auki,\nOnni. Minä toivotan hyvää yötä!\"\n\nRouva katosi perheen arkisesta seurusteluhuoneesta. Tistelberg toivotti\nvuorostaan ystävälleen hyvää yötä ja läksi hiljaa omaan kamariinsa,\nOnnin jäädessä päästämään ikkunasta ulos sauhua, etenkin Tistelbergin\npiipusta tuprunnutta.\n\n\n\n\n4\n\n\nIsidor Tistelberg nautti tuosta isäntäväkensä pikku kinastelusta. Se\nikäänkuin vei hänen ajatuksensa pois kiduttavasta ikävystymisestä,\ntäytti mielen jonkinlaisella askarruksella, mietinnällä, joka oli\nhänelle mieleistä: helposti näki hän mustia läiskiä kaikkialla; niissä\nhänen silmänsä lepäsivät, ne hänelle toivat jonkinmoista iloa. Sellainen\nhän oli.\n\nTosiaan eivät insinööri Tarkkanen ja hänen vaimonsa olleet vielä monesti\nehtineetkään kiusoitella toisiaan, edes näin, julkisesti ja\npuolileikillisellä tavalla kuin tänä iltana, saatikka sitten todella ja\nkahden, koskapa heillä ei ollut pienintä aikomusta tuota pilailuaan\npeitellä vierailta, ja syrjäinenhän Tistelberg heidän asioissaan\nlopultakin oli. Mutta tämä kinastelu riitti jo tuomaan Tistelbergille\nnautintoa, jota hän uskotteli tuskaksi ja pessimismiksi. Nuori\napulaisinsinööri ajatteli, asettuen kohta makuulle, -- sillä lukea ei\nhän tänä iltana jaksanut, ei erästä matkakuvaustakaan, vaikka oli tullut\nsen äskettäin hankkineeksi, -- ajatteli pimeässä, jossa näki ainoastaan\nmuutamia hämäriä läikkiä hänen vihreän kirjavista tapeteistaan, muuten\nIsidor Tistelbergin itsensä valitsemista:\n\n-- Kas niin, nyt se alkaa ... se onni ... tälle kunnon Onnille ja hänen\nvalitulleen. Pari vuotta olivat kihloissa. Silloin kutsui Onni neitoa\nsirkkuseksi ja jos miksi. En tiedä Onnin saamia lempinimiä, sillä Onni\nkunnioittaa pyhiä salaisuuksia, eikä rouva toki vielä ole niitä muille\npaljastanut. Mutta nyt: jo nokkivat silmiä toistensa päästä, jo on\ntoisella liian iso suu. Kylläpä kannatti -- se liitto! Eh, koskaan en\nminä ole niin hullu -- että... Mutta kuinka sitten jaksaa elää --\nmissään maailmassa? Kun kaikkialla pakahtuu yksinäisyyteensä!\n--Kinailisivat vielä, mutta nimittäisivät yhdessäoloaan edes pakoksi,\ntohtisivat sanoa sitä ainakin helpoimmaksi pahaksi monesta pahasta, --\neivätkä onneksi! Mitä he pelkäävät? Nyt alkaa tässäkin pesässä se onni,\nse pakko, joka on muka kaunista, jopa velvollisuus. Ei, pois täältä\npitäisi päästä ... meni minne meni ... vaikkapa korpeen ... kunhan ei\nvain jollakin tavoin ainaiseksi takerru tuollaiseen kohtaloon ...\nmoiseen kutistu ... mätäne paikalleen ... ala nuuskia homeisia lantteja,\n-- ja luule täyttävänsä velvollisuuksia, kun on surullisen kohtalon\nikeessä!\n\nTistelberg ajatteli näin muistellessaan eräitä muitakin tuntemiaan\nperheitä, joissa silloin tällöin riideltiin, oteltiin oikeinpa\nkovastikin ja katkerasti. Muistellen niitä ja sitäkin, että jotkut hänen\nomatkin rakkaudentunteensa olivat sammuneet ja haihtuneet, johtui hän\ntuollaisiin ajatuksiin. Sellaista se oli elämä hänestä.\n\nNiin oli käynyt monille muille: olivat antautuneet ikeeseen ja\nkuvittelivat että ies oli jotakin välttämätöntä, jopa hyvää, suloista.\nMutta ei hänellä; ei ainakaan vielä. Ikää oli kyllä yhtä paljon kuin\nesimerkiksi Tarkkasella, ja sittenkin: Tistelberg tunsi sisällään olevan\njotakin tuoresta kuin keväinen metsä ja lannistumatonta kuin kulo\nkesäisen metsän sammalissa. Uskoi olevansa oikeaa metsänkiertäjän rotua\n... niitä sielultaankin oikeita -- maanmittareita! Vihreän rakastajia.\nJa samalla oli hän yhä melkoisesti auringon rakastaja, kesäisen\nrakastaja, kuten ennenkin, jolloin oli miltei karannut merille.\nAuringonhimoista on hänen sisällään vielä. Pois hän tahtoo tästä kylästä\n-- ellei mitään palavampaa itselleen täältä löydä.\n\nInsinööri Tarkkasen ja hänen rouvansa kinastelu sai Tistelbergin\ntuntemaan olevansa vapaa, eikä kahleissa, kuten hän uskoi heidän\nkituilevan.\n\nNököttää täällä! Tehdä jokapäiväinen tehtävänsä, kirjavoida\nkarttapaperia, laskea pinta-aloja, täyttää lomakkeita, -- mitä varten?\nTietysti saadakseen leipänsä! Se on selvä. Mutta tarvittaisiin muutakin\nsärpimeksi. Eikö sitä ole? Mausteeksi. Iloksi on sitä joillakuilla!\nEihän kaikkein yksinkertaisinkaan sano elävänsä pelkästään leivästä! Ja\nkun hän ei usko, uskonnollisesti nimittäin, niin mistä hän eläisi?\nVelvollisuuksistako? Kyllähän eräät velvollisuuksistakin iloitsevat;\noikein kasaavat niitä hartioilleen, ellei nyt pakko, syvempien surujen\npakeneminen, niitä heidän selkäänsä sälytä.\n\nOli miten oli: jos ei meren sumuun tullut mukaan kompassia, lasketaan\nmiten vain; ja odotetaan.\n\nKatsellaan nyt sittenkin yhä tätä kaupunkia. Tällä kertaa sisältäkin\npäin. Ja koetetaan olla iloinen, kun hullunkurista havaitaan, ja\nonnellinen, kun ei itse olla aivan ansassa.\n\nOlisipa kesä...! Mutta silloin hän olisikin mailla, metsissä. Silloin ei\nhätää...\n\nKesä! Jokin ihana kesäinen kuva täältä kaupungistakin välkähtää\nTistelbergin silmien edessä siinä hiljaisuuden horteessa. Kuuma\nkatukäytävä. Hän kulkee seinäviertä, on tullut maalta asioille\nkaupunkiin, viime kesänä; kävelee puotien ikkunain editse, Esplanadilla.\nTomua pyörii ilmassa, hienoa, autereista tomua. Meri kuultaa oikealta.\nRattaat rämähtävät. Helteistä on, mutta hauskaa ... pieni vaihtelu:\ntulla kaupunkiin, ravintoloihin, johonkin kahvilaan. Niin kävelee\nkeveästi vastaan ... joku. Tistelberg näkee -- ja näki silloin viime\nkesänä -- ainoastaan paljaat jalat. Niissä oli varmaan sinertävät\nsuonet, naisen jaloissa. Ja kauniit, puhtaat ne jalat olivat. Nytkään\nhän ei ajattele mietiskellä, kenen nuo jalat olivat olleet. Nainen oli\nvain keppaissut ohitse paljasjaloin, hame oli häilähtänyt, merituuli oli\nhengähtänyt, hiekka ajotiellä tuprahtanut.\n\nNe jalat hän näki tuokion.\n\nKesäkuun alussa kai hän oli käynyt täällä, nähden ne paljaat jalat...\n\nTistelberg hymähtää: mitäpä noita muistelee?\n\nToista olikin hänellä siihen aikaan ajattelemista... Tai oli ollut vähän\nsitä ennen ... vielä toukokuussa.\n\nToukokuu! Hän näkee omena- ja kriikunapuut kukassa, hennossa ja\nheiverössä kukassa. Jokainen kukka on arka ... aukeaa suloisesti\ntuoksuen ... ikäänkuin merkillisissä aavistuksissa. Niissä on sielua,\nkukissa. Sen sielun hän tunnustaa ... sellaisen sielunelämän hänkin\nmyöntää, ei ihmisen, töykeän ja raa'an, sielunelämää. Niin, niissä\nkukissa oli punaistakin; jopa yksi pieni omenapuu kukki oikein\npunaisena. Ja suloisten kukkien tuoksua oli se puutarha täynnä. Lisäksi\nauringon vavistavaa kimmeltelyä; arka sini taivaalla, leijuvia, pehmeitä\npilviä. Niin, hän istui silloin sen lesken kodin portailla, tuon naisen,\njonka luona hän Onnin kanssa silloin asui. Olivat asuneet koko viime\ntalven. Ja kun hän siinä istui, kerran aamiaisen jälkeen, poltellen\ntupakkaa, niin ajatteli hän, laskiessaan suloista surua kätkeäkseen\nleikkiä:\n\n-- Kas tuolla on valkoinen pilvi kevättaivaalla. Kuinka kauan\nvastaisuudessa muistan, että täten sitä pilveä katselin, juuri tässä\nistuen, paljaspäin, taivaalle tähystellen?\n\nJa ainakin nyt Tistelberg vielä muistaa, miten hän sitä pilveä katseli\n... miten se leijaili ohitse, silloin, viime keväänä.\n\nJa muistaa leskeäkin -- vielä vähän. Mutta ei paljon. Pilveä enemmän.\n\nSe oli sen kansanopistonjohtajan leski. Mies, valistuksen asiaan\ninnostunut, isänmaan alttarille uhrinsa mielellään kantava, oli jättänyt\njossakin muualla paikkansa ja tullut tähän kaupunkiin, järjestämään\nseudulle suomalaista kansanopistoa täkäläisten suomenmielisten\npyynnöstä. Panikin rahankeräyksen hyvään vauhtiin. Nyt syksyllä sitä\nhommaa kuuluttiin täällä jatkettavan, kaikista vaikeuksista\nvälittämättä. Mutta sitten johtaja täällä kuoli, -- mihin tautiin lienee\nkuollut, sitä ei Tistelberg muista. Ja jäi leski, nuori ja punakka...\nVarsin lihava. Leski halusi kotiinsa täyshoitolaisia, sekä elääkseen ...\nettä saadakseen elämänsä rattoisammaksi. Ja Tarkkanen ja Tistelberg\njoutuivat hänen luokseen.\n\nKaikki hyvin. Ensin oli talossa jäykkää ja ikäänkuin juhlallista.\nHyvästi hoidettiin poikia. Leski kulki kirkossa. Miesvainajan valokuva\nkatseli ystävällisesti seinältä salissa, jossa pojat asuivat.\n\nKaikki hyvin. Talvella kolmisin jotkut yhteiset käynnit joissakin\niltamissa. Sitten kaksinkin, milloin ahkera Onni tahtoi jäädä kotiin\ntyöskentelemään tai ehkä kirjoittamaan kihlatulleen. Sen vuoksi lähti\nTistelberg kahden kesken emännän kanssa juhliin. Leskellä sininen puku,\nniinkuin taivas. -- Ja sitten se kevään alku.\n\nLumet sulivat kaupungin rinteillä. Kaislainen lahti läikkyi täynnä\njäälle noussutta vettä, välkkyen ja silmiä huikaisten... Avovettä\nmelkein... Kaislikot paistoivat. Rannoilla lämmintä.\n\nLeski ja Tistelberg kävelivät rantoja pitkin. Puutarhoissa peipposet\nvisertelivät ihmeellisiä, rikkaita säveleitään, ikään kuin sekaisina\nilosta. Kuului säveleitä pihoiltakin ja taloista. Lapset juoksivat ja\nleikkivät, jossakin soitettiin tai laulettiin. Oli jälleen kevät. He\nlaskivat pilaa, varsinkin Tistelberg, kujeilivat, rohkeimmin Tistelberg.\nTuli kevätilta alakuloisine varjoineen; he kävelivät Ankeriaan päästä\ntakaisin kotiin kumpikin auringonpaistetta hehkuen. Sitten kotona\nsalissa, toisen insinöörin sattuessa olemaan kaupungilla, heittäytyy\nleski Tistelbergin kaulaan ja suutelee häntä. Katsos vain! Mitäpä\nvainajan kuva seinällä siitä arveli, tuskin vuosi sitten kuolleen\nvainajan. Mutta oi, kuva on vain kuva.\n\n\"Toimita tuo Onni täältä pois!\" kuiskasi leski Tistelbergille.\n\nMitäpä Onnista toimittamaan? Pian hän lähti itsestäänkin\ntoimitusmatkalle. Ja niin he rakastivat.\n\nHohoi, hekin rakastivat, -- saivat toisensa. Rakastivat! Se olisi\nsielukasta, Tistelberg ei usko sieluun. Ei tahdo uskoa. Jos tuollainen\nkirkossa käyvä ja siis sieluun uskova, muuten kylläkin hellä ja\nuhrautuva nainen, unohtaa niin pian vainajansa, rakastaakseen sillä\ntavalla toista, ei ainakaan hänen herttainen sielunsa ole kovin\nruumiitonta. Tuskin siinä sielua onkaan? Eikä ole. Liian reheviä\nsuukkosia on se rakkaus, kisailua piilosilla ollen, naurua, aisteja,\npalavaa himoa, unenantamatonta riutumista kevätöiden hämärässä, kunnes\nodotettu tulee, leski aukaisee hiljaa narahtavan ikkunan puoliskon tai\nheittää avaimen uinuvalle kadulle, jossa se kilahtaa, -- ja sielu saa\nleponsa silloin kun odotettu on sylissä. Ah, sellaisia sieluja oli\nTistelberg ennenkin nähnyt, joskaan ei ollut heitä monta läheltä\ntuntenut. Ei tosin vielä ennen juuri aivan tällaista leskeä, vaan\nainoastaan niitä, joita sanotaan yleisellä nimellä, lajittelematta ja\neri laatuja armahtamatta, ilonaisiksi. Merillä ollessaan ja\nHelsingissäkin. Mutta sanoa heitä sieluiksi! Vähät vaatimukset!\n\nItkien erosi hän kuitenkin tästä, ei kuten niistä toisista, halvemmista,\njotka hän oli melkein tällä tavalla saanut. Melkein tällä tavalla, sillä\nolihan tässä sentään toista: kaivattiinhan tässä toisiaan ehkä\nkuukausiakin. Nyt hän itki, jäykännäköinen ja ikäänkuin katkeruuden\npanssaroima nuori mies; mutta kilpikonnankin kuori on kova siksi, että\nsen sisus on luuton, pehmeätä massaa. Leski muutti pääkaupunkiin,\nperusti sinne ompeluliikkeen. Mitäpä hän täällä, kun mies oli kuollut,\navioparin rakkaat yhteiset suunnitelmat menneet kumoon! Toisistaan eivät\nTistelberg ja hän itselleen mitään tukea kuvitelleetkaan; eihän tämä\nollut rakkautta, sen myönsi leski vielä julkeammin kuin Isidor. Ei,\nhuoletta sai vainajan kuva rauhallisesti hymyillä seinältä.\n\nJa juuri silloin, kun leski muutti Helsinkiin, kukkivat täällä omena-ja\nkriikunapuut. Ilma oli täynnä suloa ... tuskallista suloa heille\nkahdelle.\n\nNiin, päivää ennen tuota muuttoa oli Tistelberg katsellut portailta\ntaivaalle ja ajatellut:\n\n-- Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten tuota pilveä tässä\nkatselin?\n\nNyt hän vielä sen muistaa.\n\nHuoneisto oli ollut jo tyhjä, se tuttu huoneisto harmaassa,\nkaksikerroksisessa puutalossa merenlahden rannalla. Huonekalut viety\npois. Laatikoita ja myttyjä vielä permannolla sanomalehtipapereitten\njoukossa. Viiri, pystytetty valtavaan kiveen, joka kuumotti keskellä\npuutarhaa, oli hiljaa käännähdellyt, kun Isidor katseli yhteisen asunnon\nhävitystä. Tunnin kuluttua leski matkustaisi. Silloin nuori mies itki\n... ei rakkautta, vaan katoavaisuuden haikeutta. Hän puri kyllä\nhuuliaan, mutta kyyneleet tipahtelivat suurina ja harvaan avoimista,\ntuijottavista silmistä. Ja hänen sydämensä ikäänkuin kapinoi\nkatoavaisuutta vastaan, -- elämän sieluttomuutta vastaan. Sieluton se\noli, elämä. Nainen huomasi hänen kyyneleensä, kavahti paikaltaan\nkääröjensä äärestä, heittäytyi väkivalloin silittämään hänen päätänsä,\nlohduttelemaan häntä. Mutta he eivät virkkaneet mitään. He vaikenivat ja\nitkivät. Ei se ollut rakkautta, enempää kuin mikään muukaan Tistelbergin\nelämässä oli ollut.\n\nSilloin, kun leski matkusti, se pieni, vanha puutarha oli kukkinut\nparhaillaan.\n\nMutta entä sitten nuo naisen jalat, jotka tänä iltana olivat tulleet\nTistelbergin mieleen? Tämän lesken ne eivät olleet, -- vaan ne olivat\nkauniit. Kenen ne olivat, ei hän tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan.\n\n\n\n\n5\n\n\nTistelberg oli maanmittari ikäänkuin viran puolesta: hänen isänsäkin oli\nnäet maanmittari. Viran puolesta tunsi Isidor sitä olevansa. Vähänkös on\nihmisiä, jotka luulevat eksyneensä väärälle uralle ja uskovat, että\njokin toinen ura olisi heille ollut oikeampi ja joskus kadehtivat\nsellaisia lähimmäisiään, joista arvelevat, että he, ainakin jotkut\nheistä, ovat osuneet juuri oikealleen eivätkä kaipaa koskaan muuta kuin\nhiihtää tuolla elämänsä ladulla. Nuori Tistelberg uskotteli hieman\nharhautuneensa, vaikkei juuri toisia kadehtinut: sidotumpiahan muut\nolivat kuin hän, -- kireämmissä viroissa. Hän ei siis paljon murissut;\nellei muuta, niin parhain mahdollinen oli hänestä hänen työnsä; mutta\npaljon ei hän hommailuunsa uskonut; elämän kutsumusta se ei ollut: hän\nteki askarettaan melkoisesti viran puolesta, usein vastenmielisestikin,\nkuin välttämätöntä pahaa. Jopa välistä niinkin vastahakoisena, että oli\njättänyt sen tuuliajolle: hylännyt sen, karannut paikastaan, tekemättä\nsilti muuta sen paremmin hänelle sopivaa, -- kunnes taas palasi entiseen\nviralliseensa. Kaksi kertaa oli Onni Tarkkanen pelastanut hänelle\nleivän, kun hän toimensa jätti, --tiedustellut hänen nykyään olemattomia\nmuita halujaan, puhunut hänelle järkeä, neuvonut häntä alistumaan elämän\nristin alle; ja nyt hän jälleen oli Tarkkasen hoivissa.\n\nMaanmittari täytyi hänen olla, koska hän sitä ammattia parhaiten osasi.\nJa osasi melkoisen hyvin, jo varsin nuorena siihen oppineena tai väkisin\nopetettuna, mielestään liian ja luonnottoman nuorena. Naurettavaa\nhänestä oli, että esimiehet kiittelivät hänen erikoista taitoaan tällä\nalalla, jopa ihastelivatkin moista, ikäänkuin vaivalla opittua,\ntuskallisilla kärsimyksillä ostettua. Häntä pidettiin kyllä\nammattipiireissään erikoisen näppäränä ja hyväpäisenä. Ja kuitenkin oli\nmoni muu hänen ikäisensä rientänyt jo aikaa hänestä ohi, puhumattakaan\nsellaisista taidokkaista ja uutterista kuin Onni Tarkkasesta, joka oli\nsaanut komissionimaanmittarin arvon sekä lahjoillaan että\nahkeruudellaan. Auskultantti Isidor sitä vastoin teki ammattiaan viran\npuolesta.\n\nIsä oli tehnyt hänestä maanmittarin jo neljän-, viidentoista vuoden\nikäisenä. Paljon ei hän enää kotiolojaan muistele eikä ajattele, joskin\nne muistaisi, jos ajattelisi. Aikoinaan oli niitä ajatellut, ja niistä\nkärsinyt, nuorukaisen iässä. Nykyään on hänen taitonsa miettiä sellaisia\nkulunut.\n\nHän muistaa, milloin muistelee, aikaisimman lapsuutensa, huolettoman ja\nrattoisan: leikit päiväpaisteessa, mutta yksinään, sillä sisaruksia ei\nhänellä ollut. Muistaa sitten nuoruuttaankin, ikävää ja yksitoikkoista;\nisän hellyyttä, mutta varoittelevaa hellyyttä, ja tädin ankaruutta. Ja\nmuistaa olleensa onnellinen, kun vihdoin, ylioppilaana, pääsi kotoa\npois.\n\nAivan pienenä hän oli huomannut ihmisten puheista, että hänen äidissään\noli ollut jotakin nurinkurista; äitiä ei näkynyt kotona, eikä hän sitä\nkaivannutkaan: olihan täti. Nuo ihmisten säälivät vihjailut loukkasivat\nja koskivat häneen kipeästi. Myöhemmin käsitti hän, että äiti oli ollut\nmielisairas ja hoitolassa. Mielisairas kauheassa muodossa: likainen\npuheissa. Oli ollut aikoinaan kevytmielinen, jokin tarjoilijatar.\n\nTuo naimaton täti oli tullut Isidorin isän kotiin sinne kaukaiseen\nsisämaan kaupunkiin, jossa Isidor kävi koulua, siihen aikaan, kun\nIsidorilta loppui se kausi, jolloin hänen tehtävänsä oli ollut vain\nleikkiä ja leikkiä. Täti se opetti Isidoria lukemaan, kasvatti häntä, --\nmuokkasi, harjoitti alinomaa säntillisyyteen ja ahkeruuteen, mitään omia\nvaivojaan säästämättä, lempeästi ja ankarastikin, asianhaarain mukaan.\nUseimmin lempeästi, joskin vaatien, sillä harvoin tarvitsi Isidoria\nkurilla taivuttaa; mutta silloin tulikin taivuttelusta käsirysy: täti\noli kookas ja väkevä, ja nujersi ison pojan ruumiillisesti, joskaan ei\nsielullisesti. Isä oli matkoilla, tai istui synkkänä ja murtuneena\nkotona, ja hyväksyi tädin kuntoon neuvovan ja pakottavan kasvatuksen.\nVoitettuna ja jostakin merkillisestä syystä, kai äitinsä vuoksi,\nsurkuttelevan ja ankaran valvonnan alaisena Isidor kärsi salaa, ja\nniskuroi salaa. Aina ahkeroida, lukea! Hänen opiskelunsa yläluokilla oli\nmiltei voittamattoman vastahakoista. Tytöistä ei ainakaan sopinut kotona\nhiiskua; tädistä sellaiset asiat olivat naurettavia, ja lapsen kuullen\nsopimattomia puhua. Ainoastaan hiihtää hän olisi saanut, mutta kun se\nolisi pitänyt tehdä määrätunneilla, säntillisesti, jätti hän senkin.\nVain lukea, -- kenties enemmän kuin hänen päänsä olisi tarvinnutkaan.\nLukea, istua yksitoikkoisen ikkunansa ja pienen pöytänsä ääressä,\npelkästään totutusta tavasta. Lopulta hän muistaa alkaneensa siinä\nviihtyäkin, niin että tädin oli häntä vaikea saada pakollakaan\nkävelylle: yksinäinen hän jo oli, toverien seura ei häntä viehättänyt\nenää. Istua -- olla lukevinaan. Kotona ei sopinut selailla muita kirjoja\nkuin läksyjä, ei selailla romaaneja: näissähän oli jotakin sellaista\nkuin rakkautta, eikä Isidor tahtonut loukata tätiä, joka vastusti niitä\nkirjoja; se olisi hänestä nyt ollut jonkinlaista velvollisuutensa\npettämistä. Isidor siis vietti pöytänsä edessä iltahämäränsäkin, aivan\nhiljaa, mitään ajattelematta, kuitenkin tajuttomasti kärsien, kunnes\nterve täti siitäkin huolestui. Isä teki työtä tai loikoi kamarissaan;\nani harvoin kävi hän kaupungilla ja huveissa, vielä harvemmin soitteli\nviulua, ja huonosti sitä; mutta lueskeli aikansa kuluksi jotakin, --\nfilosofista se lukeminen kuului olleen. Joskus tuli isä tädin ja\nIsidorin luo, neuvoi, varoitti, puhui elämänkokemuksia, selitti syyn ja\nseurausten lakia. Sitten alkoi täti vaatia, että isän oli välttämättä\notettava Isidor mukaansa kesällä toimituksille: niin saisi poika\nraitista ilmaa ja liikettä, ja samalla kertaa saisi hän opetella isänsä\nhyödyllistä työtä. Isä noudatti näitä sisarensa hyväätarkoittavia\nvaatimuksia. Ja siten oppi Isidor maanmittariksi, nöyrästi, mutta\nvastenmielisesti, ja on maanmittari ollut. Eikä muuksi haluakaan.\n\nJoskus Isidor Tistelberg ajattelee:\n\n-- Sellaiset sattumuksetko, että isä, -- minulle hellä, mutta kai äitini\ntähden kuitenkin jollakin tavoin vieras ja ikäänkuin karsova,\nonnettomuutensa rusentama ja yksinäiseksi ahdistama, -- sellaiset\nsattumuksetko, että isä tietystikin tahtoo virkistää poikaansa, joka\nnäyttää tulevan heiveröiseksi, ja antaa hänelle edes jonkin taidon,\njolla hän maailmassa voisi varmasti elää, sellaisetko ne ovat sallimaa,\nsitä, jota sanotaan viisaaksi ja laupiaaksi kaitselmukseksi?\n\nIsä oli hermostunut. Milloin hän ryhtyi opettamaan Isidoria, täytyi\noppia nopeasti, muutoin hän löi. Katui tosin sitten lyöntejään, mutta\nlöi taas toisen kerran. Lomissa suurta hellyyttä, kyyneleitäkin.\nMieluimmin oleksi isä itsekseen.\n\nMyöhemmin, ylioppilaana, kun ymmärsi äitinsä mielisairauden ja senkin,\nettä aikaisempi kevytmielisyys oli hänet kenties siihen vienyt, luuli\nIsidor kyllä ymmärtävänsä isänsäkin hermostuneen ja synkän luonteen.\nIloinen mies kuului isä nuorempana olleen, ja kunnianhimoinenkin.\nLuultavasti hän muuttui äidin tullessa sairaaksi.\n\nJuuri ylioppilaaksi tullessaan ja tultuaan Isidor Tistelberg ajatteli\nenimmin vanhempiaan, tuosta ajattelusta kärsien ja pääsemättä sillä\nmuuhun kuin synkeyteen, milloin sitä asiaa ajatteli. Ja jaksamatta\noikein ajatellakaan: aukenihan hänelle nyt viimein oma elämä ja oma\nvapaus. Pois kotoa, surullisesta, ahtaasta. Mutta oma kohtalokin oli\npohdittava. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin että hän tulisi\nmaanmittariksi, tuon ammatin jo käytännöllisesti osaava. Isä oli köyhä,\n-- hermostunut, väsynyt ja saamattomaksikin sanottu mies. Ainoastaan\nlyhyen uran saattoi hän pojalleen kustantaa. Ja Isidor luuli siihen\ntyytyvänsä.\n\nVuoden Isidor luki, viran puolesta, menestyksellä, josta hänellä ei\nollut pienintäkään sisäistä iloa. Luki muodon vuoksi, isän iloksi.\nSattui juuri silloin, että isä kuoli. Ulkotöihin oli hän viime aikoina\nlähtenyt sangen vastenmielisesti, teettäen sellaiset työt apulaisella;\nnyt oli hän käynyt niihin liian araksi; vilustui aikaisin keväällä\njollakin maanmittausmatkalla, sai keuhkokuumeen, ja henki pois, ei\nsuinkaan vanhana.\n\nMuutaman tunnin Isidor häntä itki.\n\nSillä elämä oli hänelle auki. Ei hän ollut nähnyt maailmassa muuta kuin\nlukuhuoneensa koulupoikana. Ja kuinka lieneekään silloin sattunut, -- ei\nhän sitä muista enää, -- että jokin huimapäinen toveri, Yrjö Burgwinkel\nse oli, jonka ystävyyteen hän oli korkeakoulussa päässyt, sai hänet,\nvapaan nuorukaisen, lähtemään kanssaan merille.\n\nSiitä matkasta jäi Isidor Tistelbergille kylläkin muutamia kauniita\npieniä muistoja; mutta seikkailuja ei oikeastaan mitään, vaikka ihmiset\nniin kertoilevat. Ja tukalalta tuntui merimiehen elämä, kuten Isidor jo\nvaistosta oli aavistellut.\n\nPuolen vuoden kuluttua hän palasi Suomeen ja jatkoi maanmittariksi.\nSuoritti ensi vauhdissa nopeasti tutkintonsa. Lähti taksatöihin, ja on\nyhä edelleen niissä.\n\nTaksatöitä, -- viran puolesta. Joskus tulee voittamaton vimma paeta\njonnekin, unohtaa tarkoituksensa. Tuntuu niin joutavalta,\nvalheelliselta, tuskalliselta, epätoivoiselta, kaikki -- vaikkei hänelle\nparempaa toki missään voisi olla. Sellaisten hetkien tullessa hän\nkarkaa. Karkasipa kerran miltei vuodeksi, kesken suurta tiluslohkomista,\njätti paperit sekaisin ja esimiehet suuttumukseen. Piiloutui\npäälliköilleen aikeistaan ilmoittamatta Helsinkiin, eikä hänellä aikeita\nollutkaan. Eli ylen köyhänä, taskuun jääneillä rahoilla, -- eli tai\nloikoi vuokrahuoneessaan, tupakoiden, huokaillen, kuolemaa miettien.\nSiihen aikaan Onni Tarkkanen, jonka kanssa Tistelberg tuli ystäviksi\npolyteknikossa, Tistelbergistä joskus liian älykäs Onni, otti hänet\nhoiviinsa, niin että hän pääsi takaisin virkaansa. Isidor sai armon, sai\nvaivaisen elämänsä takaisin, pelastui rappiotilastaan, jota hän itse ei\nsuinkaan rappiotilana pidä: niin hän oli sittenkin ollut siihen\ntyytyväinen. Ja joskus sen jälkeenkin on hän ottanut itselleen pieniä\nomavaltaisia lomia, mutta vain kerran on Tarkkasen tarvinnut hänet\njärkeen palauttaa: itse hän on pian palannut, ja lomatkin ovat lopulta\nmuuttuneet järkevämmiksi: hän on anonut virkavapautta taudin tekosyyllä,\nlomaa, ettei tarvitsisi olla aina \"viran puolesta\"; lomaa\nmatkustellakseen joutenpäiten siellä ja täällä.\n\nMutta nykyään on Isidor jälleen tavallista levottomampi.\n\n\n\n\n6\n\n\nKiusallista olikin heikkohermoisen nähdä ja kärsiä ympärillään sellaista\naikaa. Maailmansota ja sorto venäläisten puolelta tekivät sisäistenkin\nolojemme ilman ahdistavaksi. Oli kuin ukkosilman edellä, tukehduttavaa,\npaahteista, rauhattomaksi tekevää, jonkinlaista räjähdystä kaipaavaa.\n\nVieraan kansakunnan sorto! Sen, mikä meissä oli heikkoa, se heikonsi\nmonin verroin, sai meidät itse tuhoamaan itseämme puheillamme!\n\nJo toista vuosikymmentä oli siitä, kun Suomen oma sotalaitos, Venäjän\npelkäämä, -- ja syyllä kylläkin, sillä siinä tuntui vahvoja suomalaisen\nvapaudenkaipuun oireita, -- oli lakkautettu: etäisen ukkosen ensimmäistä\njyrinää; teko, joka sinkosi täällä suurenkin yleisön keskuudessa\nensimmäiset oikean venäläisvihan kipinät. Vihan kipinät, ja ylpeydenkin:\nsuomalaista itsetuntoa se teko mairi, koska se osoitti mahtavan Venäjän\nsaattavan peljätä meitä, pientä ja vähälukuista kansaa. Mutta ylpeyden\ntäytyi neuvottomana alistua, toistaiseksi: kun poikiamme tahdottiin\nlisäksi pakottaa suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjällä, tuon\nyhtäkkiä entistä vihatummaksi tulleen vieraan rodun keskellä, sen\narmeijaan pirstaleiksi hajoitettuina, nousi kätketty itsetunto: tuli\nasevelvollisuuslakko. Siinä voitettiin; se oli voimannäyte, josta\nkansallinen itsetuntomme sai uutta elinvoimaa. Mutta kuinka pitkäksi\naikaa! Ei se päästänyt pientä kansallisuutta painajaisestaan. Nyt vasta\nalkoikin se oikea sorto: venäläistyttäminen salaisilla, kavalilla,\nturmelevilla keinoilla, kun oli Suomen vastustushalu todella nähty;\nalkoi masennettavien heikontaminen koko heidän sieluaan myrkyttämällä.\nTosin käytettiin julkista väkivaltaakin siinä ohella, Suomen\nkunniallisimpia miehiä laahattiin Siperiaan tai ajettiin ulkomaille\nmaanpakoon, mutta vaarallisempaa kuin väkivalta oli kannattajien tai\npetturien hankinta suomalaisten omista joukoista. Mitä vielä siitä, että\njotkin katukilvet vaadittiin venäjänkielisiksi, tai sellaisestakaan,\nettä Suomen vielä varsinaisesti olematon, mutta ajatuksissa ja\nmielikuvissa yhä selvenevä lippu, jonka maamme runoilijat olivat\nepämääräisissä haaveissaan sommitelleet ja pystyttäneet kansan sieluun,\nettä se kerran tuleva oli kielletty, tangoista pois raastettu, poljettu,\njos se arasti ja milloin minkin muotoisena niihin uskalsi kohota!\nPahempaa oli, että sorto kohotti petturit keskuudestamme valtaan ja sai\nmeidät keskenämme kiistelemään, taistelemaan, mikä pelastuskeino olisi\nparhain, taistelemaan keskenämme ja vihaamaan toisiamme. Puolueet\nrepivät toisiaan ja isänmaan voimaa.\n\nAhdistusta, alakuloisuutta. Moni toivoi, että isku olisi tullut yhdellä\nkertaa, odotetun tuhon myrsky päässyt täydellä voimalla puhkeamaan. Mikä\nmyrsky? Kapinako? Siitä ei ollut selvyyttä.\n\nJoskus tuntui, että se myrsky, ratkaisu, tulisi jo tuossa paikassa.\nSellaista oli suurlakon aikana. Sellaista Viaporin kapinankin lyhyinä ja\nkaameina päivinä, -- kaameina meille, joille verinäyt olivat olleet\npitkät ajat outoja, -- päivinä, jolloin jo kansan pohja-aineksetkin,\ntyöläiset, ottivat osaa taisteluun hirmuvallaksi kasvavaa sortoa\nvastaan. Mutta ne tapaukset olivat ainoastaan pieniä ukkosen rämähdyksiä\nvielä, harhailevia pikkupilviä, -- menivät ohitse, haipuivat ilmanrannan\nalle. Mutta niissä kohahteli halu ratkaisevaan taisteluun, voittoon tai\nkuolemaan. Kohahteli ja vaimeni, raukeni ja sekautui. Missä tyydyttiin\nedelleen tavoittelemaan säilytellä ainoastaan sellaista vaatimatonta\nkuin autonomiaamme, toivottiin vain pientä hengähdyshetkeä, joka\nsaatiinkin, lyhyeksi aikaa; missä jälleen kirottiin salaa, kun taasen\nkavaltajat piankin ilkkuivat: uusi sorto oli alkanut, entistä\nperusteellisemmin, entistä ovelammin, sitkeämmin. Maa joutui entistä\ntuskallisempiin sisäisiin riitoihin ja keskinäiseen vainoon. Pyrkihän\nenemmistö, ainakin perustunteillaan kaipasi, samaan: maan vapauteen\nlaajemmassa tai pienemmässä muodossa; mutta jo seisoivat alemmat ja\nylemmät kansankerroksetkin vastatusten, ahdingon sekauttamina,\ntietämättä, mitä oikein tehdä, miten pelastua ja pelastaa isänmaa.\nVastatusten ylemmät ja alemmat, sillä alemmat uneksivat perinpohjaista\nvallankumousta, ja vapautta Venäjän vallankumouksellisiin liittyen, jota\nvastoin ylemmät kansallista toimintaa. Ja ylemmätkin luokat\nvihoittelivat toisilleen keinoista, entistä enemmän, koska jokin puolue\npiti hetkellistä alistumista ja näennäistä nöyräselkäisyyttä parhaimpana\nkeinona, toinen taas rauhallista protesteerausta, vastaanhangoittelua\nsiviilimiehen aseilla, passiivisella vastarinnalla, kolmas jälleen jo\nmelkein aktiivista, uhkarohkeaa yrittelyä: aseiden hankkimista jonkin\nvastaisen hyvän tilaisuuden varalta, ja pommien käyttelyä siinä lomassa.\nKeskinäistä riitaa, sadatusta, häväistystä, vihaa olivat monet vuodet\nmaailmansodan edellä. Sameaa vettä, jossa maan huono aines,\nonnenonkijat, tunnottomat tai rappiolle joutuneet, kalastivat. Lokaa,\njohon heikkojen usko kaikkeen ihmisyyteen hukkui. Sellaista oli ollut\nTistelbergin nuoruuden ja ensimmäisen miehuusiän aika, -- tausta, jota\nvastaan hänenkin epäilevä sielunsa kuvautuu selvempänä. Entinen\ntoivorikas, terveen nuorekas Suomi vajosi kasaan ja alkoi mädätä kuin\nsieni.\n\nUudistuksista, joita aika kaipasi niin hengen kuin aineen aloilla, ennen\nkaikkea uskonnollisten ja kirkollisten katsomusten uudistuksesta ja\nkansan talouden voimistamisesta, ei tullut mitään: Venäjä oli vastassa;\nja ne suomalaiset, jotka etujensa tai uskomustensa vuoksi hekin näitä\nuudistuksia vastustivat, saivat tuekseen hyvän tekosyyn venäläisyyden\nuhasta, joka kielsi herättämästä uusia kysymyksiä, uusia kiistanaiheita.\nTuli kehityksessä seisahdus, ja siitä vihoittelivat pohjakerrokset,\nvarsinkin sosialistit, kansan enimmin uusiaikaisuutta havitteleva osa,\nennen kaikkea oman maansa vanhoillisille, porvaristolle. Juopa alempien\nja ylempien luokkien välillä kasvoi nopeasti. Turhia syytöksiä kahden\npuolen, -- eikä pelastusta: mahtava Venäjä esti keskinäisten asiaimme\nluonnollisen selvittelyn. Ei pelastusta! Ja ylemmistä luokista,\nsivistyneihin lukeutuvista tai luetuista, monen monet, veltommat ja\nepäilyksen kalvavaa tautia sairastavat, vaipuivat välinpitämättömiksi,\nkuka koettaen nauttia hetkestä, hätäisesti ja kiivaasti huohottaen kuin\nhelteisillä hetkillä ennen toivottua ukkosilmaa, kuka taas heittäytyen\npitämään huolta vain itsestään, ken antautuen keinottelulla kukkaroaan\npaisuttamaan, ken muukalaisten kätyriksi, pyrkien heidän antamiinsa\nvirkoihin: niin korkeimmista asemista nälkäisille rentuille suotuihin\nkurjiin sanomalehtisensorin paikkoihin asti.\n\nJa kuitenkin: vaikka toiset sivistyneeseen luokkaan kuuluvista\nnauttivat, toiset keräsivät rahaa, ja alempi luokka heitä halveksi, niin\njulkeimmat kätyrit toki saivat olla yksinään, kaikki kätyrit\neristettyinä, halveksittuina, pilkattuina, monikin heistä vain odottaen,\nmilloin salama heihin lopulta sittenkin iskisi. Sillä taivas musteni\nyhä. Ja yhä selvemmin nähtiin kaksi ukkospilveä: venäläisten sortoa\nvastaan nousi toinen, vähäinen vielä ja hajanainen, hatara ja sekava,\nmutta yhä kiivaammaksi värittyvä: maan vapaudenkaipuu.\n\nIlkkuvia tai synkkiä onnenonkijoita! Auttamattoman perikadon ennustajia!\nVälinpitämättömiä katselijoita. Tuskastuttavaan poliittiseen ilmaan\nkyllästyneitä, jotka etsivät virvoittavaa varjoa omasta yksilöllisestä\nelämästään.\n\nMutta myöskin passivisteja, kuten sanottu: sellaisia, jotka toivoivat\nkansalle pelastusta valistuksesta, -- valistuksen mukana kasvavasta\npassiivisesta vastarinnasta.\n\nSellainen oli ilma ennen maailmansodan puhkeamista. Sitten tuli se sota.\nNyt se jyrisi parhaillaan, Saksan aseet voittivat uusimpia laakereitaan.\n\nSiltä sodalta oli paljon odotettu. Luottavimmat uskoivat, että siitä\nseuraisi Venäjän tuho, ja varustautuivat Suomen osalta sitä tuhoa\njouduttamaan: aktivistit. Vaatimattomat toivoivat ainakin, että se sota\nsaisi Venäjän edes tällä hetkellä kavahtamaan ärsyttämästä jo pari\nvuosikymmentä pahasti katkeroittamiaan. Kavahtaisi, ja jättäisi vainonsa\nsille parempaan aikaan. Mutta hämmästykseksi ja epätoivoksi kävi toisin.\nAivan äskettäin oli päässyt liikkeelle huhu, joka sitten yhäti\nvarmistui, että Venäjä aikoi, ja tällaiseen aikaan, keskellä\npahinta omaa ahdinkoaan, pakottaa venäjänkielen opetusaineeksi\nkansakouluihinkin: isku Suomen kansan kaikkein arimpaan, suoraan sen\nsydämeen.\n\nVaatimattomat masentuivat. Aktivistit yltyivät. Pessimistit myrtyivät,\nväsyneet pyrkivät yhä enemmän johonkin viileyteen tästä tukahduttavasta\nilmasta, kirkkaaseen veteen tai rapakkoon, sama se nyt.\n\nJa sitten huhuttiin lisäksi, että suomalaiset, jotka olivat\nasevelvollisuuslakollaan toki kerran pelastuneet, säästyneet\nsellaisestakin perikadosta kuin venäläis-japanilaisesta sodasta, jossa\nolisivat saaneet vuodattaa verensä vihatun rodun puolesta, yritettäisiin\nkohdakkoin viedä väkivaltaisesti Venäjän rintamalle, kaatumaan\nsaksalaisten voittamattomien sotakoneiden kuulista, kaatumaan\nperivihollisensa hyväksi Venäjän uhriteuraina.\n\nKoko maa huokasi, tukehduttavassa ahdistuksessa. Mutta jotakin piti\ntoimeliaiden ja vastuuntuntoisten tehdä. Ainakin oli yritettävä yhäti\nvalistaa kansaa.\n\nKansanopistoille ei venäläistytetty hallitus antanut enää tukea.\n\n\"Hyvä\", sanoivat kansanvalistukseen turvautuvat, \"varat on nyt koottava\nomin voimin, asianharrastajain toimenpiteillä.\" Tällekin seudulle oli\nsuunniteltu kansanopistoa. Mahdollista, ettei sitä nyt saataisikaan\nperustaa. Mutta yrittää täytyi kuitenkin: hommata rahoja; ehkä oli\nkoittava parempi aika, ja sitä varten oli työskenneltävä.\n\nSeurahuoneella ne iltamat tulevan kansanopiston hyväksi pidettiin. Lupa\noli saatu kuin ihmeellä.\n\nSateisena syyskuun lopun iltana ne juhlat olivat.\n\nSeurahuone oli vanha, pitkä, harmaa puurakennus kaupungin vierellä\nkulkevan harjun eteläisellä rinteellä. Alueen ympärillä oli korkea ja\nsammaltunut lankkuaita, jossa oli pari suurta, monet kerrat korjailtua\nporttia. Toinen pää rakennusta oli osaksi maan sisään vajonnut, toinen\nkorkeammalla, kalliontöyrylle perustettuna. Musta asfalttikatto vinossa.\nPihalla muutamia seljapensaita, joissa tähän aikaan syksyllä paistaa\nmätäneviä marjarypäleitä. Pitkin lankkuaidan vartta siperialaisia\nhernepuita lakastuneina, syksyn vetisessä tuulessa kahisten. Sisältä\nikkunoista mahtava näköala suurelle merenulapalle asti.\n\nPaljon on vanhalla Seurahuoneella aikoinaan hommailtu, vielä enemmän\npidetty huvia: etenkin ruotsalaiset herrat muinoin, kun kaupungissa\nvielä oli vähän suomalaista väestöä eikä niillä vähillä sivistystä eikä\nvaltaa. Pidetty huvia, juotu vankasti, joskus päivittäin, viikoittain,\neräät ukot kaiken ikänsä, ennen vanhaan. Ja nyt jatkaa osa suomalaisia\nmenneitten latua.\n\nMelkein Seurahuoneen vieressä, niin lähellä sitä, tuolla vanhanaikaisen\nkirkon takana, on kaupungin vanha hautausmaa, mustine hautakivineen ja\nvalkeine, ikäänkuin käsivarret hajallaan seisovine risteineen.\nSammaltuneen kiviaitansa keskellä, harjun rinteellä, ikäänkuin hyllyllä.\nSiellä makaa tuota entistä, enimmäkseen ruotsalaista polvea, sitä\n\"oikeaa\" herraspolvea, jonka mukavasta juopon elämästä kulkee yhäti\nvarsinkin alaluokan keskuudessa, sen mieltä ärsyttäen, ihmeitä tarinoita\nja jonka jatkajia, ikäänkuin sen perillisiä, on kaupungissa eräitä vielä\nnykyäänkin. Siellä ne entiset lepäilevät, suurten mäntyjen ja viidakoksi\nsakenevien syreenien siimeksessä, omassa erityisessä piirissään:\nkaupungilla on näet jo toinenkin hautausmaa, uusi hautausmaa, alangolla\nmerenlahden takana. Aukea on se vielä ja runoton. Siellä makaa ikuista\nuntaan enimmäkseen suomalaisia, alempaa, nousevaa luokkaa.\n\n\n\n\n7\n\n\nIsidor Tistelberg meni Onni Tarkkasen ja hänen rouvansa kanssa noihin\nkansanopistojuhliin.\n\nKaupungin Suomalainen Seura oli järjestänyt ne juhlat melkein yksinään,\n-- suuri voimanponnistus, sillä seura oli pieni ja muutenkin\nheikkovoimainen: sitäkin hajoittivat puolueriidat. Vanhat ja nuoret\nsuomalaiset eivät tänä kiihkeänä aikana sopineet yhteen. Monetkin näiden\nryhmien jäsenet pitivät niitä taikka niitä vastapuolueen henkilöitä\nmelkeinpä isänmaan pettureina. Aktivistit, jotka uneksivat koko\nkansan, niin suomen- kuin ruotsinkielisten, nousua Venäjää vastaan,\npuuhailivat nykyään joissakin muissa salaperäisissä hommissa kuin\nkansanvalistusasioissa. Ja sosialistit, he pysyttäysivät nykyään entistä\nenemmän porvarillisten ulkopuolella, olivat sitten suomalaisia tai\nruotsalaisia.\n\nInsinööri Tarkkasta olivat juhlien järjestäjät pyytäneet pitämään\niltamissa jonkinlaista esitelmää. Hänen nuori rouvansa oli ottanut\npyytäjät ystävällisesti ja innokkaasti vastaan, istuttanut heidät salin\ntuoleille, kestinnyt kahvilla ja antanut ikäänkuin miehensä puolesta\nvarman lupauksen.\n\nNyt he kolme tulevat Seurahuoneen portaille ja eteiseen. Rouva Tarkkanen\non puettu mustiin, käytännöllisen tapansa mukaan; hänellä on kaulassa\nvanha, melkein karvattomaksi kulunut kauluri, joka on matkalla\nlevittänyt pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä haiveniaan sinne tänne,\nTarkkasen ja Tistelbergin kasvoillekin, joten rouvan täytyi pidellä sitä\nkaksin käsin hiljaa paikallaan ja Onnin varjella häntä sateensuojalla.\nJuhlatilaisuuden alkuun on vielä kolme neljäsosaa tuntia; Tarkkanen\nhaluaa näet tavata täällä ennen alkua eräitä juhlien hommaajia. Rouva\nTarkkanen aikoo jättää kaulurin kaulaansa; Onni nurisee sitä vastaan, ja\nsaakin vaimonsa taivutetuksi antamaan tuon karvanlevittäjän eteisen\nnaulaan.\n\nEteisen ovella riippuu kuusenhavuista solmittuja köynnöksiä, joista ihan\nvesitihkuisessa ja kylmähkössä ilmassa lähtee raskasta ja äitelää\ntuoksua; se haju muistuttaa Tistelbergin mieleen hautausmaata, ja hän\nnyt ei kärsi hautausmaata: vaikka se on useinkin hänen ajatuksissaan,\nikäänkuin kaiken taustana ja loppuna, -- viimeisenä perusteluna, joka\nsuuntaa hänen harrastuksensa hetkelliseen, -- niin on se hänelle jotakin\nilkeää, jotakin, joka täytyy aina karkoittaa luotaan pois.\n\nYleisöä alkaa jo tulla Seurahuoneelle. Harmaan valkeaksi maalatun\neteisen kattosähköjen valossa näkee Tistelberg siellä kuihtuneen\nkonttorineidin, joka hoitaa kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden\nkonttoriasioita. Ja on hoitanut sen raha-asioitakin, jo viisitoista\nvuotta, kuluttanut siihen nuoruutensa, miltei terveytensäkin,\nkuivettunut, kutistunut, saaden aina viiden vuoden kuluttua\nparinkymmenen markan lisäyksen pieneen palkkaansa. Hänen kasvonsa ovat\nkapeat, nenä luonnottoman terävä, ja silmien valkuaiset näkyvät liikaa.\nTistelberg muistaa joutuneensa viime talvena nuorten suksiretkellä hänen\nkanssaan sattumalta samaan mäkeen, joutuneensa kahden kesken. Tistelberg\noli kehottanut häntä laskemaan perästään alas jäälle, vaikka mäki olikin\nverrattain jyrkkä. Ja insinööri laski itse edellä, vaivoin pysyen\nsuksillaan; neiti noudatti kehotusta, niin että kaatui ja loukkasi\nkasvojaankin. Vielä pahemmin loukkautui konttoristin mieli. Hän luuli,\nettä Tistelberg oli pitänyt häntä pilanaan, järjestänyt hänelle\naikomuksella moisen kepposen. Tistelberg nauroi. Neiti lähti sanaakaan\nvirkkamatta muun nuorison joukkoon, ja on sen jälkeen Tistelbergiä\ntuskin tervehtinyt. Nytkin tervehtii hyvin jäykästi. Tistelberg säälii\nhäntä, tuota epäluuloista poloista, tuota onnetonta, jota hän muuten\npitää itseään syyllisenä elämänsä kohtaloon: yksinäisyytensä, joka on\njohtunut siitä, että hän antaa lehtiyhtiön kiristää itseään ja\nkuihduttaa itsensä kuoliaaksi. Olisi ollut aikoinaan rohkeampi: etsinyt\nelämää! Mutta kuinka voi sen tehdä ihminen, joka ei ole siihen luotu?\n\nMuitakin tuttuja, sekä Tistelbergin että Tarkkasen, oli eteisessä,\nvaatenaulakkojen luona. Tuossa hyöri jokin toinen Tistelbergille tuttu\nneiti, nuori, mutta pystynenäinen, reippaana ja touhukkaana, iloisesti\nja rämisevällä äänellä ystäviään tervehtien, järjestellen kiharoitaan\nkuvastimen edessä ja astuen sitten saliin hajasäärin miehen askelilla;\nkaupungin toimeliaimpia vanhoillissuomalaisia. Ja tuossa maalaisia, --\neräs tuttu maanviljelijä, isohkon tilan omistaja, punanaamainen, kainon,\nmutta ovelan näköinen, hiljaisen rouvansa rinnalla. Sitten tuli toinen\nmaanviljelijä, pönäkkä ja paksu, pyntätyn puolisonsa ja vielä enemmän\npyntätyn pikku poikansa kanssa; rouva, jokin vuosi sitten kiertokoulun\nopettajatar, hehkui juhlaintoa: hänen silmänsä hohtivat kuin lasi,\nkulmakarvat ja posket olivat tuntuvasti maalatut. Leijuvin askelin ja\ntulisin kohteliaisuuksin riensi hän Tarkkasten luokse, hulmutellen\nsilkkileninkiään; ja hetken kuulumisia tiedeltyään lähti sitten samoin,\nikäänkuin hypellen bufettiin, joka oli ruokasalissa; sanoi, että hänen\nmiehensä piti nyt tarjota hänelle jotakin, ja, jos mahdollista, pojalle\njäätelöä. Hän oli tilanomistaja Akseli Jorvaksen rouva tai emäntä,\nsota-aikana metsillään huimaavasti rikastuneen talollisen, isokokoisen\nja järeäkasvoisen. Eteinen täyttyi yhä enemmän, kaupunkilaisilla ja\nmaalaisporvareilla, aikuisilla ja nuoremmilla.\n\nTistelberg meni Tarkkasen ja hänen rouvansa perästä ruokasaliin,\njuhlasalin viereen. Siellä seisoikin joukko juhlien toimihenkilöitä,\njoita Onni tahtoi tavata. Jo ovelta huomasi Tistelberg keskellä lattiaa\ntoimittaja Idellin. Rolf Idellin tai Rollin, kuten häntä läheiset\ntuttavat ja ystävät kutsuivat. Rolf Idell käveli ja pyörähteli toisten\nkeskellä, herrojen ja naistenkin. Tuo aina innostunut, aina kiistelevä,\n-- politiikasta, -- itsepäinen ja lapsellinen Rolf Idell, kaupungin\nnuorsuomalaisen lehden toimittaja. Hän oli pitkä mies, tukka harva ja\nvaalea, pieni tupsu korkealla, jalolla otsalla. Hän löi nyt siinä\nkämmeniään yhteen, heilahti kierroksen kannoillaan, ja huudahti äänellä,\njosta kajahti kiihkomieltä:\n\n\"Kas niin, minä olen hyvilläni näistä juhlista. Me saadaan varmasti\ntänne paljon väkeä, kiitos olkoon sinunkin, veli Vihtori Korpelaisen!\nMitähän nyt tuo oluttehtailija, -- tuo pösö, tuo paatunut hapatus,\n--mitähän nyt itse tehtailija Iivari Blöcker sanoo! Sveesi! Häneltä ei\nole tietysti lähtenyt pennin hyrrääkään kansanopistomme hyväksi. Onko\nhäneltä kukaan käynyt pyytämässä silloin, kun kantarahastoa kerättiin?\nKiusalla pyytämässä. No niin, hän ei nyt anna millekään yhdistykselle\nmitään, lukuunottamatta ruotsalaisten klubia, jossa juodaan ja\nvanhoillisuuden rankkiin hapataan. Hapatkoot sinne vain! Kansa itse osaa\nnyt jo hankkia itselleen varat, omasta kukkarostaan. Valistusta tänne\ntäytyy saada. Sveesiherrat, he eivät ole välittäneet mitään kansasta,\neivät edes ruotsalaisestakaan. Siinä heidän rakkautensa omaakin rotuaan\nkohtaan. Mutta me suomalaiset, me valistamme omamme. Ja valistuksen\nmukana tulee varallisuutta. Varallisuuden keralla jälleen -- paljon\nlapsia, paljon tulevaa, voimakasta polvea! Tervettä suomalaista rotua.\nSiten saadaan tänne niin valtava suomalainen enemmistö, että... Mutta jo\nsitä ennen ... nyt jo voimme hankkia monta paikkaa enemmän kuin ennen\nvaltuustossa ja muissa virastoissa. Ja silloin isketään kauniisti\nsellaisten kuin Blöckerin suonta verotuksessa: Blöckerin olut- ja\nviinasuonta. Ja silloin, -- silloin lopultakin täytyy sveesipomojen\nantaa kansan työllä kerättyjä varojaan kansan hyväksi. Pienemmät eläjät\npääsevät vähemmällä, vaurastuvat, voivat elättää paljon iloista nousevaa\npolvea...\"\n\n\"Tämä Rolli-poika on hiukan sosialisti\", huomautti tuskin tuntuvan\npisteliäästi pastori Myötyri, punakka, siisti, kiharatukkainen mies.\n\"Mutta mukava ja sovinnollinen poika hän lopultakin on. No niin,\nvoisihan noiden ruotsalaistenkin antaa elää...\"\n\nRolf Idell ei häntä kuullut; jatkoi vain innostuneita huudahduksiaan\nvalistuksesta, sen vihollisista, varallisuudesta, paljoista lapsista.\n\n\"Paljon lapsia!\" höhötti kolisevalla äänellä itsekseen eräs nuorukainen,\nlihava ja isomahainen, joka seisoi selkä köykyssä uunin luona, jokin\npaperirulla kädessä, Hän oli runoilija Kyösti Keretti. \"Tuvat täyteen\nlapsia. Likaisia lapsia. Se on Rollin keksintö ... höhö!\"\n\nKukaan muu kuin pastori Myötyri ei häntä kuullut; pastori vilkaisi\nhäneen, rypisti kärsimättömästi kulmiaan ja haukotteli.\n\n\"Jätä sinä, Rolf, utopiasi, sosialismisi\", naurahti hän jälleen ja\ntaputti toimittaja Idelliä olalle.\n\n\"Mitä?\" huudahti Idell hämmästyen ja käännähti. \"Enkö sitten saisi olla\nhieman sosialisti, sillä tavalla? Nuorsuomalaisten ohjelma sallii paljon\nuudistuksia, sosialismia hyväksymättä. Se ajaa sellaisia asioita kuin...\nMaanomistusolot ovat meillä nurinkuriset; torpparien vapautuksesta ei\nole tullut kypsää. Ja siihen ovat syynä vanhoilliset ... varsinkin nämä\npösöt ... nämä sveesit ... etuoikeuksineen; nämä klubiinsa sulkeutuneet,\nsiellä hautuneet kuhnurit. Kirkkoa minä kyllä kunnioitan, mutta eihän\nvalistus, eihän viinapomojen vastustaminen ole kirkon vastustamista...\"\n\n\"Oikeassa olet, veli Rolli\", lausui nyt myöntävästi ja kehotellen eräs\npunakka, kirkassilmäinen herra, lehtori Korpelainen. \"Sinä olet aivan\noikeassa: ethän loukkaa uskonnollisia tunteita, ethän horjuta uskonnon\nperustuksia, vaan tahdot hävittää epätervettä elämää: suvun veren\npilaamista juopottelulla. Raittiiksi meidän on saatava Suomi. Ja se\nsaadaan: kansa sitä tahtoo, ja sen tahto on pyhä! Se, juuri se on\nkaikkein tärkein kysymys nykyään. Valistus on siinäkin parhain alku. Ja\nsitten, kun kansa on valistunut, käytämme pakkoa.\"\n\nOnni Tarkkanen hymyili epäuskoisesti. Pastori Myötyri naurahtikin sille.\nRunoilija Keretti huudahti:\n\n\"Hahaha, eipä viina Korpelaisellekaan pahaksi olisi. Kyllä vain hänen\nniskansa kestäisi ryypyn, haha. Mitähän olisi, jos juottaisi hänelle\noikein ämpärillisen, haha\".\n\nKeretti oli lähestynyt Tistelbergiä; hänelle hän nämä viime sanat\npuhuikin, nauraen niin että vedet tihkuivat hänen silmistään:\n\n\"Kokonaisen ämpärillisen ... bolssia. Ei olisi pahimmaksi. Ja siinä\ntilassa lähettää hänet kouluun, opettamaan pojille ja tytöille uskontoa.\nSe olisi lehtorille ... hahahaa.\"\n\nKeretti purskahti sellaiseen nauruun että oli tikahtua, köykisteli\npaksua mahaansa, yski ja kiemuroitsi.\n\nLehtori Vihtori Korpelainen katseli pahasti Kerettiin, mutta jatkoi\npuhettaan toisille herroille, äskeistä jyrkemmässä ja vakavammassa\nsävyssä. \"Kieltolaki tulee. Koettakoot raukat pullistella miten hyvänsä\nvastaan, niin se tulee. Se tästä sota-ajasta onkin suuri hyöty,\nettä totutaan väkijuomien säännöstelyyn. Väkijuomat ovat jo\nsotilasviranomaisten puolelta ravintoloissa kielletyt, ja siitä on\nhelppo jatkaa siihen, johon meillä on tärkeintä päästä, raittiuteen.\"\n\nRolf Idell taputti lehtori Korpelaista olalle:\n\n\"Hyvä, sinä lasiin sylkevä Vihtori. Sinunkin aatteesi on hyvä. Mutta\ntuopa sota-aika mukanaan muitakin kieltoja ja säännöstelyjä, joita\nvoidaan sitten jatkaa, kun sota loppuu. Estää edelleen kiskomasta\nvuokra-asunnoilla...\"\n\n\"Eivät ole liioin ne säännöstelyt nytkään auttaneet\", huomautti\ninsinööri Tarkkanen. \"Aina ihmiset keksivät vastakeinonsa, kun haluavat\nvoittoa ja taloudellinen tilaisuus sitä tarjoaa...\"\n\nRolf Idell ei häntä kuullut. Hän jatkoi:\n\n\"Sota tuo koko maailmaan paljon uudistuksia. -- Niin, minä siunaan,\nkiitän onneani, että olen saanut elää ... näin ihanassa ajassa. Että\nolen saanut nähdä -- koko maailman sodan!\"\n\n\"On sekin rauhanystävä\", keskeytti pastori Myötyri. \"Rauhan aatteen\najaja!\"\n\n\"Sitä olen\", väitti Rolf Idell. \"Jos nyt siitä jälleen puhe tulee,\n--siitä olisi paljon puhumista. Mutta ennen kaikkea tällä sodalla\najetaan rauhan asiaa. Saksa joutuu tappiolle, Ville-keisari saa\nselkäänsä: Villen viikset vedetään alas, hänet alennetaan\nkonttoristiksi.\" Toimittaja Idell nauroi iloisesti. \"Sillä Saksa on\nsyynä sotaan. Se on militaristinen valtio ja valmistanut sotaa.\nEnglannissa ei ole tavallisesti asevelvollisuuttakaan, vaan ainoastaan\npalkattuja joukkoja: siis tavallaan poliiseja, eikä sotalaitoksen\norjuutta. Katsokaa, kuinka sen sijaan Saksassa! Neljäkymmentä vuotta on\nSaksa varustautunut sotaan. Armeija on ollut sille tärkeintä.\nSotamiehiä, sotamiehiä. Siitä olisi puhumista, mutta tämä lyhyt hetki\nennen juhliamme ei sitä salli, ikävä kyllä. Mutta katsokaa, onko tämä\nnyt niin kaunista, sankarillista: astella näin!\"\n\nRolf Idell näytti pitkillä jaloillaan, kumarainen selkä koukussa, miten\nsaksalainen sotamies marssii:\n\n\"Lankkumarssia, mikä komea näky. Ja sitä me suomalaiset nykyään alamme\njumaloida ... noita Saksan näennäisiä voittoja. Varsinkin ruotsalaisemme\nSaksaa ihailevat: tietysti, hekin muka ovat germaanilaista rotua.\nSukurakkautta. Vaikka ovat enimmäkseen ruotsalaistuneita suomalaisia. Ja\nvanhoillisistamme olisi hauska, jos Saksa voittaisi. Mutta eipäs\nvoita...\"\n\n\"No, no ... eihän sitä aivan tiedä\", nurisi pastori Myötyri hiljalleen.\n\n\"Sen tietää, -- jos ymmärtää!\" väitti Rolf Idell. \"Kuulkaa nyt, minä\nolen tutkinut näitä asioita! Neljäkymmentä vuotta on Saksa huutanut:\nDeutschland über alles... Saksa kaikkialle! Aseilla kaikkialle! Se on\nrikos; se katsomus on keskiaikaista aseiden ylivallan ihailua. Ranska on\nhoitanut kulttuuriaan, samoin Englanti. Mutta Saksa erehtyy, jos luulee,\netteivät toiset suurvallat, sellaiset kuin Ranska ja Englanti, pysty\nsotilaallisiin voittoihin, jos tahtovat niihin alentua. Sen saa Saksa\nnähdä. Mutta me, me suomalaiset, ja etenkin germaanimme, olemme siinä\nmäärin hölmöjä, että uskomme Saksan voittavan, ja rupeamme melkein\ntappiolle joutuneen liittolaiseksi. Tiedättekös, että meillä on\naktivisteja! Meiltä on mennyt nuorukaisia Saksan armeijan riveihin.\nTaistelemaan Venäjää vastaan. Ville-keisari on muka luvannut, että kun\nhän saa niin ja niin monta kymmentä tuhatta suomalaista soturia, tekee\nhän vastalahjaksi Suomen vapaaksi. Hän sen muka tekee vapaaksi --\nselkäänsä saava raukka. Muistakaa Englannin rikkautta, sen\nsotalaivastoa, muistakaa Ranskan varallisuutta ja sen joustavaa\ndiplomaattista älyä. Ja Venäjänkin suuruutta! On vaarallista, että\nlähetämme poikiamme Saksan puolelle. Venäjä saa heistä mainion tekosyyn\nmeitä vastaan. Tässäkin kaupungissa...\"\n\n\"Niin, Klingstedt\", virkahti pastori Myötyri, mutta vilkaisi ovelle.\nSiellä ei näkynyt ketään ... ei poliisimestaria, eikä poliisejakaan\ntällä hetkellä.\n\n\"Juuri niin, maisteri Klingstedt!\" huudahti toimittaja Idell. \"Hän on\nmieletön...\"\n\n\"Mainitaanhan kuitenkin hiljempaa nimet, -- jos näistä asioista\nkannattaa puhuakaan\", suostutteli pastori Myötyri.\n\n\"Minunkin mielestäni on anteeksiantamatonta, että nuorukaiset ... siten\nrupeavat kummittelemaan aseilla\", virkkoi Onni Tarkkanen arvokkaasti.\n\"Joitakuita kuuluu jo joutuneen kiinni, on viety Pietariin. Surkea loppu\nheille tulee. Mutta maalle he tuottavat vahinkoa...\"\n\n\"He ovat isänmaan kavaltajia!\" huudahti nyt salin toiselta puolelta\nkalvakka, pienikokoinen mies, joka siellä oli istunut itsekseen ja vaiti\nerään pöydän ääressä, -- kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden\ntoimitussihteeri.\n\n\"Hyst, hyst\", kiiruhti pastori Myötyri häntä vaientamaan. \"Ei viitsitä\npuhua tällaisista, ikävistä asioista ... me rauhanmiehet.\"\n\n\"Niin, valistus on pienen kulttuurikansan aseita\", sanoi lehtori\nKorpelainen. \"Minä -- en tosin saata paheksua nuorukaisten rehellistä\nintoa; mutta heille pitäisi opettaa tehokkaampaa kansakunnan\npelastuskeinoa -- valistusta.\"\n\n\"Niin juuri, kunnon Vihtori\", huudahti Rolf Idell. \"Ja muidenkin\nopettajien pitäisi nähdä yhtä etäälle kuin sinä, Vihtori. Kauemmaksi\nlähinäköisiä, rilliniekkoja silmiään, kuten tuo -- Klingstedt. Mutta\nhän: kuuluu uskottelevan nuorisolle, jopa vanhoille, partaleuoille\nmiehillekin, sellaisille kuin esimerkiksi paksulle Blöckerille,\n--saksalaisperäistä sukua, -- että Saksa voittaa ja että suomalaiset\nvapaaehtoiset heidän joukossaan jotakin merkitsevät. Uskottelee, että\nnuo jääkärit, kuten heitä aletaan nimittää meillä, ovat valloittaneet\nranskalaisilta sen ja sen kukkulan, voittamattoman linnoituksen, jota\nsaksalaiset itsekään eivät pystyneet saamaan valtaansa! Naurettavaa!\nLorua! Mutta meille ylen vaarallista! Miten käy, jos Saksa yrittää\nnousta rannoillemme, -- tietysti nielläkseen meidät valloitusmaana, ja\nme hullaudumme kenties hassuihin hommiin Venäjää vastaan, saksalaisten\navulla, tai heidän hyväkseen? Voittava Venäjä murskaa lopulta meidät\nkostoksi. Niin, niin, synkät ajat odottavat Suomea noiden järjettömien\naktivistien tähden...\"\n\n\"Jumala meitä varjelkoon\", huokasi pastori.\n\n\"Mikä ... kuka yrittää nousta rannoillemme?\" kysyi runoilija Keretti,\ntullen nyt muuta seuruetta lähemmäksi. \"Mille rannoille? Tännekö?\"\n\n\"Tännepä tänne, sitä toimittaja Idell tarkoittaa\", sanoi hänelle\nTistelberg.\n\n\"Tänne!\" huudahti Keretti. \"Mitä varten tänne?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mitä varten\"? tiukkasi Keretti. \"Eihän -- täällä ole\nlinnoituksiakaan... Mahdotonta ... haha.\"\n\n\"Senpä tähden juuri\", pisti Tistelbergin päähän kiusoitella runoilijaa.\n\"Siksi ettei ole linnoituksia. Miksi saksalaiset tahallaan hyökkäisivät\nvarustuksia vastaan? Nousevat maihin sellaisesta paikasta, mistä on\nhelppoa, missä ei ole varustuksia.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi Keretti ja hapuili hitain sormin päälakeaan.\n\n\"Niin, tietysti...\"\n\nKeretti puhalsi suustaan muutamia tuskastuneita henkäyksiä. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n\"Se tässä vielä tarvittiin! Kun Helsingistä jo heidän tieltään sai\nlaputtaa: pelättiin, että he tulisivat sinne. Luulisi heille jo Varsovan\nja Puolan riittävän. Pysyisivät siellä! Mihinkä tässä joudutaan, jos he\ntänne...? Sodan jalkoihin. Se on ... se ei ole kovin makeaa. Luuletteko\nte tosiaan, että he...\"\n\nTistelberg piti edelleen Saksan maihinnousua hyvin mahdollisena.\n\nKeretti alkoi sadatella ja hikoilla. Hän nauroi ontosti, tohisi nenäänsä\ntoista sieraintaan kohotellen, ja yltyi huudahtelemaan:\n\n\"Kirjoitapa sitten tällaisena aikana mitään. Aina häiriöitä! Suora\nmahdottomuus tehdä työtä. Niin, tai ainakin se kysyy yli-inhimillisiä\nponnistuksia!\"\n\nHän lausui pousaamalla sanan: yli-inhimillisiä.\n\n\"Sota ei ole hauskaa\", hän jatkoi. \"Muistan aina, kun saksalaisia\nodotettiin Helsinkiin ensi kerran. Se oli elokuussa vuonna 1914. Muistan\nilmielävästi: se oli elokuun viideskolmatta päivä. Saksalainenhan\nsaattoi tulla pommittamaan Helsinkiä milloin tahansa. Asuin silloin\nsiellä. Ei ole leikkiä sellaisten repivien, raatelevien\nkranaattikapsäkkien saanti niskaansa! Ei minua huvittanut yhtään koko\nlysti! Ja eräänä yönä jyrähtää koko talo niinkuin olisi tykeillä\nammuttu. Mokomaa! Pukeudu keskellä yötä, ja odota päivän valkenemista\n... että mitä se oikein oli ollut. Mutta silloin minä päätin, että\nmuutan Helsingistä loitommalle... Siitä saakka olen asunut täällä, ja\nnyt...\"\n\nTarina oli Tistelbergille tuttu; koko kaupunki siitä tiesi, kertoi\nomalla tavallaan: nimittäin että siinä talossa, jossa Keretti oli\nasunut, oli portti yöllä, myöhästyneiden yökulkijain tullessa,\npaukahtanut, ja siitä oli Keretti säikähtänyt niin että muutti tänne\npois Helsingistä, uhkaavan sodan jaloista.\n\nTistelberg kysyi:\n\n\"Mikä se pamahdus ja jyrinä sitten oli?\"\n\n\"Mikä?\" toisti runoilija. \"Olipahan vain ... hehe ... jokin paukkuva\nportinpuolisko. Joku ilkeyksissään sitä paukutti. Eiväthän kaikkien\nhermot sellaista kestä. Sitä olisi pelästynyt kuka tahansa. Pom, pom,\npom ... ja sitten ikäänkuin kranaatista, kun se räjähtää. Hahaha. Olipa\nse pommi.\" Hän nauroi venytellen, laiskasti. -- \"Mutta mitä helkuttia\nsaksalaisilla nyt olisi tekemistä täälläkin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mutta minne he täältä pyrkisivät marssimaan? Mitä te luulette?\nPietariinko?\"\n\n\"Niin, hm ... jaa...\"\n\n\"Pietariinko? Turha yritys. Se on lujasti linnoitettu ... tuskin he\nsitä... Ja -- ei suinkaan täällä meillä nyt mitään kapinaa valmistella.\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Se olisi hullun tuuma. Mitä me sellaista vastaan kuin Venäjää mahtavaa\nkeisarikuntaa! Vai mitäs te arvelette?\"\n\n\"En tiedä\", toisteli Tistelberg yhä.\n\nMuut herrat juttelivat yhä edelleen omassa ryhmässään, ympäröiden\ninnokkaasti ja perusteellisesti selittelevää toimittaja Idelliä.\n\n\"En tiedä, en tiedä\", huokaili Tistelberg Keretille.\n\nSilloin tuli sisään pastori Myötyrin rouva, vanhahtava, pitkä,\nkellertävä ja laiha. Hän meni miehensä luokse, pani hellästi kätensä\nhänen olalleen ja sanoi hiljaisella äänellä:\n\n\"Rakas ukkoseni, minä luulen, että meidän pitäisi jo alkaa. Juhlasali on\nmiltei täynnä väkeä... Näyttää oikein onnistuneelta... Kello on jo vähän\nyli puoli kahdeksan.\"\n\n\"Jahah, jahah ... aletaan sitten\", vastasi pastori.\n\nKeretti hätäili:\n\n\"Ja, helkkari, nyt minäkin tässä unohdin työni viimeistelyn, tuon sodan\ntähden. Valvoin viime yönä aivan aamun valkeamaan kirjoittaen tätä\nrunoa, juhlarunoa. Mutta johtui äsken mieleeni, että muutamia kohtia\nsiitä voisi muuttaa; sellaisia sivuseikkoja kylläkin kuin olisiko\npantava 'väristen', pro 'vavisten'. Sillä jos sanoo 'väristen', tulee\nsanaan jotakin tiukempaa, tuskallisempaa; tuo on hiukan kuin terävä ase,\njoka tunkee lihaan, hermoihin. Vai mitäs te tästä asiasta arvelette,\ninsinööri Tistelberg?\" lopetti hän verkalleen, siristellen toista\nsilmäänsä.\n\n\"No, en tiedä; en ole runouteen perehtynyt\", vastasi Tistelberg.\n\n\n\n\n8\n\n\nTistelberg oli koettanut väistyä Keretin tieltä syrjään, mutta runoilija\nseurasi perässä. Niin olivat he tulleet eteisovelle. Siinä sanoi\nKeretti:\n\n\"Jos tahdotte kuulla ... niin lukisin teille mielelläni runoni ... ennen\nesittämistä. Olisi hyvä, että joku sen kuulisi. Mennään pukuhuoneeseen.\nKorjaan siellä nuo mainitut kohdat, ja sitten voin lukea ääneen... Minä\nolin tätä runoa kirjoittaessani kummallisessa tilassa ... ikäänkuin\njossakin valomeressä, eteerisessä, korkeassa; kaikki hetkellinen katosi\nympäriltäni. Kirjoitin sen ihan kuin itsestään. Niin, aivan kuin ilman\nomaa aikomustani helähti korvissani soimaan nämä alkusäkeet, joten sain\nne pistää paperille heti valmiina.\"\n\nJa Keretti alkoi lausua, verkkaisella äänellään ja yhä kovemmin ja\nkovemmin, runonsa alkusäkeitä, kohottaen tuon tuostakin kättänsä ilmaan.\nHe seisoivat nyt eteisen puolella, jossa kuhisi väkeä, kirjavaa\njuhlayleisöä päällysvaatteitaan riisuen tai edestakaisin kävellen. Joku\nnainen riensi ulko-ovelta insinööri Tistelbergin luokse, tumma ja hieno\nkappa yllä, ja sanoi, hyvää iltaa toivotettuaan:\n\n\"Antakaa anteeksi, insinööri ... mutta tahtoisin tietää, onko insinööri\nTarkkanen täällä? Missä hän mahtaa olla? Miehelläni olisi hänelle\nasiaa.\"\n\nKeretti lausui Tistelbergin takana ja vieressä runoaan, sikäli minne\ntungos heitä milloinkin hiljalleen työnteli.\n\nTistelberg ei tuota naista tuntenut; mutta tiettävästi he olivat\ntuttuja, jossakin toisilleen esitettyjä, koska rouva hänet tunsi. Naisen\nääni oli hapuileva, melkein sammalteleva; hän ikäänkuin haki avuttomasti\nsanoja, äänensointukin oli ruotsinvoittoista, hän ei siis oikein osannut\nsuomea. Hänen kasvonsa näyttivät huonohipiäisiltä. Tistelbergistä hän\nvaikutti vastenmieliseltä. Tistelberg ajatteli: -- Mikä lienee\nporvarisrouva, touhuileva, ja tärkeä niinkuin kaikki muutkin täällä.\n\nRouvan keralla tuli Tistelbergin luokse joku pitkä ja tummaverinen mies.\nTistelberg neuvoi kysyjää ruokasaliin, jossa kai insinööri Tarkkanen\nvielä oli, ja käveli sitten edelleen Keretin kanssa juhlasaliin. Tungos\ntukki heiltä tien; pujoteltuaan hetken ihmislaumassa, jossa haiskahteli\nvälistä hajuvesiltä ja jossa ilma alkoi kuumeta, pääsivät he vähitellen\nnäyttämön eteen, pukuhuoneeseen mennäkseen.\n\n\"Mitäs arvelette runostani?\" kysyi häneltä Keretti verkakseen, veltolla\näänellään.\n\n\"Mikäpäs vika sillä! Onhan se ... onhan se...\", myönteli Tistelberg.\n\n-- Kukahan tuo nainen oli? ajatteli hän, tai ei oikeastaan\najatellutkaan: tunsi vain kuin jotakin kaukaista, salaisesti.\n\n\"Kyllä se minun mielestäni pitäisi kelvata\", sanoi Keretti. \"Se on\ntavallaan palautumista entisiin aikoihin, ensimmäisiin runoihini, joita\nsilloin kiiteltiin.\"\n\nKeretti mainitsi muutamia kiittäjien nimiä, niitä ja niitä kirjailijoita\nja arvostelijoita.\n\n\"Satutteko te muistamaan ... tai tuntemaan niitä?\" kysyi hän, ja\nkuunteli sitten tarkkaavasti hidastelevaa vastausta:\n\n\"Niin noita arvostelijoitako? Tai runojanne? Kyllä ... kyllä... Ne ovat\nminusta hyviä, herättivät huomiota ... tai olivat minusta hyviä.\"\n\n\"No ainakin tämä on yhtä hyvä\", vakuutti Keretti. \"Pitäisi siinä olla\nsisältöä ... ja muodon minä nyt ainakin hallitsen monta vertaa paremmin\nkuin siihen aikaan. Monta vertaa! Luenpa sen teille ... koska kerran\ntunnutte harrastavan runoutta. Mutta kuinkahan paljon minä voisin tästä\ntyöstäni vaatia juhlien hommaajilta ... tai Suomalaiselta Seuralta:\nsekös nämä iltamat on järjestänyt, vai kuka? Voisinkohan pyytää\nkolmesataa markkaa?\"\n\nKeretti oli seisahtunut keskelle käytävää, jossa hän vetäytyi ihmisten\nedestä vaistomaisesti milloin askelen oikealle, milloin vasemmalle tai\nantoi sysiä itseään hiukan takaperin, mutta palasi aina Tistelbergin\neteen. Siristeli toista silmäänsä hermostuneesti ja uudisti\nkysymyksensä:\n\n\"Tuntuuko summa teistä paljolta? Eikö? Ei sen, jumaliste, pitäisi\nollakaan paljon -- näinä tällaisina aikoina: tulevat yhä kalliimmiksi.\nLihakilo maksaa ... mitä lieneekään! Ja leipä...! Kannattipa tämä sota\ntosiaan ... mokoma maailmanmylläys. Ja täytyyhän runoilijankin elää! Ei\nsuinkaan hän pelkällä ilmalla ... eikä innostuksella! Siis, mielestänne\nvoisin tuota kunnon seuraa taksoittaa ... kuinka paljon?\"\n\nTistelberg ei asiaa tietänyt: ei hän ollut edes Suomalaisen Seuran\njäseniäkään, kun asui paikkakunnallakin vain ajoittaisin.\n\n\"Te siis arvelette, että seura jaksaisi maksaa kolmesataa?\" jatkoi\nKeretti. \"Ainakin minä -- sen aion pyytää. Ja, helkkari, huokea maksu\ntämä on vielä siihen nähden mitä muut runoilijat nykyään ottaisivat.\"\n\nKeretti sanoi erään jo äsken mainitsemansa runoilijan nimen. Sitten\nnaureskeli hän:\n\n\"Se poika osaa ottaa... Ja usein tavarasta, jossa ei ole järkeä yhtään\nainoaa riviä. Hehehe, ei yhtään ainoaa riviä.\"\n\nTistelberg ja pauhaava, puuskuttava Keretti olivat tulleet näyttämön\npukuhuoneen ovelle, jonne heidän vaistomaiset askelensa veivät.\nTistelberg ei Kerettiä paljon kuunnellut. Hän katseli taakseen saliin,\najatuksissaan. Elottomalta näytti hänestä sali; seinissä oli harmahtava\npohjavärinä, katon risteilevät kannattimet ja puiset, ohuet seinäpilarit\nolivat maalatut kiiltävällä värillä valkeiksi; koristuksina ei muuta\nkuin näyttämön kahden puolen pari tyhjää lipputankoa, joihin ei ollut\ntohdittu vetää lippuja, sekä pitkillä seinillä jälleen noita\nkuusenhavuköynnöksiä: hautaseppeleitä.\n\n... Sillä naisella, joka oli Tistelbergiä puhutellut eteisessä, oli\nollut pehmytlaskoksinen puku: sulavia, paisuilevia laskoksia paljon. Sen\nmuisti Tistelberg nyt, tässä väen huminassa. Hän oli seisonut runoilijan\nkanssa juhlasalin ovella, kun rouva riisui kappaansa, tai joku sitä\nauttoi hänen yltään. Ja pehmytmuotoinen vartalo oli naisella ollut.\n\nPukuhuoneessa riensi Keretti kohta hakemaan pöytää, jonka ääressä\nsaattaisi vähän kirjoittaa, ja kyseli hätäisesti, oliko insinöörillä\nlyijykynää.\n\n\"Eikös sellaisella runoilijalla kuin sinulla ole kynää?\" hekotti hänelle\nhuoneen taustalta pistävä ääni, keskeltä sekasortoa: kulisseja oli\nseinää vasten kumollaan ja muitakin näytäntövehkeitä oli sinne kasattu.\nSähkölamppu valaisi tuota loukkoa. \"Sinullahan pitäisi olla säiliökynä\",\njatkoi ääni.\n\n\"Niin pitäisi, niin pitäisi\", myönsi Keretti ajatuksissaan. Löysikin\nhämärässä jonkin vapaan pöydännurkan ja ryhtyi siinä kumarassa\nkorjailemaan, tohisten ja hikeä otsaltaan pyyhkien: ahtaassa huoneessa\nolikin kuuma. Sitten hän katsahti ympärilleen, aikoen ruveta lukemaan\nrunoaan. Tuon sähkölampun alla näki hän Birger Bengelssonin, kaupungin\nsuurimman kauppiaan pojan, vetelehtijän ja kaikentekijän, jota\nkutsuttiin maisteriksi. Oli siellä joku toinenkin henkilö: Birger\nsommitteli erään näyttämöllä esiintyvän kaupunkilaisen naamioitusta. Ja\nolipa kolmaskin: saman pöydän toisessa päässä, jonka toisessa Keretti\nkorjaili runoaan, istui hiljainen postimestari Mölsé eli Mölsä\nvaiteliaana ja masentuneen näköisenä kuin miltei aina, edessään lasi ja\nkarahvi jotakin punaista ryypättävää.\n\nKyösti Keretti vilkaisi postimestarin juomaneuvoihin, maiskuttaen\najatuksissaan pari kertaa suutansa. Puheli sitten jälleen jotakin\nrunostaan tilapäiselle tuttavalleen Tistelbergille, jolle oli jossakin\nesitelty, missä, sitä ei Tistelberg muistanut. Bengelsson nauraa\nhekotteli naamioitavalleen: \"Minä maskeeraan teistä, joka joudutte\nolemaan teatterihunsvottina, vaaleaverisen ja oikein kiltinmuotoisen\nnuorukaisen -- tuon neiti Suomelan kiusaksi: vastoin hänen\ntarkoitustaan... Neiti Suomela, -- demagogi, kansallisintoilija! Mikä\nidiootti!\"\n\nLavalta kuului kulissien siirtelyä, vasarannaputusta, pingotettuja\nvuoropuheluita ... ja löyhähti jälleen kuusten haju. Kuusia oli joskus\ntapana käyttää kulissien asemesta.\n\n\"Pieni lasi viiniä ... se olisi jotakin\", sanoi Kyösti Keretti. \"Ja\nolisipa se välttämätöntäkin, kun täytyy esiintyä: tunnen ääneni\nkäheäksi, -- noiden märkien ilmojen seurausta.\"\n\n\"Eikö liene äänesi syntymästäsi sellainen: määkimisestä käheä lukkarin\npojan ääni\", sanoi Birger Bengelsson ilkeästi. \"Ja, kuules, eihän\näänenkäheyttä korjata viinillä, vaan keitetyllä punssilla, tiedätkö sinä\nsen?\"\n\n\"Samapa se, mitä saisi, punssia tai tuollaista -- viiniä\", sanoi Keretti\nväsyneesti. \"Äskettäin tarjottiin eräässä paikassa lasi viiniä ...\ntuollaista aivan oikeaa, kuin ennen sotaa; hyvältä se maistui ...\nvirkisti niin.\"\n\n\"Jopahan tässä enää oikeat viinit\", virkkoi vihdoin kallellapäin istuva\npostimestarikin. \"Viiniä? Vai sitä puuttuisi! Pirtua tämä on, neljännes\njos lienee viiniä seassa, väriksi ja kuvitelmaksi: tämän\nPariisin-kävijän, Bengelssonin keksintöä. Miksikähän sinäkin,\nBengelsson, kun pääsit Pariisiin, et juonut itseäsi kuoliaaksi?\"\n\nPostimestari kysyi sen ärtyisesti. Sitten hän huokasi.\n\nBengelsson nauroi, ja vastasi hiukan ylimielisesti ja opettavaiseen\nsävyyn: \"Kuules, kuoliaaksi juovat itsensä ainoastaan suomalaiset.\nPariisissa on kulttuuria.\"\n\n\"Ja mitäpä jos itsensä kuoliaaksi joisikin\", vastasi siihen postimestari\njonkinlaisella vakavuudella ja intohimolla. \"Mitäpä täällä muutakaan\ntekee, -- maailmassa: juoda ... ja syödä.\"\n\nHän heilautti uhitellen pörröistä päätänsä. Bengelsson nauroi hänelle\njälleen suopeasti. Sitten kysyi hän Keretiltä:\n\n\"Mitä -- sinun taitaisi tehdä mieli tuollaista? Mikset tilaa: kyllä sitä\nravintoloitsijalta saa, vaikka sotalaitos onkin sodan aikana kieltänyt\nväkijuomat, muodon vuoksi vain, tietysti: se kielto koskee raakaa ja\nhölmöä sotamiestä, kuten yleensäkin moukkia, ei upseereja eikä\ngentlemanneja. Hehehe, idioottinen kielto: sellainen ei voisi rauhan\naikana ollenkaan soveltua...\"\n\n\"Kyllä sitä pitäisi saada\", huokaili Keretti punottavaa otsaansa\nsipaisten. \"Täytyisi selvittää kurkkua. Mutta ... mutta...\"\n\n\"Sinulla ei satu olemaan rahaa?\" kysyi Bengelsson.\n\n\"Ei ole, helkkari!\" puuskaisi Keretti. \"Mutta minulle tulee piakkoin ...\nehkä aivan kohta: tästä runosta. Kenties jo tänä iltana. Ja jos sinä ...\nsinä...\"\n\n\"Eikö rouvasi enää sinulle rahaa annakaan\", uteli Bengelsson nousten\npystyyn ja seisten siinä paidanhihat käärittyinä ja väriliitu ohuissa,\nvalkeissa, pitkissä sormissa.\n\nKeretti kirosi, viattomassa muodossa. Hän huudahti: \"Rouvaniko? Anna?\nMitä sinä...? Nainen tietysti antaa. Mutta tämä aika! Minulla oli kyllä\nrahaa. Sievoinen omaisuus. Mutta mitä on nykyään jokin kuusi-,\nseitsemänkymmentä tuhatta? Ennen se oli paljon. Nyt on rahan arvo\nmuuttunut, ja huononee päivä päivältä. Se on kuin koroillaan eläjien\nrosvoamista: heidät riistetään puhtaaksi ... nyljetään elävältä.\"\n\n\"Etkö sinä osaa rahojasi kartuttaa?\" kysyi Bengelsson. \"Huono ekonomi!\"\n\n\"En huonompi kuin sinäkään. Satoja tuhansia olet kai itse hellittänyt --\nPariisissakin...\"\n\n\"No, en sinua siitä moitikaan\", vastasi Bengelsson. \"Täytyyhän ihmisen\nnähdä maailmaa ja elämää. Varsinkin taiteilijan, kuten sinä:\ntaiteilijalle se on selvä välttämättömyys, muuten ei hänestä tule\nsuurta.\"\n\n\"Niin, niin?\" äänteli Keretti kysyvästi.\n\n\"Täällä saa muuten kyllä laskuun\", sanoi Bengelsson. \"Sellainen\nravintoloitsijan tuttu kuin sinä ... vanha kundi...\"\n\nKeretti huudahti loukkaantuneena:\n\n\"Pitäisi saada laskuun! Ainakin minun. Luulisi tosiaan. Satoja puteleita\nolen täällä tyhjentänyt ... valehtelematta satoja. Ja hyviä aineita:\nkonjakkia, oikeita liköörejä, Unkarin viinejä. On niitä vain yksi ja\ntoinen pullo kallistettu. Mutta nyt, kuinkas onkaan: vaikka olen tuonut\ntirehtöörille tuhansia markkoja, niin, Jumala tiesi, kuinka monia\ntuhansia, -- kun pyydän vaatimatonta luottoa, muutamia satoja markkoja:\nei anna. Sellainen lurjus! Hävyttömyyttä, jolle ei uskoisi olevan\nvertaa!\"\n\nKeretti oli katkera. Hetken vaiti oltuaan hän lopetti:\n\n\"Kyllä osaa olla suorastaan sika!\"\n\nPostimestari sanoi arasti Keretille: \"Olisihan täällä hiukan, -- vai\nmitä Bengelsson? Tämä herkku on Bengelssonin kustantamaa, tämäkin.\"\n\n\"No, jos saan!\" innostui Keretti. \"Ainoastaan kulauksen ...\nvaikka samasta lasista. Kai minä sinun lasistasi saan maistaa,\nBengelsson? Se niin virkistäisi kurkkua... Ja sitten lausun tässä\nkenraaliharjoitukseksi.\"\n\n\"Kuka se nyt toisen lasista, Keretti? Tilataan uudet\", vastasi kauppiaan\npoika. \"Etkö sinä olekaan gentlemanni. Ehkä tekin, insinööri,\nmaistaisitte sekoitustani\", jatkoi hän Tistelbergin puoleen kääntyen;\n\"olen kyllä teidät kadulla nähnyt, ja olen teistä sattunut kuulemaan\npaljon, paljon, mutta emme ole esitettyjä. Viime talven oleskelin\nmelkein kokonaan ulkomailla.\"\n\nBengelsson esitteli itsensä insinöörille, tilasi sitten lisää laseja, ja\nkaikki kolme, Keretti, Bengelsson ja Tistelberg asettuivat postimestarin\nluokse juoman ääreen, jonka kokoonpanoa ja hienoutta Bengelsson nyt\nselitteli: niitä ja niitä esansseja oli hän siihen sekoittanut, --\nantanut sekoittaa tuolla hotellin keittiössä, -- kutakin juuri sen ja\nsen verran, ei kymmenesgrammaa enempää. Sitten kertoili Bengelsson\nleveästi ulkomaanmatkastaan: kuinka vaikeaksi nykyään kävi saada oikeita\nliköörejä, ja kuinka mahdotonta ulkomaille oli päästä, -- sellaisen\nluvan saaminen vaati suurta taitoa ja notkeutta, ainoastaan sangen\ntärkeissä asioissa saatettiin sinne laskea. Hänen oli täytynyt, tai hän\noli saanut, tutustua Helsingissä paitsi korkeihin venäläisiin\nsotaherroihin myöskin moniin englantilaisiin ja ranskalaisiin\ndiplomaatteihin; hän mainitsi joukon hienoja nimiä, joiden omistajien\nkanssa hän oli sinä. Matka oli kulkenut Norjan kautta, Pohjanmeren yli\nSkotlantiin, hermoja koettelevissa vaaroissa, miinakenttien läpi ja\nsaksalaisten sukellusveneitten uhalla. Mutta Pariisi, sen huimat ilot,\nmaksoikin sitten vaivan. Bengelsson oli varma Englannin ja Ranskan ja\nVenäjän voitosta, samoin kuin äsken Rolf Idell: noissa maissa oli älyä,\njota vanha kulttuuri tuo mukanaan, ja Venäjällä puolestaan moukkia\nuhrata. Lontoon ja Pariisin ravintolain ylellisyyttä ja iloa hän kuvaili\nniin värikkäästi, etteivät nämä kuulijat, paitsi Keretti, voineet uskoa\nkuvausta oikein todelliseksi. Jopahan siellä sellaista olisi näin\nkeskellä sodan ankaruutta. Mutta mitä oli Birger ulkomailla tehnyt? Sitä\nhän ei selitellyt; tärkeitä asioita, valtiollisia, ei hänelle tietysti\nollut uskottu: olihan mies suuri suupaltti ja kerskuri. Mutta ihme hän\noli vain ollut tunkeutumaan ulkomaillekin, siellä isänsä rahoilla\nhuvitellakseen ... tällaisena aikana!\n\nNäyttämöllä soi nyt kello, ilmoittaen juhlan alkamista, ja Keretti\nhypähti kömpelösti ylös paikaltaan:\n\n\"Runo!\" hän hätäili. \"Kenraaliharjoitus. Sano sinä nyt, kunnon Birger,\nkuinka minun olisi esiinnyttävä? Istuttavako vai seisottava? Miten\npideltävä joutavana olevaa kättä? En ole esiintynyt kuin pari kertaa\nennen ... enkä muista.\"\n\n\"Mitenkä esiinnyttävä?\" toisti Bengelsson. \"Tietysti sinä istut,\nlavalla: keskellä näyttämöä, hahaha. Taikka, kuulepas: kyllä sinä voisit\nseisoakin. Sinä seisot keskellä lavaa, ja sinulla pitäisi olla sylinteri\npäässä. Onko sinulla sylinteri mukana?\"\n\n\"Eihän... Tarkoitan, että kyllä sylinteri mukana on, mutta en suinkaan\nminä sylinteri päässä nyt?\" epäröi Kyösti Keretti. \"Olisipa sekin ...\nkoomillista ... hahahaa.\"\n\nMuutkin nauroivat.\n\n\"No niin... Tietysti sinulla pitäisi olla sylinteri päässä\", intti\nBirger Bengelsson itsepintaisesti. \"Mutta koska kerran olet niin\nitsepintainen, niin -- esiinny suomalaisiksi. Niin, ja eihän\nRunebergillakaan, muistopatsaalla, tarkoitan, hehe, ole sylinteriä\npäässä. Mutta näin sinun on seistävä: toinen käsi povelle pistettynä\nkuin Napoleonilla; katse suoraan eteen ja vähän ylös luotuna; toinen\njalka ikäänkuin maahan polkaistuna. Se on sinulle hyvin sopiva asento\n... sinä olet tunnettu runoilija.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi Keretti epäluuloisesti.\n\n\"Niinkö luulet? Kuinka sinä sellaista kysyt!\" nuhteli Bengelsson.\n\"Tietysti sinun täytyy seisoa juuri niin; se ei ole pelkkä luulo.\"\n\n\"No -- minä seison\", vastasi Keretti, hommautui huolella asentoon ja\nalkoi lukea. Bengelsson korjaili siinä vielä hänen asentoaan: jalkaa\nenemmän harppaavaksi, päätä pystymmäksi, veti pari sormea ulos\nliivinnappien välistä. Sitten Keretti luki.\n\n\"Älkää niin kovasti, kuuluu saliin\", ehkäisi postimestari hiljaa.\n\n\"Antaa kuulua!\" yllytti Bengelsson.\n\nEnsin Keretti lausuikin matalalla äänellä. Mutta sitten ääni koveni,\ntullen jäykkinä, raskaina puuskauksina, kurkkua täristäen, läähättävinä,\npitkiksi venytettyinä huohotuksina, sakeni jonkinlaiseksi jyminäksi,\nkunnes joku pujahti näyttämöltä lausujaa hillitsemään: se oli neiti\nSuomela, pieni, rasittunut, ryppyinen nainen; hän sanoi pastori Myötyrin\naloittavan heti juhlapuheensa, joten täällä oli oltava siivosti.\nRunoilijalle tuli kiire: hänen oli näet esiinnyttävä toisena, kohta\npastorin jälkeen. Mielenliikutuksestakin vavisten lausui hän nyt\nrunonsa. Se oli nimeltään Vuorivaeltaja, -- jonkinlaisilla alpeilla\nkulkeva sankari. Alla, vuorten juurella oli kääpiöitä, typeriä\nporoporvareita, kirkkoineen, kouluineen; ainetta palvelevia\nyleisihmisiä, narrillisten ennakkoluulojensa orjia. Vaivaiskoivuja\nkasvoi vuoren alarinteellä; mutta ylhäällä ruusuja, ja siellä oli\nsäkenöivän kylmä pakkasilma, ankaran järjen selvyys. Vuorivaeltajan oli\ntaisteltava kääpiöitä vastaan, jotka tarttuivat häneen kiinni,\npäästäkseen hänen mukanaan juomaan jumalien nektaria; mutta hän löi\nkääpiöt maahan, asteli tietään heidän ruumiittensa ylitse. Hän halveksi\nheitä, pilkkasi noita kirkon koirankuonolaisia ja tyhmyyksien orjia. Ja\nkorkeimmalle huipulle päästyään hän sinkosi heihin salamansa -- kuin\nZeus maan asukkaihin.\n\nRunon loppuun oli liitetty eri mitalla tehtyjä säkeitä, jotka\nselittivät, että tuo vuorivaeltaja merkitsi valoa ja valistusta ja\nkääpiöt tietämättömyyden valtaa.\n\n\"Idiootti!\" kuiskasi Bengelsson oudolle herrasmiehelle, jonka peruukkia\nhän juuri sovitteli paikoilleen. \"Puolustelee ... pelkää jo yleisöä...\"\n\nPostimestari katseli ja kuunteli Kerettiä kärsivällisesti, mutta\nkummastuneen näköisenä, joskus huvittuneena naurahtaen ja kulmiaan\ntuskastuneesti rypistellen; lausujan saarnaava, jauhava ääni repi hänen\nkorviaan. Jälleen tuli neiti Suomela näyttämön ovesta; pastori Myötyrin\nääni kuului jo lavalta, mutta silloin Keretti parhaiksi lopettikin,\nkysyen Bengelssonilta ja muilta:\n\n\"No -- miltäs tämä minun runoni tuntui? Kai se menee ... vai kuinka?\"\n\n\"Sehän on vallan erinomainen runo!\" huudahti Bengelsson. \"Tahti vain\npitäisi olla hieman hitaampi, ja lausua matalammalla äänellä, --matala\ntarkoitettuna musikaalisesti: siis möreämmällä äänellä. Runohan on\njuhlallinen, jylhä sävyltään. Mutta, kuulehan, huomaan että sinun\nrunoissasi on jotakin aivan erikoista sinulle, jotakin uutta, jota en\nole missään tavannut. Nuo nelitavuiset riimit. Sellaiset kuin:\nvärisevästi, ärisevästi tai jotain sellaista. Lisäisit niitä vielä. Ja\neikö tuota yhtä kohtaa voisi panna kuulumaan esimerkiksi: karistavasti,\nvaristavasti?\"\n\n\"Niinkö? -- Ei\", sanoi Keretti. \"Varistavasti! Sehän olisi\n--koomillista. Ja sehän olisi jo viisitavuinen riimi...\"\n\n\"Kokonainen riimijuna. Ja sehän se juuri olisikin mestaruutta. Ja on\nsitä...\"\n\n\"Hm -- pitäisi olla!\" myönsi Keretti. \"Sen on arvostelukin huomannut.\nMutta mahdotonta on minun tässä nyt mitään muutella. Ja -- mitäs sitten\nte, insinööri, runostani arvelette?\"\n\n\"Hyvä on, hyvä...\", sanoi Tistelberg.\n\n\"Entäs -- mitä te, postimestari?\"\n\nPostimestari oli vaiti, avuton; viimein hän sanoi hiljalleen:\n\n\"Mikäs ... kelpaahan se tähän tilaisuuteen. Ottakaa vain hyvä ryyppy\nennen lavalle menoanne.\"\n\n\"Niin, hetki lähestyy\", sanoi runoilija, kulautti lasinsa pohjaan ja\nalkoi kävellä otsa rypyissä nurkasta toiseen. Salin puolelta kuului\ntorvisoittoa pitkän aikaa, ja sitten pastorin avauspuhe: lauhkea,\nlempeä, raukea ja ylimalkainen; sulavia, välistä hapuilevia sanoja\njumalanpelosta, jonka pohjalle kasvatus oli rakennettava, ja, synkkään\naikaan viittaamatta, elämänilosta, ahkeruudesta, kärsivällisyydestä;\njälleen elämänilosta -- taidosta nauttia Jumalan antimista ja\nsivistyksenkin jaloista saavutuksista: runoudesta, musiikista, nauttia,\nitseään niillä turmelematta. Yleensä elämäntaidosta, joka perustui\nvanhaan, koeteltuun kristilliseen uskoon.\n\nTistelberg ajatteli:\n\n-- Ei vihjausta nykyiseen maata uhkaavaan hätään: eihän siitä saa puhua,\nja ainakin pappi pelkää! Ei maailmansodan syihin, kansain sielunelämän\nrikollisuuteen. Vain jonkinlaisia kultaisen keskitien filosofian\nalkeita. Kylläpä kannatti!\n\n\"Nyt se loppui\", sanoi Bengelsson; kättentaputus, verrattain raukea,\nalkoi kuulua salista. \"Alahan mennä palkeille, Keretti.\"\n\n\"Oikea suloinen saarna, pyöreän ja punertavan möhömahan, kuin porsaan!\"\nhohotti Keretti, mutta tuli kohta vakavaksi. Neiti Suomela viittasi\nnimittäin hänet lavalle ... ja hänen oli mentävä.\n\n\"Idiootti\", sanoi Bengelsson, kun Keretti oli kadonnut. \"Lähdetään nyt\nsalin puolelle katsomaan, miten se kuvapatsas siellä törröttää.\"\n\nPostimestari ei hievahtanut paikaltaan; hänestä ei missään ollut\nmieluisempaa kuin näin, lasin seurassa. Jopa kehotti hän\nTistelbergiäkin, kainosti ja arasti, jäämään vain tänne:\n\n\"Hyvähän tässä on olla\", sanoi postimestari.\n\nBirger Bengelsson meni.\n\nSillaikaa kuului jo seinän takaa Kyösti Keretin ääni, ensin hiukan\nvärähtelevänä, sitten kiihtyneempänä, yhä harvemmassa tahdissa,\nhuohottaen, ikäänkuin maan alta tuskallisesti puhaltaen, koettaen\nukkosena jyristä. Postimestari naurahti aivan kuin ihmetellen ja\nnyökytteli alakuloisesti päätänsä. Birger Bengelssonin käytös\nrunoilijaraukkaa kohtaan, kavala ja ilkeä, suretti Leevi Mölsää. Hän\naikoi Tistelbergille nähtävästi puhuakin, mutta sanat eivät päässeet\nulos hänen suustaan. Postimestari vain tirkisteli lasiinsa ja maistoi\nsiitä silloin tällöin.\n\nJoitakuita näytelmäasuun puettuja naisia ja miehiä tuli pukuhuoneeseen;\nhe kävelivät siellä paperivihko kädessä ja vuorosanojaan muistellen ja\npalasivat sitten taas kulissien väliin.\n\nIsidor Tistelberg ja Leevi Mölsä istuivat vaiti molemmat.\n\nTistelberg oli aikoinaan pitänyt tuon Keretin runoista: nehän olivat\njumalattomia. Itse miestä ei hän ollut tuntenutkaan ennen kuin viime\ntalvena. Ne runot olivat olleet arkisen, ns. porvarillisen, maailman\nkiusoittelua, uhittelua, ajan varsin yleiseen kuosiin. Ja jonkinlaista\nsankaruuden loistettakin oli Tistelberg niissä huomaavinaan; hänestä oli\ntuntunut kuin runoilija olisi ollut yksilö, joka oli valmis kestämäänkin\njotakin uhittelunsa puolesta; ei laumaihminen sitä hapuilevaa, matkivaa\nlajia, jota hänen runonsa halveksivat, vaan jonkinmoinen järkkymätön\nväkivaltainen persoonallisuus, tietoisesti tekojensa seuraukset\nhartioillaan kantava, epäuskoinen, mutta sellainen, joka riemuitsi\nuskottomuudestaan. Epämääräistä oli Tistelbergin ihailu; kokemuksesta\nse ei johtunut; se oli omalla vauhdillaan kiihtyvää jatkoa\nentisen, jo menneen tai paraikaa menevän polven epäilykselle ja\nvapaa-aatteellisuudelle, -- sen suuresti aatteetonta jatkoa.\n\nNyt hän oli nähnyt tuonkin Keretin, oikeastaan vasta ensi kertaa oikein\nläheltä, luussa ja lihassa, ja se näky saattoi hänet jonkinmoisiin\najatuksiin.\n\nPostimestari aukaisi viimein suutansa:\n\n\"Nyt piispa pitää saarnaa. Mutta pastori saarnasi paremmin.\"\n\nKyösti Keretti, lukkarin poika, kuului näet ennen olleen nimeltään\nPiispa. Oli muuttanut nimensä Keretiksi jokin vuosi sitten,\nkun kansallisintoiset alkoivat vaatia ruotsalaisten nimien\nsuomalaistuttamista. No, ruotsalainen ei hänen nimensä ollut; mutta\ntarjoutuihan yleisestä nimien muuttamisesta Keretille tilaisuus vaihtaa\nitselleen aatteidensa mukainen nimi.\n\n\"Kuitenkin, mitäpä niistä, -- saarnoista, vanhoista ja hyvistäkään\",\njatkoi Leevi Mölsä. \"Ryypätään me. Mikä on parempi, kuin ryypätä? Sehän\non jotakin. Ja parasta onkin tehdä se ajoissa, ennenkuin hommaavat\nkieltolain tämän sota-aikaisen humpuukikieltelyn jatkoksi\".\n\nTistelberg naurahti epäuskoisesti:\n\n\"Saanevatko kielletyksi ihmiset etsimästä iloaan?\"\n\n\"Ja mitä se toimittaa? Miksi ei saisi ryypätä?\" ihmetteli Mölsä.\n\"Terveytemmekö vuoksi? Mitä me niin suurella terveydellä? Kunhan vain\nviihtyisimme...\"\n\nTuli taas hiljaisuus pukuhuoneeseen. Lavalla Keretti pousasi; runo oli\npitkä.\n\n\"Miksi ei ihminen joisi?\" sanoi Mölsä jälleen. Hänen kielenkantansa\nalkoi vähitellen irtautua, mutta hyvin vaikeasti, ikäänkuin\nkainostellen, vaikka äänessä jo tuntuikin jonkinmoista itsepintaisuutta\nja uhmaakin. \"Miksi ei ihminen joisi! Viina on hyvää. Maailma on --sitä\nmitä on. Tappelevat siellä ulkopuolella, suurvallat. Minkävuoksi\ntapellevat, -- ja mitäpä siitä! Ja meilläkin jo hoppuavat aina niistä\nsodan osakkaista. Halunnevatko mukaan? En tiedä. Mutta yksityisten asiat\ntässä pyrkivät menemään surkeiksi: kaikki kallistuu, eikä palkallakaan\ntahdo enää elää. Ei tule nyt liialti makeita paloja suuhun. Eikä entisiä\nhyviä punsseja: kolmisen markkaa puolikas maksoi ennen punssi! Oli se\naikaa. Ettei ihminen älynnytkin silloin oikein juoda. Nyt ei ole kohta\nedes ruokaa, ei rasvoja ruokapöydällä, edes perheellekään...\"\n\nMölsällä oli isonlainen perhe, vaimo, viisi lasta ja piikatyttö.\n\n\"Semmoiseen sitä joutuu\", huokasi Mölsä. \"Ja minkäs sille voit? Kärsi\nvain -- tällaista aikaa. Kun eläisi maalla, siellä kaukana!\"\n\nHän oli kotoisin sisämaasta, ainoastaan muutaman vuoden täällä ollut.\n\nJa yhtäkkiä laukesi siinä postimestarin kieli kokonaan, puheen sattuessa\nhänen menneihin aikoihinsa. Ensin hän jutteli koulupoikakertomuksia --\nasioita, jotka olivat Tistelbergille kiusa: mitä noista entisistä?\nTistelberg himoitsi elämää. Mölsä nauroi makeasti koulupoikatoveriensa\nseikkailuille, onnellisena, haaveillen. Nautti varsinkin kaikista hieman\naistillisilta hengähtävistä pikku tapahtumista. Sitten alkoi hän puhua\nrivoilta vivahtavia sukkeluuksia, koulupoika-ajalta, koirista ja jos\njostakin, ja vähitellen rivonsekaisia vitsejä yleensä, talonpojista,\nmaalaiskäräjistä. Tuli niitä muutamia myöskin Tistelbergin suusta,\njoskin kuivanlaisia. Ja viimein, talonpoikiin ja maalaisoloihin\nosuttaessa, postimestari johtui ylistämään haltioissaan joitakin\nkaukaisia korpikyliä. Siellä oli hänestä ihanaa, -- mukavaa kesällä,\nmukavaa talvellakin. Hän ei ollut päässyt sinne moniin vuosiin, kun\nperhe sitoi häntä tänne. Mutta, oi niitä komeita, rauhallisia maisemia!\nKelohonka-aarnioita sellaisia, joihin kirves ei ollut koskenut tuhansiin\nvuosiin! Ja järvet metsien keskellä, leppoisat järvet, ei tuo aina\ntuuleva meri kuin täällä. Tyyniä laaksoja, tyyniä harjuja, joilta näki\ntuhatsaarisia ulapoita. Ja järvissä kalaa: suuria lahnoja, maukkaita\nhaukia; entä ahvenet, tuoreet, hiilillä tai voissa paistetut ahvenet;\ntahi sitten juuri nuotalla vedetyistä muikuista tehty keitto: voita niin\npaljon kuin sulaa, suolaa niin paljon kuin kastuu. Entä hapan, täyttävä\nleipä! Väkevät kahvit sen päälle. Sellaista se on siellä talonpojilla,\ntalvisinkin, noilla yltäkylläisessä rauhassaan elelevillä. Onnellista\nväkeä, siinäkin suhteessa, etteivät osaa muukalaista nylkeä, vaan\nvierainaan kaikkia kestitsevät: niin elävät maailmassa ja sen pahoista\ntietämättä. Ovia ei siellä yöksi lukita... Ja minkälaiset ovat\nmakuupaikat! Kesällä hämärät aitat, joiden nurkalla minttu lemuaa. Makaa\nsiellä, vällyjen ja raanujen alla. Naisten hameita riippuu pääsi päällä\norrella. Niin, makaile siellä ja tupakoi. Sitä paitsi löytyy talosta,\njos oikein halu tulee, viinaakin: osaavat ne siellä sen keittää oikein\npuhdasmakuisen. Ja olutta: sellaista keittävät että jos tuopin juot,\npäässäsi humisee ja kielellä sihisee -- kuin samppanja. Ohoi, on siellä\ntalvellakin pirtin pitkässä pöydässä kananmunat, on sianlihaa, jonka\nherassa lampaanlihan köntäleet pehmenevät niin ettei hampaallaan\ntarvitse purra syödessä. Ja ruispuuroa, jonka sekaan on lohkottu\nlanttua, -- imelää ruokaa. On hapanrokkaa: herneitä ruispuurossa. Sitä\nkun syö, niin...! Entä sitten ukkojen jutut pitkin tuvan penkkejä\nsellaisen aterian jälkeen, ennenkuin kaikki siitä kellahtavat\nruokalevolle, makailemaan...\n\nBirger Bengelsson pistäysi pukuhuoneeseen, notkeana ja nauraen:\n\n\"Nyt hän lopetti. Ja nyt taputtavat käsiään hänelle, idiootille. Seisoi\nkäsi takin rintamuksessa kuin Napoleon, aivan kuin häntä usutin.\nHuomasitteko, kuinka minä häntä narrasin? Häntä täytyy narrata, se tekee\nhänelle hyvää.\"\n\nKeretti tuli näyttämöltä, vielä vapisten, hikikarpalot otsalla. Kuin\npuolisokea hapuili hän hämärässä, pyyhki otsaansa, ja kysyi viimein\nBengelssonilta, joka taputti häntä hartioihin:\n\n\"No, miltäs se minun lausumiseni sinusta tuntui?\"\n\nBengelsson kehui häntä, moittien kuitenkin eräitä yksityiskohtia;\npaussit, jolloin Keretti oli luonut vaieten katseensa saliin, olivat\nolleet liian lyhyitä: niiden olisi pitänyt olla viisikin kertaa\npitempiä. Ja sitten esitti Bengelsson:\n\n\"Pidähän nyt varasi, käy ottamassa palkkiosi ajoissa! Nyt on kassassa\nrahaa, ennenkuin muut karhut ennättävät jaolle.\"\n\n\"Niinkö?\" äännähti Keretti. \"Että eikö sieltä kaikille riittäisi? Ja\nsellainen työ kuin tässä runossa on ollut! Eipä soveltuisi kirjailijalle\nkahdeksan tunnin työpäivä ... kuten kaikki hampparitkin nykyään\ntahtovat! Ja luuletko sinä tosiaan, että...\"\n\n\"Tietysti jättävät sinulle maksamatta, -- jos olet naiivi!\" vakuutti\nBengelsson. \"Parempi on, että pidät puolesi ja saat ravintoloitsijalta\njotakin niilläkin rahoillasi...\"\n\n\"Niin ... mutta... Ei kai nyt kolmesataa olisi liikaa? Henkinen työ, se\non tosiaan raskaampaa kuin kivenvääntäminen!\"\n\n\"Ota kolmesataa. Ota enemmänkin. Täytyyhän suomalaisuuden uhrata jotakin\naatteensa puolesta\", vastasi Bengelsson. \"Tahdotko, niin minä lähden\nkanssasi puhumaan ravintoloitsijalle, että hän antaa sinulle tätä\nsekoitusta? Minulle hän ei voi olla antamatta!\"\n\n\"No tule!\" vastasi Kyösti Keretti ja lähti, ikäänkuin lihavaa ruumistaan\ntyönnellen, pyrkimään kassaan, mukanaan Bengelsson, joka ovella\nmennessään nyökytti päätänsä ja iski silmää postimestarille ja\ninsinöörille.\n\nPostimestari ei ollut seurannut koko Bengelssonin ja Keretin\nkeskustelua. Hitain ja hurmautunein ajatuksin hän pysyi yhä kiinni\nmaalaismuistoissaan. Maalaiskylän ulkomuotoa hän nyt kuvaili, kaukaisen\nja erillään korven helmassa elävän maalaiskylän, täydellisesti omillaan\ntoimeentulevan. Kuvaili erästä kylää, mainiten sen nimen. Siellä oli\nrattoisaa, -- varsinkin kesällä, oli ollut. Kylätie luikerteli talojen\nväliä, kaarsi peltojen. Siellä tien rapakoissa kellottelivat suuret ja\nlihavat siat. Talot olivat rakennetut neliskulmaan: yhdellä sivulla\ntupa, toisella aitat, kokonaiset junat vaate- ja makuuaittoja,\nkolmannella navetat. Ja navetoissa -- maalaispiikasia. Katot vielä\nsiihen aikaan tuohista tehdyt, eivät päreistä; välistä kiviäkin tuohien\npainona. Tuohien alla jäkälöityneitä piiruja, jotka katonharjalla\npunoutuivat ristiin kuin sormet kirkkoon istahtavan naisen virsikirjan\nympärille. Pihoilla saunakukkia; kelpasipa niillä päivää paistatella.\nTuulimyllyjä siellä täällä, -- miltei joka talossa. Peltojen alla\nsaunat, sisäänlämpiävät ja makeat. Isännät ja rengit, jopa naisetkin\nkylpivät yhdessä. Sellaista siellä on; mutta mitä täällä.\n\nLeevi Mölsä huokasi, jäi sanattomana nököttämään.\n\nSalissa kuului Onni Tarkkanen pitävän esitelmäänsä. Tistelberg arveli,\nettä hänen velvollisuutensa oli mennä sitä kuulemaan, kohteliaisuudesta\nOnniakin kohtaan. Ja sitäpaitsi hän hiukan pelkäsi Onnin puolisoa, hänen\nkatseitaan, jotka varmaankin olisivat tiukat, ellei apulaisinsinööri\nolisi kuulemassa hänen miehensä esitystä, tavallaan Onnin neitsytpuhetta\njulkisessa tilaisuudessa. Yksinpä sekin, että Tistelberg oli hiukan\nmaistellut, saattaisi tehdä nuo silmät tavallista tuikeammin\nleimahteleviksi.\n\nPostimestari jäi yksikseen.\n\nInsinööri Tarkkasen esitelmä oli pitkä, arvokkaasti ja selvästi lausuttu\nja asiallinen. Se käsitteli Suomen metsätaloutta. Siinä esitettiin\nrunsas tilasto Suomen metsistä ja niiden laadusta; kuvattiin niiden\nhoitoa, millaista se oli tätä nykyä ja millaista sen tulisi olla. Mitkä\nsuunnattomat vastaisuuden aarteet metsissämme piilivät, -- pääsisimme\nkaikista valtiomme ja kuntiemme veloista, jos tuota aarrettamme\nosattaisiin oikein hoitaa ja käyttää, panna se, järjellisesti ja\njärjestelmällisesti sijoittamalla, kasvamaan korkoa. Tulevaisuuden Suomi\nvoisi elättää kymmenen miljoonaa asukasta, tukemalla järjestelmällisesti\nhoidettua maanviljelystään metsiensä hoidolla. Ja ylijäämääkin jäisi\nkulttuurin kukkien viljelyyn, johon meillä kyllä oli lahjoja, Kalevalan\nrunot luoneella kansalla.\n\nTistelberg oli asettunut seinustalle niin, että Onni Tarkkasen\neturivissä istuva nuorikko saattoi hänet nähdä. Hän myönsi mielessään\nTarkkasen esitelmän aivan oikeaksi; järkevä se oli, kiusallisenkin\njärkevä. Tistelbergiä tuskastutti. Miksi hän saliin sittenkin oikeastaan\noli tullut? Yleisön joukosta hän haki salaa, siinä Tarkkasen nuorikon\nvuoksi nöyrässä asennossaan, joitakin kasvoja. Hän löysikin tuon\näskeisen rouvan. Ja siinä Tarkkasen puhuessa hän ajatteli ja muisti\nviimekeväisiä ilonpitojaan sen kansanopistonjohtajan lesken kanssa. --\nRouvan kasvot olivat kalpeat; vakavana hän näytti kuuntelevan, vakavana\nja hartaasti, ikäänkuin huolestuneen hartaasti tätä perusteellista\nesitelmää, jonka kaikkia kohtia hänen lienee ollut vaikea ymmärtää:\nruotsalaiseltahan rouva oli tuntunut hänen tuolla eteisessä lausumistaan\nvähistä sanoista päättäen. Silloin tällöin, kun ihmiset liikahtelivat\ntai huokasivat, humahteli salissa raskaasti. Ilma alkoi siellä lämmetä\nja tulla hikiseksi ja ummehtuneilta hajuvesiltä lemahtelevaksi. Joku\nyski; viimein romisivat tuolit, esitelmä oli loppunut. Kun näki, kuinka\nkiireesti nuoriso nousi paikoiltaan, johtui ajattelemaan, että se oli\ntyytyväinen, kun esitelmästä oli päästy. Enin osa yleisöä kiiruhti\neteiseen ja ruokasalissa olevaan bufettiin.\n\nTupakat sytytettiin ovilla, kahvikupit ja pullot alkoivat kilistä\nbufetissa.\n\n\n\n\n9\n\n\nTistelberg meni ruokasaliin. Siellä, kirjavien juhla-asuisten\ntungoksessa, näki hän Kyösti Keretin juttelevan ruman neiti Suomelan\nkanssa. Roikkuvin käsivarsin seisoi Keretti neidin edessä ja puhui\nhoilaten: sanoi, että hän tarvitsi palkkionsa välttämättä juuri nyt;\nhänen vaimonsa piti saada uusi syyshattu, vihdoinkin, ja ne ovat\nsietämättömän kalliita, -- kauppiaat nylkivät häikäilemättä, kuin siat.\n\n\"Millä tässä kirjailija kohta saa edes rääsyjä ylleen!\" jatkoi Keretti.\n\"Kyllähän neiti kirjailijan kohtalon arvaa, kun on itsekin tehnyt\ntuollaisen pienen näytelmän.\"\n\nIhmiset katselivat syrjästä Kerettiä. Joku hymyili. Neiti Suomelan pitkä\nkaula nytkähteli hermostuneesti.\n\nBengelsson liikkui loitompana, pitäen Kerettiä silmällä. Sitten\ntyöntäysi hän Rolf Idellin luokse, joka oli taas ennättänyt koota piirin\nympärilleen ja puhui innostuneesti ja löi silloin tällöin, aina kun oli\nesittänyt mielestään tepsivän todistuksen, nauraen käsiään kupeisiinsa.\n\nNeiti Suomela kuului kysyvän Keretiltä, eikö runoilija tahtoisi\nkuitenkin odottaa juhlien loppuun; eihän nyt syyshattua enää tänä iltana\nvoisi ostaa. Ja neidillä oli vähän kiire. Siksi olisi Keretin\nodotettava. Muutenkin, kansalaisryhmä, joka oli tämän iltaman\njärjestänyt, oli aatteellinen seura: se ei voisi oikeastaan maksaa niin\npaljoa, neljääsataa markkaa.\n\nKeretti joutui pulaan ja hämilleen.\n\n\"Niin, niin, ei kylläkään tänä iltana hattua. Se on selvä\", sanoi hän,\nja antoi tulla lopuksi: \"Mutta tarvitsisin ja tahtoisin nyt muutakin ...\npäähän menevää kuin hattua.\"\n\nJotakin varoittavaa ja säälittelevää puhuen neiti Suomela suostui\nnärkästyneenä hänen toivomukseensa ja katosi eteisen puolelle, kassaan.\nKeretti harppaili hänen vieressään.\n\nRolf Idell puhui sodasta, ympärysvaltoja kehuen. Osa yleisöä hääri\nbufetin luona. Tuossa nyökytti joku Tistelbergille päätänsä: Akseli\nJorvas, perheineen asettuneena ruokasalin suurimman pöydän ääreen,\nikäänkuin huomatuimmalle paikalle, itse turpeana ja punaisena,\nleukaparta huonosti ajettuna, särpien suurta omenahyveannosta, silkissä\nkahiseva rouva pystyssä päin, hapan ilme huulillaan, ikäänkuin tuo\nherkku, jota hänkin söi, olisi ollut hänelle liian tavallista eikä olisi\nmaistunut. Kylmästi ja tuskin huomattavasti hymyillen katsahti hänkin\ninsinööriin, joka oli tutustunut Jorvaksiin, kun oli Tarkkasen kanssa\nkäynyt heidän talossaan merkitsemässä Akseli Jorvaksen sahanpaikakseen\nostamaa uutta palstaa. Sitten rouva kääntyi jakamaan kermaisia ja\nsokerisia annoksia kolmelle, neljälle lapselleen. Maalaiskermaa,\nnousukaskomeita. Muitakin tuttuja tapasi Tistelberg siellä ja täällä,\nvaihtoi heidän kanssaan pari sanaa ja erosi heistä. Rolf Idellin ääni ja\nlapselliset naurunremahdukset kaikuivat nyt ylinnä salissa. Pöydät\nolivat täynnä varsinkin rikastuneita maalaisia. Koulupoikia ja muutamia\nyksinäisiä, vanhaan ikään päässeitä neitejä seisoskeli orpoina ja\navuttomina seinävierillä.\n\n\"Kas, niin, siinähän olet, Isidor\", sanoi hymyilevä Onni Tarkkanen erään\npienen pöydän takaa, jonka ympärillä istui muitakin. \"Tulehan tänne.\nTaitaisi koitua juuri sinulle pieni työ.\"\n\nOnni Tarkkasen vieressä kyyrötti hänen kelmeä rouvansa, pöydän toisessa\npäässä joku lihava, kookas ja punainen naishenkilö, ja toisella puolella\npöydän pitempää sivua, selin Tistelbergiin, tummaverinen mies hartiat\nkoukussa, ja tämän tumman ja keltaihoisen vieressä jälleen se rouva,\njota Tistelberg äsken oli hieman johtunut ajattelemaan, --puhuen\nnopeasti ja sotkien, melkein pärpättäen: koettaen päästä mukaan\nkeskusteluun, jota varsinkin tuo tumma herra tuntui pitävän yllä.\n\nOnni Tarkkanen kysyi, oliko seura hänen rakkaalle apulaiselleen tuttua,\nja esitteli sitten hänelle lihavan naisen jonakin arkkitehtinä, ja\nherrasparin jonakin tohtorina ja hänen rouvanaan; hajamielinen\nTistelberg ei yleensä oikein kuunnellut nimiä. Tohtori ja tohtorinna\nmainitsivat olevansa hänen kanssaan jo ennestään tuttuja. Missä hän oli\nheidät nähnyt? Sitten selitti Tarkkanen:\n\n\"Tohtori Oljemark aikoo ostaa huvilapalstan, tai on kaupat jo melkein\ntehnyt, ja meidän olisi se mitattava ja kartoitettava, yleensä\nsuoritettava kaikki se vähäpätöinen, mitä ammattiimme kuuluu. Rouvat\ntässä puhuvat huvilapiirustuksista, joita neiti arkkitehti ryhtyy\nlaatimaan -- ensi kevääksihän se oli?\"\n\n\"Ensi kevääksi\", vahvisti tohtori. \"Sen täytyy joutua siihen kuin otan\nlomani. Kesäkuun viidenneksitoista; silloin muutamme heti sinne. Jos nyt\nlasketaan perustukset ja keväällä rakennetaan, niin valmistuuhan se.\"\n\n\"Oh, Severi on aina niin tarkka ajoista!\" huudahti tohtorinna. Tohtori\nvilkaisi rouvaansa ja heilautti päätänsä.\n\n\"No, meistä ei viivytystä\", myhäili insinööri Tarkkanen. \"Tämä\nTistelberg ... tämä meidän Isidor on näppärä mies. Pikku homma. Mutta\njos tosiaan haluatte, että minä, -- tai me molemmat, Tistelberg ja minä,\nja kaipa vaimonikin, lähtisimme valitsemaan sieltä sopivinta kohtaa\nrakennukselle, katselemaan, mihin ilmansuuntiin kukin kolkka käännetään,\nniin...\"\n\n\"Kyllä, kyllä me tahtoisimme!\" huudahteli tohtorin rouva. \"Minä niin\nmielelläni olisin teidän kanssanne, insinööri Tarkkanen, ja tekisin\nkävelymatkan... Mutta Hildurille minä olen jo sanonut, että minä\nhaluaisin omaan puoleeni rakennusta siniset laudoitukset nurkkiin ja\nikkunoihin... Ja ikkunoihin kukkia ... ja ... ja...\"\n\n\"Kukkasetko sinusta on arkkitehdin tehtävä?\" huomautti hänelle tohtori\nhieman pisteliäästi.\n\n\"Ei, ei, mutta...\", alkoi hänen rouvansa.\n\n\"Mutta sen sijaan\", jatkoi tohtori vaimoaan kuuntelematta, \"on tärkeää,\nettä seinät tulevat oikeihin ilmansuuntiin: että aurinko pääsee\ntasaisesti kaikkiin huoneisiin paitsi ei keittiöön ja minun\ntyökamariini. Minä työskentelen kesälläkin. Jos me siis saamme\ninsinööriä, tai insinöörejä, vaivata, niin...\"\n\n\"Vaiva on vähäinen!\" vastasi Onni Tarkkanen auliisti. \"Ja samalla saamme\nomankin hyötymme: teemme pyykityksen ja kartan, joita pyydätte.\"\n\nNyt puhuivat naiset, -- tohtorinna, insinöörskä ja arkkitehti, jota\ntohtorinna oli nimittänyt Hilduriksi, suurempaa hälinää pitäen kuin\nmiehet. Etenkin tohtorinna; hän koetteli selitellä, usein sekautuvin\nsanoin, arkkitehdille, minkälaiseksi hän toivoi omaa puoltaan huvilasta,\n-- jos mies antaisi rakentaa hänelle tosiaan oikein oman puolen. Yksi\nsuuri huone se olisi, tai kaksi pientä huonetta, joista toinen aivan\npieni, hyvin vaatimaton; hänen huoneissaan pitäisi olla maalaamattomat\nhirsiseinät, eikä makuukamarissa juuri muuta kuin leposija.\nArkkitehtineiti naurahteli kirkkaasti rouvan sanoille, ikäänkuin\njollekin hassutukselle. Ja rouva Tarkkanen selitteli käytännöllisesti,\nmitä kaikkia muita rakennuksia ja laitoksia kuin päärakennus huvilassa\ntäytyisi olla: kellareita, liitereitä, vihannesmaita, jopa\nniittypalstakin, joka elättäisi pari lehmää.\n\n\"Nassunkin voisi pitää kesällä\", sanoi hän. \"Ainakin me, vähävaraiset,\njos huvilan hankimme, aiomme sillä tavalla säästää.\"\n\n\"Nassun niin, nassun!\" huudahti tohtorin rouva. \"Minä pidän nassuista ja\nyleensä eläimistä. Nassut ovat niin älykkäitä, eivätkä ollenkaan niin\nepäsiistejä kuin sanotaan...\"\n\n\"No, sinä nyt: älykkäine porsainesi!\" äännähti tohtori hänelle.\n\nOnni Tarkkanenkin jutteli tohtorin tulevasta huvilasta,\nlaajakatseisesti: palstojen mahdollisesta hinnannoususta, hermojen\nsäästöstä, jonka saisi siellä kesänsä viettämällä, jonkin suopalstan\nviljelyksestä ynnä muusta.\n\n\"Ei, viljelemään minä en ryhdy\", sanoi tohtori. \"Minulla on muuta työtä.\nMutta huvilan on joka suhteessa jouduttava ensi kesäkuun alussa niin\nvalmiiksi, ettei se minua häiritse. No niin, hyvä, te siis tulette.\nSovitaan sitten vasta päivästä. Mutta -- mitähän tuo Rolf Idell tuolla\ntaas puhuu? Luuleeko hän ententen voittavan? Minusta hän vähän\nliioittelee... Täytyy mennä kuulemaan: ehkä hän on saanut joitakin\ntuoreita uutisia Helsingistä lehteään varten. Hyvästi, tai näkemiin.\"\n\nTohtori nousi paikaltaan ja poistui seurasta. Insinöörskä käski miestään\nbufetiin maksamaan heidän, Tarkkasten teen, koska ei neitiä saatu tänne\nsoittamallakaan ja seuraava ohjelmanumero alkaisi aivan hetimmiten.\nInsinööri Tarkkanen totteli neuvoa, tohtorinnan kursaillessa, että\nkaikkien tee olisi ollut oikeastaan hänen miehensä maksettava, tokihan,\nkun Severi oli kerran kutsunutkin herrasväki Tarkkasen puheilleen ja\npöytään. Insinööri Tarkkanen meni kuitenkin bufettiin suorittamaan oman\nosuutensa, -- vain omansa, valitettavasti, ettei jouduttaisi\nkaksinkertaisesti maksamaan: kenties tohtorikin etsisi tarjoilijattaren\nkäsiinsä. Tistelberg jäi rouvien ja arkkitehtineidin pariin.\n\nArkkitehti vain muhoili itsekseen, eikä puhunut mitään. Rouva\nTarkkanenkin oli vaiti, hiukan jäykkänä ja ylpeän näköisenä. Tohtorinna\nkääntyi Tistelbergin puoleen, nojaten ohimonsa käteensä ja katsoen\nhäneen tarkkaavasti, kauan, omituisesti, niin että Tistelberg tuli\nhieman levottomaksi. Jotakin puheenaihetta, kohteliaisuuksia, olisi\nhänen nyt pitänyt keksiä. Rouva katseli häneen yhä, hiljaa, pelkästään\nhäneen päin kääntyneenä. -- Tuopa merkillinen, ajatteli Tistelberg.\nTuollainen, mikä lienee... Silmien alla ryppyjäkin. Miksi hänen otsansa\non niin rasittunut?\n\nKukaan ei virkkanut tuokioon mitään, Tohtorinna alkoi puhua:\n\n\"Kuulkaas, insinööri, sanokaa nyt jotakin!\"\n\n-- Mitä, sanokaa? -- Tistelberg kummasteli.\n\nÄäni oli pyytävä, Tistelbergistä melkein vastenmielisen raukea. Ja se\njatkoi, välittämättä ollenkaan noista kahdesta muusta naisesta, jotka\nistuivat siinä lähellä:\n\n\"Minä olen -- intresseerattu teistä, herra insinööri. Minä olen\nintresseerattu ... kaikesta ... sellaisesta. Te olette ollut merillä,\nkäynyt Espanjassa ja Marokossakin! Minkälaista siellä oli? Ah, sanokaa,\nkertokaa nyt ... vähän!\"\n\nKehotus tuli kuin mikä rukous. Tohtorinnan kädetkin ojentuivat pöydän\nylitse, kun hän jatkoi:\n\n\"Olen kuullut teistä insinööri Tarkkaselta, tuosta seikkailustanne ...\nsiellä Algierissa ... vai missä se oli? Minä tahtoisin niin tietää\nkaikesta ... semmoisesta: kauniista, merkillisestä. Siellä mahtoi olla\nihanaa?\"\n\nTistelberg vastasi lyhyesti:\n\n\"Seikkailustako? Jopa kannatti Onnin siitä mainita! Eihän se ollut ...\nkerrassaan mitään.\"\n\n\"Niin, niin mutta\", sopersi tohtorinna. \"Insinööri Tarkkanen ei\njutellutkaan siitä mitään perusteellisemmin, sanoi vain, että teillä oli\nollut seikkailu, harvinainen. Mikä se oli? Miksi te lähditte merille?\"\n\nTistelberg tuli noloksi. Miksi tuo tuossa -- tungettelee? Mutta samassa\nhänen mielessään heräsivät vanhat, jo puolikuolleet muistot tuolta hänen\nlyhyeltä merimiesajaltaan. Kirkastui ajatuksissa sekin seikkailu, jota\nrouva kai tarkoitti. Ne menneet asiat palasivat hetkeksi elävinä,\nsykähdyttäen, aurinkoisina ja suloisina. Kuitenkin hän vastasi,\nluulotellen kysyjää tungettelevaksi ja äitelän hempeileväksi:\n\n\"Kaunista...? Kyllähän! Mutta mitäpä siitä ... samanlaisiahan ne ovat\nihmiset ... siellä kuin muuallakin...\"\n\n\"Ihmiset? Niin ... mutta kaikki muu siellä?\" huudahti tohtorinna. Hän\njatkoi huokaisten, hitaasti, raskaasti: \"Niin, ihmiset? Ja eivätkö ne\nsaisi olla samanlaisia?\" Ääni soi Tistelbergin mielestä aivan toisin\nkuin taannoin: se kuului pehmeältä, valittavalta, ja helähti samalla\nTistelbergistä kummallisen kirkkaalta.\n\nTistelberg katseli tohtorinnaa; hänellä ei ollut mitään vastaamista.\nRouva Tarkkanen liikahteli levottomasti. Tohtorinnakin katseli\nTistelbergiin toisista välittämättä, niin että Tistelberg loi nolona\nsilmänsä eteensä pöytään. Äskeinen ääni, hiljaisena ja pehmeänä soiva,\nkajahti sitten yhtäkkiä iloisena, ikäänkuin houkuttelevana:\n\n\"Kun tulette meille silloin kun lähdemme kaikki katsomaan tuota mieheni\nhuvilapalstaa, -- toivon, että insinöörskä nyt alkaa käydä meillä: olisi\nhauska tulla läheisiksi tuttaviksi, -- niin, jos tulette meille ja\nsiellä matka aletaan, niin kerrottehan sitten, herra Tistelberg,\nkäveltäessä, minulle jotakin sieltä etelästä, ihmeellisestä, kauniista,\neikö niin? Sillä minullakin on jotakin teille kerrottavaa! Minunkin\nsuvussani on ollut seikkailuverta. On ollut. Kuulkaas: isäni kävi\naikoinaan nuorena Balkanilla ja Egyptissä asti, ja kohtasi siellä\nBecker-Bein! Tiedättekö, kuka hän oli? Ah, ettekö tiedä? No tehän olette\ntietämätön. Mikäkö oli Becker-Bei? Hän oli, hän oli ... mutta nyt en\nehdi hänestä kertoa, se on pitkä juttu. Saatte sen kuulla ... sitten!\"\n\nInsinööri Tarkkanen palasi pöydän luokse. Hänen puolisonsa nousi\npaikaltaan, samoin arkkitehti, hitaasti ja laiskasti. Rouva ja herra\nTarkkanen hyvästelivät tohtorinnaa ja arkkitehtiä. Tohtorinna istahti\npöydän ääreen vielä takaisin ja sanoi:\n\n\"Kuinka ihmeellistä on maailmassa -- sittenkin joskus. Sellainen kuin\ntuo Becker-Bei, isäni tuttava ja ystävä. Tahdotteko kuulla isästäni ja\nhänestä?\"\n\nHän katsoi Tistelbergiin kysyvästi, hymyillen. Oli kohottanut kätensä\nylös, niin että sormenpäät olivat vastatusten. Tistelberg huomasi hänen\nkätensä ja hätkähti. Ne kädet olivat kauniit, hyvin valkeat.\nTistelbergistä tuntui tuskalliselta, jossakin syvällä hänessä ikäänkuin\nriipaisi. Hän tuijotti tohtorinnan käsiin. Ja säpsähdys jatkui hänessä\nyhtäkkiä jonkinlaisena kauhuna ... nuo kädet olivat kuin mikäkin --\naave. Niiden valkeasta väristäkö se johtui? Se valkeus oli kalmamaista,\n-- mutta kuitenkin lämmintä, sykähtelevää. Sormet hennot, mutta\ntarmokkaat, pehmeät, mutta keskenään kujeillen leikittelevät. Kynnet\nsopusuhtaiset, sirot, punertavat. Kyynärvarret, jotka näkyivät väljistä,\nmustista hihoista, olivat pyöreät ja pehmeät, Tistelberg ahmi\najatuksillaan niiden arkojen, pulppuilevien suonten viivoja.\n\nRouva hymyili ja leikitteli käsillään. Hänen silmissään oli jotakin\nkimmeltelevää.\n\nKello soi juhlasalissa. Yleisö lähti kolistellen ja humisten saliin.\n\n\"No, näkemiin sitten\", sanoi rouvan ääni. \"Minä tulen heti, Severi.\"\nTistelbergistä se ääni kuulosti tavattoman alakuloiselta. Se oli\n--niinkuin mitä...? Kuin metsäkyyhkysen yksinäistä valittelua. \"Uskon\nettä tarinani, vaikka lyhyt, tulee teitä miellyttämään.\"\n\nTohtori seisoi vaimonsa vieressä ja kehotti häntä kiiruhtamaan saliin,\nsillä nyt alkoi neiti Suomelan tilapäisnäytelmä, -- valot salissa\nsammutettaisiin heti.\n\n\n\n\n10\n\n\nPimeässä näyttämö hohti, ja sen hohteessa kiiluivat sadepisarat salin\nikkunoissa. Siellä ulkona tyhjät kadut tihkusateessa, hiljainen,\nikäänkuin autio kaupunki merenlahtensa rannalla, kuin lätäkön partaalla,\nja toisella puolella suuret, reunattomat metsät syksyn tuulessa\nkohisten.\n\nIsidor Tistelbergin sielu oli levoton; jotakin kummallista hänen\nsydämessään salaa sykähteli, vavahteli ja eli. Tuo elämä oli kuin tuhkan\nalle kätkeytynyt hiili, kuin multasorassa piilevä kytö: kaikki hänestä\ntuntui tyyneltä, yksitoikkoiselta, tavalliselta, mutta samalla hän tunsi\ntaikka aavisti, että jotakin syvällä värähteli, kidutti. Mitä se oli, ei\nhän tietänyt, mutta rauhattomaksi hän tuli.\n\nHän katseli neiti Suomelan kyhäelmää, pelkästä jonkinlaisen uutuuden\nhalusta ja himosta; mutta hän ei nauttinut edes omasta katselustaan,\nsaati sitten tuosta katseltavasta. Hän aprikoi omia asioitaan, tai omaa\nsuhtautumistaan ympäristöön, masentuen ja epäuskoisena ja epätietoisena\nkaikesta, mitä elämäksi sanotaan, ja itsestään kaikkein pahimmin.\n\nTämä neiti Suomelan kyhäily? Jokaisenhan meillä Suomessa piti kirjoittaa\njotakin, kertomuksia, näytelmiä, runoja, -- jokaisen opettajattaren,\napteekkioppilaan, perheenäidin; miltei jokaisen, voi sanoa. Ne olivat\ntavallisia näytelmiä, runoja, novelleja, romaaneja, enimmäkseen\nkasvattavia, kauniita, jaloja. Hyvä, että ihmisillä ikävissään oli edes\nse ajanviete, -- ajanhukka.\n\nAjanvietekö? Ehkä he tahtoivat sitä tehdä, muiden kiireittensäkin\nuhalla, halusta tehdä jotakin isänmaan hyväksi? Tosiaan pieni kansamme\ntarvitsi paljon lisää sivistyksen voimaa pystyäkseen vastustamaan\nvihollistaan, joka sitä oli satakin kertaa väkevämpi, uhaten sitä jo\nmassansakin painolla. Jokaisen meillä oli koetettava antaa kansalleen\nnoita sivistyksen aseita. Hyvä niinkin, kauniita tekoja!\n\nMutta ne vähäiset elämän kukat, mitkä karussa luonnossamme olisivat\nolleet mahdolliset, ellei ulkonainen vihollinen olisi aina väijynyt\novella, jäivät täten huomaamatta, hankkimatta, nauttimatta. Kaikki voima\nkului opetukseen, kasvatukseen, itsevarjeluun, ikäänkuin luisiin tai\npuiseviin piikkeihin, joita kaktus kehittää erämaan hiekassa peläten\nraavaiden ahnaita kitoja. Hyvä niinkin. Mutta sääli kaktusta! Hän muisti\nlukeneensa, mistä lienee lukenut, että kaktus saattoi olla jopa ihanaa\nvirvoitusjuomaa kehittävä kasvi, jos sitä hoidetaan sille vaarattomassa\nlavassa eivätkä eläimet pääse sitä ahdistamaan; silloin se hylkää\nvähitellen piikkinsäkin ja muuttaa ne suloiseksi mehuksi, juovuttavaksi,\nmakeaksi nesteeksi.\n\nMutta onko tuollaisia kasveja -- tuollaisia sieluja -- toisissakin\nmaissa muualla kuin botanistien ansareissa? Kaikki kansathan nykyään\nkäyvät sotaa toisiaan vastaan, eivät iloitse omasta kukinnastaan, vaan\nkehittävät piikkejään.\n\nNiin, joitakuita niitä lienee muualla. Meillä lieneekö yhtään.\n\nMutta eivätkö sellaiset sielut olisi mahdollisia meilläkin, elleivät\nmuuten, niin täälläkin ansareissa: lämpöisessä kamarissa, suljettujen\nseinien sisällä? Kummallisena, väkivaltaisena poikkeuksena vain!\n\nVaatimaton, opettava näytelmä esitti kahta nuorta miestä ja yhtä tyttöä.\nKaikki kolme maalaisia. Pojista oli toinen talollisen poika, toinen\ntorpparin. Talollisen poika siinä juopotteli, kerskui, oli laiska ja\npetollinen, -- ennenkaikkea juopotteli. Torpparin poika oli köyhä, mutta\nuuttera, sivistystä ja kirjoja rakastava, ja ennenkaikkea sivistystä\nrakastava. Molemmat pojat kosivat pikkutalollisen tyttöä, joka ensin\npiti rikkaasta talollisen pojasta. Avioliittoa ei heidän välillään\nkuitenkaan syntynyt, joskin kihlaus, sillä sulho teki kaikenmoisia\nkolttosia, hakkaili ohella muitakin naisia, -- ja joi. Kihlaus\npurkautui; tyttö huomasi ahkeran ja viattoman torpanpojan avut, ja meni\nyhtäkkiä ja ainaiseksi kihloihin hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen\nnäytös, eikä näytelmässä ollutkaan enempää kuin kaksi. Toisessa\nesiteltiin tulevaisuuden kuvia: talollisen poika itsensä ja talonsa\nrappiolle juoneena, talon metsä myytynä, vaimo ja lapset --sillä hulttio\noli sittenkin mennyt naimisiin -- puutteessa; kun taas torppa miltei\ntalona, kaikki järkevässä kunnossa, virittäen pienen ylistyslaulun\nhoidetuille pelloille, siistille karjalle, monille koulua käyville\nlapsille, vanhuuden omantunnonrauhalle. Hyvä niinkin; hyviä\nvarjelusokaita!\n\nMutta Birger Bengelsson oli naamioinut torpanpojan mustaksi roistoksi,\nkun taas kelvottoman talokkaan vaaleaksi ja merkillisen kauniiksi. Se\noli sen Birgerin koiruutta, jota kukaan ei kai huomannut. Ja mitäpä\nsiitä: pientä olikin koiruus!\n\nTistelberg ei katsellut järkeen neuvovaa kyhäystä; näyttämön\nvalonhohdetta hän katseli. Hän ajatteli muuta... Kun hän joskus kuuli\nvuorosanoja, vaikuttivat ne häneen tuskastuttavasti, ärsyttäenkin.\nAjatteli itsekseen:\n\n-- Mitä opetuksia, viisaita neuvoja. Kylläpä ovat kaipuut suuret: luisia\nvarjelusokaita!\n\nJoskus oli kuiva kaktus, köyhä elämä, hänelle kukkinut, niinkuin se\nhuonolle hoitajalle saattaa kukkia. Huonolle hoitajalle! Kyllä,\nhuonolle. Viimeksi tuon lesken kanssa. Sellaisen kanssa, vain sellaisen!\n\nTässäkin salissa olivat he yhdessä istuneet. Oli taas jotakin\nnäyttämöllä esitetty. Mutta esityksen aikana oli hän pistänyt kätensä\nlesken vyötäiselle tai hänen kaulaansa: se oli sentään kukkivampaa kuin\njokin näytelmä, ja mitäpä tuollaisesta tavallisesta leskestä!\n\nKaupungilla oli kai alettu asiasta hiukan \"juoruta\", kuten sitä kutsuvat\nmuka tärkeällä nimellä. Hänelle ne juorut olivat olleet juuri yhtä\nmerkitseviä kuin tyhjä ilma. Tistelberg ei ottanut niille edes toista\nkorvaansa kallistaakseen, sen verran hän mielestään osasi järjestää\nvaatimatonta elämäänsä kukoistamaan, tehdä sitä sisällöltään\nrikkaammaksi. Köyhä kukka oikeaksi kaktukseksi! Ja kuitenkin oli\nTistelberg hänelle kiitollinen: kukka kuin kukka, -- köyhälle. Sitä\nennen oli Tistelberg kylläkin noukkinut eräitä, merillä ollessaan,\nsatamissa ja kaduilla. Uhkeilta ja tuoksuvilta ne näyttivät, ja olivat\ntietysti sitä kuin Tistelbergin olisi pitänyt arvata niiden olevan:\ntyhjiä, -- kuin tyhjiin imettyjä, myrkyllisen ilkeitä, eivätkä\nmyrkyssään edes huumaavan tuoksuisia. Olisihan se pitänyt arvata. Mutta\nkukka kuin kukka; parempi jotakin kuin ei mitään. Ns. synninteitänsä ei\nhän yhtään katunut. Etsi vain parempaa, unohti tavatut. Sitten joku\nporvaristyttö polyteknikon ajoilta; hän oli paria moista suudellut,\nhalaillut -- viattomasti; kauniit, epäitsekkäät arvelut häntä\npidättivät: ei ollut tohtinut, hennonut taittaa kukkaa, oli pelännyt\nitselleen pahoja seurauksia ja säälinyt toista, kun ei tietysti jaksanut\nniin kehittymätöntä rakastaa. Sellaista se oli ollut, köyhää, melkein\nhävettävän köyhää. Eikö hän osannut anastaa elämältä mitään rikkaampaa,\nhiukankin uskalletumpaa?\n\nKöyhää, joutavaa, haltioihinsa ja hurmioon syttymätöntä koko miehinen\nikä. Ainoaa totista tulta oli sittenkin ennen tätä ollut vain jokin\nkoulupoikarakkaus, johonkin vieraaseen naiseen, erääseen täysikäiseen\nkohdistunut, mikä ja kuka hän nyt olikaan. Millaista perusteetonta ja\nlapsellista! Mutta tulta se oli ollut. Haaveita kirjan ääressä,\nkirjeitä, joita ei uskallettu lähettää, epätoivoista tuskaa\ntiedottomassa, hätääntyneessä sydämessä, kyyneleitä, joita voi sanoa\npalaviksi tai verisiksi. Ja sitten? Tulipa nopea unohdus, jota hän oli\nsurrut synnillisenä, niin nopea se hänestä oli ollut. Sitten -- ei\nmitään! Ei oikeaa tulta enää!\n\nOnko aina suloista, helppoa unohtaa? Viimeinen leikki tuon lesken\nkanssa, jolle hän oli kiitollinen siitä, että oli suorastaan opetettu\ntaittamaan kukkia ja heittämään ne pois, todisti kylläkin alakuloisesti\nsitä: Tistelberg oli nyt jo hänet miltei unohtanut, eikä siitä vielä ole\naikaa puolta vuotta.\n\nSellaista lienee köyhän kukkien kohtalo, noiden vain tavallisten,\nköyhälle miehelle sopivien. Hän oli jo tässä iässä, eikä ollut saanut\nosalleen sellaista, joka tuoksullaan päihdyttää, sellaista, jota ei voi\nolla raastamatta itselleen. Mitä sen piti olla? Hieno- ja\nväkevätuoksuista, myrkyllistäkin, mutta sillä tavoin, ettei myrkyn väri\nnäy jo terälehdillä. Kaktuksen kukka, sellaisistahan ihmeitä kerrotaan!\n\nKerrotaan! Lieneekö niitä missään?\n\nTänään oli hän alkanut halveksia, väheksyä Kerettiä, mutta nyt hänen\ntäytyi myöntää kadehtivansa häntä.\n\nMikä onni, moisella miehellä! Kuului olevan, tai olleen, tavaton naisten\nsuosikki; hm, sen menestyksen huomasi jo ulkonäöstäkin, niin\nitsetietoinen, rasvaisen kiiltävä oli hänen naamansa. Ja saattoi silti\nymmärtää syyn hänen menestykseensä. Keretti kuului olleen aikoinaan\nsangen kaunis: notkea ja solakka, kasvot kuin enkelin, barokkienkelin,\nsellaisen kuin nähdään joissakin vanhoissa saarnastuoleissa maalla.\nNiistähän ne naiset pitivät, komeista kasvoista, samoin kuin miehetkin.\nEikö Tistelberg itse kiintynyt aina ensiksi komeihin kasvoihin? Ja monet\nmuut -- iäksi. Ihmeellistä ja järjetöntä: rakastaa olentoa, joka on\ntyhmä, pöyhkeä, hölmö ja hävytön, kuin tämäkin sankari, tämä Helsingin\npommitusta paennut, mutta naamaltaan korea. Uhrata hänelle tavaransa,\nsielunsa, ruumiinsa, -- niin, ruumiinsa, naiselle kai merkitsevin\nomaisuus: siitähän riippui naisen kohtalo maailmassa. Vai olisiko\nnaisille sielu tärkeämpi? Sielu -- mikä?\n\nNiin oli Keretti-pojalle uhrattu. Hän oli nainut Helsingissä\nkonttorineidin, jolla oli sievoinen sukuomaisuus ja vähän säästettyjä\nvaroja, erottanut hänet tuolla naimakaupalla pois toimestaan; ja sitten\nhe olivat eläneet yhdessä, itseään vihittämättä, jota seikkaa Tistelberg\nei tosin pitänyt tarpeellisena. Niin, eläneet ensin naisen varat syöden,\nja sitten elää retostelleet; ja vieläkin jalo herra makaa, hautoo\nrunojaan, pöyhkeilee naisonnellaan, -- eihän tämä vaimo ole hänen\nensimmäinen naisensa, -- istuu ravintoloissa, jättäen rouvansa, muuten\nvarsin sievän, yksinään kotiin, ja uikuttelee leipähuolten vaivoja. No,\nnyt ei näy enää voivan ravintoloissa istua, sankari on jo naisen rahat\nhävittänyt. Kylläpä kannatti naisen kaunis uhri. Uhri, tai ahnaus.\n\nHullua elämää, tuon Keretin. Epäkristillisyyttäkin se oli muka, mutta\nmillaista! Ei ylevyyttä, voimaa. Tistelbergillehän oli epäkristillisyys\njotakin aivan muuta kuin nainen. Tämän pohjalta penkoutui kuitenkin\nesille sellaista kuin toisen ansiolla, elämällä eläminen: vaimon ja\nnaisen ansiolla, sama laskelma kuin kristillisissäkin avioissa! Maksoipa\ntosiaan vaivan!\n\nMutta lienevätkö monet muutkaan avioliitot tässä kaupungissa sen\nparempia kuin Keretin, jolle eukko ei nyt enää annakaan rahojaan,\nvarmaan kovin vähentyneitä? Sitä ei Tistelberg oikein tietänyt, ei ollut\ntullut niitä asioita täällä katselleeksi; mutta kerrottiin, että se tai\nse porvari rökitti kovasti puolisoaan, ruumiillisestikin, tai joku\ntoinen pyrki toistenkin puolisoja kaappailemaan: huonolle pohjalle\nperustettuja liittoja, huonoa järkeä ja sydäntä. Ja samanlaista oli hän\nkyllä toisissakin kaupungeissa huomannut, ja maallakin, missä oli\nenimmin oleskellut; ja maalaisnaisetkin -- joita Tistelberg ei muuten\nollut koskaan voinut sietää enempää kuin viattomaan kaulailuun asti,\nniin olivat ne hänestä tökeröitä ja hengettömiä ja ainakin tuoksahtivat\nmaatiaiselta -- maalaisnaisetkin osasivat miehiä petkuttaa, ja miehet\ntaasen vaimojaan.\n\nHuonoja esimerkkejä kyllä löytyi kaikkialta. Ja Tistelberg sai itselleen\nniistä jonkinlaista vapautunutta iloa.\n\nMutta hän tunsi, että oli kai hyviäkin esimerkkejä. Mitä oli hänellä\nsellaista kuin pastori Myötyrin elämää vastaan, vaikka vaimo olikin\nvanha ja näivettynyt, kasaan lakastunut kasvi kukkean ja nuoren miehensä\nrinnalla? Uskollinen oli mies, kunniallinen. Mutta tuo lakastumisen\nyhdistäminen nuoreen oli äitelä näky.\n\nOli muitakin kunniallisia tässä kaupungissa, oli varmaan: uskollista,\nkevytmieliset oikkunsa hillitsevää väkeä. Mutta se ei ollut runollista,\nse oli yhtä ja samaa aina! Ei suloista tulta, joka ei koskaan sammu.\n\nPastori Eljas Myötyri ja hänen vaimonsa? Eikö liene siinäkin jokin koira\nhaudattuna? Ainakin uskoisi sitä pastorin luonteesta päättäen. Eljas\nMyötyri: hengeltään veltto, ylimalkainen, kaikkeen helposti sopeutuva,\nmukavuuden vuoksi. Sitä hänen äskeinen puheensakin oivallisesti todisti:\nparempaa moittijaa ei tarvita, ei ilkeämpää syyttäjää. Puheessa ei ollut\nyhtään valituksen, suuttumuksen sanaa esimerkiksi nykyisestä\nmaailmansodasta, puhua olisi turhaa, epämukavaa. Sulkeudu itseesi, pidä\nitsestäsi ja omistasi huolta: siinä ohje. Nämäkin juhlat ovat\njärjestetyt sen vuoksi, että Suomen kansaa uhkaa kuolema,\nvenäläistyttäminen. Mutta siihen ei Myötyri vihjannut!\n\nEräitä toisia kai huoli isänmaasta ja ihmisyydestä painaa pahemmin,\nluultavasti semmoisia kuin lehtori Korpelaista, tai tämän näytelmän\nkyhääjää ja muita hänen kaltaisiansa. He puuhailevat kansan sivistyksen\nja vaurastumisen hyväksi, jopa muutamat harvat uskaltavat niistä\nasioista olla optimistisiakin, kuten esimerkiksi tämä aatteen mies, Rolf\nIdell, joka puhuu aina, rohkeasti, tekee työtä lehdessä yöt ja päivät,\nkirjoittelee ilolla, riemulla uskoistaan. Mutta mitä hän uskoo? Mihin\nluottaa? Mistä toivoo Suomelle pelastusta? Uskoo ympärysvaltain\nvoittoon, varmasti. Mutta mistä hän sen niin varmasti tietää? Vain uskoa\nse on. Ja sen uskon nojalla hän vakuuttaa, että Suomen on autettava\nVenäjää, niin Venäjän liittolaiset sitten palkitsevat Suomea, auttamalla\nsitä.\n\nMutta mistä Idell niin varmasti historian kohtalot tietää? Sanoo\ntavanneensa Helsingissä, puolueensa piireissä, eräitä suuria ulkomaisia\ndiplomaatteja. Mutta tietävätkö suurimmatkaan valtiomiehet aina, miten\nhistoria kääntyy! Tuskin he sen tietäen tohtisivat koettaa itse luoda\nhistoriaa.\n\nKuinka käy historiamme? Hyvähän on noiden Korpelaisten, neiti Suomelain\nja touhuilevien Idellien työ. Mutta kuitenkin, okaita se on vain,\npuisevia itsevarjeluskeinoja; ei sitä kukkaa, jota Tistelberg himoitsi.\n\nPitäisikö uhrautua, kasvattaa elämänsä isänmaan varjelusokaiksi, kuten\nIdell yritti? Tai ainakin tyytyä kitumaan tälleen vain, ajan\nahdistavassa ilmassa, odottaen niitä tuhon pilviä, jotka ikäänkuin\nloivat yhä synkempiä varjoja: venäläisten puolelta tulevaa uhkaa ja\nmaailmansodan ukkospilveä, sodan, joka ei loppunut, vaan kiihtyi ja\nraaistui yhäti ja johon sekautumisesta meilläkin näkyi oireita, jyrkkiä\nasettumisia puolelle ja toiselle.\n\nMitä olivat Suomen entisetkään ponnistelut ja aseettomat taistelut\nauttaneet? Tuokioksi vain hengähdystä: taas ahdistaja lähestyy, sortaa\nja käyttää lahjuksia vuorotellen, turmelee, saastuttaa. Mitä oli\nennenkään ollut lopullista apua sellaisten kuin Korpelaisten, Suomelain\nja Idellien kauniista vaivoista.\n\nElää hetkensä, siepata köyhän elämän kukat ennenkuin myrsky ne kaataisi,\nnuo ukkosilman paahteessa omituisen ärsyttävät, ikäänkuin tuoksuja\nväkisin sisäänsä kahlitsevat kukat.\n\nEi purkaudu sade, ei selvene ja raikastu ilma niin että ne tuoksut\npuhkeaisivat luonnollisesti ja vapaasti.\n\n\n\n\n11\n\n\nPastori Myötyrin rouva oli esittänyt pianonsoittoa, maamme\nvoimakkaimpien sävelmestarien tuotteita niin pehmeästi ja hellävaroen,\nettä Tistelbergiä, joka kylläkin myönsi, ettei hän säveltaiteesta mitään\nymmärtänyt, jollakin tavoin tuskastutti. Oli vielä kuvaelmakin, neiti\nSuomelan järjestämä: jonkinlainen haltia, hartioillaan suomalainen\ntuohikontti kukkurallaan paketteja, joiden kupeessa näkyi sellaisia\nkirjoituksia kuin: valistus, varallisuus, äly, onni jne. Ja sitten alkoi\ntanssi.\n\nTanssiin Isidor Tistelberg yhtyi kuin vimmalla ja uhmalla; mitä hän\nuhmasi, ei hän tietänyt. Äskeistäkö näytelmää, jota hän kutsui\ntorpparinlasten näytelmäksi, ja tätä kuvaelmaa? Vai juhlan\ntoimihenkilöitäkö, jotka hänen mielestään olivat velvollisuuteensa\nsidottuja ja siis toimivat hänestä jollakin tavoin väkinäisesti? Oli kai\nheillä iloakin asiastaan, -- velvollisuuden ohella, joka hänestä aina\noli pettävä työn pohjaksi: hänestä piti kaiken työn, aherruksen lähteä\nilosta, omasta halusta. Tietysti heissä oli iloa, sen hän myönsi, ja\nsamoin lopulta, että hänessä itsessään ei ollut iloa.\n\nNyt hän tanssi. Sodan ja tuhon aikoina sanotaan tanssittavan enimmin.\nMutta kauan ei se häntä huvittanut. Toinen naisista -- ensimmäinen oli\nollut nuorehko kahvilanomistajatar, aistillinen, mutta arka muodoista,\neikä ollut lihavuutensakaan vuoksi oikein jaksanut -- oli\nsairaanhoitajatar kaupungin sairaalasta: huonohipiäinen,\nhaaleasilmäinen, kiihkeä kylläkin, suorastaan raivoisa; mutta hänen\npukunsa löyhkäsi sairaalan lääkkeille, ja kolmannella kierroksella hän\nalkoi puristaa Tistelbergin kättä niin kovasti, luoden häneen rukoilevia\nja tuskastuneita katseita, kuin hukkuva, häikäilemättä, sillä tavoin\nsuoraan silmiin, että Tistelberg kylmeni. Häntä alkoi kauhistaa. Hän\npelkäsi -- kuin jotakin ruttoa -- tuota onnetonta, sillä onnettomana hän\nneitoa piti: sairaitten joukkoon se oli suljettu, kaikenlaisia\ninhottaviakin tauteja potevien pariin, ikäänkuin olisi elävä ihminen\npantu ruumiiden sekaan. Ja Tistelberg inhosi tauteja samoin kuin\nhautausmaita, joskaan ei niitä pelännyt. Muuta hän pelkäsi, tunsi\nsairaanhoitajattaren tahtovan siihen, mikä on monille muillekin naisille\nvaikeassa asemassa ainoa pelastus: naimisiin, millä hinnalla hyvänsä,\nkenen kanssa tahansa! Jotakin vapautta, paitsi leipää, jotakin omaakin\nelämää voi siten saada, ja saada lapsia, kun luonto on luonut naisen\nlapsia luomaan. Nyt puristi neito Tistelbergin kättä, kiristi sitä,\nalkoi valittaakin, että hän tulee sairaalassa hulluksi, jos hänen täytyy\nyhä uraansa jatkaa, ilmaisi melkein olevansa valmis vaikkapa\nhullutuksiin, saadakseen jotakin elämää. Mutta neidon poskipäät\nolivat koholla, nenä leveä ja pysty -- Tistelbergin mielestä liian\nkotoiset, suomalaiset kasvot. Tistelberg oli lähestynyt tätä\ntullakseen esitellyksi hänen ystävättärelleen, eräälle toiselle\nsairaanhoitajattarelle, joka oli punakka, tummapäinen, veikeä ja\nviehkeä. Mutta eräs herrasmies kaappasi hänet melkein Tistelbergin nenän\nedestä. Nyt keltaihoinen tanssitettava painautui Tistelbergiin kiinni ja\nhuohotti. Tistelbergin teki mieli ilkkua, samalla kun hän naisraukkaa\nsääli.\n\n-- Ehei, ajatteli hän. -- Ansaan en mene. Vai naimisiin! Vai ikäänkuin\nsattumalta, tai sattuman pakosta. Ei pakosta mitään, vaan ajatellen.\nEikä siis ajatellenkaan! Luonnon jalomielistä tarkoitusperää. Ehei,\ntästä sormet irti.\n\nTistelberg vei muutaman kierroksen jälkeen tytön takaisin istumaan,\nruokasalin ovenpieleen. Hänen sydäntään tympäisi äskeinen kohtaus\ntanssissa, sitä äitelöi ja tuskastutti niin syvästi, ettei hänellä ollut\nenää halua tanssittaa sitä toistakaan sairaanhoitajatarta, joka kyllä jo\nistui paikallaan, keimaillen veikeästi Tistelbergille kuten kaikille\nmuillekin herroille, ammattisiskonsa luodessa ystävättäreensä surullisen\nhaikeita silmäyksiä. Ei, vaikkapa pöhöttyneen Kyösti Keretin seura nyt\noli Tistelbergistä parempaa. Mutta ehkäpä postimestarikin, hiljainen ja\nsopuisa mies, istui vielä siellä pukuhuoneessa! Sinne Tistelberg jo\naikoikin lähteä, vilkaisten vielä ympäri salia, ja huokaisten. Ja hänen\nmieleensä juolahti, että hän siinä ajatuksettomasti huokaistessaan oli\ntähystellyt tohtorin rouvaa, aikomuksetta ja tahtomattaan. Mikä tuon\ntohtorin nimi olikaan? Hän ei sitä muistanut.\n\nTistelberg lähti menemään juhlasalin perälle; silloin avattiin\nbufettihuoneen ovea, joka oli sillä hetkellä ollut kiinni, ja neiti\nSuomela tuli ja tiedusteli, missä toimittaja Idell olisi: toimittajalle\nolisi näet tärkeää asiaa, kovin tärkeää. Tistelberg viittasi neidille\nsalin keskelle päin. Idell tanssitti siellä paraikaa ehkä rouvaansa,\nehkä jotakuta muuta: rouva oli kyllä jossakin Tistelbergille esitelty,\nkaunis, mutta tavallisen näköinen nainen, ja hän oli huono muistamaan\ntavallisia kasvoja, elleivät ne olleet hänestä aivan erikoisen rumia,\nsiis tavallaan epätavallisia. Rolf Idell tanssi iloisin ilmein,\nharppailevin askelin. Odotettiin, kunnes hän joutui ruokasalin oven\nkohdalle. Neiti Suomela nykäisi häntä itse käsivarresta. Idell pysähtyi\nja jätti kohteliaasti parinsa, joka luultavasti ei ollut hänen rouvansa,\neikä ollutkaan, sillä neidiksi Idell häntä mainitsi. Sitten puhui pieni\nopettajatar Suomela hänelle asiansa:\n\n\"Tulkaa tuonne bufettiin. Siellä on jo toisia huomattavia herroja.\nTeidän täytyy ottaa osaa väittelyyn, selvittää asiaa meille. Maisteri\nKlingstedt on siellä.\"\n\n\"Maisteri Klingstedt?\" huudahti Rolf Idell ällistyneenä ja epäilevällä\näänellä. \"Mitä hän täällä, maisteri Klingstedt. Niin, olen unohtanut\nonnitella näytelmänne johdosta...\"\n\n\"Vähät meidän pikku näytelmistämme maailman tapahtumien rinnalla!\"\nvastasi neiti Suomela. \"Hänellä on todellakin tärkeää asiaa,\n--päivänpolttavaa. Kenties koko maalle ratkaisevaa!\"\n\n\"Ohoh, vai koko maalle ratkaisevaa, Klingstedtillä!\" ivaili Rolf Idell.\n\"No, mennään nyt sitten.\"\n\n\"Hän tahtoo pitää jonkinlaisen esitelmän, selostaa valtiollisia\nasioita\", jatkoi neiti Suomela. \"Herrat sulkivat ovet toistaiseksi,\nmielestäni joutavaa arkuutta. Ja pääsihän yleisöä kumminkin sisään;\ntulkaa vain tekin, insinööri.\"\n\nNeiti Suomela työnsi toimittaja Idelliä ruokasaliin ja viittasi\nTistelbergiä menemään sisälle. Siellä oli vastassa lehtori Korpelainen,\njoka painoi Idellin ja hänen seuralaistensa tultua oven kiinni ja\nasettui sitten selkä ovea vasten, ikäänkuin sitä pönkittämään. Väkeä\nseisoskeli jo ruokasalissa melkoisesti, mainitsemattakaan juhlien\njohtohenkilöitä. Oli lapsiakin. Mutta tilanomistaja Akseli Jorvas istui\njälleen perheineen suuren pöydän ääressä jonkun pönäkän maalaisen\nseurassa, nyt aterialla; rouva jakeli höyryävää liharuokaa valtavalta\nvadilta lapsilleen. Nyt pujahti toisesta ovesta sisään koulupoikia ja\ntanssista punottavia konttoristeja. Vanhoja herroja seisoi seinämillä,\njännittynein tai vakavasti ajattelevin katsein. Toimittaja Idellin tulo\nnäytti heitä vilkastuttavan, tai joitakuita pelästyttävänkin.\n\nBufetin tiskin päässä, vapaalla paikalla, jota oli siihen runsaasti\njäänyt tai jätetty, seisoi maisteri Klingstedt, kauppaneuvoksen ja\nsahanomistajan poika, tumma, hiukan kumaraselkäinen, raihnaisen näköinen\nmies, pää kuitenkin itsetietoisesti pystyssä ja katsellen varsinkin\nIdelliin melkein julkeasti mustasankaisten rilliensä läpi. Julkeasti, ja\nhymyillen tuskin tuntuvasti, ivallisesti. Rolf Idell tuli lähemmäksi\ntiskiä. Hänkin katseli nyt tuokion maisteri Klingstedtiä. Maisteri\nkohotti päätänsä yhä pystympään. Ruokasalissa oli hiljaista,\ntarjoilijattaretkin seisoivat tiskin takana paikallaan, käsi laseissa ja\nvadeissa. Sitten sanoi maisteri Klingstedt, joka puhui suomea hieman\nvaivalloisesti ja murtaen:\n\n\"No niin, tahtoisin nyt tietää, mitä arvoisat herrat tästä tärkeästä\nasiasta päättävät; mitä mieltä he ovat. Tahtoisin tietää, mille puolelle\nhe asettuvat.\"\n\n\"Mikä ... mikä ... asia!\" alkoi Rolf Idell hätiköiden. \"Minä ... minä en\nole selvillä... Ehkäpä arvoisa maisteri suvaitsee...\"\n\nVanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri, joka istui omassa\nseurassaan, muiden herrojen siellä täällä jäykkinä seisoskellessa, huusi\nkalpeana:\n\n\"Tahtoo meitä kapinaan Venäjää vastaan ... keisariamme, jolle olemme\nvannoneet uskollisuuden valan ja jolle meidän on se asetustemme mukaan\nvannottava!\"\n\n\"Se on paha syytös!\" huudahti tähän opettajatar Suomela. \"Olemmehan\nsittenkin kaikki ... suomalaisia ... eikä tällainen arvostelu...\"\n\n\"Mutta tapaus onkin ennen kuulumaton!\" jatkoi toimitussihteeri. \"Ennen\nkuulumaton, julkeudessaan anteeksiantamaton.\"\n\n\"No, no\", alkoi pastori Myötyri eteisen oven luota. \"Minun käsittääkseni\nei herra Klingstedt sitä tarkoita, -- mitäs joutavia ... minusta on\naiheetonta kiihtyä. Hän tarkoittaa jotakin muuta, kuvaannollista, niin\nsanoaksemme.\" Naurahtaen hän jatkoi: \"Mutta --tokkohan pakina\ntällaisista asioista kuvaannollisessakaan muodossa on oikein paikallaan\ntäällä? Eiköhän kunkin aika olisi -- niin, eiköhän jokaisen aika olisi\nparemminkin mennä maata...\" pastori nauroi ivallisesti ja haukotteli.\n\"Tällaisista pienistä, itsessään tosin sangen viattomista\nnachspieleistä...\"\n\n\"Nachspielistä?\" toisti maisteri Klingstedt kankeasti suomea ääntäen ja\nkatsoi pastoriin. Hän terästi sanojaan: \"Niinkö te luulette, --tai\ntahdotte asian ottaa? Tämä ei ole mikään nachspiel! Tuota sanaa, -- joka\nmuuten, kuten herrat tietävät, on saksalainen, -- ei sen kotimaassa\nvoida käyttää näin vakavissa asioissa, hetkillä, jotka ratkaisevat\nkansamme, koko Suomen kansan kohtalon.\"\n\n\"Ukko kultani, Eljas, mennään me pois\", sanoi rouva Myötyri hiljaa\nmiehelleen. Herrat yleensä olivat vaiti, nostelivat kulmiaan,\nhymyilivät. Maisteri Klingstedt jatkoi ponnella:\n\n\"Niin, aikomukseni ei ole mitään sellaista viatonta kuin pastori luulee.\nPäinvastoin, se on juuri sitä miksi tuo toinen herra täällä sitä kutsuu:\nse on kapinaa. Kapinaan yllyttämistä Venäjää ja Venäjän keisaria\nvastaan.\"\n\nKaikki äimistyivät niin etteivät tuokioon osanneet puhuakaan; vain\nkummastunut ja pelokas huudahtelun humina kävi huoneessa, humina, johon\nsekoittui naurahduksia ja josta erottui joku selvä sana: \"Hullu.\"\n\nRolf Idell tahtoi selityksiä maisteri Klingstedtin tarkoituksista.\nSilloin aloitti Klingstedt toisten nurinasta ja paheksumisesta\nvälittämättä puheensa, esitelmänsä tai selostuksensa.\n\nHän oli tullut tänne suomalaisten juhlijain joukkoon, vaikka olikin\nruotsalainen. Mutta koko isänmaan yhteisissä asioissa tunsi hän itsensä\nsuomalaiseksi. Täällä tiesi hän tapaavansa koolla ainakin kahden\nsuomenkielisen puolueen huomattavimmat henkilöt; parempi olisi, jos\nkolmaskin suomalainen puolue olisi täällä edustettuna, mutta surkeaa\nkyllä ja häpeällistä: meillä on puolueiden niin vaikea yhtyä edes\nisänmaan etsikkohetkillä, vaikea samankielisten porvarispuolueidenkaan,\nsaati sitten porvarien ja sosialistien keskenään. Porvaritkin meillä --\nme itse, tässäkin, -- aina kiistelemme toistemme kanssa, ja lyömme sillä\ntavalla laimin isänmaan suuret asiat, päästäen verivihollisen, ryssän,\ntekemään tuhoa kokonaisuudelle, vahingoittamaan lopulta meitä jokaista\nsuosimalla eräitä meistä. Niillä suosituilla ei maisteri Klingstedt\nsuinkaan nyt tarkoittanut loukata vanhoillissuomalaisen toimittajan\npuolueen jäseniä: kaikkien oli tällä hetkellä unohdettava menneet,\nannettava mahdolliset entiset erehdykset anteeksi. Niin, hän olisi\ntoivonut, että sosialistitkin olisivat olleet läsnä tässä suomalaisten\njuhlassa, silloin olisi hän voinut heillekin puhua. Sillä isänmaalle\nkohtalokas hetki vaati kaikkien puolueiden, jokaisen yksilömme\nliittymistä saman lipun alle, Suomen leijonalipun, jota ryssät ovat\nherjanneet ja herjaavat yhä, raastaneet ja raastavat sitä alas\ntangoista, -- mutta eivät kauan: Suomen jääkärit iskevät herjaajan\nkynnet siitä lipusta miekalla irti!\n\n\"Ryssät, -- mitä hän puhuu...! Mitä tohtii!\" suhahti salissa. Yksistään\nvenäläisten nimittäminen ryssiksi, näin julkisessa tilaisuudessa, ja\ntavallaan juhlallisessa puheessa, oli kuulijoille ällistyksen ja pelon\nsyy.\n\nPastori Myötyri naurahteli ja haukotteli, ja lähti tosiaan pois, kuten\nhänen vaimonsa oli kehottanut. Ovelta hän ylimielisesti naurahdellen\nvilkutti vielä pehmeää kättänsä eräille ystävilleen ja tutuille, etenkin\nlehtori Korpelaiselle ja toimittaja Idellille, ja katosi sitten.\nEteisessä sanoi hän uteliaille, jotka olivat tulleet sinne oven taakse\nkuuntelemaan maisteri Klingstedtin kovaäänistä puhetta, että iltamat\njärjestäneellä seuralla oli siellä tilapäinen johtokunnan kokous.\n\nMaisteri Klingstedt virkkoi, kun näki pastorin notkeasti peräytyvän:\n\n\"Herrat ja naiset voivat huoletta jäädä, enkähän tietysti epäilekään,\nettä te pelkäisitte. Pian tulee aika, jolloin kenelläkään Suomen\nkansalaisella ei ole aihetta pelätä mitään sortoa. Ja nyt meillä ei ole\noikeutta pelätä!\"\n\nNyt esitti hän muutamilla lyhyillä, mutta itsevarmoilla piirteillä\nasemaa Euroopan ja maailman valtiollisella näyttämöllä ja monivuotisilla\ntaistelukentillä. Hän esitti numeroita ja kuvasi ennen kaikkea Saksan\narmeijan aseiden riemukulkua. Hän sanoi, että Suomenkin kansan täytyy\nseurata maailmantapahtumia, kuten hän tiesi sen jännityksellä\ntekevänkin, ja totesi ilokseen jokaisen suomalaisen toivovan Saksan\nvoittoa -- luonnollisesti: jokainen Saksan voitto taistelukentillä\nlähensi näet hetkeä, jolloin meidän piti olla valmiit käyttämään\ntilaisuutta hyväksemme. Se tilaisuus lähenikin nyt huimaavaa vauhtia, se\nsaattoi tulla koska tahansa: kuukauden kuluttua, viikon päästä,\nhuomenna! Saksan voitot Venäjän rintamalla toivat mukanaan Venäjällä\nvallankumouksen -- Venäjällä, ryssien mädässä maassa. Silloin eroavat\nsuomalaiset ryssistä, saksalaisten avulla. Me eroamme, siitä oli\nmaisteri Klingstedt varma.\n\nKalpea toimitussihteeri vihelsi. Rolf Idell oli niin sekaantunut\nkummastuneesta närkästyksestä, että meni aikaa, ennenkuin hän sai\nsanaakaan suustaan, ja silloinkin hän soperteli, sammalteli. Suuttunut\nhän oli; sydämessä kiehui kiihko ryhtyä vastaväitteisiin, mutta maisteri\nKlingstedt jatkoi järkkymättä, häikäilemättä. Naiset huudahtelivat\nuteliaisuudesta, moni Klingstedtiä ihaillen; heidän äänissään oli\nTistelberg kuulevinaan tohtorinrouvankin äänen, eikä hän pitänyt sen\nlevottomasta, kiihtyneestä innostuksesta. Insinööri Tarkkanen katseli\nKlingstedtiin valppaana, joka sanan huomaavana, ja vastaussanoja pohtien\nveteli leukapartaansa. Neiti Suomela miltei hypähteli jalalta toiselle,\nja huusi maisteri Klingstedtille jo kerran puolittain:\n\n\"Hyvä. Niin puhuu mies! Sellaisia pitäisi sankarien sanain olla!\"\n\nMutta se huudahdus häipyi puheensorinaan, salista räikkyvään\ntorvimusiikkiin ja tanssin jyskeeseen.\n\nViimein alkoi Rolf Idell puhua jotakin, kuivasti, ryiskellen. Mitä hän\nsanoi, ei kuulunut. Mutta maisteri Klingstedt selitti nyt, millä\nperusteilla hän oletti, uskoi, tiesi Venäjällä pian tulevan\nvallankumouksen: luetteli joistakin varmoista, hyvin asiantuntevista\nlähteistä saamiaan tietoja, joissa yleisön korvaan kajahti sellainenkin\njo sille osittain tuttu nimi kuin Rasputin. Jos yleisö sallisi, tahtoi\nmaisteri Klingstedt esittää kaikki saamansa tiedot, mutta lähteiden\nnimeä mainitsematta: sitä hän ei saanut tehdä, mutta kunniasanalla hän\nvakuutti, ettei hän mitään puhunut omasta päästään. Oli jo vihdoinkin\naika, ettei suomalaisilta mitään saisi salata; kaikkien oli\nvalmistuttava isänmaan etsikkohetkeen. Vallankumous Venäjällä tulisi\npian, ehkä hirvein myrsky, mikä koskaan on mitään kansakuntaa kohdannut,\nslaavilaisen kansanluonteen ja kehnon slaavilaisen sielunlaadun ja vielä\nsurkeamman älyn mukainen.\n\n\"Venäjä on heikko, sanomattoman heikko valtakunta\", huomautti maisteri\nKlingstedt ohimennen, hiljaisesti ja hymyillen, ja sille huomautukselle\nnyt naurettiin säälivästi. Se oli jo tavaton väite.\n\n\"Niin, heikko ja pieni valtio, jos verrataan Venäjän ja meidän voimiamme\nkeskenään\", uhmasi Klingstedt. \"Me saatamme olla suuri ja vahva kansa,\n-- ja me olemme! Mutta juuri se on jokaisen ymmärrettävä, että Suomi on\npian suuri, muutoin se ei tule suureksi.\"\n\nYleisö nauroi.\n\n\"Minä puhun vakavasti, korkeista siveellisistä asioista\", sanoi maisteri\nKlingstedt. \"Pyydän, että jätätte suoraan sanoen lapselliset naurut!\"\nJokaisen oli nyt uhrauduttava, jos uhri isänmaan puolesta on edes uhri;\njokaisen oli täytettävä mitä kansakunnan kunnia käski meitä tekemään.\nToiset kyllä, ehkä useammat kuin luullaankaan, ja ainakin ydinjoukko,\nolivat jo valmistetut, tiesivät velvollisuutensa. Ja Klingstedt puhui\nSuomen jääkäreistä, kapinallisista kunnon nuorukaisista, jotka\npalvelivat Saksan armeijan riveissä, taistelivat Saksan ja Venäjän\nvälisellä rintamalla verivihollistamme vastaan, heistä puhuessaan\nkäyttäen jälleen tuon joukon kunniakasta nimitystä, jota ei siihen\naikaan yleensä tunnettu. Niitä nuorukaisia kutsuttiin meillä vielä\nmilloin miksikin; venäläisten santarmien ja suomalaisten salapoliisien\nja esivallan pelosta puhuttiin heistä kuiskaamalla, sanottiin:\n\n\"Se pataljoona.\" Tai: \"Ne suomalaiset.\" Taikka ainoastaan: \"Ne --siellä\nSaksassa.\"\n\nJännityksessä ja hurmaukseen syttyen kuuntelivat enimmät nyt maisteri\nKlingstedtin kertomuksia urotöistä, joita suomalaiset poikamme olivat\ntehneet saksalaisten aseveljiensä rinnalla, saksalaisten ystäviensä\nopettamina, kasvattamina. Kuuntelivat heidän kärsimyksistään, säälien,\nkaivaten jotenkin heitä auttaa; heidän sitkeydestään, ylpein mielin\nheidän oppivaisuudestaan, ja nauttien suopeasti, milloin maisteri\nmehevöitti kuvaustaan kertoen esimerkkejä humoristisesta\nhidasälyisyydestä, mutta rehellisestä suomalaisesta mielestä. Luetteli\nkiitoksen ja kunnian lauseita, joita he olivat saaneet opettajiltaan ja\npäälliköiltään, jopa itseltään keisari Wilhelmiltä, aikamme\nNapoleonilta: jos kukaan tässä sodassa edusti Napoleonin\nmajesteettisuutta, niin Wilhelm II. Ja samoin kuin Napoleonilla aikanaan\noli hänelläkin nerokas kenraalipiirinsä, Hindenburg ensimmäisenä, ja\nsitten melkein kokonainen loputon sarja loistavia saksalaisia\nsotilasneroja, joiden useimpien nimet olivat suomalaisille tutut ja\nSuomessa ihaillut. Heidän taitoaan ja Saksan kansan rautaista, tyyntä\nsitkeyttä ei koko maailma jaksaisi vastustaa! Koko maailman kävisi\nhuonosti, Saksa sen voittaisi, ja Saksan liittolaiset pelastuisivat\nkunnialla tästä kansojen taistelusta. Saksan liittolaiset, siinäpä sana.\nSiihen Klingstedt juuri pyrki. Suomen oli oltava yksi niistä, -- ja se\noli: sen takaisivat jo ne kaksikymmentä tuhatta suomalaista, jotka\nvuodattivat vertansa saksalaisten rintamalla, Suomen puolesta.\n\nRolf Idell keikahteli paikallaan, pyyhki otsaansa, kohotteli päätänsä,\ntahtoi puhua. Maisteri Klingstedt jatkoi.\n\nSuomen jääkärit nousisivat maihin Suomessa, heti kun Venäjän\nvallankumous puhkeaa. Saksalaisten apujoukkojen tukemina ja saksalaisten\nhyvin varustamina he vapauttaisivat Suomen. Ryssäthän ovat pelkureita,\nhuonoja sotilaita, huomautti Klingstedt ohimennen, hymyillen: \"Eikös ole\nsuomalainen sananlasku, sanokaapas te suomenmieliset, että kolmetoista\nryssää menee tusinaan?\" No niin, Suomen vapautus suoritettaisiin\nvarmasti. Mutta se saattaisi kestää ehkä vuosia ja tuottaa maalle turhia\nkärsimyksiä, ellemme kaikin olisi valmiit auttamaan itsenäisen Suomen\nnuorta armeijaa. Heikko ja hajanainenkin vihollinen voi ennättää tehdä\npaljon tuhoa maalle, ellei myöskin rintaman takana sitä isketä.\nArmeijaamme on niin sanoaksemme lisättävä. Suomessa on perustettava\nvapaaehtoisia kaarteja kaikkialla, innostettava kaikki kansanluokat\nniihin yhtymään; on pidettävä aseharjoituksia, ja alettava pitää niitä\njulkisesti, sillä Venäjän vallankumous tulee heti!\n\nKimeä naurunpurskahdus, Rolf Idellin, keskeytti Klingstedtin esitelmän.\nKlingstedt ei ollut tahtonutkaan sanoa paljon muuta: etupäässä vain\nkehottaa kansalaisia olemaan varuillaan, perustamaan isänmaallisia\nkaarteja. Nyt ei hän olisi voinut yleisön naurulta saada ääntänsä\nkuuluville. Naurettuaan kauan Rolf Idell huokasi syvästi, kuin jostakin\nsurullisen mielettömästä ilosta selviten, muuttui vakavaksi ja sanoi\nkuivasti, kaikkien kuullen:\n\n\"Voi miesraukkaa!\"\n\nSitten oli hän tuokion vaiti, alkoi lopulta väitellä, innostuneen\ntapansa mukaan. Pitkästi hän esitti ajatuksiaan, perusteli niitä. Aina\nloogillisen jäsentelyn vaativiin lausepausseihin tullessaan napautti hän\nsormellaan tai nyrkillään tiskiin, jonka luona hän seisoi Klingstedtin\nlähellä, katsoi ympärilleen ja kysyi:\n\n\"Oliko selvä? No hyvä; jatketaanpas sitten.\"\n\nSormi kohosi tiskistä, tai tuo nyrkki hajautui sormiksi, joista kaksi\nnousi hakkaamaan tahtia maisteri Klingstedtin tai jonkun toisen herran\nnenän edessä, hakkasi aikansa, pykälä pykälältä, historian esimerkkejä\nja lakeja luetellen, filosofisten päätelmien perustuksiin vedoten, ja\nkaikki sormet kasautuivat jälleen todistelmajakson päättyessä nyrkiksi\nja nasahtivat pöytään kuin huutokauppavasara. Toimittaja Idellin\nvastaväitteet tuntuivatkin nyt monista varsin uskottavilta. Niiden\npääsisältö, nyt kuten aina, oli se, että Saksa ei voittaisi. Siitä oli\nhän varma, sen hän perusteli, tiesi luotettavista lähteistä,\nulkomaalaisilta, joilta eräät hänen puolueensa huomattavat henkilöt\nHelsingissä olivat ne saaneet kuulla. Näitä henkilöitä ei hänellä,\njokainenhan sen ymmärtää, ollut lupa mainita.\n\n\"Mainitkaa vain, herra toimittaja\", sanoi maisteri Klingstedt suoraan.\n\"Ei heitä kohtaa lopulta muu kosto kuin nauru ja surkuttelu.\"\n\nRolf Idell vastasi kiihtyen ja sättienkin: eihän maisterikaan ollut\nmaininnut henkilöitä, jotka olivat narranneet hänelle tietonsa, nuo\ntiedot, joita sopisi kutsua rihkamanimellä: Made in Germany,\n--saksalaista humbugia, propagandaa, kenties saksalaisten spionienkin\ntuotetta! Niin juuri! Sitten todisteli Rolf Idell edelleen: kun Saksa\njoutuu tappiolle, ja Venäjäkin hyvin mahdollisesti sodassa voittaa,\nVenäjän liittolaiset voittavat, ja ainakin säilyttävät Venäjän\nentisellään, niin pitäisikö meidän hullutella, hukata kaikki? Sillä\nvaikkapa Venäjä joutuisikin vallankumouksen sekasortoon, josta seikasta\nei ole mitään varmuutta, niin eivät sen liittolaiset antaisi meille\nanteeksi, että olisimme rahdullakaan lisänneet tuota Venäjän sekasortoa\nja heidän ystävänsä heikontamista. Rolf Idell oli isänmaallinen mies,\nyhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, yhtä hyvin kuin joku maisteri\nKlingstedt; mutta sellaisten fantastien tuumia kuin jonkun epämääräisen\nmaisterin, jolla oli kamarissaan tosin vanhoja tussareita,\ntserkessiläisiä tikareita, miekkoja kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta ja\nkiinalainen mestauskirves, -- sellaisia koulupoikafilosofeja hänen\ntäytyi katkerasti paheksua, niin lapsellisia kuin he olivatkin; paheksua\nkuin jotakin ymmärtämätöntä lasta, joka on ruvennut vaalimaan\nvihannesmaata ja kitkee siitä pois juuri hyödylliset taimet. Ei,\nIdellillä oli parempi keino isänmaan oikeuksien säilyttämiseksi, ehkä\nSuomen vapauttamiseksikin. Se keino oli olla mieliksi ententelle,\nympärysvalloille. Siellä oli ennenkin jaloimmin ja innokkaimmin ajettu\npikku kansojen vapautumisen asiaa, Englannissa ja Ranskassa, noiden\nmahtien sisäisenkin, todella sisäisen, henkisen vapauden mukaan. Ja\najettu varsinkin järkevässä, älykkäässä Englannissa. Niin, se keino oli,\nkun nyt Venäjä uhkasi viedä Suomenkin nuorukaiset rintamiinsa ja\nsotanäyttämölle, -- uhka ja aikomus, johon muuten nuo jääkärinulikat\nolivat suuresti syypäitä, kun olivat Venäjää ärsytelleet, se keino oli\nkoota Suomesta vapaaehtoisjoukko Venäjän armeijaan! Aivan niin: Venäjän\narmeijaan! Juuri niin: saksalaisia piikkipäitä vastaan! Siten\nlauhdutettaisiin venäläisten mieltä ja hävitettäisiin heidän\nepäluuloaan, jonka jääkäriliike oli synnyttänyt; he jättäisivät kenties\naikeensa murskata meidät, ikäänkuin vastalahjaksi meille. Ja ehkäpä\nsaisivat poikamme palvella vaikkapa Englannin väessä? Kun heidän oli\nmahdoton marssia venäläisten rinnalla, mikä on ymmärrettävää. Ja\nympärysvallat takaisivat lopullisen voiton saatuaan sitten meille\nainakin entisen autonomiamme; sellaista sopisi varsinkin ylevästä\nEnglannista uskoa.\n\n\"Buurien mestaajasta! Irlannin teurastajasta!\" nauroi nyt maisteri\nKlingstedt.\n\n\"Puolalaisten kansalaistensa piiskuriko meidät sitten haluaisi todella\nvapauttaa, -- Saksako?\" vastasi Rolf Idell.\n\n\"Puolalaiset ovat slaaveja, eivät kelpaa yhteiskunnassa mihinkään!\"\nhalveksi maisteri Klingstedt.\n\n\"Mutta Slesvig-Holsteinin tanskalaiset, joiden kirkoissa pakotetaan\nsaarnaamaan saksan kielellä, eivät ole slaaveja, ja kelpaavat kaatumaan\nVenäjän rintamalla Saksan puolesta viimeiseen mieheen, kun heidät\npannaan eturiviin ja tahdotaan kaikki surmata, kuten kai pian nuo\nsuomalaisetkin siellä, onnettomat!\" vastasi Idell jälleen.\n\nSitten alkoi sanasota. Siinä ei ollut paljon suunvuoroa muilla kuin\nnoilla kahdella päähenkilöllä. Insinööri Tarkkanen koetti välistä\njotakin lausua, säälitellen ja kummastellen sellaista katsantokantaa\nkuin jääkäriliikkeen johtajilla ja hullauttamilla oli: me, pieni ja\nmaailman viimeisessä perukassa ikäänkuin loisina elävä kansa, tosin\nkyllä suuresti omien rotuheikkouksiensa vuoksi köyhinä loisina elävä, me\nsaisimme olla tyytyväisiä, jos jaksaisimme taistella menestyksellisesti\npelkän autonomiamme puolesta, enempää tavoitella oli turha toivo; joka\nkuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Insinöörin ja jonkun toisen\nsyrjäisen sanoja eivät Idell ja Klingstedt kauan kuunnelleet. Maisteri\nKlingstedt tuli yhä pateettisemmaksi, ja toimittaja tulistui sitä mukaa,\närtyi poikamaisen pisteliääksi: hän sinkautteli lopulta loukkaavia\nsanoja Klingstedtistä, tuosta isänsä, kauppaneuvoksen, varoilla\nmukavasti elelevästä, jonka maisterinarvokin taisi olla saksalaista\ntekoa; huhuttiinhan, että Klingstedt olisi suorittanut kandidaattinsa\nSaksassa, siis tuon arvonsa jollakin tavoin ostamalla. Tämän letkauksen\nsaatuaan Klingstedt oli tuokioisen vaiti. Voitonriemuinen toimittaja\nteki Klingstedtistä vieläkin halvempia salaviittauksia, hänen\nnuoruudestaan, joka oli ollut elosteleva, siihen määrin, että hänen\njärkensäkin näytti saaneen pienen vian, ne tuhraukset menevät vähitellen\naivoihin.\n\nKaupungin juorut kertoivat, että maisteri Klingstedtillä olisi ollut\ntuhoisa tauti, nuoruuden syntien tulos.\n\nEikä maisteri itse nyt pyrkinyt kumoamaankaan tuota asiaa, johon\ntoimittaja halpamaisesti kiihkoutuen viittasi. Klingstedt tuli vain\npunaiseksi, huokasi, oli pitkän hetken sanattomana, ja sitten hän lausui\nRolf Idellille, kohottaen päätänsä ja arvokkaasti, ikäänkuin kokeneen\ntavalla:\n\n\"Niin, niin, -- älkää heittäkö ensimmäistä kiveä. Maailmassa on paljon\nseikkoja, joita filosofit eivät voi aavistaa, tai kuinka Shakespeare\nsanonee. Mutta hairahtunut ihminen, ja juuri hairahtunut, saattaa kyetä\nvahvimmin korjaamaan seikkoja, joita on rikkonut. Ellei voi itseään\nauttaa, auttaa hän muita, tahtoo jalostaa koko kansaa, tehdä sen\nterveeksi, normaaliksi kuin vapaat kansat ovat...\"\n\nKlingstedt sanoi tosiaan päättäneensä kerrankin uhrata jotakin kaikkien\nhyväksi, yhteiseksi hyväksi, isänmaan puolesta. Hänen sanansa olivat\nkuin kärsivä, katuva tunnustus; niissä oli jaloutta.\n\n\"Mutta tietysti eivät sellaiset raukat kuin herra Idell ymmärrä mitään\nmuuta kuin diplomaattista järkeilyä; käydä käsiksi itse surkeutemme\njuureen, orjuuteemme, orjanmieleemme, josta moni pahamme johtuu, se on\nheistä pientä ja vähäistä\", jatkoi Klingstedt. \"Mutta kaivella esille\ntoisen erehdyksiä...\"\n\nTohtori Oljemark sanoi puolisolleen hermostuneesti:\n\n\"Keskustelu käy kovin persoonalliseksi ja koskee sairaalaan kuuluvia\nasioita. Väkeäkin tulee tänne kaikenlaista. Ei, parasta on meidänkin nyt\nlähteä.\"\n\nLehtori Korpelainen ei jaksanut enää vartioida kahta ovea. Neiti Suomela\noli niin innostunut, että heitti eteisen puolen, josta oli ensin pitänyt\nhuolta, oman onnensa nojaan; hän asettui yhä selvemmin kannattamaan\nmaisteri Klingstedtiä, heltyneenä varsinkin tämän rehellisistä oman\nentisyytensä tunnustuksista. Juhlasalista ei kuulunut enää torvien\nräikynää. Eteisen puolelta tunkeili tätä omituista johtokunnan kokousta\nkuulemaan yhä lisää väkeä, nuoria poikia, tyttöjä, käsityöläisiä,\nrouvia.\n\nTohtorinna olisi halunnut jäädä; hän puhui nopeasti ja valittavasti\nmiehelleen, että hänen oli niin sääli Oskar Klingstedtiä, ja samalla hän\nihaili toimittaja Idellin todistelua, jonka puhetaito oli suurempi kuin\nhänen vastustajansa. Rouva näytti olevan kovin jännittynyt väittelystä\nja huolissaan isänmaan kohtalosta; ei olisi mitenkään poistunut täältä\nkesken, mutta hänen miehensä vaatimus pakotti hänet:\n\n\"Ei, minulla ei ole pienintäkään halua joutua poliisimestari Leskisen\nkanssa tekemisiin\", sanoi tohtori, lausuen poliisimestarin nimen\nhalveksivasti ja kiihtymyksessään kuuluvasti.\n\nMaisteri Klingstedt oli ollut tuokion vaiti, Idellin harppaillessa\nedestakaisin. Klingstedt sattui kuulemaan tohtorin sanat ja virkkoi:\n\n\"Yleisö voi olla rauhallinen, poliisimestarista on pidetty huolta; hän\nmakaa pöhnässä kotonaan, suoraan sanoen. Ja santarmi on lahjottu:\nslaavilaisten isänmaallisuutta! Vai onko joku nähnyt santarmia tai\npoliisejakaan vestibyylissä?\"\n\nJoku vilkaisi eteiseen; totta puhui Klingstedt, joka jatkoi:\n\n\"Ja tarkoitukseni olikin, että tämä tilaisuus saisi joutua vaikkapa heti\nsantarmienkin tietoon, jos niin piti käydä. Totuuden asiassa ei ole\ntinkimistä, kauan ei santarmivalta kuitenkaan rehentele!\"\n\nTohtori poistui, vieden rouvansa mennessään; rouvan lähtö oli muuten\nTistelbergistä ikäänkuin jonkin katoamista, joka jätti hänen sisälleen\ntyhjyyden tunteen. Tohtorin esimerkkiä noudatti insinööri Tarkkanenkin\nrouvineen; tilaisuus oli heistä, paitsi lapsellinen, suorastaan\nskandaali, myöskin vaarallinen. Johtohenkilöistä seisoivat ruokasalissa\nnyt ainoastaan lehtori Korpelainen ja neiti Suomela, edellinen koettaen\npuhua jotakin rohkeaa, ja puhuen, että kansa oli ensinnäkin kasvatettava\nitsetietoiseksi, johon se saataisiin kyllä valistuksen ja\nsielunterveytymisen avulla. Sen kasvattamisen ensimmäisenä ehtona oli\nruumiin terveys, ja tuon terveyden kaikkein tärkeimpänä ehtona jälleen\nraittius. Siitä oli lähdettävä, uskonnolla, terveellä, elämää\ntunnustavalla uskonnollisuudella sitäkin pyrkimystä tukien; sitten\ntulisi aika muunkin kunnon, kun sielu oli ensin terve ja käsitys\nvalistunut ymmärtämään isänmaan asiaa... Mutta pitkälle ei Vihtori\nKorpelaisenkaan vahva ja selvä puhe kantanut, vielä vähemmin innostuneen\nja hermostuneen neiti Suomelan sanat. Tämä koetti tuon tuostakin tehdä\npääväittelijöille, kumpaisellekin vuorotellen, tiukkoja kysymyksiä,\nmistä he olivat tietonsa saaneet, ja vaati heiltä oikaisuja\nloukkauksiin, joita he olivat toisistaan lausuneet; tahtoi väittelijöitä\nsovintoon; jokin yhteinen kanta isänmaan asiassa oli hänen\nmielestään pelottomasti otettava. Neiti Suomela ihaili Saksaa ja\njääkärinuorukaisiamme, ja sanoi olevansa puolestaan valmis vaikkapa\nPietarin valtiollisiin vankiloihin, jopa hirteen, jos velvollisuus\nvaatisi. Rolf Idell ja Klingstedt eivät hänenkään innostustaan kuulleet.\nYhä pahemmin sätti toimittaja Idell:\n\n\"Vai niin, santarmi on siis lahjottu!\" pilkkasi hän. \"Varsin nerokasta\nstrategiaa. Onko sekin opittu Saksasta! Preussin pystyviiksisen\nWilhelmin ohjeitako? Sen tyhmän ja lerppahuulisen verikoiran!\"\n\n\"Hän on keisari, vaiti!\" huusi maisteri Klingstedt.\n\n\"Majesteettirikoksestako minua syytätte? Hyvä on, hyvä! Mutta mitäpä,\njos santarmi sittenkin käsittää asian toisin! Jos hän kuitenkin huomenna\ntulee katselemaan teidän mukavan kabinettinne ruostuneita tussareita ja\nkiinalaisia mestaussapeleita?\" pisteli Rolf Idell.\n\n\"Tulkoonpas!\" vastasi Klingstedt. \"Koettakoonpas tulla!\"\n\n\"Ja mitä teette, jos hän tulee? Tietysti panette ruutia Pappenheimiltä\nperityn pistoolinne sankkiin?\"\n\n\"Toisin sanoen: minä surmaan santarmin\", sanoi Klingstedt synkästi.\n\"Älkää te surko minusta, -- ja meistä!\"\n\nPari nuorta poikaa huusi Klingstedtille juhlasalin ovelta eläköötä.\n\nToimittaja Idell katseli huutajiin ja alkoi jälleen epätoivoisesti\nväitellä. Lehtori Korpelainen arveli, ettei tämä tilaisuus ollut\nnuorisolle sopiva, noille pojille, jotka hän oli huomannut omiksi\noppilaikseen suomalaisen yhteiskoulun yläluokilta. Hän meni ja vaati\nheitä lähtemään kotiin: oli jo myöhä aikuisillekin, luvattu tanssiaika\nloppuisi aivan kohta. Nuorukaisista toinen naureskeli hänelle salaa,\ntoinen niskoittelevasti heitteli päätänsä, tumma ja pitkähiuksinen; he\neivät poistuneet. Toimittaja Idell ja maisteri Klingstedt soimasivat ja\nsättivät toisiaan niin katkerasti, että lehtori Korpelainen poistui pian\nitse, masentuneissa mietteissä. Samoin muu yleisö.\n\nMiltei persoonalliseksi häpeäkseen näki maisteri Klingstedt viimein\nhuoneessa suomalaisista johtohenkilöistä ainoastaan neiti Suomelan, jota\nhän tästä rohkeasta jäämisestä kyllä kunnioitti, mutta joka hänkin oli\nnyt epätietoinen ja synkkämielisesti vaiti, ja joukon vähäpätöisempiä\nihmisiä, uteliaita, pahansuopia ja pelokkaita kasvoja. Ei minkäänmoista\noikeaa innostusta, vakaumusta, kenessäkään. Surkea aika, mädäntynyt\naika.\n\nJa päälle päätteeksi työntäytyi ruokasaliin, kun tanssi oli loppunut ja\nyleisö virtasi pölyisestä juhlasalista eteiseen, mennäkseen väsyneinä\nlevolle, joukko joutavia juopuneita: runoilija Keretti, naureskeleva\nBirger Bengelsson, kuhnusteleva postimestari, sekä yhtaikaa\noluttehtailija Blöcker tavallisella remuilumatkallaan: oli kai nyt\njuhlan loputtua uskaltanut tänne vakinaiseen iltapaikkaansa tai\nparemminkin yöpaikkaansa. Ja Blöcker toi mukanaan liudan nousukkaita, --\nmikäpä muukaan olisi tuokin lihava, pystynenäinen ja paksu herra ollut:\ngulassi. Akseli Jorvas täällä istui yhä perheineen, nauroi leveästi\nväittelijöille, ja tervehti riemulla tuota gulassin näköistä.\n\nBengelssonia huvitti Klingstedtin ja Idellin väittely; hän tuli vuoroin\nTistelbergin ja vuoroin postimestarin luokse ja supatti näyttävänsä\nheille:\n\n\"Nyt tuli hyvä, minä näytän, kuinka minä pian ärsytän heidät oikein\ntoistensa kimppuun.\"\n\nJonkinlaisena kuiskaajana Idellille toimien onnistuikin Bengelssonin\nkiihottaa hänet suorastaan hurjaan pöyhkeyteen, itseylistelyyn ja\nvastustajan sättimiseen.\n\nRolf Idell saarnasi nyt etupäässä juopuneelle kuulijakunnalle.\nKlingstedt oli vaiti ja oli jo päättänyt poistua: ei lähtisi näistä\nherroista hänen asialleen mitään; oli luotettava nuoriin, nousevaan\npolveen.\n\n\"Minä paljastan juonenne, tusinamaisteri!\" huusi Idell. \"Sveesi te\nolette, sittenkin, ja tahdotte Saksan tänne kukistamaan kansanvaltaisia\nuudistuksia: niin säilyvät etuoikeutenne. Mutta Suomen kansa ei anna\nnarrata itseään. Hui, hai, meillä on sosialisteja; nekö lähtisivät\nkannattamaan imperialistista Saksaa.\"\n\n\"Eivätkä talonpojat kannata ketään\", hohotti Birger Bengelsson. \"He\nvälittävät ainoastaan potaateistaan; kun ei heidän aittojaan uhata,\neivät he liikahda. He ovat idiootteja.\"\n\nKlingstedt virkkoi vielä, ettei ollut kaukana sekään aika, jolloin\nuhattaisiin paitsi talonpoikien aittoja heidän kalliimpaakin\nomaisuuttaan: heidän poikiaan, joita vaadittaisiin ryssien mukaan\nrintamille. Akseli Jorvas huudahti:\n\n\"Minulla ei ole niin isoja poikia. Ja talonpojat, idioottejako? Juuri\nniin, sellaisia idiootteja, jotka ovat nyt pian miljonäärejä!\"\n\nJorvas oli parhaillaan alkanut gulassin näköiselle kerskua, miten hän\noli päättänyt perustaa sahan, tulla miljonääriksi; aina ei tällaista\ntilaisuutta ollut tarjolla. Sahan täytyi pian olla valmis, että\nehdittäisiin myymään kamalasti kallistuvaa puuta heti sodan loputtua.\nJorvaskin oli ryypännyt ja alkoi reuhastella. Hänen emäntänsä alkoi\nvaatia häntä kotiin; lapsetkin jo haukottelivat ja kitisivät untaan,\nmitkään herkut eivät niitä taltuttaneet. Ja Akseli antoikin tiukan\nvaimonsa vaikuttaa itseensä; hän huusi autokuskilleen, joka jo ovella\nkurkisteli, ja lähti leveän emäntänsä ja unisina hoippuvien lastensa\nkanssa koko ilosta pois.\n\nTehtailija Blöcker ei kärsinyt politikoitsijoita, ei edes\nKlingstedtiäkään, vaikka hän oli ruotsalaisia. Ja kun hän kuuli\npuhuttavan santarmeista ja jostakin muusta vaarallisesta, niin hän aivan\nvimmastui. Ruotsia puhuen komensi, rukoili, aneli noita kahta järjetöntä\npitämään suunsa kiinni, olemaan lörpöttelemättä; hän tahtoi nyt juoda,\nja hiiteen aatesankarit ja sosialistit ja anarkistit ja kaikki! Hän\nkarjui:\n\n\"Ulos, ulos! Missä on poliisi, santarmi? Minä vaadin ... poliisi...\"\n\nMaisteri Klingstedt muisti, että tuo toinen toimittaja,\nvanhoillissuomalaisen lehden, oli poistuessaan vilkaissut häneen\nilkeästi; sitä suomenmielistä oli täysi syy kavahtaa. Ehkäpä hän oli jo\nparaikaa vaatimassa poliisimestaria tai santarmia sekaantumaan asiaan.\nRolf Idelliä ei toki sellaisesta tarvitsisi pelätä.\n\nMaisteri Klingstedt poistui. Tänä yönä ei hän aikonut ollakaan kotona,\nvarmuuden vuoksi; hänellä oli omat suunnitelmansa.\n\nKun toimittaja Idell kääntyi Blöckeriä katsomasta, puhuakseen jälleen\nKlingstedtille, näki hän ympärillään melkein pelkästään pöhnäisiä.\nBirger Bengelsson houkutteli häntä jäämään viftille; mutta Rolf oli\nmelkein raittiusmies, -- eikä rähjäisen tehtailija Blöckerin kanssa,\njoka oli hänen pahin vihamiehensä, olisi nyt leikkimistä: Blöcker kuului\njuovuksissa pieksävän toisia, ja Rolf oli heikko ja voimiltaan hento.\nRolf Idell lähti eteiseen. Siellä pieni opettajatar Suomela, joka otti\njuuri nurkasta sateensuojaansa, tuskin suvaitsi Rolfia tervehtiä, --\nsellaiseksi aktivistiksi oli hänkin tänä iltana muuttunut.\n\n\n\n\n12\n\n\nPatruuna Blöcker, ennen olut-, nykyään kaljatehtailija, oli\nkeskikokoinen, vanhahtava mies; hänen nenänsä oli punertava, sen\nsanottiin muistuttavan porkkanaa, iho punainen ja vähän rokonarpinen.\nVarsinkin juovuksissa oli hän ärtyisä, vastaanhangoitteleva ja\nitsepäinen, ja karkaili mielellään nyrkkivoimalla toisten kimppuun\nennenkuin kukaan voi aavistaa.\n\nNyt on hän tilannut seurueelleen -- noille parille herralle ja lisäksi\nBirger Bengelssonille, postimestarille, Tistelbergille ja Keretille\n--pilsneriä, vanhankansan kuosista pilsneriä, johon kätkeytyy alkoholia,\neikä mitään nykyaikaista vesiheraa: ystäviään varten Blöcker näet\nvalmistaa toki oikeaa olutta, sota-ajan kielloista huolimatta, ja\nSeurahuoneella on sitä salaa saatavissa.\n\nIstutaan kankean puhtaalla liinalla peitetyn pöydän ympärillä, kolean\nnäköisessä ruokasalissa, jonka seiniä koristavat siellä täällä peltiset,\nsaksalaiset vadit koreilla väreillä maalattuine romanttisine\nlemmenkohtauksineen: munkkeja viinikellarissa, houkutellen luokseen\nkestitsemiensä talonpoikien tyttäriä tai emäntiä, -- pitsisillä kaula-ja\nsaapasröyhelöillä somistettuja sotureita, jotka keinuttelevat polvellaan\ntyttöjä, sekä narri jalkapuussa, pikku tyttö hänelle lusikalla suuhun\njotakin herkkupalaa antamassa. Poristaan kaikenmoista, ruotsia melkein\nkoko ajan kaikki, vain muutama sana suomea, etenkin kirouksissa, sillä\npatruunahan on ankara, itsepintainen sveesi, ruotsinmielinen kaikkein\nvanhanaikaisinta ja paatuneinta lajia, ja hänen seurueensa jäsenet\nkäyttävät ruotsin kieltä mukavuussyistä ja keimaillakseen, muut paitsi\nBengelsson, jolla on tosiaan ruotsalainen koti, vaikka hän osaakin\nsuomea jotakuinkin; käyttävät sitä sikäli kuin kukin osaa. Yksi heistä\nei osaakaan, tuo gulassi; hän solkkaa ruotsia hirveästi. Bengelsson\nsuvaitsee puhua suomea, joskin hän ihailee ruotsalaista kansanluokkaa\njonakin suomalaista rotua hienompana; suomen kieltä hän puhuu ikäänkuin\nsitä alentuvasti suojellen. Mölsä taasen, joka muuten on näin suuressa\nseurassa varsin vaitelias, sopertelee mielellään jonkin sanan ruotsia;\nniin on helpompaa, hän ei tahdo koskaan riitaa, ja hän on hiukan\nylpeäkin, kun hänen sukunsa on ollut edes sen verran ruotsalaistunut,\nettä on antanut nimelleen muodon Mölsé. Virallisesti ei hän olekaan\nsukunsa nimeä suomalaistuttanut, osaksi hellästä rakkaudesta sukuunsa ja\nvanhaan isäänsä, joka elää vielä siellä sisämaassa, supisuomalaisessa\nkaupungissa, osaksi taas jonkinlaisesta ylpeydestä ja siitä syystä, että\nkansan parissa on helpompi tulla toimeen ruotsalaisella nimellä: enemmän\nukot ja akat kunnioittavat. Mutta siitä on jo kauan, kun hän on kansan\nparissa varsinaisesti liikkunut. Mitä taas tulee Kerettiin, joka on\nvaipunut sellaiseen tilaan, ettei monta sanaa puhu, vain naurahtaa\ntylsästi ja sitten jälleen nuokkuu ja torkkuu, hänen kotinsa on ollut\ntäysin ruotsalainen; sattumalta hän oli joutunut suomalaiseen kouluun.\nHän siis osaa ruotsia miltei yhtä hyvin kuin suomea, ja puhuu sitä\ntarpeen tullen täysin luonnostaan. Ja lopuksi Tistelberg: hän on\nkieliasialle ja kielikiistoille välinpitämätön, puhuisi mielellään mitä\nkieltä hyvänsä, jos osaisi, venäjän kieli kuitenkin joskus poikkeuksena,\nsilloin, kun venäläiset taas ovat tehneet Suomelle jonkin ilkeän\nkepposen. Hänen kotikielensä on ollut sekaisin suomea ja ruotsia,\nviimeksimainittua kuitenkin tuskin kymmenesosa, ja sekin huonoa.\n\nPatruuna Blöckerin toverit, lihavat ja pyöreät gulassit, juttelevat\ninnokkaasti ja riemulla kaupoistaan, säkeistä, joita venäläinen\nsotilashallitus mielellään ostaa, tina-, lyijy- ja messinkiromusta,\njosta samoin venäläisiltä saa hyvän hinnan, ruokatarpeista ja\nväkijuomista, jotka ovat kilpaa nousseet arvossa; kaikkea he myyvät,\nkaikkea keräävät ja komuavat, mitä laatua heistä kumpikin komunnee. Ja\novat ylpeitä äsken saavutetusta varallisuudestaan. Birger Bengelsson\npuhelee heidän kanssaan nopeasti, sielussaan heitä halveksien, hän, joka\non oikeaa, vanhaa kauppiassukua ja -rotua. Sitä keskustelua kestää\nkauan. Mutta juopunut Blöcker -- hän on vanhoillaan tullut yhä\nheikommaksi kestämään, tuo miltei jo kehdossaan alkoholipullolla\nimetetty, kuten sanotaan, sillä hänen isänsä oli ollut kaupungin\nviinatehtailija -- Blöcker alkaa jo itsekseen nurista, puhua toisille\nsillä tavalla, ettei häntä kukaan ymmärrä, vääntää suutansa ja\nlaskettelee ilkeitä, typeriä letkauksia, mistä syystä, ota selvä; ja\nräpyttää vihaisesti silmiään kellertävien kulmakarvojensa alta. Hänestä\nei yksikään pöytäseurassa välitä, hänelle vain huiskaistaan kädellä,\nettä pitäköön suunsa kiinni; mutta tiedetään kyllä vanhastaan, mitä\nvielä on tuleva ja miten nämäkin kekkerit päättyvät. Kehutaan siis\nedelleen säkkien korkeita hintoja. Miksi venäläiset niitä ostavat? --\n\"Tarvitsevat pattereihinsa, rintasuojuksiin\", rientää Bengelsson\nselittämään. Venäläiset kuuluvat aikovan rakentaa pattereitaan aivan\ntämänkin kaupungin lähistölle, kun ensin muualla ennättävät, sillä\nkaupunki on nivel siinä suunnattomassa linnoitusketjussa, joka on\nsuunniteltu Helsingin suojaksi, alkaen Hangosta ja ulottuen Kotkaan.\nMutta rotat olivat syöneet tuolta toiselta suomalaiselta, siltä, joka ei\nosaa ruotsia kuin kamalasti rääkäten, tuhannen säkkiä, -- jauhoisia\nsäkkejä. Gulassi kiroilee, ja seurue nauraa hänen kuvaukselleen, miten\nrotat olivat repineet hänen rakkaat likaiset säkkinsä. Sitten puhutaan\nviineistä: pienemmällä ja pyöreämmällä gulassilla on varastossa\nseinällinen lattiasta kattoon asti, takakamarissaan: etummaisessa\nhänellä on jonkinlainen asianajotoimisto, nurkkasihteerin konttori muka.\nMutta viineistä saa Birger Bengelsson aiheen selitellä ranskalaisia\nviinejä, jotka hän tuntee kaikki, ja niiden hienouksia: onhan hän ollut\nPariisissa, kuten tiedetään, tehnyt uhkarohkean matkan sinne.\n\n\"Sinä valehtelet!\" mörisee tehtailija Blöcker. \"Olit siellä sodan\nalkaessa, sitten sieltä tulit!\"\n\n\"Pidä sinä suusi kiinni, Fritz\", nauraa Bengelsson, \"ole siivolla,\ntaikka...\"\n\nJokainenhan tietää tai aavistaa, että Bengelsson valehtelee tuostakin\nPariisin-matkastaan. Mutta valehdelkoon: hauska kuulla. Bengelsson alkaa\nnyt selitellä linnoitustiedettä ja strategiaa; vanhan kulttuurisuvun\njäsenenä sanoo hän nämä asiat tietysti hyvin tuntevansa, on niistä\nlukenut. Mutta kun hän jotenkin johtuu kertomaan gulasseille Viaporin\nsyntyhistoriaa, huomaa Tistelberg hänen häikäilemättä laskettelevan\nvallan kauhistavia vuosilukuvirheitä: sadan vuoden ero sinne tai tänne\nei hänelle paljon merkitse, -- ja kuinkapa gulassit näitä asioita\ntuntisivat? Keretti torkkuu, hyllähtelee sivulle ja toiselle istuallaan.\n\nMutta nyt on tullut patruuna Blöckerin aika. Hänen nurinansa on kasvanut\näänekkääksi, hän kohoilee ryntämyksilleen tuolillaan, vaatii\nsananvuoroa: hänen vieraittensa velvollisuus on muka kunnioittaa häntä,\npitää hänelle seuraa.\n\n\"Sinä olet tyhmä, Birger\", sanoo hän. \"Olenko minä muka huonompi kuin\nnuo -- gulassit?\"\n\nSitten puhuu Blöcker raivoisana, kuohuen, entisestä kultaisesta ajasta,\njolloin hän ja eräät muut kunnon veikot olivat isäntiä tässä\nkaupungissa: hän, Piper ja Kniper, sekä vielä veljet Hallman ja Lindbom.\nBengelsson ei hänen mielestään näitä asioita tunne, Bengelsson on\nnulikka. Siihen aikaan juotiin paljon, juotiin reilusti, se oli oikeaa\nelämän ymmärtämistä; juotiin, eikä vain päivää kerrallaan vaan\nviikoittain, ilman hetkenkään paussia, ja veli Lindbom joutui joskus\ndilleen -- pää meni sekaisin. Eikä ollut mitään hätää, ei aprikoimisia\nja aatteita: oluttehdas kävi ja menestyi, Piper oli pormestari, Kniper\npankinjohtaja -- silloin paikkakunnan ainoan, ruotsalaisen pankin, --\nHallman gymnaasion rehtori, ja Lindbom oli tohtori: lääkäri, joka\nleikkasi moukkia kuin poika, juovuksissakin ja jos muutama ämmä tai ukko\nkuoli, kun sai rohtojen asemesta ketunmyrkkyä tai umpisuolen paikalle\nsakset leikattuun ja kiinniommeltuun vatsaansa, niin olihan niitä\nmoukkia maailmassa, joutavia, niinkuin nytkin on. Mutta nykyistä aikaa\nei Blöcker kärsi: siinä tislataan ja taslataan moukkien kanssa, siinä\nviisastellaan ja järjestellään, siinä on raittiudet ja yhä uusia\nkansakouluja; verojen alle tässä työteliäät ihmiset tikahtuvat. Tehköön\nkansakin työtä! Nyt sitä imarrellaan, hemmotellaan, se on kaikki\nkaikessa. Sitä valistetaan, -- miksi se tulee. Ja tietysti juuri\nsuomalainen kansa pitää saada etunenään, siihen sillä muka on oikeus, --\nhölmön oikeus! Ja tietysti kansan täytyy saada reistata; jo tämän sodan\nkuluessa ovat Blöckerin tehtaan työläiset tehneet kolmasti lakon. Heille\nei nyt riitä mikään palkka, ruokahalu kasvaa syödessä, ruuvia täytyy\npingottaa aina ja aina: rikkaita heistä täytyy kaikista tulla,\naatteellisuutta ei heissä ole, mutta ruokaa vaaditaan posket pullolleen.\nEikö kansa voi elää vähemmällä? Ennen se eli, ja teki työnsä paremmin.\nMutta kaikkeen tähän ovat tuollaiset saivartelijat kuin Rolf Idell ja\nVihtori Korpelainen syypäitä, molemmat viisastelijoita ja raittiita,\nnäsäviisaita nokalle hyppijöitä: karkailevat alinomaa Blöckerin tehtaan\nkimppuun Idellin lehdessä. H--vettiin kaikki näsäviisaat! Antakoot\nihmisen elää rauhassa, tehdä työtään.\n\n\"Hirttää pitäisi Idell, kuuletteko?\" puuskui ja ähkyi Blöcker, nenä yhä\nsinipunaisempana. \"Birger, kuuletko, tule tänne viereeni kun minä\nsinulle puhun! Tule! Onko sinusta joku tuollainen gulassi parempi kuin\nFritz Blöcker? Sinä, sinä olet -- kauhean tyhmä! Tyhmä, pässinpää!\"\n\nBengelsson nauroi; nyt se taas hauska syntyisi! Mutta gulassit\nloukkaantuivat; toinen heistä alkoi piristä, valittaa Blöckerin\nhävyttömyyttä ja ylpeillä sivistyksellään. Hän sanoi lyseotakin\nkäyneensä, joten... Blöcker jatkoi haukkumistaan töykeästi,\njärjettömästi, sätti vuoroin gulassia ja toista, sitten postimestaria,\nhänen nahjusmaisuuttaan ja köyhyyttään, ja Leevi Mölsä hermostui ja tuli\nhyvin alakuloiseksi; sitten taas gulasseja, noita rottia, jotka\nkaivelivat vanhoja lumppuja, jopa Tistelbergiäkin, joka pysyi\nkärsivällisenä, tekeytyen kylmäksi, vaikka oli luonteeltaan kiivas, jos\nniikseen sattui. Köyhä hänkin oli Blöckerin mielestä. Tuokion kehui\nBlöcker Bengelssonia, mutta alkoi yhtäkkiä sadatella häntä\nranskalaisystävälliseksi; ja ennenkuin muut paitsi Bengelsson\naavistivatkaan pomppasi ukko pystyyn ja löi tulipunaisena vihasta\npostimestaria nyrkillään vasten kasvoja. Se oli täydellä voimalla\nannettu isku ja koski kovasti. Mutta Mölsä ei ryhtynyt vastarintaan,\nvaikka toinen ja kolmaskin lätkäys oli tulossa; hän vain torjui ukkoa\nkäsivarrellaan, kelmeät kasvot entistä valkeampina ja tuskallisesti\nvärähtelevin huulin.\n\n\"Roisto, -- roisto, lurjus!\" ärjyi patruuna. \"Minä näytän teille, miten\npreussilainen tekee! Tänäkin iltana on täällä taas -- kerätty rahaa\nkansanopistolle, noiden joka paikkaan sormensa pistävien suomalaisten\nmoukkayliopistolle, josta minulle kiusa koituu!\"\n\n\"Kuules, Fritz, nyt sinä teit julkean työn, nyt et käyttäydy\ngentlemannin tavalla!\" sanoi Bengelsson ja nousi ylös, sillaikaa kun\ngulassit pidättivät patruunaa. \"Nyt sinut täytyy jälleen panna katon\nalle.\"\n\nSilloin vasta muisti sävyisä postimestari, mistä oli kysymys; hänen\nmielensä ilahtui ja kasvonsa selkenivät. Hänkin nousi pystyyn.\n\n\"Niin, katon alle patruuna pannaan, koska et osaa käyttäytyä kuten\nkiltin lapsen sopii\", sanoi hän ja kävi Blöckeriin kiinni.\n\nTavallinen menettely oli työntää ukko Blöcker pöydän alle, kun hän\nraivosi, pidättää häntä siellä taitavasti, jalkojen pihdissä, jopa\nvälistä potkienkin, laskematta häntä toisten joukkoon ennenkuin hän\nlupasi kustantaa seurueelle samppanjaa. Se oli ikivanha tapa. Ja tuo\ntöykeä kohtelu oli itse patruunastakin jollakin tavoin hauskaa: niin\nhänestä pidettiin huolta -- toisten täytyi pitää, kun hän oli sellainen\nvietävän vintiö juovuksissa. Kovalla roiskeella ja rysyllä saatiin\nBlöcker pöydän alle, tuolit sovitettiin tarkoin pöydän ympärille, ja\nBlöckeriä, joka pui nyrkeillään ja päällään pöytää ja ärjyi raivoissaan,\nsysittiin jaloilla ja nyrkeilläkin pysymään pöydän alla, kun taas muu\nseura ryhtyi vähitellen jatkamaan äskeistä keskusteluaan,\ntalonkaupoista, ruokatavarain ja pukujen kallistumisesta, hopea- ja\nkultaesineistä, joita sai sotaan lähtevien venäläisten upseerien\nrouvilta Helsingissä joskus huokealla. Kerettikin raoitteli silmiään ja\nBengelsson käski häntä nyt ottamaan patruuna Blöckerin lasin. Siinä oli\nnäet konjakkia, eikä pilsneriä, kuten muulla seuralla; Blöckerhän oli\nusein juomapöydässäkin saita, tovereita kiusoitellakseen. Tylsästi otti\nrunoilija pöhöisen tehtailijan lasin ja virkistyi selvästi kirpeästä\nryypystä.\n\n\"Se on oikein, että heräät\", sanoi Birger Bengelsson hänelle.\n\"Runoilijan täytyy toki osata juoda, dekadentit juovat monta vuorokautta\nyhtä mittaa.\"\n\nJa hän alkoi kertoa Keretille ja postimestarille pariisilaisista\nrunoilijoista, jotka moneksi päiväksi katoavat joihinkin tavattoman\nmässäyksen temppeleihin, oikeiden naisten seuraan, ja ilmestyvät sitten\nystäviensä eteen kasvot hyvin kelmeinä ja ruumis hervonneena kuin\nvyyhti, mutta taskussaan tai valmiina päässään jokin oivallinen,\nkuolematon runo.\n\n\"Runoilijan tulee rakastaa naisia, paljon naisia, että hän saa kokemusta\nja pääsee sentimentaalisuudesta\", sanoi Birger Bengelsson. \"Sellainen\ntekisi sinullekin hyvää, Keretti. Mutta eikös se Fritz siellä pöydän\nalla tule jo gentlemanniksi? Samppanja virkistäisi näin aamuyöstä, --\nvain saksalaiset möhömahat latkivat olutta.\"\n\nToinen gulasseista puolusti saksalaisia, mutta väitti silti osaavansa\nrakastaa naisia, hänkin.\n\n\"Nyt sen näette!\" sanoi hän.\n\nBengelsson oli viitannut tarjoilijatarta pöydän luo; neiti kiiruhti\nsiihen kohta, ja joutui luonnostaan tämän gulassin käsiin ja polvelle.\nMutta toinenkin gulassi, se heistä, joka osasi paremmin ruotsia,\n--hänellä oli leveä, matala otsa, lyhyt kankeaksi vahattu tukka ja\ntavattoman pieni, kärjestä leveä nenä pystyine sieraimineen, -- hänkin\nhalusi tuota naista. Nyt tempaisi hän, toisen gulassin vieressä istuen,\nneitiä puoleensa; neiti vastusteli, pienempi liikemies piti häntä\nkiinni, ja siinä tempoilussa sattui isomman gulassin käsi takertumaan\nravintolaneidin rannerenkaaseen. Rannerengas katkesi, muutamat sen\nkiiltävät nikamat hajosivat pöydän ja tuolien alle permannolle. Neiti\nharmitteli, tuntui melkein itkevän harmista, sanoi, että rannerengas oli\nhänelle jokin rakas muisto.\n\n\"Joutavaa, roskaa!\" huudahti avosieraiminen gulassi. \"Dubleeta, mitä\nlie! Tule pois sieltä sitä etsimästä, istu tuohon polvelle vain.\"\n\n\"Tule tänne katon alle\", pyysi ja houkutteli Blöcker neitiä.\n\nIsompi gulassi alkoi laulaa, -- lauloi hetken jotakin, sihisytti\nhampaittensa välistä, ja kirosi taas tyttöä, joka ei häntä totellut,\nvaan etsi yhä koristuksensa siruja lattialta. Viimein gulassi suuttui.\nMustanpunaisena kiskaisi hän neidin ylös maasta, käsivarteen kiinni\ntarttuen, puristi hänen olkapäätänsä niin että tämä parkaisi ja suuttui\ntosissaan, veti tätä syliinsä ja tahtoi suudella. Neiti riuhtaisi irti,\nmoitti häntä tosissaan. Silloin loukattu gulassi veti liiviensä taskusta\nesiin satasen, toisen ja kolmannenkin, heitti setelit neidin eteen\nlattialle ja huusi suomeksi:\n\n\"Mene siitä kollottamasta. Siinä on, renkaastasi. Ja tuo pöytään\nsamppanjaa!\"\n\nPostimestari Mölsälle lisäsi hän törkeän sanan neidistä.\n\n\"Samppanjaa Blöckerin laskuun\", sanoi Bengelsson.\n\nTarjoilijatar otti iloiten rahat permannolta ja kiiruhti tuomaan\nsamppanjaa, jota nyt eräät toisetkin jo tahtoivat olettaen, että\npatruuna lienee nyt jo gentlemanni ja valmis ilahduttamaan seuruetta\nsamppanjalla.\n\nBlöcker sadatteli herroja pöydän alla, muodon vuoksi, mutta varoi\nyrittämästä kumota pöytää, koska siihen oli tuotu samppanjaa; hänen se\nolisi kuitenkin maksettava. Ja sitten hän alkoi teeskennellä pyytävänsä\narmoa, hullunkurisin sanoin, sättien leikillisesti milloin ketäkin\nvartijoistaan. Vielä ei häntä kuitenkaan laskettu pois, mutta\nkädensysäykset, joilla häntä torjuttiin, olivat lempeämpiä kuin äsken,\nja silloin tällöin vastattiin hänen haukkumisiinsa suopeasti; muuten\nherrat pakisivat innokkaasti keskenään, ainoastaan Mölsä oli vaitelias,\nja Keretti koetti enimmäkseen kuunnella.\n\n\"Samppanja kirkastaa päätä, mutta tekee jalat raskaiksi\", sanoi Birger\nBengelsson. \"Kyösti Keretti, sinun pääsihän tarvitsee kirkastusta, juo\nsiis tätä, maistelemalla: tämä on väkevänlaista, ei ranskalaisen\nveroista, totta kai sinä sen huomaat? Niin, ja kuules, Keretti\", jatkoi\nhän, asettuen runoilijaa lähemmäksi, \"nyt me keskustelemme äskeisistä\nasioista. Meillähän oli tuolla näyttämön takana intressantti puhe\nnaisista. Kuules, jätä sinä turhat tuumiskelut. Kyllähän sinun täytyy\nsaada jokin oikea suhde, se on selvä. Ellet saa rahaa, niin -- eroa.\nRunoilijan, taiteilijan, sillä onhan runoilijakin taiteilija, täytyy\nelää -- nähdä ja tuntea aina uusia tyyppejä, paljon naisia. Sinun pitää\nhakkailla. Ja mitä naiset tekevät rikkauksilla? Intelligentin miehen\nkäsissä jälleen niistä tulee hyötyä, -- runoutta, kuolematonta runoutta.\nJa sinullahan on hyvät lahjat, sen minä myönnän; sinun kielenkäyttösi on\nloistava, sellainen kuin suomen kielellä vielä saadaan aikaan: onhan\nsuomen kieli vielä kehityksen asteella, se muuttuu suunnattomasti joka\nhetki, senhän tiedät! Ja kun elät paljon, niin ainoastaan sillä tavalla\nsisältö, psykologiset huomiot, syventyvät. Kuules, Keretti, sinun pitää\nhankkia itsellesi uusi suhde, muuten kuivut; rakastajatar, vaimo, miten\nvain. Ja tiedätkös, minulla on sinulle jo sellainen -- oikein sopiva.\nSinun ihailijoitasi muuten; näppärä ja älykäs, kun häntä kehittää.\nJutellaanpas nyt siitä...\"\n\nKyösti Keretti kuunteli Bengelssonin ylistelyä juhlallisena, ikäänkuin\njonkin suuren voiton saavuttanut, kuunteli hänen neuvojaankin, tuli\nvarsin tarkkaavaksi, huokasi ajatuksissaan, ja katseli Bengelssoniin\nluottavasti ja vilpittömästi, sinisin, samein silmin. Kun Bengelsson\nimartelunsa seassa alkoi puhua hänen naimakaupastaan -- Kyöstin rouvahan\nei antanut enää miehelleen rahaa -- ja tyrkytellä avioeroa, niin hän\nsisäisesti säpsähti; sitten hän seurasi tarkoin korvin, syrjäsilmällä\nkatsellen, miten häntä se ja se nainen ihaili, --hymyilikin onnellisena,\nintoutui, ja kysyi lopulta verkkaisesti, kautta rantain:\n\n\"Eikö sitten voisi saada tietää, kuka se nainen on? Ja ... onko, onko\nhän rikas?\"\n\nViime sanoja lausuessaan Keretti jo teki leveän kädenliikkeen.\n\nBengelssonkin purskahti nauruun:\n\n\"Tietysti hän on rikas ... ainakin huomattavissa varoissa. Enhän minä\nköyhää taiteilijalle. Ja kiltti ja aulis hän on. Saathan nähdä. Kuka\nhullu nyt köyhää ottaisi, -- moderni runoilija? Kuules, jutellaanpas\ntästä asiasta... Melkein aatelista rotua ... puolalaista verta...\"\n\nBlöcker anoi nyt tosissaan pääsyä pöydän alta. Hänelle avattiin väylä\nistujien lomitse, jopa Mölsä, hänen taannoin kolhimansa, auttoikin ukkoa\npystyyn. Vaikka oli kitsaskin, täytyi hänen tilata vielä pari\nsamppanjapulloa, se oli vanha ja totuttu asia. Äänet olivat muuttuneet\nporiseviksi, miehet puhelivat paritusten, gulassit keskenään\nväkijuomakaupoista, Bengelsson Keretille hienoista, sivistyneistä\nnaisista ja rikkaista naisista, jotka olivat vielä neitsyitä, Blöcker\nnyt Leevi Mölsälle vanhankansan ihmisistä, joiden elämää Leevi ihastui\nylistämään, ja Tistelbergille menneistä, oikeista porvareista: ne olivat\npersoonallisuuksia, jotka olisivat osanneet antaa palttua nykyisille\nsaivartelijoille, aatteilijoille, isänmaan ja maailman parantajille,\npuoskareille. Silloin postimestari vaikeni, virkkoi vain silloin tällöin\njonkin suomalaisen maalaissukkeluuden, ikäänkuin itsekseen, ja nautti\ntoisten lihavista sutkauksista, hätkähtikin pahimpia kuullessaan,\nliikahteli levottomasti paikallaan ja huokaili alakuloisesti, kuin\nväsyneesti. Muut olivat punaisia; postimestari yksin näytti miltei\nentistä kelmeämmältä.\n\n\n\n\n13\n\n\nOli pimeä yö, ja sade tihkusi, joskaan ei niin suurina pisaroina kuin\nillalla; ilma tuntui hiukan kuivenevan. Tuuli sohisi mereltä. Talojen\npienet puutarhat säle- tai lankkuaitojensa takana niinikään pimeät,\ntalot mustat; harvasta paikasta tuikki heikkoja tulia -- kunnon ihmiset\nunessa.\n\nBlöcker oli juonut itsensä niin järjettömäksi, ettei edes Tistelberg\nenää häntä viitsinyt kuunnella; lopulta oli tehtailija saatu hommatuksi\nSeurahuoneen hevosella kotiin. Sitten oli muu seura vielä vähän aikaa\nistunut ja maistellut lopuksi viinaa, jonka jälkeen gulassit poistuivat\nyhdessä, sovittuaan Seurahuoneen kahden tarjoilijattaren kanssa jostakin\nsalaperäisestä; rumempikin tarjoilijattarista, kuihtunut ja kulunut,\njotakin silmätautia poteva, joten toinen silmä vuoti, oli nyt gulassien\nseurassa. Bengelsson kuljetti Kerettiä ulos, sanoen aikovansa vielä\nvähän jatkaa Keretin kotona, ja kutsui postimestaria ja Tistelbergiä\nsinne: oli muka varannut -- Keretin kustannuksella --jotakin pikareista\nnautittavaa taskuunsa. Postimestarin näytti tekevän mieli noudattaa\nkutsua, ja kuitenkin hän epäröi, juovuksissakin. Tai oliko hänellä muita\ntuumia? Mutta Tistelberg teki tenän: hän oli kyllästynyt ja kysyi\nMölsältä, pääsikö hänen luokseen yöksi, saisiko siellä jonkinmoisen\nloikoilupaikan. Rouva Tarkkanenhan ei sallinut Tistelbergin pitää\nerikoista avainta; mitenkä Tistelberg viitsisi herättää Tarkkasten\npalvelijatarta? Postimestari muutti nyt aikeensa lähteä Bengelssonin ja\nKyösti Keretin kanssa. Hänellä ja Tistelbergillä olisikin ollut muutama\nkortteliväli samaa matkaa, ja he viihtyivät hyvänlaisesti yhdessä;\ntässäkin tilassa oli Mölsä sävyisä ja tanakka, niinkuin ei olisi paljon\njuonut. Hän tarjoutui ottamaan Tistelbergin luokseen yöksi, niin, oman\nsänkynsä olisi hän Isidorille antanut, mutta siellähän oli muija, --\navioparilla oli yhteinen makuuhuone. Yhdessä nuo herrat nyt kävelivät.\n\nTistelberg oli suuresti selvinnyt. Äsken hän vielä remusi ja hoilasikin\ntoisten mukana. Nyt alkoi toinen päivä vaikuttaa; hän ei koskaan\nmaistanut enää toisena päivänä, eikä se kieltäytyminen ollut hänessä\nkohmelon aiheuttamaa, vaan johtui henkisestä kyllästymisestä, terveen\nelämän halusta. Harvoin hän ryyppi, ja silloinkin suuresti ilosta nähdä\nihmisiä iloisina, ja myöskin katsella heitä moisilla heikommilla\nhetkillä, joiden merkittävyyttä hän tosin paljon liioitteli, pitäen\nniitä aina pohjimmaisen luonteen eikä vain hetkellisinä sekapäisyyden\nilmauksina.\n\nLeevi Mölsä ja Isidor Tistelberg kävelivät rinnatusten, melkein vaiti.\n\nHe tulivat eräältä vanhalta kujalta suurelle torille, joka tuskin\nhuomattavasti häämötti edessä. Kuja oli kuoppainen ja kivinen,\nhaparoiden sai kulkea, ettei olisi kompastunut nurmisilta katukäytäviltä\nliejuun ja lätäkköihin. Pihlajien oksat kurkottivat yli lankkuaidan\nheidän tielleen ja hosaisivat puolimädänneillä lehdillään heitä\nkasvoihin. Postimestari harppaili hiljaa. Mutta sitten, ison torin\nvarrella synkkänä kohoavan raatihuoneen portilla, hän pysähtyi.\nValkeiksi rapatut portinpylväät erotti selvästi. Siinä postimestari\nalkoi omituisesti nauraa, ja sitten sadatella: kummallista kuulla hänen\nsuustaan katkeraa sadatusta, tuskallisella, vastenmielisellä tavalla\npurkautuvia kirouksia, kuin jostakin hänen sisimmästään pursuavia. Hän\nmutisi jotakin tylysti, vihaavasti, mutta ei lausunut ainoaakaan sanaa,\njoka olisi selittänyt hänen käytöstään. Ja yhtäkkiä hän kumartui,\nkaappasi maasta rapaa, -- sanoi etsivänsä likaa, -- ja heitti sitä\nkourallisen portin valkeisiin pylväisiin. Sanoi tahtovansa liata, töhriä\nja saastuttaa. Ikäänkuin suloisesta vihasta tai himosta korahdellen hän\nloikkasi katukäytävältä ajotiellekin, josta löysi jotakin, ja sillä nyt\nnakkeli porttia, lika läsähteli. Sitten hän oikein hieroi portin pylväät\nlikaisiksi.\n\n\"Se on parhaiksi, -- kaikki liata!\" ähkyi hän.\n\nTistelbergiä inhotti ja säälitti. Mutta Leevi Mölsä keräsi yhä\nhartaammin likaa torilta, ja nyt aikoi hän tuhria vielä toisia\nportinpieliä ja seiniä. Hän naurahteli ilkkuvasti, sanoi haluavansa\njättää niihin merkkinsä niinkuin surmanenkeli Egyptissä ennen vanhaan\nsiveli portteja verellä, vai Israelin lapsetko ne sivelivät?\n\nMitään selitystä ei Tistelberg saanut, miksi postimestari noin riehui.\nMutta Leevi Mölsän kädet olivat täynnä likaa, ja sitä räiskyi myöskin\nTistelbergiin. Harmillinen muutos tuossa sävyisässä miehessä. Ja viimein\nlähti Mölsä kulkemaan yksinään. Lienee unohtanut seuralaisensa? Isidor\nTistelberg erosi hänestä kyllästyneenä ja ajatellen nyt vain, saisiko\nTarkkasen palvelijattaren kohta ja hiljaa hereille aukaisemaan ovea.\nIlta oli ollut masentava, tai ainakin epäuskoa herättävä, tuo\nisänmaallinen ilta. Kansanvalistusaate: auttaisiko se venäläisen\nylivoimaista väkivaltaa vastaan? ... Klingstedtillä oli ollut toisia\nkeinoja, mutta kukaan ei ollut niistä välittänyt, ei juuri kukaan;\nväsynyt ja veltto oli yleensä ihmisten mieli. Ja tekikö Klingstedt tällä\nuhkarohkeudellaan maalle edes muuta kuin vahinkoa?\n\nMutta Leevi Mölsä oli onneton. Hän tallusteli yksinään pimeässä ja\nmärässä yössä edelleen, poispäin kotinsa suunnalta; hän tahtoi liata ja\ntuhria kaikki portit ja ovet, -- saastuttaa kaikki. Yö tuntui hänestä\nautiolta, tuskallisen autiolta. Kaikkialla nukuttiin. Tuolla kuitenkin\ntoki kiilui tulta, pienestä ikkunasta. Mitähän synnin töitä sen ikkunan\ntakana tehtiin, -- vai lapsiako synnytettiin? Iljettävää, luonnon\npakkoa! Kunpa hän löytäisi jotakin oikein likaisinta, -- pahinta likaa,\nniin kaikkein valkeimmat ikkunanpielet hän likaisi.\n\nMitä oli postimestari Leevi Mölsän elämä? Näin juovuksissa, yksinään\nollen, sen täytyi purkautua, hänelle itselleen: tuon päivisin kalvavan\nkaunan, joka oli kuin ilkeä syöpätauti hänen sielussaan, sydämessään.\nSen täytyi joskus, vaikkei hän koskaan siitä kenellekään hiiskunut, --ja\nvaimolleen ei edes juovuksissa ollessaan.\n\nMitä oli yleensäkin elämä? Tällaistako pimeyttä, umpisilmin hapuamista.\nKuin tätä märkää ilmaa: ihminen elää kuin märkä palaa!\n\nJa tuulta ja myrskyä: maailmalla pauhasi se myrsky, suuri sota, josta ei\ntullut koskaan loppua. Ja yksilö eli täällä syrjäsopessa omaa pientä\nelämäänsä, niinkuin ei myrsky olisi häneen sisäisesti koskenut: vain\nulkonaisesti, leivän ja muun elannon hankkimisen vaikeuksina. Niin luuli\nelävänsä. Mutta kuitenkin myrsky, joka möyrysi kaukana tai ylhäällä\nhänen päänsä päällä, sipaisi varmaan häneenkin, koskapa hänen\nsielullinen elämänsä oli nykyään paljon tuskallisempaa kuin se hänen\nluullakseen muuten olisi ollut. Veristä ottelua maailma, saastaa kaikki.\nPaljon lapsia, lihalontteja, joita kasvatetaan kuolemaan, vaalitaan,\nsyötetään, opetetaan tapettaviksi, kanuunoilla teurastettaviksi.\nKanuunoilla ja paineteilla. Hyi! Katalaa! Sellaista on maailma -- ja\npolitiikka: lasten kasvatusta tykinruoaksi. Ja vaikka olot olisivat kuin\nennen, miltei samantapaista olisi yksilön elämä silloinkin: siittämistä\nvaikeuksissa ja puutteessa, jälkeläisten hankkimista kuoleman ruoaksi,\nhaudassa mätänemään.\n\nSiittämistä -- ilman mitään syytä. Leevi Mölsällä on paljon lapsia,\njoista hän totisesti pitää, vaalii heitä mikäli suinkin jaksaa ja osaa,\niloitsee heidän leikeistään, ja on tuskissaan, milloin ne sairastuvat.\nJa ne sairastavatkin usein: kun Mölsällä on sellainen vaimo, tylsä,\nyksinkertainen.\n\nMiksi hänen pitikin tuollainen vaimo ottaa? Oma piikansa, sivistymätön\ntyttö, joka silloin kun hän oli vielä nuorimies, sattumalta joutui\nhänelle palvelukseen? Miksi hänen piti juuri tämä? Se on hänestä niin\nkipeää. Ja niin saastaista; miksi täytyi hänen antautua teettämään\npiiallaan lapsia? Ja sitten: mikäs enää auttoi, niitä on yhä tietysti\ntullut, eikä siitä ole enää pääsyä. Kyllä hän on onnellinenkin\nlapsistaan; mutta kuitenkin: koti ei ole koti, jota hän aikoinaan oli\nkaivannut.\n\nToista oli hänellä ennen, äitivainajan luona. Siellä oli kukkia. Ikkunat\ntäynnä kukkia! Äiti niitä niin hoiteli. Täällä kodissa ei mitään, ei\nainoatakaan kukkasta. Jos hankit niitä Marille, niin se antaa niiden\nkuivua; ei osaa, ei jaksa niitä hoitaa. Eikä hänellä ole siihen\ntilaisuuttakaan; talouspuuhissa menee aika, kun Mölsän ei kannata pitää\npalvelijaa köyhyytensä vuoksi. Vaimolta menee miltei joka hetki lasten\nhyssyttelyssä muiden välttämättömien kotihommien lisäksi, ja niiden\nsynnyttämisessä ja siitä johtuvassa väsymyksessä. Ja nykyään tulee aika\nvarattomalle yhä vaikeammaksi.\n\nEi mitään somaa kotona. Ei edes lapsissa, jotka ovat Mölsästä rakkaita.\nRumia ovat niiden vaatteet, ei osaa vaimo ommella; kunhan jotenkin\nturailee vain. On niin -- tylsä. Kun on sivistymätön, raukka.\n\nMutta miksi täytyi Leevi Mölsän tämä onneton ottaa?\n\nEi sitä voi viedä mukanaan seuroihin, tai ei se tulekaan: pelkää, --\nymmärtää asemansa. Mutta ei yritä parantaa itseänsä; kyysää vain kotona,\nitkeskelee, tekee lapsille rättitokkia, ja lapsia tulee. Tulee saalista\nhautaan, niin, kenties lihaa vastaisuuden sotakentille.\n\nLeevi Mölsä alkaa jälleen sadatella. Hän tuntee, ettei hän vaimoaan\nrakasta; tuntee kauhulla, on usein humalassa ollessaan tuntenut. Ja tuo\nlapsien tulo, etenkin sillä tavalla, -- kuin mekaanisesti, ilman sitä,\njota sanotaan rakkaudeksi, -- on hänestä iljettävää kuin lika, jota hän\ntahtoo kaapata ja paiskella; koko elämä on sen lian arvoista,\npaiskeltavaa, -- pimeää, hapuilevaa kuin tämä yö.\n\nVieläkin hän aikoo tuhria portteja. Synkissä, tuimissa ajatuksissaan on\nhän kulkeutunut kaupungin syrjään, alas ja pois siltä mäenrinteeltä,\njossa parhaat talot olivat. Laskeutuu mukulakivillä laskettua mäkeä,\nkaturyssien kiveämää. Niillä ryssillä oli ollut housut nilkoissa; Mölsä\nnaurahtaa äitelästi ja makeasti sitä muistellessaan: saastainen näky.\nHän tulee rautatien ylikäytävää myöten saviselle tielle, alankoon,\nkaupungin pohjoispuolelle. Pilkkopimeässä hän putoaa pari kertaa syviin\nkuoppiin, maantienojiin, vaikkei hän olekaan juuri juovuksissa. Hän\nuskoo, ettei hän koskaan voisi juopua; hänen sisällään asuu aina\nsellainen kipeä, salainen tuska, ettei se anna lohduttavan viinankaan\nnousta päähän! Lohduttavan viinan: ainoastaan sellaisilla hetkillä\njäävät mielestä kaikki maailman hullutukset, jää kolkko, ruma koti, se\nsyömä- ja makuupaikka. Jäävät lapsetkin. Mitä auttaa heitä ajatella!\nTuleeko heistä silti sen parempia ja onnellisempia kuin hän on? Rikos on\nheitä maailmaan hankkia, kuitenkin heitä odottaa oma, katkera\nsielullinen kohtalonsa. Lieneekö maailmassa niin yksinkertaista ihmistä,\njoka olisi tyytyväinen siihen kehnoon, jota elämä tarjoaa?\n\nÄhäh! Taas kaatui Leevi Mölsä pimeässä. Hän nousee tanterelle. Valoa\ntuikkii tuolta edestä. Siellä voi olla naisia.\n\nJa naisia hän on oikeastaan tainnut kävellä tässä etsimässä. Naisia.\n\nMoniin vuosiin ei hän heitä ajatellut. Oli ollut uskollinen,\n--kumminkin!\n\nMutta lopulta hän on alkanut tahtoa naisia. Sellainen hän on. Olipa mikä\nvain. Nyt katselisi jokaista naisnaamaa, suoraan, häikäilemättä. Niin\npitää tehdä. Miksi hän ei katselisi?\n\nElämä on sellaista, saastaista; tahtoo yhtä, sitten tahtoo toisia. Ja\ntämä nyt vielä, jos hän tahtoo. Siellä maailmassa, sodassa turmellaan ja\nraiskataan toisen verran, -- siellä Euroopassa, kulttuurin\nvaatimuksesta! On sitä suurempaakin väkivaltaa ja petosta kuin tämä\ntässä -- juoksennella tyhjää! Tyhjää, sillä jokohan täällä nyt naisia\nolisi, tähän aikaan, aamuyöstä! Syntiä tekevät kotonaan, -- lapsia,\nkärsimään.\n\nEnnen ei hän noita ole jahdannut. Nyt...\n\n\"Miksi en?\" kysyy hän ääneensä kiivaasti itseltään.\n\nTuli olikin etäällä. Mistä lienee tuikkinut mökistä... Mitä elämää\nsiellä pitänevät?\n\nLeevi Mölsää ei tämä hänen elämänsä tyydytä, sen hän vihdoinkin tuntee.\nKöyhää ja puutteellista elämää. Joskus vain humala, jota sitäkään ei\nkoskaan kunnolleen tule.\n\nHän saapuu sen rakennuksen luokse, jota oli luullut mökiksi, ja aikoo\nmennä ohitse. Kävellä hyvin kauas, korpeen; siellä olisi -- yksinäistä.\nMärkään ja synkkään metsään hän tahtoo, nevaisten soiden sekaan. Mutta\nhän vilkaisee vielä rakennuksen ikkunaan; sen uutimien raoista tuikkaa\nvalo. Jatkaessaan tallusteluaan on hän kompastua johonkin, jonka\ntunnustelee jalallaan äkeeksi, rautaäkeeksi. Ja sitten on laatikoita,\nolkia ja tunkiota. \"Tulinpas tunkiolle\", iloitsee hän. Ja muistaa, että\ntäällähän on se puutarhurinliike, Sutelinin, tai Suttusen, kuten isäntää\nkutsutaan. Ja tuo laitos tuossa edessä on tietysti ansari. Hän oli\nmenossa ansariin, ja nyt hän kääntyy takaisin.\n\nHän huomaa ikkunan raossa tytön. Nuoren tytön, valkoisissaan. Ja ikkunan\nulkopuolella pari hahmoa, miehiä, joita hän ensin pelästyy. Koko muu\ntalo on pimeä, mutta tästä pienestä ikkunasta hohtaa lämmin valo.\n\nMiehet alkavat hänelle puhella, pahaa he tuskin aikovat. Tuli valaisee\nheitä vähän; toisella näkee hän arven suun poikki, ruman arven, joka\ntekee miehen ilkeän ja irvistelevän näköiseksi. Töykeästi mies puhuukin,\njotakin sellaista kuin että:\n\n\"Nyt se herra postimestari löysi oikeaan paikkaan. Se on nuori tyttö.\"\n\nToinen miehistä naureskeli raa'asti.\n\nMiehet sanoivat, että ikkunasta täällä mennään, ja lähtisivätkin itse\npois. Olivatpas he kohteliaita. Tunsiko Mölsä tuon arpisuun? Tyttö, joka\noli niin kummallisen nuoren näköinen, että Mölsä säpsähti, kun hän tuli\nsisään, säikähti ensin, kyseli, mistä postimestari oli tietänyt tänne\ntulla, ja varoitti sitten kaikin mokomin olemaan hiljaa, sillä isä ja\näiti voisivat herätä. Tytön lämpöisen ulkonäön Leevi huomasi. Ja hän\niloitsi, kun hänestä tuntui siltä kuin olisi hän hukuttautunut johonkin\nsuohon.\n\nSeuraavana päivänä oli hänen sydämensä kipeä. Hellempi kuin koskaan oli\nhän vaimolleen, ja lapsiaan hän katseli kyyneleet silmissä. Eikä hän\nhiiskunut tapauksesta mitään vaimolleen, eikä vielä muillekaan. Miksi\ntuottaa raukalle sellaista surua? Viatonhan Mari oli; itse oli Leevi\naikoinaan hänet tahtonut. Saattaa hänet epätoivoon kertomalla tällaista!\nEihän Leevi ikävästäänkään Marille koskaan puhunut, eikä sen syistä; ei\ntorunut siitä, että koti oli sellainen, enempää kuin hän muitakaan\nihmisiä yleensä häiritsi. Kaikki surunsa syyt upotti hän syvälle\nitseensä, ja niin tämänkin uuden kipunsa: hairahtumisensa,\nlikaisuutensa. Katumusta se ei ollut; paatumiseksi hän sitä arveli,\n--paatumukseksi ja saastaksi, johon hän saattoi koska tahansa jälleen\nlangeta. Mutta ensi sunnuntaina hän tahtoi mennä kirkkoon, nöyrtyä\nkaikkine vikoineen Jumalan edessä, niin kärsi.\n\nPieneksi Esteriksi sanottiin puutarhuri Sutelinin tyttöä, hän oli siinä\nviidentoista vuoden iässä.\n\n\n\n\n14\n\n\nOskar Klingstedt ei nukkunut sinä yönä kotonaan. Santarmi oli tosin\neilisillaksi lahjottu, mutta jo aamulla tai alkavana päivänä täytyisi\nhänen ehkä toimia; hänen lauhkeuteensa ei sopinut liioin turvautua.\nPoliisimestarille, venäläisten kätyrille, oli jonkun ovelan\naatetoverin välityksellä hommattu lujasti viinaksia, sillä hän oli\nrappiolle joutunut nuori mies, ja siten oli estetty hänet,\nsantarmiakin virkaintoisempi, työntäytymästä Klingstedtin rohkeaan\nyllytystilaisuuteen; mutta tänään hänkin kenties jo tarttuisi\npaatuneella ja katkeroituneella ylimielisyydellä työhönsä. Klingstedt\nsiis puikahti yöksi kahden koulupojan kortteeriin, samojen nuorukaisten,\njotka olivat Seurahuoneella huutaneet eläköötä hänen puheelleen,\nsalaisten ystäviensä, ja pian julkisiakin toisilla mailla,\ntoisenlaisissa yrityksissä.\n\nPojat, kumpikin kahdeksannen luokan oppilaita kaupungin suomalaisessa\nyhteiskoulussa, olivat nimeltään Myry ja Lemmitty, molemmat ottaneet\nnimensä yhtaikaa toista vuotta sitten keväällä, kun silloin jälleen\nruotsalaisia nimiä muutettiin suomalaisiksi, jo totunnaisen tavan\nmukaan. Myry oli heistä hieman vanhempi, kookas ja komea. Lemmitty oli\nkasvultaan pieni, mutta vilkkaampi ja lahjakkaampikin.\n\nPojat puuhailivat jotakin salaperäistä yön hiljaisuudessa, tarkoin\nsuljettujen uutimien takana. Polttivat paperossia, ja uunissa vähäisiä\npapereitaan, kaikki lappusetkin, joista olisi saattanut olla vaaraa, jos\npoliisit tutkisivat heidän asiaansa sitten, kun he olisivat\npaikkakunnalta kadonneet. Eivätkä heidän poltettavat paperinsa olleet\nvarsin vähäisiäkään. Myryllä ainakin oli isot tukot koulutyttöjen, jopa\nkypsyneidenkin naisten lähettämiä rakkaudenkirjeitä, joissa joko\ninnosteltiin nuorukaista eräässä hänen uhkarohkeassa aikomuksessaan, tai\nmoitittiin häntä vaikeroiden.\n\nOskar Klingstedt sai toisessa sängyssä -- toinen oli harmonikkasänky ja\nnyt kokoon lykätty -- tyyntä unta, väsymyksestä ja auttamattoman\nkohtalon päätöksestä tyyntä.\n\nLähtiessään Seurahuoneelta, avuliaat ja kunnioittavat nuorukaiset\nkauempana kintereillään, oli hän hyvillään, että oli tullut tehneeksi\ntämän mielettömän kokeensa, joka ei alkujaan tosin ollut kokeeksi\naiottu: yrittänyt ravistaa torkkuvia valveille, herättää miehuutta. Nyt\nhän varmasti tiesi, ettei noiden eilisten herrojen puolelta lähtisi\nasialle mitään tai ei juuri mitään tukea. Syvästi pilkkasi hän\nsielussaan sellaisia arvelevaisia kuin esimerkiksi insinööri Tarkkasta\nja monia muita, jotka alati pohtivat, mikä on viisasta, mikä ei,\nikäänkuin viisauden ja oikeuden ydintä kukaan voisi paljastaa! Ei, vain\nomaa nahkaansa semmoiset lopulta varoivat! Heitä hän pilkkasi, nauroi ja\nsurkutteli. Mutta toisia jälleen, esimerkiksi Rolf Idelliä, hän ajatteli\nkiukkuisella vihalla. Siinä oli innostuksesta kiihkeä, mutta naiivi ja\nilkeäkin vastustaja, joka kykeni tarvittaessa johonkin ja toimi\npuolestaan vihalla. Ja kaikkein inhottavimmat olivat monet poroporvarit,\njotka ainoastaan nauraa hohottivat koko tärkeälle asialle, löivät sen\nleikiksi. Niitä ei näkynyt eilisessä kokouksessa muuta kuin eräitä vasta\nlopulla; he eivät välitä mistään aatteelisten seurain juhlista. Mutta\nsellaisia Klingstedt täällä kyllin tunsi, moisia tylsiä möhömahoja kuin\npaksuin heidän joukostaan, tehtailija Blöcker. Olipa sekin mies -- vielä\nsaksalaista juurta! Ja lopuksi eivät monet vetelykset, pastori Myötyri\nja lukuisat hänen tapaisensa, ansainneet edes inhoa, niin olivat\nlatteita. Meni maailma kuinka tahansa, he mukautuivat kaikkeen ilman\ntunnonvaivoja varmaan, edes ilman insinööri Tarkkasen rikkiviisauksia.\nSellaisia olivat täällä suomalaiset, ja samanlaisia ruotsalaisetkin;\nyhtä torkkuvaa kansaa. Yksi ainoa noiden suomalaisten juhlien\ntoimihenkilöistä Klingstedtiä miellytti, nimittäin neiti Suomela.\nHänessä oli todellista aatteelista ryhtiä; jos hän olisi ollut mies,\nolisi hänet saanut mukaan -- vaikka Saksaan. Mutta varmaan hänestä\nkerran olisi apua täällä kotonakin, ehkä kaikkein tukalimmissa tehtävän\nosissa.\n\nKlingstedtin eilisellä hullutuksella oli siis ainoastaan kokeilun arvo.\nPerusteeton hullutusko vain? Ei, nyt hän tiesi, mihin täällä ja koko\nSuomessa uskoa ja luottaa: uuteen, nousevaan polveen, erilaiseen kuin\nentinen; siihen ainakin pääasiassa, siitä oli alkuunpanijat saatava. Ja\noli jo saatu! Se polvi toteuttaisi suuren työn, piirtäisi historiaamme\nja koko maailman historiaan uuden lehden, kuolemattoman laulun Suomen\nvapaudesta.\n\nOskar Klingstedt nukkui; pojat puuhailivat hiljaa ahdistava jännitys ja\ntulinen into sydämessä. Kamari oli kuuma, mutta ikkunaa ei voitu pitää\nauki, kun sen edessä oli Ankerias, pääkatu, eikä edes ovea, joka vei\nsuoraan pienelle pihakuistille. Hirveän kuuma: poikain huoneessa oli\nvanhanaikainen, valtava paasiuuni, valkeaksi sivuttu, iso kuin melkein\nleivinuuni, eikä tämän pikku talon tai mökin omistajatar, Lemmityn äiti,\nsäästänyt siitä polttoainetta, iäkäs vanhankansan ihminen, joka piti\nlämpimästä ja piti pojista. Mitään ei auttanut, vaikka savupellit\npapereita poltettaessa olivat kiskaistut paikoiltaan; sellaiset ne\nolivat, nuo vanhat pellit. Päivällä kuumennettu uuni piti puolensa, ja\ntavallisissa oloissa se kuumuus olisi käynyt laatuunkin. Mutta nyt!\nAhdas ja tukahduttava se oli myöskin suurille tuumille. Pienempikin\npojista, Martti Lemmitty, yletti kädellään sen laipion vesivärillä\nmaalattuihin kannatinhirsiin ja ammoisiin, leveihin lautoihin.\n\nNiin siinä talossa tehtiin salaperäisiä, -- tuossa töllissä, joka oli\nvaipunut syvälle maan sisään, tai oikeastaan oli katu sen toisella\npuolella vähitellen kohonnut, joten poikien pieniruutuinen ikkuna oli\naivan kadulla kävelevien jalkain tasalla. Kuistin puolelle oli jäänyt\nkyllä enemmän korkeutta. Ja kun pojat välistä kävivät kuistillaan\nvilvoittelemassa, näkivät he sieltä yli monien kattojen, lukuisia\npimeästä kuumottavia taloja harjun rinteellä; syksyinen pimeys humisi\nympärillä. Tuuli tuntui kuivahkolta, ilma selviäisi ehkä, huomenna olisi\nliiankin hyvä otatella karkua. Muutamia tähtiäkin näkyi, --kauniita\ntähtiä, joihin heidän sankarikohtalonsa olivat kirjoitetut.\n\nPojat polttivat kaikki ne kirjansakin, joiden lehtien reunaan he olivat\npiirtäneet ivakuvia Venäjän keisarista, Nikolai II:sta, ja mahtailevia\nsankarikuvia: niissä oli Saksan keisari Wilhelm II, niissä uljastelevia\nritareita ratsujensa satulassa, puna-musta-valkoisissa viitoissa, tai\npunakeltaisissa: silloisen aktiivisen Suomen värit. Romanttiset kuvat\nolivat Martin työtä, kömpelöt ivakuvat Myryn. Vähän väliä he sekoittivat\ntuhan huolellisesti hienoksi, puhumattakaan siitä, että Lemmitty raapi\nja pesi uunin otsikosta pois Saksan ja Suomen liput, jotka hän oli\nsiihen kuvannut, maalannut ristiin, käytellen Saksan kotkassa ja Suomen\nleijonassa runsaasti punaista, mustaa ja keltaista, runsaammin kultaa.\nMarttihan se heistä oli oikea piirtäjä, jopa luokkansa parhaita siinä\nsuhteessa, samoin kuin hänellä oli runollisiakin lahjoja; ison vihon oli\nhän kirjoittanut täyteen varsinkin isänmaalisia runoja, pitkiä\ntertsiinejä, metkullisia sonetteja, taitonsa näytteitä, joukossa jokin\nfantastinen, todellisuutta puuttuva ja ikävöivä lemmenruno. Nyt sekin\nvihko uhrattiin tulelle, isänmaan alttarille.\n\nOskar Klingstedt, rikkaan kauppiaan veltostunut poika, tyhjäntoimittaja,\njoka viimein oli nähnyt elämänsä kuluvan hukkaan ja oli päättävästi\nryhdistäytynyt, nukkui sikeästi. Hän oli riisunut takkinsa, mutta kengät\nja housut olivat jalassa, kaiken varalta. Vieressä tuolilla, käden\ntavattavissa, kiilui pelottavan näköinen ase, mauserpistooli. Sitä pojat\nvähän väliä katselivat, sen piipun kylmää terästä, sen puista koteloa,\njonka saattoi liittää pistooliin vankaksi peräksi: niin siitä tuli oikea\nkauas kantava kivääri, jopa melkein kuularuisku, niin nopeasti se sylki\nmakasiinistaan tulisia kuulia. Olisiko heillä kohta itsellään tuollaiset\naseet vyöllä? Varmaan olisi!\n\n\"Tuhat pistintä välkähtävää!\" lausui pieni Martti hiljaa, pateettisesti\nstroofia eräästä omasta sonetistaan, jo viidennellä luokalla\nsyntyneestä. Siihen aikaan oli kaupunkiin ilmestynyt ensimmäinen\nvenäläinen santarmi, laahustavassa sinellissään, hopeana kiiltävällä\nlakintöyhdöllä kruunattuna. Santarmi, -- orjavouti, sorron näkyväinen\nmerkki. Ja silloin oli syntynyt tämäkin sonetti, samana valvottuna yönä\nkuin niinikään pitkä, verta hyrskyvä balladi muinaisen virolaisen\nsankarin, Lemmityn, taistelusta Kalpaveljeksiä vastaan ja kuolemasta\npalavan linnansa raunioilla.\n\n\"Taar'avita!\" jatkoi pieni suomalainen Lemmitty; \"kohta huudamme ehkä\nnäin Eestin maalla, ja silloin kaataa jokainen luoti ryssän, ja Eestikin\nvapautetaan.\"\n\n\"Ja jokainen ryyppy kaataa miehen\", sanoi Myry. Hän oli kokeneempi ja\nkypsyneempi näissäkin asioissa, ryyppyjen tuntemisessa, paljon\nkokeneempi kuin Lemmitty. Pari kertaa he olivat tosin kuljeksineet\nyhdessä rakkaina ystävinä hieman juovuksissa kaupungin syysmarkkinoilla,\nkaulukset pystyssä ja lakit syvään silmille vedettyinä, etteivät\nopettajat heitä huomaisi, varsinkaan tuo lehtori Korpelainen, ankara\nmies ja akka; siellä täällä talonpoikien tungoksessa he olivat\nseikkailleet, Myry edellä johtajana, Lemmitty hänen kintereillään tai\nkainalossaan. Mutta yleensä Myry ryyppi toisten poikain kanssa eikä\nLemmityn, vaikka kertoikin asuintoverilleen noista huvitteluistaan.\n\nMutta olipa Aarne Myryllä muitakin seikkailuja, joista hän ei edes\nLemmitylle hiiskunut. Sitä hän ei salaillut, että hän kävi joskus\npelaamassa korttia eräiden toisten toveriensa luona. Martti ei osannut\nkorttipeliä, eikä välittänyt osata: hänellä nyt oli maalirasiansa ja\nrunovihkonsa, vaikkei pelaamista paheksinutkaan, ei edes silloin, kun\nMyry sanoi pelanneensa rahasta; sitä enemmän hän ihaili, melkein jumaloi\nMyryä. Kaunista, mustatukkaista Myryä, jonka kohtalokin oli hänestä niin\nouto, salaperäinen. Huhuttiin näet, että Myry oli jonkun korkea-arvoisen\nherran äpäräpoika, jota muudan eno nykyään koulutti. Eno hänellä kyllä\nolikin, eräässä lähipitäjässä täällä, ison kartanon omistaja,\ngermaanilaisen hengen ihailija muuten, kova ruotsikko. Keskiluokilta\nasti olivat Myry ja Lemmitty olleet asuin- ja luokkatovereita; Aarne\nMyry oli jäänyt luokalle silloin, ja hänet oli hommattu asumaan Martin\näidin luokse, joka vaali tätä vierasta melkein kuin Marttiakin.\n\nKoskaan ei vanha täti ollut kertonut Martille mitään Myryn\nsukulaisuussuhteista, ja Martti puolestaan ei ollut niitä häneltä\nudellut, eikä edes itseltään Aarnelta. Aarne olikin niin umpimielinen,\nylimielinen. Totuus oli se, ettei Aarne Myry, ennen nimeltään Fagerlund,\ntietänyt niistä asioista itsekään muuta kuin mitä ihmiset joskus olivat\nhiiskuneet. Ei tahtonut tietää, taikka muut nuorukaisen harrastukset\nestivät Aarnea niitä ajattelemasta. Mutta jonkinlaista uhmaa ja\nikäänkuin kevytmielisyyden perintöä sai hän jo siitäkin ihmisten\nkuiskuttelusta, että hän oli jonkun palvelustytön ja korkean venäläisen\n-- Venäjällä palvelleen ja sitten kuolleen suomalaisen upseerin äpärä.\nNiinpä hän koulussa salaa ryyppi ja pelasi rahasta, -- rahaa antoi eno\nkyllä, -- sekä etsi naisten seuraa, jota helposti saikin. Mutta naisista\nei hän Martille kertonut; sanoi vain silloin tai silloin olleensa\njossakin muualla, kun jäi koulusta pois, esimerkiksi talvisin\nluistinradalla. Sen valheen sai Martti esittää; koulussa oli sanottava,\nettä hän oli sairas, opettajille ja omalle äidilleenkin: antaa äidin\ntoimittaa lääkkeitä poikien huoneeseen Aarnelle, joka sitten sieltä\nkuitenkin livisti. Taikka kertoi Myry käyneensä siellä tai siellä\nhiihtämässä vain jonkun tyttökoululaisen kanssa ja tehneensä jotakin,\njota hän ei selittänyt muuten kuin ylimielisellä hymyllä. Jotakin Martti\naavisteli. Naisten nimiä ei Aarne maininnut milloinkaan; hän oli\nritarillinen poika, ehkä aatelissyntyinen! Ja otapa hänen\nnaistuttavistaan selvää: niitä, joiden kanssa hän käveli, oli liian\npaljon, sekä nuoria että oikein neitejäkin. Ihaillen väistyivät pikku\npojat hänen edestään, kun hän keikaroi Ankeriaalla jonkun herrasnaisen\nvieressä, pieni, valkea talvilakki somasti kallellaan päässä.\n\nSellainen oli Myry, nautinnoista varhain esimakua saanut, ylpeä,\nsynkkämielinen, intohimoinen. Ja intohimoinen ja seikkailuja ikävöitsevä\noli Lemmittykin, mutta arka vielä, äidin vartioimakin, jos nyt viaton\näiti poikia oikeastaan osasikaan oikein vartioida; helposti hänen\nsilmänsä näkivät harhaan, hyvin päin rakkaitten poikien kaikki hommat.\n\nYlioppilastutkinto olisi ollut keväällä edessä -- arveluttava koetus\nMyrylle, joka oli huono ainekirjoituksessa ja kielissä. Olisi kyllä\nollut eteväkin niissä, mutta oli laiska; matematiikka sen sijaan\nmeni häneltä itsestään, oli niin helppoa, ettei pelastunut\nlaiskuudellakaan sitä osaamasta. Ellei hän saisi -- jos tänne jäisi\n--ylioppilaskirjoituksissa apua joltakin toverilta, varastettua apua,\nrunoniekka Lemmityltä, niin huonosti kävisi! Ja uudestaan kurssia\nlukemaan hän ei kumminkaan jäisi, ei tahtoisi jäädä; maailmalle, elämää\nhän halusi. Naisten ja pikarien ääreen, vapaasti; sitten minne hyvänsä!\n\nLemmityn heikkous oli matematiikka; mutta hän oli itsepintaisen ahkera,\njoten hän olisi toivonut selviävänsä siitäkin, hänen taipumuksilleen\nluonnottomasta kiusasta, ainakin Aarnen avulla. Mutta niin ei\nkävisikään; nythän uhrattaisiin ylioppilaslyyrakin kunnian kaipuusta,\nilolla.\n\nEnsin oli Lemmitty epäröinyt lähteä. Syntiä tunsi hän tekevänsä äitiään\nkohtaan, vanhaa ja raihnasta, joka häntä niin rakasti ja hemmotteli.\nMutta sitten voitti toveruus ja kunnianhimo: Myry, tuo yltiöpää, lähtisi\nkuitenkin! Myry sanoi, ettei hänellä ollut sukulaisia, oli vain joku\nsellainen eno, ruotsikko, jonka velvollisuus lienee antaa hänelle rahaa.\nJa rahan hän osasi antaa mennä. Silloin Marttikin...\n\nMyrylle ennätettiin hankkia ajoissa väärä passi rautatiematkaa varten\nsille asemalle, jota lähellä hänen enonsa kartano oli. Nythän\nsuomalaisiakin passeilla paimennettiin kuin ryssiä Venäjällä: alentavaa\norjuutta! Sen passin hommaaja ja laatija oli maisteri Klingstedt,\nluistinradalla Myryyn tutustunut. Jos Myry joutuisi junassa kuitenkin\nepäillyksi, niin selviäisi hän aina itse, ylpeällä käytöksellään ja\njulkealla suullaan; sanoisi olevansa matkalla kotitilalleen\nmetsästysretkelle, ja pieni, viaton metsästyspyssy olisikin hänellä\nmatkassa. Mutta jos oikein koville ottaisi, niin Myry osaisi käyttää\nsitä pyssyä muuhunkin, sen tiesi Klingstedt; pojassa oli rohkeutta ja\nmiehekästä sisua.\n\nLemmityllä ei ollut vieläkään passia. Niin hullun myöhään oli Martti\ntehnyt ratkaisunsa. Ja nyt oli Klingstedt jo kätkenyt ja haudannut\nväärät leimasimensa niinkuin kaikki muutkin vaaralliset kapineensa,\nnäinä kolmena edellisenä päivänä tai yönä: päivällä hän ei saattanut\ntoimia, rakkaan isänsä vuoksi, säästääkseen hänet vainolta. Isän ei\npitänyt todellakaan tietää mistään mitään, joten hän saattaisi tosiaan\ntäydellä syyllä kieltää valtiolliselle poliisille kaikki, vaikkapa\naavistaisikin, mihin Oskar oli kadonnut, suomalaisten tavallisille\nteille nykyään. Oskar Klingstedt hiipi niin ollen kotoaan pois öisin,\naivan yksinään, kantaen pimeitä katuja myöten pitkiä, salaperäisiä\nlaatikoita, niin raskaita, että oli nääntyä niiden alle. Mutta silloin\nhän usein ajatteli:\n\n-- Parhaiksi itselleni. Huonosti olen viettänyt nuoruuteni, typerästi\nuhrannut sitä sellaiseen, mikä ei tosiaan ollut mitään! Tai oli\nsurkeutta: saada palkakseen tauti, joka lopulta iskee tulta aivoissa,\npolttaa ehkä niistä älynkin. Mutta vielä ei se ole tapahtunut, ja\nennenkuin se tapahtuu, koetan käyttää älyni muiden hyväksi, -- kaikkien\nhyväksi: isänmaan.\n\nJa kärsivällisesti hän kantoi nämä taakkansa, kuten koko elämänsä.\nRaahasi laatikkonsa, joissa oli kiväärejä. Jo Viaporin kapinan aikana,\n1905, oli hän niitä hankkinut, sillä jo silloin hän toivoi, mutta\nturhaan. Souti aarteineen erääseen autioon saareen merelle ja hautasi ne\nhuolellisesti, jokainen kiväärinnivel hyvin rasvattuna, jokainen\nammusrasia kosteudelta varjeltuna: kyllä säilyisivät! Pian ne olisivat\nhyvään tarpeeseen!\n\nMutta päivällä täytyi hänen valvoa: liikkua kaupungilla, puuhailla\nkotonaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jotteivät ihmiset eikä isä\nennen aikaansa aavistaisi hänen tuumiaan. Vain tavalliset aseet jäivät\nenää hänen komean huoneensa seinille, niinpä tuokin toimittaja Idellin\nivailema kiinalainen mestaussapeli metsästyspyssyjen, neekerikeihäitten\nja kaukasialaisten tikarien joukkoon, jääkarhun taljalle\nkoristeellisesti järjestettyinä. Kukaan ei ollut koskaan tietänyt, että\nhänellä oli lattiassa, hienon maton alla, muutamia lankkuja, jotka\nsaattoi avata; siten pääsi permannon täytekerrokseen, jossa Viaporin\nkapinan ajoilta oli ollut kätkettynä nelisenkymmentä kivääriä.\n\nKaikki oli nyt Oskar Klingstedtillä selvillä, jokainoa epäilyttävä\nkirjekin hävitetty.\n\nMiten Martin onnistuisi? Hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä vasta\ntänä yönä.\n\nEi auttanut muu kuin valmistaa jonkinlainen rehtorin suositus, että\npoika saisi matkustaa katsomaan erästä maalla asuvaa tätiään, joka oli\nkuolinvuoteellaan -- ja jota ei ollutkaan. Naurahtaen, uhkarohkeasti\nOskar Klingstedt sen laati. Mutta Klingstedt sanoi, että jos Martti\nälystään ja sulavasta kielestään huolimatta joutuisi junassa\nseisautetuksi, takaisin käännytetyksi tai kiinni, niin toiset, --\nlähtijöitä oli muitakin, tuntemattomia, -- eivät totisesti hänestä\nvastaisi! He istuisivat matkalla kaikki yksin, eri vaunuissakin. Ja\nmaisteri Klingstedt oli lisännyt neuvoihinsa vielä oudot sanat, että\njokaisen oli pidettävä ainakin toisista suu kiinni; jos sen kuka\nunohtaisi, sille tuho, ennemmin tai myöhemmin!\n\nNiin on nuori polvi päättänyt lähteä sotaan maisteri Klingstedtin\nmukana. Vielä eivät pojat tiedä, kuinka he kulkisivat edelleen joltakin\nmaaseutuasemalta. Jalkaisinko meren rannalle, -- ja ehkä saksalaisella\nvedenalaisella Itämeren poikki? Ja milloin? Sellaista ei sovi johtajalta\nkysyä, tältä mieheltä, jolla on vain värvärin halpasointuinen nimitys,\nmutta jota he kunnioittavat kuin kuningasta, pelkäävät ja rakastavat\nkuin omaa, satumaista tulevaisuudenhaavettaan.\n\nEikä se haave ole vähäinen. Kun pojat, -- taikka Martti Lemmitty, sillä\nAarne Myry on nytkin, varsinkin lopummalla, laiska ja loikoilee\nsänkyvaatekasalla, -- ovat saaneet salaisuutensa hävitetyksi, puhelevat\nhe keskenään tuosta haaveesta: jo heidän lapsuutensa aikoina\nheränneestä, Suomen kuningaskunnasta, vapaasta valtakunnasta. Siihen\naikaan se haave oli alkanut elää, salaa, jatkona autonomialle, joka ei\nenää tyydyttänyt, etenkin kun sekin yritettiin riistää meiltä pois. He\npuhuvat haaveestaan muun keskustelunsa ohella, joka on hermostunutta,\njännitystä vapisevaa tai hiukan synkkää. Siihen haaveeseen, unelmaan\npalaavat aina muut jutut, parhaatkin niistä: toiveet kirkkaista\nolkaimista, kunniamerkeistä, kultaisista kannuksista, loistavasta\nmenestyksestä loma-aikoina ulkomaisten suurkaupunkien ravintoloissa,\nrikkaista avioliitoista ylhäisten Saksan naisten kanssa, jopa\nkenraalinarvoista tai sankarikuolemasta; siihen ne palaavat, unelmien\nunelmaan. Mikä unelma! Se ulottuu Auran rannalta Uraliin asti, ja\nkauemmaksikin vielä! Siellä Venäjällä on paljon slaavilaisten sekaan\nhukkuvia suomalaisia kansoja; ne on koottava yhteen. Jatkettava Mathias\nAleksanteri Castrénin työtä, uusilla, nykyaikaisilla aseilla. Martti\nLemmitty, nuori runoilija, -- upseeri, sanoo Myry, -- on keksinyt uuden,\nmerkillisen hallitus- tai satraappijärjestelmänkin tulevaisuuden Suomea\nvarten. Tai ei oikeastaan hän, vaan eräs maisteri Bongman, joka on Oskar\nKlingstedtin ystäviä ja on kirjoittanut salaisen lentolehtisen\nvastaisesta sananvoimalla, \"laululla ja loitsulla\", hallitsevasta\nSuomesta. Tuon Bongmanin kirjasen -- nyt täällä poltetun -- herättämä on\nMartti Lemmitynkin suunnitelma; Arkangelin paikalla, muinaisen Perman\nvaltakunnan tienoilla, olisi pääkaupunki; mutta aatteen valtakunnassa ei\nolisi kuvernöörejä, sillä kuvernöörit ovat vihattuja, he ovat viime\nvuosina olleet miltei kaikki ryssiä, vaan jokaista valtakuntaa\nhallitsisi runoilija: puolta vanhaa Suomea joku tunnettu kirjailijamme,\narvokkain, toista puolta toinen, runoutensa aihealueen hallitsijana,\nkolmatta, Perma-nimistä, kolmas, tsheremissien maita neljäs jne. Jaloa,\ninhimillistä, henkistä hallitusta, oikeutta varsinkin köyhille.\n\nJa sitten nämä Lemmityn unelmat, joille Myry hiukan hymähtää, hajoavat\njälleen molempien poikien jännittyneeseen pohdintaan, miten se ja se\nmatkan yksityisseikka on järjestettävä, mitä vastattava minkin\nkuulustelun kohdatessa, ja mitä uskallettava. Lyhyitä, helposti sekaisin\nmeneviä sanoja. Salaista ahdistusta; kasvot näöltään tyynet ja jäykät,\notsalla kuitenkin punotus, ja tuntuu kuin päätä alkaisi särkeä.\n\nMaisteri Klingstedt vain nukkuu, kuin vanha soturi, pelottava ase aivan\nvieressään. Nukkuu luottamusta herättävänä, pakottaen toiset\naatteeseensa jo rauhallaankin. Viimein herätyskello alkaa rämistä ja\npojat syöksyvät sen kimppuun, tukahduttaen sen äänen. Luulivat\nherättämistä tarvitsevansa, olivat valvoneet koko yön: askeleita kuuluu\njo kadulta.\n\nMartti Lemmitty puree hampaansa yhteen; häntä itkettää: äiti, hänen\nvaalijansa, sairaalloinen ja vanha, ei aavista asiasta mitään. Ja\nlähdettävä on. Klingstedt vetää jo hymyillen takkia ylleen. Aarne Myry,\nsamoin hymyillen, pistää hatun päähänsä ja ottaa haulikkonsa nurkasta.\nVirkkaa:\n\n\"Hyvästi, ylioppilastutkinto ja sivilistit!\"\n\nKlingstedt antaa pojille rahat, joilla he saavat rautatiepiletit. Sanoo\nkäväisevänsä ensin vielä vähän jossakin -- kenties kotona; asemalla,\npilettiluukulla tavataan, mutta toisilleen vieraina: Jumala varjele,\nmuistakoot pojat sen!\n\n\n\n\n15\n\n\nIsidor Tistelberg tunsi jonkinlaista heikkoa oiretta, että ilmassa\nliikkui jotakin uutta, tunsi semmoista kuin rajun sään edellä kesällä:\njotakin sameaa, levottomasti värähtelevää oli ajassa, joskus tuulikin jo\ntohahti, ja silloin tällöin kumisi kaukaisesti, välistä kohosi muutama\naallonharja ärtyisenä kuohuen. Hän ajatteli:\n\n-- Tuleeko myrsky? Ihanaa sekin voisi olla! Mutta ollako pisara, joka\najautuu tuulten mukana? Pisara tosin on yksilö ihmismeressä, mutta\nhylätä pisaraelämänsä -- olla kuin muut! Ei, parempi painua syvälle,\nomaan itseeni, omaan elämääni, niin syvälle, ettei tuuli saavuta; vesien\npohjilla on kuitenkin aina tyyntä. Huiskikoon maailma. Olen pisara, joka\non -- minä.\n\nKlingstedtin ja suuren koulupoikajoukon katoamisesta puhuttiin,\nkauankin, ja taas kulki elämä sellaista kulkuaan kuin maailmassa ei\nmitään tapahtuisi -- ei kerrassaan mitään. Jatkettiin tavallisia\naskareita... Vain ajan kallistumista valitettiin.\n\nPari kertaa oli Tarkkanen tohtorin väen ja apulaisensa kanssa aikonut\nlähteä katsastamaan tohtorin huvilanpaikkaa ja paaluttamaan sen, mutta\nsade oli estänyt matkan. Sitten tuli viimein kuivempaa; taivas oli\nkuulas, tuuli pohjoisesta, tuoden miltei kylmää. Kolmannesti lähtivät\ninsinöörit silloin tohtorille, ja rouva Tarkkanenkin tuli mukaan pikku\nkävelylle, kuten tohtorinna oli kutsunut, aikoen saattaa toisia asemalle\nja sitten palata kotiin.\n\n\"Mikä tuon tohtorin nimi nyt olikaan?\" kysyi Tistelberg Tarkkaselta,\nkantaen mittanauhaansa ja insinöörskän sateensuojaa.\n\n\"Oljemark\", vastasi Tarkkanen, \"eikös muistisi tahdokaan pitää.\"\n\nInsinöörin rouva jatkoi:\n\n\"Varsin kunnon mies kuuluu olevan, hyvää sukua, rikas, kaupungin\nhuomattavimpia herroja. Siitä saisimme ehkä visiittipaikan, mutta hänen\nrouvastaan puhutaan yhtä ja toista...\"\n\n\"Noo, mitäpä juoruista\", keskeytti itse Tarkkanen.\n\n\"Niin, en minä mitään pahaa tarkoitakaan. Pahaa en ole hänestä kuullut\",\nvastasi rouva. \"Mutta hiukan -- lystikäs hän muka on; ei välitä\narvostaan...\"\n\nTohtorin kivinen talo, hänen omansa, oli melkein kaupungin harjun\nkorkeimmalla huipulla, suuren hiekkakuopan vieressä, jota ei ollut vielä\ntasoitettu ja joka ei ollut ennättänyt heinittyä. Hohtavan valkeaksi\nrapattu talo, saman naisarkkitehdin luomus, neiti Flotmanin, joka oli\nollut tohtorin väen mukana kansanopistoiltamassa. Ennen oli Tistelberg\nkyllä tuon talon nähnyt; hänen huomiotaan oli herättänyt kaksi\njättiläistä, jotka oli valettu sementistä sen pääoven vartijoiksi: pikku\njättiläisiä, vyötäröitä myöten nelikulmaisia, siitä ylöspäin jäykkiä,\ntöykeitä hahmoja, jotka kannattivat kämmenillään paria pallomaista\nsähkölamppua. Toinen lampuista paloikin iltaisin. Tistelberg ei oikein\ntietänyt, ihaillako noita yleviä pökkelöitä, niiden naamoja, jotka oli\nmuovailtu samalla tavoin kuin intiaanit veistelevät irvisteleviä\nepäjumalanpatsaitaan, vai oliko niiden pienet, mutta rakennuksen kokoon\nnähden liiaksi paisutetut, teennäiset muodot hänestä sittenkin\nvastenmielisiä; joskus ne kyllä tuntuivat hänestä teennäisiltä,\nvihattaviltakin, tyylittömiltä. Kaikkea nuo Hildur Flotmanit keksivät,\ntai matkivat: Saksassahan noita pökkelöitä oli, muisti Isidor\nulkomaanretkeltään.\n\nNäiden veistosten välistä menivät ylös portaat, joiden kaiteet oli\nmuurattu mukulakivistä, ja sitten tuli messinkiheloilla varustettu ovi,\nkuin minkä raha-arkun kansi. Toiset heloista esittivät ihmisnaamoja,\ntoiset hämähäkkejä tai hulmuavia liekkejä tai auringon säteitä. He\ntulivat yksinkertaiseen, väkevästi lääkkeiltä löyhkäävään eteiseen,\njossa istui pari sairasta. Ja sitten riensikin itse rouva Oljemark sinne\nnopeasti, ilmoittamaan, että he olivat tulleet väärästä ovesta,\nlausumaan heidät tervetulleiksi, heille käsiään ojentaen, ja hän pyysi\npalvelijatarta, joka ilmestyi eräästä sivuovesta, opastamaan vieraita\nvarsinaisille perheportaille; ne olivat talon takana, koko suuren, nyt\nharvan, lakastuneen ja roskaisen näköisen puutarhan kätkössä. Jälleen\nkoruttomat sisäportaat, joiden kaiteilla oli kukkaruukkuja, sitten\nhämärä eteinen, jossa sähkö paloi, ja oikealla avoinna ovi saliin.\nSalista kuului jo neiti Flotmanin lihavaa, kimeähköä naurua, kun rouva\nOljemark virkkoi hänelle jotakin ovesta ja kääntyi sitten auttamaan\npalvelijattaren kanssa vierailta päällystamineita.\n\nSali oli valoisa ja tilava. Puoli yhdestä seinästä ikkunaa. Pitkin\nikkunalautaa vierivieressään kukkia, varsinkin kaktuksia, joita\nTistelberg oli usein ajatellut, niiden ihania, vain tuokion säilyviä\nkukkia nimittäin, mutta joiden muodoista hän ei nyt pitänyt,\nkummallisista ja piikkisistä. Ikkunasta, yli kaupungin kattojen, näköala\nmerenlahdelle, joka värisi tuulessa rauhattomana virinä, arkisena ja\nkylmänä, auringottoman, mutta kuitenkin valoa kuultavan pilvitaivaan\nalla.\n\nTuolla seinämällä oli pehmeän sohvan edessä pöytä ja tuoleja, pyöreänä\nryhmänä, tuolit eri tyyliä kuin sohva. Pöydällä koreahkosti ommeltu\nliina ja kimppu valkeita syysflokseja. Neiti Flotman, ikäänkuin kainosti\npunastuen, nousi kankeasti sohvasta ja tervehti vieraita miltei arasti.\nKeskusteltaessakin hän sitten pysyi melkein vaiti.\n\nTohtorinna pyysi vieraita suvaitsemaan odottaa häntä hetkisen, ja\npoistui palvelustytön mukana. Kun vieraat olivat katselleet ympärilleen,\n-- seinille, joilla riippui enimmäkseen väripainoskuvia, muutama\nraskaissa, välkkyvissä kultakehyksissä, -- toisella puolella huonetta\nolevia leveitä korituoleja, jotka oli pehmusteltu monilla, möyheillä\npieluksilla, antiikkista kristallikruunua, eräitä suurmiesten kipsisiä\npäitä, -- tuli itse tohtori Oljemark saliin, kiireesti ja sinne tänne\npilkistellen. Hermostuneesti, nopeasti, lujasti hän puristi vieraitten\nkättä, vetäisten kätensä pian takaisin ja kumartaen syvään, mutta\njäykästi, ja alkoi puhua:\n\n\"Ehkäpä meidän matkamme nyt vihdoinkin onnistuu. Aika jo olisikin; pian\ntulee kylmät, ja jos nyt rupeaisi satamaan, en lähde enää ollenkaan:\nminulla ei ole tilaisuutta, minun täytyy tehdä työtäni.\"\n\nTarkkanen tiedusteli kautta rantain työn laatua. Se työ oli laaja\ntutkimus tuberkuloosista, sen leviämisestä ja syistä tällä seudulla.\nTohtori oli asiaa tutkinut jo pitemmät ajat.\n\nAluksi oli puhuttua suomea, mutta sitten jatkoi tohtori Oljemark\nruotsiksi, ja Tistelberg huomasi, ettei neiti Flotman taitanutkaan\noikeastaan suomea kuin heikosti, keittiösuomea. Nauraen ja rauhattomasti\nkiiltelevin silmin sanoi tohtori:\n\n\"No, mitäpäs työstäni, olisi siitäkin juttelemista, mutta... Oletteko\nkuulleet nyt Klingstedtistä? Ja oletteko kuulleet: puutarhuri Sutelin,\n-- Sutteliniksi häntä tavallisesti kutsutaan, -- kuuluu antaneen selkään\npojalleen. Se poika onkin hyvin lapsellinen; jo lähes kahdeksantoista\nvuoden ikäinen, ja kuljeskelee kaduilla ja torilla intiaanilakki päässä.\nSulkatöyhtönsä on hän noukkinut kanoista; housuissakin on rivi\nkukonsulkia, haha, ja puinen pistooli on hänellä vyöllä. Hän kuului\nolleen koulussa heikko oppilas, niin ja näin kasvatettu, kertoi minulle\neilen Vihtori Korpelainen; hän jäi toisen kerran neljännelle luokalle,\nja isä antoi hänen erota koulusta.\"\n\n\"Niin, niin, Sutelinin pojastako puhut?\" alkoi tohtorinna kiireesti,\ntullen samassa sisään. \"No, Severi, anna, anna sen pojan nyt vähän\nleikkiä!\" Tistelberg huomasi, asiaa sen enempää ajattelematta, että\ntohtorinnalla oli keltainen puku, jollakin tavoin hänen ihonväriinsä\nsoveltumaton: ihokin oli kellahkoa, tai tuli puserosta kellahtavaksi,\nvastenmieliseksi. \"Mitäpä siitä, jos ei kerran ole lahjoja\nkoulunkäyntiin. Ja minusta tuo poika on hauska; saahan sitä nyt leikkiä;\nmiksi pitäisi olla niin vakava aina.\"\n\n\"No niin\", myhähti tohtori ikäänkuin hieman pilkallisesti; \"sinä nyt\npuolustat joka tilanteessa ... laiskureita.\"\n\nSitten tarttui tohtori toiseen asiaan:\n\n\"Niin, mutta se Klingstedt! Varmasti hän on mennyt Saksaan. Ja ne pojat!\nEn ole tänä aamuna päässyt ulos, on ollut patientteja. Mutta nyt\njoutuivat viimeiset pois, ja vastaanottoaika on lopussa. Miten\npoliisimestari suhtautuu tapahtumaan?\"\n\nKaikkiallahan siitä maisteri Klingstedtin katoamisesta puhuttiin, oli\npuhuttu siitä alkaen kun se tapahtui, toista viikkoa sitten. Se\nhämmästytti toisia, pelotti ja ihastutti toisia. Klingstedt ja joukko\nnuorukaisia oli kadonnut varmaankin niiden suomalaisten\nkansanopistojuhlien jälkeisenä päivänä, joissa hän oli pitänyt tuon\nhermostuttavan, yleensä mielettömäksi arvostellun puheensa, ja vienyt,\nuskottavasti juuri hän, mukaansa oikein komppanian etupäässä nuoria\nmiehiä, jopa melkein lapsia. Poikia oli hävinnyt kaksi suomalaisesta\nyhteiskoulustakin, toinen vanhan kivulloisen äitinsä suureksi suruksi.\nInsinöörskä sanoi, että tuo leski oli toivonut pojastaan itselleen tukea\nja elättäjää; mutta niin huikenteleva oli poika ollutkin! Ja kolmisen\nnuorukaista oli karannut ruotsalaisesta lyseosta; lisäksi yksi\nkauppa-apulainen ja joku juoppo kirjapaino-oppilas. Minne he olivat\nmenneet? Joku aavisteli sitä: Saksaan. Mutta millä tavalla?\nPoliisimestari Leskinen oli kauheasti raivonnut.\n\n\"Hän oli ollut kauppaneuvos Klingstedtille hyvin hävytön; ja Leskinen\nnyt on Leskinen\", jatkoi tohtori, katsahtaen varovasti taakseen\nruokasalin ovelle, ettei palvelija kuulisi.\n\nTohtorinna oli äsken alkanut puhella rouva Tarkkaselle tuosta\npuutarhurin pojasta, jonka lapsellisuus ja leikittely häntä viehätti,\nsekä kertonut naurahtaen ja samalla valittavasti, ettei hänen miehensä\nantanut hänelle paljon arvoa näissä kasvatusasioissa; ja tohtorinnasta\noli oikein, ettei antanut: hän tunnusti kyllä, ettei osannut kasvattaa\nlapsia. Kaipa Severillä oli ollut hyvät motiivinsa lähettää heidänkin\ntyttärensä, pikku Maire, Helsinkiin kasvatettavaksi, kun Mairekin oli\njäänyt toisen kerran samalle luokalle. Maire oli kolmannella luokalla,\n-- mutta laiska raukka. Eikä tohtorinna ymmärtänytkään, oliko Mairen nyt\nvälttämättä osattava niin hyvin esimerkiksi laskentoa? Mutta\nnäsäviisaskin oli tyttö, eikä siihen ollut pelkästään äiti syypää:\nisäkin oli häntä hemmotellut, aivan hänet pilannut. Tohtorinna oli niin\nikävissään, kun Maire oli häneltä riistetty.\n\n\"Kyllä lasten kuitenkin täytyy olla ahkeria\", sanoi rouva Tarkkanen.\nTohtorinna naurahti myöntävästi ja epätietoisesti: \"Niin, mutta\n--miksi?\"\n\nSamassa veti juttu Oskar Klingstedtistä ja hänen houkuttelemiensa\nkatoamisesta rouvienkin huomion puoleensa.\n\n\"Se on -- niin omituista, ihmeellistä!\" huudahti tohtorinna. \"Ja\npoliisimestari Leskinen on raaka: häpäisee, solvaa vanhaa, arvokasta\nkauppaneuvosta, kun pitää kotitarkastusta, ja uhkaa toimittaa hänet\nSiperiaan -- vai minne se oli?\"\n\n\"Siperiaan!\" toisti tohtori hermostuneesti ja pilkallisesti. \"Sinä nyt\net muista mitään, Shpalernajaan se oli!\"\n\n\"No -- eikö se ole sama?\" virkkoi tohtorinna. \"Minä nyt olen niin\nhuonopäinen, kuten muutenkin huono. Olen saanut niin vähän sivistystä.\nMinun kouluni keskeytyi -- melkein samoin kuin oli Mairenkin vähällä\nkeskeytyä...\"\n\n\"No, ei aivan samoin. Eikä se ole samaa, se äskeinen asia\", selitti\ntohtori. \"Shpalernaja on Pietarissa, tai Petrogradissa, kuten kaupunkia\nnyt täytyy kutsua, -- Venäjä luulee näet nimenmuutoksella muuttavansa\ntosiasioita; ja Siperia on: totta kai sinä, Julia, nyt sen tiedät?\"\nTohtori naurahti ja kääntyi herrojen puoleen:\n\n\"Mutta -- onko oikein, että pojat ovat lähteneet sinne, tai Klingstedt\nheidät sinne vienyt? Onko siitä maalle hyötyä? Toimittaja Idell sanoo\nedelleen, että siitä on maalle vahinkoa; kävin hänen luonaan varta\nvasten näiden huhujen vuoksi toissa päivänä. Mutta ehkä on parasta,\nettei näistä asioista puhutakaan!\"\n\n\"Miksi ei puhuttaisi?\" vastusti rouva. \"Et ole kertonutkaan, että kävit\nIdellin luona. Sinä aina pidät kaikki omina asioinasi, -- ja minäkin\nolen toki utelias, -- olen nainen. Mitä Idell sanoi?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi tohtori. \"Kuten jo kuulit: ainoastaan, että se on\nvahingollista.\" Mutta vieraille, varsinkin miehille, selitti tohtori\nedelleen Idellin sanoja: miksi nuorukaisten menettely, joka Idellin\nkäsityksen mukaan oli maanpetturuuttakin, -- ei petturuutta Venäjää,\nvaan Suomea kohtaan, -- miksi se menettely oli Suomelle vahingollista:\nVenäjä voittaisi sodassa ja kostaisi sitten meille.\n\n\"Mutta en tiedä; en oikein usko Rolfiakaan\", sanoi tohtori. \"Ja parasta\nlienee, ettei noista asioista puhuta.\"\n\nSamaa mieltä oli Tarkkanenkin, ja huokasi.\n\n\"Meidän täytynee pysyä syrjässä\", sanoi hänen puolisonsa, -- \"meidän,\nköyhän maan.\"\n\n\"Niin, mutta pitäisihän isänmaan puolesta jotakin tehdä!\" huudahti\ntohtorinna siihen. \"Siperiaan, tai mikä se oli: Shpalernajaan,\n-- mielelläni minäkin uhraisin poikani, jos minulla sellainen olisi. Uhri\nisänmaalle, kansalle...\"\n\n\"Parasta olla puhumatta\", väitti tohtori jälleen. \"Idell oli alakuloinen\nasiasta... Ja suomettarelaisen lehden kirjoitus näistä tapahtumista oli\nmielestäni halpamaista ilmiantoa. Se viittaili suorastaan Klingstedtin\npuheeseen, syytti saksalaista vakoilua ja yllytystä; juuri sen\nkirjoituksen nähtyään poliisimestari panikin toimeen kotitarkastuksen\nKlingstedtillä, jopa poikienkin luona...\"\n\n\"Oikea roisto se Leskinen! Kuinka paljon sellaisia on suomea puhuvissa!\"\nhuudahti arkkitehtineitikin, korostaen erityisesti poliisimestarin\nnimeä. \"Eikä löytänyt mitään, roisto.\"\n\n\"No, ehkäpä ei nyt puhuta tästä enää!\" toisti tohtori. \"No, no, niin;\nmutta: Birger Bengelsson oli tunkeutunut mukaan, näkijäksi, kun Leskinen\nteki etsinnän kauppaneuvos Klingstedtillä. Birger nyt menee joka\npaikkaan, ja hän se kuvaili Leskisen uhkauksia...\"\n\n\"Kenties -- sepitti ne omasta päästänsä\", huomautti tohtorinna. \"Hän on\nsellainen surullinen raukka, se Birger, -- mielestäni...\"\n\n\"Ei hänen sanoihinsa todellakaan voi luottaa\", myönsi tohtori. \"Ainakin\nvaroitan siitä sinua, Julia. Sinulle hän on kertonut kaikenlaisia\njoutavia, uskomattomia loruja Pariisin yökahvilain vapaasta elämästä.\nVoisiko sellainen olla mahdollista, -- ihmiset niin järjettömiä? Hän\nkävelee nykyään paljon Kyösti Keretin seurassa, Birger. Mitä hän\naikoneekaan? Jotkin kepposet Keretille varmaan. Tosin hänellä on makua\npukeutua...\"\n\n\"Ja makua pukea Kerettikin\", tohtorinna purskahti nauruun. \"Molemmilla\nsylinterit päässä, ja kepit kädessä. Keretti-parka! Että hän antaa\nitseään narrata! Sillä en minä liioin Birgeriä uskokaan...\"\n\n\"Ja -- Keretin pojan nimi on Kyösti Olympias! Oletteko sen kuulleet?\"\nkysyi tohtori ja heittäytyi nauraen selkäkenoon nojatuolissaan. \"Eikä\nsillä vielä hyvä: on lisäksi kolmaskin ristimänimi. Se on Lucifer. Ja se\non minusta jo liikaa!\"\n\n\"Mikä se Lucifer olikaan? Jokin enkelikö? Pimeyden vai valon?\"\ntiedusteli tohtorinna innokkaasti.\n\n\"Paholainen kai\", naurahti Tistelberg.\n\n\"Antiikkisia jumaluuksia\", selitti tohtori. Ja Onni Tarkkanen laajensi\nhänen selitystään, että Lucifer oli ollut se enkeli, joka ensinnä luopui\njumalastaan ja yllytti toisetkin enkelit kapinaan. Mutta jos Kyösti\nKeretti luuli voivansa verrata sukuaan tuohon Luciferiin, niin --\njopahan!\n\n\"Ja sellainen pannaan nykyään lasten nimeksi! Sitä ei tulisi enää\nsallia!\" vihoitteli rouva Tarkkanen. \"Se on herjausta.\"\n\nNeiti Flotman nauroi makeasti Keretille.\n\n\"Voi Köysti Kerettiä!\" huokasi tohtorinna. Hän sanoi: \"Köysti\", huonosti\nsuomea kun osasi. \"Ja voi tuota lapsiparkaa, kun tulee kouluun; kaikki\nhäntä pilkkaavat: Lucifer, paholainen! Miksi vanhemmat eivät ajattele,\nettei heillä ole oikeutta määräillä lastensa mielipiteitä, tälläkin\ntavalla kasteessa moisia nimiä antamalla!\"\n\n\"Kasteessako?\" nauroi taas tohtori ivallisesti. \"Luuletko sinä, että\nKeretin poika on kastettu, tai että hän joutuneekaan kouluun...\"\n\nTohtorinna loukkaantui. Hän tulistuikin:\n\n\"Minusta ei ole oikein, että sinä puhut tuolla tavalla. Miksei voisi\ntoki joutua kouluun? Ja kastaminenkin olisi mielestäni lapsen oma asia\n... antaisi kastaa itsensä sitten, kun tietää, mitä uskontoa uskoo...\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", hoki tohtori. \"Tietysti olisi Olympiaksella\njumalana Zeus!\"\n\n\"Tai Öljylampiuksella!\" tokaisi rouva Tarkkanen.\n\nTohtorin silmät välkähtivät epäluuloisesti.\n\nTohtorinna vilkaisi insinöörin rouvaan. Hetken oli hän vaiti. Sitten hän\nsanoi hiljaa, tuskin huomattavasti hymyillen, ja hänen hymynsä oli\nTistelbergistä kaunis, pehmoisella äänellään:\n\n\"Mitäpä me nyt nimistä, ne eivät ole lapsen oma vika.\" Ja hän lisäsi\nvielä hiljemmin, Tistelbergiin katsahtaen: \"Se ei ole minusta kaunista.\"\n\n\"Itsehän isä, -- jos häntä voi sanoa isäksi, -- on antanut\nperilliselleen nimeksi tuollaisen joutavan\", vastasi rouva Tarkkanen\närtyisä sävy äänessään. \"Pilkattavaa on pilkattava.\"\n\n\"Hyi\", huudahti tohtorinna. \"Mutta, olkaapas nyt hyvät, tulkaa kahville.\nJa jätetään vihdoinkin Keretti-raukat ja muut.\"\n\nPalvelijatar oli ilmestynyt ovelle ja teki siinä merkkejä.\n\nRuokasali oli sekalaisesti kalustettu, kuten salikin. Antiikkinen,\nkullattu seinäkello, ruskeaksi petsattu, suuri kaappi, keinutuolin matto\nmuinaissuomalaisine kuvioineen. Ruokapöydällä ja ikkunapöydällä kukkivia\nkasveja; ja näiden viimeisten, tuoksuttomien syksyn kukkien vastakohtana\nnäkyi ulkoa, hiekkahaudan partaalta, muutamia lehdettömiä koivuja, jotka\njäykkinä tuulessa värisivät.\n\nKahvipöytä oli kodikkaasti ja rikkaasti katettu; hopeiset veitset ja\nlusikat ohuiden lautasten ja kuppien vieressä, asetettuna paljotöisille\npikku liinasille; pari isoa vatia leivoksia, maljakko hunajaa, kaksi\nlasilautasta erilaisia imeliä hilloja. Tohtorinna jakeli paikaltaan\nkullekin kahvia ja kyseli, mitä lajia leivoksia kukin mielisi, tarjoili\nauliisti ja hermostumatta, ja innostui itse kiittämään pitävänsä\nsellaisesta ja sellaisesta kermabaakelsista. Kun kuppi ojentui\nTistelbergille rouvan kädestä, tunsi nuori mies jälleen säpsähtävänsä,\nja vertasi mielessään rouvan kyynärvarsia kermaan, ajatteli hänen\nsormiaan, jotka olivat pehmeät, valkeat ja pyöreät, päissä sievät\npuhdasmuotoiset kynnet, ja hänen silmiään, jotka hän yhtäkkiä oli\nhuomannut todella tummansinisiksi. Rouva hymyili ja nauroi, luultavasti\nilosta, kun pääsi käsiksi kermaleivoksiin, joista oli sanonut pitävänsä\nja joita hän tosiaan ahmi. Nauroi, mutta vain hetkisen, kai makeain\nleivosten ilosta, ei muiden puheille, sillä kaikki olivat nyt hiljaa,\nsekoitellen vakavina kuppejaan. Vai miksi hän nauroi?\n\n\"Ettekö tekin pidä kermabaakelseista, herra Tistelberg?\" Ja talon emäntä\nnaurahti jälleen.\n\nTistelberg myönsi nauraen, sanoi olevansa suuri imelän ystävä.\n\n\"Mutta tohtori Ruusunen ei ainakaan ole\", virkkoi tohtori Oljemark.\n\"Tohtori Ryysynen...\"\n\n\"Hui, taas noita nimenväännöksiä!\" tuskastui tohtorinna.\n\n\"Hän on Ryysynen!\" intti tohtori Oljemark. \"Hän on! Siitä ei pääse\nmihinkään. Naurettava mies. Anteeksiantamatonta, -- tehän tiedätte, että\nhän on puoskari! Hän kannattaa Kuhnen humbugioppeja, puolikylpyjä, ja\nkun hän kieltää ihmisiä nauttimasta sokeria, tupakkaa ja väkijuomia, --\nhyvä, että hän edes kieltää väkijuomat, ja tupakankin, -- ja istuttaa\nheitä ammeessa, niin siinä on kaikki hänen taituruutensa. Kaikki! Mitään\nmuuta hänessä ei ole. Sillä tavalla hän onkii naiiveja patientteja.\nMutta sehän on rikollista! Ajatelkaa vain, että hän kylvettää\nmunuaistauteja ja tuberkkeliakin sairastavia. Mitä se sitten, sanot,\nJulia! Sinä et näitä asioita oikein ymmärrä. Se merkitsee sitä, että hän\nsurmaa potilaansa. Kylmässä vedessä tuberkuloottisia! Mutta hän,\nkaikilla keinoilla sitä voi patientteja hankkia! Hän on todella\n--Ryysynen! Ryysykundeja hänellä käykin. Ja saahan nähdä, eikö\napteekkari Dillberg nosta vielä asiaa moisesta puoskaroimisesta! Tuo\npuoskarien temppuihin turvautunut ammattitoverini, nousukas, ei kirjoita\npaljon reseptejä. Kuhneneuvoistaan hän sen sijaan osaa ottaa lujan\nhinnan, se on vissi, ja Dillberg on hänelle hyvin vihainen. Saadaanhan\nnähdä! Ryysy hän vain on...\"\n\nTohtori punotti ja puhisi hiljaa nenäänsä. Hermostuneesti ja vapisevin\nsormin valitsi hän itselleen leivoksia. Toisti vielä:\n\n\"Sellaisia tohtoreita on nykyään...!\"\n\nTohtorinna huokasi ja supisi jotakin miehensä rivaalista, mutta\nkeskeytti, kun tohtori kohautti päätänsä; se pää tutisi hermostuneesti,\nja Severi Oljemarkin silmissä välkähteli.\n\n\"Juodaan me kahvia lisää!\" sanoi silloin tohtorinna. \"Otetaan hilloa,\nrouva Tarkkanen ja insinöörit. Sinä ainakin otat, Jemine; minä kutsun\ntätä neiti Flotmania Jemineksi, koska -- hän ei ole mikään Jemine,\nsiunailee usein maailmaa: Oi Herra Jemine!\"\n\nNeiti Flotman punastui ja nauroi hohottamalla.\n\n\"Niin, niin, Ryysyset ne tässä kaupungissa hallitsevat\", sanoi tohtori\nOljemark jälleen. \"Mutta parasta on jättää ne! Meidän onkin pian\nlähdettävä; koettakaa joutua. On kai eväät varattu?\"\n\nTohtorinna kavahti ylös, sanoi menevänsä katsomaan eväslaitoksia, joiden\nkyllä piti ollakin jo valmiina. Toisetkin nousivat, tohtorin mukana. Ja\nsitten palasi talon rouva huoneeseen, tuoden pienehköä juurikoria, joka\nnäytti olevan täynnä kaikenmoista hyvää, ja kaikki kiiruhtivat asemalle.\n\n\n\n\n16\n\n\nHe olivat rouva Tarkkasesta erottuaan ajaneet ensimmäiselle pysäkille,\nohi kaupungin, joka ratapenkereen kohotessa painui ikäänkuin kuoppaan,\nohi harmahtavien tai valkeain puutalojen, joiden puutarhoissa oli kaikki\nlakastunutta, ja sitten kauppaneuvos Klingstedtin sahan yläpuolitse,\njoka törrötti taapeleineen lehdettömän koivikon keskellä. Tuolla oli\nSutelinin talo, josta kaupungilla alettiin yhtä ja toista pahaa jutella,\nsen pihalla kaaliksia, perunanvarsia ja märkiä olkia. Ja sitten röykytti\njuna halki kumpuisten ja metsäisten maisemien, ruskeain pihlajikkojen,\nkummallisten uudenaikaisten huvilain, joissa oli seiniksi jatkuvat\nkatot, paljon kattoikkunoita ja alakerroksissa ikkunat milloin\nluonnottoman leveitä, milloin ikäänkuin puukolla viillettyjä, katon\nrajaan ulottuvia rakoja. Alettiin joutua varsinaiselle, vanhalle\nmaaseudulle. Sänkisiä peltoja kummuilla, joiden pehmeät muodot\nvuosisatojen työ, mullan kasautuminen, oli luonut; pystylaudoituksella\nvuorattuja töllejä, joiden pihamailla kaarteli somia polkuja\nsyreenipensasten välissä. Joskus suurehko puinen taikka kivestä muurattu\nkartano, hahmoltaan rauhallinen ja hillityn kaunis. Tuli se pysäkki,\njosta heidän oli lähdettävä kävelemään. Pysäkin portaitten yläpuolella,\naivan käden tavoittamissa, repotti kesäisiä pääskynpesiä kuistin\nräystään alla. Edessä oli alastonta syksymaisemaa, yksitoikkoinen\nalanko, joka puuttomana ja harmaan keltaisena levisi joka puolelle. Joku\nlintunen piipatti pysäkin tanhualle istutetuissa pienissä koivuissa.\nMutta kannukkapensaiden varret paistoivat räikeästi tässä maisemassa,\nkaiken mustan, harmaan ja ruskean keskellä, --Tistelbergin mielestä\neivät kuin veri, vaan kuin jollakin äitelällä värinesteellä täytettyinä.\n\nOli käveltävä tuonne meren rannalle. Merta ei vielä näkynyt; alangosta\nerotti sen kallioinen ja metsäinen rantaharjanne.\n\nTuuli viuhahteli kuivasti ja kylmästi, lensi poikki paljasmultaisten\npeltojen, joita ulottui ilmanrantaan saakka tai oikeastaan vain kolmen\nkilometrin päähän, sillä siellä rajoitti alankoa harjanne.\n\n\"Meidän täytyy siis tosiaan patikoida. Mikä idea!\" sanoi tohtori\nOljemark, tähystellen rasittuneilla silmillään lakeuden vastaiseen\nlaitaan; siellä peltoulappa päättyi paikoin pilviseen ja toisin paikoin\nsinertävään taivaaseen. \"Johan minä sanoin sinulle, Julia, että olisi\nollut parempi tilata Kuttingilta hevonen... Mutta sinulla nyt on se into\nkävellä!\"\n\nKutting oli se tilanomistaja, jolta tohtori Oljemark aikoi ja oli jo\nmelkein päättänyt ostaa huvilapalstan...\n\nRouva Oljemark naurahti miehelleen, ja vastasi sitten, anteeksi\npyydellen:\n\n\"Älä nyt moiti minua! Sangen harvoin näitä retkiä saan, ja luonnossa\nliikkuminen on niin ihanaa. Tunnetteko perunanvarsien mätää ja hyvää\ntuoksua, herra Tistelberg? Niin, Severi, ja onhan tämä niin vähäinen\nmatka, sen kävelee -- aivan kuin lentäisi!\"\n\n\"Lentäisi? Kyllä sinä\", sanoi tohtori Oljemark. \"Minä en mielelläni\nkävele maalla. Kaduilla on parempi. Mutta eikö ainakin eväitä olisi\nollut lähetettävä hevosella? Et kai tarkoittane, että me niitä... Joudut\nniitä itse kantamaan!\"\n\nNeiti Flotman nauroi äskeisille Julia-rouvan sanoille, että mädät\nperunan varret tuoksuvat niin hyvälle, ja sitten vihoissaan siitä, että\nSeveri Oljemark komensi vaimoaan. Hän ilmaisikin nauravansa sille, että\nJulia-rouva oli sanonut perunanvarsien tuoksuvan hyvälle.\n\n\"Kaikki sinusta on hyvää, mätäkin!\" huudahti hän.\n\n\"Niin, miksei juuri mätä: se on rauhaa, kuolemaa\", vastasi rouva\nOljemark.\n\nTohtori heilautti hartioitaan. Insinööri Tarkkanen hymyili tohtorinnan\nsanoille.\n\n\"Enkä minä tahdokaan sinua kantamaan eväitä, rakas Severi\", jatkoi rouva\nOljemark. \"Kyllä minä ne kannan itse, mielelläni.\"\n\n\"No, onhan tässä monta muutakin kättä, jos tarvitaan\", arveli insinööri\nTarkkanen.\n\nTistelberg otti eväskorin rouvalta, joka ei tahtonut sitä antaa, vaan\nkursaili kovin, kohenteli kursailematta hameensa helmoja, kiinnittäen\nniitä kuminauhapitimellä, että olisi ollut helpompi kävellä. Tistelberg\ntuli katsahtaneeksi rouvan jalkoja.\n\nTohtori Oljemark oli jo alkanut mennä asemalaiturin päätä kohti;\ninsinööri Tarkkanen oli avuliaasti ottanut apulaiseltaan hänen\nmittanauhansa, ja lähti tohtorin seuraan, joka nyt oli pysähtynyt\nodottamaan toisia. Neiti Flotman, tohtorinna ja Tistelberg kävelivät\nensin rinnatusten.\n\n\"Mikä onni, että pääsin kävelemään!\" huudahti tohtorinna Oljemark.\n\n\"Ettekö sitten aina pääse?\" kysyi Isidor Tistelberg.\n\n\"En. Eikähän minulla ole kävelytoveria.\"\n\n\"Sinä olet orja!\" sanoi arkkitehti Flotman halveksivasti, vetäen väljän\npäällystakkinsa sisältä paperossilaatikon, otti paperossin, sytytti sen\nkulkiessaan ja alkoi polttaa, Tistelbergille tarjoamatta. Ahnaasti veti\nneiti sauhuja, puhaltaen niitä nenästäänkin; hänen leveälierisen, mustan\nhattunsa alta, joka oli kuin latteanmuotoinen miesten knalli, höyrysi\nsauhua. Pitkin askelin hän käveli, mutta kuitenkin vaivalloisesti,\nsivuille heiluen, sillä hän oli kookas, lihava ja kömpelö.\n\n\"Oi, rakas ystävättäreni\", valitti rouva Oljemark; \"sinä et tiedä, sinä\net aavista. Tietysti minä olen orja...\"\n\n\"Aavista\"-sana tuli tuskallisena, mutta vakaumuksen voimalla.\n\"Orja\"-sana kuului Tistelbergistä tyyneltä.\n\nTohtori Oljemark ja insinööri Tarkkanen olivat jo sievän matkan edellä,\npienen kummun rinteellä. Tarkkanen kääntyi katsomaan taakseen.\nTohtorikin kääntyi ja huudahti naurahtaen:\n\n\"No niin, saapas nähdä, jaksatko kävellä, Julia. Jäljellepä näyt\njäävän.\"\n\nRouva Oljemark huudahti kiireesti soperrellen:\n\n\"No, no, olehan huoletta.\" Lempeästi hän lisäsi: \"Miksi sinä luulet,\netten minä jaksaisi kävellä?\"\n\nTohtori jatkoi matkaansa insinööri Tarkkasen kanssa, äskeistä hitaammin.\n\n\"Ohhoh\", huokasi tohtorinna Oljemark. \"Mutta -- nyt me kävellään, ollaan\nvapaita. Ai, mikä ihana tuuli! Se tulee kaukaa ... suurista, syvistä\nmetsistä. Ja nyt, olen ajatellut: herra Tistelberg, ettekö nyt kertoisi\nsitä seikkailuanne?\"\n\n\"Mitä seikkailua?\" kysyi Tistelberg, vaikka aavisteli, että rouvan\nkysymys koski samaa asiaa, josta oli ollut puhe silloin\nkansanopistojuhlissa.\n\n\"Sitä, tietysti sitä\", vastasi rouva Oljemark, lausuen ajatuksensa\npainolla, ikäänkuin asia olisi aivan selvä, kuin ennen sovittu; ja hän\npysähtyi hetkeksi Tistelbergin eteen. Kävellessä oli hänen vartalonsa\nsuoristunut, rinta kohonnut, ja ponnella ja tahdikkaasti olivat hänen\njalkansa äsken liikkuneet ... pienet, korkearintaiset jalat. Joitakin\nmuistoja heräsi Tistelbergin mielessä; hän ajatteli taaskin niitä pieniä\nja valkeita naisen jalkoja, jotka hän oli kerran jossakin nähnyt.\nTohtorinnan katse oli tullut, kun hän tässä oli pysähtynyt Tistelbergin\neteen, kulmien alta, sinisenä, hyvänä, -- houkuttelevana.\n\nTistelberg tunsi heikosti, että tuo ihminen olikin tavallaan kaunis ...\nja vielä jotakin muuta.\n\nNeiti Flotman oli ehtinyt kymmenisen askelta edelle, hymähtäen itsekseen\njotakin, puolittain suvaitsevasti, puolittain säälien ja pilkallisesti.\n\n\"Mitä seikkailua?\" kysäisi Tistelberg uudestaan.\n\n\"Sitä, Algierissa, vai missä se oli! Sitä, josta insinööri Tarkkanen on\nminulle kertonut. Ah, -- saada matkustaa, nähdä niin paljon kaunista\nkuin te olette nähnyt! Minusta tuntuu nytkin, kun tässä alamme kävellä,\nkuin olisi lähtö jonnekin hyvin kauas; ikäänkuin ei tie päättyisikään,\nvaan jatkuisi jonnekin ihmeelliseen. Mitään sieltä ei tosin tule, --tien\npäästä. Ei tule\", hän huokasi. \"Mutta -- kertokaahan seikkailunne.\"\n\nTistelbergiä hävetti ja harmittikin. Hän kysyi:\n\n\"Mitä Onni sitten on kertonut? Seikkailu, muka! Vähäpätöisyyksiä\nainoastaan siellä minulle sattui, ei muuta...\"\n\n\"Hän kertoi, kuinka te olitte elättänyt itseänne Algierin satamassa\njonkun Burgmeisterin kanssa...\"\n\n\"Burgwinkelin!\" nauroi Tistelberg, ja vanhat, ikäänkuin hautautuneet\nmuistot heräsivät hänessä.\n\n\"Niin, Burgwinkelin: minulla on aivan surulisen huono muisti. Mieheni\nmoittii minua siitä aina, ja tyhmähän olenkin\", sanoi rouva Oljemark.\n\"Mutta -- tehän lupasitte jo kertoa? Ettekö? Ja sieltäkö ei olisi mitään\njuteltavaa? Omituista kuulla sellaista!\"\n\n\"Samanlaisia ihmiset sielläkin\", vastasi Isidor Tistelberg jörösti.\n\"Samanlaiset olot kaikkialla, oleellisesti samanlaiset: ottelua\nleivänpalasta, pientä kilpailua, kiistaa, kateutta.\"\n\n\"Ettei siis maksa vaivaa kertoa! Mutta aurinko, etelän aurinko! Ja\ntähdet, joista aina runoillaan: suuret, säteilevät. Ja taivas, joka on\nsiellä niin tummansininen.\"\n\n\"Lorua, suuresti\", vastasi Tistelberg. \"Eivät ne tähdet niin suuret ole\nkuin runoillaan. Eikä taivas osaksikaan niin sininen -- kuin uneksitaan.\nLiioittelua, turistikirjailijain yritystä saada avuttomiin kuvauksiinsa\njotakin erikoista, kun eivät muuta huomaa. Ei minulla ole sieltä\nkerrottavaa mitään!\"\n\n\"Mutta tuo seikkailu?\"\n\n\"Sekin on niin pientä: se on juuri samaa kuin ei mitään. Ei siinä ollut\nkuoleman vaaraa, ei hätää. Jos siitä kertoisin, vaikuttaisi se ehkä\nkumminkin, romanttisluontoiseen mieleen, kuin jokin vanhentunut taulu...\nJa sitä en tahdo\", vastasi Tistelberg.\n\n\"Teidän mielestänne siis seikkailussa pitää olla -- kuolemaa ja hätää?\"\nkysyi rouva Oljemark, ja alkoi kulkea kumarapäin, hitaammin.\n\n\"Niin, muuten se ei ole mitään seikkailua, oikeaa romantiikkaa! Sillä\noikeaakin romantiikkaa ehkä on\", myönsi Tistelberg. \"Muuten, ilman\nvakavuutta, on seikkailu vain sellaista, josta turistit ovat\nkirjoittaneet tuhannesti.\"\n\nMolemmat kävelivät vaiti.\n\n\"Aikamme on niin köyhä sellaisesta romantiikasta, jota te kai\ntahtoisitte\", sanoi rouva viimein.\n\n\"Tai jota en tahtoisi\", vastasi Tistelberg. \"En mitään ulkonaisia\nseikkailuja enää, kun ajassamme, joka on täynnä rautateitä ja pankkeja,\nsähkösanomajohtoja ja postikonttoreita, jotka helpottavat seikkailun ja\ntekevät sen tyhjäksi, ei kumminkaan saattane olla enää totisia\nseikkailuja -- niin lähellämme kuin on Algier. Hiljaiset, sisäiset,\narkiset seikkailut, ne ovat toista. Ja kerrassaan mitään sellaista ei\ntuosta joutavasta pikku tarinastani löydä. Olen siihen kyllästynyt.\nEhkäpä olen aikoinaan joskus jutellut siitä liiankin monta kertaa,\nnarri; siksi en nyt sitä enää muistakaan.\"\n\n\"Tai ette sitä kerro?\" kysyi rouva ja pysähtyi jälleen.\n\n\"En viitsi. Katsokaa tuonne ympärille, täällä on parempaa: tuo lakeus,\npitkä, suora tie, joka kiipeää ja pujahtaa piiloon noiden kumpujen\ntaakse...\"\n\n\"Ja kanerva tuoksuu ihanasti...\"\n\n\"Tunnetteko te sellaistakin?\" kysyi Tistelberg. \"Minun hajuhermoni on\nkai tupakka pilannut. Mutta mahdotonta on, että nyt tuntisitte kanervan\ntuoksua: kanervat ovat aikaa sitten kukkineet, ja jos kukkisivatkin,\nniin nummi on kaukana täältä!\"\n\n\"Mutta minä tunnen kuitenkin\", vastasi rouva. \"Koetelkaapas pohjatuulta:\ntuollaista hienoa, imelää, suloista tuoksua. Siitä voi tulla ...\nhassuksi!\" Hän nauroi ja laulahtikin vähän: \"On mereltä se tuuli, mi\nhongissa käy! -- Minä pidän niin kovasti Frödingin runoista.\" Sitten\ntohtorinna jatkoi, epäröivästi, sanoja hapuillen, ja kääntäen yhtäkkiä\npuheensa ruotsiksi, joka oli hänelle helpompaa, valittavasti, mutta\ntyynesti, -- hänen ei nyt tarvinnut väitellä ketään vastaan, ei torjua\neikä paheksua toisten sanoja, vaan hän sai puhua ikäänkuin itsekseen; ja\nhänen äänensä muistutti Tistelbergin mielestä huilua, hiljaista ja\npehmytsointuista:\n\n\"Tai kenties se, että tunnen kanervien tuoksun, johtuu siitä, että\nmuistelen menneitä aikoja. Muistelen, ja kaipaan niitä. Ne olivat\ntoisenlaisia kuin nämä. Niissä oli jotakin, -- runollista, kesäistä,\nkaunista. Ja tekisi mieleni niistä kertoa -- esimerkiksi teille:\ntäytyisihän jollekulle tarinoida sellaista, -- mitä ikävöi, mistä näkee\nusein untakin. Eivät kaikki noita vähäisiä asioita ymmärrä. Heillä on\nhetkelliset, käytännölliset huolensa, hommansa: leipää ja hyvinvointia.\nMutta en ymmärrä, miten niistä saattaa niin kovasti taistella. Ne asiat\ninhottavat minua: katsokaas, minä nyt olen niin rikas, rahallisesti,\nettä saatan uneksia. Mieheni on näet varsin rikas. Mutta köyhä olisin\nmieluummin. Niin, koska ette tahdo minulle kertoa seikkailustanne, joka\non tietysti teille pientä, -- maailmaa nähneelle, -- niin kerron minä\nteille sen, jonka lupasin siellä juhlissa. Luonnollisesti sekin voi olla\nteistä vähäpätöistä; mutta minusta se on omituista, -- suurtakin. Ja\nettehän te minulle naura?\"\n\nTistelberg vakuutti, ettei hän nauraisi, ja väitti vastaan, että hän\nmuka olisi nähnyt maailmaa: turistimatka Englannin ja Espanjan kautta\nAlgieriin, se ei ole maailmaa. Ja muutenkin: hän ajatteli maailmaa --\nmaapalloa -- pieneksi ja ahtaaksi. Vain ihmisten fantasia saattoi\nhänestä joskus olla laaja. Olisiko pikku maailmassa niin paljon\nsellaista nähtävää, joka meidän onnellemme mitään merkitsisi?\n\nRouva Oljemark kuunteli vain puolittain, -- ajatteli hajamielisenä\nmuuta, omaa mielitarinaansa.\n\n\"Onnellinen voi tai voisi olla pienestä\", hän sanoi kuitenkin. \"Niinpä\nminä siitä pienestä, joksi sanotte maapalloa, jos saisin sitä nähdä. Se\non minussa perinnöllistä. Minun isäni oli pappi.\"\n\nHän puhui innostuneena ja nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä, vaikka hän\nkäveli yhä helposti ja reippaasti. Kuljettiin tasangon reunaa; tuon\ntuostakin näkyi pieniä, harmaita, alkeellisimmasta elämäntaistelusta\npuhuvia töllejä kallioharjanteitten juurella. Toiset kävelijät eivät\nolleet ennättäneet paljoa edelle.\n\n\"Isäni, -- vain köyhä maalaispappi hän oli, apulaispappi\", kertoi Julia\nOljemark. \"Herännyt pappi. Hän kuoli nuorena. Ja siitä pappilastakin\n--tuosta menneestä ajasta -- teidän pitäisi saada kuulla. Jos tahdotte,\nkerron siitä myöhemmin. Se on ihana lapsuudensatu; siinä on sisältöä: se\non kai sellaista seikkailua, jota tahdotte. Köyhä apulaispappi rovastin\npuustellin vaatimattomassa siipirakennuksessa. Mutta ennen sitä aikaa,\n-- minua ja veljeäni ei vielä silloin ollut olemassa: isäni oli vielä\nnaimaton, -- sitä ennen oli isäni ollut jotakin muuta. Luulen, että\nhänestä olisi voinut tulla merkillisempääkin kuin pappi, -- vaikka onhan\npapin virka pyhä tehtävä, -- ellei hän olisi joutunut naimisiin ja\nsitoutunut perhevelvollisuuksiin. Hänessä oli näet mielikuvitusta ja\nraikkautta; mutta ne sammuivat niin pian.\"\n\nSitten hän kertoi, että hänen isänsä, joka oli syntynyt 1849,\n--vuosiluku, jota Tistelberg ei yrittänyt painaa mieleensä, eikä liioin\nkuullutkaan, sillä menneisyyteen hän ei juuri koskaan kiinnittänyt\nhuomiotaan, ikäänkuin se olisi ollut hänestä jotakin kuollutta; niin,\nJulia Oljemarkin isä oli nuorena lähtenyt seikkailemaan Balkanille,\nEgyptiin ja Itämaille. Ajassa oli sellaista henkeä, rauhatonta,\netsiskelevää, sellaista, joka himoitsi kaukaista kauneutta ja\nharvinaisia kunnianmuotoja. \"Wallin, Yrjö August, vai mitkä hänen\nristimänimensä olivat, kulki muistaakseni itämailla samoihin aikoihin\nkuin isäni syntyi. Sen olen jostakin kuullut, ja Wallinista puhuttiin\nvielä ahkerasti minun lapsena ollessani, tuosta uljaasta miehestä, joka\nkokosi isänmaalle kunniaa kärsimystensä, köyhyytensä ja sairautensa\nkalliilla hinnalla. Mikä mies! Entä Castrén, mitkä hänen etunimensä\nsitten olivat? Miten muistini -- on palanut huonoksi! Palanut, sanon\nminä: jos aavistaisitte, mitä se merkitsee! Niin, Castrén, hänkin oli\nsen ajan luonteita...\"\n\n\"Matias Aleksanteri\", auttoi Tistelberg pikku rouvaa.\n\n\"Niin, hän oli tehnyt pitkän tutkimusmatkan Siperiaan, tuonut sieltä\nitselleen rintataudin ja kuoleman, ja Suomelle kunniaa ja loistoa.\nMuistan aina vielä pienen, keltakantisen kirjan, josta lapsena katselin\nkuvia ja sain lukea hänen matkoistaan: isäni kirjoja. Entä sitten\nNordenskiöld! Juuri sinä vuonna, jolloin isäni lähti seikkailulleen, --\nja silloin hänestä olisi voinut tulla jotakin suurta, -- oli\nNordenskiöld ollut Grönlannissa, sen on äitini kertonut. Ja siihen\naikaan, kun aloin hiukan ymmärtää asioita, löysi hän jonkin tärkeän\nmeriväylän: siitä puhuttiin lapsuudessani paljon, -- isäni puhui, --ja\nhurmaus paisutti sydäntäni, kuten koko Suomen. Kuinka ahdasta, levotonta\nkaikki nykyään on, viisasta ja tasaista! Tai nousukkaiden lentoa:\nrahanhimoa! Niin, myöskin isässäni oli ajan henkeä, hänkin tahtoi\njohonkin suureen, kuten Wallin, Castrén, Nordenskiöld. Olen kuullut\näidiltäni, miten hän joutui seikkailuretkelle. Siihen aikaan oli\nherännyt kysymys lähetystyöstä Balkanin juutalaisten keskuudessa,\njossakin siellä Serbiassa päin, ja isäni, joka aikoi kyllä papiksi,\nkuten hänestä sitten tulikin, oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi, päästen\nsiten löytömatkalle hänkin. Sitä luulen hänen halunneen enemmän kuin\nharrastaa itse lähetystyötä tai kastaa juutalaisia: ovatko kristitytkään\nsen parempia kuin juutalaiset? Juutalaishenkiä on kristityissä yllin\nkyllin. Ja enimmäkseen uskon isällä olleen vain halua nähdä suurta,\nkaunista maailmaa! Ikävä, ettei häneltä jäänyt mitään muistiinpanoja\nsiitä retkestä. Sen hän teki kahdenkolmatta ikäisenä. Lyhyt se oli. Hän\noli hiukan semmoinen luonne kuin Wallinkin, sillä eivätkö myöskin\nWallinin tieteelliset muistiinpanot olleet hyvin huonoja tai vajanaisia?\n-- Ja nyt tulisi minun seikkailuni, -- tai isäni seikkailu, -- jos sitä\ntohdinkaan sanoa seikkailuksi teille? Mutta kai se hänelle jotakin oli,\nja minusta se on ihmeellinen. Kertoisinko sen nyt? Äitini, vanha ja\nlystikäs rouva, toistaa sitä usein minulle, kuten vanhukset samoja\nasioita liikuttavasti kertaavat. Isä oli mennyt Egyptiin, omilla\nvaroillaan: vähiä ne olivat, vaarin perintöjä; vaarikin oli ollut pappi.\nJa Egyptissä oli isä tavannut Becker-Bein. Tunnetteko Becker-Bein?\"\n\n\"Minkä Becker-Bein? Missä hän on?\"\n\nRouva nauroi:\n\n\"No sitten te olette tavaton pöhkö, kun ette tunne Becker-Beitä! Hän on\njo kuollut! Olette tosiaan nykyajan lapsi; tuskin rakastanette\nhistoriaa. Vain muutamia äskeisiä päiviä muistatte. Ette ole kuullut\nBecker-Beistä, ettekä osaa kiittää Jumalaa pienistäkin seikkailuista.\nMutta Becker-Bei oli sen ajan luonne; hän rakasti rikasta elämää, tahtoi\ntaistella aatteittensa puolesta. Kuoli kymmenisen vuotta sitten,\nRoomassa. Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että hän oli käynyt\nkadettikoulua Haminassa, sieltä oli hän tullut upseeriksi. Etevä\noppilas. Keisari oli käynyt kadettikoulussa, -- kuka keisareista, en\nmuista, -- ja kun hän lähti pois, oli nuori Becker hypähtänyt rohkeasti\nhänen rekensä jalaksille ja saattanut häntä pitkän matkaa. Keisari oli\nkysynyt pojalta, haluaisiko hän seurata häntä. Poika oli vastannut:\nVaikka maailman loppuun! Ja sitten keisari muistikin Beckeriä; kun hän\ntuli upseeriksi, pääsi hän Pietariin varsin korkeille paikoille, kovin\nnuorena. Ja sitten tahtoi ja pääsi hän sotaan, jota Espanja kävi\nMarokossa alkuasukkaita vastaan. Hän näki nuo omituiset maat ...\nerämaan, maurilaisten teltat...\"\n\n\"Joissa ei taida olla niin paljon omituista\", väitti Tistelberg.\n\nRouva valitti suuttuen:\n\n\"Te tahdotte hävittää mielikuvitukseni, hyi teitä! Antakaa minun nyt se\npitää, ja minä pidän! -- Becker sai tulikasteensa siellä Marokossa. Ja\nsitten lähti hän Amerikkaan, Meksikoon, -- joihinkin sotiin, joita jokin\nkeisari siellä kävi. Kauan oli hän siellä, koki tuhannet vaarat, kesti\nhaavat, taudit, nälän. Mutta nekin hänen hommansa, mitä hän lienee\nniillä tavoittanut, menivät myttyyn. Jostakin syystä sota epäonnistui,\nja Becker palasi Eurooppaan. Nyt hän sai paikan paavin palatsissa,\nmuistaakseni, -- sellaisena henkivartijana kuin sveitsiläiset\nhenkivartijat siellä ovat. Oletteko te nähnyt paavin palatsia? Tehän\nkuuluitte tulleen Afrikasta Italian kautta. Olette? Te onnellinen mies!\nSiitäpä teidän täytyy joskus kertoa; teidän täytyy vastakin tulla\nluoksemme! -- Mutta Becker-Bei seikkaili muuallakin vielä. Hän meni\nEgyptin sulttaanin tai jonkinmoisen Egyptin keisarin palvelukseen\narmeijan järjestäjäksi. Hän näki Egyptin, vuosituhansia vanhan Egyptin,\npyhän Niilivirran, pyramidit, ja ne kalliosta veistetyt kuvapatsaat,\njoilla on ihmisen kasvot ja leijonan ruumis, -- mitä ne ovatkaan,\nsanokaapas Tistelberg? Niillä on naisen kasvot. Ja siellä Egyptissä\nkohtasi hänet isäni...\"\n\nTohtorinnan kasvot hehkuivat, hän puhui kiireesti, innostuneena. Ja\nhänen kertomuksensa olisikin jo pitänyt joutua: oli näet tultu sille\ntasangon korkeimmalle töyrylle, jonka takana tilanomistaja Kuttingin\ntalo kuului olevan. Kartanoa ei vielä näkynyt, vaan ainoastaan kalpea,\njään väriin vivahtava taivas, johon tasanko katketen päättyi.\nKeskitaivaalla oli pilvi; sadettakin jo vihmoi. Tohtori oli insinööri\nTarkkasen kanssa kadonnut näkyvistä rinteen alle. Neiti Flotman seisoi\npitkän matkaa edellä rouva Oljemarkista ja insinööri Tistelbergistä,\nodotellen heitä tuokion, pidellen tuulessa leveälieristä hattuaan, ja\nlähtien sitten taas yksinään taivaltamaan, epäröivin ja hiukan ivallisin\nmielin: näki ystävättärensä ja insinöörin kovin hartaassa juttelussa\nkeskenään. Tistelberg katseli rouva Oljemarkiin. Tohtorinnan tukka,\njossa Tistelberg huomasi muutamia harmaita hapsia, vaikka rouva oli\nnuori, neljä vuotta Tistelbergiä vanhempi, -- jota seikkaa Tistelberg ei\nvielä tietänyt eikä ollut ajatellut, -- pujahti tuulessa irti hänen\ntumman hattunsa alta ja liehui ohimoilla irtoimina, kevyinä tukkuina,\njotka olivat hieman kiharaisia. Tistelberg kummastui, kun näki nuo muun\ntukan seasta esiin karanneet harmaat hapset. Karanneetko? Tuskin niitä\nlienee edes kätkettykään? Niiden vieressä paisui tukka tummana,\nruskeana, pehmeänä ja upeana. Tummuudesta pilkistelevä lakastuminen oli\nTistelbergistä vastenmielistä, jotakin ikäänkuin haudasta muistuttavaa,\nja samalla se herätti hänessä syvää sääliä. Ainakin hän luuli sitä\nkipeäntuntuiseksi sääliksi. Sääliä ja uteliaisuutta. Tuo hattukin oli\nhänestä hieman liian vaatimaton, jopa muodotonkin. Samoin puku: pelkkää\nharmaata, kylläkin aistikasta, hillittyä ja hienoa väriä; mutta hänen\nmielestään olisi tuon naisen kasvoihin, jotka nyt hehkuivat kaunista\ninnostusta, ja hänen käsiinsä, jotka olivat liikkeissään pontevat, --\nniin ne hoitelivat sirovartista sateensuojaa, -- sopinut muukin väri\nkuin puolueeton harmaa tai se äitelän keltainen pusero, joka hänellä oli\njakkunsa alla. Ja hänen jalkoihinsakin, reippaihin ja ryhdikkäihin,\njoiden ympärille nyt kummun harjalla viheltävä viima vuoroin kietoi\nhametta, vuoroin sitä rajusti ravisteli ... olisi jokin toinen puku\nparemmin soveltunut.\n\n\"Nyt minun täytyy joutua\", sanoi rouva, \"muuten en ehdi kertoa teille\ntuota pikku asiaa, jonka haluan ja joka minusta on niin lumoava. Niin,\nBecker-Bei, hänestä vielä puhuakseni, oli ollut sittemmin myöskin\nSerbiassa, järjestämässä Serbian armeijaa taisteluun turkkilaisia\nvastaan. Hän näet vihasi Turkkia jonakin sortavana tyrannivaltiona,\nsamoin kuin vihasi pohjaltaan Venäjääkin, ja haaveili muun muassa Suomen\ntäydellistä itsenäisyyttä! Miekalla hankittavaa itsenäisyyttä. Niin\npitkälle oli suomalainen ajatus hänessä kehittynyt. Se oli jo muuta kuin\nTopeliuksen ja hänen hengenheimolaistensa toivoma Suomen kansan\nvaatimaton osa. Hän haaveili, jopa kirjoitteli Suomen itsenäisyydestä\nEuroopan lehtiin melkoisen suoraan, tuo silloinen aktivisti. Mutta\nsiihen nyt on asia mennyt: Venäjä ahdistaa meitä entistä pahemmin, --\neikä nykyinen nuoriso ole sellaista kuin ennen...\"\n\nTistelberg kumosi rouvan käsityksen:\n\n\"Se on erehdys, että nuoriso olisi nykyään isänmaan kohtalolle kylmä, --\nnuorin nuoriso, tarkoitan. Ei pidä katsoa asiaa meidän,\nseikkailuhaluttoman välipolven kannalta. Kuka tietää, mitä vielä on\ntulossa. Ilmassa on jotakin! Sellaiset hommat kuin esimerkiksi\nKlingstedtin katoaminen joukkoineen, yleensä suomalaisten lähtö Saksan\narmeijan riveihin, todistaa, että -- vielä elää suomalaisissa\nesimerkiksi Beckerinne isänmaallisuus tai ainakin seikkailunhalu. Mutta\nme -- mitäs meistä, välikauden ihmisistä! Silti älkäämme moittiko\nnuoria!\"\n\nRouva myönsi nyt Tistelbergin oikaisun olevan paikallaan, myönsi\nihastellen ja onnellisena. Sitten jatkoi hän kertomustaan:\n\n\"Niin, isäni lähti siis Egyptiin, jonkinlaiselle tutkimus- ja\nlähetysmatkalle. Ja kerran oli hän samoillut jossakin erämaassa, kuten\nWallin, hiekka-aavikolla, -- kenties yksin, tai muutamia alkuasukkaita\noppainaan. Äitini kertoo siitä usein. Oli ollut kuuma päivä, --\nsellainen kuuma: taivas oli ollut kuin pelkkää aurinkoa; -- ja\nkaikkialla hiekkaa, keltaista hiekkaa, niin kauas, ettei silmä kantanut.\nSilloin alkoi hiekka tupruta jossakin etäällä. Oli alkanut näkyä\nhiekkapilvestä valkeita vaippoja, -- turbaaneja, keihäitä, helmiäisellä\nkirjattuja pyssyjä, -- ah, mikä vauhti ja loiste: arabialaisratsuja!\nIsäni joutuikin ryövärien käsiin, sillä se ratsulauma oli rosvoja, --\nniin luuli isä. Beduiinit ympäröivät hänet: auringon mustiksi polttamia\nkasvoja, tai ruskeita kuin paahdettu kahvinpapu, eikö niin? Ja loistavan\nvärisiä kauhtanoita! Rosvot ryöstivät hänet aivan paljaaksi, hänet ja\nhänen kantajansa. Kun häneltä oli jo viety kaikki, -- kello, laiha\nkukkaro, muistiinpanovihko, eväät, vesipullo, kaikki -- ja hän kenties\njäisi alastomana hietikolle, nääntymään janoon ja nälkään, tai kun hänet\nehkä surmattaisiin, niin tupakkapakettinsa ja piippunsa hän ainakin\ntahtoi pitää: isä oli kova tupakkamies. Hän vimmastui tietysti, sillä\nhän oli ylpeä, sangen ylpeä. Ja seisoessaan siinä puolialastomana ja\nraastettuna kuin se mies, josta kerrotaan raamatussa, Laupiaan\nsamarialaisen tarinassa, kiskaisi hän tupakat taskustaan, sirotti\ntupakat hiekkaan. Ja silloin hän, joka oli koettanut puhua alkuasukasten\nkieltä, mikäli sitä vielä osasi, huudahti äidinkielellään, ruotsiksi: --\nNäitä ne lurjukset eivät ainakaan saa! -- Tuskin hän sen huusi, kuinkas\nkävi! Eräs beduiineista, jopa itse johtaja, jolla oli tumma leukaparta,\nriensi hänen luokseen ja vastasi ruotsiksi: Mitä, -- puhutteko te\nruotsia? Kuka te olette? -- Beduiinit seisoivat ympärillä. Nyt tuli\nselityksiä kahden puolen. Beduiinien päällikkö sanoi: Minä olen Evert\nWaldemar Becker Suomesta. Tässä minun ratsuväkeni, -- olen sulttaanin\narmeijan järjestäjä, harjoitusretkellä: sellaisia vekkuleita minun\npoikani ovat. Ja nyt jatkoi hän laumalleen, kielellä, josta isäni ei\nollut paljoa ymmärtänyt, että tämä kulkija oli hänen ystävänsä, hänen\nparas ystävänsä, jolle hänen tavaransa oli annettava heti takaisin.\nRatsulauma totteli heti. Kuin kuningasta palveli se isääni. Takaisin\nrahat, vaatteet, muonat, kaikki. Ja kuten ryöstettyä tuossa raamatun\ntarinassa virvoittivat he isääni viinillä: ainakin kuvitelkaamme sitä,\nsillä -- minä pidän viinistä! Ja sitten nostettiin isäni ratsun\nsatulaan, -- äitini näet muistelee, että hän olisi kulkenut siellä\njalkaisin, -- ja sitten kiidettiin, kaikki yhdessä, johonkin oaasiin,\ntai Kairoon, tai johonkin sellaiseen valkeaan kaupunkiin, jossa on\nminareetteja, kauniita pukuja, tanssijattaria, ja paljon, paljon\naurinkoa. Isälleni pidettiin suuria juhlia, monta päivää: koko\nbeduiiniheimo niihin oli kutsuttu. Niin kohtasivat isäni ja Becker-Bei\ntoisensa, -- ja isäni sai sellaista nähdä!\"\n\nRouva Oljemark hengitti kiihkeästi. Ja outo, mutta kylläkin uskottava\noli se tarina Tistelbergistä.\n\nKäveltiin nopeasti, alettiin tavoittaa neiti Flotman.\n\n\"No?\" sanoi rouva kysyvästi.\n\n\"Ihmeellinen juttu. Silloin, -- siihen aikaan voi olla seikkailuja\",\nvastasi insinööri.\n\n\"Niitä oli. Ja isästäni olen onnellinen. Ja nythän sen olen teille\nkertonut\", lisäsi hän, ikäänkuin valittaen ja masentuen: \"Sellainen se\noli... Mutta muistakaakin vuoronne, vaikka emme ennätäkään tällä kertaa!\nSe täytyy jättää vastaiseksi. Tulisitte joskus toiste meille?\"\n\nRouva pysähtyi ja loi Tistelbergiin pyytävän katseen. Tistelberg lupasi.\nTuolla odotti muu seurue Kuttingin talon edustalla, -- vanhan, keltaisen\nja pystylaudoituksella vuoratun. Edustalla tai pihamaalla: rakennuksen\nympärillä ei ollut aitaa, vaan ainoastaan muutamat ryhmyiset pihlajat\nmerkitsivät piha-aluetta. Reippaasti riensi rouva Oljemark neiti\nFlotmanin perästä. Tistelberg jäi tai jättäytyi hiukan kauemmaksi. Piha\noli kallioinen; talon takaa näkyi villiytynyt, huonosti hoidettu\nkirsikka- ja kriikunatarha. Laaksossa kiilui kapea joki, merenlahden\nmutainen perukka lakastuneen kaislikon keskellä. Viima lenteli joen\nleveämmissä paikoissa raisuna virinä.\n\n\n\n\n17\n\n\n\"Sinä olet naiivi, Julia! Suoraan sanoen enemmän kuin naiivi!\" huudahti\nneiti Flotman huvilapalstalla rouva Oljemarkille, joka rakennuksen\npaikkaa valittaessa tuntui jo antavan miehelleen myöten. \"Tietysti\nhuvilan täytyy olla sellaisella kohdalla, josta se näkyy ja jonne näkee\nmeren.\"\n\nTohtori Oljemark oli tahtonut rakennuksensa laaksoon, rouva ei.\nTohtorinna soperteli nyt neiti Flotmanille vastaukseksi jotakin\nepäselvää, valittavasti ja valmiina taipumaan.\n\nSeisottiin, kaikki paikan valitsijat, tasaisella aukeamalla, ken\nyhteisessä ryhmässä, ken hiukan syrjässä. Suuret vaahterat olivat\nkaristaneet tähän notkelmaan kahisevan lehtimattonsa, jossa kahlailtiin\nyli nilkkojen, rouva Oljemark ilokseen, ihastuksesta huudahdellen.\nSyksyinen tuuli pauhasi ylhäällä puissa, mutta täällä oli tyyntä, sillä\nkorkea kallio meren rannalla suojasi painannetta. Kalpealle taivaalle\nkohoili yhä sateisia pilviä.\n\n\"Ei, en minä pidä tuulesta\", sanoi tohtori Oljemark. \"Tänne minä\nrakennuksen tahdon.\"\n\n\"Mutta meri -- näköala!\" intti neiti Flotman. \"Ottaen meren huomioon\nolen huvilan piirustanutkin!\"\n\nInsinööri Tarkkanen yhtyi tavallaan tohtorinnan, tavallaan tohtorin\nmielipiteeseen. Meri oli hänestä kyllä kaunis ja komea, mutta sieltä\npuhaltavista tuulista olisi haittaa. Kultainen kesämmehän on lyhyt,\nusein jo elokuussa varsin sateinen ja kylmä, kun sen sijaan täällä,\nsuojapaikassa, joka toisi halonhankinnassakin huomattavan säästön --\ninsinööri laski kolme metrihalkoa vuorokaudessa säästöä, niin ja niin\npaljon kuukaudessa -- kun taas täällä kallion takana, jossa saattoi olla\nheinäkuussa miltei troopillisen kuuma, täällä viihtyisi keittiötarha\nhyvin, ja marjapensaat ja omenapuut, jopa kriikunatkin. \"Niin,\nkesäisestä lämmöstä ei puutetta olisi normaalikesinä, vaikka oransseja\ntäällä kypsyttelisi!\" laski insinööri leikkiä. \"Varakas mies voisi\ntosiaan rakentaa tänne talveksi oranserian, ansarin, jossa pitäisi\njaloja puita isoissa laatikoissa.\"\n\n\"Mutta Juliahan viljelee ainoastaan kukkia!\" huudahti neiti Flotman.\n\n\"Ja keittiökasveja, tietysti; milloin jaksaa\", sanoi tohtori. \"Niin,\nkyllä se nyt on melkein päätetty, että huvila tehdään tänne.\"\n\nTohtorinna virkkoi hiljaa:\n\n\"Samahan se nyt on. Pääsenhän minä merta katsomaan kallioille, ne nyt\neivät ole kaukana. Ja sitä yksinäisempää on siellä.\"\n\n\"Tähän pitäisi tulla tenniskenttä Mairea varten\", puhui tohtori\nlämmöllä. \"Jos te, insinööri Tarkkanen, suvaitsisitte vilkaista, olisiko\ntässä sopiva pohja.\"\n\n\"Savensekaista maata, -- on jo nähty\", vastasi insinööri Tarkkanen.\n\"Kymmenen jyvän maata, alla savea ja päällä erinomaista humusmultaa.\nSääli olisi sitä haudata tenniskentän alle; mutta voisihan mullan\nsiirtää kasvismaalle; tai pienelle pellolle, jos senkin perustaisi.\"\n\n\"Maire tarvitsee tenniskenttää: kuuluuhan sekin nykyaikana melkein kuin\nsivistykseen\", vastasi tohtori. \"Ja Julia saa mullat kukkakaaleille;\nniistä minä pidän.\"\n\nTilanomistaja Kutting arveli, ettei savipohja kentäksi kelpaisi: savihan\nkuohuu keväisin, kumoaa raskaammatkin laitteet kuin tuollaisen kentän.\n\"Mutta pikku pelloksi olisi tämän paikan savi oikein hyvää\", sanoi hän.\n\"Aikomukseni olikin ensin raivata tänne pelto, mutta...\"\n\n\"Nyt lahjoititte peltonne meille\", nauroi tohtori Oljemark. \"Hinta ei\nole kallis, vai mitä, insinööri Tarkkanen?\"\n\n\"Se ei ole kallis\", sanoi itse tilanomistaja. \"Ihmisen täytyy\ntällaisinakin aikoina olla rehellinen, -- ei kiskoa lähimmäisiään.\nKiskotaanhan nykyisin jopa tuhansiakin hehtaarilta; ennen, kymmenen\nvuotta sitten, maksoi hehtaari täälläkin vain kymmeniä markkoja.\"\n\nTohtori naurahti nyt tyytyväisenä, katseltuaan hieman levottomana\ninsinööri Tarkkasen kasvoja, jotka kuitenkin ehdottomasti vakuuttivat,\nettä kauppa oli hyvä.\n\n\"No, me teemme kauppakirjat heti, kun päästään täältä luoksenne, herra\nKutting\", sanoi tohtori. \"Ranta olisi vielä katseltava, -- ja katsellaan\nnyt se, koska Juliakin sitä tahtoo. Mutta terveellistä ei siellä\ntuulessa ole viipyä, se on varma, Julia: taas sinä vilustut ja\nsairastut, Julia.\"\n\n\"Enhän minä tahdo mitään\", väitti tohtorinna. \"Enkä minä vilustu\nsellaisesta, joka on minulle mieleistä. Ja -- mitäpä sitten, jos ihminen\nvilustuisikin!\"\n\n\"Se nyt on jälleen päähänpistojasi, puhetta, jossa ei ole ajatusta!\"\nvastasi tohtori ja alkoi mennä rantakallioille, insinööri Tarkkasen\nseuraamana. Vielä hän kääntyi:\n\n\"Niin, ja herra Tistelberg, te kai voisitte aloittaa nyt mittauksenne.\nKaksi hehtaaria, suorakaide: se on varmaan selvintä, siten tietää\nhelpoimmin, mistä raja kulkee. Mutta kai siinä apumiehiä kaivataan?\"\n\nTistelberg sanoi, että helpompihan oli aina apulaisen kanssa. Kiviäkin\noli hieman käänneltävä pyykeiksi.\n\nTilanomistaja Kutting tarjoutui hänelle apulaiseksi, ja he kaksi\nlähtivät nyt omalle suunnalleen. Neiti Flotman jäi katselemaan notkoa,\npiirtelemään jotakin paperossilaatikkonsa kanteen. Tohtorinna kiipesi\nkalliolle, istahti kivelle ja tähysteli siinä merelle. Insinööri\nTarkkanen ja tohtori juttelivat hiukan loitompana keskenään.\n\n\"Kyllä täällä kesänsä ja lomansa elää\", sanoi insinööri. \"Toisella\npuolen oman palstan hedelmät ja toisella meri, josta ei kala vähene\nniinkuin järvestä.\"\n\n\"Niin, mutta kalastamaan minä en jouda, enkä haluakaan\", vastasi\ntohtori. \"Minulla on muuta ajattelemista.\"\n\n\"Ei sitä tiedä, mihin sitä vielä saattaa innostua\", arveli Tarkkanen.\n\"Jospa minulla olisi tällainen paikka...! Joku talonmiehen tapainen\nvoisi hoidella pyydyksiä. Kala kelpaisi kyllä kaupunkiin. Sanon vain:\njos minulla olisi tämä paikka; toisin on sellaisten, joille onni on\nsuonut varallisuutta. Kansahan tuntuu täällä päin yleensä hyvältä:\nrehelliseltä, sellaiselta kuin kansa ennen kotipuolessanikin oli.\nAinakin on tuo tilanomistaja Kutting oivallinen apu, kun jotakin\ntarvitsee...\"\n\nTarkkanen puhui edelleen kansasta. Kotipuolessaan, suomalaisessa\nsisämaassa, hän oli käynyt toissa kesänä, ja huomannut, että kansa oli\nsiellä huonontunut: se oli kiskurimaista ja keinottelevaa, entistä\nenemmän sosialisminkin pilaamaa. Jota vastoin täkäläisessä kansassa,\netenkin hiukan loitommalla kaupungista, oli hänestä jotakin\nilahduttavaa: ainakaan ei näillä ruotsalaisilla paikkakunnilla\nsosialismi ollut päässyt valtaan niinkuin suomalaisilla. Sosialistiset\nsanomalehdet olivat moraalin turmelijat. Se, etteivät nämä ruotsalaiset\nvälittäneet sosialismista, johtui Tarkkasen käsityksen mukaan\njonkinmoisesta heidän kulttuurinsa vanhemmuudesta; nuorempi\nkulttuureistamme, suomalainen, oli hänestä kehittymättömämpi, ja sen\nvuoksi olivat suomalaiset -- vaikea suomalaisen tunnustaa -- raaempia ja\ntyperämpiäkin kuin ruotsalaiset. Mutta aikaa voittaen kehittyy myöskin\nsuomalainen kansa, tai palautuu vanhaan kelpo kulttuuriinsa; sillä\nsellainenkin, oikea suomalainen kulttuuri, on olemassa, nimittäin se\nkulttuuri, joka eli ennen sydänmailla, ja eli siellä Kalevalan hengessä.\n\nTohtori sanoi:\n\n\"Ei, en minä kalasta. Eikä merelle ole hyvä mennäkään, siellä on nykyään\nmiinoja!\"\n\nTohtorinnakin äännähti kiveltään nauraen:\n\n\"Miinoja! Niin kyllä. Mutta mitäpä sekään tekisi, jos miina tulisi ja\nhukuttaisi? Paljon on ihmisiä niihin nykyään hukkunut, onnettomia.\"\n\nMeri hyrskyi kallion juurella. Tässä se oli keltaista vaahtoa, kauempana\nharmaa ja vihertävä, vilkutellen valkoista kuohua, kauimpana musta,\nyhtyen synkkään taivaaseen.\n\n\"Vai niin, vai ei se mitään olisi, jos me hukkuisimme, tai jos ihmiset\nyleensä hukkuvat!\" nauroi tohtori. \"Ei, kiitoksia, minä ainakin pysyn\nmaalla. Ja jos Mairekin pääsisi veneeseen ... voisi siitä kaatua. Mutta\neiköhän me lähdetä jo täältä pois? Täällä tuulee luultavasti aina.\"\n\nNeuvoteltiin vieläkin neiti Flotmanin kanssa rakennuksen paikasta.\nTarkkanen, Kutting ja Tistelberg kierittelivät muutamia kiviä huvilan\nnurkkamusten merkeiksi. Tohtori koetti autella, mutta ennätti valkeine\nkäsineen miltei aina liian myöhään. Hänen puolisonsa, joka oli niinikään\nriisunut hansikkaansa, tarttui kyllä mielellään, intohimoisella halulla,\nkuten Tistelbergistä näytti, sammaleisiin kiviin, mutta ei jaksanut\nniitä liikuttaa. Hän nauroi huonoudelleen. Siinä kiviä kieriteltäessä\nsattui hänen kätensä Tarkkasen ja Tistelbergin käsiin, ja hän nauroi\nlämpöisesti.\n\nNäytti rupeavan satamaan. Tistelberg sanoi järjestävänsä yksin nämä\nnurkkakivet, kunhan arkkitehti vain merkitsisi paikat, mihin ne\nasetettaisiin; hän jäisi varsin mielellään tänne siksi aikaa, jolloin\nmuut laatisivat kauppakirjan. Palstan rajojen mittaus oli jo tehty,\nainoastaan jonkinmoiset tilapäiset pyykit olisi vielä kasattava.\n\nTarkkanen ja tohtori kursailivat jättää Tistelbergiä tänne. Sitten he\nkuitenkin suostuivat.\n\n\"Ah, ah, ja minä kun aioin, että me söisimme täällä, ulkona!\" huudahti\ntohtorinna.\n\nTilanomistaja Kutting riensi vakuuttamaan, että herrasväkeä tietysti\nodotti pöytä talossa:\n\n\"Eihän eväitä olisi maalle tarvittu\", hymyili hän.\n\nHiukan huoaten luopui rouva Oljemark nauttimasta eväitään, nauttimasta\nniitä täällä luonnonhelmassa, keskellä sammaleita ja ruskeanpunaisia\nkanervia. Ilma sameni hiljalleen. Tuuli sohisi kosteammin. Uskottavasti\nnousisi aika sade. Kohtelias insinööri Tarkkanenkin oli lopulta valmis\nlähtemään taloon.\n\n\"Siinä tapauksessa annan eväät joillekin köyhille\", sanoi tohtorinna.\n\n\"Anna vain\", vastasi tohtori, \"mutta kaupungissa; kotimatkalla et saa\npoiketa tölleihin.\"\n\nTistelberg jäi palstalle. Autio oli nyt lehto. Kaunis paikka, mutta\nsurullinen, rytöinen ja rosoinen; se tuulahti sateista märältä; puut\nolivat kuin alastomiksi riisuttuja. Kaunis paikka kesällä, mutta nyt:\nharmaata, kosteaa, rumaa ja koleaa.\n\nJokin vei hänen ajatuksiaan rouva Oljemarkin puoleen. Kertoipa se rouva\ntosiaan outoja, hauskoja asioita! Ja olipa hänessä eloakin. Rouva\nOljemark oli tuntunut hänestä hermostuttavalta, kun he tässä tuonnottain\ntutustuivat toisiinsa. Nyt hän ei sitä muistanut.\n\nTistelbergillä oli täällä omituisen ikävä. Ei ärsyttävä ja tuskallinen\nikävä, vaan hiljainen ja haikea, tänä alakuloisena iltana, keskellä\nluonnon yksitoikkoisia ääniä: tuulen kohinaa, tyhjää, masentavaa, ja\nmeren pauhua rantojen onkaloissa.\n\n\"Yritähän, meri! Mutta oletko tuhansiin vuosiin muuta osannut?\" virkkoi\nTistelberg itsekseen. \"Satamaan rupeaa.\"\n\nKun hän tuli kartanon pihalle, satoikin jo, ei rankasti, mutta\ntihuuttaen, sakeana, raskaasti. Kanat nokkivat tuolla syrjemmällä\nmärkinä; kukko nosteli korkealle jalkojaan ja houkutteli kanoja\nhalkovajan suojaan.\n\n\n\n\n18\n\n\nKaupungissa sitten:\n\n\"Minä tahtoisin lähteä herra Tistelbergin kanssa kävelyretkille\", sanoi\nrouva Oljemark miehelleen, kun insinöörit olivat saattaneet tohtorin\nväen kotiin. Seisottiin tohtorin eteisessä. Hän lisäsi: \"Jos herra\nTistelberg todella haluaisi lähteä; olemme jo puhuneet asiasta hänen\nkanssaan.\"\n\nTohtori katsoi rouvaansa, heilautti päätänsä ja vastasi, luomatta\nsilmiään Tistelbergiin tai vaimoonsa:\n\n\"No, mene vain, mene vain.\"\n\n\"Niin, enhän voi yksin kulkea. Ja mieli tekisi joskus liikkua.\"\n\n\"Ja joutua rosvojen käsiin: en tarkoita rosvoja, vaan kaikenmoisia\nsellaisia, joita sanotaan sälleiksi; patteritöihin Helsinkiin pyrkii nyt\nmiehiä teitten täydeltä.\"\n\n\"Rouva tietysti pelkää yksinään\", sanoi Tarkkanen.\n\n\"Minäkö pelkään? En suinkaan!\" huudahti tohtorinna ja kääntyi insinööri\nTarkkasen puoleen. \"Jos minua hiukan pelottaisikin, milloin näen\nomituisen miehen tulevan vastaan, niin menen häntä kohti, pyrin\npakinoille: eikä syytä pelkoon ollutkaan. Ja jos se ihminen olisi ilkeä\n... niin mitäpä siitä, vaikka hän ottaisi toiselta hengenkin...\"\n\n\"Niin, niin, mitäpä siitä\", naurahti tohtori Oljemark. \"Mutta jos hän\nesimerkiksi haavoittaisi sinua ... ja saisit maata hoidettavana! Haha,\nmitäpä siitä...\"\n\n\"Niin, mitäpä siitä!\" huokasi rouva, kuin uhitellen. \"Mutta herra\nTistelberg, pian kai tuotte palstan kartan. Silloin mennään pienelle\nkierrokselle. Minä tiedän täällä kauniita paikkoja, joita te ette\nvarmaankaan ole nähnyt.\"\n\nTistelberg lupasi. Tohtori näytti haluavan painautua huoneeseensa,\nainaiseen työhönsä, paperiensa ääreen, ja insinöörit hyvästelivät ja\npoistuivat.\n\nSitten Tistelberg piirsi tuon kartan ja vei tohtorin taloon. Tohtorilla\noli parhaillaan vastaanotto. Tistelberg ja tohtorinna lähtivät\nkävelylle.\n\nMatka vei Taivaanvuorelle: se oli korkea mäki kolmisen kilometrin päässä\nkaupungista, mantereen puolella. He laskeutuivat tohtorin mäeltä alas\ntorille ja sitten pääkatua, Ankeriasta ja Kastematoa pitkin, maaseudulle\npäin. Tohtorinna johti ripeästi kulkua. Päässä hänellä oli musta hattu,\njonka leveät reunat poimuttelivat heikoissa kaarteissa, suurilla,\nriippuvilla töyhdöillä koristettu. Sama hattu kuin viime kerralla\nkäveltäessä; mutta Tistelbergin mielestä ei se nyt ollut niin otsalla\nkuin silloin, vaan enemmän taaksepäin sovitettuna, vapaammin. Miten\nTistelberg nyt sitä ajattelikaan?\n\nEnsin he eivät puhuneet mitään; Tistelbergistä tuntui ikäänkuin nololta.\nMutta kun he olivat tulleet puiston tuolle puolen, jossa tupaset\nmuuttuivat yhä pienemmiksi, ja sitten tasangolle, missä uusimpia töllejä\noli tiheässä kuin mitäkin tulitikkulaatikoita vieri vieressä,\nenimmäkseen suomalaisten uudisasukkaiden kojuja, sanoi tohtorinna:\n\n\"Tästä me poiketaan vasemmalle. Tunnen soman oikotien tuolta mäen\npoikki; siellä kasvaa kesäisin tuomia ja pihlajoita. Enkä tahtoisi\nkulkea puutarhuri Sutelinin talon ohitse ... en nyt. Ystävä kyllä olen\nsiellä; tulenhan yleensäkin toimeen alhaisen kansan seurassa: sellaisia\nihmisiä ei pitäisi kovin moittia, ovathan ne saaneet vielä niin vähän\nopetusta. Mutta Sutelinin tytär, se Ester, josta kai silloin meillä\npuhuttiin, hän kuuluu olevan taipumuksiltaan niin surkea, ja on viime\naikoina käynyt niin tungettelevaksi: voisimme saada Esteristä\nperästäkulkijan, ja siksi en halua mennä sitä taloa liian lähelle.\nMilloin hän lainaa kirjoja, jotka hän tahrailee, jos ne takaisin tuo.\nHän menee vaikka kenen luo, juoksee kaiket päivät kaupungilla, ja hän --\nniin, hän juttelee kaikki ihmisten asiat.\"\n\nRouva nauroi ja pudisti päätänsä tuolle säälittävälle ja typerälle\ntytölle. Sitten hän kuiskasi:\n\n\"Mutta ihminen hän on kuitenkin, ihmisparka. Mikä hänestä tulee? Ei\npaljon pahempi kuitenkaan kuin monet muutkaan ihmiset täällä.\"\n\nKiivettiin kalliolle, jonka yli polku vei Taivaanvuorelle. Keveästi ja\nnotkeasti nousi rouvan jalka jyrkänteillä. Hän pysähtyi nyt, katseli\nhartaasti joitakin sammaleita: ihaili niiden punaisia ja ruskeita\nvärejä, tutki kanervien teriä, huudahteli hurmiossa, kun oli näkevinään\nniissä jotakin erikoista sinipunaista; ja käveltiin jälleen. Kallion\ntoisella äärellä tuli rouva Oljemark taas äänettömäksi, näytti miettivän\njotakin, huokasi ja seisahtui, Tistelbergin puoleen kääntyen. Hän\nnaurahti, sanoi:\n\n\"Mitäs ajattelisitte, jos ryhtyisin parjaamaan ihmisiä, -- nyt ensiksi.\nKuten puhuin äsken pikku Esterin julkeudesta! Hän ei ole, -- kuten\nsanottu, -- oikeastaan sen pahempi kuin muutkaan täällä, ne, jotka\npitävät itseään parempina. Oi, minä kärsin ilkeistä ihmisistä! Täällä on\nniin ahdasta. Enkä viihdy ihmisten seurassa! En voi viihtyä, -- en voi!\nEikä se, mistä haluaisin jutella, ole oikeastaan panettelua, kun sen\ntässä kerron: luottaisin mielelläni teihin, jos saisin. No, mitäpä\nsiitä. Ja panettelevatko muutkaan? Eivät he mielestäni ehdoin tahdoin\npanettele, eivät kaikki, vaikka puhuvatkin toisistaan pahaa; se johtuu\nsiitä, että heillä raukoilla tässä kaupungissa on niin suuri puute\npuheenaiheista. Siksi he puhuvat siitä, mitä vähänkin on, naapurien\nheikkouksista...\"\n\n\"Tässä kaupungissa?\" naurahti Tistelberg. \"Luulen, että sellaista on\nsuurissakin kaupungeissa.\"\n\n\"Niinkö?\" kysyi rouva ja kummastui.\n\n\"Ette usko?\"\n\n\"Niin, mielestäni siellä pitäisi ihmisillä olla niin paljon muuta\npuhumista kuin pikku asioista. Pitäisi olla kaunista puhumista. Siellä\non paljon taidetta. Ja aurinkoa... Ja runoutta.\"\n\n\"Kaunista!\" matki Tistelberg pistelevästi. \"Kyllä. Mutta luulen, että he\nsielläkin ovat ihmisiä; en tosin voi sitä laajoista kokemuksista\nvakuuttaa, mutta ajattelen siihen tapaan.\"\n\nRouva tuli vaiteliaaksi. He olivat laskeutuneet alangolle ja kävelivät\nnyt nurmettunutta tietä peltojen halki.\n\n\"Se olisi kovin surullista\", sanoi rouva viimein. \"Mutta -- täytyyhän\njollekulle puhua, mitä aina miettii ja mistä kärsii. Ellei puhu, niin on\ntosiaan jättiläinen kestämään kipunsa; enkä minä ole sellainen: heikko\nolen.\"\n\nNe sanat tulivat hymyileviltä huulilta.\n\n\"Niin\", jatkoi rouva Oljemark, \"panettelenpa siis. Minulla ei ole mitään\nseuraa täällä. On tosin tuo Hildur, neiti Flotman, jonka nyt tunnette,\nrehellinen ja rohkea, mutta...\"\n\n\"Ikäneito!\" sanoi Tistelberg.\n\n\"Kuulkaas, älkää käyttäkö sitä sanaa\", oikaisi rouva Oljemark. \"Se on\npanettelua, se juuri: tuollainen äänensävy! Sillä äänellä en tahtoisi\npanetella. Hän on kunnon ihminen. Mutta moni muu! Nimiä en teille sano:\nsehän onkin tarpeetonta, nimistä ei tässä ole kysymys. Ja eiväthän\nhiljaista juttuamme kuule muut kuin autiot lakeudet. Keneenkä nyt ensin\niskisin ilkeät kynteni? Pahimpiin kai, niihin, joita vähimmin kärsin;\ntietysti tulisi heitäkin suvaita, ymmärtää, mutta...\"\n\nTuokio hiljaisuutta. Rouva Oljemark ei nyt näyttänyt huomaavan auringon\nvaloa, joka välkähteli lentävien pilvien välistä ja loi kultaisia,\nkiiltäviä hohteita edessä kohoavalle Taivaanvuorelle, ei kylmiä,\nkolkkoja varjoja, jotka sitten taas nopeasti peittivät vuoren metsiä.\nHän äännähti:\n\n\"Tukehduttavaa täällä on. Joku herrasmies, -- älkäämme sanoko, että hän\nolisi asianajaja, sillä se olisi ymmärtämätöntä ihmisraukan ahdistelua,\n-- keräilee rahaa sitenkin, että hankkii kauppaneuvos Klingstedtille tai\nmetsäyhtiöille talonpojilta maatiloja vastoin lakia. Sehän on nykyään\nkiellettyä, eikä varmaan isänmaalle onneksi: ihmiset ajetaan tai\nhoukutellaan tiloiltaan, erotetaan maaäidistä. Mutta tuo herra on varsin\nisänmaallinen, kuuluu salaisiin aktivisteihinkin! Toisella kädellä\nantaa, toisella ottaa takaisin, itselleen. Mutta senkin käsittänee, että\nhän tarvitsee paljon rahaa, tahtoo aina vain rahaa; hänen vaimonsa\ntuhlaa näet hullun tavalla, ei osaa hoitaa kotia ja lapsia. Mies on\nollut niin onneton, että on valinnut sellaisen naisen. Valinnut hänet --\nkadulta. Kuinka kummallista! Mies joutui siteisiin, joissa hän ei edes\npysy; hakkailee siellä ja täällä, niin, erään toisen vaimoakin, ja\nkurjan raukan: erään, jolta mieheni sahasi toisen jalan pois\nselkäydinvian tähden. Hänelläkin on vaimo, kaikkien käsissä. Semmoista\ntäällä meillä on! Semmoista täällä piilee! Eikö tämä ole kauheaa! Nyt\ntuo asianajaja -- pidättehän tämä omana huvinanne, jos tieto on huvia --\nriistää poikkijalkaiselta hänen vaimonsa, kotinsa, rauhansa, ja rammaksi\nraadeltu juo: muuten hän ei voi kestää häväistystä, jota hän on saanut\nvuosikausin kärsiä toveriensa puolelta. Hyi, kuinka rumaa elämä on!\"\n\nInhoten, todellisuutta pöyristyen rouva puhui. Vasta pitkän ajan jälkeen\nhän jatkoi:\n\n\"Toinen ... vieläkö puhuisin? Mutta enhän jaksa oikein suosia häntä\nenempää kuin äskeistäkään. Enkä edes niinkään paljon. Ja sellaisia kuin\ntämä on kyllä monta, täällä syrjässä. Olkoon hänkin asianajaja, mutta\nsaattepa olla varma, ettei hän sitä ole, sillä nyt teitä narraan. Hän on\nlaiska, mutta ehtii ajaa kuitenkin sellaisia asioita, että yllyttää\nvarsinkin talonpoikia riitaan ja käräjöimään keskenään. Ja elää\nsellaisella elinkeinolla, välittämättä mistään muusta kuin hyvästä\nruokapöydästä. Mikä surkea elämä; en usko, että minkään kasvin elämä on\nniin köyhää! Rahaa, ruokaa, juomia. Keinottelijan ammatti, jota pidetään\naivan kunniallisenakin!\"\n\n\"Yllyttää talonpoikia riitaan?\" nauroi Tistelberg. Hänestä oli rouvan\ninto ja inhoksuminen kovin lystikästä. Mutta Julia Oljemark ei kuullut,\nei huomannut hänen ilveilyään. Hän jatkoi valittavasti:\n\n\"Ei, parempia ovat minusta sittenkin aineellisesti köyhät, pikku\nviroissa olevat, vähäiset ihmiset; jotkut konttorineidit, joku leski,\njoka pitää koululapsia täyshoidossa, joku torkkuva nahkuri. Mutta on\nkirjoitettu, että niinkuin tomu nousee ilmaan, niin ylimmille paikoille\nmoni sellainenkin, jonka luonne on halpa. Tehtailija Blöckerkin on\nminusta tuollaisia asianajajia parempi. Hän ei ainakaan teeskentele\nsiistiä: hän on rehellinen, räyhää julkisesti, kehuu peittelemättä\npitävänsä naisista, ylpeilee, että on entistä, juoppohulluiksi itsensä\njuonutta polvea, eikä nykyistä, -- vanhaa ruotsalaista polvea. Lieneekö\nse ollut nykyistä parempi? Rehellinen hän on; mutta juo liikaa; hän on\nminusta niitä säälittäviä, joista nyt puhuisin mielelläni. Kauhea\nolento, raaka, töykeä; pieksää rouvaansa, on ystäviensä narrina, mutta\nkärsii uudesta ajasta, jonka vaatimuksia hän ei tahdo käsittää. No,\nnytpä mainitsin jo nimen. Panettelen kuin panettelenkin, olen\npikkuporvari!\"\n\nTistelberg väitti, että koska kaikkialla maailmassa panetellaan, ei\nrouvan tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi kuin monet kaikkein\nparhaimmatkaan.\n\n\"Se oli kurja kohteliaisuus!\" vastasi Julia Oljemark. \"Kuin monet\nkaikkein parhaimmatkaan? Ainoastaan sellainenko ihmisen pitäisi olla? Ja\nsitä tietysti olenkin! En muuta. Ja siksipä tietysti nyt jatkan...\"\n\n\"Niin, miksikä te tosiaan noin paljon tästä kyläsestä välitätte?\" kysyi\nTistelberg. \"Sen ihmisistä, -- ja heidän tuumistaan?\"\n\nRouva kummastui:\n\n\"Miksikö?\"\n\nHetken hän mietti:\n\n\"Miksikö? Niin, kai pelkästään siksi, että se minua intresseeraa! Kyllä\nkai! Ettekö te sitten koskaan mistään kärsi? Ettekö tahdo puhua\n--vapautuaksenne?\"\n\nKysymys oli Tistelbergistä tukala: puhua vapautuakseen, heikkoudesta!\nMutta hän myönsi, ja salli nyt rouva Oljemarkin purkaa sydäntään:\n\n\"Sitten tulee joku sellainen säälittävä, joka on myöntänyt minulle\ntotuuden, jonka muuten olin jo aikaisemmin kuullut lääkärisalaisuutena:\nusein ei mieheni tosiaan sellaisia minulle usko, mutta joskus sitä\nsattuu, tai sattui. On uskonut tehneensä elämässään haaksirikon naisten\nvuoksi, hankkinut synkän taudin, ja tartuttanut sen vaimoonsakin. Ja\nkuitenkin hän tuosta haaksirikostaan ylpeilee! Aika, jolloin se\ntapahtui, loistaa hänelle kuin jokin sankaruusaika. Vaimo on nyt\nkuollut. Ylpeileekö mies tosiaan? Ehkä se on mahdollista hänelle joskus.\nOnneton hän kuitenkin oli, kun sitä kertoi. Säälittävä nykyajan olento;\nylpeilee, ja kumminkin kärsii, katuu: vaimo tuhottu, koti hävitetty,\nmielipuolisuus ainakin häntä itseään odottamassa. Sellaista on täällä,\n-- sievässä pikkukaupungissa! Nyt tuo mies löysi toki itselleen aiheen\ntehdä kerran jotakin, jossa hän voi uhrautua puhtaasti: hän on lähtenyt\nSaksaan...\"\n\n\"Maisteri Klingstedt\", virkkoi Tistelberg.\n\nRouva katsahti häneen hämmästyen, moittien, mutta ei ollut kuulevinaan\nnimeä, pudisti vain sormeaan, ja puhui edelleen:\n\n\"Oh, sellaista synkkää, tai jotakin muuta, on paljon täällä. Joskus\nminusta tuntuu elämä niin kamalalta. Mutta mitäpä muuta voisi täällä!\nIhmiset janoavat elämää, ja sitä tavoitellessaan saavat rapakon vettä!\nMutta on huvittaviakin ihmislapsia, noiden raakojen rinnalla. On\nylemmissä ja alemmissa porvareissa; mutta varsinkin suomalaisissa: ette\nkai pahastu, jos hiukan pistelen teitä, suomalaisia? Itse kuulun hiukan\ntoiseen piiriin, joskin olen silti yhtä hyvä suomalainen kuin kuka muu\ntahansa.\"\n\nTistelberg tosiaan hieman pahastui sekä aiotuista pistoksista että vielä\nenemmän rouvan ylpeydestä. Kumminkin sanoi hän ylimielisesti:\n\n\"No, antakaahan kuulua.\"\n\n\"Ruotsalaisemme elävät toki erillään\", sanoi rouva, \"tahtovat esiintyä\nenimmäkseen vain omassa, ahtaassa piirissään: sekin jo on jotakin\nhillittyä, hiljaista, olivatpa he sitten vaikka sellaisia\nklubimellastajia kuin Blöcker. Mutta ei...\"\n\n\"Suomalaiset!\" virkkoi Tistelberg uhitellen.\n\n\"Niin, sellaiset kuin joku nouseva tilanomistaja, joka on äskettäin,\nsota-ajalla, päässyt varoihinsa! Nuo rahat, rahat, kun niitä kerrankin\non saatu! Silloin täytyy näytellä niitä, rehennellä! Ehdottomasti täytyy\nesimerkiksi omistaa kristallimaljakkoja, jotka maksavat kymmenenkin\ntuhatta kappale, -- ja omistaa leuka, jossa parransänki törröttää niin\nkauhean pitkällä! Entä puvut! Vihreän ja punaisen kirjava kravatti\ntuolla maalaispösöllä, herralla. Ja seuroissa ja yhdistyksissä, joissa\nahkera ja yrittelevä suomalainen aina käy, --täytyyhän käydä: eihän\nkansalainen nykyään saa elää erillään, toteuttaa hiljaisia, tärkeitä\nomia elämäntehtäviään, sen tiedän minä, joka kuulun suomalaisiin; --\nniin, noissa yhdistyksissä ja kokouksissa, joita lienee melkein joka\nilta, naiset istuvat kyynäspäät pöydällä. Mitä se haittaa? No, ei\ntietysti mitään. Mutta kun he miltei aina niihin kokouksiin pukeutuvat\nkaikkein parhaimpiinsa, ja sitten istuvat noin, tai jalat hajallaan,\nselkä kumarassa kuin talonpojat pirttien penkeillä! Tai joku herroista\nunohtaa ja sylkäiseekin lattialle, varmaankin tavasta, jota lääkäri\nsanoisi atavismiksi... Sellaisia kyllä on, älkää väittäkö vastaan:\nnoita, jotka seuraavat tarkoin muoteja, mutta ovat kuitenkin vain\nnousukkaita: komentelevia, itserakkaita, nousukkaita. Niin, ei tiedä,\nitkeäkö heitä, vai nauraa heille tikahtuakseen! Mutta naurajalle silloin\nsuututaan ja närkästytään.\"\n\n\"Ja se, jolle närkästytään, olette te?\" kysyi Tistelberg.\n\nRouva nauroi:\n\n\"Niin, kuinkas muuten! Ja lisäksi, vaikka joskus noihin heidän\niltamiinsa ja sensellaisiin joudun, en oikein ymmärrä niiden suurta\ntärkeyttä: olenhan niin tyhmä! Käsitän niiden tarpeellisuuden kyllä;\nmutta vielä enemmän kuin niissä tehdään työtä, niissä juorutaan:\npuhutaan todellakin paljon pahaa, puhutaan ilkeästi, nauramatta, siis\naikomuksella kaivaa maata jonkin lähimmäisen alta, kukistaa, musertaa\njoku; se jo on muuta kuin säälittävää ja naurettavaa! Minä en voi usein\nsellaisissa istunnoissa käydä. Mieheni moitti minua ennen, kun en\npuuhaillut kylliksi yhdistyksissä, mutta ei nyt enää: hän on nyt\nsellainen. Niin, tietysti olen itserakas, kun näitä puhun. Tietysti\nminulla itsellänikin on paljon, paljon heikkouksia, joita en huomaa;\nmutta sen saatan vakuuttaa, etten kumminkaan ole samanlainen kuin monet\nmuut...\"\n\nRouva nosti päätänsä pystyyn. Tistelbergistä, joka katseli häntä,\ntuntuivat hänen sanansa tosiaan koko tavalla itserakkailta, ja kuitenkin\nhän niitä piti vakuuttavina. Tohtorinnan ulkomuotoko siihen vaikutti?\nNuo tällä hetkellä hieman kalpeat kasvot, kaareva otsa, jossa oli\nitsepintaisuutta, käyrä nenä, jonka Tistelberg huomasi siroksi, ja\nylpeästi pystyyn kohonnut vartalo, jossa oli jotakin ikäänkuin\nneitseellistä.\n\nKiivettiin Taivaanvuoren pitkää ja louhista rinnettä. Mitään tietä ei\nsiellä ollut, vain karjan ja ihmisten tallaamia uria. Niistä ei\ntohtorinna erehtynyt: ei katsellut edes ympärilleen, vaan pujahteli\nvarmasti milloin oikealle, milloin vasemmalle, nyt jonkin pihlajan\ntaitse, sitten suureen katajikkoon, jonne ei vieras olisi huomannut\npolun johtavankaan. Rouva Oljemark oli varmaan perin tottunut täällä,\nikäänkuin tuntien jokaisen kiven ja puun. Tistelberg ei virkkanut\nmitään; hän ainoastaan naurahteli mielessään rouvan itserakkaudelle;\njoka häntä harmitti, ja uskoi kumminkin puolittain, ettei tämä nainen\nkehunut tällä tavoin itseään aivan suotta; ja olihan se kehuminen sitä\npaitsi hyvin kainoa, varsinkin kun rouva sitten pää kumarassa ja\nvalittaen jatkoi:\n\n\"Ja tietysti minä olen vain kovin typerä, ja olen kovin heikko, kun en\njaksa sietää ihmisiä! Ihmisiäpä he kuitenkin ovat! Ja enimmäkseen minä\nheitä hiukan siedänkin: osaan iloita elämästä, joka on niin rikas nähdä,\nja silti niin vaikea, vaikea! Kyllä pystyn yleensä hillitsemään itseni,\nmuulloin paitsi milloin jotakuta tahdotaan tietoisesti sortaa. Sallin\nhalusta sortaa itseäni, nujertaa; niin, sallin pitää orjanakin. Mutta\naina en kestä; ihminen ei aina jaksa sulkea kaikkea sieluunsa,\nsydämeensä ... joskus täytyy saada puhua.\"\n\n\"Sellaista se on, kun on -- aatelia!\" huudahti Tistelberg yhtäkkiä\nvälittömästi.\n\nRouva katsahti häneen silmät suurina. Kysyi sitten, tuokion\nkummasteltuaan:\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Että te olette aatelia\", vastasi Tistelberg.\n\n\"Aatelissukuako, vai mitä ajattelette?\" kysyi rouva uudestaan.\nTistelberg nyökäytti päätänsä. Rouva puhkesi huimaan nauruun,\nkirkkaaseen, mielettömään:\n\n\"Mitä te oikein tarkoitatte? Laskette leikkiä? Ettehän todella luule,\nettä olisin jotakin vanhaa sukua? Sanokaapas?\"\n\nTistelberg oli ällistynyt, mutta nyökkäsi yhä vakuuttavasti.\n\n\"Mutta olenko minä niin teille sanonut?\" nauroi rouva. \"En toki!\nIsänihän oli pappi, melkein tavallinen pappi vain, ja hänen isänsä\nmyöskin. Isoisäni isä oli talonpoika, oikea suomalainen talonpoika,\nvaikka suku sitten muutti kieltänsä: se nyt oli sen ajan ikävä tapa, --\nenkä minä nyt vieläkään osaa oikeaa suomea, jos en aivan oikeaoppista\nruotsiakaan: en ole missään suhteessa mallikelpoinen. Niin, hiukan\ntoiseen asiaan: enhän kai kertonut teille, miten isäni kävi tuon\nEgyptin-retken jälkeen? Se oli surullista, luulen. Sillä uskon, että\nisäni oli tulisielu, jopa että hänestä olisi saattanut tulla\ntiedemieskin, ellei hän kotiin palattuaan olisi mennyt naimisiin. Hän\nmeni, ja äitini: hän nyt ei ymmärrä mitään mielikuvituksellista. Hyvää\nruokaa ja uusia vaatteita hän ymmärtää, tai ymmärsi. Hän oli aivan\ntavallista, joskin vanhaa porvarissukua. Mutta isä: -- hän täytti\nvelvollisuutensa, kun oli siihen ruvennut; hän ei lähtenyt sitten enää\nkoskaan ulkomaille, vaan hoiti miehen tavalla vaimonsa, joka oli\nkylläkin vaativainen, ja lapsensa. Jäi papinapulaiseksi verrattain\nsyrjäiseen pitäjään, ja siinä virassa hän kuoli, nuorena. Luulen, että\nhän oli kuin jokin hyönteinen, jolta on nypitty siivet pois. Ja siellä\nhänestä tuli pietisti, ankara, monienkin kuivaksi moittima herännäinen.\nPietismikin oli sen ajan ilmiöitä; isäni oli nuorukaisiässä silloin kun\nLars Stenbäck kuoli, Stenbäck, joka luopui isänmaallisista\nharrastuksistaan, nuoruuden iloista ja runoudestaankin, alkaen halveksia\nmaailmaa kuin mikäkin Paavo Ruotsalainen, joka muuten oli pohjaltaan\nmelkoisesti rakastunut maailman iloihin. Isäni erotettiin kaipuustaan\nmaailmaan. Stenbäck yliopistosta, muistaakseni, ja heräsi. Isänikin\nheräsi; nyt harrasti hän koko ikänsä kansan parasta heränneitten tapaan:\nkoetti kasvattaa sen sydäntä, kaiken totisen onnen perustaa; tuomitsi\nmaahiset turhina, ikäänkuin sivuasioina. Toista oli äiti, hän osasi\nnauttia kaikista pappilan isolla puolella tavattavista mukavuuksista ja\nhankkia niitä apulaispapin puolellekin, itselleen; silloisesta\npappilasta joskus kerron. Ja osasipa hän nuristakin, se herttainen\nraukka, sitä vastaan, että isä niin paljon piti rahvaasta ja tahtoi\nherättää siinä rikkaampaa henkistä elämää. Henkistäkö vai hengellistä?\nEikö kaikki henkinen ole samalla hengellistä?\"\n\nTämän kysyi rouva hartaasti, seisahtuen Tistelbergin eteen.\n\n\"Papin tytär taidatte olla sittenkin!\" naurahti Tistelberg. \"Henki ja\nhenki! Ja teitä pidin aatelisena! Niin, enkä silti nytkään usko voivani\nluopua ajatuksesta tai tunteesta, että olette -- ylimyssukua.\"\n\nJulia Oljemark nauroi jälleen:\n\n\"Te olette koomillinen! Älkääkä nyt suuttuko, vaikka vähän kiusaan\nteitä! Te olette tosiaan talonpoika. Niin, niin, sanokaa vain, että\nolette insinöörin poika: se vastaus juuri todistaisi, että talonpoika\nolette! Ai, ai, miksi te puhutte, että olen muka jonkunmoinen ylimys?\nIhailisitteko ylimyksiä, kuten etenkin monet suomalaiset tekevät?\nKuulkaa, täällä on muudan lystikäs suomalainen kamreeri, jonka mielestä\nenglantilaisten aatelisten elämä on kulttuurin korkein muoto. Tietysti,\nmoinen onni: -- lordien vuorottainen laiskottelu ja hyvä ruumiin hoito!\nKas vain tätä Tistelbergiä! Olettepa kuin jokin suomalainen gulassin\nrouva, joka on ollut köyhä palvelustyttö, mutta ei nykyään viitsi tehdä\nmitään: elää joutilaana, ja kerskuu rikkaudellaan ja olemattomalla\nsuvullaan. Sellainen olette, -- hyvä Tistelberg. Niin, nyt kiusaan ja\närsytän teitä oikein makeasti. Mistä te luulette, että olisin\naatelissukua? Ja -- miksi te sitä tahdotte?\"\n\nTohtorinna nauroi vallattomasti, pysähtyneenä havuiselle kuusikon\npolulle. Tistelberg oli nolo, hänen sydäntään kirveli; mutta hän\nvastasi, huudahtaen kiihtymyksestä:\n\n\"Mistäkö sen luulen. Mistäkö? Teidän -- käsistänne!\"\n\nJulia Oljemark hämmästyi. Ja alkoi nauraa herttaisesti:\n\n\"Vai niin... Katsos vain! Ettepä olekaan niin tyhmä kuin luulin,\nhuomaatte tosiaan jotakin kaunista. Katsos vain. Sillä minun käteni ovat\nkauniit. Tässä on niistä toinen!\"\n\nHän veti hansikkaan pois vasemman kätensä selkämykseltä:\n\n\"Katsokaa, -- se on kaunis! Eräs taiteilija tahtoi kerran veistää\nkäteni. Luulen, että se olisi ollut alabasteriin vuoltuna hyvä...\"\n\nTistelbergin oli vaikea katsella: hän käänsi silmänsä kädestä syrjään,\nja alkoi kulkea mäkeä edelleen, kuusikon hämärää polkua. Rouva\nOljemarkin nauru vaikeni, kun hän asteli siinä Tistelbergin rinnalla tai\nhieman takana; polku oli kaita ja siltä kohtaa vetinen.\n\nVaieten he tulivat Taivaanvuoren laelle. Rouva Oljemark kääntyi\noikealle, pujahti aholle metsän aukeamasta, jota ei voinut sanoa\npoluksikaan.\n\n\"Minun porttini\", sanoi hän hiljaa. Tuokion kuluttua hän jatkoi: \"Nyt\ntullaan minun puutarhaani. Kallionhuipulle, jonne näkyy koko lakeus ja\nkaupunki. -- No\", sanoi hän iloisemmin, vähän seisahtuen: \"voisitteko\nnyt kertoa minulle tuon seikkailunne?\"\n\nTistelbergiä pyyntö harmitti. Seikkailu aina vain! Pitäisikö hänelle nyt\nkertoa, -- ja ehkä valehdella? Rouva oli pistellyt häntä: hänen sopisi\nnyt kostaa esittämällä ulkomaisia oloja, joita rouva varmaan kuvitteli\nerittäin ihaniksi, valheellisen loistavasti väritettyinä!\n\n\"Ei; kerron ehkä sitten toiste\", sanoi Tistelberg kuitenkin. \"Mutta\npuhuitte puutarhastanne: mitä sillä tarkoitatte?\"\n\nKummakseen kuuli Tistelberg, että rouva, jota hän oli jo ennättänyt\noppia pitämään huonomuistisena ja huono-oppisena, tiesi eräiden, ja\nmonienkin, sammalkasvien latinalaisia nimiä, sammaleiden, joita kasvoi\nsiellä ylhäällä kallioiden syvennyksessä, pienoisella rahkasuolla. Julia\nOljemarkilla oli siellä kalliosärmä, jolla hän sanoi vaalivansa erästä\nkivirikkoa; sitä särmää vastapäätä, seudulla harvinaisen kivirikkonsa\nääreen, hän nyt asettui istumaan, isolle kivelle, jossa oli ikäänkuin\nselkänojakin. Siihen näkyi tasanko ja kaupungin katot pienestä\nmetsänaukeamasta. Tyyntäkin siinä oli: sakea viidakko, kuusia, leppiä ja\nheiveröisiä haapoja, suojeli pohjoistuulilta. Rouva Oljemark sanoi tämän\nkivirikon viihtyvän sellaisessa ja sellaisessa maassa; hän oli itse\ntuonut sille pari kertaa hieman kalkkia.\n\n\"Suvaitseeko se kalkkia? Ja mistä sen tiedätte?\" kysyi Tistelberg;\nmetsien samoilijana piti hän väkisinkin hieman kasveista.\n\nRouva ei vastannut. Hän katseli suoraan eteensä, kasvot vakavina, otsa\nsynkkänä, huulet yhteen purtuina. Vasta pitkän hetken kuluttua hän\nvirkkoi hitaasti, sanoja etsien, huokaisten:\n\n\"Sen on joku opettanut... Mutta mitäpä siitä... Tuolla on alanko,\nkatsellaan sitä, ja kaupunkia!\"\n\nHän nousi paikaltaan ja kiipesi vuoren alastomalle huipulle, jossa näkyi\nkalliolla hiiliä vanhoista juhannuskokoista. Metsä levisi toisella\npuolella koskemattomana ja korpisena, nyt syksyn kylmän ilman alla\nkolkkona ja loistoa puuttuen. Toisella puolella oli laakso, lakastunut\nja keltainen; sen takana kaupunki ikäänkuin hyvin syvällä jossakin\nkuopassa, jota merenlahti levottomana ja kylmänä reunusti. Tuolla\nraatihuoneen vanha, kaunis torni; lähelle sitä painuneena kirkon musta\nkatto ja tapuli. Siellä täällä valkeita rakennuksia, kuivan ja\nrunottoman näköisiä, jos olivat uusia, ja muutamia räikeitä\ntiilikattoja.\n\nTuuli vinkui suojattomalla kallionhuipulla. Rouva Oljemark seisoi vaiti,\ntähysteli hattuaan kiinni pidellen alas laaksoon, silmissä samea,\ntuskallinen ilme. Ja hän huokasi hiljaa. Tistelberg ei häirinnyt.\nViimein alkoi Julia Oljemark epäselvästi ja lyhyesti, kuten koettaen\njotakin samalla sekä ilmaista että salata:\n\n\"Siinä se on kaupunki ... jossa on jos jotakin. Ja jossa olen ollut niin\nkauan... Aina syksystä uuteen kevääseen; aina samanlaista kiertoa...\"\n\n\"Mutta täällä on toki hyvä olla, täällä vuorella\", jatkoi hän kuten\nitsekseen. \"Mitäpä muuta toivoisin? Hyvä etenkin kun on syksy. Kun\nlinnutkaan eivät enää laula. Ja täällä kuuntelen keväisin kyyhkysiä,\ntiedättehän, metsäkyyhkysiä; ne nyyhkyttävät, valittavat sydämensä\npohjasta, yksinään, siltä tuntuu. Mutta ei: onhan niilläkin pesänsä. Ja\nminulla on pesäni, tuolla alhaalla, -- hyvä, rikas kotini.\"\n\nSitten Julia Oljemark aivan kuin lämpeni:\n\n\"Ja täällä, rauhassa, kuten piilossa, jossa ei mikään häiritse, sillä\nharva tänne asti kulkee varsinkaan näin syksyllä, saan ajatella mitä\nikinä haluan. Olla aivan vapaana; muistella entisiä aikoja, sillä minä\nkärsin nykyisistä, sille en mitään voi, olinpa sitten heikko ja huono\ntaikka enemmän vaativa kuin muut. Tappaahan nykyinen elämä ihmisen,\npersoonan; kaikki on säännösteltyä, jokainen yksilön asia on samalla\nyhteiskunnan: hänen talonsa, tulonsa, kaikkeen tunkeudutaan pohjia\nmyöten! Yhteiskunnan etua sillä tavoitellaan. Mutta siten häiritään\npaljon yksilöä, ikäänkuin vartioidaan häntä, estetään hänen rattoisaa\npuuhailuaan työssä. Tehdään lopultakin kokonaisuudelle vahinkoa. Mutta\ntäällä on toki rauha, metsässä. Täällä pakenen muistoihini... Oi,\nhaluaisin niin mielelläni kertoa lapsuudestani, se oli niin ihanaa,\naurinkoista, -- jos te välittäisitte kuunnella...?\"\n\nHän katsoi Tistelbergiin ikäänkuin rukoillen, ja virkkoi viimeiset sanat\ntuskin kuuluvasti. Tistelberg nyökäytti myöntävästi päätänsä.\n\n\n\n\n19\n\n\nSitten, seuraavalla kerralla, kun he jälleen kävelivät yhdessä, --Julia\nOljemark oli pyytänyt Tistelbergiä luokseen ja tahtoi uudestaan\nTaivaanvuorelle, -- kertoi Julia epämääräisiä kuvia lapsuudestaan. He\nkävelivät melkein rinnatusten, Julia hieman edellä, ja Tistelberg\nkatseli usein kertojan kasvoja syrjästä.\n\nSe rovastin pappila, jossa Julia, syntyisin Ihander, -- kantaisän nimi\noli ollut Ihama, -- vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan, oli\nrunollinen paikka, syrjäisellä seudulla Ylä-Hämeessä, Savon rajoilla.\nJärvi välkkyi pappilan mykevien peltorinteitten alla, joiden kivet\nvuosisatojen hiljainen uurastus oli kätkenyt pohjamultiin tai kasannut\nsuuriin, sammaleisiin raunioihin. Aina sanoi Julia Oljemark muistavansa\nelävästi horsmat, raikkaat ja omituisen punaiset, joita kasvoi siellä\nraunioilla.\n\nPappila oli mäen rinteellä, laajan laakson ympäröimänä, siellä täällä\nlähellään kylän harmaita taloja.\n\nNyt ne talot ovat punaisiksi maalattuja: Julia oli jokin vuosi sitten\nkäynyt siellä, vanhan, Helsingissä asuvan äitinsä kanssa. Rumilta olivat\nne nyt näyttäneet punamullattuina: hänestä rehentelevä väri, joka ei\nsopinut oikein yhä vielä verrattain varattomana pysyneeseen\nympäristöönsä.\n\nJulian lapsena ja nuorena ollessa oli pappilalla ollut kaksi vaihetta,\nvanhan rovastin ja uuden rovastin aika.\n\nKun Julia Ingeborg Ihander pienenä alkoi jotakin huomata ympärillään,\noli hänen ensimmäinen huomionsa hämärä apulaispapin kamari, ja\nerikoisesti värillinen ratsumiehen kuva, joka oli sen seinällä:\nGaribaldi kuulussa puserossaan, käsi valkean ratsunsa kaulalla. Siinä se\nlumosi mieltä, sekin, -- seikkailujen ja ei kovin kauan sitten\npäättyneen Italian vapaussodan sankari. Samaa henkeä oli hänessäkin kuin\nsitten Kreikan vapaussodan miehissä, tai jossakin kertomuksessa Vincent\nAallonhalkaisijasta, jopa vihdoin Becker-Beistä. Mutta paitsi\nGaribaldista kuuli Julia lapsena kerrottavan myöskin Byronista, tuosta,\njota ei nykyinen polvi enää paljon muista, mutta jota hän yhä joskus\nlukee: hänellä on jäljellä, isän perintönä, Byronin teoksia, isän\nostamia nuorena; ja niissä jälleen lumoaa häntä hermostunut haave ja\nkapinallinen vapaudenkaipuu.\n\nApulaispapin kamarin pienten ikkunaruutujen takana muistaa Julia\nkuumottaneen kuivan kesäisen kesantopellon, ja pellon raunioilla\nloistivat nuo horsmankukat.\n\nPaitsi sitä kamaria oli apulaispapilla vielä kaksi muuta pientä\nhuonetta. Toisista kamareista oli yksi aurinkoiselle pihalle päin. Piha\noli laaja, se tuoksui tuoreelle ja kirpeän hyvälle: saunakukkien tuoksua\nhän sitten tiesi sen olevan.\n\nPihan alareunassa oli Julian lapsena ollessa suuri kärryliiteri, jonka\novet, rappeutuneilla saranoillaan roikkuen, paljastivat rakennuksen\nmystillisen, kylmähkön sisustan. Liiterin kulmalla kaivo; hirrestä tehty\nkaivon vintti narisi tuttavallisesti, ja narisi kaiken päivää, sillä\nvanhan rovastin aikaan oli talossa aina vieraita, köyhiä ja rikkaita, ja\nvettä tarvittiin yhtä mittaa vanhain, maalaamattomien lattiain\npuhdistukseen, ruokiin ja juomiin; puhumattakaan rengeistä, jotka\nkaivolla juottivat pappilan hevosia, tai karjakoista, jotka kantoivat\nvettä mustaan navettaan kärryliiterin taakse, valtavilla korvoilla,\nvartalot raskaan painon alla koukussa.\n\nKerran muistaa Julia tuon kaivon luona makeasti nauraneensa, kai\nverrattain pienenä vielä, ymmärtämättä, miksi nauroi: luuli nauravansa\njollekin nuoren ruustinnan leikinlaskulle, ruustinna näet seisoi\npalvelijain joukossa siinä, katseli pääskysiä, jotka juuri olivat\ntulleet ja liihottelivat pesäpaikkojaan valiten. Tädin sukkeluutta ei\nJulia käsittänyt; mutta kuitenkin hän nauroi muitten mukana. Miksi? Muut\nnauroivat omille aikuistenpuheilleen. Mutta Julia sen tähden, että oli\nhuomannut ensi kertaa kevään ja alkavan kesän, nähnyt pihan saunakukkien\nkeltaisen vihreyden. Hän nauroi omasta ilostaan.\n\nKärryliiterin ja taivaalle viittovan kaivonvintin alitse näkyi se\nvälkkyvä järvi, joka muodosti tyynen lahdekkeen pappilan kohdalle. Se\noli tuolla peltojen ja varjoisan hevoshaan alapuolella. Siellä oli\nmyöskin sakea ja louhinen vatukko, jossa kasvoi suuria ja mehukkaita\nmarjoja, suunnattomat määrät. Käärmeitäkin kihahteli joskus\nvaarainpensaikossa, joka oli niin korkea, ettei tyttöä tovereineen sen\nsisältä näkynyt, tuskin täti ruustinnaakaan, kun hän lähti sinne lasten\nkanssa.\n\nLahdessa oli pieni kallioinen saari. Saarella oli ollut aikoinaan\nhuvimaja, jonkun edellisen rovastin teettämä; nyt se oli luhistunut, ja\npyöreät puupilarit lojuivat lahonneina sanajalkojen seassa. Mutta kuin\nlumolinna houkutteli se olematon temppeli Julian ajatuksetonta mieltä.\nHän näki aina huvimajan kuvastuvan lahden veteen, -- vaikkei huvimajaa\nenää ollutkaan. Mutta sen sijaan oli saarella huumaten tuoksuvia\nlehdokkeja.\n\nItse päärakennus -- se vanha pytinki, sillä sitten tehtiin uusi -- oli\nyhtä matala ja lahonnut kuin sekin, jossa Julia asui; mutta kodikas ja\nrattoisa se rakennus oli, kodikkaampi kuin uusi. Ja siinä oli\naurinkoakin enemmän kuin apulaispapin puolella, joka oli sijoitettu\npihan varjosyrjälle. Kaksi kuistia johti päärakennukseen, sellaisia\nmuotonsa ja leikkausten puolesta kuin kaikissa talonpoikaistaloissakin\nsiihen aikaan. Molemmissa noista kuisteista, keittiön ja paraatipuolen,\n-- jonka edustalla Julia usein leikki hiekalla, -- kävi vilkas liike:\nkeittiön portailla kulki edestakaisin, paitsi palvelusväkeä, seudun\nkansaa, jota keittiössä kestittiin ja suuressa pirtissä makuutettiin, ja\nparaatiportaita vilkastutti alinomaisten herrasvieraiden joukko, siinä\npaljon nuoria ja iloisia.\n\nPäärakennuksen takana oli rappeutunut ja kaunis puutarha, jota ympäröi\nneliö jättiläiskokoisia palsamihaapoja, niin suuria ja vanhoja, että ne\nolivat olleet siinä aina, eivätkä koskaan katoaisi, ajatteli Julia.\nTyynilläkin ilmoilla, kesän poudilla, nuo tummat puut, joitten latvojen\nkiiltävät lehdet kylpivät taivaan sauhuisessa autereessa, aivan\ntyynilläkin ne suhisivat ja läpättivät, ikäänkuin kiihkeästi ja samalla\nsurunvoittoisesti. Kalmiston puita, rakkaita Juliasta: samoja kasvoi\nnäet myöskin läheisellä kirkkomaalla, siellä ikäänkuin paremmin\nkotonaan: niin tummia ne siellä olivat, niin tahmaisia niiden lehdet,\nkuin vainajien elämästä kasvaneita. Mutta täällä pappilassa, korkealla\nmäellä, ne lauloivat kuitenkin iloisemmin ja aivan kuin leikkiä laskien,\nkuin kutsuen jonnekin ... korkeuteen, siintävään ilmaan, jossa pääskyset\nkisailivat. Mutta ilkeitäkin ne osasivat olla: eivätpä antaneet\nkarviais- ja viinimarjapensaiden tulla lähellekään tyviään, eivät\nsuvainneet niille edes valoa, sillä vain puutarhan keskellä, kovassa\nnurmessa, eleli pari riviä noita pensaita ja rehenteli villiintynyt\nsyreenikehä. Sitä syreenimajaa kutsuttiin bersooksi.\n\nJos kiipesi puutarhan aidalle, joka oli samanlainen kuin kirkkomaan\naitakin, nimittäin kivistä kasattu, näki vanhan puisen kirkon, sen\njyrkän katon ja rautaiset viirit, ja kirkon viereen kyyristyneen,\nmatalan kellotornin, jonka kelloissa oli kalahteleva, valittava, mutta\ntyynnyttävä ääni. Hautausmaalla kirkon ympärillä versoi paljon kukkia,\njopa hautausmaan ulkopuolellakin, siellä tutulla rannalla, jossa oli\naina lämpöistä.\n\nPäärakennuksen yläosaa, joka oli pohjoiseen tai itään, varjosti ja\npimensi sakea vaahterapuistikko. Puistikkoa kohti olivat kansliasalin\nikkunat, tuskin pari kyynärää koholla maasta. Helteisinä kesäpäivinä oli\nsiellä vaahterain siimeessä suloista, ja syksyllä ne satoivat\nukonhattujen joukkoon lehtiensä loistavaa, iloisesti kahisevaa kultaa.\n\nPää- ja sivurakennusta tuskin näkyi korkean haapaneliön keskeltä, mutta\nhaapapuisto sensijaan kauas, yli vainioitten ja mäkienkin.\n\nTalonpoikaistaloissa pappilan ympärillä ei ollut puita eikä muita\nkoristuksia. Talonpojat viljelivät peltojaan, kaatoivat kaskiaan, elivät\nalkuperäisten työkapineittensa avulla hiljaista, köyhää elämäänsä. Ja\nolivat kai tyytyväisiäkin, ainakin siihen aikaan, kun Julia oli vielä\npieni. Sittenhän pappila muuttui. Ennen he toivat itsestään pappilaan\nveronsa; ja ken ei voinut tuoda, ketä köyhyys, kato tai karjataudit\nolivat pahoin kohdanneet, siltä ei vanha rovasti vaatinut. Tuskin lienee\ntietänytkään, montako verovelvollista hänellä oli, kuinka paljon veroja\nhänen oikeastaan oli saatava; mutta tuloja sanottiin hänellä silti\nolevan yli kaksikymmentä tuhatta, siihen aikaan ruhtinaalliset tulot.\nLahjojakin tuomalla kansa ne niin suuriksi kartutti, ja sai tavallaan\nlahjansa sitten takaisin: kun pitäjässä ei ollut köyhäintaloa, eikä\nsilloin vielä koulujakaan muita kuin yksi kansakoulu, asui rovastilassa,\nsamoin kuin kappalaisenkin puustellissa, aina köyhiä. He pitivät\nikäänkuin luonnollisena seikkana, että puutteeseen joutuneelle\ntarjottiin siellä ilmainen ruoka ja lepopaikat penkeillä ja uunilla\nisossa pirtissä, joka oli sivurakennuksen toisessa päässä, erotettuna\napupapin huoneistosta vain välikäytävällä. Jopa annettiin rahvaalle\npappilassa paljon hyviä neuvojakin: oppia. Pirtissä näki Julia köyhiä,\nenimmäkseen siivoja, hiljaisia ihmisiä, jotka kantoivat kärsimyksensä\nluonnollisena asiana. Näki sairaitakin. Ja varsin monesti heikkopäisiä,\njoiden tuumat ja sutkaukset eivät hänestä aina tuntuneet suinkaan\nhullummilta. Sairaiden ja hourujen parissa, jonne isä hänet usein vei,\nhän melkein viihtyi, heitä autellessaan, kuunnellessaan.\n\nIsä ei päässyt ylenemään, ei menestynyt. Häntä väitettiin kovin jöröksi,\nankaraksi, ja ennen kaikkea pietistiksi. Herännäisiä siihen aikaan\nsuorastaan vainottiin: heidän aatteissaan -- jos uskontoa sopisi sanoa\naatteeksi -- pelättiin kai suomalaisen rahvaan heräämistä yleensä.\nPietismi oli suomalaisuuden liikkeen itua, aavistelevaan tietoisuuteen\nheräämistä itse kansan sydämessä, ja olihan yläluokka silloin\nruotsinkielistä, jopa silloiset fennomaanitkin miltei kaikki kieleltään\nruotsalaisia.\n\nPastori Ihander ei menestynyt tämän maailman tavalla, hän sai koko\nikänsä pysyä apulaisena. Lyhyen ikänsä. Vanha rovasti ei tosin häntä\nahdistellut, olikin siihen jo liian iäkäs, ja hänen eläessään ei Ihander\npuolestaan kuulunut kenellekään oppiaan tyrkytelleen, vaan oli pysynyt\nsilloin vielä todella nöyränä; hänen tunnuslauseensa, mikäli Julia oli\nkuullut äidiltään, oli ollut: Parantaja, paranna itsesi! Se oli jaloa,\nsuurta kieltäymystä: ei karata niiden kimppuun, jotka viettivät ns.\nmaallista elämää ja nauttivat, viattomalla tavalla, maailman\nkauneudesta, vaan itse tehdä hyvää, tehdä sitä noille pirtissä oleville\nköyhille ja sairaille, ja samoin muuallakin, pitkin pitäjää. Sellaista\nkärsivällisyyttä Julia isässään ihaili ja -- ihmetteli. Aina oli isä\ntyössä, joko kansliassa, suurten kirkonkirjojen takana, tai vielä\nuseammin virkamatkoilla tai muuten seurakuntaansa hengellisesti\nauttamassa.\n\nMutta muu rovastin pappila, se vanhakin, vietti rattoisaa, iloista\nelämää. Mukana Julian äitikin, ja vähitellen myöskin Julia itse. Äidin\ntekoja ei isä kuulunut koskaan ilmaisseen paheksivansa, vaikka miltei\nkaikki perheen vähäiset tulot kuluivat äidin vaatteihin ja muihin\nmielihaluihin: pitihän äiti, ja pitää vieläkin, paljon vaatteista, ja on\nyhä pieni herkkusuu. Ikäänkuin anteeksi pyydellen Julia kertoi tätä\nTistelbergille. Itse kulki pastori Ihander sarkaisissa, -- tuo\nvärikkäihin seikkailuihin kaivannut mies, -- ja joi tuskin kupin kahvia\nsilloin tällöin. Silloin, vanhan pappilan aikaan, ei häntä ollut voitu\nsoimata oikeastaan mistään muusta kuin että hän oli tuppisuu\nitsepäisyyteen asti, niin antoi hän muiden olla rauhassa. Mutta sitten\nuudistui ja muuttui pappila!\n\nRovasti, seitsemänkymmentävuotias, raihnas ukko, jossa elinvoima\nkuitenkin kyti kuin vioitetussa vanhassa koivussa, joka ennen\nkuivumistaan ja kuolemaansa runsaasti lehtii, vanhus, joka oli saattanut\nhautaan kolme vaimovainajaansa, oli ottanut taas nuoren vaimon, iloisen\nja herttaisen herrastytön, hän, haudan partaalla horjuva kummitus.\n\n\"Miksei sekin kauppa olisi naiselle kelvannut?\" sanoo Julia Oljemark.\n\"Onhan avioliitto kuitenkin aina kauppaa...\"\n\nMutta tämän väitteensä keskeytti hän nopeasti, otsa raskaissa rypyissä,\nnyökytti päätänsä ja jatkoi iloisesti:\n\n\"Se nuori ruustinna ensin pappilan muutti. Pani siellä toimeen\ntanssiaisiakin; ennen oli siellä kyllä iloittu, mutta ei tanssittu.\nHuhuttiin muutakin, jonka sitten myöhemmin ymmärsin, nimittäin että\nruustinnalla olisi ollut, ja oli kenties yhä, siellä lähimmässä\nkaupungissa rakastaja; mutta ihmisethän aina puhuvat pahaa! Ja mitä\nköyhä nainen voi: jos kävi hullusti ja rakastaja hylkäsi hänen\nrakkautensa, niin olihan hänenkin silti jollakin tavoin elettävä; meni\nsiis vanhalle ja rikkaalle. Keneltä voisi vaatia ryhtiä surmata itsensä?\nVoi meitä, -- naisraukkoja!\"\n\nRuustinna siis piti tanssiaisiakin. Pappilassa soitettiin ja laulettiin\nhyvin maallisia. Herroja kävi siellä entistä enemmän kaupungista asti,\npeninkulmien päästä. Runoutta oli pöydillä ja rouvan kirjahyllyillä:\nenimmäkseen ruotsalaista, mutta joukossa silloin alkavaa suomalaistakin\nkirjallisuutta. Suomea puhuttiin välistä; ihasteltiin sen soreutta kuin\njotakin äsken löydettyä aarretta. Kansan sananparret huomattiin\nihmeellisen teräviksi, niitä ihailtiin kuin aina jotakin nerokasta tai\nniitä merkillisiä kuriositeetteja, joita pastori Ihander oli tuonut\naikoinaan Balkanilta ja Itämailta, antaen niistä osan vaimolleen, osan\nrovastille: niissä oli pari turkkilaisia tohveleita, pienet vaskiset\nkahvikupit tai jotakin sellaista. Yksi niistä esineistä on Julialla\nvieläkin: kädenmuotoinen hopea-amuletti, jollaisia muhamettilaisnaiset\npitävät kaulassaan salaperäisen voiman antajina ja pahansilmän\nkarkoittajina.\n\nOliko se amuletti Juliaa suojannut? Oh, ei, hän huokasi, -- ja kertoi\ntaas pappilasta:\n\nPahasilmä ... se kohtasi vanhaa pappilaa lopulta. Vanhan rovastin\neläessä ei sitä ollut juuri huomattu. Mutta kenties oli se jo silloin\nsyrjästä tähystellyt pappilaa. Mikä se oli? Rahvas, tuo köyhä,\ntalonpoikainen rahvas, joka vielä silloin oli näyttänyt niin nöyrältä,\nehkä se oli jo tähystellyt ja tarkastanut nuivasti pappilaa.\nHerännäisyys oli jo ennen muualla pudottanut suomut rahvaan silmistä,\nsama herännäisyys, jota Julian isäkin levitti. Täällä ei se herännäisyys\njatkunut sellaisena kuin monissa muissa paikoissa, mutta herännäisyyden\ntyönä Julia sittenkin piti sitä karsautta papistoa ja kirkkoa kohtaan,\njoka pappilaa pian ympäröi. Hänen mielestään se karsaus sitten sai nimen\nsosialismi. Julia ymmärtää nykyään kyllä hyvin tuon karsauden syyn,\njoskin hän rakastaisi elämäniloa, jopa melkein kevyttä elämää.\n\nVanha rovasti sai kyllä loppuikänsä iloita tai nähdä iloisia silmiä. Hän\nkuoli pari vuotta viimeisissä naimisissa oltuaan. Leski muutti\nkaupunkiin varsin hyvissä varoissa. Ja pappilaan tuli uusi rovasti.\nSilloin se karsaus puhkesi. Sotarovasti oli tuo uusi mies, jo\narvoltaankin vanhan pappilan arvojen vastakohta; elämäntavoiltaan\nikäänkuin vauhtinsa voimasta kasvavaa kiitoa sinne päin, jonne nuori\nruustinna oli pappilan vienyt. Julian isä oli jäänyt yhä apulaiseksi\nrovastin pappilaan. Mutta pappila, tuo turvainen ja soma, runollinen ja\ntalonpoikainen, se uusittiin nyt kokonaan: revittiin pois. Uusi rovasti\nvaati rakentamaan koko kartanon uuteen uskoon, ja kolmessa vuodessa. Nyt\nkävi apulaisen seinän takana, pirtissä, josta köyhät karkoitettiin ja\njohon nyt höyläpenkit sijoitettiin, alinomainen melske ja pauke. Piha\noli kukkuroillaan soraa ja lastuja. Päärakennus korotettiin, vuorattiin\nja maalattiin loistavaksi. Mutta kärryliiteri hävitettiin, samoin se\nmatala halkovaja, jonka perukassa Julia oli köyhien lasten kanssa\npienenä leikkinyt: -- talosilla tyhjässä pianolaatikossa, auringon\npilkistellessä vajan seinien raoista pellolta, jossa kiurut\nlivertelivät. Purettiin navettakin. Uudet karjarakennukset siirrettiin\nloitolle: kuin kirkot ne kohosivat nyt uusina sotarovastin asumusta\nkorkeammiksi. Säleaidat, vanha, mustunut paja, jossa olisi luullut\noikein tonttujen asuvan ja jonne ruotieukko oli kerran vienyt salaa\ntontuille joulupuuroa, kaikki tehtiin uudeksi, suurelliseksi. Puutarha\npengottiin; uusia marjapensaita, jopa luumupuita istutettiin keskelle\npalsamihaapoja, joiden juuret estettiin maanalaisilla muureilla\npuutarhan sisään leviämästä. Ja se puutarhan iso koivu, jonka talviöistä\nkimmellystä Julia oli aivan pienenä lapsena ihmetellyt ja sitten oppinut\nrakastamaan, kaadettiin; muinoin pakkasöinä oli se kiiltänyt kuurassa\n... kuin hopeisilla joulukuusen koristeilla verhottuna...\n\nPappilan päärakennusta jatkettiin monella huoneella. Ruokasalissa oli\nnyt pöytänä ihmeellinen uusi keksintö: venyvä pöytä, johon mahtui\nyhtaikaa vaikka neljäkymmentä henkeä toistensa olkapäihin koskematta.\nSeinillä saksanpeuran sarvia, joissa riippui metsästyskiväärejä ja\nflorettejakin. Uudella ruustinnalla kaksi omaa huonetta: entisellä\ntädillä oli toki ollut vain soma sininen förmaakinsa, jonka matalasta\nikkunasta vaahterat loivat sisään värisevää kultahämyään. Tyttärillä,\nsillä sotarovastilla oli neljä tytärtä ja poika, oli kummallakin parilla\noma kamarinsa, paistavan valkeilla huonekaluilla varustetut\nneidonkamarit. Papinkanslia muutettiin sivurakennukseen, joka sekin,\nviimeiseksi tietysti, korjattiin: ikkunat isoiksi, seinät koreiksi, --se\noli rovastin tahto. Mutta ei Julian isän tahto.\n\nPitäjä nureksi rahallista rasitusta. Niin, kansa katsoi pappilaan\nkarsaasti, karkoitettu kun oli sieltä pois, niin varakkaat, jotka olivat\ntulleet sinne tuomisineen, kuin köyhätkin, jotka olivat sieltä saaneet\napua. Siinä se oli se paha silmä, -- alkuilmaus suomalaisten\nsosialistien vihasta papistoa kohtaan. Rovasti ajoi parivaljakolla! Ei\ntahtonut puhua rahvaan kanssa, ei käyttänyt sen kieltäkään muulloin kuin\nsaarnatessaan, -- ja harvoin hän saarnasi. Kun talonpojat valittivat,\netteivät jaksaneet kustantaa pappilan uudistuksia, vastasi rovasti:\nHankkikoot koneita, niin jaksavat! Mutta joulusaarnassaan hän vaati\nmaksamattomia verojaan, rästejään.\n\n\"Äitini kertoi olleensa rovastin suosittu. Hän kävi suuressa\nrakennuksessa päivällisillä ja vieraskutsuilla. Ja minäkin sinne olin\ntervetullut, ja hauskaa se minusta oli. Isäni ei siellä seurustellut...\nOlihan kansliakin muutettu pienelle puolelle.\"\n\n\"Ja sitten tuli isäni onnettomuus. Nopeasti se oli tapahtunut. Aluksi ei\nhän tyytynyt entiseen ohjeeseensa: parantaja, paranna itsesi, --vaan\nalkoi saarnoissaan ja puheissaan kiivailla, herännäiseen tapaan.\nMyöhäinen taimi hän oli herännäisliikkeestä, jo aikoja sitten parhaan\nkautensa eläneestä ja sen jälkeen hiljentyneestä. Isäni oli vielä\ntuollainen vanhan kansan pietisti. Vähitellen hän vaati, että oli\nkieltäydyttävä melkein kaikesta. Nyt hän oli kieltänyt äitiä menemästä\nrovastin puolelle. Eikä ollut antanut enää rahoja meille, vaan jakoi ne\nköyhille, joita muuten salaa hiiviskeli luoksemme, rovastia peläten. Ja\nalinomaa isä kulki pitäjällä, auttamassa kansaa, mutta rovasti sanoi:\närsyttämässä kansaa. Isäni oli niin itsepäinen\", huokasi Julia Oljemark.\nHetken oli hän hiljaa. Sitten hän pysähtyi, katseli Tistelbergiin, kädet\nristissä, kasvot kalpeina, ja sanoi, anelevasti, melkein kuiskaten:\n\n\"Ja kuulkaas, sellaista onnettomuutta, että isäni oli lopulta miltei\nmielisairas. Niin hän kiihtyi, ankaruudessaan... Yksinäinenkin hän\ntietysti oli, kun ei äiti häntä ymmärtänyt: ei ymmärrä vieläkään. Niin,\nisän saarnat kiihtyivät. Lopulta hän soimasi esivaltaa, kaikkea\nesivaltaa. Ja uskalsi nousta itse keisarinvaltaakin vastaan. Silloin\nrovasti, joka oli hänen kanssaan riidoissa, näki hänet auttamattomaksi;\nesitti, että hänet erotettaisiin papinvirasta. Mutta ennen sitä\nerottamista isäni tuli aivan mielisairaaksi. Sellainen oli isäni.\"\n\nTistelberg virkkoi hiljaa:\n\n\"Niinkö?\" Ja jonkinlaisella helpotuksella hän lisäsi: \"Sellainen kuului\nminun äitinikin olleen!\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi nyt rouva jälleen. Ja molempien heidän mielensä täytti\nsuopeus toisiaan kohtaan.\n\nHetken kyseli Julia, mistä Isidorin äidin mielisairaus oli johtunut, ja\nIsidor kertoi. Sitten jatkoi Julia:\n\n\"Ja tietäkääs: usein pelkään, että minäkin tulen mielisairaaksi... Niin,\nminulla on sellainen elämä. Mutta mitäpä siitä, tuosta elämästä! Isäni:\nkauan ei hänen toki tarvinnut kärsiä. Totuutta hän tahtoi, sen puolesta\nkaatui. Hän sai tarttuvan taudin, kurkkumädän, erään sairaan luona, jota\noli mennyt hoitamaan, ja siihen hän kuoli. Siihen se satu päättyi. Me\njäimme niin köyhiksi. Ja siitä alkaa sitten minun historiani, eikä siitä\nnyt mitään. Mutta ymmärrättehän, että minä rakastan isääni. Ja rakastan\ntuota vanhaa pappilaa, etenkin sen vanhempaa aikaa. Silloin oli kansakin\nniin kärsivällistä, hiljaista! Niin, enkä voi olla rakastamatta pappilan\nuudempaakin jaksoa, sekä nuoren ruustinnan aikaa, josta olen puhunut,\nettä hieman sotarovastinkin: pappilassa oli silloin niin hauskaa. Ja\njotakin kaunistakin siellä oli, jo huonekaluissa: oli rokokoota ja\nempireä, kukkasmedaljongeja ja kullan loistetta. Ja siihen aikaan minä\nsain tanssia! Niin, ja muutakin minulle silloin ehti sattua, tärkeää,\nmutta mitäpä siitä. Se oli silloin...! Nykyään on jollakin neiti\nSuomelalla huoneistossaan uuni, jonka kylkiin on tehty pirtinikkunoita.\nEikä omakaan kotini ole sen kauniimpi: se on vain tuollaista\nsekalaista!\"\n\nRouva Oljemarkin ääni oli saanut kalsean sävyn. Mutta se syttyi jälleen\nlämpöisemmäksi:\n\n\"Oi se vanha pappila, se suloinen lapsuusaika! Usein tuntuu kuin aurinko\npaistaisi sydämeen, kun sitä ajattelen, ihmisen jäätyneeseen sydämeen!\nSinne saareen soudettiin poimimaan lehdokkeja; venheessä oli iloista\nnuorta väkeä, nuorukaisia, -- joista joku tahtomattaan saattoi tehdä\nniin pahaa! Entä nuo värisevät, ikuisuutta laulavat palsamihaavat. Kiuru\ntaivaan hopeisessa hohteessa, siinä sen pappilan tunnelma. Ja kaiken\ntuon sivulla nykyinen sitten! Koskaan eivät ne ajat tule takaisin,\nleikin ajat. Ja viattoman nuoruuden hehkun: sokean ja ihanan. Enkä\noikeastaan koskaan ole saanutkaan leikin aikoja...\"\n\n\n\n\n20\n\n\n\"Rouva kaipaa rokokoon aikoja\", sanoi Isidor Tistelberg ironisesti, kun\ntuokio oli kulunut. \"Tietysti teistä on vanha aika parempi kuin\nnykyinen, vanha aika mukavine elävine kirkkoherroineen ja rahvaineen,\njoka eli typeryydessä ja antoi kohdella itseään niinkuin suvaittiin.\nMutta sanokaapas: mitä rokokoo oli?\"\n\nRouva Oljemark katsahti Tistelbergiin säpsähtäen: oli kuin hän olisi\nherännyt suloisesta unesta, vaikeasti, sekavin päin. Soperrellen, mutta\ntaisteluvalmiina hän kysyi:\n\n\"Mitä te tarkoitatte? Sitäkö, että minä pitäisin jotakin kansanluokkaa\nparempana kuin toista? Se olisi teissä taas merkillinen harhaluulo ...\nsellainen, joka johtuu samasta kuin -- no, en tahdo sanoa...\"\n\nJulia Oljemark naurahti.\n\n\"Mistä se sitten muka johtuu?\" kysyi Tistelberg.\n\n\"En henno sanoa\", nauroi Julia yhä makeammin.\n\nTistelberg ärsyttyi uteliaaksi. Hän vaati:\n\n\"Sanokaahan kuitenkin.\"\n\n\"En. Minä sanon sitten vasta, kun olette selvittänyt käsityksenne noista\nmenneistä ajoista, jotka teistä tuntuvat olleen niin pahat. Itsehän\naloitte niitä selvitellä. Ja sitten sanon myöskin, mitä minusta on\nrokokoo\", huokasi rouva Oljemark.\n\nJa Tistelberg alkoi selvittelynsä. Hän soimasi lapsuutensa aikoja ja sen\nedellisiä aikoja. Miksi? Koska silloin oli hänen mielestään liian suurta\npalkkaa kantavia pappeja, kun hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin\nei pieninkään palkan ottaminen sopinut. Hän soimasi papiston\nvälinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan,\nottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi\nnoussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa\n-- sosialistit -- sellaisia pappeja kunnioita! Sitten moitti hän\nkatkerasti vanhan ajan virkamiesten satraappimaisuutta, joka mukavassa\nmahtiasemassaan ei ottanut liioin huomioon kansan tarpeita eikä\ntoivomuksia, saati sitten hätää; herrasluokan eristyneisyyttä\ntylyyteensä, lekottelua omissa piireissään ja vieraskielisyydessään.\nHyvä oli, että niistä ajoista oli hiukan päästy!\n\nJulia Oljemark kuunteli Tistelbergiä silloin tällöin myöntävästi\nnyökkäillen, mutta yhtä usein päätänsä pudistaen ja hymyillen. Jopa hän\nvälistä loi Tistelbergiin kummastuneen ja pelästyneen katseen, ikäänkuin\njotakin odottamatonta aavistellen. Tistelberg puhui näin vanhojen,\nvereen tunkeutuneitten nuoruutensa aatteitten vauhdista ja jonkinlaisten\nentisten kärsimysten vaatimuksesta. Lapsena ja nuorenakin oli hän elänyt\nahtaissa oloissa, ja oli siitä alkaen ja vielä nyt rakastanut vapautta\nyli kaiken, vapautta ylimalkaan, niin kuin varjoissa elänyt ihannoi\nvaloa. Hän oli vähän kierrellyt kansankin keskuudessa, kesäisin\nmittausretkillään, ja nähnyt siellä paljon ainakin hauskaa, kun oli\nollut siellä juuri vapautensa alkaessa. Oikeastaan sitä vapauden alkua\njatkui yhä: hän tahtoi kauan vapautta.\n\nTistelbergin teki mieli kiusata, tyrannisoida tuota naista, jota hän\npiti vallasnaisena: niin, jonkinmoinen ylimys oli Julia hänestä. Julian\nvastaväitteitä tässä asiassa Isidor tuskin oli kuullutkaan. Julia\nOljemark oli hänestä jollakin tavoin kaunis, ainakin hänen kätensä ja\nhienot, vaaleasti hehkuvat huulensa. Nuorena tyttönä oli Julia varmaan\nollut hyvin kaunis. Kaunis nainen, ja hienoston nainen: sorrettava,\nkurkistettava ja valloitettava nainen.\n\nJotakin tällaista Julia Tistelbergistä aavistelikin, jotakin, mikä koski\nhäntä naisena, ja kummastui siitä, pelästyi, hymyili sille, ja tuli\nalakuloiseksi.\n\nHe kävelivät maantietä, jota syksyinen lehtimetsä, alastomana ja\näänettömänä, saarsi ahtaalle. Tie painui nyt rahkasoille ja niiden\nkautta meren rannalle ja sieltä takaisin Ankeriaan alapäähän, kaupungin\nympäri. Tistelberg oli tahtonut, että he kävelisivät hiukan pitemmälle\nkuin olivat aikoneet, ja rouva Oljemarkille tulikin halu nähdä merta.\nTistelberg puhui yhä, innosta leimahdellen, katkeroituneena ja\npisteliäänä. Tohtorinna hymyili joskus hänen kiihkolleen, mutta\nenimmäkseen hän ei jaksanut kuunnella. Viimein Tistelberg lopetti;\nasioita, esimerkkejä ei hänellä ollutkaan paljon, mutta jokaisen niistä\noli hän vahvistanut omilla tunteillaan: rahvasta ylistävillä ja\nherras-ja valtaluokkaa halveksivilla huudahduksilla. Rouva hymyili ja\nsanoi lopulta huokaisten:\n\n\"Kuinka minä kadehdin teitä! Aivan todella! Teistä on kansa hyvä, ja\njokin toinen kansanluokka paha, aina, ylimalkaan. Minulla olisi toisia\nkokemuksia. Mutta en tahdo puhua niistä nyt, kenties ette minua\nuskoisikaan. Todella kadehdin teitä, te onnellinen! Teitä, jolla on\njokin usko!\"\n\n\"Usko!\" huudahti Tistelberg närkästyen. Mutta jatkoa hänen\nvastalauseeseensa ei tullut. Julia Oljemark oli pysähtynyt katselemaan\nhänen hehkuvia poskiaan, ikäänkuin vilpittömän ihastuksen vallassa,\nkuten onneton katselee onnelliseen. Ja kun Tistelberg jälleen alkoi\npuhua äskeistään: kuinka ajat nykyään olivat muuttuneet paremmiksi,\nkansanvaltaisemmiksi, miten nykyään eri kansanluokkien välillä oli toki\njotakin tasattu, oppia, jopa varallisuuttakin, -- kun Tistelberg näin\npuhui, myönsi Julia Oljemark kyllä päännyökkäyksellä hänen olevan\noikeassa, mutta sanoi sitten:\n\n\"Niin, mutta ovatko nuo, jotka ovat nyt saaneet oppia ja varallisuutta,\nsitten sisäisen ihmisensä puolesta, sydämeltään, ehdottomasti sen\nparempia kuin entisetkään, ne sorretut, tai heidän sortajansa? Eikö ole\nvain tullut toisia ihmisiä toisten asemaan. Ihmisiä, tarkoitan.\"\n\nTistelberg ei häntä ymmärtänyt,\n\nJokin juopa oli heidän välillään, juopa, joka Tistelbergiä ärsytti ja\nJulia Oljemarkia säälitti ja pelotti, ja teki hänet alakuloiseksi. Kun\nhän oli kertonut vanhasta pappilasta ja varsinkin sen aikaisemmasta\nkaudesta, oli hänen sielussaan alkanut kasvaa jotakin tyynnyttävää,\nsuloista. Nyt, Tistelbergin kiihtyessä, se suloinen oli särkynyt.\n\nHe olivat tulleet lehtimetsästä hiekkaiselle nummelle, joka kiersi meren\nrantaa: meri näkyisi pian tuonne tuulten piiskomaan petäjikköön.\nKävelivät hetken, viima alkoi tuntua kovemmin, puiden latvoissa humisi,\nkylmä viilsi läpi ruumiin. Polku, jolle Julia poikkesi, oli paikoin\nkosteaa santaa, pehmeää astella, paikoin kovaa ja kumisevaa, pohjanaan\nsomero ja petäjien maan päälle pullistamat juuret. Katseltiin tuokio\nmerta, mutta Julialle tuli seisoessa vilu. Hän ehdotti, että he\nlaskeutuisivat meren rannalle, suunnattomalle hietikolle, jota ulottui\nkauas tuonne kallioiseen niemeen asti. Niemen kärjessä oli pieni\nulkokahvila, tai oikeastaan vain mökki, johon oli rakennettu parveke\nvieraita varten. Sinne tahtoi nyt Julia Oljemark. Kävellessä tuli\nhänelle jälleen lämmin. Hän halusi näyttää Tistelbergille meren niemen\nkärjestä, sillä Tistelberg ei ollut siellä vielä käynyt.\n\nHe olivat kävellessään vaiti, väsymyksestäkin. Juliasta tuntui\ntuskalliselta. Tistelberg oli, tahtomattaan kai, särkenyt hänen entiset\nmuistonsa: oli puhunut ahdistelemalla, hyökkäävällä tavalla, jopa\ntavalla, joka Juliasta oli merkillisesti vastenmielinen. Ei hän tahtonut\ntällaista sävyä enää. Ääretön väsymys oli jälleen tullut hänen\nsydämeensä, hänelle tuttu, tavanomainen väsymys, josta hän sai rauhaa\nainoastaan entisissä muistelmissaan tai unessa.\n\nHän oli aikonut tällä kävelyllä kysellä Tistelbergin\nulkomaanmatkastakin, tuosta hänen puhutusta seikkailustaan Afrikan\npohjoisrannikolla. Nyt ei hän sitä tehnyt; hän tunsi kyllästymystä\nkaikkeen, ja syvää suruakin, ettei voinut mielestään olla yhtä\nlapsellinen kuin hänen kävelytoverinsa. Hän seisahtui tuokioksi\nkatselemaan merta, joka aukeni mustana ja tasaisena, vain paikoitellen\nvaahtoja pärskyttäen, -- kylmää ja mustaa merta, jonka takaa hän olisi\ntahtonut nähdä kimmaltavan jotakin aurinkoista ja ihanaa. Katseli ja\nkuunteli matalan hiekkarannan pitkiä vaahtomaininkeja. Tuuli kylmästi,\ntasaisesti, mutta joskus puuskana, nykien ja huiskuttaen Julian pukimia.\nJulia tuijotti vaiti, hänen otsansa oli saanut jälleen syvät ryppynsä.\nYhtäkkiä hän huudahti, valittavasti, koomilliselta tuntuvasti:\n\n\"Tuli kuikka!\"\n\n\"Mikä -- kuikka?\" kysyi Tistelberg.\n\nToinen ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi, purren sormiensa rystysiä,\nikäänkuin toivottomassa tuskassa:\n\n\"Se on vain sellainen! Sellainen! Se on: ei mitään!\"\n\n\"Ibsenin metafysiikkaako, lasten huiputtamista sekavilla ajatuksilla?\"\nkysyi Tistelberg, tahallaan loukkaavasti. \"Olenhan nähnyt tuon sumuisen\nsopertelijan kirjahyllyllänne.\"\n\n\"Sopertelijan? Ibsen? Olette hieman itserakas!\" vastasi rouva. Ja\nsitten, itseään säälien ja väheksyen: \"Minä -- enhän Ibseniä\nymmärtäisikään.\"\n\n\"Eikä tarvitse\", sanoi Tistelberg. \"Mitäpä elävät ihmiset kirjoista?\nMutta mikä se kuikka sitten olisi?\"\n\n\"Onpahan vain\", sanoi Julia Oljemark. \"Tietysti se on mustaa, kun se on\nkuikka. Mustaa kuin tuo meri: ääretön, upottava, hukuttava meri. Ja kun\nsiihen uppoaisi! No niin, mitäpä siitä! Täällä on niin kauhean kylmä,\nettä pelkään vilustuvani. Minä olen aina viluinen. Täytynee lähteä\nkotiin; niin, ehkei se kalastaja, joka tarjoaa niemellä kahvia, olisi\nkotonakaan. Käännytään kotiin!\"\n\nJulia Oljemark puhui käskevästi, kääntyikin ja alkoi kävellä nopeasti\nkaupunkiin päin. Tistelberg seurasi häntä, kummastuneena, sillä olihan\nrouvan aikomus ollut viedä hänet niemen kärkeen asti. Levoton sääli,\njonka syytä Tistelberg ei tietänyt, täytti hänen sydämensä. Julia\nOljemark käveli hänen edessään kumarassa, miltei rajusti. Tistelberg ei\nehtinyt puhua mitään, ei tahtonutkaan; eikä hänellä olisi enää ollutkaan\nasioita, joiden perusteella hän olisi soimannut ylimyksellisyyttä ja\nsiten kiduttanut tohtorinna Oljemarkia; kiduttanut, ajatellen hänen\nkaulaansa, jolta vinkuva tuulenpuuska joskus käänsi kaulurin pois.\nPaluumatkalla he puhuivat tuskin sanaakaan. Kaupungin pääkadulle\ntultaessa Julia kuitenkin käännähti keveästi ja sanoi:\n\n\"Niin, mutta se rokokoo... Tekisi mieleni vastata. Se on ... se on: mitä\nse on teistä?\"\n\n\"Minustako?\" vastasi Tistelberg. \"Ymmärränkö näitä asioita? Kysyin vain\nmuuten...\"\n\n\"Tietysti te rokokoosta pitäisitte\", veikeili Julia Oljemark. \"Te,\nkansanvaltainen mies. No, mitä rokokoo teistä on?\"\n\n\"Se on minusta\", huudahti Tistelberg, \"riemua; se on kujeilua,\nhuikentelua, ylimielistä leikkiä niin sanotuilla vakavilla asioilla...\"\n\n\"Niinkö ajattelette? Ja minusta se on: salata siroihin viivoihin\njotakin, tai kaikki, mikä on tyhjyyttä; peittää väreihin kaikki ruma;\nkätkeä sydämeensä sellainen, mistä tahtoisi puhua, mutta ei saa.\"\n\nHän nauroi, katsoi Tistelbergiin tutkivasti. Hänen silmänsä kimmelsivät.\nSitten veti hän hansikkaan kädestään ja ojensi kätensä Tistelbergille,\nverkkaan ja ikäänkuin uhitellen, hymyillen.\n\nKevein askelin erosi hän kadun kulmassa ja lähti nopeasti omalle\nsuunnalleen: sanoi, että nyt kotona varmaan oltaisiin vihaisia, kun hän\noli näin myöhästynyt.\n\n\n\n\n21\n\n\nJulia Oljemark joutui ajoissa kotiin.\n\nTohtorilla ei nyt ollut valittamista senkään vertaa kuin hänen\npalatessaan edellisiltä kävelyiltä, tai yleensä hänen tullessaan\nkaupungilta: illallinen valmistuisi aikanaan, oli jo osaksi\nvalmistunutkin, keittäjättären ansiosta: tohtori piti ehdottomasti\ntäsmällisyydestä. Tee, jonka Julia sitten pöydässä sekoitti miehensä\nlasiin, oli juuri tarpeeksi vaaleaa ja kuumaa; yöjuoma, keitettyä vettä\nja mustista viinimarjoista tehtyä mehua, ilmestyi nopeasti tohtorin\nkamarin sängyn viereen; ja kun tohtori oli pukeutunut yökaapuunsa,\nkatosi hänen pukunsa tarkastettavaksi, ettei siitä puuttunut nappeja,\nsekä puhdistettavaksi mahdollisesti siihen päivällä ilmestyneistä\ntahroista, ja ennätti sitten takaisin juuri kun väsynyt tohtori aikoi\npainautua levolle ja sammuttaa sähkönsä. Nuo ilta-askareet sai Julia,\nkahden palvelijattaren avulla, aikaan rauhallisesti, kuten hänen tapansa\noli. Mutta nyt hän puhui Severille vieläpä vähemmän kuin muulloin\nillalla, ja se oli kyllä miehen mieleen.\n\nMutta ruoka ei Julialle itselleen maistunut; ja hän oli pöydässä\nomituisen kalpea, Severi Oljemarkin harmiksi.\n\nHeti kun tohtori sitten oli sulkeutunut huoneeseensa, toivotti Julia\npalvelijoilleen hyvää yötä, riensi omaan kamariinsa, joka oli\nhuoneistossa perimmäisenä, väänsi ovensa lukkoon, mutta ei sähköä\npalamaan, ja istui kauan pimeässä.\n\nOli tullut se tuska, jota Julia sanoi kuikaksi.\n\nHänellä oli vaikea hetkensä; sieluntila sellainen, joita hänelle oli\nviime vuosina tullut yhä useammin, yhäti ankarampina. Se koveni\nkovenemistaan, tuollainen toivoton, tuskallinen, josta hän oli koettanut\npuhua Tistelbergille. Kuva, vertauskin oli liian lievää, runollista sitä\nilmaisemaan. Julia vapisi; ulkonaista vapisemista se ei ollut, se tuli\nsisältä, syvältä sielusta, niinkuin koko hänen olemuksensa pohja olisi\ntärissyt; ja sen sisällisen vuoksi hänen koko ruumiinsakin vapisi,\nvaikka hän nyt oli aivan terve, tavallista terveempikin, sillä useinhan\nJulia sairasteli.\n\nNiin hän istui pimeässä, vuoteensa reunalla, kädet, rinta ja pää\ntuskalisessa vavistuksessa.\n\nSe oli jotakin selittämätöntä. Eikä hän nyt voinut sitä ja sen syitä\najatella, ei jaksanut ajatella elämäänsä. Oli vain tyhjyys: haikeus,\ntoivottomuus sellainen, että hän tahtoi olla ainakin yksin. Yksin: se\noli suurin lohdutus! Eikä sekään nyt auttanut. Pitkän aikaa tuskaa\nkärsittyään Julia haparoi yöpöytänsä laatikkoa ja veti siitä käsille\nmorfiiniruiskun. Usein ei hän morfiinia käyttänyt, joskin unilääkkeitä\npaljon, mutta nyt tahtoi hän sikeään uneen, heti, -- aivan heti, kuin\nkuolemaan! Lamppu pöydällä syttyi, nopeasti täyttyi ruisku puolilleen ja\nneula puhkaisi ohuen hipiän. Mutta Julia ei riisuutunut vielä; istui yhä\npaikallaan, katsoi jäykästi eteensä ja huohotti sielullisesta kivusta.\n\nSe kipu oli poltetta rinnassa, poltetta, jota olisi ollut mahdotonta\nkuvata ja kertoa. Kalvamista ja jäytämistä, jonka hän tunsi ennestään,\nmonilta viime vuosilta, mutta joka ei ollut milloinkaan pakahduttanut\nnäin. Kalvamista ja kidutusta, -- joka oli jollakin tavalla siedettävä\nja kestettävä. Kaikki jatkuisi kuin ennenkin, -- tietysti: mitä sitten\nmuuta!\n\nEi hän ollut katkera oikeastaan mistään. Tuolle insinöörillekö? Julia\nOljemark naurahti säälivästi itselleen. Siitäkö tämä johtui, että\nTistelberg oli tällä kävelyllä vetänyt hänet alas hänen rakkaimpien\nmuistojensa kauneudesta, -- noiden pappilanmuistojen lumoista, --\nvetänyt alkamalla puhua aivan jostakin muusta, särkenyt sillä tavalla ne\nunet. Julia rakasti enimmin juuri sellaisia unia. Ja pari vuotta sitten\noli hän nukkuessaan saanut vähän väliä oikeitakin unia lapsuutensa\najalta, niin ihania, ihmeellisiä, että hän oli niissä ja niistä\nherätessään itkenyt onnen kyyneleitä; nykyään olivat ne unetkin melkein\nlakanneet, -- kuluneet tietysti; ja pelkkä toivoton, tyly tyhjyys oli\njäänyt.\n\nEi hän nyt ollut loukkaantunut, vaikka Tistelberg oli rikkonut nuo\nrakkaat muistokuvat; ei, päinvastoin: hän aavisti siinä rikkomisessa,\nTistelbergin pistelevien sanojen alla, jotakin, joka hänestä tuntui\nsuloiselta, imartelevalta. Katkera tai loukkaantunut ei hän ollut\noikeastaan mistään. Ei edes elämälleen: hänen kohtalonsa oli nyt näin\nmäärätty.\n\nPäinvastoin, hän tunsi, -- joskaan ei jaksanut ajatella mitään, -- ettei\nhän kyennyt ottamaan vastaan niinkuin olisi pitänyt noita loukkauksia ja\nsolvauksia, jotka eivät sellaisia kai oikeastaan olleetkaan. Ei kyennyt,\n-- kun tunsi itsensä varhain vanhentuneeksi. Menettäneeksi tässä iässä\nuskonsa ja intonsa kaikkeen, kaikki unelmansa, tai ainakin oikeutensa\nuneksia. Menettäneensä vastaisuutensa, vaikka entisyys oli antanut\nhänelle niin vähän.\n\nKaikkea se entisyys kyllä oli hänelle antanut, sellaista kaikkea, jota\nrikkaus ja mukavuus on. Mutta samalla tyhjyyden poltteen.\n\nTistelberg oli nuori, -- nuorempi häntä kuin ne vuodet, jotka heitä\niässä erottivat. Hänellä oli elämä edessä, -- suloinen elämä. Hän\ntietysti halusi, vaati, himoitsi elämää: siltä oli Juliasta tuntunut.\nMutta nyt, itsekseen, ei Julia Tistelbergin nuorekkuutta muistaessaan\nhymyillyt. Tunne, että hänen oma elämänsä oli lakannut, pysähtynyt,\njähmettynyt, se jäyti ja kalvoi.\n\nJa kuitenkin oli hän syttynyt oikeastaan vain yhden ainoan kerran,\nsyttynyt, ja haudattu kytemään salaa, kuin kipene märässä suossa.\nSilloin, miltei lapsena, siellä vanhassa pappilassa sekin! Aikoja\nsitten, jotka tuntuvat nyt niin kaukaisilta ja oudoilta, vaikka ovat\nvielä oikeastaan lähellä.\n\nSiellä pappilassa silloin, kun siellä sotarovasti hallitsi, kävi muun\nmuassa paljon upseereita, ja upseereissa oli eräs, solakka ja pitkä,\njohon Julia rakastui. Vasta vähän yli viidentoista oli Julia silloin.\nUpseeri kai puolivälissä kolmattakymmentä. Rakastui sokeasti,\nviattomasti, vaiti. Erään lyhyen kesän yhtenä lyhyenä kuukautena.\n\nNyt ei Julia Oljemark sitä jaksa ajatella; tuska ja epäusko omaa itseään\nkohtaan samentaa hänen aivonsa, tylsistää kaikki yhdeksi ja ainoaksi\ntyhjyydeksi. Mutta monesti ennen on hän tämän asian ajatellut: se oli\ntodellista rakkautta, viatonta, altista. Ja se oli tulta: hän olisi\nollut valmis menemään rakastamansa puolesta vaikka tuleen, totisesti\nmelkein tuleen, tuskin aavistaen, mitä olisi uhrannut; eikä tietäen,\nettä edes rakasti. Mutta hän rakasti, ja oli vaiti. Ei muuta. Ei\ntohtinut rakkaaseen edes katsella; mutta äiti oli kyllä huomauttanut,\nettä hän oli siihen aikaan niin kalpea: muka sairas. Öisin hän siellä\npapinapulaisen pienessä asumuksessa valvoi yksin ja itki vuoteessaan\nrakkaudesta, -- hiljaa, ettei olisi häirinnyt isää, äitiä ja pikku\nveljeä, jotka nukkuivat seinän takana. Ei muuta. Jonkin rakkauskirjeen\nkirjoitti; rakkausrunonkin muistoalbumiinsa, ja repi kohta sen lehden ja\npoltti. Mikä haikeus, kipeys, kun mies, jota hän rakasti ja joka ei\nluultavasti mitään huomannut, matkusti pappilasta lomaltaan pois! Kun\nJulian täytyi hänestä erota: kun heidän täytyi erota, kuten Julia\nitsekseen sanoi! Lapsellista! Mutta -- se juuri oli rakkautta: viatonta,\nihanaa. Muu, joka sitten on tullut, on ollut laskelmaa: tingittyä,\ntyhjää, luuloteltua. Ihanin on ollut siitä poissa.\n\nJa kun tuo parhain ei ole saanut koskaan täyttymystä, niin tässä nyt on\nJulia Ihander, tällaisena.\n\nSitä miestä ei Julia sitten nähnytkään; hän meni palvelukseen Venäjälle\nja siellä naimisiin. Sodassa lienee nykyään. Eläneekö edes? Eikä Julia\nhänen kohtalostaan enää oikeastaan välitäkään. Mutta se, ettei hän\nvälitä edes sellaisen ihmisen kohtalosta, joka oli aikoinaan ollut\nhänelle kaikki kaikessa, hänen ainoansa, se sydämen ja sielun kuluminen\nkiduttaa häntä kaikkein tuskallisimmin, tuo todistus sydämen ja sielun\nvoimattomuudesta: se, että ihminen on kuin jokin rapakivi, joka murenee\nja rumenee kuin kastunut turve. Tulta hän niin rakastaisi, vilusta\nkärsivä!\n\nSitten, tuon ensimmäisen ja kauniin jälkeen, on ollut sellaista kuin on\nollut. Avioliitto: miltei sattuma. Isä siellä pappilassa kuoli. Ja\nsilloin puute astui kotiin. Äiti tuhlaavainen. Ja nyt ilmestyi pappilaan\nOljemark, nuorena medisiinarina, ryhdikäs, kohtelias. Rakastui Juliaan,\ntietysti. Severi sen asian sielullisestikin aloitti. Aistit Juliassa\nolivat jo heränneet, leikitellen, nauraen; lihaksi on Julia niitä sitten\noppinut kutsumaan, sen nimityksensä karkeutta kyllä usein kauhistellen.\nKomea ja rikas nuorukainen kosi, pyysi sekä Julialta itseltään että\nhänen äidiltään. Äiti tahtoi tytärtä toki hyväksymään loistavan kaupan.\nÄitihän oli sellainen: maailma on hänestä niin yksinkertainen, hän uskoo\nkauppojen lupauksiin. Ja tässä sitä nyt ollaan, eikä muuta saadakaan\nolla.\n\nSiten oli Julian avioliitto syntynyt. Mutta ei hän nyt sitä ajattele:\nhän vain vapisee epämääräisestä tuskasta, joka on kuin kuoleman halua.\nHän ei jaksa enää tätä elämää, ei tule siinä toimeen. Mitään ei häneltä\npuutu, -- ei kai, -- sillä hehän ovat rikkaita, joskaan hän itse ei ole\nrikas, kun ei saa eikä tahdo käyttää miehensä rahoja juuri mihinkään,\nomiin kaipuisiinsa; mutta mitään ei ole myöskään toivottavana, eikä hän\nmitään kaipaa. Hän on vain kuin rapakivi!\n\nKerran oli ollut yksi toinenkin, paitsi tuota nuoren tytön unelmoitua\nsiellä pappilassa, -- toinen, joka olisi kenties voinut antaa hänen\nelämälleen sisältöä: se mies, joka oli hänelle opettanut noita kasvien\nja kukkasten nimiä. Hän oli asunut tässä kaupungissa, oli Juliaan\nrakastunut hänkin. Ovathan häneen niin monet miehet rakastuneet, sillä\nhän on ainakin ollut kaunis. Rakastuneet? Mitä on rakkaus? Enimmät ovat\nvain himoinneet häntä; sellaisetkin narrit kuin Blöcker, joka ei\npyyteensä törkeyttä ole kieltänytkään, se hauska hupsu. Mutta se yksi\noli tosiaan rakastanut: säälinyt syvästi hänen kohtaloaan, ei pyytänyt\nhäntä itseään, ja koettanut neuvoa ja kehittää hänen miestänsäkin, joka\njuuri siihen aikaan alkoi turtua ja tulla omituiseksi, sukunsa\nperintätapaan. Ja vapauttanutkin hän olisi ehkä Julian, vaikka oli\nnaimisissa, sillä hän rakasti. Mutta hän kuoli. Sekin melkein ainoa, ja\nainoa, joka ymmärsi, kuunteli hänen pienimmätkin kaipuunsa, otettiin\npois. Sitten on kaikki Julialle ollut yhtä ja samaa.\n\nJa joskus, varsinkin lapsuuden suloisten kuvien muistelemisen jälkeen,\njoista herää kuin kesästä, kukista ja linnunlauluista syksyyn ja\nsateeseen, tulee järistävä tuska, että kaikki on mennyttä. Mennyttä; ei\nsaa enää syttyä, -- eikä ehkä voi. Sellainen tuska tulee välistä\nhiljaisen haikeuden jälkeen, joka puolestaan kalvaa alinomaa, hetki\nhetkeltä, aina. Pelkästään kova työ pystyy hälventämään sitä haikeutta,\naskartelu kodissa aivan palkollisten tapaan, ja koti onkin suuri, joten\nsiinä tarvitaan tällainen kolmas palkollinen tai piika. Piika kuin\npiika: tohtori Oljemark on nyt tottunut teettämään hänelläkin työtä\naivan samoin kuin toisilla. Sisätyötä talvella; ellei se riitä, täytyy\nkeksiä keksimällä lisää, ettei kalvavaan elämänsuruunsa nääntyisi.\nOmpelee, hoitelee kukkia. Keväisin on parempaa, iloisempaa: pääsee\nluontoon. Talvella nukkuvat kukat sisällä ruukuissa, mutta kesäksi ne\nautetaan ulos mustaan ja lämpöiseen multaan, tovereiksi toisille, jotka\nsiitä mullasta itse nousevat. Ihana multa, jolla on mystillinen,\nhedelmöittävä voima! Synnyttämisen voima, ja kuolemaan kätkemisen\nlohdutus: maassa olisi parhain olla, poissa kaikesta!\n\nNiin, keväisin menee häneltä parhaiten aika, -- kun silloin oikein\npuuhaa. Mutta puutarhakaan ja sen kukat eivät tahdo riittää. Ihminen\nkaipaa ihmistä, eikä Julia enää usko ihmisiin, ei halua heidän\nseuraansa: on heitä tarpeeksi nähnyt. Eivät riitä puutarha ja sen kukat;\nyhä useammin tulee polte, haikeus, varsinkin iltahetkillä, jolloin ilman\näärellä valo sammuu. Haikeus, että elämä kuluu näin ... eikä muutoin voi\nkulua.\n\nJo ennen kuin Julialta vietiin hänen lapsensa, oli hän usein etsinyt\nunohdusta kuumeisessa hommailussa sisällä tai ulkona. Sitten oli\nsielullinen hätä kasvanut, tyhjyys lisääntynyt. Joskus hänestä tuntuu\nkuin joka puolella ympärillä olisi kuilu, johon hän tahtoisi heittäytyä,\nvaikka se vielä saattaa ponnahtamaan kapinoiden äyräältään takaisin.\n\nMaire, tosin ilman Julian kaipaamaa rakkautta syntynyt, mutta kuitenkin\nhänelle rakas, sekin häneltä otettiin, niin tyhjäksi hänen elämänsä\ntehtiin. Tylysti menetteli Severi, kun erotti Mairen hänestä, lähetti\nsukulaistensa luokse, tietysti kasvatettavaksi kaikin puolin\nmallikelpoiseksi: älykkääksi, kaikki asiat ymmärtäväksi, muka.\nOljemarkien tapaan Severi tahtoo varustaa hänet joutumaan hyviin\nnaimisiin, ja ajoissa. Julia myöntää kyllä, ettei hän osannut Mairea\nkasvattaa, että hänen moraalistaan ei ole tueksi sille, jonka pitää\ntässä maailmassa menestyä. Myöntää, ettei hänellä ole tietoja\n--laskennossa eikä laskelmissa; ei varmuutta edes uskonopissa: ei halua\nväittää vasten epäilyksiään lapselle, että se ja se maailmanjärjestys on\njuuri paikallaan. Niin, hänellä ei ollut käsitystä, ettei lapsi saisi\nleikkiä ja viettää kallista aikaansa miten hänen lapsellinen olonsa\nvaati. -- Se, että Maire jäi luokalleen, oli isästä tietysti paljon\npahempaa kuin että hän oli oppinut isälleen makeilemaan, milloin\nesimerkiksi tahtoi rahaa johonkin Severiltä, joka on tullut yhä\ntarkemmaksi rahasta, siinäkin suhteessa sukuunsa muuttuen. Maire\nmakeili, ja isä antoi -- edes hänelle: ei voinut vastustaa lasta,\nhentoa, siroa ja herttaista. Mutta niin on Severi itse opettanut\nkaunottaren alun ehkä pahempaan päin kuin Julia hänelle usein totta\npuhumalla.\n\nJa kuitenkin: eikö Juliasta ole paikallaan, että Maire pääsisi\nmaailmalle jo hyvin varhain? Ehkä hän itse oppisi pitämään silmänsä\nauki, ei olisi sellainen kuin Julia. Mairesta tulisi rikas. Jos hän\noppisi pitämään silmänsä auki, ei hänen ainakaan köyhyyden vuoksi olisi\npakko ottaa muuta kuin sellainen mies, jota hän rakastaa. Ehkä Maire\nolisi äitiään onnellisempi!\n\nMutta tyttären menettäminen on kuitenkin tehnyt Julia Oljemarkin elämän\nkaikkein lohduttomimmaksi.\n\n\n\n\n22\n\n\nPaljon tuntee Julia Ihander tällaisina sielullisen ahdistuksen hetkinä\nkadottaneensa, kun joutui Oljemarkien sukuun: kun kohtalo möi hänet\narkipäiväiseen, tuskallisen täsmälliseen, pikkumaiseen, jopa abnormiin.\nNäiden hetkien jälkeen hän kyllä katuu arvosteluaan, koska Oljemarkit\novat erinomaisen kunniallista sukua, olleet sitä ammoiset ajat, sillä\nsuku on sangen vanhaa. Mutta koskaan ei ole kuulunut siinä olleen mitään\nerikoista, fantasialle perustuvaa, vapaata. Erikoisella ei Julia juuri\ntarkoita mitään kuuluisuutta, ei mitään sellaisia lahjoja, jotka\nsaavuttavat mainetta ja kunniaa, vaan hän rakastaisi ehkä kaikkein\nmieluimmin persoonallista erikoisuutta, hiljaisten kaipuittensa\nseuraamisesta onnellisia ihmisiä. -- Oljemarkit ovat aina olleet\nvirkamiehiä, enimmäkseen tuomareita. Asianajajiksi ei heistä ole, siihen\nhe ovat liian kunniallisia; eikä Julia asianajajia kunnioitakaan, mutta\nse ammatti olisi toki vapaampaa, jonkinlaista omaa vastuuta vaativaa; ja\nsaattaneehan advokaattikin joskus olla kunniallinen, jopa uhrautuva, sen\nJulia tietää: hän ei arvioi ihmisiä ammattien tai kansanluokkien mukaan.\nNiin, kokonainen liuta tuomareita on Oljemarkeissa ollut, tuomareita\nsukupolvesta toiseen, kihlakunnan tuomareita, ja mitä kaikkia titteleitä\ntuomareilla lieneekään! Tuomareita, pormestareita, eräitä\npankinjohtajia: rahallisesti ja muutenkin varsin lujalle pohjalle\nperustettuja ammatteja; niihin Oljemarkit ovat pyrkineet, ja helppo on\nheidän ollut niihin päästä jo sukunsa vanhuuden ja arvon nojalla. Ja\ntuollaisiin sukunsa virkoihin kerran päästyään ovat he pysyneet niissä\ntanakasti: ovat ne ansainneet kunniallisuudellaan, mallikelpoisella\nsäntillisyydellään ja intohimottomalla, jäykällä, hiljaisella\nahkeruudellaan. -- Enimmäkseen tuomareita! Joskus pappi,\npankinjohtaja-poikkeuslajin lisäksi, jopa kerran piispa: Julian miehen\nisä. Piispa: korkein arvo koko suvussa. Piispa; mutta mitä tittelit\nJulialle merkitsevät? Tiettävästi hän osaisi piispaakin kunnioittaa, jos\npiispa olisi hyvä ihminen; mutta eivätkö vähän kaikki virka-arvot,\netenkin korkeimmat, ole todellisesta, hiljaisesta kristillisyydestä\nsyrjään vetäytymistä; ja eivätkö juuri korkeammat kirkonmiehet, kuten\ntuokin vanhan pappilan sotarovasti, tehneet Julian isänkin päiviä\ntuskallisiksi?\n\nAinoaakaan sotilasta ei suvussa ole ollut, paitsi tietysti tavallisia\nsotamiehiä, eikä alkeita taiteellisiin taipumuksiin, sillä Oljemarkit\neivät osaa esimerkiksi laulaa, ja jos yrittävät, laulavat aina väärin:\nheillä ei ole korvaa yhdelläkään, ketä Julia on tavannut. Niinikään\neivät Oljemarkit ole olleet liikemiehiä; ainoastaan joku suurissa\nliikkeissä palveleva konttoristi on heissä nähty, sivuhyppy ja poikkeus\nsekin, ja Oljemarkeista ikävänlainen poikkeus, tuo pienipalkkainen\nkonttoristi: suvun vaistot liikemiesalalla olisivat vaatineet ainakin\npankinjohtajaa, ja pelkästään sitä. Poikkeuksia siis konttoristi ja\npiispa. Ja vielä kolmas syrjähyppy, kun Severi Oljemarkista, piispan\npojasta tuli lääkäri, ensimmäinen suvussaan; omituista, kai jonkinlainen\nrappeutumisen ilmaus: suku on niin vanhaa ja yleensä omassa veressään\npysynyttä, sitä juuri mesallianseilla uudistamatta.\n\nSeveri Oljemark on ankaran kunniallinen mies, rehellinen,\nvelvollisuutensa täyttävä kuin koko hänen sukunsa. Tuo suvun\nkunniallisuus, rehellisyys, arvo! Julia on kuullut välistä hiiskuttavan\neräästä petturista Oljemarkien suvussa, -- petturista, kuten häntä\nkutsutaan. Hän oli ollut juuri se konttoristi: oli kavaltanut liikkeen\nrahaa, -- ei suurta summaa, -- ja näki pakolliseksi lähteä merille.\nMerille hän katosi, sinne kuoli, kai hukkui. Hänestä ei esimerkiksi\nSeveri koskaan tahdo puhua, ja jos erehdyksessä tai pakosta puhuu, tekee\nsen lyhyesti ja tuomiten, väheksyvästi. Konttoristi on hänelle ikäänkuin\nsuvun mätämuna, josta ei tiedä, halveksiako vai ihmetellä häntä:\nsurkuteltava olento, joka vaihtaa elämänsä varmalla maaperällä\nmyrskyiseen mereen, ja vaihtaa lapsellisesti näpistelemällä! Julia\najattelee, että luonnollisesti ei sekään Oljemark olisi voinut kavaltaa\nmuuten kuin hiukan näpistämällä, pienen summan. Ja siitä sai hän,\npohjaltaan kunnon nuorukainen, niin katkeran kolahduksen sydämeensä,\nettei koskaan Suomeen palannut. Hän oli Juliasta syvintä osanottoa\nherättävin koko Oljemarkien suvussa, tuo toisten armotta hylkäämä tai\nihmettelemä tahi pilkkaama, onneton, unohdettu surun lapsi.\n\nSeveri oli ja on heimossaan oma poikkeuksensa. Suvun ihailema\nnuorukaisena ja nytkin, kuten jotakin hienoa poikkeusta sopii ihailla.\nJopa eräiden suvun naisten jumaloimakin. Hän on -- ja oli varsinkin\nnuorempana -- kohtalaisilla lääkärinlahjoilla varustettu, ei suinkaan\nharvinainen kyky, ei mikään uuden keksijä. Mutta omana poikkeuksenaan\nhän on varmaankin degeneroitunut: hermostunut äärimmäiseen asti, sitä\nhermostuneempi, mitä vanhemmaksi tulee, kuoreensa sulkeutuva, siis\nsielulliselta rakenteeltaan heikko, kuten Julia myöntää itsensäkin\nolevan, mutta heikko itsekkäällä, tyrannimaisella tavalla, osaten\nkasvattaa heikolle sielulleen kilpikonnankuoren, kun se taas Julialta\nmielestään puuttuu.\n\nAikoinaan, silloin, kun Julia tutustui Severi Oljemarkiin, oli\nnuorukainen ollut vapaa ja iloinen: käytöksessään sovinnaisen vapaa,\nsuvaitseva, oli sallinut ja nauttinutkin joskus pikarin viiniä, oli\nosannut sukkeluuksiakin, jopa kaksimielisyyksiä, tosin kai muilta\ntovereiltaan oppimiansa. Sellainen vapaus oli lisännyt kunnioitusta,\njota Julia tunsi hänen korutonta ulkoasuaan ja rauhallista, ikäänkuin\nhänelle helppoa ahkeruuttaan kohtaan. Anteliaskin hän oli ollut,\nmuillekin paitsi Julialle, jonka jalkojen juureen hän laski\nvilpittömästi kaiken suuren perintöomaisuutensa; ja hieno oli hän\nluonteeltaan silloin: ei komeillut rahoillaan tai käyttänyt niitä\nväärin, kuten siihen aikaan nuorten tapa oli, paljon enemmän kuin\nnykyisin. Altis ja auttavainen hän oli tovereilleen; harvemmin köyhille,\npiti näet köyhää itseänsä melkein aina syypäänä asemaansa: miksi ei se\ntai se ihminen tehnyt uutterammin työtä, tai tyytynyt vähempään, taikka\nollut järkevämpi? Severi kohteli epäonnistuneita jo silloin\njonkinlaisella ivalla; ajatteli niitä, jotka kompastuvat oman luonteensa\nheikkouksiin, kummastellen, tai piti rappiolle joutuneita\nvälttämättömyytenä, jolle ei lähimmäinen voisi mitään. Sellainen oli\nSeveri nuorena: rehellinen, suoraan silmiin katsova, hiukan iloinenkin;\npuhdas, siisti, säntillinen, mutta jo kylmähkö.\n\nMutta avioliiton lyhyinä vuosina on hän nopeasti muuttunut. Järkevä hän\nkyllä on nykyäänkin; ja käytökseltään ulkomaailman silmissä moitteeton;\nrehellinen, usein vakaumuksestaan tinkimätön: uhrautuisi luultavasti\nsuuren vakaumuksen puolesta. Mutta Oljemarkien tavallinen sielunrauha,\njota ei tarvitse ulkopuolisilla keinoilla luoda, valtiasmainen lempeys,\njota voisi sanoa virkamiehyydeksi, on kadonnut. Häneen on varmaan\npäässyt joitakin Oljemarkeille vieraita ominaisuuksia. Mistä, mahdotonta\nymmärtää! Eikö sekin anteliaisuus, joka oli ilmennyt hänessä etenkin\nnuorena ja välistä myöhemminkin, koskien tosin yleensä verrattain\nvähäisiä summia, eikö se ollut tunkeutunut häneen jostakin muualta? Eikö\nse ollut hänelle varsin liikaa: sellaista keveyttä ja vapautta, joita\nvastaan suvun kantaveri sitten on noussut? Liikaa vapautta heikolle,\njärkevälle, ainaista samanlaista rauhaa tai työtä tahtovalle verelle?\nNuorempana, vielä avioliitossa, Severi maistoi joskus viiniä, josta\nJulia erittäin pitäisi, Julia, äitinsä tytär siinäkin suhteessa, ja\nmyöskin isänsä tytär sellainen kuin isä oli ollut nuorempana. Niin,\nkatsos vain Severiä: siihen aikaan hän maistoi viiniä ja tupakoi; mutta\nyhtäkkiä hänestä tuli joka suhteessa raitis! Viinit ja tupakan kielsi\nhän itseltään siksi, että tunsi sydämensä niistä hiukan rasittuvan, tai\npelkästään senkin tähden, että sanoi sellaisen päätöksen olevan\njärkevää; ja hän on sitten pitänyt päätöksensä: horjumatta,\nitsepintaisesti, koskaan edes yrittämättä langeta. Helppoahan Severin on\npitää päätöksensä, ajattelee Julia. Miksi helppoa? Koska Oljemarkeissa\nei ole milloinkaan ollut muita intohimoja kuin säntilisyys. Julia ei lue\nintohimoksi sitä, että muutamat suvun nuorukaiset -- muutamat, eivät\nsuinkaan kaikki, sillä puhdasta se suku on, -- ovat eläneet yhden tai\npari ylioppilasvuotta kevytmielisesti, pääkaupungin tarjoilijattarien\nkanssa esimerkiksi; järkevän kevytmielisesti, siis varoen itseään\nkatunaisilta tai ainakin taudeilta. Yleensä puhtaina nuorina naimisiin\nkiiruhdettuaan ovat he kyllä pysyneet sittemmin puhtaina,\nmoitteettomina, uskollisina. Mutta nuokin, jotka siten nuorempina\nhuikentelivat, tekivätkö he sen intohimosta vai järkevyydestä?\n\nSeverillä ei ole ollut seikkailuja senkään vertaa kuin joillakin suvun\nheikommilla; siinäkin suhteessa hän on Juliasta ikäänkuin vailla\nmielenkiintoa elämää kohtaan.\n\nRaitis kaikin puolin on Severi Oljemark nykyään, moitteeton,\nsäntillisesti virkansa hoitava. Mutta muusta hän ei välitäkään kuin\nsäntillisyydestä koko elämässä: täsmälleen ylös vuoteesta; vaatteet,\njoiden on oltava tarkoin kunnossa, ylle; sitten pieni aamiainen, ja\nsitten sairaiden vastaanotto juuri totuttuina aikoina: minuutilleen ovet\nauki. Jopa tuntunee Severistä sellainen sairas, jonka tauti on niin\nmutkallinen ja vie tutkiessa niin paljon aikaa, ettei häntä saada\najoissa poistumaan lääkärin luota, melkein rikolliselta. Ainakin Severi\non alkanut niitä usein ivailla: mitä auttaa heitä tutkia? Kun ihminen\nkuolee, niin kuolee. Ja kaikista tutkittavista olisi aina päästävä\nvanhojen, totuttujen lääkärikirjojen mukaan, samojen, jotka osaten\nSeveri Oljemark aikoinaan suoritti tutkintonsa. Uudet teokset,\nlääketieteen edistysaskeleet, ovat hänestä aivan epäilyttäviä, ja\nvarmaan hermostuttavia. Uusiaikaiset kilpailijat sitä mukaa joskus\nsuorastaan vihattavia: sellainen on kuhnetohtori Ruusunen. Tuttua,\nsäännöllistä kaipaa Severi yhä enemmän. Työtunneilta säännöllisesti\npäivälliselle; sitten hiukan kävelylle, jopa joskus lisäksi Suomalaiseen\nSeuraan, nykyäänkin vielä, ja tunti illallisen jälkeen levolle.\nSuomalaisessa Seurassa kävi hän muinoin ahkerammin; oli silloin suuresti\ninnostunut puolueasioista ja puolueensa aatteista, niin innostunut, että\noli tärkeimpiä henkilöitä, kun kaupunkiin hommattiin suomalaista\nsanomalehteä, sitä, joka nyt vieläkin elää, Rolf Idellin hoidossa. Mutta\nensimmäinen lehtiyritys meni nurin, ja Severi Oljemark sai maksaa\nkuluista parhaan osan. Ja Suomalaisessa Seurassakin täytyi hänen\nhellittää kukkarostaan takuita eräiden hulttioiden puolesta. Ne takuut\neivät olleet suuria, mutta takuuseen ei Severi enää koskaan mene, eikä\nsanomalehtiä kannattamaan tai muihin rahoja kysyviin yhteishommiin.\nVekseleihin hän ei koskaan piirrä nimeään. Hän oppi nopeasti ja vähästä!\nRahallisten ansain pelko poliittisen katkeroitumisen, epäuskon ja\nepätoivon lisäksi: se osaltaan pitäneekin häntä nykyisin melkein poissa\nSuomalaisen Seuran yrityksistä. Siitä, että ensimmäinen suomalainen\nlehti meni nurin, -- nyt on lehti uudella taloudellisella perustalla, --\nsyytettiin myöskin Severiä, kuten muitakin; mutta erikoisesti hän otti\nsyytökset korviinsa ja sulkeutui suomalaisten hommista syrjään. Tuskin\nlähtee hän joskus iltamiin.\n\nKuitenkin hän on vielä intreseerattu politiikasta, -- Juliasta iloinen\nilmiö, -- sillä tavoin, että tahtoo lukea lehdistä uutisia ja kuulla\njoidenkuiden merkkihenkilöiden otaksumia, sellaisten kuin esimerkiksi\nRolf Idellin. Mutta saatuaan tietonsa hän jälleen sulkeutuu, on\npessimistinen. Millään seurain tai yhdistysten yrityksillä ei hänen\nmielestään enää pelastuta Venäjän painostuksesta. Maan ulkonainen hätä\nsynkistää Severiä entistä pahemmaksi. Jonkun kanssa tuokion puheltuaan\nhän vetäytyy jälleen yksilölliseen kuoreensa, täsmälliseen\nvirkatyöhönsä, ja tilastotutkimukseensa, jonka hän on keksinyt\nitselleen, samoin kuin Julia kukkasensa ja puutarhansa. Kuivaan\njokapäiväisyyteensä! Vaatia ruokansa, juomansa; torua Juliaa, jos siinä\nsuhteessa jokin erehdys sattuu; lukea sanomalehtensä; jutella politiikan\nlisäksi naapureista, kun on kuullut heistä kaupungilla käydessään tai\ntalon vierailta jotakin uutta, ja jutella heistä ikäänkuin\nvoitoniloisesti, jos he ovat hairahtuneet, kylmästi ja pitäen\nhairahtuneita typerinä; -- sitten mennä iltatyöhönsä, tilastolappujen\nääreen, ja lopulta nukkumaan määrätyiksi tunneiksi. Sielullisen\nahdistuksen, epätoivonsa hetkinä Julia ajattelee kapinoiden: --Ja\nhänelle, hänelle on minun hyväilyt annettava, kuten ruoka ja\nterveellinen yöjuomakin valmistettava.\n\nSellainen on Julian hiljainen koti, joka nyt on lapsetonkin.\n\nJulia säälii ja koettaa ymmärtää Severiä, mutta...!\n\nMikä koti! Millaiseksi on Severi sen tehnyt: riistänyt Mairen häneltä!\n\nKoti sellainen kuin varmaan kaikkien Oljemarkien koti on ollut;\nhuonekaluissa ja talouskapineissa paljon jaloudellaan arvokkaita\nniinkuin vanhaan sukuun pakostakin on täytynyt tulla: jokin mahonkinen\nlipasto, jokin kullattu peilipöytä, hopeiset kandelaaberit jne. Mutta\nkaikki mauttomien rinnalla. Eikä Severi anna hävittää mauttomia: ne ovat\nsukuesineitä, ja kelpaavat Severille; sitä kelpaamista Julia ei aivan\nkunnioita. Mahdotonta on sovitella kauniita ja arvokkaita rumien kanssa\nsointumaan. Julia myöntää tosin itselleen, että turhuutta on tavoitella\nsitä kotoista viihdyttävyyttä, jota hän kaipaisi; sillä voisihan rikas\nkäyttää varansa parempaankin kuin kaunisteluun: sitä tulisi käyttää\nihmisten hyväksi, puutteen poistamiseen köyhien keskuudesta. Mutta eihän\nSeveri paljon köyhistä välitä. Eivätkä autetut olekaan aina hyvillään\navusta: eivät ole kiitollisia. Hänellä on omat kokemuksensa eräistä\nköyhistäkin: hän on käynyt heitä auttamassa, -- säästäen heille omista\npukurahoistaan, -- ja useimmat heistä ovat jotakin saatuaan vaatineet\nlisää; tai arvostelleet lahjoja, jopa sepittäneet lahjoittajasta\nnarrillisia juttuja, jos hän on ollut avomielinen, puhunut heille omista\nsuruistaan, pienemmistä tietysti. Mitä he sitten olisivat sanoneet, jos\nhän olisi paljastanut koko sydämensä, rikkaan ihmisen huolet. Vaatia\nlisää, arvostella, kannattaisiko rikkaan antaa vielä parempaa: pilkkaako\nkansa hyvyyttä? Onko hyvyys siitä tyhmyyttä? Onko Severi siinä suhteessa\noikeassa, ilman kokemuksia? Ei ole Julialla enää oikein kansaakaan. Ja\nkoti on Severistä valmis, täydellinen, siitä ei puutu mitään.\n\nOmituista: postimestari Mölsé, tuo hupaisan lauhkea, mutta liian\nkuumaverinen juovuksissa, se ensin opetti Julian arvostelemaan kotiaan,\npuhumalla, millaista tavatonta hän, Mölsé, kodilta toivoisi. Se\narvostelu heräsi Juliassa silloin, kun Maire täytyi panna Helsinkiin\nkouluun. Julia ajattelee nyt paljon kotiaan; ei pidä siitä, ja rakastaa\nkuitenkin sitä. Onhan se koti hänen huolensa nähnyt; kuten tuttava on\ntuokin uusiaikainen kaappi, jonka päällä sirot kandelaaberit ojentelevat\nmutkaisia käsivarsiaan, tai salin sohva, joka ei tahtonut sopeutua, eikä\nsopeudu, minnekään, tai istumisesta vaaleaksi kulunut keinutuoli\nkullatun peilipöydän vieressä. Mutta hän on koettanut tehdä kotinsa\nkodikkaaksi. Siksi hän ei tiedä, mitä hän siinä rakastaa, mitä ei, --\nmitä noista esineistä, joita hän miltei pelkäsi, kun näki ne ensin\nSeverin isän kotona, juhlallisesti ja arvokkaasti sijoitettuina, mutta\nkeskenään riidellen. Nyt -- onko hän niihinkin perehtynyt, sopeutunut\nkuin johonkin välttämättömään? Julian oma huone on kuin vastapainona\nmuulle. Se on äärimmäisen yksinkertainen, tuskin siinä on huonekaluja\nlaisinkaan; sänky niin kapea kuin kerrotaan olevan luostarien\nnunnakammioissa; ainoastaan pieni, paikoin kullattu rokokookaappi on\nsiinä ylellisyyttä, ja kukkaset, jotka ikkunalla levittävät kukkiessaan\nepäterveellistä huumaansa.\n\n\n\n\n23\n\n\nRouva Oljemark ja insinööri Tistelberg eivät tavanneet muutamaan aikaan.\nKaikki oli kaupungissa ennallaan. Oskar Klingstedtistä ja kadonneista\nkoulupojista oli vähän lakattu puhumasta.\n\nMutta sitten alettiin jutella, jonkin ajan kuluttua taas entistä\nenemmän, puutarhuri Sutelinin tytöstä, ja tavalla, joka sai Juliankin\npistäytymään Sutelinilla, toivossa auttaa, ei uteliaisuudesta.\n--Sutelinin talo kaupungin reunalla on huonossa hoidossa ja ränsistynyt.\nSe on ollut aikoinaan maalattu keltaiseksi, mutta väri on karissut pois,\njoten se näyttää mustalta ja homeiselta. Aitaa ei rakennuksen ympärillä\nole, mutta vanha portiksi aiottu paikka kuitenkin patsaineen, ja toisen\npatsaan vieressä lepää pino mätäneviä hirsiä. Kauempana pihalla jälleen\nkierrättää kulkijaa kasa olkia, sinne tänne hajonneena; sitten on tiellä\nruiskukannu tai korvo, ja lopuksi ruostunut rullaäes.\n\nMelkein keskelle pihaa on kyhätty navetta, josta leviää kitkerä haju ja\njonka lähelle on availtu kukkamaita, rikkaruohon ja pääsiäisliljojen\nkilpakenttiä.\n\nVanhoista hirsistä kyhätty navetta aiheutuu siitä, että Sutelin\nharjoittaa nykyään varsinaisen ammattinsa ohella myöskin karjanhoitoa,\nmaidon, voin ja juuston myyntiä. Kauppaliikkeen tapaisena on perheellä\nkeittiö.\n\nKeittiön portailla, jonne näkyy kolme ansaria tai lasiruuduilla katettua\ntaimilavaa ja niitä alempana kaalismaa, siellä estävät tulijain\naskeleita luudat, lapiot ja luutturievut, joita on levitetty portaitten\nkaiteille. Keittiö on jaettu kahteen osastoon, väliaitana tiski, jonka\ntakana maitoa myydään, ja vieressä hyllyt, joilla kotitekoisia juustoja\npidetään, kesällä kärpästen suosimia juustoja.\n\nTiskin takana ähkii tavallisesti rouva Sutelin maito- ja kermamitat\nkädessä, tavattoman lihava ja lyhyt nainen, lihavuuttaan keinumalla\nkulkeva. Joskus siellä tapaa itse puutarhurinkin, lyhyen, vantteran\nmiehen, jolla on punainen naama, hatara, omituisen hieno ja kihara tukka\nja melkein aina sikari kynsissä. Lapsistakin näkee välistä toisen, tuon\nEster-nimisen pikku tytön, mutta nykyään harvemmin kuin vielä menneenä\nvuonna.\n\nTausta keittiöstä kuuluu kotiin eikä yleisölle, kaikenlaisine sekaisin\nheitettyine rojuineen. Hellalla porisee miltei joka hetki kahvipannu,\nahkeran avioparin työhönkiihottaja, jopa usein, kiireimpien hommien\nlomassa, ainoa ravitsija. Sisäovesta, joka paukahtelee yhtä mittaa,\netenkin lasten siitä edestakaisin rientäessä, näkee ruoka- ja\nmakuuhuoneeseen: näkee ruokapöydän, jossa kärpäsillä on talvellakin\ntekemistä, sillä melkein kaiken päivää siinä on ainakin sokeria ja\nmuutama vehnäskönttä, sekä valtavan rautasängyn, vuode peittämättömänä,\nlevällään. Tuon huoneen seinillä on väripainoskuvia, leninkejä, housuja,\npaperikukkia, sanomalehtiä, laskuja, samoin kuin pöydälläkin ja lipaston\npäällä. Siellä nukkuvat isä, äiti ja poika, nimeltään Jalo Julku, mutta\ntytär pienessä, kapeassa lokerossa, jota sanotaan saliksi: pienikokoinen\nEster alkaa näet jo tulla tyttöikään.\n\nTänä myöhäissyksyn päivänä, -- surkeantuntuisena päivänä, sillä on\nsatanut räntää, ja pihaa peittää lumensekainen sohjo ja räystäät\ntippuvat pitkin pituuttaan kylmää vettä, -- käy Sutelinin keittiössä\nerimoinen rähinä, muuten vanhastaan tuttu niille kaupunkilaisille, jotka\ntilaavat sieltä maitoa ja ostavat voita ja juustoa; enimmäkseen\nvähävaraisia nuo kauppatutut ovat. Puutarhuri itse siellä rähisee,\nyksikseen, vaikka ei huoneessa yksinään ollen: sillä kun hän on oikein\nkiihtyneellä päällä, oikein punainen, ei hänen vaimonsakaan uskalla edes\nvalittaa, saati sitten väittää vastaan, sen vähemmin lapset, joista\npoika nyt seisoo selin ikkunan edessä, ja tyttö istuu tuolilla\nhalkolaatikon vieressä, uppiniskaisena, ylimielisenä, nenä pystyssä.\nEikä Sutelin välitä vieraistaan, kun hän oikein pauhaa; ei nytkään,\nvaimonsa mittaillessa voita ostajalle ja kääriessä sitä hiljaa\nhuokaillen paperiin, silmissään äärimmilleen rasittunut, tuskallinen\nilme.\n\n\"Sinun ei tarvitse puolustaa sisartasi! Sinun ei tarvitse, mokoma mies!\"\nhuutaa Sutelin täyttä kurkkua Jalo Julkulle, niin kiivaasti, että tukka\nhänen päässään värisee; hän seisoo tiskin vieressä, syrjittäin ostajiin,\npuhuen pojalleen, ja lyö raivoissaan nyrkillään tiskiin, lyö kerran, lyö\ntoisen: rahat tiskillä hyppivät koholla. \"Sinun, Jalo, ei tarvitse puhua\nmitään. Sinä pidät turpasi kiinni, mokoma merirosvo! Minä se olen, joka\ntässä ja täällä vastaan tyttärestäni. Sinusta ei ole hänen\nvartijakseen.\"\n\n\"Ei Ester ole sellaista tehnyt\", huokaa rouva Sutelin viimein, puhuen\nhiljaa, ikäänkuin pelkästään ostajalle.\n\n\"Minä nyljen elävältä Laina Suomelan\", karjuu itse Sutelin. \"Mitä asiaa\nhänellä oli tänne tulla! Koskaan hän ei meiltä osta, mutta juoruja\nkuljettaa. Trulli hän on, trulli! Valheita! Minä haastan hänet\nvastaamaan kunnianloukkauksesta. Neiti Suomela on porvari: hän tietysti\nluulee, että siitä, joka kuuluu sosialisteihin, voi juosta juttelemassa\nmitä tahansa. Mutta minä näytän, kaikille! Ester -- eihän Ester ole\nsellainen? Niin ... minä kasvatan itse lapseni...\"\n\nUtelias ostaja, erään asioitsijan piika, tiedustelee, mistä on nyt\nkysymys. Herra Sutelin on väsynyt ärjymisestään, jota on saattanut jo\nkauankin kestää; hän vain kiroilee vastaukseksi, kiroaa kimeästi ja\nkatkerasti ja pusertelee polttavaa otsaansa, vapisee ja ähkii. Rouva\nSutelinkin voihkii; ja yhtäkkiä, kun mies on vaiennut, purkautuu\nhänenkin suustaan haukkiminen, samalla kun silmät hänen myhkyisen\notsansa alla kipenöivät ja kyräilevät, purkautuu sähisevinä sanoina:\n\n\"Neiti Laina Suomela! Suomettarelainen! Nylkeä hänet pitäisi... Antaa\nhänelle sellainen potku, että... Keksii sekin! Se itse se kantaa\njuorukonttia! Ja sitten tulee meille neuvomaan: ii-ii! Entä vielä\ntohtorinna Oljemark! Se rouvahan se kaikissa tölleissä luutii...\"\n\n\"Tämä ei ole mikään tölli\", oikaisee herra Sutelin. \"Talo tämä on ...\nomalla, rehellisellä työllä hankittu talo. Ja kovalla työllä! Minä olen\ntehnyt työtä! Kunpa lapset olisivat sellaisia kuin isä. Mutta ei. Toista\noli Sutelien suku, Sudellit! Heitä on ollut arvoviroissakin, juuri niin,\nnäitä Sudelinejä.\" Ostajalle hän selittää: \"Sellainen on nimemme ollut\nsatoja vuosia, vaikka minä olen sitä muuttanut suomalaisemmaksi. Niin,\nLoviisassa poliisikomisaariuksena palvellut Sudell on saanut\nkeisarillisen mitalinkin. Kunnian väkeä olemme aina olleet... Ja nyt\nhäväistään! Meidän Esteriä!\"\n\n\"Hyh, rouva Oljemark\", myhähti rouva Sutelin, jatkaen omaa ajatustaan.\n\"On se kuljeksinut jonkin herran kanssa ennenkin, lehtorin, ja nykyään\ninsinööri Tistelbergin, sen seipään. Mutta mitä, Herran nimessä, on\nneiti Suomelalla tässä asiassa? Vanhapiika! Kunhan tekisi itse lapsia\n... sitten voisi opettaa muita lapsia kasvattamaan. Niin, niin\",\njänkkäsi rouva Sutelin, \"hän kuuli muka kaupungilla puhuttavan pahaa\nEsteristä. Meidän Esteristä!\" Viimeiset sanat tulivat itkevällä äänellä.\n\"No, miten sen olette kuullut? kysyin minä. Mistä sen kuulit, sano?\nMutta eipäs kelvannut sanoa. Mistä hän sen olisi kuullut. Tietysti\nHolmbergin akalta, rouva Holmbergilta, joka meitä aina syö; jonka\nmielestä Sutelinit ovat kaupungin suurimpia roistoja; joka haukkuu meitä\nsioiksi, kun hänen miehensä nyt on päässyt terveyslautakunnassa --\npikkulain tarkastajan arvoon. Hahaa: kurkistelkoon nyt sellaisiin\npaikkoihin! Varmaan se viisas vanhapiika on kuullut vain tältä\ntarkastajatar Holmbergilta, että meidän Esterin luona kävisi miehiä!\nHerra Jumala siunatkoon! Herra Jumala! Postimestari ja ... ja ... Herra\nJumala!\"\n\nRouva Sutelin itki.\n\nPuutarhuri Sutelin joutui uudestaan raivoon, kun kuuli vaimonsa\ntoistavan tarinaa, niin se häneen koski. Jälleen hän lensi punaiseksi,\nimi sikariaan, kopisti nyrkkiään tiskiin, menipä hellan luoksekin ja\ntakoi sitä siihen, ärjyi tyttärelleen Esterille:\n\n\"Se on vale! Raaka, kirottu vale. Sellainen sinä et ole, Ester, vaikka\nsinut monasti kyllä potkaisisin kotoa kadulle. Sillä oikea lapsi sinä et\nole. Sinä et tahdo muistaa, miten minä olen saanut sinun tähtesi tehdä\ntyötä, sinun ja Jalo Julkun, ja niin te palkitsette minut! Etkö ole\nnähnyt, miten minä teen työtä! Pilkkoiseen pimeään asti illalla, ja\nrankkasateessakin viljelyksillä. Ja Jalo Julkukin se vain makaa: sitä te\nosaatte, nykyaikaiset lapset. Ja kumminkin minä olen kasvattanut teidät!\nTe olette saaneet opetusta enemmän kuin moni muu, enemmän kuin aikoinaan\nminä; jos minä olisin niin paljon saanut, olisi minusta tullut herra,\nsen minä takaan...\"\n\n\"Jopahan!\" sanoo Ester. \"Kenraali kai...\"\n\n\"Kenraali!\" toistaa Sutelin ällistyen, ja hänen harvat hiuksensa\nkarkaavat pystyyn katkerasta vimmasta. Hän alkaa taas ärjyä, kaikki\nmahdolliset kirosanat etsien, toinen toistaan karkeampia:\n\n\"Suu kiinni. Häpeäisit, Ester! Että sinä uskallatkin! Mitä sinä olet?\nKoulua olet saanut käydä; yhteiskoulua pidetään nykyään kaikkein\nparhaana kasvatuslaitoksena ... mutta humbugi se kai on, koska tytöistä\nkasvaa tuollaisia. Ja pojista ämmiä, kuten tuo Jalo. Iso mies: leikkii\npuusapeleilla. Minä poltan ne sapelit, usko minua, Jalo. Minä katkon ne,\nja katkon päähäsi. Minä ajan sinut pois kotoa. Saat mennä. Ja sinä,\nEster, et myöskään pysynyt koulussa, etkä tahdo mitään tehdä: auttaa\nvanhempiasi, jotka teitä elättävät ja saavat raataa päivät ja yöt\ntähtenne, sinä Ester!\"\n\nRouva Sutelin oli jälleen vaiti. Mies huusi ja ilmaisi koko asian\nostajille, joita tosin ei ollut lisäytynyt monta, mutta kyllin\nhalukkaita tiedoille. Sutelin sanoi tehneensä enemmän kuin moni muu isä\nlastensa kasvattamiseksi. Ja se olikin totta. Hän, hellästi lapsiaan\nrakastava isä, joka oli ylpeä heidän pienimmistäkin avuistaan ja\nansioistaan, oli pannut sekä poikansa että tyttärensä kouluun. Mutta\nkolme vuotta koulua käytyään erosi Jalo Julku koulusta, jäädessään\ntoiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle. Isä arveli, että kenties se\nolisikin parempi, onhan rautateillä vakava toimeentulo. Ja kun poika oli\nsattunut joutumaan yhteiskouluun vähän liian myöhään, pitkän matkaa\ntoisella kymmenellä ollessaan, niin pääsikin hän harjoittelijaksi yhden\nvuoden kotona laiskoteltuaan, -- harjoittelijaksi ei rautateille, vaan\ntelegrafiin. Sieltä erosi hän kumminkin parin kuukauden päästä sillä\nsyyllä, että telegrafi oli nykyään niin venäläistytetty, ettei kunnon\nsuomalainen julkeaisi siinä kuitenkaan palvella. Sitten oleskeli Jalo\nJulku jälleen kotosalla, auttoi isäänsä puutarhassa, alakuloisena ja\nhappamin mielin. Sitä teki hän, kunnes rupesi laulajaksi kaupungin\nTyöväenyhdistykselle, kuplettilaulajaksi. Nyt riitti hänellä kotona,\npikku Esterin avulla, tekopartojen sommittelua ja koreiden pukujen\nompelemista, joihin tarpeisiin isän oli annettava rahaa. Isä ahersi ja\nteki rahaa. Ja kaikissa työväen iltamissa kävi Sutelinin perhe\nkatselemassa esiintyvää poikaansa. Ja itse Sutelin alkoi kehua\nkaupungillakin, iloisesti nauraen, että heidän Jalo Julkullaan oli hyvät\nlaululahjat:\n\n\"Musigaaliset lahjat.\"\n\nNe lahjat oli Sutelin huomannut pojassaan jo lapsena, kun Jalo Julku oli\nniin hyvin matkinut koiria tai pientä vuohta; niin merkilliseltä oli\nkuulunut, kun lapsi oli portailta määkinyt kaulaansa naputellen:\n\n\"Bää-ää-ää-ää!\"\n\nSutelinin mielestä oli heidän suvussaan ollut jo ennenkin taiteellisia\nlahjoja. Mielellään antoi hän nyt Jalolle ja pikku Esterille rahoja\nheidän hommiinsa.\n\nEster, nuorempi, oli ollut suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä\nluokalla. Ja siihen hän jäi: ei tahtonut enää kouluun. Vanhemmilla, omin\nvoimin maailmassa taistelleilla ja alinomaiseen työhön tottuneilla, ei\nollut aikaa häntä estellä, jos ei taitoakaan eikä tietoja kouluasioista:\najan vei maailmansodan alkupuoli ja hetki, jolloin täytyi puuhata\nrikastuakseen, sillä silloin saattoi rikastua. Ester jäi koulusta\nkotiin. Hän tahtoi parin vuoden kuluttua näyttelijäksi, ja hänestäkin\ntuli statisti Työväenyhdistyksen harvoihin näytäntöihin. Nyt hän alkoi\nommella, harsia, liimailla kulta- ja hopeapapereita, ja ostella silkin\nja sametin kappaleita. Oikein hyvin hän oppi ompelemaan, ajattelivat\nSutelinin vanhukset. Ja kuinka soma oli Ester varsinkin kun hän\nompelutti itselleen näytäntöihin pukuja ompelijattarilla. Ester oli\ntodellakin pikku neiti, alkoi tulla neidiksi! Huippaili kaupungilla,\nedestakaisin Ankeriasta eli Sisiliskon pyrstöä. Ja Jalo Julku kuljeksi\ntoisaalla.\n\nVanhukset tekivät kotona työtä, mies otsansa hiessä, kaalismailla tai\nnavetassa, vaimo vieläkin kuumemmassa hommassa: hellan ääressä juustoa\nkeittäen, tai lönkytellen hänkin siitä navettaan, ansareille tai\nkaalismaille, vilustumisesta välittämättä, ja taas sisälle, lonkissaan\nja sydämessään pistokset ja lihavuuden kivut, kolotukset ja ahdistukset,\njotka painoivat hänet vähän väliä tautivuoteelle, turvautumaan väkevään\nkahviin, ei lääkäreihin, sillä hankalia ja vastenmielisiä olivat\nlääkärien neuvot: hänen olisi pitänyt elää kasviksilla kuin sika tai\nherrasväet. Navetassa ja keittiössä autteli mies Kristiina-rouvaa,\nahkeraa vaimoa ahkera mies. Kolme oli heillä lehmää, joita he yhdessä\nsyöttivät, lypsivät. Vuorotellen nähtiin heidät pihalla likaämpäreitä\nkantamassa, miehellä sikari suussa, vuorotellen mustaa kahviaan\nkeittämässä. Kilpaa vaimonsa kanssa herra Sutelin kärsi rasituksesta ja\nvilustumisesta johtuvat päänsäryt ja välistä kuumeetkin. Afääri kävi\nhyvin, sodan jatkuessa yhä paremmin. Ainoa harmi oli herra Sutelinilla\ntuo Jalo Julku, joka pian oli kuusitoistavuotias, mutta juoksi metsissä\npikkupoikain kanssa tai purjehti talvisin lahden puhtaaksi lakaistulla\njäällä luistimista ja parista äitinsä lakanasta tekemällään jahdilla,\nsisaren ottaessa nyt tanssitunteja erään ruotsalaisen leskirouvan luona.\n\n\"Oikein hienon ruotsalaisen rouvan, aatelisen von Lindroosin\", sanoi\npuutarhuri Sutelin. Hän oli kyllä ankara suomenmielinen, niin\nsosialistiksi kuin lukeutuikin, mutta eihän silti tarvinnut vihata\nruotsalaisista niitä, jotka olivat todella hyviä.\n\nEster oli luopunut Työväenyhdistyksen näyttämöltä ja aikoi nyt\ntanssijattareksi. Jalo Julku samaten, mutta varvastanssijaksi, hän oli\nsiihen mielestään sopivampi. Ja yhä kalliimmiksi aineiltaan tulivat\nEsterin vaatteet; milloin toi hän kaupungilta komean kapan, milloin\npitsejä, tai kantoi suuren hatun, joka oli ollut hyvin halpa. Mutta\nhatusta tulikin sitten puodista iso lasku, ja samoin pitseistä ja\nkapoista. Sutelin suuttui ja leppyi. Mutta kerran huomasi hän, että\nhäneltä oli kadonnut rahoja siitä pahvilaatikosta, johon hän ja\nKristiina niitä panivat puodissa kauppoja tehdessään ja jota aina, kun\nkeittiö pantiin kiinni, pidettiin makuuhuoneessa, nurkassa tuolilla.\nEster myönsi, että hän oli tarvinnut niitä rahoja, pari sataa markkaa.\nSutelinin raivo ja ärjymiset olivat suuret; mutta pian hän asian\nunhotti, samoin kuin kassalaatikkonsa tuolille, ja teki työtä kahta\nankarammin.\n\nJa nyt oli neiti Suomela, tuo yhteiskoulun opettajatar, Esterin entinen\nopettaja, tullut kertomaan, että puhuttiin Esteristä vallan hirvittäviä.\n\"Siveyden vartija, vanhapiika!\" pilkkaa rouva Sutelin neiti Suomelaa,\nmiehen kertoessa tapahtumaa ostajille. Niin, Laina Suomela oli sanonut\nleviteltävän huhua, että jotkut olivat nähneet Esterin ikkunan alla\ntuoreita miehen saappaiden jälkiä, ja kalossien jälkiä! Sutelin vaati\nopettajatar Suomelaa ilmaisemaan, kuka sellaista oli kaupungilla\njutellut. Mutta eipäs sopinut ilmaista; vastasi vain, että jotkut sitä\njuttelivat. Sutelin vei neiti Suomelan heti tarkastukselle Esterinsä\nikkunan alle, sydämessään kauhistus, tuska, katkeruus, isänviha ja\npelko; mutta, Jumalan kiitos, ei siellä ollut saappaan jälkiä savessa,\nsen voi neiti Suomela itse nähdä. Sutelin ei Esteristä sellaista\nuskonut. Ilkeää juorua: sen voi neiti Suomela vakuuttaa noille\npahansisuisille Sutelinin naapureille. Ja neiti Suomela poistui,\nkehottaen Sutelineja pitämään silmänsä auki, varmuuden vuoksi; sanoi\njoutuneensa tänne ainoastaan sattumalta: kun oli mennyt tästä ohitse\ntavallisella voimistelukävelyllään, piti hän velvollisuutenaan, koska\nrakasti ahkeria kunnon ihmisiä, ilmoittaa heille, mikä kunnoton vaara\nnykyisenä pahenevana aikana saattoi liukkaalla maailman polulla kohdata.\n\n\"Varokoon itse itseään liukastumasta!\" huutaa rouva Sutelin yhä\nkatkerana, loukattuna. \"Voi se olla hänellekin jokin kompastus\ntarjolla!\"\n\n\"Mutta Ester ei ole kompastunut\", väittää herra Sutelin yhä samaa asiaa.\n\"Kyllä minä Esterin tunnen! Tai jos ... minä tapan sinut, Ester, jos\njotakin sellaista hiukankin huomaan! Sinä tiedät, että Aleksander\nSutelinin uhkaukset eivät ole sitä ... eivät ole leikkiä. Nyt, koreasti,\nsinä alat tehdä työtä! On jo aika! Sinä autat äitiäsi lypsyssä...\"\n\n\"Eikös sianhoidossa\", ivailee Ester. Heillä on nyt sikakin, ensi kertaa\nviime keväänä kasvuun pantu.\n\n\"Niin juuri, sianhoidossa!\" karjuu Sutelin. \"Itse sinä syöt\nsianlihaa...\"\n\n\"Ja lihotan itseni. Eikö isä ymmärrä ... tanssia minä tahdon. Ja\nkaikenlaista muuta...\"\n\n\"Kuinka sinä sanot?\" huutaa Sutelin. \"Nyt koko maailma saa kuulla, että\nminä sinut hylkään. Saat mennä Kastematosi häntään, siellä kuitenkin\noleksit! Saat murtaa sydämeni, vanhempiesi sydämen. Saat ajaa minut\nhammasta purren hautaan. Huono lapsi sinä olet, kelvottomia heittiöitä\nte molemmat!\"\n\n\"No sitten me mennään kanssa, Ester ja minä!\" sanoo ikkunan luota\npoikakin, Jalo Julku. \"Kun ei kotona anneta rauhaa, niin meri kutsuu. Ja\nEster...\"\n\n\"Mitä Ester?\" huutaa puutarhuri.\n\n\"Esteristä tulee tanssijatar. Sitten näette, kun hän Helsingissä... Ja\nPariisissa vielä Salomena. Ja kantaa teidän päätänne vadissa, sydämetön\nisä\", lopettaa poika katkerana.\n\nTämä kalahtaa Suteliniin. Tämä on jo liikaa. Hänen katkeruutensa muuttuu\nyhtäkkiä haikeaksi.\n\n\"Menkää!\" huutaa hän lyhyesti. \"Tule, Kristiina, tule pois! Antaa heidän\nmennä. He eivät tiedä, mitä he tekevät.\"\n\nOstajat lähtevät naurahdellen, ja rouva Sutelin seuraa miestään, joka on\nyhtäkkiä kadonnut keittiöstä. Makuuhuoneessa hervahtaa Sutelin tuolille\nistumaan, kumaraisena, väsyneenä, työstä kangistuneet kädet riipuksissa.\nSiinä hän istuu vaiti, hengittää raskaasti, tuijottaa. Vaimo silittelee\nhänen hapsiaan. Sutelin valittaa:\n\n\"Siihen taitavat mennä lapset. Eivät tottele. Sellaisia raakoja\nuhkauksia! Päätämme -- vadissa! Enkö ole heitä neuvonut...? Emmekö ole\nheitä kasvattaneet. Ja heitä varten olemme tehneet työtä ... niin\nkovasti! Tyhjästä olemme alkaneet; tämä talo on maksanut meille verta,\nei pelkästään hikeä.\"\n\nKöyhä puutarhurin renki oli Sutelin ollut Loviisassa. Siihen aikaan oli\nhän ollut nimeltään Johansson: sitten, tänne muutettuaan, muutti hän\nnimensäkin, ensi Sutelaksi, koska hän oli mielestään työssä, ja\nsyönnissäkin, oikea susi, ja koska nimien suomalaistuttaminen oli\nsilloin yleinen tapa. Kun hän sitten vaurastui, tuntui hänestä Sutelin,\ntai joskus Sudelin, nimenä hienommalta. Loviisassa hän oli tavannut\nKristiinankin isäntänsä luona palveluksessa. Olivat mielistyneet\ntoisiinsa, ja rakastavat toisiaan yhä hellästi. Monta ponnistusta ovat\nyhdessä kestäneet. Asuivat ensin vuokralla tässä samassa talossa,\nsäästäen kolikko kolikolta, kooten yhteiseen pesään. Tuli sitten heille\nonnen aika, tämä maailmansota. Heillä oli yksi lehmä. Maito ja voi\nkallistuivat nopeasti. Juusto rupesi kelpaamaan vähän huonompana kuin\nennen. Ja kaalitkin alkoivat jotakin kukkaroon tuottaa. Sitä paitsi\nsalli tilaisuus nyt gulassata messinkirojulla, tinalla, vanhoilla\nsäkeillä, jos jollakin. Niin tuli Sutelineista yhtäkkiä miltei rikkaita.\nLehmiä lisää, rahaa pankissa, ja talo heidän omansa. Hyvää ja onnellista\nolisi nyt kaikki, ellei varsinkin tuo Ester, -- tällainen häpeä, koko\nkaupunki huutaa.\n\n\"Ei se voi olla totta!\" lohduttelee rouva Kristiina Sutelin. \"Minun\nEsterini, niin nokkela, viisas... Ja lapsi!\"\n\n\"Jota minä pienenä makuutin rintaani vasten\", valittaa herra Sutelin.\n\"Mutta silmällä täytyy pitää. Minä naulaan hänen ikkunansa kiinni, ja\nsanon hänelle ja Jalo Julkulle kovat sanat. Ellei Jalo Julku rupea\nahkeraksi, saa hän mennä vaikka virolaiseen perunajaalaan...\"\n\n\"Jeesus siunatkoon!\" huudahtaa rouva. \"Hyh, merellä on miinoja! Hukkuu.\nEi, ei niin.\"\n\n\"Hukkukoon. Mutta merille sanoi tahtovansa. Minne hän pääsisi. Eipäs\npääse poika, haha. Edes Viron jaaloja ei nykyään kulje. Mutta joutaisi\nhukkua, uittaa itseään. Niin ymmärtäisi, mitä kunnon isä hänelle\nmerkitsee. Ja Esterin ikkunan minä...\"\n\n\"Niin ei ainakaan kaupungin rakeilla ole haukkumista\", sanoo rouva\nSutelin.\n\n\"Kuules, yhtenä yönä minä olin kuulevinani siellä jotakin.\nKaalinvarkaita ne kai olivat... Kelpaa nyt ihmisille Aleksanderin\nkaalit. En, en minä Esteristä sellaista voi uskoa, hänen silmänsäkin\novat niin... On lapsi ... uppiniskainen...\"\n\n\"Niin, niin on. Ja kenenkäpä muun tämä olisi kuin Holmbergin akan\njuonia? Minä sanon hänelle vielä, -- en tervehdi häntä. Mutta mennään\nnyt puuhiimme. Lehmäraukat jäivät lypsämättä tässä touhussa. Oih, voih,\nen jaksaisi. Autathan minua, vain ylös tuolista, Santer!\"\n\n\"Autan omaa muoriani\", vastaa Sutelin. Aviopuolisot nousevat. Keittiöstä\novat lapset lähteneet. Ulko-ovi on auki. Satelee yhä räntää. Vanhukset\nvetävät jalkaansa saappaita, ylleen palttoita. Hakevat kiulujaan pöydän\nalta. Pojan merirosvosapeli pistää jollakin peltisakarallaan Sutelinia\nkäteen, niin että hän sadattelee ja heittää esineen toiseen nurkkaan.\nLyhtyyn tulta, ja sitten taarustaa pari navetalle, kummallisen\nnäköisinä: rouva kuin paksu vaatekasa, ja molemmilla päässä huivi,\nmiehellä sidottuna ikäänkuin vanteeksi pään ympärille: päänsärkynsä\nvuoksi hän sen niin sitoo, ettei tuuli pääsisi korviin. Lehmät ja sika\ntervehtivät heitä röhisten, Sutelinin riemuksi ja ylpeydeksi: hän\nläiskäyttää kädellään sikaansa selkään, koettelee sen vatsaakin, nauraa,\nja menee sitten lehmän luo, asettuu sen alle ja alkaa lempeitä pakisten\nlypsää. Vaimo hyväilee ja lypsää toista lehmää. Sutelinin nenää siinä\nvielä syyhyttää; täytyy tyrkkiä sieraimia kovasti: sellainen virkistää\nkuin nuuska. Sian kirpeä haju lienee pannut nenää syyhyttämään. Hän\nraastaa sieraimiaan, ja juttelee:\n\n\"Mutta siasta lähtee ainakin kolme tuhatta, ja sen porsaista lisää: sata\nmarkkaa kappaleelta. Ennen sai possuja viidellä markalla...\"\n\n\"Vai niin! Niitä sai ilmaiseksi\", huudahtaa vaimo. \"Siellä kotipuolessa\nannettiin niistä suutarinmarkka tai neula, että kauppa olisi ollut\nkauppa, muuten ei porsas olisi elänyt, sanottiin...\"\n\n\"Ja nyt niistä saa jo sata markkaa kappaleelta, hehehe\", nauraa Sutelin,\nriemuiten, hillittömästi, onnellisena.\n\n\n\n\n24\n\n\nKun Sutelinin vanhukset puhelivat keskenään ruoka- ja makuuhuoneessa,\nlähti Ester saattamaan veljeään kaupungille. Jalo Julku vihastui näet\nisäänsä kovasti, vihastui lopullisesti siitä, mitä hän on kauan pitänyt\nvanhempiensa, etenkin isän, tyranniutena häntä ja siskoa kohtaan. Hän\ntyönsi hatun päähänsä ja päätti toteuttaa aikeensa, jota hän jo usein\noli sisarensa kanssa pohtinut. Matkalla Ester, -- pieneksi häntä yhä\nsanotaan, mutta kokoonsa nähden hänellä kyllä on jo ikääkin -- yhytti\nhäntä ja palasi sitten kotiin. Hän puolestaan vastaisi vanhempiensa\nhaukkumisiin kipakasti; eikä hän omissa hommissaan mitään pahaa\naavistanut. Rouva ja herra Sutelin olivat navetassa, Ester pääsikin\nilman muuta omaan huoneeseensa, lukitsi oven sisältä ja oli kuin ainakin\nkotonaan.\n\nSalissa oli sekaisin perheen vaatteita, veljen naamareita ja leluja,\nEsterin tanssipukuja, tavallisesti hylättyjä heti kun valmistuivat,\nkaikenmoista rojua, kukkanen ruukussaan lattialla ja muutamia kirjoja\nhuiskin haiskin pöydällä ja tuoleilla. Ester raivasi itselleen yhden\ntuolin tyhjäksi, samoin kulman pyöreästä pöydästä, kaivoi sängystään\npatjojen välistä suuren konttorikirjan ja kuljetti sen pöydälle. Ryhtyi\npuuhaan musteella ja kynällä. Se oli mustilla kansilla varustettu\nkonttorikirja, nurkat ja selkä vahvistetut harmaalla kankaalla. Ihan\nuusi konttorikirja; neliskulmainen paperiläiskä sen kannessa oli vielä\npuhdas ja siihen oli Ester tekstannut: Reskontra. Suojuslehdelle kirjan\nsisään oli tyttö kirjoittanut omalla heiluvalla käsialallaan: Ester\nSudell. Ensimmäiselle varsinaisista lehdistä, joiden yläkulmissa oli\nsuuret painetut numerot ja joiden reunat olivat varustetut kultaisilla\naakkosilla, oli sukaistu vasemmalle puolelle \"Debet\" ja oikealle\n\"Kredit\". Nyt otti tyttö sormiinsa kynän ja kirjoitti Debet-puolelle\npostimestari Mölsän nimen. Nimen jälkeen lisäsi hän: Leviaattani. Sitten\nhän mietti, veti tämän nimen poikki musteella viivoja ristiin rastiin,\ntuhersi muutamia toisia nimiä, ja uudestaan Leevi Mölsän nimen, merkiten\nsen kohdalle vastakkaiselle sivulle: \"Toi kilon omenoita.\"\n\nEster oli pieni, kitukasvuinen. Usein hän sairasteli, vilustuen\njuoksennellessaan, mutta ei välittänyt itsestään enempää kuin\nvanhemmatkaan hänen nuhistaan tai kuumeistaan. Hänen tukkansa oli miltei\nmusta, kuten isän, kihartava ja ohut. Iho oli keltaisen samea kuin rouva\nSutelininkin.\n\nNyt oli hänellä uusi sukkela homma mielessä, tuo konttorikirja. Siihen\nhän nyt merkitsi lisää nimiä, valoa lamppuun sytyttämättä: tuskin erotti\nhän enää omaa kirjoitustaan, lehtien ruudukoita ei yhtään.\n\nMutta sen tehtyään lähtisi hän uuteen seuraan, Birger Bengelssonin\nluokse. Siellä näkisi hän runoilija Kyösti Keretinkin, ja sinne oli\nkutsuttu myöskin se vanha veitikka Leevi Mölsä, tietysti. Ester aikoi jo\nsulkea kirjansa, mutta piirsikin sitten Bengelssonin ja Kyösti Keretin\nnimen siihen, ja niiden jälkeen kysymysmerkit.\n\nPikku Ester ajatteli, että hänestä tulisi jotakin suurta, suuri\ntanssijatar, tai jotain semmoista. Aivan niinkuin kerrottiin noissa\nkirjoissakin, joita hän oli lukenut, ja lukenut aikaisin: suurista\nnaisista, miljonäärilordeista, seikkailijoista. Ja paitsi näitä suomen\nkielellä ilmestyneitä jännitysromaaneja oli hän hankkinut muutamia\nruotsalaisia ja eräitä saksalaisiakin kertomuksia. Saksaa hän ei tosin\nymmärtänyt, mutta olipahan hänellä edes pari saksalaista kirjaa.\n\nUsein kävi Sutelineilla, enimmäkseen vain kuljeksiakseen, isompia\ntyttöjä Blöckerin olutpanimolta tai naisia Klingstedtin sahalta.\nLukeutuivathan Sutelinitkin, etenkin itse Sutelin, sosialisteihin. Ja\npaitsi että rouva Kristiina Sutelin oli suustaan leveä, -- tavaton\nhaukkumaan sellaisia naapureitaan, joita piti vihamiehinään, ja ne\nolivat useimmiten sellaisia, jotka olivat jollakin tavoin menestyneet,\nja yleensäkin kaupunkilaisia, -- paitsi että rouva Sutelin puhui\nkaikkien kuullen mitä tahansa, lisäsivät nuo tehtaannaisetkin Esterin\ntietoja. Ja vielä enemmän ne lisääntyivät, kun hän alkoi juosta\ntyöväentalolla. Siellä vasta oli tietäviä tyttöjä -- ja kehittyneitä\npoikia. Siellä kuuli Ester paljon salaperäistä. Ja siellä hän tapasi\nmyöskin Blöckerin kaljatehtaan kuskin. Miten se oikein kävi, ei Ester\ntiedä; hän pitää sitä sukkelana, aikaihmisen tekona, mutta salaa sitä\nkuitenkin muilta, paitsi eräiltä tehtaantytöiltä, -- salaa Jalo\nJulkultakin.\n\nMutta tuon kuskin nimi on merkitty ensimmäiseksi hänen uuteen\nkonttorikirjaansa.\n\nEster himoitsee olla Salome, Kleopatra, mikä tahansa sellainen kuin\nkaikki tuossa saksalaisessa kirjassa, hänen kirjoistaan suloisimmassa,\njonka kannessa ja sisällä on kuvia nuorukaisista, jotka polvistuvat\nkuningattariensa jalkoihin. Mahtavien miesten valtiatar hän tahtoo olla.\nMiehet kantavat hänelle uhriaan, ken mitäkin. Mutta rahoilla, jos hän\nniitä alkaa saada, aikoo hän ostaa itselleen kaikenmoista: onhan typerä\nisä jo monesti nalkuttanut hänelle rahojen tuhlaamisesta. Naiset\ntarvitsevat rahaa. Mutta enemmän kuin rahaa rakastavat he elämää.\n\nÄskettäin kaupungilla kierrellessään kuuli Ester, että Birger Bengelsson\non paljon kokenut poika, sellainen oikea mies, käynyt Pariisissa, ja\nsiellä jotakin tehnyt. Ester meni heti Bengelssonin kotiin, ja tapasi\nhänet omalla puolellaan: hän asuu kivirakennuksessa, omassa kamarissaan,\njohon on eri sisäänkäytävä. Birger nauroi hänelle veitikkamaisesti, ja\nkutsui hänet täksi illaksi luokseen pieniin kekkereihin, joihin tulisi\nmuun muassa runoilija Kerettikin. Birger sanoi tahtovansa nähdä, miten\nEster tanssii.\n\nEsterin toiveet ovatkin perusteltuja. Bengelsson tahtoi häntä tosiaankin\ntulemaan luokseen. Miksi hän ei olisi tahtonut: silläkin tavalla voi\närsyttää pikkukaupunkilaisia, tuhmia poroporvareita. Ja onhan Birgerin\nsuurin ilo ärsyttää ihmisiä, tehdä heille älykkäitä ilkeyksiä, joista he\nsuuttuvat.\n\nHänen huvinsa on muun puutteessa tutkia tätejään, \"fastereita\", kun he\ntulevat hänen kotiinsa vieraisille. Hän usuttaa heitä toistensa\nkimppuun: kuiskaa salaa jollekin tädille erikseen, että tuo toinen\nfasteri on puhunut muka hänestä sitä tai sitä pahaa. Sitten houkuttelee\nhän toisen tädin jollakin tavoin syrjään ja kertoo hänelle, mitä\nilkeyttä muka tuo äskeinen on hänestä puhunut. Samoin ärsytellään kolmas\nja neljäskin täti. Sitten istuvat kaikki tädit yhdessä kahvipöydässä;\nhetki jäykkyyttä, karsaita silmäyksiä, ja yhtäkkiä syttyy ilmisota,\ntulinen sanasota, salaviittauksineen, julkiotteluineen. Birger nauraa,\nse vintiö; niin hän typeriä kiusaa, se tekee heille hyvää.\n\nEi ole kauan siitä, kun hän tahtoi tehdä kasvattavaa hyvää runoilija\nKyösti Keretille.\n\n\"On ikävää, on epäkohta, että niin etevällä taiteilijalla kuin sinulla,\nKyösti, on yksinkertainen vaimo\", sanoi hän Keretille, mennen hakemaan\nhänet kanssaan kävelylle. Se tapahtui heti noiden kansanopistojuhlien\njälkeen, tuskin päivä siitä yöstä, jonka hän oli ryyppinyt Keretin\nkotona iltaman loputtua. \"Vaimo, jolla on rahaa, mutta ei anna sinun\nniitä käyttää! Mitä varten on raha, ellei ihminen sillä jotakin tee,\nuhraa sitä kauneudelle, runoudelle, taiteelle!\" Ja kauan juteltuaan\nantoi Birger vapauttavan neuvon: \"Luovu hänestä, ota uusi nainen, mutta\nälä vaimoa; onhan tässäkin kaupungissa naisia!\"\n\nBengelsson teki sitten piakkoin Keretin erään sairaanhoitajattaren\ntutuksi. Tuo naisveitikka oli kihloissa jonkun teologin kanssa, joka\nasui Helsingissä, luki yliopistossa. Teologi kuului olevan hiukan\nhihhulismiin kallistuvainen: kukin näinä sekavina aikoina hätääntyi\netsimään pelastusta jollakin erikoisella tavalla. Ja sulhasen\nvaikutuksesta oli neidistä itsestäänkin tullut innokas hihhuli. Mutta\nKeretti, joka oli vieläkin kaunis ja jolla oli rahaakin, -- Bengelsson\nhankki hänelle vekseleillä, joita milloin mikin Birgerin tuttu tunnusti,\nsillä Birger sanoi, ettei hänen oma nimensä käynyt, -- Keretti käänsi\nsairaanhoitajattaren piankin hihhulismista todelliseen pakanuuteen:\nsanoi lyöneensä papin laudalta niin että pamahti. Tosiaan kihlaus\npurkaantui, ja Keretti seurusteli nyt sairaanhoitajattaren kanssa.\nUseimmiten oli myöskin Birger seurassa, milloin Seurahuoneella, milloin\nBirgerin kotona, ja lopulta Keretin kotona. Nuori rouva Keretti oli\nloukkaantunut, kauhuissaan. Viimein päätti hän lähteä lapsineen takaisin\nHelsinkiin, elättää itse siellä henkensä ja poikansa.\n\nBirger Bengelsson kertoo tästä kepposestaan varsinkin läheisimmille\ntuttavilleen:\n\n\"Kamala idiootti tuo Keretti. Ja tämä tekee hänelle hyvää: saakoon kokea\nmaailmassa muutakin kuin avioliiton tylsyyttä. Minä olen koettanut tehdä\nhänestä miestä. Pitäisi vieläkin häntä narrata!\"\n\nJa kun Ester Sutelin, Birgerille ennestään tuntematon, yhtäkkiä tuli\nhänen luokseen visiitille, ja Birger oli hetken häntä hiljaa katsellut\nja nähnyt, mikä hän oli laatuaan, nimittäin tylsä, mutta kuitenkin\ntyttö, jolla oli piru nahassa, siis tavallaan viisas, -- kun Ester tuli\nvisiitille, niin päätti Birger narrata Kerettiä Esterilläkin.\nSairaanhoitajatar, johon Birger oli Keretin tutustuttanut, olikin\nBirgeristä aivan liian kiltti ja hellä sellaiselle kuin Keretille.\nMenisivät vielä naimisiin! Sairaanhoitajatar uhrasi jo kaiken\npalkkansakin Keretille, ja uhrasi maineensa: aivan samoin kuin entinen\nvaimo, vieläpä alttiimmin! Oli sillä onni, tuolla Keretillä! Ja\nsairaanhoitajatar oli Birgeristä koko sievä nainen; hän kelpasi\nmuillekin miehille kuin Keretille, oikeille viisaille miehille.\n\n-- Antaa Kyöstin nyt hölmötellä tämän pikku idiootin kanssa: sotkea\nsuhteensa sairaanhoitajattareen, ajattelee Birger Bengelsson\njärjestäessään paperilyhtyjä kattoon ja pulloja pöydälle. Siinä on\npirtusta tehtyä, naisille sopivaa viiniä. -- Antaa hölmötellä ja sotkea.\nSiitä sotkusta on tuleva itku ja hammastenkiristys rakastajattarelle,\nhelppo unohdus hupakolle naiselle. Ja Keretti siitä vain viisastuu.\nKyösti tarvitsee viisastuakseen Mefistonsa!\n\nTänä iltana ovat nuo kekkerit. Hurjat, hupsut ja narrilliset niiden\npitää olla, oikeinpa kuin Pariisissa.\n\nVaivaisen pieni Ester oli Birgerin ihmeeksi sanonut, että hänpä hommaisi\nniihin kekkereihin mukaan postimestarinkin, parhaan ystävänsä. Birger\nonki Esteriltä lisää tietoja, ja huomasi, että postimestari ja tyttö\nolivat todellakin ällistyttävän läheisiä ystäviä; se oli Birgerille\nnaurun ja ilon aihe; mielellään hän suostui Esterin ehdotukseen.\n\nNyt alkaa Ester pukeutua Salomeksi noihin juhliin, nopeasti ja pimeässä,\netteivät ukko ja äiti viereisessä huoneessa mitään huomaisi.\n\nSääli, ettei Jalo Julku päässyt siskon mukaan: mutta hänellähän on\ntärkeitä asioita kaupungilla: hän aikoo lähteä Saksaan jääkäriksi.\n\nNiin, Jalo Julku on mennyt toimittaja Rolf Idellin puheille. Hän oli\npäättänyt lopultakin poistua kotoa, niin suuttunut ja loukkautunut on\nhän isänsä haukkumisista ja äitinsä joutavista itkuista. Miksi eivät\nvanhemmat anna hänen olla rauhassa, miltei aikamiehen? Eivätkä anna\nsiskonkaan alkaa flirttailla, kuten muut tytöt tekevät?\n\nToimittaja Rolf Idellistä olivat Jalo Julku ja Ester kuulleet, että hän\noli perillä politiikasta. Kuulleet etenkin isältä: vaikka isä oli\nsosialisti, vastusti sotaa ja kiivaili sitä vastaan, myönsi hän, että\nnuorsuomalaisten lehti oli niissä asioissa oikeassa ja että Rolf Idell\noli viisas mies. Nyt aikoi Jalo Julku kysyä Rolf Idelliltä, millä\ntavalla Saksaan päästäisiin. Olihan maisteri Klingstedt, jota huhuttiin\njääkärivärvääjäksi, varmaankin mennyt sinne, mutta millä tavalla?\nKlingstedt oli tosiaan kaupungista poissa, yhtäkkiä kadonnut.\n\nKun Jalo Julku tuli nuorsuomalaisen lehden toimitukseen ja Rolf Idellin\neteen, ja hermostunut Rolf viimein nosti päätäntänsä vihreän\nlampunvarjostimen valokehästä, tirkistellen poikaan kuin outoon ihmiseen\nainakin, ja sai kohta kuulla hänen asiansa, kimposi nopeasti Idell\npystyyn ja jätti paperinsa, joiden keskellä hän, laiha olento, oli\nkiemurrellut yli pöydän kuin mikä mato, nenä ja sormet sotakartoissa.\nHän tiedusteli, ihmetteli kovasti nuoren Sutelinin aikomusta. Ja sitten\nalkoi hän, rystysillään pöydän reunaan lyöden, moittia Jalo Sutelinia,\nvaroittaa häntä, todistaa hänelle vakuuttavasti, ettei Saksaan olisi\nmentävä, imperialistiseen ja sodanhimoiseen Saksaan, vapaan,\nkansanvaltaisen Suomen lapsen. Se hullutus täytyisi heittää, ellei\nmuuta, niin jo senkin vuoksi että Saksa varmaan, aivan varmaan joutuisi\ntappiolle. Toimittaja selitti tarkasti, mistä syystä Saksa joutuisi\ntappiolle; mutta ei Jalo Julku hänen selityksiään ymmärtänyt. Lopuksi,\narveli Rolf Idell, edestakaisin kuumassa huoneessa kävellen, että\npäinvastoin olisi parempi mennä vapaaehtoisena ympärysvaltoihin.\n\n\"Ryssän housuihinko siis?\" kysyi Jalo Julku Sutelin.\n\n\"Niin, en juuri Venäjälle tahdo kehottaa. Sota itsessäänkin on kamalaa,\nvoitettava paha, ja varsinkin ryssän armeijassa. Mutta varmaan olisi\nparempi joutua vaikkapa sinne ja siihen surulliseen kohtaloon, --\nsurulliseen, muistakaa se: ehkä kaatumaan Karpaateilla, -- kuin\nitsekkään Preussin apulaiseksi. Onneksi luulen, että sota pian\nloppuukin. Saksa ei voi kauan enää kestää. Ja jos lapsellinen\nseikkailuintonne ei mitenkään anna teille rauhaa, niin ehkäpä saatte\nVenäjällä sapelinne ja punaiset housunne sodassa käymättäkin.\"\n\n\"Venäjälle siis, harashoo!\" huudahti nuori Sutelin.\n\nVieläkin varoitti toimittaja Idell häntä mokomasta aikeesta. Tiedusteli\nuudelleen, miksi hän tahtoi sotilasalalle. Kuulusteli hänen kotiolojaan\naikaansa säästämättä; sanoi ymmärtävänsä häntä, mutta rukoili Jaloakin\nymmärtämään vanhempiaan. Ja lupasi viimein tulla häntä kotiin katsomaan;\nsitä ennen ei Jalon pitäisi päättää mitään, ei lähteä minnekään.\n\nRolf Idell täytti aina lupauksensa; jo seuraavana päivänä hän meni\npuutarhuri Sutelinille. Hän huomasi Jalo Julkun kodissa tosin eräitä\npuutteita, mutta löi silti pojan aikomuksen leikiksi, koska koti\nkuitenkin kaikitenkin oli kelpo koti. Jalo Julkun piti hänen mielestään\nvain hoitaa kotonaan kaaliksia, tai ruveta palosotamieheksi, jos\nkiiltävää kypärää tahtoi: käviväthän saksalaisetkin sotaa kekäleillä,\ntulisuihkuilla ja tukehduttavilla kaasuilla. Esterinkin Rolf Idell\nsilloin näki, katsoi häntä kummastellen, mutta unohti hänet pian, kun\njoutui juttelemaan politiikkaa itse puutarhurin kanssa. Kaksi tuntia hän\npuhui melkein yksinään, vuoroin seisten, istuen tai kävellen. Ja Sutelin\nkuunteli hartaasti. Heistä tuli hyvät ystävät, jos puutarhuri jo\nennenkin oli ollut hänen tuntematon ystävänsä, koska Rolf Idell oli\nmonilta mielipiteiltään sosialisti. Saksalaisia naurettiin, heidän\ntappiotaan odotettiin.\n\nSitten kävi Rolf Idell pari kertaa myöhemminkin Sutelineilla.\n\nMutta silloin oli Jalo Julku jo lähtenyt kotoa, Idellin suruksi, isän\nkatkeruudeksi, äidin itkuksi ja Esterin ylpeydeksi; lähtenyt\nitsepäisesti, melkein karaten. Helsinkiin oli sanonut aikovansa,\ntarjoutuvansa vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Pahinta oli, että hän\noli kirjoittanut Helsingistä joutuvansa Pietariin, nahkapoikien\nharjoituskentille. Nyt oli hän kai sinne jo joutunut, koska kirjeitä ei\nenää tullut. \"Kurjuutta, kurjuutta saa Jalo kärsiä!\" itki äiti.\n\"Kärsiköön! Minä kiroan hänet!\" huusi puutarhuri Sutelin. Ester nauroi:\n\"Nyt Jalosta tulee jotakin...\" \"Kuin sinusta ... joka makaat puoleen\npäivään!\" vastasi isä. \"Et tee mitään, vain juokset. Minä ... tapan\nsinut! Ajan sinut kadulle.\"\n\nEster nytkytteli niskaansa salaperäisesti: \"Isä on hupsu: kuinkapa minä\nminnekään pääsisin, kun isä on ollut niin viisas, että on naulannut\nkiinni ikkunankin.\"\n\nUllakon ja paloluukun kautta kiipesi tyttö illoin ulos, ja tuli takaisin\naamulla samaa tietä. Mitäpä hän olisi pelännyt?\n\n\n\n\n25\n\n\nBirger Bengelsson, vilkas kauppiaanpoika, oli tähän aikaan, jolloin\nisänmaan kohtalo vaivutti mielet huoleen ja epätoivoon ja maailmansota\nteki ihmiset entistä nautinnonhaluisemmiksi, raaemmiksi ja veltommiksi,\ntuntuen meidänkin maahamme ja sen syrjäisimpiin sopukkoihin asti kuin\nloitto ukkonen, omituisena, ahdistavana ja rauhallisen työnilon lamaten,\n-- Birger Bengelsson oli ikäänkuin viiri, joka pyörähtelee kaikkia\ntuulia ennustellen. Hän rienteli kaikkialla, puhui kaikille tutuilleen\nmaailman politiikasta ja Suomen asiasta, viimeksimainitusta liioin\nvälittämättä; puhui ja väitteli, todistaen intohimoisesti ja\nmyrkyllisestikin, että hän oli aina oikeassa, kääntyi hänen\nmielipiteensä sitten miten milloinkin. Yleensä suosi hän ententeä ja\nkannatti Rolf Idelliä. Mutta hieno elämä, persoonallinen, älykäs elämä,\noli hänelle kuitenkin aina paljon tärkeämpi kuin maailmanpolitiikan\njännitys. Niinpä tänäkin iltana, jolloin hän oli järjestänyt luokseen\njuomakekkerit ja kutsunut niihin kirjailija Keretin ja erään toisenkin\nvieraan, joka oli hänen salaisuutensa ja yllätyksensä. Postimestarin oli\npikku Ester luvannut kirjeellä kutsua.\n\nIstuttiin Bengelssonin dublettihuoneistossa, laskettujen ikkunaverhojen\ntakana. Birgerin isän, vakavamielisen hupsun, kuten Birger nauroi, ei\ntarvinnut tietää näistä kekkereistä mitään. Paperilyhty loi valoaan\npöydälle, joka oli täynnä tavaraa: kahvikeittiö, leivoksia, karahveja,\nlaseja, valokuvakopioita ulkomaalaisista mestarimaalauksista. Birger\nkaateli viinisekoitustaan ahkerasti varsinkin Keretille ja kehotteli\nhäntä juomaan, yllytti ylimielisesti, ja neuvoi hänelle siinä ohella\nmaailman miehen tapoja. Sutelinin tyttöäkin opetti hän hauskanpitoon, ja\niski salassa silmää postimestarille, joka itsekin halusta maistoi, mutta\nhitaasti, eikä olisi kehottamalla vauhtia kumminkaan lisännyt. Birger\noli alkanut tapansa mukaan politiikalla: hän tiesi, mitä maailmalla oli\ntulossa. Hän oli päässyt kaikesta perille Pariisissa, aivan varmaan;\nsiellä niitä ohjaksia pidettiin käsissä, ja hän tunsi eräitä henkilöitä,\njotka olivat aivan lähellä niitä, jotka ohjaksia hoitivat. Kuinka oli\nhän tullut noiden henkilöiden tuttavaksi? Hän oli, tietysti omasta\naloitteestaan ja melkein yksinään, perustanut suurella tarmolla ja\nviekkaudella Pariisissa ranskalaisille pienen vapaaehtoisen Punaisen\nristin osaston. Ensin oli häntä epäilty spioniksikin, mutta kun hänen\nkulttuuri-ihailunsa huomattiin, ihailtiin häntäkin. Niissä hommissa oli\nhän tietysti joutunut ranskalaisten sotaherrojen tuttavuuteen, ja tuota\nvaltioviisasta keksintöään sai hän kiittää siitäkin, että hänet\nlaskettiin Ranskasta palaamaan kotiin näinkin keskellä sotaa, ja\nlaskettiin suurenmoisin kunnianosoituksin. Birgerillä oli ranskalainen\nmitalikin, ei luonnollisestikaan kunnialegioonan punaisessa nauhassa\nkannettava, mutta varsin läheinen sille. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan\nviitsinyt nousta paikaltaan ja kaivaa esille sitä takkiaan, jonka\nrintapielessä se oli: hän ei antanut paljon arvoa tuollaisille\nulkonaisille kunnianosoituksille -- näin huvitteluseurassa.\nRintamallakin oli hän Ranskassa käväissyt, ja kertoi nyt saksalaisten\njulkeista ja typeristä hävitystöistä siellä: kokonaiset maakunnat oli\nammuttu raunioiksi, metsät kaadeltu kranaateilla niin että oli mahdoton\nnähdä edes pienoista vesaa, kylät, kaupungit pyyhkäisty olemattomiin,\nsellaisetkin kulttuurin voittopatsaat kuin kirkot pommitettu\nsoraläjiksi, ja aivan tarpeettomasti...\n\nNäin puheli Birger kauan, selitteli syitä, todisteli, vakuutteli.\nVastaanväittämistä ei ollut: väitteet hän kumosi lujasti, itsepäisesti,\npilkallisestikin. Mutta kun Esterin kasvot alkoivat hehkua, hänen\nsilmänsä älyttöminä kiiltää, ja hän poltti paperossin toisensa jälkeen,\nyskien ja nauraa tirskuen ja heitellen paperossejaan pitkin lattiaa, ja\nyhä villitymmin käytellen lasia ja pöllytellen sauhua, oli Birgeristä\nviisainta, että hän toimittaisi tanssinsa ajoissa, muutoin ei tanssista\ntulisi mitään. Ester oli varannut mukaansa hameen, jonka helmaan hän oli\nommellut heliseviä pelimarkkoja, Seurahuoneella hankkimiaan, ja\nsamanlaisilla helyillä koristetun tukkanauhan. Postimestari huokaili\nitsekseen, kun Birger varusteli Esteriä tanssimaan. Birger vei tytön\nsivuhuoneeseen pukeutumaan. Huokaillen ja totisena istui Leevi Mölsä,\nalas pöytään katsellen. Ester ilmestyi takaisin miesten joukkoon, ja\nhyppely alkoi. Huokaillen tyhjensi Mölsä lasinsa pohjaa myöten ja\nnaurahti hiljaa. Ester sanoi tanssivansa Carmenia. Se oli jotakin\nmerkillistä loikkaa. Ester lauloi itse Carmenia, ja Kyösti Kerettikin\nrupesi sitä hyräilemään: hän innostui ja jyrisytti pian toreadorin\ntäydellä mahdilla, jäykästi ja hitaasti juhlalliseen sävyyn ja\npateettisesta Sitten ylisti hän Carmenia, tanssia katsomatta; se oli\nhänestä maailman parhain, korkein sävellys, niin sanoo Nietzsche: siinä\non elämänmyöntämistä, voimaa, uhmaa. Pitkälti puhui runoilija. Birger\nkatseli häneen, ja vakuutti hänen olevan aivan oikeassa, sanoen:\n\n\"Uhmaa siinä on, uhmaa, eikä tuhmaa. Mutta katselehan nyt myöskin\ntanssijaa. Katso ihmislasta!\"\n\nHän sieppasi Esterin, joka nyt lopetti, polvelleen ja suuteli häntä.\nSitten työnsi hän tytön Keretille. Keretti naureskeli ällistyneenä.\nPostimestari nousi paikaltaan, käveli tuokion sinne tänne huoneessa ja\nkatseli esineitä, joita Birger oli tuonut ulkomailta. Hienoiksi\ntaide-esineiksi sanoi niitä Birger. Niissä oli jokin alaston veistos,\njokin maljakko, joitakin teräspiirroksia. Sitten istahti Leevi Mölsä\njälleen pöytään.\n\nKyösti Keretti oli ylimielinen. Huone alkoi tuntua hänestä kuumalta,\nvalot paperilyhtyjen sisällä hehkuvilta, aavemaisilta. Birger Bengelsson\nkehui ja yllytti häntä. Keretti tahtoikin loistaa, -- loistaa kylmästi\nkuin jalokivet Oscar Wilden \"Dorian Grayn muotokuvassa\". Elämä oli\nhänestä mahtia, voimaa, uhmaa. Aina hän himoitsi kauneutta, -- rakasti\nkaunista valhetta yli totuuden. Mitä siitä, jos mies sortuisikin lopulta\nkatuojaan, kuten Oscar Wilde, joka kuoli niin surkeana, ettei hänen\ntuskiensa syvyydelle ollut missään vertaa: hän oli kuitenkin elänyt ja\nsädehtinyt jalokivissä, kylmästi kuin talvinen kuura puissa\ntulipalopakkasella. Birger Bengelsson nauroi Keretille, ja yllytti yhä\nhäntä, itsekin jo hieman räyhäten. Postimestari alkoi puhua, että näin\noli hyvä olla, käytteli pulloja ahkerasti ja yllytti Kyösti Kerettiä\nrakkauteen, nauttien äitelistä sanoistaan, joilla hän sen teki.\n\nNiin kului tunti ja toinenkin. Ovikello soi, Birger meni avaamaan, ja\njohti sisälle Kyösti Keretin sairaanhoitajattaren. Hetki oli tukala,\nKeretti hyväili juuri Esteriä pöhnäisen tavalla. Sairaanhoitajatar\nkatseli pariin kalpeana. Mutta Birger osasi notkealla esiintymisellä\nkääntää asian leikiksi. Hän kehotteli neitiä muistamaan, mitä talossa\noli tarjolla, kaatoi hänelle kahvia ja täytti hänelle lasin. Nykyään tuo\nneiti osasikin jo laseja ymmärtää, sen olivat Keretti ja Bengelsson\nhänelle opettaneet.\n\nKeretti tuijotteli hetken sairaanhoitajattareen, mutta jatkoikin vain\nEsterin halailemista ja nousi ylös ja lauloi kumealla äänellä\ntoreador-aariaa Carmenista. Birger vaiensi hänet, työnsi sohvalle\nistumaan. Ja nyt joutui puhe Carmenista härkätaisteluihin. Birger\nBengelsson tunsi nekin, oli lukenut muutamia suuria teoksia siltä\nalalta: \"Minä olen mies, jolle ei mikään inhimillinen saa olla\nvierasta\", kehui hän. \"Niinhän Goethe sanoo, -- vai lieneekö se ollut\nSchiller?\"\n\n\"Der Moraltrompeter von Seckingen!\" mörähteli Keretti. \"Niin kutsuu\nhäntä Nietzsche ... aatteiden jalopeura.\"\n\nEster ahdisteli kovin Kerettiä.\n\nPostimestari oli tekeytynyt ystäväksi sairaanhoitajattaren kanssa.\nAsettui rohkeasti häntä lähelle, yllytti ilkkuvasti häntä muistamaan\nlasiaan.\n\nBirger Bengelsson puhui espanjalaisesta ylimyksellisyydestä, jota hän\nihaili, puhui laajalti, innostuen, kiihtyenkin. Ja sitten Birger tahtoi\nnäyttää, millä tavalla toreador torjuu härkää ja miten hän sen pistää\nkuoliaaksi. Hänen seinällään oli taulujen välissä floretti, muisto\nkeskenjätetyn koulun ajalta, jota hän oli käynyt kaupungin\nruotsalaisessa lyseossa, kunnes oli kuudennelta luokalta eronnut\nruvetakseen isänsä liikettä hoitamaan. Liikemiestutkimuksissa oli hän\nkäynyt Pariisissakin. Oli lähtenyt sinne juuri ennen maailmansodan\nsyttymistä, eikä sodan aikana, ja päässyt sieltä tosiaan palaamaan\nkotiin. Nyt sivalsi Birger floretin seinältä ja näytteli näppäryyttään,\npistellen tuolinselkään ja uuninluukun nuppiin. Härkä vain puuttui.\nNeiti sairaanhoitajatar olisi kyllä sopiva Carmen, joka katselisi\nsankarinsa taistelua lavalta.\n\n\"Kaapin päältä!\" huudahti Ester ja alkoi pyrkiä vaatekaapin päälle.\nBirgerin ja postimestarin avulla hän sinne pääsikin, ja postimestari\npiteli häntä siellä tuokion kiinni. Kyösti Keretin kiskoi Birger\nkäsipuolesta häräksi, jota vastaan hän, toreador, taistelisi. Huoneessa\noli kuuma, Birger riisui takkinsa. Nyt alkoi taistelu. Leevi Mölsä\nkantoi Esterin takaisin sohvalle. Keretti ei osannut möyrytä eikä\nhyökätä. Hän pelkäsi Birgerin florettia: vaikka sen kärki oli\nsäämiskällä ympäröity, saattoi se osua silmiin. Postimestarista oli nyt\nsairaanhoitajatar kaunis: kaunis oli nainen tällaisella onnellisella\nhetkellä. Birger kehotti Mölsää ja neitiä katselemaan taide-esineitä,\njoita hänen toisessa huoneessaan oli; hän itse kyllä pitäisi sillaikaa\nhuolta härästä: voimistelu tekisi lihavalle Keretille hyvää. Birger piti\nkovaa ääntä, huusi komennussanoja niinkuin miekkailunopettaja, polki\njalkaa, käski Kerettiä tuonne nurkkaan, josta hänen oli muka rynnättävä:\n\n\"Sinun täytyy puskea minua kohti pää alhaalla kuin oikea sonni ainakin,\nkuuletko, Keretti! Cornu, -- cornichon. Ymmärrätkö mitä se on?\"\n\nKeretti möyrysi ja hyökkäili, Bengelsson nauroi ja pisteli häntä\nmiekallaan.\n\nSe oli sellainen vapaa juhla, jollaisia Birger sanoi pariisilaisten\nviettävän.\n\nJa seuraavina päivinä kertoi sitten Bengelsson kaikkialla, missä\nliikkui, entisille tutuilleen ja uusillekin, mikä suunnaton idiootti\nKeretti on. Sillaikaa kun toinen mies, jonka nimeä Birger ei tahtonut\nmainita, oli eilen ryöstänyt Keretin rakastajattaren, oli hän, Birger,\npidättänyt Kerettiä. Ja miten! Tekemällä hänestä härän. Siinä hän\nmainitsi kuitenkin postimestarin, epähuomiossa, vaikkei olisi\ntahtonutkaan, sillä olihan Leevi Mölsä hänestä intelligentti mies, joka\nosasi elää! Nyt kasvaisi Kerettiä ihailleelle sairaanhoitajattarelle äly\npäähän, ja nyt aikoi Birger puolestaan seurustella hänen kanssaan:\nkehittää häntä. Keretistä ei se tyttö välittäisi enää yhtään,\ntuollaisesta härästä. Ja rouvansa kanssa oli Keretti jo auttamattomassa\nriidassa. -- Mutta toinenkin intressantti tyttö tässä kaupungissa oli,\niloinen, mutta hölmö, aivan sellainen kuin Pariisin kahviloissa:\nSutelinin Esteri. Hänet tyrkkäisi Birger nyt Keretille. Leevi Mölsä oli\nkyllä narrannut Esteriä, tietysti pilallaan vehkeillyt sen kanssa,\nmutta...\n\nHaikeasti katui Leevi Mölsä tätäkin juhlaa, tätä mielensä sekaannusta.\nVaimoaan kohtaan, joka sai siitä kuulla kiertoteitse, pahansuovien\nystävättärien suusta, oli hän entistä hellempi: hän tunsi itse\nvajonneensa yhä enemmän syntiin. Rouva Mölsä itki ja suri, mutta ei\npuhunut miehelleen mitään, vaipui vain kotielämässään entistä syvempään\nhaluttomuuteen. Leevi Mölsä kävi kirkossa katumusta tekemässä, ja\nlankesi uudestaan: etsi juopotellessaan käsiinsä tuon veikeän\nsairaanhoitajattaren, tai tunkeusi Esterin huoneeseen. Ja Esterille oli\nhän hankkinut avaimen, joka sopi Sutelinin ulko-oveen.\n\n\n\n\n26\n\n\nKaupungilla alettiin puhua paljon pienen Esterin kepposista, ja supista\njotakin postimestarista ja muistakin henkilöistä, joilla muka olisi\nollut tekemistä \"Ester-jutussa\", kuten asiaa ruvettiin nimittämään.\n\nIsidor Tistelberg ihmetteli itsekseen:\n\n-- Omituista! Tällaistako on suurten maailmantapahtumien aika?\nEuroopassa taistellaan sotakentillä, Venäjä uhkaa kesken kaiken Suomen\nniellä, ja täällä: eletään miltei kuin ennenkin. Jutellaan touhukkaasti\ntuosta sairaalloisesta tytöstä, Leevi Mölsästä, tehtailija Blöckeristä,\nKyösti Keretistä, ja se tiesi kenestä kaikista herroista. Leevi Mölsä on\nmuka surkein koko joukossa, kaupunkilaisten yllätykseksi ja\nällistykseksi; Blöcker kulkee vanhaa rappeutumisensa latua yhä alaspäin,\nja Keretti on hylännyt kotinsa, juotuaan vaimonsa rahat, jopa hylännyt\nuuden morsiamensakin, ja renttuilee entistä veltommin, matkii Birger\nBengelssonia jokaisella eleellään, sanallaan, yksinpä naurullaankin.\nSellaisia asioita ajatellaan, ja maailmassa, siellä kaukana, miljoonat\nkaatuvat, kansain kohtaloista heitetään kuoleman arpaa. Täällä elellään;\nja kiistellään: unohdetaan riitain vuoksi suuremmat asiat, joista\nnämäkin pienet ehkä aiheutuvat: ajan levottomasta tuskasta. Metsä\npiilottuu puiden tähden. Entä hän itse? Eikö hänkin kiintynyt\najatuksillaan Ester-juoruihin? Tietysti, sen myönsi hän itselleen. Mutta\nei huomannut kiintyneensä niihin niin paljon, että hän, samalla kun\nasiaa inhoksui, ikäänkuin iloitsikin siitä: todistihan se taas muka\noikeaksi porvarillisen surkeuden, matalan ja sairaalloisen hengentason,\nsillä ehdottomasti matalana hän sitä piti, vaistosta ja ulkonaisesta\ntottumuksesta. Hän ilkkui näitä rehjastelevia porvareita, ja surkutteli\nkoko kaupunkia niinkuin se olisi ollut pelkästään heitä; ei ajatellut,\nettä olihan siellä toki muitakin ihmisiä, kunniallisia ja tarkoin\nvelvollisuutensa täyttäviä, paljon muitakin kuin nämä muutamat\nonnettomat, joista \"Ester-jutun\" yhteydessä pahaenteisesti puhuttiin.\n\nTistelberg kohotti pöyhkeillen päätänsä, ja kaipasi jotakin korkeampaa,\npuhtaampaa kuin se, mistä Ester-seikkailu oli ilmauksena.\n\nPari viikkoa kului hänen menemättä pyytämään Julia Oljemarkia kanssaan\nkävelylle. Kuitenkin oli ikäänkuin sanattomasti päätetty, että\nTistelberg hakisi rouva Oljemarkin mukaansa, niin Tistelberg muisteli.\nMutta nyt tuntui siltä kuin se olisi ollut sopimatonta, Julian miehenkin\nvuoksi.\n\nTistelberg oli viime retkellä omituisesti kiivaillut Juliaa vastaan. Nyt\nhän sitä katui. Miksi hän ei ollut antanut naisen rauhassa kertoa\nmuistojaan, unelmiaan, ehkä kaipuutaan? Miksi hän oli sillä tavoin vähän\nväliä hyökännyt?\n\nJa kerran sitten Tistelberg näki merkillisen unen... Aina hän pilkkasi\nniitä, jotka uskoivat uniin.\n\nHänen kamarinsa sisustus insinööri Tarkkasen luona oli jäänyt\ntilapäiseksi. Mitäpä siitä nyt täydentämään: hän ei enää ollut varma,\nmilloin haluaisi itsestäänkin muuttaa Tarkkaselta pois. Ikävää siellä\noli hänen mielestään, varsinkin nyt, kun rouva oli tuonut sinne\njärkeilevän, tyhjästä saivartelevan hengen, oikean poroporvarillisen\nhengen. Ja pakko auttaisi hänen salaa herännyttä muuttohaluaan: talossa\nläheni iloinen perhetapaus, huoneisto oli ahdas, ja vuokralaisen olisi\nluonnollisesti ainakin tulevan vuoden alusta hankittava itselleen toinen\nasunto.\n\nKamarin sisustus oli tilapäinen, köyhä; siihen kuului vain rautasänky,\ntuoli ja suuri, maalaamaton piirustuspöytä huiskin haiskin heiteltyine\npapereineen, eipä paljon muuta.\n\nAutiossa huoneessaan näki Tistelberg yöllä seuraavaa unta: lieneekö hän\nollut tosiaan oikeassa unessa vai puolittain valveillaan, hän vain näki\ntyhjän huoneensa ja tuon yön. Oli hiljainen yö, koko kaupunki nukkui\npikku touhuistaan. Luultavasti aamuyö. Kuutamo, niin kalpea, että sitä\ntuskin voi sanoa kuun valoksi, lepäili kamarin kalseilla seinillä.\nTistelbergin hankkimat vihreät tapetit olivat nopeasti haalistuneet,\nkelmeäksi oli mennyt hänen mielivärinsä, luonnon väri, metsien väri.\n\nKuun hämärä hohde väikkyi tuossa hiljaisen kamarin seinämällä, joka\nnäytti aivan tyhjältä, sillä siinä ei ollut ei tuoleja, pöytiä, ei\nmitään. Vain uuni häämötti nurkassa seinän vieressä.\n\nMutta jonkinmoisella lavalla, joka oli keskellä tuota seinämää tai\nkeskellä permantoa, -- paareilla tai ruumislavalla varmaankin, --lepäsi\nJulia Oljemark, kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja valkeat;\nhänen profiilinsa kaunis. Huulet, erikoisen kauniit, olivat nyt vakavat.\nJokin verho peitti hänen ruumistaan päähän ja luultavasti käsiin asti;\nmutta jalkoterät näkyivät paljaina, lämpöisinä.\n\nTistelberg parahti unessaan ja heräsi. Hän katsahti huoneensa tyhjälle\nseinälle, näki ainoastaan hämärän valon, jota ei saattanut valoksi\nsanoa, tunsi yön hiljaisuuden, autiuden tunteen, omituisen tuskan;\nmuisti nähneensä unta. Ja huomasi silmänsä kosteiksi. Ja hän valitti\ntuokion itsekseen, järkyttyneenä:\n\n\"Julia, Julia!\"\n\nKummallisesti se uni järisytti hänen sieluaan. Sieluun hän ei uskonut,\nmutta ... mistä se uni oli tullut? Miksi juuri tällainen, niin\n--juhlallinen?\n\nPäivän ja toisenkin Tistelberg sitä aprikoi.\n\nJa sitten hän ei enää voinut, ei jaksanut olla menemättä tohtorinna\nOljemarkia tapaamaan: hänellä oli entistä ahdistavampi ikävä täällä.\nNöyränä, ikäänkuin päästään pyörällä, hän sinne meni. Ja Julia huomasi\nkohta tuon nöyrän sävyn, hiljaisen ja alttiin, ja oli siitä tyytyväinen,\njopa onnellinen, vaikkei Tistelberg, kun he sitten lähtivät kävelemään,\nuntansa hänelle kertonut: sitä kertoa olisi ollut julkeaa, ja muutenkin\nmahdotonta, niin järkyttynyt oli hän vielä siitä; tukala olisi ollut\nsiihen edes koskettaa.\n\nRouva Oljemark ei näiden viikkojen aikana ollut halunnutkaan kohdata\nTistelbergiä, ja sattumakin oli kohtaamisen estänyt. Tai ehkäpä ei\nkävelytoveri hänestä välittänyt, kun ei viitsinyt tulla noutamaan?\nAlistuen oli Julia painunut tavallisiin arkisiin tehtäviinsä,\nyksitoikkoisiin, hänelle vuodesta toiseen tuttuihin. Niin, painunut\njälleen ikäänkuin ikeensä alle, alinomaiseen polttavaan, hiljaiseen\nkipuunsa, koettaen sitä tukehduttaa tarpeettomallakin työllä: riennellen\nsiellä ja siellä, lähtien sinne tai sinne, esimerkiksi kerran\nSutelineille, ja sellaisillekin ostoksille, jotka olisivat olleet\npalvelusväen tehtäviä: ei hän palvelijoita niihin pyytänyt, vaan teki ne\nitse.\n\nSiten touhutessaan oli hän tavannut kerran Rolf Idellin. Rolf oli\nhänellekin hyvä tuttu, oli ollut täällä kaksi vuotta, antausi helposti\npuheisiin miltei kaikkien ihmisten kanssa ja tuli heidän ystävikseen,\njos he olivat ihanteellisia. Julia piti toimittaja Idellistä. Idell\npysähtyi ihmisten kanssa pakinoimaan kaikkialla: pankeissa vekseleitä\nhoitaessaan, postikonttorissa, kadunkulmissa, aina pitkäksi aikaa, niin\npitkäksi, että hänen rouvansa, joka lähti hänen mukaansa välistä\nkävelylle, saattoi syyllä valittaa ja uhkailla, ettei enää vasta lähtisi\nodottelemaan joka paikkaan takertuvaa miestään. Toimittaja puolusti\nitseään rouvalleen sillä, että hänen oli keskusteltava tärkeistä\nasioista: milloin oli joku tiedustellut häneltä sitä tai tätä\npoliittista asiaa, milloin joku toinen kaupungin laajenemisen\nmahdollisuuksia, joku taas ruokatarpeiden ja varsinkin kalan\nkallistumisen syitä ja miksi miinoja tänne lahden edustalle oli\nheitetty. Ja usein oli toimittajalla itselläänkin painavia asioita\nkohtaamilleen ihmisille. -- Niinpä nyt rouva Oljemarkillekin: hän tahtoi\npuhua tohtorinnalle, jonka aavisti ja uskoi hyväksi ihmiseksi, Ester\nSutelinista eli Sutelasta. Tiesihän tohtorinna asian? Rolf Idell kertoi\nhiljaa:\n\n\"Kaupungilla puhutaan, että jotkut tunnottomat herrat, juopotteleva\npostimestari Mölsä ja erikoinen ryyppykuningas Blöcker, olisivat\npahoinpidelleet tyttöstä. Ja jotkut muutkin, -- juorutaan. Tämä on\ntietysti meidänvälinen salaisuus, tohtorinna! Tyttö parka, jos niin on\nasia! Minä olen käynyt hänen kotonaan, erään toisen asian yhteydessä:\nkun tytön veli tahtoi välttämättä sotaan, tapattamaan itsensä. En voinut\nasialle mitään, sillä poika, ajatelkaas, karkasi kuitenkin! --Mutta\ntytön olen nähnyt. Hän on kyllä heikosti kasvatettu, mutta älykäs tyttö.\nSääli, jos hänet annettaisiin turmella. Mahdotonta on, että hän vielä\nolisi turmeltunut, niin terveeltä ja näppärältä hän minusta vaikutti.\nMutta tämän kaupungin juopot herrat, etenkin tuo möhömahainen Blöcker,\nturmelisivat kai tosiaan hänet. Nyt minulla on tällainen ehdotus: ettekö\nte, tohtorinna Oljemark, jolla ei ole lapsia ainakaan kotona, ottaisi\ntuota tyttöä luoksenne?\"\n\nRouva Oljemark hämmästyi Rolf Idellin esitystä, niin luonnollisiin\nihmisyydentunteihin vetoava kuin se olikin. Hämmästyi, ja joutui siitä\nhetkeksi neuvottomaan huoleen: hänen mielestään olisi tyttöä todella\nollut suojeltava, jos nyt suojelu auttaisi. Mutta Severi: hänkö sallisi\nvierasta lasta kotiinsa, -- ketään vierasta ihmistä, saati sitten\ntuollaista pahantapaista kuin Esteriä!\n\nJulia Oljemark esitti Rolf Idellille tämän esteensä, ja Idell nurkui\nsitä puolestaan sanoen:\n\n\"Niin, ikävä seikka, ellei Severi sellaiseen suostu. Pitäisihän heikkoa\nja uhattua auttaa. Minä kyllä ottaisin tytön mielelläni meille, mutta\nhänestä olisi haittaa vaimolleni: vaimoni tarvitsee rauhansa. Mutta\njotakin voisitte kuitenkin tehdä tytön hyväksi, rouva Oljemark: käydä\nSutelineilla, koettaa varoittaa lapsiparkaa. Hän on kyllä älykäs ja\noppii varmasti.\"\n\nTohtorinna naurahti sielussaan sille, että Rolf Idell kyllä huomasi\nitsellään olevan pätevän esteen, joka kielsi häntä ottamasta Esteriä\nluokseen, mutta ei oikein käsittänyt toisten esteitä: tarjosi Esteriä\ntoisille. Hyvä oli Rolfin tarkoitus kylläkin, mutta... Julia Oljemark\npiti Idellistä senkin tähden, että hän aina niin harrasti hyvää. Ihaili\nhäntä kuin onnellista, jollainen ei itse ole.\n\nJulia Oljemark ei hennonut kyllin selvästi sanoa toimittajalle, että\nkukaties tuo pikku tyttö sittenkin saattoi, surkeaa kyllä, myöskin itse\nolla syypää noihin inhottaviin juoruihin. -- Syypääkö? Mitä ihmisraukka\nitselleen voi, jos hän on sellainen, miksi luonto on hänet luonut? --\nNeuvoen saattaisi kumminkin häntä ohjata löytämään helpommin oman\nparemman itsensä, jos hänellä se parempi oli. Julia lupasi käydä pikku\nEsteriä katsomassa.\n\nJa hän piti sanansa: lupaus on aina lupaus. Jollakin tekosyyllä keksi\nhän mennä Sutelinin kauppaan ... ostamaan juustoa. Tuon likaisen juuston\nsyötti hän sitten kotona juoksukoirille, joita hän suosi ja joita usein\ntuli Oljemarkin pihalle, häneltä makupaloja tahtomaan. Esterin Julia\ntapasikin kotona, puodissa yksinään. Julia istahti, muka väsyneenä,\nSutelinin keittiön tuolille, puhutteli Esteriä ja koetti saada hänestä\nselvää; alkoi hänen koristeistaan, tutki hänen luonnettaan, oli\nhuomaavinaan hänet pilalle menneeksi, ja varoitti häntä kautta rantain;\nmutta sai siitä hyvästä takaisin sellaisia julkeita nenänheittoja, että\npudisti päätänsä Idellin kauniille uskolle ihmisten luonteen\nviattomuudesta. Tai oikeastaanhan Idellkin uskoi vain kansan luonnetta\nviattomaksi: olivathan hänestä sellaiset kuin Mölsät, Keretit ja\nBlöckerit lurjuksia, jopa ainoastaan he. Samaa iloista, onnellista\nihanteellisuutta kuin -- Tistelbergin. Julia Oljemark ei tietänyt,\nnauraako heille, Idellille ja Tistelbergille, vai itkeäkö sellaista\nkohtaloa kuin tämän Esterin, joka oli varmaankin oleva huono.\n\nJa -- oliko hänen oma kohtalonsa oikeastaan paljon parempi? Tai hän itse\nparempi tuota Esteriä? Itsensä myynyt, tajuttomasti, aavistamatta...\n\nJa elä entiseen tapaan, kuolemaan asti ilman sielun nousua, kirkkautta,\nuhria jonkin sellaisen puolesta, jolle sydän vaati antamaan kaiken\ntodella puhtaasti!\n\nKyllähän pikku Esterin luona olisi käytävä vielä uudestaan. Nyt oli\nkäynti keskeytynyt, kun Sutelin ja hänen rouvansa olivat tulleet sisään.\nAinoastaan jotakin varoittavaa oli Julia ehtinyt rouvalle vihjaista,\nniin rouva alkoi huutaa, melkein ajoi hänet ulos! Parhaiksi hänelle\nitselleen! Sellaisia ovat ihmisraukat!\n\nJulia olisi halunnut kertoa näistäkin huomioistaan Tistelbergille. Ja\nviimein Tistelberg ilmestyikin jälleen taloon. Julia oli iloinen. Ja --\nTistelberg oli hiljainen, nöyrä, ikäänkuin totteleva. Jotakin\nhätääntyneenkin näköistä hänessä oli.\n\nKun Julia ruokasalissa kahvipöydässä -- he joivat kahvia kahden kesken,\ntohtorilla oli jokin kiireellinen hoidettava, -- kertoi käynnistään\npuutarhuri Sutelinilla, ei Tistelberg kovin ryhtynyt vastustelemaan,\nvaikka ilmaisikin lyhyesti, rahvaanihailunsa mukaisesti, että hänestä\noli epäkohteliasta ja säädytöntä tunkeutua siten toisten kotiin:\nsekautua noin häikäilemättä kansan asioihin. Kansan, tietysti kansan,\najatteli Julia; kansa oli luonnollisestikin Tistelbergille nytkin muuta\nkuin ihmiset yleensä.\n\nJulia hymyili sille Tistelbergin ajatukselle, mutta ei nyt sitä ruvennut\nvastustamaan: puhui sitten muista asioista.\n\nTistelberg katseli yhä omituisesti Juliaa kasvoihin, jäykästi ja\npitkään, ja värähti silloin tällöin. Ja hän tuskin puhui, kuunteli vain,\ntarkkaan ja ikäänkuin oppia ottaen. Edellisellä kävelyretkellä\npilkahdellut kalsea ynseys oli kadonnut.\n\nKun he sitten lähtivät ulos kadulle, purkautui Julia Oljemarkin kipeä,\ntuskallinen kaipuu saada puhua itsestään, puhua edes jollekulle, kenelle\ntahansa, kuka vain olisi sellainen, että kuuntelisi osanotolla. Ja\nTistelberg oli nyt sellainen. Julia alkoi puhua, hapuillen, kiireesti,\nkatkonaisesti. Ensin hän pyyteli anteeksi Tistelbergiltä, soimasi\nkatkerasti itseään siitä, että tahtoi puhua kotioloistaan, paljastaa\nasioita, joita tuli kätkeä kotoisen pyhyyden varjoon. Mutta hän puhui:\nhän ei jaksanut sulkea kaikkea itseensä.\n\nHe tulivat kaupungin ulkopuolelle, pakkasten kelmentämille vainioille.\nSiellä oli Julia kuin vapaudessa, poissa kotoaan. Julia puhui\nyksitoikkoisesta elämästään, kauan, kaikenlaisilla esimerkeillä. Ja\nlopulta, anteeksi pyytäen, miehestään. Olihan mies ahkera, rehellinen,\nuskollinen, kunniallinen. Mutta... Julia keskeytti: \"Mitä olen tehnyt?\nMinä olen halpa, inhottava, petturi!...\" Hän oli kauan hiljaa, puri\nhuuliaan. Ja sittenkin hän jatkoi, kun Tistelberg kyseli hiljaa ja\nvarovasti. Niin, Julian täytyi valittaa, että Severi oli onneton:\nkehityksessään pysähtynyt, vääntynyt kieroksi, sukunsa taipumusten ja\noman taipumuksensa mukaan. -- Julia puhui paljon asioita, usein\nkeskeyttäen, koettaen purra huulensa yhteen, mutta jatkaen sitten\njälleen, katkonaisesti, kivulla. Severin tarina selvisi hiljaa\nkummastuneelle Tistelbergille.\n\nSelvisi sellaisena kuin Julia Oljemark sen hänelle kertoi.\n\nJa lopuksi kuohahti Julia Oljemark: se, että hänen oli täytynyt\nMairestakin erota, kun ei tietysti kyennyt kasvattamaan häntä niinkuin\nmaailma tahtoi, -- kaikkea osaavaksi, järkeväksi, tietoisesti ovelaksi,\n-- se, että Mairekin oli häneltä ikäänkuin kiusalla ryöstetty, se oli\nmenetys, johon hän ei löytäisi lohdutusta ja jota hänen oli sietämätöntä\nantaa anteeksi; hän tunsi, että lapsi alkaisi täten erota hänestä\nainaiseksi.\n\nTistelberg kuunteli sanattomana, hämmästyen ja yhä enemmän järkyttyen.\nTällainen siis Julia Oljemark oli, tuo, joka hymyili välistä kuin hän\nolisi ollut pelkkää iloa ja kujeilua! Tällainen, kituva, itsensä\norjuutetuksi tunteva.\n\nYhtäkkiä Tistelberg muisti jälleen unensa: ruumiin paareilla. Se ruumis\noli ollut tämä Julia Oljemark. Oliko Julia tosiaan elävä, kituva ruumis?\n\nJa rouva Oljemark oli uskonut salaisuutensa hänelle.\n\nMiksi hän teki sen?\n\nPelolla ajatteli Tistelberg, miksi hän teki sen, ja oli luottamuksesta\nonnellinen.\n\nSellaista luottamusta ei hän pettäisi!\n\nJulia näytti virkistyneen kävelystä, myöhäissyksyn ilmasta ja oudoista\ntunnustuksistaan. Ripeästi hän asteli lopulta, ja hänen poskissaan\nloisti tuore kylmän ilman hehku. He kiersivät jonkin ennen kulkemansa\ntaipaleen, katsomatta ympärilleen, ja palasivat kaupunkiin. Tistelberg\nerosi Juliasta pääkadulla, hiljaisena, entistä hiljaisempana, ikäänkuin\näskeistä nöyrempänä.\n\nJa sitten hän jättäysi työttömäksi. Olisi kyllä ollut työtä. Turhaan\nviittaili Onni Tarkkanen hänelle, leikillisesti, että hänen sopisi\nviimeistellä se tai se lasku, se tai se karttakopio. Tistelberg\nkuljeskeli huoneissa juuri mitään puhumatta, omissa ajatuksissaan. Tai\noli väsynyt, loikoi sängyssään, polttaen piipullisen toisensa jälkeen,\nniin että rouva Tarkkanen sanoi pian liisteröivänsä ikkunapaperilla\nvälioven raotkin umpeen.\n\nÖisin pyöri Tistelbergin mielessä kummallisia kuvia. Kummallisia,\npöyhkeitä, sairaalloisia mielikuvia:\n\n-- Kotka hän tahtoisi olla, kotka, joka tempaisi karitsan susien\nkynsistä, haavoittuneen, tuskasta värisevän. Mikä kotka? Minkä karitsan?\nTistelberg vain näki karitsan, mutta ei uskaltanut ajatella, mikä se\noli. Ja minne hän, tuo kotka muka, sen tempaisi, minne veisi, ja mitä\nvarten? Luonnollisesti kotkakin iskisi siinä kyntensä karitsaan, ja\nuhrin veri vuotaisi. Omituinen, hullu mielikuva!\n\n\n\n\n27\n\n\nSe mielikuva ajeli ja kidutti Tistelbergiä kauan. Pian oli hän\nselvittänyt itselleen, että karitsa tarkoitti Julia Oljemarkia. Ja että\ntuo koko kuva oli johtunut rouva Oljemarkin rohkeista tunnustuksista.\n\nTistelbergillä oli ikävä, mutta ei sellainen kuin ennen. Oikeastaan ei\nse entistä ikävää ollutkaan.\n\nJa tuo järjetön mielikuva yhä vain yltyi, kasvoi juopumuksen tavalla,\nkun sitten Julia Oljemark, jonka nuori insinööri nyt haki kävelyretkelle\nmiltei joka päivä, -- ellei Julia tullut sopimuksen mukaan tapaamaan\nhäntä pääkadun kulmaan, -- se mielikuva yhä vain yltyi ja kiihtyi,\nsalaperäisenä ja luokseen tempaavana, kun Julia kertoi tai tunnusti\nedelleen hänelle:\n\n\"Vaikea minun on elää; mutta velvollisuuteni minä aina koetan täyttää.\nVelvollisuuteni. Luonnollisesti teistä tuntuu itsekehunnalta, että puhun\nnäin. Ja miksi teille tällaista puhun? En tiedä; jollekulle täytyy\nsielunsa ilmaista; muutoin sydän pakahtuisi. Sanon sydän, ruumiillinen\nsydän: sillä uskon, että sydämeni on tullut heikoksi pelkästä itseni\nhillitsemisestä...\"\n\nJulia keskeytti jälleen. Kyyneleet silmissä puhui hän muuta, toisti\nvanhan rukouksensa:\n\n\"Anteeksi, että olen näin julkea ... paljastan pyhiä salaisuuksia. Halpa\nolen, matalamielinen raukka. Mutta minua tuskastuttaa, kun hän ärtyy\npienimmästäkin... Ellei heti valmistu kaikki kotoinen vähäinen, mitä hän\nvaatii ja mihin hän on tottunut, niin hän kuohahtaa. Mutta --en minä\njuuri milloinkaan sano vastaan... Hillitsen itseni: sekin on\nvelvollisuuteni. Mutta raskasta on aina, aina niin... Ja sydän siitä\nkärsii: olen saanut sydäntaudin...\"\n\nKului hetki, vielä puhui Julia miehestään, nimeä mainitsematta. Ja\nlopuksi hän sanoi, yhtäkkiä:\n\n\"Ja kuulkaas: tiedättekös, minä olen rakastanut erästä, en ole\npuhdas...\"\n\nJulia vaikeni jälleen. Tistelberg hätkähti. Kaipuu, joka varmaan tempoi\nhäntä Julian puoleen, kiihtyi tuskallisesti.\n\nJulia kertoi sitten hitain ja alakuloisin, katkeilevin sanoin, että tuo\nvieras mies, jota hän oli rakastanut ja josta hän oli Tistelbergille jo\naikaisemmin heikosti tullut vihjanneeksi, oli asunut erään kevät-ja\nkesäkauden tässä kaupungissa. Oli nainut täältä, ja hänellä oli\nlapsiakin. Oli sairastanut keuhkotautia. Sitten oli hän joutunut pois\nvirastaan Helsingissä, jossa oli ollut luonnontieteen opettajana. Täällä\nhän oli kuollut appelassaan. Tuo mies, joka rakasti luontoa, ymmärsi\nsitä, iloitsi siitä, ja sai siitä lohdutuksen vaipua hautaan\nkapinoimatta, pitäen ihmisen kuolemaa luonnollisena asiana niinkuin\nkukkasen tai puun lakastumista kukinnan ja hedelmöimisen jälkeen, -- tuo\nmies oli antanut Julialle paljon: sielunrauhaa, ja pieniä, suloisia\niloja, jotka siitä asti ovat tehneet elämän siedettäväksi. Oli antanut\nJulialle ilon luonnosta, ihmeellisiä salaisuuksia kätkevistä siemenistä,\nmullasta, jonka äidinvaistot aurinko herättää. Ja se mies -- arasti\nmainitsi Julia hänen nimensä -- oli rakastanut Juliaa ja Julia häntä.\nHeidän sielunsa olivat olleet toinen toistensa. Mutta sitten -- hänkin\nkuoli.\n\nTistelberg ei huomannut Julian käyttävän sanoja: heidän sielunsa.\nVihasihan Tistelberg sanaa: sielu. Hän luuli vain Julian tunnustavan\nvapisevalla, katuvalla äänellä, että he olivat olleet toistensa, ja\nkummallinen kiihko hänen rinnassaan kasvoi väkivaltaiseksi. Pitkän\nhetken he kulkivat vaiti illan hämärässä, kaupungin ulkopuolella,\nliejuista tietä, ohi muutamien matalain puuhökkelien, työväen asumusten,\nJulia hiukan edellä.\n\nTistelberg ei kuunnellut tarkkaan; hänen teki mieli katsella Juliaa,\neikä hän sitä tahtonut tehdä. Ja lähetäkin Juliaa teki mieli, jälleen\nsellaisena kuin sillä kävelyllä, jolloin hän oli Julian entisiä unelmia\npilkannut, yhtä sydämettömänä, mutta nyt kuumasti kaivaten. Mutta hän ei\nlähestynyt: askelkin lähestyä kammotti. Julia ajatteli:\n\n-- Niin se maailmassa käy, kaikki katoaa! Kuinka tohdinkaan puhua\ntoiselle näin siitä, jota silloin koko sielustani rakastin ja jonka\npelastamiseksi taudista ja kuolemasta olisin antanut vereni!\n\nTistelberg aprikoi, oliko Julia Oljemark tosiaan niin syntinen kuin\nkertoi, ja hän tunsi ja uskoi, että hän sitä oli. Niin hän uskoi, ja\ntuli häikäilemättömäksi tuota langennutta kohtaan. Samalla hellyydestä\narastellen kysyi Tistelberg pian, naiivisti ja yksinkertaisessa\nkiihkossa, kuinka sitten oli Julian tyttären laita, miten se oli...?\n\nJulia ei ensin ymmärtänyt nuoren miehen sopertelevien sanojen\nulkomuotoakaan, eikä sitten niiden sisältöä, vaikka Tistelberg toisti\nkysymyksensä selvemmin, yhä julkeammin. Julia hymähti hänelle\nvastaukseksi, itseään säälien ja surkutellen ihmistä yleensä; mutta\nkiusallinen oli kysymys, tunkeutuen hänen kaikkein arimpaansa, pyhäksi\nsanotun avioliiton salakammioon, joka ei ollut hänelle enää pyhä, oli\nollut muuta jo monet, monet vuodet. Juliaa itketti. Oi rakkaus! Se\npyhittäisi! Mutta missä sitä on?\n\nVaikeaa, inhottavaa oli tällaisista puhua, häveliäisyydenkin vuoksi.\nMistä sanat tähän?\n\nMutta siitäkin ja juuri siitä täytyisi puhua. Täytyisi! \"Romaaneissakin\nkerrotaan, että korvarippi katolisessa kirkossa tosiaan vapauttaa\nsyntisiä raukkoja\", sanoi Julia. Vastenmielisesti, sopertaen, sanoja\netsien selitti hän, että ihmisellä on toki ruumiskin. Hänen sanansa\nkatkesivat, hänen sydäntään pöyristi, ja kurkkuaan ikäänkuin tukehdutti,\nkunnes hän vielä jatkoi:\n\n\"Syntinen, surkea ruumis.\"\n\n-- Syntinen, syntinen, ajatteli Tistelberg, vahvistuen äskeisissä\nluuloissaan. Avionrikkoja. Niin näkö pettää!\n\nHe olivat kiertäneet puolipimeässä esikaupungin kujia, nousseet\nrautatien radalle, kulkeneet hamuillen ratapölkkyjä pitkin, joissa\ntäytyi aina joka kolmannen ja neljännen välillä harpata, olivat tulleet\nmäen vierelle, jonka harjalta alkoi kuulua tuulen humua tutuista,\nvääristä männyistä. Ja nyt he joutuivat pientä, mukulakivistä kujaa\ntakaisin pääkadulle, sille kohdalle, missä katu kääntyi laiturille. Oli\npimeä, ilma kostea. Laituri autio. Jokin lauta rantamakasiinin seinässä\nloukutti, sillä merellä kävi kiivas tuuli. Ei vihmonut vettä, mutta\nlaiturin lankut olivat kosteat ja hukkaat ikäänkuin märästä sumusta.\nTakana oli kaupunki, sen keskus melkoisen loitolla, tuon Madon eli\nSisiliskon pyrstön toisessa päässä, pienine taloineen, kitkerine,\nkuluttavine suruineen, joita ei usein ihmisten elämän pinnalla näkynyt.\nHeikkona utuna hohtivat etäältä keskustan sähkövalot, ja täällä,\nsyrjemmällä, oli vielä himmeämpää, miltei pilkkopimeää; yksi ainoa lyhty\npaloi sataman kulmauksessa.\n\nMeri kohisi, pärskyi. Sen laineet löivät laivasillan puisiin pylväihin,\nja joskus kohu oikein kiihtyi ja heitti hulmahtavan, kastelevan kuohun\nJulian ja Tistelbergin jalkoihin ja kasvoille. Piilipuu tuolla\ntakimmaisen aitan seinustalla, musta ja kookas, taipui luokkina, sihisi\nja vinkui, niin lehdetön kuin olikin. Taivas oli musta, ja ulappa, joka\naukeni oikealla, vielä mustempi: salaperäinen ja tyly, lähetellen\naaltoja kaukaa, pimeästä, toisista maailmoista, suuren Itämeren takaa.\n\nJulia Oljemark meni yhä lähemmäksi laiturin äyrästä, pidellen hattuaan,\njoka leveä- ja pehmeäreunaisena pyrki paljastamaan hänen otsansa.\nVaatteissakin teki tuuli vastarintaa, nyki ja hulmutti. Tistelberg\nkatseli, kuinka vartalo kuvastui puvun alla: aivan kuin jotakin\ntarmokasta, itsepäistä näytti Juliassa olevan, kun hän siinä hangoitteli\ntuulta vastaan, ja se näky, tuo tarmo, joka oli kuin yllätys,\nriemastutti omituisesti Tistelbergiä. Hänen olisi tehnyt mieli auttaa\nJuliaa: vetää häntä leikkien vasten tuulta, vasten kuohulaineitten\npärskyvää vaahtoa. Hän seurasi nyt Julia Oljemarkia laiturin päähän,\nviimeisen paalun viereen. Puhui jotakin, että myrskyä vastaan oli hauska\npuskea, ja nauroi ilosta, mutta hermostuneesti, ikäänkuin jännityksessä.\nJulia ei hänen nauruaan kuullut hyrskeitten sohisevalta pauhultakaan.\nMutta hänen äskeinen tunnustuksensa, tuo kaikkein kauheimman esille\nkaivaminen, jonka hän oli tehnyt, oli helpottanut. Ja meren takana\nolivat oudot maat, kaukana, kaukana... Niin, nekin maat, joissa hänen\nisänsä oli seikkaillut vapaana, nuorena ja iloisena. Sellainen oli ollut\nhänen isänsä, ja sellainen oli kai Julia Ihanderinkin oikea luonne:\nvapaa, leikkivä, iloinen, ehkä onnellinenkin. Voisiko hän palautua\nentiselleen, omaan itseensä, sellaiseksi kuin hän muistaa olleensa\nnuorena tyttönä: ajattelematon, veikeä, kenties suloinen? Voisiko hän,\n-- jos hän esimerkiksi pääsisi sinne, etelään, aurinkoon? Pois täältä,\nsumuisesta, raskaasta?\n\nYhtäkkiä kysyi Julia Tistelbergiltä, muuttuneella, melkein iloisella\näänellä:\n\n\"No, nyt olisi teidän aika lopultakin kertoa seikkailunne siellä\netelässä. Sen olette luvannut.\"\n\n\"Luvannut? Jokohan?\" hymähti Tistelberg.\n\n\"Niin, niin, luvannut!\" vahvisti Julia sormellaan varoitellen ja\nnauraen.\n\n\"Se ei ole mikään seikkailu\", väitti Tistelberg halveksivasti. \"Minua\nharmittaa, että tekin viitsitte sellaisia udella. Ihmisten joutavaa\nlorua, höperöiden, jotka eivät ole missään käyneet.\"\n\n\"Niin; mutta meille tavallisille ihmisille ovat sellaiset joutavat\nkuitenkin seikkailuja\", huokasi Julia. \"Pitäkäähän toki lupauksenne!\"\n\nTistelberg täytti piippunsa, tupakoi harmissaan tuokion, ja oli vaiti.\nJulia heristi taas kädellään aivan lähellä hänen kasvojaan, ja\nTistelberg alkoikin kertoa, lyhyesti, ärtyneesti. Nuorina vuosina, joita\nhän ei enää muistanutkaan, oli hän kaivannut maailmalle, merille, kun\nsanoi kotona kärsineensä yksinäisyyttä ja kovaa kohteluakin: isä\nvangitsi häntä tuohon kirottuun maanmittaukseen, ja teki hänestä\nammattinsa mestarin! No niin, ylioppilaana hän lähti puoliväkisin\nmerille. Sanottiin kai, että hän silloin oli rappiolla: maisteli väkeviä\nusein. Mutta hän joi ilolla, huomatkoon rouva Oljemark sen! Ja\nsamanlaisella ilolla oli hän jättänyt lukunsakin kesken. Lieneekö\nsellainen ihminen, joka valtavasti iloitsee, rappiolla? Hänellä oli\ntoveri, se Yrjö Burgwinkel. He pestautuivat koululaivaan. Mutta kiipeily\nlaivan mastoihin, myrskyt ja vilu eivät olleetkaan Isidorista niin\nmieleisiä kuin hän oli kuvitellut, eivätkä Yrjöstäkään. Ja Englannissa\nYrjö esitti, että he karkaisivat.\n\n\"Yrjö tietysti oli sitten kaikessa johtajana, niin kai Tarkkanen on\nkertonut?\" kysyi Isidor.\n\n\"Niin\", vastasi Julia Oljemark. \"Mutta en minä oikein sitä usko.\"\n\n\"Vai ette usko\", hymyili Isidor tyytyväisenä. \"Mutta se on totta, että\nhän se esitti Englannissa minulle karkaamiskeksintönsä, ja laati tarkan\nmatkasuunnitelman. Ja me karattiin, muka; helppo homma, jota ei kannata\nsanoa karkaamiseksi: olimme Hullissa päässeet lomalle kaupunkia\nkatselemaan; junia oli tarjolla, ja hätäkös ajaa niillä, kun meillä oli\nisiemme rahoja taskussa! Hätäkös seikkailla sillä tavalla, pikku\nherroina Lontooseen ja sieltä Southamptoniin, josta sitten laivalla\nEspanjaan, Coruñaan.\"\n\n\"Espanjaan!\" huudahti Julia Oljemark.\n\n\"Niin, kylmään ja ilottomaan Espanjaan...\"\n\n\"No, no ... älkää toki hävittäkö mielikuviani!\" valitti Julia samalla\nkertaa leikillä ja tosissaan. \"Kylmään Espanjaan: onko moista kuultu!\nSen täytyy olla paradoksi tai kiusaa minulle! Ja: iloton Espanja...\"\n\n\"Iloton Espanja, niin juuri!\" vahvisti Tistelberg. \"Minä en voi sietää\nyleensä tuollaisia romanttisia sepustuksia vieraista maista, enää! Surua\non kaikkialla, ehkä enemmän muualla kuin meillä. Huonon pohjan saamme\nonnellemme, jos luulemme löytävämme sen joistakin toisista olosuhteista,\nmuualta kuin omasta itsestämme: se on jokaisen hankittava omasta\nrinnastaan. Niin, ainakin Kastilia, jonka näimme, on kylmä, tietysti\ntalvella. Kesällä se on helvetti, niin sitä itse espanjalaiset kutsuvat.\nJa iloton maa. Ei siellä kansa osaa soittaa, eikä tahtonekaan: se lienee\nepämusikaalista yleensä. Madrid on pieni, ikävä ja surkea. Ja sen\nasukkaat ovat omaan piiriinsä sulkeutunutta hienostoa tai\nlukutaidottomia, köyhiä, tautien runtelemia kerjäläisiä. Siinä\nromantiikkanne. Ja muuta en siitä iloisesta maasta tiedä, sillä pian\nmatkustimme Sevillan kautta Cadiziin; ikävän ja lattean Sevillan:\nsellainen se on talvella. Saattaa kesällä olla iloinenkin...\"\n\n\"Ja siellähän toki kitarat soivat, ja viini helmeilee?\" \"Saattanee\nkyllä, jos viinin helmeily on teistä asia, josta kannattaisi antaa\nmatkakertomus! Köyhyyttä näin siellä, kuten muuallakin tuolla joutavalla\nmatkalla, jota suvaitsette sanoa seikkailuksi. Paljon köyhyyttä ja\ntavallisia, arkisissa huolissaan yrittäviä ihmisiä, sellaista, mistä ei\ntietysti sovi kertoa matkakuvauksissa, tuollaisissa, joita luulisi\nolevan helpoin asia maailmassa tehdä: liioitella paratiisillisia\nmaisemia ja luetella raunioita, koota kirjansa lehdille museoista kaikki\ntaideteokset, joista on jo tuhat kertaa ennen kirjoitettu: -- vanhaa,\npuolinaista, valheellista! No niin; mutta Sevillassa Burgwinkel väitti,\nettä kohta tulee parempaa, kun päästään Afrikan puolelle. Rahaa oli\ntarpeeksi, ja me päästiin. Ajeltiin sievästi junassa Algieriin. Ja ...\njokohan myöntäisin jotakin? Se oli sittenkin ihana kaupunki. Ei näkynyt\nmuseoita joka paikassa. Ja aurinko paistoi.\" Julia taputti käsiään: \"Kas\nniin, johan te innostutte!\"\n\n\"Alan kyllä. Ah, aurinko! Mutta se seikkailu ensin, niin saatte siitä\nrauhan! Burgwinkelistä näytti olevan ainoastaan nautinto, että rahat\nloppuivat; minusta ei laisinkaan. Ja todellakin nukuimme Algierissa pari\nyötä satamassa veneitten alla, lakanoinamme berberien likaama hietikko:\nhirvittävää. Mutta Yrjö nauroi ja kiroili! Mitäpä siinä kertomista! Ja\nsitten me ruvettiin lastaajiksi laivoihin. Minä tein karkeamman työn,\nluonnollisesti; olinhan typerämpi, se on selvä; vieritin tynnöreitä\nlaiturille aluksen kannelta, ja Burgwinkel istui jalat ristissä\nreelingillä ja veti viivan paperille aina kun olin saanut tynnörin\nperille, -- niinhän Tarkkanen on kertonut?\"\n\n\"Niin\", myönsi Julia; \"mutta...\"\n\n\"No, sallittakoon se ilo hänelle ja Burgwinkelille, joka nykyään muuten\npalvelee upseerina Venäjällä ja kulkee ehkä Karpaateilla kuolemaansa\nkohti tai on kuollut. Mutta teille sanon, ettei asia ollut aivan niin.\nKyllähän vieritin tynnöreitä, -- ja niissä oli raskaitakin, minulle\nkamalan raskaita, sementtiä, -- sen lyhyen viikon tai puolitoista, jonka\nolimme Algierissa kiipelissä; minä vieritin, ja Burgwinkel merkitsi\ntehdyn työn kirjoihinsa; mutta huomasin kyllä hänen kepposensa, jos sitä\nkepposeksi voi sanoa, ja annoin hänen siitä nauttia: tuosta, että hän\njotenkin muka sai iloa minusta. Mutta asiaan: se viikko tai puolitoista\noli kuumuutta ja väsymystä, pölyä, joka tunkeutui silmiin ja korviin\nhien mukana; tipahtipa joku veripisarakin sormista, sillä sementti, kun\nse tulee kosteaksi, syö pian hipiään reikiä; väsymys sellainen, ettei\nleipä eikä edes oranssikaan maistunut, ainoastaan kitkerä ja kirpeästi\nvirkistävä sitruuna. Ja sitten saimme rahaa, palkkamme, sillä pääsimme\nItaliaan, josta Venäjän konsuli auttoi meidät kotimaahan, oikeinpa\nkunnialla, olimmehan ylioppilasmiehiä. Siinä seikkailumme. Nyt sen\nsaitte.\"\n\n\"Eikö muuta?\" kysyi Julia Oljemark epäuskoisesti.\n\n\"No, oletteko sitten siitä enemmän kuullut?\"\n\n\"En\", vastasi Julia epäröiden. \"Mutta, mutta...\"\n\n\"Mitä mutta... Pyydän, hyvä rouva, suvaitkaa selittää!\"\n\n\"Niin, mutta... Saada käydä siellä etelässä... Nähdä kaikkea, suuria\nkaupunkeja...\"\n\n\"Suuria kaupunkeja ei siellä ole!\"\n\n\"Te olette auttamaton! Jotakin täytyy olla! Minä en voi uskoa, ettei\nolisi!\" huudahti Julia. \"Rumaako vain, ja tukalaa kaikkialla? Mutta\nsanoittehan itse, että siellä on ainakin aurinkoa! Ja minä uskon, että\nolisi säveleitä, tanssia, jossakin! Kun minä hetkenkin sellaista\najattelen ... elämää ... jotakin muuta...\"\n\nTistelberg sääli tuota naista, sellaisella epätoivolla lausui Julia\nOljemark nämä sanansa. Tistelbergiltä itseltään oli pian haihtunut\nkaikki utuinen uneksiminen vieraiden olojen onnesta ja joistakin\nmerkillisistä seikkailuista vierailla mailla: väkevämpää hän tahtoi,\nvakavampaa ja totisempaa kuin unet. Ja kuitenkin oli häneen tuolta\nmatkalta jäänyt jotakin, jota hän ryhtyi todella kaipaamaan tänä\nsyksyisenä iltana, aution ja pimeän meren rannalla, nukkuvan ja\nhiljaisen pohjolan kaupungin vieressä. Oli jäänyt se auringonpaiste, --\npelkkä aineellinen aurinko, sellaisenaan. Ja siitä haaveillen alkoi hän\nnyt kuvata aurinkoista Välimerta, eteläistä merta ja aurinkoa sillä\nmerellä. Laajasti hän kuvaili, yksityiskohdittain, sen meren lempeän\nvärin, ei sen inhottavia myrskyjä; kuvaili vaahtojen vyöt, korkeain\nrantojen autereet. Ja sitten kertoi Isidor Tistelberg, omituisesti\nkuvailemaan syttyen, Venetsiasta, jossa hän oli ollut yhden yön. Siellä\nsoudettiin naisia gondoleissa. -- Niin, Tistelbergin mielessä eli ihana,\nveikeä nainen, joka salli rakastaa itseään. Tistelbergin kuvaus sai\nväriä ja vauhtia: helmeilevät vaahtovyöt kuohuivat ja sohisivat Adrian\nmeren hietikoilla, sellaisen meren, jonka sinisyyttä meidän on mahdoton\nuneksiakaan todeksi, niin ihmeellinen, autuaallinen on se väri. Muutakin\nTistelberg sitten kuvaili, mutta pelkästään luontoa, joka oli hänelle\nrakas, kaunista luontoa, ei synkkää ja vainoavalta tuntuvaa; eikä\nihmisiä, kärsiviä ja heikkoja.\n\nJulia kuunteli sanattomana, vain välistä huudahtaen epämääräisestä\nihastelusta. Aallonroiskeesta olivat he väistyneet pois, Tistelbergin\nmukana Julia Oljemark, ja kiersivät nyt uutta tietä takaisin kaupunkiin,\nhuomaamatta kulkuaan, kunnes olivat sen kadun kohdalla, josta Julia\ntavallisesti erosi kotiinsa. Julia olisi tahtonut Tistelbergiä vieläkin\nkertomaan. Hän piteli hyvästeltäessä Tistelbergin kättä kauan kädessään;\nmutta raatihuoneen tornikello löi jo myöhäistä, hiljaa ja ikäänkuin\ntorkkuen, Julialle tuli hoppu kotiin: tuskin ennätti hän nyt\nTistelbergiä hyvästellä.\n\nTistelberg näki kotiin kävellessään ja kotonaan Julia Oljemarkin, tuon\nsyntisen naisen, yhä siellä laiturilla; pystynä, myrskyn huiskeessa,\nsolakkana, sirona, ponnistelemassa tuulta vasten, ja näki hänet\njonkinlaisessa huvipurressa, huulillaan luvattomat suutelot.\n\nTosiseikkailuako?\n\n\n\n\n28\n\n\nJulia oli myöhästynyt kävelyllä. Ovea tuli avaamaan hänen miehensä, eikä\nsisäkkö. Tohtorin luonnostaan ja rasittumisesta ryppyinen otsa, sillä\nhän teki kovasti työtä, oli tavallista synkemmissä rypyissä, ja hänen\nsilmänsä, jotka eivät yleensäkään katselleet ketään silmiin, eivät usein\nJuliaakaan, saati sitten vieraita ihmisiä: ainoastaan silloin, kun\ntohtori puhui tyttärestään Mairesta, hänen katseensa kirkastui ja\nilahtui, -- tohtorin silmät vilkuivat nyt sinne ja tänne, ärtyisinä,\nikäänkuin epäluuloisina. Hän sanoi, nopeasti ja hätiköivästi, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut jonnekin kiire:\n\n\"No, tulithan -- viimeinkin.\" Ja lisäsi heti:\n\n\"Ella on lähtenyt kaupungille sillaikaa kun olit poissa, karannut: se on\nselvä, jonnekin työväen kokouksiin. Nyt se ruljanssi vasta alkaa, usko\nminua, tuo työväen kiihtyminen. Vai annoitko sinä hänelle luvan mennä?\"\n\nElla oli sisäkkö.\n\nJulia ei heti keksinyt miten vastata. Hän oli antanut Ellalle luvan,\nmutta vasta sitten kun hän itse olisi palannut kävelyltä, koska tiesi,\nettä Severi tahtoi ja tarvitsi aina kotona palvelusta, joko sisäkön tai\nvaimonsa, mieluimmin vaimonsa. Eikä Ella ollut sanonut, minne aikoikaan,\njohonkin palvelijattarien kokoukseenko vai vähän kävelemään; Juliasta\nolisi ollut epähienoa kysellä sitä tytöltä. Ja paraniko palkollisten ja\ntyöläisten into kokoutua vaatimaan itselleen yhä uusia etuja\nvartioimalla heitä?\n\nNyt oli Severi omituisen, harvinaisen hermostunut.\n\nSeverin sanat Julia aavisti vain jonkinlaiseksi tekosyyksi, pahanilman\nenteeksi; hänen täytyisi nyt pitää varansa. Riisuessaan hattuaan pisti\nJulia hattuneulan suuhunsa, eikä tohtori sitten malttanutkaan odottaa\nvastausta kysymykseensä, vaan sanoi kiireesti, katsellen alaspäin\nniinkuin suuttuessaan tavallisesti:\n\n\"Ja minä kävin itse ruokasalissa ja keittiössä: tarvitsin kuumaa vettä\nsublimaattiin, ja sain sen keittää! Ella on jättänyt muruja ruokasalin\npöydälle, kahvileivosten muruja; se ei ole paikallaan...\"\n\n\"No\", alkoi Julia säyseästi, riisuen päällystakkiaan, \"eikös Martta\nsitten ollut kotona?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi tohtori, \"mutta se ei ole hänen asiansa! Martan tehtävä\nei ole kantaa sisään ruokia, ei mitään keitoksia, vaan Ellan. Sinun\ntehtäväsi on ohjata Ellaa. Ja sinun tehtäväsi katsoa, että ruokasalissa\non kaikki järjestyksessä; se on minun toivomukseni...\"\n\nMentiin ruokasaliin, Julia edellä, tohtori perässä. Julia katseli\nruokapöytää, ja myönsi, tekeytyen ihmetteleväksi, kuinka Ella tosiaan\noli laiminlyönyt harjata kahvivehkeet korjattuaan muruset pöydältä pois.\nJulia meni ja otti astiakaapin vierestä seinältä harjan ja muruslapion,\nrauhallisesti liikkuen ja tyynesti; puoliso oli ärtynyt ja käveli\nepäröiden sinne ja tänne kuin jotakin etsien: tähystellen ympärilleen\nnurkasta toiseen.\n\n\"Keittiössä oven luona on repaleinen säkki\", sanoi hän yhtäkkiä. \"En\nminä vain viitsinyt siihen koskea. Kysyin Martalta, mikä se oli, ja hän\nsanoi, että se oli tilanomistaja Kuttingin säkki, se, jolla tuotiin\nperunoita viikko sitten. Vielä palauttamatta, -- tilanomistaja Kuttingin\nsäkki. Se sinun täytyy tietysti palauttaa...\"\n\nSeveri Oljemark oli pysähtynyt pöydän ääreen ja painoi sen reunaan\nnopeasti ja merkitsevästi kämmenensä. \"Ai, -- minä olen aivan sen\nunohtanut!\" huudahti Julia. \"Unohtanut!\" toisti tohtori hymähtäen.\n\"Mutta eihän unohtaa saa! Minä en unohda omia tehtäviäni. Suoritan mitä\non tehtävä! Sinä pidät hauskaa, no en sillä suinkaan sitä tarkoita,\nettet saisi pitää. Mutta minun ei ole hauskaa itse keitellä vettä\nliuoksiini. Sehän on toisten asia. Niin, se säkki: melkein viikon\nkeittiön sopessa. Ja etkö joskus saa huomautetuksi, että Martta korjaa\nhameensa keittiön eteisen seinältä palvelijattarien kamariin? Olen jo\nsitä katsellut, nyt sen näin! Ja sinä: kirjahyllyäni ei ole tomutettu\npitkään aikaan; kun otan teoksiani, täytyy minun aina kohta pestä\nkäteni...\"\n\nTohtori esitti siinä paljonkin Julian laiminlyöntejä: milloin mistäkin\nhuoneesta puuttui jotakin, milloin taas Severi Oljemarkin omasta\nvaatetuksesta, ja kukkasistakin oli sanottava, kukkasista, joiden\nvaalinta oli Julian vahvin puoli ja jotka nyt loistivat ikkunoilla,\ntosin kukattomina näin myöhäissyksyllä, mutta lehdiltään kiiltävinä,\nalinomaa puhdistettuina. Julia kuunteli hiljaa; sydämessä alkoi\nkuitenkin pakottaa ja kuohua; kuohunta täytyi masentaa. Severi oli\nsanonut, että jokin palmuista, joita varten hän, tohtori, oli hommannut\nvasituisesti kemiallista voimistusainetta, oli kuivetuttanut lehtiään,\nlatvasta. Julian oli mentävä tuota palmua katsomaan. Kun Julia avasi\nsalin oven ja painoi sen kiinnemmäksi, ikäänkuin antaakseen oven jäädä\nennalleen, ettei vain nyt kiihottaisi Severiä, sillä niin hermostuneelta\nSeveri tuntui, kolahti ovi. Severi Oljemark huudahti jotakin Julian\ntakaa ruokasalista. Ja tuli nopeasti hänen perästään, vetäisten oven\nauki:\n\n\"Miksi sinä suljet oven?\" kysyi hän rajusti.\n\nTämäpä omituista: kuinka Severi nyt noin? Harvoin hän tällä tavalla...\n\n\"Kuuntele paremmin minua!\" huudahti Severi.\n\nJulia pysähtyi salin kynnyksen eteen: \"Mutta minähän kuuntelen! Ja ovi\n-- se kolahti kiinni\".\n\nJulian sydän kuohui niin ettei hän enää oikein jaksanut sitä hillitä;\nhänen kasvonsa kalpenivat: \"Maltahan nyt, tarkastan palmun, ehkä sille\nraukalle on sattunut jotakin pahaa. -- Ja sitten on hommattava\nillallista.\"\n\n\"Pahaa -- vai pahaa!\" huudahti tohtori Oljemark. \"Pidät huolta, hyvä se!\nKunhan muistaisit muutkin tehtäväsi!\"\n\n\"Minä muistan ne!\" vastasi Julia ylpeästi. Harvoin hän antoi itselleen\nvaltaa, nyt ei jaksanut hillitä kapinointiaan.\n\nTohtori jatkoi syyttelyitään: vikoja taloudenhoidossa ja talossa oli\npaljon, ja niihin oli Julia syyllinen. Nopeasti tohtori ne luetteli.\n\nJuliaa itketti ja kuohutti.\n\n\"Ei saa olla lapsellinen, itkeä!\" varoitti tohtori. \"Sinun täytyy\nkuunnella.\"\n\n\"Voi kuinka sinä nyt!\"\n\n\"Nyt taasko? Itsehän sinä aloitit! Kuka nakkelee ovea, niinkuin joku\npalvelustyttö. Kuka ... kuka...\"\n\nJulia oli nyt avannut salin ja ruokasalin välioven, koska Severi niin\ntahtoi. Kävelylle lähtiessään oli hän pannut sen kiinni: oli illemmällä\nlämmittänyt ruokasalin, tavallisen oleskeluhuoneensa, josta oli helppoa\npitää palvelijoitakin silmällä, -- ja Juliahan piti kovasti lämpimästä.\nSeveri tuli hänen perässään ruokasaliin:\n\n\"Lyödä ovia: sellainen tapa täytyy jättää pois...\"\n\nMiksi oli Severi niin ärtynyt?\n\nJulia heitti pöytäliinan jonka oli juuri saanut otetuksi kaapista,\npöydälle. Hän miltei itki.\n\n\"Ahaa\", sanoi tohtori. \"Sinä siis taas... Hyvä! Minä, minä... Minä en\ntahdo tänään illallista. En sinun kanssasi. Syön yksinäni, omassa\nhuoneessani. Minä, minä en tahdo istua samassa pöydässä -- sellaisen\nseurassa! Ohhoh, kuinka kauan me olemmekaan olleet avioliitossa, etkä\nsinä ole oppinut mitään! Et kerrassaan mitään. Näetkös nyt: et osaa olla\nnapisematta, kuten tapasi on. Yleensäkin napiset: milloin kiihdyt\npuhumaan, että jokin pappi täällä on muka teeskentelijä, milloin\ntuskittelet, että muut rouvat muka juoruavat sitä ja tätä tai ovat\nsellaisia tai sellaisia. Ja nyt itse: katso nyt itseäsi!\"\n\n\"Lopeta nyt, Severi.\"\n\n\"Minäkö, minun asiani ei ole lopettaa! Minä puhun sinulle, mitä tahdon.\n-- Niin, kymmeneen vuoteen et ole oppinut mitään, et hillitsemään\nitseäsi. Onko se nyt: heitellä pöytäliinaa kuin...\"\n\nTohtori ei lopettanut toraansa. Pitkään aikaan ei ollut sattunut\ntällaista kotikohtausta; mutta sattuihan niitä joskus aikoinaan. Julia\nei ennättänyt ajatella, mistä se nyt johtui. Kauan puhui Severi Oljemark\nyhtä ja samaa, kylmin ja katkerin mielin. Jos Julia äännähti, niin hän\nvimmastui: ei sietänyt pienintäkään vastustamista. Julia istahti\nikkunapöydän ääreen ja itki. Tohtori sanoi:\n\n\"Hyst, että sinä viitsit noin kovaa. Martta kuulee! Ei saa ilmaista\nkenellekään syrjäiselle asioita, jotka ovat meidän yhteisiämme! Ei saa!\"\n\nTohtori kuiskasi näin, mutta kuiskaus oli miltei huutoa, ja lopulta löi\nhän pöytään kapealla kädellään, tuijottaen Juliaan, koettaen katsoa\nsuoraan hänen silmiinsä; kapealla ja punaisen vivahteisella kädellään\nhän takoi niin että pöytä kumahti. \"Sitä ei saa tapahtua!\"\n\nTohtori jatkoi, että Julia oli kehittymätön, heikosti opetettu nainen,\ntuskin tyttökoulua käynyt. Oljemarkien suku oli ainakin sivistyneempää.\n\nJa viimein yltyi Severi Oljemark sanomaan, aiheettomasti, muuten vain,\nkatkerana, että talo, kaikki omaisuus oli hänen, vastuunalaisuuskin\nsamoin tässä talossa.\n\nTällaisia uhkaukselta kuuluvia sanoja ei Severi ollut sanonut\nvuosikausiin. Mistä ne nyt johtuivat?\n\n\"Hm -- missä olet ollut?\" tuli Severin suusta viimein, kun hän oli kauan\nkävellyt synkkänä sinne ja tänne. \"Kai sellaisilla kävelyillä kuin\nennenkin: entisellä tarkoitan sitä aikaa, jolloin hän nujertui\nkeuhkotautiinsa.\"\n\n\"Se ei ole totta, että tässä mitään olisi!\" huudahti Julia, yhtäkkiä\nymmärtäen ja loukkaantuneena. Salassa hän hiukan epäröi, mutta eihän\ntässä mitä voinut olla; sen hän tiesi: ei ollut! Epäröinnin mukana\nkasvoi hänen tahtonsa kieltää; hän toisti äskeistä kovemmin, saaden\nomasta vakuutuksestaan helpotusta:\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\n\"No, -- olkoon!\" sanoi tohtori Oljemark. \"Sitä en tahdo kuulla, en\nsellaisista mitään. Mutta joko sinä nyt hommaat pöytään illallisen,\ntai... Etkö ymmärrä, että sinä täten häiritset minun työtäni, teet\nminut hermostuneeksi...\"\n\nJulia meni keittiöön. Vaiteliaan ja vanhahtavan Martan kanssa hän kattoi\npöydän kiireesti. Tohtori odotti sohvassa, lukien sanomalehtiä, jotka\nolivat tulleet iltapostissa, lukien ja ymmärtämättä, mitä luki.\nAjattelematta mitään -- vain synkkänä.\n\nSitten aterioitiin ääneti. Tohtori tavallisen nopeasti; pian hän odotti,\nettä Juliakin lopettaisi ja voitaisiin nousta pöydästä. Julialle ei\nruoka maistunut: armosta annettua ruokaa se oli. Ja nopeasti noustiin.\nTohtori pani kätensä ristiin tuolinsa selustalle, vanhan tavan mukaan,\nja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.\n\nSisäkkö oli sillä välin palannut kotiin, mutta Julia järjesti itse\ntohtorin vuoteen, sillä ehkä olisi Ella viivyttänyt Severin levolle\npääsemistä, tai hän itse, Julia olisi saattanut sitä viivyttää, jos\nolisi kenties jotenkin johtunut nuhtelemaan Ellaa. Sillaikaa kun Julia\njärjesteli kamarissa, istui Severi sanattomana kirjoituspöytänsä\nääressä, synkeänä, kaareva otsa käden varassa. Lyhyesti vastasi hän\nvaimonsa hyvänyöntoivotukseen, kehotti sulkemaan oven, ja jäi sitten\nyksinäisyyteensä.\n\nTohtoria hieman harmitti, että hän oli tullut maininneeksi Julialle\njotakin noista kävelyretkistä, kiertelyistä Tistelbergin kanssa: oli\nsiten antanut itsestään sellaisen kuvan kuin olisi ollut mustasukkainen\ntai luullut vaimostaan ja Tistelbergistä jotakin. Kävelkööt. Niin saa\nJulia ajanvietettä: joskus hän valittaakin muka sitä, ettei hänellä ole\nenää mitään, millä aikansa kuluttaisi. Mairekin hänellä pitäisi olla.\n\nMustasukkainen? Mistä?\n\nSeveri Oljemark myöntää itselleen, että aikoinaan oli hän kyllä ollut\ntavallaan mustasukkainen, silloin, kun se keuhkotautinen opettaja täällä\noleskeli ja eli. Mutta sehän kuoli pian. Ja Julia on sen jälkeen\nvanhentunut. Ja mikä on nyt tämä Tistelberg? Tyhjätasku, vetelehtijäkin.\nOpettaja olisi saattanut olla vaarallisempi: oli suorittanut loistavat\ntutkintonsa, hankkinut itselleen toimen... Mutta tauti hänestä selvän\nteki.\n\nEi, mustasukkainen hän ei ollut. Kujeksikoon Julia, jos tahtoo. Mutta\nolkoon kotona varsinkin silloin, kun häntä ehdottomasti tarvitaan. Hän\non tottunut Juliaan. Paljon ei hän yleensä vaimonsa kanssa puhu, hänellä\nei ole aikaa sellaiseen, eikä haluakaan lörpötellä turhia: mitä Julia\nymmärtää hänen asioistaan? Hänellä on praktiikkansa, ja nyt tuo\ntieteellinen tilastotutkimus, ja tulossa useitakin uusia tutkimuksia,\njoista ei Julialle maksa vaivaa puhua. Mutta vaikka hän oleksiikin\nenimmät aikansa yleensä omassa kamarissaan, tieteellistä työtään\nmiettien, niin tuntuu hyvältä, että Julia on talossa, jossakin siellä.\nTyöpöydän ääressä tarvitsee milloin lasin vettä, milloin esille sen tai\nsen kirjan hyllyltä, milloin mitäkin. Julia on nopea tulemaan, näppärä\nantamaan. -- Ja kun väsynyt mies on viimein asettunut vuoteeseen,\npeittää Julia huopaisella hänen jalkansa, vie hänen pukunsa\ntarkastettavaksi ja sammuttaa hänen huoneestaan sähkön. Niin on\nmukavampi.\n\nJoskus hän pakinoi kumminkin Julian kanssa ruokasalissa tai salissa.\nJuttelee siitä, mikä on lähimpänä hänen sydäntään: Mairesta,\nainokaisestaan. Puhuu yksin: Julialla ei ole siihen mitään sanottavaa,\ntuskin hän tytöstä välittäneekään? Sama he hänelle, millainen Mairesta\ntulee; laiminlöi hänen kasvatuksensakin kotona. Mairesta oli tullut\nhulttio.\n\nMutta sellainen oli Julia. Kerran hän rakasti toista miestäkin, ja\ntoisen vaimon puolisoa, kuten hän itse sen silloin tunnusti. Miksi\ntulikin sellaista tunnustamaan? Mitä se Oljemarkia liikutti? Miksi tuli\nturmelemaan hänen rauhaansa?\n\nNykyäänkin sanoo Julia aina, milloin lähtee insinööri Tistelbergin\nkanssa, niinkuin ei tohtorista olisi yhdentekevää, käveli hän tuon\nnuorukaisen seurassa tai ei! Tistelberg, -- ja Oljemark, hän, tällaisen\nkodin ja suuren rahallisenkin omaisuuden omistaja: mikä vertailu!\n\nMitäpä olisi Severin puhelu Julian kanssa muuta kuin yksinpuhelua?\nJulian sanoja ei hän kuuntele, tai jos kuuntelee, naurahtelee niille:\nJulia puhuu aina yhtä ja samaa, puhuu ja aprikoi yhteiskunnallisia\nmullistuksia, niinkuin mikäkin vallankumoussankari, hyväksyy haihatellen\nkaikenmoista rohkeaa ja hassua, sellaista, jota maailmassa ei tule\ntapahtumaan. Maattomille pitäisi nykyään Julian mielestä antaa maata,\ntorppareille ja mäkitupalaisille! Papisto pitäisi reformeerata, ja jos\njotakin sellaista fantiseeraa. Ja valittaa seikkoja, joita hän sanoo\nkaupungin juoruiksi; jos joku vain kertoo sen tai sen rouvan leningeistä\ntaikka mainitsee, mitä ruokia ja juomia niillä ja niillä kutsuilla oli\nollut, niin ei ole se Juliasta mieleen: ei saisi hiiskahtaakaan.\nKannattaapa niistä suuttua: onhan uutisista pakiseminen toki ainoa\nvaihtelu työlle uhratussa elämässä! Siksi ei tohtori Juliaa\nkuuntelekaan, vaan puhuu itse mitä haluaa. Ja jos Julia kovin innostuu,\ntaputtaa hän vaimoaan leikillisesti ja rauhoittavasti kädelle, sanoo:\n\n\"No, no, älä sinä, Julia, viitsi!\"\n\nJa muista kuin pienistä asioista ei tohtori tahdo jutella: ei\npolitiikasta, kirjallisuudesta ja sellaisesta. Hän ei ihmisistä tosiaan\nvälitä, juuri hän voi olla heistä välittämättä. Rakastaako heitä?\nEnemmän kuin puolikymmentä vekseliä on tohtori saanut maksaa toisten\npuolesta, ja kolme takausta, joista yksi oli kuuden tuhannen. Ja lisäksi\nhän uhrasi varojaan turhaan siihen sanomalehtihommaan. Riittää jo hänen\nosaltaan! Nykyään ottaa hän joka pennin sairailtaankin. Köyhiä hän ei\nrupea hoitamaan, sillä hyvä; tiedustelee heti, kun tulevat lääkäriin,\nonko heillä varoja. Aivan varattomille vaatii hän kunnan avustuksen,\nsillä hyvä, se riittäköön. Mutta sellaisille omistaville, joilla olisi\ntilaisuus maksaa, mutta jotka eivät tahdo, lähettää hän pian karhuamisen\nlääkäriliiton lomakkeella, ja panee uloshakuun, ellei se auta, sillä\nhyvä: ihmisen on täytettävä maailmassa velvollisuutensa. Ja hän itse\ntäyttää: tekee aina työtä, eikä tuhlaa mihinkään. Mutta katkera hän\nkuitenkin on.\n\nKatkera nyt vaimolleen: viipyä sillä tavalla kaupungilla. Ja monena\niltana yhtä mittaa. Laiminlyödä velvollisuutensa! Kävelköön kenen kanssa\nkävelee, sitä ei hän tahdo ajatella! Mutta olkoon kotona silloin, kun\ntarvitaan, ja silloinkin, kun hänen seurassaan halutaan jutella. Ja\noppikoon sävyisämmäksi! Nytkin heitteli pöytäliinaa, ellei kenties\nlyönytkään ovea tahallaan kiinni. Sopimatonta käytöstä.\n\nItkeköön nyt Julia huoneessaan, tohtori ei siitä välitä. Eikä kukaan\nsitä näekään, kun on yö.\n\n-- Minä asetun rauhassa levolle, ajattelee tohtori. Sähkölamppu on minun\nnyt sammutettava itse: se on epämukavaa. Oli sekin monttööri, asetti\nsähkönappulan kauas ovenpieleen eikä sängyn päähän! Mutta Juliapa se\njuuri sanoi monttöörille, että näinkin kelpaisi. Julia on muka\nvaatimaton; mutta sitä hän ei osaa ajatella, että tohtori saattaa\nvilustua yöllä kylmälle permannolle astuessaan: onhan mattojen välissä\nrakoja. Ja siihen paikkaan se hermostuttava nappula jäi, vaikka siitäkin\non Julialle sanottu.\n\n\n\n\n29\n\n\nKerran Julia saattoi Tistelbergin vielä suuremman pelonsekaisen\njärkytyksen valtaan kuin se uni, jonka Tistelberg oli Juliasta nähnyt.\nHe kävelivät silloin neiti Flotmanin kanssa.\n\nJulia oli tutustuttanut Tistelbergin Hildur Flotmaniin: vienyt hänet\nkatsomaan eräitä kuistinpiirustuksia, joita arkkitehti laati tohtori\nOljemarkin huvilaa varten.\n\nTäytyihän Julian saada seurustella Tistelbergin kanssa. Nyt tuntui\nSeveri alkavan hermostua, ärtyä siitäkin, vaikkei siinä ollut mitään\npahaa oikeastaan. Tosin Julia jotakin kammoi, ja niinpä oli hyvä\nkeksintö, että hän sai Hildurista, jonka tuttavaksi oli Isidorin\nhommannut, kolmannen henkilön kävelyretkille: ikäänkuin todistajaksi,\njoka voi vastata, että nuo kävelyt olivat tuollaista tavallista\najanvietettä ja joka teki ne ikäänkuin taatummiksi, turvallisemmiksi.\n\nNeiti Flotman asui itse rakentamassaan talossa, mutta vuokralla. Talo\noli kivimuuri, tavallaan kolmikerroksinen; se oli hohtavan valkeaksi\nrapattu, galvanisoidulla peltikatolla varustettu; ikkunat leveät;\nkatunurkkauksessa torni, jonka seinät Flotman oli halkonut ylhäältä alas\nasti viirumaisilla aukoilla, torni-ikkunoilla. Koko rakennuksen seiniin\noli kiinnitetty koristeita: alas mukulakiviä, ja ylemmäksi sinne tänne\nvihreitä kaakeliruutuja. Kaupunkilaiset ylpeilivät tällä modernilla\nkivimuurillaan, ja hieman neiti Flotmanillakin, jonka suorasukaisesta\nvanhanpiian elämästä olivat kuitenkin hieman närkästyneet.\n\nNeiti Flotman, kukoistava ja komea, mutta tosiaan tarvittaessa nenäkäs,\nkeitti itse kahvinsa ja ruokansa, taiteellisen työskentelynsä lomassa.\nKahvi oli hyvin väkevää, ja neidin puheet ihmisistä, varsinkin miehistä,\npeittelemättömiä, jopa hyökkääviä; hyökkäysten aiheita arkkitehti\netsikin, ja nauroi ilkkuvasti kun niitä löysi.\n\nPuhuttiin Ester-jutusta, nykyään kaikkein suurinta ihmetystä ja\npaheksumista herättäneestä. Neiti Flotman suorastaan vimmasteli\ntehtailija Blöckeriä ja postimestari Mölsétä kohtaan, koska he olivat\nnaineita miehiä; samoin kirjailija Kerettiä kohtaan, mutta nauraen,\nsillä Keretti tuntui olevan neiti Flotmanista niin koomillinen, että se\nkoomillisuus teki hänet ikäänkuin syyntakeettomaksi. Birger Bengelsson\njälleen oli neidistä miltei siedettävä: hän narrasi typerämpiä,\nkerrottiin narranneen Keretin ja Blöckerin osakkaaksi Ester-juttuun, --\nja olihan Bengelsson ruotsikoita, muisti Tistelberg, joten neiti Flotman\nvoi antaa hänelle senkin tähden paljon anteeksi. Arkkitehdin luona,\nIsidorin ensi vierailulla, juteltiin sitten myöskin jo vähän vanhemmista\nasioista, huudeltiin huoneesta toiseen, keittiön ja salin avonaiseksi\njätetyn välioven kautta, neidin seisoessa hellan ääressä, käsi\nkahvipannun sangassa; puhuttiin yhä maisteri Klingstedtistä ja nuorista\nkoulupojista, joiden mystillisestä katoamisesta ei ollut pitkään aikaan\nkuulunut mitään. Saksaanko he olivat päässeet, vai Shpalernajaanko\njoutuneet? Neiti Flotman ilmaisi ihailevansa jääkäriliikettä, minkä\nvähän siitä tiesi, huhupuheilta, ja sitten saksalaisten sodankäyntiä,\njota hän ihaili vieläkin tulisemmin, kuten kaikkea saksalaista yleensä.\n\n\"Hildur rakastaa saksalaisia makkaroista monumentteihin asti\", kujeili\nJulia Oljemark.\n\nSitten katseltiin, kahvin selvitessä, noita tohtori Oljemarkin huvilaan\nkuuluvia kuistin piirustuksia. Neiti Flotman oli luonnostellut useitakin\nkuisteja, tyyliin, jota hän nimitti uudeksi suomalaiseksi, tai ainakin\nsuomenmaalaiseksi, ruotsinmielinen kun oli; patsaiksi oli ajateltu\nkuorittuja, mutta veistämättömiä pahkakoivun runkoja, hongan tyviä ja\nmerestä nostettuja hakopuita; niiden väliin tulisi ulospäin kupertuva\nkaide, varustettu samantapaisilla poikkipienoilla kuin isojen sammioiden\nvanteet.\n\nItse rakennukseenkin oli arkkitehti ajatellut vielä eräitä muutoksia,\ntoinen ikkuna päädyssä oli pienennettävä ja tehtävä nelikulmaiseksi,\nneljäs ikkuna fasadissa viisiruutuiseksi, eikä kolmiruutuiseksi kuten\nkaikki fasadin ikkunat edellisissä piirustuksissa olivat olleet.\n\nJulia Oljemark oli ihastunut näihin ystävättärensä piirustuksiin; niissä\noli hänen mielestään, etenkin nyt, vapautta, vaihtelua ja rohkeaa\nromantiikkaa. Isidor Tistelberg ei tietänyt, pitääkö huvilasta vai ei;\nainakaan hän ei pitänyt kivimuurista, jossa neiti Flotman asui; kovin se\noli mahtaileva suhteiltaan, tuo pikku talo, samoin kuin sekin, jonka\nneiti oli tohtori Oljemarkille rakentanut. Mutta: mitäpä näistä! Kovin\nhän vain koetti lausua Hildur Flotmanin piirustuksia ihailevansa.\n\nJa sitten lähdettiin kävelyretkelle.\n\nNeiti Flotman kammoi kurtiisia, kammoi nykyään rauhallisesti,\ntyyntyneenä, itse lemmenasiota juuri kaipaamatta, mutta kammoi kuitenkin\nmelkein vihaamalla: ja alettiinhan Juliasta ja Tistelbergistä\nkaupungilla jo jutella yhtä ja toista. Siksikö Julia oli Tistelbergin\ntuonutkin hänen luokseen? Oliko Julia tosiaankin niin viekas? Hieman\närtyisänä siitä, että Julia ja Tistelberg asettuivat rinnatusten, kulki\nnyt Hildur Flotman melkein vaiti ja niin kiireesti kuin lihavalta\nruumiiltaan saattoi, ikäänkuin häiritäkseen ripeydellään toisten\nantautumista hiljaiseen, äitelään tunteiluun, ja saattaakseen heidät\nnopeasti pois kaupungista. Ja olihan kaikki uutiset jo juteltukin neidin\ntyöhuoneessa. Kaikki kolme riensivät äänettöminä pitkin routaista\nmaantietä, joka kalskahteli heidän jaloissaan; kuuraakin oli maassa\ntuolla ja täällä; eikä ainoaakaan linnun äännähdystä kuulunut. Valtavat\nkartioiden muotoiset heinäsuovat vainioilla olivat huurteessa. Ilma\nraikas, rauhoittava ja samalla kylmä, ajaen veren poskiin.\n\nJulia hidastutti kulkuaan, ja myöskin Hildur Flotman, joka oli kävellyt\nhiukan toisten edellä, alkoi käydä hiljempää, katsahti taakseen, hymähti\nja seisoi sitten tuokion paikallaan, sillä Julia oli pysähtynyt\nTistelbergin eteen. Kuin oudostellen tuijotti arkkitehti toisiin\nkovakuorisen hattunsa alta. Yhtäkkiä käännähti Julia Tistelbergin\npuoleen ja sanoi valittavalla äänellä, -- sellainen sointu oli hänen\näänessään, kun hän puhui vakavasti, aivan kuin anellen:\n\n\"Sanokaapas, herra Tistelberg, kuinka paljon te oikeastaan pidätte\nminusta?\"\n\nTistelberg seisahtui heti; hänen hengityksensä salpautui, syvä ahdistus\ntäytti hänen sydämensä, outo aavistelu, odottava, onnekas jännitys.\nHänen huulensa alkoivat vavista. Hänen täytyi siepata piippu suustaan ja\nkätkeä se vapisevaan käteensä. Neiti Flotman, joka kuuli nuo sanat,\nnäytti hyvin kummastuneelta ja närkästyneeltä, ja olikin närkästynyt:\nrupesi taas kävelemään, äskeistä nopeammin. Rouva Oljemark jatkoi,\nvakavasti, ja sellaisella kovalla äänellä, että neiti Flotman kuuli\nedelleen hänen sanansa:\n\n\"Niin, herra Tistelberg, voisitteko nauttia oopiumia, tai sanokaamme\nkokaiinia tai morfiinia, jota minä nautin? Voisitteko?\"\n\nIsidor Tistelberg katsoi kauhistuneena Juliaan, joka hänelle hymyili\nhiljaa. Neiti Flotman huudahti:\n\n\"Julia, kaikkea sinä puhut!\"\n\n\"Niin, miksi en puhuisi?\" vastasi Julia. \"Minähän olen joskus\nmorfinisti\", nauroi hän. \"Kurja raukka...\"\n\n\"Että viitsitkin noin liioitella!\" huudahti neiti Flotman. \"Jos välistä\nkäytätkin unilääkkeitä, voidaksesi nukkua, niin... Ja joutavaa ja\ntosiaan raukkamaista on käyttääkin sellaisia...\"\n\n\"Se on suloista\", nauroi yhä Julia. \"Suloista: unohtaa, ei tietää\nmistään, olla kuin olisi kuollut. Tahdotteko koettaa, herra Tistelberg?\nJossakin muussa muodossa kuin ruiskeen avulla, joka haavoittaa...\nTahdotteko?\"\n\nJulia nauroi. Neiti Flotman kulki jo sievän matkan päässä ajatellen: --\noli tämäkin nyt... Tämä on skandaalimaista. Kuinka tuo Julia...! Ettei\nymmärräkin!\n\nTistelberg ei vastannut. Hänen olemuksessaan värisi, päänsä läpi\nvilahtivat Julian kertomukset avioliitostaan, joka varmaan oli onneton.\nJa Julian äskeiset sanat olivat kuin kutsu, lupaus; ne olivat kuin\noopiumi, tai hasis niille arabialaisille, joita Tistelberg oli nähnyt\nmuutamia etelässä: kauhistavia nautintojensa orjuuteen sortuneita,\nonnettomia. Heitä hän inhosi. Mutta nyt: Julian sanat toivat tuollaisen\ninhotun tilan hänen mieleensä jonakin kauniina, haluamisen arvoisena; se\ntuntui ihan kuin joltakin uhrilta Julialle. Tistelbergiä inhotti, ja\nsamalla hän oli onnellinen ja utelias. Kuitenkaan hän ei Julialle\nvastannut: oli niin järkkynyt, ettei voinut vastata.\n\nJulia etsi osanottoa, tahtoi, että toinen ihminen, ja mieluimmin juuri\nTistelberg, tietäisi hänestä kaikki. Miksipä hän salaisi itseään häneltä\ntoisenkaan seurassa, Hildurin? Tulihan tunnustus täten suoremmaksi,\nrehellisemmäksi! Jokin katkera uhma ajoi Juliaa tällaiseen\nrehellisyyteen. Ja jos Isidor Tistelberg olisi valmis sellaiseenkin\nosanottoon, -- ymmärtävästi oli hän Juliaa kuunnellut ja kohdellut sinä\naikana, minkä he olivat toisiaan tunteneet, -- että haluaisi noilla\nmyrkyilläkin kokeilla, niin olisi Julia onnellinen. Tietysti koe olisi\ntarpeeton, jos Isidor tahtoisi siihen antautua. Tuskin Julia toden\ntullen hänen kokeilla antaisikaan, ellei Isidor aivan erikoisesti, vain\nyhden kerran, haluaisi nähdä, millaista Julialla oli tuollaisina\nhetkinä, noiden aineiden suomassa unessa.\n\nJulialle itselleen olivat oopiumi tai nuo muut sellaiset, joita hän\nkäytti harvoin, eräinä hetkinä tosiaan paljon enemmän kuin pelkkä\nkokeilu ja keveä, kevytmielinen huvi: ne olivat hänen pelastuksensa.\nJulia tunsi, että hänen kiusattu sydämensä, joka oli niin pessimistinen\nmaailmasta ja varsinkin hänen omasta elämästään, olisi muuten\npakahtunut, -- saanut halvauksen, kuten lääketiede sitä nimittää, tai\nlakannut sykkimästä pelkästä sanattomasta, syvyyteensä hukuttavasta\nhaikeudesta, niin hän kärsi kaikesta, etenkin kotioloistaan, tahtoessaan\nalistua vastarintaan nousematta, suutansa juuri koskaan avaamatta.\nSellainen itsehillintä käy sydämeen, ajatteli hän.\n\n\n\n\n30\n\n\n\"Minä näen usein unia\", kertoi Julia Tistelbergille. \"Suloisia ne ovat\nenimmiten. On niissä välistä vaikeitakin, painajaisunia; mutta silti ne\neivät ole milloinkaan rumia. Ja viime aikoina, kai olen siitä jo\nkertonutkin, olen nähnyt yhä useammin unia lapsuudestani, ah, niin\nihania, että itken, kun niistä herään. Ja minä uskonkin uniin. Olenko\nsilloin taikauskoinen?\"\n\nJulia kertoi joukon tapahtumia, jotka hän oli nähnyt edeltäkäsin,\ntietänyt ne ennen kuin ne tapahtuivat todellisuudessa, tietänyt\nunistaan.\n\n\"Ja aivan äskettäin annettiin minulle uni, annettiin: sillä Jumalan\nsuurena lahjana minä pidän kauniita unia. Uni niin ihana ja omituinen,\netten ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Pitäisi olla hyvin hiljaista\nsitä kertoessa; ja kumminkin olisi mahdotonta osata ilmaista kaikkea\nsellaista herkkää, mitä uni silmänräpäyksessä näyttää.\n\n\"Milloinkaan ennen en ole nähnyt suloisempaa unta, vaikka niin monesti\nolen saanut kiittää Jumalaa nukkuessa minulle annetusta kauneudesta.\nJumalaa, tai salaperäistä pyhää luontoako?\n\n\"Tämä uni oli niin tavattoman selkeä, selvä silmille, tarkoitan, joskin\nihmettelen sen sisällistä merkitystä. Selvä silmille: mikään maalari ei\nole piirtänyt niin tarkoin ilmiöiden ulkomuotoa. Ja sielulle kuitenkin\nselittämätön, omituinen.\n\n\"Olin jälleen lapsi.\n\n\"Oli kaunis kevättalven ilta. Mutta oli niin lämmin kuin kesällä.\n\n\"Kävelin ylös jotakin mäkeä. Ja alempana, laaksossa, näin\nlapsuudenkotini, sen vanhan pappilan, jälleen. Rakastanhan sitä aina,\nsen peltokumpareita, sen puutarhan haapoja. Mutta unessa se kohosi niin\nkauniina, näkyi niin yliluonnollisen kauniina, että sydäntäni, joka\nvalveilla ollessanikin monasti sinne kaipaa, aivan vavisti, rakkaus sitä\nkohtaan, sydämen pohjimpaan saakka.\n\n\"Pappilan ympärillä leijui kummallinen, sininen usva, kaukana laakson\nliepeillä, ja tuolla järven takana ilmanrannoilla asti; kietoi\nhyväilyynsä maiseman, verhosi hunnullaan hankiakin, joiden keskitse\nkävelin tietä pitkin.\n\n\"Merkillinen talvi: kinoksetkin olivat lämpöisiä -- unessa.\n\n\"Ja sitten minua vastaan tuli vieras mies, sellainen, jota en ole\nmissään nähnyt, ja lauloi ihmeellistä laulua, niin selvästi, että\nmuistan sen säveltä vieläkin.\"\n\nJulia hyräili säveltä; se oli leikittelevän iloinen.\n\n\"Se laulu oli jotakin elämästä. Sanoja en muista, lienenkö kuullutkaan;\nmutta minusta tuntuu kuin ne olisivat olleet jotakin sellaista, että\nelämä olisi tuokion unelma, satu. Elämä, tuska tuntui siinä saaneen\nleikittelevän, iloisen värin.\n\n\"Se mies katosi; ja ilmestyi uudestaan eteeni, mutta toisessa paikassa\nkuin ensin olin, pappilan naapuritalon pihalla, pienen talon pihalla,\njonka olin lapsena tuntenut. Hymyillen hän tuli. Usva oli yhä\nhämärtynyt, niinkuin ilta hämärtyy. Talon ikkunasta tuikkivat valot:\nsiellä oli muka kylänluvut, sellaiset, joihin ennen lapsena pääsin isän\nmukana. Ja minä olin siinä unessa sen ikäinen kuin nyt olen, ja samalla\npieni lapsi, jolle annettiin kinkeritalossa samoja makeuksia kuin ennen,\nsokerileivoksia tai vohveleita, joita äitini aikoinaan paistoi.\n\n\"Sydämeni täytti enemmän kuin onni: autuutta se tunne oli! Ja silmäni\ntäyttyivät kyynelillä. Sain, raukka, jälleen nyyhkyttää ilosta. Sain\nnähdä onneni ajan ilmi elävänä, ja tuhat kertaa ihanampana kuin se ehkä\ntodellisuudessa saattoikaan olla.\n\n\"Oi, nythän lähtee siltä unelta väri, kun siitä koetan kertoa, niinkuin\nkosteus vie kultatomun pienen perhosen siivistä.\n\n\"Niin, ja sitten laskeusin taas mäkeä alas, pappilaan päin. Oli yhä\ntalvi; ja samalla aikaa kesä! Ja sitten alkoi, ja meni nopeasti ohi,\nkaikkein merkillisin: näin nuorukaisia, jotka kahlasivat pitkin harmaan\npellonaidan viertä, kahlasivat lumessa, marssivat, hyökkäsivät! Ja\nlauloivat, hekin, lauloivat jotakin riemukasta, vapauttavaa, kuin\njotakin sotamarssia.\n\n\"Mitä he olivat? Heillä oli vihreät tai sinertävät puvut. Yksi heistä\nnäytti maisteri Klingstedtiltä, jonka nykyään uskotellaankin hukkuneen\ntai hukuttautuneen tuonne kaupungin lahteen. He olivat notkeita, nuoria,\nhaltioituneita, aatteellisia. Lumessa he hyökkäsivät, lauloivat. Ja\ntuntui kuin olisi koko maisema, lapsuuteni seutu, suloisimpana mitä se\nsaattaa olla, tuntui kuin olisi koko maisema heitä tervehtinyt ilon\nkyynelillä, kuten minäkin. Sellaista kesti kauan, siltä tuntui. Ja minä\nolin joka suhteessa niin onnellinen, olin kuin lapsi. Ja sitten heräsin.\nValveillakin itkin vielä kauan onnesta...\"\n\nTistelberg kuunteli hartaasti. Oman unensa hän muisti, mutta ei Julialle\nsitä kertonut: ei uskaltanut; se uni pelotti häntä, se oli kuin jokin\nenne.\n\nMutta he molemmat rakastivat siis tavallaan unia, joskaan Isidor ei\nniihin uskonut; nytkin hän mielessään nauroi Julialle, joka näytti\nmoisiin suorastaan uskovan.\n\n\n\n\n31\n\n\nEräänä iltana oli Isidor Tistelberg yksin kotona. Insinööri Tarkkanen\nrouvineen oli lähtenyt pastori Myötyrin luo vierailulle, ensimmäiselle\nkyläilylle sinne, ja rouva oli laskenut myöskin palvelijattaren\nkaupungille, vakavilla neuvoilla pysyä järkevästi poissa palvelusväen\nkokouksista, joita oli nykyään alettu pitää yhä tiheämmin, kuten\nmuitakin työläisten yllytystilaisuuksia.\n\nTistelbergillä oli ikävä, ei tuskallisen ärtyisä kuin ennen, vaan kipeän\nsuloinen, polttava ikävöinti. Hän seisoskeli salin eli Onnin työhuoneen\nikkunan ääressä, joka oli varjopuolella taloa, ja katseli vastapäisen\nrakennuksen kaljuun kiviseinään. Joskus kopisi askeleita roudan\nkovettamalla kadulla; ajoneuvoja ei liikkunut: oli jo melkoisen\nmyöhäistä, hämärä vaihtui juuri pimeäksi.\n\nHetken hän katseli, siirtyi omaan kamariinsa, tupakoitsi, tuli jälleen\nsaliin, ja katseli siitä jälleen tyhjälle kadulle. Yhtäkkiä hän huomasi\nhymähtävänsä: \"Nyt hänen täytyy tulla.\"\n\nTäytyy? Miksi sanoi hän niin lujasti: täytyy? Kenen? Minne?\n\n-- Tietysti rouva Oljemarkin, ajatteli Tistelberg, ja ilkahti itselleen.\nMiksipä ei Julia Oljemark tulisi, ja minne?\n\nTuuli lennätteli kadulla muutamia kuivia lehtiä ja puhalteli roskia,\näänsi alakuloisesti ikkunan raoissa, sitten vaikeni ja raukeni; rikat\nkadulla eivät liikahtaneet pitkään aikaan. Tuonne yleni tämä katu\nsuurelle torille päin. Siellä, torilla, oli varmaan Julia Oljemark.\n\n\"Hänen täytyy, täytyy tulla!\" vakuutti Isidor uudestaan, nyt\ntuskastuneena. \"Hänen täytyy tulla.\"\n\nJonkin aikaa salissa liikuskeltuaan meni Tistelberg kiireesti eteiseen,\nkuin häntä olisi jonnekin käsketty ja vaadittu, pisti päällystakin\nylleen ja riensi pian hämärtyvää, tuulista katua siihen paikkaan, jossa\nheidän oli ollut tapana kohdata toisensa kävelyretkille lähdettäessä.\n\nTänä iltana eivät he olleet päättäneet tehdä kävelymatkaa, vaan oli se\njätetty tuonnemmaksi, epämääräiseen aikaan: rouva Oljemarkilla oli\nnykyisin muka niin paljon kaikenlaista tekemistä kotona.\n\nTistelberg seisoi torin nurkalla, aution näköisen torin, jonka sillä\nreunalla piipotti rivi äskettäin istutettuja lehmuksia, toiset seipäihin\nsidottuina, jotkut irti päässeinä ja vinossa rempattaen. Kuin heräten\nkatseli hän nyt joka puolelle, illassa punertavalle raatihuoneelle päin\nja vastakkaisille torin reunamille, jotka painuivat varjoon: ei siellä\nollut Juliaa. Ei ollut Juliaa!\n\n\"Hänen täytyy tulla!\" mutisi Tistelberg, ja tuo vaatimus oli kuin hätään\njoutuneen avunpyyntö, kuin sairaan rukoilua, ja samalla tyrannillisen\nkäskevää. Tyrannillinen olikin Isidor luonteeltaan, hänkin: sen hän\njoskus tiesi, mutta harvoin.\n\nIlta oli miltei kylmä, mutta hiki oli kihonnut Tistelbergin otsalle; hän\notti hetkeksi lakin päästään ja pyyhki otsaansa, puserteli sitä: jotakin\nhullua siinä taisi nyt liikkua. Tuntui kuin olisi hänen sielussaan jokin\nkiehtonut, kutsunut. Sielussaanko? Bah! Ei hän tietänyt, mitä tämä oli:\nJotakin narrillista, luonnollisesti. Sillä mistä syystä Julian muka\nolisi pitänyt tänne tulla?\n\n\"Mistä kumman syystä?\" kuiskasi hän itsekseen.\n\nMutta se ajatus, ettei Julian pitänytkään tulla tänne, ja etenkin se,\nettei Julia tietysti ajatellutkaan sellaista tuloa, se teki Tistelbergin\nmielen kolkoksi; hänen sielunsa ikäänkuin parahti apua, niin, se aneli\narmoa.\n\nSitten lähti Tistelberg nopeasti takaisin kotiin. Mutta keskellä matkaa\npälkähti hänen päähänsä, että rouva Oljemark oli nyt hänen kotonaan, sen\ntalon pihalla, jossa hän asui Onni Tarkkasen luona. Julia ei muka\npäässyt sisälle, vaan odotti siellä. Tistelberg joudutti nyt\naskeleitaan, hänestä tuntui, että hän melkein juoksi.\n\nHän tuli vanhalle, paksuista lankuista tehdylle kotiportille ja pujahti\nkävelyaukosta pihalle. Rouva Oljemark ei ollut sielläkään. Kuinkapa\nolisi ollut?\n\nTistelberg oli hämillään. Ajatteli, mitä tehdä. Aikoi mennä sisälle,\nruveta työhön: paljon olikin viime aikoina jäänyt rästejä. Mutta olihan\npaitsi noita töitä, joita hän sanoi ex officio-töikseen, myöskin pieni\nmielityö: kopio tohtori Oljemarkin huvilapalstan kartasta. Itse kartta\noli kyllä jo tehty, mutta vielä ei ollut ilmoitettu tohtorille, että se\noli valmis, joten Julia ei siis ainakaan sitä olisi saattanut tulla\ntänne noutamaan. Tistelberg kysyi itseltään, mitä varten hän siis olisi\ntullut? Ja nauroi itselleen:\n\n\"Olenpa hullu. -- Äitiparkani!\"\n\nSiitä kartankopiosta Julia ei tietänyt kerrassaan mitään. Ei tietänyt\nedes Tarkkanenkaan. Vasta muutamana iltana oli Tistelberg piirtänyt sitä\nitsekseen, vähän kuin salaa. Siihen oli merkitty paitsi tavallisia\nmaanlaatuja jokainen huomattava puukin, kuin topografikartassa: mäntykö,\nkoivu tai koiranheisi, mikäli Tistelberg niitä muisti siltä käynniltä,\njonka hän oli tehnyt toisten kanssa syksymmällä palstalle. Olipa\nmerkitty eräät kauneimmat ja muhkeimmat kivetkin, ja varsinkin\nkalliopengermät, istuinpaikat, joista voi katsella merelle. Suuren alan\ntuosta lehdestä, joka oli käännetty taskussa tai käsilaukussa\npideltäväksi, vei otsikkokirjoitus, tekstattu ilmansuuntaruusun\nyläpuolelle isoilla, koukeroisilla kirjaimilla: kartta Maire-nimisen\npalstatilan kaikista tiluksista, Uudenmaan läänissä, siinä ja siinä\nkihlakunnassa jne.\n\nTohtori Oljemark oli päättänyt antaa huvilalleen nimen tyttärensä\nmukaan.\n\nTistelberg ei ollut tohtinut oikein tunnustaa itselleen, mihin hän tämän\nkorukartan aikoi.\n\nTistelberg mietti portaissa vielä tuokion, mennäkö näpertelemään tuota\npikku kopiotaan. Mutta sitten hän kääntyi ja lähtikin kaupungille.\n\nTämä oli hulluutta. Julia Oljemarkia ei näkynyt, ja muitakin kulkijoita\noli harvassa. Tistelberg ajatteli, että hän kävelisi kuitenkin hiukan\nvain turhaan, ja sitten oli mentävä kotiin takaisin. Siellä olisi ehkä\njo Onni rouvineen: ikävä vastakohta koko tälle narritukselle, varsin\nselväjärkinen vastakohta.\n\nNeljännestunnin kuluttua meni Tistelberg takaisin kotiin, hämärää,\nmiltei pimeää katua.\n\nKun hän tuli asuintalonsa pihalle, seisoi siellä, ison saarnin varjossa,\njoka oli jätetty keskelle kivettyä pihaa, rouva Oljemark. Seisoi ääneti:\nkatsellen Tistelbergiin ikäänkuin syrjästä, käsi huulilla, pureskellen\njotakin. Hän ei hetkeen tervehtinyt Tistelbergiä, joka säpsähti:\nkauhistui kuin olisi jokin hirvittävä syvyys auennut hänen edessään. Ja\nsamalla Isidor riemuitsi.\n\nViimein rouva Oljemark tervehti ja liikahti. Viimeinkö? Kai hyvinkin\nkohta. Hän sanoi tulleensa tänne tapaamaan herrasväki Tarkkasta. Eivätkö\nTarkkaset olleet kotona? Julia oli heitä tässä hiukan odottanut. Ehkä he\ntulisivat pian?\n\nTistelberg ei vastannut, ei kuullut, mitä Julia sanoi. Hän näki rouva\nOljemarkin heittävän kädestään jonkin korren, sitä hän kai oli\npureskellut. Miksi hän pureskeli kortta? Hämmästys ja pelko kuohuivat\nIsidorissa, kauhukin, syvä järkytys, sekoittaen hänen jokaisen\najatuksensa. Jäykästi alkoi hän nousta portaita, pyytäen viimein rouva\nOljemarkin sisään: kyllä Tarkkaset tulisivat, kai piankin. Rouva\nOljemark menikin sisään. Tistelberg avasi sanattomana huoneiston oven,\nkäsin, jotka tuskin löysivät oven ripaa, ja astui edellä eteiseen ja\nsaliin. He istuivat sitten salissa, Julia päällystakkiaan riisumatta,\njutellen niitä ja näitä, verkalleen: miksi Julia oli tullut, pienelle\nkyläilylle vain; ja kertoivat kaupunkilaistapahtumia, joita Julia ei\nihmetellyt, ei edes Ester-juttuakaan, ei ihmisten tekoja pahoitellut, ja\nyhtä ja toista muuta. Isidor vastaili väkinäisesti.\n\nSitten nousi Julia yhtäkkiä. Sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä: hän ei\nvoisi enää odottaa. Hän oli vain tullut tiedustamaan, joko sen kartan\nsaisi.\n\nTistelberg naurahti itsekseen: vai kartan? Miksi Julia nyt vasta puhui\nkartasta? Ja Tistelberg sanoi ylimielisesti:\n\n\"Mikäpä kiire sillä kartalla!\"\n\nJulia ei vastannut. Tistelberg ajatteli: Toisesta syystä Julia oli\ntullut. Pihalla seistessään ja täälläkin oli sanonut aikoneensa tänne\nkyläilylle.\n\nJulia päätti lähteä, meni eteiseen, käänsi sinne tulen. Hän pelkäsi\nTistelbergiä, hyvästeli, aikoi poistua kättelemättä, vain nopeasti\nterveiset Tarkkasille virkkaen, ja avasi ulko-oven. Tistelberg seisoi\nsalin ovella, kalpeana, ja naurahti ylimielisesti; hänen silmissään\ntuikahti voitonvarma, lempeä välkähdys, hymyilevä syrjäkatse, joka oli\nhänelle ominainen. Julia seisoi jo kynnyksellä, oven aukeamassa,\nkumarassa, epäröiden. Tistelberg meni verkkaan ovelle, sanoi:\n\n\"Ettekö anna edes kättä?\"\n\nJulia säpsähti, katsoi tarkkaavasti Tistelbergiin. Sitten hän veti\nnopeasti hansikkaan kädestään, nauroi, voitoniloisesti hänkin, ojensi\nkätensä Tistelbergille, vetäisi toisenkin hansikkaansa pois ja ojensi\nTistelbergille molemmat kätensä, iloiten, kun tunsi Tistelbergin\ntarttuvan epäröiden ja hiljaa käteensä. Tistelberg puristi hänen\nkättänsä lämpöisesti, pitkään. Julia nauroi jälleen, hänen äänensä soi\ntoisesta kuin kujeileva huilu, tempasi kätensä irti, kääntyi nopeasti,\nsysäsi oven kiinni ja oli kadonnut.\n\n\"Hän tuli, kun minä kutsuin -- sielussani!\" huudahti Tistelberg\nitsekseen liikuttuneena. Tistelberg oli kaivannut Juliaa. Oli anellut,\ntäällä kaukana, matkan päästä, Juliaa tulemaan, ja Julia oli tullut.\nTistelberg oli kiitollinen. Kuinka Julia sen aavisti? Ja aavistiko hän\nehkä yleensä paljonkin? Tiesikö hän unista tapauksia?\n\n\n\n\n32\n\n\nTistelbergin sielunelämä oli horjahtanut perustaltaan. Olihan sitä\ntapahtunut ennenkin; muutaman kerran oli hän ollut vähällä hylätä\nelämänuransa, jolle hän ajatteli joutuneensa vain ulkopuolisista syistä,\njopa toisen ihmisen pakotuksesta, -- hylätä mitään sen parempaa\nitselleen tietämättä.\n\nNyt alkoi hänelle jälleen tulla tuollainen halu syöksyä jonnekin, pois\nlaitumelta.\n\nJulia Oljemark oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti.\n--Mitä Julia aavisti?\n\nUni, jonka Tistelberg aikoja sitten oli Juliasta nähnyt, vaivasi häntä\nkuin hänen oma aavistuksensa. Julian ahdas elämä, jota Tistelberg oli\nmyöntynyt pitämään köyhänä, tuotti hänelle tuskaa.\n\nAjan hurja sekasorto, milloin hän sitä enää muisti, sekasorto, josta ei\ntullut loppua, tuntui kiihottavan häntä nauttimaan tuokiosta,\nvälinpitämättömänä, väkivaltaisesti. Ja Julia oli hänestä langennut\nnainen.\n\nKerran aamulla sellaiseen aikaan, kun juna lähti Helsinkiin, sattui\nIsidor kamarissaan katsomaan kelloaan ja muisti, että juna lähtisi, ja\nlähtisi pian. Hän pukeutui nopeasti, päätti matkustaa Helsinkiin. Vain\npariksi päiväksi, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle tai hänen rouvalleen\nmitään tästä matkasta. Hiljaa ja nopeasti hän liikkui; oli pian\nportaissa, lukitsi oven, heitti avaimen kirjeluukusta sisään, ja oli\nkohta aamuisella kadulla ja sitten rautatieasemalla.\n\nSe leski, Emma Havola, jota hän oli rakastanut menneenä keväänä, oli\nnoin viikko sitten kirjoittanut hänelle, vihdoinkin jälleen. Isidor ei\nollut koko syksynä, eikä edes loppukesälläkään, kirjoittanut Emmalle\nyhtään ainoaa sanaa. Nytkään oli Tistelberg tuskin viitsinyt lukea hänen\nkirjettään, valittavaa ja nopeasta unohtamisesta närkästynyttä; oli\nsullonut kirjeen huolimattomasti rutistaen taskunsa pohjalle.\n\nEilisiltana myöhään ja tänään aamun hämärässä herätessään oli hän\nmuistanut, että hänellä oli Helsingissä lohduttaja, Emma. Muun muassa\nhänen luokseen Tistelberg nyt aikoi; mitä tuo muu, toiset asiat, olivat,\nei hän tietänyt: kunhan vain matkusti, tunsi vapautumista, pääsi\naprikoimasta sitä pulmaa, että oli rakastunut Julia Oljemarkiin, toisen\nmiehen vaimoon.\n\nKaupungin asemalla, hiekkaisen mäen vierulla, oli hiljaista. Matkustajia\nvähän; äänettöminä ja hitaasti nousivat he kamppeineen kapearaiteisen\nradan pikku vaunuihin. Kapeat vaunut, kapeat kuin jonkin leikkijunan,\nmutta siistit kuin nukkekaapit, olivat kuumat, kamiinoista kärysi\nkoivunkuorien haju. Odoteltiin lähtöä, ei puhuttu paljoa. Tistelberg oli\nhyvillään, kun ei vaunuun tullut ketään niin tuttua, että olisi häntä\nhäirinnyt, kysellyt häneltä mitään: hän oli pulmastaan hermostunut. --\nUlkona oli harmaa, vetisen kolea syksyilma. Sitten alkoivat pyörät ja\nakselit narahdella, alettiin matkustaa. Tistelberg painautui omaan\nnurkkaansa. Monta muuta ei vaunussa ollutkaan. Hän tahtoi rauhassa\nkatsella alakuloisia myöhäissyksyn tai alkavan talven maisemia, joissa\nei tosin mitään katseltavaa ollut, niin samoja ne yhä olivat, matalia ja\nharmaita. Rauhassa, rauhassa; ja kuitenkin hän mietti siinä pääsyä\npulmastaan, ajatteli rakastumistaan, joka tuntui hänestä kummalliselta\nja kiusalliselta, joskin outoutensa vuoksi kiihottavalta. Mitä tästä\ntulisi? Asian outous yllytti hänen kiihkoaan.\n\nNiin meni pari tuntia, yksitoikkoisesti. Ja sitten tultiin suureen tai\nsuurempaan maailmaan, sille asemalle, jossa sivurata yhtyi päärataan.\nOikeampaan maailmaan, ja keskelle järkyttävää, tuskallista aikaa: junaan\nmarssitettiin siellä juuri venäläistä sotilasrykmenttiä. Se rykmentti\noli enimmäkseen nuoria poikia, tuossa kuuden- tai seitsemäntoista vuoden\nikäisiä. Tistelberg muisti, että paljon oli Venäjältä kaatunut väkeä,\nvarsinkin luoteisella rintamalla, satojatuhansia yhdellä iskulla,\neräissä hyökkäyksissä, ehkä miljooniakin kaikkiaan. Kauheaa tuo sota,\nmäärätöntä ihmisyksilöiden hylkimistä ja halveksintaa! Ja miksi hyväksi?\nSivistyskansat toisiaan vastaan, ei sivistyksen puolesta: sillä mahdoton\noli sitä salata tai kieltää, että eri kansojen sivistys on nykyään\njotensakin tasa-arvoista; vain taloudellisista syistä taisteltiin,\nrahan, toimeentulon vuoksi. Tai oliko tämä sittenkin jonkinlaista\neläinlajien hävityssotaa toisiaan vastaan.\n\nJa tuossa nyt näki sen hävityksen kauheimmillaan: vanhat uhrattavat\nolivat Venäjän keisarikunnassa niin vähentyneet tai loppumaisillaan,\nettä kuusi-, seitsentoistavuotiaita, melkein lapsia, täytyi vuorostaan\nviedä surmattaviksi. Tistelbergistä se oli inhottavaa ja säälittävää.\nPojat marssivat asemalaituria pitkin nelimiehisissä riveissä, pystyssä\npäin, verkkaisin ja teennäisin miehenaskelin, isot saappaat jalassa.\nMutta nuo raskaat sinellitkin näyttivät painavan heidän hartioitaan\nliikaa; sinelleissä oli liian pitkät hihat, ja liepeet, jotka ulottuivat\nsaappaiden nilkkoihin. Ja poikaset lauloivat! Kai jotakin sotalaulua,\nmatkalla Pietariin päin, surmattaviksi. Lauloivat jäykästi, lapsenäänin,\nuskaltamatta kääntää kasvojaan sivulle, sillä harmaapäiset upseerit\npitivät heitä tarkoin silmällä. He lauloivat kalpeina, varmaan moni\nkohtaloaan kauhulla ajatellen, kurissa pidettyinä, kauhun uhreina.\nTakana tuli asevaunuja kivääreineen: kaikki nuo lapset eivät olisi kai\njaksaneet kiväärejään kantaakaan, niin pieniä oli heidän joukossaan.\n\n\"Minne heitä viedään?\" kysyi Tistelberg hiljaa asemamieheltä, jonka\nviereen oli sattunut.\n\n\"Minne? Sotaan, lahdattaviksi!\" vastasi mies tylyllä, vihaisella\näänellä, hampaitaan kiristäen. \"Sitä tekevät porvarit.\"\n\nSiinä vastauksessa oli myrskyä, uhkaa. Siinä kumisi kuin kaukainen\nukkonen, siinäkin. Mitä oli tuleva?\n\n-- Kauheat ajat, mietti Tistelberg sitten. -- Viereinen vaunu oli täynnä\nnoita poikia. Nyt ne istuivat tai makasivat siellä hiljaa. Heillä oli\nlaulatettu uljasta marssia vain ulkona, nyt saivat levähtää.\nSietämättömät ajat: yksilöllä ei ole mitään arvoa, ihmisellä ei mitään\narvoa eikä tekemistä. Jos sitä lienee ollut muulloinkaan? Onhan jo\nluontokin yksilöilleen kylmä, aivan välinpitämätön, haaskaa niitä kuin\nmieletön: luo ja hävittää kilpaa! Mutta vasta tällaisina aikoina näkee\noikein, miten luonnon haaskauslait voivat vallita ihmistenkin\nkeskuudessa! Surmaa, teurastaja, vähennä: tehtyjä ihmisiä on paljon,\nliian paljon! Toiselle rodulle täytyy saada tilaa... Elleivät aikuisemme\nriitä taistelussa, ammu lapset!\n\nMitä iloa sellaisina aikoina yksilöllä? Luullako uhrautuvansa, kun\npannaan kuolemaan jonkin aatteen puolesta? Isänmaan, uskontojen? Jokohan\nkansat tosiaan sellaista luulottelevat ja uskovat?\n\nAinakin on niitä, jotka sitä epäilevät. Tuollakin tuo asemamies: hänen\näänessään oli pilkallinen ja uhkaava sointu. Ja samanlaisia lienevät\ntyöläiset yleensä. Mutta sivistyneet? Sellaiset, jotka eivät usko, että\nsotia voidaan millään poistaa: sellaisiakin on; he sanovat, että\nhistoria on antanut heille moisen pessimistisen opin. Kuinka he jaksavat\nelää? Kun ei hänkään, Tistelberg, oikein jaksaisi, vaikka uskoo vielä\njärkevämpien aikojen tuloon; ei jaksaisi, ellei etsisi unohdusta:\nnauttisi sitä lyhyttä hetkeä, minkä saa surkeassa maailmassa elää.\nNauttia, ja sitten liueta tyhjään...\n\nMinne hävisi Tistelbergin mielestä epäröinti, joka oli häntä vaivannut\nJulia Oljemarkin suhteen? Kuinka olemattomiin katosi koko tämä rakkauden\npulma! Tuokiossa se loppui, niin pitkäksi aikaa kuin hän ajoi samassa\njunassa sotanäyttämölle vietävien lasten kanssa.\n\nJunanvaihdon jälkeen ja Helsingissä se pulma palasi, lohduttomana,\nsuloisenakin, suloisena kuin syyttömästi kärsivän, ja hurjana; samalla\nkertaa houkutellen, hävettäen, auttamattomalla tuholla pelottaen ja\nneuvonetsintään ajaen. Jälleen mietti hän rakastumistaan, jossakin\nsyrjäisessä ravintolassa Helsingissä. Hän tahtoi varsinkin nyt olla\nyksin. Muutenkin kammoi hän aina entisiä tuttuja, kuin jotakin mennyttä,\njohon elävä ihminen ei saanut katsoa, jos himoitsi pyrkiä edelleen:\nvanhat tuttavat olivat hänestä kuin mikä hautausmaa, nekin. Nyt tunsi\nhän joutuneensa niin lähelle elämän pulmaa, ettei millekään entiselle\nollut rahtuakaan sijaa hänessä. Illalla myöhään meni hän Emma Havolan\nluokse.\n\nRouva Emma Havola oli noin kolmekymmentävuotias, keskikokoinen, lihava.\nHänellä oli vaalea tukka, hieman pysty nenä, ja siniset silmät, niin\nsyvällä päässä että silmäluomia tuskin näkyi: suomalaiset silmät. Hän\notti ystävänsä vastaan onnellisena, liikutettuna ja voitoniloisena, kuin\ntuhlaajapojan, joka oli nyt palannut hänen luokseen. Ensin oltiin\nmelkein sanattomia; vain silmäyksillä ilmaisi Emma tunteitaan, ja\nhälvensi noloa, avutonta tilannetta siten, että vei Tistelbergin\nnäkemään eräitä huoneita, niitä, joissa eivät asukkaat olleet vielä\nkotona. Siinä päivitteli hän näitä yhä tukalammiksi tulevia aikoja.\nLeski oli aikonut elää vuokraamalla kalustettuja huoneita ylioppilaille,\nkonttoristeille ja sen sellaisille, ja varustamalla asukeilleen kahvia\nja hiukan välipalaakin; mutta enimmän hän oli toivonut pienestä\nvaatetus- ja muotiliikkeestä, jonka oli perustanut tämän kivimuurin\nalakertaan. Nyt olivat toiveet pienentyneet; ison huoneistonsa oli hän\nsaanut kalustetuksi niin ja näin, jakelemalla entisiä huonekalujaan\nkaikkiin kamareihin, jakelemalla niin tarkkaan, että hänen omaan, kovin\npieneen koppiinsa jäi tuskin mitään: huonekalut kaupoissa olivat\nkallistuneet niin mahdottomasti, ja samoin ruoka-aineet, ja tavarat,\njoita rouvan olisi pitänyt hankkia puotiinsa. Kauppa ei puodissa käynyt:\n\n\"Kyllä se lafka pian täytyy panna kiinni!\" huokasi leski, ja nauroi\ntaas. Ja jatkoi huokaillen: \"Enkä tiedä, mitä vuokralaisilleni enää\njuotan, kahviako vai voikukan juurta! Arvaas, mitä kahvi maksaa! En\nhennoisi korottaa vuokria heille niinkuin minulta kiskotaan. -- Mutta\nviisi siitä! Nyt sinä olet tullut! Jäätkö sinä luokseni?\"\n\nNämä sanat sanoi Emma hiljaa, yhtäkkiä, takimmaisessa kamarissa, jonka\nasukki, ylioppilas, oli vielä kaupungilla. Tistelberg ei vastannut. Emma\nkatsoi häneen hämmästyneenä, tuli ja kietoi kätensä hänen kaulaansa:\n\"Jäätkö?\"\n\nIsidorista tuntui hyvin vastenmieliseltä. Miltei itkettämään pyrki.\nMiksi hän oli matkustanut Helsinkiin ja Emman luokse? Omatunto vaivasi\nTistelbergiä salaa: anteeksiantamatonta oli tunkeutua vielä tänne, kun\nsiellä kaukana maalla oli... Kaukana? Niin, -- kaukana hänestä, kaukana!\nJa oliko se toinen hänen? Tistelbergiä nauratti moinen luulottelu. Itse\nJuliakaan ei ehkä tietänyt hänen haaveistaan tuon taivaallista.\n\nTistelberg antoi Emman hyväillä itseään. Emma riemuitsi. Siitä tuli\npieni juhla, Tistelbergin ravintolassa istumisen jatkoksi, ryypiskelyn,\njonka syytä Tistelberg nyt kummasteli sielussaan: tavallisesti hän\nmaisteli vain ilosta, mutta nyt oli hänellä polttava, epämääräinen\ntuska, synkkä toivottomuus. Kai etupäässä maailmansota oli häntä\nkäskenyt nukuttamaan uneen ajatuksiaan.\n\nIsidor istui Emman kamarissa, jossa oli paitsi vanhanaikaista ja\nkömpelöä puusänkyä kolme tulipunaiseksi maalattua kapulatuolia,\nkanarialinnun häkki ja seinillä kipsimedaljonkeja, joiden pintaan oli\nliimattu kiiltokuvia. Lintujen häkki oli nyt peitetty mustalla liinalla.\nVaikkeivät lintuset näin yön tullen ja muutenkaan, talven alkaessa,\nlaulaneet paljon, pelkäsi Emma, että ne olisivat häirinneet Isidoria,\njoka näytti rasittuneelta. Oliko Isidor tehnyt niin kovasti työtä?\nIsidor parka, tulisi tänne lepäämään, Helsinkiin! Kamarin pienelle\npöydälle toi rouvan palvelijatar, uhaten Tistelbergiä ja rouvaa\npaheksuvasti sormellaan, kaikkea hyvää, mitä talossa oli tarjolla, ja\nenemmänkin: kiireessä hankittuja herkkuja, hummereita ja hienoa lohta,\nEmman valmistamien ruokanaukkujen lisäksi. Tistelberg tuli liikutetuksi,\nkun näki nuo varusteet. Ja kun kuuli, että viina oli nytkin maustettu\nsuolalla, sokerilla ja manteli jauholla kuin ennen, muisteli hän\nmenneitä aikoja. Niin, kaukana ne olivat! -- Tiedusteltiin ja kerrottiin\nsitten pikkukaupungin uutisia. Tutkivin, odottavin, hellin silmin etsi\nEmma Tistelbergin katseita, jotka välttelivät häntä. Ja välistä vastasi\nTistelberg ärtyneesti, ettei hän tietänyt mitään siitä tai siitä\ntapahtumasta: ei välittänyt sellaisista nykyään! Emma muuttui araksi ja\nepätietoiseksi.\n\nIlta kului Tistelbergiltä hitaasti. Palvelijatar pysyi onneksi paljon\nhuoneessa. Mutta sitten hän meni avaamaan ovea jollekulle, joka soitti\nsisälle päästäkseen. Ja Emma sanoi hiljaa, hehkuvan punaisena\nkasvoiltaan ja silmissään sameus:\n\n\"Kuule, Isidor, kultaseni: jää tänne! Etpä vastannut vielä, mitä sinulta\näsken kysyin, että etkö voisi jäädä Helsinkiin? Sinulla on ikävä siellä\nmaalla. Onko sinulla ikävä Emma-parkaa! Muistatko minua siellä! Mikä\nhulluus minuun lienee tullut! Mutta -- minä rakastan sinua! En tohtinut\nkirjeessä pyytää sinua tulemaan ja jäämään tänne. Hankkisit itsellesi\ntoimen Helsingissä? Huoneen ja ruoan saisit minulta, -- Emmaltasi...\"\n\nTistelberg tunsi kyllä, että hänelle olisi todellakin hyväksi Emman\nneuvo: paeta Helsinkiin! Neuvo, joka oli tarjottu hänelle aivan\nodottamatta, kuin taivaan lahjana, sallimuksen varoituksena, neuvo, jota\nhän oli lähtenyt etsimään. Mutta hän pudisti kuitenkin päätänsä,\nsynkästi ja epäuskoisesti. Tullako Emman luokse asumaan, ja olla jälleen\nhänen kanssaan? Tistelbergiä pöyristi. Synnin palkkaa alkoi hän\naavistella, kuitenkaan siihen vielä uskomatta. Itseään hän halveksi;\niloisesti oli hän elänyt Emman kanssa, siitä ei ollut kulunut vielä\ntäyttä vuotta, ja nyt olivat hänen ajatuksensa Emmalle miltei\nvihamieliset. Missä ne haparoivat? Ja mitä kaikkea tästä seuraisikaan?\nVai eikö seuraisi mitään? Se, ettei kenties mitään seuraisi, oli hänestä\nvielä tuskallisempaa kuin jos jotakin katkeraa seuraisi.\n\nEmma, lihava ja lyhyehkö, joka oli äsken pukeutunut koreihinsa, tällä\nkertaa punaisiin, eikä sinisiin, säälitti häntä: julkeaa oli pettää\nvarsinkin naista! -- Isidor, epäilijä, toden etsijä, muuttaisi tänne\npahentaakseen uudella petoksella omaa unohtamistaitoaan,\npetollisuuttaan? Nukuttaakseen rakkauttaan sellaisella myrkyllä kuin\ntoisen hänelle uskomalla rakkaudella? Ei, rakkautta ei hänen omassa\nsydämessään enää ollut Emmalle senkään vertaa kuin ennen.\n\nJulia Oljemark väikkyi Tistelbergin sielussa kevyenä, hymyilevänä,\naistikkaana, ja ikäänkuin pyysi apua tuskallisen elämänsä kuorman alla,\nvaati ylpeää, jaloa ryhtiä kaikessa.\n\nIsidor tuli kovin sanattomaksi. Emma näytti alkavan myrtyä hänen\nkäytöksestään, heittäytyi ylimielisen huolettomaksi: kun ei toinen\nkerran, niin ei; suruko tässä maailmassa auttaisi!\n\nYöllä, kun raitiovaunujen räminä kadulla talon kohdalla piankin oli\nvaiennut. -- Tistelberg oli tullut Emman luokse myöhään, -- ja kun\nkamarissa oli aivan hiljaista ja verhottu kattolamppukin ikäänkuin vaati\nmenneitä muistojaan, pelotteli varjoillaan kuin tulevaisuuden aaveilla,\nahtaassa kamarissa, jossa käymästä palvelijatarkin, entinen tuttu, Emman\ntuoma mukanaan tuolta pikkukaupungista, oli viimein lakannut, niin oli\nhän kyllästynyt, -- ummehtuneessa kamarissa, jossa ei nyt puhuttu\ntuokioon mitään kuin karkeanlaisia sutkauksia ja jossa mieliala oli\ntukala: siellä tunnusti Tistelberg lopulta Emmalle, että hän oli jälleen\nrakastunut. Hänen täytyi tunnustaa. Se tunnustus tuli Isidorin suusta\nitsestään, tuskan huudahduksena. Emma oli yhä enemmän jotakin hänestä\nhuomannut; yksinpä katkera naurukin, joka värehti Isidorin tuskallisesti\nvääristyneillä huulilla, ilmaisi jotakin. Nyt Isidor ilmaisi lyhyesti\nasian. Emma säpsähti; hän riensi tai kumarsi pyyhkimään hikeä Isidorin\notsalta, hyväilemään ja silittämään sitä, rauhoittamaan häntä, eikä\nkysynyt keneen Isidor oli rakastunut: valitteli vain. Mutta:\nTistelbergin täytyi saada sanoa henkilön nimikin; Emmaan voi luottaa, ja\nsiten Isidor ikäänkuin riisti kaikki aiheettomat toiveet ja uskot\nEmmalta, julmasti ja raatelemalla kylläkin, mutta rehellisesti; olihan\nne riistettävä, hän ei tahtonut olla Emmalle petturi. Nimi kuului\nhiljaa. Emma löi käsiään yhteen ja siunaili, kauhistuneena ja\nhäpeissään: toisen miehen vaimo! Kuinka saattoi Isidor sellaiseen...?\nHän itse oli kyllä alentunut -- senhän Isidor tiesi; mutta että\nIsidor... Tämä ei ollut hyvää...!\n\nArasti pyysi Emma Tistelbergiä muuttamaan Helsinkiin, elämään niinkuin\nihmisen sopii.\n\n\"Ei\", vastasi Tistelberg silloin jyrkästi. \"Ei, -- minä matkustan\ntakaisin huomenaamuna. Lähden tästä heti, kaupungille.\"\n\nJa kuitenkin hän jäi vielä Emman luokse.\n\n-- Kuinka on tällainen mahdollista! ajatteli Tistelberg. Julian kuva\nväikkyi hänen edessään. Hän lähti muka pois salin kautta, kuten Emma\nkäski, meni läpi hämärän eteisen, josta Emma sanoi ottaneensa hänen\npäällystakkinsa ja hattunsa ja vieneensä ne muualle. Vuokralaiset\nnukkuivat, tai pari heistä lueskeli huoneissaan, mutta Tistelberg\npujahti eteisessä konttoriin, jonka Emma hänelle neuvoi ja jossa hänen\npäällysvaatteensa olivat. Palvelijatar tulikin eteiseen katsomaan, oliko\nTistelberg mennyt. Mennyt oli. Emma avasi ja lukitsi näön vuoksi\nulko-oven, naiset palasivat kumpikin omiin kamareihinsa.\n\nTistelberg puri hammasta, kun Emma sopersi hänelle kamarissaan:\n\n\"Tämä on viimeisen kerran. Sinä rakastat toista, ja toisen miehen\nvaimoa: hyi! Mutta rakasta, minäkin sinua rakastan. En koskaan, en\nkoskaan sinua unohda!\"\n\nTistelberg lähti yhtäkkiä öisestä, äänettömästä talosta. Hänen\nkulkiessaan pimeällä kadulla, jossa siellä täällä aamuiset lyhdyt\nkuulsivat, lentohyökkäysten uhkan vuoksi sinivärillä himmennettyinä,\nkuin kummalliset ruiskukat, jonkin kamalan unen kukkaset, -- hänen\nkulkiessaan kadulla hänellä oli kyynelet silmissä; ne pysyivät\nsilmäkulmissa, kuivina ja vähinä, eivät virranneet helpottavasti, kuten\nsilloin, kun hän erosi Emma Havolasta siellä maaseutukaupungissa\nkeväällä. Tistelbergiä pöyristi seurustelunsa Emman kanssa näin; hän oli\nhäväissyt itseään ja häväissyt Juliaa. Hän tunsi langenneensa syvälle.\nHän kirosi Emmaa ja sääli häntä sydämensä pohjasta. Mutta itseään hän ei\nsäälinyt.\n\n\"Viimeistä kertaa näemme kenties toisemme!\" oli Emma kuiskannut äsken,\nei itkien, mutta äänessään tukahtuvan tunteen avuton yritys lievittää\nsuruaan puhumalla: puhumalla toki jotakin asiasta, jossa ei puhe\nauttaisi. \"Kukaan ei Emmaa tämän jälkeen rakasta. Mutta -- viisi siitä!\nJa niin ... kuka tietää ... eikö se ole kamalaa: pian ehkä hautaudun\ntämän talon raunioihin, jos saksalaiset sittenkin tulevat ja ampuvat\npommeilla. Emma-parka ... Kuin Sodoma hukkui tulikivisateeseen. Mitäpä\nmuuta? Jumala rangaiskoon minua siitä, että rakastin sinua.\"\n\nMutta Isidor ei hänen valituksiaan kuunnellut.\n\n\n\n\n33\n\n\nIsidor palasi sinne maaseutukaupunkiin. Matkalla koetti hän unohtaa,\nettä oli siihen määrin saattanut seurustella rouva Havolan kanssa,\ntahtoi unohtaa, että oli joskus melkein rakastanutkin häntä, tuota kovin\nyksinkertaista, porvarillisen latteaa. Sellainenkin oli voinut olla\nmahdollista! Nyt siitä täytyi tulla loppu. Hän tahtoi kasvaa: nyt hän\nrakasti oikealla tavalla.\n\nEntisestä rakkaudesta olikin tullut loppu: kaikki, mitä rouva Havolan\nkanssa oli eletty, oli nyt hänen sielustaan pyyhkäisty pois, ja\nunohdetun, hyljätyn paikalla seisoi Julia Oljemark korkeana,\nTistelbergin mielestä ihmeellisen hienona, kauniina, sirona ja\n--kokeneena.\n\nNäin tahtoi Tistelberg elää jonkin aikaa: rakastaa salaisesti, palvella\nJuliaa jossakin olemuksensa kätkössä, jota kätköä hän ei myöntynyt\ntunnustamaan sielukseen, sellaista ajatusta vastaan hän kapinoi.\n\nPalvella Juliaa! Tistelberg oli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen\npalveltava.\n\nHän tunsi tässäkin kaupungissa miehiä, jotka olivat menneet naimisiin\nravintolaneitien kanssa, jopa palvelijattarien, kuten Leevi Mölsä.\nSellaisia hän sääli, surkutteli.\n\nEster-jutustakin puhuttiin entistä yleisemmin. Se pikkukaupungin\nskandaali laajeni yhä, ja tuli törkeämmäksi; herrojen nimiä mainittiin\nsalaa sen yhteydessä useampia kuin ennen. Tuollaisia herraparkoja, joita\nhän mielessään tuskin viitsi kutsua herroiksi, enintään vain\nrappeutuneiksi onnettomiksi, parhaita heistä hän surkutteli syvästi, ja\nniitä, joita hän piti raaimpina heistä, hän ilkkui: moinen tuhrailu ei\njäisi vaille rangaistusta; piankin saisivat jotenkin sen pikku helvetin,\njonka he tälläkin teollaan ansaitsisivat, sieluttomat raukat.\n\nHänen jumaloimansa oli sensijaan sydämeltään sivistynyt, henkisesti\nkehittynyt. Julian ruumiinmuodoissakin ilmeni kulttuuri: hänen\njokaisessa sormessaan oli enemmän hienostusta, aristokraattista jaloutta\nkuin missään muualla tässä vanhassa, mutta kuitenkin tavalliseksi\nporvarillisen latteaksi jääneessä, jopa nousukasmaiseksi muuttuneessa\nkaupungissa.\n\nNiin, kohdakkoin Tistelberg tunsi rakastavansa Juliaa jollakin\nsellaisella tavalla, jota oli melkein pakko sanoa -- sielulliseksi.\nAistillista se ei ollut, koskapa hän kulki myöhään illoin, kun kylmä\ntuuli puistikoissa rapisutti oksia, sen korttelin kautta, jossa\nOljemarkin talo oli, ja iloitsi, jos näki tulen kuultavan Julian\nvalkeain musliiniuutimien rakosista. Isidor kulki siitä ohitse, tuskin\npysähtyi, ja ajatteli, että Julia siellä valvoo kärsien ylpeänä ja\nsanattomana elämänsä vaikeutta, samoin kuin hänkin, Tistelberg, omalla\ntahollaan valvoo yksinään, onnellisena vain yhdestä: että Julia oli\nvalinnut hänet uskotukseen avaamalla hänelle sydämensä. Kätensäkin oli\nJulia hänelle kerran ojentanut, molemmat kauniit kätensä, tuona\nkummallisena iltana, jolloin Julia oli tullut hänen luokseen, miltei\nkuin hänen kotiinsa, pelkästään siksi, että Tistelberg oli sitä\najatuksissaan tahtonut.\n\nJulian kauniit kädet ja jalat! Kerran huomasi Isidor, että se olento,\njoka viime kesänä oli tullut häntä vastaan kuumalla katukäytävällä\npaljasjaloin, oli ollut Julia. Isidorista oli ihme, että hän silloin jo\noli nähnyt hänet: varmasti se oli ollut Julia, sitä ei tarvinnut\nkysyäkään.\n\nKädet olivat puhdasta valkeutta, jota sinertävät verisuonet hienostivat.\nTistelberg kiihtyi niitä ajatellessaan.\n\nJa hän joutui vastenmieliseen tuskaan, suurimpaan kummastukseenkin, kun\najatteli siinä samassa, että Julia oli toisen oma, jopa oli ollut vielä\nerään toisenkin: niinhän Julia oli tunnustanut, vai kuinka? Tuon\nrintatautiin sortuneen miehen oma. Siten oli Isidor käsittänyt Julian\npuheen.\n\nSe käsitys teki Isidorin joskus ikäänkuin vaativaksi Juliaa kohtaan,\nmilloin he nyt tapasivat toisiaan, sillä he olivat vähentäneet\nvaistomaisesti seurusteluaan, ehkä ihmisten juttuja karttaakseen. Neiti\nFlotmanin kotona oli paras kohdata, vaikkeivät he itselleen tunnustaneet\nnäitä vierailuja kohtauksiksi, ei ainakaan Isidor: Julia kuitenkin\nenemmän, joskin seurauksia aavistamatta, Isidorin kiintymystä viattomana\npitäen. Arkkitehti keitti kahvia, hommasi väkevämpääkin kahvin joukkoon,\ntupakoi ja nautti, jos sai Julian vetämään pari savua, vetämään vain\nystävättärensä mieliksi. Ja siinä ohella Hildur Flotman toruskeli\nkimeällä äänellä kaupunkilaisia, varsinkin herroja, jos jonkinmoisesta.\nJulia nauroi, ei nykyään kevytmielisiä paheksunut, ja yhtyi kujeillaan\nystävättärensä käsityskantoihin. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla:\najatuksissaan hän käänsi päätänsä sinne, missä insinööri istui, katsoi\nhäneen hajamielisenä, ja alkoi taas ilakoiden lörpötellä neiti Flotmanin\nkanssa, entistä iloisempana. Tistelberg oli miltei jörö; hänen korvansa\nseurasivat tarkasti Julian naurun soinnahduksia, joita hän vertaili\nkulkusten hopeiseen ääneen. Ja Julian pitkiin katseihin, jotka näyttivät\nhänestä kummastuneilta ja samalla ikäänkuin oudoilta, hän vastasi\nalakuloisesti päätänsä kumartamalla. Mutta kun vieraat lähtivät pois\nneiti Flotmanin luota ja Tistelberg saattoi rouva Oljemarkia kotiin, --\nJulia kulki silloin usein syrjäkatuja: ne veivätkin perille suorempaa\ntietä kuin Sisiliskon pyrstö, -- kun he verkalleen ja sanattomina\nkulkivat, molemmilla sielussaan odottava, tuskallinen ahdistus, saattoi\nTistelberg alkaa vaatia, käskevästi, miltei tyrannillisesti, että Julia\ntulisi vielä hänen kanssaan pienelle kierrolle, tuon ja tuon korttelin\nympäri. Julia epäröi. Tistelberg piti selvänä asiana, että Julia tulisi,\nja alkoi siitä kadun kulmasta, josta heidän oli käännyttävä tohtori\nOljemarkin talolle päin, mennä edelleen, ja katsoi taakseen, viitaten\nJuliaa mukaansa. Julia ei tullut. Tistelberg kysyi syytä, ja Julia\nsanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Silloin Tistelberg nauroi\npilkallisesti, salaten tuolla pilkalla jonkinlaista tuskaansa, jota\ntunsi, kun ei Julia tahtonut tulla hänen kanssaan. Tekikö Julia\nvastarintaa? Isidor Tistelberg kiihtyi, sanoi, että aikaa kyllä on\nJulialla aina, jos Julia tahtoo sitä ottaa! Hän korosti sanaa: tahtoo.\nJulia vastasi vapisevalla, loukkaantuneella äänellä:\n\n\"Minulla on velvollisuuksia, -- tietäkää se. Velvollisuuksia!\"\n\nJa hän erosi jyrkästi Tistelbergistä, jatkaen matkaansa yksinään,\nnopeasti.\n\n-- Hän loukkasi minua, ajatteli Tistelberg surren, jäädessään yksin\nkadun kulmaan, harmaan puutalon nurkalle. -- Loukkasi minua: ei tahdo\nkävellä kanssani! Ja -- mihin minä nyt joudun!\n\nViimeisessä ajatuksessa oli hätää ja pelästystä: Mihin minä joudun,\nellei Julia -- rakastaisikaan minua.\n\nSe hätä oli kuin ammottava tyhjyys hänen edessään, elämän tyhjyys, kuin\njokin kauhea onnettomuus.\n\nPari päivää Tistelberg oli pettynyt, onneton.\n\nMutta kun he sitten jälleen näkivät toisensa neiti Flotmanin luona,\nnäytti rouva Oljemark unohtaneen tuon kohtauksen kadulla ja oli kuin\nennenkin. Tistelberg riemuitsi, ja tahtoi palkita Julian suopeuden\nentistä suuremmalla hienotunteisuudella. Miten hän sen tekisi? Olipa\nJulian nauru entistä leikkisämpi ja pehmoisempikin. Puhe sattui taasen,\nHildur Flotmanin aloittamana, kaupunkilaisten perheasioihin, ja lopulla\nSutelinin pikku Esteriin, jonka neiti Flotman oli nähnyt kadulla\nmielestään hyvin epäiltävässä puvussa: kamala, punainen, hyvin suuri\nrusetti takana vyöhyställä, matalien kenkäin korot kallellaan,\ntavattoman iso höyhentöyhtö hatussa.\n\n\"Onpa tuo nyt kummaa\", nauroi Julia.\n\nJulia moitti ystävättärensä arvostelua: mitä pahaa nyt vielä siinä oli,\nettä tyttöparka koetti somistella itseään, avuttoman makunsa mukaan?\nJospa vain Ester olisi älykkäämpi, vanhempi. Jospa hän aikuisenakin\nhurmaisi miehiä, tietoisesti, samalla aikaa älyllään kuin kauneudellaan,\njos olisi kaunis: hurmaisi siten kuin jotkut varieteetanssijat. Julia\nsanoi rakastavansa tuollaisia tanssijattaria; niin, hän olisi itsekin\nmielellään esiintynyt varieteessa, jopa varsin merkillisissä ja\nuskalletuissa puvuissa: se olisi jännittävää, nähdä noita suloisia\nihailijoita jaloissaan, ihailijoita, joita on niin helppo saada, kääriä\nheitä kuin lankaa sormiensa ympärille. Se olisi seikkailua, elämyksiä,\nelämää. Julia Oljemark nauroi heleästi.\n\nTistelberg kuunteli eikä virkkanut mitään. Häntä loukkasivat Julian\nsanat, loukkasivat ja surettivat. Julia varieteelavalla! Tistelberg oli\nkyllin nähnyt tuollaisia lavoja, eikä antanut niillä esiintyville,\nkuluneille ja pakosta yhä itseään kuluttaville, suurtakaan arvoa,\nenintään sääliä. Tämä Julian kuvitelma, haluta itseään alennuksen\ntilaan, oli hänestä surkea, vastenmielinen, yhtä harhautunut kuin Julian\nalinomaiset haaveetkin aina iloisista etelän maista. Niistä haaveista,\njoista Julia muuten piti yhä itsepintaisesti kiinni, olivat he keskenään\neri mieltä siinä määrin, että Tistelbergiä harmitti Julian itsepäisyys.\nHarmitti ja pelotti kuin jokin outo onnettomuus, joka kenties toisi\nkummallekin kerran jotakin pahaa. Heille molemmilleko, yhteisesti?\nTistelberg ajatteli: Ah, jospa meillä tosiaan olisi keskenämme\nvastaisuudessa jotakin yhteistä! Mutta: mitä oli tuleva? Hetket menivät\nmelkein sitä ajattelematta. Välistä Tistelberg kuitenkin ajatteli sitä.\nOlisiko heillä yhteistä vastaisuutta?\n\nEllei Julia olisi toisen puoliso, niin -- olisiko sittenkään? Tistelberg\nsäpsähti. Sitä hän ei tietänyt, ja se epätieto oli hänestä niin\ninhottava, että se oli vielä kolkompi kuin ajatus, ettei heillä\nulkonaisten esteitten vuoksi voisi olla mitään yhteistä. Kauan tällainen\nepäilys ei tosin kerrallaan kestänyt, vain tuokion: tällainen, että\nhänen seurustelunsa Julian kanssa olisi muka miltei samanlainen kuin\nrouva Havolan kanssa. Eihän tämä toki sitä ollut, vaan jalompaa,\nkorkeampaa kuin tuo hetkellinen suhde Emmaan, hetkellinen ja kunnoton.\nMutta se suhde oli levottomanakin varma. Jota vastoin tämä! Mitä\nvarmuutta, mitä selvyyttä oli mahdollista saada? Mielettömältä tämä\njoskus tuntui: kierrellä Julian ikkunan alla kuin koulupoika kuutamossa!\nJa kuitenkin: suloista oli niin rakastaa, kieltäytyä, ihailla.\nEnimmäkseen Tistelberg rakasti ilman epäilyksiä, hiljaisesti, tyytyen\npelkästään siihen rakkauteensa, ikäänkuin jalosti uhrautuen. Eikä hän\nollut rakkaudestaan hiiskunut sanaakaan. Jokin vimma ajoi hänet\nkuitenkin tekemään senkin.\n\nSiihen aikaan juotiin kaupungissa melkoisen julkisesti. Sodan vuoksi oli\nväkevien tarjoilu ja myynti kiellettyä, mutta mikä ulkonainen kielto voi\nkukistaa ihmisten salaiset, saati sitten julkiset, halut ja toiveet,\npyyteet ja kaipuut? Juonti oli miltei luvallista, kun vieras valta sen\nkielsi, ja kielsi tilapäisesti; juotiin todella juopuakseen, ikäänkuin\nasiaan kuuluvasti. Niin myöskin Tistelberg. Välistä hän tahtoi huumautua\njulkisesti, iloisesti. Tosin se ei aina onnistunut: hän alkoi jo olla\nliian raitis henkensä päihdyttäjä.\n\nTistelbergin ihailuun Julia Oljemarkia kohtaan oli parina viikkona sen\njälkeen, kun hän kävi Emma Havolan luona, sekautunut jo järjen\narvostelua, mihin tällainen suhde lopulta veisi, jopa oli hän huomannut,\nettä hän ja Julia eräissä perusseikoissa olivat erilaisia sieluja. Mutta\nmikä ajoi Tistelbergin sittenkin tunnustamaan Julialle, että hän rakasti\nJuliaa? Tuo tärkeä välinekö: sellainen kuin viinapullo? Mutta tahtoihan\nTistelberg juuri sen apua!\n\nOli päätetty jälleen kävellä, Julia, Tistelberg ja neiti Flotman. Ja\nTistelberg oli varannut povelleen pullon paloviinaa. Viini olisi hänestä\nollut jalompaa; mutta mistäpä sitä nyt sai! Kaikkien povella -- paitsi\noikeiden rahaporhojen, sellaisten kuin nousukastilanomistaja Jorvasin ja\ngulassien, -- oli pelkkää viinaa tai pirtua: sitä nautti sellainenkin\nkuin Bengelsson, joka kerskui hienostuneella maullaan, ja kaupungin\nhienoimmatkin, hiljaiset herrat. Ja eikö Isidor ollut tavallisen\nmaanmittarin poika, eikö hän kehunut olevansa kansan lapsi, joka\nhalveksi kaikkea hienostelua? Julialle ja neiti Flotmanille ei\nTistelberg kertonut matkalle lähdettäessä, mitä hänellä oli mukana. Ehkä\nhän olisi inhonnutkin itseään, jos olisi tietänyt, miksi hänellä se oli\nmatkassa.\n\nTistelberg oli kerran ehdottanut, että lähdettäisiin erääseen lähimpiä\nkirkonkyliä, ja Julia oli innostunut heti ehdotukseen, vetäen myöskin\nneiti Flotmanin haluamaan retkelle mukaan. Matka oli tosin naisten\nkäveltäväksi melko pitkä: kokonaista kolme-, neljätoista kilometriä.\nMutta se vain kiihotti Julia Oljemarkia. Hän sanoi:\n\n\"Minä kyllä kestän ... ei epäilystäkään. Kestän aina, kun edessä on\njotakin uutta. Ja onhan siellä kirkonkylässä hautausmaa, jollaisia\nTistelberg ei siedä. Mutta minä en ole nähnyt sitäkään, minä kaipaan\nsitä!\"\n\nTämän lausui hän alakuloiseksi tullen, ja samalla tosiaan intohimoisesti\nikävöiden. Kohta jatkoi hän:\n\n\"Mutta, mutta se on ... seikkailua. Herra Tistelberg tietää, mistä se on\nminussa perintöä. Ah, aina kun pääsen esimerkiksi Helsinkiin, enkähän\npääse sinne useasti, tunnen jalkani nousevan keveämmin: minä kävelen\nsiellä onnellisena, pitkiä, kirkkaasti valaistuja katuja ... onnellisena\n... kuin olisi jotakin tulossa. Minusta tuntuu siellä kuin olisi maa,\njota astelen, jollakin tavoin pyhä...\"\n\nTistelberg nauroi Julialle kummastuneena, ivallisesti ja säälien; mutta\nei ilmaissut sanoilla, mitä hänestä ajatteli. Ja neiti Flotman pilkkasi\nystävätärtään avoimesti.\n\nHe lähtivät. Oli marraskuun päivä. Leveä, eteläsuomalainen maantie,\nammoinen liikeväylä ja sotatie, joka kaarteli suurissa mutkissa, vuoroin\nnousten hiekkamäkien töyryille ja vuoroin laskeutuen mataliin\nlaaksoihin, oli hieman kostea, äskeisestä roudasta sulanut, mutta ei\nmärkä. Muutaman kerran oli tänä syksynä jo satanut luntakin, mutta se\noli sulanut pian pois, hetkellisen kylmän lauhtuessa. Rouva Oljemark ja\nneiti Flotman kävelivät toisella puolella maantietä, Tistelberg\ntoisella. Julia asteli reippaasti, ja neiti Flotman oli lujasti\npäättänyt koettaa pysyä toisten kintereillä. Julia oli iloinen,\nvapautunut, aivan kuin sielullisesti syttynyt, kuten aina, kun\njotakin poikkeavaa sattui hänen tavallisessa, säntillisessä ja\nvelvollisuuksistaan huolehtivassa elämässään, hänen poskensa hehkuivat,\nhän laski leikkiä, vallattomia ja rohkeitakin sutkauksia, nauroi\nhillittömästi, ja tahtoi yhä kovempaa vauhtia.\n\nOhitse oli mennyt pieni, matala ja musta etukylä, jossa ainoana\nsilmänilona Julialle olivat alastomissa puissa paistavat pihlajanmarjat\ntai jokin tuulessa pyörähtelevä vanha viiri, Isidorille savupiipuista\ntuprahtelevat savut, Hildurille -- ei mitään. Alas jäi kaupunki, nyt\nvalkealta kuultava, jonka keskeltä kohosi kirkon korkea ja suippo katto\nja raatihuoneen punertava torni. Harjulle, jota he kulkivat, näkyi\ntuolta lakastunut tasanko, laidassaan Klingstedtin sahan tiilinen\nsavutorvi, tuli lyhyt rautatiesilta, ja vihdoin suuri salo harjun\ntoisella puolella. Suuri, kohiseva ja yksitoikkoinen korpi. Päivä oli\npuolihämärä, mutta selkeä, ilmanrannalla vain tummia, tasaisia pilviä.\nJulia kiihdytti vauhtia:\n\n\"Nyt näette, että minä jaksan kulkea, nousta koviakin taipaleita!\" sanoi\nhän Tistelbergille.\n\nNeiti Flotmanin joutuminen toisten perässä kävi piankin hankalaksi. Hän\nyritti parhaansa mukaan; mutta kun hän oli huomaavinaan Julian ja\nTistelbergin keskinäisissä pakinoissa, -- Julia oli siirtynyt\nTistelbergin puolelle tietä, -- jonkinlaista kuhertelua, jopa\nylimielisyyttäkin häntä kohtaan, päätti hän jättäytyä taakse. Eräällä\naholla, jossa kaita ja märkä sivutie erosi valtamaantiestä, sanoi hän\ntahtovansa hengähtää ja istahti isolle kivelle aidan viereen. Toiset\neivät häntä juuri kuulleet, lienevätkö huomanneetkaan, että hän jättäysi\nseurasta pois, ja riensivät edelleen pakinoiden ja väitellen.\nKansanvallasta he taas väittelivät: Tistelberg sitä kannatti, Julia\nkannatti ja epäili. Vasta kaukana, kun metsän keskusta jo kumisi\nympärillä mustana ja tyynnyttävänä ja edestä aukesi hämärä metsäinen\nrotko, johon maantie painui, he näkivät neiti Flotmanin jääneen\nseurastaan. Tai neiti Flotmania ei enää näkynytkään; hän kapusi kai\ntuota viimeistä jyrkkää mäkeä. Julia huuteli hänelle; sitten hän sanoi:\n\n\"Meidän täytyy odottaa ystävätärparkaa; hän on niin yksinäinen...\"\n\n\"Minulle on yhdentekevä, vaikka jäisimme jo tähän, hyvä rouva\", sanoi\nTistelberg ja heittäytyi kalliolle, nojaten päätänsä vanhaan\nkaatuneeseen virstapatsaaseen. \"Tässä on tyyntä. Olkaamme näin. Antaa\najan vieriä.\"\n\nRouva Oljemark oli Tistelbergistä huolissaan, kallio oli hiukan kostea,\ninsinööri voisi vilustua. Tistelberg nauroi: hänkö vilustua? Mahdotonta!\nHän oli maannut metsissä, jopa joskus rankkasateessakin. Julia tarjosi\nhänen alleen vaippaansa: se ei ollut hieno, se oli juuri tällaista\nretkeä varten sopiva. Tistelberg ei sitä huolinut. Mutta rouva Oljemark\nseisoi hänen vieressään ja katseli, kuinka Tistelberg loikoi:\nkalpeahkot, tuimat kasvot jäykkinä ja suoraan taivasta kohti,\nsilmäluomet ummessa kuin kuolleella, ja ohuilla huulilla tuskin\nhuomattava ironinen ja samalla säälivä, ikäänkuin itseään\nsurkuttelevakin hymy, joka välistä syttyi kiihkeästi, sitten taas\nraukesi.\n\n-- Orpo, sanomattoman orpo mies, ajatteli hänestä Julia Oljemark,\ntuntien hänen vaiheensa. -- Mies, josta ei juuri kukaan välitä. Mutta\nminä...\n\nJulia katkaisi kuloisen korren ja alkoi sillä ärsyttää Tistelbergiä,\nnauraen sivellä hänen huuliaan, tahtoen häntä siten hyväillä, osoittaa\nsiten hänelle ystävyyttään. Tistelberg salli hänen tehdä kiusaa, korren\nkulkea huulillaan, kaulallaan. Se tuntui suloiselta. Ja Julian naurun\nsointu vavahdutti hänen sydäntään.\n\n-- Kas vain tätä kevytmielistä pikku naista, ajatteli Tistelberg. Noin\nsitä pitää... On ollut tekemisissä luonnontutkijain kanssa.\n\nJulia istahti maahan, Tistelbergiä lähelle. Sitten tuli neiti Flotman,\nja Julia ehdotti, että Tistelberg, joka ei neiti Flotmanin tulosta\nvälittänyt, nousisi, niin lähdettäisiin. Ja kun neiti Flotman oli\nennättänyt huipulle, jatkettiin matkaa. Rouva Oljemark oli tullut\nhetkeksi vaiteliaaksi; nyt hän alkoi jälleen laskea leikkiä äskeiseen\ntapaan ja äskeistä vallattomammin. Hän kulki Tistelbergin rinnalla. Hän\nnäki jonkin paperin pistävän esille insinöörin päällystakin taskusta.\nÄsken, kun insinööri loikoi kaiholla, oli se kohonnut taskun pohjasta.\nJulia alkoi nyt vetää tuota paperia taskusta ulos. Tistelberg antoi\nhänen vetää. Kuljettiin tuokio vaiti, rouva Oljemarkilla kädessään se\nkirje, sillä kirjehän se oli, mutta hän ei siihen katsonut. Sitten hän\nvilkaisi siihen, hänen kätensä värähtivät, hän ikäänkuin kätki käteensä\nrypistynyttä kirjettä ja tarjosi sitä takaisin Tistelbergille:\n\n\"Ottakaa!\" sanoi hän.\n\n\"Lukekaa vain!\" vastasi Tistelberg tylysti, aivan kuin jotakin vihaten.\n\n\"En, en\", sanoi rouva Oljemark valittaen. \"Ottakaa.\"\n\nTistelberg otti kirjeensä takaisin. Se oli se rouva Havolan viimeinen\nkirje, unohtunut päällystakin taskuun, sinne rutistunut.\n\nVähän aikaa kuljettiin vaiti, kolmen kesken. Sitten alkoi rouva Oljemark\nkiiruhtaa edelle; Tistelberg ehti nähdä, että hänen silmissään oli\nkyyneleet. Neiti Flotman jäi taas kauemmaksi, Tistelberg kiiruhti Juliaa\nlähemmäksi. Tie teki suon toisella puolella mutkan. Siinä pysähtyi rouva\nOljemark ja huudahti, äänessä tuska:\n\n\"Kuinka voi toiselle kirjoittaa: Oma rakkaani! Omani! Kuinka se on\nmahdollista? Eihän kukaan ihminen ole kumminkaan toisen oma. Ei\nsittenkään rakas toiselle: ei saata olla, sillä ihminen on ihminen. Tai\nminä en ymmärrä tällaista onnea.\" Hän toisti kyyneleet silmissä: \"En\nymmärrä ... kuinka se on mahdollista. Itku pitkästä ilosta!\" koetti hän\nnauraa.\n\nJulia oli kalpea. Tistelberg huomasi ne Julian sanat, ettei ihminen\nsaata olla rakas toiselle, koska ihminen on ihminen.\n\n\"Siiskö niin itsekäs, ettei voi toista koskaan rakastaa?\" kysyi hän\nJulialta.\n\n\"En tiedä\", vastasi rouva Oljemark. Tistelberg kummasteli sielussaan\nJulian äskeisiä sanoja ja myönsi ne tosiksi, kun ajatteli omaa\ntylyyttään Emma Havolaa kohtaan, tylyyttään, joka nyt juuri oli ilmennyt\nkaikkein julmimpana, ja ilmennyt samalla jossakin aivan kuin muka\npuolustettavassa tarkoituksessa: hän oli muka tahtonut täten uhrata\njotakin Julia Oljemarkille, uhrata tuon toisen kirjeen. Halpaa, mutta\ntotta: se oli sittenkin uhri! Ja nyt Julia kai halveksi sellaista uhria.\nEi toki ollut kirjettä kokonaan lukenut, vilkaisi vain siihen. Se oli\nhyvä. Mutta miksi Julia loukkasi häntä valittamalla, ettei kukaan muka\nvoi toista ihmistä rakastaa. Miksi loukkasi, jos kerran ymmärsi, että\ntämä kirjeen näyttäminen hänelle oli Tistelbergin puolelta uhri? Ja\nmiksi ei Julia kirjettä lukenut kokonaan? Pitikö Tistelbergin hänen\nmielestään aina kuulua jollekin Emma Havolalle, josta hän ei välittänyt\nsitä tai tätä? Eihän Julia saattanut vaatia sellaista uskollisuutta!\nMutta jos vaati, herätti se Tistelbergissä uhmailua. Vastata ei\nTistelberg Julialle kuitenkaan voinut mitään; arkkitehtineitikin tuli\nparhaiksi heidän pariinsa. Nopeasti Julia pyyhki kyyneleensä ja kääntyi\nnyt joillakin kujeilevilla sanoilla ystävättärensä puoleen, luoden\nTistelbergiin merkitsevän silmäyksen, kuin sanoakseen:\n\n\"Nyt puhutaan muuta: tuo äskeinen asia oli meidän salaisuutemme.\"\n\nJa Tistelberg oli sovitettu. Iloisesti jatkettiin kulkua, etsien\npuheissa neiti Flotmanin ajatuksille myönteisiä asioita, moittien\navioliittoja, nauraen ja surkutellen lukuisia avioliitoissa kärsiviä ja\npilkaten romaaneja, jotka päättyivät onnellisesti: ne harmittivat\nFlotmania pahimmin. Ja sitten alkoi tuntua kävelyn väsymys, ja\nmuututtiin hiljaisiksi.\n\nIlta alkoi hämärtyä. Muutamia lumihiutaleita putosi. Oli päätetty tulla\nkaupunkiin takaisin hevosella, joka otettaisiin kirkonkylän kievarista.\nMutta sitten alkoi tosissaan sataa lunta. Kolmas kerta tänä syksynä.\nPilviseinä ilmanrannalta oli kohonnut korkealle. Tuuli kahisi synkemmin\nja rajummin. Tuli oikea myrsky, nyt se taivutti pienet puut luokiksi ja\nsuurissa petäjissä kävi samea, pahaenteinen pauhu. Koko taivas syyti\nlunta. Ensimmäinen kelpo lumisade. Hetki, eikä näkynyt enää paljon\neteensä lumelta, joka takertui märkänä vaatteisiin, kasvoihin, tukkaan,\nsilmäripsiinkin, ja tie peittyi kahlattavaksi. Julia Oljemark nauroi\nponnistuksen riemusta. Neiti Flotman oli vaiti väsymyksestä ja\nkyllästymisestä, kahlatessaan lumessa, paksu kinos hattunsa reunuksilla.\n\nÄäneti kuljettiin tunnin verran. Ja viimein tuli kirkonkylä, pienehkö ja\napea, synkän ja nyt ikäänkuin kuolinlakanoilla verhotun korven keskellä:\nvain pari isompaa, punertavalta kuultavaa kartanoa, muutama yhtä\nlikaisen valkea kuin äskensatanut lumiräntä, loput tummia töllejä.\nReunemmalla kylää harmaa kivikirkko ja sen matala, mustahuippuinen\ntapuli.\n\nMentiin kievariin, asetuttiin ummehtuneeseen välikamariin, joka oli\nkeittiön takana. Muissa huoneissa oli jo vieraita, ja ne vieraat olivat\ntilanneet kievarista kaikki hevosetkin. Kävelijäin oli siis hankittava\nhevonen jostakin muualta. Mutta sitä ennen he halusivat jotakin\nlämmittävää: olivat likomärkiä ja väsyneitäkin. Välikön pienen ikkunan\nedessä, jota tahrautuneet ja vinot uutimet peittivät, odottivat he\nkahvin kiehumista, isännän, emännän ja renkien kuljeskellessa siinä\nympärillä edestakaisin; ja lopuksi isäntä asettui puoleksi loikomaan\nkamarin pölyiselle nahkasohvalle. Isäntä oli jörö, emäntä vähäsanainen,\nmutta saipa nopeasti kahvin hommatuksi. Ja Tistelberg arveli, että nyt\nhänen eväänsä olisikin todella tarpeen. Hän veti esille pirtunsa.\n\nJulia tervehti pulloa riemuiten: pirtu oli pirtua, mutta tällaisella\nseikkailulla se kelpasi hänelle kuin parhain rypälemehu!\n\nIsidor kaatoi Julialle hurjasti, säälien häntä kylläkin sielussaan;\nneiti Flotmanin hän tiesi väkijuomiin tottuneeksi ja antoi siis hänelle\nvieläkin lujemmin ja itselleen kaikkein enimmin: hän tahtoi nyt juopua.\nJulia maistoi, nauroi, taputti käsiään; kutsui isännänkin seuraan,\npuheli hänen kanssaan majatalonpidosta ja tilanhoitoasioista, ja sai\nlopulta, kun sitä tahtoi, ukon houkutelluksi eroamaan seurueesta:\nTistelberg pyysi Juliaa katseillaan siihen. Julia oli sillä tuulella,\nettä hän ylisti yltiöpäisesti alkoholia; hän sepitti siinä oman\nhaavekuvansa etelän maista, jotka elävät rypälemäkien rinteillä ja ilon\nhengessä. \"Muka\", virkahti Tistelberg. Neiti Flotmankin myönsi, että\nsellaisilla kansoilla ja ihmisillä olisi tai on hyvä olla. Julia maistoi\nkupistaan, ja maistoi paperossia Tistelbergin hänelle sitä tarjotessa,\nja heitti sen sitten pian vallattomasti pois.\n\n\"Sinä olet hölmö, kun et tupakoi, Julia!\" sanoi arkkitehti Flotman ja\nravisteli tuhkaansa lattialle.\n\nHe olivat iloisia, kun oli lähdettävä. Ilta alkoi olla myöhä. Mentiin\nsuurimpaan taloon pyytämään hevosta. Talo oli levolle asettumassa.\nTuvassa sanottiin ensin, että täällä oli käskyvalta isännällä. Ja\nviimein saatiinkin isäntä tupaan.\n\n\"Kuultiin, että teillä olisi paljon hevosia\", pyysi rouva Oljemark.\n\n\"Minulla on kahdeksan hevosta ja kolmekymmentä lypsävää\", vastasi\nisäntä. \"Mutta niitä ei anneta ... hevosia.\"\n\nHevosen tarvitsijat kysyivät, miksikä ei.\n\n\"Niitä vain ei anneta\", oli isännän vastaus, ja muu kartanon väki, sekä\npalvelijat että emäntä ja tyttäret pysyivät vaiti kuin muuri. Vihdoin\nselitti isäntä kumealla äänellään, että nyt on maanjussilla,\ntalonpojilla, se kulta-aika; nyt on se sota maailmalla; talonpojalle\npaisuu mahtavuutta, hyvinvointia: tiedettäköön viimein, mitä hänkin\nmerkitsee...\n\n\"No silloinhan voitte jakaa muillekin\", houkutteli rouva Oljemark.\n\"Saattakaa nyt meidät kaupunkiin.\"\n\n\"Maksusta, -- kullasta\", pisti neiti Flotman siihen väliin.\n\n\"Ei, -- meiltä ei hevosia anneta\", vastasi isäntä.\n\nTistelberg koetti suostutella:\n\n\"Miksi ette antaisi? Tosin nyt on sellainen keli, ettei tiedä,\nrattaillako vai reellä ajaa, mutta kuitenkin...\"\n\n\"Meidän hevosemme vetävät millä kelillä hyvänsä\", vastasi isäntä. \"Mutta\nniitä ei tarvitse antaa. Sellainen on nyt maajussin voima!\"\n\nJa niin sanoen poistui isäntä kamariinsa.\n\n\"Kas niin, kansanromantikko!\" ilveili rouva Oljemark Tistelbergille, kun\nhe kaikki kolme tulivat kartanon pihalle. \"Kansa on teistä aina hyvä,\nmutta ettepä saa siltä hevosta ajaaksenne, jos niin sattuu.\"\n\nTistelberg katseli eteensä isännälle närkästyneenä.\n\n\"Ehkä on niin\", myönsi hän. \"Mutta -- onhan minusta maailmassa muutakin\nhyvää kuin talonpoika.\"\n\n\"Ja mikä? Kuka? Mikä yhteiskuntaluokka? -- Minäkö?\"\n\n\"Niin juuri: te, ainoastaan te\", vastasi Isidor.\n\n\"Ai, sen vastauksen jo aavistinkin\", huudahti Julia. \"Olen muka\naristokraatti, eikö niin? Ja siksi te ... kuinka olette\nepäjohdonmukainen. Taas teitte varmaan jonkin yleisen johtopäätöksen\ntuosta tuhmasta isännästä. Mutta saadaanpas nähdä, eikö voida kumota\nsitäkin mahdollista luuloanne, että kansa olisikin paha: sillä sitähän\nkai nyt ajattelette. Tämä isäntä on pöyhistynyt kanssaihmistensä\nhädästä, lähimmäistensä lisääntyvästä puutteesta, ja meidän täytyy mennä\ntoisiin taloihin pyytelemään hevosta. Minä ainakaan en jaksa kävellä\nkotiin, sen myönnän. Tuolla on pieni talo, mennäänpäs nyt sinne.\"\n\nHe menivät. Ja sieltä olisikin saatu hevonen, mutta se oli väsynyt\npäivän työstä. Tistelbergin päähän pisti nyt, että otettaisiin kaksi\nhevosta: silloin jaksaisi tämä väsynytkin hevonen, ja tilaa olisi\nmatkustaville enemmän, niinkuin oikeastaan pitikin olla, vaikkeivät he\nsitä olleet sattuneet ajattelemaan. Viimein luvattiinkin tämä hevonen,\nja Tistelberg lähti etsimään naapureista toista. Neljännestunnin\nkuluttua palasi hän naisten luo kertoen onnistuneensa: tuolla kirkon\nvieressä oli toista hevosta ruvettu jo valjastamaan. Tästä tulisi oikein\nhauska rekiretki, talven ensimmäinen.\n\n\"Iloitsenpa teidän puolestanne, Tistelberg, että meille annettiin\nhevoset näin pian\", hymyili rouva Oljemark. \"Te olette niin\nliioitteleva; nyt saatte pitää ihastuksenne kansaan.\"\n\nSiinä talossa, missä he odottivat toista hevosta, alettiin kohta vetää\najoneuvoja vajasta. Mutta vielä tahtoi Julia käydä kirkontapulissa, vain\npikimmältään, kun hevosta valjastettiin; niinhän oli puhuttu jo matkaa\nsuunniteltaessa. Julia tahtoi nähdä hautausmaankin. Neiti Flotman\nharmitteli tuollaista halua. Tistelberg, vaikka hän hautausmaita melkein\nvihasi, suosi nyt Julian ajatusta. Neiti Flotman jäi taloon, ja Julia\nkahlaili Tistelbergin seurassa märässä lumisohjussa kirkolle.\n\nKirkonvartija ja haudankaivaja oli sama mies. Hän asui aivan sen talon\nvieressä, josta toinen hevonen saataisiin, ja hänellä oli tapulin avain.\nSanattomana ja puolittain äreänä luovuttikin tuo vanha, köyryinen ukko\nviimein tornin avaimen Tistelbergille.\n\nLumisade ja pyry oli loppunut. Oli melkein pimeä. Mutta ilmanrannalla\nhohti vihreä kajastus, omituisen vihreä, talven kylmä ja kuollut väri,\nheijastusta jo sammuneesta ruskosta. Mustien, matalain mäntymetsien\ntakana piirtyi pitkä, kapea valoviiru niinkuin taivas siellä olisi ollut\nmitäkin lasia, niin eloton ja tuijottava oli se juova. Tapulin portaissa\noli pimeä, mutta ikkunaluukuista paistoi yhä se vihreä viiru\nsamanlaisena kaiken aikaa, kun Julia ja Tistelberg olivat tornissa.\nJulia seisahtui aina hieman luukkujen kohdalla ja katseli ulos; hän oli\nvaiti, ja hänen siro yläruumiinsa ja ylpeän muotoinen profiilinsa\nkuvastuivat selvästi kajastusta vasten. Ylimmäisistä luukuista näkyi\nsitten hautausmaa, tuossa alhaalla, epäsäännöllisenä nelikulmiona;\nnäkyivät mustat patsaat ja valkeat ja mustat ristit, kaikki märkinä,\nlumirännän sotkemina.\n\n-- Kalmisto puhuu elämän lyhyydestä, ajatteli Isidor. Tai hän tunsi sen,\nei ajatellut, sillä vain vilkaisu alas kolkolle kentälle sai hänet sitä\nkiivaammin katselemaan Juliaa, hänen notkeaa, alakuloisesti kumartunutta\nvartaloaan ja hänen kasvojensa vakavaa äärikuvaa, joka oli synkkä,\npuhdas ja ylevä. Jonkinlainen hurjuus yltyi Isidorin sydämessä.\n\nJuliakaan ei ajatellut, ei jaksanut ajatella väsyttävän kävelyn ja\nhänelle harvinaisen matkan monenkirjavien, iloisten tuokioiden jälkeen;\naina hän niin kiihtyi, kun sai pieniäkin uusia vaikutelmia, kiihtyi ja\nsitten väsyi. Julia ainoastaan tunsi, aavisteli jotakin, tähystäessään\njäykästi ja allapäin kiviaidan ympäröimään tarhaan. Suloisella,\npelokkaalla mielihyvällä hän tunsi, että Tistelberg melkein hänen\nvieressään tarkkasi häntä, ikäänkuin seurasi hänen pienintäkin\nliikettään, hiljaa, värähtämättä, tuskin hengittäen. Julia antoi hänen\nitseään katsella, ei kääntänyt päätänsä miehen puoleen, joka varmasti\nhäntä ihaili; se ihailu oli hänestä mieluista, ja samalla\nvastenmielistä: mitä siitä, mitä varten? Tunsihan Julia itsensä\naivankuin vanhaksi. Tuossa oli hautausmaa, ainoa lohdutus kaikissa\nelämän vaivoissa: kohta se antaisi rauhan, ehkä hyvinkin pian... Mutta\nmitä oli elämä sitä ennen ollut? Mitä onni, rakkaus? Yksi ainoa oikea,\nsäteilevä rakkaus nuorena, autuudesta itkevä ja riemun-haltioitunut,\nitkevä ja autuas yhdestä ainoasta rakastetun katseesta; sitten, kätketty\nrakkaus, joka silti, sekin, oli aikanaan haihtunut hänen sydämestään,\nmelkein kuollut hänen muistostaankin! Kuinka siis voi sanoa rakastavansa\ntoista ihmistä? Kuinka voi uskotella olevansa toisen oma, ainaiseksi,\nuskotella toistakaan täysin omakseen? Turha luulo, sellainen kuin sen\ntuntemattoman, joka Tistelbergille oli kirjoittanut, se luulossaan\nonnellinen ja säälittävä: eihän Tistelberg hänestä välittänyt.\n\nJa tuntui siltä kuin Julia olisi hänen onnensa vienyt, tuon\ntuntemattoman. Oliko niin...? Jos niin olisi, ei Julia siitä suinkaan\niloitsisi: hänen on syvästi sääli ihmisiä, kaikkia.\n\nMitä hän rakkaudella? Mitä se oli? Paras oli hänestä sammunut, ja sitten\noli tullut vain kaupanteko kauniin itseuskottelun varjossa:\nyhteiskuntasopimus kelpo miehen kanssa. Kun ei olisi se ainoa, joka\nmuuten oli ollut hieman Tistelbergin näköinen, kuollut! Mutta ... kaikki\nkeskeneräistä, vajanaista, puolinaista, ei täyttä. Ja pian kutsui\nkalmisto... Ja sitä ennen velvollisuudet olivat ainoat, niistä oli\nmahdoton luopua: hän oli jotakin luvannut, hänen piti täyttääkin\nvelvollisuutensa, huulensa yhteen purren.\n\nJa kuitenkin: aivan hänen vieressään seisoi mies, joka tiesi jotain\nenemmän kuin hän: Julia oli luullut vielä äskettäin, että Tistelberg\nolisi aivan orpo, outo rakkausasioissa, ja nyt oli hänellä ollut\ntuollainen kirje. Julia tunsi itsensä naurettavaksi. Rohkeutta oli sillä\nmiehellä, Julia aavisti hänen intohimonsa ja pelkäsi sitä; mutta mitä\nhän sillä, velvollisuuksiensa orja, pelkästään hautaa odottava? Oh,\nkuinka paljon enemmän Isidor mahtoikaan tietää kuin hän? Mitä --\nnaisiakin hän lienee tavannut? Kenties siellä etelässäkin? Julian\nsielussa alkoi hohtaa etelämaiden aurinko, hän näki, miten Isidor siellä\nliikkui, etsi seikkailuja; outoja, eksoottisten kansojen olentoja kuhisi\nympärillä, turbaaneissaan: väriä, loistoa! Sellaista oli Julian isäkin\nkaivannut, sellaiseen uhrannut parhaita elämänvuosiaan, ja siitä elänyt\nvanhempana, ihmeellisistä muistoista. Ja mitä Isidor vielä tiesikään\nsemmoisia seikkoja, joista hän ei ollut Julialle kertonut, salaperäisiä,\nmitä ne olivat? Orpo ei Isidor Tistelberg ollutkaan, ei köyhä, vaan\nrikas.\n\nMutta Julialla ei ollut edessään, takanaan mitään muuta kuin tuo, minkä\nnäki tuolla alhaalla, kalseine risteineen.\n\nSanattomana ja jäykästi alkoi Julia laskeutua takaisin portaita,\nkatsomatta Tistelbergiin, joka seurasi häntä nopein, päättävin askelin.\nHe tulivat kirkkomaan portille. Hevonen lähti juuri haudankaivajan\ntöllin naapuritalosta, ja kylänkujalla istui neiti Flotman omassa\nreessään. Tistelberg antoi kuskarin viedä tapulinavaimen ja juomarahat\nhaudankaivajalle: itse ei hän tahtonut nähdä enää tuota ukkoa,\ninhottavien hautojen vääntelijää. Sillä välin kun mies oli avaimia\nviemässä, pisti Isidorin päähän ilmaista epäilevänsä, pystyisikö toinen\nhevonen mihinkään, se, jolla neiti Flotman ajoi, niin väsyneeltä kopukka\nmuka näytti. Ja hän yllytti edelleen sen hevosen kuskia, nuorta poikaa,\ntodistamaan ruunansa juoksutaitoa, arvostellen halveksivasti hevosta.\nTistelbergin kuski tuli takaisin, ja samassa alkoi toisen reen\nkuskipoika nykiä ja tempoa ohjaksista ja sai ruunansa hyvään vauhtiin:\nneiti Flotman ajoi jo matkan päässä. Julia ja Isidor jäivät kahden\nkesken, renki kolmantena. Tultiin pois kirkonkylästä, synkkään\npetäjikköön, jossa oksat luuhottivat ja natisivat märän lumen painosta,\nkyyristyneinä maahan kuin mitkäkin risuja keräävät vanhukset kuormansa\nalle. Julia oli vaiti, hän oli hieman närkästynyt siitä, että Isidor\nnäytti väkisinkin tahtovan ajaa hänen kanssaan, mutta enemmän oli hän\nsiitä hyvillään. Vaiti oli Isidorkin, jännityksestä, kiihkosta. He\nkatselivat molemmat suoraan eteensä.\n\nMutta kauan ei Isidor ollut vaiti. Oli tultu metsän sisään. Verkkaisin\nsanoin, lyhyin lausein, purren vähän väliä huulensa yhteen Isidor alkoi\njulistaa rakkauttaan Juliaan, kääntäen kohta puheensa ruotsiksi,\nhevosmies kun oli suomalainen. Hän kertoi kalseasti kummallisesta\nunesta, jonka oli aikoja sitten nähnyt: että Julia makasi ikäänkuin\npaareilla, kuolleena, hämäräisenä kuutamoyönä; Tistelbergin äänessä\nvärähti nyyhkytys. Sitten, kertoi Isidor intohimoisesti, kiihtyen\nsanoistaan ja juopumuksestaankin, miten hän jo kesällä oli uneksinut\njostakin, -- Juliasta, -- niin, hänen kauniista jaloistaan, jotka oli\nnähnyt vilahdukselta kadulla, tietämättä vielä silloin, kenen ne olivat,\nja kyselemättä, ajattelematta sitä. Jälleen hän puhui liinasta, jonka\nhän oli nähnyt Julian kaulalla, povella, tässä syksyllä\nkansanopistoiltamissa, jo niin kauan sitten. Kertoi vaelteluistaan\nJulian ikkunan alla. Ja miltä hänestä tuntui siellä. Kohtauksesta,\njolloin Julia oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti ja\nmitä hän olisi valmis hänen puolestaan tekemään: maistamaanko sitäkin,\njolla Julia synkkinä hetkinään huumasi itseään. Ja Tistelberg sanoi,\nhätkähtäen kuin jokin olisi häntä varoittanut, että hän nyt olisi valmis\nkaikkeen. Tuohon myrkkyynkö, vai...? Siihen Isidorin sanat katkesivat.\n\nJulia Oljemark oli katsahtanut pelästyneenä Tistelbergiin, ei juuri\nkummastuen, ja sitten hän kuunteli. Kun Tistelberg keskeytti, odotti\nJulia hiljaa. Kun hän lakkasi, sanoi Julia pyytävästi:\n\n\"Ja sitten, sitten?\"\n\nTistelberg toisti, mitä oli kertonut, tuntien itsessään jotakin\nherpautuvan, toisti itseään kiihdyttäen, pitemmillä lauseilla, kuvaten\nkauniimmin, kymmeniä pikku seikkoja.\n\n\"Voi kuinka ihmeellistä!\" huudahti Julia.\n\n\"Olin niin loukkautunut, kun ette eräänä iltana, muistatteko, -- se oli\nperjantai, minä muistan sen, -- tahtonut tulla kanssani. Tuntui kuin\nolisitte minua halveksinut, kuin olisitte minut hylännyt\", sanoi\nTistelberg, äänessään nyyhkytys. \"Se tuntui niin mahdottomalta. Sillä\nkuulkaas: eräänä toisena iltana jälleen uskoin saaneeni teidät tulemaan\nluokseni pelkästään toivomalla, että tulisitte. Minulla oli silloin niin\nikävä. Niin sanomattomasti teitä kaipasin...\"\n\nTistelberg kertoi tuosta illasta, jolloin Julia Oljemark oli tullut\ntapaamaan insinööri Tarkkasta, mutta oli tavannut kotona vain\nTistelbergin, ja jolloin hän oli eronnut Tistelbergistä molemmat kätensä\nhänelle ojentaen:\n\n\"Suloiset, rakkaat kädet, joista voi tulla hurjaksi!\"\n\nJulia vastasi aavistaneensa, että Tistelberg oli silloin tosiaan häntä\ntahtonut luokseen: nyt hän sen huomasi, jotakin sellaista hän muisti\nitsestään sinä iltana. Ja hän nauroi hellästi Tistelbergin luulolle,\nettä hän olisi tuona toisena iltana aikonut tai halunnut Isidoria\nloukata: kuinka typerä hän oli ollut, kun ei ollut Tistelbergistä\nsellaista aavistanut. Ei, se ei ollut totta: Julia ei ollut aikonut\nloukata. Hänellä oli vain ollut jotakin työtä kotona, ja... Mutta\nihmeellistä oli tämä kaikki Juliasta, niin, uskomatonta! Onnellisena,\nonnesta hehkuun syttyen hän kuunteli. Jokainen Tistelbergin sana painui\nhänen mieleensä ja oli hänestä suloinen.\n\nJälleen he vaikenivat, pitkäksi aikaa. Julia odotti jotakin vielä.\nTistelberg arvosteli itseään, salaa, itse arvostelunsa huomaten. Oli jo\nsaavuttu kaupungin laitaan, ja neiti Flotman seisautti hevosensa, nousi\nreestä ja maksoi; hänen aikeensa oli varjella Juliaa ihmisten puheilta,\nestää häntä ajamasta Tistelbergin kanssa rinnatusten läpi kaupungin.\nJulia ei sitä ajatellut, eikä olisi siihen alistunut, jos olisi\najatellut. Suuttunutkin oli neiti Flotman Julian ja Tistelbergin\nkäytöksestä, etenkin Tistelbergin, jota hän nyt piti hieman\nraukkamaisena, jostakin epämääräisestä syystä. Hetken hän odotti toista\nrekeä, huiskutti Julialle kättään. Julia ei hänelle vastannut, ei häntä\nhuomannut: katseli vain Tistelbergin kasvoihin. Mikä hänellä oli? Hildur\nFlotman loukkautui etenkin Tistelbergille, jätti parin oman onnensa\nnojaan, huusi hyvästelynsä ja lähti rientämään omalle taholleen,\nkotiinsa päin.\n\nTistelberg hypähti reestä laskeakseen kyytimiehen paluutielle. Julia\nnousi paikaltaan hitaasti Tistelbergin ojentaessa hänelle kätensä, ja\nkäveli sitten hiljaa, seuralaistaan odotellen, kadun kulmaan. Siinä\npaloi ensimmäinen, heikkovaloinen lyhty.\n\n\"Tulkaa\", sanoi Julia hiljaisella, liikutetulla äänellä. Tistelberg tuli\nja katsoi Julian kasvoihin, jotka hehkuivat, onneako, mielenliikutusta,\nkainoutta? Julia huudahti hiljaa:\n\n\"Huuleni minä voin tarjota teille... En muuta. Ja sehän on niin vähän:\nei mitään!\"\n\nTistelberg ei suudellut. Hän hyvästeli jäykästi ja poistui ylös katua,\njoka vei hänen asumukseensa. Hän oli nolo, synkkä ja ylpeä yhtaikaa.\n\nNiin, seuraavana aamunakin oli hän ylpeä, riemuitseva ja onnellinen. Ilo\nja onni teki hänet kohteliaaksi yksinpä insinööri Tarkkasen rouvallekin,\njoka oli viime aikoina käynyt hänestä aivan sietämättömäksi alkaessaan\nyhä enemmän ilmaista häntä kohtaan epäsuopeuttaan, tuo kovin keltaiseksi\nja ärtyiseksi muuttunut vaimo. Nyt antautui Isidor pitkiin selityksiin\neilisestä matkasta, vaikka rouva uteli kömpelösti ja pilkallisesti,\nkuinka hauskaa Tistelbergillä oli ollut vanhanpiian ja rouva Oljemarkin\nkanssa. Palvelijatarta Tistelberg huvitti hullunkurisilla\nleikinlaskuilla, ja Onni Tarkkaselta osti hän päivemmällä vanhoja, mutta\nvähäarvoisia kuparirahoja, jotka Onni oli usein ollut valmis\nluovuttamaan, kun hänellä oli kokoelmassaan sellaisia liikaa ja kun hän\nne tahtoi vaihtaa toisiin.\n\nIllalla tapasi Tistelberg Julian sattumalta kadulla, tutussa paikassa,\njosta heidän oli tapana lähteä kävelylle. Tistelberg ei ollut\nsuunnitellut mielessään mitään kohtausta, he eivät olleet sopineet\nkeskenään mistään. Mutta nyt oli Julia siellä, torilla, kun Tistelberg\nmeni Seurahuoneelle: oli päivällä luvannut postimestarille lähteä hänen\nkanssaan jotakin maistamaan, luvannut omasta ilostaan ja jonkinlaisesta\nhellyydestä tuotakin velttoa ja Ester-jutun vuoksi inhoksumaansa olentoa\nkohtaan; ja pitihän Isidorin kruunata sisällinen riemunsa ja ylpeytensä\nmaljalla. Kun Julia nyt hänet näki, riensi hän luokse, Isidorin eteen.\nKättä hän ei antanut. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kauhean hävityksen\ntuhoamat, tuskan ja epätoivon uurteita täynnä. Kuinka erilaiset ne\nolivat olleet illalla, kauniisti hohtavat, hehkuvat, ajatteli Tistelberg\nrajulla vastenmielisyydellä. Ja hän huokasi, vapisi: Ohoi, mitä tämäkin\noli, se eilisiltainen! Todellakin piti nyt mennä juomaan, ja juomaan\nsielultaan mädän Mölsän kanssa! Sielultaan? Sielu, sielu? Julia sanoi,\nhenkäisemättä, kuin olisi sietämätön tuska pakottanut häntä valittamaan:\n\n\"Minä en ole nukkunut koko yönä!\"\n\nSe kuulosti kuin rukous. Tistelberg oli kyllä nukkunut hyvän osan yötä.\n\n\"En minäkään\", vastasi Tistelberg räntäiseen maahan katsellen. \"Olisi\nollut tuo teidän keinonne, niin... En tiedä, en tiedä!\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Julia. \"Sellaisena yönä: ei! Sillä, mitä te\najattelette? Minä, minä olen niin onnellinen! Mutta miten nyt ... mitä\ntästä tulee?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Tistelberg hiljaa.\n\nHe seisoivat pitkän aikaa lähetysten, Tistelberg kalseasti ja katkerana\nmaahan katsellen, ja Julia tutkivasti, toivovasti, rukoilevasti hänen\nkasvojansa tarkaten. \"Mitä tästä tulee\", toisti Julia.\n\nIsidor ei vastannut. Tuli paikalle muutamia kävelijöitä. Tistelbergin\noli mentävä Seurahuoneelle, jossa postimestari Mölsä odotti häntä. Julia\nlähti kotiinsa: oli ollut menossa Tistelbergin luokse, hermostuneena,\nlevottomuutta kuohuen, mutta onnellisena kuitenkin.\n\n\n\n\n34\n\n\nSeurahuoneella istui postimestari jo Tistelbergiä odottamassa,\nruokasalin eli bufetin takimmaisessa nurkassa, jonne kattolampun valo\nheikosti yletti. Leevi Mölsä joi nykyään melkein joka päivä, laiminlöi\nvirkatuntejaan velttoudesta, tylsyydestä, ja surusta. Mistä oli hänelle\nsuru tullut? Siitä hän puhui joskus kaikille, alkoi nyt puhua\nIsidorillekin, katkonaisin sanoin kuten yleensä vähäsanainen mies. Sitä\nhän suri, sitä alinomaa aprikoi, että maailmassa nyt oli sellainen aika:\nsuuret kansat, joista hän ei tietänyt, minkä puolelle asettua,\nraastoivat tällä tavalla toisiaan. Maailmansota kaukana kulki kulkuaan,\nja vaikka hän koetti sen unohtaa juomalla, ei se jättänyt häntä\nkoskematta: hän ei voinut sitä unohtaa. Kummastellen ja kauhulla hän\nsitä ajatteli. Toista oli ennen: uskottiin kansojen kehittymiseen,\nkulttuuriin, niiden yhteisiin tarkoitusperiin, valistukseen. Nyt oli\nsota kaiken entisen sortanut raunioiksi. Mihin uskoa? Miten jaksaa elää?\nNiin, oli vain yksi turva: uskonto, sellainen kuin hätääntyneen lapsen.\n\nNäin huokaili Leevi Mölsä nytkin Tistelbergille sielullista huoltaan.\n\nSyvimmän huolensa hän kuitenkin salasi: sen, että kuta enemmän hän\nheittäytyi juomaan, sitä tyhjempää hänellä oli kotona. Kerran oli hän\nvalittanut, arkatuntoisesti, sanoja vaivalloisesti hakien, vaimolleen,\nettä hänellä oli ikävä kaikkialla:\n\n\"Ikävä, ikävä on ihmisellä joka paikassa.\"\n\n\"Siis kotonakin?\" kysyi vaimo.\n\n\"Niin, joka paikassa, kaikkialla!\" vahvisti ja oikaisi Leevi Mölsä.\n\nVaimo puhkesi itkuun; hän oli loukkautunut, ja vielä enemmän hän suri.\n\nSen jälkeen ei Mölsä puhunut enää vaimolleen tuosta ikävästä; ennenkään\nei hän ollut jaksanut huomauttaa mistään kuin yhden ainoan tai pari\nkertaa, silloinkin arasti, kovin hienotuntoisesti: niinpä ei siitäkään,\nettä hän oli pitänyt ja piti kotiaan rumana. Itseensä kätki hän kaikki\nasiat. Ja nyt oli hän ruvennut juomisesta etsimään -- unohdusta, unta.\nKoti oli ennallaan; vaimo yksin, hoitaen itseään ja lapsiaan niinkuin\nkykeni mieheltään jäävillä vähillä rahoilla, valittamatta, salaten\nkyyneleitänsäkin. Leevin oli vaimoaan ja miltei resuissa kulkevia\nlapsiaan sääli; mutta omantuntonsa tuskat ja surunsa siitä, että hän\njuovuksissa haeskeli naisiakin, vieläpä olisi tahtonut pahempaa, hän\nhukutti pirtuun.\n\nTuokion valitti postimestari Tistelbergille maailman kurjuutta, kansojen\ntaistelua. Sitten kehui hän juoman hyvyyttä, tuota raakaa pirtua: oli\noppinut sitä rakastamaan, nähnyt sen hyvät ominaisuudet, väkevyyden ja\nhalpuuden sekä sen, ettei siitä seurannut päänkipua. Sitten hän vaikeni.\nIsidorillakin oli oma aprikoimisensa. Niin, välistä se tänä iltana nosti\nhänet sellaiseen riemuun, ettei hän tietänyt, tyhjentääkö koko\nkukkaronsa pöydälle, kylvää \"kultaa\" ympärilleen siitä onnesta, että\nJulia oli ollut hänelle suopea, vaiko ajatella, kuten muutaman hetken\npäästä, mitä nyt sitten pitäisi hänen ja Julian suhteessa edelleen\ntapahtua. Suhteeksi nuo seurustelut yhtäkkiä olivat muuttuneet. Mutta\nniin kummallisilta ne suhteet lopulta tuntuivat, että Tistelberg tuli\nvaiteliaaksi ja synkäksikin.\n\nPostimestari ja nuori insinööri istuivat sanattomina toisiaan\nvastapäätä; postimestari tarjosi, koska oli toisen seuraansa kutsunut,\ntäytteli laseja ja huokaili, kätkien piiloon syvintä itseään, ja\nTistelberg maisteli rajusti, hänen kapea ja korkea otsansa sai yhä\ntiukempia laskoksia. Mutta he molemmat eivät puhuneet mitään.\n\nOnneksi tuli Bengelsson Seurahuoneelle, vapauttamaan heitä ahdistavasta\nsielullisesta tilanteesta, päästämään heidät ikäänkuin ulos heistä\nitsestään, kuin vangitut linnut häkistä. Bengelssonia he tosin molemmat\nhalveksivat. Postimestaria hän tuskastutti, ja maanmittari pelkäsikin\nhäntä, metsänkävijä, mokomaa liukasta ja älykästä vintiötä. Mutta\nvalheellisilla jutuillaan ja paradoksaalisilla kiivailuillaan\nkaikenmoisen sellaisen puolesta, mitä hän piti älykkäänä, nerokkaana,\nhän toki avasi heille luukut auki ulkoilmaan. Bengelssonin perässä ja\nikäänkuin kainalossa kuljeksi nytkin Kyösti Keretti, vetelehtimisestä ja\njuomisesta yhtä turvonnut kuin postimestari oli siitä laihtunut ja\nkelmennyt, kotinsa tuhonnut samoin kuin hänkin. Keretti viritteli tähän\naikaan eksoottisia, pateettisia runoja jollekulle salaperäiselle\nolennolle, jota Belgelsson ja muut pilkkaajat väittivät vain --\nSutelinin Esteriksi: siinä noiden korkeiden runojen alkukuva. Keretti\nnauroi ylimielisesti ja tylsästi, jos hänelle sellaista väiteltiin,\nkoettamattakaan väitettä kumota: kunhan vain runoili, elää täytyi!\nEsterille hän sanoi antavansa jo palttua, ja antaneensa, mutta runo on\nruno. Vaimostaan, joka kuului tosissaan aikovan matkustaa takaisin\nHelsinkiin, eli hän erossa. Keretti asui majataloissa, paitsi milloin\nrahaa tarvitsi: silloin osasi hän olla vaimolleen itsepintaisen\nkärttävä, jopa valittelevakin. Bengelsson, joka hommaili Keretille\nvelkoja, kuljetti yhä häntä mukanaan, ja Keretti palveli Bengelssonia\nkaikenlaisissa pikku asioissa kuin juoksupoika.\n\nBelgelsson riensi nyt häntyrinsä kanssa sen pöydän ääreen, missä\npostimestari ja insinööri istuivat, ja alkoi kohta kertomuksensa ja\nuutisensa. Hän kysyi, tiedettiinkö täällä sitä tai sitä maailmansodasta,\nasiasta, johon Mölsä ja Tistelberg olivat jo tuskastumiseen asti\nkyllästyneet, mutta joka silti herätti heissä kauhunomaista\nuteliaisuutta ja halua antaa oman pienen tai vähäarvoiselta tuntuvan\nelämänsä mennä niinkuin se itse tahtoi mennä. Birger kertoi, että\nSaksassa oli alkanut pirunmoinen nälkä, joka kukistaisi sen, ja jos\njotakin muuta tietämäänsä. Keretti kysyi, miten oli käynyt saksalaisten\ntulon Suomeen? Herrat arvelivat saksalaisten tulon yhä mahdolliseksi.\nKeretti kuunteli heitä, joskus hätkähtäen, ikäänkuin aikoen paeta, ja\nsitten taas nauraen, kun Bengelsson väitti, etteivät englantilaiset\nsukellusveneet sallisi saksalaisten täällä yrittää mitään. Samoin hän\nnauroi kun Bengelsson kuvaili jotakin suurta taistelua, sen verivirtoja,\nnauroi ikäänkuin verestä nauttien, samalla tapaa kuin runoissaan\nylisteli jotakin Brunhildeä, joka teurasti vastustajiaan, Brunhildeä,\njoka oli jokin -- kuka? Tuo joutava pikku tyttökö? Bengelsson soitti yhä\nsuuta; hän alkoi nyt tarinoida, varmasti ja asiantuntevasti, että\nvenäläiset ryhtyisivät todella rakentamaan tällekin seudulle\npattereitaan: tämä kaupunki oli toisen renkaan päänä siinä kolmi-,\nnelikertaisessa linnoituskehässä, joka tehtäisiin Helsingin ympärille.\nKeretti sanoi varoittavansa vaimoaan muuttamasta Helsinkiin: kauemmaksi\noli mentävä, maalle, pyhän, suuren korven helmaan; sinne hän nyt\naikoikin vaimoaan vaatia, mitäs herrat siitä arvelivat? Bengelsson\njatkoi, että venäläiset tuskin kuitenkaan ennättäisivät tehdä tänne\npattereitaan ennenkuin sota olisi lopussa; hän oli kuullut varmoista\nlähteistä, äskettäin Helsingissä käydessään, että venäläiset ja\nsaksalaiset tekisivätkin keskenään liiton, ja silloin sota tietysti\nloppuisi; joten Keretti voisi rauhassa jatkaa täällä töitään. Keretti\nkyseli Bengelssonilta vielä niitä ja näitä yksityisseikkoja ja sanoi:\n\n\"Niinkö? No sittenhän ei mitään hätää, -- Hannaa.\"\n\nJuteltuaan politiikkansa tyhjäksi siirsi Bengelsson juttunsa asioihin,\njotka sopivat paremmin vapaille kansalaisille, sellaisille ihmisille,\njotka eivät välittäneet niin paljon politiikasta kuin esimerkiksi\nintressanttien psykologisten huomioiden teosta. Hän kertoi siitä\nsairaanhoitajattaresta, joka oli ollut ennen Keretillä: Bengelsson oli\ntehnyt sellaisia ja sellaisia havainnoita hänen sielunelämästään,\nhänestä naisena. Mutta kesken kaikkea juolahti Bengelssonin päähän\nRasputin: hän oli lukenut tuosta hirtehisestä äskettäin salaisia\nbroshyyrejä, joita oli hyvin vaikea saada, sillä koskihan asia itse\nkeisarillisen perheen jäseniä; hän oli kuitenkin saanut, viikko sitten\nHelsingistä, korkeilta venäläisiltä tuttaviltaan. Oliko postimestari\nniistä intressanteista salaisuuksista kuullut? Ehkä insinöörikin?\nBengelsson alkoi selostella koko Rasputinin historiaa: Rasputin oli\naikoinaan ollut pelkkä raaka moukka, mutta hänellä oli suggestiokyky,\nsynnynnäinen kyky, jonka moderni tiede saattoi helposti selittää, kyky\nvaikuttaa toisiin, heikkoihin yksilöihin, niin että he tottelivat tuolla\nkyvyllä varustetun tahtoa, toivomuksia, ja apinoivat häntä. Bengelsson\nnauroi ja katsahti Kerettiin. Sitä synnynnäistä kykyään oli moukka\nkäyttänyt siten, että keisari erotti ministereitänsäkin viralta\nasettaakseen sijalle hänen, tuon Rasputinin, haluamia miehiä. Ja\nkeisarinna, jopa keisarinnan nuoret tyttäretkin, Tatjana ja Olga, olivat\nRasputinin omaisuutta. Postimestari vavahti: keisarin tyttäret!\nJa hän alkoi puhua, että sellaisia ilmiöitä oli ollut Ranskan\nvallankumouksenkin aikoina: samanlaisia kuin tuo pappi: jokin madame\nDubarry. Ja kuului olleen jokin Cagliostrokin, poppanimellä Josef\nBalsamo. Sellaista oli silloin, niin nyt. Mitähän tästä vielä tulisi?\n\nBirger Bengelsson alkoi luennoida laajasti Cagliostrosta ja madame\nDubarrysta, ja kertoi sitten taas julkeasti Rasputinista ja keisarin\ntyttäristä, Mölsän nauraessa väkinäisesti. Mutta sitten vaikeni kertoja\nyhtäkkiä: sisään astui poliisimestari Leskinen, tunnettu venäläisten\nkätyri, aktivistien etsijä ja ilmiantaja, pieni, kalpea, pystynenäinen\nmies, raskas venäläinen sapeli vyötäisillä. Ärtyisen näköisenä hän\nkeikkui, koreana ja pöyhkeänä, lätkälakki päässä. Hänen takanaan hiipi\nkumarainen, harmaa olento, kaupungin vanha ja hyleksitty\nsanomalehtisensori. Aina, kun eversti Leskinen vähänkin käännähti,\ntoinen hätkähti, kumarsi ja katseli häneen hymyillen ja anelevasti.\nPoliisimestari katseli itselleen pöytää, valitsi pöydän keskilattialla,\nja sanoi siinä länkäsäärelle seuralaiselleen, kai jatkoksi johonkin\njuttuun, josta olivat tullessaan keskustelleet:\n\n\"Ja mitä sitten siitä, jos venäläiset sotilaat ovat tappaneet Kouvolassa\nkolme suomalaista työmiestä? Onhan niitä tappaakin! Pst, neiti: pöytä\nkauniiksi!\"\n\nSen hän sanoi äänellä, josta tuntui viha. Sensori riensi vakuuttamaan:\n\n\"Niin, hahaha, aivan niin. Mitäpä siitä. On niitä tappaakin, hahaha!\"\n\nPoliisimestari kertoi kerskuen, millaista hänellä oli ollut Pietarissa,\nmiten hän olisi ollut Itämeren maissa kapinallisia virolaisia\nkukistamassa, ja mitä kunniamerkkejä hän oli ansioistaan saanut.\nTarjoilijatar tuntui viivyttelevän. Leskinen huusi hänelle taas, toiseen\nhuoneeseen. Sensori hypähti ylös, riensi auttelemaan poliisimestaria,\njuosten sen seinän luo, johon sähkökellon nappi oli kiinnitetty. Sitten\nLeskinen alkoi lakki päässä ja kannuksiaan helistellen taas kerskua,\nnurkassa istuvaan seurueeseen vilkaisten, että kerran hänestä tulee\nkuvernööri: silloin saavat vavista kaikki ne, jotka häntä ovat purreet,\njotka ovat tehneet hänen elämänsä vuosikausia katkeraksi. Venäjä on\nsuuri maa, ja se palkitsee palvelijoitaan.\n\n\"Niinkö?\" hoki sensori. \"Siispä sanon: 'Muista minua, kun tulet\nvaltakuntaasi!'\" siteerasi hän, pannen kämmenensä vastatusten, ikäänkuin\nkätensä ristiin; hänen ohuen helletakkinsa hihat, --talvellakin oli se\nhänen ainoa takkinsa, -- laskeusivat silloin puoliväliin kyynärpäitä ja\npaljastivat karvaiset ranteet; hänen silmänsä pyytelivät, imartelivat,\nhänen selkänsä kumarteli silloinkin kun hän istui.\n\n\"Mitä sanoit? Sinä, mokoma!\" huusi poliisimestari. \"Milloin me olemme\ntulleet sinuiksi -- sinun kanssasi? Maltsii, durak!\" Sensori selitti\nainoastaan siteeranneensa raamattua. Juomat tulivat pöytään, ja sensori\nsai niistä osansa. Hän oli haltioissaan, ja alkoi kuvailla, mitä\nonnellista, mahdista paisuilevaa elämää hän viettäisi paikassa, jonka\nhän kerran saisi mahtavalta mieheltä, ystävältään. Muistaisihan ystävä\nLeskinen häntä? Leevi Mölsä oli tullut päihinsä, hän oli levoton,\nkiihtyi helposti, vilkaisi pari kertaa taakseen poliisimestariin ja\nsensoriin, ja murisi uhkaavasti:\n\n\"Pitäisi antaa heille selkään!\"\n\nBengelsson hillitsi häntä heti, supattaen ja kehotellen:\n\n\"Mennään takahuoneeseen. Mitä me politiikasta, -- vapaat miehet!\"\n\n\"Niin, mitä me politiikasta, pyh!\" matki Keretti. \"Politiikka on pikku\nsielujen hommaa\", naurahteli hän laiskasti.\n\nKatkerin mielin jäi sitten pikku eversti Leskinen naukkimaan juopon\nsensorin kanssa, kun Bengelsson, Keretti, Mölsä ja Tistelberg siirtyivät\nhiljalleen yksityishuoneeseen. Siellä jatkoi Bengelsson hiljaisella\näänellä, miltei supatellen, selostustaan Rasputinista ja Venäjän\nkeisarillisen hovin kummallisuuksista, joista alkoi jo ilmestyä salaista\nkirjallisuuttakin, etupäässä saksalaista. Leevi Mölsä oli rauhoittunut.\nIronisesti hymähtäen hän jätti politiikan ja maailman tavallisen menon,\njota ei voi auttaa, ja heittäysi sitä hartaammin kuuntelemaan\nBengelssonin peittelemättömiä kuvauksia keisarin nuorten tyttöjen\nirstailusta, pitäen niitä mielestään melkeinpä viattomina; hän ikäänkuin\nselvisi, innostui itsekin tuollaisia törkeitä ja äiteliä asioita\nkuvaillessaan. Tytöistä puheen tullen ihasteli Keretti puolestaan\njonkinlaista nuorta ja kaunista Salomea, hänen valkeaa hipiäänsä, hänen\npienuuttaan, joka oli sellainen, että hän olisi voinut tanssia vaikka\nhopeatarjottimella kuutamossa:\n\n\"Kuutamon värisevässä, vapisevassa hohteessa, jalokivikimalluksessa!\"\nhuudahti Keretti pateettisuudesta jäykällä, väkinäisellä äänellä, ja\nalkoi hyräillä jotakin aariaa. Sitten muisti Bengelsson joutuneensa\noivalliseen kohtaukseen pikku Esterin isän kanssa: puutarhuri Sutelin\noli karannut hänen kimppuunsa kadulla, oli haukkunut häntä konnaksi ja\nsyyttänyt tyttärensä narraamisesta. Bengelsson nauroi. Niin, Sutelin oli\nsyyttänyt koko kaupungin porvarien joukkoa: he muka tahtoivat turmella\ntyttöjä, eivät muuta nykyään tehneetkään.\n\n\"Kyllä minä tiedän, ettei hölmö Sutelin tiedä asiasta vielä mitään.\nSitten se vasta suuttuu, kun saa tietää!\" sanoi Bengelsson. \"Mutta hän\nuhkasi että porvaristo saa muka tämänkin maksaa, hänen tyttärensä\ntyhmyyden, kun Venäjällä tulee vallankumous, ja silloin voi tulla\nmeilläkin. Silloin muka nekin, jotka olivat hänen Esteriään vietelleet,\nhirtetään. Haha! Ukko on idiootti. Mitä hän varoittelee? Sellaisia kuin\nEster ovat Pariisissa kaikki nuoret tytöt, kaikki. Niin, niin, sellaisia\novat perhetytötkin! Kaikki koko Ranskassa!\" intti Bengelsson, kun\nTistelberg epäili moista kiivailua mahdottomuudeksi. \"Kaikki, paitsi\nhömpät! Ja sehän on juuri kulttuuria: kehittää itseään elämään. Ettehän\nvain ole sosialisti tai ihanteellinen, insinööri? Kuten jokin Sutelin,\njoka tekee vallankumousta tyttöletukkansa vuoksi. Vallankumous meillä!\"\n-- Bengelsson nauroi makeasti puutarhuri Sutelinille. \"Mikä\nvallankumous? Meillä? Eihän meillä ole mitään, mitä kumota! Sutelin\npuhui muutakin sekasotkua; puhui torpparien oloista: se on hänestä\norjuutta. Suurtilallisista, jotka nykyään muka ansaitsevat liikaa:\ntietysti he ansaitsevat! Ja ruotsalaisista, joilla on maassa ylivalta;\ntietysti heillä se on, tai meillä, kun olemme intelligenssiä: älykkäämpi\naina hallitsee. Mutta kuinkas kävi lopulta: minä tein Sutelinista\nlauhkean miehen. Minä petin hänet, väitin kaiken, mitä Esteristä ja\nmeistä puhutaan, valheeksi. Ja se idiootti uskoi. Uskoi niin, haha, että\nvei minut kotiinsa kahville; luonnollisesti menin. Minä tahdon tutkia\nidioottejakin! Ester ei ollut kotona, ikävä kyllä. Minä vakuutin ukolle,\nettä nuo jutut ovat pelkkää pikkukaupungin lorua, vanhojen tätien\nheikkopäisyyttä. Ja Sutelin uskoi. Uskoi, alkoi nauraa makeasti. En minä\nhänen kahviaan juonut, hän olisi voinut pistää kuppiin vaikka nuuskaa\nlikaisista sormistaan. Ei, kun hän käväisi puodissa, kaasin kahvin\nkupistani kakluuniin, ja siten olin sen juonut. Toista kuppia kun\ntarjosi, sanoin, että minä en juo milloinkaan enempää kuin yhden kupin,\nsiisti ja kohtuullinen nuorukainen siinäkin suhteessa, hehehe...\"\n\nTäten Bengelsson jutteli ja kehui itseään pitkän aikaa, ja toiset\nkuuntelivat ken tottelevaisena, ken vastenmielisesti, mutta tahtomatta\nkiistaa, ken pilkallisesti, mutta kykenemättä vastaväitteisiin tai\ntietämättä, kuinka totuus olisi oleva. Mutta puutarhuri Sutelinin uhka\njostakin vallankumouksesta, tulevasta myrskystä, jäi merkillisesti\nkummittelemaan Tistelbergin ja varsinkin postimestari Mölsän mieleen,\nlisänä tämänkin illan kertomuksille maailmansodan tulimerestä, joka\nhukutti ihmisiä kuin hyönteisiä, venäläisten varustautumisille Suomessa,\nhommille, joista tavallisella ihmisellä ei ollut juuri mitään\naavistusta, mutta jotka lähenivät tätäkin syrjäistä paikkaa patterien ja\njyrisevien kanuunain muodossa, sekä huhuille tuosta Venäjän hovissa\ntemmeltävästä mystillisestä papista. Sellainen maailma, sellainen aika!\n\nLeevi Mölsä masentui sitä ajatellessaan niin, että velttoni, tylsyi yhä,\nvajosi entistä voimattomammin synteihinsä, niistä kärsien, mutta enemmän\nnauttien, ikäänkuin sammakot tai madot helteellä painautuvat lammikkojen\npohjamutaan. Samalla tuli hän haaveellisen ja sairaalloisen\nuskonnolliseksi: kävi entistä uutterammin kirkossa, varsinkin\nlauantaisin iltajumalanpalveluksessa, jolloin kirkossa oli hämärää ja\nrauhallisempaa kuin päivällä. Keretti ajatteli palautua sittenkin\nvaimonsa armoille; suorastaan pakottaa vaimonsa antamaan hänelle armoa:\nvaimolla oli vielä vähän rahaa, ja Keretti tahtoi jonnekin sydänmaahan\nennenkuin saksalaiset tai venäläiset tännekin tulisivat. Bengelsson\ntunsi olevansa sankari, joka pahimmistakin pulmista selviytyisi\nälyllään. Ja Tistelberg oli onnellinen, kun hänellä oli Julia Oljemark.\n\n\n\n\n35\n\n\nTilanomistaja Akseli Jorvas, joka oli tähän aikaan yhä rikastunut, kuten\nmonet muutkin maanviljelijät, rehenteli viime kesänä ostamallaan autolla\nja iloitsi äskettäin hankkimastaan flyygelistä, jota hänen rouvansa\nsoitti muutamalla sormella, ilman nuotteja. Vielä oli Jorvas ylpeä\nrouvansa upeista puvuista, puhui mielellään Seurahuoneella lompakostaan\nja siinä olevista suurista seteleistä. Seurahuoneen komeimmassa\nhuoneistossa hän nykyään asui, milloin kävi kaupungissa, ja siellä hän\nkävi usein. Toiset tilanomistajat naurahtelivat hänelle ja kadehtivat\nhäntä, jos eivät olleet rikastuneet niin paljon kuin hän; jotkut heistä\npudistivat päätänsäkin hänen komeilemiselleen: \"Joka kuuseen kurottaa,\nse katajaan kapsahtaa.\" Ja monet olivat niin viisaita, että kätkivät\nvihdoinkin saadut, rakkaat setelit vaieten pankkiin, tai kamarinsa uunin\ntaakse, kun taas Akseli Jorvas ja eräät toiset antoivat satumaistenkin\nsummain lennellä omaksi, jopa jonkun hyvän juomaveikonkin iloksi, nuo\nnykyään perunoista ja kaaleista, rukiista ja kaloista ikäänkuin\nsatamalla karttuvat summat. Tilanomistaja, yleensä maanviljelijä, nousi\ntähän aikaan yhä nopeammin mahtiin.\n\nKatkerin ja ivallisin mielin ajatteli työväki onnellista maanomistajaa,\nvarsinkin tehtaihin kiinnitetty työväki: vaikka se koetti yhä\nuusiintuvilla palkkarettelöillä, lakoilla, korottaa palkkojaan, jäivät\nsen saavutukset aina jäljelle maatalon omistajien ansioista, ja samoin\nkeinottelijain ansiottomista voitoista. Porvarillinen keskisäätykin,\nvirkailijaluokka, nurisi: sen olisi kai pian pakko uhrata ruokaansa enin\nosa tuloistaan; mutta porvarillinen arvo vaati ja pakotti sen kärsimään\nääneti: eihän sen sopinut napista samalla tavoin kuin jotkin\nsosialistit, jotka hautoivat mielessään jotakin pahaa, varakkaiden\nyhteiskunnan kaatamista.\n\nKauppiaat olivat tyytyväisiä, etenkin uudet, nousukkaat, jotka riensivät\nkokoamaan itselleen varastoja pitkin maata, säilyttääkseen niitä\nmuutamia kuukausia kymmenkertaisen voiton toivossa ja varmuudessa.\nAinoastaan jotkut vanhat ja erikoisen kunniallisina pidetyt\nkauppahuoneet, sellaiset kuin esimerkiksi kauppaneuvos Klingstedtin,\nvalittivat, että jos tätä menoa jatkuisi, täytyisi ehkä vuoden päästä\npanna kauppa kiinni, ellei kauppias halunnut menetellä halveksimiensa\nnousukkaiden ja gulassien tavalla. Milloin sota loppuisi? Milloin Saksa\nvoittaisi? Tai voittaisiko se?\n\nVielä eivät ympärysvallat hellittäneetkään. Idässä Saksa eteni, mutta\nlännessä sen marssi oli pysähtynyt: luonnoton mekaaninen este, tykkien\nja pommien suunnaton, uskomaton tuliesirippu, oli pystytetty saksalaisia\nvastaan; tuskin ainoakaan heistä pääsi hengissä moisen lävitse.\nEnimmistä suomalaisista, varsinkin porvareista, oli se este melkein kuin\nvääryys ja jonkinlainen moraalinloukkaus, ikäänkuin katkera loukkaus\nheitä itseään kohtaan: sillä olihan Saksa Venäjänkin vihollinen.\n\nSosialistit vain, varsinkin tehtaitten työläiset, iloitsivat\nvahingoista, joita Saksalle milloinkin koitui: olihan Saksa\nmilitaristinen valtio; selvänä todistuksena siitä oli, että sen\nsotalaitos oli parhaassa kunnossa.\n\n\"Tuho sotalaitoksille, joista johtuu miljoonien ihmisten kuolema!\"\nalkoivat työläiset ja eräät keskisäädyn vapaamielisetkin nurista. \"Tuho\nSaksalle! Eläkööt ne voimat, jotka Saksan murskaavat.\" Tai: \"Eläkööt ne\nvallat, jotka rakastaisivat rauhaa ja rauhallista kulttuuria:\nympärysvallat!\" Taikka: \"Ylös ihmisissä ne voimat, jotka tahtovat\ntakaisin entistä aikaa, jolloin leipä oli halpaa ja moitittu entinen\nelämä paljon onnellisempaa kuin tämä nykyinen!\"\n\nSellaisia voimia kaivattiin, odotettiin. Niitä ei vain näkynyt.\n\nSekaisin oli maailma. Vanhat arvot murskana. Mistä lohdutus, pelastus?\n\nIlmestyi maallikkosaarnaajia, vähäpätöisiä miehiä, nimeltäänkin ennen\ntuntemattomia, jotka julistivat, että maailmanloppu nyt tosiaan oli\ntullut: sellainen sota, viimeinen sota, nyt raivosi, ja sellainen\nruumiillinen ja sielullinen hätä lisääntyi yhä ihmisille. Uskovaisten,\nvalittujen, piti koota itselleen muonaa, leipää ja perunoita, --\nköyhemmät eivät enää pystyneetkään saamaan paljon muuta varastoonsa, --\neräiksi Jumalan vihanpäivien kuukausiksi, maailman lopun ajaksi.\nVanhurskas Herra tahtoi niin; kun viimeinen tuomio olisi tapahtunut,\nalkaisivat uskovaisille uudet olot, jolloin he eivät enää tarvitsisikaan\nvarastojaan. Silloin olisi koko maailma hukkunut, sortunut sotaan,\nnälkään ja lopulta taivaasta satavaan tuleen, kaikki muut paitsi\nuskovaiset, joille alkaisi tuhatvuotinen valtakunta. \"Miljoonat, jotka\nnyt elävät, eivät kuole koskaan\", puhuivat nuo saarnaajat, perustaen\nHelluntaiseuroja tai Helluntain Ystävien seuroja, keskenään usein varsin\nkiisteleviä raamatun tulkitsemisesta. \"Valitut eivät kuole, sillä\nSaatanan valtakunta on kukistumassa... Tulee ikuisen rauhan aika:\nmiekat, kiväärit, tykit taotaan vantaiksi, myrkylliset kaasut katoavat,\nja uskovaiset elävät leipäpuun hedelmillä, kukin heistä oman palmunsa\nmannalla, joka tuhatvuotisessa valtakunnassa annetaan jokaiselle\nuskovaiselle, kaikille viimeisten päivien pyhille.\"\n\nPastori Eljas Myötyri nauroi säälivästi ja vihoitellenkin tuollaisille\nuuden uskon omatekoisille papeille, laiskuuden ajan ennustajille ja\nkansan villitsijöille: he veivät suuria joukkoja pois kirkosta\nmaallikkosaarnaajien kokoussaleihin, varsin siivojakin rahvaan ihmisiä,\njotka kammoivat sosialisteja. Hän naurahti ja soimasi:\n\n\"Hullut ovat hulluja! Eivät kunnioita vanhaa ja järkeväksi koettua\nuskontoa. Haaveilevat, hourivat politiikasta, joka on tehnyt heidät\nsekapäisiksi. Mutta papin tehtävä, velvollisuuskin on pysyä politiikasta\nsyrjässä: taivaan valtakunta ei ole tästä maailmasta!\"\n\nSosialistit nauroivat pilkallisesti, kun kuulivat pastori Myötyrin\nsaarnoista:\n\n\"Mutta jokaisessa sotaa käyvässä valtakunnassa papit kulkevat sotaan\narmeijan mukana, joskus niiden edelläkin, jos joku rohkea heissä löytyy,\nja siunaavat sotilaita: ottavat osaa sotaan, saaden siitä maallisen\npalkkansa! Niin, semmoinen olisi Eljas Myötyrikin, jos meillä tulisi\nottelu porvarien ja rauhan asian puolustajain välillä! Ei\nkiitos, älkäämme uskoko valtiokirkon pappeja enempää kuin\nmaallikkosaarnaajiakaan, jotka narraavat ämmiä satukirjan ihmeillä.\nUskokaamme ainoastaan oikeaan pelastukseen: sosialismiin!\"\n\nMutta yleensä kaikki, melkein kaikki työläiset, filosofoivat aina\nmaailmansodasta, lapio tai rautakanki kädessä, latomon kastien tai\nhöyläpenkkien ääressä, lautatapuleilla tai konehuoneissa, ja varsinkin\nsuutarien ja räätälien verstaissa; ja toiset heistä väittivät, ettei\nsosialismikaan ollut voinut estää suuria kansoja joutumasta keskenään\nsotaan, sosialistien johtajat olivat joka maassa joukkojaan pettäneet.\nNyt tarvittiin uudet, paremmat päälliköt, uudet, lujemmat miehet\nremmiin. Alkoi syntyä kommunisteja, vaikkei sitä nimeä juuri vielä\ntunnettu.\n\nNiin oli kaikki, kun porvarillisetkin aatteet taistelivat keskenään,\nrikkinäistä, ristiriitaista, hajanaista! Kaikki odotusta, ahdistusta.\nRikastumisen ja köyhtymisen kilpailua. Rahanvoittajien ilkuntaa,\nvähemmälle jääneen salaista harmia, kytevää kostonhimon tulta, kateuden\nkaunaa. Raha ainoa vähänkin varma: se oli jotakin! Pettymistä entiseen\nnähden; jonkin sellaisen toivomista, jota ei tunnettu. Ikäänkuin\nläähätystä ajatukset sekoittavassa paahteessa, edessä helteiset,\nsauhuisina kuumottavat ilmanrannat. Myrkkykaasujen sauhua. Tykkien kaiku\nkuului yhä selvemmin tänne asti. Monella oli kiire löytää sielulleen oma\nsuojaava loukkonsa.\n\nIsidor Tistelberg oli nyt kuitenkin onnellinen, nyt kun\nhänellä oli jotakin, tällaisena aikana. Hän oli kyllä epäröinyt\nrakkaudentunnustuksensa Julia Oljemarkille tehtyään. Oli riemuinnut ja\nylpeillyt siitä muutaman päivän kuin jostakin ylhäisestä työstä. Mutta\nsitten hän epäröi: epäili tekoaan, itseään, tunsi joutuneensa ikäänkuin\neksyttävän sumun keskelle. Ja epäillessään hän tahtoi selvyyttä, tahtoi\nikäänkuin katsella jotakin outoa kasvoista kasvoihin, olla pelkäämätön,\nsuora itseään ja Juliaakin kohtaan. Niinpä meni hän Julian luokse juuri\nsilloin, kun tunsi tehneensä tuolla rakkaudentunnustuksellaan jotakin\nomituista, ehkä pahaa.\n\nJulia oli silloin yksin kotona; hänen miehensä -- joka oli muuten näinä\npäivinä alkanut seurustella loma-aikoinaan neiti Laina Suomelan kanssa,\nkuten Isidor sittemmin sai rouva Oljemarkilta kuulla -- oli lähtenyt\ntänäkin iltana kaupungille. Palvelijoista oli kotiin jäänyt ainoastaan\nse heistä, joka juoksi vähemmän työläisten kokouksissa ja enemmän\neräiden hihhulien seuroissa, nimittäin keittäjätär.\n\nJulia otti kiihkeän ikävöivästi Tistelbergin vastaan, sanattomana, yhä\njärkytyksissään. Sanattomana hän istui sitten kauan salissakin,\nmatalassa keinutuolissaan, miettien ja kalpeana. Hän tuijotti\nTistelbergiin alta kulmiensa, synkkänä, ikäänkuin uhkaavana. Oven\nruokasaliin, joten puhe saattoi sen kautta kuulua keittiöön, antoi hän\nolla auki: Julia ei aikonut salata mitään, ei pelätä mitään tällaisessa\nasiassa.\n\nJulia tunsi päänsä olevan sekaisin yövalvonnasta, tämän asian\nmiettimisestä: moneen yöhön ei hän ollut nukkunut juuri yhtään.\nUnijuomia hän ei nyt tahtonut käyttää: jokin ylpeys, ilo oli hänessä\nsillä tavoin kimmahtanut eloon. Mutta hän tiesi, että hänen kasvonsa\nolivat nyt rumat valvonnasta ja ankarasta työstä päivisin: hän tahtoi\nnykyään ehdottomasti täyttää velvollisuutensa, vieläpä enemmänkin kuin\nvelvollisuutensa; siksi hän melkein riisti palvelijoiltaan työt. Väsynyt\nja ruma hän ajatteli olevansa, mutta niin hänen piti ollakin, nytpä\nnäkisi Isidor hänet sellaisena kuin hän oli, tai saattoi joskus olla:\nonneton ihminen.\n\nSalissa oli hiljaista. Isidor ei puhunut, oli neuvoton, avuton, kärsi\ntuskaa. Tuntui kuin oudot äänet olisivat kuiskailleet ulkona, seinien\ntakana, uhkaavat, kaameat, huolta tuovat äänet. Sähkövalokin\nkattokruunussa, jonka Julia oli syksyllä koristanut kuivuneilla,\npunaisilla villiviinin köynnöksillä, näytti Tistelbergistä nyt ikäänkuin\nkuolleelta, niin äänetön ja kalsea se oli. Ikkunasta näkyi, että ulkona\nsatoi lunta ja tuiskusi: kovat hiutaleet ripisivät ruuduissa, joita ei\nollut uutimilla peitetty. Julia istui ja oli vaiti. Joskus hän hymyili;\nse hymy tuntui Tistelbergistä pilkalliselta, mutta se oli vain ihmistä\nepäilevää ja säälivää hymyä: jos se hieman pilkkasikin, pilkkasi se\nJuliaa itseään. Seinäkello tyhjässä ruokasalissa löi kumeasti, kello oli\nsiinä seitsemän tienoissa. Tistelberg ei kysynyt, miksi Julia noin\nhymyili: hän häpesi itseään, oman sielunsa sekavuutta, tai omaa\nsieluttomuuttaan, eikä jaksanut urkkia, mitä toinen hänestä kenties\narveli. Hän oli nolo, siinä nojatuolissa istuessaan tai noustessaan\nkatselemaan pientä hyllyä, jolla oli muutamia Julian korukapineita.\nJälleen näytti Julia hänestä vastenmieliseltä, ikäänkuin tuhoutuneine\nkasvoineen: sieluntaisteluista ne kyllä olivat tuhoutuneet, mutta moista\ntuhoutumista Isidor kammoi kuin -- jotakin hautausmaata.\n\nJulian väsyneissä aivoissa risteilivät monet katkonaiset ajatukset.\nNiin, hän oli odotellut Isidoria tulemaan, kaivannut. Kuvitellut hänen\nnuorekkuuttaan, kuin ajatellen, että Isidor antaisi hänellekin\nelämänintoa. Nyt tuntui toisenlaiselta: Isidor oli jotakin muuta kuin\nJulia oli kuvitellut. Tällaistako olikin rakkaus, tämäkin... Ainoastaan\nnuorena tyttönä, siellä pappilassa, oli se Julialle jotakin muuta ollut:\nhehkua, riemua. Rakastiko Isidor todella häntä? Ehkä se oli Isidorissa\nvain hetken oikku? Ja jos rakasti, olisiko Julialla oikeus sitä\nrakkautta ottaa, kuluneella, liiaksi ristiriidoista kärsineellä?\n\nNytkin oli Julialla epätoivoinen tyhjyyden hetki. Mihin kääntyä, miten\nmenetellä, että elämä palaisi sydämeen? Kaikki tuntui olleelta ja\nmenneeltä: siihen oli oman sydämen tyhjyys syynä, oma kuluminen.\nTyhjyyden tuskasta nousi hiki Julian otsalle.\n\nJa vaikkei hän tietänyt, rakastiko hän Isidoria tällä hetkellä, tai\nrakastiko Isidor puolestaan todella, eikä vain hetkellisesti,\nrunollisesta syttymisestä, niin kuitenkin hän joutui hätään, kun hän\najatteli, ettei Isidoriakaan hänellä olisi, ja hädässään hänen sielunsa\nikäänkuin tahtoi hyökätä Isidorin luo, häneltä apua pyytääkseen:\n\n\"Täytä minut elämällä!\"\n\nSeveriäkin Julia ajatteli, säälien, surkutellen häntä, hymyillen\nhänelle. Severi oli alkanut seurustella Laina Suomelan kanssa; ei\nvarmastikaan siksi, että Severi olisi aikonut mitään sellaista, jota\nsanotaan pahaksi ja synniksi; ei senkään vuoksi, että hän olisi\ntosissaan uskonut Julian voivan tehdä jotakin tuollaista pahaa; vaan\nyksinomaan ulkonaisesta, ikäänkuin lapsellisesta loukkaantumisesta, ja\nharmista, ettei Julia ollut aina hänen lähellään, valmiina palvelemaan.\nJa Severin mielestä vaati kai kunniallinen tapa, että jos vaimoa joku\nhakkailee, niin täytyy miehenkin hakkailla. Mitä hakkailu oikeastaan on,\nsitä ei Severi tiedä. Mutta nyt hän luulee kurittavansa Juliaa sillä,\nettä hakkailee, muka sellaista kuin neiti Suomelaa. Onhan Suomela\nSeveristä intelligentti. Severi oli kehunut kuin uhmalla, kuin ärsytetty\nlapsi, että hänkin muka aikoi nyt ruveta etsimään itselleen seuraa! Jopa\noli löytänyt itselleen seuran! Neiti Suomelalla oli kyllä järkeä ja\nryhtiä. Mutta... Lainalla oli kellertävä iho, kai syntyäänkin keltainen,\nja nyt vielä viimekesäisistä aurinkokylvyistä ruskea: hän näet vaali\nhuolellisesti kesäisin terveyttään. Paitsi tuota keltaista tai nyt\nruskeaksi paahdettua ihoa oli hänellä hieman vinot silmät, jänteinen,\npitkä kaula, ja hyvin turpeat huulet. Juliaa naurattaa melkein: Laina\nSuomela lukeekin Suomen kansan, ja itsensä, joihinkin turaanilaisiin\nkansoihin, suuttuen kovasti, jos niitä sanotaan mongolilaisiksi.\nLukemattomien hyvien asiain harrastuksesta oli Laina Suomela kai saanut\njonkinlaisen pienen hermotaudin: se nyki hänen kaulaansa, ja keikutti\nhänen päätänsäkin yhtä mittaa, pyöritti hänen silmiään, noita\njärjellisiä ja viisaita silmiä. Hänkö Severin seuraksi silloin, kun\nSeveri oli kostavinaan, rakkautta etsivinään! Teoreettinen neiti\nSuomela! On muitakin mahteja näissä maailmoissa! Julia hymyili Severille\nsäälivästi. Olipa hiukan kuin voitonvarma, ja pilkkasi itseään siitä,\nettä tahtoi olla voitonvarma: kiusata Severiä. Mikä armottomuus. Ja\nmistä hyvästä? Kaipasiko Tistelberg tosiaan Juliaa?\n\nEhkä vain himoitsi, kuten monet muut miehet: moni oli Juliaa täälläkin\nahdistellut. Jopa sellainenkin kuin hullunkurinen Fritz Blöcker, joka\noli usein julkeasti häntä pyytänytkin. Juliaa inhotti. Eikö Tistelberg\ntodella rakastanut?\n\nTai eikö hän, Julia, itse tohtinut heittäytyä siihen, jota oli\nikävöinyt: seikkailuun? Eikö hän voinut syttyä.\n\nJulia tuli omituisen kelmeäksi. Hän puri huuliaan, tuijotti eteensä\nkirjavaan lattiamattoon ja vuoroin Tistelbergiin.\n\nViimein lausui Tistelberg, hänen täytyi jotakin puhua:\n\n\"En siedä suuria sanoja. Niitä ovat minusta sellaiset kuin: Minä\nrakastan sinua, -- vaikka niitä lienen kerran jo käyttänyt... Nyt, näinä\npäivinä ajateltuani, olisi vannominen minusta vääryys toista kohtaan!\nMinä peruutan tavallani. Ja kuitenkin!... Mitä on rakkaus? Se on sitä\ntulta, joka minussakin on jo muutaman kerran sammunut: itse näitte,\nJulia, tuon kirjeen, jonka olin jättänyt rutistettuna taskuuni! Kuinka\nvoin sanoa, mitä tarkoitan, mitä etsin! Mutta onneton olen nyt...\"\n\nJulia ei virkkanut mitään. Mutta ilo, luottamus hänessä heräsi. Näin\npitikin puhua kuin Isidor: tämä ei ollut valhetta, ei pelkkää rakkauden\njulistamista.\n\nIlo kasvoi. Julia tunsi syttyvänsä. Omituista.\n\nJuliakin tahtoi nyt ilolla antaa toiselle sen vähän mitä oli luvannut,\nsilloin lumimyrskyiltana, -- kerrankin taas rehelliselle ihmiselle, joka\nei luvannut rajattomia. Tistelberg seisoi takan luona. Julia nousi, otti\nTistelbergiä käsistä, puristi hänen käsiään, kohotti ne itseään kohti,\nkatsoi häntä silmiin. Se katse pyrki sanomaan:\n\n\"Suorat välit, sitä tahdon; sellaisena sinusta pidän, vaikka suoruudesta\nolisi seurauksena sielullinen kidutus. Jos rakkaus olisikin pelkkä\nkaunis himo, niin sinä... Suutele minua!\"\n\nIsidor Tistelberg luuli hiukan ymmärtävänsä Juliaa. Hän työnsi Julian\nkädet syrjään, tahtoen päästä selville itsestään, tästä suhteesta,\nennenkuin tietoisesti siihen antautuisi. Julia seisoi paikallaan,\ntyynempänä, poskilla hohdetta. -- Tistelberg lähti tohtorin talosta.\n\nJulia oli onnellinen. Toivoi jotakin vakavaa, suurta, ihmeellistä.\n\nNäin he nyt seurustelivat, Julian luona, ruokasalissa tai salissa\ntakkavalkean ääressä, jota Julia sekä ruumiillaan että sielullaan\nrakasti: hän oli kodin mukavuudella hemmoiteltu ja viluinen, ja suloista\noli takan paahteessa katsella liekkien syttymistä, nähdä fantasiakuvia\nhiilistössä. Neiti Flotmanin kotona eivät he tahtoneet tavata toisiaan,\nja ulkona tukkesivat pyryt teitä korkeilla kinoksilla.\n\nKerran oli Julia tapansa mukaan nostanut tuolinsa palavan takan eteen ja\nsijoittanut Isidorinkin siihen lähelle, nojatuoliin, jonka oli\npehmustanut parilla sohvatyynyllä. Tohtori Oljemark oli poissa kotoa.\nSeveri oli muuttunut merkilliseksi: hän saarnasi nyt aatteita ihan,\naivan kuin monet muut, saarnasi ihmisen velvollisuutta yhteiskunnan\nhyväksi. Rikollisesti tunsi Julia, että Severi oli saanut tuollaisen\nyhteiskunnallisen innostuksensa paitsi Laina Suomelalta myöskin omasta\nkatkeruudestaan. Mutta Isidorista ei Julia kuitenkaan voinut luopua.\nIllat oleksi Severi itsepäisesti jossakin kaupungilla, -- vaikkei Julian\nja Isidorin kesken mitään ollut tapahtunut. Sietäisi Severi nyt tämän\nviattoman seurustelun Julian ja Isidorin kesken! Mutta -- Severi ei\nsietänyt; oleksi kai Laina Suomelan pirtin pöydän toisessa päässä,\nneidin istuessa toisessa ja innostaessa häntä noihin aatteihin. Mitä ne\naatteet olivat? Kansantaloutta, säästäväisyyttä, kansanvalistusta\nkoulupakon avulla jne. Ne olivat Severille jotakin syrjäistä,\npakenemista asiasta, joka hänelle tässä oli tärkeintä: hänen kotoinen\nmukavuutensa, rauhansa; sillä muun vuoksi ei hän Juliaa rakastanut. Mitä\nmuuta tahtoi Severi kuin mukavuuttaan? Julia tunsi elämänsä apeaksi,\nyksinäiseksi. Tistelbergiin tunsi hän nyt luottavansa. -- Yhtäkkiä\ntulivat hänelle kyyneleet silmiin, ja kääntäen kasvonsa Tistelbergiin\npäin virkkoi hän, ikäänkuin salainen, kalvava tuska olisi purkautunut\nhänen rinnastaan väkisin, tiedottomasti, virkkoi vapisevalla äänellä:\n\n\"Teistä minä tiedän, että olinpa miten onneton -- halpa ja kurja\n--hyvänsä: te ette minua koskaan unohda.\"\n\nTistelberg säpsähti, vain hetkeksi. Samassa valtasi hänet syvä liikutus:\nhalu olla uskollinen, löytää ihminen, jolle hän voisi olla uskollinen,\nja uskollisuudella korvata tuskat ja haitat, joita oli Julialle\ntuottanut: olihan Julia antanut alttiiksi nimensä, maineensakin hänen\ntähtensä! Ilo antaa! Isidor nousi ja meni nopeasti Julian tuolin ääreen,\nJulia ojensi hänelle luottamuksen kauneutta hehkuen huulensa. Tistelberg\ntuskin koski huulillaan niihin, ne polttivat, ja polte vihlasi hänen\nsydämensä pohjaan. Niin, nyt hän todella rakasti tätä naista, tunsi sen\nväristyksenä itsessään, tunsi sen -- sielussaan. Ja nyt rakasti Juliakin\nsitä, joka näin välittömästi, pitkän aikaa hänen kansaan seurusteltuaan,\noli ilmaissut hänelle osanottonsa.\n\nSitten he jälleen kohtasivat toisiaan Hildur Flotmanin luona. Hildur\nolikin jo äkäinen, ettei Julia, hänen ainoa ystävänsä, enää näyttänyt\nviitsivän hänestä välittää. Ilolla hän nyt lähti ostamaan leivoksia\nkaupungilta, kun taas Julian ja Tistelbergin oli pidettävä tulta\nkahvipannun alla vireillä. Julia ja Isidor puuhailivat keittiössä\nyhdessä. Heidän kätensä kohtasivat toisiaan, milloin kuljettaessa\ntoistensa ohitse, milloin kahvikuppeja järjestellessä, milloin\nhellassakin: Isidorin asettaessa pannua hellalle ja Julian sovitellessa\npuita pannun alle. Julian siro käsi, jonka sormissa oli hiukan nokea,\nkurottui Isidorin kättä tavoittamaan, silitti ja hyväili sitä, ja Julian\nkasvot, jotka säteilivät nuorekkaina, kujeilevina, ja hymyilevät silmät\nkääntyivät Isidorin puoleen. Suutelut kiihtyivät: hehku katosi Julian\nkasvoilta. Portaissa kuului askeleita; he erosivat toisistaan: olivat\nolleet kiinniottosilla, juosseet Hildurin huoneissa. Tistelberg sieppasi\npöydältä piippunsa ja meni ikkunan ääreen. Julia sanoi, sormellaan\nvaroittaen:\n\n\"Ei noin; ole täällä luonani.\" Hän nauroi huikentelevasti: \"Katso ...\ntämä on nyt rokokoota!\"\n\nNeiti Flotman tuli. Juteltiin muista asioista. Parjattiin neiti\nFlotmanille ranskalaisia ja englantilaisia, ja Julian naurun sointi\nilmaisi Tistelbergille, mitä Julia ajatteli ja miten hän iloitsi.\n\nTuiskujen lomassa pakkanen kovetti ja tasoitti tiet helpoiksi ja\niloisiksi kävellä. Vanha, leveä valtatie kaarteli suurissa mutkissa\nlaidattoman metsän halki, joka oli pohjoispuolella kaupunkia, ojentuen\npaikoittain parin kilometrin pituudelta suoraksikin, johtaen kuin\njuhlaksi pystytetty lehtikuja kuuraan pukeutuneiden koivikkojen välitse.\nJa illoin, heidän kävellessään, paistoi kuu metsiin, samalla pimeihin ja\nlumen kohdalta säteileviin. Neiti Flotman kulki edellä, tai Julia ja\nIsidor antoivat hänen mennä kauas edelle; Julia pysähtyi Isidorin\nvieressä, Isidor suuteli hänen huuliaan ja kaulaansa, joka oli\npakkasesta raikas. Julia nauroi:\n\n\"Lehtori Vihtori Korpelaisen ohje nuorille ja ikäisillekin näinä\ntuskallisina aikoina, ah, -- eikö tuo sota lopu koskaan, sitä on jo\nkestänyt kaksi vuotta, ja tiedemiehet väittivät, ettei sitä voisi kestää\nedes kahtakaan kuukautta, niin, lehtori Korpelaisen ainoa resepti\nmaailman pulmissa ja isänmaan hädässä on -- urheilu ja raittius.\nLuistinrata kaupungin lahdelle onkin jo avattu, ja siellä kaikkitietävä\nnuoriso luistelee, juoksee, hyppää paljaspäin, eikä välitä maailmasta\nmitään. Ja me ratkaisemme arvoitusta näin!\"\n\nTämä Julian ajattelu ja kevytmielisyys ei miellyttänyt Isidoria. Mutta\nkuitenkin hän saattoi ilveillä:\n\n\"Niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Se temppu onkin\nvaikeinta. Ja pienet, nuo, joista puhuit, eivät aavistaneet\nmaailmanmenosta mitään: sotaa ei muka kestäisi kahta kuukautta, koska\narmeijan hävitysaseet nykyään ovat niin helvetilliset; tietysti ei\nfilosofien ja tiedemiesten päähän pälkähtänyt, että puolustuskeinot\nolisivat nykyään sitä mukaa yhtä hyvät. Puolusta itseäsi, Julia!\"\n\n\n\n\n36\n\n\nTistelbergin intohimolle, jota kiihdytti suhteen luvattomuuden lisäksi\nJulian kauneus, -- sillä onnellisina unohduksen hetkinä oli hän\nIsidorista neitseellisen kaunis, ikäänkuin olisi hänen koko nuoruutensa\nuudestaan avautunut kukkaan, -- ja kiihdytti Julian luonteen ylevä\nylpeys, näyttäytyen siinä, että hän milloin sinkosi pelkäämättömän\ntuomionsa ihmisten pikkumaista itsekkyyttä vastaan, milloin taas kärsi\nsanattomana ja hiljaa loukkauksia, joita itse sai kärsiä, joko syyttä\ntai, nykyään, ikäänkuin syystäkin, -- Tistelbergin intohimolle oli usein\ntodellisuus sittenkin kuin kylmää vettä, noiden huikentelevien\ntuokioitten jälkeen. \"Kylmää vettä koiran niskaan.\" Niin tosiaan:\nmelkein raa'asti antoi Isidor Tistelberg itselleen usein koiran arvon,\nhän joka tahtoi nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat, ei mitään\nkuvitella, uskotella ilman silmin havaittavia perusteita; tahtoi siinä\nmäärin, että liioitteli todellisuuden töykeyttä.\n\n\"Toisen miehen vaimo!\" inhoksui Tistelberg. \"Emma Havolakin tällaista\nkauhistui. Onpa tämä sentään. Ei tämä ole tervettä!\"\n\nJa hän jatkoi ajatustaan:\n\n-- Ainoa ratkaisu olisi, että ottaisit hänet itsellesi, Isidor. Olepas\nnyt -- kotka! Olepas se kotka, jota kuvittelit olevasi! Ole nyt!\n\nJa hänen mielensä kävi äiteläksi, apeaksi, synkäksi.\n\nKun Julia ja hän istuivat tohtori Oljemarkin salissa, ja tohtori ehkä\nriensi sisään kertomaan, mitä Laina Suomela eilen oli sanonut, tai\npuheli kiivaasti jostakin muita kaupunkilaisia koskevasta juonesta,\nsillä sellaisista juoruista Severi puhui, vaikka karkoittikin ankarasti\nluotaan kaikki häntä itseään, tai paremminkin hänen taloaan, koskevat\njuorut, -- kun he niin istuivat kaikki kolme, Oljemark tähystellen\nympärilleen levottomana ja tuskallisesti, kyllästyneenä tuohon\nTistelbergiin ja hänen tungetteluunsa, niin viatonta kuin se hänestä\nolikin, ja kun Julia siinä peitti kädellään huulensa, joita Tistelberg\noli äsken suudellut, ja loi merkitsevän silmäyksen Tistelbergiin,\nsilloin tunsi Isidor äitelyyttä: inhottavaa äitelyyttä, jota hän\nmielessään kirosi ja joka painoi häntä kuin mikäkin raskas taakka.\nOlisipa tohtori ollut miehekkäämpi! Olisipa hän lyönyt Tistelbergiä\nvasten suuta, niin olisi tästä tullut jotakin totta, tai olisi tämä\nloppunut! Iskun vasten suuta tiesi Isidor ansaitsevansa. Mutta tiesikö\ntohtori asiasta oikein mitään? Tuskin!\n\nJa sitten kertoikin Julia Isidorille, kuten hän kaikki hänelle kertoi,\nsillä vilpittömyys, kaikkensa puhuminen oli hänestä rakkauden\nensimmäinen ehto ja käsky, kertoi, että Severin oli mahdotonta uskoa\nJulian voivan rakastaa toista, tai hän ei tahtonut sellaista uskoa.\n\nIsidor ajatteli: -- Säälittäväkö vai narri tuo mies on?\n\nAina hän muisti pari kohtausta, jolloin Julia peitti huuliaan. Häneen\nkoski kuin omantunnon kolkutus, että Julian täytyi peitellä hänen\ntähtensä huuliaan! Eivätkö ne huulet olleet Isidorin omaisuutta? Pitikö\nJulian hänen tähtensä peitellä jotakin?\n\nJulia ei oikeastaan peitellyt: hän kertoi sanoneensa miehelleen, että\nhän oli nyt hyvin kiintynyt Tistelbergiin, niin, miltei rakasti häntä.\nMutta siihen oli mies vain nauranut: hän ei voinut uskoa, ei tahtonut\nuskoa, valhe oli hänestä makeampaa, rauhallisempaa! Se oli mukavampaa!\nJa silti hän kosti muka hakkailemalla neiti Suomelaa!\n\nKenties ei Julia sanonut Severille asiaa oikealla tavalla, vaan\nikäänkuin leikkiä laskien, lempeästi kujeillen; tai ei vakuuttanut sitä\nmiehelleen kyllin usein: osti vaivaisen tunnonrauhansa liian helpolla,\njos sitä saikaan ostetuksi, ja siis kuitenkin petti miestänsä.\n\nTäten aprikoitsi Isidor.\n\nJa sitten hän näki, että Julia todella petti miestään. Julia kertoi\nIsidorille, että kun Severi ei tahtonut päästää häntä ulos Tistelbergin\nkanssa kuljeksimaan, ei Julian tarvinnut muuta kuin kietoa kätensä\nhänelle kaulaan, niin siitä, sellaisesta, Severi heltyi ja myöntyi. Siis\nJulia petti, eikä se Tistelbergin kunniaa korottanut: se oli petos,\npetos hänen tähtensä!\n\nJa taas tuo seikka joka nyt alkoi tuntua luonnottomalta, vaikka juuri se\noli ennen Isidoria vietellyt: toisen miehen vaimo! Miestään hyväillen\nJulia osti oikeutensa hyväillä toista, vierasta, tunkeutujaa, -- käkeä\ntoisen linnun pesässä!\n\nOlisipa tohtori Oljemark tosiaan lyönyt Isidoria vasten kasvoja! Mutta\nsaattoiko tohtori uskoa jotakin totta!\n\nVai oliko hän niin inhimillinen, niin sielullisen kidutuksen murtama,\nniin epäuskoinen, että oli muuttunut tällaiseen alistuvaksi? Jos niin\noli, tunsi Tistelberg itsensä konnaksi.\n\nMutta ei: kaikista Julian puheista päättäen Severi ei nähnyt mitään\nsiksi, että näkeminen olisi ollut hänelle samanlaista kuin huono vuode,\nnaukuva kirjoitustuoli, liian matala pöytä! Jos niin oli, ajatteli\nIsidor, ansaitsi hän kohtalonsa. Ansaitsiko? Oliko kukaan lopulta omasta\nsyystään raukka? Eikö luonto, sukuperintö, kehitys, olleet tehneet häntä\nväkisten raukaksi, kuten kasvista tulee hyvä tai huono maanlaadun\nmukaan?\n\nTistelberg kärsi siitä, että Julian täytyi salata tekojaan, siitä, että\nhänen itsensä täytyi nöyrtyä tekojaan salailemaan, -- samalla kun\nsalailu tuotti hänen nautinnonhalulleen yhä lisää suloa. Mutta\nhämmästyen huomasi Isidor, että tämänkin nautinnon pohja alkoi jo\nkuultaa, sakka maistua. Hän kärsi tohtori Oljemarkin masennetusta\nasenteesta kuin omasta masennus- ja alennustilastaan. Kärsi Julian\nentistä suuremmasta nöyryydestä, sillä nyt Julia ei valittanut, vaikka\nkoko kaupunki tuntui alkavan karkailla hänen kimppuunsa. Joutava pikku\nkaupunki! Sillä Tistelbergistä se oli tosiaan aivan joutava: hän oli\nvapaa ihminen, mies, naimaton nuorimies, ammatiltaankin miltei kaikesta\nirrallaan. Mutta Julian asema oli toinen! Jättäisi kaupunki Julian\nrauhaan, nuo puhehaluiset naiset, varsinkin naimattomat, jotka eivät\nolleet jaksaneet luoda omalle elämälleen sisältöä! Syyttivätkö he häntä,\nIsidoria? Eivätkö he käsittäneet, että hän loi nyt itselleen omaa\nsisältöään? Että se oli hänelle välttämätöntä: hän tahtoi punnita kaikki\nasiat omien kokemustensa, ja kärsimystensäkin, mitalla, myöntää oikeaksi\nja todeksi ainoastaan sen, minkä itse oli noissa kokeissa havainnut\noikeaksi. Tistelbergistä eivät kaupunkilaisten jutut olleet edes naurun\narvoisia: ne merkitsivät hänelle vähemmän kuin tyhjä. Hän ei\nkaupunkilaisia tarvinnut, yksinäinen mies, joka aina tuli itse toimeen;\neivätkä nuo ihmisparat, jotka juorusivat kai joutessaan, muun puheen\npuutteessa, olisi tuskin voineetkaan häntä auttaa, jos olisivat\ntahtoneetkin: sen verran oli heillä omiakin huoliaan. Ja jos he olivat\nniin heikkoja, etteivät auttaa voineet, niin heidänkö hampaansa olisivat\njaksaneet purra?\n\n\"Ei haukku haavaa tee\", naurahti Tistelberg Onni Tarkkaselle, joka\npaheksuvasti kerran vihjaili hänen ja rouva Oljemarkin seurusteluun ja\nkaupunkilaisten arvosteluun.\n\nMutta Julia oli nainen: hän saattoi kärsiä hyökkäyksistäkin, vaikkei\nniistä mitään Isidorille puhunut; sellainen vaikeneminen oli niin\nominaista Julialle. Mutta varmaan häneen iskettiin melkeinpä\npeittelemättä, niissä sangen harvoissa perheseuroissa ja kokouksissa,\njoissa hän kävi, silloin tällöin jostakin sattuman pakosta. Ehkä tuli\nnoita solvauksia jo vaikkapa kadulla! Ja niitä tuli ainoastaan Julialle,\nnaiselle; tuskin koskaan Tistelbergille. Pelkäsivätkö ihmiset Isidorin\nkalseaa, yleensä kyllä vaiteliasta, mutta vihastumisen hetkellä ilkeästi\npisteliästä luonnetta, vai estikö tuo hänen jöröytensä häntä joutumasta\npakinoihin ihmisten kanssa näistä asioista? Sitä Tistelberg alkoi\nkummastella. Joku kenties halveksikin hänen menettelyään siinä määrin,\nettei tahtonut siitä puhua. Mutta ainakin halveksi hän itse noita\nporvareita, joista eräät eivät olleet sen parempia kuin hän: olivatpa\npahempiakin, koska viitsivät etsiä huvinsa sellaisen kuin sairaalloisen\npikku Esterin parissa, alentuivat moiseen suohon.\n\nTistelberg ei tuntenut langenneensa suohon; hän oli päinvastoin noussut\nkukkuloille, siihen korkeuteen, jossa asumaan Juliakin oli luotu!\n\nMutta Juliakin varmaan kärsi, joskin ylpeästi vaieten, salaa. Hänkö\nolisi valittanut panetteluja! Välistä sattui hän sittenkin, ikäänkuin\nerehdyksestä, viittaamaan niihin, ja myönsi ne kovin oikeutetuiksi.\nMutta heti hän katui, että oli osunut niihin koskettamaan. Hän sanoi\nolevansa liian onnellinen välittääkseen: hän oli rakastettu, ja toisen\nrakkaus täytti hänet sellaisella onnella, ettei hän huomannut ympäristön\nvihaa; ja jos sen huomasi, kantoi hän kärsimyksensä ja syyllisyytensä\nikäänkuin suloisena uhrina rakkautensa alttarille.\n\n\"Minä olen niin ylpeä sinun rakkaudestasi!\" vakuutti hän usein iloiten\nIsidorille.\n\nMutta hyökkäykset Juliaa kohtaan, Julialle julkiset ja salaiset,\nIsidorille miltei aivan kaikki salaiset, ne kiihtyisivät tietysti\nalinomaa. Sopiko Isidorin niitä yhä lisätä?\n\nMitä tästä oli tuleva? Tistelberg näki vastaisuutensa outona: se oli\nkuin mikäkin musta ilmanranta, josta ukkospilviä kohosi. Käydäkö\nedelleen?\n\nMutta kääntyä oli mahdotonta.\n\nJa Juliakin tunsi kai saman avuttomuuden, neuvottomuuden. Kerran hän\nhuudahti Tistelbergille:\n\n\"Olkaamme nyt paljon yhdessä, että kyllästymme toisiimme!\"\n\nTistelberg kuuli hänen sanansa hämmästyen. Tuokion kuluttua hän nauroi\nepäuskoisesti, ja hänen naurunsa kuului kolkolta:\n\n\"Kyllästyisimme!\"\n\nHänen äänessään oli sellainen sointu, ettei hän muka uskonut koskaan\nkyllästyvänsä; hänen ivallinen naurunsa oli niin vakuuttavaa, että se\nvavahdutti Julian sydäntä ja sai hänet heti vaikenemaan. Isidorin\nvastaus puhui, että tästä asiasta olisi mahdoton päästä, pitkään aikaan.\nJa mikä olisi Juliasta ollut sen ihanampaa kuin tällainen mahdottomuus!\n\nKun nämä sanat vaihdettiin, kulki Julia kauan vaiti. Sitten hän virkkoi\nyhtäkkiä hätääntyneenä, välittömästi:\n\n\"Mutta mitä tästä on tuleva?\"\n\nIsidor naurahti tuskallisesti, ja tuska teki hänet röyhkeäksi ja\njulkeaksi, niin synkkää se oli:\n\n\"Mitäkö tuleva?\" vastasi hän. \"Sielua tietysti! Kuten entisistäkin\nsuhteistasi. Mitä tuli suhteestasi tuohon opettajaan?\"\n\n\"Mitäkö siitä tuli?\" kysyi Julia kummastuen. Hän jatkoi hiljempää,\nkolkosti: \"Hauta, multaa!\"\n\n\"Entä mitä muuta? Entä tyttäresi?\"\n\nJulia pysähtyi ja katsoi hyvin ihmeissään Isidoriin:\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Mitäkö tarkoitan?\" nauroi Isidor. \"Sinä tiedät sen, Julia!\"\n\n\"Minäkö tiedän? Ettäkö minä...?\" Yhtäkkiä huudahti Julia, huomaten\nIsidorin ajatuksen ja kimmahtaen suuttumukseen: \"Kuinka voit\nuskotellakaan! Että minä hänen kanssaan -- muuten kuin --\"\n\n\"Sielullisesti!\" pilkkasi Isidor.\n\n\"Niin juuri!\" vahvisti Julia kalpeana. \"Kuinka voit...! Minulla\n--minullahan on velvollisuuteni. Jos olen alentunutkin, tai en\nalentunut, sillä tämä rakkauteni on minulle ylpeys ja onni, suomaan\nsinulle huuleni, niin... Kuinka voit olettaakaan!\" huudahti Julia\njälleen ylen kummastuneena.\n\n\"Itsepä sen tunnustit\", puolustihe Isidor.\n\n\"Se ei ole totta: sillä se on mahdotonta!\" vastasi Julia.\n\nNyt he alkoivat hiljaa puhella asiasta, ja Julia selitti suhteensa\ntuohon vainajaan, suhteensa, jonka Isidor oli ennen niin\nväärinkäsittänyt. Ja Isidorin kunnioitus Juliaa kohtaan kasvoi: se\npaisui lohdulliseksi, suloiseksi onneksi ja samalla kaameaksi\ntulevaisuuden uhkaukseksi. Tästä ei ollut pääsyä! Juliassa taisi todella\nasua tuo merkillisyys, jota sanotaan hengeksi, sieluksi. Rakastaa --\nsielullaan! Tistelberg tunsi kauheana tämän uuden uhkan ja painon, niin\nkatkerana ja pelottavana, kohtalokkaana, että hän joskus miltei itki\nkovan kohtalon surusta. Neitseellinen Julia! Kuin suloinen kuva, jota\nsaa katsella, mutta jota ei voi koskea.\n\nJa sekin oli luonnotonta, kauhistavaa Isidorille.\n\nHänen luontonsa ponnahti joskus kapinaan. Hänkö olisi luotu odottamaan,\n-- mitä? Sellainen tila olisi hänelle särkymistä. Olisiko hän luotu niin\nluonnottomaksi, heikoksi? Vaivaiseksi, -- kuin jokin Mölsä, joka\nIsidorin mielestä oli tänä syksynä alentumistaan alentunut, kun ei\njaksanut yletä!\n\nSillä tavoin kapinoidessaan Juliaa vastaan kävi Tistelberg vielä kerran\nHelsingissä, Emma Havolan luona: hän tahtoi rauhoittaa sitä itseään,\njota hän luuli kauttaaltaan aineelliseksi. Niin, hän aikoi ratkaista\nasian yksinkertaisella tavalla, aikoi jäädä Helsinkiin, Emman luo; etsiä\nmitä työtä hyvänsä. Työ oli hänelle sivuseikka: olipa hän jo\naikaisemminkin pari kertaa hylännyt alansa, toimipaikkansa, mutta joku\nOnni Tarkkanen oli pelastanut hänet. Nyt ei pelastaisi! Isidor saisi\nkauniisti ainaisen virkaeron!\n\nJulialle oli Isidor kertonut tästä aikeestaan, mutta ei kuitenkaan\nmitään rouva Havolasta. Ensimmäisenä päivänä, jonka Isidor viipyi\nHelsingissä, kulki Julia huoneissaan kuin tiedoton, teki askareensa kuin\nkone. Kadut olivat hänestä kuin kuolleet: koko maailma oli kuollut, kun\nrakastettu, jonka ääni soi kaukaisena hänen korvissaan, oli poissa. Ja\nillan hämärissä heittäytyi Julia salissa sohvan viereen. Hän rukoili\ntaivaan siunausta Isidorille. Siitä hervahti hän permannolle,\nsohvamatolle, itki itsekseen haikeasta ikävästä, joka oli hänestä\ntuskallinen kuin kuolema. Toisena päivänä tuli Isidorilta kirje: siinä\nIsidor soimasi itseään, sanoi olevansa kuin langennut. Julia tiesi, että\nkirje tarkoitti Emma Havolaa. Mutta Isidorin tunnustuksesta oli Julia\nylpeä, ja hänen sydämensä täyttyi riemulla, kun Isidor ilmoitti\ntulevansa heti takaisin.\n\nIsidor tuli. Emma oli häneltä ikipäiviksi mennyttä. Julialle hän tahtoi\nolla uskollinen.\n\nMutta -- mitä oli tuleva?\n\nKapinansa arvoituksellista kohtaloaan vastaan Tistelberg joskus joi, --\ntai oli juovinaan, -- surusta, enimmäkseen postimestarin kanssa, joka ei\ntungetellut urkkimaan toisen ihmisen, erehdyksiä tehneen lähimmäisensä\nsalaisuuksia. Oli juovinaan: sillä juodakseen sortuneen tavalla, kuin\njokin Leevi Mölsä, tunsi hän sittenkin olevansa vielä liian terve.\n\nNiin meni viikkoja kummallisessa odotuksessa. Ja sitten sai Tistelberg\nyhtäkkiä uuden tuuman, jonka sattuma hänelle tarjosi, kuten\npelastusrenkaan: Onni Tarkkasen toimiston tehtäväksi joutui eräs\njärvimittaus maaseudulla, sisämaassa, varsin kaukana täältä.\n\nTistelberg oli jo ilmaissut Onnille aikovansa luopua toimistosta, lähteä\nHelsinkiin, heittää kenties jälleen koko uransa hunningolle. Onni\nTarkkanen oli kuunnellut häntä ymmärtävästi. Tarkkanen ajatteli\nTistelbergin rakkaussuhdetta, jota piti sairaalloisena, koetti\nrauhoittaa häntä ja neuvoa nytkin pysymään järjen inhimillisellä\nladulla. Tistelberg oli sittenkin vain sanonut lähtevänsä, hiiskumatta\nsyitä, joita Onni ei koettanutkaan pyytää tietoonsa.\n\nNyt esitti Tistelberg, että jospa hän lähtisi toimittamaan tuon\nmittauksen. Se veisi kolmisen kuukautta. Onni Tarkkanen myöntyi heti,\noikein kirkastui esityksestä, ja asia sovittiin nopeasti.\n\nTarkkasella odotettiinkin perhetapausta. Kun Tistelberg palaisi siltä\nmaankolkalta, olisi tämä asumus liian tukala hänelle, ahdas\nisäntäväellekin, joka silti aikoisi siihen tyytyä. Mutta saisihan Isidor\nhuoneen täällä jossakin muualla.\n\nMatka oli Isidorista hyvä ratkaisu, se oli hänelle suuri helpotus.\nEhkäpä aika toisi jonkin neuvon, ehkä...\n\nMaalle, kätköön...\n\nHelsinkiin ei hän täydellä todella tahtonut, vaan ainoastaan muun\npuutteessa: siellä olivat Isidorin mielestä maailmansodan mainingit\nalkaneet tuntua muunakin kuin kaikuna ja huhuna, tuntua yhä lisääntyvänä\nhenkisenä hätänä, joka parhaiten ilmeni pohjakerrosten levottomuudessa.\nJa Helsingissä oli Emma Havola, Isidorin halveksima ja säälimä raukka,\njota Isidor miltei vihasi -- kuin jotakin omaa häväistystään: vetihän\nEmma yhä tavallaan alas Juliaa, tahrasi Julian kuvaa, jonka Isidor\ntahtoi nostaa sydämessään korkealle ja joka oli jo itse siinä noussut\nikäänkuin alttarille.\n\nMaalle! Luontoon. Pois jälleen maailman hälystä... Kuin lappalaisen\npassiivinen väistyntä kulttuurin monimutkaisten ilmiöiden tieltä!\n\nJa uuttakin se nyt oli hänelle. Mutta mitä?\n\nSiellä -- siellä saisi hän rauhassa ajatella, mitä hän tässäkin\nkaupungissa oli nähnyt, mitä elänyt varsinkin muutamien viimeisten\nkuukausien kuluessa.\n\nNähnyt ympärillään sellaista, mikä saattoi hänetkin apeaksi. Isänmaan\nkohtalokin! Kenen ei olisi lopultakin pakko siitä välittää, vaikka\nheittäytyisi muka miten ylimieliseksi! Sen hän jo aavisti, vaikka oli\nmelkein kosmopoliittisena aikana kasvanut, ettei ihminen ilman\nisänmaantunnetta voi elää, vaan tukehtuu kuin vailla ilmaa. Nyt\nvihollinen uhkasi kaikkemme hävittää, ja me kaikki ottelimme keskenämme!\nMikä mielettömyys! Tietysti parhaat ottelivat keinoista, ei asioista,\nmutta julkisia pettureitakin rehenteli entistä enemmän. Joku kunnon\nkansalainen tahtoi alistumista, toistaiseksi; toinen vastarintaa. Kuka\ntoivoi Saksan, kuka kenties Englannin tai Ranskankin apua. Ja keinoista\nkiisteltiin, vihastuttiin -- syötiin toisiamme. Hävitettiin toisiamme.\nJotakin puuttui.\n\nYhtäkkiä johtui Tistelbergin mieleen lause, jonka hän oli lukenut Onni\nTarkkasen kirjoja selaillessaan, J. W. Snellmanin lause: \"Tämä on se,\njonka tahtoisin lähtemättömästi painaa maanmiesteni mieliin: että\nkansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä.\"\n\nAinoastaan itseensä, ei muihin! Niin ylemmät kuin alemmatkin, yhdessä.\n-- Nyt tuntui koko kansa hajoavan eri aatesuuntien aaltojen mukaan.\nKokoontuisiko se vielä yhteen? Mitä oli tuleva?\n\nIsidorin oli apea sitäkin ajatella.\n\nMutta hänellä oli -- Julia! Rakastaa Juliaa, joka oli nyt saanut hänen\nsielussaan ihmeellisen säteilyn, kun hänelle lopulta selvisi, mitä\nlaatua tuon naisen entinen kevytmielisyys oli ollut! Niin lapsellisen\naiheeton oli Julian rikollisuudentunne ollutkin, että Isidoria\nhymyilytti. Se rikos oli ollut miltei samaa kuin viattomuus, tai sitäkin\npuhtaampaa.\n\nTäten hän nyt Juliaa rakasti: loitolta! Ja selviäisi tuskallisesta\narvoituksestaan. Selviäisikö?\n\nTistelberg aavisti kauhukseen, ettei loppu sittenkään vielä olisi tässä.\nTäytyihän jotakin tulla! Muuten hän tietäisi saaneensa kuolettavan iskun\njohonkin oleellisimpaansa... Muuten hän joutuisi tunnustamaan -- sielun!\n\nJa hän aavisti, pelkäsi, että Julia oli hänelle sellainen, jolle hän\nkenties vielä uhraisi paljon, ehkä kokonaisen elämänsä jakson. Mutta\nmitä varten?\n\nMitä varten tämäkin syksy hänen elämässään?\n\nNyt hän oli onnellinen, kun pääsi pois tästä -- edes hetkeksi. Pois,\ntyytyäkseen Juliaan sieluna. Mutta -- mitä sitten oli tehtävä?\n\nIsidor lähti yhtäkkiä jo vähän ennen joulua. Joulunsa oli hän päättänyt\nviettää siellä maalla, erään kansakoulunopettajan luona, joka oli Onni\nTarkkasen tuttavia, verrattain runsaasti lueksinut ylioppilasmies. Onni\nTarkkanen tahtoi välttämättä kirjoittaa hänelle Isidorista ja suositella\nheitä ystäviksi keskenään.\n\nOli täysi talvi, merenlahti kaupungin vieressä jäässä, josta kaislikot\nkohosivat keltaisina ja kuivasti tuulessa kahisten, ja lahden ympärillä\nmatalat koivikot huurteessa, ahdistavan, harmaan taivaan alla.\nTistelberg käveli Julia Oljemarkin kanssa jäähyväisretkellä. --Keveästi\nnousi nyt Isidorin jalka, keventynyt oli hänen sydämensäkin tästä\nratkaisusta, jota hän ei kuvitellutkaan lopulliseksi, vaan ainoastaan\naselevoksi synkässä taistelussa kohtaloa vastaan. Ainoastaan tämän\nhetken ahdistus teki enää hänen olonsa tuskalliseksi. Julia koetti\nkiiruhtaa askeleitaan; kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.\nJulian oli vaikeaa hillitä itseään, estää kyyneleitään: vaikeaa nauraa,\nlaskea leikkiä. Isidorin oli helpompaa. Julia siinä paremmin onnistui.\n-- Kun he tulivat lahden poikki lumista talvitietä mantereelle, tulivat\ntavalliselle kävelytielleen, heille tutun, suuren metsän varjoon, ja\nJulia pysähtyi ja otti lakin Isidorin päästä, silitti hänen otsaansa ja\nhiuksiaan, tunsi Isidor jälleen itkevänsä koko elämäänsä, vastaista,\nepämääräistä kohtaloaan; hänen silmänsä kastuivat. Mutta Julia sanoi:\n\n\"Oi, siellä sinulla on hyvä olla, sinne sinut päästän mielelläni,\nmetsien helmaan. Ja katso, tämä on rokokoota!\"\n\nJulia nauroi iloisesti, laski leikkiä kaikenlaista, pieniä sukkeluuksia,\nvaroituksia.\n\nMutta Isidorin palaamisesta tänne ei kumpikaan puhunut sanaakaan!\n\nSitten käännyttiin takaisin kaupunkiin. Raatihuoneen torni näkyi tuolla,\nkirkon katon takaa. Tornikello muistutti Isidorin lähdöstä, oli jo\ntullut myöhä.\n\nJulia meni nopeasti hänelle yksinäistä kotiaan kohti. Isidor Tistelberg\nerosi hänestä suuren torin kulmassa, jyrkästi, kiireesti, jäykästi. Tänä\niltana oli hänen varustettava kuntoon matkalaukku ja mittausvehkeet; ja\nhuomisaamuna asemalle, yksin, -- ei: Onni Tarkkasen saattamana, ja\nkaiketi onnittelemana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRomaani jatkuu teoksena \"Punainen mies\" (Punainen mies II).\n\n\n\n"]