Portinsärkijä

PORTINSÄRKIJÄ

Romaani nuoresta Yrjö Maunu Sprengtportenista

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsinki, Otava, 1944.

      Oli ajanviettoni rakkaus ja sota virkanain,
      epäjumalani isänmaa ja haaveeni kunnia vain.

                         Yrjö Maunu Sprengtporten.

PURJEHTIJA

1.

Pieni vanha Porvoo makasi eräässä kesäkuisessa yössä turvallisesti maata vasten painautuneena oman jokensa jyrkällä rantarinteellä. Sen matalat tuohi- ja lautakattoiset mökit ja tukevat porvaristalot nukkuivat hurskaan unta. Tyhjillä, vielä rakentamattomilla tonteilla vuottelivat pahasti kuivahtaneet tupakka-, kaali- ja ryytimaat kohtapuoliin nousevaa aamukastetta. Mutta porvareitten rantapuodit eivät aikoneetkaan herätä siltojensa kupeilta. Ne imehtivät väsyneinä omia himmeitä kuvajaisiaan joen hitaasti liikahtelevasta kalvosta. Ei ollut kiirettä. Kevätkalan pyytäjät eivät ennätä veneineen ja kuutteineen takaisin saaristosta ennen puoltapäivää.

Itäpuolen ylävillä kunnailla harvat tuulimyllyt ovat pysähtyneet oman jähmettyneen haaveensa keskelle. Ja niiden lähettyvillä, Pyövelinmäellä, nuokkuu yksinpä hirsipuukin melkeinpä unohtunutta vuosientakaista verihumalaansa. Nythän oli rauha maassa. Kukaan ei ajattele rikoksia, ei edes pieniä krouvitappeluita orgelnisti Pentti Haraldssonin säestyksellä. Dorthe-muorin kellarissa oli rautakanki oven päällä. Ei ollut raatimiesten pitoja, koska pormestari Gabriel Hagert itse oli merellä johtamassa silakanpyyntiä. Eivät edes riivatut kimnasistit olleet hoitamassa yöllisiä naamiokulkueitaan tai muita melunpitojaan – ovat lähteneet, rakkarit, maakuntaan aprakkamatkoilleen.

Melkeinpä sykkimättä lepää pienen kaupungin valtimo: maantie, joka vanhana kauppatienä Hollolasta päin etelään painuen kiertää Porvoonjoen sillalle, täältä putkahtaen kujasena lavealle Kirkkotorille, mahtavan tuomiokirkon turviin. Hiljaisena se piipertelee vuorennyppyjen lomitse koilliseen, mutta suuntaa pääväylänsä etelään, madaltuvia joenrantoja pitkin ja ohi Ånäsin kartanon saariston kalliorannoille.

Ei pärrytä rumpali Röök tulipaloa tai piiskajaisia kaakinpuulle. Ei pompota raatihuoneen tornikello raastuvanistuntoon. Eikä moikuuta tuomiokirkon tapulin kolme kelloa vainolaisen lähestymistä, ei ole moikuuttanut sen jälkeen, kun ryssänkasakat parikymmentä vuotta sitten, pikkuvihan aikana, ryöstivät sen aarteet ja silppusivat sen arkistot pyssyjensä latauksiksi.

Ei hievahda, ei unessa kättä liikahuta makaava kaupunki. Se on vain ojentanut vanhan korkean päänsä, jota sanotaan Linnamäeksi, pitkälle pohjoista kohti, sisämaan korpien puoleen, jossa on kaikkein turvallisinta. Siellä hapsottaa sen tuuhea tukka petäjikkö-pörrönä, mieluisaa unentuoksua täynnä, yhtyen pohjoisten salojen onnelliseen hämärään.

Mutta jos katsot tarkkaan korkealta Näsinmäeltä yli joen, nousee Vuorikadun pohjoispäästä, läheltä Kirkkotoria hauras savupatsas porvari Antti Bergmanin talon matalasta kattopiipusta. Se haihtuu nopeasti ilmaan, jossa on alkanut tuntua pieniä aamutuulen nykäisyjä.

Eräistä syistä tämä hauras elämänmerkki ja pohjoisesta alkava tuuli ovat toistensa kanssa kohtalokkaassa yhteydessä. Ei vain siksi, että tuuli yltyy vähitellen räiskyttelemään kipunoita savupiipusta tulenarkaa lautakattoa pitkin, vaan myöskin siksi, että saman tuulen voimalla lähestyy lännestä päin kaksimastoinen kaljaasi ja tällä levoton, suuria aikeita hautova nuori mies, josta talon naisväen kesken käy parhaillaan aamunvirkku puheenporina.

Talon isäntä, Antti-porvari, on poissa, tervanostomatkoilla sisämaassa. Mutta hänen vaimonsa Elsa ja talon anoppi, Mari-muori, olivat jo nousseet, ennenkuin pränvahti oli ennättänyt aamukolmelta "huutaa tiimansa". Talon kaupparenkejä ja työväkeä odotettiin aamukeitolle. Ja emännällä oli leipomisensa, mikä piti maistraatin ankaran käskyn mukaan tapahtua yötyynellä tulenvaaran vuoksi.

Miniä vastasi taikinaansa ja piisissä nuoleskeli tuli jo keittopataa.

Mutta tuo levoton, vaarallisten tähtien alla syntynyt nuori mies lähestyi lähestymistään laivallaan, jonka kokka- ja kahvelipurjeisiin puhaltaa hetki hetkeltä yhä ankarampi pohjatuuli.

Tismalleen siitä sanasta, mihin oli illalla lopetettu Antti-porvarin tuvassa puheenpito, se taas aljettiin – Gammelbackan Jööran-herrasta, jonka jo ajat oli huhuttu olevan tulossa kotiin Pommerin sodasta.

Ja Elsa-emäntä sen taas alkoi, sillä hän oli ollut ennen naimisiinmenoaan Gammelbackan majuurskalla, Elsa Katariina Sprengtportenilla, Jööranin hoitajana.

Vanhalta muistilta vaimot näet yhä puhuivat Gammelbackan Sprengtporteneista, vaikka Elsa-rouva leskeksi jouduttuaan oli jo ajat sitten myynyt kartanon Treksilän Bildsteineille, pidättäen itselleen vain vuotuisen viljaruokon ja asunto-oikeuden kartanon siipirakennuksessa.

"Annas olla, annas olla"... Elsa-muori on muistelevinaan asiaa, jonka hän on sen tuhanteen kertaan jo tarinoinut, "eihän se raukka ollut vielä täyteen kahtatoista, kun jo majuurska rukoili kuninkaalta, tältä meidän armolliselta sorvarikuninkaaltamme, poika paralle kadetinpaikan merien taakse, ihkasen kuninkaanlinnan tykkikouluun. Voi-voi, miten siinä silloin itkettiin. Itki hänen armonsa ja itki hän, Elsa paha, erojaisissa. Mutta minkäs auttoi köyhän lesken, niin ylähäisiä kuin onkin omiakin syntyjään. Riikinruotsin korkeasti kunnioitettua aatelia. Mutta itkikös poika, se Jööran juupeli! Voi-voi, voi-voi..." Ja Elsa-emäntä veti esiliinansa suun eteen. Ei tietänyt itkeäkö vai nauraa. Se kun nuoriherra oli vielä lähtöaamuna joutunut tappeluun päärakennuksen pehtorinpoikien kanssa, ja napit, uudenuutukaiset sarviluiset napit, oli revitty raukan takista, revitty ja kuhmuja oli saatu sarven kokoisia.

"Onkos ihme, onkos jo", emäntä laski kuin katkismuksesta, "että on jo käynyt suuret sotatappelut ja kuulema haavat saanut ja kunniarahat rintaan. Mutta sen minä sanon, että kyllä olisi Bergman saanut vieläkin odottaa vihkiäisiä, jollei..."

"Kello on kolme lyööny – lyööny!" kuuluu ulkoa pränvahdin rämeä huuto. Tuvan ovi levähtää auki ja oppineen Hannu-mestarin nuori Agata-tytär pujahtaa sisään kainalossa pieni taikinakaukalo. Tummanruskean tukan niskakierteet heilahtavat, raitava hame, ohut ja kulunut, mutta kesäisen ilmava, hulmahtaa iloisesti, olkaliina, joka näyttää kiireesti kaulasolmuun sitaistulta, hohtaa punakukkineen leivinuunista hohkavassa valossa kuin marjarykelmä helottavalla mättäällä.

Neidon kiinteä täyteläinen povi hengittelee terhakasti. Se ei osaa kätkeä iloista salaisuuttaan. "Tänään, jo tänään!" neito huudahtaa.

Agata oli käynyt eilisiltana majuurskan luona viemässä pitsiompeleitaan ja rouva oli sanonut, että nuoriherra oli purjehtinut Tukholmasta Turkuun ja sieltä jo lähtenyt purjehtimaan Porvoota kohti.

"Ja tänä aamuna minä lähden Gammelbackaan serverskaksi!" neito ylpistelee. Oli näet tulossa muitakin vieraita – se kuuluisa Turun-maisteri Porthan ja sen serkut, Halikon tuomarin tyttäret, joista vanhempi kuulema oli jo kihloissakin jonkun studiosuksen kanssa ja... "Niin, niin, armollinen rouva itse pyysi", neito niksauttaa päätteeksi itsepäisen näköistä niskaansa. Mutta koulumestarin tytär ei ennättänyt vielä ottaa peitettä kaukaloltaan, kun vanhamuori kivahti: "Vai karsseriin sinä taas panisit nuorenherran, häh?" Agata lehahti punaiseksi. Mutta nakkasi sittenkin niskojaan. Se oli näet tuo karsserijuttu heidän yhteinen tapauksensa lapsuusajalta, Jööranin ja hänen. Pojankurikkana oli Jööran vetänyt häntä, pientä tyttöä, palmikosta, retuuttanut ja kiusannut, ja sitten samassa katunut ja suudella moiskauttanut itkevää tyttöä. Mutta Agatan isä, Hannu-mestari, joka silloin vielä oli ollut Gammelbackan koulumestarina, oli nähnyt koko pelin. Ja silloinkos vanhempi velipuoli, Jaakko Maunu, joka jo Ranskoitten maan armeijassa oli tullut kuuluksi upseeriherraksi, oli julmistunut. Oli antanut Jööranille oikein isän hihasta. Ja päälle päätteeksi poika oli saanut istua kokonaisen viikon vinttikamarissa karsserissa vedellä ja leivällä. Oli, oli taas tässäkin jutussa Elsa-emännällä kertomista.

"Mutta minäpäs, minäpäs varastin", huudahti Agata lomaan, "varastin kaakut, rusinat ja simat ja kiipesin vintinakkunalle ja, ja ... taas Jööran suuteli, puri kiukuissaan, niin että..."

"Kylläpä kai! Ja taas tuli aamulla moikaava selkäsauna Jaakko-herran ratsupiiskan paksummasta päästä."

"Voi, se oli hirvittävää..." Vieläkin Agata nyyhkäisi tuota silloista surkeutta, ja emäntä lisäsi huokaillen pari halkoa leivinuuniin.

Agatan kerkeät kämmenet kierittivät leivänmykyä. Ja taas hän kimahti nauramaan. "Mutta itkikös poika! 'Minä olen portinsärkijä, minä olen portinsärkijä', se vain jupisi hampaistaan. Eikä tippaa päästänyt silmästä, ei rääsännyt ja kollotellut, kuten olisi tehnyt kuka muu pojanvekama tahaan."

Jööran oli näet kuullut, että Sprengtporteneitten esi-isä oli saanut aatelisarvonsa ja nimensä siitä, että oli kolmikymmenvuotisessa sodassa murtanut kaupungin portin ja hyökännyt ensimmäisenä viholliskaupunkiin. Ja hänellä oli ollut siitä alkaen tapana juhlallisimpina hetkinään nimitellä itseään "portinsärkijäksi".

Tästä Jööran-pojan sisunnäytteestä naisten juttu pääsi taas jatkumaan naurun vaiheilla.

Mutta vanhamuori murmatti yhä. Ei pitänyt köyhän koulumestarin tyttären, joka sai leipäkyrsänsäkin paistaa naapurin uunissa ja pitsinnypläyksellä ja silkkiviuhkojen rustaamisella ansaita särpimensä, ajatella enää Jööran-herraa, jota Ånäsissä vuotteli sulhasekseen jalosukuinen mamselli, Anna Elisabet Glansenstjerna – mustaapenkkiä ja kaakinpuuta siitä tuli, sellaisesta.

Agata näytti synkkenevän. Sirojen kulmallisten väliin ilmestyi pari painannetta kuin pieniä lapsellisen tärkeitä hymykuoppia. Mutta taas pikistyivät hampaat puolukan kirpeätä alahuulta vasten, ja hän kivahutti kiukkuisesti: "Mutta sepäs on ruma, ruma kuin ankan poika! Ei Jööran-herra sellaista ota rahastakaan..." Muori oli sähähtää, mutta vaikeni hetkeksi, sillä kalakeittoon oli suolakin pantava.

Mutta Agata jatkoi ilo silmässä, hymyn ja ylimielisen naurun vaihdellessa levottomien huulten tienoilla: "Lukekoon vaikka kuinka romaaneitaan, 'Rameaun veljenpoikaa' ja 'Gulliverin retkiä'. Ovat niitä tässä muutkin lukeneet. Ja osaakos edes hienopitsiä nyplätä, tämä jalosukuinen mamselli? Ehei, minä sille saan nenäliinatkin merkata. Ja hyvin se maksaa. Enkä minä kaihda ottamasta. Mutta otinkos äyriäkään Gammelbackan majuurskalta?" Ja suihkaisten emännän korvaan hän paljasti suloisen salaisuutensa. Jööran-herraa varten majuurska oli pyytänyt häneltä pitsikalvosimet tulolahjaksi. Ja hän kun oli ne virkannut silkasta silkkilangasta, niin hienot, että olisivat prinssille kelvanneet. Ja kun oli tarjonnut maksua, hän oli valehdellut, että oli muka jäänyt säästöön kokonainen vyyhti majuurskan joskus antamista langoista. "Mitäs minä ... köyhältä rouva paralta... Ja minä kun tahdoin, että ne olivat lahja minulta Jööran-herralle, niin niin..." Ja neidon leipovat kädet pysähtyivät. Kuului enää vain pieni, onnellinen huokaus.

Elsa-emäntä touhusi jo palavissaan uunin luona työntäen yhä uutta halkoa pesään ja puhuskellen hänkin puoliksi itsekseen omia aikeitaan. Nyt juuri, tällaisena juhlapäivänä piti arinan paistaa kuin säterikartanon leivinuunissa. LämpimäisIeipä, paras mitä Antti-porvarin uunissa osattiin ruskeuttaa, oli vietävä Jööran-herran tuliaisiin. Eihän se poikaressunakaan ollut huolinut muusta voitaleivästä kuin Haikosen Elsan leipomasta rieskasta.

Mutta tällä välin oli vanhamuori jo nostanut padan hahlaimista lieden reunalle. Ja mitäs nyt? Hän kapsahti Agatan nenän alle, nykäisi tämän kaulahuivin nipukasta kiukkuisin hyppysin. "Vai, vai, mitäs on tuokin tuossa? Oikeata Hollannin liinaa vai mitä lie rastisiljia tai muuta jumalatonta koreutta. Etkö sinä tiedä, lunttu, että yhteiseltä kansalta on sen sielun parhaaksi kielletty sellainen villitys. Kattuuni, kattuunikangas saa kelvata myssyiksi, esiliinoiksi ja muuksi. Ähä, ähä, sinä jungfru ja fröökinä! Menenpä ja sanon korttelimestarille, niin viikon saat vettäleipää raatihuoneen vankikistussa, lain ja asetusten jälkeen. Ähä, hähäh, sinä tärpäntikkeli! Ja tässä tämä rumaksi muka ... Ånäsin jalohyveistä mamsellia! Kas, kas, kun et rupea vielä makuuttamaan syntistä ruumistasi puuteripaidassa ja kantamaan taskussasi hajuvesipulloja, sinä epeli, sinä kehruuhuoneen perillinen, sinä..." Tosin käpsytteli muori taas lieden luo. Mutta kivahti vielä täältäkin: "Ja tietäänhän se, miten sinä puolialastomana tanssia remputtelit Pilsteenin nuorenherran, sen Treksilän kornetti juupelin kanssa, ja sinä samana yönä, jona majuurska ajettiin yönselkään laillisesta asunnostaan. Yön selkään ja asumaan sensemmoiseen tuparähjään, joka ei kelvannut ees muonamiehen leskelle. Sanotkos mitä, vai, hepsakka? Et, et ääntä päästä, et ennen kuin raatihuoneen paalulla ruoskitaan syntinen nahkasi kirjavaksi, kuten tapahtuu huonoille naisille lain ja asetusten jälkeen. Hjuu, juu, sinä tanssiheilakka siinä, hyöri mitä hyörit."

Ties kuinka kauan olisi muori jatkanut parannussaarnaansa, jollei Agata olisi nykäyttänyt kiukkuisesti olkaansa, kääntynyt leipomishommiinsa ja miniä ynähtänyt säikäyksen tapaista uunin luota. Hänestä oli tuntunut kuin tulen tohina uunissa olisi kummallisesti yltynyt. No, säikäys menee ohi.

Mutta niin oli asia, että halkojen paukkaessa räiskähtää matalasta piipusta ilmoille kipunarykelmä toinen toisensa jälkeen. Tuuli on yltynyt vihapäiseksi. Se viistää laakeata piellä ja tervalla tiivistettyä kattoa. Kipenet hyppivät hulluina sen käsissä. Häilähtävät, katoavat ilmaan. Mutta niitä juuttuu myöskin edellisten päivien paahtamaan taulanherkkään lautaan, pikeen ja tervaan. Pieniä kiehumapaikkoja alkaa porista siellä täällä tervan pinnalla kuin pieniä tervapottiloita piisin hiilustalla. Aika kuluu. Elsa-emäntä ja Agata tasailevat leivänmykyjään ruusaillen niiden pintaa puukammalla. Ja puhuvat, puhuvat aina vain tuosta nuoresta tulijasta, joka tuntuu lähestyvän seisoen kaljaasinsa keulassa myrskypilven keskellä tai olevan itse se myrsky, joka roihauttaa tuleen tällaiset pienet uneliaat kaupungit.

Äkkiä Elsa-emäntä höristää uudelleen korviaan. On kuin tulen tohiseva ääni olisi äskeisestäänkin yltynyt. Agatan leipovat kädet pysähtyvät myöskin. Samassa kuuluu ulkoa miesäänisiä huutoja. Emäntä juoksahtaa eteiseen. Jostakin kuuluu räiskettä. Hän hompsottaa portaille. Oikealla kädellä, naapurissa, nikkari Witting kisälleineen heittelee sanko sangon jälkeen vettä oman talonsa päätyseinään, joka on syttynyt palamaan. Korttelin ruotumestari juoksee torilta päin sammutusmiehineen. Elsa-emäntä sokaistuu pyörtymäisilleen. Agata on juossut perässä. Hän vasta näkee, että Bergmanin talon katto palaa jo täytenä tuliroihuna.

Mitään ei ole enää pelastettavissa muuta kuin henki. Ja hänen vanha isänsä! Agata katoaa vasemmalle, rantaan päin, huutaen läähättävässä kauhussa: "Isä, isä, isä...!"

Niin kohtasi kaupunkia tänä yönä hirvittävä tuho. Hälytyssignaalit soivat. Raatihuoneen hätäkello läppäsi. Tuomiokirkon kellot alkoivat kumahdella. Ja vihdoin ne moikasivat pauhaten hätää ja kauhua. Korttelien ruotumiehet, keitä oli kaupunkiin jäänyt, kerääntyivät sammutustöihin. Mutta tuli levisi vastustamattomasti. Gottmaninkujaa pitkin, taloröttelöitä matkallaan ahmaisten, se ryöhähti Kirkkotoria kohti. Tuomiokirkon mahtavat seinät valaistuivat verenkarvaisiksi. Sekin oli jo vaarassa.

Mutta pohjatuuli oli yltynyt myrskyn tapaiseksi. Se hulmahutti etenevät lieskat kirkosta poispäin, kohti jokea, Välikadulle, jonka talokorttelit se pyyhkäisi maahan hirvittävällä tohinalla. Ja samaa tietä Jokikadulle ja sitten rantapuotien kimppuun, joiden mukana se tuhosi tuhansia tynnyreitä viljaa.

Puolialastomia vaimoja juoksee kapalolapset sylissä ja suuremmat hameenliepeissä palavia katusokkeloita ja törmäkujanteita pitkin päästäkseen aukeille tonttimaille. Huudetaan, että ihmisiä oli jäänyt palaviin taloihin. Palohaavoja saaneita autetaan mikäli ennätetään.

Leviävällä tulipalolla näyttää olevan yhä kaksi suunnatonta liekkikäsivartta. Toinen kiertää itsepäisesti Kirkkotorin läntistä laitaa, pyrkien Porvoonsillan päätyrykelmiä kohti. Ei pääse, ei pääse...! Mutta joenvartta, sekä länttä että etelää kohti, se ryöhää sitä valtoimempana.

Ja vihdoin, kun oli kulunut pari tuntia, se oli muuttanut kaupungin lähes kolmesta sadasta talotontista parisataa tuhkaksi. Raatihuone kaupunginkassoineen oli palanut, kuten vaaka- ja pakkahuonekin, kaupungin tupakkatehdas ja postikonttori.

Porvoon tuhatkunnasta asukkaasta ei enää parilla kolmella sadalla ollut naapureihinkaan turvautumalla kattoa päänsä päällä, ei kunnon vaatteita yllä, ei talouskaluja eikä leipää.

Joukoittain pyrkivät onnettomat, sekä kotinsa menettäneet että muuten säikähtäneet, joen yli vastarannalle, ketkä siltaa myöten, ketkä painuen etelään päin, löytääkseen venettä tai tyyssijaa kartanoista, taloista, ladoista tai paljaan taivaan alta.

Bergmanin vanhamuori ja miniä neljine lapsineen, Agata-neitsyt ja Hannu-mestari kulkeutuvat suuren lauman mukana saaristoon päin Ånäsin kartanoa kohti.

Tämän vaiheilla tulevat vastaan maitse tai rantoja soutaen silakkamiehet pelastaakseen mitä vielä pelastettavissa oli perheestä ja kodista.

Palaavan joukon etunenässä ajaa ratsain pormestari Hagert saadakseen Ånäsin pihalla kuulla, että hänen oma uhkea talonsa oli tuhkana kartanoineen kaikkineen.

Ånäsin mahtava leski-emäntä, Vendla Eleonoora, omia sukujaan Torwiggeja, seisoo monirynkkyisessä kotokutoisessa hameessaan, kireässä röijyssään ja arkipäiväisessä karttuunimyssyssään tuvanpuolen portailla helistellen ankarasti isoa avainkimppua. Piikojen piti juosta keittiön, kodan, panimohuoneen ja aittojen väliä. Onnettomille piti saada edes alkuunsa ruoanapua. Ja yhä hurjistunut pohjatuuli viuhtoo armollisen rouvan laveata hametta, aivankuin yläprammipurjetta aavalla merellä.

Yläkerroksen avatusta ikkunasta on hulmahtanut valkea verho ja viistää sekin nyt hulluna kokkapurjeena tuulen käsissä. Koko kartano on kuin mahtava fregatti myrskyssä, ja sitä ympäröivä kumpuileva maisema tuulessa huojuvine lehtoineen muistuttaa elävästi merellistä aallokkoa.

Naisten voivottelu, lasten parkuna ja kollotus, miesten kovaääninen puhe läpi humisevan tuulen herättää kartanon tyttären, Anna Elisabetin, ennenaikojaan. Unimielissään hän kääntyilee vaaleansinisessä silkkikatoksisessa sängyssään, nousten vihdoin tyynyjen varaan istumaan. Pystyhkö nenä ja hieman epätasaiset hampaat tekevät hänet näin aamuhetkenä rumemmaksi kuin hän onkaan. Sinänsä säännöllistä otsaa häiritsevät pienehköt näppylät – ummehtuneessa lemmenkaihoilussa vietetyn neitoajan kiusalliset merkit. Eikä ole vielä puuteri peittämässä hänen kasvojensa hipiän harmahtavaa kelmeyttä, jonka kuumeenomainen läimähtely viittaa hysteriaan, ehkäpä synnynnäiseen hypokondriaan, ajan hienoimpiin muotitauteihin. Mutta tummahkot, tiheät silmäripset peittävät ovelasti hailean siniset silmät, jotka tunteilun hetkellä saattavat näyttää kauniiltakin: savunsinisiltä, selittämättömiltä. Nilkat ovat sirot. Ja totta on, että lihavahkojen käsivarsien hipiä ja matalahko povi, joka pilkistäiksen näkyviin höytyväisten pitsien kuohusta, paistavat vaaleaverikön maitomaista valkeutta.

Mamselli vetää yöpöydällä kekottavan siron soittorasiansa käyntiin joka-aamuiseen tapaansa. Se oli Jööranin syntymäpäivälahja hänelle jo heidän lapsuusvuosiltaan ja se osasi pimputtaa koreasti "Sancta Luciaa".

Häiritsevät äänet ulkoa ovat painuneet jonnekin. Eikä ole kiirettä nouseskeluissaan Ånäsin hemmotellulla mamsellilla.

Hän ojentaa vaalean sinisen, ruusunpunanauhoin ja lukemattomin pitsein koristellun yöpaitansa poimuilevasta hihasta hyvin hoidetun kätensä. Vetää puoleensa pariisilaisen aikakauslehden, kuuluisan parooni Grimmin käsikirjoituksin monistetun niteen, jollaisia kykenivät hankkimaan vain ruhtinaat, kuten Puolan kuningas, Venäjän Katariina ja hän, Ånäsin rikas perijätär.

Hän painaa siroa nidettä hyväillen rinnalleen. Ei hän ole tahtonut ahmia tästä lehdestä vain sen salonkijuoruja, kaksimielisiä kaskuja näyttelijöistä tai linnanpuistikkojen lemmenkohtauksista.

Nämä niteet avasivat hänelle, kylmän Hyperborean viluiselle tyttärelle, tuontuostakin uuden ja aurinkoisen maailman: parooni Holbachin Granval-linnan uhkeat suojat tai parooni Grimmin nerokkaan rakastajattaren, madame d'Epinayn huvilinnan, La Chevretten, suihkulähtein, nymfein ja faunein somistetut puistokäytävät, joilla ajan kuuluisimmat valistusmiehet ja kirjalliset naiset kävivät kiihkeitä aatteellisia kiistoja, sytyttelivät nerokkaissa vuoropuheluissaan hengen rakettitulia, puhuivat, puhuivat loppumattomiin, suuttuivat toisiinsa, sopivat taas ja käänsivät ylösalaisin kaikki entiset uskot ja tottumukset.

Tosin hän pelästyi monen monella sivulla. Etenkin jumalankieltäjä Holbach kauhistutti hänet usein. Mutta hän rakasti näitä niteitä ennen kaikkea siksi, että kuuluisa Diderot oli niiden nerokkain mestari, tuo kaikentietäjä, sukkela, röyhkeä, ilomielinen ja seikkaileva Denis Diderot, johon hänen oma Jööraninsakin oli ihastunut. Juuri tämän vuoksi hän rakasti kuuluisan ensyklopedistan kaikkia teoksia, hänen lemmenseikkailuitaan, yksinpä hänen uusinta rakastajatartaan, mademoiselle Vollandia, joka oli voittanut neropatin omakseen petolliselta madame de Puisieux'ltä. Tänäkin aamuna hän muistaa, kuinka Jööran oli viime lomallaan nauranut kuollakseen "Rameaun veljenpojalle", jossa Diderot kuvailee katu- ja kahvila-filosofin hullutuksia. Siksi hän, kuten Jöörankin, soittaa mielellään tämän "veljenpojan" sedän, nykyhetken kuuluisimman säveltäjän, Rameaun, sävellyksiä. Ei ole mitään, mitä Anna Elisabet ei olisi tehnyt, tullakseen hengessä Jööran Sprengtportenin arvoiseksi.

Mademoiselle ei kiirehdi vieläkään nousemaan. Mutta hän nykäisee kuitenkin vuoteen päätyseinällä riippuvasta soittokellon nyörintupsusta kutsuakseen aamusuklaataan.

Mutta vieläkin kiintyy hänen katseensa, epätasaisten etuhampaitten iloisesti pilkahtaessa näkyville, vastapäiselle seinälle, jossa riippuu jäljennöksenäkin kallisarvoinen kuulun ranskalaisen Chardinin heleä hiljaiselomaalaus.

Mamselli tuntee rakastavansa sitäkin, koska juuri Diderot oli sitä kuvaillut pariisilaisnäyttelyitten arvosteluissaan.

Se se vasta oli oleva yllätys Jööranille. Hän on sen lahjoittava hänelle. Olihan siinä jotain, siinäkin ... heidän yhteisestä Diderot'staan.

Ulkoinen tuulenhumina ja taas kuuluvat sekasortoiset huudot katkaisevat vihdoin hänen haaveilunsa. Hän juoksee pitkässä hulmahtelevassa paidassaan ikkunaan.

Ja mitä sanoja sattuukaan alhaalta hänen korvaansa! "'Redligheten'! Niin, niin, teidän armonne, 'Redligheten', oman kaupunkimme laiva!" huutelee kovalla äänellä ratsunsa selästä pormestari Hagert everstinnalle. "Ei, ei ollut vielä päässyt retille asti. Alus oli Emäsalon tuolla puolella joutunut luovailemaan ja..."

Enempää ei Anna Elisabetin tarvinnut kuulla. Juuri sillä laivallahan hänen piti tulla, hänen!

Ja nyt soitti mamselli kiireisin nykäyksin ranskalaista kamarineitsyttänsä, Jeannettea, itseänsä auttamaan. Ei tarvittu enää aamusuklaata. Itse hän availi hermostuneessa kiireessä lipastonsa laatikoita. Parhaat hollanninliinaiset paidat ja moneen kertaan pitsitetyt pöksyt oli saatava esille. Ja samaa kyytiä istui mamselli peilipöytänsä ääreen. Hajuvesipullon lasitulppa kilahti, helähti sienirasian kansi ja puuteriviuhka huiskahteli. Kesken pukemiskiireen Jeannette sai juosta alas käskemään piikoja keräämään koreihin parhaita herkkuja aitoista. Gammelbackan tädille oli vietävä runsaat tuliaiset. Eihän hänellä, leski paralla, ollut suuria varastoja. Niin, ja rengin piti olla valmiina soutamaan hänet ja tavarat yli joen.

"Tulipalo, tulipaloko?" hän toistelee poissaolevana Jeannetten tolkatessa uutistaan Porvoon kauheasta palosta. Ei hänellä nyt ollut aikaa sellaista ruveta sen tarkemmin ajattelemaan. Kolme, kokonaista kolme vuotta oli kulunut siitä, kun Jööran oli käynyt sotakentältään lomalla. Eikä hän, julmuri, juuri välittänyt kirjoitella. Ei ainakaan hänelle...

Vieläkin vihlaisi muisto niistä lukemattomista katkerista hetkistä, jotka hän oli jokaviikkoisen postin tullessa saanut kestää. Ja olivatko siinä sitten olleet kaikki hänen tuskansa! Jos ei tullutkaan hänelle kirjeitä, hänelle, jota jo pienenä tyttönä sanottiin Jööranin morsiameksi, tuli sentään äidille Gammelbackaan. Hän kiidättää joen yli kirjeet kesällä soutaen, talvella reellä ajaen. Eikä hän uskalla avata kirjettä, jossa on usein Jööranin velipuolten, Jaakko Maunun tai Kaarle Henrikin, käsialaa. Miten hän silloin saikaan vavista! Kirjehän saattoi olla hänen oman Jööraninsa kuolinsanoma.

On, on heillä ollut sekä surun että ilonkin hetkiä, Gammelbackan tädillä ja hänellä. Mutta eniten murhetta ja epätietoisuuden tuskaa. Jööran on haavoittunut! he lukevat velipuolen huolestuneesta kirjeestä. Mutta miten? Kuolettavastiko? Sitä ei tiedä kirjeen kirjoittajakaan. Ja sitten – viesti kaksintaistelusta, joka saattaa heidät epätoivoon pitkäksi ajaksi, kunnes heille huutaa huhu yli meren: Jööran on joutunut saarroksiin – vankeuteen! Eikä heillä ole taaskaan pitkään aikaan mitään lohtua, vain toivon ja pelon vaiheilla elämistä päivästä päivään.

Nousee kerran ilon päivä – oi, miten hän sen hetken muistaakaan! Jööran on Neuensundin taistelussa ottanut komppaniallaan vangiksi kokonaisen husaaripataljoonan! Kirje uhkuu vanhemman velipuolen ylpeyttä tuon hurjapään puolesta. Silloin hän, Anna Elisabet, koristaa Jööranin kuvan sydämenmuotoisella kranssilla ja kirjoittaa sankarille, kertoo suuren ilonsa ja suuren kaipauksensa. Eikä tuo julmuri viitsi edes vastata. Hänelle riittää vain pieni huoleton tervehdys äidille tulleessa kirjeessä – "post scriptum".

Mutta surusanomat kyllä tulevat. Tuskin on päästy yli joulun ja uudenvuoden, kun tulee tieto, että Malkinin taistelussa Jööranin toinen velipuoli, Kaarle Henrik, on kaatunut ja hän itse jälleen pahasti haavoittunut.

Kuinka pahasti? Sitä he eivät tiedä tarkalleen vielä tänäkään hetkenä. Saapuuko hän raajarikkona, iäkseen rampana? Ei, siitä hän ei huoli mainita edes tuloilmoituksessaan. Eräinä tuskaisina öinä hän on sellaista toivonutkin, pelännyt ja toivonut, sillä hänen itsekäs sydämensä on silloin kuiskutellut: raajarikkoiselle sotilaalle ehkä kelpaisin minäkin, onneton ja hyljitty Ånäsin mamselli...

Pihamaalta kuuluu everstinnan käskevä ääni. Anna Elisabet havahtuu kirjavien kuviensa keskeltä. Jeannette on jo saanut herrattarensa hiukset taidokkaille kierteille à l'antique, tummentanut heikot kulmakarvat siroiksi kaariksi, puuteroinut näkymättömiin kasvojen harmahtavan pinnan näppylöineen ja painanut poskelle pienen kauneuspilkun, joka luo huulten lähelle melkeinpä hymykuopan tapaisen varjon. Mademoiselle tulee hyvälle päälle. Nuo hänen uudet kasvonsa ovat todellakin comme il faut – sirot ja heleät.

Äidin voimakas ääni on antanut hänelle sitäpaitsi rohkeutta. Kyllä hän tietää, että hänen äitinsä on taivutellut koko talven ajan Gammelbackan tätiä salaliittoon tuon hurjimuksen varalta. Jööranin piti jo lopultakin vakiintua. Glansenstjernain monet maatilat takaisivat kuuluisalle herra kapteenille upseerivirkojen akordimaksut, mahtia ja valtaa. Eihän se sellainen tuhlari muutenkaan voinut pelkällä kunnialla elää. Oi, kaikki hän antaisi mitä hänellä oli...! Mitä oli koko hänen omaisuutensa tai hän itse, että hän mitään säästäisi... Ei, ei! Kaikki hän oli valmis uhraamaan... Omanarvontuntonsa, siveytensä, kunniansa, jos vain tuo ylimielinen, röyhkeä ja rohkea ne tahtoi murskata. Nyt oli vain oltava hyvääkin parempi Gammelbackan rouvalle, joka kaikessa köyhyydessäänkin ylpeili pojastaan kuin kuningatar koko valtakunnan perintöprinssistä.

Nyt, nyt hän on melkeinpä valmis lähtemään. Vain vielä kerran viipyvä, tarkkaileva katse peiliin...

Uuninnurkasta, matalasta pyörökorista, joka on sekin koristeltu ruusunpunaisin nauhoin, kuuluu pitkä, vinkuva haukotus. Pieni, valkea, kikkarakarvainen sylikoira, jonka pyllypuoli on keritty silkinsileäksi, katselee naamakarvojensa seasta räämäisin silmin emäntänsä varhaista ja harvinaista kiirettä.

Sen sinisilkkinen kaularusetti pienine kulkusineen kilahtelee ärtyneestä kiukusta. Onko tämä nyt tällainen laitapeliä – comme il faut? Emännänhän piti näihin aikoihin aamusta lojua vuoteessaan ja hänen, suosikin, hypähtää hänen tyynyjensä lomaan kuin kuumaan aamukylpyyn...? Sapperment! Lellipiski murisi ja haukotteli yht'aikaa pitkin nenä-äänin, melkein kuin olisi puhunut ranskaa. Qu'est-ce que c'est? se haukahti melkein selväksi ranskaksi, mutta äskeistäkin kiukkuisemmin.

Eikö hän ollut tämän maan hienoin sylikoira? Eikö hänen nimensä ollut Pouf! Sacrenom! Oli kuin olikin. Ja sen nojalla hän oli kaima kuuluisalle rouva d'Epinayn Poufille, joka La Chevretten linnan suojissa oli omilta patjoiltaan nähnyt messieurs Diderot'n, jumalattoman Holbachin, apinanaamaisen Voltairen, laskumestari D'Alembert'in, itsensä Montesquieun, Buffonin, pappiluopio Turgot'n, Marmontelit, tanssimestari Cahusacit, paroonittaret, kreivittäret, kokotit, grisetit ja rakastajattaret. Vou-vouh! Piru vieköön...! Pouf rähähti jo selvää suomea, sillä sointuva ranska ei enää riittänyt.

Ja eikö Diderot itse ollut juuri tuossa hänen emäntänsä paperitukussa kuvannut hänen ranskalaisen kaimansa ulkomuodon, koreuden ja suuren viisauden elävin värein? Oli kuin olikin, vou-vou...!

Siitä hän tiesi, että hän oli maailmankuulun kaimansa ilmetty kaksoiskuva, samannäköinen nenästä saparoon ja nipasta nappaan. Sen vuoksi tuo mamselli oli hänet hankkinutkin, tällaiseksi kerinnyt ja koristellut, au de colognein priiskoitellut ja matami Segercronan silmätippoja pirahutellut hänen hieman väsähtäneisiin silmiinsä, joita piiat, nuo tumput, haukkuivat "räämäsilmiksi". Räämäsilmäksi rakiksi! Häntä, joka olisi osannut käyttää vaikka lorgnettia, jos se peevelin peli olisi vain pysynyt käpälässä... Vou-vouh! Vouh! räjähti Pouf ja hyppäsi peilin luo istahtaneen valtiattarensa syliin.

Mutta ... merkillistä! Emäntä puhalsi, puhalsi vain vasten naamaa ja sipaisi nenänpäästä? Ja sitten – heitti pois kuin tyhjän rukkasen, hänet ... koko tämän kylmän maan herkullisimman salonkikoiran...? Sap-hap-sap-perrr-ment! Missä olivat nyt Segercronan silmätipat, jotka kuuluivat hänen aamutoilettiinsa? Sap-hap-hauh, vou-vouh...!

Ei, ei auttanut julmetuinkaan haukunta.

Siellä hän jo meni, tuo kiittämätön valtiatar. Hänelle, Pouf paralle, ei jää muuta kuin naamakarvoja pitkin noreilevat kyynelet.

Rannalla veneen vieressä odotteli Anna-mamsellia renki ja Hannu-mestarin Agata, joka niiaten selitti, että Gammelbackan majuurska oli pyytänyt häntä tulojuhlaan apupiiakseen. Eikä armollinen neiti toki voinut evätä tyttö raasun nöyrää anelua.

Niin keikkui raskaasti lastattu vene vaarallisessa laitatuulessa yli joensuun ja pääsi kuin pääsikin onnellisesti Gammelbackan puolelle.

Jalosukuisella Anna Elisabet Glansenstjernalla ei ollut aavistustakaan, että tuossa hänen alapuolellaan, keskituhdolla, istui hänen salainen kilpailijattarensa, pää täynnä tuulentupia, hänelläkin.

2.

Näihin aikoihin on "Redligheten" ennättänyt vasta Sipoon selälle. Lievässä laitatuulessa se kaartaa sulavasti kohti Emäsalon lännenpuolisia rantoja. Eikä sen matkustajilla ole vielä aavistustakaan kaupunkia hävittävästä tulipalosta. He viettävät kuin juhannusyötä, sillä seurassa on pelkkää nuorta väkeä.

Henrik Gabriel Porthan istuu matalalla kajuutan kannella rintaröyhelö huolettoman nuorekkaasti solmittuna. Vain puuteroidun tukan säännöllisissä ohimokierteissä ja otsan pysty vaossa on hiven näkyvissä uupumatonta tutkijaa. Hänhän ei ole mikään sen vähempi – tuskin paria vuotta yli kahdenkymmenen vanhana – kuin magister docens in eloquentia, kaunopuheisuuden opettaja Turun akatemiassa. Mutta hänen suuret silmänsä säteilevät ja pehmeät huulensa hymähtelevät herkännuorekasta iloa, sillä hänen serkkunsa, melkeinpä vielä kasvuiässä oleva Kristiina Margareetta, istuu hänen laajan viittansa liepeillä selaillen päivän kirjallista uutuutta, Kustaa Filip Creutzin paimenrunoelman "Atis ja Camillan" ensi lehtiä, ja lukien sieltä täältä sen sointuvia säkeitä.

    "Ma laulan tulesta, mi polttaa,
                 haltioittaa,
    kun nuoriin sydämiin sen ensihehku
                 koittaa..."

neito lausuu hengähtäen rinnan täydeltä nuorta ihastustaan. Hänen varhaiskypsät kasvonsa, jotka hehkuvat hämärän kalvakkaa haavetta, nousevat tavoittamaan kuuluisan sukulaisen katsetta. Hunajan ruskeat kiharat liehahtelevat aamuyön tuulesta ja runon hurmiosta, joka saa hänen painamaan kirjan rintaansa vasten äkkinäisin liikkein. "Sano, serkku, sano, eikö ole ihanaa!" Henrik Gabriel hymyilee, koskettaa varovasti tytön hiuksia. Heitä saattaisi luulla lempiväksi pariksi, jollei Kristiinan äänessä olisi vielä tuota suloista särähdystä, joka muistuttaa lasta ja vasta ennustaa naista. "Niin, Kirsti, siinä on jalomuotoisuutta ja hengen ylevyyttä", puhuu nuori tutkija. Eikä hän saa irti katsettaan tytöstä, joka tuoksuu hänen lähellään kuin aamuruskossa palava kukka tutkijan yksinäisessä kammiossa.

Paapuurin puolella katselevat ohi rientäviä himmeän punervia rantakallioita salakihlatut, nuori studiosus, matemaatikko Maunu Jaakko Alopaeus, ja Kristiina-neidon vanhempi sisar Ulriikka, jotka ankara isä, Halikon tuomiokunnan tuomari Pehr Jusleen, Henrik Gabrielin eno, on päästänyt serkun suojeluksessa vierailemaan Ånäsiin ja Gammelbackaan.

Neidon hartioilla liehahtelee punerva harsoliina. Tummilla hiuksilla keikkuu sininen myssy, joka nimestään huolimatta muistuttaa ennemminkin kevyttä, taaksepäin heitettyä pienenpientä pääliinaa. Ja laaja keltainen pönkkähame nousee ryhdikkäästi täyteläisille lanteille.

Tämän upean hahmon rinnalla sulhanen näyttää vaatimattomine lievetakkeineen hintelältä. Mutta pään pystyssä asennossa ja suorissa hartioissa tuntuu olevan teräksistä nuoruutta.

Hetken ajan näyttää muuten kannella olevan autiota, lukuunottamatta ruorirattaaseensa nojailevaa perämiestä. Vain keulapurjeet, jotka lokin kärjekkäinä siipinä kohoavat toinen toisensa yläpuolelle, vipajavat vireätä lauluaan hitaasti kiristyvässä tuulessa.

Mutta hetken kuluttua kiertää peräkannelta päin näkyviin kaksi miestä. Lauri Reinhold Glansenstjerna, jalkaväen vänrikinpukua kantava lihavan pulleahko nuori upseeri, Ånäsin Anna Elisabetin veli, marssii kankipalmikko vinossa kaltevan otsan, pystyn nenän ja iloisten silmien taivastellessa ylöspäin. Hän näet pyrkii tavoittamaan vierellä ontuvan Jööran Sprengtportenin katsetta, joka suuntautuu hajamielisenä ulapalle.

Glansenstjerna saa kulkea melkeinpä juoksuaskelin, vaikka kapteeni Sprengtportenin täytyy käyttää vielä keppiä haavoittuneen jalkansa tueksi.

Mutta Jööranin altis ihailija ei hellitä. Hän kyselee ja kyselee kapteenin urotekoja Pommerin sodasta.

"Niin, sinä siis haavoituit Malkinin luona. Mutta millä sinä, sacrenom, kykenit ottamaan vielä vangiksi oman ampujasi? Kerro!"

"No, karjaisin julmetusti, ja husaari pudotti tussarinsa", heittää Jööran-herra huolettomasti.

"Tiedätkö, että täällä on liikkunut monenlaatuisia huhuja sinun kaksintaistelustasi kreivi Sinclairen kanssa – sen syistä nimittäin. Taasko naisesta, vai...?"

Jööran pysähtyy, nojaa keppiinsä, naurahtaen: "Naisesta, hyvä veli, mies taistelee vain naisen itsensä kanssa. Mutta tässä tapauksessa ei ollut kysymyksessä edes naisen kunnia – vain virka-asioita, loukkaus."

"Entä sinun velipuolesi, Jaakko Maunu? Hänhän on nyt majuri ja kuulema ylipäällikön lausunto hänestä ylittää..."

Jööran huitaisi kädellään. Varjo häivähti hänen kulmallistensa alla. Silmistä tuikahti ehkäpä kateutta, ainakin jotain tyytymättömyyden tapaista. Velipuolien välit olivat pyrkineet usein hyvin helposti rikkoutumaan – melkeinpä Jööranin muinaisesta karsserijutusta asti.

"Totta, totta", hän tokaisi. "Mutta sinä, kerro sinä jotain kotopuolesta ... äiti-muorista. Onko tullut lisää harmaata? Onko hänellä ollut huolia? Niistä hän ei suostu kirjeissään kertomaan ... tuo pieni, hiljainen ja urhoollinen nainen."

Ääni tyrehtyi onnellisesta liikutuksesta: Lauri Reinhold kaihtoi kyselijän katsetta. Häntä hävetti ilmoittaa, että majuurska oli elänyt viime ajat melkeinpä Ånäsin varassa, mikäli ei myynyt salaa vanhoja hopeitaan Lasse-mestarille.

"Ei, ei mitään sellaista, tietääkseni, ei ainakaan...", ystävä sopertaa.

"Miten hän kesti sanoman veljemme Kaarle Henrikin kaatumisesta, miten?" "No, tiedäthän hänellähän on uskontonsa ja..."

Jööran unohti samassa omat kyselynsä. Katkera viha tulistutti hänen katseensa. "Niin, siinä oli syy kreivi Sinclairen ja minun kaksintaisteluuni. Hän ajoi veljeni kuolemaan. Niin, juuri hän, tuo pöyhkeilevä vätys, joka särpi terveysvettä rappeutuneen tomumajansa vahvistukseksi silloin, kun me suomalaiset kestimme luonnottomia rasituksia."

"Au diable! Miten, kuinka...?"

"Taistelimme joulun tienoissa Malkinista, molemmat veljeni ja minä. Kolmantena yönä hyökkäyksemme juuttui kiinni. Otimme asemat. Kulkutauti oli pahasti harventanut komppanioitamme. Ja se teki jo tällöin salakavalaa työtään myös Kaarle Henrikissä. Mutta kolme vuorokautta hän kesti komppaniansa edessä. Vihdoin ... tuona yönä hän pyysi Sinclairelta saada jättää aamukuuroksi komppaniansa kersantin haltuun. Mutta herra kreivi käski hoippuvan miehen kiivain sanoin jälleen etuasemille. Puoliksi tajuttomana Kaarle Henrik horjuu asemiin. Solvauksen häpeä ja väsymys sumentaa hänen silmänsä. Kuume takoo hänen aivoissaan. Ja hän etenee yksin suoraan vihollisen varustuksien eteen. Yksinäinen laukaus. Ja taas oli armeija päässyt eräästä 'kiusallisesta' Sprengtportenista. Olin jo silloin itse saanut nämä pirulliset haavat. Mutta kuultuani miten veljeni oli kaatunut – no, haaste, lurjukselle kuula olkaan. En, totisesti, himoinnut enempää juoksuttaa ... terveysvettä hänen kreivillisistä suonistaan, ha-ha-ha..."

Katkeruus oli äkkiä vaihtunut huolettomaksi nauruksi. Ei, hän ei halunnut tänä paluupäivänään muistella synkkiä asioita. Hän tahtoi nauraa ja iloita.

Nuoren kapteenin nauru on lämmintä, melkeinpä poikamaisen riehakasta. Ja sama poikamaisuus uhoaa vieläpä hänen poskiltaan, jotka ovat vielä pulleat ja punakat. Ei pieninkään kireä juonne ympäröi vielä näihin aikoihin hänen elämänhaluisia huuliaan. Vain huolettomuutta ja hyväntahtoista toveruutta on koko hänen olemuksensa, sekä kasvonsa että vartalonsa. Hän näyttää kookkaammalta kuin todellisuudessa onkaan, sillä hänen rehevät hartiansa ja laaja rintansa tekevät muhkean ja miehekkään vaikutuksen. Kookkaat sotilassaappaat tehostavat rotevuuden vaikutelmaa. Upseerintakki suurine nappeineen reuhottaa avoimena. Mutta kaulaa leuanalustaan asti kiertävä kaulus rintaröyhelöineen uhoaa itsetietoista uhkeutta. Eikä takin rintapoimu suinkaan peittele miekkatähdistön ritarimerkkiä, Malkinin taistelun voittosaalista.

Hänen silmänsä näyttävät ihailevan keulapurjeitten värisevää leikkiä. Kyömy nenä, joka nousee rohkeasti silmienvälisestä notkosta, tuntuu haistelevan värähtävin sieraimin humahtelevaa tuulta. Ja yhtä huolettoman rohkeat kulmakarvat nousahtelevat herkästi, toinen ylempänä toista, silmien säteillessä kotiinpaluun riemua.

Hänen koko olentonsa vapaa luonnollisuus saa aikaan sen, että hän näyttää uutisia karttelevan vähäpätöisen näköisen ystävänsä vertaiselta, huolimatta tämänhetkisestä hajamielisyydestään.

Sitäpaitsi, jalkahaava tekee hänelle vielä silloin tällöin tepposensa. Se rasittuu helposti. Nytkin hänen täytyy pudistaa toista jalkaansa saadakseen saappaan väljempään asentoon. "Äh, tuo saakelin husaari", hän äsähtää.

Samassa kuuluu kajuutan kannelta hyväntahtoista naurua ja latinaa: "Quousque se extendat jus belli!" huudahtaa Porthan. "Kas, kun et puhu arabiaa", vastaa Jööran. "Sitähän sinä kuulu käyttelevän emännöitsijäsi kanssa, ha-ha-ha... Mutta jos muistan vähänkin eräitä Hannu-mestarin ja tykkikoulun muinaisia päähänpänttäyksiä 'sodan oikeudesta', niin Grotiuksen 'jus divinum', 'jus humanum voluntarium' ja 'jus naturale' – ooh, pelkkää pergamenttien tomua, teoriaa! Sota ei ole jumalallista, ei inhimillistä eikä järjellistä oikeutta. Se on vain hauska tapa välttää vanhuuden raihnautta."

"Veli kapteeni loukkaa tietämättään magister docensia! tarttuu keskusteluun vastalaidalta lähestynyt Alopaeus. Sillä aikaa kun sinä tappelit Pommerissa, on hän itse, Porthan, ratkaissut 'Jus belli'-teoksellaan kysymyksen sodan oikeuden rajoista."

"Niin, niin, sinä tappelupukari", Porthan tenttasi, "kuinka pitkälle ulottuu sodan oikeus?"

"Hiiteen koko sota ... minun puolestani", nauroi Jööran.

"No, mutta ... sinähän olet ollut aina...?" ihmettelee Glansenstjerna.

"Nimittäin kehno sota, ja juuri tämä Pommerin sota, jolla ei ollut mitään tarkoitusta, ei määrää eikä järkeä." Jööran-herra kiivastuu huomaamattaan, sana sanalta. "Tukholman hattuherrat rohkenevat nousta Preussin Fredrikiä, Euroopan nerokkainta miestä, vastaan. Ja miksi? Vain nöyryyttääkseen hänen sisartaan, armollista kuningatartamme Loviisa Ulriikkaa, jonka äly, kauneus ja jalo ylpeys ei antanut heille rauhaa sen jälkeen, kun he olivat häpeällisesti mestauttaneet hänen kannattajansa. Ooh, kun minä muistan tuon heinäkuisen aamun Ritarihuoneen torilla, jolloin minun oman opettajani veri priiskui univormuni ryntäille, meidän, kadettien, seisoessa 'kunniavartiossa', ooh... Ja miksi? Vain sen vuoksi, että nuo tyhjähatut vapisivat oman kehnon hallituksensa seurauksia."

"Minun tietääkseni Sprengtportenin veljekset lukeutuvat hattupuolueeseen", iski kalpeakasvoinen Alopaeus kuiva ivanryppy suupielessä.

"Meidät luetaan kuuluviksi hattuihin, koska emme missään tapauksessa ole myssyjä, jotka myyvät Suomeamme ruplista. Mutta tosiasia on, että me olemme yläpuolella politiikan tanssimestareita, pakottakoonkin sotilasvalamme meidät taistelemaan narrimaisessakin sodassa." Nopeana sanatulvana purkautunut suuttumus oli kiristänyt hänen herkästi värehtivät huulensa ivan ja halveksunnan ilmeisiin. Mutta yhtä nopeasti hän taas nauroi vasten yltyvää tuulta. "No, joka tapauksessa – saatiinpa merkillinen saalis! Porilaiset, hämäläiset ja pohjalaiset palasivat potaatinmukulat rensseleissään. Luulenpa, että nauris paran käy vähitellen huonosti tässä maassa."

Jööran-herra haamaisee kepillään eteenpäin jatkaakseen matkaansa keulaan päin. Mutta samassa hän pysähtyy kummastuneena. Hänen katseensa on kiintynyt puoliksi huvittuneena, puoliksi ihmetellen kokkapurjeen viereltä, keulapakalta ylenevään varjomaiseen hahmoon. Se on kuin mustaan paperiin leikattu silhuetti. Lyhyt lievetakki, ohuet sääret polvihousuineen, vasen käsivarsi ojentamassa kokardihattua ja niskasta sojottava tukka, josta ei erotu mitään palmikkoa, muodostavat varjokuvan ääriviivat. Hahmon hintelältä näyttävä vartalo ja ojennettu käsivarsi pysyvät liikkumattomina. Mutta oikea käsi toistaa toistamistaan samaa ja samaa liikettä. Se kiertää hitaasti laajaa ympyrää ja tekee yhtäkkisin liikkein pystyyn ja vaakasuoraan vitaisemalla ristinmerkin ympyrän sisäpuolelle.

Tähän toistuvaan liikkeeseen kiintyy Jööran-herran huomio. Se on kuin noitumista. "Kas, kas, joko täälläkin päin on noita henkien manaajia", hän puuskauttaa halveksivasti. "Kuka tuo lurjus on?" "Hys, hys, hiljaa", kuiskaa Glansenstjerna, "Kustaa Vaasan jälkeläisiä..." "Mitä? Kas kun ei Kaarle Suuren henki!" "Kuka tietää", jatkaa Glansenstjerna. "Tapasin hänet toissailtana Turussa, Bergsteenin krouvissa. Ja luulenpa, että hän on mies, joka on humalassa selvä ja selvinpäin humalassa – eräs Kustaa Björnram. Ja tiedätkö, sinun sukulaisiasi velipuolesi kautta! Hän näet on äidin puolelta Jaakkiman Amnorineja, joiden tyttäriä, kuten tiedät, oli isäsi ensimmäinen puoliso, Anna Margareetta." "No, mutta saakeli!" Jööran joutui kokonaan ymmälle. "Sotilas, upseeri, vai...?" "Kuka. tietää – väitti itsensä joskus merkityksi kersanttina Aadolf Fredrikin rykmenttiin ja opiskelleensa Turun akatemiassa. Ehkäpä niinkin. Mutta samaan hengenvetoon hän kertoi opettaneensa leipurin tenavia Tukholmassa, palvelleensa lakeijana, poliisina, hypnotisoijana ja ennustajana, kuka ties minä – uusi Svedenborg kaikesta päättäen, rappiolle joutunut juonittelija tai – profeetta. Piru hänestä selvän otti..."

Kokkapuheet paukahtelevat. Prammipurjeitten holvistoissa humahtelee nousemistaan nouseva tuuli. Keulassa elehtivä haamu ponnahtaa äkkiä ylemmäksi, kiipeää kohti kaljuunakuvaa nousevalle tynnyripinolle. Nyt hän elehtii molemmin käsivarsin, jotka ilmaisevat äkkinäistä kauhistumista. Jäykistyy taas hetkeksi. Tekee taaskin merkkejään ja kiirehtii juoksuaskelin kannelle, kohti ihmettelevää seuraa.

"Tulipalo!" hän huudahtaa. "Tuolla Emäsalon tuolla puolen palaa kylä tai kaupunki. Näen sen, minä näen..."

Jööran-herra ja koko seura jännittää katseensa koillista kohti. Mitään ei näy. Ei edes aamuruskoa. Kapteeni katsoo tutkivasti tuota nuorehkoa miestä, jonka ikää on vaikea tarkalle arvioida. Sininen lievetakki on pahasti kauhtunut. Hihansuissa ei ole pitsikalvosimia. Rintaröyhelö kiertyy kaulalta alaspäin rutistuneena riepuna. Mustat satiinihousut ovat rypyssä. Avokengissä ei ole solkia, sukat ovat väriltään epämääräiset. Yhä tuikeammin Jööran-herra katsahtaa miestä kasvoihin. Ne ovat nuoret. Mutta näyttää kuin elämän monet räntäsateet olisivat jo niitä huolluttaneet. Vaaleanruskeaa tukkaa on niskanpuolelta yritetty kähertää. Mutta hiuskierteet ovat oienneet harrittavaksi karriksi. Otsassa on jalomuotoisuutta, älyä. Se on voimakkaasti ulkoneva, kupera. Silmät ovat levottomat, milloin kapeina tiirottavat, milloin haaveellisesti avartuvat. Ja tuo suu, nuo huulet! Ne hätkähdyttävät Jöörania. Niissä on sairaalloisen varhaiskypsää kärsimystä. Mutta myöskin – suupielissä – jotakin näivettynyttä ja tahraista, kuten ihmisillä, joiden sydämessä ei ole kylliksi puhdasta ja tervettä verta.

"Matkiiko monsieur Björnram suurta Emanueliamme kaukonäkijän jalossa taidossa?" Jööran naurahtaa. Olihan vielä tuoreessa muistissa, että Svedenborg oli nelisen vuotta sitten Göteborgista "nähnyt" Tukholmassa syttyneen tulipalon, josta uutiset saapuivat vasta pari päivää myöhemmin kaupunkiin.

"Me näemme, me Vihityt ja Veljet, mutta maallikoilla on silmissä tietämättömyyden kaihi", Björnram vastaa ylpeästi. "En kiellä", Jööran tokaisi, "että eräillä ihmisillä on kaukonäkemisen lahja. Minullakin oli joukossani eräs pohjalainen sotilas, jota toverit sanoivat 'komppanian rukoilijaksi' ja josta saattaisi olla merkillistäkin kerrottavaa. Mutta muuten, oletteko svedenborgilainen, narcissaani, rosenkreuzilainen vai oikeinko – mohammedaani?"

"Olen yksi kahdestatoista, jotka peittävät Suuren ja Kolmannentoista maailmalta, mysteeriomme on salattu, mutta varokaa, herra kapteeni, varokaa..."

"Ahaa", nauroi Jööran, juhlistaen äänensä onton mahtavaksi, "kaksitoista palloa tarvitaan, jotta ne peittäisivät kolmannentoista pyramiidinsa sisään. Ooh, tunnen tuon seikan kyllä. Te olette siis rosenkreuzilainen."

"Olen ylempien mysteerioiden hierofantti ja profeetta!" Nuoren haaveksijan ääni oli niin ylimielisen mahtipontinen, että Jööran-herraa huvitti jatkaa pilaa. "Sisemmän taivaan vai Luciferinko palveluksessa, rakas monsieur?" hän hymähti. "Varokaa, varokaa!" huudahti Björnram uudestaan, aivankuin langeten rajattoman suuttumuksen loveen. "Mitä te olette, te baltilaiset paroonit. Alhaisaatelia parin miespolven takaa! Björnramien sinikeltaisen kilven karhunkäpälät polveutuvat arkkipiispa Andersin puolison kautta Vaasoista ja toista haaraa Flemingeistä. He taistelivat Kustaa-kuninkaan rinnalla Kristian-tyrannia vastaan jo silloin, kun Sprengtportenit olivat nimettömiä ja suvuttomia moukkia jossakin Liettuan rämeissä..."

"So-so, monsieur, kiittäkää lapsellisia mysteerioitanne, ettei minua huvita heittää hansikastani teitä vasten naamaa." Kapteeni tuntee vasten tahtoaankin tulistuvansa. Mutta kotiinpaluunsa onnellisena aamuna hän haluaa kostaa vain iloittelemalla tuon kummallisen olennon kustannuksella. Ehkäpä vähän prameillakin koko seuran hämmästyttämiseksi.

Laivojen vanavesien ikuiset seuralaiset, ruoanjätteitä kärkkyvät lokit, olivat nousseet, vastatuulesta kiukustuneina, takamaston purjeitten yläpuolelle. Kapteeni vetää pistoolin vyöstään, ampuu, nuori Kirsti kirkaisee säikähtyneenä. Mutta kannelle on mätkähtänyt lokki kuolleena.

Seura tuijottaa hämmästyneenä. "Mestarilaukaus!" huudahtaa Glansenstjerna. Jööran naurahtaa Björnramille: "Tuo lokki parka kärsi marttyyrikuoleman teidän hyväksenne, monsieur."

"Ei, herra kapteeni!" huudahtaa Björnram yhä kasvoilla näkijän jäykkää, tuijottavaa ilmettä. "Se oli ennusmerkki niistä monista ja suurista onnettomuuksista, jotka ovat hyökkäävät teitä vastaan tämän maan rannoilla. Kuin tiirat ja raiskat tapellessaan saaliistaan ne repivät kerran teidän pöyhkeätä sydäntänne, ylhäältä ja alhaalta, idästä ja lännestä, jokaiselta ilmansuunnalta, eikä teidän kasvoillanne ole muotoa oleva..."

Kapteeni katkaisi rehevällä naurulla ennustajan puhetulvan. Mutta häntä huvitti väittely. Ja hän puraisi aluksi: "Ehkäpä niin, rakas profeetta. Vahinko vain, että teidän joukossanne sattuu olemaan yhtä monta petturia ja onnenonkijaa kuin oikeita 'komppanian rukoilijoita'."

Hän kääntyi koko seuran puoleen, jatkaen äänessään etupäässä harmitonta leikkiä: "Heidän kaltaisiaan, vehkeilijöitä, tunnen jo kadettiajoiltani.

"Siihen aikaan hääräsi Tukholmassa eräs rappioherra Ulfvenklou, joka oli luvannut avata kenraali Ehrensvärdille ja parille muulle korkealle herralle Kärnbon kirkon ovet Gripsholmassa, tietenkin salamerkein ja taivaallisen magian voimaila. Ja kirkossa piti hänen nostaa hautapaaden alta itsensä Sten Sturen haamu. Ajatella! Ja hän teki sen, totisesti. Ja miten nerokkaasti! Oven edessä hämärässä yössä paukahti ankarasti, kuin tykin suusta. Se oli näet ankara panos – nalliruutia..."

Seura oli kerääntynyt yhä tiiviimmin väittelevien herrojen ympärille. Ulriikka-neidon tummahipiäiset kasvot, valkeat hampaat ja pikisilmät uhosivat ilakoivaa, jännittynyttä naurua. Tämä saa Jööranin jatkamaan yhä hulluttelevammin. "Niin, niin, nalli paukahti, pamahti toinen ja kolmas. Ja profeetta hoki pyhiä lukujaan: kolme yhdeksän – kaksitoista... Sacrenom! Ovi aukeni kuin enkeli Mikaelin miekalla. Kirkko oli näet ollut jo vuosikymmenet rappiolla. Sen ovissa ei ollut lukkoja lainkaan, ha-ha-ha. Ja katso, Sten Sture paran piti nousta haudastaan. Au nom de Dieu! Miksi ei olisi noussut? Ulfvenkloun apurit olivat edeltäpäin rakentaneet kattokruunun varaan hihnoilla liikkuvan pinkokankaan ja 'hierofantti' oli maalannut sille Sten Sturen kasvot. Sen taakse oli asetettu valo. Kuva liikkui ylös ja alas, kuten nukketeatterissa ainakin. Mutta kun Ehrensvärd aikoi lähestyä vainajan haamua, paukahti taas ankarasti varjokuvan edustalla ja maasta nousi pitkä vana ruudinkäryistä lieskaa, joka tietenkin oli takimmaisen helvetin rikinkeltaista tulta. No niin, ilotulitusruuti teki tehtävänsä. 'Vihkimätön' ei saanut lähestyä liikaa vainajain valtakunnan männinkäistä. Oliko ihme, että herrat uskoivat 'suureen mysteerioon', paitsi kenraalimme, joka sanoo teidän kaltaisianne ihmiselämän parasiiteiksi, totuuksien taskuvarkaiksi, lurjuksiksi ja – parhaassa tapauksessa – valtiollisiksi vehkeilijöiksi. Sat sapienti, profeetta Björnram."

Jööran-herra oli saanut naurajat puolelleen. Yksinpä vakaa Porthan muhoili paksuilla huulillaan mehevintä nauruaan.

Björnram oli tiirottanut luihuin ilmein vastustajaansa kulmallisten alta, jotka olivat melkeinpä vailla kulmakarvoja.

Jööran oli puhunut riehakasta leikkiä. Hänen äänensä oli noussut ylimieliseen iloitteluun. Hän oli heittänyt juttunsa sen enempää ajattelematta. Ei edes hänen viimeisten sanojensa solvauksessa ollut hyökkäävää syytöstä tai halveksumista. Mutta lopetettuaan hän vasten tahtoaankin vavahti. Noista kapeista silmänrakosista välähti häntä vastaan sellainen viha, että hän tunsi saaneensa tuosta olennosta itselleen ikuisen vihamiehen. Oli aivankuin niljainen ja säälimätön käsi olisi puristanut häntä ranteesta. Hän oli jo kääntymäisillään poispäin – harmistuneena itselleen.

Mutta kuin noiduttuna hän jäi paikoilleen. Koko seuran nauru oli äkkiä mykistynyt. Melkeinpä huumaava tunne, jota liehtoi henkienmanaajan merkillisen voimakas viha, näytti vallanneen senkin. Eikä tuo vihan tulivirta pelkästään liekehtinyt. Nuo kulmakarvattomat kasvot uhosivat lisäksi kammonsekaista voimaa nukkemaisella elottomuudellaan, mikä oli kummallisessa ristiriidassa hänen vuoroin viiruiksi siristyvien, vuoroin mielettömään haaveeseen avautuvien silmiensä kanssa. Oli kuin vahva tuuli olisi pohtanut vihaa ja hourupäistä kammoa purjeita vasten Sumea pilvi, josta salamat ovat purkautumaisillaan, tuntui ympäröivän laivaa. Kukaan ei tietänyt, oliko heidän edessään mielenvikainen vai pirullisen taitava näyttelijä, vehkeilijä vai profeetta.

"Redlighetenin" kapteeni tulee näkyviin etukajuutan kompassihuoneesta kiiltävä pyöröhattu kädessään, jääden tarkkailemaan huolestuneena vihaista merenkäyntiä, punaisen kaulaliinan viistäessä tuulen mukaan. Perämiehen ruoriratas kuulostaa rohisevan väkivaltaisista otteista.

Sprengtporten kehoittaa neitoja siirtymään kannen alle suojaan. Mutta nämäkään eivät osaa paikaltaan liikahtaa. Björnram on alkanut puhua.

Sisäinen kuohunta panee hänet tapailemaan hengästyneenä sanoja. Mutta ne tulevat hänen suustaan äkkinäisinä kuin rikkitulen sähähtely:

"On valkeata ja mustaa magiaa, valkeita ja mustia enkeleitä. Kosto on minun! sanoo Herra, Mustien kautta Hän kostaa ... teille, te itserakkaat sokeat pöllöt. Te, te, te olette varkaita, koska te luulette, että teidän viisautenne on teistä itsestänne eikä jumaluudesta. Meillä on seitsemän ruusua ja viisikärkinen tähti, meillä on veripunainen ruusu ja musta risti. Varokaa! Me Vihityt olemme hänen enkeleitänsä maan päällä, me, joille ei ole välimatkaa, jotka näemme läpi eetterin, kuulemme läpi avaruuksien... Ettekö kuule? Suuren tulimeren tohina soi korviini, määrättömät lieskat halkovat taivasta. Onnettomat juoksevat palohaavoissaan. Kauhu ja parku karkaa katuja pitkin. Tiet täyttyvät pakenevain laumoista. Yksikään ei uskalla taakseen katsoa, jotta eivät muuttuisi suolapatsaiksi, kuten Sodoman ja Gomorran..."

Tolkuton sanatulva hukkui hetkeksi äkkinäiseen myrskynpuuskaan. Matruusit kiipeilevät köysistössä. Osa purjeista reivataan. Maan läheisyyden vuoksi maatuuli ei kykene nostamaan korkeata aallokkoa. Mutta se viistää merta kiukkuisena, läkähdyttävänä vihurina. Suunnan muututtua yhä enemmän koillista ja pohjoista kohti käy jyrkkä luoviminen välttämättömäksi. Yhä hitaammin edistyy matka.

Mutta Björnramin saarna jatkuu. "Mitä olette te, te ... 'maailman nerot'? Te, te, te, juuri te olette pettureita emmekä me. Teidän itserakkautenne, maailmanrakkautenne, maineenjanonne ja kunnianhimonne on petos, sillä ei ole muuta hyveellistä rakkautta olemassa kuin se mikä on jumaluudessa. Teidän itserakkautenne ei virtaa, ei synnytä, ei luo. Se on käärme, joka puree myrkkynsä teidän omaan sydämeenne. Se on helvetti sinänsä, jota te levitätte maan päällä, ihmisestä ihmiseen. Teillä ei ole koskaan rauhaa, koska te vihaatte jokaista, joka ei teitä palvo ja jumaloi. Mihinkään maineeseen tai kunniaan te ette tyydy. Teidän itserakkautenne ei tyydy, ei täyty, sillä se on rajaton ja tyhjä, kuten hohottava helvetti. Perkeleellisyyden epäluovia, rauhattomia, kavalia, röyhkeileviä ja matelevia 'neropatteja' te olette – alimmaisen helvetin pimeyttä ja hammasten kiristystä..."

Nämä vuoroin sähähtäen, vuoroin suurella äänellä julistetut rosenkreuzilaiset ja svedenborgilaiset ajatukset hukkuivat lopulta änkyttäväksi sekamelskaksi. Ja uusi, entistään mahtavampi myrskynpuuska pyyhki ne lopulta kuulumattomiin.

Jööran ja Glansenstjerna ovat jo ajat sitten lakanneet sitä kuulemasta. He tarkastelevat ympäristöä ja laivan liikkeitä. Porthan ja Alopaeus saattavat naiset kajuuttaan.

Emäsalon luoteiskärki lähestyy. Mutta kohta ei auta enää luoviminenkaan, sillä väylä kääntyy yhä jyrkemmin pohjoista kohti – vastatuuleen.

Vihdoin, kun eteen avautuu korkearantainen Kuggsundin salmenportti, hyökkää sieltä laivan raakapurjeita vasten tuuli, joka ei muistuta enää pelkkää myrskyä. Se syöksyy päin kuin tiheä, kivenkova kaatosade, minkä edessä ei kestä mikään este. Etumasto katkeaa ja rojahtaa märssyjä prammipurjeineen alas jääden retkottamaan oikeanpuolista ulkolaitaa vasten.

Laiva kallistuu pahasti ja alkaa painua Emäsalon luoteiskärkeä kohti. Matruusit ovat ryhtyneet pelastustöihin. Kirveeniskut uppoavat mastopuuhun sen taittumiskohdasta. Aluksen täytyy päästä irti tuosta vaarallisesta kansilastista.

Onneksi on saaren luoteiskärjen takainen lahdenkopero lähellä. Se tarjoaa puolittaista suojaa. Kuuluu kapteenin komennus: "Ankkuri selväksi!" Ankkuriketjun kiihtyvä solina ja kolina lakkaa äkkiä. "Redligheten" on pysähtynyt liikahtamattomaksi niemenkärjen suojaan. Sen etumaston puolikas painuu hylkypuuna vasten rantakallioita. Alus on päässyt jälleen vakaaseen asentoonsa. Pahin vaara on vältetty.

Stensbölenselältä pyrkii ryhmissä kalastajaveneitä Hamarin rantaa ja Porvoota kohti. Niiden voimat uupuvat. Toiset näyttävät pelastautuvan Ånäsiin päin. Toiset kääntävät hengenvaarassa myötätuuleen ajautuen Emäsalon rantaan. Miehiä ilmestyy yli saaren myös sen luoteisrannalle. Ne ovat jo melkeinpä huutomatkan päässä laivasta. Ne juoksevat kallioita pitkin ja huutavat jotain. Vastatuuli pieksee sanat kuulumattomiin. Mutta herrat seuraavat miesten hätäisiä eleitä, jotka viittoilevat yhtämittaa yli selän Porvoota kohti. Jungmanni on kiivennyt keulapakalle, alkaen hänkin viittoilla.

Samaan hätään huutaa vanttiruuvia hoiteleva matruusi keskimaston köysistöstä: "Tulipalo! Palaa! Porvoo palaa!"

Mamsellit, Alopaeus ja Porthan olivat nousseet jälleen kannelle. Taas kerääntyi seura kansikajuutan luo. Ja se jähmettyi kauhusta sanattomaksi. Mahtava sakea pilvi koillisessa ei ollut siis myrskyä. Se oli tuhoutuvan kaupungin kuoleman huohotusta. Sen keskellä kiertoilevat mustat pilvenlongat olivat kuolinhuutoja.

Kustaa Björnram oli jäänyt seisomaan syrjemmälle tuijottaen tulipalosta poispäin, myrskyävälle avomerelle. Muun seuran katseet ovat kääntyneet tuijottamaan hänen selkäänsä. Hän tuntee ne. Hän tietää niissä olevan ihmettelyä, ehkäpä kammonsekaista kunnioitusta ja jonkinlaista anteeksipyyntöä.

Hänen äskeisestä hurmioitumisesta väsyneet kasvonsa vääntyvät voitolliseen naurunirveeseen. Mutta silmäinviiruissa pelehti sekä viekkautta että kostoniloa.

Ensimmäisenä liikahti seurasta Jööran-herra. Astui luo ja löi reimasti nuorta miestä olalle. "No, älkää nyt toki enää jurotelko, rakas profeetta", hän puhui lämpimällä äänellä. "Taivaan ja maan välillä lie ollut Hamlet-prinssistä alkaen paljon, mitä me vihkimättömät emme kykene näkemään."

Mutta kapteeni kääntyy samassa seuran puoleen eikä tunne selässään sitä vihaa liekehtivää katsetta, jolla profeetta seuraa hänen kulkuaan.

Jööran kutsuu laivan kapteenin luokseen. Hänen oli päästävä yli Svartbäckinselän maanpuolelle ja sieltä Gammelbackaan, jossa hänen äitinsä majuurska oli varmaan puolikuoliaana pelästyksestä. Mutta kapteeni pudisteli epäillen päätään. Tässä he olivat turvassa, mutta selkä kuohui yhä noidankattilana. Ei ollut yhtäkään suurta parkkaasia, jolla olisi voinut yrittää. Vain pari pientä, neljän miehen soudettavaa jikiä riippui taaveteissa. Sellaisella ei suostuisi yksikään matruusi...

"Minun täytyy ja minä tahdon", tuimistuu Jööran. Hänellä ei ole muuta omaisuutta kuin komea miekkansa ja ohuehko kukkarollinen Hollannin dukaatteja. Mutta hän huusi matruusit luokseen tarjoten kultarahansa viimeistä mynttiä myöten, mikäli oli neljä rohkeaa soutajaa heidän joukossaan.

Porthan ja Alopaeus varoittelivat. Mamsellit rukoilivat häntä luopumaan aikeestaan. Mutta hurjimus nauroi poikamaisessa ilossa: "No, mutta hyvä herrasväki!" hän hullutteli, aivankuin ei edes muistaisi, että tuho oli kohdannut hänen synnyinseutuaan. "Minähän menen vain edeltäpäin järjestämään teille tulojuhlat Gammelbackan puutarhaan. Ajatelkaapa, jalot vieraani! Neljä viulua ja harppu soittaa kuuluisan Rameaun gavottia pöytämarssiksi, Hannu-mestarin tytär laulaa pari chansonnettea, ilolaukauksia, raketteja ... juhannusjuhlat, sanalla sanoen. Siispä – au revoir!"

Ei, häntä ei voinut mikään pidättää.

Kuggsundin kohdalle päästyään pieni vene peittyy myrskyävään kuohuun. Perää pitävä Jööran-herra, soutajat ja jiki hukkuvat tuon tuostakin näkymättömiin. Neidot, herrat, yksinpä Björnram seuraavat sen taistelua henkeä pidättäen. Pienen Kirstin käsi vavahtelee kouristuksenomaisesti Porthanin tukevassa kourassa kuin turvaa etsien. Ulriikka on tarrautunut sulhasensa käsivarteen. "Onko se mies hullu", hän huohottaa, tietämättä, kiukustuako vai ihailla. "Sprengtportenin veljeksien rohkeus on ollut aina hulluutta ja viisautta yht'aikaa. He onnistuvat aina!" Lauri Reinhold huudahti ihaillen. "Se on melkein kuin suuren Caius Juliuksen purjehdusta yli Adrian ennen Farsalosta."

"Niinpä niin", lisäsi Porthan myhähtäen, "luulenpa, että veljemme Jööran kykenisi sanomaan hänkin laivurilleen: 'Älä pelkää! Sinulla on Caesarin onni laivassasi.'"

"Ja sittenkin", mutisi Björnram puoliksi itsekseen, "onnellakin on omat varjonsa ... Brutuksensa ja Cassiuksensa".

3.

Tuhon yö oli tehnyt tehtävänsä. Ja räikeäpaisteinen päivä näytti sen katalat jäljet.

Pienten tönöjen ja vankkojen porvaritalojen alastomat savupiiput törröttivät yhtä avuttomina pitkin joenrantaa aina Kräämärikadun tienoille saakka. Torin pohjanpuolinen ja Kirkkokadun itäpuolelle säästynyt asutus kiersi ohuena renkaana vielä heikeästi hohkavia, tuhkaan hukkuneita kortteleita – vanhan Porvoon elävimpänä sykkinyttä sydäntä. Idänpuolisilla kunnailla tuulimyllyt murehtivat mykkinä omaa tyhjyyttään nyt ne eivät ainakaan saisi jauhatettavaa pitkiin aikoihin. Vanha tuomiokirkko seisoi kuin vanha suurensuuri emokana, jonka siipien suojasta oli surma vienyt kaikki sen poikaset paitsi yhtä ainokaista – vain matala hirsiseinäinen suomalaiskirkko kyyhötti yhä uskollisena sen juurella.

Ihmisiä liikkui harvassa. Vain Kirkkokadun yhteiskaivolla kävivät vaimot ja tytöt vettä noutamassa vanhaan tapaan. Mutta ei enää jaksettu sielläkään juoruilla, kieltä piestä tai haastaa toraa. Ylen oli harvalukuinen vedennoutajainkin joukko.

Pieni vanha Porvoo näytti lakanneen elämästä.

Jööran-herran seuraillessa jikillään mantereenpuolisia rantoja kohti Hamarin ankkuroimispaikkaa ja Gammelbackan valkamaa, valmistetaan majuurska Sprengtportenin matalassa piharakennuksessa saapuvan nuorenherran vastaanottajaisia.

Ånäsin mamsellin ja neitsyt Agatan saavuttua muonalasteineen on alkanut naisten kesken iloinen touhu, sillä pahin tulipalon aikaansaama säikähdys on jo mennyt ohi. Tänne saakka ei muistuta enää yöllisistä kauhuista muu kuin tuulen mukana painuva kaukainen palonkäry. Myrskykin on jo päivän mittaan laantunut kohtalaiseksi tuuleksi.

Nyt ei muisteta Gammelbackan piharakennuksessa, jota tavallisesti sanottiin alatuvaksi, muuta kuin nuoren rakastetun kapteeni-pojan tulemista kotiin pitkien vuosien jälkeen.

Hänen äitinsä, Elsa-rouva, ei muista tänä päivänä edes köyhyyttään. Ei edes sitä, että hän nyt asuu alatuvassa – otettuaan pojan viime käynnillä hänet vielä vastaan isonrakennuksen puolella, jossa hänellä silloin oli ollut hallussaan sali, tämäntakaiset siipirakennuksen kamarit ja oma pikkukeittiö, joka oli järjestetty kamareitten yhteyteen.

Ei ollut hänellä enää kattaa tulopöytää upeahopeisella kahvikalustolla kuten aikaisemmin. Sekin oli joutunut Lasse-mestarin kauppaan. Mutta hienoa Sévres-posliinia oli vielä jäljellä – pompadour-punaisine kuppeineen ja kermakannuineen, joissa oli kullanväriset ja omenanvihreät koristeet. Ne oli tuonut hänelle tuliaislahjaksi hänen poikapuolensa, Jaakko Maunu, tullessaan kerran lomamatkalle Ranskan armeijasta.

Ei ole hänen leskenasunnossaan liikoja tiloja. Porstuan tuolla puolella tupa, joka tekee keittiön virkaa. Ja tällä puolen kaksi pientä rinnakkaista kamaria, joista toisessa sijaitsee hänen vanha hieno silkkikatoksellinen vuoteensa. Mutta vieruskamari on hänen olohuoneensa ja "salonkinsa". Ja täällä hän nyt asettelee somia kahvikuppejaan tosin hieman kuluneelle, mutta alunperin hienolle Hollannin-palttinaiselle pöytäliinalleen.

Kauhtunutta moheerikangasta on hänen juhlapukunsakin ja ajan muodin kannalta perin vanhanaikainen. Mutta se on joka tapauksessa juhlavasti puhvitettu vannehame – hienointa rokokootyyliä.

Entäpä hänen hartialiinansa, myssynsä ja pitsinsä! Ne ainakin ovat uudenuutukaisia. Ånäsin Anna Elisabet on hänelle lahjoittanut valkoruusuisen silkkiharsoliinan ja pitsejä, jotka Agata-neitsyt on nyplännyt hienonhienoista langoista.

Ei hänen tarvitse poikaansa hävetä, mikäli hän nyt tällaisia seikkoja huomaisikaan – hulluttelija.

Elsa Katariina Ulfsparre oli niitä naisia, jotka eivät koskaan näytä vanhoilta. Nuo suuret siniset silmät pienissä kasvoissa osasivat säteillä yhä, viisikymmenvuotiainakin, sillä ne olivat pysyneet auttamattoman lapsellisina. Loppumattomien huolien hämähäkki oli kutonut silmännurkkiin ja huulien ympärille häijyt verkkonsa. Gammelbackan myynti pian majurin kuoleman jälkeen köyhtyminen päivä päivältä, kartanon uusien omistajien monet loukkaukset ja tämän kaiken salaileminen etenkin Jööranilta, joka vimmastui neulanpistostakin – tuossa kaikessa olisi ollut totisesti kyllin syytä tuhansiinkin ryppyihin yksinäisinä valvottuina öinä. Mutta yksi ainoa kirje tuolta hurjistelijalta, yksikin iloinen muisto, joka sukelsi esiin Jööran-pojan lapsuudesta tai sanoma hänen maineteoistaan, niin hipiä punersi jälleen lapsekkaan puhtaana, kuivuneet huulet pehmenivät, ja hänen pieni siro olemuksensa hääräsi tässä ahtaassa vanhuudenhäkissä kuin kanarialintu keväällä.

Tosin hän ei nytkään joka hetki tiedä, olisiko tätä onnellista päivää myöskin pelättävä. Oli taaskin jos jotakin salailtavaa. Ja Jööranilla kun nyt oli silmät kerta kaikkiaan kuin milläkin haukalla, jos vain suvun arvo tai maine saattoi tulla loukatuksi.

Anna Elisabet kantaa pöytään juuri uunista otettua kahvileipää. Istahtaa hetkeksi. "Niin, täti, nyt hän tulee, Jööran..." Elsa-rouva näkee Ånäsin mamsellin silmissä onnea ja epätietoista levottomuutta. Hän tietää, että tuo rikas perijätär oli valmis uhraamaan kaikki hänen pojalleen. Mutta ylpeys pojan puolesta ei salli hänen niin vain antautua.

"Ajatella, niin nuori ja nyt jo kapteeni!" Anna-mamselli jatkaa ihasteluaan.

"Niin, rakas Anna, ja Miekkatähdistön ritari, joka on pantu muutaman sadan kuparitaalarin eläkkeelle – nuorukaisena!" Elsa-rouvan juhlatouhun pehmentämät huulet olivat jälleen pikistyneet suuttumuksesta. Ne kutistuivat ja kurtistuivat. Katkera kyynel silmännurkassa, sirojen, jo kyhärään painuneitten olkapäitten ylpeästi suoristuessa hän kivahti kuin kivahtikin: "Nuo Tukholman herrat, suosikit ja kumartelijat – he lähettävät hänet tänne pelkkine haavoineen ja kunniamerkkeineen, sillä upseerin virkakirja maksaa tässä valtakunnassa rahaa."

"Mutta tietäähän täti, että...", Anna Elisabet yritti viitata suuriin myötäjäisiinsä. Majuurska eli jo kuitenkin muistoissansa. Samanlainenhan oli ollut hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa kohtalo: ryssän vangiksi Pultavalla, vankikapinan johtajana tuomittuna seitsemäksitoista kuukaudeksi kahleisiin ja pimeään vankilatorniin vedelle ja leivälle, sitten Siperiaan lähetettynä vuosikymmeneksi ja rauhan tultua kotimaassa nostettuna korkeaan arvoon, majuriksi, jolle suotiin armossa – luutnantin virka Porvoon komppaniassa. Milläpä hän olisi kyennyt jättämään pojilleen omaisuuksia...

Ääneen hän huoahtaa kuin päästäkseen irti raskaista muistoista: "Niin, Sprengtporteneita ei ole koskaan suosittu minun syntymämaani ylhäisten parissa. He ovat liian urhoollisia ja liian nerokkaita."

"Ja niin hirvittävän huikentelevaisia!" helähyttää Anna Elisabet nauraen. Hän tahtoo haihduttaa Elsa-rouvan huolet. Mutta majuurska ei ole tätäkään kuulevinaan. Hän kiertää pöytää kerkein askelin, siro vartalo somasti etunojossa, juoksuaskelin, kuten hän oli tottunut koko elämänsä tekemään palvellessaan puolisoaan ja poikiansa.

"Muistin vain erästä hänen kadetinrakkauttaan siellä jossain Mälarin rannoilla tuohon mikä nyt taas olikaan hänen nimensä! – niin, Eliseen, puutarhurin tyttäreen, joka kuulema sai jäädä itkemään koko iäkseen lyhyen lemmenkesän jälkeen..."

"Oh, c'est une bagatelle! Anna Elisabetin ei pitäisi..."

"Oliko hän kaunis?"

"Jööran ei ole koskaan voinut sietää rumia naisia", nousahti taas Elsa-rouvan äidinylpeys. Mutta Ånäsin mamsellin sydän vavahti. Käsi varastautui kaulalle, jota tuntui kuristavan, hiveli poskea, koski pystyä nenää, tuota hänen ainaista mieliharmiaan. Ja hänen ilonsa oli poissa.

Agata-neitsyt pujahtaa ovesta. Hänen poskensa palavat himmeänä persikkana. Hän oli kokenut ihmeitä. Vintatessaan pihakaivosta vettä hän oli nähnyt laivaveneen näköisen etenevän rantaa pitkin, Haikosta päin. Sen perässä oli istunut upseerinhattuinen herra ja neljä matruusia oli ollut sitä soutamassa.

Hän oli jättänyt vesisankonsa siihen paikkaan ja juossut rantalaiturille. Mutta kun hän oli tullut sinne, oli vene hukkunut kuin tuhka tuuleen. Tipotiessään! Ei muuta kuin korvat olivat humisseet. No, hän juoksi rantapolkua alaspäin lahdenpoukamaan. Mutta sielläkin – ei muuta kuin tyhjää kalliota. Ja hän olisi voinut vaikka vannoa, että perässä oli istunut Jööran-herra.

Neitsyt katosi sen tiensä. Kamariin jäi merkillinen hämmennyksen tunnelma. Anna Elisabet pujahti sänkykamariin seinäpeilin eteen. Ja hetken kuluttua Elsa-rouva seuraa häntä, tulee kuin apua hakemaan. Avuttomassa hädässä hän koskettaa mamsellin olkaa. "Ma chère, ma chère, sano, miten minä selitän Jööranille, että olen joutunut siirtymään tänne, alatupaan ja...? Voiko Anna Elisabet neuvoa tai selittää Jööranille, että...?"

Anna-mamselli syleilee lohduttavasti majuurskaa, tietämättä mitä sanoa. He ovat molemmat sekä itkemäisillään että ilosta nauramaisillaan.

Agata-neitsyt on taas kaivolla. Mutta hän ei saa rauhaa. Posket eivät lakkaa palamasta. Tuo veneen peränpitäjä ei voinut olla kukaan muu kuin Jööran-herra. Ja vihdoin – siinä se pälkähti päähän! Kapteeni oli tietenkin laskenut sitäkin eteläisempään poukamaan. Sinnehän vasta päättyi metsän läpi kulkeva oikopolku, joka lähtee tuosta noin, tallinsolasta niitynlaidan raunioaidalle, jossa Jööranin oli tapana "särkeä porttejaan" heidän lapsuusaikaisissa leikeissään. Oi, juuri sen polun hän oli muistanut, sen, heidän yhteisen salapolkunsa...!

Neitsyt naurahti itsekseen. Kyllä hän sen kujeilijan temput muisti. Mutta hänpäs aikoi yllättää, hän! Niin kiiti vesisanko kiitämällä alatuvan keittiöön. Nopsa käsi järjesti kukallista olkaliinaa. Esiliina sai jäädä silleen. Hänhän oli muka vain hakemassa ketoneilikkaa ja kellokukkaa majuurskan vaaseihin kesken talouskiireitä. Niin katosi Agata taas kartanon puolelle ja niittykumpujen taakse.

Nokkela neitsyt oli arvannut oikein. Jööran-herra nouseskeli parhaillaan hänen arvaamaansa oikopolkua kartanoa kohti. Matka kävi hitaasti. Jalka väsyi. Ja sen tuhannet muistot pysähdyttelivät vuosien poissaolon jälkeen.

Hän aikoi yllättää äitimuorin. Kiertää kumpujen suojassa raunioaidalle, tallinsolaan ja tallien taitse kellarin luo, josta sopi hiipiä päärakennuksen tuvan puolelle ja täältä yht'äkkiä ilmestyä salineteiseen ja kahmaista äiti syliin hänen somasta peräkammaristaan tai keittiöstä.

Polku on jo muuttunut metsäiseksi. Lientyvä tuuli liikahtelee jossakin kaukana unettavana huminana. Ja merkillistä. Tällä polulla, jolla joka hongan juurella ja kumpareen takana oli pelkkiä poika-ajan muistoja, humahtaa mieleen eräs Mälarin rantojen kesä, eräs kuumassa päivässä hehkuva puutarha ja kukkasarkoja kasteleva nuori neito, Elise-neitsyt.

Ehkäpä se tapahtuu siksi, että täällä rannat, saaret, salmet ja metsät olivat yhtä suloisia kuin siellä, Mälarilla. Mutta täällä häntä ei odota yksikään neito. Ei hän sellaisesta ainakaan tiedä.

Tämä maisema, myrsky ja päivänpaiste on riipaissut hänen mielestään kaikki ne aatelismamsellit, joita hän oli liehitellyt Tukholman tutuissa herrasperheissä. Yksinpä koko sota on hukkunut jonnekin, tähän ajattomuuden huminaan.

Mutta tuo Mälarin puutarha, jossa reseda, kukkiva mansikka, leukoija ja hopeapaju hehkuvat keskellä mehiläisten surinaa, ja neitsyt, joka vilvoitti kukat päivisin aamunkasteisiksi ja yön tullen oli tullut hänen syliinsä, samojen kukkien humalluttavassa tuoksussa – sitä kaikkea hän ei ole oikeastaan koskaan saanut sydämestään häivytetyksi.

Hän yritti naurahtaa. Mutta se teki sittenkin kipeää. Ja kuitenkin se oli joltakin puolen naurun arvoista – tuo koko seikkailu. Hän oli silloin hullupäisenä kadettina muka hunningolla sanoivat. Humalassa joka ilta, uusi lemmenseikkailu joka yö. No, ihmekös tuo! Tukholmassa oli, sanottiin, seitsemänkymmentä tuhatta asukasta ja seitsemänsataa krouvia ja joka krouvissa Ulla tai Saara tai Ingalilla.

Mutta vasta Biribiri-klubi oli vetänyt hänen päälleen velipuolen vihat. Hän oli muka sortunut uhkapeluriksi – pelasi biribiriä ja berlania, niin että taskut oli käännettävä joka aamu nurin, jotta pääsisi edes "Franska värdshusetiin" aamiaiselle No, ne nyt olisivat olleet silloinkin joka tapauksessa tyhjät, pelasi tai ei.

Vieläkin hän naurahti tuota tuolloista tapahtumaa silmissä ilvehtivä kostonilo. Velipuoli ja Tukholmaan kutsuttu äitimuori olivat ajaneet hänet maanpakoon, "hoitamaan terveyttään" Mälarin rannoille – Elise-neitsyen lemmenpuutarhaan. Miten suloista olikaan nuorena tämän elämän ironia. Se nauroi muille, siveyden apostoleille. Mutta nuoruus nauroi kaikelle, se ahmasi minkä tahtoi, kukat tuoksuivat sille joka puolelta ja joka paikassa.

Ei, oli taas jatkettava matkaa. Hänenhän oli tehtävä yllätyksensä! Ja tuossa oli jo viimeinen lehtonotko, Tuomioja, ennen kartanon viljelysaukeamaa.

Askel reipastui. Hän oli jo notkon pohjalla, jonka yli vei puron poikitse matalakaiteinen lahonnut silta. Täällä oli ollut hänen taattu pakopaikkansa, kun uhkasi selkäsauna tai Hannu-mestarin latina oli läkähdyttää.

Siihen katkesi ajatus. Hehkeä-esiliinainen neito, jonka kaulalta puuntaa kirkas olkaliina, ilmestyy ylämäkeen. Pysähtyy epäröiden. On puikahtamaisillaan lepikköön. Mutta pysähtyy sittenkin lehvistön varjoon polun vierelle.

Neidon jalan ja käden liikkeessä on jotakin tuttua. Jööran huutaa: ho-hoi, ho-hoi! Se oli ollut hänen poika-aikojensa huuto kaikua kiusatessa.

Ja he kohtaavat toisensa. Jööran ei ole tuntea. Jokin pieni keskenkasvuinen tyttö oli muuttunut tuossa neitsyessä siron pehmeäksi, nuoreksi, tummatukkaiseksi naiseksi, jonka silmät paloivat kuin espanjattarella.

"Minä olen Hannu-mestarin Agata", sanoo neitsyt alavaisesti niiaten. Mutta samassa hän on Jööran-herran sylissä. Suudelmia satelee hänen poskilleen, huulilleen, kaulalleen. Niitä hukkuu hänen ohimohiuksiinsa. Tämä on olevinaan pelkkää jälleennäkemisen iloa. Ja sitähän se onkin aluksi. Hänen oma pieni kasvinkumppaninsa ja riitelijättärensä oli tullut häntä vastaan. Sen kanssa täytyi hullutella. Se oli nostettava korkealle käsivarsille. Oli hauska kuulla, kuinka se kirkaisee säikähtyneenä yht'äkkistä lentoa yläilmoihin ja kuinka se äkkiä hiljenee ja kietoo pään ympärille hyväilevät kädet.

Mutta Agatan pieni pääliina putoaa jonnekin. Pään ympäri kierretyt palmikot valahtavat auki. Pehmeät hiukset lemahtavat täyteen tuoksuunsa. Jööranin huulet hukkuvat niiden humalluttavaan varjoon. Hän nauraa, suutelee ja nauraa jälleen. "Muistatko, muistatko?" hän kyselee. "Muistan, muistan", sopertaa Agata väristen. Ja he muistavat kumpikin sitä muinoista suudelmaa, jonka vuoksi Jööran oli saanut seitsemän päivää arestia ja joka aamu selkäsaunan. Oli kuin hän nyt ottaisi palkkansa ratsupiiskan kirvelevistä iskuista. "Niin, Agata, sinähän olet minun ensimmäinen rakkauteni", hän nauraa taas. Ja Agata kihertää hymykuopillaan eikä loittone.

Mutta tämä nauru ja nämä suudelmat eivät ole enää entisensä tapaisia. Nyt on niissä vaara ja hulluus. Nyt ei ole koulumestari näkemässä, ei ratsupiiska uhkaamassa. Ei itke enää tyttö kiukkuaan. Ja viettelemään tottunut hurjimus ei osaa lopettaa hyvän sään aikana.

Lepikön vahvat varjot nurmikkorinteellä peittävät heidät. Tätä, juuri tätä oli kaivannut Jööranin veri – seikkailua. Oli ollut totisesti kärsimystä tarpeeksi: kuusi sotavuotta, pitkät talvehtimiset ruttotautisissa leireissä, vain harvoja, satunnaisia ja ryöstettyjä iloja, ja kaksi pitkän pitkää haavojen potemista kehnoissa sairaaloissa...

Ehkäpä tässä oli enemmän kuin pelkkää seikkailua. Agatan nuori sylinanto hellytti hänet sydänjuuria myöten. Se sulautui hänen kotiinpaluunsa tunnelmaan kuin tuo rinteen alla soliseva puro ja nöyrät kukat sen vieremillä. Taivas lehvistöjen lomitse katsoi häneen nyt kuin luvaten hänelle uudestaan koko elämän.

Jokaisessa nuoressa rakkaudessa, on se vaikka polulla vastaan tulevan tytön sylinanto, on aina jotakin hiukaisevan kohtalokasta. Mitään ei tapahdu, mistä ei lähtisi pitkää polkua sekä eteen että taaksepäin.

He viipyvät kauan. Oli paljon myöskin kerrottavaa – oli kyseltävä äitimuorin vointia, oli viimeöinen tulipalo ja monet iloisemmat asiat. Eikä nuori hullaantunut sydän lakannut niin vain kuohahtelemasta.

Vihdoin veret tyyntyvät. Mutta Jööranin aivot kirkastuvat. Katseeseen tulee terästä. Hänhän oli tullut tänne jotain tekemään. Ja nyt tuntuu, kuin hän kykenisi rakentamaan koko maailman uudestaan. Hänen kotiseutunsa kaupunki oli tuhkana. Ja hän, hänhän oli insinööriupseeri, käynyt suuren Ehrensvärdin koulua jo Viaporin rakennustöissä.

Tuolla joen tuolla puolen aukesi ainakin työmaata, ensi hätään.

Mutta sehän ei riittäisi paljoksikaan. Paljon suurempia he olivat suunnitelleet pitkänä sairaala-aikanaan, Jaakko Maunu ja hän. Suomen itäraja oli varustettava ja linnoitettava ja koko armeija luotava uudestaan, sellaiseksi kuin he ovat sen äskeisen sodan taisteluissa välttämättömäksi nähneet.

Agata on vetäytynyt syrjemmälle, alemmaksi rinteelle. Hänen mielestään on maailma hänen ympärillään ja hän itse riisuttu alastomaksi. Hän on hämmentynyt. Hän on omalle itselleen kummallisen outo. Kuin kuumasta unesta heräilevä, joka vain kuuntelee kaukaa aamunraikkaasta maailmasta soinnahtelevaa ääntä.

Vihdoin hän alkaa ymmärtää mitä Jööran puhuu. Koskettaa kasvojaan. Nämä tuntuvan kylmiltä, aivankuin ne eivät olisi kestäneet heräämistä aamukylmään. Ja hän arvaa niiden olevan kalpeat. Mutta nuoren herran metallinkirkas ääni aivankuin tarttui häneen. Puna karehti hetken kuluttua taas hänen poskillaan. Ja hän hivuttautui lähemmäksi, Jööranin suurten saappaitten vierelle, jääden huulet puoliavoinna kuuntelemaan rakastettunsa puhetta.

Nuoren naisen ihailu on aina innoittanut Jööran-herran mielikuvitusta ja terästänyt hänen tarmoaan. Ja nyt hän, joka tuntee saapuneensa kotiin puolittain virkaheittona, intoutuu taas jotain tahtomaan ja aikomaan.

Halusiko muka hän, Jööran, lähteä Tukholmaan hakemaan uusia virkapaikkoja, hovin loistoon ja kuninkaan suosioon?

Sellaisiin Agatan kyselyihin osasi nuori kapteeni vastata suoralta kädeltä. Ei, ei sinne päinkään. Hän ei halunnut hoviin eikä kuninkaan henkikaartiin miksikään nappulaherraksi.

Hänen tulevaisuutensa oli yksinomaan tässä maassa, täällä, valtakunnan vaaranalaisilla rajoilla.

Agata kuunteli ja kuunteli. Pureskeli ruohonkortta. Heitti pois. Hyväili salavihkaa Jööranin haavoittunutta jalkaa. Kyseli ja kyseli, minkälainen oli haava ja miten se oli saatu. Hellitteli, varoitteli sitä säästämään rasituksilta. Sai suudelman. Mutta nyt jollakin tavalla ohimennen. Jööran-herralla oli niin paljon puhumista ja suunnittelemista.

Aurinko oli ehtinyt jo yli puolenpäivän, kun he vihdoin ennättivät tallinsolan lähettyville. Raunioaidan takana pysähdyttää Agata Jööranin kädestä ottaen. Muistiko kapteeni, että juuri tuohon aukkoon he olivat kasanneet kiviä "kaupunginportiksi", jotta "portinsärkijä" sai sen murtaa ja pelastaa hänet "mahommedaanien" orjuudesta? Muistiko?

Jööran suutelee vielä kerran hullutellen. Mutta hänellä tuntuu olevan malttamaton kiire. Viittaa käskevin elein Agataa jatkamaan matkaa solaportin kautta, lähtien kiertämään tallien taustaa. Agataa riipaisee pahasti rinnasta. Häpesikö Jööran tulla perille yht'aikaa hänen kanssaan?

Mutta ei. Jööran viittaa vielä loitompaa kujeellinen ilme kasvoillaan. Agata tajuaa hänen tarkoituksensa. Mutta aikoo hänet pysähdyttää, Elsa-rouvahan ei asunut enää päärakennuksessa. Jööran ei kuitenkaan enää ennätä nähdä hänen estävää liikettään. Eikä Agata jaksa sen enempää ajatella.

Hän kulkee solaportille. Avaa sen hitaasti, sulkee sen hiljaa – hänellä on omassa itsessään nyt ajattelemista määrättömästi ja rajattomasti. Nojautuessaan aitan päätyseinää vasten hän tuntee koko olemuksessaan miten hyvää tekee sen uhoama viileä varjo. Sydäntä vuoroin hämmentänyt, vuoroin pakahduttanut ilo löysi nyt vasta kuin oikean sijansa hänen maailmassaan. Se muuttui selkeän eläväksi, tietoiseksi itsestään. Hän aivankuin näki sen omassa sydämessään ja miten se säteili ympärilleen tasaista, vahvaa valoa.

Siksikö hän oli itsensä varjellut tähän hetkeen saakka? Siksikö hän oli läimäytellyt korville neitsyyttään ahdistelevia porvarisperheitten nuoria herraspoikia. Tapellut vastaan kynsin hampain ja ylimielisin solvauksin, niin että häntä oli ruvettu sanomaan julkeaksi heilakaksi?

Yksinpä rikkaan kauppiaspohatankin, Henrik Forsteenin, kunnialliset kosimiset hän oli moneen kertaan palkinnut pelkillä rukkasilla. Tätäkö varten, tätäkö onnenaamua varten?

Siksi, siksi! Vain tämän vuoksi oli kaikki tapahtunut. Hänen oli ollut säästyttävä Jööran-herralle, yksinomaan hänelle, jota hän oli tietämättään odottanut pitkät vuodet.

Hän katsoo itseänsä ja säikähtää. Hänellähän oli yllään kehnoin hameensa, tuo ohueksi kulunut, väriltään kauhtunut – ainoa hame mikä hänelle tulipalosta oli säästynyt. Häntä hävetti. Mutta hän myöskin kiukustui koko tälle katalalle kohtalolle. Nyt juuri, kun hän olisi tahtonut olla koreampi kuin yksikään muu nainen ja kun tuolla majuurskan luona vuotti Jöörania rikas perijätär, yllään silkit ja pitsit, kapioarkuissaan liinat, palttinat, rastisiljit, damastit ja välkähtelevät brokadit, nyt hän tässä saa tällaisena värjötellä, kuin mikäkin kalanperkurityttö tai seilinompelijatar, mikä lie...

Rakastunut sydän oli käydä katkeraksi. Mutta sormet olivat koskettaneet poskea. Pienestä taskusta sujahti esiin pyöreä tinapeili. Tähän hän kurkistaa toisella silmällä ja taaskin toisella. Ovat, ovat kirkkaat ja mustat kuin sysimiehen hiilet. Ja nenä ... pieni, mutta suora, kuulakas ja valkea. Ja taas hän osaa hymyillä, viisain hymykuopin, melkeinpä ilkikurisesti muistaessaan Ånäsin jalosukuisen mamsellin pystyn nenän, näppyläisen otsan ja heikkoveriset huulet.

Neito painaa sormensa omille huulilleen. Nämäkin ovat muuttuneet. Ne polttavat. Niiden on käynyt kuin juuri kypsyneen marjan ensimmäisenä aamunaan – ne ovat paisuneet ihmeitä tekevästä auringosta pehmeiksi, meheviksi. Niiden lomasta pilkistää pieni punainen kielenpää. Se kujeilee hulluttelevassa ilossaan maailman kaikille muille naisille. Ja siinä samassa sujahtaa omiin piiloihinsa, äkkiä kuin tarhakäärmeen kieli, joka on saalistanut auringossa hyppelevän hyttysen.

Mutta kädet eivät ole pysähtyneet. Ne hakevat yhä hänen uudestisyntyneen olemuksensa salaisuutta.

Entä tuon mamsellin rinnat – niistä ei lie paljoakaan tietoa! Agata yltyy taas nauramaan, säälimättömästi, julmasti, kuten vain nainen osaa. Mutta hänen omansa! Ne tunkeutuvat kiinteästä hipiästä kuin keväiset silmut mahlan hullaannuttamasta puusta...

Ooh, hän tietää. Hän kuunteli oven takana majuurskan ja Anna-mamsellin keskustelua. "Jööran ei ole koskaan voinut sietää rumia naisia." Se on majuurskan oma sana omasta pojastaan. Ja se on totta, se.

Jalka ottaa iloisen tanssiaskelen. Ohut hame kiepahtaa somasti. Ja Agata jatkaa matkaa pihamaalle.

Alatuvan nurkkauksella seisoo Anna Elisabet, katsellen odottavan näköisenä rantalaiturille päin. Nyt hän liikehtii edestakaisin hermostunein elein, kuin hätääntynyt kana. Aikoo vihdoin kääntyä takaisin tuvan portaita kohti.

Samassa kuuluu päärakennuksen herraspuolen ovi rämähtävän auki ja paiskautuvan kiinni lujasti paukahtaen. Jööran-herra on ilmestynyt kuistille. Anna-mamselli ei häntä kuitenkaan näe, sillä kuistin leveät katonräystäät varjostavat Jööranin pimentoonsa.

Mutta omalta paikaltaan, aitan nurkkaukselta, Agata näkee selvän selvästi hänen tuimistuneet kasvonsa. Ja hän säikähtää, sillä hän tietää mistä oli kysymys. Jööran-herra on hakenut äitiään tämän entisistä huoneista ja saanut kuulla pehtorilta, että majuurska oli karkoitettu alatupaan. Tänne päin Jööranin kasvot ovat täydessä valossa. Niillä on tulipunaista kiukkua. Mutta hetken kuluttua niille leviää häpeänsekaista harmautta. Miehen ryhti on maassa. Hän seisoo kuin upseeri sotaoikeuden edessä, joka on riistänyt tuomitulta upseerinolkaimet olkapäiltä ja kunniamerkit rinnasta. Kasvot ovat kalvistumistaan kalvistuneet. Tuokion verran ne muistuttavat uhkapelaajan kasvoja, joka on menettänyt berlan-pöydässä viimeisen riksinsä ja tietää voivansa maksaa kunniavelkansa vain pistoolinkuulalla omaan ohimoon. Vihdoin ... uusi vihan aalto tummentaa ne taas raskaan punaisiksi. Kädet liikahtavat, molemmat kourat nyrkissä. Jalka ottaa tömähtävän askelen.

Mutta hän ei näytä tietävän mitä tehdä. Taas hän masentuu. Nojaa kätensä kuistin etukatteeseen, jääden tuijottamaan neuvottomana alatuvalle päin, joka kyyhöttää mäen vierteessä, erillään kaikista muista rakennuksista, matalana, räystäiltään rikkinäisenä, tämänpuolinen seinä kovertuneena monen hirsikerran kohdalta. Pihanpuolen ainoa ikkuna, pieni ja neliruutuinen, katselee matalalta kartanoa kohti kuin armeliaisuutta anoen. Vitivalkoiset pitsiverhot näkyvät sen takaa. Mutta sameasti vihertävien ruutujen takaa nekin tekevät säälittävän vaikutuksen.

Ei edes päivä pääse jalosukuisen Elsa Katariina Sprengtportenin matalaan vanhuudenmajaan.

Anna-mamselli on jäänyt kummaillen seisomaan alatuvan portaille, katse tähdättynä kuistille päin. Päärakennuksen väenpuolen portaille on ilmestynyt kartanon pehtori, lyhyt, paksu ja karheapartainen mies, joka eversti Bildsteinin kuoltua oli yksin jäänyt hoitamaan kartanoa tämän ainoan perillisen, nuoren kornetin, asuessa Bildsteinien sukukartanossa.

Pehtori silmää kuistille sennäköisenä kuin olisi ajettava epäilyttävä kulkuri tuonnemmaksikin, pois koko tanhuvilta. Jööran-herra näyttää tuon katseen alla ryhdistyvän. Hänen päänsä nousee ylpeästi. Ja hän lähtee astumaan alatupaa kohti.

Anna Elisabet huudahtaa ilosta. Hän kiirehtii heitä erottavan piha-aidan portille. Avaa sen tulijalle. Kädet ojentuvat. "Mon chéri, mon chéri...", hän huudahtelee hengästyneenä. Jööran kuuluu naurahtavan, mutta vaimeasti. Ojennetun käden hän ottaa käsiensä väliin ja nostaa sen rintaansa kohti, kuin puoliksi kädelle suudellakseen, puolittain painaakseen rintaa vasten. Mutta yhä hän näyttää poissaolevalta, kuin ankaran iskun saaneelta, joka ymmärtää mitä on tapahtunut, mutta jolle vielä koko ympäristö on vieras ja sumea.

Agatan rintaa riipaisee kipeästi. Hänen rakastetultaan on riistetty kaikki kotiintulon riehakas ilo. Voima on poissa hänen askeleistaan. Sairas jalka onnahtaa entistään pahemmin. Ja hartiat kyhärässä hänen täytyy painua sisään korkeakynnyksisestä ja matalasta porstuanovesta. Eikä kuulunut yhtäkään ilohuutoa alatuvan sisäpuolelta.

Agata puree alahuulensa verille itkettävästä tuskasta. Hän tahtoisi kiduttaen surmata tuon heikkoverisen naisen tuolla, tuon röyhkeän moukan tuolta portailta ja Bildsteinin Gabriel-herran, joka yhä kemuilee kartanossaan tietämättä, keitä hän on kuolettavasti häväissyt.

4.

Tuhoutuneessa Porvoossa on elämä taas päässyt vauhtiin kuin pahasti rikotussa muurahaispesässä.

Pormestari Hagert hankki maaherran avulla leipäviljaa hädänalaisille. Muuta ruoanapua ja vaatetta saatiin Haminasta, vieläpä Helsingistä, jonka kanssa tavallisissa oloissa oli eletty katkerassa vihassa. Omien kirvesmiesten lisäksi anottiin ja saatiin Uudenmaan jalkaväkirykmentistä sata sotilasta uuden kaupungin rakennusmiehiksi. Tiheään kokoontuivat raati ja kaupungin mahtimiehet porvari Laguksen taloon, koska raatihuonetta ei enää ollut. Ja raatimies Henrik Borgström valittiin rakennustöitten ylimestariksi. Jo juhannuksen alusviikolla olivat raivaustyöt täydessä käynnissä.

Mutta Jööran-herraa ei ollut kukaan kaupungissa nähnyt. Tiedettiin vain, että hän oli saapunut ja poti haavojaan äitinsä hoivissa. Ei hän ollut suostunut tulemaan myöskään Ånäsiin, jossa vallitsi parhaillaan sekä talonväen että vieraitten kesken iloinen touhu. Siellä näet valmistettiin juhannuksen aattojuhlaa – ennen muuta juuri Jööranin kunniaksi.

Anna-mamselli on hermostunut hysterian rajalle. Hän on käynyt päivittäin Gammelbackassa. Mutta Jööran ei ollut vastannut sanaakaan hänen kutsuunsa tulla juhannusjuhlaan Ånäsiin. Ketään hän ei halunnut ottaa vastaan kartanon vieraista. "Mökkiläinen ei ole arvollinen ottamaan vastaan niin korkeasti oppineita herroja", hän oli tokaissut katkera ilme suupielessä. Lauri Reinhold oli tullut kuitenkin, mutta sai vastaansa jyrkän kysymyksen: "Kenen tahdosta on äiti joutunut muuttamaan alatupaan? Selitä." Ja kun ystävä mykkeni neuvottomana, hän äsähti kiukustuneena: "Te olette kaikki salaliitossa minua vastaan tai ... pelkureita! Hyvästi."

Hänen luopumaton ystävänsä oli yrittänyt leikinlaskua: "Älä sinä, hyvä veli, yrmistele, tai minä kysyn sinulta kaksintaisteluhaasteen uhalla: Où est la femme? Profeetta Björnram on jo ennustanut, että eräänlainen Delila tai ... Pompadour on sinut kohtapuoliin katalasti pettävä." Jööranin ärähtäessä halveksuvasti Glansenstjerna oli näytellyt suuttunutta: "No, mitä sinä sitten aiot, jumalanluoma? – Ryöstämäänkö Katariinaa Gregor Orlovin hellästä sylistä?"

"Aion Afrikkaan harjoittamaan orjakauppaa Guinean rannikolla", puraisi Jööran vastaan. Ja niine hyvineen oli täytynyt Lauri Reinholdinkin lähteä.

Yöt hän makasi aitassa, joka kuului majuurskalle, ja vaelteli päivät metsäpolkuja, voidakseen vältellä yksinpä äitiäänkin niin paljon kuin mahdollista. Häntä säälitti ottaa puheeksi äitinsä kärsimä häväistys. Agatalta hän oli asiaa kysäissyt parikin kertaa. Mutta neito oli punastunut aivankuin harmistuneena, sitten hyväillyt hänen päätään ja painanut nyyhkäisten kasvonsa hänen rintaansa vasten. Jotakin salaperäistä ja kirottua oli koko tapauksen takana.

Omasta puolestaan häntä hävetti. Yhtämittainen itsesyyttely kidutti häntä päivät päästään. Niinkö kehno hän oli pojaksi, ettei ollut huolinut edes ottaa selvää äitinsä onnettomasta tilasta tullakseen häntä suojelemaan vaikka merien takaa? Ja mihin hän, tyhjätasku, kykeni nytkään? Viimeiset rahansa hän oli heittänyt matruuseille. Eikä hän ollut vielä nähnyt vaivaisesta vuotuiseläkkeestä riksiäkään. Oli kuin hänen olisi täytynyt nämä pitkät päivät aristella omassa rinnassaan kirvelevää avointa haavaa, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin mikään sotakentällä saatu.

Mutta eräänä aamuna tapahtui, minkä kuitenkin kerran täytyi tapahtua.

Jööran heräilee aitassaan raskain päin. Häntä jo vuosia vaivannut painajaisuni on taas tehnyt hänen aamuyönsä levottomaksi.

Hän seisoo kadettien rivissä mestauslavan vierellä. Tuomitut odottavat kohtaloaan sen juurella. Hänen vanha opettajansa tykistökoulusta katsoo häneen harmaa pää tutisten, mutta silmissä hymyilevää kauaskatsovaa ilmettä. Kuuluu komennus. Kreivi Brahe nousee hoippuvia tikapuita. Hän yrittää puhua kansalle: "He vaviskoot – meidän murhaajamme! Kostajaksemme on nouseva mies, joka on murskaava heidän tyrannivaltansa ja pelastava kuninkuuden alennuksestaan. Suuri vapauttaja on hän oleva, ja maan rohkeimmat miehet..."

Rumpujen pauhina hukutti sanat siihen ja pyöveli teki tehtävänsä. Kreivi Horn on seuraava. Jäyhin elein, teräksinen ivahymy kasvoilla hän ottaa esiin taskukellonsa, ojentaa sen adjutantilleen. "Se on perintö pojalleni, kostajalleni!" hän huutaa mahtavalla äänellään. Kapteenit Puke ja Ståhlsvärd tahtovat kuolla yhdessä. He syleilevät toisiaan mestaustukin vierellä ja heittävät kukkaronsa pyövelin veriseen kouraan.

Mutta nuoren kadetin silmät ovat sumentuneet. Hänen opettajansa on astunut kadettien, oppilaittensa, luo. Hyvästelee jokaista kädestä ottaen. Sulkee syliinsä hänet, hänet, silloisen uhkapelurin ja skandaalien tekijän. "Sinä, Jööran, olet sen tekevä", vanhus kuiskaa. Suuri onni humisee hänen nuoren rintansa onkaloissa. Se huumaa hänet. Ja hän herää vasta, kun mestatun vanhuksen pää vierii lavaa pitkin ja putoaa hänen jalkainsa juureen, veren pirskuessa hänen ryntäilleen. Vainajan pään vahankalpeissa kasvoissa värähtelevät silmäluomet. Ne ovat pysyneet ihmeen puhtaina. Tuuheissa hiuksissa on tuskin veritahraa. Ja nuo silmäluomet – Herra armahtakoon, ne liikkuvat, ne raoittuvat, avautuvat! Niiden takaa katsovat silmät, pohjattomina, rajattomina. Tuo pää elää! Sen katse on suunnattuna häneen, häneen – yksi ainoa ankara kysymys liikkumattomassa silmäterässä...

Tähän kohtaan uni säännöllisesti katkeaa. Nukkuja kuulee oman suunsa huutavan kauhusta. Ja hän herää kylmän hien värisyttäessä ruumista.

Sodassa hän oli nähnyt virtaavan verta sadoista ja tuhansista kaatuneista ja haavoittuneista. Hän on itse maannut kentällä omassa veressään. Mutta vain tämä nuorukaisajan tärisyttävä muisto seuraa häntä lähtemättömästi, kuten usein sattuu, että varhaisikämme kauhukuva jää elämään uniemme maailmaan vanhuuteemme saakka.

Sen noidankehästä on mahdotonta päästä irti. Ja se on hänelle valveilla-olossakin testamentti – pyhä ja kauhistava, mutta hämärä. Hän ei osaa sitä koskaan ajatella loppuun saakka. Se on ollut hänelle useimmiten vain vaiva, jonka jäytävästä tuskasta hän yrittää vapautua.

Heräilijä huitaisee kädellään, ponnahtaa seisoalleen ja potkaisee lahouttaan hataran oven auki, pukeutuu puolittain, mutta palaa takaisin vuoteelleen.

Oli lopultakin ajateltava järkevästi mitä oli tehtävä äitimuorin asiassa. Tällaisenaan heidän elämänsä ei voinut jatkua – häväistyinä mökkiläisinä, loiseläjiäkin kehnommissa oloissa.

Velipuoli Jaakko Maunu tulee hänen mieleensä. Hänellä täytyi olla hovissa suosijoita ... monien urotekojensa jälkeen. Hänellä oli jo ehkä sen verran rahaakin ja vaikutusvaltaa, että...

Mutta tämäkin ajatus katkesi. Sielun pohjiin saakka tunkeutuu eräs Malkinin taistelun jälkeinen muisto. Kaksi velipuolta makaa sairaalan vierekkäisissä vuoteissa, toisella olkapää murskana, toisella jalka vaivaisena. Kenraali Lattinghausenin, silloisen ylipäällikön, adjutantti saapuu. Vanhempi veli on korotettu majuriksi, ja hän kapteeniksi, ilmoittaa viesti. Ja adjutantti toistaa ulkomuistista, sanasta sanaan sen lausunnon, jonka kenraali on lähettänyt Jaakko Maunusta hallitukselle. "Sellaiset nerot ovat harvinaisia ja niille on hankittava tilaisuus kykynsä mukaan hyödyttää valtiota: toisen maan kuin Ruotsin palveluksessa hän luultavasti jo olisi kenraali, sen sijaan, että hänellä nyt on kapteenin valtakirja ja hän palvelee ilman palkkaa." Niin olivat kuuluneet ylipäällikön sanat, heidän Malkinin-voittonsa tunnustukseksi.

Mutta oliko hän, Jööran, täysin sydämin silloin iloinnut velipuolensa kunniasta? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Heidän samassa taistelussa kaatuneen veljensä, Kaarle Henrikin, ruumis odotti sairaalan kellarissa hautaamistaan. Heillä oli molemmilla yhtä suuri tappio ja voitto senhetkisen elämänsä tilikirjassa.

Mutta heitä kahta saman kohtalon alaista miestä ei yhdistänyt kaiken-unohtavaan veljelliseen syleilyyn suru eikä ilo. Vain katkeruudessa he olivat yhtä: maininta hallituksen laiminlyönneistä oli pannut heidät hohottamaan vahingoniloista yhteisnaurua.

Oliko hän tuntenut silloinkin kateutta vanhempaa veljeä kohtaan, joka totisesti oli ansainnut saamansa tunnustuksen? Vai oliko hänen kylmyytensä ollut tuona hetkenä yhä vain kaunaa siitä, että Jaakko Maunulla oli aina ollut onnellisempi osa kuin hänellä. Hän oli saanut isän vielä eläessä opiskella Ranskan armeijan palveluksessa, sikäläisessä hienon hienossa Royal Suédois-rykmentissä. Mutta hän, Jööran, oli päässyt Tukholman viheliäiseen tykistökouluun köyhän lesken armonanomuksesta. Hänellä, velipuolella, oli ollut aina oikeus käskeä nuorempaansa, pitää, jumalavita, siveyssaarnoja, nimitellä "pojaksi" ja kurittaa antaa selkäsaunoja kahdeksanvuotiaalle pojalle "riettaasta" suudelmasta, ajaa hullutteleva kadetti maanpakoon, riistää häneltä nuori rakastettu, Elise-neito – kieltämällä vaivaiset apurahansa ja uhkaamalla lähettää hänet "puukhollariksi" Porvoon suola- ja tervaporvareille. Oli ollut paljon loukkauksia, joita hän ei ollut kyennyt koskaan täysin unohtamaan. Mutta pahin niistä oli ollut tuo viimeinen – hänen, avuttoman nuorukaisen, nujertaminen rihkama-porvariudella, roskaisen rahan voimalla.

Mietiskelijän ajatukset ovat kiihtyneet kiihtymistään. Taaskin ovat itsesyytökset muuttuneet katkeruudeksi velipuolta, ei omaa itseä vastaan. Ja kuitenkin: yhä eli hänessä ihailu tuon miehen neroutta kohtaan, mitä ei edes hänen järkensä kyennyt kieltämään. Ehkäpä heitä siis kumpaakin vainosi onneton kohtalo. Kokonainen merellinen sumua oli heitä erottamassa. Au diable! Mitä auttoi edes hänen itsehalveksuntansa. Parasta oli, että meri oli heidän välillään, ainakin uuteen sotaan saakka, sillä taistelun kuumissa melskeissä olivat Sprengtportenin veljekset aina iskeneet kuin yksi miekka ja yksi ainoa käsivarsi, yhteisin aivoin ja sydämin. Ehkäpä heidät silloin sai valtaansa yksinomaan heidän kaarlolaisen isänsä rehti ja ylevä henki.

Agata on ilmestynyt alatuvan edustalle ja kyykistynyt kitkemään sen pientä ryytimaata. Makailija hymyilee, vähän väsyneesti. Katkera itsesääli uhkaa usein myrkyttää hänen rakkautensakin. Mutta nyt on tuo säihkyvässä auringossa säteilevä näky liian suloinen – aamunraikas ilo aivankuin ottaa häntä kädestä.

Neidon tummanruskea tukka säihkyy täältä katsottuna punaista kuparia ja sulaa, kullanväristä messinkiä. Sinikukallinen pumpulimusliininen hame hukuttaa kuohkeisiin poimuihinsa hänen lanteensa, polvensa, koko hänen nuoren riemukkaan olentonsa. Tuo säihkyvä pää muuttuu katselijalle vietteleväksi näyksi. Se lepää hänen kainalossaan tuoksuvana, yönmustana tukkana. Se huumaa hänet joka yö ajattelemasta tuskallisia asioita. Nuo nopsasti kitkevät sormet kiihoittavat hänet hulluksi hyväilyllään. Mutta ne myöskin viilentävät hänen otsaansa, rauhoittavat hänen päätä ja sydäntä pakahduttavat verensä, ainakin hetkeksi, joskus koko yöksikin unettomaksi uneksi.

Miten kiitollinen hänen pitäisikään olla tuolle alttiille ja suloiselle neidolle...! Hän osaa panna kääreet jalkaan hyväilevän pehmeästi. Hänen kujerteleva ilonsa tarttuu silmään ja sydämeen. Äitiä hän palvelee kuin ruhtinatarta. Ja viekas hän on kuin pesäänsä salaa, kiertäen ja kaartaen lennähtävä leppälintu. Kaukaa polkuja kiertäen hän pujahtaa iltaisin aitan varjoon, kurkkaa ja kuulostelee. Ja jo sujahtaa nokkelin siivin salaiseen piilopaikkaansa, tänne, heidän omaan tyyssijaansa.

Vain aamut, nämä aamut, jolloin pitäisi ottaa lopultakin selvä asioista ja ryhtyä johonkin...

Ratsun kavioitten kopsetta kuuluu maantieltä päin. Jööran kuulostelee jännittyneenä. Harvoin lähestyy ratsastaja tätä kuollutta taloa. Kopse lähestyy. Sen kaiku ei jatku ohi. Ratsu ilmestyy pihaan, .pysähtyy alaportille. Vanhahko ruotusotilas kömpii ratsulta ja kuuluu kyselevän Agatalta kapteenia. Agata huutaa hänelle: "Jööran-herra, täällä on...!" Mutta hän ei liikahda vuoteessaan, ennenkuin katse kiintyy kirjeeseen, jonka mies on kaivanut taskustaan. Silloin vasta hän astuu aitan kynnyskivelle, miehen lähestyessä häntä kirje kädessä.

Kirje on Treksilän kornetilta, parooni Gabriel Bildsteiniltä.

"Jalosukuiselle Herra Kapteenille ja Korkeasti kunnioitetulle Miekkatähdistön Ritarille..." Lukijan katse hapuilee rivejä pitkin. "Minulla on ilo täydellisimmällä kunnioituksella Herra Kapteenille esiintuoda pysyvä ja aulis ystävyyteni ja..." Aulis ystävyyteni? välähtää lukijan silmissä. Puhuu kuin hyväntekijä alamaiselleen...! Jo puoliksi suuttuneena Jööran ahmaisee kirjeen sisällön, joka ilmoittaa, että koska hän, Gabriel-herra, oli kuullut jalosukuisen Kapteenin ja Ritarin saapuneen tervehtimään hyvin kunnioitettua Rouva äitiänsä, hän tahtoi tietoonsaattaa, että Gammelbackan päärakennus kaikkine huoneineen oli vapaasti Herra Ritarin ja hänen vieraittensa käytettävissä ja että hän toivoi sotakentältä kuuluisan Herra Kapteenin tekevän hänelle kunnian viettää juhannuksen aattojuhlaa hänen kotokartanossaan Treksilässä.

Jööran on jäänyt seisomaan kynnyskivelle kirje kouraan rypistettynä. Raivonhuuto on pääsemäisillään hänen suustaan. Että tuo nulikka uskalsi – tarjota hänelle vieraanvaraisuutta suojissa, joista hänen oma äitinsä oli karkoitettu!

Hetken aikaan hän ei osaa mitään päättää. Hän tuijottaa vain alatuvan nurkkauksen lahonneita hirrenpäitä, naurahtaen ja olkapäätä kohauttaen, sillä hän näkee samalla silmäyksellään myös päärakennuksen soreina nousevat helmenharmaat nurkkalaudat ja valkeat, kuusiruutuiset ikkunat.

Agata on lähestynyt pelästyen hänen raivostuneita kasvojansa. Jööran viittaa hänet luokseen. "Kerro tarkasti", hän puhuu aitassa, "miten ja millä tavalla rouva äitini joutui muuttamaan pois ... tuolta, tarkoitan". "Kerro, minä käsken", hän toistaa, neidon näyttäessä yhä epäröivältä. Agata nyökkää päättävästi. Vihan välke syttyy hänen silmäänsä. Ja hän kertoo – ehkäpä liioitellenkin – mitä oli lähes vuosi sitten tapahtunut, Treksilän ja Porvoon herrojen syksyisellä metsästysretkellä.

Gabriel-herra oli lähettänyt viestin pehtorille, että tämän emännän piti paistaa illallisruoat herroille. Lähetti oli tuonut mukanaan kantamuksen teeriä ja metsoja.

Ranskan ja Portugalin viinit, piccadonit ja pontakit, arrakkipunssit, konjakit ja paloviinat oli tuotu kaupungista, Dorthe-muorin krouvista. Ja illan hämärtyessä olivat herrat saapuneet nuorenherran vanhat juomaveikot päällepäsmäreinä. Oli siinä ollut herraa sekä ratsain että jalkaisin – oli ollut nuori vänrikki, Henrik Nassokin, ja vanha naistenhätyyttäjä, nurkkasihteeri ja kapakkarenttu Ernst Lode, oli kirjuri Busch, se koiranleuka ja hunsvotti, ja monta muuta. Sekä kaiken päälliseksi kaupungin orgelnisti ja pelimanni, Pentti Haraldsson, jonka piti vinguttaa herroille fioolia.

Vähitellen oli ilo noussut kattoa myöten. Ja hänen, Agatan, oli pitänyt mennä tarjoilemaan, kun herrat eivät olleet tyytyneet pehtorinemäntään. Viina ja viini oli virrannut aterialla. Ja siitä se oli vasta alkanut elämöinti! Raskaasta punssista ja kovista kahviknorreista herrat olivat tulleet hulluiksi. Karttuusitupakkaansa, sitä "ekta liljaniaan", olivat polttaneet niin, että koko sali muistutti häkäsaunaa. Ensimmäisenä oli Lode lallus ruvennut porsastelemaan. Nuuskasi pärskien "espanjalaistaan", liaten röyhelönsä ja takkinsa – huutaen ja melskaten kuin isokarju kaukalolla. Ja kirjuri Busch, se hirsipuunruoka, oli kaatanut herrojen laseihin sekaisin pontakit, punssit ja konjakit – ei siinä ollut enää kuulunut pelimanninkaan vingutus, sellaisessa melussa. Ja sitten – Treksilän kornetti oli riuhtaissut hänet polvelleen. Mutta hän oli läimäyttänyt lurjusta korvalle ja karannut hame rikki revittynä pihamaalle ja aittaan, jonka oven hän oli pannut lujaan salpaan.

Mutta rauhaakos ne nyt olisivat osanneet antaa, sellaiset hurtat. Kirjuri, Lode ja nuoriherra olivat juosseet hänen jälkeensä. Ja eikös – jostakin haamaisemallaan kirveellä olivat lyöneet hamaralla hakaten oven sisään.

Jööranin sopi vain katsoa. Tuonne noin oli pehtori pannut uutta lautaa.

Aitassa oli Treksilän herra kaatanut hänet lavitsalle ja kähminyt, renttu, niin ettei ollut jäänyt upiuudesta röijystä monta rihmaa jäljelle.

Jööranin kasvot olivat tähän asti pysyneet joka juonteeltaan kiristyneinä, kuin jäätyneinä kovaan ilmeettömyyteen. Nyt ne karahtivat raskaan punaisiksi veren tulvahtaessa raivostuneesta rinnasta lauenneita suonia myöten.

Mutta Agata jatkaa tarinaansa mielevästi, kiihoittavasti, silmien palaessa koston sysimustaa tulta. Nuo renttuilijat eivät olleet vielä siihenkään lopettaneet. He ryhtyivät paiskomaan tanhualta kivenmukuloita siipirakennuksen seinään ja ikkunoihin. Huitoivat, huusivat ja mellastivat pahemmin kuin kimnasistit valpurinyönä.

Kaikki pihanpuoleiset ikkunat putosivat sälisten kivijalkaa vasten. Ja eikös, ne hullut – ne kiipesivät ikkunasta sisään, nuoriherra nimittäin ja kirjuri-haaska perässä. Ja taas rupesi Treksilän kornetti paukuttamaan kamarinovea ruokokeppinsä raskaalla luupäällä, kuin kurikalla.

Majuurska oli astunut ovelle, käskien herroja poistumaan. Mutta mitäs oli tehnyt Treksilän hulttio! Oli nostanut keppinsä, jonka päässä irvisti murjaanin kuva, kohti hänen armoansa. Kehtasikin, se rakkari, joka ei eversti vainajan jälkeen ole muuta tehnyt kuin kartanoltansa hävittänyt, jotta lie jo veloissa korvia myöten.

"Loppuun, pian, loppuun saakka", Jööran kouraisi kovalla kädellä Agatan kiihkosta värisevää olkapäätä.

Niin, Treksilän herra oli sanonut armolliselle rouvalle suu viurullaan kiukkuisesta ivasta: "Armollisen rouva majuurskan pitäisi tietää, että hänelle suotuihin etuihin kuuluu oikeus asua kartanon sivurakennuksessa, tuolla noin ... alatuvassa eikä täällä, vallasväen puolella."

Elsa-rouva oli käynyt harmaaksi kasvoiltaan. Mutta hänen ylpeä ryhtinsä mykisti nuo lurjukset äänen änähtämättömiksi, kun hän enää sanaakaan sanomatta astui ulos kamareistaan, laskeutui pääkuistin portaat ja kulki väliportin kautta alatuvalle.

"Eikä hänen armonsa ole sen jälkeen jalallakaan astunut siitä portista kartanon puolelle."

"Hyvä, hyvä", Jööran puri sanat hampaistaan. "Riittää jo."

Hän nousi lavitsaltaan. Eikä onnahtanut enää jalka tuumaakaan hänen kulkiessaan pihan yli alatuvan puolelle. "Tahdon nähdä rouva äitini ja eversti Bildstein vainajan kauppakirjan, ja heti", hän ilmoitti jyrkästi jo eteisessä levottomana vuottelevalle majuurskalle.

Kiihko näyttää kadonneen Jööranin kasvoilta. Silmät seuraavat haukanterävinä kauppakirjan rivejä kuin etsisivät saalista. Sormi pysähtyy. "Mitä? Mitäs tämä?" tulee lujaan puristuneista huulista. "Kaksikymmentäneljä tuhatta kuparitaalaria? Pelkkää kuparia kokonaisesta säteritilasta – yli kahdesta tuhannesta tynnyrinalasta... Sacrenom! Kuka, kuka on saattanut...?"

"Enhän minä, rakas Jööran, tietämätön ihminen sellaisissa asioissa... Tullikirjuri Busch laati kauppakirjan ja...", äiti hätääntyy.

Jööran nyökkäsi karmeasti hymyillen kuin sanoakseen: Kukapa muu, tietenkin juuri tuo ... tullinuuskija renttu, joka oli ostettavissa muutamalla riksillä ja ryypyllä mihin petoskauppaan tahansa. Mutta lukijan katse jatkaa yhä rivi riviltä hakemistaan, tuimimmilleen terästyneenä. 'Leskirouva, majuurska Sprengtportenin asunto-oikeus...' Rystyset lyövät kimahtaen pöytää vasten, jolle kauppakirja on levitetty. 'Hänelle jää täyteen hallintaansa kartanon siipirakennus, niin sanottu kavaljeeriflyygeli...'

Lukija oli ponnahtanut tuoliltaan. Mutta hänen suustaan pääsi vain yksi ainoa sana: "Konnat!"

Hetken kuluttua etenee pieni vene kiitävää, mutta tasaista vauhtia Svitaan yli Porvoonjoen. Sen soutaja, Jööran-herra, näyttää melkeinpä iloiselta. Nyt hän ainakin tietää mikä on hänen tehtävänsä. Ånäsistä on lainattava ratsu. Seitsemisen virstaa Treksilään katkeaa tuokiossa. Ja tuo kornettilurjus saa vastata teoistaan.

Rannalta vilkkuu Agatan punanheleä olkaliina hyvästijätöksi. Jööran nostaa huimasti riuhtaisten korkealle kätensä. Mutta silmä sattuu teljolla seisovaan vihertävään sagriinikoteloon, jossa on hänen ainoa isänperintönsä: kaksi hopealla silattua ranskalaista pistoolia. Ja taas painuvat airot tuimaan tahtiinsa.

Ånäsin laajan puutarhan rantakoivut varjostavat pian veneen, jonka kokka nuopahtaa äänettömästi liejunpehmeälle nurmirannalle.

Kartanoa kohti loivasti nousevan pääkäytävän hiekka karskuu lujista askelista. Pieni kreikkalaistyylinen huvimaja pilkottaa jo tietä reunustavien hopeapoppeleitten kaartamasta puoliympyrän muotoisesta syvennyksestä, jonka etualalla on suihkulähde pulleapakaraisine amoriineineen ja vettä suihkuttavine tritooneineen.

Kulkija pysähtyy. Poppelien lomitse vilahtelee nurmikentän alalaidasta rantakoivikkoa vasten heleän punainen väliverhon tapainen. Sinne oli rakennettu tilapäinen näyttelylava. Jööran hymähtää. Ahaa, liekö veli Porthan innostunut kevään ja nuoren Kirstin kunniaksi heksametreihinsä ja saarnaa yleviltä koturneiltaan tänä yönä roomalaisen hyveen jumalattaren, ehkäpä itsensä Virtuksen hahmossa vuorosanojaan...?

Saapujan tulee yhä hauskempi olo. Huvimajan pylväskuistilta alkaa kuulua keskustelua. Hän on huudahtamaisillaan tervehdyksensä tuntiessaan Anna Elisabetin äänen. Mutta sanat juuttuvat kitalakeen. Toinen keskustelijoista on alkanut kiihkeän puhetulvan, jossa värehtii keskeltä saarnaavaa nuottia hurmahenkistä vihaa, houkuttelua, kuiskailua ja anelua, joka muistuttaa paikoitellen hullaantuneen miehen rakkaudentunnustusta.

"Tekö, te, joka olette vihitty korkeaan Henkeen, tekö rakastaisitte raakaa sotilasta?" kysyy ääni. "Teidän jumalanne on oleva Säälin Herra ja te rakastatte meitä, Hänen palvelijoitaan... Teidän sydämenne, mademoiselle, on oppiva katkerien kyynelien kautta pakenemaan noita verenvuodattajia, se on oppiva vihaamaan heitä, kuten minä vihaan heitä, sillä heidän otsalleen on kirjoitettu Pedon luku. Oi, rakastettu Anna Elisabet, uskokaa minua ja minun uskollista sydäntäni..."

Kuuntelija tuijottaa hetken hämmästyneenä aukeamaa kiertävien valkeiksi kalkittujen koristekivien kehää. Sitten hän on pakenemaisillaan. Häntä ei huvita lainkaan erään heikkoverisen mamsellin ja hierofantin "amyseeraukset".

Mutta tuskin hän on ehtinyt liikahtaa, kun Anna Elisabet juoksee paeten huvimajan portaita häntä kohti. Mamsellin haaleat sinisilmät ovat hätääntyneet tavallista suloisemmiksi. Niissä on kyynelsumeaa savunsineä.

Syvään uurretun kaula-aukon päätteessä kiiltelevä filigraanikoru on auennut pidikkeestään, ja Jööran näkee pitsien varjosta valkean poven hauraine rintoineen, jotka jollakin tavalla säälittävät häntä.

Anna-neiti on huudahtanut ilosta, kuin pelastajansa nähden. Hän juoksee suoraan avattujen käsivarsien suojaan. Aikoo jotain selittää. Mutta samassa astuu portaille tyynen ja juhlallisen näköisenä Kustaa Björnram, jonka puku tekee hänet kuitenkin hassuttelevan Pierrot'n näköiseksi. Se on ehjä, hienoa, mustaa silkkisatiinia. Mutta se on joskus tehty pyöreähkön Lauri Reinholdin vartaloa myöten. Ja nyt sen lievetakki roikkuu hennoilta hartioilta kuin laihtuneen variksen mustat siivet. Liivi pullisteleiksen toivottomana sinne tänne muistuttaakseen Lauri Reinholdin leppoisaa vatsanpukeroa. Ohuet sääret sujahtavat miesparan holtittoman leveistä pöksyistä hassunnäköisinä "pillikinttuina".

Jööran nauraa tahtomattaankin. Mutta hän näkee Björnramin katseesta kiiluvan taaskin samaa luopumatonta vihaa kuin jo tulomatkalla, kaljaasin kannella.

"Tule, tule", kuiskaa Anna Elisabet tarttuen Jööranin käsivarteen. "Olemme sinua niin kaivanneet ja minä, minä ... mon chéri...!" Sanat tyrehtyvät, sillä Jööran tyynnyttelee häntä taputtaen hieman kiusaantuneena mamsellin kädenpäällystä, puhumatta sanaakaan.

Tuon merkillisen henkienmanaajan silmät ovat juuttuneet hänen tajuntaansa. Inhimillinen viha oli kummallista. Se oli merkillisempää kuin rakkaus. Se löysi saaliinsa erehtymättömämmin kuin käärmeenkieli iskukohtansa. Ja kun se oli syttynyt, etenkin tuollaisessa hurmahengessä, se oli epäjohdonmukaisuudessaankin hirvittävän erehtymätön omasta maalistaan.

Tuo "profeetta" vihasi luopumattomasti juuri häntä, Jöörania. Hän ja Glansenstjerna olivat tosin tulomatkalla tehneet pilaa hänestä ja hänen kaltaisistaan, kuten koko muukin seura. Mutta tuon herran viha oli iskeytynyt yksinomaan häneen eikä kehenkään muuhun. Ja nyt? Hän ei tietänyt olevansa aavistuksenkaan verran tuon haaveksijan kosiskelun tiellä. Mutta tuo äskeinen katse oli kiertänyt häntä kuin hämähäkki, jonka verkosta on riistetty saaliskärpänen. Niin, ehkäpä viha eli joissakin ihmissieluissa vieläkin syvemmällä kuin rakkaus – kammottavissa syvyyksissä ja oli olemukseltaan ikuisempi kuin mikään naisen tai miehen rakkauden hurma... Eikö hän ollut tuntenut jotakin sellaista omassa itsessäänkin? Mitäpä loukkausta tai karvasta nöyryytystä hänkään oli lopultakin kyennyt koskaan unohtamaan, jollei hän ollut ottanut niiden lääkkeeksi hyvitystä ... veressä ja kostossa?

Anna Elisabet on puhunut koko ajan joitakin tyhjänpäiväisiä uutisia kartanon juhannusaaton valmisteluista. Nyt hän pysähdyttää saattajansa laajan nurmikkokentän laitaan. Siellä touhuaa talon koko vierasseura iloisen rengaspelin kimpussa. Rottinkirenkaat lennähtelevät suippojen keppien kärjistä, joissa miekankahvan tapainen poikkipuu on suojaamassa kädensijaa. Ilosta huudahtaen on nuori Kirsti-mamselli juuri vanginnut Porthanin vakaan käden sinkoaman renkaan ja jännittää taas kepillään rengasta lähettääkseen sen seuraavalle pelaajalle, Lauri Reinholdille.

"Katso, katso!" Anna Elisabet viittaa näyttelylavaan päin. "Minulla on sinulle yllätys – oikea spektaakkeli! Minä olen sen itse..." "Sinäkö, rakas sinisukka?" "Monsieur Björnram on tosin vähän auttanut... Ja hän itse näyttelee siinä mukana. Tiedätkö? Se on sinusta ja..."

"Oo, mikä kunnia! No, ja entä ... aleksandriinejako à la Corneille vai meidän Diderot'mmeko porvarillista tyyliä?" "Ei, ei, en sano mitään, en mitään, sinä senkin fauni!" "Ahaa, se on siis ylhäistä, helleenistä mytologiaa – muusain kultaisia otsanauhoja tummilla kiharoilla...! Vai harmaapäitä, hämähäkkiseittisiä kostottariako...?" Jööran ilakoi hauskimmillaan.

Ei, ei, Anna-mamselli ei suostunut enää sanallakaan lisää paljastelemaan. Eräs hurjapäinen fauni saisi sen vain tänä yönä nähdä ... "ojennuksekseen ja parannuksekseen..." Ja se näytettäisiin heti, kun he olivat palanneet koko herrasväki retkeltä Linnamäelle, jonne kaupungin porvaristolla oli tapana kerääntyä viettämään juhannusjuhlaansa.

Jööran ei ennättänyt kuunnella Anna-neidin selityksiä sen enempää, sillä seurue oli lähtenyt kentältä iloisesti hälisten heitä kohti.

Ulriikka-mamsellin tumma kauneus uhoaa riemua. Nuoren Kirstin hauraille poskille on noussut vaalean ruusun heikeä punerrus. Herrat ovat päähineittä ja liivisillään.

Yksinpä vakaa Porthan on paitahihasillaan, liivit auki ja jämerät kasvot punakat kuin pojan vekamalla.

"Jaja, jaha", hän tuohottaa hengästyneenä, "onko siis lopultakin Diogeneksemme lähtenyt tynnyristään ja lakannut halveksimasta makedonialaisia?"

"Eipähän", nauroi Ulriikka-neiti sulhasensa käsivarressa, "meidän herra kapteenimme on lähtenyt uutena Aleksanterina katkaisemaan Gordionin solmut – pistooleilla. Katsokaapa!" hän viittaa Jööranin pistoolikoteloon.

Seura käy tarkkaavaksi. Lauri Reinhold silmää tutkivasti ystäväänsä. Mutta yrittää hänkin jatkaa leikkiä: "Ei, ei sitäkään, hyvä herrasväki! Hän uhkasi tässä taanoin", hän oli kuiskaavinaan suurena salaisuutena, "tiedättekö, purjehtia Guinean Orjarannalle hakemaan orjia, kultaa, norsunluuta ja – pippuria, ha-ha-ha..."

Huoleton seura, jonka yllä häilähtelivät poppelien hopealehvistön värisevät varjotäplät heijaillen naisten laajojen vannehameiden värikkäitä poimuja pitkin, ja edessä oleva seikkailu päästi taas kiduttavien päivien jälkeen täyden ja rehevän ilon valloilleen Jööranissa.

"Ei, jalot naiset ja herrat", hän yhtyi hänkin leikinlaskuun, "lähden suuren Albionin laivoilla taistelemaan maurilaisia merirosvoja vastaan. Ja perustan itse rosvovaltion Tunisiaan!"

"Ahaa", huudahti Alopaeus, "hän on siis kuningaskunnan etsijä – uusi don Juan d'Austria!"

Jööranin katseeseen painui hetkeksi pimeä varjo. Ääni painui sameaksi: "Ehkäpä vain Pyrrhos, suuren Aleksanterin apina, joka sai surmansa kurjasta kivenheitosta."

Hän naurahti. Mutta siinä naurussa oli taas hiven kovaa katkeruutta.

"Mitä aiot?" kuiskasi Lauri Reinhold hänen korvaansa. "Tule", Jööran tokaisi vastaan, otti ystäväänsä käsivarresta, vieden hänet erilleen muista.

Glansenstjernan työhuoneessa hän paljasti mitä oli tapahtunut ja mitä hän aikoi. "Tarvitsen sinut sekundantikseni." Ystävä nyökkäsi myöntymyksensä sanaa sanomatta. "Ketä ehdotat toiseksi?" Jööran kysäisi.

Lauri Reinhold haki muististaan sopivaa miestä, äkkiä ilostuneena huudahtaen: "Jaakko Juhana!" "Bilangejako?" Niin juuri. Oli kysymyksessä Jaakko Juhana von Bilang, heidän ikäisensä suomalaissyntyinen vänrikki, joka hänkin oli sukujohdoltaan muinaista balttilaista aatelia.

Jööran tunsi miehen. Jaakko Juhana oli ollut taistelemassa äskeisessä sodassa Ranskan armeijassa ja haavoittunut Reinillä, jossa suuri Fredrik oli lyönyt ranskalaiset. Tämä monipuolinen nuori herra, joka miekanmittelyn lisäksi harrasti runoilua ja norsunluunkaiverrusta, oli nyt parhaillaan vierailemassa kotimaassa ja aivan lähettyvillä, tiesi Glansenstjerna. Heidän piti vain menomatkalla tehdä laajahko kierros Tuomarilaan, Sabelhjertoille.

Kohta ravasi kaksi ratsua maantietä Porvoota kohti. Laskivat samaa vauhtia Kräämärinkadun kulmaukseen, kääntyäkseen siitä itäistä tulliporttia kohti, josta matka kääntyi koillissuuntaan, Tuomarilan säteritilan metsäiselle tielle.

5.

Treksilän takatanhualla kaahasi puolisen tusinaa piikoja ja loisakkoja kartanon kolmea kukkoa kanaparvien keskeltä.

Herra jee, mikä melu, kaakatus, kiekaus, huutelu, nauru ja tora siinä kävi. Pienet piiat kikattivat, akkojen luisevat leuat louskuttivat kiukkupäistä toraa. "Jesmaarin, senkin halvatut!" he pärmänttäsivät. Mikä oli mennyt herrojen päähän, kun yht'äkkiä käsketään kukkojahtiin? Ei, ei niitä kaltattaviksi eikä paistettaviksi, oli sanonut se kirjuri-piru. Elävinä ne oli saatava koppaan ja vietävä yläsaliin, juhliville herroille.

Eikä uskaltanut paljon haukkuakaan höyrypäisiä herroja. Olivat vasta pienessä nousussa. Niitä seisoi yläkerran avatussa ikkunassa tätä mieletöntä jahtia seuraamassa. Ja tuo korpinruoka, kirjuri Busch, joka melkeinpä asusti talossa nuorenherran hovinarrina, seisoi alaportailla piiska kourassa.

Ei auttanut. Oli kaahattava, kierrettävä ja kaarrettava. Minkäs teki, vaikka helmat lehahtelivat, niin että pyllyt vilahtelivat pienillä piikatylleröillä. Sitä ne taisivat hohottaakin – herrat tuolta ikkunasta.

Mutta Pussin kirjuri nauroi ja kirosi vuorotellen. "Ot's kii, ot's kii, Klaara, tuo Myssy. No, saakeli sinuas, tomppeli! Myssy! sanoin minä."

Vanhimman kukon nimi, joka jo torkahteli usein yksinpä virkansa toimituksissa, oli näet saanut juuri kirjuri Buschilta nimekseen Myssy, koska hän itse oli ollut niihin aikoihin puolueväriltään ankara hattu.

Tosin hän jo nykyisin vaihtoi tuolloin tällöin hatun myssyksi, koska hattuhallitus häpeällisen Pommerin-sodan jälkeen oli alkanut pahasti horjahdella. Helkutin hauska oli joka tapauksessa kukkoja tappeluttaa. Siksi hän nauroi, niin että pitkä, mutkikas nenä tapaili ylähuulta. Ja kirosi taas leveät sieraimet kaahallaan. Tämä herra ilmehti etupäässä nenällään, sillä kapeat huulensa hän tarvitsi vain ilkikurisuuksiin ja kompien lasketteluun. Eikä hänen pienistä syvälle painuneista silmistään ottanut selvää pirukaan, jollei ollut hänen veroisensa rakkari politiikan koijarikonsteissa.

Kukoista juhlavin, se, joka kiekui kuin rantapiru nokisen kannon nenässä ja jonka harja oli tulipunainen, oli ristitty Hatuksi. Mutta kolmatta, jota vielä puolikasvuisena molemmat isotkukot pitivät mielivaltaisessa kurinalaisuudessa, sanottiin Prinssiksi, koska se osoitti samanlaisia keekoilevia komeljanttaritaipumuksia kuin nuori perintöprinssi Kustaa.

Koko tämä tyttöjen ja akkojen meiskaus oli johtunut siitä, että juhannuksen aatonaattoa juhlivat herrat olivat joutuneet poliittiseen väittelyyn, josta ei sanasotasilla saatu selvää. No, koiranleuka Pussi oli ehdottanut, että hänen nerokkaalla vertauskuvallisuudella ristimänsä kukot saivat ratkaista riidan kukkotappelussa – olihan se hienoa ulkomaista tapaa ja sopi vaikka tulevan hoviherran, parooni Bildsteinin, kemujen ohjelmanumeroksi.

Ja mikäpä siinä. Kiekui Hattu vaikka huikeimmalla äänellään, pakeni Myssy mihin loukkoon tahansa, pyristeli Prinssi mitä pyristeli ja kaakattivat kanaparvet vaikka itsensä henkihieveriin, koppaan ne vihdoin joutuivat. Saivat säkin niskaansa. Ja sitten yläilmoihin, herrojen juhlasaliin, joskaan niitä ei ollut koskaan harjoitettu kukkotappelun sankareiksi.

"Äkta liljan" ja "Malmö husar" savusi piipuista. Rappioherra Loden röyhelön ja rintamukset oli espanjalainen nuuska värjännyt kirpeän ruskeiksi. Vänrikki Henrik Nassokin heilutti tupakkakukkaroaan ärhentelevästi arvokkaan raatimies Borgströmin nenän alla, joka oli saapunut seuraan hankkiakseen kannattajia omalle valtiopäivämiesehdokkaalleen, pormestari Hagertille.

Nuori isäntä liehui pitkässä keveässä aamuviitassa, jonka hän oli heittänyt takin sijasta hartioilleen. Mutta heikkoleukaiset kasvot ja vaaleat hiukset oli hienosti puuteroitu. Sahramin keltaiset housut ja vitivalkeat silkkisukat ehtahopeisine kengänsolkineen kilottivat silmään kuin kattokruunujen kristalli juhlasalissa. Ei tarvittu muuta kuin vetää niskaan sininen lievetakki, niin perintöprinssi Kustaan pukupartta matkiva herra oli valmis vaikka hovitanssiaisiin, jotka naisineen, säihkyvine kunniamerkkeineen ja kuuluisuuksineen sai hänet hengessä ja haaveessa kumartamaan jo täältä kaukaa, suomalaisilta korvenliepeiltä asti.

Nyt oli tämä "le précieux ridicule", jota Molièren Mascarille olisi saattanut kadehtia, yksinomaan hulluttelevalla päällä.

Hän sieppasi torkahtaneen Lode-herran päästä kallelle menneen peruukin, heitti tämän orgelnisti Haraldssonia vasten naamaa hihkaisten iloisimmassa nousuhumalassa: "Hovimarssi, hovimarssi, sinä viulunvinguttaja!" "Alas hovi ja sen ähkytautinen kuningas – tämä aisankannattaja-sorvari, tämä myssyjen sätkyukko!" huusi vastaan vänrikki Nassokin, joka puolusti vallitsevaa hattuvaltaa.

"Hyvät herrat, pormestari Hagert...", yritti raatimies päästä kiinni asiaan. "Tämäkö myssy valtiopäiville – tämä tupakanrullaaja, tämä tervapöksy ja suolaporvari, ohoo-ho-hoo! Ei koskaan, niin kauan kuin minun upseerinmiekkani..." Nassokin hyökkäsi vastaan.

"Juuri siksi, jalosukuiset herrat", jämäsi raatimies asiaansa. "Millä me voitamme röyhkeilevät helsinkiläiset, jotka ovat riistäneet meiltä tapulioikeutemme ja koko kauppamme? Onko meillä oikeus purjehtia edes Rääveliin? Ei muuta kuin salakyttinä, luurantreijareina. Tervat, silakat, jauhot, liinat ja hamput on meidän rahdattava tuohon kirottuun kaupunkiin – viimeisestä pilahinnasta. Ja mitä sitten? Helsingin porvarit myyvät ne Tukholmaan, pistävät massiinsa huikeat voitot ja me, me vanhat porvoolaiset, saamme nuolla hyppysiämme. Mitä te, aateliskartanoitten herrat, kykenette enää myymään kaupunkimme porvareille, jos tällaista jatkuu? Ette jyväkappaa, ette kuontalon verran hamppua. Meillä ei ole kohta silakan päätä suuhun pantavaksi, ja talomme makaavat tuhkana. Mutta kunnon pormestarimme..."

"Ääsh, sinä jauhoporvari sinäkin", isäntä äsähti. "Treksilästä ei heru yhtäkään killinkiä sen poroporvarin matkakassaan – suosii kuulema suomalaisia moukkia! Mutta jos, jos, sanon minä, se mies hävittää maan tasalle sen suomalaiskollojen hirsiröttelön, jota he sanovat omaksi kirkokseen, niin..."

Kirjuri Busch oli jo kotvan aikaa seisonut ovella koppa kainalossa ja honotti nyt suuresta nenästään: "Nokat ja kynnet, jalot herrat ja porvarit, politiikassa pelaa! Kas, tässä, tämä hallava vanha-ukko hakkaa tervapöksy Hagertin puolesta." Ja hän työnsi Myssy-kukon raatimiehen polvien väliin. "Tämä tässä, tämä poika-kukko tappelee taivaansinisen perintöprinssin kunniaksi, koska siitäkään kukkopojasta ei vielä tiedä mitään mamma Sveakaan – ei enempää kuin lapsen mahasta, ha-ha-ha..."

Kukkopojan sai seuran isäntä. "Mutta tämä, tämä kieku-kukko, joka Hatuksi on ristitty ja kastettu, tämä lyö nuoren ja viisaan porvarimme Henrik Forsteenin puolesta, joka on myssy tai hattu aina senmukaan mitä vaatii taistelu kuningasvaltaa vastaan. Muistakaa sitäpaitsi, että hän kuuluu meidän jaloon kuppikuntaamme. Osaa kallistaa korttelin jamaica-rommia yhteen hengenvetoon, naisia jahtaa kuin oikea aatelismies, niistää nenänsä rukkaseen kuin talonpoika ja on totisesti porvari, oikea porvari ahneempi sen ranskalaisen komeljanttari Molièren Harpagonia. No? Nyt alkaa leikki!"

Kukot heitettiin permannolle. "Pus kii, pus kii!" huusi Pussin rakkari. Ja kukot seisoivat kannuksillaan, nokat vastakkain.

No, päälle vaan, kimppuun! En avant! Marche, marche! Niskasta kiinni! Attaquez, marche, marche! Attaquez! hihkutaan eri puolilta päätä kallisteleville kukoille.

Mutta mitäs nämä – suomalaiset kukontolvanat. Eivät ne laula käskien eivätkä ne käskien tappele, eivät ainakaan ranskalaisittain. Olikos niiden harjaa leikattu kiukkua nostavaksi haavaksi. Eivät olleet hopeoituja, eivät kullattuja niiden kannukset. Ei, ei niillä ollut mitään korskeita turnaustaitoja. Ja sitäpaitsi, olivatkos edes omat kanat päältä katsomassa ja mieltä kiihtämässä?

Koko hommasta ei olisi tullut sen tupenrapinaa, jollei Prinssi olisi sujahtanut pöydän alle ja löytänyt täältä pieniä punssi-, rommi- ja konjakkilammikoita. No, nuorella kukolla oli jano. Se kastoi nokkaa, keikahutti sen pystyyn, kastoi, nosti taas, nielaisi, kulahutti, kastoi ja taaskin kulahutti, ihmetellen tämän mannan makeutta. Ja kateellisina pujahtivat Myssy ja Hattu nuorempansa perässä, joka nokannakkeluistaan päättäen näytti löytäneen salaperäisen elämänlähteen tästä merkillisestä kitkeränmakuisen sumun peittämästä erämaasta.

Herrat olivat jo unohtaneet nämä moukkamaiset elävät. Pussi kertoi juttuja – etenkin Gammelbackan kapteenista. Sen herran vihoihin ei ollut hyvä joutua. Oli tulomatkalla ampunut yhdellä ainoalla pistoolinlaukauksella parin kolmen maston korkeudelta lokin. Tapellut viimeksi kaksintaistelun jonkun kreivin kanssa, kylmänä kuin piru. Ja sen naisseikkailut olivat ulottuneet Pommerista Mälarille ja Porvoonjoelle saakka.

Kirjuri Busch osasi myöskin vahvistaa juttunsa. Vahingoniloisesti pärskien hän honisi vasten herransa naamaa: "Muistatkos, enkeli Gabriel, kun yritit tunkeutua Agata-neitsyen himmeisiin ruusutarhoihin viime syksynä?"

Gabriel-herra yritti huitaista kädellään. Mutta kirjuri ei hellittänyt. "Hullusti kävi, kuten muistat. Vain nenäliinan kokoinen kaistale jäi hyppysiisi hänen neitsyytensä pitsihameesta. Mutta nyt? Entäs nyt?"

Herrat höristivät korviaan. Lode-ukko, joka jälleen oli torkahtanut, sipaisi äsähtäen kaljulta kiireeltään kärpäsen. Kukot tuntuivat pyrähtelevän merkillisin tanssiaskelin pöydän alla.

"No, niin kertovat huhut", laukaisi Pussi jännityksen, "että kapteeni Sprengtporten on ottanut neitseen pitseineen kaikkineen, ha-ha..."

Nuoriherra naurahti hermostuneena: "Une bagatelle! N'est-ce pas, messieurs?" Hänenhän olikin jo aika luopua toistaiseksi sellaisista naikkosista, hän lisäili, naurahtaen merkitsevästi. Oli näet yleisesti tietona, että hän jo kaukaittain kosiskeli Ånäsin mamsellia, koska kahdenkaan kartanon maista, jotka olivat päässeet pahasti rappiolle, ei saanut niin paljon irti rahaa, että tämä olisi riittänyt hänen jalosukuiseen tuhlailuunsa.

Mutta naiskysymys haihtui samassa kuin tuhka tuuleen, sillä nyt alkoivat kuin alkoivatkin kukkojen turnajaiset. Prinssin laulu kajahti pöydän alta läpi äänenmurroksen korvia särkevänä kiekausten sarjana. Tästä yltyi Hattu – kiekausten mestari. Se nousi äänivarainsa ja taituruutensa korkeimmille huipuille. Se huusi, kurlutti, kiekautteli, sorahteli ja pani lopulta kuin taivaallisella pasuunalla, sillä se, kuten sen virkaveljetkin, oli tullut huikeaan humalaan.

Myssyn kiekausta ei kuulunut. Se luikutteli yhä punssia kupuunsa, ahneesti, mutta tasaisesti kuin kaappijuoppo putelistaan.

Mutta Prinssi! Tämä juveeli nousahti ensimmäiseen sankaritekoonsa. Se pujahti näkyville ja lensi, lensi, aivankuin olisi menettänyt päänsä. Törmäili ikkunoita ja seiniä vasten, putosi, räpäköi ja lennähti taas leivosena kohti yläilmoja.

Savumeri pöllähteli, herrat hohottivat, pikarit tyhjentyivät, kaatuivat pöydälle tai tipahtelivat maahan särkyen pirstoiksi. Ja siinä se sattui Prinssille sankariteko kuin vahingossa. Se laskeutui syöksähtäen murisevan Lode-herran kaljulle kiireelle. Ja tällä syntisellä tunkiolla se harjoitti tasapainotaituruutta epätoivon vimmalla. Se kopristi kynsin, se nokkaisi, kopristi taas, nokki ja nokki töpöpyrstön heiluessa ylös ja alas kuin harakalla tervaisella katolla.

Ukko Lode huusi henkensä hädässä, tapaillen tuota lemmonlintua sormillaan. Yritti nousta pystyyn. Kellahti takamuksilleen. Luopui ähkien taistelusta. Huusi taas kuin pistetty sika. Ja silmät pallittivat rasvaisesta naamasta kuin kuukunanmunat märästä maasta.

Kukaan ei ukkoa yrittänytkään pelastaa. Tapahtui vain niin, että Prinssi putosi yht'äkkiä ensihumalansa huipulta pimeyden kuiluun. Se kiekaisi epätoivoisen sorahduksen ja mätkähti maahan, jossa jo Hattu makasi autuaassa unessa, jalat suorina, heltta ja harja riipuksissa, mutta kovin punoittavaisina.

Orgelnisti Haraldsson pani vihdoin säälitellen peruukin voipuneen Lode-herran kiireelle, joka painui taas vähitellen nojatuolin selkämystää vasten hyvää tekevään uneen.

Mutta herrat olivat nousseet hekin yli laillisen nousuhumalan, tulleet täyteen latinaan, jossa miehen sieluun syttyy neronleimauksia kuin tähdenlentoja taivaalle.

"Ernesti vainaa on haudattava!" tuhistaa Pussi. "Katso, hän haisee jo", Nassokin irvistelee, unisen ukon yltyessä mahtaviin kuorsauksiin.

"Ei, pojat", ehdottaa Gabriel-herra, "tuolla kaivolla hänen on saatava viimeinen ehtoollisensa, koska hän kaikesta päättäen on vesikauhuun kuollut, ha-ha-ha..."

Tuumasta toimeen. Rengit saavat tekaista paarit. Ja kohta vaeltaa pääportailta laajaa tanhuaa pitkin kaivolle sekapäinen kulkue. Ukko makaa tymähumalassa aisojen väliin naulatulla hurstilla. Rengit ovat saaneet tukevat ryypyt ja kantavat paareja hetkuvin polvin. Orgelnisti vinguttaa viulua laulaen samalla virttä, johon Pussi, Nassokin ja Bildstein parhaansa mukaan yhtyvät.

Viulu kitisee ja vinkuu. Virsi "onnettomast' ijancaickisuudest'" hoilaa herrojen suista:

"Elämäs on juur' vähä tomun tuoxu, Ja hecumas kuin liukas wirran juoxu..."

Taitava orgelnisti-lukkari vaihtaa laulun lähellä kaivoa hautausvirreksi:

"Minun majan' musta, Wuoteen' walju, Oi, cuolem' wieras cauhia..."

Juuri tällä hetkellä on Myssy vihdoin ilmestynyt pöydän alta. Tosin se kävelee taaperrellen, mutta vakaasti, askel askelelta eteenpäin tanaten. Kiertäessään permantoa se tapaa Prinssin kurjaan uneensa repsahtaneena. Säälivästi urahtaen se siirtyy Hatun ruumiin ääreen. Ja nyt se kiekahtaa pienen voittolaulun tuon vihatun kilpailijansa haudalla. Nokka nakkasi alaspäin pari kertaa syvää moraalista halveksuntaa. Niin se kävi, sillä tavalla, kun ei osattu säädyllisesti hoitaa tämän elämäntunkion nautintoja. Ja niin oli oikein ja kohtuullista. Hurskaan oli perittävä mannut, tunkiot ja kanat...

Ja ankan askelin Myssy asteli vakaasti kohti ulko-ovea ja pihamaata. Oli kerran tilaisuus hänelläkin, vanhalla muka, vapaasti vallita ja hallita kanatarhaa.

Tuntui siltä kuin olisi lopultakin pelattu loppuun koko politiikan peli. Ja vihdoinkin olisi saanut voiton totuus ja oikeus.

Jo lepäävät paarit kaivon kannella. Kirjuri hyppää sen nurkkaukselle ja pomittaa hautajaislatinaa, minkä sieltä täältä taitaa ja muistaa: "Sic corpora mortificata redeunt melioribus annis... Mors ipsa beatior inde est, la-la-la-la-la-laa... Et astra doloris itur..."

Eukot ja piiat ovat kerääntyneet kauhuissaan aittojen, läävien ja portaitten vaiheille. Supisten siunaillaan, huokaillaan, voivotellaan halvattujen herrojen jumalanpilkkaa. Pulleat vaimot ristivät kätensä vatsan päälle. Piian tumput tuhertavat huulten eteen nostettujen esiliinojensa suojasta itkun ja naurun sekaista soppityrskyä.

Kirjuri kuukkii nuuskanvärisessä takissaan kaivon reunalla kuin pääpelsepuupi Kyöpelinvuoren kaltaalla. Rengit vinttaavat vettä, kaivonvintin naristessa omaa virttänsä.

Mutta raatimies Borgström on jäänyt seisomaan kuistinportaille yrmistyneenä, kasvoilla pelkkää harmia ja suuttumusta, tietämättä, lähteäkö suoraa päätä kotomatkalle vai odottaa herrojen rauhoittumista.

Siinä kimahtaa hänen korvaansa kartanon pitkältä lehmuskujalta ratsujen nopeaa, tahdikasta kavionkapsetta. Hän nostaa kätensä hulluttelijoita kohti, varoittaakseen näitä häpäisemästä itseään.

Kolme ratsastajaa vilahtaa lehvistön aukeamasta. Lähellä ulkoporttia ratsut muuttautuvat käymäjalkaan. Joku tallirengeistä vääntäytyy avaamaan porttia.

Raatimies huutaa kaivolle, että herrat lopettaisivat rienauksensa. Mutta nämä jatkavat melunpitoa. Nassokin on saanut sangon laidasta kiinni ja hulvahuttaa koko sangollisen kuorsaavan Lode-ukon naamaan, joka alkaa pahaenteisesti mutruilla.

Ja nyt luikahuttaa Pentti-orgelnisti huikealla äänellä: "Ah, suruton, coscas synnistä lackat, cuings cauwan synnis murhetoinna macat? Ah, herää, herää, aica on jo tull..."

Mutta tässä kohdassa lyötiin veisaaja mykkyydellä. Sprengtporten, Glansenstjerna ja von Bilang, nuori, sirovartaloinen ja tiivisilmeinen vänrikki, olivat pysäyttäneet ratsunsa kaivoa vastapäätä.

Gabriel-herra tointui ensimmäisenä.

"Soyez le bienvenu, mon capitaine!" hän huudahtaa iloisesti, olettaen Jööran-herran seuranneen hänen kirjeensä kutsua. Kapteenin nyökätessä jäykästi hän johtaa saapuneet herrat alasaliin, sydän jo hieman levottomasti pamppaillen.

Salissa herrat eivät istuudu. Jööran-herra ei sano sanaakaan kotvaan aikaan. Hänen katseensa on kiintynyt tahtomattaankin erääseen lipastolla tikittävään rokokoo-tyyliseen kelloon.

Katselijan silmät näyttävät tulehtuvan tuskasta ja vihasta. Mutta ne eivät osaa luopua tarkastelustaan. Tuo, tuo pendyyli tuossa ... on hänen äitinsä omaisuutta! Hänhän muisti sen lapsesta asti. Sen heilurikomeron ovessa oli kiinalaisia kuvioita: maisema ja kullanvärisellä lakalla maalattu kanootti, jossa istui ihmisiä. Niin, niin, tuon siron geishan päivänvarjo oli menettänyt kultaustaan. Muistihan hän sen...

Ja entä tuolla, seinällä?

Hänen taulunsa, jota hän oli sanonut omaksi kuningastaulukseen, sillä siihen oli maalattu hänen isänsä sankari, nuori Kaarle XII. Tämä istui mustassa panssarissa valkoisella ratsulla, miekka ojennettuna kohti ratsun alle sortuvaa vihollista. Kuninkaan yläpuolella soitti enkeli voitonpasuunaa ja enkelin oikea käsi oli laskemassa parhaillaan seppeltä sankarin kiireelle. Siinä, juuri siinä oli Kaarle Narvan taistelun ajoilta, jossa hänen oma isänsä oli voittanut ensimmäiset laakerinsa...

Äiti parka... Hänen oli siis täytynyt myydä nämäkin – oman sukunsa ryöstäjille, oman itsensä häpäisijöille. Ehkäpä hiljattain, sillä ainakin kuningastaulun hän muistaa vielä viime käynniltään.

Sääli, tuska, häpeä, katkeruus kiertävät veret pohjattomimmista syövereistä saakka hänen aivoihinsa. Näissä leimahtaa sokaisevia lieskoja. Ne läimähtivät mielenvikaisia raivonkuvia. Hän tuntee rajattoman tuskan vääristävän kasvolihaksiaan. Viha ei voi olla kuolettavampaa kuin mitä nyt hänessä paloi hävittävänä kulona.

Mutta äkkiä, kuin iskevästä sotilaallisesta käskystä, kylmä kalpeus jääti kasvot, piirteet tiivistyivät, terästyivät. Huulet ohenivat. Ruudintuttu upseeri seisoi kuin rintamansa edessä, huulilla hyökkäyskäsky. Ja tämä kuului: "Konna!" Toinen vyöstä kiskaistu ratsuhansikas heilahti uhkaavasti ilmassa ja läimähti pamahtaen vasten reittä.

Gabriel-herra vavahti, kalpeni ja punastui. Kurkkua kuristi äkkinäinen pelko, joka sai hänet änkyttämään. Yö, jona hän oli ajanut Gammelbackan rouvan ulos päärakennuksesta, häivähteli sekavana kuvana hänen silmissään. Jotakin kauhistavaa oli tulossa.

Mutta hän ei ollut harjoittanut ainoastaan hovikumarrusta tulevaa salonkileijonanuraansa varten, hän osasi myös näytellä kavaljeerille kuuluvaa väsyneen velttoa, "nonchalantia" ylimielisyyttä. "Mais mon capitaine, tällaista voi tapahtua luullakseni vain ... par erreur, monsieur..."

"Valitkaa aseet, aika ja paikka", katkaisi karmea käsky nuoren kornetin lavertelun. "Vai eikö jo riittänyt kokemanne loukkaus?"

"Syy, mistä syystä?" kornetti sai irti käheytyneestä kurkustaan. Hän oli joutunut tolkuttomaan hätään.

Jööran-herra naurahti kylmästi. "Te olette häväissyt minun äitini, majuurska Sprengtportenin, vieläpä rikkonut röyhkeästi isänne tekemän kauppakirjan määräykset. Valitkaa aseet, aika ja paikka!"

Vänrikki Nassokin ja kirjuri Busch olivat ilmestyneet salin ovelle. "Pistoolit, herra kapteeni!" huudahti Nassokin innostuneena. "Tänä yönä, keskiyön auringon noustessa, ha-ha-ha..." Hullutteleva humala ei ollut vielä poistunut vänrikin päästä. "Paikka? Svartsån kylän rantaniitty. Ja sekundantit? Hänen ylhäisyytensä ukko Lode, joka on herännyt onnellisesti synkeästä haudastaan ja – naturellement! – minä, Henrik Nassokin, Uudenmaan jalkaväkirykmentin jalosukuinen vänrikki."

Vieraat poistuivat jäykästi kumartaen. Mutta he olivat tuskin päässeet kuistille, kun kirjuri sähisi rikkinäisistä hampaistaan: "Voi, helvetti, sinuaskin, Nassokin! Etkö sinä, saakeli, muista, että se mies ampuu pataässän kolmenkymmenen askelen matkalta?" Nassokin huitaisi vain kädellään. Iloisen humalan rohkea kukonharja ei ottanut hänessä kelmetäkseen. Hän vain hoilasi kuin kiekumalla: "Hoi, orgelnisti, tänne! Bildsteinien viimeisen jälkeläisen viimeinen malja on juotava, sacrenom, gavotin ja katrillin tahdissa."

Gabriel-herra seisoi kalmankalpeana. Hän ei kyennyt ottamaan yhtäkään askelta, ennenkuin kirjuri ja vänrikki ottivat hänet kainaloista keskelleen.

Talutettavan päätä särki. Siihen iski tiuhaan vasara vasaran jälkeen – kolmen ratsun kavionkopse, joka loittoni poispäin pitkin Treksilän pitkää lehmuskujaa, loittoni, mutta ei lakannut sittenkään hänen korviinsa kuulumasta.

6.

Ånäsin Cytheren temppeliä vastapäätä, joksi Watteaun kuuluisan maalauksen mukaan sanottiin sen puutarhamajaa, puolikaaren muotoisessa syreenilehvistössä istui everstinna ja majuurska upean kahvipöydän ääressä.

Gammelbackan rouva, Elsa Katariina, ja Ånäsin mahtava Vendla Eleonoora Glansenstjerna viettivät vastakkain istuen omia kahvikekkereitään nuorten vielä viipyessä Linnavuoren juhannusjuhlassa.

Vieras istui tavalliseen hiljaiseen tapaansa, haalistuneessa hameessaan ja uutuuttaan hohtavissa pitseissään, sirot hartiat lievästi kyhärässä, mutta siniset silmät valppaina lavealla puutarhapenkillä, istui kuin varpunen liian pitkällä oksalla.

Mutta Vendla-rouva täytti oman penkkinsä idästä länteen saakka. Pukua näet riitti arvon rouvan kupeilla. Laajoin kukkakuvioin koristeltu vaaleahko rastisiljihame levisi kahta puolta mahtavin volangein, jotka kertavien alushameitten ankarat luuvanteet pöyhöttivät päin kohti herrattaren latteaa, mutta lujaa rintaa. Kaukaa katsoen olisi Vendla-rouva varmaan näyttänyt jättiläismäiseltä kupukyyhkyseltä, jonka pörhöisestä höyhenistöstä vain terhakka pää sukelsihe esiin.

Kovaluisine kasvoineen, tarmokkaine nenineen ja tummine, terävine silmineen, joiden vainoamaksi ei hevin halunnut joutua kukaan, hän saattoi myös muistuttaa emäkotkaa, joka suojeli kallion kaltaalla heiveröisiä poikiaan.

Tässä mahtirouvassa oli sekä upeata rokokoota että Kaarlojen ajan raskasta uhkeutta. Sillä musta myssy oli huolimatta lämpimästä juhannusillasta sidottu nauhoin raudanlujasti leuan alle. Eivätkä olleet hänen koristuksensa, joita ilman hän ei missään juhlassa istunut, tämän polven kiillekultaa, lasi- tai vahahelyjä. Ne olivat Thorwigge-suvun esi-äitien perintöä ja ne kestivät, ne. Kolmin kerroin kaulan ympäri kiertyvä yhdeksän tukaatin kultaketju kahlitsi kaulaa. Raskaat olivat korvarenkaat. Ja suuri ristikoriste valui ketjuissaan rinnalle.

Tämä oli morsiuslahja hänen Lasse paraltaan, kuten hän tapasi yhä vanhalta muistiltaan nimitellä autuaasti nukkunutta puolisoansa, eversti vainajaa. Ja ainakin joka juhannus sen piti olla tuolla lattealla, mutta lujalla rinnalla paikallaan. Ehkäpä muistuttamassa sitä, että heidän häänsä oli vietetty juuri juhannuksena, tai kukaties sitä, että eversti paran elämä oli ollut totta vieköön ristin alla vaeltamista tämän ankaran rouvan rinnalla.

Vanhanarvokas helmitetty viuhka on hänen kädessään. Mutta ei hän sillä suinkaan leyhytä vilpeyttä kasvoilleen. Ånäsin rouva ei tunne kuumuutta eikä hikoa muualla kuin saunassa. Kuuluu vain asiaan ja juhlahetkeen, että se törröttää siinä hänen kovissa hyppysissään tai lepää liikkumattomalla polvella.

Raskashopeinen kahvikalusto läimehtii ilta-auringon kuumotuksessa samoissa väreissä kuin Porvoonjoen suvanto.

Tämän tyynempää iltaa ei voi olla. Mutta rouvien välillä on ilmassa jotakin jännittävää. Everstinna aikoo jotain ratkaisevaa. Sen näkee hänen haukansilmistään, jotka tuijottavat kuin saalista iskeäkseen. Eikä ole suinkaan sattuma, että hänen täytyy sipaista etusormellaan nenänalustaa. Sitä kutittaa. Nyt on nuuska tarpeen, kuten aina hänen tärkeissä edesottamuksissaan. No, vasen käsi haamaisee lonkkaa. Mutta siinä, tavallisen arkihameen vyöllistaskun paikalla ei ole niin mitään. Oli soitettava pöydällä kilottavaa messinkikelloa vasaralla, joka kutsuu käskevin iskuin palvelijaa.

Mutta hän ei nyt enää jää odottamaan nuuskarasiaansa.

Minkä piti, sen täytyi tapahtua. Emännän kapeat huulet avautuivat äkkiä maiskahtaen. Ja hän alkoi puhua tarmokkain äänin, varmasti ja lujasti, kuin olisi ryhtynyt pitämään huutokauppaa talostaan ja tavarastaan.

Hänellä oli mitä antaa. Mutta ei sukkanauhaakaan ilmaiseksi. Oli tyttärelle myötäjäisiä kartanoissa, täysinäisissä aitoissa, ladoissa, navetoissa ja kapioarkuissa. Oli, oli kyllä kosijoita. Oli Treksilän vapaaherrakin ja eräitä muita aatelismiehiä. Mutta tytär tarvitsi miehen ja hän itse vävyn, josta oli jonkin tekijäksi.

Se sai olla köyhempi kirkonrottaa. Mutta sen tuli olla ylhäistä sukua, ja sillä piti olla mainetta, joka paikkaisi "Lasse paran" aikana himmentyneen Glansenstjernain sukukilven.

Eikä hän nyt puhuessaan tätä salannut. Päinvastoin.

Hänen pojastaan, Lauri Reinholdista, ei ollut suvun päämieheksi. "Tyhjän touhuilija." Ja nyt, juuri tällä kohdalla hän laski sen leikkisanansa, joka tunnettiin kaikissa ympäristön herraskartanoissa. "Ha-ha-ha", hän hahatti kolme kertaa, "osasipas se Lasse parkakin! Löi kuin loikin omannäköisen sinettinsä – pystyt nenät ja muut Thorwiggein sukutauluun, jotta – kyllä tässä minäkin, ha-ha-ha ... jollei muuta niin jälkeläisissäni... Sellaista ukkelia se oli minun Lasse parkani, ha-ha-ha..."

Eikä hän koristellut edes naitettavaa tytärtään. "Anna Elisabet raukka", hän huokasi tyttärestäänkin. "Mitä sairastanee anemiaa tai niitä muita hovitauteja, sanovat,"

Ei, tytär oli naitettava. Siitä se ehkä saisi verensä kiertämään terveen ja oikean naisen malliin. Ainakin näppylät siliäisivät hiusten rajasta ja jäisivät makailut franskalaisromaanien ääressä, kun saisi tenavia kapaloitavakseen.

Agata-neitsyt, joka oli ollut järjestämässä väenpöytää päärakennuksen joenpuoleiselle seinustalle, kiirehti paikalle.

Neito nyykähyttää niiauksensa. Mutta hänen tavallista kiihtyneemmät kasvonsa ovat kuin houreverhon peitossa. Hän näyttää liikkuvan omissa unissaan. Hänhän tietää enemmän kuin nuo vallasrouvat tuossa. Jööran-herralla ei ole ollut aikaa sitä sanoa. Mutta hän tietää hänen eilispäiväisestä lähdöstään alkaen, että hänen rakastajansa aikoi taistella hänen kunniakseen. Hänen, juuri hänen puolestaan Jööran-herra oli kostava tuolle kornetti-tolvanalle, joka uskalsi raastaa hänen hameitaan...

Hän on koko päivän juostessaan askareillaan ihmetellyt kuuman sydämensä rakkautta. Se oli aivankuin levoton liekki. Se riehahti hulluna ilosta – oli suloista rakastaa sellaisen miehen suojelemana. Mutta eihän se hullu olisi ollut, naisen sydän, jollei sen tuli olisi myöskin hetkittäin sammahtanut äkkinäiseen tuulentohahdukseen, joka sykerrytti sen vapisevaan pelkoon rakastetun puolesta. Ooh, jos se lurjus saa ampua ensin ja osuu, osuu ... keskelle rintaa hänen sankariaan, miestä, joka ampuu lokin pilvien tasalta...?

Hetkittäin häntä oli pyörryttänyt tämä kauhistava ajatus sokeasta sattumasta, joka saattoi leikkiä hänen kalleimpansa elämällä.

Tämän vuoksi hänen huulensa paloivat tänäkin hetkenä kuin hän olisi hengitellyt huumaavaa tuomenkukkaa heidän Tuomiojansa portaalla. Mutta samalla hän oli nytkin vaipumaisillaan maahan väsymyksestä – pelon koura oli haamaissut häntä jostakin takaapäin liian monta kertaa. Nyt hän vasta tiesi, että rakkaus oli hänen koko elämänsä. Sen ja muun maailman välillä oli riemun sokaiseva tuliverho, jonka tuolle puolelle hän ei nähnyt muulloin kuin pelon peikon veriä säikäyttäessä.

Vendla-rouva ei pane merkille Agatan kiihtymystä. Antoi vain käskynsä nuuskarasiasta, aivankuin olisi huitaissut kärpäsen nenältään.

Mutta neidon mentyä tuli suusta karmea syytös. "Tuossa se nyt oli, sinun poikasi tämänkertainen leipäsusi. Uusi Mälarin-Liisa! No?" Elsa-rouvan hartiat vavahtivat. Tiesihän hän sen, mitä tuo hullu poika taas oli tehnyt. Eikä hän osannut muuta kuin hymyillä vaivautuneesti, melkeinpä anteeksi anovasti.

"No, ei siitä sen enempää", Vendla-rouva tokaisi karhean lohduttavasti. Miehet nyt olivat kerta kaikkiaan nuorina hunskeleita ja hunsvotteja ja aviossa aitumuksia. Paitsi tietenkin hänen Lasse parkansa, jolla oli ollut uskollisuuden autuas osa jo maan päällä – hänen, Ånäsin rouvan, laintaulun jälkeen.

Niinpä niin. Mutta tiesihän sen Elsa Katariinakin, että Jööranin oli aika ottaa puoliso. Lauri Reinhold oli puhunut, että Jööran tahtoi toimittaa äitinsä pois Gammelbackasta koko siksi ajaksi, jolloin käytiin käräjiä Bildsteinejä vastaan. Oli kuulema aikonut vuokrata huoneetkin etukäteen Loviisa Aspmanin, sen timpermanninlesken, rakenteilla olevasta talosta, ehkäpä ostaa koko talon – kaksikerroksisen talon.

Sillä tavalla sitä elettiin herroiksi. Eikä riksiä kukkarossa! No, Lauri Reinhold oli valmis lainaamaan. Ja se oli oikein, se. Mutta mistäs otti herralta pantit, jollei...?

No? Ja entäs sitten! Millä käytiin oikeutta Gammelbackan puolesta, jollei ollut rahaa. Se saattoi kestää monia vuosia. Oliko sitä ajateltu?

Ja pitäisihän Elsa Katariinankin ymmärtää, ettei Jööran voi jäädä tänne homehtumaan. Käy kuin tuon Porvoonjoen suvannon – liettyy liettymistään, ruoppaa minkä ruoppaat. Lopulta ei ole lähtemistä koko satamasta. Ei, Jööranin tapaisen herran oli ostettava arvoaan vastaava upseerinvirka kuninkaan henkikaartista.

Mutta akordisummat olivat nykyisin häpeämättömän korkeat, sillä nuori perintöprinssi tuhlasi kuulema hirvittävästi rahaa karuselleihinsa, turnajaisiinsa ja ranskalaisnaikkostensa baletteihin – au nom de Dieu! Maailmanlopun aikoihin oli eletty, hjaa-jaa... Mutta! Ja nyt tuli Vendla-rouvan suusta sana kuin vasaran paukaus naulan kantaan.

"No, niin, Seestan kartano Nastolasta nuorelleparille hääillasta lähtien ja akordisummaan tarpeelliset rahat jo kihlajaispäivänä. Kelpaako?"

Tuo merkillinen Gammelbackan rouva ei vain ihastunut, ei ainakaan suoraa päätä. Ei Jööran halunnut poistua Suomesta. Hän tahtoi nousta kerran Savon armeijan ylipäälliköksi. Niin hän oli puhunut.

Viimeisissä sanoissa Elsa-rouvan hartiat ryhdistyivät. Ylpeä ilo loisti hänen silmistään. Mutta siinäpä hän olikin joutunut ansaan.

"Sepä se! Tulkoon vaikka koko Suomen armeijan ylimmäiseksi kenraaliksi. Mutta siihen virkaan ei nousta tyhjin käsin, vaan rahalla. No? Puhuuko Elsa Katariina Jööranille? Tänä iltana, juhannuksena, jolloin autuaasti nukkunut Lasse parkani polvistui minun rinnallani vihkimätyynylle, tänä iltana on kihlaus julkaistava. No?"

Ja Vendla-rouva nousi puheensa päätteeksi, aivankuin huutokauppa olisi jo loppuun paukuteltu ja paperit selvät.

Mutta Elsa-rouva nousi myöskin. Kevyt kellerväpitsinen myssy nousi hänen päälaellaan kuin lähteäkseen perhosena iloiseen lentoon. Kaula oli sorjistunut nuorekkaaksi. Hartiat suoristuivat muinaiseen ylpeään jalomuotoisuuteensa. Kuin kirkkaan kirkkaasta lähteestä solisi hänen nykyisin jo usein särkyvä äänensä: "Minun poikani, Jööran poikani, ei suvaitse mitään kehoituksia tällaisissa asioissa, ei minun eikä Vendla Eleonooran puolelta!" Aivankuin olisi hämmentynyt oman äänensä ylpeästä soinnista, hän lisäsi miltei anovan selittelevästi: "Tietäähän Vendla Eleonoora, miten tulistuvainen ja äkkipikainen hän on. Jollei elämä itse ja Anna Elisabetin rakkaus hänen sydäntään hellytä, niin..."

Vendla-rouvan käsi kopristui viuhkanvarteen. Se oli jo nousemaisillaan kuin lyödäkseen nuijana pöydänkulmaa, kun se äkkiä pysähtyi. Majan lehvistö oli kahahtanut. Joku oli ollut heitä kuuntelemassa.

"Kuka siellä?" tuimistui Vendla-rouva. Vain hiljaisuus vastasi. "Astukoon hän esiin!" kuului yhä mahtavampi käsky.

Ja emäntä otti pari askelta kahmaisten lehvistöön aukon.

Ja siinä seisoi silmiään hurskaasti räpytellen Kustaa Björnram mustissa silkkisatiinisissa pöksyissään ja sinisessä lievetakissaan.

"No, tulla vain, Kustaa-herra", Vendla-rouva julisti vääjäämättömänä käskynsä.

Mutta hierofantti tiesi keinonsa. Hän teki sormellaan taatun ympyränsä ja vetäisi ristikuvion sen sisäpuolelle, yltyen samassa puhumaan kuin näkyä nähden: "Teidän armonne ... minä näen, minä näen..."

"Epäilemättä – kaksi rouvasihmistä, joiden keskustelua te olitte varkain kuuntelemassa. Miksi?"

"Ei, ei, jalo Vendla-rouva. Laukauksia, kuulin laukauksia... Kuljin niitä kuulostellen. Jouduin kauhun valtaan. Näin kaksi pistoolia. Ne olivat tähdätyt Jööran-herran rakkaimpien sydäntä kohti, hänen oman äitinsä ja hänen..." "Älä tolkuta, mies, puhu selvästi!" Björnram otti profeetallisen asennon. Merkillinen vahingonilo tunki hänen äänensä lävitse, joka työnsi sana sanalta totuuden julki: "Kaksintaistelu. Tänä yönä. Jööran-herran ja parooni Gabriel Bildsteinin kesken. Näin sen näyssä, kuten näin Porvoon tulipalon kaukomerelle... Minä näin. Minä näin!" Monsieur Björnram tanasi samaa sanaa hypnotisoijan tapaan.

Elsa-rouva oli vaipunut lyykälleen penkin varaan. Ohut käsi tapaili vavisten säikähtynyttä sydäntä.

"Ja miksi?" kysyi Vendla-rouva. "Ehkäpä hänen jalosukuisuutensa ... mamselli Anna Elisabetin tähden", Björnramin vahingonilo muuttui peitetyn pirulliseksi. "Hehän ovat ... molemmat herrat, niin sanoakseni..."

Kaukaa Porvoontieltä on alkanut kuulua iloista hälisevää äänenpitoa. Kartanon nuoret tekivät paluutaan Linnamäen retkeltä.

Saapuvan seurueen äänet raiuttavat vanhaa Jaakko Fresen kevätlaulua:

"Niin saavuit sinä taas, kun talven aik' on mennyt, sa airut kevätsään, oi saavu rientäin nyt..."

Laulu lähestyy lähestymistään.

"Tule", tokaisi emäntä Elsa-rouvalle lähtien häntä hoivaamaan kartanoa kohti. "Se lurjus on pantava koville tästä asiasta."

Tieto lähestyvän keskiyön kaksintaistelusta levisi kulovalkeana. Nyt sen tiesivät sekä palkolliset että herrasväki.

Jööran-herra, joka näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, kulki Anna Elisabetin, von Bilangin ja Lauri Reinholdin seurassa lehtimajaa kohti hakien äitiään ja kääntyen täältä taas, hänet löytääkseen, kartanolle päin. Mutta täällä seisovat jo jäljempänä vaeltaneet Porthan, Alopaeus, ja Jusleenin tyttäret tuohuksissaan. Hekin olivat jo ennättäneet kuulla tanhualla seisoskelevilta piioilta tyrmistyttävän sanoman.

Jööran tapaa äitinsä pienestä päätykamarista. Hän säikähtää sydänjuuria myöten. Äiti laulaa virttä. Hänen äänensä on hetken aikaa kimeä ja korkea. Se virtaa sinertyneiltä huulilta vuoroin itkevänä, vuoroin jollottavana, jolloin se madaltuu, painuu pimeisiin, huokaaviin syvyyksiin, aivankuin sitä ei enää ohjaisi mikään järjellinen ajatus. Siniset silmät tuijottavat lasittuneina. Ne eivät katso tulijaan – hakevat kuin apua jostain ylhäältä. Ja ilta-aurinko säteilee niissä kuin liikkumattomissa lasipalloissa.

Virsi tulvii yhä huulilta: "Niincuin peura janoisansa Wettä tuoret himoitzee..."

Se on hänen hurskaan puolisonsa mielivirsi, joka oli uponnut syvälle hänen sieluunsa sotavankeudessa, pietistisen herätysliikkeen vallatessa tuolla kaukana kärsivien miesten mielet. Jööran muistaa hämärästi, että äidillä oli ollut tämäntapaisia kohtauksia, jolloin hänen sielunsa oli hämmentynyt keskellä hurskauden harjoitusta, jo hänen lapsuusaikanaan. Silloin hän muisti juosseensa äitinsä syliin. Ja mielenjärkytys oli vähitellen tyrehtynyt kuin tolkuton irti päässyt tulvapuro, joka tyyntyy vihdoin tultuaan alaville niittymaille. Se oli ollut silloin perheen loppumattomien huolien ja pettymysten luonnotonta kasautumista liian herkkään naissydämeen. Luultavasti myöskin uskonnollista hurmahenkisyyttä.

Mutta tällaisena, näin järkyttävän houruisena Jööran ei ollut vielä koskaan äitiään nähnyt. Vaistomaisesti hän heittäytyy polvilleen sairaan eteen, haparoiden suuressa tuskassa, hyväilevin käsin hänen käsiään, olkapäitään, kasvojaan.

Pojan tuska kestää kauan. Hän tietää, että aiottu kaksintaistelu, pelko hänen puolestaan on syynä tähän mielensekaannukseen. Niinpä hän yrittää selittää monin hätäisin, houkuttelevin sanoin, ettei mitään vaaraa ollut hänen pojallaan. Ei, ei hän aikonut vastustajaansa surmata. Tuota lurjusta oli vain rangaistava kuolettavasta loukkauksesta, hänen oman äitinsä ja heidän sukunsa häpäisemisestä.

"Etkö tunne minua, äiti?" hän kysyy kysymistään suuri hätä sydämessä. Hän syleilee täysin käsivarsin pientä äitiänsä. Sääli itkettää häntä. Mutta hänen sotilaanjärkensä, koko elämänsä tottumus taistella, kostaa jokainen loukkaus ja voittaa, estää hänet huutamasta, että hän luopuisi kaksintaistelusta.

Vihdoin Jööran nousee kohottaen äitinsä mukanaan. Tarttuu molemmin käsin hänen päähänsä, katsoo häntä koko tahdonvoimansa keräten silmiin, jotka yhä kiiltävät liikkumattomina lasipalloina.

Ei, hänen katseensa ei palaa omista hämäristä maailmoistaan.

Tietämättä mitä tehdä Jööran jää hetkeksi tuijottamaan ikkunasta, josta näkee puutarhan rinneaukeamalle. Mutta pian hyväilevät taas kädet rakasta päätä, hyväilevät kauan ja hartaasti, rinta kuumana huokuen kuin kiihkeästi rukoilevalla tai kuin nuorukaisella, joka tekee rakkaudentunnustustaan kevätyössä.

Ei, ei hän tiedä myöhemminkään, oliko tämä hetki hänen ensimmäinen rukouksensa muinaisten lapsuusvuosien jälkeen. Ehkäpä se oli vain hätähuutoa. Niin, hätähuutoa? Mutta mitä on hätähuuto kaikkein rakkaimman vuoksi kuin nöyrintä ja epätoivoisinta rukoustamme...?

Nyt hän ei ennättänyt tällaisia ajatuksensirujaan koota aivoihinsa, sillä hän kuulee äkkiä käsivarsiensa alta pienen nyyhkäyksen. Pää värähtää hänen rinnallaan. Se nousee. Uudet ihanat silmät katsovat ylöspäin häneen. Niissä kimmeltää nyt pikkuruisia helmiä sinisessä meressä. Kyynelet tulevat hitaasti, pisarrellen. Huulet ovat punertuneet. Ne avautuvat. Ne hymyilevät, vavahtavat, hymyilevät taas, anteeksi pyytävästi, ilahduttaen jokaisen silmän, joka sellaisen hymyn saa nähdä.

Niin hymyilee vain nainen, joka kärsimyksen umpilammen syvänteistä tai ... ehkäpä autuaasta olosta palaa taas rakkaimpansa luokse.

Jööran nauraa. Syleilee vielä kerran äitiänsä kuin nuorta neitoa Hänen ilossaan lennähtelee hassu ajatus: suloista, että nainen pysyy aina lapsellisena, on hän nuori rakastettu tai vanha poikaansa rakastava äiti. He elivät aina ensirakkauttansa, keltatukkaisesta neitseestä harmaapäiseen vanhukseen asti.

Mikään ei ollut huikentelevaista kapteenia koko nuoressa elämässään niin kiusannut kuin naisten itku. Mutta nämä kyyneleet, nämä tulvahduttivat hänen rintansa riemua täyteen. Siinähän itki lapsi hänen omassa äidissään. Ja sehän oli toista, toista kuin...

Hän naurahti ajatustensa tolkutonta sotkeutumista. Mutta onnellinen ilo jatkoi hänen nauruaan kuin kädestä mukaansa vetäen, leikkiin ja hullutteluun.

"Älä välitä, älä suutu, Jööran", Elsa-rouva sopertaa. "Sehän on jo ohitse, katso!" Ja äiti ojentaiksen ryhdikkäästi.

Poika on torailevinaan. Upseerin tytär ja majurin puoliso – ja tuolla tavalla, hervahtelee kuin lanka vyyhti pienen tappelujutun vuoksi!

Hän, Jööran, ei kaadu koskaan. Yhdessäkään kaksintaistelussa hän ei ole saanut nahkaansa sen kirpunpuremaa. Sodassa hän saattoi haavoittua. Mutta ei sielläkään kaatua. Hänellä oli kohtalo, fatum, kuten Pompeius Onnellisella, kuin Lucius Cornelius Sullalla, joka vaelsi aseettomana raivoavan kansanjoukon tikarinkärkien välitse. Sotilaan ja sotilassuvun tyttären tuli olla muhamettilainen fatalisti.

Hän liioittelee. Hän vaistoaa, että äiti tarvitsi nyt kaiken rohkeutensa ja äidin-ylpeytensä. Hänen täytyi saada taistella upseerikunniansa nimessä.

Ovelle koputetaan varovasti. Anna Elisabet astuu sisään tuoden kamferitippoja ja valerianaa. "Äiti sanoi, että..." "En tarvitse, Anna hyvä", Elsa-rouva viittaa kädellään.

Anna Elisabet pysähtyy katsomaan Jöörania säteilevin silmin. Niissä on uutta rohkeutta, aivankuin hän tietäisi nyt jotakin entistä onnellisempaa. "Lauri Reinhold ja kornetti von..." Hän aikoo sanoa herrojen jo odottavan Jöörania. Mutta houkutteleva ääni katkeaa. Jööran tokaisee vain: "Tulen kohta." Ja hän ryhtyy saapastelemaan pienessä kamarissa seinästä toiseen.

Hänellä näytti olevan vielä jotakin perin tärkeää sanottavaa äidilleen. Anna-mamselli poistuu huulet vavahtaen, mutta silmissä yhä houkuttelevaa kutsua.

Jöörania on ajanut takaa eräs ajatus. Hän pysähtyy äkkiä. Otsapoimu on syventynyt jyrkäksi. "Tiedätkö miltä minusta tuntui, kun hakiessani sinua päärakennuksesta sain kuulla, että sinut, minun äitini, oli ajettu alatupaan?"

"Mon chéri, mon chéri, älä muista enää sellaisia!" äiti huudahti. Hänen silmänsä säteilivät. Hän näytti ajattelevan jotakin salaperäisen onnellista. Ja hän uskoi pyhän salaisuutensa pojalleen puhuen hyväilevän hiljaisella äänellä.

Hän oli äskeisessä hädässään siirtynyt hengessään yli maallisten rajojen. Vehmaalla niityllä, joka kylpi himmeässä, mutta sittenkin määrättömän voimakkaassa valossa, hänen puolisonsa oli tullut häntä vastaan. Ottanut kädestä kuin olisi vienyt hänet nuorena neitona vihkiteltan alle. Ja hänen kasvonsa olivat olleet valoa, sellaista, joka virtaa Herrasta hänen enkeleihinsä ja jota ei voi maallisin kielin kuvata.

"Minä näin, että hän oli autuas, minä näin sen, poikani. Mutta minä en rohjennut mitään kysyä. Tai ... ehkäpä minun hätäni sinun puolestasi puhui hänelle minusta, minun olemuksestani, sillä hän sanoi: 'Ole turvassa, puolisoni, hän ei kuole, ennenkuin hän on synnyttänyt, kärsinyt ja täyttänyt suuren totuutensa.'"

Niin hän oli kääntynyt poispäin. Ja jollei autuas valo olisi häntä ympäröinyt, olisi hän, puhumaton katsoja, luullut hänen käyskelevän Gammelbackassa omilla niityillään. Niin tutulta ja luonnolliselta olennolta oli näyttänyt tuo autuas henki.

Eikä hän, hengessä vaeltaja, ollut osannut ajatella, kauanko hän oli viipynyt tuolla taivasniityllä, jonka valo himmeni himmenemistään autuaan loitotessa poispäin, mutta joka tuoksui kuin sadat ja sadat kypsät mesimarjat kaukoniityn mättäitten piilossa, niin ... viipynytkö tuhannen vuotta vai satako vai hengähtämän hetken – sitä hän ei osannut sanoa eikä ajatella. Mutta hän oli havahtunut oman poikansa sylissä.

"Katsos, siksi minä en enää pelkää. Ole turvassa, puolisoni ... hän ee... Oi, rakas Jööran, sinä olet ... sinulla on...!"

Mutta poika oli vielä liian nuori, pysähtyäkseen sen enempää äitiänsä kuuntelemaan. Sellaista on näet nuoruus, että se katsoo taaksepäin, yksinpä jumaloituun vainajaankin, vain sitä nopeammin tähystääkseen nykyhetkeen ja tulevaisuuteen: omaan huikaisevaan elämänkohtaloonsa.

Hänen korvaansa humisi huumaavana soittona äidin sanat: '...ennenkuin hän on synnyttänyt, kärsinyt ja täyttänyt suuren totuutensa.' Ja tähän soittoon yhtyi kreivi Brahen ennustus mestauslavalta ja hänen opettajansa katkaistu pää, joka puhui hänelle, yksin hänelle.

Niinpä hän huudahti taaskin nuoruuden onnellisessa itsekkyydessä:

"Enkö minä sitä sanonut, äiti! Minulla on oma suuri kohtaloni. Suurempi kuin yhdelläkään miehellä tässä maassa tätä ennen."

Heidän tultuaan eteiseen kimahuttaa ullakonportaiden yläpäästä sylikoira Pouf iloisen haukahduksen. Siellä seisoo kutsuvan näköisenä Anna Elisabet. Äiti nyökkää ilostuvan näköisenä. Jööran nousee portaita. Anna-mamselli vetää hänet kädestä neitsytkammioonsa.

"Minunko vuokseni, sano? Monsieur Björnram väitti, että kun kirjuri Busch on minua kosiskellut Treksilän paroonille, niin sinä suutuit ja...?"

Jööran remahtaa nauramaan. Anna Elisabet säikähtää. Mutta yrittää vieläkin: "Miten komeasti sinä teetkään! Sillä tavalla esiintyy vain oikea..."

"Kavaljeeriko?" Jööran katkaisee. Ja nyt hänen äänensä leikkaa leikin alta kuin saha mitätöntä puuta: "No, mutta ... sinusta kyseen ollen – silloinhan profeetan itsensä pitäisi taistella oikea Jaakopinpaini tuon enkeli Gabrielin kanssa. Hänhän sinuun on rakastunut tai ... sinun kartanoihisi, ha-ha..."

Jööran aikoo poistua. Mutta Anna-mamselli hätääntyy: "Non, non ... non, non! Minä en sellaista ... en koskaan ... jamais, jamais, mon chéri..." Hän ottaa Jöörania hellästi käsivarresta: "Tiedäthän sinä, etkö sinä muista...? senkin 'sydänten särkijä'..."

Mutta neiti Glansenstjernan herätyskello oli raksahtanut kujeilevan kohtalon sallimasta siihen rattaistonsa pykälään, josta se alkoi soittaa Sancta Luciaa.

Oikeastaan se vain pimputteli, särähteli, kähähteli ja pimpahutti taas kuin olisi vieteri kiukustunut.

Anna Elisabet ihastui. "Kuuletko? Muistatko, kuka sen lahjoitti minulle jo pienenä poikana? Eräs 'Portinsärkijä', joka leikki erään pienen tytön kanssa 'herraa ja rouvaa'. Muistatko?"

Mutta ei, ei hän saanut Jöörania läheiseen tunnelmaan. "Onpa minulla silloin ollut oikea posetiivarinmaku!" hän huudahti, jääden katselemaan ihastuneena Chardinin hiljaiselotaulua. Mutta jatkoi yhä selkänsä taakse hullutteluaan: "Ja mitä oli onnenlehdessä? Tottakai minulla oli mukana myöskin kanarialintu häkissä ja apina olkapäällä, vai?"

"Fy donc! Että sinä kehtaat! Ja se kun on soittanut niin uskollisesti vuodesta vuoteen..." Anna Elisabet oli taas itkemäisillään. Mutta Jööran vain taputti poskelle ja meni. Meni sillä tavalla, että yksin jäätyään mamselli kiukustui. Heitti hysteerisesti raivostuneena soittopelin vuoteeseensa. Mutta eihän se, eto peli, siitä mennyt rikki. Se vain lakkasi pimputtamasta.

Mutta kukas oli seuraava vastaantulija, jollei taaskin nainen! Agata on pitänyt varansa juhlakentän laidalla, jonne jo oli kertynyt palvelusväkeä ja alustalaisia. Nyt hän pujahti nurkan takaa Jööranin eteen, kuiskaten kiihkeän kujertavalla äänellään: "Kostaako Jööran-herra minunkin puolestani?" "Kostan toki ... ainakin – sinun rikkimenneen hameesi puolesta", kapteeni taas nauraa, ottaa kiinni leuannypykästä. Mutta kuiskaa lisäksi: "Tule vastaan, Porvoon ja Treksilän tien haaraan." Ja yhä kuumemmin hän kuiskii: "Kaksintaistelu on shampanjaa, joka vaatii rakkautta. Tule, ryöstän sinut."

Keskellä kenttää tulevat herrat häntä vastaan. Porthan torailee: "No, siinä sitä taas ollaan! Quousque se extendat jus belli?" Mutta ei hän osaa olla hymyilemättäkään. "No, enkö minä siihen vastannut jo kaljaasillamme: Niin kauan kuin on olemassa lurjuksia ja barbaareja, on miesten taisteltava", Jööran pilailee.

Niin lähtevät Lauri Reinhold, kornetti von Bilang ja Jööran pihamaalle, jossa jo odottaa kolme satuloitua ratsua. Glansenstjerna hakee huoneestaan pistoolilaukun.

Aurinko on voipumaisillaan lyhyeen uneensa. Herroilla oli jo kiire: sen noustessa piti laukausten kajahtaa Svartsåbyn rantaniityllä.

Jööran heilahti satulaan. Viittasi kädellään pihamaalle kerääntyneille. Yläkerroksen neitsytkammion ikkunasta liehahti vapisevassa kädessä silkkinen pitsiliina. Kavioitten kovat äänet loittonivat kuitenkin armottomasti.

Mutta Kustaa Björnram oli jo ajat sitten soutanut yli joen ja suunnannut kulkunsa oikopolkuja pitkin Treksilään vievälle valtatielle.

7.

Kulkija pysähtyi ja kopristi rintaansa hammasta purren. Toivoton viha tuntui parhaillaan raastavan sydäntä rikki. Tai se oli jo aikaisemmin monen monilla kurjilla taipaleilla loppuun kärventynyt vihan, kateuden ja katkeruuden myrkynkeltaisissa lieskoissa. Oli sitä, kautta vihityn ruusun ja ristin, kohtalo osannut kiduttaa peukalopihdeillä ja poltinorain. Kokonaiset häpeän ja halveksunnan vuoret olivat sitä puristaneet ja painaneet.

Ei ollut, nimessä seitsemän pyhän ruusun, pelkkää hoviteatteria Vaasain ja Flemingien jälkeläisen opettaa leipurintytöille aapista ja luvunlaskua ja sietää lemmenkipeän leipurinakan lihavien kämmenien lääpiskelyitä, pokkuroida lakeijana moukkamaisia herroja tai raapustella kirjain kirjaimen jälkeen protokollia.

Nöyryyttä, nöyryyttä, poikaseni, opi kumartamaan ylhäisempiäsi, oli hokenut hänelle tuonkorkuisesta asti tyhjäkukkaroinen luutnantti-isä, joka oli elänyt veloissa yli korviensa siitä asti, kuin hän muisti omin silmin nähneensä tätä kieronkatalaa maailmaa.

Ylhäisempiäsi? Kustaa Björnramin täytyi nauraa.

Hän pysähtyi keskelle maantietä. Katsahti varoen taaksepäin. Kuulosteli, joko lähestyivät ravia tai laukkaa juoksevat ratsut. Ei, ei ääntäkään. Porvoo vain nukkui takana päin himmeässä tuhkassaan. Nyt hän oli jo Treksilän tien puolivälissä, josta paria kivenheittoa tuonnempaa erkani tie Svartsåbyn rantaniityille.

Aikaillen hän ryhtyi kohentamaan retkottavaa pukuaan. Mutta tämäkin suututti hänet yht'äkkiä kahahtavaan nauruun. Oli siinä pullean Lauri Reinholdin koreat liivit – kuin tyhjä mallassäkki pitkien nälkäaikojen kuristamalla vatsalla. Housut – leveät kuin ryssäläisellä pajarilla! Ooh, kyllä hän tiesi, että yksinpä rahvaskin nauroi hänen "pillikintuilleen".

Tästä, juuri tästä johtui – repaleisesta puvusta, joka hänellä oli yllään saapuessaan Ånäsiin, ja nyt tästä "uudesta" variksenpelättimestä – ettei Anna-mamselliin ollut vieläkään tehonnut hänen hypnoosinsa, ei hänen tulipalonennustuksensa, ei hänen oppineisuutensa eikä edes runolahjansa. Nainen oli harakka, joka sokaistui vain siitä, mikä kiilsi. Mitä painoi tuon remuilevan kapteenin miekkatähden, kannusten ja kaluunain rinnalla hänen koko noitavoimansa, jonka hän oli retkillään saanut juoda vanhan pohjalaisen tietäjä-ukon kädestä?

Kustaa-herra on taas ryhtynyt jatkamaan matkaa tavalliseen tapaansa – milloin tuimasti eteenpäin syöksähtäen, milloin pysähtyen, milloin hitaasti laahustaen tai myöskin astuen arvokkaasti kuin maaherrakuntaansa saapuva roomalainen propreettori.

Ne nauroivat tietenkin tätä hänen kävelemistapaansakin. Mutta se oli hänen salainen ylpeytensä. Niin oli kulkenut kerran Rooman katuja Lucius Sergius Catilina hautoessaan valtaherrojen kukistamista, proskriptio-listojaan ja ikuisen kaupungin ja velkakirjojensa polttamista.

Niin, hänen oma sielunsa oli, kautta ruusun ja ristin, Catilinalta peritty. Siinä oli kurjuuteen poljetun korkeasyntyisen sankarin himo ja voima...

Kuuluu kaukaa kavioitten kopsetta. Kulkija kahmaisee lievetakkinsa taskua. Siellä on vanha pistooli, jonka hän on nokkelasti näpistänyt Lauri Reinholdin asekokoelmasta. Hän puikahti kärppänä tienvieren lepikköön.

Piileskelijän kohdalla herrat ajavat käyden. Eivät puhu sanaakaan kaksintaistelusta. Väittelevät jostakin. Mistä?

"Onko siinä nyt edes järkeä, että linnoituskomissiooni ehdottaa kymmenen kertaa suuremman summan Ruotsin kuin meidän rajalinnojamme varten, joiden täytyisi kuitenkin kyetä ensimmäisinä ottamaan vastaan...", Jööran-herra kiihkoilee.

Ja vielä kauempaakin, läheltä tienhaaraa, kuuluu kapteenin kiihkeä huudahdus: "Ja ovatko ne edes mitään linnoituksia – Svartholma tai kesken heitetty Viapori!" Äänet hukkuvat. Ratsut olivat syöksyneet kiukkuiseen laukkaan. Björnramin silmään syttyy kostonilo. Käsi tapaa pistoolia. Huulet kiristyvät kavalasta viisaudesta. Sormet näyttivät kuin hypistelemällä laskevan solmu solmulta valmiiksi kehrätyn juonen lankaa. Tuon kopeilevan herran oli poistuttava hänen tieltään.

Seikkailukkaan elämänsä vaiheissa Kustaa-herra ei ollut koskaan vielä päässyt tämänarvoisen aarrekammion kynnykselle – rikkaan perijättären liepeille, jonka pää oli tunteellisten romaanien pyörryttämä ja sielu kuin hauras kukka, joka on avoin jokaiselle ensiksi tulevalle mettiäiselle. Siksi juuri oli tuo "ensimmäinen", johon mamselli näyttää rakastuneen jo tyttöhupakkona, nyt, tällä matkalla, nyt juuri, kautta kolmentoista pyhän pallon ja pyramiidin, tuhottava, ainakin tehtävä sellaiseksi raajarikoksi, että lakkaa joka hetki nenän edessä teikaroimasta.

Odota, odota, sinä varkaanpistooli. Minun henkeni ei sinua tarvitse. Niin, minun superieurini, minun valtiashenkeni! Hänen loihtuvoimansa ei sinua kaipaa. Mutta ... minun ... epäilyni! Minun epäuskoni! Minun heikkouteni hengessä ja totuudessa...

Salakyttä heittäytyi maahan. Hän raastoi nurmea ja multaa. Hengitys salpautui, yltyi huohotukseksi, salpautui jälleen. Oli taaskin kerran tullut hänen suuren tuskansa hetki, jolloin hän ei tietänyt, oliko hän suuri ja vihitty hierofantti, kuten kerran Francis Bacon ja Jakob Böhme, vai oliko hän saanut osakseen pyhästä ruususeppeleestä vain orjantappurapiikit. Oliko hän lopultakin veljeskunnan pyhimpien mysteerioitten häpäisijä – pelkkä keinotteleva kulkuri, petturi ja ihmisten kettäjä, näpistelijä, varas ja valhemestari, vai armoitettu henkienmanaaja? Siitä kysymyksestä oli taas hänet tuska yllättänyt kuin äkkiä iskevä kaatumatauti uhrinsa.

Tosin – sehän oli tiettyä – suurimmatkin vihityt käyttivät hengennäkyjensä lisäksi monenlaista valhepaukkujen ilotulitusta. Se oli sallittua, sillä maallikko-moukille ei sopinut tuhlata pyhintä loihtuvoimaa. Ja sitäpaitsi, opetettu on, että loistava valhe on älyn harjoitusta ja sellaisena mitätöntä puolitotuutta korkeampi.

Mutta ... siinä se taas oli ... hänen epäilynsä tappurainen oka! Oliko hänen sielussaan yhtäkään pyhää ympyrää kolmestatoista? Oliko noitaukon tulijuoma sekin ollut valhetta? Oliko hänessä kaukonäkijän telepaattinen lahja? Vai eikö ollut!

Tätä kaksintaistelua hän ei ollut "nähnyt", kuten hän oli arvon rouville runoillut. Hän oli sen vain siepannut palvelusväen huhupuheista.

Se ennustus siis oli valhetta. Ja olkoon. Mutta oliko hänen henkensä todella kokenut mereltä Porvoon tulipalon, ennenkuin mikään maallinen silmä sen saattoi aistia? Vai oliko keulapakalle sittenkin kuumottanut tulipalon kajo? Oliko hän tuntenut sieraimiinsa kaukaisen palon katkua? Ei, ei, ei, ei! Hän tahtoi uskoa, että salattu kaukonäkemisen aisti oli hänen vallassaan, olkoonkin sen lisäksi vaikka merellinen sumua ja valhetta.

Eikä se riittänyt hänelle, Catilinan hävittävän kapinahengen perilliselle.

Hän tahtoi kyetä nostamaan sielunsa syövereistä esiin tuhohengen kaikki kauhuvoimat ja antaa niiden raivota maailmassa ... vihollistensa kostamiseksi.

Kirkko, sen kansaa kettävät prelaatit, sen narrimaiset opinkappaleet oli tuhottava. Muserra tuo inhoittava – écrasez l'infâme! hän on huutava vielä kerran prelaateille vasten naamaa. Kirkosta, sen pappien ja hovin huitukoitten lahjuspelistä, koko sen kultaisen vasikan tanssista ei ole jääpä jäljelle muuta kuin rosenkreuzilaisten risti ja ympyrä. Heidän, yksin heidän mysteeriot oli saatettava alttareille ja heidän pyhät merkkinsä alttaritauluiksi.

Ei hän aikonut olla turhaan Voltairen ja ensyklopedistain oppilas – hänen täytyi kyetä kapinoitsemaan ja hävittämään.

Hovin suosioon hänen oli päästävä taikavoimansa avulla, hovin ja perintöprinssin, joka antoi povarin, tuon luihun mamselli Arvedsonin, ha-ha-ha ... ennustaa itselleen – kahvinporosta, kuvitellen itsensä muka valistusaatteitten perintöprinssiksi... Oo, mikä nautinto siitä olikaan syntyvä! Hän on tanssittava tuota kultakukkoa prinssinä ja kuninkaana. Hän on kuiskiva hänen korvaansa ... keskeltä näkyjään ja ihmetekojaan: tuo, tuo heitä vankeuteen, tuo ylennä hirteen, tuo mestauslavalle. Ja jokainen hänen tuomituistaan on niitä, jotka ovat häntä solvanneet, köyhyydellä kiduttaneet tai potkuja antaneet.

Sodat hän on synnyttävä pelkällä sanallaan milloin tahtoo! Hän on totisesti kerran leikkivä noppapeliä ja viittä lehteä katinkultakruunuilla ja valtikoilla.

Oo, ja sitten, sitten... Kun hän on aikansa "palvellut" tuon koreilevan helttakukon varjona, olivat vielä olemassa hänen mustaan ristiin vihityt veljensä, jotka yhtyvät salaliittoihin hänen, kolmannentoista veljen, järjestön päämestarin, käskystä.

Yksikään nuorallatanssija ei heiluta sen taitavammin tasapainokeppiään kuin hän päästessään kerran hovisirkuksen areenalle. Valtaistuimen juurelle hän oli tarpeen tullen ryömimällä ryömivä kaivaakseen sen alle hautaa, ha-ha-ha...

Eikö jo aikomaan suuri Molière harjoittanut kynällään ja teatterirepliikeillään samaa, samansamaa haudankaivajan ammattia? Ja missä? Tietenkin – hänen majesteettinsa, kaikkivaltiaan Ludvigin armon ja suosion paisteessa, ha-ha-ha...

Koirankurinen naurunvälke syttyy samassa kuvittelijan silmään. Hän muistaa jotakin hauskaa, erästä nerokasta temppuansa.

Hän oli saattanut Anna Elisabetin ovelasti valehtelemaan – omalle epäjumalalleen, itselleen herra kapteenille. Mamselli oli muka itse kirjoittanut tämän yön juhlanäytelmän, tuon "Faunin ja nymfin", yllätyksenä ha-ha-ha ... Jööran-herralle.

Ja kuitenkin se oli yksinomaan hänestä syntynyt ja hänen tarkoituksiaan palveleva. Hän, Kustaa Björnram, oli oleva se fauni, joka ryöstää nymfinsä omakseen. Ja juuri sitä varten oli tuon sapeliherran tänä yönä saatava kuula ruumiiseensa. Jollei se tapahtunut kaksintaistelussa ... hänen noitahenkensä voimasta, oli tässä, hänen kädessään vielä lyijyä jäljellä ... paluumatkan varalta.

Hierofantti nousee. Kerää kaiken henkensä. Katse keskittyy rävähtämättömästi yhteen ainoaan kohtaan. Hän ei hengitä. Hän odottaa. Salpaan pantu henki on särkemäisillään hänen keuhkonsa. Luomet sulkeutuvat hitaasti. Tuska yltyy. Yltyy yhä. Ja nyt, nyt hän näkee. Hän näkee! Vihamies seisoo tuolla vihollistansa vastapäätä, niityn laidassa. Sekundantit keskustelevat sen keskellä. Yksi heistä mittaa askeleita. Yksi, kaksi, kolme ... kolmekymmentä. Ja katso, tuolla ... toisella laidalla odottaa kalpea nuori upseeri, kuin kuolemaan tuomittuna...

Tuota, tuota nuorukaista on nyt autettava pyhin manauksin. Hänen käsivarteensa on noiduttava terästä, hänen pelokkaaseen sydämeensä...

Näkijä hengittää syvään, hitaasti ja tasaisesti. Hänen sormensa kiertävät näkymätöntä ympyrää ja ristiä. Hän lukee kohtalokkaita lukuja. Molemmat kädet tekevät liikkeitä, kuin ne heittelisivät palloja ilmaan ja ottaisivat ne taas kämmenille. Pyhät luvut työntyvät huulilta yhä kiihkeämpinä. Niissä toistuu moneen kertaan "kolme", "seitsemän" ja "yhdeksän". Ja vihdoin ... kerta kerran jälkeen kuin alasimeen takomalla: "... kolmetoista, kolmetoista, kolmetoista..."

Loitsija on juuri pääsemäisillään viimeiseen lukuunsa, kun hän säikähtää. Jalat vavahtavat. Silmät rävähtävät auki. Korva kuulostaa. Kevyitä, reippaita askeleita... Laulun hyräilyä...? Tienmutkasta – aamun juuri valahtaessa helostuvan koivikon ylle – tulee koulumestarin Agata. Punainen olkahuivi loistaa pihlajanmarjan kirpeissä väreissä. Musliinihame heilahuttelee punaisia ja sinisiä kukkiaan. Sirot nilkat vilahtelevat Heilahtelevista hameista.

Kustaa-herran pyhä hetki on särkynyt. Mistä ja miksi tuli tuo neitsyt tänne? Lemmenkohtausko? Kenen kanssa? Ei, hänen henkensä ei näe eikä sano hänelle mitään.

Neito istahtaa viistoon vastapäätä, kivelle, jääden tuijottamaan läheistä tienhaaraa kohti. Kasvot ovat täydessä valossa. Niillä on jännittynyttä levottomuutta. Hänen heleäksi punertunut korvansa näyttää kuulostavan herkeämättä joenrannalle päin.

Onko hän odottamassa kaksintaistelun ratkaisua? Liekö hän Treksilän paroonin rakastajatar? pälkähtää Björnramin mieleen. Olihan hän kuullutkin jotain Gabriel-herran yöllisestä mellastuksesta Gammelbackassa.

Neitsyt yrittää hyräillä. Hänen kasvonsa värehtivät äkkinäisestä riemusta, aivankuin hän kuulisi jo saapuvan rakastettunsa askelet.

Mutta ei. Nyt hän nousee. Kulkee juoksuaskelin, käsi rusentaen liinaa rintaa vasten, tienhaaraan asti. Palaa taas. Kävelee edestakaisin, kasvot itkevässä tuskassa, kiihkeästi, elehtien molemmin käsin, aivankuin hän hakisi aamutuulesta lievitystä käsiensä tai kasvojensa poltinhaavoille.

Kuuluu laukaus. Kuuluu toinen! Ne kimahtavat melkein olemattomiin, kuin mitättömät nallipyssyt. Mutta ne ovat joka tapauksessa kuuluneet. Ja niiden vaikutus on järkyttävä.

Kaksi ihmistä vapisee, molemmat värisyttävästä toivosta, mutta kumpikin huutaen eri jumalaa puolelleen.

Maantie kumahtelee umeasti yksinäisen hevosen laukasta. Tämän kaiku terästyy terästymistään.

Miksi palaa ainoastaan yksi ratsu? Miksi ei kolme tai kaksi? Eikö niillä ollut siellä välskäriä? Ratsastaako joku sekundanteista sitä hakemaan? Eihän toki muuten kukaan tuollaista hullunvauhtia... Mutta kenelle, kenelle...?

Björnram vapisee koko ruumiiltaan. Neitsyt kiirehtii juoksujalkaa ratsastajaa vastaan. Hänen nilkkansa ja lanteensa näyttävät tanssivan. Tumma pää kiiltää salakytän mielestä kuin harakan siipi päiväisellä katolla. Oo, se riemuitsee! huutaa hänessä. Se tuntee tuon tulijan ja ratsun...

Björnram ponnistautuu tien penkerelle nähdäkseen paremmin. Sujahtaa takaisin koivun juurelle. Se on hän, juuri hän! Sen röyhkeistä ryntäistä ei voi erehtyä ... Hierofantin hampaat lyövät loukkua. Käsi nytkähtelee hänen nostaessaan asetta tähtäykseen.

Mitä nyt? Ratsastaja kaartaa naista kohti. Suora väylä aukeaa eteen. Hän ja ratsu painuvat matalaksi. Hän syöksyy eteenpäin kuin kasakka arolla. Taipuu sivulle, syvälle maata kohti. Kaappaa vasemmalla kädellään neitsyen kainaloonsa, tempaisee satulansa eteen ja hiljentää kuin taikatempulla hevosen laukan.

Neito huohottaa huulet avoinna hänen sylissään. Pitkä, kuuma suudelma näyttää hehkuvan tulena Björnramin silmissä. Kuin yhtä ja yhteistä juovuttavaa marjaa he juovat ja syövät...

Kuuluu kapteenin iloinen nauru: "Kas, sellaisen ratsutempun minä opin Ukrainan kasakoilta Pommerissa. Me olimme näet hallituksen armosta siellä päin liitossa Venäläisten kanssa! Näitkö?"

"Näin, näin... Ethän ole haavoittunut, ethän, sano?" Agata unohtaa tavallisen teitittelynsä. Hän hakee röyhelön alta haavaa. Tosin hän on nähnyt rakastettunsa kasvoista, että haavaa ei ole olemassakaan. Mutta hän on sitä hakevinaan. Hyväilee kaulasta. Työntää kujertaen kätensä liivien alle. On purevinaan hänen ryntäitään, kätkien kasvonsa röyhelön ja takinliepeitten peittoon.

Ratsu on pysähtynyt. Se seisoo kuolaimet vaahdossa Björnramin kohdalla. Tämä virittää hanan. Käsi nousee, tähtää. Mutta se vapisee kuin mies olisi horkassa. Hampaat pureutuvat yhteen. Mutta silmät avautuvat kauhistuneina.

Tuo nainen, nainen – sehän saattaa osua häneen eikä... Täytyy odottaa niiden irtautumista toisistaan...

"Miten hänen kävi, tuon...?" kuuluu Agatan ääni. "Ooh, panin vain lurjukseen merkin, pienen reiäntapaisen vasempaan korvanlehteen", voittaja heittää huolettomasti. "Luulenpa, että herran täytyy keksiä uusi peruukkimuoti tai ruveta käyttämään korvarenkaita, ha-ha-ha..."

Ja he nauravat molemmat. Neito lipuu kujeillen maahan. Hän on kostonilossaan kuin pyörällä Päästä. Kapteeni heittyy hänkin satulasta. Jää seisomaan kuin aprikoidakseen mihin suunnata tie.

Nyt he ovat erillään. Sala-ampuja tähtää taas. Hänen huulensa värisevät rukoilijan tapaan. Vihdoin ne vääristyvät. Ne näyttävät huutavan avuksi mustan magian maanalisia voimia.

Mutta ase ei laukea. Sormi on kankeampi kuin pakkasaamuinen jääpuikko räystäällä.

Kirottua – taas tuo sama kirous! Hän ei ole koskaan kyennyt ratkaisevaan tekoon. Hän on aina pelännyt veren näkemistä. Oliko hänet luotu vain, jumal'avita, onnellisten sankareitten varjoksi?

Katkera kirous kähähtää. Mutta sekin jää kurkkuun. Ja koko hänen olemuksensa ytimeen valuu lyijyä raskaampi raukeus. Kasvot vain värehtivät sairaan ihmisen vapisevasta itkusta.

Uusien ratsujen kaviot takovat kaukana tietä. Kapteeni heilahtaa satulaan. "Tule, me pakenemme!"

Björnram nojaa voipuneena ohutta, tummasammaleista koivunrankaa vasten. Käyden ratsastavat herrat, Glansenstjerna ja von Bilang, keskustelevat ihastunein, touhukkain äänin.

"En ole nähnyt eläissäni sellaista laukausta!" Lauri Reinhold huudahtaa.

"Minun kävi melkeinpä säälikseni sitä nuorukaisparkaa – sellainen häpeä! Kuin orjan tai varkaan merkki koko elämän ajaksi...", kornetti puhuu.

"Niinpä niin. Mutta oppiipa tietämään Treksilän kornetti, että sitä herraa on turha vastustaa. Ja sen saavat kyllä vielä tuntea Tukholman puoluepäälliköt ja valtaneuvokset. Hän on niitä miehiä, jotka ottavat itselleen kenraalinarvon, jos sitä ei suosiosta anneta."

"No, mutta mihin se mies karkasi?" von Bilang ihmettelee.

"Joitakin kujeita taas! Ole varma siitä", nauroi Glansenstjerna.

"Hyvä, ajakaamme karkulaista takaa, attaque, en avant!"

Ratsut työntyivät raviin ja laukkaan.

Kustaa Björnram laahusti raskain jaloin tienpenkerelle. Hän kulki paluutietään kuin unessa. Mutta aivot kehräsivät jo uusia juonenlankoja.

Neitsykäisellä ja Ånäsin mamsellin epäjumalalla – lemmensuhde...! Sen saattoi paljastaa "haaveellisissa" ja "kauhistavissa" näyissä, joihin hänen jalosukuisuutensa mamselli uskoi kuin sakramenttiin, ha-ha... Sitä tietä, juuri sitä! Anna Elisabet oli saatava kylmenemään tuolle herralle.

Eikä tarvinnut parooni Bildsteinin revitty korva paljoakaan lisää ... hänen vihatakseen häpäisijäänsä silmittömästi, sokeasti...

Oo, Bildsteinit olivat mahtavia – heidän vaakunansa oli tuomiokirkossa kunniasijalla. Ja sitten ... lisää vihamiehiä! Niitähän tuo tappelupukari keräsi jo itse joka askelellaan...

Niin, juuri niin. Mikään ei vimmastuta ihmismieltä ja hanki vihamiehiä sen varmemmin kuin tuollaisten sapeliherrojen kiivaileva "oikeudentunto", "jalo" suuttumus vääryyksiä vastaan ja heidän sielujensa kapinallisuus, joka ei osaa peittää itseänsä, ei kumarruksella eikä valhenaamiolla. Ooh, omasta "rehellisestä suoruudestaan" hän saakoon kiertää silmukan omaan kaulaansa, ajallaan ja oikealla hetkellä.

Mutta hän, salaopein vihitty, hän oli tästä alkaen vain kumarteleva ja sukoileva tuota miestä – edessäpäin ja pistävä takaa toisten tikareilla.

Jos kerran oli niin, ettei hän ollut saanut jumalaista kyventä aleksandrialaisen Plotinoksen "alkukirkkaudesta", ei noitajuomasta eikä veljeskunnan mysteerioista, olivat vielä olemassa tuon saastaisen Ulfvenkloun silmänkääntötemput ja mahomedaanien musta noituus. Varjo ja musta magia!

Hän syöksähti kiivaaseen käyntiin. Pysähtyi. Syöksähti taas. Hänestä tuntui kuin Catilinan ihanasti paheellinen henki olisi vihdoinkin täyttänyt hänen sielunsa sen rajasta rajaan tai – sen rajattomuudesta rajattomuuteen.

Ooh, mitäpä hän tiesi ... kaihisilmäinen "näkijä".

Hän tunsi vain, että tuo mies oli tuhottava, niin totta kuin hänen oma sielunsa oli pirun karvainen vaihdokas eikä voinut sietää ylempäänsä eikä ... itseänsä onnellisempaa.

Niin, hänhän oli fauni! Ja hänen oli sitä näyteltävä vielä tänä yönä omassa näytelmässään... Oo-ho-ho-ho-hoo... Satyyriä, faunia, paanillista kauhua, sarynksin luritusta, naurua ja lemmenlaulua hän on näyttelevä, niin että herrasväen shampanja ehti hyväksi jäähtyä. Ja sitten, sitten – alkakoon pitkän pitkä noppapeli heidän kohtalostaan.

Askel varmistui. Huuliin tuli kalpeaa tarmoa.

Tuota miestä oli hän varjona seuraava, nousi hän suosioon ja valtaan tai kumarteli lakeijana herrojen ovilla, eli hänestä lähellä tai kaukana, makasi kestiystävänä hänen vuoteessaan tai maleksi maanpaossa – tuota miestä hän oli mustana tuhovarjona seuraava, tarvittiin siihen sitten ... vaikka koko hänen elämänsä aika.

8.

Ånäsin viettävällä puutarhanurmikolla käy kuhina ja tohina. Alustalaiset ja palkolliset istuvat maassa tai seisoskelevat parin penkkirivin takapuolella, jotka on varattu vallasväelle.

Rahvas hotisee suut supisten tai apposen auki – spektaakkeli, komeljanttarien silmänkääntötemppuja oli tulossa. Niin oli herrasväen taholta huhu tullut.

Nyt, nyt juuri Lauri-herra alkaa nykiä nuorasta, jolla tuon punaisen kankaan piti aueta. Ei, ei se kulje. Juuttuu renkaisiinsa. Katsojien selkäpiitä kihelmöi jännitys. Tyrkittiin. Vähän remuttiinkin, istui jos istuikin hänen armonsa penkillään kuin rautakangen niellyt. Nuoret renkimiehet alkoivat olla reteviä suupuolestaan. Olivat läpi yön passailevat piiat lirutelleet herrain rekoolipöydältä oltta oikeasta emätynnyristä. Ja oli ollut saaristopuolen alustalaisilla taskumatissa Viron saarilta lundreijattua viinaa, joka oli väkevää kuin tärpätti.

Mutta kun liikahti pelätyn armon musta myssy, ei uskallettu muuta kuin ähistä ja pihistä, jännityksen äityessä äitymistään, kuten teki nousuhumalakin ohimosuonissa.

Kyllä tätä hetkeä oli saatukin odottaa. Gammelbackan kapteeni kun oli myöhästynyt missä lie ratsastellut. No, tuolla se nyt jo istui saappaitaan ojennellen penkin päässä vierellään vanha koulumestarinsa, joka oli kaupungista haettu juhlavieraaksi.

Sisäkkö-Saara kuiskii moukemmille, että keskiyön hämärässä olisi spektaakkeli näytetty punaisessa bengaalivalossa, kuten tekivät kiertävät komeljantti-aktööritkin Porvoon Kaivohuoneella, mutta että nyt riitti pelkkä päivänvalo, se kun pohotti ihka suoraan tuota kangasta kohti, jota oikeassa ageeraussirkuksessa sanottiin ridooksi.

No, vihdoinkin! Nyt, nyt... Jopas ritkahti auki kuin vanha rynkkyhame! Ja orgelnisti Haraldssonin viulunääni alkaa kuulua. Mutta rahvas on aluksi pettynyt. Lavalla on pelkkiä oman maan tuttuja puita eikä ulkomaan elävistä ollut tietoakaan. Vasemmalla on koivuja, oikealla kuusia. Mutta taustalla oli sentään merkillinen kuva. Maalarimestari Zindt oli sen kuulema tehnyt, ja siinä oli melkein kuin puna- ja sinilehtisiä puita, joista riippui kullanvärisiä omenia. No, se oli koreata, se.

Ja entäs? No, jeevelanammaa! Olikos tuo tuossa lavean pökkelön päällä, tuo hempukka mikä lie, joka seisoi liikkumattomana kuin suihkulähteen kuvat, olikos se ihka heidän oma siniverinen mamsellinsa? Jo oli koreutta! Keltainen silkki kimalteli rinnalta, ja vyötäröiltä rynkkyili aivankuin herrasnaisten kasvoharsoja. Ja kullalta kimmeltäviä lehdentapaisia sen oli hiuksilla... No, oli, jo oli ... kalliita kankaita tuhlattu...!

Hyss-syss-syss... Nyt se puhuu... Hyss-syss... Armo heristi jo nyrkkiä olkansa yli.

Nymfi näyttää kellervässä puvussaan marmoripatsaalta, kuolleelta kuvalta. Mutta hän lausuili runoa! Hän on vuorenneito, oreadi, joka on iloisesta tanssijattaresta muuttunut kylmässä Hyperboreassa elottomaksi marmoriksi. Hänen rakastettunsa fauni vaeltaa herransa Bacchuksen juhlavaunujen myötä ja on unohtanut oman vuorenneitonsa kuolemaan. Mikään muu ei kuitenkaan voi noiduttua nymfiä herättää elämään kuin hänen fauninsa satyyritanssi, hänen syrinks-huilunsa soitto ja hänen villi sylinantonsa.

Näin lausuilee liikkumaton vuorenneito. Ymmärsi sitten kuka ymmärsi niin hienoa luritusta.

Kesken nymfin valitusta liihoittelevat näkyviin ruusuin kukitettuihin harsohameihin pukeutuneet Ulriikka- ja Kirsti-mamselli ja Jeannette, kamarineitsyt. He ovat chariitteja, kiihkeän elämänhalun hengettäriä. Ja nyt he tanssivat marmorisen nymfin ympäritse. Kiertävät, ojentelevat käsivarsiaan, kasvot rukoilevat, nauravat, houkuttelevat, jotta nymfi parka heräisi elämäniloon, tanssiin ja riemuun.

Mutta ei. Marmorinen neito ei liikahda, ei värähdä. Vain hänen fauninsa saattoi hänelle lahjoittaa elämän ja onnen. Niin hän taaskin valittaa alakuloisin sanoin. Ja chariitit lysähtävät maahan, peittäen hiuksillaan kasvonsa ja pettymyksensä.

Jööran on seuraillut poissa olevana näyttelemistä. Hänen suonissaan kohahtelee heidän äskeinen lemmenratsastuksensa. Suloisen karkumatkan ilo säkenöi yhä hänen silmistään. Tuossa oli sillankupeessa Näsinmäen huimanjyrkkä rinne. Hänen kannuksensa siivettävät ratsun kohti vuoren korkeata lakea, niin että rinteen nurmipeite repeilee syvään iskevistä kavioista. Sitten ... vuorenhuipun petäjikössä riemastuttavan jännittävää odotusta. Lauri Reinholdin ja von Bilangin ratsut pyyhältävät yli Porvoonsillan. Eivätpä olleet heitä keksineet!

Kauan he katselevat lähekkäin joen yläjuoksulle, joka kaartuu laajana polvekkeena koillista kohti, kevätvesistä paisuneena, aamunkimmeltävänä...

Yhä, tänäkin hetkenä miestä huumaa kyltymätön lemmenkuume. Oli taaskin kuin hän olisi nauttinut Agatan pystyiltä rinnoilta, huulista, silmistä huimistuttavan juoman ... tyhjentymättömästä maljasta. Mikä tuli, mikä hulluus hurmasikaan hänen olemuksessaan! Kostonilo vieraan häväisijän nöyryytyksestä oli siittänyt hänen suudelmiinsa kirpeätä karpalon makua. Ja sitten, niin, sitten ... tuo kylmä, kuolettavan vihan veri oli hullaantunut ... kiitollisuudesta, alttiudesta, juhannusyön tuoksusta, hurmioittavasta vimmasta, jollaista hän ei ole tavannut edes kuumien maitten tyttärillä.

Muistelijan hampaat paljastuvat rohkeaan nauruun. Hän kahmaisee koulumestariaan polvesta, niin että ukko heristää nyrkkiään. Näytelmä on unohtumaisillaan.

Mutta kaukaa alkaa kuulua huilun ääntä. Se lähenee, vahvistuu. Ei ole helppo tietää, soittaako orgelnisti viulua vai huilua, vai vaihteleeko hän molempia soittimia. Mutta soitto paisuu paisumistaan. Ja sävelmyrskyn mukana syöksähtää taustan nurkasta kuin kultaomenaisen lehvistön alta fauni, joka panee parin piikaisen rinteen puolella kauhusta kirahtamaan.

Tuo hurja fauni on satyyrin ja Panin sekamuoto: sillä on pitkät korvat, jotka saattavat olla yhtä hyvin pukinsarvet, jaloissa on kavionnäköistä, päälaella tuuhea harja ja jotakin karvaista reisillä ja pohkeilla.

"No, ilmetyn pirunko ne siihen nyt hankkivat", murahtaa vanha Kustaa, muonamies. Ja vaimojen hameissa nyhjöttävät tenavat pirahtavat itkua.

Mutta satyyri-fauni on jo alkanut hullunpelinsä. Hän hyppii ja laulaa vimmatusti. Ryöstämään hän oli tullut oman luonnottarensa. Nymfin, hänen morsiamensa, oli luovuttava verenkarvaisista titaaneista, jotka sotaa käyvät. Heidän maassaan, täällä, skyyttain tällä puolen, on vain jäätä ja lunta, sotaa ja kuolemaa.

    "Sun nielevä, nymfi parka, on Tartaros,
    jos täällä viivyt sa Areen julman vuoksi,
    mut uskollisen lempes sa mulle antaos,
    sun saatan ma Afroditen luoksi,
    luo lehtojen armahain ja laulun maille,
    sylihin hurjan lemmen ja teille onnekkaille",

lausuilee Björnramin ääni hurjasta vimmasta nousten ja laskien, vuoroin laulaen, vuoroin vihasta raivoten.

Chariitit ovat nousseet maasta. He tanssivat entistään huimemmassa poljennossa. Fauni soittaa moniputkista huiluaan, samalla hypäten kaviotanssiaan.

Jööran on vasten tahtoaankin joutunut näytelmän valtaan. Hän huomaa sen juonen kömpelyyden. Mutta Björnramin ääni vangitsee merkillisellä tavalla. Se valittaa ja raivoaa kuin vertavuotavasta sydämestä, liikuttaen ja kauhistaen samalla kertaa.

Oliko tuo mies näyttelijä jumalten armosta? Vai syytikö hän jotakin oman omaa tämänhetkistä vihaansa ja epätoivoaan? Miksi hän oli jo pari kertaa kääntynyt melkein kuin hänen puoleensa? 'Jos täällä viivyt sa Areen julman vuoksi' – nuo sanat hän oli singonnut aivan kuin häntä päin, synkässä vihan palossa...?

No, olkoon mitä on, Jööran huitaisee poispäin ajatuksensa, ryhtyen seuraamaan Anna Elisabetin herkkää elehtimistä.

Nymfi värähtää korokkeellaan, vavahtaa. Hän nostaa käsivartensa ilmaan kuin hamuilisi kylmästä ilmasta lämpöä, aurinkoa ja kuumaa rakkautta.

Mutta yhä hän laulaa kuin ravistelisi kahleissa käsiään, tuskan ja riemun välimailla.

Jööran on hämmästymäisillään. Hän ei muista koskaan huomanneensa, että Anna Elisabetin käsivarret olivat harvinaisen jalomuotoiset ja että hänen äänessään saattoi olla tuollaista syvää sointia – sydäntä riipaisevaa tuskaa ja kaipausta.

Tanssi hurjistuu. Soitto kiihtyy huumaavaksi. Fauni yltyy yhä raivokkaampiin tiraadeihin, kunnes nymfi horjahtaa riemusta nauraen faunin avatuille käsivarsille.

Niin he katoavat kultaomenaiseen lehvistöön chariittien liihoitellessa heidän jäljessään. Soitto häipyy. Väliverho sulkeutuu.

Merkillinen spektaakkeli oli päättynyt. Rahvas poistui jos jotakin soristen. Mutta herrat siirtyivät vaiteliaina lehtimajaan ... shampanjaboolin ääreen.

Orgelnisti ja koulumestari istuvat rinnakkain sälepenkillä kuin tuuheakulmaiset pöllöt samalla oksalla hyppysissään hienot boolipikarit. Mutta herrojen äänet alkoivat pian soitella hovimusiikkia.

Näytelmä vei näet itsestään pöytäkeskustelun Tukholman hovin teatterijuhliin ja "hurmaajaprinssiin", joka jo piimäpartana oli lasketellut ulkoa Corneillensa, Racinensa ja Crébilloninsa ja yhtä pikkaraisena kirjoittanut itse ensimmäiset näytelmäkokeensa: milloin huvinäytelmän, "nuoresta seigneur'istä" eli oman korkean persoonansa kommelluksista kiusallisella oppitunnilla, milloin juhlallisia murhenäytelmiä Birger Jaarlista ja Mechthildistä, Henrik IV:stä ja Ravaillacista, vieläpä roomalaisesta Coriolanuksesta tai muista suurista historian hahmoista.

Lauri Reinhold yltyy lavertelemaan hovijuoruja: "Tiedättekö mitä tämä teatterihullu 'pohjolan dauphin' tekee vieläkin aamutuimaan, seitsentoistavuotiaana herrana noustessaan puettavaksi? Hän nostaa peilin edessä, ha-ha-ha ... paitansa helman ylös pyrstöksi takamuksilleen ja deklameeraa lanteitaan keikutellen kuin paras primadonna."

"Ja entäs?" yhtyi kornetti Jaakko Juhana pilaan. "Hänen korkeuttaan huvittaa usein kuulema maalata kasvonsa paksuin teatterivärein balettityttöjen tapaan, koreiksi kuin ruusunnuppu. Mutta merkillistä kyllä, niin oli parjattu Reinillä upseeriteltoissa, että hän ei taiteile niitä koskaan nuorukaisen tai miehen naamaksi, aina vain naisen..."

"Eikä hän, sanotaan, näyttele koskaan hovinäyttämöllä miesosia vaan naisten, yksinomaan naisten", Lauri Reinhold jatkoi.

Seura nauraa, paitsi Jööran, joka näyttää käyvän vakavaksi.

"Onko totta", kysäisi Alopaeus, "että prinssillä on karhean punakka ja hilseinen iho ja että hän juuri sen vuoksi, peittääkseen sitä ja...?"

"Totta. Kyllä se on totta!" kuuluu takaapäin Björnramin ääni, joka on toisten huomaamatta jo kotvan kuunnellut keskustelua. "Olen sen itse nähnyt ja myöskin sen, että tuo hänen teatteri- ja pukuhulluutensa, naiselliset maskeerauksensa ja primadonna-näyttelynsä – ne ovat sukupuolista sairautta, perversiä homoseksuaalisuutta, hyvät herrat."

Puhujan ääni oli matala, mutta sanat tulivat nopeina ja terävinä, miehen vilhuillessa syrjäkatsein Jööran-herraan kuin tutkiakseen niiden vaikutusta.

Kapteenin kulmalliset olivat käyneet levottomiksi. Porthan näytti vaivautuneelta. Mutta Kustaa-herra jatkoi yhä irvokkaammin: "Auta armias, kun kuulema kohta puoliin Tanskan prinsessa Sofia Magdaleena vihitään tämän herran rouva kuningattareksi – miten käy silloin tulevan kruununperillisen!"

"No, tietäänhän se!" Lauri Reinhold huudahti. "Koska jokaisella hovinaisella on kuulema 'amant' ja koreimmilla rakastajia puoli tusinaa, voi sen ottaa itselleen myös tuleva armollinen kuningattaremme, ha-ha-ha..."

"Hyvät herrat, kiellän teitä loukkaamasta hänen kuninkaallista korkeuttaan!" Jööran läimähytti saapasvarteensa, vielä puolittain hyvätuulisessa kiukunpuuskassa. "Eikö hovin häijykielisin rouva, Södermanlannin herttuatar, ole itse myöntänyt prinssiämme lahjakkaaksi nuorukaiseksi? Sen ovat tunnustaneet myös hänen kasvattajansa, sekä kreivi Tessin että kreivi Scheffer. Veljeni on usein keskustellut prinssin kanssa ja ylistää hänen loistavaa väittelytaitoaan..."

"Herra kapteeni!" Björnram huudahti rohkeasti lomaan. Mutta muutti samassa äänensä sukoilevan imeläksi: "Kukaan ei halua kieltää hänen nerollisuuttaan. Mutta juuri tuo kreivi Tessin heitti ranskalaisihailussaan hänen korkeutensa opetusaineista syrjään kaiken sen, mitä todellisen hallitsijan tulee tietää. Henkitieteistä ei tuleva majesteettimme tiedä enempää kuin ennustajamatamien kahvinporot ja seikkailija Ulfvenkloun nallipaukut, kuten herra kapteeni jo laivalla aivan oikein kertoi. Sotataidosta ei hän taida muuta kuin tivoliturnajaiset, lainopista ei enempää kuin oman isänsä nimileimasimen, jolla kuningas on sinetöity nollaksi..."

"Hyvä, hyvä!" katkaisi Jööran-herra, "siinä menitte omaan ansaanne, monsieur! Se juuri ja vain se hänen tulee tietää, kyetäkseen ajallaan nostamaan kuningasvallan sen häpeällisestä alennustilasta – sen mestauslavalta!" Nyt hän oli jo todella kiihtynyt. Otsasuoni paisuen hän ponnahti seisoalleen. Tuskalliset muistot näyttivät taaskin kuohahtelevan hänen sielussaan. Ja ne veivät hänet melkein kuin yllättämällä yli Itämeren, Pommerin onnettomaan sotaan.

Siellä, hän kertoi, oli velipuolella ja hänellä, heidän maatessaan Stralsundin lasareetin lavitsoilla, ollut yksi ainoa toivo: heidän oma nuori Kustaa-prinssinsä kostaisi kerran jalon äitinsä ja heikon isänsä häpeän. Hän oli nostava kuningasvallan uuteen loistoon ja varustava Suomen rajat vankkumattomaksi muuriksi itää vastaan.

"Oikein, jalo veljeni, puhut kuin minun suustani", myhäili Porthan. "Tämä maa on varustettava. Mutta sekään ei riitä, hyvät herrat. Sen kansa on herätettävä!"

"Tiedän vain sen", jatkoi Jööran omaa ajatustaan, "että jos nyt taas näillä valtiopäivillä jästipää myssyt riistävät vallan tyhjäpää hatuilta, he lakkauttavat kenraali Ehrensvärdiltä Viaporin rakennusrahat. Eikä meitä silloin pelasta mikään muu kuin vallankaappaus!"

Seurueen herrat hätkähtivät. Kaikkivoipa puoluevalta uhkasi jo vähemmästäkin miestä ketä tahansa vankilalla tai mestauslavalla. Vallankaappaus! Lauri Reinhold teki merkkejä Jööranille. Jaakko Juhana, joka oli istuskellut poissa olevana, kuin uneksisi yhä joitain Reininrantojen muistojaan, iski äkkiä, kuin havahtuen, tutkivasti tummat silmänsä Björnramiin, joka hymyili kuin olisi saavuttanut lopultakin tarkoituksensa.

"Mitä syvin ihailuni monsieur le capitaine en premier!" Björnram kumarsi sulavasti Sprengtportenille. "Teidän, herra ritari, pitäisi olla nerollisen prinssimme hovikavaljeeri eikä niiden monien tyhjäpäisten aatelisnulikkain, joiden lahjakkuus on pelkkää vingt un'in ja cavagnolen pelaamista, katrillia ja balettityttöjen kosiskelua."

Jööranista tuntui kuin yölepakko olisi liihoitellut hänen lähettyvillään keskellä aamuyön kirkkautta. Hänen katseensa tunkeutui syvälle kumartuneen Björnramin sirosti aaltoilevaan tukkaan. Näytti siltä, että hänen kouransa tarttuisi tuossa paikassa miestä niskasta.

Hänen iloinen huolettomuutensa voitti kuitenkin jälleen. Nuori nerollisuus on itsekeskeistä, mutta myöskin lämpimän rohkeaa. Se on jännevoima ja kasvamisen himo nuoressa hedelmässä, joka omalla oksallaan ja omassa puussaan ahmii vain omaa aurinkoansa täyttääkseen ytimensä aamusta aamuun enenevällä voimalla. Se ei välitä tuulista, jolleivät ne hyväile sen hipiää. Se ei huomaa myrskyä, jollei tämä uhkaa ravistaa sitä oksastaan irti. Se ei huomaa edes varkaan kättä, ennenkuin tämä kopristelee sen arimpia orvaskesia. Vain monet katkerat kokemukset kykenevät siittämään sellaiseen sieluun epäluulon kalvavia matoja.

Jööran remahti nauramaan. Hän aikoi iskeä taas puoluepukareita niskasukaan. Mutta hän ennätti vain huudahtaa: "Mitä on tämä puoluevallan niin sanottu vapaus? Pelkkää lahjottavien maanpettureitten mielivaltaa ja valtaneuvoston pakkovaltaa", kun koko seura alkoi kuulostella juhlakentälle päin. Sieltä oli alkanut kantautua tänne saakka rahvaan riitaista melunpitoa.

Näihin saakka sieltä oli kaikunut remseää saaristolaisruotsalaista tanssilaulua:

    "Der satte en gumma uti en vrå,
    och de halta de dansa, och de blinda så' på,
    sjung fallerarallera..."

Mutta Ånäsin palkollisiin kuului myös Anianpellon renki- ja piikamarkkinoilta pestattua hämäläissuomalaista palvelusväkeä, jota oli siirretty tänne etelämmäksi Glansenstjernain Nastolantiluksille, Seestasta ja Jokelasta.

Ruotsalaisrahvaan halveksimat hämäläisjurrit olivat alkaneet oman laulunsa kesken saaristolaisrallatusta. Sikstus-renki, hollolaisen ruotumiehen Matti Peuran poika, jota tavallisesti sanottiin Mukkulan Sikeksi, isän ruoturusthollin mukaan, oli yltynyt juhlapöydän luota oluttuoppi kourassa veisaamaan vanhaa juomalaulua:

    "Kannus on olut, ei kaljaa,
    siis juokaam' yks' hyvä malja!"

Ja päätteeksi oli "finnkollo" ruvennut jätkyttelemään: "Ralla ralla ralla raa, sano' sipoolainen, kun jäihin putos, saatana!"

"Du satans perkälä!" kuului samassa ruotsalaisten joukosta, römeän äänen lisätessä ehta saaristolaismurteella: "Hör du, finnkuuleks, vänta bara, så ka' du få maka finnkött!"

Näistä sanoista oli tappelu valmis. Mukkulan Sike pani reitevät jalat haralleen, puski pellavaista karripäätään kuin hämäläinen härkä, jurahutellen nyrkit lujissa kupeissa: "Tieräks sinä, viinaluntreijari, häh, että yks se on, joka tässä talossa tömähtää, häh!"

Remu yltyi. Ruotsalaisroikka työntyi Peuran poikaa kohti. Mutta hämäläisrengit yhtyivät kahta puolta heimoveljensä kupeille puukot uhkaavasti roikkuen vyöremelissä. Naiset pakenivat nurkkien vaiheille. Sipoon ja Inkoon miehet huutelivat "finnkollojaan" ja "finntampejaan". Hämäläisten leveät sieraimet tuhisivat puuskutellen.

Lauri Reinhold kiirehtii paikalle, Jööran hänen jäljessään. "No, mutta ... hyvät miehet", hokee Ånäsin herra lepytellen. Kapteeni kysyy tuimin äänin tappelun syytä.

"No, kun haukkuvat meitä ... nämä silakanhirttäjät, tota...", Sike tapailee, "arvakkai päälle, tota ... kolloiksi ja, tota..."

Jööranin mieleen välähtää omat kadettivuotensa. Samat haukkumasanat olivat panneet hänetkin tappelemaan tukholmalaisia aatelispoikia vastaan. Remahtaen nauramaan hän löi sekä kovakouraisesti että ystävällisesti Sikstusta olalle: "Oikein, mies! Suomalainen ei haukkumisia tappelematta niele, ei tässä maassa eikä muualla."

Rähinä oli katkennut kuin olisi kurimusta kohti syöksynyt tukki töksähtänyt lujaan pohjakiveen. Mutta Mukkulan Sike nostaisi vähän niinkuin voittajana vyöremeliään.

Herrat poistuivat. Lauri Reinhold tokaisi hämillään puolittaisen leikkisanan: "Kukas tässä kartanossa oikein on isäntä? Sinähän äkseeraat kuin kenraali Parolan kentällä!" "Ooh, opin kyllä lopettelemaan tällaisia tappeluita Pommerissa. Uusmaalaiset ja pohjalaiset olivat siellä vähänväliä käsirysyssä."

Lauri Reinhold rohkaistui iloisessa nousuhumalassaan jatkamaan: "Anna-sisar ei taida muuta haaveillakaan kuin..."

"Kuin ryösteleviä fauneja ... tähän hesperiidein puutarhaan!" Jööran levitteli käsivarsiaan viitaten Björnramiin, joka parhaillaan puikahtaa kartanon nurkitse pihan puolelle.

Lehtimajassa on Porthan yltynyt laveasanaiseen puheenpitoon.

"Niin, veli Jööran", hän kääntyi nyt tulijain puoleen, "tätä kansaa eivät suojele pelkät linnoitukset. Se on herätettävä uuteen, ihmisarvoiseen elämään..."

"Joko veli Porthan puhuu täällä taas hepreaansa?" Jööran tokaisi umpimähkäisesti.

"Niinkauan kuin teille, herrat upseerit, on se hepreaa, että meidän sorrettu kansamme elää pimeydessä, juo ja tappelee, tappelee ja juo, ymmärtämättä edes oman äidinkielensä kauneutta, tietämättä mitään siitä, että sillä on oma suomalainen sielunsa, oma historiansa ja oma jumalansa, niinkauan..."

"Tietääkö magister docens mikä on suomalaisen ruotumiehen isänmaallisuus?" Jööran heittyi nyt todella väittelyyn. "Minä satuin sen kokemaan Pommerissa päin. Mitä teki meidän puolikymmentuhantinen suomalainen armeijamme, kun puolet homehtui kuumetautien kourissa maakellareissa, navetoissa ja sikoläteissä? Kapinoiko se? Ei, se kesti mykkänä, ääntä päästämättä. Ja se juuri, tuo sen uskollisuus on sen isänmaallisuutta..."

"Orjan oppia!" vaitelias von Bilang tarttui sanaan hämmästyttävän hyökkäävästi. "Ranskalainen sotilas ei koskaan suostuisi sellaiseen koiranelämään."

"Oikein ja väärin, Jaakko Juhana!" Jööran jatkoi. "En puhu siitä, mitä kehno hallitus luonnottomalla leväperäisyydellään rikkoi armeijaamme vastaan. Mutta tiedättekö, herrat, mitä tekivät nuo kiusatut miehet, hyökätessään oman päällikkönsä johdolla, joka puhui heille heidän omaa kieltään? Tussarit olivat lahjusmaakarien työtä. Joustimet eivät iskeneet tulta. Ja jos sotilas sai ruudin syttymään, räjähti liian heikko piippu. Sotilaat eivät pelänneet vihollisen kuulia, vaan oman pyssynsä laukaisemista. Niin, sellaista se oli – hattujen sankariretki.

"Mutta miten taisteli suomalainen sotilas? Ruotumies löi pyssynperällä. Ja kun se oli hajalla, vetivät Peurat, Hurtigit, Seinät ja Stormit miekkansa – nuo saakelin sotarosvojen hauraat kepit, jotka katkesivat ensi lyönnillä. Silloin ... parole d'honneur! Pojat muuttuivat ärsytetyiksi karhuiksi. He kiskaisivat suolivöiltään puukkonsa, jotka eivät olleet, totisesti, hattumaakarien tekoa. Ja kamala, hirvittävä oli hämäläisen puukon jälki. Se oli nopsa kuin salama, se oli armottomampi viimeistä tuomiota – tuo suomalainen surmarauta."

Sana sanalta Jööranin kasvot olivat valaistuneet ylpeästä näystä. Suupielten juonteet terästyivät, kuin hän olisi parhaillaan komentanut tulessa komppaniaansa. Mutta otsa ja silmät paistoivat sellaista hurmion hurjaa loistetta, jossa aamuauringon ja kuolemankuutamon värit sulavat ihmeelliseksi yhteisvaloksi.

Vasta hetken kuluttua hän jatkoi: "Vain tällä peräänantamattomalla suomalaissisulla valloitettiin Wollin ja Malkin. Suomen miehen isänmaallisuudessa ei sanalla sanoen ole valuvikaa. Hän on tottunut kotiansa puolustamaan ja ikuisesti taistelemaan. Ja se elää polvesta polveen hänen uskollisuudessaan. Tämä kansa tarvitsee vain päälliköitä, meitä, tämän maan synnyttämiä aatelismiehiä."

Seura oli hiljentynyt. Mutta lähettyvillä oli levotonta. Tuomarintyttäret ja Anna Elisabet kävelivät ohitse käytävää pitkin. Anna-mamsellin kasvot olivat itkettyneen näköiset. Ulriikka ja Kirsti kuuluivat häntä hillitsevän hätäisin sanoin. Mutta Anna-neiti yritti riistäytyä irti heidän hyväilevistä käsistään. Hän näytti tahtovan juosta Jööranin luo, kuin hakeakseen apua suuressa hädässä.

Herrat katsahtivat toisiinsa. Vain Jööran ei huomaa mitään. Hän on äskeisen puheensa intouttama. Vieläkin hengähtelee hänen huulillaan sanoja, jotka hän on huudahtamaisillaan ilmoille.

Neidot ovat vihdoin poistuneet vastapäiseen huvimajaan. Lauri Reinhold aikoo lähteä samaan suuntaan. Mutta Björnramin taas ilmestyessä lehtimajan aukossa kuin maan alta hänen eteensä hän kääntyy harmistuneena, mieheen epäluuloisesti vilkaisten, takaisin paikoilleen. Jonkinlainen vaisto sanoi hänelle, että sisaren mielen järkytys oli tuon henkienmanaajan aikaansaamaa.

"Niin, rakas Porthan, me, suomalainen aatelisto, me teemme jalon veljesliiton ja pelastamme tämän suomalaiskansan uskollisin käsivarsin nuoren prinssimme puoluevallan kukkaroherrojen ja nurkkasihteereitten käsistä. Malja sen hetken kunniaksi!"

Jööran oli puhunut taas kulmallisten kaaret korkealla, silmät säihkyen kuumaa tulta ja käden nostaessa maljaa kuin pientä, säteilevää aurinkoa.

Orgelnisti oli jo lakastuneessa humalassa. Hän harasi pari kertaa ohutta kiherän pehmeää tukkaansa kuin kuulostellakseen jotain herkän herkkää akordia viulustaan. Innostui vielä kerran, yht'äkkiä, kuin olisi viimeinen liekki leimahtanut päässä. Löi olalle koulumestaria, niin että tämän vanhat hartiat lysähtivät.

"Totisesti! Kuin gavotin ja marssin tahtia! Kyllä se tämä kapteeni osaa elämänurkunsa soittaa, vaikka ei ole sinulta oppinut, mies parka, muuta musiikkia kuin nahkasiimaa ja karttakeppiä, joo-ho-ho-ho..."

Vanha koulumestarikin oli jo armeliaan humalan suoman unen partaalla. Mutta vielä hän osasi ylpeillä entisestä oppilaastaan ja omasta jalosta opetustaidostaan. Hänen kutistuneeseen ruumiiseensa jäänyt herkullinen muisto muinoin pulleasta vatsasta nousahti. Lyhyt vartalo pörröisine paineen oli lähteä lentoon kuin pöllö oksalta. Hän nousi jo varpaitten nenille. Mutta ollessaan kuukahtamaisillaan nurin hän vain sopersi, heilutellen nenänsä vaiheilla sojottavaa etusormeaan: "Katshos, pelimanni, oikea paidagogos ja njamnjam, tuota-a-a ... de bello gallico, Caesar, Livius ja Polybios ... njam-njam-njaa ... ne ne tuota-a-a ... tekee ken-raa-lei-ta." Ja roomalaisen vakaasti ryhdistihe Hannu-mestari. Tarttui pikariinsa lausuen ylen ylväin elein koko seuralle: "Nunc est bibendum, lauloi kerran kuolematon Horatius, jalot ritarit ja herrat!"

Mutta ennen viime ryyppyään hän laskeskeli etusormi sojossa ottamiensa ryyppyjen luvun vanhaan studiosus-tapaan. "Poculum necessitatis, salubritatis, hilaritatis...", hän sopertaa, kunnes hän jäykistää kätensä päättäen laskeskelunsa maljoista viimeiseen ja juhlallisimpaan: "Poculum furoris, jalot ritarit."

Niin ukot läksivät onnellisina kuin Bacchuksen pojanpojat, orgelnistin käsi mestarin hartioilla, kohti kartanon sivurakennusta. Mutta heidän vaelluksensa oli hieman epävakaata, muistuttaen purjehdusta niillä vesillä, joilla Karybdis hörppii vettä kalliollaan ja Lamian tytär Skylla uhkaa merenkävijöitä kuolemalla.

Studiosus Alopaeus katsoi harmistuneena hoippuvia ukkoja. Nousi, napitti ylen kireälle pitkän nappirivinsä ja läksi hakemaan morsiantaan.

Björnram oli jäänyt seisomaan tyhjentyneen penkin selkänojan taakse kasvoilla kohtelias, tarkkaava hymy, aivankuin olisi valmis kumartamaan koko maailmalle.

Mutta Porthan näytti mietteliäältä. Katsahteli Jööraniin vuoroin leppoisasti muhahdellen, vuoroin ankaran vakaasti. Vihdoin hän tuntui tapailevan yhtä ja toista ajatusta:

"Sepä se, veli Jööran, aatelisto, salaseurat ja kansa... Niin, tämä suomalainen kansa..."

Kuinkas oli? Olivatko tämän maan aatelisherrat läheltä, noin niinkuin korvan juuresta kuulostelleet sen sisintä ja hiljaisinta hengitystä? hän ryhtyi seulomaan Jööranin äskeistä ajatusta.

Ei, sitä hän ei uskonut. Maan aateliset olivat jo niin kauan meiskanneet vallan kukkuloilla, ettei heidän korviinsa enää kuulunut rahvaan sääskenääni. Olivat nuo esikoisoikeuksin kruunatut herrat tulleet meren yli tai tipahtaneet suoraan yläilmoista, pirunpussin peräpuolesta, kuten Sysmässä kerrottiin, ei heille suomalainen talonpoika ollut lopultakaan muuta kuin virsujalka moukka. Merentakaisista maista tänne tulleilla parooneilla ja ritareilla oli sanalla sanoen liian paljon vierasta verta suonissaan.

"Minä olen suomalainen!" kivahti Jööran. "Ja minä olen sitä isäni ja esi-isieni kärsimysten hinnalla tämän kansan puolesta, ja minä olen sitä..."

"So-so-so", Porthan rauhoitteli. "Mutta minä kun olen syntynyt Viitasaaren pappilan saunassa ja isäni ovat Portilan poikia Viipurista päin ja vaimonpuoletkin Mynämäen Juselasta, et panne pahaksesi, jos sanon, että minä tunnen tämän lauluisan kansan syvimmät ja salaisimmat runot ja tiedän, mitä se uskoo, mitä se tarvitsee ja keitä se seuraa. Yksinomaan omia salaloitsujaan, katkismustansa ja pappejaan. Aatelisto merkitsee sille vain eräänlaista raivostunutta isä-Jumalaa, joka pudottelee sen päähän tuolloin tällöin kuumia kiviä, jollei suorastaan myllynkiviä."

Jööran oli jälleen kimmastumaisillaan. Käsi jo heilahti läimäyttääkseen saapasvartta. Mutta Porthan otti sellaisen kateederi-asennon, että hän hiljeni odottamaan lisää jatkoa.

"En kiellä", puhui nyt magister docens kuin lain tauluun kirjoitettua sanaa, "että maamme aateliston parhailla on jalo tahto ja terävä pää. Mutta ... huomatkaa: se on säätynä rappiolla, kokonaan ja perinpohjin."

Vastustavia huudahduksia tuli hämmästyneitten herrojen suusta, paitsi Björnramin, joka yhä kätkeytyi maireaan hymyynsä.

"Rappiolla, sanon, siveellisessä rappiossa. Nuo keikarit, pokkuroivat, 'konverseeraavat' ja 'amyseeraavat' liehittelijät, nuo pelihimon uhri parat, rahakassain ja parhaan ystävänsä kavaltajat, 'kumousoppien' muotiapinat, boolijuhlain ja tanssiaisten tyhjäpäiset hovilaiset – mitä he ovat muuta kuin kuolemaan tuomittu joukkio!"

"Tiedän, tiedän", Jööran oli käynyt kärsimättömäksi. "Mutta se on totta vain mitä tulee riikinruotsalaisiin eikä..."

"Tiedät, ehkäpä tiedät", Porthan jatkoi. "Mutta ehkäpä saat sen maistaa kerran katkerana kalkkina myös täällä, omien säätyveljiesi sekalaisessa seurassa, he-he-he..."

Peiteltyään lujat sanansa leppoisan naurahtelun lämpöisiin untuviin maisteri veti hitaasti kätensä liivinaukosta ryhtyen järjestelemään kalvosimiensa pitsikierrettä lähteäkseen.

"No, niin, hyvät herrat, minun on aika mennä vähän nukahtamaan ja sitten viitasaarelaisrunojeni kimppuun. Mutta viimeiseksi virrekseni sanon: sinun aatteesi ja sinun tulevat linnoituksesi sortuvat, Jööran, tuhkaksi, jollet kykene herättämään tätä kansaa kokonaisuudessaan, sen jokaista säätyä ahertamaan ja toimimaan, yhtä kaikkien ja kaikkia yhden puolesta. Ehkäpä ennenkaikkea sanon: älä unohda rintamastasi porvaristoa, joka on tässäkin maassa sen pystyvin ja lopultakin itsetietoisin sääty ja joka kykenee asiallisemmin, tarmokkaammin kuin muut omaksumaan myös nuo ranskalaisaatteet kolmannen säädyn vapaasyntyisistä oikeuksista. Niin, vapaasyntyisistä! Huomatkaa tämä sana, te korkea-arvoiset jalosyntyiset! Sitä ei ole sanonut sen vähempi mies kuin Alavetelin kuuluisa kappalainen Antti Chydenius, niin pappi kuin onkin ja niinkuin onkin alkuperujaan supisuomalaisen Kytömäenkylän poikia.

"Niinpä niin, he-he... Taisipa tässä tulla liikojakin saarnatuksi. Mutta mitenkäs sen hullun hulluutta muuten arvattaisikaan, jollei suutansa avaisi, sanotaan Viitasaarella, jotta lähdenpä tässä lopultakin hiljaisten muusaini lepoon. Katsokaas, Themistocli licuit esse otioso, tapasivat sanoa vanhat latinaiset, he-he-he..."

Niin poistui runon ja historian nuori, mutta vakaasti mietteliäs mies verkkaisin askelin yöpuulle.

Jööran marssii rantaa kohti. Hiekka sirisee iloisesti saapasanturain alla. Korva soittaa ihastuneena soman humalan himmeitä tiukuja. Se kuulee pelkkinä pehmeinä kaikuina pois ajavan von Bilangin ratsun kavioniskut kumajavaan tiehen.

Ajatukset kuohahtelevat yhä aivoissa. Monet vastaväitteet, kumotakseen Porthanin äskeisiä tuomioita, nousevat, lennähtävät ja hukkuvat jonnekin ... huikaisevan huolettomuuden ilmavaan syliin.

Nythän oli yhä kuuman rakkauden aamu, ei ankarien ajatusten.

Tiesihän hän sen, että Agata oli soutava käsivarret paistaen yli suvannon hänen vain heilahduttaessaan hattunsa töyhtöä. Ja sitten! Niin, tuolla säteili heidän aittansa helmensinervää hopeaa. Ja tuolla, kauempana, heidän vilpeänhämärä lehtorinteensä Tuomiojan partaalla oli täynnänsä puron solinaa, lepän julmaa tuoksua ja varjonpyörylöitä kuin jättiläispantterin taljalla. Eikä ollut hänen naisensa marmorinen nymfi, Daimonin tytär hän oli – hullu unikko povella, nuoret tähkät ja runsaudensarvi sylissä...

Huima ajatus juosta takaisin, ottaa ratsu ja ylittää tuo suvanto sen selässä saattaa hänet käännähtämään. Mutta siinä hetkessä häntä kohtaa hämmennyttävä näky: Anna Elisabet lähestyy kiivain askelin, hänen silmänsä kiiltävät kuumeisina, huulet vapisevat suuttumusta.

Jööran sipaisee kulmallistaan. Tuonnäköisenä hän ei ole vielä koskaan nähnyt Ånäsin mamsellia eikä kuullut hänen haaleilta huuliltaan sellaisia sanoja kuin nyt. "Kauanko sinä olet sitä naista pitänyt?"

Jööran ei ole uskoa korviaan eikä osaa mitään vastata. "Vastaa! Kauanko?"

Sanat syöksyivät uudestaan vihaisempina kuin mustasukkaisimmankaan aviovaimon huulilta. Jööran räjähti nauramaan. Tilanteessa ei tottakaan voinut olla muuta kuin naurettavuutta.

"Mais ma chère...!" hän yrittää lievittää ranskalaisella hunajalla julmaa nauruaan. Hän tajuaa vihdoinkin, että kuumeinen rakkaus häneen täyttää tuon naisen jokaisen solun. Hänen silmänsä tuijottavat totisempina kuin viimeisen tuomion enkelillä. Mutta minä hetkenä tahansa voi yhtä hyvin naisellisen itkun ilkeä räntäsade hänet hukuttaa, mies paran.

Kaukainen sääli ja iloisen humalan lempeys saa hänet ottamaan Anna Elisabetia molemmista käsistä. Ja hän kuulee huultensa puhuvan puolivalheellisia ja puolitosia sanoja, joista viettelyksen viini on aina saanut rypäleensä ja mehunsa. Hänen sanojensa leikki on nyt hellää ja houkuttelevaa. Hänen täytyy saada nähdä noiden tiheitten silmäripsien takaa tuon neidon silmien lohduttautuvan, nauravan ja yhtyvän hänen omaan aurinkoiseen hullutteluunsa.

Anna-mamselli toistaa toistamistaan samoja sanoja: "Minä en kestä enää, en kestä, en kestä... Sinä olet murtanut minun sydämeni, Portinsärkijä! Minä surmaan sen naisen, minä surmaan..." "No, mutta etkö tiedä, Anna Elisabet", Jööran tyynnyttelee totisin ilmein, "että nyt sinä vasta olet oikea nainen!" Ja taas hän vaihtuu leikkiin: "Miten sanookaan meidän Diderot'mme? Ihminen ilman intohimoja on soittokone kieliä vailla. Mutta sinä, sinähän olet oikea seireeni – katse peilityyni, mutta alla surma ja kuolema...!"

Mutta ei. Mamselli ei niin vain leppynyt. "Sinä, sinä ... luulet olevasi nero – viettelijä sinä olet, kenen tahansa. Luuletko, etten tiedä ... puutarhurin tyttäret, porvarisimmet joka kaupungissa, jos jotkin balettitytöt ja kapakkaneitseet – ooh, olet tyhjänpäiväinen naistenmetsästäjä, jonnin joutava narri, et muuta."

Mutta Jööran vain hyräili jotakin mamsellille tuntematonta ranskalaista laulua, jossa ei kuulostanut olevan edes oikeata nuottia.

"Varo, porvari, tytärtäsi, Kaljupää lähestyy", Anna Elisabet alkaa erottaa sanoja. Jööran selittää, että laulu oli syntynyt Galliassa Caesarin sotaretkien aikana. Valloittajalla oli ollut näet tapana juhlia voittojensa jälkeen valtoimesti maan tyttärien kanssa iloinen lehväseppele varhain kaljuksi käyneen päänsä kiireellä.

"No, oliko suuri Cajus Julius nero vai ei?" Anna-neito niuhottelee yrittäen pudistaa päätään. Mutta hulluttelija otti sen käsiensä väliin ja suuteli suulle, ohimennen ja naurahtaen. Ja Anna Elisabet oli sulanut kuin vaha.

"Katsos nyt, mademoiselle", Jööran yhä leikitteli, "se kuuluisa 'naisen arvoitus' ei ole muuta kuin ruusunpunainen solmu, jonka avaa suudelman polttava terä. Me sen tiedämme ... nerot ja sankarit – Cajus Juliukset, Jööran Magnukset ja Casanovat, ha-ha-ha..."

Mutta hulluttelevan miehen nauru oli yhä iloisen avointa, melkeinpä hellittelevää. Se kiihoitti Anna-mamsellin kehräämään kostoa vihatulle kilpailijattarelle.

"Ja luuletko sinä, että tuo 'tuollainen' on sinulle uskollinen?" hän sopersi hellästi toraillen. "Etkö sinä tiedä, senkin tyhmyri, että tuo olento oli jo luvannut itsensä Henrik Forsteenille, jonka huhutaan tulevan varapormestariksi vanhan Hagertin lähtiessä valtiopäiville. Ja tiedätkö sitä, että tuo, tuo pitsinnyplääjä, tuo joka puolelle naureskelija, tuo Treksilän herran yöpassari, tuo..."

He olivat nousseet kohti kartanon pihaa, Anna-mamsellin käden hivellessä sana sanalta yhä hellemmin Jööranin käsivartta.

Mutta hänen mustasukkainen puhetulvansa katkesi äkkiä. Jööran työnsi hänet jäykistyvin käsin syrjään. "Mademoiselle Glansenstjerna", kuuluivat Jööranin sanat, "parempi sittenkin on soittokone kieliä vailla, kuin että alhainen valhe ne ruostuttaa. Hyvästi."

Anna Elisabet seisoi kuin ruusunpunaisesta pilvestä pudonneena. Mitä hän nyt näki, eivät hänen silmänsä olleet uskoa.

Jäykin askelin Jööran marssi talleja kohti. Katosi. Palasi ohjaksissaan satuloimaton ratsu. Heittäytyi sen selkään. Huudahti: "Sano Lauri Reinholdille, että ryöstän vain hevosen Ånäsistä, en tytärtä!" Kannusti ratsun raviin, laukkaan. Syöksyi rantaa kohti, upposi suvantoon ratsu upoksiin ja mies suolivöitä myöten. Ratsun pärskintä kuului harmain kasvoin seisovan neidon korvaan kuin hänessä itsessään olisi toivottomana huutanut äkkinäinen kuoleman kauhu. Hänen täytyi paeta tuota ääntä, väsynein, turtuvin jaloin. Mutta hän pääsi kuitenkin neitsytkammioonsa hautautuakseen silkkisiin pieluksiinsa, jotka tukehduttivat, tukehduttivat, kunnes väkivaltaiset nyyhkytykset avasivat hänen pakahtuvan rintansa.

Keskellä suvantoa ui samaan aikaan ratsu, nyt jo tasaisesti huokuen ja voitollisesti pärskyen vastarantaa kohti, jossa rinnettä juoksee alas kasvoilla hätä ja nauru koulumestarin Agata.

9.

Leskirouva Aspmanin taloon saakka kuuluu helmikuisessa varhaisaamussa Linnamäeltä päin ankara piipyssyjen pauke. Laukaukset kajahtelevat kajakkaan ilmaan niin erilaisin äänin, että luulisi pyssyjen hullaantuneen harjoittamaan kuorolaulua. Eräät jumahtavat bassoina, eräät kevyen heleästi, kuin tenori olisi kiekauttanut äänen ilmoille noin vain omaksi ilokseen.

Majuurska Sprengtporten, joka nyt asuu poikansa toimesta upeassa asunnossaan, timpermanninlesken uudistalon toisessa kerroksessa, hyrähtelee hyvillään. Nehän olivat Jööranin ampumaharjoituksia. Ja nuo kevyesti, nopeassa tahdissa kajahtelevat laukaukset olivat lennähtäneet hänen keksimästään uudesta tussarista.

"Jokohan, jokohan se nyt, Jööran-herra...?" kysäisee eteisen ovelta iloisen jännittynein silmin Agata-neitsyt. Ei hänen tarvitse lopettaa lausettaan. He tietävät kumpikin toivo ja pelko sydämessä kyselevänsä itseltään joka aamu ja parhaillaankin, oliko kapteeni jo lopultakin onnistunut keksinnössään. Muuten hän palaisi taas pahalla päällä kotiin, katoaisi hiihtoretkilleen koko päiväksi tai sulkeutuisi kamariinsa viilapenkkiensä tai kirjojensa pariin.

"Omaa kärsimätöntä mieltään se siellä purkaa, poika parka", Elsa-rouva hymähti ja huokasi samalla hengähtämällä.

Upseerisuvun tyttärenä, upseerin puolisona ja sotilaan äitinä hän vaistosi kuin omassa veressään mitä oli merkinnyt hänen nuorimmalleen, joka melkein lapsena oli heitetty verisille kentille vuosikausiksi, viime kesä, sitten pimeä, mutta rauhaa tuova syksy ja nyt tämä helisevä helmikuu, joka kantoi teräksen kimmeltävillä käsivarsillaan kuin jäänhileisissä kapaloissa rohkeita aukenevien merien lupauksia ja kutsuja: lähde, purjehdi...

Voi, miten hän olikaan nyt juuri, rakkaimmassaan, kokenut sen, että sodasta palaava nuori mies on hyrskyaalto, joka ei lakkaa syöksymästä yhä eteenpäin, vaikka kaukomerellä on jo vaimennut jättiläismyrsky.

Niin oli ollut hänen Jööraninsakin sielu. Tulipalon hiiltämille, hävitetyille rannoille hän oli purjehtinut. Oman syntymäkotinsa hän oli tavannut kurjempana kuin oli mikään kaupungin kortteli tulipalon jäljiltä – häväistynä, tunnottomien ihmisten raiskaamana.

Oliko ihme, jos hänessä taas merien auetessa oli heräävä levoton purjehtija – pois väettömän ja saamattoman äitinsä luota. Oi, hän ei ollut siitä konsa poikaansa edes sydämensä piiloisimmassa sopukassa moittiva...

Syksy, sen touhut ja rakentamiset, olivat olleet kuin uudelle sotaretkelle varustautumista. Olihan hän sen nähnyt joka hetki, milloin iloiten milloin surren.

Ja nyt sitäkin selvemmin, talven ja kevään taistellessa keskenään tulipaloisissa aamunnousuissa. Hänen poikansa oli saanut kestää päivästä päivään yltyvää tuskaa. Viettää malttamattoman kunnianhimon ja uneliaan, tuskin kyventäkään räiskähtävän kotilieden ristitulessa pitkän pitkät illat, tehdä suunnitelmia, jos jonnekin niitä tarjoillen, useimmiten edes vastausta saamatta, kirjoitella viranpyyntöjä, odotella turhaan edes eläkettään ja yhä, yhä virattomuuttaan katkerana hautoa – ooh, eiköpä hän, äiti, olisi ymmärtänyt mitä hänen Jööraninsa oli saanut talven kuluessa kärsiä.

Elsa-rouvan hymähtely on muuttunut yhä raskaammiksi huokauksiksi.

"Johan se soi postitorvikin!" Agata pistää taas päänsä ovesta, rohkaistakseen omalla ilollaan vanhaa rouvaa, jonka huokauksia hän on oppinut lukemaan kuin kirjasta. "Jos olisi tulossa kirje vaikka Jaakko-herralta tai itseltään kenraali Ehrensvärdiltä! Sinne Viaporiinhan se, Jööran-herra..."

"Niin, mene, hae posti, hae!" Majuurska kiepahti jaloilleen. Sehän soi sentään kerran viikossa uutta toivoa ... tuo postiratsun torvi Porvoon-sillalta.

Elsa-rouva ryhtyy järjestelemään hopeoitaan. Ja taas ylpeilevä ilo ja huokailu kulkevat kuin aamunvalo ja pilvi vuorotellen hänen kasvojensa yli.

Tuo rakas poika oli hankkinut Lasse-mestarilta takaisin heidän perhekalleutensa. Ostanut ja ostanut tuolta ja täältä, jos kultaseppä oli niitä ennättänyt myydä kaupunkilaisille. Ja tuossa ne nyt paistoivat, kaikki, ainakin melkein kaikki.

Vain Treksilään ostetut pendyyli ja Kaarlekuninkaan kuva pysyivät poissa. Siellä päin oli heitä vastassa vannoutuneen vihan mykkä seinä. Kuinka olisikaan Gabriel-herra unohtanut häpeään joutumistaan ja vielä senkin jälkeen tapahtunutta Jööranin haastetta, jolla Gammelbackan kauppa oli saatettu oikeuteen.

Oli, oli ollut rahankuoppia poika paralla. Nämä uudet asunnot, ei vain heille vaan myöskin Hannu-mestarille ja Agatalle... Tämä riitajuttu ja ostamiset ostamisten jälkeen. Oi, mitä rahanmenoa se hullu poika olikaan pitänyt.

Ja yhtä hullu oli ollut Lauri Reinhold, joka syyti hänelle lainaa syytämällä, vaikka tiesi, ettei Jööranin käsissä pysynyt raha enempää kuin vesi lentävän haukan siivellä.

Mutta nyt, juuri kipeimmän huolensa alta, hänen täytyi helakasti naurahtaa. Hullaantuapa nyt tuollaiseenkin! Äiti katsahti ikkunapariin, joiden taitse nousi tellinkien pystyhirsiä. Tuo yltiöpää oli omalla kustannuksellaan revityttänyt uuden talon päätyseinän alas ja rakentanut sen uudestaan. Talon päätypuoli kun oli rakennettu vastoin uutta rakennusjärjestystä niin, että se työntyi kadulle, oli herra suuttunut pahasti. No, jokos! Mitäs nyt sellaista olisi voinut sietää ... suuri linnoitusupseeri? Ja mitäs rahasta!

Mutta entä hänen varoitellessaan: säästä viranostoa varten, akordisummaksi, herra oli vain tokaissut huulet kireinä: "Aion rajankävijäksi. Ja rakennettuani Savon rajoille pari linnaa, otan niissä päällikkyyden omilla ansioillani."

Ja kuitenkin hän kärsi päivästä päivään yhä katkeroituneempana. Laihtui silmissä. Tuskastui, suuttui ja raivosi mitättömästä. Hullaantui uusista ajatuksistaan ja keksinnöistään. Lamautui taas. Ei, ei hän osannut enää ottaa kiinni ilon kädestä samalla tavalla kuin ennen. Ja jos sen tapasi, tarttui siihen epätoivoisesti kuin hukkuva oljenkorteen.

Linnamäen länsirinteellä seisoo tasaisen varjokkaassa valossa ampumataulu. Aamunnousu lyö yli vuoren. Ja huurteisten mahtipetäjäin huippujen lomitse heittyy joelle päin kaksi vähitellen levenevää valokeilaa, jotka sulavat Gammelbackan aukeita ja merta kohti mahtavaksi valomereksi.

Jööran on tyytyväinen uuteen kivääriinsä. Hän on kääntynyt aamun loistokkaaseen maisemaan päin, yhä vielä ase kourissaan. Nyt hän oli lopultakin onnistunut! Poikamaisessa ilossa hän osoittelee vieressä seisovalle Petter Schröderille, porvarikavallerian rytmestarille, pyssyyn tehtyjä parannuksia. Juureva kauppias ja hänen takanaan puoli tusinaa muita kaupungin "kavalleristeja", porvareitten puukhollareita ja käsityöverstaitten kisällejä, seurailevat kunnioittavasti kapteenin varmoja kädenliikkeitä.

Sopi katsoa! Hana iski varmemmin kuin armeijan liian heikkorakenteisessa piilukossa. Mutta piippu oli lyhyempi, rihlat kierrokkaammat, koko ase entistä kevyempi ja nopeampi ladata. Ja tässä ... tästä patruunasta luoti kantoi! Tähtäin oli uutta lajia. Siitä sai vaikka vihollisen silmänvalkuaisen jyvälle. Kenraalit ja everstit saivat tulla ottamaan oppia Porvoolta! Vielä kerran oli jokaisen ruotumiehen olalla keikkuva tällainen ase, ainakin jo seuraavaan sotaan marssittaessa.

Selittelyn lomassa Jööranin silmä on lumoutumistaan lumoutunut valokeilojen loistoon.

"Katsokaa, pojat!" hän huudahtaa. Mutta ei, hän ei jatka. Nuo hölmistyneen näköiset puukhollarien ja kisällien naamat toljottavat kuin härkä uutta porttia. Se on hänen oma näkynsä, joka on huumannut hänen päänsä monenmonena aamuna.

Nuo valokeilat avautuvat länttä kohti. Ne kantavat hänelle jälleen vanhan Gammelbackan ... hänen omaisuudekseen, tuohon noin, hänen jalkojensa juureen. Ne lupaavat hänelle lännestä päin mahtavaksi avautuvana sylinä valtaherrain suosiota, kutsuja, määräyksiä tärkeisiin tehtäviin valtakunnan palveluksessa...

Hetken kuluttua kapteeni viittaa lähteäkseen.

Kavalleristit laskeutuvat kaupunkiin. Koulukujan päätteessä vänrikki Nassokin palaa ratsain uusmaalaisten jalkamiestensä kanssa aamuharjoituksista. Vänrikki ei komenna ruotumiehiä kunniantekoon vastaan astuvalle kapteenille.

Jööran pysähtyy. Vartalo jännittyy. Pää heilahtaa taaksepäin. Kasvot tummenevat äkkinäisestä raivosta. "Haluaako vänrikki päästä rykmenttinsä esikuntaan virkarikoksesta? Vastatkaa!"

Kapteeni huusi käskynsä huutamalla. Nassokin näytti säikähtävän. Mutta yritti sittenkin jäykistyä satulaansa, tuli mitä tuli – syytös tai kaksintaistelu. Samassa komentaa jalan marssiva kersantti ryhmät kunniantekoon. Ja vänrikki vie kuin viekin kätensä tervehdykseen, ikäänkuin kersanttinsa komennon hyväksymiseksi.

Välikohtaus on ohi. Mutta Peter Schröder pysähtyy aprikoiden. "Se on tämäkin niitä Treksilän herran usutteluita. Sen kun täytyy vetää nykyjään peruukkinsakin korvia myöten, he-he-he, senjälkeen kun..."

Kapteeni vaikenee. Hän näyttää harmistuvan turhista puheista. Mutta Petter-kauppias ei niin vain säikähtele. Hänen koko olemuksessaan on hyväntahtoista ja samalla pelotonta rehtiyttä. Ei ole tarvis pelkäillä miehen, joka on kaupungin suurin lankunlastaaja, laivanvarustaja omasta takaa ja kaiken lisäksi raatimies.

Rytmestarissa on kaikki vaaleata: vaaleanruskeat paksut kulmakarvat, vaaleansiniset, vakaat silmät ja ahavan purema tiilenpunakka hipiä – eivät ne muuta väriään eivätkä muotoaan. Rehti kunnioitus äänessään hän jatkaa: "Jollei herra kapteeni ja ritari pane pahakseen, niin tuota ... se vapaaherra ja sen juomaveikot ovat alkaneet pelata vähän niinkuin salapeliä, katsokaas..."

"Suu puhtaaksi", käskee Jööran. No, Treksilän herra oli saanut puolelleen ja kapteenia vastaan yksinpä pormestari Hagertinkin, kun oli pannut valtiopäivämiehen matkakassaan suuret summat, selittelee Schröder. Huhuttiin porvareitten kesken sellaistakin, että Treksilän kornetti ja varapormestari Forsteen kirjoittelivat Hagertille Tukholmaan kapteenista ja ritarista parjauskirjeitä, joilla piti muokata vaikkapa lahjuksilla lisäten säädyn edustajia estämään kapteenilta viransaannit ja muut.

Ja jekkua ne aikoivat pelata Gammelbackankin asiassa. Kirjuri Busch oli jo käynyt kumarrus- ja lahjusmatkalla Mäntsälässä, kihlakunnan tuomarin luona. Ne aikoivat juttua ainakin vitkuttaa.

Ja olihan Treksilän herralla nyt alvariinsa rinnallaan kaksikin juonenpunojaa ... tämä tullinuuskija ja sitten se tulipalojen ennustaja, se komeljanttari mikä lie ... Björnram.

Schröderin vaalea parran höytyvä alkoi täristä hytkyvästä naurusta. "Se kun oli tämä herra koko viime syksyn noitunut ihka yöpimeän halki kapteenin työhuoneen kynttilöitä sammuksiin, jotta muka se olisi merkki Jööran-herran äkkikuolemasta. No, mitäpäs se nyt sellainen... Nämä meidän puukhollarit kun kuulevat tiskin takaa jos jotkin jutut Treksilän palvelusväeltä, niin ajattelin, että kapteenin sopisi joka tapauksessa olla varuillaan. Ei niiltä herroilta konnankoukut lopu."

Bytmestarin tasainen puhe painui Jööranin rintaan kylmempänä kuin hangenalinen virta. Tällaistako hän oli jo aavistellut? Siksikö Tukholman kirjeet viipyivät viipymistään? Oliko hänet saatettu epäluulonalaiseksi kaikkivaltiaitten myssyjen silmissä? Ja mitä oli kuiskittu hänen velipuolensa korvaan, tuon miehen, jota kalvoi epäluulo jokaista kohtaan, mielipuolisuuden rajoille saakka? Vanha veljeskauna nostaa taas päätään hänen ärtyneen mielensä ryteiköstä. Varapormestarin nimi häivähtää hänen muististaan esiin. Siitäkö miehestä oli Anna Elisabet viime juhannuksena juoruillut ja – Agatasta? Oliko siinä siis ollut jotain...? Mitä syytä oli tuolla miehellä liittyä hänen vihollisiinsa, jollei...? Ei, ei! Mahdotonta. Oliko hän tullut narriksi! Eikö hän enää muistanut, ettei naisista kyennyt ensi sylinannissaan pettämään kuin korkeintaan yksi tuhannesta. Ei ainakaan Agata hänen paluupäivänään Tuomiojalla – oli sitten kosiskelijoita ollut vaikka kymmenen joka sormelle.

Ei, ei, muuta vaivaa hänellä ei ollut kuin nuo varjoina hiiviskelevät salakytät, nuo...

Riitelevinä havahtuneet ajatukset katkeavat samassa, sillä Kirkkotorin laitamalla tulee apteekilta, postista, Agata juoksujalkaa heiluttaen kahta kirjettä kädessään. "Nyt ne tulivat ... Tukholmasta ja...", neitsyt huohottaa. On kuin hän ojentaisi rakastetulleen lahjan, joka kauan on ollut hänen kätköissään onnellisena salaisuutena. He eroavat joukosta ja kiirehtivät kotia kohti.

Jööranin askeleihin tulee jännittynyttä tarmoa. Agatan tummat silmät ovat siristyneet häikäisevästä auringosta ja ilosta. Hän tarttuu rakastettuaan käsivarresta, nähkööt jos näkevät – siveellisyyksiä valvovat korttelimestarien silmät. Kyllä hän tietää, että hänen muinainen kosiskelijansa, Henrik Forsteen, varsinkin nyt, päästyään varapormestariksi, uhkasi heidän onneansa. Heidän korttelinsa moraalimestari, tuo ulkokullainen Vireenin ukko, joka veisaili suutarinrummullaan aamusta iltaan herännäisvirsiä, oli hänelle eräänä päivänä ärähtänyt: 'Tietääkös Agata-neitsyt, miten käy tässä kaupungissa herrojen huorille? Joo, mamselli, joo ... saavat raippoja raatihuoneen portaitten edessä tai, joopa joo ... tulliportista ajaa piiskuri ulos, korpeen, synnin korpeen, joo...'

Tämän kaiken hän on salannut rakastajaltaan. Mitä tulleekin, hän tahtoi kestää sen itse ja yksin. Nythän kulki yhä onni hänen rinnallaan. Ja hänen äänensä soi rohkeata iloa: "Katso, miten ovat paksuja", hän osoittaa sormellaan kirjeitä. "Ovat taitaneet lähteä herrat asialle." Niin hän kujertaa ja kuhertaa. Eikä hän muista häivähtämänkään verran kotoisia nypläystöitään.

Hän tahtoo nähdä rakastettunsa voiton hetken – hänen avaavan kirjeet, yltyvän taaskin oikeaan iloon, ottavan hänet syliin entisellä tavallaan ooh, miten hän oli saanutkin vuotella turhaan kamarissaan monet pitkät illat...

Jööran sulkeutuu työhuoneeseensa. Naiset kulkevat varpaisillaan. Tuolla oven takana ratkaistaan heille molemmille kallista kohtaloa. He tietävät, kuinka paljosta nyt oli kysymys. Oliko veljesten välinen epäluuloisuus ja riidanhaasto nyt ratkeava suureksi sovinnoksi? Oliko Jaakko majuri lopultakin saanut kokoon rahaa perikunnan käräjöimiseksi Bildsteinejä vastaan? Ja pääsisikö Jööran edes Augustin Ehrensvärdin apulaiseksi Viaporin linnoitustöihin?

Kumpikin kuulostelee salavihkaa ovea kohti. Paperit rapisevat. Väkivaltainen käsi repii kirjeet auki. Kuluu hetki, toinen. Nyt hän varmaan on istuutunut lukemaan. Pitkän ajan perästä rymähtää tuoli. Se on työnnetty kiivaasti taaksepäin pöydän luota. Onko se ilostumista? Syöksyykö hän nyt, juuri nyt ovesta, sen auki levähyttäen, rinta röyheänä, silmät loistaen ... kädessä kirjeet?

Ei, hän ei tule.

Mykän tuokion jälkeen alkavat kuulua pitkät askelet. Nämä pysähtyvät kuin seinää vasten alkavat taas. Ja taaskin pysähtyvät, kuin olisi eksynyt olento yht'äkkiä nähnyt edessään poluttoman ryteikön.

Voiko olla näin hiljaista maailmassa? Naisten sydämet kiertyvät kokoon kuristavasta jännityksestä. Mutta korva ei herkeä kuulostamasta.

Joku ajaa ikkunoitten alitse. Valjaskulkuset olivat Ånäsin herran ajokkaan. Agata menettää malttinsa. Hän juoksee ikkunan luo, yrittää tokaista terhakkaan tapaansa: "Lauri-herra on ajanut postinhakuun. Ja kun ei ole vielä kahvikaan tulella..."

Hän katoaa keittiöön, näytellen iloista touhuamista.

Majuurskan ei tarvitse enää peitellä hätäänsä. Hän ristii kätensä, rukoillen pitkään. Vähitellen sykkivät taas kädenselän suonet. Hän tuntee sen omiin ristittyihin sormiinsa. Rauha palaa häneen. Käsi tarttuu kädensijaan. Ovi avautuu kuin hyväilevästä kosketuksesta.

Jööran seisoo selkä puolittain oveen päin, kasvot vasten seinää, jolla riippuu karttapiirros Suomen itärajoista. Äiti katsoo ympärilleen alkaakseen varovasti kysellä jotakin kirjeistä.

Mutta ei sanaakaan nouse Jööranin huulille. Toinen, kirjeistä paksumpi, makaa lattialla työtuolin lähellä, rypistettynä, nähtävästi raivokkain käsin maahan paiskattuna.

Jööran naurahtaa karmeasti. Mutta kun hän kääntyy hitaasti poispäin kartasta, ovat hänen kasvonsa lakastuneen harmaat. Hän katsoo äitiään. Ja nyt leviää ilmeisiin avuttomuutta, aivankuin poika tuntisi jotakin syyllisyyttä äitinsä edessä. Tällainen minä olen, saamaton, en osaa muuta kuin joutua tappiosta tappioon, ne näyttävät puhuvan sanatonta kieltä. Mutta jostakin, vieläkin syvemmältä ylpeyden lannistumaton piru, voiton ja loistelemisen himo, vetää omat tuskanuhmaiset juonteensa kulmallisten lomaan.

Hellävaroin äiti kysäisee: "Vieläkö kenraali Ehrensvärd on Viaporissa, vai...?" Hän ei uskalla vielä mainita sanallakaan velipuolen kirjeestä.

Poika tanaa ontoin äänin: "Myssyt ovat pidättäneet, kuten arvasinkin, kenraalilta rakennusrahat. He syyttävät häntä sitäpaitsi kavalluksesta. Hänestä on näet päästävä eroon. Niin, työt on keskeytetty, eikä siellä siis tarvita minuakaan."

Hän hengähti kuin helpotuksesta. Raskas tappio oli tunnustettu.

Ånäsin Lauri Reinhold ilmestyy reippain askelin viereiseen huoneeseen. Hänen uskolliset kasvonsa paistavat tyytyväisyyttä. Hänelläkin on kädessään kirje, josta puuntaa vaakuna – risti ja neljä tähteä. Se on Malminkartanon Creutzeilta, Juhana-kapteenilta, jonka nuorta tytärtä, Helena Sofiaa, Lauri Reinhold on ryhtynyt kautta rantain kosiskelemaan.

Jööranin naurusta tulijan iloisen tyhmähkö naama hämmentyy. Pysty nenä yrittää tunnustella ilmaa – tuohan kuulosti lopultakin oikealta peijaisnaurulta?

Mutta Jööranin suu sulkeutui tiukasti. Silmiin terästyi asiallinen ilme. Hän vei vieraan kartan luo ryhtyen selittämään synkin ilmein tilannetta.

Vihdoin lattialla viruva paperitukko puristuu uudestaan hänen kouraansa. Mutta Agata ilmestyy ovelle, uteleva, toiveikas välke rakastuneissa silmissä.

Jööran hengähtää tyyntyneemmin. Herrat siirtyvät kahvipöytään.

"Ei mutta ... kyllä veli näkee peikkoja keskellä päivää", Lauri Reinhold alkoi sovittelevasti. Hän oli käynyt hiljan Viaporissa ja sen upseerit olivat ryypänneet "ikuisen rauhan boolia", kuten he olivat sanoneet. Oli näet juuri tullut tietoon, että Katariina havitteli ulkopolitiikassaan ystävyyttä koko Pohjolan kanssa, "pohjois-eurooppalaista järjestelmää", jonka piti taata ajasta aikaan sopu ja rauha Pohjolassa.

Nolostuttaen Lauri Reinholdin perin pohjin Jööran vetäisi kämmenellään hänen kasvojaan silmistä alkaen ja yli nenäkukkulan, joka tästä häväistyksestä jäi epätietoisena mutruilemaan, suuttuako vai pannako nolaus leikinlaskuksi.

Agata on tullut askartelemaan ryytikaapin vaiheille. Mutta kuulostelee keskustelun jokaista sanaa, käsi jännittyneenä tapaillen kaulakuoppaa, aivankuin sydäntä pyrkisi tukehduttamaan. Hän on joutumaisillaan hätään tuon miehen puolesta, jonka yhä yltyvässä hirsipuuhuumorissa särähtelee särkevää epätoivoa.

On kuin salakähmäistä verkkoa vedettäisiin joka puolelta hänen rakastettunsa silmien eteen. Nuo, nuo Ånäsin herrasväetkin! Miksi ne syytivät hänelle rahaa? Oliko se pelkkää ystävyyttä, vai miehen ostamista Ånäsin tyttärelle? Neidon silmät välähyttivät mustaa tulta Lauri Reinholdin luisunpehmeitten hartioitten takaa.

Mutta ei, seuraavan keskustelun aikana Agata ei taaskaan ymmärrä pelätäkö rakastettunsa puolesta vai hullaantuako hänen tulisielunsa salamannopeisiin yllätyksiin.

Majuurskan palatessa seuraan herrat vaikenivat. Jööranin iloisista ilmeistä rohkaistuneena majuurska kysäisee lopultakin mitä velipuoli oli kirjoittanut Tukholmasta.

Samassa pimentyvät taas hänen poikansa kasvot. Jäntevät askelet mittaavat lattiaa pariin kertaan. Hän näyttää hakevan jotakin – kuin asetta käteensä. Eikä kukaan kykene arvaamaan, purkautuuko hänen huuliltaan kiukkuinen nauru vai kirous.

"Svenska botten ... Svenska botten", jurisee hetken ajan hänen hampaistaan. "Ruotsin pohja! Tiedättekö missä se on, korkean veljeni ilmoituksen mukaan? Ajatelkaa, se on eräässä Tukholman kadunnurkassa, savuisessa kahvihuoneessa, juoruilevien keikareitten kepinnenissä..."

Puhuja hengähti syvään. Iva oli kiristymistään kiristynyt, ohentaen huulet koviksi viiruiksi. Hänen täytyi se vihdoin laukaisemalla laukaista kylmäksi nauruksi: "Nähkääs, he ovat perustaneet sennimisen klubin, rojalistisen salaseuran. Ja nerokas veljeni on sen päämies. Kas, hänhän on aina osannut vehkeillä kuin paras karuselli-ratsastaja. Onhan oppia käyty – ainakin Pariisin La Chaumièren puutarhativolissa ja hienonhienossa ranskalais-ruotsalaisessa rykmentissä ... Royal Suédois'ssa. Lue, lue!" Hän heitti kirjeen Lauri Reinholdin eteen.

"No, mutta, rakas Jööran!" Elsa-rouva oli todellakin suuttumaisillaan. "Kuinka sinä voit ... omaa veljeäsi, jonka urhoollisuutta ja sotataitoa olet aina ihaillut...?" Majuurskan nenäliina kohosi vapisevassa kädessä peittämään kyyneltyviä silmiä.

Jööran kiirehti äitinsä luokse, koskettaen hyväillen hänen hartioitaan. Kääntyessään hän näki vastassaan Agatan katseen. Tämä oli avoin ja uskollinen, täynnä ihailua, nuorten rintojen uhkuessa rohkeata rakkautta.

Mies tyyntyi. Istahti taas ja puhui nyt järkkymättömän rauhallisella äänellä, kuin määritellen tiiviiksi ajatelmaksi säkeninä räiskyneet näkemyksensä: "Ruotsin pohja ei ole koskaan ollut Tukholmassa ja Ruotsissa. Koko valtakunnan pohja ja perustus on ollut ja on tässä maassa, niin totta kuin on kysymyksessä taistelu itää vastaan ... koko valtakunnan pelastamiseksi. Sitä minä tarkoitin. Ja vieläkin sanon, että tuo nimi, tuo 'svenska botten', se ennustaa vaaraa meille – nomen est omen."

Ånäsin herra oli selaillut kirjettä. "Mais mon frère, sinähän et ole...", hän tarkkaa uudestaan lukemaansa kohtaa. "Täällähän veljesi majuri kirjoittaa, että itse hänen korkeutensa...?"

"Juuri niin. Prinssi Kustaa on minusta armollisesti kysellyt ja luvannut muistaa. Mutta lue edelleen. Veljeni herra majuri nuhtelee minua ankarasti siitä, että olen paljastanut 'varomattomasti ja tyhmästi' rojalistisuuteni 'loruilemalla', kuten hän sopivasti sanoo, loruilemalla muka nuuskijoitten kuullen vallankaappauksesta ja sen sellaisesta."

"Sacrenom!" Lauri Reinhold säikähti. "Senhän sinä teitkin, muistatko ... juhannusjuhlassamme. Ja tuo Björnram, joka..."

"Tiedän, tiedän. Mutta en olisi luullut, että arvon veljeni olisi niin pienille salakytille suonut kunniaa avata ja lukea heidän nimettömiä, huomaa, nimettömiä ilmiantokirjeitään, kuten hän itse tunnustaa."

"Totta kyllä, totta, mutta..." Jööran oli siirtynyt tuijottamaan ikkunasta suvannolle ja merelle päin. Äiti lähestyy häntä tarttuen hihaan. "Mon chéri, kuulithan, hänen korkeutensa on luvannut sinua muistaa, ehkäpä viralla tai ... jollakin erikoistehtävällä, ajattele, Jööran..." Ääni on iloisen houkutteleva.

"Oui, maman, vraiment!" Jööran kiersi kätensä äidin hartioille muka ilosta hullaantuneena. "Nyt ei tarvita muuta kuin hioa ranskankieltä ja hovikumarruksia ja odottaa...! Odottaa ja rukoilla, että lihava sorvarikuninkaamme ahnehtisi entistäänkin enemmän iltaseuroissaan hanhenmaksaa, kaviaaria, hummeria, mustaa stralsundilaista olutta, sekaisin kahvit ja punssit, liköörit, piccadonit ja paloviinat, jotta Herramme päästäisi hänen korkean Pulleutensa ajoissa rauhaan vaipumaan!"

Lauri Reinhold nauroi makeasti, huomaamatta mitään Jööranin sisimmästä tuskasta. "Oikein, oikein, veli Jööran! Ja kun hovissa on huudettu: 'Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!' niin me pojat täällä, tuota..."

"Me huudamme itsemme ruhtinaiksi!" päätti Jööran leikinlaskun.

Hidasjärkinen Ånäsin isäntä ei löytänyt mitään leikinjatkoa. Mutta keksipä kuin keksikin vähän tuonnempana. Istuuduttuaan rekeen hän huusi vielä hirvennahan jo keikkuessa reenperästä portailla seisovalle Jööranille: "Ja Yrjö Maunu Sprengtporten Suomen suuriruhtinaaksi! Eikö niin? He-hei!"

10.

Kevät eteni. Mutta varhaisaamut vielä pakastivat. Jööranin pitkät kiertoladut pysyivät kunnossa.

Nousevan päivän ajaessa aamuhämärää pakoon hänellä oli tapana työntyä suksilleen, milloin suunnaten matkansa saaristoväylille milloin sisämaahan. Tämä oli parasta lääkettä liian levottomalle verenkäynnille.

Illoinkin hän yritti päästä ajatustensa ristitulesta lukemalla eurooppalaista kirjallisuutta, hajanaisesti, mitä siitä käsiinsä sai. Diderot'n "Nunna"-romaanin hyökkäykset luostarilaitosta vastaan huvittivat häntä monet illat. Samaa vauhtia hän nieli mielikirjailijansa monet vuoropuhelut ja yhtä hyvin hänen sokerinimelän näytelmätekeleensä, "Perheenisän". Hyppäsi eräiksi illoiksi Swiftin nuoruudenrunojen satiiriin, vieläpä "Gulliverin retkiin". Soitti viulua. Milloin Lully'tä, milloin Rameauta, milloin ranskalaisia chansonnettejä, milloin suomalaisia kansanlauluja.

Luki taas, yritti vakavampaa: ensyklopedistain memoaareja, Holbachin jumalankielteistä "Luonnonjärjestelmää", Buffonin loisteliasta luonnonhistoriaa, vanhaa Voltairea: Kaarle XII:n ja Pietari suuren historioita, hypäten taas suutahtaen uuteen englantilaiseen porvariromaaniin, hyveen kyyneleitä itkeskelevään Richardsoniin tai näihin aikoihin Pohjolassakin muotiin tulleisiin Youngin elämäntyhjyyden ja turhuuden tuntoihin. Mutta nämäkin häntä ärsyttivät. "Kuolema on elämän kruunu", hän toisteli Youngin "Yöajatuksien" seurassa. Ooh, tuo ajatus sopi sairaille ja raajarikoille tai aneemisille naisille, ei sotilaalle ja miehelle.

Mutta seuraavien aamuhämärien hiihtoladuilla hänen rinnalleen liukui luopumaton varjo, joka näytti hänen omissakin silmissään raajarikkoiselta kuvatukselta. Jos sitä yritti välttää katsomasta ja haki jotakin kohtalonmerkkiä nousevien aurinkojen hangelle loihtimasta valoleikistä, oli kuin sekin olisi kirottu hänen kiusakseen: noiduttu täyteen kaksimielisiä oraakkeli-ennustuksia tai irvokkaita, muodottomia haamuja.

Harva se aamu hän laski Linnamäen takaisella sisämaanladullaan matalan näreikön lomitse umpirantaiselle lammenselälle. Hoikkavartinen koivumetsä nousee taivasta vasten sen itärannalla. Hämärä valkenee. Mutta huurteinen koivikko ja taivas pysyvät niin samanvärisesti kuultavan harmaina, ettei silmä lopultakaan erota muuta kuin ohuitten, tummajäkäläisten runkojen ja oksien kutoman verkoston, jonka kuvioitten muodot ovat lukemattomat.

Hiihtäjää värisytti. Tämä äänettömyys oli hirvittävää. Tuokin tuolla, salaperäinen jättiläisverkko! Se jos mikään oli häntä varten, hänen harmaapää-kohtalotartensa, Moira-sisarusten, hämähäkinkynsien kehräämää...

Koko maailma oli verkkojen kiertämä. Mitään ei tapahtunut – ei ainakaan hänelle. Ooh, hän olisi ne valmis repimään! Mutta ... kädetkö sidottuina? Virattomuuden, velkojen ja kalvavien epäilysten kytkeminä?

Hän hylkää tuon kirotun umpilammen ja työntyi saaristoväylille. Unettoman yön jälkeen hän on lähtenyt taipaleelle päivän vasta syvänsyvältä Myllymäen takaa kuumottaessa. Pimeys painaa hiihtävää miestä säkkinä selässä. Velipuolen kirjeen siittämät ajatukset ovat kivettyneet yö yöltä luonnottoman raskaaksi taakaksi. Ne olivat sattuneet häneen kuin häntä olisi kivitetty, suojattomana ja avuttomana.

Hanki punertuu levottomana tapailevasta valosta. Mutta yhtä rintaa sen kanssa syntyy hänen oikealle puolelleen taaskin pitkänpitkä, naurettaviin muotoihin venytetty varjo. Hänen oma varjonsa!

Toissapäiväinen keskustelu Lauri Reinholdin kanssa ajelumatkalla tunkeutui tuon varjon mukana muistiin, häiriten ja ärsyttäen epämääräisin ajatuksin.

"Miksi ja millä tavalla tuo hierofantti Björnram läksi Ånäsistä?" hän oli kysäissyt. Ystävä oli naurahtanut: "No, maankiertäjä ja seikkailija kun on..." "Minkä hän sanoi syyksi?" "Erään merkillisen ajatuksen, jota ei taida olla edes Anna Elisabetin romaaneissa. 'Lähden, sillä minun täytyy varjona kiertää ... jokaista itseäni onnellisempaa.' Ja sitten, mitäs muuta! Monsieur teki ympyrämerkkejään huulet vihasta kalpeina, niin että kunnianarvoisa äitimuorikin otti vastoin tapojansa – valerianaa, ha-ha-ha... Sinua hän joka tapauksessa näyttää yhä ja luopumattomasti vihaavan."

Minua, minua? Ehkäpä hän luulee minuakin "onnellisemmaksi"! Vaisu naurahdus työntää lyhyen huuruisen hengähdyksen hiihtäjän huulilta. Mutta kalvavat ajatukset eivät päästä rauhaan. Olivatko he kaikki ... ihmisparat porras portaalta toistensa varjoja, kateuden, vihan ja kaiken alhaisuuden muotopuolia varjoja?

Sekapäinen seikkailija hänen varjonsa! Ja hän itse? Oman onnellisemman veljensä kateuden ja vihan muodottomaksi vääntämä varjo, tuollainen kuin tuo tuossa hänen vierellään – ohut ja pitkä kuin käärmeen hotto nahka, kuin Juudaksen kähmivä ja haamiva käsivarsi, sormet ja kynnet kurkoittuen kohti oman mestarinsa kurkkua...?

Hiihtosauvat iskivät jurahtaen sommat kovaa lumenpintaa vasten.

Hänen täytyi nähdä, jumal'avita, oman sielunsa perkeleet. Ja sikolaumaan, totta totisesti, ne oli ajettava, jos ne tuonlaatuisia olivat karvaltaan ja sielultaan...

Vihdoin hän seisoi Emäsalon korkean rantakallion kuvenietoksella. Kiivas, hiottava loppuhiihto oli aivankuin puhdistanut hänen ruumiinsa, kuten äskeiset vannomiset hänen sieluaan. Mutta yhä täytyi hänen hakea jotakin uutta tietä, joka avaisi hänelle tätä taipaletta rohkeammat ja avarammat maailmat.

Verestävä kuunkeula kulkee yhä vihertävän himmeää taivaanmerta. Se leikkaa liikahtamattomia taivaan maininkeja kuin turkkilaisen kaleerin uhkaava kokkapuu.

Tuokin näky oli taaskin tuollaiseksi loihdittu aivankuin häntä houkutellakseen.

Se huusi huutamalla: Jätä nämä maailman viheliäisimmät perukat, joissa ei miehellä ole muuta varaa kuin tulla myssyjen malliin ryssäläisholopiksi tai ranskalaisapinaksi – hatuksi! Kutistua kateuden ja vehkeilyn tuohenkäppyräksi. Tahrata sielunsa rihkamaa ostaen ja rihkamaa myyden ... Sacrenom!

Katse ei ollut kääntynyt hetkeksikään tuosta merkillisestä kuunsirpistä. Nyt se näytti kyntävän hyhmäistä merta pitkin etelään päin, kohti helleenien Arkipelagia, Dardanelleille ja Mustalle merelle.

Siellä oli Turkin sulttaani ja Krimin kaani. Siellä kulkivat kaleerit täynnä janitshaareja matkalla Katariinaa vastaan, yli meren ja sitten Donia ja Dnepriä myöten Venäjän sydämeen. Ja siellä maksoi upseeri painonsa kultaa.

Moskeija tai kirkko, sama se. Eunukki vartioimassa naisten uskollisuutta seraljien persialaismatoilla tai täällä – ulkokullainen pönkkähame peittämässä olemattomia säädyllisyyden verhoja, saman samaa. Nainen oli yhtä ihana ja heikko kaikkialla.

Mitä hänellä oli lopultakaan muuta tehtävää kuin jättää tämä maa, joka soi majurille luutnantinviran, kuten aikoinaan hänen isälleen, ja kapteenille kerjäläiseläkkeen. Siis pois täältä, suurille sotakentille! Nyt vain asiat selviksi. Sukset kääntyivät paluumatkalle, Ånäsiä kohti, jossa hän oli ollut viikko viikolta yhä harvinaisempi vieras.

Idästä päin ajaen kampeaa lähellä suvantoa hänen ohitseen tulliherrain reki, joka palaa Kymin-rajalta kyttäämästä venäjänlehtien, suolan ja karttuunin salakuljettajia.

Reen perässä istuu kirjuri Busch viluissaan ja hintelänä. Mutta kapteenille hän nostaa ylen syvään kumarrellen, mairein naamoin lakkiaan.

Tämä hämmästyttää Jöörania. Mutta olankohautus jättää tuon olennon samassa hetkessä selän taakse. Ilmestyihän toki näille rannoille variksia kevättalvisin...

Heittäytyen Lauri-herran kamarissa nojatuoliin hän tokaisi suoraa päätä: "Paljonko olen jo sinulle velkaa?"

Lauri Reinhold näytti hämmentyvän. "Mitä ne nyt sellaiset ... meidän kesken." "Tarvitsen lisää." "No, mutta ... saamasi pitää!" Ystävän hailakan rehelliset silmät alkoivat säteillä melkeinpä kiitollisuutta. "Oletko löytänyt jonkin sopivan viran, joka on ostettavissa? Ota vaikka Viaporin kenraalinvakanssi, kyllä meillä...!"

Ei, sitä ei Jööran tarkoittanut. Hän oli ajatellut juurta jaksain viranostoja akordisummilla. Se oli rappiota. Äveriässukuinen pölhöpäinen papinalku osti Tukholman kansliaherroilta rovastikunnan, kun köyhä, mutta lahjakas mies sai tyytyä nälkäpalkkaiseen korpipitäjään.

Kun eroava tai pelivelkoihin uponnut upseeri möi oman vakanssinsa, möi hän sen – ei ansiokkaimmalle, ei urhoollisimmalle, vaan sille, kenellä oli maksaa korkein summa, sekä myyjälle että hovin suosikeille – mikäli ei ostaja paran kaiken lisäksi täytynyt juosta takaportaita sen ja sen puolueherran luona, sen ja sen taskuun työntää kilisevää lahjusta, punoakseen sukusuhteista, puoluesuhteista, sen ja sen mahtiherran puoltolauseista, kompromissikaupoista ja juonittelun langoista sellaisen kultaverkon, että likaiseksi ryvettynyt virkakirja nousi kuin nousikin sameista vesistä. Ei, hän, Jööran, ei aikonut jäädä tänne puoluetarhojen koekaniiniksi. Jos hänen ansionsa eivät riittäneet viransaantiin, häntä huvitti myydä itsensä ja miekkansa Turkin armeijaan.

Ystävä kauhistui. "Mais, mon frère, sehän olisi..."

"On mitä on. Se on myöskin ainoa tapa, millä kykenen maksamaan velkani sinulle. Palkka on Turkin armeijassa meikäläiselle ruhtinaallinen. Tiedäthän, että Krimin Girei-kaanin sukuaarteet ovat loppumattomat. Sitäpaitsi, kaatumisen varalta teen sopimuksen määrätystä pääkallosummasta. Onko selvä?"

"Mahdotonta ... impossible ... impossible", Lauri-herra tankkaa yhä hämmentyneempänä. "Katsos, siihen tarkoitukseen ei äiti-muori missään tapauksessa..."

"Mitä? Hänkö se siis...?" Jööran ponnahti tuolistaan. "No-no-no, älä nyt. Eihän se nyt ole aivan silläkään tavalla. Mutta äiti kun on uskonut sinun nousevan tässä maassa korkeaan asemaan ja kun Anna Elisabetkin..."

"Riittää. Mamsellin haikailut olen kyllä nähnyt läpi. Mutta että kapteeni Sprengtporten aiotaan anopin kultakorolla painaa polvilleen vihkipallille, sitä en, Teufel und Donnerwetter, sitä en ole osannut aavistaa. Au revoir."

Lauri Reinhold jäi surkeana seisomaan kamarinsa nurkkaan, johon hän oli paennut riehahtaneen Jööranin uhkaavia ryntäitä.

Pihamaalla helähtelevät juuri pysähtyneen ajokkaan valjaskulkuset. Anna-mamselli on palaamassa ajelulta. Mamselli viittaa Jööranille ilostuneena huudahtaen. Ei, hän ei päässyt vällyjen alta ilman kavaljeerin apua...

Jööran lähestyy rekeä tuiman näköisenä. Vasen suupieli tapailee jo jotakin ranskalaista ivakompaa. Mutta ei hän siihen sittenkään kykene.

Anna Elisabetin kasvot ovat tavallista raikkaammat. Hän on välitön ja tunnustaa iloittelevan avoimesti, että hän oli nähnyt Jööranin hiihtävän yli suvannon ja lähtenyt häntä tavoittamaan. Niin, hän oli pannut herätyskellonsa soimaan jo varhain, niin hirvittävän varhain, saadakseen kerrankin karkulaisensa kiinni...

Neito ei näyttänyt ilmeelläkään loukkautumista Jööranin viimekesäisestä julmurinleikistä, ei edes hänen pitkistä poissa-oloistaan Ånäsista.

Hän järjestelee untuvareunaisin hansikkain valko- ja viheriäraitaista rastisiljiturkkiaan, jonka kärpännahkakaulus hohtaa vitivalkoisena. Vällyjen alta hän vetää suuren käsipuuhkansa, jonka avarasta pesästä tirkistää silmätukkujensa lomitse sylikoira Pouf.

Ei edes Jööran voi olla nauramatta tuon kiukkuisen prinsessan kiperän tärkeää naamaa. Sen valtiatar levähyttää syrjään turkkinsa lievettä, jonka heleänpunainen tafti ilostuttaa kenen tahansa silmää.

Tyttö parka, tulee Jööranin mieleen. Eiväthän olleet hänen syytään äitimuorin aviolliset kaupanhieromiset. Ehkäpä hän ei niistä edes tietänyt.

Niin kohoaa yht'äkkiä Anna-mamselli ilmaan. Jööran kantaa hänet käsivarsillaan kohti kuistia ja laskee neidon sen laitamalle seisomaan.

Mutta samassa seisoo väenpuolen portailla arkipäivien lujankankeassa toppahameessaan Ånäsin armo, tällä kertaa luisevat kasvot harvahampaisessa, mutta aurinkoisen siunaavassa hymyssä.

Niin seisoo taas eukko komentopaikallaan kuin patsas. Mutta oikea nyrkki takoo voitollisen varmana vasenta kämmenpohjaa – huutokauppavasara näyttää lyövän jotakin aimo kauppaa lukkoon: tarjottu Seestan kartanosta ... ensimmäinen kerta, tarjottu Seestan perijättärestä – Jööran-lurjus ... toinen kerta ja...

Tätä kauppaa takoo ankaran armon nyrkki luisevien kasvojen yrittäessä kiertyä suupieliin anopilliseksi hymyksi.

Tämä näky panee Jööranin kiukkuisena äsähtämään. Sanaa sanomatta hän iskee pieksunnokat mäystimiin, sujahtaen rakennuksen nurkitse Porvoon-tielle.

Mutta Turkin-matkasta ei sittenkään tullut mitään.

Uudella hiihtomatkalla ja taaskin paluumatkalla Jööran-herra on yhä vielä huhtikuussakin, hylkeenpyynnin alettua ulkosaaristossa.

Hän palailee Knaggaksen ukon mökistä, jonka poikien, Säl-Mattsin ja Lurendrejare-Kallen, kanssa hän on ollut ampumassa hylkeitä ulkokarien jäärovien korkeilta telikoilta.

Hänen on täytynyt päästä hengittämään avomeren reunoille kylmää kevätahavaa, kiivetä kynsin hampain rovalta rovalle, jäämurrokolta toiselle, kokeilla piilukkoaan ja siemaista kerrankin jännitystä keuhkojen pohjia myöten.

Hän on yrittänyt unohtaa edes muutamiksi päiviksi, painellessaan hyljepaikkoja kohti lumenhohtavassa liinaisessa suojamekossa, joka hulmuilee ahavan liehtomana, että hänellä, täällä kotona, on yhä sama pakkopaita päällä kuin aikaisemminkin. Ja entistäänkin ahdistavampana.

Kunniantunnoltaan hän ei ole enää sietänyt lisätä velkaansa Ånäsin "anopille".

Bildsteinit olivat hävinneet riitajutun kihlakunnan käräjissä, mutta vedonneet hovioikeuteen, mikä vaati taaskin uusia menoja. Mutta rahaa ei ollut tullut kuparitaalariakaan velipuolelta, joka uusiin kirjeisiin oli lakoonisesti vastannut: "Olen herra majuri – ilman palkkaetuja, kuten tiedät, mon frère."

Jollei Petter Schröder olisi pestannut häntä ylettömän korkeasta palkasta, mikä paljasti sen läpikuultavasti tuon rehdin porvarin avustussummaksi, kavalleriansa harjoitusmestariksi, ei hän olisi kyennyt elämään kunniallisena herrasmiehenä edes päivästä päivään.

Nyt hän on kuitenkin saanut pyssy kourassa, kaukoputki kaulassa, hiivintäsuoja kasvojen edessä lähestymistään lähestyä jäänreunan murrokkoja, odottaa ja tähdätä, tähdätä kuin partioretkellä vihollista, pienellä jääleipolla itseänsä paistattelevaa hyljettä. Ja pyyntimiesten tapaan hän on juonut kaatuneen saaliin kuolinhaavasta tuoreena noruvaa verta.

Se oli ollut tuimempaa kuin mikään viini. Se oli kuin huuhtomalla huuhtonut puhtaiksi hänen suonensa loppumattomista kiusoista ja myrkyistä.

Knaggaksen tuvassa hän oli nauratellut uhkeaa Mallda-tytärtä, joka oli kietaissut traanin irti hylkeennahasta voimakkain ahavan puremin käsivarsin, paksu tukka kiiltävissä palmikoissa ja lujat hampaat terveessä naurussa.

Kaksi hylkeennahkaa hiihtäjän selässä kuumottaa melkeinpä liikaa keskipäivän auringossa. Mitä lähemmäksi hän pääsee kotosuvantoa, sitä väsyneemmältä tuntuvat jäsenet.

Hänen vanhan Gammelbackansa katonharja pilkahtaa näkyviin. Sen mukana työntyy taas rintaan veristäviä okaita toinen toisensa jälkeen.

Ehkäpä niistä on pahin, ainakin näkyvin, tällä erää käräjöiminen kartanosta. Ennenkuin se oli ratkennut, ei hän voinut jättää äitiänsä yksin taistelemaan noita monenmonia nurkkasihteereitä ja Treksilän kornetin kätyreitä vastaan.

Oli syitä jos toisiakin, jotka olivat lykänneet matkaa viikko viikolta. Oli Agatan altis ja luja rakkaus, joskin hän yritti vakuuttaa itselleen, ettei mikään lemmenköynnös saanut tulla kahleeksi miehelle, joka oli määrätty nousemaan kunniaan ja valtaan. Ei puuttunut, piru vieköön, kiusoja mieheltä, jonka kukkarossa ei ollut edes kunnialliselle rihkamaporvarille riittävää matkakassaa.

Hiihtäjä punnertaa ja hikoilee raskaine, kömpelöine saaristolaissuksineen. Silmät sokaistuvat häikäisevästä auringosta ja otsalta noruvista suolankatkerista hikipisaroista.

Kuin kirvelevän savun läpi hän on näkevinään erään japanilaispiirroksen, jolle hän aikoinaan oli katketakseen nauranut äidin ripustaessa sen hänen pojankammionsa seinälle.

Nyt se näytti ivaavan häntä päin naamaa tuo iloittelevin viivoin piirretty leijona, jota lukematon joukko sammakoita kiristi ohuin ja sitkein rihmoin joka haaralta ja joka jäsenestä, niin ettei eläinten kuningas kyennyt kynttä liikahuttamaan. Oo, mikä vahingoniloinen nauru viuruilikaan tuossa kuvassa sammakoitten leveillä leuoilla... Sacrenom! Nyt tuntuivat nuo sammakot hänestä liiankin tutuilta.

Hiihtäjä oli pysähtynyt. Kuuma suuttumuksen aalto oli lyönyt yht'äkkiä häntä itseänsä vastaan. Oliko hän tulossa tästä iänikuisesta vatvomisesta saamattomaksi vätykseksi?

Jäikö Cajus Julius miettimään Calpurniaansa tai velkojaan lähtiessään kourallisella legionalaisia valloittamaan Galliaa? Eikö köyhä Lucius Cornelius Sulia ollut täyttänyt sotakassansa pitämällä huutokauppaa rikkaitten ylimysten päillä, kuten yhtä köyhä Octavianuskin?

Eikö, jumal'avita, hänessä ollut lopultakaan miestä heittämään arpaa Rubiconilla? Vai odottiko hän vielä jotakin täältä, tästä tuomitusta maasta?

Viimeinen ajatus valaisi samassa kuin leimahuttamalla hänen sumean maailmansa. Niinkö oli lopultakin ollut? Oliko hänessä itsessään, ehkäpä jo hänen syntymänsä hetkellä, syttynyt tuli – uhriliekki, peruuttamaton Hannibal-vala, että hänen oli taisteltava kohtalonsa tässä maassa eikä missään muualla ... omassa isänmaassaan?

Niin, juuri sitä se oli ollut! Tuo salaperäinen vala oli huutanut näinäkin viikkoina hänen rintansa salaisimmissa holvistoissa: Lähdetkö pakoon, mies? Etkö kestä, valansyöjä? Kunniaton raukka!

Syvä, onnellinen rauha valtasi lämpimänä verenaaltona hänen olemuksensa. Tyynnyttävinä hymisivät isä vainajan sanat, jotka äiti oli kuullut taivaan lakastumattomilta niityiltä. "... Hän ei kuole, ennenkuin hän on synnyttänyt, kärsinyt ja täyttänyt suuren totuutensa."

Mitä hänen muuta tarvitsi tietää. Ei ollut enää mitään turhia tutkailtavia. Hänen totuutensa oli elänyt jo hänen isänsä rinnassa – tuon jumaloidun kapinoitsijan lannistumattomasta vihasta ja kärsimyksistä syntyneenä.

Virua seitsemäntoista kuukautta vankikopin pimeydessä, lihaa ja luuta jäytävissä kahleissa ja sen jälkeen taivaltaa Siperian jäisille tundroille kahlehdittuna varkaitten ja murhaajien jonoon, vaeltaa – vuosikymmeneksi, kestää Siperian kesien tulta satavat taivaat ja talvien jäämyrskyt – oo, oli siinä kärsimystä isän synnyttää kuopukselleen perinnöksi totuuksien totuus: uhraa kaikki sotilaskunniasi ja isänmaasi tähden.

Nyt se eli ... tuo totuus hänessä luopumattomana valona. Niin, se oli, kautta taivaan, Hannibalin vala isänsä Hamilkarin sanoihin: "Vannon Melkartin kautta, etten tee koskaan rauhaa Rooman kanssa!"

Suksisauvat olivat kohonneet korkealle hiihtäjän kiskaisemina. Hän oli huutaa riemastuksesta. Hänellä oli ylpeä, tähtien ahjoissa taottu kohtalo...!

Lujat suksenpohjat takoivat hankea päästäkseen irti raskaasta suojalumen paakusta ja työntyäkseen eteenpäin.

Mutta ne pysähtyivät vieläkin kerran.

Au nom de Dieu! Hänellähän oli ollut päässään, jo Pommerin sotakentiltä asti, muitakin aatteita kuin linnoitusten rakentaminen itärajoille. Kevyet joukot!

Jos valtakunnan kassa ei riittänyt linnoituksiin, kesti se epäilemättä uudistaa ja varustaa armeijan, joka kykeni rajoja puolustamaan sydämellään, ruumiillaan ja taistelutaidollaan.

Jööran nosteli pilkallisesti hymähdellen kömpelöitä suksiaan. Oli luotava suksijoukkoja. Mutta nämä tällaiset eivät kelvanneet nopeaan, maan luonnon suosimaan sissisotaan. Miksi ei ollut tällaista helposti toteutettavaa seikkaa oivallettu?

Ja miksi ei kukaan ollut keksinyt antaa joukoille samanlaisia liinanvalkeita suojapukuja kuin oli hylkeenpyydystäjillä? Missä oli ollut herrojen päästä ajatus, että vihollinen oli kyettävä yllättämään ja että nykyinen kankea lineaari-taktiikka ja sotamiesten riikinkukon kirjavat puvut tekivät mahdottomaksi yllättävän partiosodan?

Millä he lopultakin olivat saaneet Pommerissa sodan ainoat voitot – Ehrensvärd, Jaakko Maunu ja hän? Kevyillä vapaajoukoilla, jotka velipuoli oli perustanut slovakialaisten bandureitten ja Preussin jääkärijoukkojen malliin, jotka Fredrik-kuningas oli koonnut kansansa parhaista metsästäjistä. Eikö niitä muka riittäisi Suomessa tarkkasilmäisten metsästäjien luvatussa maassa!

Jööran hiihtää jo täyttä vauhtia. Hylkeennahat eivät enää kuumota hartioita. Suksenrumilaat eivät enää paina. Hänellä on kiire. Oli ryhdyttävä suunnitelmien tekoon ja lähetettävä viimeistä piirtoa myöten valmis ehdotus Jaakko Maunulle, Ehrensvärdille ja vaikkapa itselleen kansliapresidentille.

Hänen noustessaan jokitörmää kaupunkia kohti oli toinen suksisauva loihtiutunut miekaksi, toinen kivääriksi – hänen uudeksi kevyeksi kiväärikseen.

Miten yksinkertaista! Millä voittivat hakkapeliitat? Ratsujensa myrskynnopealla syöksyllä. Millä valloitti kahdestoista Kaarle puolet Eurooppaa? Kolonna-taktiikkansa yllättävillä iskuilla. Ja millä voimalla ylitti Caesar Saônen päivässä helvetialaisten tarvitessa siihen kolme viikkoa? Nerollaan, joka säihkyi, leikki salamannopein liikkein ja iskuin, yllätti ja lensi kotkansiivin yli virtain...

Päästyään kamariinsa hän keräsi holtittomassa ilossa papereitaan ja kirjojaan kokoon. Nyt oli kiire. Jo Pommerissa oli venäläiskenraalilla ollut kolmensadan miehen kevyt jääkärijoukko. Ja hän, Panin, nykyisin tsaarittaren kaikkivoipa neuvonantaja, oli ollut suomenmaalaisen divisioonan komentaja! Entä Katariina? Hyvä, hyvä. Oli ennätettävä ajoissa... Keisarinnan vallanhimoiset suosikit, Orlov-veljekset, eivät levänneet. Ja siellä, herra-paratkoon, riittivät metsäläiskansojen saaliinajajat ja arokansojen ratsastajat... Hänen oli totta totisesti kiirehdittävä yötä päivää.

Ilo ja rohkeus palasi taas pitkäksi ajaksi Sprengtporteneitten pieneen perheeseen.

11.

Tervaporvari Bergmanin, rytmestari Schröderin ja parin muun äveriään kauppiaan talonnurkalla palaa yölyhty ohuen patsaan nenässä. Eräistä ikkunoista tuikuttaa kynttilänvaloja. Mutta muuten on syksyinen Porvoo pilkkoisen pimeässä.

Pränvahdin kymmenen-huuto on jo kuultu. Krouvit ovat kiinni. Ja korttelimestarit, asukkaitten siivollisten tapojen vartijat, ovat jo kierrelleet korttelinsa ja hyypiöinä kurkistelleet, olivatko porvarit ja eritoten nuo kisälli ja kimnasisti rakkarit yöpuullaan, vai oliko arestiin pantavia koijareita ehkä vielä kuhkimassa luvattomilla teillä.

Viimeisetkin ovet pannaan lujiin salpoihin. Rauhallinen yö näyttää alkaneen siunatun kuorsauksensa laillisella hetkellä.

Mutta tiimalasi on tuskin ennättänyt kertaalleen käännähtää alassuin, kun kopajavia askeleita alkaa kuulua Kirkkotorin laitamalta, jolla vielä keskeneräiseksi jäänyt uusi raatihuone kyyhöttää tornia vailla.

Kolme viittoihin kietoutunutta kulkijaa kiertää ahdasta toria kohti Aspmanin muorin taloa. Läheisessä kadunkulmassa he pysähtyvät kuulostelemaan. Oikealta, kapteeni Sprengtportenin asunnon joenpuolisesta naapuritalosta, häilehtii lakanoin peitetyn ikkunaparin takaa kynttilänvaloja ja kuuluu sorisevaa, humalansekaista äänenpitoa, joka kuitenkin mykkenee jonkin naisäänen ankarasta käskystä. Siellä vietettiin kuolinvalvojaisia, selittää yksi kulkijoista kuiskaten. Agata-neitsyen isä, Hannu-mestari, oli kuollut edellisenä aamuna. Ja vanhaan porvoolaiseen tapaan oli valvojaisiin kertynyt kansaa saamaan muistoryypyn vainajan kunniaksi.

Miehet ylittävät pienen aukeaman ja jäävät tuijottamaan kapteeni Sprengtportenin työhuoneen ikkunoita, joista tulvehtii verhojen läpi pöydällä palavan kandelaaberin ja seinälampettien voimakas valo.

Jööran-herran varjo kulkee suuren kummituksen muotoisena edestakaisin verhojen taitse. Nyt se pysähtyy. Epämääräinen kädenvarjo nousee otsalle, hervahtaa alas. Samassa varjo levenee. Kulkija on kääntynyt ikkunaa kohti ja lysähtää työpöydän taakse.

Kustaa Björnram, jonka vierellä seisoo kirjuri Busch ja Treksilän herra, on ryhtynyt tekemään salaoppisia merkkejään mumisten katkonaisin sanoin: "Niin totta kuin sinun valosi sammukoon, niin totta olet kuolemalla kuoleva..."

Tullikirjuri naurahtaa kuivasti. Hän ei usko tähän hierofantin mustaan magiaan. Mutta hän on lyönyt vetoa sadasta riikintaalarista Gabriel-herran kanssa, että Björnramin kynttilämanauksesta oli tuleva suuri pannukakku. Ja nyt hän haluaa korjata voittonsa hedelmät – valothan eivät sammu, mitään ei tapahdu. Siksi hänen naurunsa kähähtää kuivaa ivaa.

"Vain hyve, yksin hyve synnyttää valoa", jatkaa profeetta. "Sinun itserakkautesi, sinun korskeutesi, sinun alhaiset himosi, sinun riettautesi sammuttakoon sinun valosi ja sinun elämäsi ... nimessä kolmentoista pyhän pallon, nimessä viisikärkisen tähden, nimessä..."

Takaapäin, Välikatua pitkin, lähestyy pitkä jono nuorukaisia, jotka kantavat yläpuolellaan paria lyhtyä sauvojen nenissä. He ovat kimnasisteja, jotka tällaisina valvojaisöinä tapaavat järjestää kulkueita ja itselleen iloisen hummauksen hautajaislaulujensa hinnasta, mikäli eivät joutuneet kesken hurskasta toimitusta käsirysyyn kisällien kanssa, joilla myöskin oli vanha taattu oikeutensa muistoryyppyihin valvovissa surutuvissa.

Latinalainen virsi, joka pyrkii surevaisia lohduttamaan, raikuu heleästi pimeältä pihamaalta. Mutta juuri juhlavimmassa värssyssään, jossa ilmaistaan kova, mutta jumalallinen ihmiselämän laki muuttua synnin palkkana maaksi ja mullaksi, virsi katkeaa yht'äkkiseen rähinänpitoon. Tuskin on näet kaikunut värssyn ensi säe:

    "Sic corpora mortificata",

kun ylhäältä, pihaportailta, kuuluu jonkun kisällin räikeä huuto: "Pikipöksyt on hiivassa ja latinassa!" Ja yhtä päätä kisälliroikan vanha laulu humalaisesta miehestä:

    "Coska mies on yldä latinas
    Humalas, Olwes, Palowijnas...!"

Tämähän oli selvä tappeluhaaste. Mutta kimnasistijoukon johtaja, Kokkoisen poika, ei ala tappelua ilman sanan mahtia ja kuritusta.

"Oo-oo, teitänne, te Luciferuksen eltarisällit, joilla suussa on riettauden mällit! Voi, teitänne, te syntisäkit, joilla viinaa on täynnä mahat ja pakit, minä sanon teille, joilla häntä heittää seitsemättä ja takapuoli kahdeksatta, minä saarnaan suuren Laurentiuksen sanoilla näin: 'Ettei myös iocu riegu ja raagu ja muita äänelläns peljätä eikä tepastele ja pauhaa kuin rijwattu...'"

Mutta ei ennättänyt kimnasisti sen pitemmälle manauksessaan, kun sällien taskuista kouraistiin kivenmukuloita ja näitä alkoi sataa kimnasisteja päin. Tänä hetkenä oli käsirysy käynnissä pitkin pihamaata.

Portaille ilmestyi tervaporvari Bergmanin Elsa-muori, joka oli kuolinvalvojaisten kaitsija. Ankara emäntä huutaa: "Irti toisistanne, te murjaanit ja kelmit! Tai ajan teidät Laskarbrunniin, jonka pohjasta irvistää se pääpaha ja helvetin ruhtinas...!"

Se oli saarna sekin. Mutta ei auttanut nyt Elsa-muorinkaan manaus. Se hukkui tappelijoitten huutoihin, kirouksiin ja mäjähtäviin iskuihin, joita jaeltiin pampuin, viuhuvin remmein, seipäin tai paljain kourin.

Pitkään aikaan ei tappelun meiske yllä Jööran-herran korviin. Hän on tämän päivän postintulosta asti milloin raivonnut yksinäisessä kamarissaan tai pöytänsä ääreen lysähtäneenä tutkinut velipuolensa Jaakko Maunun vastausta jo kevätkesästä lähettämäänsä ehdotukseen kevyitten joukkojen perustamisesta Suomeen.

Näihin syyspimeisiin saakka hän on luottanut lujasti asiansa voittoon. Nyt on velipuolen kirjeen mukana mennyt kaikki toivo. Nyt hän ei enää jaksa. Siksi iltaa kohti tunti tunnilta raivokohtaukset ovat lyhentyneet, mutta istumiset kumarin hartein pöydän ääressä pitentymistään pitentyneet.

Pöytä on täynnä hänen konseptipapereitaan ja muistiinpanojaan, joiden mukaan hän oli laatinut virallisen ehdotuksensa Tukholman herroille – ei ainoastaan Jaakko Maunulle vaan myöskin näiden vuosien kuuluisimmalle puolueherralle, eversti Kaarle Fredrik Pechlinille, joka oli tapellut kiivaasti noita rauhanrahjuksia, myssyjä, vastaan ja noussut, niin hattu kuin olikin, uudistamaan myös hattuherrojen politiikkaa.

Ja tässä oli nyt – Jööran puristaa velipuolen kirjettä kouraansa – vastaus, mordieu, oikea puoluepelin mallinäytös.

"Ja tuolle Pechlinin lurjukselle mon frère mitä hupaisimmassa tietämättömyydessään", sattuu taaskin lukijan silmään kirjeen rivejä, "tuolle tyhjäpäiselle tanssimestarille, joka on valmis vaihtamaan hatun myssyksi tai myssyn hatuksi yhdestä ainoasta rintarahasta tai 'kultaisesta Ludvigista' ja ruplasta, miten päin milloinkin sattuu, tuolle kaikkien aikojen kehnoimmalle hasardimestarille mon beau-frère suvaitsee lähettää suunnitelmansa, joka sinänsä on oikea, mutta jonka aika ei ole vielä tullut. C'est une merveille, mon ami!"

Ja sitten – saman samaa vanhaa jaaritusta, että piti odottaa perintöprinssin nousemista valtaistuimelle ja siihen mennessä koettaa vaikuttaa aiotun linnoituskomission jäsenten vaaliin.

Odottaa – aikoa – luottaa... Mikä pyhä sekamelska uskoa, toivoa ja – vallanrakkautta! Ja miten täynnä hänen jalosukuisuutensa "beaufrère" olikaan itse puoluevihaa ja -vimmaa...! Todellakin, vraiment, vraiment – salaseura "Svenska bottenin" mestari, kahvila-veljeskunnan pyhin ja ylin... Mitäpä muuta sellainen herra saattaisikaan kirjoittaa.

Lyyhistyneen miehen huulet ovat vääntymäisillään katkeraan ilmeeseen. Mutta jossain avautuu hänen lähettyvillään lohdutuksen ovi, hiljaa, lämpimän käden kosketuksesta. Tämä tajunnan liikahdus on aluksi vain kuin kuuloharhaa tai näkyä. Mutta se kuiskaa hänelle kuitenkin merkillisellä varmuudella, että jotakin luopumatonta ja rajatonta uskoa oli vieläkin olemassa – hänenkin osalleen.

Äiti on tullut hiljaa ja arkaillen huoneeseen ja laskee nyt kätensä pojan olalle. Tuo käsi aivankuin kysyy tai pyytää jotakin. Jööran havahtuu hymähtäen. Hänen "näkynsä" oli ollut siis todellisuutta. Mutta lempeytymisen tunnelma ei sittenkään jätä häntä. Hän vain huoahtaa: "Äiti-muori ... madame-mère..."

Hän ei huomaa äidin säikähtymistä tämän nähdessä poikansa kasvot. Tämäkö oli hänen Jööraninsa? Tuolla puolitummalla hipiällä on ollut aina niin paljon nuoruuden hehkua ja valoista rohkeutta, että ne ovat aina näyttäneet hänestä melkeinpä valkeahipiäisiltä. Ja nyt? Ne ovat todellakin tummat ja lisäksi riutuneet, niin riutuneet...

Majuurska on pelästyksissään melkeinpä unohtaa sanottavansa.

"Etkö ole kuullut melunpitoa ... tuolta?" hän viittaa vihdoin naapuritaloon päin. "Minä pelkään, että..."

"Ooh, sehän nyt on jokaöistä kisällirähinää..." Jööran ryhtyy kokoilemaan konseptipapereitaan, hitaasti, kuin hyväillen lähettämiänsä urhoollisia kirjekyyhkysiä, jotka ovat palanneet rikki revittyinä, asiaansa toimittamatta, mutta ovat silti oman omia ja rakkaita.

Oveen koputetaan hätäisesti. Jööran tuntee tuon tavan koputtaa – nokkelan ja herkän somien rystysien kosketuksen, jolla on aina kiire päästä luokse...

Agata tulee. Hänellä on yllään musta surupuku. Mutta kasvoilla ei ole orvoksi jääneen tyttären hiljaista murhetta. Niillä on hätää ja häpeänmakuista kiukkua.

"He, nuo villityt... tappelevat. Ja korttelimestari syyttää minua ... huonosta menosta ... suruhuoneessa. Uhkaa raatimiehillä ja jos jollakin. Mitä minä teen? Ei niitä saa korttelimestarikaan..."

Jööran on ottanut Agataa ranteesta ja istuttanut tuoliin. "Rauhoitu, käyn asettamassa ne lurjukset."

Kapteenin kulkiessa kiivasta vauhtia pienen rakentamattoman tontin yli naapuritaloa kohti vaaniskelevat herrat seuraavat häntä ikkunoitten hämärässä valonkajossa.

Tullikirjuri kuiskaa piruuksissaan Björnramille: "No, herra kynttilämestari, sopii sammuttaa liekki – laukaus vain..." Hän työntää pistoolin Björnramin viitan alle. Mutta tämän käsi ei ota asetta vastaan. Se vapisee voimattomasta vihasta.

Treksilän herra on vetäytynyt syrjemmälle, kadunkulman suojaan. Hän seuraa hetken kapteeni Sprengtportenin kulkua. Vetää vihdoin viittansa alta pistoolin, jääden odottamaan vihamiehensä paluuta pihamaalta.

"Mordieu, mordieu", hän kiroaa hiljaa ja hitaasti sanaa takoen. Nyt oli tullut koston hetki. Ammutun korvan arpea pakottaa häpeästä ja vihasta. Yhtä mittaa, viikosta viikkoon sitä ovat repineet taukoamattomat kylmänvihat. Jokainen hetki kähertäjällä on ollut poltinraudoilla piinaamista, ennenkuin taidokkaasti sorvattu kierre on pöyhötetty sen peitteeksi.

Ja nyt ... vihdoinkin...

Mutta käsi alkaa jostakin syystä väristä. Hän sen melkein ymmärtääkin. Jalosukuiselle miehelle ei tällainen teko sovi. Peritty sotilaskunnia ei ota lähteäkseen niin vain miehen rinnasta, jolla on takanaan monessa polvessa kunnian kentillä taistellut soturisuku.

Olkoon mitä on! huutaa vastaääni kostonhimoisessa sydämessä. Ja järki takoo: tuota miestä et voi voittaa kaksintaistelussa. Nyt! Ratkaiskoon arpa. Näin sankassa hämärässä on vaikeata osua. Alors, alors ... arpa, arpa ... mordieu.

Pihamaalta kuuluu ankara käsky, kuiva ja terävä, kuin olisi koiraa vitaistu ruoskalla sivumennen, mutta lujasti.

Melu lakkaa kuin olisi lepakko törmännyt tallinseinää vasten ja pudonnut maahan.

Kapteeni palaa taakseen katsomatta. Tappelijoita katoaa pienin ryhmin ja yksitellen luikkien pimeille kaduille.

Kuuluu laukaus.

Jööran-herra ei pane sitä sen tarkemmin merkille. Luultavasti joku ähmistynyt kisälli oli purkanut viimeisen kiukunrippusensa ärhäkkääseen pamaukseen. Tunsihan hän, Gammelbackan Jööran, nuo viikarit ja oppinoukut jo poika-ajoiltaan.

12.

Hannu-mestari on jo viikkoja maannut pienen hautaristinsä alla tullakseen katoavaisuuden tomun kautta yhdeksi palvomiensa roomalaisjumalien kanssa.

Tosin ei häntä muisteta yhtä kauan kuin hänen Cornelius Nepoksensa "kuuluisia miehiä". Mutta hänellä on omien uskojensa autuus. Ja hän elää ainakin tyttärensä sydämessä ja Jööran-herran suurien aatteiden näkymättömimmissä siemenkotiloissa.

Makaava syyspimeä ottaa yhä pitempiä unia. Se kerää voimia ankarimpiin syysmyrskyihinsä.

Agata istuu pienessä kamarissaan, jossa sirot rokokoo-tuolit kukanheleine päällysteineen ovat aivankuin menuetti-karkelostaan pysähtyneet somiksi ryhmiksi. Pendyylin raksahtelu lipaston kannelta tuntuu kutsuvan niitä uuteen tanssiin ja houkuttelevan itsepintaisesti mukaan myös kattokoristeitten amoriineja ruusuköynnöksistään, jotka ovat maalarimestari Zindtin kömpelöhköä, mutta taattua käsialaa. Varjot häilähtelevät hitaan tummina seinän pienestä ovaalipeilistä. Nekin pyrkivät tanssimaan samaa sironsiroa menuettia, mutta eivät pääse esiin kimmeltävän ja tummuvan ikkunansa takaa. Ne ovat oman salaperäisen maailmansa lievänlievästi kammahduttavia keijavaisvankeja.

Vain Agatan laajan neuletelineen yllä on seinälampetin tasaista lämpöistä keltaväriä. Muu huone hämärtyy hämärtymistään ovensuuta kohti.

Jööran-herra on luvannut tulla. Agatan poskikuopassa on salaviisasta hymyä. Murhekin voi ruokkia rakkautta. Pettymysten keskellä on tuolle suurelle pojalle jäänyt lohdutukseksi vain hänen sylinantonsa. Maineenjano tyytyy ja tyyntyy ainakin hetkeksi hänen lemmenjuomastaan. Niin, hetkeksi ... kuinkako pitkäksi, ei tiedä kukaan, ei edes Agatan hymykuopan viisauksien viisaus.

Mutta hän ei osaa sittenkään olla naurahtelematta juuri tällä hetkellä hyvillään. Hänhän valmistaa parhaillaan yllätystä ja iloa herralleen. Ja hänellä on sitä varten tehtynä salaliitto, jonka voimalla hän nyt luo neuletelineensä silkkikankaalle kuvion toisensa jälkeen.

Silkki on sinistä. Ja nyt on sillä jo valmiina Porvoon vaakuna. Kulmiin tarvitaan vain vielä kultaneuleiset kruununkuvat ja...

Nopsat sormet ja ajatus pysähtyy. Kadulla kopajavat askelet. Olivatko ne hänen? Ei, ei! Tuollaiset hiipivätkö, oho... Sellaiset upseerinaskelet kuin hänen herrallaan olisi korva erottanut jo ajat sitten. Entä – olivatko ne ehkä patruuna Schröderin, jonka kanssa hän oli salaliiton tehnyt? Ei, ei hänenkään. Nehän olisivat olleet rehdit ja varmat, kuten oikealle kauppapatruunalle kuuluu.

Agata unohtaa koko askelet. Nyt hän vain näkee näkemällä sen suuren hetken, jolloin porvarikavallerian ensi paraatissa – kapteeni Sprengtportenin harjoittamat miehet näyttävät kuntoaan ja tämä, Agatan ompelema lippu, tekee kunniaa hänen rakastetulleen.

Siinä se juuri oli heidän salaisuutensa, hänen ja Petter-kauppiaan. Mutta patruuna sen kyllä ensin oli keksinyt ja tarjonnut tarvittavat varat. Ovi keittiön puolelle on raollaan. Sieltä lemahtaa kattilassa kuumenevan kotoisen marjaviinin lämmin tuoksu. Sieltä kuuluu myöskin kerkeätä käpsehtimistä. Ovi eteiseen päin käy pariin kertaan. Levähtää lennähtäen auki, kimahtaen taas pienin paukauksin kiinni. Bergmanin touhukas Elsa-muori on näet siellä hänellä keittomestarina. Näitä ääniä Agata tuskin kuulee. Hän on juuttunut erääseen ajatukseen. Nenä ja huulet nyrpistyvät huvittavasti. Mitä se oikeastaan oli – tuo Jööran-herran maineenjano? Eihän sitä ollut muilla nuorilla miehillä. Eivät ainakaan siitä olleet hänelle sanaakaan puhuneet hänen entiset kosiskelijansa... Tuskin isäkään... Niin, isä!

Hänellähän oli ollut merkillinen sana: virtus, Rooman miesten virtus, kunto ja sankarillinen tahto taistella, valloittaa...

Ei, sitäkään se ei ollut Jööran-herrassa. Hänessä tuo merkillinen 'jano' oli kalvavaa tuskaa tai – joskus – kuin sokaisevan auringon nostama hullu humala. Ja sitten taas – kuin olisi sydäntä ahdistanut jäytävä myrkky ... Herra-paratkoon! Mietiskelijätär naurahtaa hämmästyneenä. Naisenaivoistaan hän oli ottanut yht'äkkiä kiinni mielestään loistavan ajatuksen.

Sehän oli kuin ensirakkautta – kalvavaa, hullaannuttavaa, tuskaa, kipeätä tuskaa ja taaskin ihanaa houretta. Kuin sinne tänne ikkunasta toiseen syöksyvä lintu, joka himoitsee ilmaa, pilviä, huikaisevaa päivää...

Ja nuoressa miehessä tuo lintu oli tietenkin hurja haukanpoika tai julma kotka ensi lennoillaan.

Agata oli jo pääsemäisillään merkillisen totuuden huipuille, kun Elsa-muorin karttuunimyssy työntyy ovesta. "Jestas, jos silmäni erotti oikein lyhdynvalosta, niin..."

Muori tohahtaa aivan lähelle. Tuskin uskaltaa kuiskata: "Se on se ... silakkaporvari. Kääntyi juuri meidän nurkalta pihan puolelle, kun..."

Agata sävähtää. Elsa-muori ei voinut tarkoittaa ketään muuta kuin varapormestaria, hänen entistä kosiskelijaansa. Henrik Forsteen ei tosin ollut häntä enää häirinnyt enempää kuin hyvänpäivän sanomalla siitä asti, kun Jööran-herra oli tullut. Mutta – korttelimestari oli nyt ehkä antanut hänelle aseet käsiin, niin että...

Ovenkolkutin lyö lyönnin. He kuulostavat. Nyt se lyö uudestaan, lujasti ja päättävästi. Agata puraisee huultaan. "Mene avaamaan."

Tuo mies oli saatava poistumaan, ennenkuin Jööran ennätti saapua.

Hintelä, mutta varmaliikkeinen silakkapatruuna, hylkeennahan ja traanin suurkauppias ja nykyisin Porvoon kaupunkipolitiikan johtomiehiä, neljissä kymmenissä oleva mies, Henrik Forsteen, ilmestyy ovensuuhun.

Agata huomaa heti, että varapormestari on pukeutunut tavallista hienommin. Hänen heitettyään ovensuutuolille verkaviittansa ja turkisreunaisen samettilakkinsa tulee näkyviin tavanomainen nuuskanruskea porvarin lievetakki. Mutta tämä on rintapielistään ommeltu koruneulein. Liivit ovat ehtaa silkkiä. Kaulanauha on komeampi kuin oli tavallista kauppiassäädyssä. Ja tukka – se oli kuin olikin hienosti puuteroitu ja kiharrettu muutamin arvokkain kiertein ohimoilta.

Kasvot ovat varmailmeiset. Niissä on pari rokonarven tapaista merkkiä ja toisessa silmässä lievää kieroutta. Mutta pitkähkö nenä on suora ja luja. Huulet hymyilevät kohteliaasti, aivankuin herra olisi vain pistäytynyt pienelle käynnille kunnioitettavan neitsyen luokse.

Agata tuntee kuitenkin sisimmässään vapisevansa. Miehen katseessa, josta on vaikea tuon silmänkierouden vuoksi saada selvää, on nälkäistä tuijotusta. Kohtelias hymykään ei kykene sitä peittämään.

Agatan pelko yltyy kammoksi. Tuo mies aikoi jotakin pimeää ja pahaa. Sen kädenkosketus oli kylmänluiseva. Ja kuitenkin hän alkoi puhua melkeinpä leikkisästi.

"Tulin tässä vain vähän niinkuin muistelemaan menneitä ... onnenaikoja, kuten sanotaan. Vai ovatko Agata-neitsyeltä ehkä jo unohtuneet nuo iloiset vedennoutomatkamme Kirkkokadun kaivolle, Laskarbrunnille?"

Neito on saanut takaisin rohkeutensa. "Kisälleille, kimnasisteille ja joskuspa kai arvon porvareillekin ne taisivat olla oikeita kosiomatkoja, vai kuinka...?" hän helähytti ärsyttävän iloisesti.

"Muistaakseni myöskin eräille aatelisnulikoille, kuten esimerkiksi Treksilän nuorelle paroonille, he-he..."

"Olihan niitä, varsinkin Valpurinpäivän lähestyessä, variksenpoikia kaivonnurkilla, ettei ollut sankoonsa vettä saada ... sellaiselta vaakkumiselta."

"Mutta ei vain sattunut Agatalle se oikea silmään ... silloin?" Puhujan ääni kävi vasten tahtoaankin vähitellen yhä häijymmäksi. "Kovin oli silloin tämä neitsyt kenokaula ja ylpeä. Tuskin liepeisiinsä katsahti, puhumattakaan..."

"Eikös pormestari muista, että tytöllä piti olla hyvä maine, jotta pojat toivat Valpurinyönä lehtevät oksat ikkunalle?" Agata yrittää saada tuon miehen paljastamaan pahimmat aikeensa.

Pormestari meni ansaan. Hänen kasvojensa nälkäinen ilme katosi. Suupieliin kiertyi kateudentapaista vihaa. "Piti, piti ... silloin. Risut ja raaskuthan ne asetettiin huonomaineisten ikkunapieliin – silloin."

"Ja kaipa vieläkin, vai?" Agata uhmasi. "Asetetaan kenelle asetetaan. Aatelisherrain heilakat kai luulevat olevansa turvassa?" Kysymys uhkasi yhä röyhkeämmin.

Mutta Agata oli jo tulistunut. Häntä himotti lyödä tuota miestä ympäri korvia. "Ehkäpä risuilta ja raaskuilta", hän vastasi. "Mutta ei kuulema raatiherrain, viskaalin ja piiskurin raipoilta." Neitsyen silmät paloivat nyt tulessa ja tappuroissa. Ne kipinöitsivät sellaista suuttumusta, että Henrik-porvari yritti hyvitteleviin sanoihin. "No-no, no-no, tietäähän neitsyt Agata, että minä olen tänne tullut vähän niinkuin suojelusenkeliksi, jos vain neitsyt puolestaan..." Sanat sekovat pariin yskähdykseen. Kuin hämmennystä peittääkseen pormestari nyppäisee esiin kullankiiltävän nuuskarasiansa siemaisten siitä tärkein hyppysin pienen annoksen.

Tämä vaikuttaa kuin rohkaisuryyppy. Pian sujahtaa oikean käden peukalo synnillisesti vilahtavan silmäniskun keralla liivin kainaloaukkoon, lattean rinnan tavoitellessa pormestarillista mahdikkuutta.

Mutta neitsyt on tarttunut porvarin sanoihin kuin kiukkuinen räiskä kurjaan silakkaan: "Teitäkö sukoilla? Ehkäpä myöntyä jos johonkin, vai...?" Agata leimahtelee, lisäten kylmästi: "Herra pormestari, te olette tehnyt jälleen turhan kosiskelumatkan. Menkää!"

Kuin leikattuna katkesi Agatan käsky. Lujien askelten ääntä kantautuu Aspmanin talolta päin. Ne kuuluvat hänen korvaansa ratkaisevan kohtalon koroniskuilta. Eikä hän voi estää niitä tulemasta.

Tänä hengähtämän hetkenä hän ei tiedä mitä hän seuraavana tuokiona on sanova tai tekevä.

Elsa-muori kuuluu jo juosseen eteiseen. Ovenkolkutinta ei tarvita, yhtä vähän kuin kohtalo välittää salvoista ja lukoista.

Tuskin on porvari ennättänyt vielä oven luota uhata: "No, hyvä. Huomisaamuksi lähetän puhemiehekseni tämän kaupungin viskaalin", kun ovi tempaistaan hänen selkänsä takaa auki, ja kapteeni Sprengtporten astuu kynnyksen yli.

Hieman harmistuneena, mutta vain olkansa yli katsahtaen Jööran-herra silmää kauppiasta, joka näyttää yrittävän poistua.

"Odottakaa", kuuluu Agatan käskevä ääni. Hänessä on yht'äkkiä syntynyt ehdoton varmuus: nyt oli kaikki ratkaistava. Kykenikö ja tahtoiko Jööran-herra suojella rakastettuaan? Rakastiko hän kuten mies läheisintään, vai oliko valmis heittämään hänet yksin, kun piti rakkaudesta maksaa ehkäpä myös omalla jalosukuisella maineellaan?

Ei, hänen ei tarvinnut päätellä ajatuksiaan. Hän paljasti lyhyin, kylmin sanoin Henrik-porvarin aikeet: "Tämä herra tässä, varapormestari Forsteen, uhkaa lähettää viskaalinsa minua vangitsemaan tuomittavaksi raatihuoneella huonosta elämästä kapteeni Sprengtportenin rakastajattarena. Niinkö oli asia, herra pormestari, vai toisinko?"

"Niin on asia. Korttelimestarin syytökset oikeuttavat ja pakottavat minut siihen, etenkin edesmenneen isänne kuolinvalvojaisissa vietetyn huonon elämän vuoksi."

Henrik-porvari iski nämä sanat takovan tarkasti kohti kapteenia, aivankuin sanellen taisteluhaastetta. Hänen ryhtiinsä oli tullut jotakin uutta, lujaa varmuutta, jonka alla liikkui ajan henki: porvarin viha aatelisherroja vastaan. Se viha oli syvällä. Se oli raskasta kuin häkä. Mutta se kykeni myöskin selkeytymään itsetietoisiksi väitteiksi. Nyt hän oli poliitikko, porvari ja myssy, joka oli päässyt vallan makuun.

Jööran ei tästä mitään oivaltanut.

Hän huitaisi kädellään remahtaen nauramaan. Tuo hintelä olento näytti hänestä huvittavalta "puukhollarilta", kiipijältä tai onnenonkijalta.

"No, mutta, rakas herra pormestari!" hän huudahti. "Minunhan siitä synnistä tulee maksaa. Ja käypä taksa? Ruplissa vai taalareissa? Lähettäkää lasku, rakas pormestari. Mutta nyt...!"

Jööranin viimeiset sanat uhkasivat käskeä: Poistukaa! Mutta kauppias ehti sitä ennen. Hän iski vastaan tarmokkaasti, sana sanalta: "Eikö teidän jalosukuisuutenne ole suvainnut kuulla, että näillä valtiopäivillä on porvaristo noussut aatelisherroja vastaan, yhtä hyvin myssy- kuin hattupuolueessa. Teidän röyhkeytenne perustuu koko säätynne väärämielisiin etuoikeuksiin. Mutta nämä, juuri nämä nyt teiltä riistetään. Ja mitä jää jäljelle – tyhjä kukkaro. Ja lisäksi nöyrä selkä. Olisi ehkä kapteenin ja korkean ritarinkin hyvä muistaa, että teidän 'jalosukuisuuksienne' vastapainoksi on syntynyt näinä viikkoina Tukholmassa eräs merkillinen lintu, lentävä sana, joka kuuluu – 'vapaasyntyisyys', vapaasyntyiset, rehelliset porvarit. Eikö teidän ylhäisyytenne kapteeni ja ritari ole siitä sattunut mitään kuulemaan?"

Jööran oli ponnahtanut seisoalleen. Porvarin loppusanojen pureva iva sai hänet sittenkin tulistumaan. "En, sitä en ole kuullut, rakas pormestari." Kohteliaan kylmä iva väreili hänen suupielessään. "Mutta satun tietämään sen, että puhemiehenvaalissa voittivat myssyt ostamalla vastapuolueelta kolme ääntä sievoisesta hinnasta, yli viidestäkymmenestä tuhannesta hopeataalarista. Mitä arvelette? Teikäläisillä on totta vieköön kulta-aika. Yksi ainoa ääni arvioidaan nykyisin, kerrotaan, tuhanneksi hopeapunnaksi. Se se painaa, vai mitä – 'vapaasyntyisen' kukkarossa? Ja se kehittää erinomaisesti myös teidän porvarillista laskupäätänne. Nuo hopeapunnat ja taalarit on näet laskettava ruplan kurssin mukaan. Raskas urakka, vai kuinka? Tietenkin vain päälle eikä sydämelle ja omalletunnolle."

Vähitellen, aste asteelta Jööranin ääni oli tummentunut. Halveksunta työntyi yhä syvemmältä hänen huulilleen. Ja viimeisessä lauseessa se syöksähti yli rajain. Hän ei kyennyt enää muuta kuin karjahtamaan: "Ja nyt... mars, herra pormestari! Mars, mars!"

Henrik Forsteen ennätti tuskin kähähtää hyvästinsä, kiukkuisesti ja vihaa täynnä, kun hänen jo täytyi painua yön selkään.

Amoriinit näyttävät taas leikkivän pelkkää lemmenleikkiä katon ruusuköynnöksissä. Elsa-muori on tuonut marjaviininsä ja poistunut kuihaistuaan entisen kasvattipoikansa korvaan: "Hirsipuun ruokaa ne ovat sellaiset herrat Gammelbackan kapteenin rinnalla."

Jööran näytti huolettomalta, iloisemmalta kuin moneen aikaan. Mutta hän ei hyväile, ei suutele. Agata seuraa vuoroin hämmentyen vuoroin tarkaten hänen kasvojensa ilmeitä. Näissä on jotakin arvoituksellista, jota hän ei kykene selvittämään. Vihdoin, kuin huvikseen aikaillen ja sitten naurahtaen Jööran heittää pöydälle raskaan samettikukkaron, jossa näyttää olevan suuri summa rahaa.

Agatan silmät pyöristyivät. Jööran tokaisi: "Matkakassa." "Minne, sano?" "Puolalaiseksi linnanherraksi." Agata joutui kokonaan ymmälle.

"Haluatko tulla palkkasoturin puolisoksi? Muista, että Katariina ensimmäinen oli vain ruotsalaisen kersantin vaimo, mutta hänestä tuli Pietari suuren puoliso ja Venäjän keisarinna. Sinä saat alkaa sentään – rouva kapteenskasta...!"

Hän nauroi muka hassuttelevaa leikkiä. Mutta äänen alla oli jo hiven epätoivoista hurjuutta.

Agata heittäytyi permannolle hänen polviensa nojaan. Syleillen niitä aavistelevassa pelossa hän houkutteli Jöörania: "Rakas, voi, rakas, aiotko jotakin...?" "Aion jättää tämän maan." "Mihin ja miksi? Voi, sano!"

Leikitellen Agatan kiiltävän tummilla hiuskiehkuroilla, joissa ei ollut hiventäkään puuteria, Jööran alkoi kertoa kuin merkillistä tarinaa onnettomasta vihan ja hulluuden maasta – Puolasta, jonka August-kuningas oli hiljan kuollut.

Aatelisliitot, konfederaatiot, taistelivat siellä keskenään loppumattomia pikkusotia – "uskonsa ja vapautensa puolesta". Magnaatit riistivät ja sortivat talonpoikia. Nämä "turpeeseen sidotut" riistäytyivät tuon tuostakin irti tunkioiltaan ja läävistään, lyöttyivät ryysyisiin kerjurilaumoihin tai ryövärijoukoiksi. Ja silloin, aut'armias! Silloin hekin, nämä kauhistavat "haidamakit", taistelivat "uskonsa ja vapautensa puolesta", samoten, ryöstäen ja polttaen linnoja, vieläpä kokonaisia kaupunkeja.

Mutta rauniokaupungeissa puikkelehti juutalaisporvari, joka ketti talonpoikaa, aatelista ja pappia, jollei joutunut riippumaan puunoksaan ryövärijoukon tai kemuilevain aatelisherrain iloksi.

Nihil novi, nihil novi! soi siellä huuto, varsinkin valtiopäivillä. Ei mitään uutta! Tämä "aate" oli se "usko ja vapaus", jonka puolesta aatelisherrat taittoivat peistä. Toisin sanoen: jos yksikin ääni vastusti valtiopäivillä järjellisintäkin yhteiskunnallista uudistusta, tämä raukesi. Niin, nihil novi – ei mitään uutta!

"Ja sinnekö lähtisit sinä, joka...?" Agatan silmät kimmelsivät tummaa ihmetystä ja hätää. Hänen oli mahdotonta käsittää rakastettuansa.

"Minä juuri!" Jööran heilahutti laajassa kaaressa kättään. "Ja juuri sinne!"

Tuossa rappion maassa oli kypsänä, mätänä hedelmänä se, mikä täällä Pohjolassa oli vasta raakileena. Puoluetappelu, lahjuspeli, kyvykkyyden ja rehellisen työn sorto, veijareitten ja kiipijöitten tepastelu kukkoina tunkiolla – siellä, Puolassa, se oli jo oikeata hullunmasurkkaa. Täällä vasta ulkokultaista katrillia.

Jööran painoi lujasti rakastettunsa pään rintaansa vasten. Hän tuntui hengittävän raskaasti. Mutta Agata tunsi, ettei se ollut huumautumista hänen hiustensa tuoksuun. Se oli kovaa epätoivoa, jota turhaan peitti huoleton nauru. Kuulihan hän sen, Agata, että miehen sydän löi kuin ahdistavaan rautaseinään takomalla.

"Sinne sinä et voi lähteä, sinä et saa...!" Agata nostaa riuhtaisten päänsä Jööranin sylistä. "Omasta isänmaastasi?"

Pitkään ja halveksivasti ähkäisten Jööran nousi tapaillen ahdasta permantoa seinästä seinään, kasvoilla katkeraa kiukkua, tuskaa, peikonnaurua ja itkulta särähtävää kirousta.

"Sacre tonnerre! Enkö minä ole tätä 'isänmaata' rakastanut! Enkö minä tullut tänne haavoittuneena! Tulin. Tulin, kuin olisin uinut meren yli ja uupuneena, mutta rinnassa autuaan rohkea usko tavoitellut molemmin käsin näitä kalliorantoja? Miten kävi? Tuli aalto takaa päin. Käteni lipesivät niljaisesta kalliosta. Yritin uudestaan kynsin hampain. Minun täytyi päästä tämän 'rakkaan isänmaan' lujalle kamaralle, tehdä työtä ja pelastaa se suurista vaaroista. Henkihieveriin saakka minä ponnistelin. Ja summa summarum! Ynseät kädet, tahraiset, lahjusten likaamat, petturuuden, kateuden ja vallanhimon pitkäsormiset kourat paiskasivat minut takaisin mereen, uudestaan ja yhä uudestaan. Ja oma veljeni nauroi minun lapsellista hounanuskoani. No, nyt – minä annan myrskyn viedä itseni ja miekkani anarkian luvattuun maahan..."

Neitsyt oli pujahtanut Jööranin eteen ja painautunut houkutellen hänen käsivarsiensa väliin. "No, mutta herrani ja rakastajani – ethän sinä sellaisessa sekasorrossa..."

"Ohoo-ho-hoo, siinä noidankattilassa on minun makuistani juomaa! Katsos, en kykene täkäläiseen puoluetemppuiluun. Minun selkäni ei taivu kumartelemaan johtoherrain takaportaissa. Minun taskuissani on liian suuria reikiä. Niihin on turha vehkeillä lahjuksia. Mutta siellä, Puolassa, siellä osataan edes käyttää säilää – ja sitä osaan minäkin. Aatelislipullinen mikä tahansa – Radziwillien tai Poniatowskien – ottaa kyllä vastaan miekkani. Sillä on näet jo jonkin verran mainetta, sinä houkuttelija."

"Miten sitten minun käy? Kuulithan juuri, että..." Agata hykersi, hyväili, suuteli. Ja hän yritti lyödä leikiksi koko aikeen: "Ja Turkkiinhan sinun piti lähteä! Vai onko se jo hukkunut Aigeian mereen, vai...?"

"Sen sota Venäjää vastaan ei ole vielä päässyt syttymään. Näin ollen..."

"Mutta minä, minä, sinun rakastettusi! Jätätkö minut tänne korttelimestareitten ja piiskurien käsiin? No, sinä hullu mies?" Agata helisytti voitonvarmaa naurua.

Jööran rypisti kiusaantuneena otsaansa. Niin, hän oli aikonut lähteä yksin. Ånäsin Lauri-herra oli luvannut pitää huolta hänen äidistään. Ja Agatan piti häntä auttaa palveluksin. Kaikki oli ollut valmista. Rahaa hän oli lainannut Petter Schröderiltä, sekä majuurskan elämistä varten että matkakassakseen. Seuraavana yönä hän aikoi astua Knaggaksen poikien, Lurendrejare-Kallen ja Säl-Mattsin, kalastajakuuttiin, jolla veljekset lähtivät salakuljetusmatkalle Viron saaristoon. Kaikki oli järjestetty. Ja nyt? Nyt uhkasi vaara ja häpeä hänen rakastettuaan... "No, mutta ... enkö minä jo sanonut, että otan sinut mukaani, ryöstän sinut ja teen sinut linnanrouvaksi tai 'haidamakkien' ruhtinattareksi! Tulethan?"

Jööran näytti ihastuneelta omaan keksintöönsä. "Tulethan?" hän toisti.

Agatan silmät paloivat mustina. Niissä ei ollut tulta. Mutta ne paloivat kuitenkin ... totista, tutkivaa kysymystä. Tahtoiko tuo mies hänet todella mukaansa? Eikö hänen kasvojensa ilme lopultakin todistanut, että hän aikoi irtautua kaikesta, hänestäkin? Miten kärsimättömästi hän olikaan heittänyt viimeisen kysymyksensä: 'Tulethan?' Oi, nyt hän katsoi eteensä, kuin olisi jo seisonut merentakaisella rannalla viimeisen laivansa polttaneena. Ei, tuo mies ei tahtonut enää katsoa taaksepäin. Eikä hänellä saanut olla taakkoja sellaisella retkellä, jolla hän aikoi heittää viimeisen arvanheiton omalla miekallaan.

"En, Jööran, minä en lähde mukaasi". Agata sanoi yksinkertaisen totisesti. "Jään tänne ... sinua odottamaan."

"Mutta äskenhän sinä juuri...?"

"No, mutta sehän oli vain leikkiä, rakas!"

"Ei, ei!" Jööran näytti nyt puhuvan täyttä totta. "Kuka sinua täällä voi suojella, jos jäät yksin noiden korttelimestareitten käsiin?"

Agata osasi vastata järkevin väittein. Pormestarit ja viskaalit kyllä rauhoittuisivat, kun Jööran oli lähtenyt. Sitäpaitsi, Petter Schröder oli myöskin raatimies, vaikutusvaltainen ja rikas. Siinä oli hänelle rehti ja taattu suojelija.

"Ja luuletko sinä", hän heittyi ilakoimaan, "etten minä käännä tusinaa tuollaisia varapormestareja sormeni ympäri, kun vain tahdon!"

Jööran näytti vapautuneelta. Hän aivankuin hengitti jo merituulta heittelehtivän purren varassa, ajatellen yksinomaan itseään ja suunnitelmiaan.

Riehakkaasti hän vetäisi Agatan syliinsä. Ja nyt oli hänen suudelmassaan melkeinpä kuin kiitollisuutta tuota urhoollista naista kohtaan, joka kykeni häntä rakastamaan, niinkuin hänen levoton henkensä vaati.

Kuuma, lemmenvalojen, tuskan ja hurmion yö katosi vihdoin harmaaseen myöhäissyksyn aamuun. Ulkoa mereltä kantautui ahtaisiin salmiin tunkeutuvan myrskyntumman meren painava kohina. Taivas oli levottomien pilvien peitossa, painautuneena lähelle merta ja rantoja.

Sanattomina he syleilivät hyvästiksi, kasvot lakastuneina, katseissa lupausta ja merkillistä epäuskoa, joka pani heidät värisemään, kuin olisivat joutuneet värjöttämään alastomina jäätävässä syystuulessa.

Mutta jo aamupäivällä alkaa kapteeni Sprengtporten matkansa Knaggas-ukon kaukomökille, jossa hänet ottivat luntreijari-veljekset salamyhkäiseen alukseensa.

RAJANKÄVIJÄ

13.

"No sen ma sanon ... mies on pelkkää luuta ja nahkaa", voivottelee Bergmanin Elsa-muori Ånäsin keittiönviereisessä välikamarissa, nyyhkäisten viimeisessä sanassaan pientä itkua.

"Jassoo, niin-no", napauttaa everstinna mietteissään maustekaapin kulmaan rystysillään "Ja kananmunillakos sinä nyt aiot sen sitten lihottaa, hunsvotin?" "Niitähän minä läksin, korkeasti armollinen rouva..." "Niin-no? Mutta missäs se on hänen leipäsutensa? Sehän se on herraa tähän asti hoitanut. Haeskellut kuulema Gammelbackan pehtoorilta sekä munat että kananpaistit, no...?"

"Voi-voi, hyvä armo, ei sovi soimata Agata-neitsyttä. Kukas Jööran-herran olisi muuten pelastanut, jollei tyttö parka olisi lähtenyt viimeisissä myrskyissä sinne ruttohisten pesun...'"

"Missä on tyttö nyt, minä kysyin", käski Vendla-rouva. "Herra paratkoon, teidän armonne Kun Jööran-herra alkoi toipua, Agata-neitsyt katosi. Sanovat Petter-kauppiaan saattaneen hänet sisämaahan päin."

"Pakoonko ... pormestaria ja viskaalia? Johan poikani ja Petter Schröder sen hälläkän raipoilta pelastivat säästääkseen majuurska parkaa julkiselta häpeältä."

"Ee-ee-ei se kai sitäkään... Nähkääs nyt, armon rouva, kun ma oikein asiat justeeraan paikalleen ... se oli sillä tavalla, että... No, sapristi sentään, miten ma sanoisin? Nih, no, nih, sitähän minun pitikin, että sukulaisiinsahan se – Perniöön, sinne Smedjebackaan, jossa elää vielä sen Loviisa-täti, isä vainajan puolelta, nähkääs..."

Everstinna tuijotti hetken ikkunasta sen alle auennutta ruskean likaista kevätpälveä. Hymähti päättävästi, kopauttaen rystysellään pöydänkulmaa.

"Jassoo, niin-no. Ota munat piioilta. Ja tässä, pane mukaasi."

Armo oli ottanut kaapista täyden konjakkipullon. "Tee Jööran-herralle munatotia kolme kertaa päivässä ja syötä kananlientä. Jos tulee rahan puute, hae minulta. Ja suu tukkoon! Vie terveiseni rouva majuurskalle ja ... no, niinno ... myöskin Jööran-herralle."

Paluumatkalla Elsa-muorin jalkaan loskaa kevätsolske kengänruojua myöten. Kummun alla matala näreikkö, jolle viime yönä oli satanut viimeiset lumet, oli tulomatkalla seisonut paksuissa lumilepeissä kuin keskitalvella ikään. Mutta nyt se noruili ne vetenä juurilleen, joilla lumi oli jo hapristunut melkein olemattomaksi, hottoisiksi kuoppasiksi.

Seuraavalla kumpareella, koivikossa, kevät vasta on oikein pelinsä pitänyt! Tuuli kävi tasaisen vahvasti. Puitten kyljissä koivunjulmun pienet, irtautumaisillaan olevat hituset lepattivat hopeanhohtoisina perhosina, säristen tuskin korvan kuultavaa säveltä. Mutta soittelivat siinä sittenkin omaa hentoa iloansa huhtikuun kynnyksellä.

Tottakin, ihmettelee Elsa-muori, niin leipottelivat kuin perhosen siivet! Ja silmä huikaistuu. Aurinko on noussut kuin vimmalla – kuultavan tummassa taivaansinessä se näyttää vitivalkoiselta kimmellykseltä, joka kipenöitsee sellaisella voimalla, että Elsa-muorin mieleen tulee arkkienkelin siivensulat.

Olikos ihme, että yöllä jäätyneet ritvakoivujen oksat kiiltelivät karpalonkokoisina helminä, lukemattomina rihmoina ja hopeakäätyinä.

Elsa-muorin täytyi aivan pysähtyä. Vastarannalla tulenpunaisten rantakallioitten yläpuolella petäjikkö teki omaa kevätkylvöään. Ja eivätkös jo hoilanneetkin Kokonniemen puolella lastimiehet numeroitaan ja mittojaan lautatapuleilla, joiden tavaraa prikit ja proomut odottelivat laivaretillä.

Oli, oli tässä keväässä elämänmenoa.

Samanlaatuista kevätmaisemaa katselee työhuoneensa lavitsalta hitaasti toipuva Jööran. Yli rannoiltaan avautuneen joen hän tuijottaa vierastavin silmin Gammelbackaan päin, joskaan ei näe katonharjaakaan tänne saakka lapsuuskodistaan.

Ja kuitenkin hän sen näkee. Tai oikeammin: oman entisen itsensä poika-ajoilta ja viimeisiltäkin kesiltä Vironretkeen ja tähän hetkeen saakka. Hän koettaa muistella tuota matkaansa. Mutta se on suurimmalta osaltaan pelkkää unta. Selvänä hänellä on vain menomatka yli luoteismyrskyisten aallonharjojen ja saapuminen virolaissaarelle, jossa he, Knaggaksen pojat ja hän, olivat yöpyneet matalaan, mutta terävä- ja korkeakattoiseen pirttiin, saaren ainoaan krouviin ja majapaikkaan.

Saatuaan vilunväreisiinsä pari paloviinaryyppyä hän oli heittäytynyt pirtin kehnolle lavitsalle. Kapakanemäntä parine tyttärineen liikuskeli permannolla pehmeine tossuineen. Ruskeanuttuisia, paljasrintaisia salakuljettajia, joilla oli suolivöillä merkillisen leveät nahkavyöt, oli kertynyt vähitellen pitkän pöydän ympärille, ryhtyen kuhajamaan salaviinakaupoista, hinnoista ja tullinuuskijoista Knaggaksen poikien kanssa.

Tuohon salamyhkäiseen ääntensorinaan hän lienee nukahtanut.

Aamulla hän herää hirvittäviin tuskiin. Koko ruumista särkee. Hän avaa paidankaulustaan, koko rinta, koko ruumis on täynnä punaisia ihotäpliä. Keuhkot eivät saa ilmaa, joka haihtuu pois suun edestä merkillisen tyhjänä, mutta kuumana höyrynä. Aivot alkavat seota. Kaikki aistinsa ponnistaen hän kutsuu emäntää ja kuulee tämän kauhistuneena huudahtavan: "Rutto, rutto!" Ja vieläkin loitompaa hän on kuulevinaan krouvarin römeän äänen: "Vanginruttoa, sitähän se ... pilkkukuumetta."

Kahden viikon kuluttua hän oli herännyt houreunestaan kylmään hikeen. Häntä viluttaa. Mutta hän tuntee itsensä merkillisellä tavalla onnelliseksi. Hän ymmärtää jääneensä eloon. Sieraimiin tunkeutuu suloista hajuruohojen ja lavendelin tuoksua. Jostain räiskää takassa palava puu. Lämmin häilähtelevä valo alkaa himertää silmäluomien lomitse.

Avatessaan silmänsä hän luulee yhä näkevänsä unta. Lähellä, häntä vastapäätä, hänen kasvojaan tarkaten istuu takkatulen loisteessa – Agata-neitsyt.

Silmäluomet peittävät taas häikäistyneen silmän. Mutta nyt hän tuntee Agatan kostuttavan tuoksuvalla vedellä ohimoitaan, pyyhkivän hellävaroin hänen kätensä, kaulansa, rintansa, koko ajan ilosta nyyhkien: "Olet pelastunut, rakas, pelastunut... Kohta palaamme kotiin, kohta. Minä hoidan sinut..."

Tuo urhoollinen neitsyt oli saanut viestin Knaggaksen pojilta hänen sairastumisestaan ja henkensä uhalla tullut viimeisimmässä syysmyrskyssä yli meren, pelastaakseen hänen henkensä. Mutta vasta helmikuisen jään yli he olivat päässeet ajamaan takaisin tänne, kotiin. Nyt virtaa ikkunasta päättymätön valo. Metsänylinen taivas on helluntainheleä. Mutta alhaalla petäjikkö ja lahdenpoukamat höyryävät kuin hiidenkattilaisen kevään lyödessä löylyä. Merkillistä, ajattelee toipilas. Rajankäynti näyttää olevan aina jyrkkää. Yhtä hyvin talven ja kevään välillä kuin tässäkin ... narrinrinnassa... Laitureitten kupeilta nousevat sekä lahonneen harmaat että palon jälkeen uudesta rakennetut rantapuodit kirjavina rykelminä. Kaikessa karkeudessaan ne ilostuttavat silmää. Sairas ei voi olla hiihtelemättä ikkunan luo. Se on ainakin hetkeksi avattava. Hän tahtoo hengittää täysin siemauksin.

Tuoreen seinähirren luja tuoksu, tynnyripinoista nouseva tervankäry ja kala-aittojen luopumaton kalanhaju tunkeutuu vähä vähältä pyörryttäen hänen sieraimiinsa. Miehen täytyy palata vuoteelle notkahtelevin polvin. Täällä hän hymähtää itselleen ja koko syksyiselle matkalleen. Se se vasta oli tehnyt hänelle tepposet.

Hän oli aikonut ylittää eräitä valtakuntien rajoja. Mutta hänen sielunsa oli joutunut omissa maailmoissaan sellaiseen rajankäyntiin, että koko hänen olonsa ja elonsa oli tällä hetkellä seisomista temppelin harjalla.

Vaiston varmuudella hän oikeastaan tietää jo nyt suorittaneensa ratkaisevan rajankäynnin entisen itsensä ja jonkin uuden, entistään vähän vanhemman, ehkäpä paljonkin vanhemman välillä. Hänen on vain tässä lepäillessään tuo uusi ja merkillinen aivoissaan järjestettävä, aivankuin saaliintäyteisessä merestä nostetussa verkossa on vielä kotorannassa yhtä ja toista selviteltävää.

Toipilaan silmä siirtyilee seinää pitkin, kartasta karttaan, joihin hän itse on rajat maalannut sekä itää että etelää vasten. Ja tuolla ... Viron rantasaarilla – siellä se on ... hänen ruttorajansa, josta ei totisesti – mietiskelijä naurahtaa itsekseen yhä hieman ylpistellen – hänen oman kohtalottarensa käskystä ollut pääsyä yli, ei ympäri.

Tuo rajan tuolla puolen teikaroiva höyrypäinen nuorukainen panee taaskin hymähtämään, vähän niinkuin säälittelemälläkin.

Mutta eniten se pyöräpää osaa hävettää, hävettää niin, että etoo mieltä. Sen suurempaa narria tuskin on ollut olemassa. Muka maine ja kunnia! Mihin ne riittivät? Ja tavoittiko ne tuskittelemalla tai pelkillä uskoilla omaan onnentähteensä, kohtalottariin ja sensellaisiin? Mordieu! Ne oli nähtävä läpi kylmin päin.

Mistä rakensi Octavianus ensi portaat maineeseen ja kunniaan? Hän naulasi ja silasi ne verisillä proskriptiolistoilla. Piti pudota päitä ja joka päästä tulla rahaa, jolle rakentaa armeija. Se herra ei totta vieköön anellut tai odotellut, kuten hän, tuo tuolla ... ruttorajan takana uikutellut nuorukaiskapteeni. Kummallista! Hän muistaa tällaisia miettineensä aikaisemminkin, mutta ... nähtävästikin jonkinlaisena kiukunpuuskien sapelinkalisteluna, jossa ei ollut mukana rahtuistakaan miehen tiivistä ajattelua tai päätöksentekoa. Ooh, mikä kukkopoika hän olikaan ollut – pelkkää nokkaa, punaista harjaa ja sorahtelevaa kiekumista!

Niin, maine ja kunnia? Ah, nuo jumal'kaksoiset, dioskuurit, jotka laskeutuvat jostakin kimmeltävästä korkeudesta valittujen rintaan, sen helvetiksi ja taivaaksi! Oo, tuo muotopuoli ja kaksikasvoinen epäjumala: Maine, joka juoksi hennoin ja typerin pojankasvoin hurjat suortuvat tuulta soittaen, ja kunnia, tuo "suuri" Kunnia, joka tuimistelee ylpistellen kypärän ja silmäraudan takaa...

Mikä rakkaus, nuori ja rohkea, mikä palava tahto ... niiden nousta havisevin siivin ja syöstä haukkana saaliin kimppuun! Mutta miten lentää ja mihin iskeä? Ooh, vain kylmä järki, nuoren Octavianuksen laskupää, jonka aivoissa on hiven ovelaa konnaa – vain se säätää voiton lait maineelle, kunnialle, neroudelle, sankariudelle...

Elsa-rouva huudahtaa säikähtyneenä ovelta. Ikkuna oli jäänyt auki! Hänen poikansahan saattoi sairastua uudestaan sellaisesta varomattomuudesta.

"Madame-mère, eikö ... Agata-neitsyt ole jo palannut?" Jööran kysäisee vähän aristellen.

"Ei ole", majuurska vastaa hämmästyttävän jyrkästi. "Eikä sinun ole nyt ajateltava ihmisten menoja ja paluita. Sinun on vain vahvistuttava ja tultava terveeksi. Kohta saat oikeata munatotia, tiedätkös!"

Toipilas näyttää ottavan laimeasti vastaan kummatkin uutiset. Äidin täytyy omasta takaa taas jatkaa, että Ånäsin everstinna oli hänelle lähettänyt konjakit ja kananmunat ja käskenyt sanomaan terveisensä.

Anna Elisabet oli jo käynyt pari kertaa kysymässä. Oli halunnut tulla katsomaankin. Mutta hän, äiti, oli estellyt, kun...

Jööran naurahti niin takaviisaan näköisenä, että Elsa-rouva typertyi sanattomaksi kesken selittelynsä.

Poika nauroi vieläkin huvittuneempana, tokaisten vihdoin ryntäilleen nousten: "Apropos, maman! Toisitko minulle sen suutarien ja räätälien oppikirjan, kuten tapaa sanoa tuo suuri Ferneyn profeetta – vähän silmäiltäväkseni."

Äiti on loukkautumaisillaan. Hänen Jööraninsahan ei yleensä ole tehnyt pilkkaa pyhistä asioista. "Niin, niin, ma chérie, tarkoitan raamattua, bibliaa." Äiti katsahtaa vieläkin epätietoisena. Mutta Jööranin katseessa on pelkästään asiallinen ilme eikä mitään jumalattomuutta.

Jööran selailee, löytää tarkoittamansa paikan ja lukee tarkkaavasti pari riviä: "Taas vei hänen perkele sangen korkialle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian. Ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua."

Lukija lopetti ihmetyksestä hymähtäen. "Ajattele, maman, ja tuo nuori messias ajoi pois koko Luciferuksen, kieltäytyi vallasta ja valtakunnista?"

"Niin, niin, poikani, mutta enkelit tulivat ja palvelivat häntä." "Sepä se. Hän taisi olla svedenborgiaani jo ennen suurta Emanueliamme!" Terve, raikas nauru säesti sanoja. Mutta hän jatkoi kuin juurta jaksain tutkistellen: "Miten voikaan ihmiseksi tullut olento noin vain, noin yksinkertaisesti luopua kaikesta – luopua vallasta? Ei, ei, tuolla nazarealaisella oli jotain vikaa täällä ... päässä!"

"No, mutta Jööran...!" "Ei, äiti, ei tämä ole pilkkaa. Minulle vain todisti todistamalla äskeisellä matkallani eräs aivojeni belzebubi, että maine, kunnia, nerous ja sankarius kuolevat kuin kukat takatalvessa, kuolevat yhdessä ainoassa yössä, jollei niitä pelasta vallan aurinko. Katsos..."

"Mais, mon fils, hänen valtansahan ei ollut tästä maailmasta, tiedäthän..."

"Totta, vraiment, vraiment..." Jööran vaipui pitkään ajatukseen. Mutta ponnahti uudestaan ryntäilleen, nousi istualleen kuin terve mies. "Hyvä, hyvä!" hän huudahti. "Mutta minä olen onneksi kotoisin tästä maailmasta ja tätä elämää varten luotu, niin että – Voltaire on oikeassa: tuo kirja on suutareitten ja räätäleitten siveysoppia, ei herrain, jotka ovat syntyneet luomaan uutta ja johtamaan kansoja."

"Mais, mon enfant, ethän nyt toki tahdo tuolla tavalla pahoittaa oman äitisi mieltä..." Jööran oli jo noussut ja ottanut äitiä olkapäistä. "En, ei sinne päinkään!"

Elsa-rouva nyyhkäisi ja nauroi ilosta. Hänen poikansa äänessähän oli sittenkin terve, metallinen kaiku. Hänessä oli jotakin uutta, niin lujaa ja turvallista.

"Sitä minä vain, maman, että tuo Ånäsin tyrannin munatoti on tuotava minulle tuossa paikassa. Eikä tee pahaa, vaikka maustat sen lisäksi pippurilla, muskotilla ja inkiväärillä, ha-ha-ha..."

Nyt ei enää Elsa-rouvan tarvinnut kuulostella epäröiden tuota naurua. Se oli oikean miehen ja käskijän ääni.

Onnellisena, sirot hartiat huvittavasti kyhärässä hän käännähtää ja kiirehtii keittiön puolelle valmistamaan juomaa.

Niin kuluivat päivät. Valpurin juhlayö, nuorten valvomisyö, kevätkokkojen, lemmentaikojen noitayö lähestyi lähestymistään. Ei tosin enää uskottu, varsinkaan herrasväissä, noitasabbatteihin. Mutta sitä itsepäisemmin toitottivat yhä isiltä perittyyn tapaan vapunpäivää pojat tanotorvillaan, piiskoja paukutellen ja meluten, tyttöjen ikkunoille lehväsiä heitellen tai risunraaskuja asetellen.

Yhä kukittivat tyttäret salaiset lemmenlähteensä ja valvoskelivat suloisesti värisyttävä pelko sydämessä: uskaltaako kurkistaa sen pohjasta tulevan sulhasensa kasvoja, uskaltaako, rohjetako? Jestas, jestapoo, jos tulisikin näkyviin vanhapiika Kyöpelin vuorella! Eikä kukaan, ei yksikään kunniallinen tyttö suostunut vappumorsiameksi, sillä niin oli asia, että yhdeksi yöksi hänet puetettiin koreaksi, ylhäisönaisen laahuksiin ja mantteliin, koristettiin kultakäädyin ja Bööminkivisin kruunuin ja yksi yö illasta aamuun häntä juhlittiin kuningattarena, mutta – se tyttö raukka ei päässyt koskaan naimisiin, ei ainakaan onnellisiin.

Sellainen oli vanha kirjoittamaton usko. Eikä tänä keväänä todellakaan löydetty suostuvaista vappumorsianta, ei niin köyhimystäkään, ei edes rahalla houkuttelemalla.

Mutta olipa muuta koreutta. Porvarikavalieria oli hankkinut itselleen uudet komeat puvut ja miekat, sinikeltaiset asetakit ja kultakaluunaiset kaarlelaislakit mustine ja hopean värisine kokardeineen.

Surumielisesti huoahtaen Petter Schröder oli aliupseereineen naulannut uuden Agata-neitsyen ompeleman silkkilipun hopeakärkiseen tankoon. Miten hehkuvin poskin sitä olikaan tehty ja miten nyt olivatkaan asiat – neitsyt parka ei saanut olla näkemässä heidän yhteistä yllätystään Jööran-herralle.

Mutta sen toki oli rytmestari luvannut kapteenille, käydessään häntä kutsumassa manöövereitten ylituomariksi, ettei sitä paraatia tarvinnut hävetä. Ja sen miehen sanaan sai luottaa.

Valpurin aluspäivinä, kun Ånäsin puutarhan juhlakentälle pystytetään vappusalkoa, pihoja lakaistaan, pestyjä ja siivottuja huoneita lehvitetään, lyö yht'äkkiä Vendla-rouva portaillaan nyrkillä kämmenpohjaa ja laukaisee käskynsä.

Parihevoset oli valjastettava vaunujen eteen. Lauri Reinholdin oli häntä seurattava, mutta Anna Elisabetin piti jäädä kotiin.

Raskaspyöräiset vaunut rotisuttavat tuoreella soralla peitettyä tietä. Everstinnalla on päässä juhlamyssynsä, mutta myssyn päällä on lisäksi paksu villaliina ja oravannahkaisen turkin hartioilla lavea, yhtä villava olkaliina, sillä hänen armonsa ei pelkää mitään muuta maailmassa paitsi petollista kevätahavaa. Tuo kevättuuli ja koko kevät se oli vähän samantapainen kuin hänen "Lasse raukkansa" oli yrittänyt olla nuorena herrana ja puolisona. Oo, miten lemmekäs – senkin juutas! Mitäs? Mustankipeyden vilutautiin olisi saanut kuolla hänen puolisonaan, jollei olisi pannut huitukkaa kurin alle. Niin-no. Ja kuriin se oli nyt pantava tämä Jööran-lurjuskin, sellaiseen aviolliseen karsseriin, että tiesi seilanneensa smuklareitten matkassa, hunsvotti...

Vaunut pysähtyvät Aspmanin talon pihamaalle, tanakasti kuin eivät aikoisi siltä paikalta änähtää, ennenkuin oli asiat toimitettu juurta jaksain, jokaista ostosta ja kauppaa myöten.

Eikä Vendla-rouva siekaile. Lauri-herra saa jäädä majuurskan seuraksi, kun hän, riisuuduttuaan ja järjestettyään Lasse vainajan sulhaslahjan, kaksinkertaiset kultakäädyt, jänteikkäälle kaulalleen, astuu Jööranin, tuon "hunsvotin", kamariin.

Isäntä istuskelee turkisreunaisessa aamuviitassaan avarassa nojatuolissa, kirja kädessä ja poltellen suoravartista ranskalaispiippuaan, yhä vielä huoneilman kalpeuttamana.

"Niin-no?" Everstinna istuu isännän työtuolille laskien tavallista leppoisammin nyrkkinsä ja käsivartensa pöydän varaan. "Missäs asti täällä nyt ollaan?" "Tässä ... monsieur Helvetiuksen huonomaineisessa 'Sur l'esprit'ssä'." Jööran nostaa iskien koirankurisesti silmää teoksen nimilehden Vendla-rouvan nähtäväksi.

"Huonomaineisessa? Eiköhän sitä 'huonoa mainetta' sinullakin jo ole riittämiin, Jööran parka?"

"No, mutta rakas everstinna, mitä kehnompi maine, sitä kallisarvoisempi on pieninkin hyveen jyvä."

Tuo kelvoton näyttelee lisien lisäksi, näyttelee kohteliaan hymynsä alla muka hurskasta katumusta. Ei se jää Vendla-rouvan kalansilmiltä salaan. "Niin-no, ja mitä nyt aiot? Vai aiotko sinä, hunskeli, ylimalkaan mitään?"

"No, pänttään päähäni tämän Helvetiuksen itsekkyysopin viisaat ja jalot käskyt: itserakkaus on sielumme perustus ja pohja, hyöty ja etu on ihmisen ainoa päämäärä ja intohimojemme summa summarum on nautinto..."

"Höh!" Vendla-rouvan kärsivällisyys oli pettämäisillään. Hän otti hengessään esille taatun huutokauppavasaransa ja paukautti nyrkillään pöydänkulmaa tasaisesti taoskellen: "Anna Elisabetin kapiot ovat valmiit. Rakennusmiehet on tilattu laittamaan kuntoon Seestan kartano Nastolassa. Ja sinun velkasi, tuhlari, ne taas..."

"Tiedän, teidän armonne, teistä on tuleva maailman paras anoppi." Jööran oli noussut ja kumartui sulavan kohteliaasti suutelemaan everstinnan kättä. "Minun käyntini viivästyminen Ånäsissä ei ole voinutkaan johtua mistään muusta kuin ... ehkäpä ... rohkeuden puutteesta."

"Sinä, sinä siinä – kiero lurjus!" Mutta armon ääni oli pelkkää hyvittelyä, kunnes taas kivahti ratkaiseva käsky: "Niin-no! Pue päällesi, vaunut odottavat. Anna Elisabet jäi järjestämään kihlajaispöytää."

Taas jyrisivät vaununpyörät. Ja muutaman hetken kuluttua, kun oli tyhjennetty shampanjalasi Ånäsin yläsalissa, Anna Elisabet kiertyi onnesta huumautuneena sulhasensa käsivarteen, huudahtaen pehmeän kauniilla äänellään: "Charmant, charmant, nythän he saivat sittenkin, porvoolaiset, vappumorsiamen – minut, sinun morsiamesi!"

"So-so, sisar, älä maalaa peikkoja seinälle. Etkö muista, ettei Valpurinyön morsian pääse koskaan naimisiin, ha-ha-ha...", nauroi Lauri Reinhold.

"Ooh, nuo vanhat taikauskot!" helähytti onnellinen morsian. "Ne eivät enää kuulu meille, eihän, mon chéri?"

Jööran hymyili kohteliaasti ja suuteli morsiantaan tulehtuneen rusottavalle poskelle: "Justement, ma chérie, meidän Diderot'mme ja monsieur Helvetiuksen jälkeen ei ole enää peikkoja olemassa, ei ainakaan meille, ma belle, ma jolie fiancée."

14.

Halikon Tuomarilan puutarhassa on omenavarkaita – ainakin yksi. Tuskin kymmenvuotiaan pojan pää kurkistaa varoen tuuhean omenapuun latvaoksien lehvistöstä, sillä häntä huudetaan kartanon portailta: "Jösta, Jösta, tule, tule, äiti kutsuu-uu-uu!"

Ääni on lempeä, mutta siinä on hätäistä huolestumista poika viikarin vuoksi, josta ei koskaan tietänyt mitä koirankuria se milloinkin oli harjoittamassa.

Jösta vetää nykerönenänsä tarkasti piiloon kiepahtaen puun taimmaisille oksille, joilla saa rauhassa purra punaista omenankylkeä. Siltä puolelta paistaa syyskesän aamuaurinko melkein yhtä kuumasti kuin keskellä kesää Marttilan Tarvasjoella, hänen omassa kodissaan, Juvan kapteeninpuustellin nurmeikkaalla pihamaalla.

Pojan pää paistaa itsekin pyöreänä, kullankeltaisena omenana. Sen paksu kiharapörrö tutisee hassunkurisesti hampaiden jurratessa itsepäisesti omenan kimpussa.

Mutta nyt kuuluu portailta isän, parooni ja kapteeni Maunu Vilhelm Armfeltin, ankara ääni. Jöstalta menee pala väärään kurkkuun. Pyöreät, punakat kasvot, joista touhu ja hätä on pirskahuttamaisillaan ihka veret pintaan, irvistävät. Suuret sinisilmät siristävät kiukkuisina päin aurinkoa. "Huutakoot mitä huutavat, peevelit..."

Hän, Jösta, oli sellainen vapaaherra ja junkkari, että hänen aatelisvaakunassaan oli tuota paksu käsivarsi panssarista ja pistooli ja kiemurahäntäinen leijona suu irvessä ja lippuja ja tähtiä, kymmenen tähteä ja sitten vielä kaksi tähteä, noin isoja ... nyrkinkokoisia, ja ne olivat hänen omia tahtiansa, hänen haltiattarensa kumminlahjat.

Poikaa alkoi vähän hävettää tuo 'haltiatar' ja tuo 'kumminlahjat'. Ne veivät hänet vähän niinkuin luvattomille teille. Ei hän näet ihan tarkkaan tietänyt, oliko hän valehdellut äidille koko siinä unijutussa. Ja oliko se nyt sitten uni ollutkaan, vai oliko sen Agneta-täti hänelle kertonut ihan juuri, kun nukku-Matti oli ollut puhaltamaisillaan hänen silmänsä kiinni. Mutta selvä se oli sittenkin, että oli olemassa sellainen huntupäinen haltiatar, oli, oli äitiäkin koreampi. Ja se oli sanonut, siinä hiikutin merkillisessä unessa, että Jöstalle oli ihankuin herkkukaapissa valmiina kolme maailman parasta hillopurkkia. Ei muuta kuin ottaa kun joutaa, sitten isompana, näet... Olihan hän ne selvästi nähnyt omilla silmillään! Kenraalin kaluunat ja poletit oli hänelle luvannut se haltiatar – eikä isälläkään ollut muuta kuin kapteenin olkanauhat, vaikka on tapellut Ranskassa asti. Niin, ja sitten suuri kuningas oli lyönyt hänet ritariksi ja sanonut: 'Mene nyt, Jösta, sen ruotu-Bjuggin kanssa vihollista vastaan.' Ja sitten se oli puhunut vielä, että likat, ihka kaikki likat, se arenti-Samulin Sanna ja sitten isommatkin, hovidaamit ja-ja-ja... No, se nyt oli sellaista akkojen luritusta eikä hän tytöistä muuta kuin kiskoi letistä jos kiskoi ja teki koiruutta.

Isän käsky kuuluu uudestaan. Peeveli, se voi antaa vyöremmiä ja se se on vasta saakelia, se...

Poika ei näe, että isä-kapteeni huutojensa lomassa hymähtelee huvitettuna vieressä seisovalle puolisolleen, Maria Katariinalle.

Isä-Maunun ääni oli Jöstan korvaan kuulostanut kerta kaikkiaan niin karskilta, että hän änkesi keltapöksyt pinkeillään oksalta oksalle, alemmaksi ja alemmaksi, kunnes tömähti lujille ketaroilleen, pinkoen samaa vauhtia viattoman näköisenä vanhempiensa luokse.

Sivurakennuksen avoimesta ullakonikkunasta katsastelee Henrik Gabriel Porthan, joka on jälleen kesän ajaksi vetäytynyt tuomari-enonsa luokse järjestelemään Viitasaaren-saalistaan, kansan suusta keräämiään runolauluja, Hänen uusi teoksensa suomalaisesta runoudesta, "De poési fennica", oli lopultakin saatava, ainakin sen ensimmäinen vihko, talveen mennessä painovalmiiksi.

Maisteri on oikeastaan seisahtanut ikkunaan seuraillakseen, koska hänen salahaaveittensa prinsessa, nuori Kirsti-mamselli, tulisi päärakennuksen tuvanpuolelta aamuaskareilleen. Mutta ei, tuo vanhan vanha matala huonerivi paistattelee vain harmaata malka- ja tuohikattoaan.

Katselijan silmä pysähtyy vihdoin tuohon portailla seisovaan pariskuntaan ja Jösta-poikaan, jonka koreasta keruubin-päästä naiset jo parin kolmen vuoden kuluttua saivat rakastuneina huokailla: "Oi, miten kaunis hän onkaan – beau comme l'amôur..."

Kapteeni ottaa Jöstaa niskasta murahtaen muka julmetusti. Koninleikkiä, muhoilee Porthan, verraten toisiinsa isää ja poikaa. Epäilemättä Jösta oli perinyt hämmästyttävän kauneutensa isältä, joka Ranskan armeijassa taistellessaan oli saanut Pariisin naismaailmalta hyväilynimekseen "le beau Suédois" ja jonka säärien sopusuhtaista kauneutta oli itse päähurmuri, Ludvig XV, kateellisena tarkastellut.

Äiti näyttää kauhistuneen isän kovakouraisesta koninleikistä. Hän peittää Jöstan pönkkähameensa laajoihin poimuihin, mutta voivotellen, huokaillen. Pojan pöksyjen takapuolesta on jäänyt puunoksiin arveluttavan suuri kappale. Iho paistaa paljaana. Pienen sinitakin hiha on pahasti nuhraantunut puunkyljen sammaleista.

Ei ollut rutiköyhällä kapteeninperheellä varaa niin vain uusiin juhlapukuihin. Maria-rouvan korkea otsa käy ryppyihin, sironpehmeät huulet suipistuivat itkun väreisiin. Hehän, Tarvasjoen Armfeltit, olivat ryhtyneet tällaiseen kalliiseen vierailumatkaan pitkästä aikaa. Ja mitä varten? Ei heillä ollut varaa noin vain ajella tällaistakaan lyhyttä matkaa pelkästään kuulemaan Tukholman-uutisia. Ei, tämän pojanpukeron vuoksi sitä juuri oli ollut lähdettävä.

Kapteeni Yrjö Maunu Sprengtportenille, joka kuulema oli päässyt pääkaupungissa perintöprinssin ja itsensä kuningattaren suosioon ja jonka piti poiketa paluumatkalla Pehr-tuomarin luokse, oli nyt tätä Jöstaa näytettävä. Ehkäpä suvaitsisi hänen jalosukuisuutensa eversti ja ritari Jaakko Maunu Sprengtportenkin saapua Tuomarilan kutsuihin, jos aika riitti puolustuskomission töiltä, joita eversti oli tulossa tänne panemaan alulle.

Hänessä olisi poika paralle vieläkin arvokkaampi suojelija. Ei sitä köyhän ja pelkän kapteenin poika päässyt kuninkaan kadettikouluun, jollei ollut vaikutusvaltaista suosijaa puolesta puhumassa.

Ja olihan sieltä tulossa kolmaskin jos kuinka hieno herra. Maisteri Porthania aikoi kuulema tapaamaan lainoppinut maisteri, joka kaiken lisäksi oli sekä runoniekka että kirjailija ja itsensä Pehr-tuomarin sukulais- ja kaimamies – Pehr Jusleen, joka hänkin oli prinssin suosikkeja. Sellaisilleko herroille nyt näyttää tällaista resupekkaa? Maria-rouva keinutteli huokaillen korkeata, yhä vielä solakkaa vartaloaan. Josta yritti äheltää kiukkua, mutta ei oikein uskaltanut, sillä äiti oli katsahtanut hätäisesti alakerroksen melkein käden ulottuvilla olevaan ikkunaan, jonka vihertävien ruutujen takana pöllähtelivät ankarat piipunsavut. Siellä istui protokolliensa kimpussa talon isäntä, Halikon kihlakunnan kaikkivaltias tuomari. Eikä hänen kunnianarvoisuuttaan iltikseen tällainenkaan vekara rohjennut suututtaa.

Väenportaista tuli kuin tulikin Kirsti-mamselli jauhovakka kainalossa, somassa siniraitaisessa arkihameessa kulkien pihapolkua ruoka-aitalle. Ja nyt vasta sumentuu Henrik Gabrielin hakeva silmä ilosta ja sittenkin ... surumielisestä kaipuusta. Matalien, laajojen rantaniittyjen takaa siintää kirpeän sinisenä meri. Tätä vasten pieni harmaa aitta ja hänen sydämensä kihlattu neljine hiuksineen on hänelle kuin hauras ilmestys avaruuksien pyörryttäviltä rannoilta.

Mutta hän tahtoo omistaa, painaa rinnalleen tuon loittonevan kauneuden, jonka pehmeässä kullassa kuultavat hiukset kuitenkin tuoksuvat kuin maallisen naisen, huulet punertavat päivänhehkuvina vadelmina ja silmät osaavat kimmeltää kuumaa kesää. Siksi hän laskeskelee polttavassa ikävässään: vieläkö vuosi, kaksiko vuotta? Silloin, ainakin kahden kesän mentyä hänen on aika kosia. Neitohan astui jo sorea lanne pehmeästi kaartuen, aavistuttavan herkän poven hengittäessä kuin kypsymäisillään... Jollei vain tuo hänen hauraasti särähtävä yskänsä pääsisi taas syksyllä palaamaan ja... Niin, siinä se oli hänen salaa rakastavan sydämensä alinomainen huoli ja pelko. Oliko tuo suloinen neito luotu haudan morsiameksi vai hänen, joka uurasti yöt ja päivät tullakseen arvolliseksi pyytämään ajallaan rakastettunsa kättä.

Hiljaisen tutkijan silmä on kostumaisillaan. Elämänpituisen murheen haamu tuntui lähestyvän häntä ... jostakin takaa päin ja ennustavan hänelle aution autiota yksinäisyyttä, jossa hänen folio-nidostensa lehdet saisivat peittyä vuosien ja taaskin vuosien tomuun, yhdenkään hellän käden niitä pyyhkimättä.

Maisterin käsi nousee silmien eteen. Se rauhoittaa mieltä kuin rukous himmeässä kammiossa. Ja katsoapa! Hetken kuluttua hänen katseensa tapaa taaskin uutta, mikä panee hänet vireästi hymähtämään.

Kesäisessä, oranssin punervassa kukkakuvioisessa hameessaan lehahtaa portaille toisten joukkoon Ånäsin entinen Anna-mamselli, nykyisin hänen jalosukuisuutensa madame Anna Elisabet Sprengtporten.

"Joko Lauri Reinhold on lähtenyt?" kapteenska kyselee ilo ja ärtymys äänessä. Kulmakamarin ikkunan takaa nostaa naamansa näkyviin sylikoira Pouf. Sen leuat väpättävät kiukkuista haukkua. Mutta ääntä tuskin kuuluu. Yhä useammin on hänet, Pohjolan ainoa todellinen ranskalainen, unohdettu ovien taakse ja jos jonnekin. Se oli sellaista – bagatellia sivistymättömyyttä ... koko tuo ihmisparkojen avioliitto – un grand scandale, sanalla sanoen.

Oli, Lauri-herra oli kyllä jo ratsastanut Turkuun, selitetään Anna-rouvalle, ollakseen ottamassa vastaan Jöörania, kuten oli tehnyt jo parin viikon ajan. Mutta näihin saakka turhaan, huolimatta jo ajat sitten saapuneesta kirjeestä.

Missä hänen puolisonsa saattoi viipyä? Että kehtasikin tällä tavalla unohtaa, että hän, Anna Elisabet, oli ajanut tämän pitkän matkan, ollakseen vastassa valtiopäiviltä palaavaa herraansa. Oo, olihan siellä kreivittäriä! Että rohkenikin lisäksi kirjeessään ylistellä sitä mikä lie kreivitär Höpkeniä, jonka pään muka itse Sergei oli ottanut mallikseen Venus-veistokseensa. Alastomaan Venukseensa! Ja pelkänkö pään muka? Kuka niitä tiesi! Nuo hovidaamithan olivat kuulema pahempia viettelijättäriä kuin Pariisin grisetit ja kurtisaanit.

Ooh, miten hän oli mustasukkainen! Ja miten hän oli iloinnutkaan tästä matkasta... Hänellähän oli puolisolleen yllätys, oi, kaksikin yllätystä! Veljensä avustamana hän oli teettänyt Porvoon parhaalla vaunumaakarilla, Malakias-mestarilla, uudenuutukaiset kaleesit, jotka nyt odottelivat tuolla Tuomarilan vaunuliiterissä joustavilla vietereillään, kyljet tummansinisessä, punakoristeisessa kiiltomaalissa. Oi, mitä hän oli aikonutkaan ja toivonut – keinua herransa ja puolisonsa vierellä, hänen korkeaan vartaloonsa nojaillen, käsivarresta hyväillen ohi tuuheitten koivikkoryhmien ... puhtaitten kalliokunnaitten välitse, elokuun täyteläisen tuulen hulmutellessa hevosten harjoja... Se olisi ollut oikeata rousseaulaista luonnonhurmiota.

Ooh, ja nyt? Tuossa paikassa saattoi jo sataa syksyä ja lokaa maanteille...! Ei, madame Sprengtporten ei jaksa, ei tahdo puhua enää sanaakaan. Hän on saanut päänsärkyä tästä mielenliikutuksesta. Oli saatava ohimoille vilvoittavaa migreeniä ja hautauduttava vuoteeseen – yritettävä unohtaa.

Vihdoin, eräänä tuulisena aamuna, odotetut vieraat astuvat laivasta Aurajoen vanhalle laiturille, jossa kauppamiehet odottelevat tanakoissa ryhmissä ja maalaiset toljottelevat siellä täällä syrjemmällä, ketkä laivaa, ketkä vastaan saapuneita kiiltokaleeseja ja kukkamaalauksin koristeltuja parkkumikiesejä ihmetellen.

Laivalankkua pitkin astuu muiden edellä keskipitkä, tiivisvartaloinen herra vastateetetyssä kultakaluunaisessa everstiluutnantin univormussa. Upearipsuisen kolmikolkkahatun varjosta katsovat merkilliset silmät. Näissä, kuten leuan ja suun lujissa piirteissä on kylmää käskyä. Mutta niissä on myöskin – laajojen yläluomien niitä verhotessa – kärsivän uneksivaa haavetta, melkein kuin ahdistavaa painajaisunta.

Kasvojen hipiä on sairaalloisen kalpea. Tummanruskeat silmät näyttävät sitä vasten pohjattoman mustilta. Poskien ja leukapielten kireät juonteet värehtivät helposti äkkinäisin nykäyksin.

Tuota merkillistä päätä näytti ympäröivän värisevä, tuskin näkyvä seitti, joka paljastui näkyviin pienimmästäkin suuttumuksen tai intoutumisen puuskasta. Demooninen henki säihkyi näkymätöntä sinenpunaista valoa hänen koko olemuksensa ilmakehään, jonka piirissä keskimitta-ihmiset taipuivat selittämättömään kuuliaisuuteen, mutta voimakastahtoiset tunsivat helposti ahdistavaa kapinoitsemishalua.

Tuo joustavin askelin astuva mies – Jaakko Maunu Sprengtporten – näytti olevan niitä nerollisuuden siunaamia ja kiroamia ihmisiä, joita uhkasi joka hetki epäluuloisuuden ja vainohulluuden iljettäväsiipinen lepakko.

Maaherran talosta olivat tulleet komendantinvaunut everstiä vastaan, jonka piti siellä tavata eräs puolustuskomission jäsenistä – majuri von Hermansson.

Jööran lähestyy veljeään valoisin kasvoin. Vanha kauna näyttää heidän väliltään kadonneen kuin mitätön tuhka rohkeasti tohahtelevaan aamutuuleen. Heillähän oli molemmilla edessään kerrankin kunnollista työtä, ja työ viittoi heille palkintonaan rohkeita seikkailuja, lisää vallanpitäjien suosiota, kunniaa ja valtaa.

Velipuolet olivat kuin lähdössä seikkailukkaalle sotaretkelle. Ja silloin – heidän katseensa säihkyivät yhteisen isän kaarlolaista taisteluhalua.

Mutta kun Jööran näytti aikovan seurata Jaakko Maunua vaunuihin, tämä nosti estävästi kätensä: "Poika, sinä odotat minua madame Anna Elisabetin luona, Jeremias-ukko, kunnianarvoisa maaherramme, on pirunmoisen hanakka myssy. Enkä minä salli, että mon frère tuittupäisyyksissään tai tavallisessa laverteluvimmassaan paljastelisi sille herralle rajankäyntimme eräitä perimmäisiä tarkoituksia. Alors ... au revoir."

Tuo "poika", jolla velipuolen oli usein tapana puhutella nuorempaansa, särähti pahasti Jööranin korvaan. Ja "tuittupäisyys"... "laverteluvimma"? Ne olivat kuin kaksi korvapuustia. "Pojan" veret olivat jo kihahtamaisillaan vastasolvaukseen.

Mutta ei! Nyt hän ei huolinut suuttua. Jostakin syystä hän oli tänä hetkenä niin onnea tulvillaan, ettei riidalle ollut enää tilaa. Niinpä hän vain viittasi kädellään, liittyen ulompana odottavien Lauri Reinholdin ja Pehr-maisterin seuraan.

Jööran marssii käsi hieman komeilevasti miekankahvalla. Mutta hän pysyy huolimatta hyvästä tuulestaan sittenkin merkillisen vaiteliaana.

Lauri Reinhold on halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Mitä hän, Jööran, oli saanut aikaan valtiopäivillä? Oliko hän ollut Kustaa-prinssin vastaanotoissa? Ja olivatko he, aateliset, lopultakin kukistaneet mahtailevat porvarit?

Hän kyseli kyselemistään. Jööran tokaisi vain aivankuin kertakaikkiseksi vastaukseksi: "No, sutta on pistettävä silmään, ei se muuten taltu ... ulvomasta."

Pehr-maisteri, teräväsilmäinen, hienossa samettiviitassa asteleva, kerkeäliikkeinen ja tärkeäkatseinen nuoriherra, puhui sitä enemmän. Jööran oli päässyt hänen kuninkaallisen korkeutensa ja koko hovin suosioon ja...

"Ei ole syytä liioitella", Jööran tokaisi lomaan. Hänhän oli ollut mukana vain yksissä hovikutsuissa, joihin prinssi oli kutsunut vieraita kaikista säädyistä. Ja päälle päätteeksi hän vain naurahtaa lyhyesti.

Mutta Lauri Reinholdista näyttää, että langon kasvot puhuvat jotakin muuta, jotakin salaperäistä sanomaa, josta ei ole syytä laverrella, ei ainakaan keskellä katua.

Koko mies on jollakin tavalla muuttunut. Askel on luja ja varma. Otsa näyttää hautovan jotakin tärkeätä ajatusta tai suunnitelmaa. Ja jollakin tavalla ylpistyneillä huulilla on voitollinen ilme.

Runoniekka kuihaisee Lauri-herran korvaan suurena salaisuutena, että itse kuningatar Loviisa Ulriikka oli suonut Jööranille kahdenkeskisen vastaanoton Drottningholmassa, omassa yksityiskabinetissaan, johon yleensä ei ollut kenelläkään pääsyä. "Oo, oo, nuo brandenburgilaiset, säihkyvät silmät – niiden suosio ei enää kuulu kreivi Tessinille, ei sinne päinkään...", Pehr-herra lavertelee silmää iskien.

Jööranin katseessa leimahtaa ylpeyden salama. Mutta yläluomi laskeutuu samassa silmän ylle. Oli kuin hänellä olisi halu muistella jotakin tai uneksia.

Ooh, se uni on nähty selvin silmin, todellisuudessa. Kuninkaallinen huvipursi lipuu Mälaria pitkin. Lofön rokokoo-linna nousee näkyviin. Huvipuiston monen monet käytävät, joiden versailles'laiseen malliin leikatut lehtipuut ja pohjolan kuuset suihkulähteineen, pengermineen ja helleenisine veistoksineen vaikuttavat kaikessa suoralinjaisessa selkeydessäänkin kreikkalaisten tarujen labyrintilta, johtavat hänen askeleitaan, kuin hän marssisi pataljoonan tai – miksi ei rykmentin paraatineliötä kulmasta kulmaan. Sora rouskuu kuin vasten tahtoaankin käskijän anturain alla – häntä odotetaan salaiseen keskusteluun suuren Fredrikin sisaren kanssa, jonka puolesta Brahe ja Horn, Puke ja Ståhlsvärd olivat vuosikymmen sitten nousseet mestauslavalle.

Ja nyt? Hän, silloinen kadetti, joka oli saanut verenpirskeet nuorelle kadetinrinnalleen hän oli astumassa nuorukaisaikojensa jumalattaren pyhättöön. Oliko hän nyt ottava vastaan monesti loukatun ja paljon kärsineen kuningattaren kädestä elämänsä ylpeimmän tehtävän taistella hänen frankkilais-hohenzollernilaisten väriensä puolesta?

Kaunis kreivitär Höpken ohjaa hänet hillitysti keimaillen läpi salien, joissa olympolaiset jumalat ja jumalattaret, Minervat, Apollot ja Venukset loistelevat väreissä ja marmorissa, kohti kuningattaren kabinettia. Vie sormensa viehkein liikkein huulilleen, kuin varoittaen, mutta katse ilvehtien tiheitten silmäripsien takaa.

Kamari on tyhjä. Ruusukuvioin koristeltu valkea taftiseinä, paneelien valko- ja kultaväri ja ovien pehmeäpiirteiset maalaukset rauhoittavat silmää. Ohuissa kultakehyksissään on aurinkoisimmalla seinällä ryhmä pienikokoisia maalauksia kuninkaallisen perheen jäsenistä, ylinnä kuninkaan pehmeän hyväntahtoiset tohvelisankarikasvot ja alempana perintöprinssi nuorempine veljineen. Silmättyään hymähtäen "sorvarikuninkaan" leppoisan porvarillista naamaa tulija kääntyy, seisoo hetken omaa kuvaansa vastapäätä – marmoriuunin korkea trymoo-peili on sattunut hänen eteensä. Vähältä, ettei hän ryhdy tarkkailemaan univormunsa olkaimia ja rintapielten käänteitä.

Samassa lähestyy peilikuvasta häntä vastaan syvään uurretussa, korkeakauluksisessa puvussa, silmien tumma sini säihkyen teräksistä loistoa ja levotonta käskijäntahtoa, Preussin Loviisa Ulriikka.

Mutta tällä kertaa on noissa silmissä, Jööran havaitsee, myös naisellista uteliaisuutta ja tuttavallista iloa, mikä aivankuin hukuttaa niiden polttavan vallanhimon katseen pohjattomaan sineen.

Suudeltavaksi kohotettu käsi on jo hieman pyöristynyt. Se on pehmeä ja lämmin, mutta kuitenkin levottomasti värehtivä.

Oo, tämä lie jo "vaarallista ikää", kuiskuttelee jokin riehautuva belzebubi suutelijan korvaan. Ja hän vapautuu liiasta jumaloinnistaan. Vain avoin ja miehekäs ihastus loistaa hänen katseestaan sen noustessa odottavana kuningattaren puoleen.

"Kapteenilla oli siis onni taistella veljeäni Fredrikiä vastaan tuossa häpeällisessä sodassa 'kunniakkaasti'? Ja kuitenkin, kuten olen kuullut, te lukeudutte Preussin kuninkaan ihailijoihin – huikentelevaisuuttako vai totta?" Parilla lauseellaan kuningatar paljasti koko levottoman sielunsa. Sanat olivat muodollisia. Mutta ne olivat sävyltään yhtä yllättävän vaihtelevat kuin karnevaalivärit. Niissä oli kohteliasta varovaisuutta ja pienen pieni pisara naisellista koketteriaa. Mutta eräissä viilsi iva ja tämän takana tukahduttavaa kostonhimoa, kunnes viimeinen kysymys singahti teräksisenä florettina.

"Jumaloin hallitsijaa, joka taistellen koko Eurooppaa vastaan kykeni nostamaan vähäksytyn Brandenburgin suurvallaksi."

"Miksi sitten taistelitte ja nähtävästi" – kuningatar viittasi kapteenin rintapielen ritaritähteen – "urhoollisesti, ehkäpä aivan kuolemaa halveksien?"

"'Zum Befehl' ja 'ich habe Disciplin' ovat myös suuren Fredrikin omia mielisanoja", kapteeni kumarsi joustavasti, mutta katse kylmänä, sillä kuningattaren ivan höystämä 'kuolemaa halveksien' satutti hänen upseerikunniaansa.

"Sotilas taistelee aina kuolemaa halveksien, teidän majesteettinne", Jööran jatkoi käyttäen hänkin jäyhää, tuskin näkyvää ivaa.

Loviisa Ulriikan levoton olemus aivankuin pysähtyi liikkumattomaksi. Hänen korvansa jäi kuulostamaan tuota hillityn lujaa ääntä, jonka alta hän tunsi miehen rinnassa kuohahtaneen suuttumuksen.

Ja hän hymyili yht'äkkiä melkeinpä aurinkoisesti. Kulmalliset kaareutuivat iloisesta hämmästyksestä, silmien sini sai nuorekkaan säihkyvää loistetta. Oli kuin hän olisi nähnyt pitkästä aikaa edessään miehen, joka ei muistuttanut hänen halveksimiaan hovikeikareita – miehen, jonka joka ilmeestä uhkui tahto tekoon, ehkäpä sankaritöihin.

Sprengtporten tunsi katse leimahtaen miehisen voimansa. Eikä hän säälinyt koskea melkeinpä hyökkäävin sanoin Loviisa Ulriikan ehkäpä tuskallisinta muistoa.

"'Zum Befehl', toisin sanoen, hattuherrain armollisesta käskystä seisoin myöskin kerran, nuorena kadettina, sen mestauslavan äärellä, jolla olisin itse ollut valmis antamaan mitättömän pääni teidän majesteettinne kunniaksi."

Kuningatar liikahti tuskallisesti vavahtaen. Hänen kätensä kosketti Jööranin takinhihaa kuin apua anoen. Katkerat muistot näyttivät tulvahtavan hänen kiivaasti hengähtävään rintaansa. "Entäpä jos tarjoan sen kunnian teille nyt, tänä hetkenä?"

"Skotlannin Maria ei saattanut olla varmempi ihailijoistaan ja vapauttajistaan kuin..."

"Ooh, huonosti valittu imarrus, mon capitaine! Minä en aio nousta mestauslavalle. Se olkoon minun kiusaajieni, loukkaajieni, häpäisijöitteni osa!" Kostonhimoisesta vihastaan huolimatta kuningatar puhui nyt vieraalleen äskeistä läheisemmin, viitaten häntä istumaan itseänsä vastapäätä.

"Itävallan 'pyhä Teresia' kääntyi kerran vaikeuksissaan unkarilaisten ritarien puoleen. Suomen aateli, rohkenen väittää, on yhtä ritarillista, teidän majesteettinne." Sprengtportenin katseessa paloi niin intohimoista uhrautumisen tulta, että Loviisa Ulriikka näytti hetkeksi hämmentyvän.

"Niin, suomalaiset... Te olette saaneet paljon kärsiä. Ehkäpä, ehkäpä on teissä koeteltua jaloutta."

"Kärsiä, niin..." Jööranin rintaan tulvahti kuuma aalto synnyinmaan puolesta. Kykenikö tuo kuningatar-suojissaan elävä nainen todella edes aavistamaan, mitä kärsimyksiä oli kestetty Suomen erämaissa? Oliko hän koskaan pysähtynyt miettimään, kuinka suuret olivat Ruotsin synnit hänen isänmaatansa vastaan?

Hän, loukatun ja kärsineen kaarlolaisen poika, ei ollut tullut totisesti tähän kabinettiin kuin mikä tahansa amyseeraileva "homme galant". Hänhän oli lähtenyt Tukholmaan ostamaan vaikka puolisonsa myötäjäisten viimeisillä rikseillä itselleen työtä – oman maansa koettelemusten torjumiseksi.

"Niin, me olemme saaneet kärsiä", hän toisti syvällä äänessä syytöstä ja katkeruutta. "Teidän majesteettinne lienee joskus lukenut mustaa valkoisella, että juuri hattuhallitus kerran sotahumalassaan piti pikkuseikkana sellaista huvittavaa tapausta, että Suomi hävitettäisiin sodan jaloissa erämaaksi, kunhan vain Svea-äiti pelastuisi. Niin, teidän majesteettinne, me olemme kärsineet ja Ruotsin synnit meidän uskollisuutemme palkaksi ovat verenkarvaiset..."

"Tiedän, tiedän", kuningatar keskeytti. Mutta hieman kärsimättömästi. Hän ei päässyt vieläkään irti omista katkeruuksistaan. Ojentaen molemmat kätensä Jöörania kohti hän vaikeroitsi: "Nämä myssyt ja hatut, nämä tuhatkertaiset petturit! Hatut häpäisivät minut mestauslavallaan, sodallaan ja kaikella mitä senjälkeen seurasi. Ja nyt? Uskoin myssyporvareitten laajentavan valtaamme – edes kukistamiensa hattujen kiusaksi. Mutta ... kapteeni on sen itse nähnyt – he pettivät katalasti. Heillä on vain tapulioikeutensa, terva- ja lautakauppansa! Que faire, mon capitaine? Minun suojanani on tällä hetkellä vain niin sanottu hovipuolue – pelkkiä tyhjäpäisiä onnenonkijoita ja tanssimestareita.

"Ja eversti Pechlin, tuo, tuo ... käärme, joka yritti minut myrkyttää kätyreillään samaan aikaan, kun hän kiihti hattunsa tuomitsemaan kuolemaan jaloimmat kavaljeerini...! Mitä tekee hän nyt jouduttuaan tappiolle valtapelissä? Oh, quel jongleur! Hän kosiskelee minun hovipuoluettani, leikkii samalla uudestaan silattua ja harjattua hattu-herraa ja kalastaa yhtä haavaa myssyjen kanssa samoissa likaisissa vesissä. Ooh, koko Tukholmassa ei ole kuin yksi ainoa mies – teidän veljenne, majuri Sprengtporten. Hän, vain hän tietää, että urhoollisuus on upseerin korkein hyve." Kuningatar kääntyi poispäin. Jäi kuin hyväillen katsomaan puolisonsa ja poikiensa kuvia. Mutta säälinsekainen alakuloisuus sävyttyi sittenkin hänen ääneensä, kun hän, yhä kuvia katsellen, puhui kuin itsekseen:

"Minun rakas poikani – ah, liian nuori ja niin kokematon... Ja kuitenkin, katsokaahan...! Hänen katseensa on loistavampi kuin kenenkään muun prinssin Euroopassa. Oi, katsokaa! Eikö siinnäkin hänen silmistään kaukaista taivaanrantaa? Niissä on ehkä jo heräämäisillään suuruuden ja vallan unelma..."

Jööranin kumartaessa kuningattaren ihastus aivankuin väsähtää. "Mutta ... ehkäpä niistä myöskin puuttuu jotakin", hän lisää. "Niissä ei ole brandenburgilaista terästä, katsokaa, sitä niissä ei ole..."

"Rohkenen väittää, teidän majesteettinne", Jööran hakee lohduttavia sanoja, "niin, olen nähnyt ja olen vakuuttunut siitä, että nuoren monseigneurin sydän hehkuu joka lyönniltään kunnialle ja isänmaalle. Hän ei ole kavahtava vaarallisia ja suuria tekoja."

Kuningatar on kuitenkin yhä jäänyt katselemaan kuviaan. Surumielisin hymyin, poissaolevana hän tuijottaa kuninkaan muotokuvaa, vihdoin väsyneesti huoahtaen: "Ja minun puolisoni..."

Sanat loppuvat. Kuuluu vain toistamiseen säälivä huokaus.

Mutta ennenkuin Jööran on rohjennut häiritä sanallakaan hetken syvää melankoliaa, kuuluu äkkiä tuima kysymys: "Entä te, kapteeni Sprengtporten?"

Kuningatar oli jälleen ryhdistäytynyt. Katseen sinimeri oli tummentunut tuskan viistävästä vihurista. Se vaati vaatimalla jotakin erikoista ja ehdotonta tuossa edessä istuvalta mieheltä.

Jööranin rinnassa heräsi kuin loihtimalla sen syvin ja jaloin ritarius. Pyhät valat liikahtelivat hänen huulillaan. Hänen päänsä huumautui hurmioittavasta näystä: hän oli pelastava tuon ihmeellisen, kärsivän ja ylpeän naisen. Hän oli häntä suojeleva kuin turvattomana värjöttävää Dom Remyn tytärtä. Ja hän tahtoi kamppailla päänsä hinnalla hänen puolestaan, ritarina, pelottomana ja nuhteettomana, kuin taistelisi sotisopaisen Orleansin neitsyen kunniaksi.

Jööran oli noussut. Ja nyt hän polvistui kuningattaren eteen yhä kasvoilla hurmion kuluttavaa tulta, joka näytti ne riuduttavan tässä ainoassa pyhässä tuokiossa haaveellisiksi, aivankuin kauan, kauan toivottomasti rakastaneen nuorukaisen kasvoiksi.

Hänen ei tarvinnut sanoa sanaakaan. Hän vain taivutti päänsä kohti kuningattaren polvien kuohkeaa silkkiä kuin tarjoten sen ikuisen uskollisuutensa pantiksi.

Herkkä käsi koskettaa polvistujan hiuksia. Hyväillenkö? Levottomastiko? Naisenako vai kuningattarena? Ooh, hänelle, Jööranille, tuo korkearyhtinen olento oli oleva nainen ja kuningatar...

Käsi lujittuu, painautuu päälakea vasten, kuin sinetiksi jollekin ehdottomalle, joka otetaan vastaan ja annetaan sanattomana valana, vihkimyksenä, peruuttamattomana ja jalona. Jööran nousee. On kuin pyhän valan sanat syttyisivät, leimahtelisivat hänen sisimmässään. Hän ei tiedä, ovatko niiden kipinät jo kauan sitten, ehkäpä vanhan Hannu-mestarin opetuksista, singonneet hänen sieluunsa.

Olivatko ne välillä sammuneet, nukkuneet tuhkassa monet taisteluvuodet vai kyven kypeneltä hehkumistaan hehkuneet näkymättöminä hänen rintansa ahjossa, hän ei tiedä.

Mutta nyt, tänä pyhänä hetkenä ne leimahtavat huikaisevana liekkinä. Ne piirtyvät tulikirjaimin hänen eteensä. Hän näkee ne näkemällä, yksinkertaisina ja ihmeellisinä, niinkuin näkee kauan hapuillut ja äkki-ihmeestä näkeväksi tullut sokko koko luonnon syvimmän kauneuden laajanlaajasta, sekasortoisesta maisemasta.

"Ken ei tee kaikkea, ei tee mitään isänmaan puolesta", hän sanoo vihdoin yksikantaan.

Oliko tämä hänen isänmaansa koko valtakunta, vai yksinomaan hänen oma synnyinmaansa – tätä hänen mieleensä ei tule miettiä, ei ratkaista. Hän tietää vain sekä aivoin että sydämin, että tuo totuus oli oleva hänen elämänsä ojennusnuora, sen laki ja vala.

Jööran on unohtanut ajan ja paikan, kunnes sointuva ääni puhuu hänelle, kaukaa kuin kaiku: "Mon jeune chevalier, tunnen teidän suunnitelmanne syntymämaanne suojelemiseksi. Nyt saatte – aluksi – ryhtyä rajankävijäkseni Suomen erämaihin, ehkäpä myöskin Norjan tuntureille. Puolustuskomission tärkeimmäksi jäseneksi tulee teidän velipuolenne, majuri, Sprengtporten, jonka everstinvaltakirja on jo kuninkaan allekirjoittama. Ja te, mon cher capitaine, te saatte ansaita kannuksenne ... minun kädestäni, n'est-ce pas?"

Loviisa Ulriikan ääneen oli tullut loppusanoissa hiven kiusoittelevaa leikkiä. Läheisesti hymyillen hän ojensi kätensä hyvästiksi.

Jööran painoi sille kunnioittavan suudelmansa. Vastaanotto oli päättynyt.

Mutta tuo kohtaus oli paluumatkalla piirtynyt uudestaan ja yhä uudestaan hänen muistonsa pehmeään vahaan, sana sanalta, ilme ilmeeltä, joka kohdaltaan.

Siksi hän oli tänäkin hetkenä vaitelias. Hän säilytteli salaisuuttaan kuin saituri aarrettaan. Ja hänen aikeensa ja suunnitelmansa ympäröivät häntä, tuon tuostakin huimaavaan tulevaisuuteen heittyen, niin ettei hänen sydämessään ja aivoissaan ollut sijaa millekään muulle ajatukselle tai rakkaudelle. Oli kuin tyhjä tila olisi erottanut hänet kaikesta menneestä. Häntä ei kiihtänyt enää kukaan muu nainen, ei edes kenenkään naisen muisto.

Ei ainakaan vielä ... noiden brandenburgilaisten silmien yhä katsoessa häntä, tuosta aivan, kuin käden ulottumalta, houkutellen, tulta säihkyen ja kimmeltäen teräksenä.

Remuisa ääni takaa päin keskeyttää ärsyttävästi hänen ajatuksensa. Sieltä painaa roimin askelin roteva lujakasvoinen mies, jonka naamaa kirjavoittaa epäselvät, lukemattomien teerenpisamien jäljet – vänrikki Juhana Henrik Hästesko, joka oli hänkin ollut Tukholmassa kumartamassa, tosin turhaan, itselleen luutnantinpoletteja.

Juhana-herra meiskasi itsensä jättämisestä "tuohon helvetin purkkiin" tuttavallisesti kiroillen, sillä hän oli Pommerin ajoilta Jööranin sota- ja ikätovereita.

Kapteeni kutsuu olkansa taakse viitaten vänrikkiä mukaan. Tosin tuon rettelöitsevän herran seura, joka varsinkin humalapäissään oli hurjapäinen riitapukari, vaivasi häntä tällä erää. Niinpä hän krouvitupaan päästyään heittäytyy sen hämärimpään nurkkaan, yrittäen yhä tavoittaa äskeisiä mietteitään.

Lauri Reinhold on lähtenyt järjestämään ratsuja lähtökuntoon. Pehr-maisteri neroilee jotakin tavalliseen nokkelaan tapaansa. Vänrikki tilailee röyhkeän käskevästi rommituutingin alle, snapseja ja ruokaa päälle, läimäyttäen kovakouraisesti kapakka-neitsyttä pakaroille, hohottaen ja remuten.

Tuota kaikkea kuulostelee Jööran vain puolella korvalla, liikahtaen vihdoin vaivautuneesti. Kellariholvin vastapäisessä pimennossa, johon heittyy kapea valojuova korkealla olevasta ikkunasta, istuu kaksi miestä tuutinki edessään ja toisilleen kiihkeästi kuiskutellen. Toinen näyttää puvusta päättäen keikaroivalta aatelismieheltä, toisella on yllään äveriään porvarin ruskea lievetakki.

Nuoremman, aatelismiehen, pää piirtyy samassa valojuovaan jyrkkäpiirteiseksi silhuetiksi, joka tuntuu Jööranista hämmästyttävän tutulta. Kupera otsa, mitätön nenä, kädenliikkeet – Kustaa Björnram, henkienmanaaja! Jööran on naurahtamaisillaan. Mutta samassa hetkessä hän tuntee myös vastapäätä istujan varapormestari Henrik Forsteeniksi. Ja tapaaminen tuon miehen kanssa eräässä iltamyöhäisessä kamarissa iskeytyy hänen muistiinsa, äkkiä, kuin kärventäen rintaa peittävää vaatetta ja työntyen kirveltävänä poltinorana läpi lihan ja kylkiluitten ... arimpiin hermoihin asti.

Agata! Jokin huutaa hänessä tuota nimeä, jonka hän oli uskonut jo unohtaneensa. Ja hänen täytyy se toistaa omalla suullaan, epäselvästi, sameasti vaikertaen, aivankuin yht'äkkiä ilmestynyt kiduttaja-rakkari olisi pakottanut sen hänen huulilleen.

Niin, mitä hän olikaan luulotellut? Ehkäpä samaa kuin muistakin entisistä rakastajattaristaan – nehän olivat vain häipyneet hänen viereltään, aivankuin olisivat jollakin matkalla jääneet hänen ajoneuvoistaan noin vain tien oheen. Ja hän? Hänenhän oli ollut tapana jatkaa matkaa seuraavaan seikkailuun – tekemättä sen tarkempaa tiliä kuin – ehkäpä – hyvällä muistaen tai, joskus, vaivautuneesti hymähtäen.

Ja nyt? Mistä tuli tämä melkeinpä kauhunomainen tuska? Oliko se kiertänyt rinnan pohjuksissa ehkäpä jo pitkät ajat? Eihän hän ollut lopultakaan tehnyt muuta kuin erään aviokaupan, kuten oli tapana arvossa tasavertaisten sukujen kesken...

Mordieu! Saattoiko hänkin sairastua tuohon huvittavaan porvarilliseen tuhkarokkoon – omantunnon lapsekkaaseen tautiin? Quelle bagatelle!

Vai – peut-être – niin, ehkäpä ... tuon neitsyen sulous, hänen uhrautumisensa rakkaudelleen sydämensä joka sykkeeltä, hänen raikas uhmansa koko maailmaa vastaan, hänen ylpeä riemunsa ja tuo purjehdus hengen uhalla hänen luokseen yli syksyisen meren – tuoko kaikki ... hänen ruumiinsa ja sielunsa nuori kauneus ... sekö, sekö oli jäänyt elämään hänen sydämeensä, tähän entiseen hurjastelijan sydämeen...?

Merkilliset kysymykset eivät lakanneet. Ne tulivat, lähestyivät, tuijottivat häneen silmästä silmään toistuvina, loppumattomina, kimmeltävän tummina katseina, vaatien tilille, ehdottomalle ja armottomalle.

Jööranin täytyi nousta. Hän teeskenteli kiirehtivänsä ratsuja. "No, no, mon frère", huudahtaa Pehr-maisteri, "madame Sprengtportenin hellä sydän ei toki muutu kiveksi parin hetken vuoksi!"

"Nää, nää, donnerwetter!" kiroili Hästesko sekä yltäkuumaa rommiaan että maisterin hienostelevaa sukoilua. "Kyllä veli Jööran tietää vanhastaan, että mitä kauemmin vuottaa naisen helma, sitä hullummin kihajaa ja kahajaa sen silkki, ha-ha-ha..."

Hetken kuluttua Sprengtporten palasi pihanpuolelta, työntyen taas suoraan ulko-ovesta torin laitamalle.

Katsomatta taakseen Jööran tuntee hiiviskelevän varjon seuraavan itseänsä. Käännähtäessään hän näkee monsieur Björnramin kumartelevan edessään tärkeän, vieläpä huolestuneen näköisenä.

"Jos kapteeni ja ritari haluaa tietää, teitä uhkaa onnettomuus", kuihaisee hierofantti kuin näkisi kuuman kiven suoraa päätä putoavan taivaasta. Jööranin katsastellessa välinpitämättömän näköisenä pitkin toria hierofantti jatkaa kiihkosta käheytyvin äänin: "Teillä on salainen, vannoutunut vihollinen ja ... niitä voi olla kaksikin, mies ja nainen..."

"Onko monsieur käväissyt taas 'henkien maailmassa', vai...?" Jööran naurahtaa, mutta ei voi välttää eräänlaisen levottomuuden lähestyvän itseänsä jostain ... tuntemattomien onnettomuuksien maasta.

"Hän, tuo tuolla...", profeetta viittaa tarmokkaasti krouviin päin, "on matkalla Perniön Smedjebackaan erään teitä rakastavan tai – teidän surmaanne hautovan naisen luokse".

Kustaa-herran sanat tulivat solkenaan. Ratsuja talutettiin jo portista. Mutta Jööranin muistiin oli välähtänyt Bergmanin Elsa-muorin sana, että Agata oli lähtenyt sukulaisiinsa Smedjebackaan, eikä hän kyennyt irtautumaan tuosta kuiskuttelevasta olennosta.

Hän vain näyttelee huolestunutta väsähtyneisyyttä. "Ooh, älkää vaivatko itseänne turhaan, monsieur. Tehän epäonnistuitte jo kerran perinpohjin hoitaessanne pientä kätyrinammattianne eräitten vihamiesteni parhaaksi."

"Ah, mon capitaine! Olin surkeasti erehtynyt, pimeitten valtojen eksyttämä. Nyt vasta eräässä tuskieni yössä minun superieurini – kuten me vihityt sanomme – nyt vasta ilmestyi minulle täydessä valossaan minun valtiashenkeni. Ja oi, minkä käskyn sainkaan hänen pyhiltä huuliltaan! 'Palvele häntä, yksin häntä, jolla on yllään ankarain tähtien kohtalo...'"

Seuraavat monsieur'n sanat hukkuivat soperrukseksi. Mutta taas hän tarttui nokkelasti selvään asiaan: "Olette vielä minua uskova, herra kapteeni. Mehän olemme molemmat rojalisteja! Päästyäni Tukholmaan ja prinssin suosioon teen teille suuria palveluksia. Olen manaava hänen sielunsa teidän henkenne alamaiseksi, yksinomaan teidän ja ... minun..."

Jööranin ärähtäessä vähäksyvästi ja lähtiessä ratsuja kohti hierofantti seuraa häntä sittenkin kepein askelin kuin luopumaton varjo: "Mutta nyt, nyt varokaa ... minä olen sen nähnyt mustien ruusujen varjosta, olen, olen – pelastakaa tuo nainen, pelastakaa ... itsellenne, tai – pelastakaa oma itsenne häneltä, sillä suuri ja ankara kohtalonne..."

Sanat lakkaavat kuulumasta. Mutta ne seuraavat eräänlaisena muistojen ampiaisparvena tuimaa ravia ratsastavaa miestä. Ne täytyi huitaisemalla huitaista tien oheen, ennenkuin hän uskoo niistä päässeensä irti.

Mutta tuskin oli kavioitten kumea kaiku lakannut kuulumasta Piikkiön tieltä, kun varapormestari Forsteen istuutui "turunkärryjensä" nahkavietereille, nykäisten ajokkaansa, hänkin, Hämeentullia kohti, Piikkiön ja Perniön tielle.

15.

Päivät kuluivat. Eversti Sprengtporten oli purjehtinut meritse Viaporiin tunnustelemaan sen upseeriston mielialoja. Eikä Halikon Tuomarilassa aiottu parhaita pitoja pitää ennen hänen paluutaan.

Mutta juhlatouhu oli ankara, odottelevaa iloa pisipirtaillaan. Ei nähty kartanon suojissa, ei tanhuvilla murheellisen näköistä ihmistä, jollei haettu syrjäisimmästä päätykamarista, jossa Ulriikka-mamselli alakuloisena istuskeli kapioitaan neuloskellen. Hänen sulhasensa, Maunu Alopaeus, oli väitellyt jo vuosi sitten itsensä maisteriksi, mutta turhaan hän oli hakenut leipäpaikkaa. Niin olivat häät yhäkin tietymättömissä, ja alakuloisen hitaasti liikahtelivat morsiamen neuloskelevat sormet.

Vihdoin, erään myöhäiselokuisen iltapäivän valaessa tuhlaten vahvaa, voinkeltaista kultaansa hitaasti hämärtyvään maahan, eversti oli palannut loistavalla tuulella – kapinanliekki myssyhallitusta vastaan oli näet Viaporin upseeristossa ollut jo ainakin kytemässä kiukkuisina kypeninä.

Isojen ihmisten juhliessa salissa istuu jalkoja roikottaen Jösta-poika tallin merenpuolisella räystäällä kimittäen ruotu-Bjuggilta oppimaansa veisua "siitä hirmuisesta ja surkiasta maanjäristyksestä Lisabonin suuressa kaupungissa 1 p. marraskuussa 1755".

    "Ah, Suomen maa ja koko Suomen saari,
    nyt ota armon ajast' visu vaari,
    sill' säästet olet tuomiost' hirmuisest',
    kuin Lisabonis' nähtiin maan povest'..."

Mutta ei! Se oli nyt sittenkin sellaista ... kirkkoveisuun mallia. Ei se oikein pannut niskatukkaa pöyristymään. Tällaisen parooni-pojan piti veisata ruhtinaanpojasta, joka oli ihka viaton, mutta jota odotti mestauslava, niin että likat ja varsinkin yksi likka tuli hulluksi.

Pojan leuka painuu rintaa vasten, ja kulmalliset synkkinä, ääntä kurkussa murisuttaen ja julmistellen hän alkoi taaskin veisata:

    "Kun neitsy sen kuuli ja ymmärsi,
    et fanki mistattaman piti,
    lähet silkkins' liehuvaisen,
                  juur' punaisen
    hänen henkens' lähtemisen merkiks'..."

Jukopliut! Oli tällä pojalla veisuja. Mutta nyt oli oikeastaan aika lähteä laittelemaan ruotu-Bjuggin kanssa rakettipaukkuja puutarhaan. Jeevelin kehvelit! Sitten kun ne pimeässä sähisevät ja paukahtavat kuin kanuunat ja lentävät taivasta myöten, noin, noin ja noin ylähälle ja everstit ja kapteenit seisovat kummulla ja tämä poika ja ruotu-Bjugg äkseeraa sotahyökkäystä, eikä siitä saakelin iltarukouksesta tule sen enempää kuin jungfru Petronellan taikinasta, ho-hoo ja... Jukoliste, yökköjä! Jossakin niitä jo viuhtoi nahkasiivillään. Jukranpuit, ne oli hakattava maahan. Oli vain varastettava sisäneitsyen valkea myssy ja pantava vavan nenään...

Oli, oli Jösta-pojalla tilaa leikkiä huikean taivaankaton alla.

Mutta kartanon pienessä ja matalassa salissa saa monipäinen ja loistelias seura ahtautua vieri viereen seinätuoleille ja pöytien ympärille, joille sisäneitsyt ja tyttäret kantavat arrakit, bischofit ja ranskanviinit.

Talon isäntä, Pehr-tuomari, muhoilee levein kasvoin harmaa sängenkarhea tukka yhtä harmaan savupilven peitossa, paksut ja yrmeät huulet tällä kertaa leppoisimmillaan, lujakoppaista vuolukivipiippua pöllytellen.

Musiikkia, musiikkia – sitä kaipasi vanha leskimies. Ja sitä kun tänä iltana soi soittamistaan haurasääninen spinetti, jonka ääressä Pehr-maisteri neroili nokkelimmillaan. Vuoroin laulaen, vuoroin sanoja solkena lasketellen hän ylisteli "Pohjolan Anakreonia" – Carl Mikael Bellmania, joka näihin aikoihin oli noussut muotiboheemiksi Tukholmassa.

"Kuulkaapas tätä", maisteri touhuaa. "Tämän hän kirjoitti Norjan-matkallaan, jonne hän pakeni velkojiaan ja ikävöidessään koreata Ullaansa, ha-ha-ha..."

Spinetin kellanruskeat näppäimet tanssivat ja maisteri laulaa, kuvaillen miten korea krouvarineitsyt Ulla Vinblad nukkuu "Bacchi Ordenin" kapakan takakamarissa:

    "Vår Ulla låg i sängen och sof
    med handen under öra,
    och ingen mer än krögaren fick lof
    på nyckelhålet röra..."

"Hm, tjaa...", laulaja keskeyttää. Seuraavaa värssyä ei sopinut siveitten neitseitten kuullen esittää, sillä siinä hekumallinen Ulla heräsi ja kampaili kiharoitaan ukko-krouvarin kärsiessä avaimenreiällään helvetin tuskia. Mutta värssy, jossa Ulla viinitahrojen kirjavoimassa aamuviitassaan lehahtaa krouvitupaan, se se sopi ja se oli hauskaakin hauskempi:

    "Vår Ulla tog sin ljusblå salopp,
    med pontak öfverslagen,
    sprang in i krogen, fyllde en kopp
    med fin likör för magen..."

"Ja tiedättekö? Itse hänen korkeutensa perintöprinssi maksoi Carl Mikaelin velat, tiedättekö – kahdeksantoista tuhatta riikintaalaria. Oo, olipa silloin ääntä ja meiskettä runoilijan kantakapakassa, kun hän tuliaisjuhlassaan sääsi 'Bacchi Ordenille' perustuslait. Spinetti soi taas hetken. Helähti vieläkin pari säettä mestarin 'Krouvi' laulusta:

    "'En syndare där i sin nöd
    ej nånsin bad om dagligt bröd...'

"Ja tiedättekö, hyvät naiset ja herrat, miten kuuluu 'Bacchi Ordenin' perustuslakien ensimmäinen ja ainoa pykälä?"

Seura näyttää huvittuneen jännittyneeltä. Maisteri laukaisee kuin lakikirjasta lukien: "Koska ihmisparka on kaiken kansan nähden kaksi kertaa sikahumalassa ränsteenissä maannut ja koska hänet kolmannen kerran tästä autuaasta tilasta tavataan, hänet kutsuttakoon Bacchuksen ylevän ja hurskaan seurakunnan jäseneksi ja veljeksi nimitettäköön hänen ihanuutensa Ullan ynnä akka Noakin nimeen."

Puhuja nauroi, koko seura nauroi, hurskaan madame Armfeltin pudistellessa päätään.

Ulkoa kuuluu silloin tällöin Jösta-pojan pöyristyttävän hurjaa kirkunaa. Vekama viuhtoo ongenvavassa valkeata myssyä, huhtoen pienenä pirulaisena ympäri pihamaata.

Vänrikki Hästesko, joka on poikennut Savon-matkallaan hänkin iloiseen seuraan, kumoo ranskanviinistä kryytättyjä tuimia tuutinkeja, röhähdellen vuoroin hyvillään vuoroin myrtyen everstin iskeville jutuille prinssi Kustaan säätyedustajille tarjoamilta päivällisiltä. "Nää-nää", hän huitaisee ärähtäen Kustaa-prinssin ylistelyille. Samaa maata ne olivat Tukholman prinssit ja sen suosikki-heitukatkin. Oli hän senkin epelin nähnyt toljaillessaan kansanjoukosta, kun monseigneur marssi valtaneuvoston kokoukseen koreat lillipojat perässään. "Jumaliste", vänrikki syyti kiukkuista kateuttaan, "jollei sillä herralla ole vika munaskuissa ja tärpäntikkeleissä, on se ylpistelevää balettikukkoakin hounempi. Niinhän se koikkelehti pillikintuillaan kuin olisi kiskotuttanut tuota ohkaiset näyttelijättären kalanluiset kureliivit vyötärölleen..."

Everstin täytyi tuimin kädenliikkein vaientaa rähähtelevä vänrikki varjellakseen naisten korvat hänen solvauksiltaan.

Jööran on käyskellyt levottomana siellä täällä, pysähdellen milloin toisen milloin toisen pöytäseuran luo.

Tuossa jauhavat taaskin Porthan ja Pehr-maisteri runoniekkain ja tutkijain salaseuran aikaansaamista Turkuun Tukholman "Utile Dulci" veljeskunnan malliin, joka juuri oli pääkaupunkiin perustettu ja saanut suojelijakseen itsensä perintöprinssin.

"Prinssi", "Kustaa-prinssi", "hurmaajaprinssi", "maan toivo", "kansan ja valtakunnan pelastaja" – sanat suitsuttavat lentelevinä raketteina vallanperilliselle ihailua ja kunnioitusta pöydästä toiseen. Everstin nojatuolin ympärille kerääntyy kokonainen liuta uteliaita maalaisherroja ja näiden mukana kerkeä Pehr-maisteri.

Niin, nuo säätyjen päivälliset kuninkaallisessa linnassa – niillä oli prinssi pelannut sellaista politiikan "biribiriä" ja shakkilautaa, että valtiopäiväherrat olivat saaneet kääntää nurin sekä juonikkaat salataskunsa että ulkokullaiset moraaliperuukkinsa.

"Oo, hänellä, meidän prinssillämme", huudahtaa Pehr-maisteri everstin selittelyn lomaan, "ei ole turhaan Janus-pää, josta toiselta puolen et tiedä mitä leikkiä toinen pelaa!"

Peliryhmiä, "parties de jeu", oli järjestetty prinssin kabinettiin. Viinitarjottimet kulkivat kimmeltävin maljoin huoneesta huoneeseen. Kreivittäret Bjelke, Höpken ja Löwenhjelm loistivat aurinkoina. Hovinaiset ja näiden sukkelakieliset "amantit" konverseerasivat valtiopäivien ukkoherrat pyörryksiin.

Ja vihdoin prinssi julisti kaiken etiketin pannaan. "Koko maailmalle täysi, täysi vapaus" "le principe de pleine liberté pour tout le monde!" Juuri niin kuuluivat hänen sanansa, jotka levisivät kulovalkean tavoin huoneesta huoneeseen. "Vapaus, juuri niin, rakas kuomaseni, säätyvalta ja vapaus, he-he-he...", nostelivat hatut ja myssyt toisilleen maljoja.

He hekottelivat vahingonilosta ja tyytyväisyydestä. Prinssi näytti kulkevan isä-ukkonsa nöyriä jälkiä – korea nimileimasin hyppysissä.

Nuo ranskanviiniä latkivat moukat ja herrat eivät olleet hoksanneet nousuhumalaa soivilla korvillaan, että "vapaus"-sana oli soinnahtanut prinssin huulilta leikkivän halveksunnan ylimielisissä sävyissä.

Prinssin voitto oli ollut tuona yönä perinpohjaisempi, kuin oli saanut Ruotsin armeija yhdelläkään taistelukentällä puoleen vuosisataan.

"Eh bien, véritablement!" huudahteli käsiään hieroskeleva Pehr-maisteri. "Se oli, totta vieköön, näkemisen arvoista! Cela ne s'est jamais vu! Ajatella, ha-ha-ha... Mikä spektaakkeli avautuikaan aamun valjetessa? Saleissa, eteisissä, portaikoissa makasi viisikymmentä, sanoo viisikymmentä – lakeijat olivat ne laskeneet, nähkääs! viisikymmentä hattua ja myssyä tukkihumalassa, peruukit reuhassa, lievetakit ryvettyneinä, mutta yhtä autuaassa sovussa kuin karitsat ja leijonat paratiisin niityillä."

Ja entä loput heistä? Näiden oli käynyt vieläkin hauskemmin. Heidän vallantäydellisyytensä oli purkautunut kerta kaikkiaan heidän kaunopuheisista kurkuistaan helleenisten jumalattarien ja Bacchuksen marmoristen jalkojen juureen kuin jalo uhri "vapauden" ja "tasa-arvoisuuden" alttarille. "Ah, quel scandale!" huudahti maisteri loisteliaan neroilunsa päätteeksi.

"Niin, hyvät herrat", lopetti eversti Sprengtporten, "te kuulette, että monipäisen puoluevallan kuolinkellot soivat. Ja meillä on nyt, onneksi, perintöprinssissämme se älyn ja urhoollisuuden Herkules, joka tuon Lernan hydran on kukistava. Mutta ... huomatkaa, hän tarvitsee avukseen ystävänsä Iolaoksen ja kaikki muut urhoolliset miehet, sanalla sanoen – suomalaiset!"

"Piru vieköön, me – suomalaisetko!" kuului taustalta Hästeskon yrmeily. "Kraiveliin meidän on vielä kerran sitä herraa tartuttava! Odottakaa vain, kun se kalttopää on teille näyttänyt 'Januskasvojensa' molemmat puolet."

Mutta ei, seura vain nauroi vähäksyvästi ärtyilevälle vänrikille, kuten sopikin pienelle mikkeliläiselle puustelli-herralle.

Hämärä oli tihentymistään tihentynyt. Mutta kuutamo teki nousuaan. Laaja merenlahti oli kohta kimmeltävä sulana messinkinä.

Jööranin levottomat ajatukset eivät päästäneet häntä rauhaan. Ne ajoivat hänet vilpeälle pihamaalle.

Portaille ilmestyy Anna Elisabet kutsuen puolisoaan, äänessä kärsimättömästi rakastavan naisen soimausta.

Jööran ei liikahda. Madame pyrähtää hänen luokseen: "Miksi kiusaat minua, rakas, rakas...?" Anovin katsein hän pujottautuu miehensä käsivarsien väliin. "Tule, miksi et tule...?" "Ma chérie, sinun on aika mennä levolle. Minä tulen, niin, myöhemmin ... on vielä yhtä ja toista ... suunniteltavia."

"Ooh, nuo hirveät 'suunnitelmat', nuo, nuo ... Minä vihaan niitä, vihaan, vihaan! Kuuletko?"

Jööran pakottaa itsensä hyväilemään vaimonsa kuumottavia kasvoja. Mutta siinä kosketuksessa on ehkäpä vain sääliä ja murhetta. On kuin hän pitelisi kädessään sairaasti värisevää varpusta ja tuijottaisi kauas, poispäin – sotisopaista Jeanne d'Arciansa, ja taaksepäin – hyljättyä rakastajatartaan, jonka muistaminen ei ollut enää päästänyt häntä irti, ei yöksi, ei päiväksi.

Hajamielisesti houkutellen hän saa puolisonsa rauhoittumaan, suunnaten kulkunsa yksin, päämäärää vailla kohti merenrantaisia niittyjä. Etäällä liikahteleva tuulenviri viettelee vilvoittaen hänet yhä loitommalle pitkin piennarpolkuja, kunnes hän havaitsee karkeasoraisen rantahiekan rouskuvan askeleistaan.

Jotakin oli tehtävä. Tähän hänen tuntonsa sumeaan hämäryyteen oli saatava selvyys. Mutta miten, millä tavalla? Ja oikeastaan ... miksi? Eikö hän ollut jo sairasvuoteellaan nähnyt siihenastisen elämänsä mahdottomaksi ja järjellään laskenut selväksi sen, minkä oli täytynyt tapahtua?

Oliko tuo hänen silloinen taitava laskelmansa pääomista ja pääomien koroista lähtenyt sairauden heikontamista aivoista, koska se ei enää kestänyt?

Nyt tuntui siltä, että toinen puoli hänen aivojaan oli luojansa mestariteos. Nehän olivat osanneet, totta vieköön, laskea ja punnita, yhtä tarkkaan kuin Makedonian Filippos laski aasinsa kultakuorman. Eikö hän ollut jo paljossa onnistunut? Kansliaherrathan olivat pokkuroineet hänelle akordikirjat kourassa, nyt, kun hänellä oli sujauttaa pelihullujen kahvilakeikareitten taskuun rahaa. Oo, miten "Claes på hörnetissä" oli hänen ympärillään kuhissut – lornjetti-herroja, viinin, kahvin ja mantelimaidon litkijöitä...

Ja tarvitsiko hänen enää edes ostella virkoja tai arvoja! Kun mies on rikas, niin pelkän kultakanan kaakatus panee ihmisparat pokkuroimaan.

Koko elämä oli hänelle avoin kuin tuo meren välkehtivä aava. Hänellähän oli kaiken kruununa hänen jumaloimansa kuningattaren jalo ja hurmioittava suosio! Ehkäpä prinssinkin...

Miksi siis hänen järkensä toinen puoli epäili toista? Se aivankuin syytti häntä kunniattomuudesta, kukaties petoksesta ... jossakin kaikkein pyhimmässä, jota ei ollut ihmisen lupa niin vain heittää taakseen sellaisenaan, tutkimatta ja selvittämättä.

Hannu-mestari vainajan vanha poika-aikojen antiikin-satu muistui hänen mieleensä.

Siinä oli ollut leijona ateriallaan lihavan naarasantiloopin kimpussa. Söi ja repi, repi ja jäyti. Mutta kun oli enää jäljellä pelkät riekaleet, oli vaeltanut paikalle summaton, nälkäinen hiirilauma. Ja tämäkös oli tehnyt kapinan eläinten kuningasta vastaan. Sillä kun muka oli saalista mässäämällä mässätä ja heillä, hiiriruikkusilla, ei niin kirpunpureman vertaa. Ainakin nahka ja jännepaikat oli leijonan annettava hiirille!

Niin huusi lauman suurpuhuja ja kapinamestari. Mutta suurpeto lausahti haukotellen: "Kuninkailla on kuningasten tapa. Mutta sinulla, kapinamaakari, on kunnia solahtaa majesteetilliseen maaruuni viimeisenä makupalana, jälkiruoaksi." Sanoi ja hotkasi kauhusta pyörtyneen hiiren, muun lauman kipeltäessä pakoon minkä varpaista lähti.

"Niin, Jööran-poikani", oli Hannu-mestari päättänyt tarinansa, "se leijona merkitsee sankaria, suurta miestä, joka ei ole tullut palvelemaan, vaan palveltavaksi, mutta jonka edesvastuu on suurempi kuin kenenkään muun".

Muistelija myhähti. Sellainen oli heidän, leijonien, oikeus – tuhota, surmata ympäriltään paljon, juoda sirojen, jaloliikkeisten kauriitten ja antilooppien heleät veret, murskata ja jäytää niiden kuolinkouristuksissa värisevät sydämet ja syödä, syödä...

Eivät hiiret, vaan he tarvitsivat ytyä ja voimaa – uusille ja uusille, yhä suuremmille saalisretkille, kunnes kaikki viidakot, joet ja jokien rannat ovat heidän, yksin heidän valtakuntaansa...

Mistä johtuikaan mieleen tämä uhkea tarina? Pitikö sen rauhoittaa hänen narrimaisen arkaa omaatuntoansa? Ei, ehkäpä se ei ollut sitäkään. Ehkäpä se vaati häneltä itseltään lujaa leijonasydäntä, joka ei sietänyt rinnassa tätä epäselvää ahdistusta...?

Vihdoin, juuri tässä hetkessä iskihe ankara päätös edestakaisin astuvan miehen tajuntaan.

Sielu selväksi, sydän lujaksi! Hänen selkänsä taakse ei, totisesti, saanut jäädä hiirenjälkiä eikä nihkeitä lepakonsiipiä: pieniä kaunoja, katkeruuksia tai salavihkaista vihaa.

Miehen vartalo käännähti pitkine varjoineen, joka jäi matelemaan hauraana hänen rinnalleen meren ylle nousseen kuutamon valossa.

Hänen täytyi saada ratsu. Tämä tapahtui tuokiossa. Hän itse sen satuloi pimeässä tallissa ja talutti kuin hevosvaras tallinsolan varjoon. Mikään eikä kukaan saanut nyt häntä estää.

Perniön Smedjebackaan ei ollut matka pitkä.

16.

Tuimaa ravia juokseva ratsu käänsihe läheisestä tienhaarasta etelää kohti.

Lahtien pohjukoista työntyivät pitkät laaksot poikittain hänen tielleen. Soraharjut jäivät kumajamaan hänen taakseen. Umpilammet tienvieriltä lemahtelivat rutaa ja mätänevien liekojen hajua. Kallioisten kunnaitten elokuunuhkeain koivuryhmien kauneutta ei ratsastaja joutanut havaitsemaan.

Hänellä oli kiire. Ylämäkien äkkinäisessä laukassa punnertavat ajatukset irtosivat ohimoista, jäivät jälkeenpäin kuin rikkonaisin siivin surraavat sudenkorennot.

Mutta tasamaalla ne saavuttivat ratsastajan ja viuhtoivat taas milloin kuutamon keltaisina etelänloistavina perhosina, milloin nahkasiipisinä yökköinä.

Ja kaikki ne väikyttelivät hänen edessään yhtä ainoata hahmoa – Agataa, hänen hyljättyä rakastettuaan.

Tuollaiseksi, noin, läpi kuulakkaan hämyn välkehtiväksi hän oli aina kuvitellut nuoruudenkukoistuksen jumalattaren, Heben, Herakleen puolison. Tuollaiset ... yönsyvät silmät, suloisissa yökasteen pisaroissa kimmeltävät valkean kellervät kasvot, hehkuvaa ja heleää verenpunaa huokuvat huulet, jotka ovat yht'aikaa hauraat ja kovat kuin hämärissä riutuvan neitseen rintojen pienet nuput – juuri tuollaiset kauneuden aarteet olivat olleet hänen jumalattarellaan.

Ja nyt, nyt ne olivat loihtiutuneet erään jungfru Agatan sydäntä kirveleväksi kauneudeksi.

Mitä hän muistelikin – hänessä huusi joka hetki: et ole yhdessäkään hengenvedossasi, et unessa, et valveilla tuosta neidosta päässyt irti. Jööran kiihtää ratsua hyväilemällä sen hikevän kuumaa kaulaa. Mutta sekin vavahduttaa esiin kipeän muiston. Oli tullut, hänen toivuttuaan sairasvuoteelta, Valpurinpäivä. Porvoon porvarikavalleria ratsasti hänen ohitseen tehden kunniaa lipulla, jonka Agata-neitsyt oli ommellut.

Anna Elisabet oli nojaillut hänen käsivarteensa. Hehän olivat jo silloin kihlautunut pari. Mutta hän, Jööran, oli muistanut vain erästä onnellista yötä, jolloin Agata oli kertonut hänen vuoteensa vierellä virolaissaaren kapakassa miten hän oli yötä päivää ommellut heidän sinisilkkistä lippuansa.

Ja tuo kruunukuvioinen vaate oli tehnyt hänelle kunniaa. Mutta nainen, jonka yöstä yöhön valvova rakkaus yhä hulmahteli sen laskoksissa, oli poissa.

Silloinko jo? Niin, jo silloin se oli tapahtunut – hänen laskumestari-aivoihinsa oli tunkeutunut kesken juhlahumua tuskallisen kysymyksen poltinora: Häntäkö minä vain olen lopultakin rakastanut koko tähänastisessa elämässäni?

Ja yhä keräävät ajatukset muistoja muistojen jälkeen – takaapäin. Kuutamon naama, tuo auringon apina, ei kykene matkijan-naurullaan niitä koristelemaan tai karkoittamaan. Ne iskevät häneen vääjäämättöminä pakkomielteinä. Hän näkee ne raatelevan hurman ja uhkaavan kammon raketinräiskyvässä valossa. Jokainen niistä todistaa tuon neidon puolesta ja häntä itseänsä vastaan. Ne ajavat hänet virolaissaaren onnellisten toipumisviikkojen ajoilta vihdoin aina poika-ajan leikkeihin saakka – kotopihan rauniomuurin rajalle, jossa hän, "portinsärkijä", oli temmeltänyt portit auki ... imehtivän tytön tepastella "hienona mademoisellena".

Ratsastaja pysähtyy epätietoisena tuntemattomaan tienhaaraan. Hevonen saa tovin hengähtää. Mutta ajatus takoo vielä valmiiksi viimeisenkin totuutensa: tämän miehen "rajankäynti" entistä minää vastaan jatkui yhä. Se oli tuskin tähän mennessä päässyt vaivaista alkua pitemmälle.

Jööran kolkuttaa nukkuvien tupien ovia. Saa osviitat jatkaakseen matkaa. Ja ratsu työntyy kapealle sivutielle.

Huolimatta myöhäisestä iltayöstä matalan talon päätykamarin ikkunasta tuikkaa yksinäinen tuli. Siellä valvotaan. Tulijan ei tarvitse edes kurkoittua katsoakseen pienestä ikkunasta valaistuun huoneeseen.

Puoliverho on sen edessä. Mutta uneliaaseen kynttilänvaloon piirtyy verhon yläpuolelle tuttu pää ja alastomat olkapäät. Hän on hieman kumarassa. Näyttää katselevan mietteissään jotakin, mikä on alempana, rahilla tai permannolla.

Kasvojen ilme on tyyni, entisestään kovettunut, tai ... ehkäpä ne ovat vain käyneet laihemmiksi.

Vihdoin hän näyttää hymähtävän, hymyn vähitellen levitessä huulten tienoilta silmäkulmien kureisiin ja sitten ... herkästi nousahtavien kulmallisten mukana otsalle, yli koko kasvojen.

Jööran kopauttaa ruutuun. Agata näyttää säikähtävän. Hän sipaisee olkapäätä, jota peittää vain alusliivien sininen silkkinauha. Miettii. Sipaisee jostain alempaa olkaliinan, kietoen sen kiireisesti hartioilleen.

Ovi kuuluu rasahtavan vanhuuttaan. Valo on tullut tuvan puolelle. Eteisenovi avautuu, painuen kiinni ummehtuneesti henkäisten. Ja vihdoin kaksiosaisen ulko-oven yläpuolisko avautuu vaivoin kitisevillä saranoillaan.

Tupa on tyhjä. Mutta muurin kupeesta vie ovi oikealle, siihen huoneeseen, josta Agata oli tullut. Pitäen yhä kynttilää kädessään hän asettuu seisomaan kamarinoven eteen, toinen olka taaksepäin vedettynä, vapaa koura puristaen tummanpuhuvaa hartialiinaa, hiukset valtoimen vapaina ja kasvot säikähtyneinä, mutta kaula ja pää melkeinpä hurjistuneessa, takakenoisessa asennossa – hän näytti estävän pääsyn tuosta ovesta vaikka henkensä hinnalla.

Jööran ei saa hetken aikaa sanoiksi. Hän tuntee veren tulvahtaessa läpi ruumiin himoitsevansa tuota naista niin, että hän seisoo tyrmistyneenä, liikahtamatta.

Hänen muistojensa kuvitelma entisestä jungfru Agatasta lakastuu silmänräpäyksessä. Se pyyhkäistyy pois, aivankuin viistävä kulonlieska olisi niellyt jonkin kevätkukan. Entinen neitsyt oli loihtiutunut hekumallisen uhkeaksi. Nyt hän loisti elokuisena runsaskukkaisena horsmana, jonka tummanpuhuvasta kauneudesta uhoaa veren väri ja salaperäisten himojen houkutus.

Agata on liikahtanut, pannut kynttilän muurinkulmalle ja kietonut molemmin käsin olkaliinan rintansa suojaksi, leuanalustaa myöten. Hiukset ovat uponneet sen peittoon. Ne viistävät nyt ohimoita ja korvallisia pitkin, niin että kasvot paistavat niiden lomasta kuin yksin, muusta olemuksesta irralleen jätettyinä.

Jööran liikahtaa. Katse yhä polttavampana hänen käsivartensa jännittyvät ojentuakseen Agataa kohti. Mutta nyt katsovat häntä vastaan silmät, yksin silmät, aivankuin hänestä ei olisi enää jäänyt mitään muuta jäljelle.

Miehen silmien palo sammahtaa, kädet herpoavat. Mitään sen jäätävämmin torjuvaa hän ei muista koskaan nähneensä kuin oli häntä vastaan tuijottava katse.

Merkillinen ajatus häivähtää miehessä. Kuinka monenmonet kerrat hän on jo kaukaittain viettelijänsilmällään hyväillyt vastaan tulevaa tuntematonta naisolentoa, tämän käyntiä, lanteitten ja olkapäitten muotoja, ja nähnyt vieraan naisen kerkeästi vastaavan elostuvin elein, katsein.

Mutta – miten onkaan tapahtunut, kun hän on läheltä nähden sisimmässään hymähtänyt: ruma, ooh, mikä pettymys? Silloin ovat naisen silmät lakastuneet kuin herpoavat lehdet, ja hän on jatkanut väsyneen näköisenä matkaansa.

Nyt – hän tunsi sen! – - hänen oman katseensa kiihkeä tuli oli sammunut samalla tavalla. Agatan silmien kylmä kielto puhui hänelle samaa: olet mitätön, kehno, ruma, pysy loitolla.

Kuitenkin – mies on mies, Jööranin katse sammahti. Mutta yhtä nopeaan rinnassa kuohahti, veret karmasivat kasvoihin, jotka vasta hitaasti harmenivat. Ja hän alkoi tuimasti: "Tiedät, että se järkiavioliitto, jonka solmin käyvän tavan mukaan, ei tarkoittanut, että me, sinä ja minä..."

"Tiedän", Agata leikkasi viiltämällä sanat poikki. "Aatelisherrain ei ole tapana luopua lemmityisistään – hyvänkään kaupan vuoksi."

"Miksi pakenit luotani?"

Agatan irooninen hymy jäätyi jäykäksi ivan piirroksi. Mutta huulilta pusertui sana sanalta: "Eräissä tapauksissa naisen on paettava ja ... piilouduttava."

"Tule takaisin! En voi, en halua sinusta luopua."

"Teidän jalosukuisuutenne unohtaa, että en ole ranskalainen maitresse, vaan kunniallinen koulumestarin tytär ja erään pappismiehen pojantytär – 'pakoni' lie siis ollut eräänlaista perittyä lutherilaista kuudetta käskyä."

Yhä pysyi Agatan ääni värittömän kylmänä, vartalo, kädet, ylpeästi kohonnut kaula ja pää liikahtamattomina.

"Sellainen rakkaus kuin sinun ... niin iloista antaumusta tulvillaan, niin ylpeän rohkea, niin suuri uhrautumisen riemu – se ei ole voinut kuolla! Sinä rakastat minua yhä, tule..."

"Mitä suurempi on naisen rakkaus, herra kapteeni, sitä varmemmin se syntyy uudestaan vihan tyttärenä."

"Ooh, älä jatka suuria sanoja..."

"Enhän toki, teidän jalosukuisuutenne!" Ja Agatan huulilta pureutuva jäyhä iva vaihtui vuoroin särkeväksi, vuoroin huohottavaksi vihaksi, yhä vielä katkeran ivan viiltäessä sanojen alta kuulijan sielua repivänä ruosterautana.

"Suuria sanoja? Mistä minä saattaisin saada sellaisia koreuksia! Minähän vain juoksin Tuomiojan polkua erästä maineikasta kapteenia vastaan enkä suinkaan 'uhrannut' neitsyyttäni, sillä niin suurelle herralle se ei voinut olla enempää kuin kerjuritytön tervetuliaiskukka. Enkä minä sen jälkeen osannut mitään muuta kuin yhtä mitätöntä. Tulin, kun käskettiin. Juoksin, kun viitattiin pienellä sormella. Sopertelin yöt läpeensä lohdutuksen sanoja, kun eräs silloinen köyhä herra tarvitsi monissa kiusoissaan ajankulua..."

"Älä jatka, en jaksa..." Mutta syyttäjän sanat eivät enää pysähtyneet. Ja mies tunsi niiden kipeitten vasaroitten takovan joka iskultaan totta ja taaskin totta.

"Niin, ajatella!" Agatan ääni purkautui yhä synkemmistä syvänteistä. "Minähän menetin vain mitättömän maineeni tuon maineenjanoisen herran kunniaksi. Siitäkö muka suurin sanoin kerskata? Oh, ei... Minähän vain pienin sieluin riitelin kevytmielisen rakkauteni puolesta korttelimestareita, noita poroporvari-moraalin yökköjä, vastaan. Uhmasin pyövelinrakkarin piiskoja ja kaakinpuuta. Eikö niin, teidän jalosukuisuutenne?"

Jööran oli päättänyt kuunnella loppuun saakka. Ja hänen huulensa pureutuivat sanattomiksi. "Entä sitten? Ooh, tuo kunnianhimoinen herra läksi meren yli. Ja minä, kehno, vain valehtelin! Ei, en tahdo mukaan. Minulla ei ole mitään vaaraa ... viskaaleista ja pormestareista. Mikä kurja valhe! Minua todellakin odotti julkinen häväistys. Mutta minä en sallinut, että tuo korkea herra tuhlaisi ritariuttaan minun valheelliselle epäsukuisuudelleni.

"Ja sitten...! Mitäpä siinäkään oli ansiota tai suurten sanojen arvoista – tuossa hullun hullussa matkassa yli myrskyävän meren erään kurjan sairaan luokse, joka makasi kaikkien muitten hylkäämänä rähjäisen kapakan likaisella vuoteella? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Niin suuri ja jalo henki oli vain pelastettava – järkiavion satamaan ja – ehkäpä! – tälle hänen suurten unelmiensa isänmaalle."

"Jokainen sanasi on totta, Agata! Mutta sinun täytyy ymmärtää, että me olemme kaikki oman aikamme ja oman säätymme orjia..."

"Orjia? Mikä merkillinen sana teidän jalosukuisuutenne suusta, joka aikoinaan osasi puhua niin hehkuvan ylpeästi 'vapaudesta', ja 'jumalien armoittaman sankarin taipumattomasta tahdosta'! Ooh, suvaitkaa poistua, ettei minun 'rakkauteni' vielä kerran vaihtaisi pukua, ettei eräs kalvava viha muuttuisi – halveksumiseksi. Suvaitkaa!"

"Ja luuletko sinä, Agata parka, että tuo sinun kostonhimosi on 'ylpeätä vapautta' tai 'taipumatonta tahtoa'? Se on tottakin vain erästä Svebiliuksen katkismuksen kellantomuista tekstiä!"

Jööran oli tulistunut. Tuo nainen tuhosi luonnottoman paljon hänessä uskallusta ja voimaa. Hän teki tekemällä murhenäytelmää heidän yhteisestä elämästään, sen sijaan, että he, yhdessä taistellen koko älynsä ja rohkeutensa voimalla, lannistaisivat palvelijoikseen kieron kohtalon kiusat ja esteet.

Hän tiesi, ettei hän kyennyt entistä rakastajatartaan koskaan vihaamaan. Mutta hän syttyi kuohahtavaan vihaan naisen "jaloa" järjettömyyttä vastaan.

"Etkö ymmärrä", hän päätti puhetulvansa, "että tämä on elämämme kalleimpien ilojen ja oman voimamme tuhlaamista? Viha repii ja syö. Viha – se on kavala ase, jossa on kaksi tikaria. Toinen niistä uppoo vihamiehen rintaan, mutta tikareista toinen – lyöjän omaan sydämeen. Usko minua, usko."

"Hyvin puhuttu, herra kapteeni." Agatan raskaan synkkä sävy ei muuttunut. "Tepä sen tiedätte, vihan, sillä teillä on todellakin merkillinen taito nostaa ihmissielut itseänne vastaan. Niin, ehkä on aina, koko elämänne ajan, teidän ympärillenne nouseva vihamiehiä, salaisia ja julkisia, kuin polttiaisia tienvierille, sillä teidän sielussanne on kaksi olentoa: toinen ruhtinas, joka lahjoittaa ja luo, ja toinen ... tuhon henki – toisten ja oman itsensä tuhooja."

Agatan ääni väsyi sana sanalta. Näihin tuli alakuloista valitusta, joka ei tuntunut mistään löytävän lohtua. "Jööran parka, se on onnettoman ihmisen sielu..." Pienen hiljaisuuden jälkeen Agatan riutumuksen läpi, aivan kuin suoraan kärsimyksen kouran puristamasta sydämestä, näytti hänen huulilleen nousevan tuskallisen kitkerää makua. Hän huudahti, mutta hänen sanansa vuoroin sammalsivat, vuoroin kuuluivat haikeana voivotuksena tai pakahduttavana huokauksena. "Voi, sinua, Jööran!" Hän ei enää teititellyt. "Sinä tapat katkeruuden ja vihan myrkyllä kaiken hyvän ja onnellisen niistä, jotka sinua rakastavat..."

Agata näytti aivankuin hakevan pelastusta itselleenkin omaa sielua uhkaavasta kadotuksesta. Iva ja viha valtasi hänet kuitenkin uudestaan. "Mutta imartelun, suitsuttelun narrina, muka voittamattoman älyn neropattina sinä et näe, mikä määrä salavihollisia, sala- ja julkikonnia sinun ympärilläsi pokkuroi. Voi, mihin kärsimyksiin liekään kerran joutuva sellaisen ihmisen sielu..."

He vaikenivat molemmat.

Lapsen kiukkuinen itkunparahdus kimahti oven takaa tähän surumieliseen vaitioloon.

Rahille painuvin päin istuutunut Jööran nosti kysyvästi katseensa. Mutta Agata vaikeni yhä. Vain silmät puhuivat tuijottaen kuin tuomion penkillä istuvaa miestä.

Jostain syystä Jööran hätkähti. "Kenen...?" hän ennätti alkaa. "Siellä itkee vain eräs äpärä, joka vihasi isäänsä jo ennen syntymistään, hänkin, pienenpieni poika raukka..."

Jööran kavahti rahilta. Kulmalliset nousahtivat korkeiksi. Hän näytti näkevän aaveita. Ja taas kävivät silmät tutkivan tarkkaaviksi. Sitäkö se oli – tuo Agatan uusi ja ihmeellinen uhkeus? Sitäkö tuo maidonvalkea hipiä – äitiyden ihanin palkinto? Sacrenom! Sellaisin hymyin kuin hän oli ikkunasta nähnyt Agatan kasvoilla, saattoi vain äiti katsella kehdossa uinuvaa kapalolasta... Salaman selkeä varmuus iskeytyy häneen. Ja mahtava, miehisen ilon läike huuhtoi hänen rintaansa. "Se on minun poikani! Tahdon nähdä..." Agatan selkä painui lujasti ovea vasten, kädet levittyivät estäväksi salvaksi. Silmät, kasvot, koko pää torjui lähestyvän miehen kuin vaarallisen rikollisen poispäin ovelta.

"Se poika on porvarissyntyä ja tulee kasvamaan erään teidän halveksimanne porvarin poikapuolena." Jööran joutui hetkeksi täysin ymmälle. "Valhetta!" hän huudahti vihdoin.

"Totta on joka tapauksessa, että hänen isäpuolensa ja minä olemme opettaneet häntä vihaamaan aatelisherrain turmiollista sukua. Ja niinpä hän on oppiva vihaamaan myös omaa isäänsä, josta hän ei ole koskaan mitään tietävä, ei hänen nimestään, ei suvustaan."

"Sellaista luonnottomuutta en tule sallimaan! Ryöstän hänet!"

"Varokaa, teidän jalosukuisuutenne. Muistanette, että Marcus Brutus, jota sanottiin suuren Caesarin nuoruudenhairahdukseksi, kuului myöskin Caesarin surmaajiin. Äpärät kykenevät suurempiin ja katalampiin tekoihin kuin vihkivuoteen usein heikkoveriset perilliset."

Hän vaikeni hetkeksi. Näytti olevan kahdenvaiheilla, pidättelevän ehkäpä pahinta kaikista ajatuksistaan. Mutta ei, sitä hän ei voinut. Uhkaava ääni muuttautui kuin syvimmän ja julmimman naarasluonnon pakosta karmivaan ivaan: "Varsinkin jos heidän äitinsä ovat peräisin liian siniverisestä, hysterian ja jos joidenkin 'muotitautien' tärvelemästä suvusta."

Jööran tuijotti Agataa kuin olisi nähnyt edessään Gorgo Medusan kauhistavat, yönpimeät kasvot.

Mutta Agata muuttautui asiallisen varmaan sävyyn: "Muutama päivä sitten lupasin itseni varapormestari Henrik Forsteenin puolisoksi sillä ehdolla, että isäpuoli antaa pojalleni tuon mitättömän porvarillisen nimensä. Ja hän hyväksyi sen ehdon."

Jööranin kasvoja vasten paiskautui kuin nyrkiniskuja toinen toisensa jälkeen. Määrätön hämmästys ja mieletön raivo riitelivät keskenään hänen kasvoillaan kuin repimällä jokaista niiden ilmettä. "Sitä, sellaista et toki voine...? Mitä yhteistä sinulla voi olla tuon miehen kanssa?"

"Paljon, herra kapteeni. Ainakin – viha! Sitäpaitsi, sehän on sekin vain eräs ... järkiavioliitto, jollaisia on tapana solmia myös pappis- ja porvarissuvuissa."

Agatan viimeisen lauseen kylmänjulkea iva sai Jööranin suunniltaan.

Mutta suuttumus ei kuohahtanut suuriksi sanoiksi. Ne tappoi perinnäinen aatelisylpeys ja naistensuosikin turhamaisuus. Tuossa naisessa, joka saattoi vaihtaa rakastajatar-asemansa hänen hoivissaan erään silakka-porvarin emännyyteen, oli sittenkin jotain erämaisen köyhälistöpappilan tai laitakaupungin mökkiläistyttären makua alhaisopyyteitä poroporvarillisen mukavaan ja tukevaan elämään.

Hän tunsi kykenevänsä halveksimaan, hänkin vuorostaan. Ja se teki hänelle hyvää. Ilmeettömän kylmänä, tuskin elettä tehden, vain suupielessä ylimielinen uurto hän sanoi hyvästinsä.

"Vahinko, etten voi rangaista tuota teidän ... nähtävästi aseisiin kykenemätöntä sulhastanne pienellä pistoolinlaukauksella. Mutta suvainnette kiittää häntä pojalleni tarjotusta kunniallisesta nimestä. Ainakin toistaiseksi."

Vielä ovella hän käännähti, lisäten puolittain käskevästi ja puolittainen iva muodollisen kohteliaisuuden alla: "Rouva pormestarinna ja herra pormestari ovat aina tervetulleet kattoni alle." Seurasi niukka kumarrus. Kuului vastaus: "Kiitämme herra kapteenia ja ritaria."

Mutta vieläkin teki mies eleen, aivankuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin tärkeää, ehkäpä huvittavaa: "Toivottavasti minulla on silloin ilo muistuttaa teidän mieleenne eräs jalon isänne opettavainen tarina ... tuhannesta hiirestä ja leijonanateriasta. Au revoir!" Käsi heilahti. Eikä rentoja askelia tapaileva herra enää kuullut, että kamarinoven luota saattoi häntä pitkään purkautuva huokaus, josta ei kukaan olisi osannut sanoa, oliko se vihaa vai rakkautta ... vai, ehkäpä, samea hätähuuto, joka valitti erään elonkeraisen ihmissydämen kuolemaa, sen kuivettumista ja kutistumista lemmettömän porvaris-emännän yksitoikkoiseen arkeen.

Lähestyessään jälleen Halikon Tuomarilaa Jööran näkee jo loitolta, että herrat ovat avanneet juhlaportit taivasta myöten. Iltakuu on jo ratansa vaeltanut ja hukkunut jonnekin ... leppoisan yöpimeän selän taakse. Mutta taivaalle nousee raketti toisensa jälkeen.

Ne lentävät nuolina ja palloina. Räjähtävät viuhkoiksi, ympyräsäteiköiksi tai hohtavien pisaroitten sateeksi. Katoavat, hukkuvat olemattomiin, kuin eivät olisi koskaan vimmaa sähisten näytelleetkään hullua leivosenlentoa.

"Mikä epävakaisuuden näytelmä", hymähtää ratsastaja. Tyhjääkin tyhjempää... Jälkeen jäi vain ajatonta autiutta – kuten kai tällä matkalla hänenkin rintaansa, jossa raketintyhjät sirpaleet pitivät tyhjää peliään.

Kartanon tienhaaraan alkaa kuulua miesäänistä laulua, josta vänrikki Hästeskon römeä basso erottui epäsointuisena ja remuisana, aivankuin herra haastaisi riitaa koko tämän kurjan maailman kanssa. Laulu kuuluu puutarhan lehmusmajasta, jota kiertävät näkymättömässä nuorassa killuvat kirjavat paperilyhdyt.

Pehr-maisterin ja Hästeskon ääniin yhtyy koko herraseuran täysin palkein laulama loppukerto:

    "On lempes antelias, suuri
    ja siksi juuri..."

jatkui viisu ja taas remahti refrengi. Mutta seuraavassa värssyssä Hästesko sekoo sanoissa. Pehr-maisterin täytyy ryhtyä takomaan säkeitä hänen päähänsä. Herran piti saada laulu viemisiksi Savoon, upseeritovereille, jotta oli hän, vänrikki, joka tapauksessa jotain oppinutkin suuren maailman kulttuurista.

Kuorolaulu katkeaa Jööranin pysäyttäessä ratsunsa tallin eteen. Mutta samalla hetkellä alkaa kuulua merkillistä kattotuohien rapinaa ja sisukasta ähellystä. Jo kuuluu hieno kirosanakin: "tonnerre, tonnerre..." Mutta ärrät tärisevät suomalaiseen malliin. Ratisevat kuin kiukkuiset katajanmarjat tuohiropeessa.

Jööran kurkoittuu katsomaan matalalle katolle. Jöstan takapuoli on parhaillaan pyllistymässä sen harjalle.

"Poika, tule alas", Jööran käskee, näytellen ankaruutta. Josta lipuu räystäälle katon malkapuuta pitkin. "Jeevelin peeveli, setä ei saa huutaa", kuiskaa Jösta, kurkussa vähän kiukkua ja itkua. "Panivat minut ullakon karsseriin, kun ei minua nukuttanut enkä rukoillut sitä akkojen potaskaa, niin, niin..." Itku oli jo pyrskähtämäisillään. "Minä tahdon nähdä, kun..."

"So-so, pysy siellä. Eihän toki mies miestä ... ilmiantamaan."

Jöstan kiitolliset silmät paistoivat pimeästä pelkkinä valkuaisina kuin kuukunanmunat. "Ja minä kun en petä setää, en, jukoliste, vaikka ... pää poikki."

Mutta pääpörrö katosi nokkelasti. Portailta oli kuulunut pieni, soma itkunmakuinen ilohuuto. Valkea yöviitta lähestyi kiirehtien. Silkki kahisi. Anna Elisabet syleili herransa polvea, ennenkuin saapas ennätti päästä jalustimesta.

Oi, miten hän oli ollut levoton. Koko yön hän oli valvonut ... kuolemantuskassa... "Voi, miksi sinä...? Yksin ja keskellä yötä...?"

Jööran hyväili hämmästyttävän kiihkeästi vaimonsa päätä. Oliko hän edes koko avioliittonsa aikana tuntenut tällaisen hellyydenaallon tulvahtavan sydämeensä? Hän kuulee kuiskivansa itselleenkin ihmeeksi rakkaampia sanoja kuin heidän hääyönään, joka oli ollut vain erään laskumestarin tunnollisen puoleista velanmaksua.

Nyt hän ei tullut edes älyllään merkinneeksi sitä miehisen miehen huvittavaa elämänironiaa, että mies jos nyrjähyttää koipensa lemmen syrjähypyissä, on hänen kivuilleen paras laastari oman kotoisen puolison rakkaus.

Ei, ei hän vielä tänä hetkenä kyennyt ratkaisemaan tuota ylen tavallista ja leikillistä probleemaa: miksi ovat salalempi ja laillinen rakkaus toisilleen – kääntäin verrannollisia? Ehkäpä hän sen keksisi huomenna tai ylihuomenna – kaikkien onnettomien avioparien ylikaitsijan, erään kyynillisen pirun, kuiskauksesta.

Nyt hän vain kuiski ja kuiski, saattaen puolisonsa kainalosta hellästi kannatellen nukkumahuoneeseen.

Jööranin palatessa riisumaan ratsua tuntui jo Hästesko takoneen päähänsä seuraavatkin värssyt.

Liityttyään seuraan Jööran kauhoo boolimaljasta pikarinsa piripirtailleen. Hän tahtoo juoda, ehkäpä juopua. Se oli rajankäyntiä sekin. Mennyt olkoon mennyttä!

Hän kaatoi maljan kurkkuunsa, vaatien samaa vauhtia Pehr-maisterilta uusia värssyjä.

Niin laikahti havahtuvaan aamunhenkeen viimeinenkin säkeistö.

"Oikein, veljeni Hästesko", Jööran läimäytti laulun loputtua vänrikkiä olalle, "hirnutpa komeasti kuin rakuunaratsu. Mutta muista, että tänä samana päivänä saat minut mukaasi sinne 'Jumalan selän taakse'. Sinun Mikkeli rähjästäsi on tehtävä sotaleiri ja linna, lujempi kuin myssyjen tärvelemä Viapori."

"Nää-nää", ärisi vänrikki, joka oli ennättänyt laskuhumalaan, "ne aikeet ja aikomukset... Ne kun soattoo neäs hukkuakkii ku ämmänpieru risuaitaan, sanovat savolaiset."

Mutta kirkastuipa vielä kerran vänrikin pisamankirjava naama. "Enkä minä, perkule, halua sinun kanssasi kaksintaistelua, jotta pysykee poikessa voa, herra katteinj."

Seura odotti uteliaana lisää, sillä vänrikki oli iskenyt synnillistä silmää.

"Nähkääs, tämä Jööran kun on sellainen naissankari ja ne Savon likat... Aa, pojat ... ne pikkuriikkiset Savonmoan pullukat – pintapuoli kuin sulalla kesävoilla silattu, huulet, aa ... ne maistuvat kesällä talvimateen maksalta ja talvella ... ääh, pojat ... kuin helvetin hienolla arinalla paistettu juustomaito. Noh, ja mitäs sitten, kun tämä naisten jehu keksii, minkälainen niillä on sisuspuoli? Njam-njam, ja mannaa, pojat – niin on, jos parahultaisen koppaa, kuin muikku- ja ahvenkukossa, jossa rasva tirisee, he-he-he..."

Huvimajan lehmuksenlehdet liikahtelivat leppoisasti herrojen herkuttelevasta naurusta.

Ja vänrikki ylpistyi rehentelemään: "Ja sen minä sanon, minä, jota alammaiset immeiset sanovat 'Häskuuksi', ettei Savonmoalta lopu viina eivätkä viinasta katajanmarjat!"

"Hyvä, hyvä!" Jööran levitteli käsivarsiaan. "Olkoon siellä rajanpinta pelkkää katajapehkoa, se on käytävä Mäntyharjulta Puumalaan ja Savonlinnan ympäri, niin totta kuin 'Savonmoan pullukat' olkoot 'alammaisia' heidän herralleen, sulttaani 'Häskuulle'."

Nyt huojahteli lehtimaja herrojen valtoimesta naurusta tai ... ehkäpä sitäkin enemmän yhä yltyvästä aamutuulesta, joka näytti jo ajavan Halikonlahden aaltoja viistättämällä idästä länteen.

17.

Nastolan Salojärven pohjoispohjukan ja Vesijärven itäisten lehtorantojen keskivaiheilla on kokonainen rypäle syväpohjaisia karurantaisia järviä, mutta myöskin valkeita laaksoja ja niittyrantaisia jokia.

Laaksojen rinteillä kasvoi lehmusta ja vaahteraa ja vielä 1700-luvun jälkipuoliskolla runsaasti pähkinäpuuta. Varsinkin Kivijärven rantamilla, joiden eräässä suojaisassa kaakkoispohjukassa sijaitsi Seestan verorustholli, Glansenstjernain perintötila.

Tämä näyttää olevan syrjässä maailman pauhuilta. Mutta eräänä heleänä vapunpäivänä näyttävät Vesijärven iloisen niitykkäät rannat ja valtatiet, joilla sopi hyrytellä sekä kiesein että kaleesein, vieläpä herraskartanoitten pihamaat ja venevalkamat joutuneen yltä kirjavan juhlatouhun valtaan.

Olivat tulossa näet vihdoinkin jos jollakin huhulla höystetyt Seestan uuden isännän ja tämän armollisen rouvan tupaantuliaiset, joita oli saatu odottaa – vuosikaupalla.

Tiedettiin sekin, että Seestan herran lankomies, joka nyt hallitsi Nastolan Jokelaa, oli jo viikko sitten lähtenyt Heinolaan Savosta päin palailevaa kapteenia vastaan.

Savon, vieläpä Norjan rajat hän oli kuulema käynyt, pistäytynyt matkojensa lomassa peittoamassa myssyjä valtiopäivillä ja tuskin joulujen tienoot ennättänyt oleilla kotosalla, huolimatta nuoren rouvan ainaisesta ikävästä.

Olikos ihme, että vieraskutsujen lopultakin tultua Laitialankin säterikartanon venetalaan kupeelta urkenee jo aamupäivällä hiirenkorvaisten koivunlehvien koristama kirkkovene, jossa perää pitää "hoveräätin" herra ja nykyinen rusthollari Anders Gillberg, hänen kolmen vanhapiika-sisarensa istuksiessa teljoilla ja renkien soutaessa olan takaa.

Laitialan herrasväellä oli näet suorin tie Nastolan kappeliin yli Vesijärven tämän itärannalle. Se omisti sielläkin Paimilan rustitilan, josta oikoteitä pitkin oli lyhyt matka Seestan kartanoon.

Sisarten kielet sujahtelevat ja sihahtelevat kuin sisiliskot heinikossa. Nenän nipukat ovat katveessa päivänvarjojen ja myssyhattujen alla. Ne ovat sitäpaitsi paksussa puuterissa. Mutta niiden tärkeän kiperät nipukat kiiltävät sittenkin, sillä ei niitä arkipäivisin ennätetä jauhota päiväseltä piiloon.

Ja ne haistavat! Sitä ne vasta osaavatkin, nuo herkät etanansarvet – nuuhkivat tämänaamuista maailmanmenoa puolelta jos toiseltakin. Ja varsinkin sen nurjalta puolelta.

Keskeltä selkää he ovat näkevinään pitkän matkan oikealle kädelleen, rovastilaan saakka. "Vaunuillapa tietenkin, tietenkin ... Jaakko-rovasti ja hänen armonsa Eeva Kristiina. Pyh, 'armo' mukamas, vaikkei ole kuin turkulaisen kauppamankarin tytär...", kimittää vanhin sisarista, Aaca Charlotta, joka emännöi ja hallitsi suvun puolesta Paimilaa, eikä siis mamsellilta itseltäänkään puuttunut muuta kuin sulhasmiestä ja miesten mieleistä koreutta.

"Älä sinä hauku, vanhapiika, porvareita", murahti isäntä-veli, "porvareitapa tässä ollaan kaikki ja kunnialla ollaankin".

"Sitä minä vaan, sitä vaan, ettei pitäisi köyhimysten komeilla, kun ei niillä, Krookeilla, ole kuulema pappilan palon jälkeen muuta kuin velkoja."

"Älä siinä turhia kimittele", kivahtaa nuorin, vielä melkeinpä naimakelpoinen Anne-Katariina, "Jaakko-rovasti on komopäinen hattu ja hatut ovat taas vallassa, ja ukko kun pokkuroi, niin että napa ritisee, niin ... ähäh, siitäs sait".

Isäntä-veli remahti nauramaan. Osasipa tämä Anne-Katariina politiikan temput. Totta oli, että myssyt olivat juuri edellisenä vuonna joutuneet käpälälautaan. Ja rovasti Krook oli voittoisassa vaalitappelussa paikkaillut rikkeimet taskunsa jo moneen kertaan ranskalaisilla franginseteleillä.

Tällä välin oli jo tultu Pyhäniemen kohdalle, jolla sijaitsivat Pyhäniemen entisestä rusthollista erotetut Alestalo ja Ylöstalo. Näitä ei näy selälle. Mutta sisaretpa aavistavat mitä Alestalon päätykamarissa tapahtuu. Hedda-mamsellia, rusthollari-everstin sisarentytärtä, jolla nuoruudestaan huolimatta oli vyötärö paksu kuin piiantumpulla, kiristeltiin just ja nipalleen tällä hetkellä kalanluihin, jotta selkänyörit vinkuivat. Ja oli kiristettävä, meni vaikka henki! Tollero oli näet vietävä näytteille Seestaan, jonne oli kuulema tulossa Porvoosta asti Treksilän parooni naima-aikeissa.

"Teittiänne siinä, hoopot", tarttui puheeseen matalaääninen keskimmäinen, Ulla Loviisa, rahvaanomaiseen tapaansa. "Eks' tee tiälä, ettei se Treksilän herra uskalla Seestan kapteenin juhliin. Käräjäjuttuhan heitill' on keskenään. Ja on niillä ollut kaksintappelukin."

"Ähää, mutta etpäs tiedä kaikkea", ilvehti Anne-mamselli. Treksilän parooni kun oli hävinnyt koko riitajutun ja menettänyt suuren Gammelbackan kartanon Seestan kapteenille. Avisjuunin partaalla oli koko herra, kun oli elänytkin ja tuhlannut kuin viimeistä päivää. Eikä enää muu pelastanut kuin suuret myötäjäiset, joita kyllä riitti Alestalon everstillä, Kaarle Juhana Schmiedefeltillä – rykmenttejä koko Turun lääni täynnä ja taloja ja rustholleja yhtä paljon kuin tavallisella talolla porsaita.

Anne-Katariinan kieli laulaa ja sitten se alkaa laskettaa rahvaanlorua Pyhäniemen everstin rikkauksista:

    "Alestalo, Ylöstalo, Paakkolan pälssit,
    Uskilan Mömmölä, Lampolan rälssi
    ja Porvoossa Hummelsunti.
    Koskentaival ja Nyykoorti,
    Reetrikinkoorti ja Huovila-a-a,
    mutta Hauholla Retula, Kapakka-a-a."

Oli siinä taloa, säteriä ja rälssiä. Kyllä kelpasi rappioparoonien rikkeimensä paikata.

"On mitä on", jupisi miehenäänellään Ulla Loviisa. "Mutta ei Treksilän kornetti uskalla näille mainkaan, Seestan kapteeni kun on jo ampunut reiät sen molempiin korviin... Se on kuulema sellainen tappelupukari, mokoma."

Mutta Anne-mamselli olikin Jööran-herran ihailijoita. "Eipäs ole 'mokoma', senkin... Kun on marssinut yli Norjan rajan ja suuren, suuren tunturin. Niin, niin, Seestan armon kirjeissä se on sanottu ja sen nimi on Beskadas-tunturi."

Ja se kun oli sellainen tunturi, ettei sen päälaki koskaan sulanut jäästä ja lumesta. Heinäkuussakin, keskellä kesää, siellä pauhasivat lumimyrskyt, se kun oli syntynytkin Golgatan maanjäristyksestä ja taivaalta kirottu.

Niin, niin, sellaisen hirvityksen yli oli Seestan kapteeni marssinut kuin Hannibal kauan, kauan sitten. "Ja ettek's tiedä", Anne-Katariina alensi äänensä pelokkaaksi kuiskaukseksi, "se aikoo valloittaa koko Ruijanmaan Norjalta ... Suomen omaksi maaksi. Niin on seisonut nipasta nappaan rouvan kirjeissä. Armo oli sen sanonut Messilän Charlotta-rouvalle, joka on omaa sukua von Esseneitä eikä..."

"Nouskoon mitä nousee, tuntureita", Aaca Charlotta keskeytti. "Kelju se on sekin miehekseen. Vuosikausiksi jättää rouvansa yksin, niin että mustat renkaat on jo naisparan silmien ympärillä. Oo, kyllä minä olen kuullut sen herran toilauksista. Porvoossakin sillä on jos kuinka monta äpäräpoikaa ja... Niin, no. Sellaisiahan ne ovat ... mihinkäs ne miehet... Lurjuksia joka sorkka!"

Mutta Annen silmä ulottui jo Alestalon tanhuville. Siellä ajoivat everstiläisten kaleesit pihaportista maantielle päin, Heddan riemunkirjavan hatun puuntaessa tänne saakka: "Hoi, katsokaas, Heddalla on uusi hattu!" hän huudahtaa.

"Mikä lie kärpäshaavi sekin", yltyi taas vanhin vanhapiika myrkkyilemään. Kyllä kärpäsiä riitti.

"Ee-ei, ei sitä rahamassia Treksilän hunsvotti korjaa", muuttaa Aaca Charlotta laulun kateellisen halveksivaksi.

Olihan sillä toinenkin kärkkyjä, hyväkkäällä – vänrikki von Hausen, joka oli tapellut Pommerissa ja pelannut rahansa Humppilan kaivoon ja... "Niin se on, että kellä paljon on, sille ne annetaan, sulhaset", Aaca päätti katkerasti.

"Juu, juu mutta...", vastusti Anne-mamselli. Kun se Arendt Juhana fiesasikin Mukkalan Sofia Gustaavaa, joka oli koreampi, vaikka olikin vain henkikirjurin tyttäriä. "Juu-juu, kyllä minä tiedän, kun ne tekivät amyseerausretkenkin Tiirismaan Pirunpesälle ja palasivat vasta aamulla ja..."

"Tyst, sanon minä", tökkäsi samassa keskimmäisen etusormi kuin uhkaava parsinneula Anne raukan silmää kohti. Ja siinä sitä oli moraalia.

Mutta tuli sitä, joskin toisentapaista, veneen kokkapuoleltakin. Siellä veti Laitialan Kala-Severi hartaana airopariaan ja äityi pitämään Paimilanlahden lähestyessä sen peevelinmoista parranpärinää. "Neh-neh, enkös minä –kele! en paremmin sano. Siinä kutee lehtilahnaa saavittain ja tässä ... näihin soutuhommiin –kele, en paremmin... Sivu suun tässä tärkit tovit ... tyhjän peliin –kelen-kele..."

Se oli kalamiehen rehellistä siveysoppia, sillä Paimilan kuuluisa lahnalahti oli pelkkänä savivellinä kutukalojen meiskeestä. Vanhalle verkkomiehelle pisti vihaksi nämä herrasväkien höperöt huvimatkat.

Mutta mitäs säätyherrat. Maihin noustiin. Ja Paimilan kaleeseilla jatkui Laitialan Gillbereitten matka, samaan tapaan kuin hyryttelivät everstiläiset Pyhäniemestä, pappilaiset omalta niemeltään ja Tiirismaan kupeelta Messilän Essenit, joiden kornetti-poika oli kiihkopäinen rojalisti.

Samaan aikaan ajelee yksinään, turunrattaitten nahkavietereitä keinutellen Lahdesta päin tulevaa tietä Kustaa Björnram. Ja hänkin Seestaa kohti. Rattaat olivat Porvoon varapormestarin, Henrik Forsteenin, omaisuutta. Monsieur Kustaan oikean kainalon alla kekottaa tukeva nahkalaukku, joka on pakattu pullolleen ajan eniten levinneitä lentokirjasia: "Pimeyden valta ja mahtavuudet" ja "Käykää päälle!"

Näitä hänen oli jaettava äveriäimmille talonpojille ja etenkin porvareille, jotka valmistautuivat nousemaan entistään vimmatummin aatelisia hattuja ja vieläkin pirummin perintöprinssin kannattajia, rojalisteja, vastaan. Siinä sivussa oli hierofantin urkittava ilmi "prinssiläisten" aikeet, sillä nyt huhusivat yksinpä pellonpelättimetkin kevättuulessa, huitoivat käsivarsiensa varstoja ja huutelivat: Kustaa-prinssi on aikeissa lähteä kerjuumatkalle Ranskan hoviin. Se se tietää jotain! Turkki on julistanut sodan Venäjälle! Hattulaiset sotahullut ovat liitossa mahomettilaisen kanssa. Ne hautovat sotaa Katariinaa vastaan. Suola on Suomesta loppumaisillaan. Hallitus kuristaa kuoliaaksi porvareitten rehellisen suola- ja viljakaupan. Nälkä on ovella. Rutto uhkaa levitä itärajalta. Kuolema kaataa hautaan koko Suomen kansan.

"Kyllin kauan olemme nukkuneet ja katselleet silmät raollaan, kuinka meitä, vaikka vapaina olemme syntyneet, on loukattu ja sorrettu. Nyt olemme valveilla, laillisesti ja kumoamattomasti valveilla. Käykäämme siis rohkeasti kautta koko rintaman päälle ja taistelkaamme oikean asiamme puolesta."

Sellaisia kipinöitä oli singahdellut Ranskan nousevan porvariston kapina-ahjoista Suomenkin kauppamiesten näihin saakka rauhallisiin kotiliesiin. Ja ne ne nyt levisivät lentokirjasina ympäri maata.

Aatelisherrat saivat kohta tässäkin maassa vavista. Varsinkin oli nuo ehkäpä vallankaappaushankkeita hautovat rojalisti-nulkit, kemuilevan prinssin lautasennuolijat, ajoissa nujerrettava.

Siihen tapaan saarnasi kuulema jo Porvoon varapormestarikin täyttä suuta kauppalangoilleen ja raatimiehilleen äveriäissä kutsuissaan, joissa piti emännyyttä hänen nuori rouvansa, Agata-matami.

Hierofantti naurahtaa. Luulivat häntä, moukat, entisekseen. Ehei! Kyllä Tukholmassa oppi uudet ja paremmat pirunkonstit kuin nokkia häkkilintuna pikkuporvareitten onnenlehtiä.

Oma entinen itsensäkin pakkasi häntä nykyisellään naurattamaan. Houna kuin houna – "henkiennäkijä"! Se temppu kelpasi kyllä aika ajoin. Mutta harvan harvat olivat olleet enää hänen suuret uskonhetkensä hengennäkyjen parissa. Yleensä ne kelpasivat vain sivuammatiksi. Pääasia oli osata ajaa jokaisella rattaalla, joka vei määränpäähän.

Miten hän olikaan ahtanut päähänsä uutta viisautta, sekä kirjoista että "vapaa-ajattelijoitten" kahviloissa, joissa keikarit mullistelivat uskonnot, lait, filosofiat ja valtakunnat – apinoiden ranskalaisia kapinamaakareita!

No, mikäs auttoi. Hänenkin oli ollut keksittävä oma pirunsa, jota matkia. Ja katso! Se oli luikahtanut hänen aivoihinsa kuin ennenmuinoinen juutalaisbelzebubi tyhmän possun sisuksiin.

Nyt hän oli valmis rakastamaan vihannestansa. Kas, siinä se oli temppujen temppu, melkeinpä pyhän kirjan silmänkääntömalliin.

Quelle idée – liittyä vihamieheensä, uskollisesti kuin posetiivarin apina isäntänsä kainaloon, jos nimittäin tuota "isäntää" näytti onnestavan tämän elämän kiperillä tikapuilla. Mikä ei suinkaan estänyt niitä sahailemasta altapäin hieman ohuemmiksi, varoilta vain – jättäen polttamatta sillat takanapäin. Jos hän ei kerran riittänyt oikeaksi suurensuureksi saatanaksi, kykeni hän olemaan ainakin valtiashengelleen palvelevainen pikkupiru: suostua jokaiseen ja pettää jokaista. Monsieurin käsi helähytti sivutaskun rahamassia, jonka pormestari oli sinne lähtiessä sujahuttanut. 'Pitäähän sitä toki ... aatteen puolesta ja matkarahoja', oli silakka-porvari hurskaillut. Ha-ha-ha ... matkarahoja – hänen rakkaimman vihamiehensä luokse, jolle hän oli nyt oleva koiraakin uskollisempi, jos kerran tuo herra sai silitellä voitonjumalattaren pelkkää etupuolta, kuten näytti.

Varoen, melkeinpä herkutellen siirtyi käsi oikeanpuoliselle povelle. Siellä oli "hänen kunnia-arvoisuutensa hovikanslian sihteerin" virkakirja.

No, alunperin se ei ollut muuta kuin todistus siitä, että hän oli ollut sihteerinä Tukholman vapaamuurareitten looshissa, jonka hupsulta päämestarilta, hänen ylhäisyydeltään Schröderheimiltä, hän sen oli kärttänyt. Mutta eipä ollut tarvinnut muuta kuin raaputtaa pois "vapaamuurarit" ja lisätä sievällä käsialalla: "hovikanslia" ja hoviherra se nyt oikeastaan tässä ajeli turunrattailla.

Tässä maailmassa tarvittiin ennenkaikkea papereita, suosituksia, jos sattui olemaan matkalaisen röyhelössä pieninkin nuhraantumisen merkki. Ja tärkeyttä! Tärkeät uutiset, totta kai ... uutiset taloon. Entä salasipraiset kirjeet tai ... mikä sitäkin parempi – hellät hajuvesikirjeet isännälle, tietenkin korkeilta rouvasihmisiltä...

Kustaa-herra oli jo viemäisillään käden povitaskuun, jossa lepäsi monissa silkkipapereissaan ja taivaansinisissä nauhoissaan hänen suurin yllätyksensä, sellainen argumentti, että, jumaliste, tuo korskeileva Seestan herra oli rukoileva häntä ottopojakseen, ha-ha-ha...

Mutta siihen se katkesi, tämänhetkinen nauru.

Alestalon kullanvärisin kiemuroin ja vaakunoin silatut kattovaunut pyyhkäisivät ohitse, liveripukuisen ajomiehen ohjatessa niiden neljää uljasta hevosta.

Monsieur Kustaan silmät olivat sokaistua. Ja hän painui taas tovin kuluttua yhä syvemmälle uusimuotiseen järjenfilosofiaansa.

Miksi nuo Condillacit, Holbachit ja Voltairet oikeastaan hylkäsivät opinkappaleet, jumalalliset ilmoitukset, pyhän kirjan huvittavat tarinat ja vanhan verenkarvaisen Jehovan, vieläpä nerollisen monsieur Saatanan?

Deistejä mukamas? Tai suoraa päätä jumalankieltäjiä? Hounia. Olisivat ottaneet oppia ainoalta suurelta edelläkävijältään, papinpoika Bayleltä.

Mikä pirullisen nerokas herra!

Saatana ei voi missään tapauksessa olla jumalankieltäjä, sillä hän jos ken sai tuta kasvoista kasvoihin ja omissa pakaroissaan Jehovan kaikkivallan, koska tämä julmetusti oli pukannut hänet enkeleineen eräänä kiivastuksen hetkenä taivaanluukusta alas – helvetin valtaistuimelle.

Ja minä, henkienmanaaja Björnram? Mitä sanon minä tähän? Mordieu et diable! Kolmen mustan ruusun kautta – joka kunnon pirun maanpäällä on oltava uskovainen, kuten heidän herransa Saatana on uskossa vahva ja luja.

Eikö asukin, in nomine diaboli, meissä ... parasiiteissa ja belzebubeissa pyhä Kolminaisuus ilmielävänä! "Isä" iskee meissä nyrkit savessa joka miestä otsaluuhun, joka ei usko Häneen ynnä meihin, hänen piruihinsa. "Poika" kärsii meissä, maantien leikari-piruissa, pilkat, häväistykset ja herrojen takapotkut, mielevästi ja nöyrästi, kunnes koston hetki on tullut – ensirivin istumapaikka "Isän oikealla kädellä".

Ja se "pyhä Henki"!

Rienaajan sydän oli kammahtamaisillaan noita merkillisiä sanoja. Oli aivankuin jokin lapsuusaikojen pienenpieni iltahetki olisi siellä yht'äkkiä havahtunut. Äiti istumassa pienen vuoteen vieressä ja... Ooh, mikä olikaan tuossa "pyhässä Hengessä"? Se oli kuin seraafinsiivin silattu ovi, jota kammahdutti avata röyhkein käsin. Niin, ovi! Jos sen avaat ja siitä astut, et enää konsa rauhan majoihin palaa...

Vavahtanut käsi riuhtaisihe. Se puristui nyrkiksi. Ooh, menkööt hiiteen ... nuo kakarasieluun juututetut taikauskot... Mitä ne olivat muuta kuin heikkoaivoisten naisten loruja.

Niin, tuo taikasinetillä suljettu "pyhä Henki"! Tuo ihana, hurmioittava, kuuma ja kylmä aivojemme metallinvälkkeinen nero-piru, konnien konna! Se se sekoittaa enkelikäsin tämän sairaan maailman Bethesdan-lammikon ja nauraa, nauraa: Tulkaa, tulkaa, te spitaalitautiset! Ken ehtii etumaisena, ken saa ensisijan kaikkien tappelussa kaikkia vastaan – hän, vain hän saa kaapia puhtaaksi kapisen naamansa, ha-ha-ha...

Mustien pallojen kautta, mikä tarina enkelistä, joka leikkii ihmissydämillä hirsipuuleikkiä! Mon Dieu, todellakin jumalallista!

Ja sitten he, nuo "vapaa-ajattelijat" – pannaan muka pyhän Kirjan ylevät opetukset ja opinkappaleet, joilla järkimies voi kääntää ja vääntää yksinkertaisten ja hurskaitten sielut kuin vesiojat, oman neroutensa, oman nautintonsa, oman kunnian- ja vallanhimonsa myötävirtaan...

Sinä, sinä, Kustaa Björnram! Muista vain, ettet jää pikkukonnaksi, kuten jäit henkienmanaajana. Äläkä missään tapauksessa pikkukiipijäksi tai, herra-paratkoon, poroporvariksi.

Suostu jokaiseen ja petä jokaista. Näytä meneväsi myötävirtaan, mutta nouse joka vetäisyltä kunnian ylävesille. Teeskentele kumartelevasi nöyrä luisuhäntä edellä 'onnellisten' eteisovea kohti, mutta palaa aina taka-ovesta sisään. Krapuna taaksepäin, mutta saaliin tullen – hyökkää tuhatsaksisena piruna, koska olet se ja koska sinun täytyy se olla – tämän maailman ihmisperkeleitten tähden.

Kuovi huusi pitkää huutoaan kaukaa idänpuolisilta soilta. Merkillinen, kurkkua kuristava nyyhkytys vavisutti rienaajan huulia.

Tuon linnun häälaulunkin alta soi kovan ja armottoman yksinäisyyden ikävä. Siinä oli naaraanhimoa, helmiketjun helinää ja huikaisevaa kevättä. Mutta sittenkin sen alta itki jokin ääni mustanruskeita suonsilmän pisaroita.

Kuulijan huulia vavisutti uusi hätäinen nyyhkytys. Miksi sai tuo huuto hänen rinnastaan irti vaikertavan äänen? Oliko se tämän viheliäisen elämän sieluun siittämä orpo piru, joka on saanut liian paljon tuskanruotoja kurkkuunsa ja – yskänkohtauksen kesken kaiken?

Vai, kautta seitsemän ruusun, oliko se hänen oman sielunsa kaatumatautia – taaskin entistä peliään pelaamassa...? Se se osasi! Se erotti järjestä hengen ja – henki näki, se näki läpi aivojen, läpi samean rinnan, kautta kiven ja maan, läpi avaruuden ja puhki taivaan seinän kuolemaanko vai elämään? Missä oli selvänäkijä, joka sen taitaisi sanoa? Ooh, sitä ei tietänyt edes hänen sydämensä orpo piru, joka vain uikutti, uikutti voimatonta itkuaan ... riisitautisena kakarana.

Hevonen oli pysähtynyt omia aikojaan, hamuillen tienvieren juuri vihertämään yltynyttä nurmea. Hiljaisuus oli tukahduttava. Se poltti, Henkienmanaajan pään ympärillä soi tuskan, hädän ja rienauksen ampiaisparvi.

Hän ei huomaa, kuinka kauan hän on tuota pyörryttävää soittoa kuulostanut, kunnes takaapäin alkaa kuulua kevyesti vierivien kaleesinpyörien hyrinä kovaa hiekkatietä vasten.

Kustaa-herra havahtuu. Ajajat lähestyvät. Tienvierustalle kampeutunut hevonen heristelee korviaan. Rattailla-istuja on käynyt uteliaaksi. Kuka oli tulossa sellaisen ylhäisen herrasmusiikin soittaessa?

Mikäs muu kuin koko Suur-Hollolan kirkollinen komeus. Korkealla takaistuimella kenotti rovasti Jaakko Krook, viisaustieteen maisteri, entinen Upsalan yliopiston dosentti ja hovisaarnaaja – piispojakin mahtavampi prelaatti. Ja hänen oikealla kädellään istui lihavan pulskea ruustinna, Eeva Kristiina, omia sukujaan Turun Hahreja.

Rovasti näytti olevan parhaissa i'issään – viisissäkymmenissä – ja ryhdiltään ylpeä. Hartioille oli heitetty huolettomiin laskoksiin violetinpunainen silkkiviitta, jonka reunapäärmeitten lomasta rehotti upearöyhelöinen, hopeaneulein koristeltu maailmanmiehen puku.

Rovasti ei edes katsahtanut tien syrjässä oleilevaan matkaajaan.

Mutta Kustaa Björnram päästi vaunujen mentyä ohi pitkän vihellyksen.

Ahaa, siinä se oli se kuuluisa herra! Oli kyllä nähty saarnapöntössä tuo konnien konna. Ja kuultu sitäkin enemmän. Kukapa sitten, jollei vanha maankiertäjä!

Oli se prelaatti osannut leiviskänsä hoitaa. Lahjonut ja pettänyt, juonitellut ja pokkuroinut virat ja arvonimet toisen toisensa jälkeen. Ja noussut kuin noussutkin maan mahtavimman rovastikunnan haltijaksi.

Sillä miehellä ei ollut ystävää, ei veljeä, ei lankoa, ei appea, jota hän ei olisi kutakin ajallaan pettänyt. Ja nyt? Istui, totta vieköön, kuin roomalainen kardinaali vaunuissaan, naama silattuna, merkit rintapielissä ja piru sielussa.

Se mies se oli osannut käyttää älyään ja kyynärpäitään, puskenut joka rynnäkössä ensimmäisenä Bethesdan lammikolle. Ja konnuuden palkinto? Oi, katso! Hoi, ruuna, herää ja katso! Häneltä ei puutu muuta kuin kardinaalin hattu. Ja senkin hän koppaa päähänsä, jos vain entisten keikaustensa lisäksi kääntyy katoliseen oppiin, ha-ha-ha...

No, ruuna, siitä! Etkö näe esikuvaamme? Noh-noh... Hoi, ruuna, juokse!

"Minne sinä kuljet, sinne kuljen minäkin, oi, Mestari jalo ja suuri!"

Niin tuli täyteen arvovieraita Seestan välkeä sali ja monet kamarit. Mutta ahdistava, melkeinpä skandaalinmakuinen tunnelma painoi pian mielet maahan, sillä Lauri Reinhold palasi jo keskipäivällä Heinolasta tyhjin toimin – lankomies ei ollut tullut lainkaan sovittuun majataloon eikä edes lähettänyt mitään viestiä, koska aikoi saapua ja aikoiko ehkäpä koko kesänäkään palata kotipuoleen noista Savon kaukaisista erämaista.

18.

Sitä kirjettä oli jo luettu monet päivät Jööran-herran vihdoinkin tullutta ratsukuriirin tuomaa viestiä.

Taloon pysähtynyt monsieur Björnram ajeli jossain "superieurinsä" eli valtiashenkensä määräämillä matkoilla.

Vain naisväki on kotosalla: vanha Gammelbackan majuurska, joka on muuttanut pysyvästi asumaan poikansa ja miniänsä luokse, sekä Ånäsin armo, Vendla-rouva, joka on pitkällä vierailulla sekä Seestassa että Jokelassa.

He istuvat salintakaisessa rouvankamarissa. Kirje on taaskin Anna Elisabetin helmoissa. Hän hypistelee sitä onnellinen hymy huulillaan. Silmänaluset ovat tummat. Kasvoilla on riutumusta. Mutta sittenkin hän näyttää rauhallisemmalta kuin koskaan ennen. "Venuksen-seppel" – "collier de Venus", tuo pieni kaulaa kiertävä ihopoimu, joka saattaa yhtä hyvin rumentaa kuin kaunistaa naista, himertää nyt somana uomana hänen kaulallaan, kun hipiälle ei enää läimähtele hysteerisiä kuumetäpliä. Salainen, syvään kätketty ilosanoma näyttää kuultelevan hänen silmiensä syventyneestä sinestä. On aivankuin hän olisi vihdoinkin tavannut omasta itsestään hiljaisen nautinnollisen onnenpesän, jonka piiloutuvia ilonpoikasia hän nyt ihmetellen katsastelee.

Anna-rouva osaa jo ulkoa tuon kirjeen. Mutta hän ei voi olla sitä toistamatta, yhtä vähän kuin luopua sen herättämästä voivottelusta ja hyvittelevästä säälittelystä.

Voi, tuota rakasta miestä! Mitä hän oli saanut kestää siellä hirvittävässä erämaassa...

"Hellästi rakastettu ja kunnianarvoisa puolisoni, älä pelästy, mutta olit kuin olitkin joutua kantamaan leskenhuntua perin varhaisella iälläsi..."

Niin siinä seisoi.

Ajaessaan kotomatkalla kevätjäitä Puumalasta Ristiinan everstintaloon, Brahelinnaan, hän oli hevosineen, rekineen päivineen uponnut sulaan Porrassalmen suulla. Suurella vaivalla, uiden, jäälle nousten ja taas humahtaen alas, hän oli pelastanut vihdoin itsensä, vieläpä suuren matka-arkkunsa, jossa olivat hänen karttapiirroksensa ja muistiinpanopaperinsa. Juuri näiden kuivaaminen ja järjesteleminen sekä perinpohjainen kelirikko oli hänet pakottanut katkaisemaan matkansa vähintään viikkokaudeksi. Ratsainkaan hän ei ollut voinut matkaa jatkaa, koska hän ei uskonut aarrearkkuaan kenenkään muun huostaan.

"Rakastettu Seestan armo voi olla kaipaavassa sydämessään vakuutettu", päättyi kirje leikkisään tapaan, "että hänen herransa olisi kiirehtänyt Foiboon tulisiivin lempeän Hestiansa lieden ääreen, jollei hänen olisi täytynyt niin vimmatusti tapella näitä Hyperborean hyisiä lohikäärmeitä vastaan".

"Niin-no", totesi everstinna joka lukemalta yhtä ankarasti. "Tietäähän sen – minun vävypojallani on ollut aina merkillinen taipumus ajella heikkoja jäitä. Eikä sinusta, Anna rukka, ole hänen kurittajakseen. Mutta jos, sanon minä, jos sinun hellä ja autuas isäsi, minun Lasse raukkani, olisi yrittänytkin sellaista peliä, niin-no lukkojen taakse olisi joutunut Hesekielin päivästä Petronellaan saakka. No, niin-no. Hyvä että on hengissä. Mies on kallis kapine."

Yhä kului päiviä. Yhä jatkoi monsieur Kustaa matkojaan. Ja eräänä päivänä hän taas poikkesi taloon salaperäinen riutunut näkijänilme kasvoillaan. Hänen "superieurinsä" oli ilmestynyt hänelle säteilevässä viisikärkisessä tähdessä Tiirismaan Pirunpesällä ja lähetti hänen, vaatimattoman palvelushenkensä, kautta pyhän ennussanan hänen armolleen Anna Elisabetille. Hänen puolisonsa vastahenget, nuo riettaat Ulfvenkloun narcissaanit ja muut rienaaja-henget, olivat tuhotut ajassa ja iankaikkisuudessa, ja Jööran-herran kohtalontähti oli nyt nouseva rosencreuzilaisten vihkimänä jalokivenä Pohjolan taivaalle.

Ja Anna Elisabet uskoi omassa salaonnessaan hierofantin viestiin, kuten maailman suurimman profeetan sanaan. Eikä Kustaa-herra sitäpaitsi laskenut paljoakaan loikuria.

Pirunpesä kuin pirunpesä! Hän oli näet viettänyt pari päivää Lahden majatalossa, jossa Treksilän herra kemuili parhaillaan vanhojen liehtariensa, vänrikki Nassokinin, tullikirjuri Buschin ja Lode-ukon, seurassa – pää täynnä ilta illalta yhä vimmastuttavampaa viinanmyrkkyä ja sielu epätoivoisten kostonpirujen riivaamana.

Se se oli ollut, in nomine diaboli, oikeata "pirunpesän" peliä!

Gabriel-herra kulkee Gammelbackaa koskeva oikeudenpäätös kouraan rutistettuna nurkasta nurkkaan. Se oli kuninkaallisen valtaneuvoston päätös, josta ei enää ollut vetoamista.

Niinpä tähänastinen hovin ja prinssin ihailija paiskoi prinssit ja rojalistit kiroten ja raivoten helvetin peräseinään.

Koston fosforinmyrkkyinen liekki paloi mielenvikaisen hurjana hänen silmänonkaloissaan. Perikadon päätähuimaavalla partaalla hän ei enää tuntenut pelkoa. Tuo saatanallinen pistooliniekka, Seestan herra, oli vihdoinkin surmattava, niin totta kuin hänen vapaaherrallinen kilpensä kultavyö ja kolme kunnian tähteä oli verellä puhtaaksi pestävä.

Nassokin kiihti ja usutti miestä vaatimaan hyvitystä uudessa kaksintaistelussa, silmäkulmassa ilkamoivaa naurua. Pussin poika hihitteli vanhaa sananpartta: "Hauskaa, hauskaa tulee, sano' mustalaispiru Anianpellon markkinoita!" Ernst-herra siunaili tämän maailman pahuutta, yhä vain peruukki entisensä tapaan kallellaan.

Mutta Björnram oli nukuttanut raivopäisen paroonin tylsään viinanhorteeseen ja jatkanut matkaa Jaakko Krookin pappilaan, jossa hänen piti manata henkiin äkkiä tautivuoteelle joutunut mahtava rovasti.

Taas odotuksen päivä Seestassa. Anna-rouvan korva kuulostaa rattaanpyörien jyrinää Heinolantieltä päin. Mutta everstinna ei tällä kertaa välitä mitään Heinolasta ja Jööranista. Hän odottaa järkähtämättömin kasvoin ratsunkavioitten kopsetta vastasuunnalta, Lahdentieltä. No, niin-no? Sieltä päin oli tällä hetkellä tulossa tärkeämpääkin kuin oli koko vävypoika, joka nyt kuitenkin ja joka tapauksessa oli peruuttamattomasti sukuun sekä ostettu että maksettu.

Mutta Lauri Reinhold raukka! Hän oli hakemassa etelänpostia Lahden majatalosta – itselleen ja suvulleen joko kihlattua morsianta tai rukkasia. Jokelan isäntä oli näet vihdoinkin uskaltautunut hienotyyliseen kosimakirjeeseen Creutzien Helena-tyttärelle, jota hän oli uskollisesti, joskin hieman saamattomasti palvonut jo useahkot vuodet.

"Lasse rukka, isä raukkansa kaima ja kuva", oli Vendla-rouva kauan huokaillut poikansa lemmennuhjailua, kunnes oli viimein käskenyt: "Kosi, kirjoita. Tässä on malli, ettet puhu päätäsi pussiin – isä raukkasi kosimakirje äidillesi. Se on otettu parhaasta ranskalaisesta kirjekaavakokoelmasta. Ja se kelpaa, no."

Poika oli tehnyt työtä käskettyä. Ja nyt seisoi taas Vendla-rouva hengessä Ånäsin pihaportailla pitämässä huutokauppaa sukunsa parhaaksi: Creutzien kreivillinen suku ja Glansenstjernain rahamassi – se sopi, se. Ja kohta oli vasara paukahtava – jos oli. Ei ollut, herra-paratkoon, ihme, että everstinnan nojatuolin käsipuulle asettautunut nyrkki muistutti vasaran lisäksi vallanomenaa, pinnaltaan nuivahtanutta ja ryppyistä, mutta ytimeltään lujaa visaa.

Elsa-rouva kastelee ikkunalla kevätkukintaansa nousevia amarylliksiä, ruusuja ja hortensioita. "Mon Dieu!" hän huudahtaa kesken askartaan.

Anna-rouva karkaa ikkunaan. Maantieltä urkenevaa lehtikujaa myöten marssii Jööran, tuo odotettu. Viimeisen lehmuksen varjoon hän pysähtyy. Pälyilee ympärilleen koirankurisin ilmein. "Hän aikoo yllättää", kuiskaa majuurska. Niinhän tuo hullu poika oli aina tehnyt. Tälläkin kertaa hän oli tietenkin jättänyt hevoset ja rattaat jälkeensä entiset poikamaiset hulluttelut mielessä – 30-vuotias mies.

Jööran astuu täyteen päivänvaloon. "Oi, miten laihtunut", huokaa Anna-rouva. "Niin, mutta miten reipas, katso", äiti kuiskaa.

Tulija on sipaissut hatun päästään. Koko mies on päivetystä ja kevätahavaa. Kasvojen hipiä on niin tummaa ruskeaa, että silmänvalkuaiset paistavat huvittavina posliinipalloina päästä.

"Senkin neekeri!" Anna-rouva karkaa eteiseen, asettuu ovenpielen varjoon. Pari askelta kuuluu kuistilta. Ovi avautuu varoen ja hitaasti. Saapas työntyy yli kynnyksen kuin yölliseen lemmenkohtaukseen hiipivällä.

Pehmeät, valkeat käsivarret kiertyvät hartialle, kaulalle.

"Ähäh, sainpas sinut... kiinni ... murjaani..."

Ilo nousee kartanossa kattoon. Mutta Anna Elisabet säästää salaista sanomaansa. Sitten ... illalla, myöhään... Tai ehkäpä vasta tuonnempana... Nyt oli vain katsottava noita merkillisiä murjaaninkasvoja, kuunneltava tuota ääntä, jossa ei tunnu jälkeäkään matkan rasituksista.

Se vain kyselee uutisia, kirjeitä, viestejä. Käsi liikahtaa malttamattomasti joka kyselyltä.

Oli, oli yksi kirje. Anna-rouva juoksuttaa sen puolisolleen. Se on velipuolelta. Se avataan repäisten. "Kustaa-prinssi lähdössä Pariisin hoviin!" No, tuon hän oli kuullut jo Savoon saakka...

"Ehdotuksesi Savon joukkojen uudelleen järjestelystä ja varustelusta ... herättäneet huomiota." Lukijan polvi nousahtaa. Korko lyö permantoon. "Koko suunnitelmamme, varsinkin mitä tulee kevyitten joukkojen perustamiseen ... lähellä toteutumistaan."

Lukijan silmä rientää rivit loppuun saakka. Epämääräistä, näyttää eräin kohdin puhuvan hänen tuimistuva otsajuovansa. Mutta kuohahtava voitonilo valtaa lopultakin hänen kasvonsa ylt'yleensä.

"Vihdoinkin! Kun kova tulee, niin koiraskin poikii."

"Fy donc, sellaisiako sinä siellä...?" Anna-rouva heristää sormeaan.

"Savossako? Ei, ma chérie, vaan Galliassa! Savo on minun transalppinen Galliani. Ja minun Rubiconini? No, olkoon se vaikka Porrassalmi", Jööran nauraa ottaen puolisonsa polvelleen.

"Niin-no. Siellähän sinä, hunsvotti, ryvit jäissä, vai?" Vendla-rouva karmaisee.

"Siellä, siellä... Ja minä huomasin, rakas anoppini, etten minä hevin uppoa sinnekään ... rajankirojen uveavantoihin."

Jööranin viime sanojen kaukaittainen alakuloisuus, jossa oli haikean säälin sävyä, loihti äänekkään ilon pieneksi vaiteliaaksi hetkeksi syvä ja kosteasilmäinen, kärsivä korpi tuntui siinä tulevan lähelle näitä ylimysluokan ja rinnemaitten ihmisiä.

Elsa-rouva poistui hetkeksi. Mutta palasi saliin tyttömäiset hartiat tavallistakin somemmin kyhärässä.

Nyt hänellä oli kerrankin lisätä pojalleen onnenviestejä. Hänen ei tarvitsisi enää kuvitella itseänsä edes puolisonsa suvun edessä maattomaksi onnenonkijaksi, jolla ei ollut mitään omasta takaa. Tässä oli oikeudenpäätös Gammelbackan kaupan purkautumisesta. Siro käsi ojentuu anovasti. Katseen ilossa näyttää olevan rukousta: unohda, poikani, anna anteeksi, että minun, tietämättömän leski paran, tyhmän kaupan tuoma häpeä nyt vasta pyyhitään pois... Hymyssäkin on rukousta ja houkuttelua.

Jööran lukee. Äiti säikähtää. Poika ei ilostu. Hän ei läimäytä rennosti reiteensä tavalliseen tapaansa. Ei, otsa, koko pää kääntyy alaspäin, tuijottamaan jonnekin tuskankuiluun tai häpeälliseen tapahtumaan, jonka muistonkin täytyy saada purkautua yksinpä voiton hetkellä.

Hän näkee itsensä seisomassa ensimmäisenä tulopäivänään Gammelbackan päärakennuksen kuistilla haettuaan sieltä turhaan äitiään. Hänen paluunsa riemu oli sinä hetkenä muuttunut häpeän paksuksi vereksi, joka oli reväistä auki otsasuonet.

Tuo karvas tuijotus maahan ja alatuvalle, jonne hänen oma äitinsä oli herjaten ajettu, palasi nyt, tänä voitonsanoman hetkenä, sellaisenaan, yhtä kiduttavana ja katkerana kuin se silloin oli hänen päätänsä repinyt. Sama tummanpuhuva puna peitti hänen kasvonsa. Huulet tapailivat kirousta. Samea kostonhimoinen äännähdys liikahteli kurkussa. "Riittääkö tämä? Ehkäpä ... sen lurjuksen olisi sittenkin ollut kuoltava."

"Riittää, mon chéri", hyväili olkapään takaa Anna-rouva. "Sinullahan on niin paljon muuta ... onnellista..."

Aivankuin säikähtäen puhuneensa liian paljon hän lisäsi jokapäiväisemmin: "Monsieur Kustaakin ennustaa, että sinun onnentähtesi on kääntynyt ja että..."

Jööran sipaisee otsaansa. Mutta hänen muistinsa ei ennätä tavata sen tarkemmin henkiennäkijän nimeä tai kuvaa, sillä samassa saapuu Lauri Reinhold postinhakumatkaltaan.

Miehen pystynenä kiiltää kevätaurinkoa. Hiustenraja noreilee hikeä. Koko naama paistaa. Huulet hekeltävät, sammaltelevat. Mutta selväksi käy kuin käykin, että Jokelan herra on nyt sulhasmies. Eikä vastaleivotun sulhasmiehen auta, hänen täytyy näyttää morsiamensa kirje. Miten hienoa! "C'est chic, très chic", Anna-rouva hivelee varovin sormin tulevan kälynsä vaakunoitua kirjearkkia. Tämän reunustat ovat kultaa. Ja sirojen kirjainten kuivausjauheena on käytetty taivaansinistä ja hopeanväristä puuteria, joten paperin pehmeä pinta himertää kuin hopeapilvinen pienoistaivas. "Sellaisia ne ... kreivilliset!" Anna Elisabet huokaa ihastuksesta.

"Hm, no. Nuo kultarannut ja hopea ... ne ne jotain merkitsevät – Glansenstjernain rahoja. Niillä ne kyllä saadaan maksaa", rämähteli Ånäsin armo karmeassa voitonilossa. "Mutta tuo atsuurinsininen, se se on mamsellin omaa. Se on sitä siniverisintä kreivillisyyttä, noo-no."

Mahtavan rouvan luisevat kasvot näyttivät melkeinpä pyöristyvän, jollain tavalla lihavoituvan tämän uuden ylpeyden onnenpaisteessa.

Ja nyt nähtiin se kumma, että Vendla-rouva syleilee ainokaista poikaansa, tosin läimäyttäen päätteeksi Lasse rukan luisua hartiaa: "No, osaatkos nyt kiittää, vai, hunskeli?"

Juhlapöytä on valmis. Hetken tullen nostaa Jööran maljan rouvalleen: "Brahelinnan ruhtinattaren malja!" "Sinnekö sinä minut, Jumalan selän taakse?" Anna-rouvaa mairittelee ja sittenkin värisyttää pieni kauhun pisara.

Jööran on saanut takaisin täyden ilonsa. "Tottakai te, hyvä herrasväki, tiedätte, että kateellisilla jumalilla on aina ollut tapana kätkeä kaikkein paras ihmislapsilta juuri selkänsä taakse. Tällä kertaa koko Savonmaa – minun tuleva provinssini, ajatelkaas!"

Hän näytti puhuneen vain leikin päiten. Mutta seuran katseet jännittyivät uteliaiksi, aivankuin se olisi halunnut ahmia tietoja jostakin merkillisestä kaukomaasta, vähintään tarullisten sinimustien kansain asuinsijoilta.

Jööranin puhe muuttui asiallisemmaksi. Hän oli vaeltanut tuon maan rajakorvet ristiin rastiin ja jokaisessa säässä, ratsain, jalan, reellä ja rattain.

Nyt hän tiesi sen jokaisen kolkan. "Ja nyt minä tunnen sen kansan!" Kertojalla näytti olevan niin pää täynnä ajatuksia, että hän riemahti kesken rauhallisen esityksensä silloin tällöin yht'äkkiseen huudahdukseen.

Niin, mökit, torpat, talot, puustellit, pappilat ja kartanot hän oli käynyt, etenkin mökit ja torpat, suunnitellessaan ruotulaitoksen uudistamista.

Miten vahankalpeita, pöhövatsaisia lapsia hän olikaan nähnyt mökkien tuvannurkissa, varsinkin talvisin. Mutta kesäisin? Mikä ihme! Nuo risapekat ja nuo hiukaisevan säälin pienet tytöt muuttuivat miehenaluiksi ja merkillisen pieniksi, mutta yhtä merkillisen heleän hehkeiksi mansikoiksi tai korean koreiksi omenanpirpanoiksi.

Ei tullut pojista miehinäkään, ei, totisesti, Preussin-kaartin jättiläisiä. Toiset jäivät hinteliksi lapikasjaloiksi, toiset vöyrtyivät pyöreämahaisiksi kuin parhaat Turun porvarit. Tuskin yksikään heistä näytti sotilaalta. Tuntui aivankuin luonnottomalta kuvitella, että noiden jahkamoitsijoitten esi-isät olivat hyökänneet Lechvirralla ja käyneet lukemattomat rajataistelut ryssää vastaan.

"Mutta näkisittepä, näkisittepä! He ovat syntyneet sukset jalassa. Kentaurin pää ja ruumis ei liity ratsuunsa sen lujemmin kuin Savon mies suksiinsa. Pisinkin korpitaival, pyryn peittämät selät, umpilumiset niityt ja nevat häipyvät olemattomiin, kun savolainen pyyhkäisee. Enkä ole nähnyt koskaan miehen heittävän pyssynperää poskelleen sillä tavalla kuin siellä tekee ukko kuin ukko – sattuu otukseen oksalta, maasta tai lennosta kuin metsänpeikkojen vasama. Enpä totisesti leikkisi huvikseni savolaisen kanssa kaksintaistelua!"

"Apropos", tokaisi Lauri Reinhold, "Treksilän parooni on matkalla tänne. Lahden majatalossa kuulin, että..."

Jööranin katse nauliutui tuimana puhujaan. "Revancheako? Hyvä. Hän on saapa koston, ja se kosto on oleva minun!"

Sanat olivat julmia ja niiden sävy oli surmaava. Naisväki oli hätääntymäisillään. Mutta Jööran oli jo jälleen Savossa. Hän otti puolisoansa kädestä. "Niin, tiedätkö! Sinun linnasi, ruhtinatar, rakensi aikoinaan Pietari Brahe. Ja sinä olet oleva sen uusi valtiatar.

"Se on kumajavan harjun korkealla kaltaalla, jonka alta avautuvat suuret selät. Mittaamattomat hongat huojuvat sen ympärillä. Ja sieltä, ma chère, hallitaan kerran minun hyperborealaista Galliaani, sillä siellä on kansa, jota kannattaa hallita. Sanon vieläkin, että siellä vasta opin tietämään mikä on Suomen kansa. Mitä ovat nuo tuolla etelässä – nuo rannikkokaistaleet asujaimineen, joiden keskuudessa me olemme syntyneet ja kasvaneet? Meren kuohujen rannalle heittämiä siirtolaisia, jotka eivät edes puhu tämän kansan kieltä. Mutta siellä ... sisämaassa soi kieli, jolle ei suloisessa, melkeinpä lystikkäässä somuudessa ole vertaa. Se sopertaa tyttöjen huulilta merkillisenä kujerruksena. Se on yhtä näppärää kuin heidän sukkelat huulensa. Ja ukkojen leuoissa se pyöriskelee mehevänä kuin tupakkamälli..."

"No, mutta nuo Savon pieksuniekathan näyttävät tehneen veljestä oikean rousseaulaisen", tokaisee Lauri Reinhold.

"Vraiment!" huudahtaa Anna-rouva. "Hänhän pakenee korpeen kuin suuri Jean Jacques Pariisista."

"Ken ei rakasta luontoa, arvon puolisoni, hän on huono ihminen. Sitäpaitsi, mitä sai tuo 'suuri Jean Jacques' korvaukseksi hyljättyään kurjan Grenelle-katunsa, jossa hän sai ahertaa pelkässä nuottien kopioimisessa? Hyvä, hyvä!" Jööran pysähtyi. Monet äänet sekaantuivat keskusteluun, joka oli muuttunut säihkyvän leikilliseksi. Koko seuran valtasi kevyt, iloitteleva rokokoo-henki, joka rakasti iloisen väittelyn suloisia iloja.

"Hyvä, hyvä! No, Brahetar, mitä hän, tuo 'suuri', sai korvaukseksi?"

Anna Elisabet mietti sormi ohimolla. Ja siinäpäs, hän keksi sen. "Madame d'Epinayn suosion, rakkauden!"

"Enemmän, enemmän, ma chère – satakielen laulun! Niinhän hän kertoo 'Tunnustuksissaan'. Etkö muista? Ja sinä, ruhtinatar, sinä saat Savon korpien pitkänokkaisten kuovien häälaulun. Tiedättekö, miten villi ja hurja se on Savossa, joka on niiden oikea kotimaa? Se on yht'aikaa kaunis ja julma. Se on tunnottominta hekumaa maan päällä..."

Jööran vaikeni hetkeksi, aivankuin nuo kuovien kuuntelut olisivat nyt taas muistuttaneet häntä itseäänkin jostain ennen tapahtuneesta. "Niin, taisin kerran ajatellakin ... siellä tuulisella rannalla kylmässä varhaisaamussa, että samanlainen surmaajan himohuuto soi meidänkin, ihmislasten, rinnassa ... jokaisessa rakkaudessamme. Me himoitsemme tuhota olennon, jota korkeimman hurmion hetkellä rakastamme."

Taas hän vaikeni tuokioksi. Mutta jälleen tuli kuin unohduksen yöstä lisäajatus melkeinpä itsetunnustuksena: "Eikö se ole hirvittävää? Niin me surmaamme lopultakin myöskin jokaisen rakkauden omassa itsessämme. Mikään ei meidän rakkaudessamme kestä, jollei juuri tuo himoitseva viha...

"Pyh, kanssa", ärähti Vendla-rouva. "Siinä sinä himoinesi ja hekumoinesi. Ettes häpeä, hunskeli."

"Ei, äiti, anna hänen... Hänhän puhuu kuin runoilija! Ja siksi minä juuri tahdon tulla Brahelinnan ruhtinattareksi." Anna-rouva nojautui puolisonsa puoleen, lisäten veikistellen: "Mutta minä tahdon olla myös madame d'Epinay, sinun suosijattaresi, rakastajattaresi, sinä runoilija. Kuuletko?"

"Niin-no. Siinä sitä ollaan – runoilija?" Vendla-rouva teki lähtöä. "Minä kun olen luullut, että vävypoikani aikoi tulla sotapäälliköksi. No, ja nyt? Lirun laru, sanon minä – Lasse raukkoja joka sorkka, hmh."

"Äläs, äitimuori", keksi Lauri Reinhold, "olen jostakin lukenut, että jollei upseerilla ole runoilijan mielikuvitusta, ei hänestä tule koskaan oikeata kenraalia".

"Oikein, lanko", läimäytti Jööran Jokelan herraa olalle. "Toisin sanoen, Caesar oli niittänyt runoilijan- ja puhujanmaineensa, ennenkuin valloitti Gallian", hän lisäsi nauraen.

Mutta otsajuovasta näkyi, että aivot pyrkivät yhä johonkin ratkaisuun siinä kysymyksessä, joka oli ollut pääasiana seuran läikähtelevässä keskustelussa.

"Totta puhuen, palataksemme asiaan", hän jatkoi, "siellä, Savossa ja Karjalassa, on kansa, joka tarvitsee vain enemmän leipää ja lujempaa kuria antaakseen meille maailman mainioimmat sissijoukot – armeijan, joka surmaa loputtomiin nevoihinsa, umpilampiinsa ja rantakaltaittensa syviin vesiin jokaisen vihollisen, tuli tämä miltä ilmansuunnalta tahansa.

"Niin, kuria, järjestystä, päällikkyyttä, johon sen tulee uskoa kuin jumalaan, sitä se vain tarvitsee. Tällään ei voi enää jatkua. Ajatelkaa, saapuessani Brahelinnaan tapasin koko Savon rykmentin ylipäällikön – kokemassa kevätrysiään vanhat tervalapikkaat jalassa, räyskälakki päässä, parta ajamattomana, sanalla sanoen – käpsehtimässä tihrusilmäisenä kala-ukkona. Ymmärräthän, lanko, että..."

Isännänhuoneen kautta oli ruokasaliin pujahtanut Kustaa Björnram käyden tavallista rohkeamman näköisenä tervehtimään talon herraa.

"Minulla on kunnia...", hän kumartaa käyden samalla suoraan asiaan, määrätietoisesti kuin parhain ratsukuriiri tultuaan päällikön eteen.

Treksilän parooni oli saanut tiedon Seestan herran paluusta kotiin, Björnram kertoo. Ja nyt hän aikoi tulla, luultavasti jo tänä iltana, ehkä parin tiiman kuluttua, tänne kartanoon kostoaikeissa. Hänen apurinsa, tullikirjuri Buschin ja vänrikki Nassokinin, puheista päättäen näytti Gabriel-herran aie todellakin jo pitkän aikaa harkitulta. Olivat antaneet hänen noustessaan rattaille jo käskynkin talon rengeille ratsujen satuloimisesta lähtökuntoon. Eikä parooni ollut ollut tällä kertaa juopottelemassa, joten hänen kostonuhkailunsa eivät voineet olla pelkkää humalakerskailua.

"Minun superieurini, herra kapteeni, kuten jo Turussa tavatessamme minulla oli kunnia mainita, on säätänyt minut teidän palvelijaksenne, siksi olin velvollinen tuomaan tämän viestin, varsinkin kun..." Hierofantti vei kätensä povelleen aikoen viitata tärkeisiin kirjeviesteihinsä.

Mutta Jööran oli jo ennättänyt kiusaantua monsieur'n monisanaisuudesta ja viittasi käskevästi vierasta istumaan pöytään.

Anna-rouvan kasvot olivat muuttuneet säikähdyksestä kellervän ja harmaan laikullisiksi. Ja majuurska katsoi riutuvan kärsivästi. Rauhoittaakseen naisia Jööran viittaa vielä parilla sanalla Björnramin tuomaan viestiin.

"No, mutta, hyvät naiset, ettekö ymmärrä, että tuon nuoren herran käynti Seestassa tulee olemaan ennenkaikkea kauppa-asia. Oikeudenpäätöksessähän sanotaan, että Bildsteinit ovat oikeutetut saamaan minulta määrätyn korvaussumman Gammelbackan mailla tehdyistä viljelysten laajentamisista, joita kylläkään ei ole suoritettu auranvaon vertaa. No! Ymmärrättehän, että rahapulassa oleva hummaaja ja peluri tarvitsee kiireesti rahansa. Ja hän on ne saapa. Luulenpa, että hän ottaa ennemmin taskuunsa parikymmentä tuhatta kuparitaalaria kuin yhtäkään lyijynpalaa ruumiiseensa. Älä siis pelkää, lauma piskuinen."

Näin hän löi leikiksi asian ja nousi pöydästä, lisäten yhtä leikillisesti kuin koko äskeisen keskustelun päätökseksi: "Ja muistakaa, arvon sukulaiseni, että suurempaa on olla ensimmäinen Savossa kuin toinen Tukholmassa!"

Seuran nauraessa tälle vanhalle roomalaisviisauden väännökselle hän ojensi kätensä puolisolleen juhlavin elein, kuten ainakin ruhtinattarelle, ohjaten hänet levolle yläkertaan, heidän makuusuojaansa.

19.

Saman päivän harvinaisen lämpimässä illassa seisoo Jööran yksinään kartanonsa kuistilla, vedellen ranskalaispiipustaan nautinnollisen hitaita sauhuja.

Hän tuntee sittenkin kaivanneensa rasittavilla retkillään jotakin tällaista ... kotoista rauhaa. Tuntuu mieluisalta olla ajattelematta, himoitsematta mitään. Tällainen lenseä, ajatukseton väsymys on unen sisar, jonka käsi on merkillisen lämmin ja tyynnyttävä.

Aivojen ja koko sielun levossa hänessä liikahtelee nyt vain tunne siitä, että tämä hänen järkiavionsa alkaa häntä tyydyttää. Kukaties hänen kuohuvimmat vuotensa olivat jo ohi? Joka tapauksessa ... Anna Elisabet oli tullut hänen syliinsä entistä suloisempana, ehkäpä terveempänäkin.

Muistotkin liikahtelivat tänä hetkenä jossain himmeässä olotilassa, vesien alla. Yksinpä Agatan kuuma olemus viilenee merkillisesti tämän tuokion sielun ja jäsenten herpautumisessa. Onhan niitä ollut, hänellä, nuoria, kuumia naisia. Ja jokainen "ikuinen rakkaus" on sittenkin aina tyrehtynyt jonnekin ... ehkäpä maan alle, johon on tapana kaivaa hautoja.

On surullista, että niin on. Mutta niin näyttää kuitenkin olevan. Ooh, miten monta kuohahtavaa puroa, koskea ja kymeä virtaakaan ihmissydämen läpi – jäljettömiin. Ja tuo merkillinen sydän ... se vain jatkaa sykkimistään, ikuisesti omana itsenään, tunnottomana kuin eläin, joka ajallansa saalistaa ja ajallansa kaipaa unen harvatahtista elämää.

Korpimatkoilla on Agatan ja Smedjebackan yöllisen kohtauksen muisto kalvanut hänen rintaansa kuin tappiotaistelussa saatu haava.

Kesäisten leiritulien ääressä hän on unenhorteessa yhä kaivannut katkeran himoitsevasti tuota naista. Tämän jokainen jäsen, jokaisen jäsenen muoto, niiden heleä paiste ja kuumat varjot ovat pakottaneet hänet ponnahtamaan kesken yötä makuusijaltaan ja syöksymään järvenkaltailta veteen, uimaan ja unohtamaan.

Eräinä muina hetkinä hän on elättänyt itsessään jonkinlaista kostonmakuista ajatusta: "Me tapaamme vielä, Agata parka." Kerran hän oli vaativa nähdäkseen heidän poikansa, jonka kieltäminen häneltä tuona Smedjebackan yöllisenä hetkenä on kirvellyt suolana hänen muistojensa haavassa.

Hän oli ottava pojan kasvatettavakseen, varsinkin kun hänen puolisonsa ei näyttänyt hänelle saavan perillistä.

Tuo kaikki palaa nyt hänen muistoonsa rauhallisempana kuin pitkään aikaan, melkeinpä eräänlaisena runohämyisenä filosofiana.

Niin, nuo muistot...?

Ne ovat lummekukan tapaisia. Tämä huljuu vedenpinnan alla. Sen kuulto veden läpi on ainakin joskus – mieltä onnellistuttava. Sen pehmeästi nuojahteleva varsi muistuttaa naisen käsivartta, joka enää vain syvän syvältä, kuin jostakin toisesta elontilasta kiertyy hänen miehustalleen.

Mutta voi, miten pimeässä liejussa ja miten syvälle työntyneet saattavat olla sen juuret...

Ajatus katkeaa, sillä mietiskelijä ei uskalla, ei halua ajatella loppuun saakka näkemystään. Hän vain vavahtaa sitä tuntemustaan, että hän tälläkin hetkellä, väsyneessä hyvän-olossaan sittenkin joutui tuon menneen rakkauden vedenalisiin näkyihin. Ja juuri tuon, vain yhden, erään koulumestarin tyttären, eikä monien muiden, joita hän on kokenut huimasta nuoruudestaan asti.

Käsi vetää yli kasvojen aivankuin avatakseen silmät katsastelemaan tätä hänelle, Seestan herralle, kuuluvaa kartanoa, pihamaata ja tämän laitamalta Kivijärven rantaan päin kallistuvaa puutarhaa.

Tämä on perinpohjin rappiolla. Kartanon rakennukset oli korjattu, vieläpä osittain uusittu asuttavaan kuntoon. Mutta ei tarmokkaan anopinkaan järjestelytyö ollut vielä ennättänyt puutarhaan saakka, joka – voutien hoitaessa monet vuodet tilan maita – oli jäänyt omiin hoteisiinsa. Isäntä lähtee rantaa kohti kierrellen tuohon ryteikköön eräänlaiselle tutkimusretkelle, mikä tuntuu juuri tänä hetkenä pelastavan hänet vaarallisista ajatuksista.

Hajanaista pähkinäpensasta, lehmusta, koivua, paleltuneita omenapuita, joiden juurityngistä toiset törröttävät kuivana kartena, toiset työntävät uutta vesaa – siinä koko puutarha.

Nurmikko on kuin pahasti haukkiloitua tukkaa. Suurempien puitten alustoilla on mustaa multaa kuloutuneine ruohotukkuineen. Mutta aukeamilla vihertää jo tasaista nurmea.

Tulee eteen pyöreäksi muotoiltu aukeama, joka on raivattu laveahkosti nousevalle kunnaalle. Tänne näyttää aiotun sireeneistä kasvattaa lehtimajaa, jonka pensaat nyt kuitenkin ovat kurjan kuivettunutta risukkoa.

Lahonnut penkki seisoo vielä paikallaan sen lähettyvillä. Kestääpä tämä vielä istuakin.

Mutta juuri tästä hän näkee puiden lomitse toukokuun illan valkeassa hämärässä loisteliaan näköalan karurantaiselle, mutta jylhänkauniille Kivijärvelle.

Jööran Sprengtporten ei ole turhaan insinööriupseeri. Hänen suunnitteleva katseensa havahtuu. Mitä mahdollisuuksia tämä ylänne tarjosikaan? Sitä oli laajennettava. Näköalaa oli väljennettävä. Ja rakennettava! Tuohon maisemaan sopeutuva jyhkeäseinäinen maja... Noille tienoin pari suihkukaivoa – lähteen tapaisia tai purona solisevia. Ja käytävien tuli mutkitella lähes luonnollisen polun tapaisina. Kaiken piti muistuttaa hellävaraisesti savesta muotoiltua veistoshahmoa, torsoa, joka on yhä vielä alkuperäistä luontoa, mutta kuitenkin taitavan ihmiskäden luomaa.

Ja vihdoin, kaiken keskeltä oli nouseva mahtava graniittijärkäle, jonka päälaki oli näyttävä Vesijärvelle saakka missä sijaitsi Seestan kartano, hänen residenssinsä, hallituspalatsinsa.

Olihan hänellä nyt rahaa! Pitihän toki järkiavion tarjota hänelle silloin tällöin suloinen lepopaikka maailman myrskyiltä. Niin, lepo...

Hän oli taas istahtanut penkille. Mietti hetken. Punnitsi jotakin kuin kultavaa'alla lausahtaen vihdoin ääneensä, aivankuin olisi keskustellut jonkun kanssa: "Totisesti, Lepo olkoon hänen nimensä! Lepo, yksinkertaisesti vain ... Lepo..."

"Teon tai mietiskelyn sankarit eivät ole koskaan saaneet lepoa tässä maailmassa, herra majuri", kuului kuin hänen oman sielunsa vastaus lähettyviltä. Se oli Björnramin ääni, joka kuulosti merkillisen varmalta, melkeinpä hyökkäävältä.

Seestan isäntä oli jo tottunut tämän vieraansa kummallisuuksiin. Siksi hän vain hymähti Kustaa-herran antamalle uudelle "majurin"-arvolleen, kysäisten: "Lähettikö rouvani teidät ehkä...?"

"Ei, herra majuri, vaan hänen majesteettinsa Ruotsin kuningatar Loviisa Ulriikka."

Jööran arveli Kustaa-herran taaskin näyttelevän hierofantin-temppujaan eikä ottanut todesta koko lausetta. Tokaisi vain kuin vähän huvitellakseen tuon puolihullun kustannuksella: "Mistä monsieur on saanut päähänsä korottaa minut 'majoraattiin' asti?"

"Koska teidän majurin-valtakirjanne on minun taskussani." Jööranin täytyi remahtaa pitkään nauruun. Ja sitäkin enemmän häntä huvitti jatkaa leikinlaskua: "Oletteko te kala vai lintu, monsieur Björnram?"

"En missään tapauksessa kala. Meidän sielumme voi olla vain siivekäs olento. Miten se muuten kykenisi nousemaan pilviin tai syöksymään helvettiin?"

Merkillistä, ajatteli Jööran, silmätessään Kustaa-herran hämärästä paistavaan kuperaan otsaan ja tuliviiruina tiirottaviin silmiin. Tuo "neropatti" oli ainakin nokkela keskustelija. "No jaa, entä monsieur'n sielunlintu?"

"Sillä on toinen siipi musta ja toinen valkea, sillä isäni oli vitivalkoinen mitättömyys, 'tyhjä taulu', tabula rasa, niin sanoakseni, mutta äitini Amnorineja, kuten teidän velipuoliennekin äiti, hän oli mustasiipi, näkijä, haaveenhullu, jolla oli joka toinen pisara veressään mielenvikaisuutta."

"Ette puhu niinkään huonosti, monsieur Björnram."

"En ole tullut tänne hakemaan Seestan herran armollisia kiittelyitä. Tässä on kuningattaren kirje. Se on ojennettu minulle samassa Drottningholman kabinetissa, jossa teillä oli merkittävä keskustelu hänen majesteettinsa kuningattaren kanssa kolmisen vuotta sitten."

Kirje on Jööranin kädessä. Perinpohjin yllättyneenä ja varjokkaan paikan vuoksi hän ei osaa lukea osoitetta. Mutta hän tietää tuon miehen äskeisestä lauseesta hänen puhuvan totta. "Tulkaa."

Herrat siirtyvät kartanoon, isännän työhuoneeseen. Kevätillan lievässä hämärässä on vielä kyllin kuultavaa valkeutta. Mutta pieniruutuisista ikkunoista se siivilöityy huoneeseen vain soukkina valovirtoina.

Jööranin käsi kiirehtii jännittyneen malttamattomana sytyttämään pöydällä seisovaa kynttelikköä.

Vihdoin vahvistuu valo huoneessa. Isännän käsi on repäisemäisillään kirjeen auki.

"Suvaitkaa tarkastaa sinetti", sanoo Björnram ivaa äänessä. "Katsokaas, herra majuri, meillä 'rappioherroilla' täytyy olla tarkistetut sinetit, todistukset, allekirjoitukset ja kaksinkertaisesti mustaa valkoisella, ennenkuin poroporvarit meitä uskovat."

Jööran lukee. Kirje on lyhyt. Sen sanonta on varovaista. Mutta se sisältää paljon. Lukija saa siitä hetkessä irti kaksi tosiasiaa, jotka nostavat kuumat veret hänen päähänsä.

"Jumalattareni", hänen huulensa vavahtelevat. Oliko hän unohtanut vangitun Maria Stuartinsa, Orleansin neitsyensä ... Kohtalottarensa – tarpoessaan Savon rajakorpia? Ei, ei! Hänhän oli täyttänyt saamansa käskyn: käynyt nuo rajat. Mutta hän oli luullut jumalattarien unohtavan niin helposti uskollisimmatkin palvojansa.

Ja nyt! Tuossa oli mustaa valkoisella. Kevyet rakuunajoukot oli päätetty perustaa ja sijoittaa Porvooseen velipuolen ylimmässä päällikkyydessä. Mutta hänet, "mon jeune chevalier", kuten kirje toisti eräät muinaisen kohtauksen sanat, oli määrätty samoihin joukkoihin majuriksi. Siis hän, Yrjö Maunu Sprengtporten, oli oleva joukkojen ylin paikallinen päällikkö Suomessa...!

Mutta mitä olivat nuo hämärät sanat tuossa? Kuningas oli saanut lievän halvauskohtauksen. "Suuri hetki on lähestymässä." Suuri hetki? Se saattoi olla vain – vallankaappaus hallitusvaihdoksen tapahtuessa!

'Minun rakas poikani, oh, liian nuori ja kokematon...' Niinhän olivat kuuluneet hänen kuningattarensa sanat tuossa Drottningholman keskustelussa. Ja eikö hän muistaisi jumalattarensa käden koskettaneen hyväillen hänen päätänsä ja puhuneen viimeisiksi sanoikseen: 'Te, mon cher capitaine, te saatte ansaita kannuksenne minun kädestäni.'

Niinpä merkitsi tämä hetki: hänen on nuo kannukset ja tämä uusi arvo ansaittava. Tuota "rakasta poikaa" oli autettava vallankaappauksen suorittamisessa. Ei, vieläkin enemmän: hän ja velipuoli, he ovat valituista valituimmat, he, yksin he, Sprengtportenin veljekset, ovat määrätyt sekä suunnittelemaan että suorittamaan tuon kumouksen oman henkensä hinnalla.

Jumalattareni, et ole totisesti kokeva, etten muistaisi valaa, jonka vannoin polvistuen, vannoin naiselle ja kuningattarelle ... rakastuneena, hurmioituneena...

Miten hän, majesteetti, muistikaan hyvin! Tuossahan juoksi siroin, levottomin kirjaimin silmien editse hänen silloin lausumansa ajatus: 'Ken ei tee kaikkea, ei tee mitään isänmaan puolesta...'

Jööran ei voinut enää pysyä työtuolillaan. Hän harppoi huonetta nurkasta nurkkaan, unohtaen kokonaan Björnramin läsnäolon.

Hätääntyneet kasvot ilmestyvät eteisen ovelle. Anna-rouva ilmoittaa, että tullikirjuri Busch oli tullut taloon parooni Bildsteinin lähettinä, kysyäkseen, koska Jööran saattoi ottaa hänet vastaan.

"Tuonnempana, tuonnempana...", Jööran ärtyy, käden heilahtaessa torjuvasti. Mutta Anna-rouva ei poistu. Hän selittää pelokkaan kuiskaavalla äänellä, väristen kuin lintu rajuilman edellä, että Treksilän herra oli tullut seurueineen vierailulle Lauri Reinholdin luo, Jokelaan ja että sieltä oli kirjuri tullut.

No, tuossahan ei ollut mitään kummaa Jööranin mielestä. Hehän olivat vanhoja tuttuja, lanko ja Bildstein.

Mutta Anna Elisabet ei näytä saavan rauhaa. Salaperäinen, hänen nykyistä onnellisinta onneansa uhkaava vaara kulkee pahojen aavistusten himmeänä vihurina yli kasvojen. Hänen teki mieli kuiskata puolisolleen, miksi häntä piti nyt säästää kaikilta mielenjärkytyksiltä. Mutta ei, hän ei osaa sitä vieläkään.

Hän vain kiirehtii Jööranin lähelle: "Ethän, mon chéri, ethän suostu, jos...?" Kaksintaistelun pelko näyttää kouristavan hänen sydäntään, niin että hän painaa vaistomaisesti herransa käden rintaansa vasten.

Mutta Jööranin koko sielu on toisaalla. "Huomenna, niin, tulkoon huomenna. Ole rauhassa", hän vain tokaisee, työntäen työntämällä puolisonsa ovea kohti.

Toisaalta, kaukaa, yli meren hänen korvansa kuulevat nyt vain suuria sanoja, ennustuksia, jotka koskevat häntä ja tätä hetkeä. 'Kostajaksemme on nouseva mies, joka on murskaava heidän tyrannivaltansa ja pelastava kuninkuuden alennuksestaan. Suuri vapauttaja on hän oleva...'

Niin, juuri niin olivat kuuluneet mestauslavalta kreivi Brahen sanat puolisentoista vuosikymmentä sitten.

Ja eikö hän muistaisi juuri tänä hetkenä oman kuolemaan astuvan opettajansa sanoja hänen syleillessään jäähyväisiksi nuorta kadettia! "Sinä, Jööran, olet sen tekevä."

Silloin oli hänen pojanrintansa värissyt kauhusta. Nyt, miehenä, se vavahtelee ylpeydestä.

He, nuo silloiset salaliittolaiset, Puket, Ståhlsvärdit ja Brahet, he olivat menettäneet päänsä. Miksi ei hänen kuningattarensa jo silloin ollut kääntynyt suomalaisten upseerien puoleen, joiden aivot vaara terästää eikä hämmennä. Jo silloin olisi saattanut vallankaappaus onnistua...

Ei, ei, oli hyvä, että oli niinkuin oli. Kohtalotar itse, harmaatukka-moirista viisain ja ikuisin, oli jälleen tahtonut, että syrjäisen ja syrjityn Suomen miesten oli pelastettava "emämaa". Eikö ollutkin samoin tapahtunut jo lukemattomat kerrat?

Taisteluita ja tapauksia häivähtelee historian lehdiltä Jööranin kiihtyneitten aivojen lävitse. Ketkä pelastivat nuoren Kaarle XI:n ja Ruotsin Lundin taistelussa? Suomalaiset, kirjaimellisesti. Ooh, mitäpä niitä sen tarkemmin muistiinsa järjestellä. Lukemattomat rajataistelut riittivät tuhanneksi vuodeksi sen todistamaan.

"On hyvä, että näin on", Jööran toistaa ääneen Björnramille, joka on jäänyt seisomaan huoneen nurkkaukseen seuraten isäntänsä ajatuksia kuin selkeästä kirjasta.

"Olette oikeassa. Vain me, suomalaiset, kykenemme sen tekemään."

Jööran hämmästyy. Tuo hierofantti oli ainakin ajatustenlukua. Mutta hämmästys muuttuu samassa myös epäluuloiseksi kysymykseksi.

"Miksi uskoi kuningatar teille, juuri teille tämän kirjeen tuomisen?"

Björnram ei kiirehdi vastaamaan. Hän vain hymyilee arvoituksellisesti.

Jööran ärtyy. Kuten aina käy ihmisen ratkaisevan teon kynnyksellä, riipaisee hänetkin mukaansa aavistuksellinen pelko: jokin katala voima, sattuma, onnettomuus saattoi riistää tämän suuren hetken mahdollisuudet hänen käsistään. Tuo olento tuossa – hänhän oli onnenonkijain lajia, ainakin pelkkä seikkailija...

"Miksi?" hän toistaa jyrkästi.

"Teillä, herra majuri, ei ole kykyä uskoa, että minua korkeampi, veljeskuntamme 'kolmastoista', hän, jonka kaksitoista veljeä peittää maailmalta, johti kuningattaren luottamaan minuun. Teille, 'realipoliitikolle', sanon siis vain: tarkastakaa uudestaan tuon kirjeen sinetti, lukekaa se vielä kertaalleen – mitä on mustaa valkoisella, se on ja pysyy – vihkimättömällekin."

Jööran oli istuutunut melkeinpä väsyneenä. Hänen täytyi kuin täytyikin nyökäyttää päätään myöntävästi.

Björnram jatkoi: "Tosin huomautan lisäksi, herra majuri, että minun tämänkertainen hämmästyttävä rehellisyyteni ei estä sitä, että minä olen vihannut teitä. Ehkäpä vihaan tänäkin hetkenä."

"Mon Dieu! Ja miksi sitten...?"

"Koska teillä on juuri nyt edessänne esikoisuutenne hernerokka ja minä haluan olla sillä aterialla mukana."

"Jumaliste, suoraa puhetta", Jööranin täytyi nauraa.

Pihakäytävältä alkaa kuulua soraa rouhivia askeleita. Varjo nousee kuistin portaita sen pimentoon. Ovesta astuu Lauri Reinhold, hänkin levottoman näköisenä.

Treksilän Gabriel-herra oli, saatuaan kirjurin mukana Jööranin viestin, käynyt uhkaavaksi. Hän oli väittänyt loukatun aateliskunniaansa tapaamisen lykkäämisellä huomiseksi. Lanko kehoitti Jöörania ottamaan vastaan paroonin vielä tänä iltana huolimatta myöhäisestä hetkestä. Asiat oli hänen mielestään järjestettävä sovinnolla.

"Ehkäpä, ehkäpä...", toistelee Jööran. Mutta sittenkin hän hymähtää vähäksyvästi, lyöden leikiksi pienet asiat. "No, mutta, rakas lanko, sinun pitää ensin kuulla, että monsieur Björnram ja minä istumme tässä yhteisen onnenkuppimme ääressä syömässä elämämme merkillisintä hernerokkaa. Ajattele, tämä monsieur on lupautunut kannattajakseni eräissä suurissa asioissa – huolimatta kuolettavasta vihastaan minua vastaan." Jööran nauraa, mutta katse tuijottaa Björnramia kohti kysyvänä, sekä huvittuneena että ihmettelevänä.

"Siihen saakka nimittäin", näyttää Björnram taaskin paljastavan Jööranin aikoman kysymyksen, "kunnes teidän oma Nemesiksenne nousee teitä vastaan".

"Nemesikseni, kostottareni? Miksi ja mistä hän on nouseva minua vastaan? Onko teidän tuo merkillinen 'superieurinne' sen jo kuiskannut teille, jaloimmalle palvelushengistään?" Jööran intoutuu väittelystä yhä enemmän.

"Mistäkö? Se näyttää nousevan kaikkialta muualta kuin teistä itsestänne. Se näyttää uhkaavan teitä ehkäpä jostakusta Treksilän herrasta, joka on valmis tänä hetkenä kuolemaan kostaakseen teille. Se näyttää kiertyvän teidän ympärillenne siitä vihasta, jota yksinpä Porvoon porvariston kesken liehdotaan teitä vastaan, koska sitä johtaa teidän entinen rakastajattarenne – teidän vaarallisin vastahenkenne..."

Älähtävä, puoliksi karjahtava ääni keskeytti hierofantin lauseen. "Mitä te uskallatte?" Jööranin nyrkki oli iskeytynyt pöytään, mutta koko hänen ruumiinsa oli samalla kohonnut sitä vasten jännittyneeseen asentoon, aivankuin hän olisi odottanut tuonlaatuista iskua ja odottaisi niitä lisää.

"Suvainnette jälleen", Björnram jatkoi purevassa ivassa, "mustaa valkoisella".

Jo puhuessaan hän oli vetänyt taskustaan pari lentolehtistä. "Sopii katsoa. Tällä on nimenä 'Pimeyden valta ja mahtavuudet' ja tällä 'Käykää päälle!' Ja ne näyttävät olevan porvariston hyökkäyksiä aateliston tyranniutta ja – huomatkaa – kuninkuuden vallankaappausaikeita vastaan. Ja sitä ne ovatkin – pinnalta lukien. Mutta miksi minä olen niitä lupautunut levittämään näiden seutujen porvariston, talonpoikien ja papiston keskuuteen, se johtuu siitä, että..."

"No, mutta ... tehän olette kaksoispelin pelaaja, provokaattori" keskeyttää Jööran. Molemmat herrat tuijottavat tuohon merkilliseen olentoon melkeinpä ymmällään.

Mutta Björnram seuraa yhä kiihkeämmin ajatuksensa johtolankaa, välittämättä mistään muusta. Nyt hän näyttää todellakin henkimaailman näkijältä. Katse tuijottaa yhtä ainoata suuntaa, aivankuin totuuden Ariadnen-Ianka johtaisi häntä ajatusten syvistä labyrinteista kohti häikäisevää totuuden päivänvaloa.

"Se johtuu siitä, että eräs aatelisherra surmasi kerran, niin, sekä surmasi että näivetti ja kuoletti häntä rakastavan naissydämen, jota uskollisempaa hän ei tule koskaan löytämään. Toisin sanoen: minut on lähettänyt kätyrikseen juuri teitä vastaan pormestarinna Forsteen, jonka talossa leikitään nykyisin suurpolitiikkaa ja jossa ei säästetä rahoja."

Jööranin lakastuneen väsyneiksi käyneet ilmeet osoittavat, että hän tuntee tuon miehen puhuvan veristä totta. Hän ei näytä hetken aikaan jaksavan tarttua keskusteluun.

"Niin, herra majuri – siltä näyttää. Mutta syvimmältään teidän Nemesiksenne on teidän omassa sielussanne. Se on teidän Janus-kasvoinen saatananne, jonka kaksoiskasvojen toinen puoli ilvehtii ylimielisyyden piruna, ja toinen, kautta kolmentoista pyhän pallon – paljastaa teille kerran, sinä hetkenä kun ylpeytenne on noussut omalle temppelinharjalleen, suuren kostajan hahmon, jonka kasvot hyytävät, kauhistavat käärmeensilmänä sydäntä, ja polttavat teidän sieluanne hiljaisella tulella, kunnes..."

Jööran räjähti käheään, karmivaan nauruun. "Hullu! Lopettakaa nyt jo toki tuo lorunloru."

Hän nousi jäntevänä. "Pidän teistä, rakas henkienmanaaja! Teissä on hengenpaloa, jota saattaisi kadehtia ken tahansa, vieläpä älyä. Mutta muistakaa, että tällaiset miehet taistelevat tuhansienkin Kostotarten uhalla. Ooh, mitäpä muuta iloa tämä elämä meille tarjoaisikaan! Siispä, lanko, tuo parooni parka tulkoon. Otan hänet vastaan."

Ja isäntä siirtyi saliin. Haki puolisonsa rouvankamarista. Johti hänet yläkerrokseen kehoittaen asettumaan rauhassa levolle. Hän oli kohteleva Treksilän kornettia maltillisesti ja asiallisesti, jos vain tuo herra osasi pysyä järjellisissä rajoissa.

Niin ottaa Jööran vastaan Seestan salissa nyt kornetti Bildsteinin samalla tapaa kuin tämä oli ottanut kerran hänet, epätoivoisen ja kostonhimoisen miehen, Treksilän isossa salissa.

Nyt puhutaan yhtä harvoja lauseita kuin silloinkin. Gabriel-herran katseesta, riutuneen kalpeista kasvoista ja viimeisiin voimiin jännitetystä sotilasryhdistä huutaa huutamalla hänen epätoivoinen himonsa: tahdon kostaa häpeäni! Yksinpä hänen kohtelias kavaljeerin-hymynsä sisältää epätoivoista salaviisautta. Melkeinpä kaikki omaisuutensa tuhlanneena, kietoutuneena humalapäissä tehtyihin takuisiin ja sitoumuksiin, joista ei kyennyt ehkäpä enää huomenna vastaamaan, hermosto juopottelun järkyttämänä auttamattoman rappion rajoilla hän ei nähnyt enää edessään mitään muuta kunniakkaan sukunsa arvoista tekoa kuin itsemurhan.

Mutta tätäkin tärkeämpi oli kosto. Varkaanmerkki korvassa ei Bildsteinien viimeinen miespuolinen vesa halunnut kuolla, jollei koston humala hurmioittaisi hänen kuolemaansa.

Jööran näkee läpi nuoren miehen rajattoman epätoivon. Ilmetty kuolemankandidaatti, hän hymähtää itsekseen. Mutta mikään musta kostonhimon siipi ei enää tunnu edes sipaisevan hänen ohimoitaan. Ennemminkin pari säälin pisaraa valahtaa hänen sydämeensä.

Jotakin tuonlaatuista hän lienee tuntenut kerran itsekin – niihin aikoihin, jolloin hänet, hurjistelija, oli ajettu "maanpakoon" kadettikoulusta ja Tukholmasta.

Ääni kylmänä hän alkaa kuitenkin asiallisen keskustelun Gammelbackan lunastussummasta, jonka hän ilmoittaa olevansa valmis suorittamaan heti kun kartano oli luovutettu hänen haltuunsa.

"En ole tullut vaatimaan tuota summaa", kornetti keskeyttää ääni sameana. "Siinä tapauksessa valitan turhaa ajanhukkaa. Minulla pitää matka huomisaamusta varhain Tukholmaan ja niin ollen..."

"Sitä tärkeämpää on, että minä sitä ennen saan hyvityksen eräästä häpeällisestä haavasta."

"Olette valitettavasti heikonpuoleinen ampuja, rakas parooni. Kehoittaisin teitä säästämään edes toista korvaa."

Jööranin äänensävy oli muuttunut vähitellen ivalliseksi. Aivankuin jostain kaukaa lähestyi häntä sittenkin, ehkäpä viimeisen kerran, eräs katkera muisto Gammelbackan portailta. Kukaan ei olisi voinut tänä hetkenä sanoa, mihin tämä keskustelu oli päättyvä.

Kornetti menetti malttinsa. "Tahdon taistella ja kostaa, minä tahdon!" hän huutaa raivostuneena. Mutta yrittää taaskin jännittyä kylmään puhetapaan, toistaen vaatimuksensa ranskaksi: "Je veux me battre ... en duel. Valitkaa aseet!"

"Osaatteko ehkä paremmin, herra parooni, miekankäyttöä kuin...?" Jööran hymyilee jälleen ylimielistä varmuuttaan. Hän on unohtumaisillaan leikkimään vanhaan tapaansa tuon avuttomuudessaan kiukuttavan olennon kanssa kissaa ja hiirtä.

Mutta lause keskeytyy. Jostain ylhäältä kuuluu naisen hysteerinen kirkaisu. Herrat kuulostelevat mykistyen tuota ääntä, joka toistuu hukkuvan olennon huutona.

Kiireiset askelet kuuluvat nousevan yläkerroksen portaita. Huuto tukahtuu, aivankuin se olisi tyrehtynyt itkuksi.

Jööran rientää eteiseen. Korkeitten portaitten yläpäässä seisoo hänen puolisonsa, jota kamarineitsyt Jeannette estää syöksymästä portaita alas.

Mutta Anna-rouva, joka näyttää jo voipuvan Jeannetten käsivarsien varaan, riuhtaisee taas, nähtyään puolisonsa, itsensä irti. Syöksyy nopein askelin porras portaalta alas päin. Sekautuu helmoihinsa. Nilkka horjahtaa. Hän menettää tasapainonsa ja syöksyy puolisonsa käsivarsille.

Nopein ottein Jööran kietoo hänet syliinsä, kantaen hänet jälleen yläkerroksen makuusuojaan, vuoteelle.

Täyttä tapaturmaa ei ole tapahtunut. Mutta Anna-rouva ei hellitä käsivarsiaan miehensä kaulasta. Hän vain kuiskii tolkuttomana toistaen ja toistaen: "Sinä surmaat minut ja ... lapsemme, sinä surmaat minut ja..."

Näin on tullut ilmi hänen suloinen salaisuutensa. Aviomies tyynnyttää hänet rauhoittavin hyväilyin, luvaten kieltäytyä kaksintaisteluhaasteesta.

Anna-rouva jää paikalle kiirehtineen Elsa-rouvan ja Jeannetten hoiviin. Jööran palaa saliin kääntyen suoraa päätä jyrkin sanoin Gabriel-herran puoleen: "Herra parooni, olen käytettävissänne. Mutta vasta tuonnempana. Suvaitkaa valita sopivampi aika. Hyvästi."

Aamuyöstä, Anna-rouvan jo rauhallisena nukkuessa, Jööran harhailee yksin puutarhassa. Joutuu jälleen kummulle, jolle hän illalla oli päättänyt rakentaa Lepo-puistikkonsa. Taas hän katsoo Kivijärven selkiä ja rantoja, jotka nyt ovat heränneet täyteen teräksen kirkkaaseen aamuun.

Nythän sitä vasta tarvittiinkin – suloista puistikkoa Seestan perillisen, ehkäpä pojan, leikkiä lapsuusleikkinsä.

Eikö hän olisi tänä hetkenä onnellinen! Isää odottivat suuret tehtävät, ja hänen poikansa oli sillä aikaa syntyvä, varttuva, kukaties jo taaperteleva omin jaloin tällä paikalla, hänen palatessaan voittajana retkeltään.

Hän oli, hänen täytyi olla onnellisin kaikista miehistä! Täytyikö hänen? Miksi hän ei ollut sitä oman onnensa välittömästä hurmiosta? Eikö hän ollutkin jo saanut odottaa vuosia turhaan perheeseensä nimensä ja sukunsa jatkajaa, kuten tekee jokainen terve mies? Miksi hän tunsi nyt keskellä luonnollisinta iloaan merkillistä epävarmuutta?

Siksikö, että nyt nousi uudestaan hänen eteensä eräs muisto, jota hän oli luullut jo hallitsevansa? Vieläpä muisto, joka näihin saakka oli pysynyt kaikkein syvimmällä piilossa, niin syvällä, ettei hänen ajatuksensa ollut siihen vielä tällä tavalla koskaan yltänyt. Nyt se nousi noitavoimaisena ennustuksena, jonka sanat soivat kaukaa, mutta karmean selkeinä ja kohtalokkaina hänen korvaansa.

Ne kuuluvat Smedjebackan yöllisestä tuvasta. Ja ne puhuu tuo sama nainen, joka nyt on ryhtynyt taistelemaan häntä vastaan ja jota vastaan hänen täytyi taistella, tahtoi tai ei.

'Äpärät kykenevät suurempiin ja katalampiin tekoihin kuin rakkaudettoman vihkivuoteen heikkoveriset perilliset' – siinä siis olivat jälleen nuo hänen noitasanansa, jotka olivat jo olleet kauan hukkuneina jonnekin ... tajunnan mutakerroksiin.

Ooh, miten tarkkaan hän nyt ne muistikaan! Ja vielä paremmin niiden pirullisimman vihjauksen: 'Varsinkin jos heidän äitinsä ovat peräisin liian siniverisestä, hysterian ja jos joidenkin "muotitautien" tärvelemästä suvusta.'

Istuva mies tuijotti järvenselän häikäisevää valopintaa vasten, kunnes silmiin alkoi tehdä kipeätä. Ja hän tunsi vihdoin kuin poltinoraan pistosta heräävänsä tuosta noidankirojen painajaisunesta.

Herra paratkoon! Oliko hän tullut hourupäiseksi? Ruveta tällaisella hetkellä, jolloin häntä kutsuu hurmioittavan vaarallinen taistelu oman jumalattarensa puolesta, miettimään mustasukkaisen raivottaren sekapäisiä sanoja! Ja tällaisena aamuna, jolloin...

Ah, mordieu! Hänellähän piti matka Tukholmaan!

Hänen vangittu Maria Stuartinsa ei saanut odottaa turhaan ... uskollisinta ritariansa.

Hetken kuluttua rouhiutui taas kartanon pääkäytävän sora lujista askelista. Seestan herra herätti palvelusväkensä, sillä matkavarustukset oli saatava nopeasti kuntoon.

VALLANKAAPPAAJA

20.

Kirkkotorin laitamalta, varapormestari Forsteenin talosta, varsinkin tämän lännenpuolisista ikkunoista, avautuu välkeä näköala Porvoonjoelle, jonka harmaankellervä vesi nyt, kesäkuun alkupäivinä, paisuilee hyväätekevässä ja rantaniittyjä virvoittavassa kevätsateessa.

Eräässä ikkunoista, pienessä olokamarissaan, seisoo pormestarinna, Agata-rouva, kirje kädessä, tuijottaen värittömin huulin, mutta hakevin silmin joen suvantovesille, Hämärin ankkuroimispaikkoja ja Gammelbackan rantakumpuja.

Suljettujenkin ovien takaa kuuluu monipäisen porvarisseuran äänekästä puheensorinaa. Pormestarin talossa on tänä iltapäivänä suuret kutsut. Emäntää kaivataan. Mutta hänellä ei näytä olevan kiirettä.

Hitaasti rutistuu kirje hänen kouraansa. Se on tullut Tukholmasta, heidän valtiopäivämieheltään Henrik Hagertilta, ja siinä on merkillisiä ja vaarallisia asioita.

Siitä hän on saanut tietää senkin, että majuri Sprengtporten oli palailemassa valtiopäiviltä. Eikä hän saavu tällä kertaa pelkällä kaljaasilla, vaan omalla huvipurrellaan, "Joutohetkillä", jonka hän on ostanut itseltään kenraali Ehrensvärdiltä.

Mahtava mies, vaarallinen mies ... Pormestarinnan huulet liikahtelevat. Niihin tulee kuumeista kiihkoa. Mutta ne pysyvät yhtä värittöminä. Vain eräät järkiseikat näyttävät kiertävän hänen nyt niin liikahtamattomien kulmallistensa takana.

Taas hän avaa rutistuneen kirjeen. Juuri niin. Tuo herra majuri ei tule yksin. Hänellä on seurassaan Viaporin saarilaivaston päällikkö, everstiluutnantti Henrik af Trolle ja kenraali Ehrensvärdin kapteeni-poika, kreivi Kaarle August Ehrensvärd. Ehkäpä muitakin yhtä korkeita ja vaarallisia rojalisteja. Kukaties oli herra majurilla mukanaan kokonainen kapinamaakareitten hoviseurue. Niitähän oli siinnyt kuin sieniä sateella toissa talvesta asti – vanhan sorvarikuninkaan saatua onnellisesti viimeisen halvauksensa ja vallanhimoisen Kustaan noustua valtaistuimelle.

'Nämät Herra Majurin mukana seilaavat Everstit ynnä muut jalosukuiset upseerit ja Ritarit saapuvat sinne niin myssy-vallalle kuin koko porvaristollemme ja koko rakkaalle Isänmaallemme ylen vaarallisissa salahankkeissa, että mahdatte heistä, Jalo Vapaasyntyinen Rouva, kotikaupunkimme Raatimiehiä ja Vanhimpia visusti varoittaa...' pormestarinna lukee uudelleen kirjeen lauseita.

Agata-rouvan kulmalliset rypistyvät kärsimättömästi, aivankuin hän olisi kahden vaiheilla mihin tekoon ryhtyä ensi hätään.

Salin puolelta kuuluu värjärimestari Hamströmin rämeä, riidanhaluinen ääni: "Ja sen minä sinulle sanon, rytmestari Schröder, että nuoren Kustaa-kuninkaan on käypä samoin kuin autuaasti ylensyömiseensä nukkuneen nikkarikuninkaankin – nimileimasimeksi, nimileimasimeksi! Ja me, valtakunnan porvarit ja kolmas sääty..."

Pormestarinna ei jää enää kuulostelemaan jatkoa. Hänen huulensa suipistuvat päättävästi. Ja samassa silmät siristyvät eräästä takaviisaasta ajatuksesta.

Siellähän oli vieraitten joukossa herra majurin oma adjutantti, kevyitten rakuunain nuori kornetti, Hannu von Essen, joka jumaloi päällikköänsä ja oli – rakastunut häneen, porvarisrouvaan. Ja oi, oi, miten toivottomasti ja tulisesti... Poika parka juoksi hänen luonaan myöhään ja varhain, nöyränä ja rukoilevana, puhuakseen, yhä vain puhuakseen "kahdesta jumalolennostaan", kuten hänellä oli tapana sanoa hänestä, jota hän rakasti "kuin Kinyraan poika Afroditea", ja omasta päälliköstään, jonka eteen hän oli valmis uhraamaan "nuoren verensä ja henkensä".

Voi, sokko raukka, hymähti Agata-rouva laskien kätensä oven kädensijalle kuin silittäisi vähän säälitellen poikanalliaisen päätä. Mutta ken olisi tällä hetkellä katsonut läheltä hänen kasvojaan, olisi havainnut säälinilmeen alta pienenpientä hyvilläänoloa, ehkä kostoniloa. Tuo hullaantunut nuorukainen oli hänen aikeittensa oivallinen välikappale, sillä kokemattomana, avosilmäisen totisena lemmenrukoilijana ei tuo poika parka kyennyt aavistelemaankaan, että hän laverrellessaan paljasti päällikkönsä eräitä sangen tärkeitä ajatuksia – tämän vihollisille.

Isännän huoneesta ja salista lemahtaa emäntää vastaan merkillisen vahvoja ja monenlaisia käryjä. Venäläisen palturitupakan ja hienon "äkta liljanin" sakeitten savupilvien läpi tunkeutui pistävä nuuskanhaju.

Viinaa oli juotu vahvasti. Eikä mitään tavallista viinaa. Rutto uhkasi parhaillaan levitä Venäjältä käsin. Ja nyt oli viina taatuinta lääkettä, kuten Hämeenlinnan kuuluisa lääkäri Zandt oli selittänyt. Siihen oli sekoitettava koiruohoa, liipestikkaa, angelijuurta ja sipulia. Oliko ihme, että porvareitten suista löyhkäsi merkillisen sekasotkuisia hajuja, joita ei kyennyt tuhoamaan se katajantuoksukaan, joka oli syntynyt huoneita savustettaessa.

Mutta Porvoon kunnon porvareille se oli kotoista ilmaa – yhtä kuumaa ja sekasortoista kuin heidän tämänhetkinen keskustelunsakin, joka kärähteli monenkäryisenä ja tulenpalavana.

Oli totta vieköön tänä vaarallisena aikana puheenaihetta kiusatulla Porvoon ja koko maan porvaristolla.

Oli haukuttava alimmaiseen kattilaan Tukholman vehkeilevät aatelisherrat ja yhtä hyvin Suomen kaupan kustannuksella etuilevat Riikinruotsin porvarit. Nämä ne vasta olivat oikeita pirun hantlankareita! Ostelivat luonnottoman korkein hinnoin maasta kaiken viljan, koska Ruotsiin oli tullut kato ja Suomeen – kuin jumalallisen ihmeen sallimasta – kerrankin hyvä viljavuosi.

Niin se oli! Siitä oltiin yhtä mieltä, että jos tässä maassa tuli kato, ei lahden takaa tullut apua. Mutta kun hyvinä vuosina talonpoika olisi kyennyt maksamaan monivuotiset viljavelkansa ja saanut kerrankin syödä maarunsa täyteen, silloin söi "emämaa" rahan voimalla sen suusta leivän, vieläpä hallituksen määräysten turvin.

Ja sitäpaitsi, nyt oli koko maassa ankara suolapula. Ja tämä se vasta koski porvariston kukkaroon.

Tätä juuri oli varapormestari selostamassa emännän saapuessa.

Valta oli heillä, myssyillä, ja vapaasyntyinen porvaristo oli puolueen uskollisin turva ja tuki. Mutta mitä se auttoi, kun hallitusvalta oli yhä "jalosyntyisten" käsissä. Mitä oli tuo hallitus tehnyt Suomen suolapulan lievittämiseksi? Se ei ollut pannut tikkua ristiin. He, porvoolaiset, kuten Loviisankin porvarit, olivat anoneet lupaa lähettää nopeasti rahtilaivansa Cagliariin, jotta saataisiin suolalastit edes syksyksi kotosatamiin. Mutta – Tukholman herrat eivät olleet edes vastanneet anomukseen...!

"Hä-hä-hää", keskeytti aina riitaisa värjärimestari, joka aina ja jokapaikassa tihkui kateuden myrkkyä pienen värjäriverstaansa puolesta mahtavia suola- ja jauhoporvareita vastaan. "Turkin pippurit, sanon minä. Eivätkös arvon suolapohatat muista, että majuri Sprengtporten on hankkinut heille suolakaupoista kolminkertaiset voitot sulkemalla itärajan, jotta sisämaan talonpoika ei pääse hakemaan halpaa suolaa Venäjän puolelta. Saattepa tänä syksynä myydä vaikka lusikoittain suolanne Savon ja Karjalan hurstimekoille ja ottaa kapan verran hintaa. Sitä varten te, suolasaksat, ette levitä enää 'Pimeyden valtaa' ettekä 'Käykää päälle'-lehtiä aatelisvaltaa ja rojalisteja vastaan. Eik's niin, hä-hä-hä...?"

"Suuta pienemmälle, Hamström", järähti rytmestari Schröderin rehti ääni.

"Kaikki täällä tietävät, että majuri Sprengtporten veti rajalle sotilasketjun ruttoa vastaan ja hallituksen määräyksestä. Sillä asialla ei ole mitään tekemistä meikäläisten suolakauppojen kanssa."

Jaakko Borgström, joka oli tullut raatimieheksi hiljan tapahtuneen isänsä, Henrikin, kuoleman jälkeen ja joka oli myssy-porvareista epäluuloisimpia, tarttui hänkin keskusteluun: "Tietäänhän tämä rytmestari, niin raatimies kuin onkin, vanhastaan herra majurin kupinnuolijaksi. Mutta ei meitä taattuja porvareita petetä. Rajan sulkeminen kuuluu rojalististen vallankaappaajien suunnitelmiin. He pelkäävät salahankkeissaan Venäjän Katariinaa, joka ei salli suuressa armossaan meitä kohtaan oikeata ja laillista säätyvaltaa muutettavan tai kumottavan Suomen ja Ruotsin maassa, kuten..."

Värjärimestarin hähätys katkaisi raatimiehen puheen: "Sitäpä, sitäpä, rojalisti-majurilla on vallassaan aseet ja soltut. Mutta Porvoon rytmestari antaa porvarikaartinsa maata vanhurskaan unta. Kova kovaa vastaan, sanon minä. Sopii vain unimyssy päässä vuotella. Kun se saakelin mies palaa tänne äkseeraamaan ja komentelemaan, niin pääsette koska tahansa vaihtamaan makuusijanne – omaan vankikistuunne, arvon raatiherrat, hä-hä-hä..."

Talon rouva on keskustellut ikkunan luona tummatukkaisen ja vantteran nuorukaisen, kornetti von Essenin, kanssa. Kesken ihailijansa tummasilmäistä lemmenanelua Agata kääntyy kirje kädessä porvariseuran puoleen.

Majuri Sprengtporten oli jo saapumaisillaan. Hänen huvilaivansa purje saattoi minä hetkenä tahansa nousta näkyviin Uddaksen takaa, hän ilmoittaa.

Vieraat vaikenivat kuin kuulostellakseen vielä kaukaista, mutta lähestyvää ukkosen jyrinää. Kornetille tuli kiire. Hänen täytyi olla ottamassa vastaan päällikköään. "Palatkaa ... myöhemmin", kuiskaa Agata. "Kertomaan Tukholman-uutisia", hän lisää täyteen ääneen, huolettomasti. Mutta levottomana hän siirtyy pian äskeiseen pieneen kamariinsa, ikkunan luo, yhä vain odotus sydämessä ja monenmonien ajatusten jännittäessä mieltä, sillä nyt jos koskaan oli heidän välillään alkava taistelu. Tässä odottelemisessakin oli jotakin nautinnollista. Mutta kesken jännitystään hän ei voinut nytkään olla itseltään kyselemättä, miksi hän, Hannu-mestarin Agata, oli joutunut tähän peliin ja juonitteluun tuon saapuvan miehen kukistamiseksi? Oliko hän mustasukkaisesta, loukatusta naisesta syntynyt raivotar, joka himoitsi nähdä entisen rakastettunsa pään putoavan mestauslavalla? Ei, ei! Tuollaisen ajatuksen varjokin kouristi hänen sydäntänsä kuin pimeästä haamaiseva julma koura.

Miksi, miksi sitten? Kuvitteliko hän tuon petturin kerran polvistuvan voitettuna eteensä ja sitten – pelastavansa hänet? Ei, ei! Ei sitäkään... Hänhän ei osannut vieläkään ajatella tuota entistä Jööran-herraansa minään muuna kuin – voittajana.

Oli tosin olemassa hänen hyljätty rakkautensa. Oli katkeruus. Oli Smedjebackan yöllisen taistelun muisto, joka vaati tilitystä. Oli toivotonta vihaakin. Ja täällä, hänen sydämessään, oli jäytävää, hitaasti, vähitellen tappavaa kuolemaa, jonka kylmästä sylistä kasvoi valvotusta yöstä toiseen – hän tunsi sen, joskaan ei sitä jaksanut loppuun saakka ajatella – uusi, kova, valtakeinoistaan ja asemastaan salaa ylpistelevä ihmissielu, uusi ja perinpohjin toinen kuin se ennen oli ollut, heidän rakkautensa aikoina.

Saattoiko, herra-armahtakoon, ihmisessä elää kaksi eri olentoa, vai oliko hänen entinen onnellinen, uhrivalmis sydämensä ollut vain kokematonta nuoruutta, jonka oli määrä haihtua kuin kukan tuoksun syksyisen arkipäivän raakaan ilmaan. Ei, tätäkään hän ei ymmärtänyt ratkaista.

Mutta sen hän sekä tiesi että tunsi, että oli olemassa syitä paljon muitakin, syvällä ja laajalla, kuin heidän murskautunut rakkautensa.

Agata-rouvan kaukosuvantoon tuijottanut katse nauliutuu Koulukujan kulmaukseen, josta ilmestyy nuori pari, maisteri Maunu Jaakko Alopaeus ja tämän vasta vihitty puoliso, Ulriikka-rouva.

Pormestarinna hymähtää itsetyytyväisesti. Hänen miehensä, varapormestarin, vaikutusvalta oli hankkinut maisteri paralle lehtorinviran Porvoon kymnaasiin, joten nuorten pitkä kihlausaika oli vihdoinkin päättynyt häihin.

Ja nyt tuo herrasväki, huolimatta siitä, että rouvan nuori Kirsti-sisar oli vasta kaksi kuukautta sitten kuollut rintatautiin, saapui vieraisille – hänen, entisen pitsinnyplääjän, taloon. No, täytyihän toki osoittaa kiitollisuutta myssyporvarillekin, jos oltiinkin rojalisti Sprengtportenin parhaita ystäviä.

Itsetyytyväinen hymy, josta vahingon- ja kostonilo ei ollut kaukana, levisi leviämistään pormestarinnan kasvoille.

Niin, tuossapa se taisi ollakin, hänen tuo uusi "ihmissielunsa". Noiden, jotka olivat häntä, nuorta Hannu-mestarin Agataa, käskyläisenään juoksuttaneet, yhtä paljon "oppinutta" kuin he itsekin, yhtä hyvän ja kunnollisen suvun tytärtä kuin hekin, heidän tuli tällä kertaa tuta hänen vaikutusvaltansa, minkä soi raha ja taattu asema.

Oo, tuo raha, jolla Ånäsin mamselli oli ostanut häneltä rakastetun, se se painoi elämän vaa'assa, joka näytti olevan kylmän kylmää metallia ja jolla punnittiin pelkkiä kultakimpaleita.

Niinpä niin. Jos hän jollekin himoitsi kostaa, jos hän jotakuta vihasi sydänveriin saakka, hän oli tuo toinen nainen, Ånäsin mamselli, tuo heikkoverinen, rahakas rumilus, joka oli kuulema synnyttänyt yhtä heiveröisen, yhtä mittaa sairastelevan pojan herralleen ja puolisolleen.

Oh, siinä oli Jööran-herralle lisää hintaa "jalosukuisesta" lemmenpetoksesta, kuten hän oli eräänä yönä kuin näyssä nähnyt ja tuolle miehelle ennustanut... Ja niin olkoonkin.

Mutta syvemmälle, vieläkin syvemmälle on tuon naisen painuttava surujen alle. Menettäköön hän ylpistelynsäkin puolisonsa yhä nousevalla kunnialla. Ooh, kyllä hän sen muisti – vastoinkäymiset ovat Jööran-herralle myrkkyä, joka kiihtää hänet ärtymykseen, kiukkuun ja tekee hänen järkiavionsa helvetiksi – juudaksen kadotukseksi.

Siinä se oli se taistelu, joka kannatti käydä ja käydä loppuun saakka. Se oli oleva sekin katkeran makuista juhlajuomaa hänen, raskassydämisen Agata-rouvan, loppumattomassa ja kylmässä arjessa.

Pimeät ajatukset katkeavat. Korva kuulee jotakin liian suloista. Läpi taivaasta tihkuvan sateen paistaa umea, mutta somansoma aurinko. Tämä tuo kaukaisena tulenpalona mieleen muinaisen Tuomiojan, jolle hän juoksi kerran, Jööran-herran soudattaessa itsensä tulolaivastaan Gammelbackan rantaan, kauan, kauan sitten...

Hänen kuusivuotiaan Hannu-poikansa ilosta metelöitsevä ääni on kuulunut pihamaalta saakka. Nopeat jalat takovat pihaportaita. Ovet kiskaistaan jossain alempana auki ja ne jätetään varmaan levälleen, sillä Hannu-poika on innostuessaan huoleton ja kiivas. Pojan ääni vain huutelee kiihkeässä riemussa äitiään.

Ja siinä hän on, tuo pieni miehenalku, Agata-neitsyen ja Jööran-herran poika.

Hannu tarttuu toisella kädellä äitiä hameeseen ja toisella sojottaa sormi suorana Hamariin päin. "Katso, katso! Tuolla se on, tuolla! Sieltä tulee se majuri-setä, joka osaa ratsastaa, niin että kivet syttyvät palamaan ja joka on tappanut sodassa tuhannen miestä...! Katso, katso!"

Äiti on vaipunut hervahtaen läheiselle tuolille. Mutta hän näkee sittenkin yli vesien. "Joutohetket" lipuu hitaasti suvantoa ylöspäin, pysähtyen, keski- ja kokkapurje ylpeästi keinahtaen, ankkuroimispaikalle.

Hannu-poika nojautuu äitinsä polveen. Tarmokkaat pojankädet yrittävät nostaa häntä yhäkin katsomaan, miten veneet urkenevat laivan kyljestä ja miten tuo merkillinen sotapäällikkö nousee maihin.

Äiti ottaa Hannun pään käsiensä väliin, suutelee tulvahtavassa onnessa poskia, suuta ja molempia silmiä, jääden tuijottamaan pitkälti pojan mustiin silmäteriin. Ne olivat hänen silmänsä. Mutta kaikki muu – luja, itsepäinen niska, vielä heikot, mutta kuitenkin jo rohkeasti nousevat kulmalliset, suupielen ylpeä itsetietoisuus, koko pörröisen pään vapaa asento – tuo kaikki on pojassa yksinomaan isää, isää, joka ei ole poikaansa koskaan nähnyt, ei ainakaan tuntenut, jos liekin eräs porvarispoika juoksennellut rakuunoitten harjoituskentän laitamilla.

Hetken kuluttua äiti näytti kokoavan kaiken tarmonsa. Hänkin tahtoo nähdä veneen Jööran-herran ohjatessa sitä Gammelbackan siltaa kohti ja hänen armonsa majuurskan ehkäpä kiirehtiessä rantarinnettä ottamaan vastaan herraansa ja puolisoansa.

Mutta – mitä kummaa? Laivan isovene ahtautuu täyteen komeapukuisia upseereita. Majuri asettuu peräsimeen. Mutta veneen keula ei käänny Gammelbackaa kohti, vaan päinvastoin – joen itärannalle, tänne päin.

Oliko vastaanotto järjestetty Ånäsiin? Ei, ei sitäkään. Vene suuntautuu yläjuoksulle, Porvoon rakuunain harjoituskentälle.

Agatan huulet värehtivät salaista vahingoniloa. Eipä ollut Gammelbackan herralla kiirettä Anna-rouvan syliin eikä edes sairaan poikansa luokse...

Niin kävi, niinpä kävi monelle tässä elämässä: tuolla soudatti itseään suuri herra, minkään rakkauden kiihtämättä häntä kiirehtimään kotoportille. Ja tässä ... rakkaudeton nainen, jolla ei ollut enää mitään muuta onnea kuin pienenpieni, sydäntä näivettävä vahingonilo. Ja ehkäpä ... eräitä muistoja, jotka palasivat, palasivat sittenkin, tuolloin tällöin, katkeran makuisina ja sitäkin katkerampina mitä suloisempia ne olivat kerran olleet.

Hannu von Essen ratsastaa kiirettä ravia pieni upseerijoukko ja muutama irtain ratsu mukanaan rantatietä päällikköänsä vastaan. Herrat astuvat veneestä, nousevat satulaan, katoavat.

Agata ei kuitenkaan lakkaa katselemasta yli joen. Toinen käsi sivelee Hannun tukkaa. Mutta korva ei paljoakaan kuuntele pojan touhuavaa juttelua. Hän tuijottaa nyt Porvoonsillan kupeelle päin, korkeaa Näsinmäkeä.

Se se vasta oli ollut ratsastusta ... Jööranherran ja parooni Bildsteinin kaksintaisteluyönä! Ja syleily tuolla ylhäällä, juhannusaamun kimmeltävällä vuorella – se, vain se oli ollut rakkautta... Nyyhkivä valitus liikahtaa jossain tyhjäksi autioituvassa rinnassa. Kasvot pysyvät liikkumattomina, melkeinpä kovina. Tuo aika ja tuo vuori olivat niin sanomattoman kaukana, yhtä kaukana kuin tuo himmeän umea aurinko loppumattomien sadeverhojen tuolla puolen.

Se ei saanut järkyttää hänen uutta ja lujaa järkisieluansa. Se oli unohdettava, painettava jonnekin ... ajatuksettomaan oloon, johon nukkui, ainakin ajaksi, myöskin tämä iankaikkinen kärsimysten kärsimys.

21.

Huhuja vallankaappaushankkeista kertyy kertymistään. Huhupussit täyttyvät suuta myöten, repeämäisilleen. Ja ne repeävät kukin aikanaan kuin tuulenakan myrskysäkki, jatkaakseen taas matkaa vihurin nopeudella.

Eivätkä suusta suuhun kuiskatut viestit enää jääneet pelkiksi huhuiksi. Kertyi tottakin todempiakin merkkejä siitä, että säätyvallan alle kaivettiin armotonta hautaa.

Mutta Porvoon porvarit eivät vähistä pelästyneet. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, voi siihen itsekin langeta, hoettiin. Olipa vielä Tukholman Kants-tullissa mestauslava paikallaan. Ja Turkin pippurit! ärhenteli usein värjärimestari Hamström. Saatettiin se rakentaa tuonnekin Kräämärikadun itäpäähän, omalle Galgbackenille, jos kunniankipeä herra majuri halusi oikeata "ylennystä" – hirsipuunnokkaan.

Näkihän tuo nyt sokkokin, että Jööran-herran tiheät käynnit Viaporissa ja kapteeni Ehrensvärdin melkeinpä jokaviikkoiset vierailut Gammelbackassa eivät olleet pelkkiä huvipurjehduksia.

Yhtämittainen äkseeraus ja harjoitusammunta kuului kaupunkiin rakuunain leirialueelta. Tuon tuostakin retkeili niitä kokonainen eskadroona Helsinkiin johtavalla maantiellä. Ja pormestarinna Forsteen oli saanut kuulla rakastuneelta kornetiltaan, että Porvoon kevyet joukot piti siirrettämän Viaporiin. Rakennustöihinkö muka vai jollain muullako tekosyyllä, siitä ei ollut kenelläkään täyttä varmuutta.

Joka tapauksessa oli pitkin heinäkuuta rahdattu joukoille muonaa ja rehua kokonaisin hevosjonoin. Ja eskadroonain upseerit olivat alkaneet vippailla porvareilta entistä tiuhemmin rahasummia, vieläpä tavallista röyhkeämmässä äänilajissa – jonnekin ne aikoivat nekin, oli sitten kysymyksessä Viapori tai suoraa päätä Tukholman-matka.

Ollaan heinäkuun viimeisissä päivissä. Aamuvarhaisesta on kuulunut sotaisen taistelun melskettä joentakaisen Pepotin säteritilan mailta, joilla majuri Sprengtporten on pitänyt viimeiset manööverit ennen suuren seikkailun alkamista. Mutta näistäkin on jo tullut tieto pormestarin taloon, vieläpä tarkempi kuin Jööran-herra osasi tällä hetkellä aavistaakaan.

Tullikirjuri Busch oli palannut mereltä salakuljettajia kyttäämästä ja pannut merkille, että Pepotin rantavesille oli saapunut kaksi Viaporin saarilaivastoon kuuluvaa alusta. Sitäpaitsi oli kruunun kaljaasi tullut Pellingin saaristoon ja ankkuroinut sinne, näyttäen odottelevan jotakin tärkeätä tehtävää.

Asiahan oli selvääkin selvempi: noihin laivoihin aikoi vallankaappaaja lastauttaa muonat, miehet ja aseet Viaporin-matkaa varten.

Jännitys näytti kiristyvän kiristymistään. Tähän saakka salamyhkäisen kamppailun ratkaisu ei voinut enää olla kaukana. Jotain merkillistä täytyi tapahtua. Ehkäpä jo tänä päivänä, ehkäpä huomenissa. Ruutitynnyrin sytytinlanka oli jo epäilemättä kypenissä.

Iltapäivällä Jööran palailee ratsastaen, vain adjutantti seuralaisenaan, Gammelbackaan.

Hän on väsynyt, mutta hänen rinnassaan palaa sotapäällikön ilo, joka on noussut maihin vihollisinaan rannikolle ja polttanut laivansa, jotta ei olisi mitään perääntymistietä eikä mitään muuta pelastusta kuin voitto tai kuolema. Hernando Cortez Meksikon rannikolla, laivat tuhkana ja suuri, salaperäinen valtakunta tai tappio ja kuolema saavutettavissa – siinä oli hänen tämänhetkinen mielentilansa.

Mitä pitemmälle heinäkuu oli kulunut, sitä tarkkaavammin hän oli pannut merkille, että kaappaussuunnitelman toteuttamista ei voinut enää lykätä – porvareitten epäluuloisuus oli käynyt yhä ilmeisemmäksi ja huhut asioista, joiden oli pitänyt olla yksinomaan luotetuimpien salaliittolaisten tiedossa, olivat kiertäneet takaisin hänelle – etenkin Kustaa Björnramin tuomina merkillisessä määrässä tosiseikkojen mukaisina. Oliko hänen lähellään petturi? Vai oliko tuo hierofantti yltynyt taas näyttelemään omia hengennäkyjään?

Jööran katsahti ohimennen, mutta tutkivasti vierellään ratsastavaan kornettiin. Vain hän ja pari muuta hänen alaisistaan upseereista olivat päässeet osallisiksi vallankaappauksen salaisesta suunnitelmasta. Se oli ollut välttämätöntä asioitten järjestämiseksi toteuttamisasteelleen.

Ei, noilla silmillä ei voida pettää. Adjutantin katse uhoaa häntä kohti avointa jumaloivaa uskollisuutta. Totisesti, tuo henkienmanaaja, joka oli kuiskutellut jo pariin kertaan hänen korvaansa epäluuloja Hannu-kornettia, hänen parasta upseeriaan, vastaan, ansaitsi vielä tänä iltana ankarat nuhteet.

No, joka tapauksessa, hänen, eversti af Trollen ja kapteeni Ehrensvärdin oli teko suoritettava ennen kuukauden viimeistä päivää ja omin päin, sillä velipuoli, jos olikin suunnitelman alkuunpanija ja koko yrityksen spiritus rector, ei voinut lähteä Tukholmasta herättämättä säätyjen epäluuloja.

Majurin kannukset painuivat ratsun kupeeseen kuin kiihtäen eläintä ratkaisevaan hyökkäykseen. Eihän lopultakaan ollut vielä mitään menetetty. He olivat ennättävät huhupirulaisten edelle. Tämän pikkukaupungin porvaristo, Tukholma, kuningas ja hänen jumalattarensa leskikuningatar saivat nähdä kohta edessään valmiin työn – yksinomaan suomalaisten upseerien suorittamana.

Ei, hänellä ei ollut kiirettä kotiin. Ratsu sai taas painua käymäjalkaan. Hänen Maria Stuartinsa, Loviisa Ulriikka, oli noussut taas hänen eteensä jalomuotoisen veistoksen tapaisena hahmona, joka oli kuin marmoriin hakattu, mutta jonka silmien sininen säihke oli elävää elämää, lupausta, ylpeää käskyä ja armollista suosiota, kunniaa, ehkäpä kaukaista rakkautta.

Oli loistavaa, au nom de Dieu, tehdä urotyö suuren kuninkaan sisarelle!

Tällaisena sankarityön aattohetkenä hänen avartuneen rintansa juhlaporteille ilmestyivät vain sellaiset olennot, joita hän oli ihaillut ja jumaloinut poika-iästä asti.

Niinpä lennähti nyt hänen muistiinsa suuren Fredrikin huvilinnasta, Potsdamin Sanssoucista, eräitä kuninkaan nuoruusajan säkeitä ilojen aaltoavista legioona-kohorteista, jotka hän, nuori valtias, tahtoi päästää sisälle sieluunsa, vaikka tämä olisi sataporttinen, kuten muinoin helleenien Theba.

Puoliksi laulaen hän lausuilee, silmässä rajatonta ilomieltä, noita kuuluisia sanoja:

    'Hätt' unsre Seele doch, wie Theben,
                   hundert Pforten,
    Die Freuden liess' ich ein wie
                   wogende Kohorten...'

"Eikö niin, mon adjudant?" hän lisää kääntyen kornetin puoleen.

Nuorukainen näyttää jollakin tavalla alakuloiselta auliisti hymyillessäänkin ja päätään nyökäten.

"Lemmensurujako vai pelivelkoja?" iloittelee majuri. "Jälkimmäiset saatte kyllä maksaa minun yksityiskassastani, mutta nuo lemmenmurheet..."

Hän naurahtaa, mutta kääntyykin äkkiä tuimaan kysymykseen: "Vai pelkäättekö, nuori mies, meidän ylihuomista leikkiämme – lyijykuulaa tai mestauslavaa?"

Kornetti kavahtaa suoraksi satulassaan. Epäiltiinkö hänen rohkeuttaan! uhoaa katse tuimaa, syvää loukkautumista.

"Ei, ei, ei", hyvittelee Jööran melkein heltyen. "Muistin vain Preussin Fredrikin eräitä toisia kuuluisia sanoja. Muistatteko? Noita, jotka puhuvat taistelusta ja elämästä...?"

Nuorukainen pudistaa epätietoisena päätään.

"Ei ole lainkaan tarpeen se, että elän, vaan se, että toimin ja taistelen", toistaa majuri tuon lentävän lauseen. "Niin, hän sanoi sen kuulema vain lääkärilleen. Mutta me, me tulemme sen kohta, ehkäpä jo ylihuomenissa, näyttämään todeksi koko tälle maalle ja kansalle. Ajatelkaa! Mikään muu ei ole meille tällä hetkellä tarpeen."

Gammelbackan pihamaa avautuu ratsastajien eteen. Majuri on heittämäisillään pääoven edustalla ratsunsa kornetin huostaan. Mutta vielä kuistilta silmätessään taakseen hänen katseensa tapaa tallien edustalta hevoseensa väsyneen näköisenä nojailevan tomuisen ratsusotilaan, jolla on Tukholman kevyitten rakuunain univormu siis Jaakko Maunun miehiä. Vihdoinkin kuriiri, jota hän on odottanut turhaan päivästä päivään!

Seisoallaan, työpöytäänsä vasten jännittyneenä nojaten hän käy läpi velipuolen kirjeen.

Alkuriveistä leviää lukijan kasvoille sekä ilon että hämmästyksen ristiriitainen ilme, johon pian sekaantuu myöskin karvasta pettymystä.

"Nerollista, génial, génial", hän aluksi huudahtelee puoliääneen. Jo remahtaa hän pitkään nauruun. "Ajatelkaa, Essen, velipuoleni eversti pääsee leikkiin mukaan – maailman nerollisimmalla tempulla. Ymmärrättekö? Myssyhallitus itse lähettää hänet tänne neuvottelemaan kunnon porvareitten kanssa suolapulan poistamisesta – epäillyn miehen, jonka valtaherrat haluavat heittää korpeen tehdäkseen hänet vaarattomaksi, ha-ha-ha..."

Jööranin nauru on muuttunut yhä herkullisemmaksi. Olihan tottakin kyllälti hivelevän lystikästä ironiaa siinä, että hallitus tietämättään antoi salaliiton päämestarille käsiin juuri ne aseet, jotka häneltä vielä puuttuivat: vallan käskeä kaupunkien pormestareita ja raateja, tilaisuuden liikkua, ottaa selvän mielialoista ja järjestää kevyitten joukkojen ylipäällikkönä eskadroonat mille ilmansuunnalle tahtoi.

"Totisesti nerollista!" Jööran huudahtaa vieläkin. Tosin häivähtää kulmallisilla äkkinäistä pettymystä. Tuo velipuoli oli taas riistävä häneltä päällikkyyden tässä maineikkaassa yrityksessä saapumalla itse sitä johtamaan. Oliko hän, "poika", soittava taas toista viulua heidän maanmainiossa konsertissaan?

Mutta ei! Hän sipaisee otsaansa. Tällaisenako hetkenä hän ajattelisi vain oman miekanhuotransa kultaamista? Oh, ei, sacrenom! Taistelu oli yksi ja yhteinen, kuten kerran Wollinin ja Malkinin edustalla. Ja tuo keksintö, nerollinen keksintö! Suolaa porvari-myssyille! Ja samalla matkalla ruutia myssyvallalle päin naamaa! Siitä tempusta ansaitsi velipuoli, jumaliste, pelkkää ihailua, niin totta kuin hän oli nero sekä älyssä että kylmäverisessä rohkeudessa.

"Ymmärrättekö, Hannu-poika, ymmärrättekö?" majuri taas toistelee vapautuneessa ilossa, ryhtyen jatkamaan lukemistaan.

Mutta nyt vaihtuvat lukijan ilmeet kuin pahan silmän noitumasta. Kasvoille ilmestyy kiukkua, kuuluu sumea, hampaisiin pureutuva kirous, joka päättyy käden ja pään äkkinäiseen, melkeinpä riuhtaisevaan eleeseen.

Kirje lähenee loppuaan. Majurin kasvot tummenevat yhä tuimemmasta suuttumuksesta.

"Joko taas – tuo saatanallinen hullu!" hän huutaa huutamalla, veren pakkautuessa raskaana raivonaaltona päähän.

Hänen täytyy istua tyyntyäkseen ja lukeakseen uudestaan kirjeen loppupuolen.

Vihdoin nauliutuu majurin katse raskaan synkkänä kornettiin. Eikä se ole enää pelkkää epäilyä. Nyt se syyttää. Siitä voi lukea selvän ja jyrkän tuomion jostain katalaakin katalammasta rikoksesta.

"Mistä johtuu, kornetti von Essen", alkaa kireäsanainen syytös, "että aikeeni siirtää eskadroonani Viaporiin on jo tiedossa yksinpä Tukholmassa, jossa se on pormestari Hagertin lörpöttelyn tietä tullut velipuoleni everstin kuuluviin. Hagertin on täytynyt saada siitä viesti täältä käsin lähetetystä kirjeestä. Ja huomatkaa, herra adjutantti, että sen salaisuuden olen paljastanut yksinomaan teille, koska teidän piti järjestää joukot lähtövalmiiksi."

Päällikkö on noussut puhuessaan. Pysähtyy adjutanttinsa eteen, kysyen uudestaan, katse surmaavaa ankaruutta täynnä: "Mistä? kysyn minä. Vastatkaa! Kuka on paljastanut tämän salaisuuden?"

Nyt vasta, vähitellen näyttää kornetti käsittävän, että häntä vastaan on tehty hirvittävä syytös. Hänen toivoton rakkautensa, Agata-rouva, tämän kauttarantaiset kyselyt, heidän monet luottamukselliset keskustelunsa – tuo kaikki syöksähtää hänen mieleensä, äkkiä, aivankuin salama olisi halkaissut kuumeisen samean ukkospilven, joka tähän hetkeen asti on kietonut hänen päänsä sokaiseviin houreusviinsa.

Kauhu haamaisee kouriinsa hänen kasvojensa jokaisen ilmeen. Hän horjahtaa. Hänen hullu rakkautensa on tehnyt hänet narriksi. Hänet on verisesti petetty ja häväisty. Oman jumaloidun päällikkönsä hän on omaa hounuuttaan pettänyt, katalammin kuin kurjin kavaltaja. Hänen sotilaskunniansa on koko elämäksi tahrattu. Tuo nainen on huumannut hänet himopeluriksi, jolle nyt oli jäänyt jäljelle vain itsemurha.

"Kuka?" karjahtaa päällikkö. "Vastatkaa!" Kornetti ottaa asennon. "Minä, herra majuri!" tulee hänen suustaan sotilaallisen varmasti. Mutta huulet sopertavat lähellä toivotonta itkua: "Olen ollut ... rakastunut häneen ... Agata-rouvaan ja..."

Jööran mittaa laajaa lattiaa kuohuksissaan. Muinainen rakkaus ei palannut häneen enää mieltä hiukovana muistona, vaan halveksivana vihana.

"Ettekö te tiedä, nulikka", hän huutaa, "että me miehet voimme pettää lemmessä, mutta nainen pettää ihmisenä! Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta heistä sen tekee. Ja mitä 'uskollisempia' he ovat olleet rakkaudessaan, sitä katalammin he kavaltavat, kostaakseen tai ... pelkkää turhamaisuuttaan."

"Herra majuri, petos on minun tekemäni. Ja minä siitä myöskin hinnan maksan." Kornetti teki kunniaa, poistuen lujin askelin.

Tuohuksissaan oli Jööran tuskin kuullut nuorukaisen sanoja. Hänen täytyi suunnitella mihin vastavetoon hänen oli nyt ryhdyttävä. Jälleen hän silmäilee kirjettä kuin karttaa, josta oli määriteltävä vastahyökkäyksen suunta.

"Maksan hinnan", alkavat kesken kaiken kuulua hänen korvissaan kornetin äskeiset sanat. "Minä siitä myöskin hinnan maksan?" Mitä tuo mies oikein aikoi? Hänen ilmeensä, hänen ryhtinsä, hänen katseensa – nehän olivat olleet kuin oli saarroksiin joutuneella sotilaalla, jolla on edessään toivottoman taistelun viime kamppailu? Mon Dieu! Sehän oli selvää – hän oli hakemassa kuolemaa!

Majuri syöksyy pihamaalle. Mutta hän ei huuda nuorukaista nimeltä. Hän tajuaa, että yksikin huuto saisi tämän hätäiseen laukaukseen. Sitäpaitsi, monsieur Björnram, joka on ottanut alatuvan kesäiseksi tyyssijakseen, on ilmestynyt sen edustalle. Oli meneteltävä sitäkin varovammin. Tapahtui mitä tahansa, oli sen syy jokaiselta salattava.

Mutta Björnram näytti älynneen kaiken, kuten kaukonäkijä ainakin. Hän viittaa tarmokkaasti, päätä pariin kertaan nyökäten niityille ja metsään päin.

Majuri tajuaa heti, että mies oli pyrkinyt metsän peittoon.

Niinpä hän syöksyy, kaihtamatta enää Björnramia, tallinsolaan. Tarkkailee raunioaidan yli niittyjä pitkin kohti Tuomiojalle vievää polkua. Kornetti on juuri pääsemäisillään polun suojaan. Ooh, tietenkin, häivähtää Jööranin aivoissa. Siellähän se kerran alkoi... heidän rakkautensa, Tuomiojalla. Ja nyt se siellä päättyy viattoman hourupään itsemurhaan... Kohtalo näytti leikkivän oikealla pirun ilolla yksinpä hänen nuoruudenrakkauksillaankin.

Etsijä jatkaa varovasti matkaa, vielä polullakin suojautuen tuon tuostakin puiden varjoon. Lähestyy lepikkörinne, tuo heidän ensirakkautensa tyyssija. Kulkija naurahtaa karmeasti.

Alhaalta avautuu eteen Tuomiojan vanha silta. Jööran kiertää lepikön lomitse sitä kohti nopein askelin. Kornetti on pysähtynyt, jääden tuijottamaan pienen puron solahtelevaan veteen. Käsi haparoi vyöltä pistoolinperää, mutta väsähtää vielä hetkeksi.

Nyt oli oikea hetki. "Kiellän teitä...!" kajahtaa läheltä päällikön luja käsky. Nuorukainen sävähtää, mutta sitä nopeammin sujahtaa käsi pistoolia kohti.

Majuri on kuitenkin jo ponnahtanut kornettinsa vierelle. Luja, rauhoittava käsi laskeutuu nuorukaisen olkapäälle. "Ettekö te tiedä, mon adjutant", hän heittäiksen pilailemaan, "että itsemurha naisen vuoksi on hassunkurisin kaikista vahinkolaukauksista? Siitä joutuu narrien helvettiin, ha-ha-ha..."

"En sitä aikonut... en hänen vuokseen, vann...", tapailee nuorukainen. "Te seuraatte minua. Olen keksinyt keinon typerän juttunne korjaamiseksi. Tulkaa, järjestäkää ratsut valmiiksi."

Pihamaalla majuri viittaa Björnramin luokseen. "Tästä ei sanaakaan ... kenellekään. Luotan teihin ... entistäkin enemmän. Olitte oikeassa."

"Minun superieurini, minun valtiashenkeni ei petä. Katsokaas..."

Jööran leikkaa kädellään poikki hierofantin hengennäyt, lisäten käskevästi: "Muuten, koettakaa lypsää lisää tietoja pormestarin ja etenkin hänen rouvansa aikeista. Tietenkin joiltain muilta. Heidän luokseen menen itse."

"Palvelukseksenne, herra majuri. Mutta tämä musta magia tarvitsee riksejä. Tuo vanha kettu, värjärimestari Hamström, vaatii viinaa ja ehta arrakkia, ennenkuin... Katsokaas, me olemme rakentaneet temppelimme Dorthe-muorin kapakkaan..."

"Hyvä on. Adjutanttini tuo teille rahat."

Kulkiessaan päärakennukseen hän arvioi tilannetta. Pienen vierailun tekosyy oli oivallistakin oivallisempi, näyttävät puhuvan hänen huuliensa ohuet ivankureet. Tuo suolajuttu – senhän hän oli jo virallisesti velvollinen ilmoittamaan kaupungin pormestarille. Ja siinä sivussa... No, niin. Ei edes tuo taitava nainen kyennyt jatkamaan epäluulojaan Sprengtporteneita kohtaan, joista toisen itse hallitus lähettää luottamusmiehenään...

Tultuaan huoneeseensa hän ei ajatuksissaan tule huomanneeksi, että hänen Maunu-poikansa on päässyt karkaamaan hoitajattareltaan ja hommailee nyt jotain hiljaa nuhjaillen kamarin hämärässä nurkassa, jossa kirjakaapin edustalla on isän tupakkapöytä.

Jööran kokoilee papereitaan. Istahtaa hetkeksi. Tarkistaa vielä kerran kirjeestä, että heidän, kapteeni Ehrensvärdin ja hänen, oli tavattava elokuun neljäntenä päivänä Jaakko Maunu tämän everstinpuustellissa Raaseporissa, jonne velipuoli aikoi saapua ryhtyäkseen ratkaisevaan toimintaan.

Kesken lukemisen Jööran tuntee hätäisen kosketuksen polveensa. Maunu-poika katsoo isää pienet kalpeat kasvot itkun väänteissä. Jotain on tapahtunut. Isä säikähtää. Hän ottaa pojan pään kämmentensä väliin. Pieni suu avautuu. Se on täynnä – piipputupakkaa, jota tunnoton parivuotias on tunkenut suuhunsa tupakkapöydältä. Ja nyt se polttaa, polttaa... Kiireesti isä kaivaa suun puhtaaksi. Mutta nyt vasta lapsi yltyy itkemään täyteen ääneen, tyyntyen vasta päästyään istumaan isän polvelle.

"So-so, so-so", isä yhä tyynnyttelee sairaalloisen heiveröistä, helposti säikkyilevää poikaansa. "So-so, so-so ... liian aikaista, pieni mies, käytellä purutupakkaa", hän naurattaa lasta leuan alta kutittaen. Ja nyt jo poika nauraa, mutta vaisusti, innottomasti.

Alistuneena isä silittää Maunu Vilhelmin ohuita, nihkeitä hiuksia, joita monet kuumetaudit eivät ole päästäneet vahvistumaan. Ehkäpä ne olivat tuollaiset ... heikkotukkaisten Glansenstjernain perintönä, ehkäpä niinkin...

Hänet valtaa syvä hätä ainoan perillisensä puolesta. Sormet hyväilevät tutkien pojan päätä ja tämän muotoa. Katse tarkkailee lapsen kasvoja. Voi, miten onkaan suloisilla silmänalusilla heikkoa sinerrystä... Mutta pieni pää on ohuen, kihertyvän tukan alla tiivis, täyteläinen ja luja. Niska on kapea ja heikko. Mutta se on pysty ja sorea. Ehkäpä se siitä sittenkin...

Oi, miten olet sittenkin siro ja kaunis, kaunis olet... Mutta miksi niin hauras, kuin heiveröinen kukka...?

Isä tyyntyy hetkeksi. Mutta yhä kaihertaa hänessä sääli tämän lapsen puolesta, jota äiti kaiken lisäksi pilaamalla pilasi ... loppumattomiin hellimällä ja pienimmästäkin hätäilemällä.

Vähitellen nousee säälin rinnalle yhä yltyvä viha tuota toista naista kohtaan, joka kasvatti hänen pojastaan silakkaporvaria – nuo molemmat ristiriitaiset tunneaallot pakahduttivat rintaa aivankuin hukkuvalla, joka on siemaissut keuhkot täyteen tukehduttavaa vettä. Niin, minkä näköinen oli hänen toinen poikansa? Kysymys, himo nähdä oman verensä ja henkensä luoma, pian, jo tänä päivänä, ottaa hänet valtoihinsa kipeänä, malttamattomana kiihkona.

Anna-rouva ilmestyy ovelle hätäisin kasvoin. Hän on juossut kaikki huoneet poikaa hakemassa. Ooh, hän sai kestää levottomuutta joka hetki. Eikä vain poika raukkansa vaan myöskin puolisonsa vuoksi. Hän ei ollut luotu kestämään herransa ja miehensä jännittävän vaarallista elämäntapaa. Jos edes puoliso olisi uskoutunut hänelle kaikkine aikeineen ja salahankkeineen, olisi hän saattanut kestää. Mutta ei, murusen sieltä täältä, arvailemalla ja yksinpä ovien takaa kuuntelemalla hän vain sai niistä tietoja kerätyksi. Siksi hänen täytyi elää yhtämittaisten kauhukuvien vallassa.

Oliko ihme, että hänen silmänsä olivat yhäkin haalistuneet. Niiden nurkkauksiin ja silmäripsiin oli aamutoaletissa siveltävä entistä taitavammin tummaa väriä, jotta ne varjostuisivat. Punaa täytyi käyttää yhä enemmän kasvojen kalvistuneeseen hipiään, jotta tämän läpinäkyvä kuultavuus ei häiritsisi hänen puolisonsa verevää elämäniloa janoavaa mieltä.

Ooh, miten usein häntä väsytti... Ja kuitenkin hän oli usein ääneen huutamaisillaan pelokkaina hetkinään. Vain kamferin ja valeriaanan avulla hän saattoi näytellä tuimalle herralleen sitä rauhaa ja voimaa, jota tämän levoton veri kaipasi.

Mutta tätäkään hän ei aina jaksanut. Nytkin hän tunsi käsiensä vapisevan ja hengityksensä huohottavan hätäisestä juoksusta. Hän ei saanut ääntä. Kädet vain ojentuivat poikaa kohti.

Jööran oli kuitenkin jo rauhoittunut omasta kuohahduksestaan. Äitiä tyynnytellen hän jätti pojan tämän hoiviin.

Mutta hänen yksin jäätyään vaihtui äskeinen säälin ja vihan tuska merkillisen voitolliseksi iloksi.

Nyt oli aika tullut. Tuota pormestarinnaa vastaan oli ryhdyttävä taisteluun sekä hänen isänoikeuksistaan että vallasta, niin totta kuin tuon naisen oli vielä kerran hänen tahtoonsa taivuttava.

Tiesihän hän heidät – naiset. Toiset rakastivat kurjaa, haaksirikkoutunutta, tappiolle joutunutta miestä – rinnan alla, sen pehmeimmässä pesässä alati heikon olennon hellimisen kaipuu.

Mutta nuo toiset! He nöyrtyivät vain väkivaltaisen voittajan alle.

Eräs koulumestarin tytär oli – hän tiesi ja vaistosi sen – juuri tuota viimeksi mainittua lajia.

22.

Iltapäivä ei ole vielä ennättänyt hämärän lähellekään, kun jo taas pieni Porvoonsilta kumahtaa kahden kiitävän ratsun kavioista, niin että Näsinmäki humahtaa vastaan samean kaikunsa. Majuri adjutantteineen kääntyy Jokikadulta jyrkkää poikkikatua kohti Kirkkotoria.

Ratsun lähestyessä käymäjalkaa pormestarintalon porttia se alkaa tehdä äkkiä tenää. Ratsastaja ei ajatuksissaan huomaa tarkata syytä. Kannus antaa vain merkin: eteenpäin.

Mutta samassa häivähtää kuultavassa auringonvalossa ratsun kaulan sivuitse hänen silmiinsä merkillisen selväpiirteisenä kullanruskea pojanpää, taivaansininen takki, pieni punainen lippalakki ja lujat, harallaan olevat punasukkaiset sääret, jotka eivät aio hievahtaakaan.

Mitä kummaa? Tummat silmät tuijottavat häntä kohti, avoimina, rävähtämättöminä, kuin katsoisivat ihmeellistä kuvaa ylettömän jännittävästä kirjasta.

Äitinsä silmät...! Jööran on silmänräpäyksessä varma, että tuossa seisoi hänen oma poikansa. Vain käden ojennus, heilahdus – poika istuu hänen edessään satulassa, säikähtämättömänä ja turvallisesti, vähän kainostelevasti nauraen, mutta valmiina juttelemaan, kyselemään, touhuamaan...

"Mikäs se taas olikaan sinun nimesi, pieni herra?" isä melkeinpä kuiskaa salaperäisessä yhteisilossa.

"Hannu Yrjänä Forsteen", tulee kuin opetettuna läksynä.

"Siis myöskin Yrjänä, niinkö, Yrjänä?"

"Johan ma sen sanoin", törähyttää poika hieman halveksivalla äänellä.

"Ja mikä sinusta tulee, poikani? Suuri kauppamieskö, vai...?"

Hannu-poika rypistää kulmallisiaan. Tuota herraa oli mahdoton ymmärtää. Sehän oli ihka kerrassaan päästä vialla.

"Tulee? Minusta tulee rakuuna!" Täytyihän sille sanoa selvät sanat selvässä asiassa.

Mutta ei hän taaskaan kykene käsittämään, mitä varten tuo setä puristi häntä käsivarsillaan, että teki kipeää.

Poika yritti jo suuttumaisillaan riuhtaistua irti. Ei häntä saanut niin vain ... retuutella. Mutta vihastus menee sen tiensä. "Näytä kannuksesi, näytä! Onko ne hopeaa, onko, sano?"

"Ovat, ovat, poikani..." Jööran heilahtaa poika yhä sylissään satulasta.

Talon isäntäväki ei ole huomannut vieraan tuloa. Puolisot istuvat isännän työhuoneessa tärkeässä neuvottelussa. Pormestari on saanut Tukholmasta hallituksen salaisen kirjelmän, jossa ilmoitettiin eversti Sprengtportenin tulosta ja matkan tarkoituksesta. Mutta määräys sisälsi muutakin. Ja perin merkillistä!

Pormestari istui työtuolillaan epätietoisen ja ärtyneen näköisenä. Kirje oli kummallisen hämärä ja ristiriitainen.

Se käski viranomaisia, sekä pormestareita ja raateja että linnoitusten komentajia, olemaan avullisia kaikessa Everstille ja Ritarille tämän saamassa erikoistehtävässä. Mutta se kehoitti heitä myöskin "varovasti ja kaikessa hiljaisuudessa ehkäisemään niitä vaaroja ja onnettomia rauhanhäiriöitä, joita sen johdosta saattaisi olla pelättävissä".

Ymmärsikö tuosta mitään selvimmälläkään järjellä! Hallitus käski salaiseen toimintaan omaa asiamiestään vastaan? Mutta miten ja millä tavalla? Heidänhän piti myöskin totella ja avittaa tuota samaista herraa, jolla kaiken lisäksi oli paikallinen sotaväki käskyvaltansa alaisena?

"Mitä sanot? Käsitätkö sinä tästä mitään?" harmittelee Henrik-porvari.

"Pääasia on", vastaa Agata-rouva, "että eversti Sprengtporten, kuten hänen velipuolensa majuri, on vallankaappausaikeista epäilty mies. Porvarikavalleria on varustettava heti kaiken varalta."

"Varustettava? Kourallisella puotipoikiako me kykenisimme kukistamaan sotaan tottuneet rakuunat ja kuuluisat sotaherrat! Sitäpaitsi, tiedäthän, että rytmestari on majurin läheisimpiä ystäviä..."

"Hän on myöskin minun ystäväni – ollut sitä minun vaikeimpina aikoinani. Enkä minä ole omaa ystävyyttäni näinä aikoina laiminlyönyt..."

"No, mutta ... emme suinkaan me voi alkaa kesken kaiken – kansalaissotaa. Ja määräyksessähän sanotaan, katso itse – 'varovasti ja kaikessa hiljaisuudessa'."

Agatan katse oli loitonnut poispäin, tapailemaan Näsinmäen havuista harjaa. Ei hän tietänyt itsekään mikä tänä hetkenä oli järkevää. Eikä hän edes välittänyt tietää. Jotain vain piti tapahtua – sellaista, mikä lopetti tämän loppumattoman, kalvavan ikävän ja jännityksen. Ei hän osannut eikä halunnut selvittää järkeään eikä sydäntään, ei sitäkään, halusiko hän itse tuhoutua vai tuon miehenkö nöyrtyvän – hänen ja hänen "rakkaimpiensa".

Ratkaisun oli joka tapauksessa tultava. Sen täytyi tulla! Jostain ... hänen vaistojensa alati soivista onkaloista kuului nyt juuri jatkuvaa hätähuutoa: elämä, salli minulle vielä kerran suuri onni tai äkkikuolema! Muuten näivettyy sydämeni kavalaksi, pahaksi ja kurjaksi...

Mutta hänen täytyi jotakin vastata puolisolleen. Kuitenkin hän löysi vain eräitä tuskallisesti haparoivia sanoja: "Pienikin mellakka täällä paljastaa rojalistien aikeet ja antaa hallitukselle aiheen..."

Keskustelu katkesi oven äkkinäiseen avautumiseen. Hannu-poika syöksyy meluten sisään. Agata aikoo toimittaa hänet pois häiritsemästä.

Mutta hänen poikaa tavoittava kätensä pysähtyy. Katse kohoaa kohti ovea. Silmät jäykistyvät tuijottamaan upseeriunivormun kiiltävää vyötä ja säteilevää solkea. Katse kohoaa yhä. Rinnan ritarimerkki säihkyy häntä vastaan häikäisevänä, epätodellisena tulena.

Hänen tajuntansa läpi kulki vavisuttava ajatus: nyt se on tullut ... tuo kauan peljätty ja himoittu – heidän kohtaamisensa... Järki takoi kyllä samaan hengenvetoon vastaväitteitään, että tämä oli tapahtunut liian äkkiä, liian aikaisin ja väärässä paikassa.

Äkkinäisten ajatustensa ristitulessa Agatan täytyi koota kaikki tahdonvoimansa suoristautuakseen ja ottaakseen vastaan majuri Sprengtportenin.

Varapormestari on noussut hitaasti ja vaivautuneena, mutta tavoitellen kylmää arvokkuutta. Tuskin on hänen kasvoilleen ennättänyt kiertyä kysyvää ilmettä, kun Jööran-herra on jo keskellä asiaansa: kunnon porvarit saivat toiveikkain mielin odottaa suolapulan nopeata poistamista velipuoli, eversti Sprengtporten, oli jo matkalla Suomeen mukanaan korkeasti kunnioitettavan hallituksen täydet valtuudet kysymyksen kaikin puolin onnelliseksi ratkaisemiseksi.

Jööranin sisintä hytkäytti pieni ilakoiva nauruntyrske. Hän nautti melkeinpä herkutellen näyttelemisestä tässä älykkäässä kaksoispelissä. Siinä oli jotain hänen nuoruusaikojensa peliöitten noppien ja ruletin huiman jännittävää uhkapanosta.

Hän ei edes huomannut, että talon isännän toisessa silmässä sen kiero katse välähti, mutta peittyi nopsaan ja takaviisaasti luomen alle.

Ja jo hänen ensi sanoistaan sai Jööran havaita heittäneensä tyhjiin noppansa.

"Olen kylläkin jo kutsunut raadin kokoon minullekin ja eräitten linnoitusten komentajille asiasta tulleen hallituksen käskykirjelmän mukaisesti -. neuvotellaksemme kysymyksestä meidän, porvariston, kannalta ja – tietenkin – herra everstin kaikin puolin kunnioittavasta vastaanotosta", Henrik-porvari puhui virallisen laveasti.

Jööran oli hätkähtämäisillään. Peliin oli tullut jotakin vaarallisen salaperäistä. Muuten ei Tukholman herrain olisi ollut syytä asiasta ilmoittaa edeltäkäsin, ei ainakaan sotilasviranomaisille. Pormestarin äänessä oli sitäpaitsi ollut salattua uhkaa, varsinkin sen aivankuin painokkaasti venyttäessä mainintaa "eräitten linnoitusten komentajista".

Mutta majuri teki nopean vastahyökkäyksen, heittäytyen välittömään iloittelevaan äänilajiin. "Hyvä, hyvä, mainiota, herra pormestari! Raati pääsee sitäkin kiireisemmin asiaan käsiksi. Ja minä puolestani saan heittää sikseen rakuunoitteni lomauttamisaikeet..."

"Matka-aikeet Viaporiin, herra majuri kai tarkoittaa?" Pormestarin ilmeet olivat kiristyneet melkeinpä suoraan hyökkäykseen. Pitkä nenä ja kasvojen rokonarvet näyttivät nauravan yht'aikaa peittelemättömästä vahingonilosta.

Mutta tähän oli Sprengtportenilla varalta jo valmiiksi mietitty vastaveto. "Ooh, tuo hassu huhu! Olen vain harjoittanut poikiani tavallista tiukemmin. Tosiaankin – täytyyhän noiden heitukoiden toki osata kunnostautua ylipäällikölleen edes paraatirintamassa."

Taas välähti Henrik-porvarin toinen silmä ilkikurisesti. Agata-rouva katsoi ensi kerran vierastaan avoimin, paljonpuhuvin ilmein, joissa kohteliaan tarkkaavaisuuden alta häivähti hätääntymistä, melkeinpä varoitusta.

Joka tapauksessa noista silmistä siirtyi Jööraniin salamannopea aavistus: täällä tiedetään enemmänkin... On nähty alusten tulo Pepotin vesille. Niinpä hän lisäsi melkeinpä välittömästi edelliseen lauseeseensa: "Eikä vain ratsun selässä vaan myöskin laivankannella! Ajattelin näet lähettää yhden eskadroonista jo merelle veljeäni everstiä vastaan – kanuunoin ja kunnialaukauksin, nähkääs..."

Hän nauroi luontevan raikkaasti kääntyen Agata-rouvan puoleen. Ja nyt puhui sanatonta kieltä hänenkin katseensa; siis taistelet minua vastaan ja kuitenkin joudut hätään puolestani. Vihaat minua, mutta sinun sydämesi pettää sinut! Et ole kyennyt etkä kykene rakkauttasi tappamaan.

Huulet valkeiksi puristuneina Agata oli kääntynyt Hannu-pojan puoleen aikoen tarttua tätä kädestä, ehkäpä päästäkseen luontevasti poistumaan.

Mutta poika livahti ilvehtien äitinsä käden alta törmäten vierasta vasten ja tarttuen lujasti tämän vyöhön. "Tahdon taaskin ratsastaa, setä. Olen rytmestari ja rakuuna!"

"Vai tahdot, sinä junkkari?" Jööran nauroi nostaltaen pojan käsivarsilleen. "No, saamasi pitää! Vai lähdemmekö yhdessä purjehtimaan yli merten ja...?"

"Pommeriin, Pommeriin...", Hannu alkoi laulaa.

"Mitä? Mitä tiedät sinä Pommerista, poikani?"

"Sinä tappelit siellä ja särjit noin, noin suuren portin! Äiti on..."

Agata liikahtaa poikaa kohti, mutta ei osaa tyrmistykseltään mitään tehdä. Hän tuntee, että tuo mies näkee nyt hänet läpi ... sellaisena kuin hän on ollut eräinä heikkoina hetkinään.

Mutta Jööran on jo lennättänyt Hannu-pojan mielikuvituksen uusille teille, "Tokkopa viitsimmekään sinne. Me painelemme oikein, oikein kauaksi – sinimustien maahan ja sitten me rupeamme merirosvoiksi ja sinusta tulee Genserik, merirosvojen kuningas!"

"Genserik, Genserik", huutaa poika. Kiemurtelee käsivarsien lomitse itsensä maahan ja juoksee lähihuoneita pitkin karjuen yhä tolkuttomassa vimmassa: "Genserik, Genserik, minä olen Genserik...!"

Pormestari on jäykistynyt pidätetystä vihasta. Hänen ei ole vaikea tajuta, että tuossa taistelivat leikittelyn varjolla hänen vaimonsa ja tämän entinen rakastaja yhteisestä pojastaan. Hän on sen jo katkaisemaisillaan suoralla vallankaappaussyytöksellä tuota pilailijaa vastaan.

Mutta Agata-rouva, joka tällä välin on ryhdistäytynyt kaiken sen vihan voimalla, jota hän tuntee koko aatelisvaltaa vastaan, ennättää ennen puolisoansa.

"Mitä tulee teidän varsinaiseen asiaanne, herra majuri", soi hänen äänensä kylmänkireänä, "tiedämme me yhtä hyvin kuin kaikki kaupungin raatimiehetkin, että Suomen aatelisherroilla on vallankaappausaikeita ja että nuo laivat ovat alunperin määrätyt purjehtimaan Viaporiin eikä pelkkiä kunnialaukauksia varten".

Jööran tajusi tilanteen vaarallisemmaksi kuin hän oli otaksunutkaan. Mutta hänen ei auttanut muuta kuin näytellä osansa loppuun. Hän vastasi remakalla naurulla.

"Totta, totta, rouva pormestarinna! Jos olisi, hitto soikoon, kysymys vallankumouksesta, ei sitä todellakaan tehtäisi pelkällä ruusuvedellä. Mutta ... apropos! Teidän kuoloon saakka uskollinen ihailijanne, kornetti von Essen, odottaa tuolla eteishuoneessa. Hän kaivannee jo malttamattomasti teidän viehättävää seuraanne. Luulenpa sitäpaitsi, että hän jos ken voi teille, arvon rouva, kertoa jännittäviä asioita tuosta retkestä kuuhun eli – Viaporiin. Hän ei ole minulta todellakaan salannut..."

Agata-rouva nykäisi niskansa suoraksi. Hän tunsi joutuneensa tällä kertaa tappiolle. Eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin poistua pitämään seuraa kornetille, herrojen jäädessä seisomaan vastakkain, kummankin odottaessa toisensa hyökkäystä.

Pormestari aloittaa kuitenkin maltillisesti, melkeinpä alakuloisesti, viitaten vierastaan istumaan.

"Olen aina valittanut sitä – raadin istunnoissa ja muualla – sitä nimittäin, että meidän aatelisupseerimme ja porvaristo vetävät eri köyttä maan asioissa..."

"Herra pormestari voi olla vakuutettu siitä, että minä puolestani olen aina tunnustanut maamme porvariston suuren voiman isänmaan palveluksessa, jos se vain..."

"Siinäpä se", Henrik-porvari katkaisi vasten tahtoaankin taas kiihkoutuen asiansa puolesta. "Niin kauan kuin te havittelette Ruotsin omaan rappioonsa kaatuneen kuningasvallan nostamista, heittäen oman maan hyvinvoinnin tuuliajolle, ei meidän välillämme voi olla muuta kuin taistelu."

"Mikä erehdys, herra pormestari! Me olemme mekin suomalaisina syntyneet ja minkä teemme, sen teemme tämän maan parhaaksi. Lujalla vallalla varustetun, valistuneen ruhtinaan suojassa on porvaristomme ja elinkeinojemme menestys taattu, myönnättehän, sata kertaa varmemmin kuin puoluevillityksen äkkikeikausten heittelemänä."

"Me luotamme vain itseemme, herra majuri, ja oman maan miehiin. Siitä alkaen kuin Alavetelin ja Kokkolan kuuluisa kirkkoherra, Antti Chydenius, kamppaili säädyssään Oulun, Kokkolan ja Vaasan porvareille vapaan kaupankäynnin ulkomaille saakka, kukistaen Tukholman nylkyri-porvareitten tyrannian, olen ymmärtänyt, että meidän, Suomenmaan jokaisen raadin, on ajettava itse ja omin päin omaa asiaamme ja – huomatkaa – Tukholmaa ja kuningasta vastaan."

"Antti Chydenius?" tapaili majuri. "Valitettavasti tunnen puutteellisesti tuota kaikesta päättäen mainiota miestä. Mutta siitä alkaen, kun oppinut ystäväni Porthan – jo vuosia sitten mainitsi kunnioittaen hänen nimensä, puolustaen voimalla lujan ja terveen porvariston oikeuksia, olen paljon ajatellut kauppamiestemme suurta tehtävää isänmaan asiassa."

"Luja ja terve! Niinpä niin!" pormestari tarttui sopivaan sanaan. "Se juuri merkitsee sitä, että me seisomme omalla kannallamme ja kaikkia haihattelevia kumousyrityksiä vastaan."

Jööran näytti tulistuvan. Hänellä oli laukaistavana kauan patoutunut ajatusten panos juuri tuota porvariston "lujuutta" ja "terveyttä" vastaan. "Siinäpä se!" hän huudahti. "Niinkauan kuin te, porvarit, kaupunki kaupungilta tappelette pikkukateellisina ja ahneina nurkkapatriootteina toisianne vastaan ja niinkauan kuin te, yhä vain ahneuksissanne, myytte kiskurihintoihin juuri Tukholman porvareille viljan ja leivän, riistäen sen avuttoman ja neuvottoman talonpoikamme suusta, ei ole teidän säätynne luja eikä terve."

"Herra majuri ei, nään ma, osaa erottaa yksinäisiltä puilta kokonaista metsää", yrittää isäntä, mutta ääni epävarmana.

Jööran oli jo kuitenkin päässyt kiihkoutumaan. Vanhaan tapaansa jo lattiaa mitaten edestakaisin hän jatkaa yhä loukkaavammin: "Ja niin kauan kuin te 'seisotte omalla kannallanne' lahjusten turvin, kuten tekee koko teidän puoluekatraanne, olette te pelkkiä susia lammasten vaatteissa ja teidän 'vapaasyntyinen aatteenne' vaara ja tuho isänmaalle."

Pormestari oli noussut myöskin, menettäen hänkin malttinsa perinpohjin. Kiero silmä avoimena palaen, arpisten kasvojen vääntyessä täyteen vihaan hän puri hampaistaan kostonhimoiset sanansa: "Hyvä, että paljastitte karvanne, herra rojalisti. Meidän välillämme ei voi olla mitään muuta kuin – teidän oma mestauslavanne..."

"Ehkäpä sittenkin, herra pormestari." Jööran seisoi jo ovella lähtöaikeissa. "Kun me olemme panneet teidät, rakkaat porvarit, terveellisen kurin alle, saattaa teistä vielä luontua hyödyllinen ja kuninkaalleen uskollinen sääty tähän maahan. Hyvästi."

Kulkiessaan läpi vierushuoneen hän tapaa talon rouvan ja adjutanttinsa istumasta toisiansa vastapäätä – kornetin tuijottaessa synkkänä eteensä ja Agatan hymyillessä kiusaantunein ilmein.

"Mon adjudant, seuratkaa", majuri käskee, lisäten, yhä vielä tulistuneena äskeisestä keskustelusta: "Näettehän toki, että perin nuori rakkaus on pelkkää noppapeliä, jossa nainen pelaa aivoillaan ja nuorukaisparka – 'särjetyllä sydämellä'. Au revoir, madame! Ehkäpä syysmyrskyihin saakka..."

Majurin ja adjutantin paluumatkalla ei vaihdettu sanaakaan. Sillat takanapäin oli poltettu. Mitään paluuta ei enää ollut. Ei myöskään mitään kultaista keskitietä. Vastustajat tiesivät jo liian paljon.

Nyt voitti vain se, joka ennätti ennen toista.

23.

Isokokoinen yksimastoinen huvijahti pyyhkii elokuun kolmannen päivän aamuvarhaisessa lujassa kaakkoistuulessa Haikonselkää, kokkapurjeitten säestäessä pitkin, kirein vihellyksin mastopurjeen mahtavaa huminaa.

Aluksen keula ja kyljet vihisevät omaa vireätä lauluaan, pärskien ilmaan nopeaan hukkuvia helmiään mahtavana nousevan auringon loisteliaassa valossa.

Pilviä yritti nouseskella takaapäin, idästä. Mutta vielä kipunoitsi kaiteitten, kajuutanpienojen ja ovien kädensijojen messinki täydessä loistossaan ankaran kuurauksen jäljiltä. Ja välkkyen upeili jahdin "Joutohetkiä"-nimessä tämän jokainen kullattu kohokirjain.

Aluksen isäntä, Jööran-herra, pitää itse perää Lauri Reinholdin komentaessa purjeita hoitelevaa rakuunaa, joka ei olekaan sen vähempi mies kuin tuo "finnkuuleks" ja "kollo", Sikstus Peura, joka oli eräänä juhannuksena hankkinut tappelua Ånäsin rekoolissa ruotsalaisia "silakanhirttäjiä" vastaan ja ottanut pestin jo pari vuotta sitten Porvoon rakuunoihin.

Matka pitää kohti Helsinkiä, josta majuri aikoi yhdessä kapteeni Ehrensvärdin kanssa jatkaa seuraavana päivänä ratsain matkaa Raaseporin everstinpuustelliin.

Glansenstjerna oli jääpä Helsinkiin, jossa hänen piti, odotellessaan, ottaa selvää etenkin Viaporin komentajan, kenraali Björnbergin, edesottamuksista.

Siltä taholta vaarat olivat lisääntyneet.

Tosin linnoituksen upseeristo oli aikaisemmin suuriäänisesti kapinoinut myssyhallitusta vastaan. Mutta vielä eilispäivänä oli kapteeni Ehrensvärd lähettänyt Viaporista viestin, että sinne oli saapunut hallituksen salainen erikoislähetti ja että linnoituksen rojalistisimmatkin upseerit olivat käyneet mykkääkin mykemmiksi.

Jänistivätkö he? Ja oliko tuo lähetti ehkäpä parhaillaan lahjomassa upseereita uskollisiksi hallitukselle?

He, nuo myötätuulessa korskeilevat, mutta vastatuulessa helposti säikähtelevät ja sitäpaitsi pelivelkoihinsa uponneet herrat saattoivat koska tahansa uhrata johtajansa enimmän tarjoavalle.

Langokset olivat punninneet ja punninneet tilannetta jo edellisenä levottomana yönä niin ristiin rastiin, että he nyt vain tuijottivat pitkät tovit puhumattoman synkkinä yli keulapakan pitkin tuulessa läikkyvää selkää.

Mordieu! Vaaraa vastaan on lyötävä rohkeus, Jööran vakuuttelee itselleen. Vaaroja ja kunniaahan hän oli himoinnut. Hänen voitonjumalattarensa, hänen siivitetty Nikensä, ei ollut totisesti hänelle koskaan tätä ennenkään pelkkiä palmunoksiansa ja seppelettänsä tarjoillut. Kaksisiipinen se oli hänenkin jumal'lintunsa kuten monsieur Björnramin – toiselta säveltään huikaisevaa aurinkoa ja toiselta manaakin mustempi, kynkkäluussa haaskalintua ja kuolemaa.

Kaikkihan oli siis, kuten olla pitikin!

Lauri Reinhold näkee ystävänsä kasvoille palaavan edes hetkeksi huoletonta rohkeutta. Ja samassa taivastelee jo hänen mehevän pysty nenänsä pienenä ilon kukkulana.

Siinä hän nyt kyhjöttää peränpitäjää puolittain vastapäätä, sivupenkillä, milloin hyräillen tuulen vietäviin milloin keskustelun sävyyn sanoja tärkeästi painottaen erästä nokkelaa ranskalaistyylistä chansonnettea, joka oli sukkelasanaisen Pehr Jusleenin käsialaa.

Hänkin, Lauri Reinhold, haluaa olla sukkela ja ilahduttaa "beau-frèreänsä" hieman kaksimielisellä parodialla, jossa Denis Diderot'n entinen rakastajatar, madame de Puisieux, saa kuulla kunniansa, mutta uusi, mademoiselle Volland, nostetaan ihailtavaksi sulottareksi.

"Kuulepas, veli, pari värssyä omasta Diderot'stasi! Muistatko? Pehr-maisteri sen meille lauloi Halikon tuomarilassa ja sen nimi on 'Uskoton madame', ha-ha-ha..."

Heikeällä, mutta pehmeällä äänellään, haileat sinisilmät sikkarassa Lauri-herra lyö tahtia etusormellaan:

    "Mikä on tämän laulun milieu?
    – Älyn tähden vankilakammioon
    he sulkivat hurjan Diderot'n.
    Mut vuoteessansa madame de Puisieux
    – hän näkee unta petollista, uskotonta..."

Ei, jokin kiusallinen ajatus näyttää yhä vaivaavan lankomiestä. Laulajan täytyy sojottaa sormellaan kohti Jööranin rintaa, jotta tämä osaisi innostua.

"Kuule nyt, kuule!"

    "Diderot, hän punaviiniä juo.
    Mut maljasta noitaliekki leimahtaa,
    hän näyssä kuumeisessa nähdä saa:
    madame ikihurman nyt toiselle suo.
    – Ja nero nauraa naurua toivotonta..."

Hitto vieköön – taaskin ärtyvä, melkeinpä toivoton ilme rikkoo rauhan hänen kuulijansa kasvoilta. Lauri Reinhold yrittää turhaan jatkaa:

    "Mut salvat taiten laukeaa,
    yli muurin heilahti Diderot..."

Hänen oli kuin olikin katkaistava laulunsa. Jööran tuijottaa synkin kulmin yli avautuvan Svartbäckin selän, jolta aallokko alkaa pahasti paiskella alusta vastahankaan.

Hän viittaa jyrkästi purjeköysistöön, unohtuen taas tuijottamaan omien ajatustensa peikonsilmiä.

Heidän yritystään eivät uhkaa vain kannattajien petos ja ulkonaiset vaarat. Se voi myös minä hetkenä tahansa murtua sisältä päin.

Uusi veljesriita, ehkäpä sovittamaton veljesviha tuntuu lähestyvän raskaana alkavan rajuilman paineena tuolta edestäpäin, myrskyn läpi Raaseporin everstinpuustellista.

Jo viimeksi tulleessa kirjeessä oli velipuoli epäsuorasti syyttänyt häntä, Ehrensvärdiä ja Trollea "löyhäsuisesta lavertelusta".

Mitä hän oli sanova nyt, heidän tavatessaan, siitä, että käskyä rakuunain siirtämisestä Viaporiin ei ollut toteutettu? Mitä siitä, että vastustajat tiesivät todellakin arveluttavan paljon heidän aikeistaan ja että Viaporissa saattoi jo tänä hetkenä olla koko heidän hankkeensa paljastettu?

Hänen, Jööranin, oli joka tapauksessa syytökset otettava vastaan, oli asiaintilaan syynä sitten hänen adjutanttinsa onneton ansaan joutuminen tai mikä muu sattuma tahansa.

"Löyhäsuinen lavertelija!" Se se oli oleva lievintä, mitä Jaakko Maunu oli syytävä häntä vastaan. Se mies kyllä osasi puraista halveksivasti, ehkäpä häväistä hänen sotilaskunniansa...

Ja mitä oli silloin tapahtuva? Mitä? Ooh, hän ei kyennyt eikä tahtonut edes itselleen selvittää sitä kauheinta, mikä saattoi olla seurauksena ilmiriidan syttyessä.

Ruoripyörä käännähti väkivaltaisesta otteesta. Hän ryhtyi luovimaan kohti Kalfön ja mantereen välistä salmea.

Vihdoin, aluksen päästyä saarten suojaan, Jööran viittaa, aivankuin riuhtaisemalla tahtoisi heittää laidan yli epätoivoisten ajatusten muotopuoliset kuvatukset, Lauri Reinholdin luokseen.

"No, laula nyt, piru vieköön, se cabaret-juttusi loppuun, tu ... l'homme galant et roué!"

"A qui le dites-vous? Kuka tässä on hurjastelija, kysyn minä! Mutta olkoon menneeksi. Alors, prenez garde, mon commandant!

    "Mut salvat taiten laukeaa,
    yli muurin heilahti Diderot –
    pään huumasi kosto ja maljan bordeaux.
    Mut koston tie kun aukeaa,
    löys mademoiselle Vollandin hän vaunuistansa.

    'Ah, Denis', jo kuiskasi neiti Volland.
    Ja Diderot, hän kostoksi suutelon
    nyt ryösti toiselta vallassa hurmion.
    'Ma chère, miten suloista, ah charmant, charmant'
    hän hekumoitsee ja nauraa kostossansa."

Jööran nauraa kuin nauraakin jutun sukkelaa kompaa.

"Palvelukseksenne ... à votre service, tu roué sale et obscène, hä-hä-hä...", Lauri Reinhold päättää esityksensä.

"Hyvä, hyvä", Jööran jatkaa lankonsa hulluttelua yltyen täyteen hirtehisnauruun ja ottaen pilailijaa niskahaivenista. "Sen sinä saat laulaa omissa häissäsi, jotka pidetään tänä syksynä minun kustannuksellani Gammelbackassa. Sen minä vaadin ja vannon, sillä sinä päivänä juhlitaan meidän voittoamme tai – leikitään hirsipuuleikki Porvoon Galgbackenilla, ha-ha-ha..."

Niin heittivät ystävykset hiiteen huolet ja vaarat. "Joutohetkiä" kiiti jo Sipoonselkää – tuli sitten vastaan vaikka maailmanlopun pohjaton häränsilmä.

24.

Seuraavan päivän ilta alkaa jo hämärtyä. Raaseporin puustellin vanhassa puistikossa tohisevat mahtavat lehmukset umpimielisen raskaasti.

Himmeä pihamaa on autio. Taloa asuu vain vanha vouti perheineen. Tämä pysyttelee tuvan ja navetan puolella pelokkaana pälyillen kahta vaiteliasta, mutta käskevän näköistä herraa, jotka kävelevät heikosti valaistussa salissa tunnista tuntiin, sanoen odottavansa everstiä.

Ne eivät käske tuomaan ruokaa, ei juomaa. Ei, ne vain kävelevät, seisahtuvat ikkunaan ja kävelevät taas hämärinä varjokuvina, kuin Keyrittärien yönä manalasta saapuneet haamut.

Eivät ole sanoneet edes nimeään. Eikä niiden viittojen alta ole voudin väki erottanut, olivatko kuinkakin arvokkaita herroja, vai, herra-paratkoon, murhamiehiä, salahankkeita punomassa tai pakomatkalla.

Voudin vaimo kulkee levottomana, kasvot kalpeina, musta liina sitaistuna myssyksi harmaaseen päähän pitkän pintapöydän ja takan väliä. Hänen vanha tautinsa on tästä pelkäilemisestä uusiintunut. Hengitystä salpaa. Se käy raskaasti ja huohottaen.

Vihdoin hän kuihaisee tyttärensä Katrin korvaan, että tämä juoksisi Raaseporinjoen vieruspolkua linnanraunioille, joiden luona oli Kristian-tyrannin verilöylyjen aikoina teloitetun pyhän piispan mestauspaikka. Tämän pihlajista piti tyttären taittaa oksia. Ne vain saattoivat suojella siltä arvaamattomalta pahalta, mikä uhkasi taloa ja perhettä. Myös katkeramaksaa hänen oli kerättävä kalliolta ja hulluruohoa, joka auttoi hengenahdistusta vastaan.

Jööran ja kapteeni Ehrensvärd kuljeskelevat vuoroin salissa, vuoroin tyhjissä päätykamareissa, joista näki Turkuun vievälle tielle. Sieltä päinhän everstin piti saapua joko ratsain tai kaleesein.

Kuten usein tapahtuu jännityksen uhatessa katkaista ihmisrinnan arimmat säikeet, herrat keskustelevat mitättömistä seikoista.

Kapteeni Ehrensvärdiä, jonka korkeasti kaltevan, leveän otsan takana on nuorukaisiästä saakka elänyt vain ajatus kostaa suuren rakentaja-isänsä puolesta myssyhallitukselle, kuohuttaa tänäkin hetkenä sisimmältään kiihkeä kostonhimo.

Ja hänellä on kiire. Isä makaa parhaillaan Mynämäen-kartanossaan kuolinvuoteellaan. Ennen silmiensä ummistumista vanhuksen täytyi saada tietää, että hänen kiusaajansa on kukistettu, syösty vallasta ja tuhottu.

Siksi hän jos ken on valmis heittämään kaikki yhden kortin varaan tässä voiton ja kuoleman uhkapelissä.

Kuitenkin hän tänä hetkenä vain aprikoitsee, tulisiko eversti ratsain vai vaunuilla ajaen.

"Ei ratsain, en luule", Jööran tokaisee. Velipuolen vanha olkahaava tuotti sietämätöntä tuskaa satulassa. Siksi hän oli enää vain harvoin ratsastanut.

Sanat kuuluivat oudoilta isossa, tyhjässä salissa. Jööran näyttää kylmän rauhalliselta. Mutta hänenkin korvissaan soi tasaisesti ajavien kaleesien vuoroin kepeästi hyrräävät, vuoroin soraa rouhivat pyörät. Hänelle tulee merkillisellä tavalla mieleen vihollisen yöllinen hyökkäys, josta ei tiedä millä hetkellä se alkaa, mistä se tulee ja minkälaisin aselajein.

Taivas on jo pimentymäisillään. Hän havaitsee enää vaivoin hitaasti taipuvista lehmusten latvoista, että tuuli on kääntynyt eilisestään. Se painautuu nyt yli vanhan rauniolinnan lännestä käsin vahvana, loppumattomana virtana.

Vihdoin hänen mieleensä tulee tokaista taaskin pari merkityksettömältä kuulostavaa sanaa: "Tällä tuulella ei pirukaan kykenisi purjehtimaan Porvoosta Viaporiin."

Kapteeni hymähtää ja nyökkää. Mutta samassa hetkessä hänen peruukkinsa kankipalmikko nytkähtää taaksepäin. Korva kuulostaa jännittyneimmillään.

"Sepä on kiireistä ajoa", Jööran katkaisee hiljaisuuden. "Pyörät tuskin koskettavat tienpintaa..." Vasen käsi siirtyy vyöhön ja pistoolinperään, mutta irtautuu siitä samassa rauhalliseen asentoon, oikean työntyessä liivien aukkoon.

Heitettyään viittansa äkkinäisin elein nojatuolin selkämykselle eversti hymähtää kuivan äreään tapaansa: "Niin, myötätuuli näyttää olevan vaarallisempi kuin vastahanka. Vielä Airiston suulla myrsky oli paiskata meidät Hafverön kallioille."

Siihen hän vaikenee. Nuoremmat herrat odottavat turhaan jatkoa. Eivätkä he saa mitään selvää hänen yleensä helposti värehtivistä kasvoistaankaan. Suupielten juonteet eivät tällä erää nytkähtele. Tummat silmät ovat laveitten yläluomien peitossa. Oliko niissä myrskyn ennettä vai tyyntä harkintaa – sitäkin oli nyt mahdotonta nähdä. Kasvot näyttävät entistäänkin rasittuneemmilta, ehkäpä valvottujen, jännittävien öitten kuluttamilta. Niiden teräksisissä juonteissa ei tunnu laukaisuvalmista kireyttä. Ne eivät ainakaan tule edes näkyviin sileän hipiän alta. Mutta tuo hänen päätänsä ympäröivä merkillinen ilmakehä, joka säteilee näkymättömiä tiehyitä suoraan hänen uhkaavasta, epäluulojen kiduttamasta ja palavan tahdon polttamasta sielustaan – se on jäljellä. Sitä hän ei kykene peittämään.

Herrat vaistoavat tahtomattaankin, että siinä värehtii jo syytösten rajuilmaa.

Vihdoin liikahtavat tuskin näkyvästi everstin ohuet huulet.

Oliko eversti af Trolle taklauttanut, kuten oli sovittu, fregattinsa ja varustanut muun laivueen Tukholman-matkaa varten?

Lyhyin, kylmin sanoin tehty kysymys sai kapteeni Ehrensvärdin melkeinpä vavahtamaan.

Ei, laivojen varustamista ei ollut voitu järjestää eikä edes muonan keräämistä linnoituksen upseeriston vaarallisesti muuttuneen mielialan vuoksi. Erikoisesti juuri kenraali Björnberg oli epäluuloillaan tehnyt sen mahdottomaksi. Kaiken lisäksi oli kenraali lähtenyt matkoille, luultavastikin kerätäkseen kokoon säätyvallalle uskolliset mahtimiehet. Huhuttiin hänen ajaneen Suitiaan valtaneuvos Esbjörn Reuterholmin luo, joka oli maan vaikutusvaltaisin säätyvallan kannattaja.

Värettäkään ei näkynyt everstin kasvoilla. Tuli vain lyhyt kysymys, oliko kenraali vielä ukko Reuterholmin luona Suitiassa. Tätä ei kumpikaan herroista tietänyt.

Nyt syöksähti everstin suusta ensimmäinen syytös. "Teidän olisi pitänyt tulomatkallanne ottaa asiasta selvä."

Entistä kireämpinä jatkuvat kysymykset. Katse paljastuu tuimana ja mustana luomien alta. Se nauliutuu velipuoleen.

Olivatko Porvoon rakuunat siirretyt Viaporiin?

Jööran selittää ne syyt, joiden vuoksi hän ei ollut voinut aietta toteuttaa. Porvoon pormestarille ja Viaporin komentajalle oli tullut hallituksen salainen varoituskirje, ja sen urkkija oli saapunut linnoitukseen.

Tämä tieto tuli Jaakko Maunulle täytenä yllätyksenä. Mutta hän peittää hämmästyksensä. Jäätävä verho näyttää tiivistyvän yli hänen kasvojensa.

Jäntevät, määrätietoiset askelet mittaavat lattiaa.

Hetken kuluttua räjähtää hänessä raivon täyteen ahdettu lataus. Hän pysähtyy Jöörania vastapäätä. Katse iskeytyy häneen tuimana kuin kiväärinsuun rengassilmä. Ja se liekehtii samassa hetkessä vihaa, ylenkatsetta ja suuttumusta.

"Sinä ... lörppäkieli lurjus!" hän huutaa. "Luuletko sinä, että kerskailemalla 'suurista aikeista' tehdään vallankumouksia? Mordieu! Sinä epatto! Porvarisrouvien kahvikekkereihin sinä olet omiasi. Vuoteessako sinä, lemmiskelijä, olet kuiskaillut salaisuuksiamme tuolle pormestarinnalle, joka on kuulema sekä entinen että nykyinen rakastajattaresi? Vai piika-aittojen hämärissä? Tai..."

"Tuomiojanko lepiköissä? Tietenkin, tietenkin... Sinä olet ollut aina pässi, jota nainen taluttaa mielin määrin pikkuhekuman nenärenkaasta."

Raskas, päätä pakahduttava veri on syöksynyt Jööranin kasvoille. Huulet vääntyvät purkaakseen vastaan solvauksen solvauksesta.

Mutta hän ei ennätä vihansa tukehduttamana löytää sanaa, kun jo velipuoli jatkaa pirullisin, leikkaavin vedoin: "Sinä sitäpaitsi valehtelet omalle päälliköllesi, minulle! Tuo hallituksen kirjelmä on saattanut tulla vasta näinä päivinä ja sinun piti marssittaa joukot Viaporiin jo kaksi viikkoa sitten. Ja valhe! Tietänet kai – se merkitsee polettien repäisemistä olkapäiltä, miekan katkaisemista ja alentamista rivimieheksi, jos minä vain, sinun päällikkösi, niin tahdon. No, niin. Voitko todistaa syyttömyytesi niihin huhuihin, joiden vuoksi aikeen toteuttaminen kävi mahdottomaksi? Vastaa!"

"Voin! Ja minä teen sen pistoolillani, jumal'avita!"

Jööran tiesi olevansa syytön aikeen ilmituloon. Mutta hänestä tuntui yhtä mahdottomalta paljastaa adjutanttinsa teko kuin ruveta alhaiseksi ilmiantajaksi.

Mitkään sanat sitäpaitsi eivät kyenneet enää hyvittämään hänen törkeästi häväistyä miehistä kunniaansa. Siksi purkautui hänen suustaan nyt mielettömiä kostonhuutoja.

"Ase esille! Meillä on yhtä tarkka tähtäys. Kolme askelta! Parole d'honneur! Hyvitys tai kuolema!"

Pistooli nousee! Kapteeni Ehrensvärd on heittäytymäisillään veljesten väliin. Jaakko Maunu estää sen leikkaamalla jyrkästi kädellään, tokaisten äreän halveksivasti: "Minulla ei ole tapana taistella nulikkain kanssa."

Jööran työnsi pistoolinsa vyöhön äkkiä terästyen kylmään ivaan hänkin.

"Jos kerran herra eversti ei tiedä mitä kunnia vaatii, ei minulla ole muuta tehtävää kuin poistua." Tuskin näkyvä, ylpeä kumarrus seuraa sanoja.

Kapteeni Ehrensvärd joutui kauhun valtaan. Jööranin lähtö merkitsi koko yrityksen raukenemista. Jaakko Maunu oli hänelle vieras. Äskeinen raivon rajumyrsky sai hänet epäilemään miehen sopivaisuutta johtamaan näin vaarallista taistelua. Hänen kostonsa isän ja suvun puolesta oli hukkumaisillaan tuohon mielettömään veljesriitaan.

"Parole d'honneur!" hän huudahti pysäyttäen Jööranin tämän käsivarteen tarttumalla.

"Kuninkaan nimessä kiellän teitä, herrat, sekoittamasta omia kukkotappeluitanne taisteluun, josta riippuu koko isänmaamme tulevaisuus!"

Sana "isänmaa" sai molemmat veljekset pysähtymään kuin seinän eteen. He näyttivät kokoavan ajatuksiaan. Kapteeni sai tilaisuuden lisätä kärkevän iskun everstin arimpaan kohtaan. "Tietääkseni on herra eversti antanut sanansa siitä, että me nousemme joukkoinemme maihin Ruotsin rannikolle siihen mennessä, kun ylijahtimestari Toll on Skoonessa nostattanut Kristianstadin varusväen aseisiin ja marssii hänkin Tukholmaa vastaan. Onko asianlaita näin, vai onko minulle annettu vääriä tietoja?"

"Hyvä", nyökkäsi Jaakko Maunu harkitsevan päättävästi, "yksityiset hankaukset on ratkaistava tuonnempana". Jööran nyökkäsi sanattomana, mutta hänkin lujin, tarmokkain ilmein.

Seuraavan vaitiolon aikana eversti näytti punnitsevan jotain perin tärkeätä ratkaisua.

Mutta Jööran ennätti ennen häntä intoutua uudestaan omiin todisteluihinsa.

Vielä ei ollut mitään menetetty. Nykyhetken ulkopoliittinen tilanne suosi vallankaappausta. Se oli kuin heitä varten luotu. Venäjän Katariinan kädet olivat kiinni sekä Turkin sodassa että Puolan pelissä, jonka tarkoituksena oli jakaa maa Venäjän, Preussin ja Itävallan kesken.

Sitäpaitsi: Viaporin ruotsalaisverisen upseeriston epäluotettavuus ei kyennyt heidän asiaansa ratkaisemaan.

"Huomatkaa!" hän jatkoi. "Viaporissa on suuri osa Turun jalkaväkirykmenttiä, jonka suomalaissyntyiset miehet eivät saa kuulla upseereiltaan sanaakaan suomea. Annettakoon minulle vain tilaisuus haastella heidän kanssaan heidän omalla kielellään ja minä vannon – he ovat valmiit antamaan meille verensä ja henkensä!"

Muutenkin oli linnoituksen koko varusväki kapinan partaalle asti tyytymätöntä upseeristoonsa. Tämän kurinpitokeinot olivat häpeäksi koko valtakunnan upseerikunnalle. Se ketti peli- ja juomahimossaan yksinpä sotamiesten päivärahat omiin pohjattomiin taskuihinsa. Sen harjoitukset olivat etupäässä kiroilemista, haukkumista ja miekanlappeella hakkaamista. Tutkimatta ja tuomiotta määrättiin sotilaille ylenmäärin keppiä ja raippoja. Ja jos mies parka yritti valittaa, käskettiin raippurin suomia sellaisella perinpohjaisuudella, että välskärinsällit saivat leikata rangaistun miehen selästä tuota paksuja hyytyneitä verikimpaleita.

Ja ketkä eniten saivat kärsiä tästä mielettömästä terrorista? Tietenkin herrojen kieltä tajuamattomat suomalaiset! "Huomatkaa siis..." Jööran aikoi iskeä esiin lopputodistelunsa.

Mutta Jaakko Maunu antoi samassa lyhyet, jääväämättömät käskynsä: "Ratsaille! Me ajamme itäänpäin, Öfverbyn majataloon. Sieltä käsin me vangitsemme kenraali Björnbergin Suitiasta, mikäli hän on vielä siellä. Siitä riippuu toistaiseksi kaikki. Seuratkaa!"

Kuutamo, joka näytti levottomana seurailevan herrojen lujaa ratsastusta, työntyi vuoroin paksuina kiertyilevien pilvien lomitse näkyviin, vuoroin pakeni kuin meuruaviin aaltoihin hukkumalla. Vahva myrskynkohuinen yötuuli oli myötäinen. Upseerien viitat hulmahtelivat korpinsiipinä hartioilta. Matka jatkui lennättämällä.

Mutta tuskin oli päästy puoliväliin paripenikulmaista taivalta, kun alkoi näkyä vaaran merkkejä. Takaapäin kuului lähestyvien ratsujen laukkaa. Kun he pysähtyivät niitä odottamaan, laukan kumajava ääni äkkiä lakkasi. Ketään ei tullut.

Eräästä tienkaarteesta he keksivät edestäpäin yksinäisen kepeätä käymäjalkaa ajavan ratsastajan. Kun he kannustautuivat laukkaan, ottaakseen kiinni miehen, katoaa tämä kuin noiduttuna syrjäpolkujen pimeyteen.

Mutta he olivat ennättäneet havaita, että ratsastajalla oli päässä sotilasmallinen kolkkahattu ja hartioilla upseerinviitta.

Heitä seurailtiin ja yritettiin saartaa edestä ja takaa. Heidän retkensä oli siis jo alkutaipaleellaan paljastettu. Aiottiinko heidät johdattaa ansaan? Ehkäpä tuhota ylivoimaisin joukoin?

Majatalon isäntäväki kolkutettiin hereille. Ahtaaseen, hirsiseinäiseen vierashuoneeseen, jonka ainoa ikkuna tuijotti neljine pienine ruutuineen melkeinpä multahirsien rajalta, saatiin lopulta valontapaistakin – kurja talikynttilä käryämään tahraisen pöydän kulmalle. Pari rikkinäistä tuolia kyhjötti sen lähettyvillä, ikkunanpielessä.

Herrat kuulostelevat hetken, kantautuiko vielä ääniä maantieltä päin. Vain raskas tuulentohina havisutti vastapäistä petäjikköä.

Jaakko Maunun otsanrajasta tihkuu tuskin näkyviä hikihelmiä. Ne ovat olkapäätä särkevän tuskan merkkejä. Äkkinäinen tuima ratsastus on ärsyttänyt vikaantuneet hermot niin, että hänen täytyy purra hampaat lujasti yhteen salatakseen vaivansa. Kuitenkin – näännyttävästä tuskastaan huolimatta hänen täytyi kyetä harkitsemaan kaikin aivovoimin vaarallista tilannetta.

Nyt oli perin uskallettua hyökätä suoraa päätä Suitiaan vangitsemaan kenraalia. Nuo hämäräperäiset ratsastajat saattoivat olla Viaporin varusväkeä, hänen suojajoukkoaan. Tai – ehkäpä valtaneuvoksen tilaamia Turunlinnan henkirakuunoita.

Hetken kuluttua hän antoi käskynsä. Pistoolit oli tarkistettava. Heidän oli tunkeuduttava kaiken uhallakin kartanoon taistellen, jos oli tarpeen. Kenraalin jouduttua heidän vangikseen heillä oli mahdollisuuksia pelästyttää päällikköä vaille jääneet Viaporin upseerit luovuttamaan aseensa tai yhtymään heihin.

"Tuhoa vastaan on heitettävä rohkeus", hän tokaisi lopuksi.

Kapteeni Ehrensvärd oli istuutunut ikkunanpieleen. Täältä hän kuiskasi: "Jälleen ... ratsuja." Korva tarkkaa uudestaan: "Ehkäpä vain yksi."

Velipuolten käsi kohoaa hitaasti pistoolinperään. Samassa lähestynyt ratsu pysähtyy pihamaalle. Hetkeen ei kuulu muuta kuin oven kolkkava ääni jostain ja sitten ... sen äkkinäinen reväistyminen auki – ehkäpä tuulen riuhtaisemana.

Ei, se ei ollut pelkkää myrskyä. Porstuasta kuuluu nopeita, melkeinpä huolettomia askeleita. Huoneen ovi avautuu. Korkean kynnyksen yli tulee näkyviin kiiltävän korea upseerinsaapas. Kolkkahattu pistäiksen esiin himmeässä valossa. Tulijan kasvoja on vielä mahdoton nähdä.

Saapuja, nuori vänrikki, heilauttaa hatun päästään huolettoman ilkamoivasti, mutta näennäisen kohteliaasti. Sukkelasti mairitellen, hienostelevin elein ja turhamaisesti käherrettyä tukkaansa tuolloin tällöin sipaisten tämä poikamaisen nuori herra esittelee itsensä.

Hän oli Suitiasta, Kustaa Aadolf Reuterholm, valtaneuvoksen poika. Hän ei ollut voinut luopua tästä "jumalallisen harvinaisesta kunniasta" tulla tervehtimään kuuluisia ja jalosukuisia herroja ja kutsumaan heitä Suitiaan vierailulle.

"Oi, miten minun ystäväni, mysteerioihin vihitty Kustaa Björnram, onkaan ylistänyt teitä, jalot herrat, etenkin teidän hyveitänne, majuri Sprengtporten... Oo, tehdä hyvää hyveen itsensä takia, ei hyödyn vuoksi – siinä on hyveistä jumalallisin. Se on totuus, joka on minun vapaamuurariuteni syvin ja itsensä suuren Emanuel Svedenborgin..."

"Valitan, herra vänrikki", keskeytti eversti kohteliaasti ja samalla taitavasti urkkien, nuorukaisen sanatulvan. "Hallituksen määräämässä tehtävässä minun on kiirehdittävä tapaamaan kenraali Björnbergiä, mikäli hän ei – suureksi onnekseni – ehkäpä vieläkin viipyisi vierailulla Suitiassa, kuten..."

"Oh, ei! Valitettavasti...", kiirehti vänrikki, joka tällä kertaa tyytyi vähiin sanoihin.

Hän näytti pitävän jonkinlaista retoorista taidepaussia. Mutta Jööran oli nähnyt hänen katseessaan luihun välähdyksen ja kävi epäluuloisen tarkkaavaksi. Tuo nuori herra saattoi olla kiihkopäisen ja juonittelevan myssy-isänsä urkkija.

Kuultuaan uutisen Jaakko Maunu peitti pettymyksensä pariin toisarvoiseen kysymykseen vanhan valtaneuvoksen voinnista.

"Ooh, isäukkoni ansaittua lepoa Suitiassa häiritsevät vain eräät kummalliset huhut ... sekä Tukholmasta että Viaporista ja Helsingistä..."

Herrat katsoivat hetken ajan hämmästyneinä tuota nuorukaista, josta oli vaikea päätellä, paljasteliko hän salaisuuksia lapsellisuuttaan vai kieroin tarkoituksin.

"Ajatelkaa!" vänrikki jatkoi taas viattoman näköisenä kuten ainakin juoruileva lörpöttelijä. "Vapauden kallis asia on muka joutumassa katalan salaliiton uhriksi. Sellaisia mielettömiä huhuja! Mielettömiä! Niin sanoin isälleni ja kenraalille. Mutta nämä, sacrebleu, nämä ukko-herrat siemaisivat ne täydestä. Oli jo olemassa muka kokonainen kaappaussuunnitelma, ha-ha-ha... Varmaankin te, herra eversti, juuri Tukholmasta saapuneena...?"

"Valitan, herra vänrikki", Jaakko Maunu nauraa melkeinpä herkutellen. "Minun vähäpätöisyydelläni ei todellakaan ole muita tietoja kuin kunnon porvareitten suola-asiat, joita minut on lähetetty järjestelemään."

"Sanokaapa muuta!" tarttui vänrikki yhtyen kerkeästi nauruun. "Ja nämä epäluuloiset myssyukot! He kun ovat ryhtyneet – kukistamaan kokonaista kapinaa. Meillä Suitiassa pitää leiriä kohta puolet Turun rykmenttiä. Kenraali palasi suinpäin Viaporiin vangitsemaan epäluulonalaisia upseeri parkoja, ehkäpä asettamaan jo valmiiksi tykkimiehilleen tuliluntut kouraan. Eikä se riitä vielä sekään, ha-ha-ha... Varamaaherra Blomcreutz on kuulema nostanut Helsingin porvarit aseisiin puolustamaan kaupunkia."

Taas syntyi taidokas retoorinen vaitiolo. Mutta Jööran oli nähnyt tuon sukkelasanaisen vänrikin läpi. Hänet oli selvästikin lähetetty pelästyttämään heitä luopumaan ajoissa aikeistaan tai ainakin viivyttelemään niihin ryhtymistä. Eikä hänen tarvinnut odottaa hetkeä kauemmin viimeistäkin todistusta epäluuloilleen.

Vänrikki alensi äänensä salaperäiseksi. "Ainoa seikka, mikä saattoi minutkin vakaviin ajatuksiin, oli varamaaherran viesti kenraalille..."

Puhuja näytti odottavan herrojen jännittyneitä kysymyksiä. Mutta kun nämä näyttivät vain hymyilevän kohteliasta naamaa, hän löi pöytään korkeimman valttiässänsä.

Oli kuulema sittenkin totta, että eversti af Trolle oli tunnontuskissa ja epätoivon hetkellä antanut ilmi eversti Blomcreutzille joidenkin yltiöpäitten tekemän vallankaappaussuunnitelman, johon hänetkin oli houkuteltu mukaan. Sen vuoksi juuri oli kenraali keskeyttänyt vierailunsa – täyden selon saamiseksi salakoplan jäsenistä, sen johtajista ja...

Kustaa-herra ei ennättänyt päättää lausettaan, kun Jööranin äkkinäinen hyökkäys sai hänet pahasti säikähtämään. "Ken uskaltaa parasta ystävääni, eversti af Trollea, solvata petturiksi, hän joutuu, parole d'honneur, tekemisiin sekundanttieni kanssa! Varokaa siis, herra vänrikki, ajoissa sellaisia häpeämättömiä juoruja levittämästä."

Nokkela nuorukainen näytteli suurta hämmästystä.

"Excusez moi", hän kumartaa. "Ah, minä jos kuka ymmärrän, että nuo tuollaiset ovat vain une bagatelle! Valitan, jalot herrat, jos... No, niin, à votre service... Au revoir!"

Ja Kustaa-herra livahti ovesta kuin nokkela salakka merrasta.

"Kas, kas", nauroi kapteeni, "sillä vanhalla monseigneur saatanalla on nään ma vielä oikeita pirunmoisia poikasiakin".

"Ja vaarallisia", Jööran jatkoi. "Meidän on vangittava ennen aamua Suitiasta sekä isä että poika."

Ulkoa kuuluu tuulen tohinasta pitkä pillinvihellys ja hetken kuluttua taaskin ratsuryhmien kiireistä laukkaa.

"Diable! Onko sillä lurjuksella koko eskadroona?" aprikoi Ehrensvärd.

"Ei tee mitään. Tuon pikkupelurin valheissa oli ainakin se totta, että nuo Suitian rakuunat ovat turkulaisia. Minä taivutan ne puolellemme." Jööran katsoo kysyvästi velipuoleen.

Tämä on kuitenkin sekä kapteenin että hänen suureksi hämmästykseksi joutunut kouristavan tuskan valtaan. Kasvot ovat vahan kalpeat. Hiki tihkuu jälleen otsalta. Silmät pälyvät kuumeisen epäluuloisina, hakien etenkin Jööranin katsetta. Sekä ruumiillinen tuska että vainoamismanian kohtaus oli hänet yllättänyt hirvittävällä voimalla.

Toinen käsi puristaa särkevää olkaa. Mutta silmät hakevat yhä velipuolen katseesta kateutta, salakavalia aikeita, kavallusta ja petosta. Sinä, sinä, ne näyttävät puhuvan kuumeista kieltään, sinä aiot riistää päällikkyyden ... minulta, minulta... Maineet, kunniat, ylennykset ... minun suunnitelmani, koko minun esikoisoikeuteni ... sinä, sinä, sinä – juuri sinä ne himoitset ryövätä, minulta, nerokkaammaltasi...

Salaperäinen, takaviisas hymy vetää vinoon verettömät huulet. Ne supisevat. Mutta puhuvat vain ilmeillään: erehdyt, mies parka, erehdyt... Minulla, yksin minulla on kuninkaani käsky. Minun, juuri minun on suuren teon alku ja loppu.

Mitä tämä on, mitä? kyselevät kapteeni Ehrensvärdin levottomat katseet Jööranilta.

Tämä kohauttaa kiukkuisesti olkaansa. "Luulen, että tuota sanotaan hienolla kielellä paranoiaksi." Halveksiva kädenliike seuraa sanoja. Ja vieläkin hän puuskahtaa: "Minä sanoisin sitä suuruudenhulluuden perkeleeksi!"

Jaakko Maunu ei näytä kuulevan sanaakaan velipuolen solvauksesta. Nyt hän on vaipunut rajattomaan nääntymykseen. Vasta pitkän tovin kuluttua hän jaksaa puhua, huoaten raskaasti: "Kaikki on menetetty. Ei ole enää mitään tehtävissä."

Nuoremmat herrat kuohahtivat. He syöksivät everstiä vastaan syytöksensä puhuen sekaisin ja yhteen ääneen.

"Petturi!" iskee Jööran. "Minä en heitä kostoani, jumal'avita!" kapteeni huutaa samaan hengenvetoon. "Jos ei herra eversti tiedä mitä vaatii sotilaan kunnia, niin...", jatkaa Jööran.

Jaakko Maunu leimahuttaa vastaan kuin tuhkaksi palaneen sielunsa viimeisen lieskan: "Minä lähden hiiteen tästä valtakunnasta! Minä en halua saattaa kuningastani narriksi yrityksellä, jonka te, hyvät herrat, olette tehneet lörpöttelyllänne naurettavaksi!"

Hän oli noussut vihan vimmassa. Mutta väsähti taas kuin näkymättömän veitsenterän leikaten ja lyyhistyi tuolilleen. Jööran näytti tekevän lähtöä, oikoen vyötään ja kiskaisten viittansa käsivarrelleen. Kapteeni katsoi ymmällään vuoroin toista vuoroin toista veljeksistä.

Mutta everstin ääni kuuluu taaskin. Yhä väsyneenä, mutta nyt melkeinpä filosofisen mietteliäänä.

"Herrojen kostolla ja maineenjanolla näyttää olevan kiire. Niin oli minullakin. Mutta historian pyörä, tuo niinsanottu ajanratas, tuo miehiä syöpä torahampainen ratas on hidas. Sillä on tapana kulkea veren tahmeuttamassa tomussa, raskaassa liejussa, yli taistelukenttien hyljättyjen kanuunoitten, yli ihmis- ja eläinruumiitten, läpi sälyn ja rydön... Kuinka se voisi kiitämällä kiitää ja hetkessä tulla perille. Ooh, vain meidän liian kuumat aivomme kuvittelevat salaman sen akseliksi ja hullaantunutta tulivannetta sen pyöränkehäksi..."

"Minä en ole tullut tänne kuulemaan sairaan miehen jeremiadeja. Olen vannonut kuningattarelleni, että uhraan vereni ja henkeni hänen puolestaan. Ja minä olen sen vannonut peruuttamattomin sanoin: Ken ei tee kaikkea, ei tee mitään isänmaan puolesta."

"Kuningattarelle – kenelle?" pistää taas velipuolta epäluulon oka.

"Ooh, ei tälle, nykyiselle – tuolle jäykkäpolviselle paraatihevoselle, vaan Preussin Fredrikin sisarelle. Ja siksi minä aionkin nyt seurata suuren brandenburgilaisen elämänohjetta: 'Ei ole lainkaan tarpeen, että minä elän, vaan se, että taistelen.' Toisin sanoen: suoritan vallankaappauksen yksin ja ominpäin. Hyvästi."

Ovi iskeytyi lujasti kiinni. Majuri Sprengtporten oli poistunut.

Kapteeni Ehrensvärd on seuraamaisillaan lähtijää. Mutta katsoo vielä tuokion odottavana päällikköönsä. Ja hänen on taas syytä hämmästyä.

Eversti katsoo häntä huvittuneesti hymyillen. Taudin koura näyttää menettäneen kokonaan otteensa. Oli kuin hänen sielunsa tuskanpimeästä yöstä olisi sarastanut hyvää tekevä, raikkaasti tuulahteleva aamu.

Mies on kuin loihtimalla melkeinpä entisellään: tyyni ja varma-ilmeinen. Vieläpä on hänen suupieleensä ilmestynyt pieniä leikinkureita.

"No, mutta, herra kapteeni, ettekö tietänyt, että tuo saakelin olkapää tekee minulle joskus tepposet ... nyhtäisee kuin piru sielustani koko uskoni tämän elämän vehkeilyyn ja turhanturhaan peliin.

"Olin äsken unohtamaisillani, että meillähän on vielä jäljellä tuo siunattu porvareitten – suola-pula, ha-ha-ha... Sen varjolla me otamme selville tilanteen juurta jaksain... No, niin. Lähtekäämme."

Ihmeissään, mutta yhä epäillen Ehrensvärd seuraa everstiä. Tämä lyö vielä pihaportailla kapteenia rohkaisevasti olalle. "No, mutta älkää toki epäilkö, nuori mies! Minun haavaani polttaa hullun kuume vain vaarojen portilla. Niiden keskellä laastaroi sen kylmän saatanan himo taistella ja voittaa. Koin sen eräitä kertoja jo Pommerin-aikoinani..."

"Entä veljenne, herra eversti?"

"Ooh, kissa ja koira muuttuvat kyllä yhteisessä vaarassa molemmat leijoniksi. Sekin on, herra kapteeni, jo monet kerrat nähty ja koettu."

Pian eteni kaksi hevosta kepeätä käymäjalkaa Helsinkiä ja Viaporia kohti – samaa tietä, jota Jööranin ratsu pyyhki tasamaat kiireistä ravia ja ylämäet täyttä laukkaa.

25.

Monsieur Björnram kiertää hämärissä Kirkkotörmän jyrkkää ja varjoisaa kujannetta alaspäin. Eräästä lankkuaidan kulmauksesta hän livahtaa poikkikadulle, pujahtaen pian Dorthe-muorin kapakkaan.

Värjärimestari Hamströmin myrkkyhöyryjen syömä laihankelmeä naama, jota koristavat siellä täällä kuin pienien hiilensirujen rypäät, nousee pelokkaan jännittyneenä pöydän takaa.

Björnram oli ollut urkkimassa raatihuoneella, jossa Porvoon raati ja maistraatti oli pitänyt aamuvarhaisesta eversti Sprengtportenin johdolla suolakokousta. Ja nyt piti värjärimestarin kuulla, uhkasiko häntä sieltä päin suurikin vaara.

Mies on ottanut rohkaisuryyppyjä. Käsi vapisee sittenkin hänen pulputtaessaan paloviinalla terästettyä pontakviiniä tulijan pikariin.

Monsieur närsii lasin laidasta varovasti, suihkaisten vihdoin Hamströmin korvaan: "Raadin jäsenet pelästyivät everstin tuimia uhkauksia. Ja he tekivät mestarista syntipukin. Teidät aiotaan vangita – lentokirjasten levittämisestä korkeanluvallisia säätyjä vastaan."

"Säätyjä?" Hamström valahtaa harmaan kelmeäksi. "Eihän siinä... 'Pimeyden vallassa' ... muuta kuin aatelisherroja...?"

"Sääty kuin sääty. Vastalauseensa voi mestari riipustaa kohta puoliin raatihuoneen vankikistun seiniin. Valta on nyt everstillä."

Värjärimestari kutistui kokoon kuin tyhjä rukkanen. Otti pöydän ympäri hätäännyksissään pieniä tanssiaskelia, supisten lievetakkiaan napitellen: "Minä pakenen, pakenen..."

Kustaa-herra jää hihittämään yksikseen. Eikä hän enää koskenut pikariinsa.

Oli painuttava Jokikadulle ja tätä etelää kohti. Tänä päivänä hänen valtiashenkensä oli ratkaiseva hänen kaksoispelinsä puolesta ja vastaan.

Ei hän ollut, pelastaessaan värjärimestarin, suinkaan pettänyt sitä lupaustaan, jonka hän oli antanut Seestan isännänhuoneessa eräänä hämyisenä yönä – siihen saakka seurata Jööran-herraa, kunnes tämän itserakkauden ja pöyhkeyden Nemesis nousisi häntä vastaan.

Nyt oli vain piruinta se, että hänen superieurinsä antamat merkit löivät toisiansa vastaan. Ne tuhosivat toisensa kuin noppapelin ykkönen ykkösen tai kuutonen kuutosen.

Porvarit olivat muuttuneet säikähtyneeksi lammaskatraaksi. Eversti leikki heidän kustannuksellaan pirullisen herkullista näytelmää. Syytti – heitä, ha-ha-ha ... salahankkeista säätyjä vastaan, tuo myssy-tyrannien säätyvallan haudankaivaja.

Jööran-herran kanssa hän näytti sopineen.

Mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Viaporin upseeristosta hän oli sittenkin vietellyt puolelleen – ehkäpä pari kolme miestä rykmenttiä kohti. Mutta riittikö se ja kestivätkö nuo huijarit kovan paikan tullen?

Mitä oli tekevä Agata-rouva? Hän saattoi usuttaa herra puolisonsa veljeksiä vastaan sittenkin sellaisiin hyökkäyksiin, että koko salahanke paljastetaan Tukholman valtaneuvoskuntaa myöten, ennenkuin tuo yhä ja yhä vain lännestä viistävä myrskytuuli ennättää kääntyä myötä- tai laitatuuleksi Viaporin-kaappaajain aluksille.

Björnram kokoaa tuulenpuuskan riehauttamaa viittaansa, pysähtyen tuijottamaan yli Hamarin vesien aavalle merelle tärkeissä mietteissä.

Niin, siellä nytkyi ankkurissaan Jööran-herran jahti sekä pieni "Snappopp", jolla rakuunat piti hinauttaa väljemmille vesille.

Mutta tuo, tuo puolentoista viikkoa suvantoon työntymällä työntynyt vuoroin länsi- ja vuoroin lounaistuuli, joka paisuttaa yksinpä joen vedet Porvoonsillalle saakka – se se on lopultakin tämän herkullisen noppapelin korkein luku.

Se se oli estänyt Jööran-herraa ryhtymästä yksin, velipuolta odottamatta, Viaporin-retkeen. Itse voitonjumalatar Nike näytti määränneen nuo pirun riivaamat veljekset yhteistyöhön ja sopuun.

Mutta – tänään ei ollut turhaan kolmastoista päivä elokuuta. Kolmannentoista pyhän pallon peittää kaksitoista. Mutta noppien kaksi kuutosta paljastaa valtiashengen ratkaisevan merkin. Yhtä varmasti kuin oli tuulten kaitsijalla Aioloksella lapsia kaksi kertaa kuusi eli kaksitoista.

Kääntyykö tuuli, vai ei? – Kaksi kuutosta vastakkain... Jos ei käänny – Jööran-herran Nemesis on herännyt. Ja pyhä "kolmastoista", minun superieurini, on pelastava minut vastapuolelle. Mutta ... jos kääntyy – teen voittolaulun Viaporin valloittajille.

Sen teen, niin totta kuin Kalliope, uskollisen aseveljeyden ja sankarilaulun muusa, minut haltioittakoon, ha-ha-ha...

Joki ja meri ovat joksikin ajaksi peittyneet metsikkörypäitten ja kunnaitten taakse. Mutta saavuttuaan Ånäsin niityille hän pysähtyy hämmästyneenä.

Missä ovat myrskynpuuskat? Tuuli tulee kyllä vieläkin lännestä päin. Mutta se on lakastumaisillaan. Niemien ja saarien päissä karehtii kuin vastavirtoja: idästäpäin tulevat pienet vihurinlaikat näyttävät niiden tienoilla synnyttävän ristiaallokkoja.

Merkki! Valtiashenkeni merkki! Björnram on ääneen huudahtamaisillaan huumaavasta ilosta. Hänestä tuntuu kuin historian genius puhuisi juuri tässä hetkessä hänen henkensä kautta. Elikö hänessä sittenkin, kautta pyhän ja kolmannentoista pallon, ylimaailmainen loihtuvoima, elikö? Tätä, juuri tätä merkkiä hän oli manannut, loihtinut, rukoillut ja noitumalla noitunut kautta Luciferuksen ja arkkienkeleitten. Ja nyt! Nytkö oli hän saapa uudet siivet, joilla lentää? Ei mustaa ja valkoista, vaan verenpunaisen ruusun ja viisikärkisen, kimmeltäväisen tähden siivet...

Uuden uskonsa hurmiossa hierofantin täytyi nostaa katseensa taivaan puoleen.

Au nom de Dieu! Yksinpä korkeuden kiitävä pilvistö oli tyyntynyt! Emäsalon takaa oli noussut sinenkirkas laikka, kuin huikaiseva purje. Ei, mutta ... mitä! Sinen keskeltä irtautuu todellakin valkean hohtavia purjeita. Sieltä on tulossa laiva! Varmaankin juuri se helsinkiläisalus, jota vallankaappaajat ovat odottaneet saapuvaksi "Snappoppin" lisäksi.

Hamarin vesillä liikehtii rakuunain soutamia meriveneitä "Snappoppin" lähettyvillä. Niiden on määrä hinata alukset avomerelle.

Ja entä tuolla? Kornetti von Essen ratsastaa pienen komennuskuntansa etupäässä, oikaisten pitkin rantakunnaita kohti Helsinkiin kääntyvää valtatietä.

Herra armahtakoon! Vallankaappaajat olivat jo ryhtyneet täyteen toimintaan. Hänhän tiesi senkin, että kornetin piti ureta rakuunoineen partioimaan, estääkseen laivojen lähdettyä kaiken yhteyden Porvoon ja Helsingin väliltä.

Yhä uudestaan siristyvät monsieur'n tarkkaavat silmät. Emäsalosta päin lähestyy tuimaa vauhtia tulliherrain neljän miehen soutama vene. Peränpitäjä, kirjuri Busch, seisoo peräsimen varressa, jännittyneenä ja kiireisen näköisenä.

Tuo mies on matkalla viemään urkkimiaan tietoja pormestarille, pälkähtää Kustaa-herran päähän selvänä seikkana.

Nyt jos koskaan hänen oli aika vierailla Agata-rouvan luona!

Paluumatkan Björnram taivaltaa tulipalokiireellä. Lähestyessään kaupunkia hän kuulee rakuunain harjoituskentältä sotilaitten remuavia huutoja ja yksinäisiä pyssynlaukauksia, joissa näissäkin räjähtelee holtitonta iloa.

Oikealta päin itätuuli vahvistuu vahvistumistaan. Hänen täytyy panna melkeinpä juoksuksi. Ken nyt myöhästyi Kohtalottarien jumalaisesta keinusta – häntä ei ollut enää pelastava valkea eikä musta magia.

Leirialueen laitaa kulkiessaan hän näkee rakuunaryhmien heiluttelevan rahamassejaan ja toisten tungeksivan majuri Sprengtportenin lähettyvillä, joka näyttää, keskellä kenttää seisoen, jakavan laajasta arkusta rahaa – tietenkin juomarahoja mielten rohkaisemiseksi.

"Plootuja, pojat, plootuja, jumaliste!" kuuluu sotilaitten riemuhuutoja. "Nämä ne auttaa Viaporin ja helvetin portille asti!" huudetaan toisaalta, pyssynlaukausten kajahdellessa yhä selkenevää taivasta päin.

Melu lakkaa majurin viistäessä käskevästi kädellään. Björnram kuulee päällikön puheesta toistuvasti Kustaa-kuninkaan nimen. Ja sitten selkeinä kantautuvia kapinoitsijan sanasoihtuja, jotka tuntuvat roihahtelevan joka puolella kenttää. "Riitaisan ja monivaltaisen puoluetyranniuden kuolinhetki on lyönyt!" majuri laukaisee kuin armottoman taistelun alkajaisiksi. "Kukin meistä uskaltakoon verensä ja henkensä hänen majesteettinsa oikeamielisen hallituksen ja kunnian pelastamiseksi", hän jatkaa katseen siirtyessä rakuunaryhmästä toiseen kuin vannottaisi pyhää valaa mies mieheltä. "Ken ei tee kaikkea, ei ole tehnyt mitään isänmaan puolesta..." Majuri näyttää aikovan jatkaa. Mutta samassa hetkessä puhe hukkuu miesten raikuviin hurraa-huutoihin.

Björnram kiirehtii kohti Jööran-herraa, tämän kääntyessä upseeriston parakkia kohti, josta häntä vastaan kiirehtii Lauri Reinhold Glansenstjerna uudenuutukaisessa upseerinpuvussa, pystynenä ja pyöreät posket innosta kiiltäen.

"Tuuli kääntyy itään, herra majuri", Björnram huohottaa. "Tunnen sen, se on minun valtiashenkeni antama voiton merkki ja..." Näyttää aluksi kuin majuri ei olisi lainkaan kuullut hänen sanojaan ottaessaan vastaan Lauri-herran ja muiden lähestyvien upseerien kädenpuristuksia kiitokseksi äskeisestä puheestaan.

Mutta hän tarttuu kuin tarttuukin Björnramin sanoihin rehevässä ilossa: "Hyvä, hyvä, rakas profeetta! Totta on siinä ainakin se, että veljeni olkahaava ja minun sääripiruni ovat jo koko viime yön ja tämän päivän ennustaneet sen saakelin kylmää itämyrskyä."

Jööranin sisin olemus näyttää vihdoinkin löytäneen todellisen hahmonsa. Pään asento on luontevan ystävällinen upseerien osoittaessa taas hänelle ihastustaan. Kulmallisten välistä on poissa synkkä pystyjuova. Mutta katseessa on teräksistä, käskevää tahtoa, kuten yksinpä jäntevinä maahan juuttuneissa hajasäärissä.

On kuin hän jo nyt tuntisi seisovansa keinuvalla laivankannella ja tuijottavansa myrskyn läpi lähestyvää Viaporin pääporttia, jonka hän oli avaava vaikkapa särkemällä, jos oli tarpeen.

Jööranin kämmen on laskeutunut leppoisana Kustaa-herran olalle, joka nyt vihdoinkin pääsee varoittamaan kirjuri Buschin urkkimisista ja hankkeista, pormestarista ja Agata-rouvasta.

"Siispä kaupungille, pimeyden henki!" Jööran käskee, jatkaen lyhyin lausein: "Ottakaa selvä ja tuokaa tieto. Jokainen, joka pyristelee vastaan, on vangittava. Nyt ei ole aika mitata vastustajiemme hyveitä kyynäräkepillä. Sota on sotaa. À la guerre comme à la guerre."

Upseerien nyökkäillessä hyväksymistään majuri antoi käskynsä adjutantilleen, Möllersvärdille. Tämän piti ottaa mukaansa rakuuna ja vangita kirjuri Busch.

Jos taas Björnram havaitsisi pormestari Forsteenin aikoilevan Helsingin-matkaa, oli hänen istuttava arvon porvarin kanssa samoihin kieseihin ja ohjailtava hänet kornetti von Essenin komennuskunnan turvalliseen huomaan. Siten oli pormestari joutuva heidän käsiinsä kaikkine kirjeineen, joita hän tietenkin lähtisi viemään tuolle kirotulle maaherra Blomcreutzille – heidän vaarallisimmalle vastustajalleen.

Möllersvärdin poistuttua täyttämään käskyä Jööran saattaa muutaman askelen Björnramia kentän laitamalta aukenevaa tienpäätä kohti. Tyynin, melkeinpä lempein äänin puhuu hän vieläkin muutaman sanan: "Huomatkaa kuitenkin, monsieur, pormestarin kunnianarvoista rouvaa ei ole loukattava yhdelläkään sanalla eikä teolla. Emme taistele naista vastaan, vaan naisen kunniaksi, katsokaas", hän hymähti lopuksi.

Pian kuuluu kahden ratsun kavionkopse Porvoontieltä. Mutta Kustaa-herra taivaltaa samaa tietä omalla apostolinkyydillään, yhä tunnustellen itää kohti, nousiko sieltäpäin todellakin myrsky vai oliko tämä tuulen kääntyileminen ehkäpä vain petollisen alimaailman noitumaa silmänlumetta.

Seuraavan aamuyön vielä peittäessä kaupungin pimeyden alhoon hämmästyttää kunnon porvoolaisia rakuunain tuimatahtinen marssi läpi kaupungin.

Yön mittaan oli itätuuli lujittumistaan lujittunut. Eikä nyt enää eversti Sprengtporten siekaile, ei peittele. Kaupunkilaisten äkkihämmästys on niin suuri, etteivät edes säikähtyneinä havahtuneet pienet piikaiset hoksaa seurailla komeita rakuuna-sulhasiaan, ei juoksahtaa edes ovilta kurkistelemaan.

Vasta päivällä ottivat huhut asian hoitaakseen.

Pepotin säteritilalle ne olivat marssineet, ja siellä oli puhunut upseereille ja sotilaille itse eversti Sprengtporten, joka oli vannonut rakuunoille valloittavansa Viaporit, Helsingit, Turut ja koko Suomen maan ja astuvansa uuden itsenäisen ruhtinaskuntansa valtaistuimelle.

Ja rahaa! Sitä oli taaskin jaettu sotamiehille, niin että hopeataalareita oli mennyt "tynnyrillinen kultaa". Ja tämä nyt oli niin tavaton summa, ettei sitä osannut tavallinen porvari laskeakaan.

No, huhut puhuivat moniapäin ristiin.

Toiset väittivät, että laivojen hinauduttua avovedelle oli ulapalta kuulunut huikeita eläköönhuutoja heidän lailliselle Kustaa-kuninkaalleen. Mutta toiset vannoivat nyrkkiä puiden Ånäsin piikojen kuulleen, että siellä oli hurrattu tätä uutta kuningasta, Jaakko ensimmäistä.

Ja sitten! Sekin oli varmaa, että Jööran-herra oli yrittänyt murhauttaa velipuolensa, kun aikoi itse nousta Suomen ruhtinaaksi tai kuninkaaksi. Myssyporvarit repivät kiukuissaan ja peloissaan tukkaansa. Ja heidän palvelusväkensä kautta alkoi levitä lopultakin tosia ja oikeita sanomia, joista kyllä niistäkään ei lisähöystöä puuttunut.

Pormestari oli kuulema kirjoittanut koko yön sulanterä mustetta pärskien mahdottoman pitkää syytöskirjelmää vallananastajia vastaan.

Itse pormestarinna oli seisonut koko päivän keskiyöstä asti ikkunansa ääressä liikkumattomana kuin kuva. Ja hän se oli aikeissa lähteä Helsinkiin ja Viaporiin Petter Schröderin ja porvarikavallerian kanssa, vangitakseen Jööran-herran tai ehkäpä tämän pelastaakseen kapinoitsijoitten sakista.

Se vanha rakkaudensuola kun yhä vain taisi janottaa entistä Hannu-mestarin Agataa.

Ei, ei se nyt, pormestarinna, millekään sotamatkoille, väittivät toiset. Sen Hannu-poika kun oli ollut hukkumaisillaan justiinsa tänä päivänä rantapuotien silta-arkkujen alle, ja poika nyt houraili kovassa kuumeessa vuoteessaan.

Ja tämän oli todeksi todistanut itse Bergmanin Elsa-muori, joka ei turhia sen talon asioista laverrellut. Mutta kun oli ollut emäntä itse ja muitakin vaimoja poikaa pelastamassa, niin olihan tapaus tullut julki läpi koko kaupungin.

Hannu-poika oli näet kuullut palvelusväen puheista, että Jööran-herra oli lähtenyt rakuunoineen merelle. No, tuo vekama oli karannut rantasilloille, yrittänyt korkealta laiturilta kavuta kalastajaveneeseen, päästäkseen mukaan hänkin "sinimustien maahan", kuten ratsastaja-setä oli hänelle luvannut.

Puotisilloilla hommatessaan poika oli kuukahtanut syvään veteen, laiturin ja aluksen väliin. Mutta osannut kuin osannutkin tarttua sen keskilaitaan ja huutaa apua sen turkasen lujalla äänellä.

Nyt Hannu-poika ei muuta kuin houraili "sinimustien maasta" ja "merirosvojen kuninkaasta". Eikä äiti-rouva ollut pojan vuoteen äärestä hetkeksikään poistunut.

Oli vain kulkenut kalpeana vuoteen ja ikkunan väliä, tuijottaen merelle, yhä vain yli joensuvannon ja Gammelbackan, mutta – ihme kyllä saamatta kyyneltäkään silmiinsä.

Tiesihän sen, että suru oli liian suuri itkettäväksi, kun muisti, minkälaisen merirosvon tekosia se poika oli.

Mitä huhuttiinkin, tosiasia oli, että eversti ja majuri seisovat Jööranin jahdin kannella seurassaan Lauri Reinhold ja adjutantti Möllersvärd. Eivätkä kaksoisveljet voi olla sen paremmassa sovussa keskenään, kuin nyt ovat Sprengtportenin veljekset.

Jaakko Maunun saavuttua ei heidän välillään ole vaihdettu sanaakaan Raaseporin ja Öfverbyn vihanpurkauksista.

He olivat ryhtyneet rohkeimpaan seikkailuun, mistä koskaan Pohjolan aikakirjat olivat tietäneet kertoa. Heidän pistooleissaan oli ruuti kuivaa myös oman pään varalta. Sellaisessa tilanteessa eivät järkimiehet haasta riitaa.

Upseeriseura tarkkailee jännittyneenä taivaan ja meren merkkejä.

Nämä kävivät hetki hetkeltä yhä kummallisemmiksi. Mitä yöllinen itämyrsky oli luvannut vahvaa myötäistä tai laitatuulta, tuntui nyt pettävän heidät katalasti.

Takana purjehtivilta aluksilta kuuluu tosin vielä tuon tuostakin miehistön hurraa-huutoja ja ilolaukauksia – itäisten tuulenpuuskien piristäessä niiden purjeita.

Mutta itse piru näyttää pitävän peliään heidän kustannuksellaan. Nuo tuulenpuuskat harvenevat harvenemistaan. Jo Haikonselälle tultaessa heitä uhkaa – hitaisiin maininkeihin tyyntyvä ulappa. "Tjaa, olisihan sen pitänyt tietää taivaanlahjan", kivahtaa Jööran työntäen syrjään kiikarinsa.

Mutta Lauri Reinhold näyttää yhä iloista naamaa. Hänen ei tule mieleenkään ajatella omaa vaaraa. Hänen vaatimaton sydämensä vain tanssahtelee siitä ilosta, että hän saa olla mukana jumaloimiensa veljesten suurella retkellä.

Miehistön valtaa masennus – eläköön-huudot lakastuvat vähitellen mykäksi tuijotukseksi pitkin kylmäntyyntä selkää.

Jaakko Maunu puree hampaistaan tuskin kuuluvia kirosanoja suomeksi, ranskaksi, ruotsiksi ja saksaksi.

Tämän saman aamun valjetessa heidän olisi ollut jo noustava maihin Viaporissa eversti af Trollen ja kapteeni Ehrensvärdin kanssa tarkasti sovitulla hetkellä.

Ja nyt – puolenpäivän aikaan he eivät olleet päässeet vielä irti edes Haikonselältä.

Jööran tokaisee: "Laivoja on ryhdyttävä jälleen hinaamaan." Tuumasta toimeen. Mutta matka edistyy etanan vauhtia, kunnes tämäkin käy mahdottomaksi.

Lähestyttäessä Kuggen salmea tuuli tosin jälleen herää, nousee nousemistaan. Mutta se on nyt kääntynyt – vastatuuleksi, joka jo iltapäivällä ennustaa seuraavaksi yöksi myrskyä.

Jaakko Maunu näyttää vaieten laskevan turhaan hinailevien veneitten lukua.

"Laivat on jätettävä ja suurin osa miehistöä. Matkaa on jatkettava soutamalla."

Satamiehisestä rakuunajoukosta valitaan viisi upseeria, kuusi aliupseeria ja kaksikymmentä kaksi sotamiestä, jotka nämäkin ovat liian suuri lasti harvoille, pienehköille veneille.

Kuggen salmen länsipuolella iltahämärä tihentyy yöpimeäksi.

Jööran ja Jaakko Maunu ohjaavat vuorotellen pienen eskaaderin johtovenettä. Pimeä ilma kylmenee kylmenemistään. Myrsky ajaa vasten kasvoja ärsyttävää tihkua ja tuhnua, joka hetkittäin yltyy lumensekaiseksi räntäsateeksi.

Miesten vaatteet ovat käyneet likomäriksi. Ponnisteltaessa henkihieveriin saakka airojen pyyryissä tätä tuskin huomataan.

Mutta tussareissa on ruuti kastunut. Lataamattomia kuteja, joita kullekin on jaettu Pepotin kentällä kolmekymmentä, täytyy ryhtyä suojelemaan kuin silmäterää.

Tämäkin alkaa olla mahdotonta, sillä myrsky vimmautuu hurjemmaksi kuin pahin hurrikaani ja aallot putoavat koururintaisina harjanteina suoraan niskaan, huuhtoen ja meuruten, aivankuin koko taivas olisi muuttunut kaiken alleen hautaavaksi mereksi.

Takaa kuuluu pahimpana hetkenä myrskyn kohuun hukkuva sumea viesti, että yksi veneistä oli saanut vuodon. "Se on uppoamaisillaan!" kajahtaa vihdoin läheltä selkeänä huutona, mutta tämänkin myrskyn rautasiima vetäisee äkkiä poikki. Jööran on tällä erää johtoveneen peräsimessä. Keskellä hädän kurimusta hänen silmiinsä kiiltää oikealta kädeltä niljaisia kivenkyhmyjä, ehkäpä kokonainen luotokin. Ja aluksen köliin karahtaa samassa pahasti vedenalinen kari.

Tuimasti huutaen hän antaa kulkea aluksesta alukseen käskyn, että haaksirikkoisen veneen oli painuttava luotoja tai rantamatalikkoa kohti.

Lähestyvälle Jaakko Maunulle hän tokaisee pidätetyin äänin: "Olemme eksyneet väylältä, ajautumassa luotojen sekaan."

Sisimmässään häpeä ja kiukku siitä, että juuri hänen ohjatessaan oli jouduttu eksyksiin, Jööran kääntää jyrkin ottein aluksen etelään ja laitaseen, niin että myrskyaalto tohahtaa pahasti yli partaan.

Tällä kertaa ei eversti ärähdä sanallakaan nuoremmalleen. Hän hakee tuimin katsein riuttoja ja luotoja, todeten jäätävän tyynenä: "Tässä se siis on ... Skylla ja Karybdis."

Alukset kääntyilevät, risteilevät, uhaten ajautua keuloineen naapuriveneen kylkeen, pitkin riuttojen peittämää syvää lahtea.

Haaksirikkoinen vene on hukkunut näkyvistä. Mutta parista muusta aluksesta kuuluu huuto, että ne olivat tarttuneet matalikolle.

Jaakko Maunu on tarttunut peräsimeen. Jööran nousee perävantaalle. Ihmeekseen hän näkee, niin, todella näkee matalikolle joutuneitten miesten airoineen ja puoshakoineen heiluvan veneissään mustina jyrkkäpiirteisinä varjoina, estääkseen niitä juuttumasta pohjaan.

Nyt hän vasta tajuaa, että päivä on sittenkin noussut. Se vilahtaa valjuna, avuttomana silmänä pariin kolmeen kertaan pilvivyöryjen lomitse.

Mutta se kykenee kuitenkin näyttämään, että eteenpäin pääsy on ihmiselle mahdotonta – hurjinkin soutu kykenee pitämään alukset vain kohtisuorassa suunnassa aallonjyrkänteitä vasten. Mutta ne painuvat hitaasti yhä syvemmälle kivikkolahden vaarallisinta pohjukkaa kohti. Kaikkien tuho näyttää varmalta. Glansenstjerna ja Möllersvärd ovat heittäytyneet airoihin, sillä kaksi soutajista on lysähtynyt puolitainnuksissa laitateljoja vasten ja kolmaskin huohottaa läkähtymäisillään pyyryjen nojalla. Vain Peuran poika, Mukkulan Sike, vetelee yläsillään pitkään, hartaasti ja tasaisen juohevasti kuin soutaisi aamutuimaan Paimilanlahden lahnaverkoille.

Lauri Reinhold näkee nyt vasta aamun valaisemat veljesten kasvot. Jaakko Maunun katse on värähtämättömän kova ja samalla valpas, kuten ainakin upseerilla hyökkäyksessä. Huulet näyttävät hymyilevän merkillistä ivahymyä, sillä ne ovat kuin jäätyneet määrättyyn älylliseen ilmeeseen.

Mutta niiden pielissä hienot lihasjänteet nytkähtelevät. Ne puhuvat Lauri Reinholdille selvää kieltä. Tuo mies ei tänä hetkenä pelkää muuta kuin häpeää. Jos heidän yrityksensä katkeaa tähän, on heitä vastassa vain vastustajien pilkka. Eikä heitä pelasta edes itsemurha, sillä tämä ei auta isänmaata eikä kuningasta. Ja pilkkaajat tulevat rienaamaan vielä heidän maineettoman hautansakin. Sellaista ajatusta ei voi tuo ylpeä ja kunnianhimoinen mies sietää.

Ja nuorempi velipuoli? Hän on kuin laihtunut yhdessä yössä. Suupielten juonteet ovat uurtuneet syviksi. Nuo kasvot ovat jollakin tavalla entisestään kypsyneet. Niissä ei ole vain hurjapäisyyttä. Tuo katse ei ole enää koskaan säkenöivä herkintä poikamaista riehakkuuttaan. Se katsoo kuin totinen, rakastunut mies palvomaansa jumalattareen, avoimena, valmiina jokaiseen uhriin, uskollisena...

Ajatella! Jööran – uskollisena yhdelle ja ainoalle rakastetulle. Isänmaalleko vai itselleen? Sotilaskunnialleenko vai vannomalleenko valalle? Lauri Reinhold ei tiedä, että Jööran tuijottaa tänä hetkenä korkeimpaan näkyynsä: kuningattareen, jolle hän oli vannoutunut. Mutta jotain sellaista hän aavistelee, niin vähän kuin hän on saanutkin tietää tästä Jööranin kätketyimmästä salaisuudesta.

Miten samanlaisia he ovatkaan nyt, nuo veljekset, jotka tavallisissa oloissa sähähtelevät toisiaan vastaan kuin jääkylmä vesi ja ahjosta kiskaistu rauta, tulee ihailevan tarkkailijan mieleen. Heidän eri tavalla vaivaavat haavansa, arpensa, ehkäpä heitä erottavat muistonsakin ovat kuin pois pyyhkäistyneet.

Sama haave, yhteinen peritty päällikön tarmo ja sotilaan kuolemanhalveksunta, yksi ja yhteinen kohtalo kietoo heidät tänä hetkenä aivankuin eristettyyn kylmänkorkeaan ilmakehään, mihin eivät myrskyt yllä. Perävantaalta Jööran on havainnut, että koleikkoisen lahden suulta paistaa sittenkin pieni pelastava saari. Haaksirikkoutunut vene on ajautunut sen rantaan ja pelastuneet miehet viittovat kiihkein elein laskemaan sinne turvaan.

Jyrkässä aallokossa on alusten mahdotonta tehdä käännöstä. Niiden annetaan perä edellä painua aironmitta kerrallaan saarta kohti.

Matkalaisten henki on säilössä. Mutta ei mitään muuta. On vain pieni kurja ryhmä läpimärkiä epätoivoon turtuneita miehiä, joilla ei ole enää panosta aseeseensa ja jotka makaavat pitkin soransekaista paikkuleista nurmea aikomatta enää mitään.

Näilläkö voitaisiin valloittaa maan lujin linnoitus, jonka bastioneissa oli värvättyjä rykmenttejä yli tuhannen miestä, osia Turun ruoturykmentistä ja lisäksi Helsingin kasarmeissa puolikaspataljoona tykistöä.

Jaakko Maunu ja Jööran liikuskelevat tyynin, melkeinpä iloisin kasvoin makaavien miesten keskellä.

Ei hätä ollut tällaista. Oli vain hetken koottava voimia. Ja sitten keksittävä keinot. Pahimmin taintuneita, suullaan makaavia, he kääntävät olasta, aivankuin vanhasta tottumuksesta: katsoakseen oliko taistelukentän hyökkäyksessä maahan tuupertunut mies saanut kuolettavan luodin, vai uupumukseenko läkähtynyt tai vain haavoittunut.

Upseerit kokoontuvat neuvottelevaksi ryhmäksi. Oli arvioitava tilanne. Kaikki on nyt yhden kortin varassa. Kaikki riippuu siitä, onko Viaporin komentaja kenraali Björnberg jo Trollen ja Ehrensvärdin vanki, vai onko hän saanut viestin Porvoon tapahtumista ja vallankaappaajien lähdöstä.

"Kornetti von Essen tietää kyllä tehtävänsä. Ei käärmekään kykene kiertämään hänen komennuskuntaansa", Jööran sanoo.

"Entä Helsingin porvarit?" kysäisee eversti. "Odotamme säänmuutosta ja minä pyydän komennustanne kaupunkiin, herra eversti, ottaakseni selvän tilanteesta", ehdottaa Möllersvärd. "Matkaa sinne ei voi olla enää pitkälti."

Pari upseeria nyökkää myöntyvästi. Jööran pudistaa epäillen päätään. Eversti on kääntynyt tarkkailemaan tukevinta aluksista antaen hetken kuluttua käskynsä: "Tuo lähtökuntoon!" Sotilaisiin päin kääntyen hän kysyy ratkaisevan lujasti: "Ketkä ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi? Tarvitsen neljä miestä."

Ruotumies Peura vääntäytyy tyynesti asentoon, jotta ... tässä sitä oltaisiin. Kolme muuta eversti valitsee nopeasti, kääntyen kohti äsken osoittamaansa alusta.

"Mitä aiot?" Jööran pysähdyttää velipuolen. "Soudatan itseni perille, palautan asiat järjestykseen. Tai pelastan edes kunniamme rippeet ... tällä", Jaakko Maunu laskee kätensä vyöpistoolinsa perään.

"Hyvä", Jööran vastaa. Lähestyy veljeään melkeinpä rinta rintaa vasten sanoen toisille kuulumattomasti, tuiman jyrkästi: "Kumpi lähtee, sen ratkaiskoon meidän välillämme arpa. Kunniamme on myös minun vastuullani."

Jaakko Maunu näyttää aluksi tuimistuvan. Velipuolet katsovat hetken toisiansa hievahtamatta silmäterään kuin pistoolinperän takaa. Upseerien ryhmä alkaa levottomasti liikehtiä. Mitä tämä oli? Oliko tulossa veljesriita? He olivat kyllä kuulleet Raaseporin tapauksesta. "Olkoon", kuuluu äkkiä jyrkkänä everstin myönnytys. "Kruuna tai klaava."

Hän ojentaa kätensä. Lauri Reinhold kiidättää hänelle hopeariksin.

"Ken saa kruunan...", Jööran alkaa. "Juuri niin", katkaisee Jaakko.

Eversti heittää rahan ilmaan. Kumpikin veljeksistä jää tuijottamaan maahan, mutta kumpikaan ei kumarru rahaa nostamaan.

Lauri Reinhold ottaa sen vihdoin varoen hyppysilleen ja asettaa kämmenelleen niin päin kuin se oli pudonnutkin, tokaisten, yhä vielä käheän jännittyneesti: "Eversti sai kruunan."

Jööranin katse sulkeutuu kulmallisten pimetessä. Pää nyökkää lyhyesti, jäykästi. Mutta sitten tulee raikkaan vapauttavasti: "Jacta est alea, sanoi Caesar. Sinulle siis, mon frère, kuuluu matka yli tuon peevelinmoisen Adrian!" Käsi viittaa rennosti yhä meuruavalle ulapalle.

"Rohkeus ja Kustaan onni", eversti nostaa kätensä hyvästiksi upseereille. Matka alkaa.

Vene pääsee miesvoimalla irtautumaan rannasta ja keula kääntymään aallokkoa vasten.

Vene halkaisee jo soutuvoimin aallonharjoja. Vauhti on luja ja varma. Eversti viittaa vielä kerran rohkaisevasti taaksepäin.

Alus etenee. Kyynärä kyynärältä. Sen päällikkö seisoo peräsimessä rahkaan vedettynä jousen jänteenä – jännittyneenä, mutta hieman kumarassa, välttääkseen myrskyn painetta.

"Kustaan ja isänmaan puolesta, miehet!" hän toistaa pariin kertaan tunnussanaa ja kuin koko ruumiillaan takoen tahtia.

Kivenheiton matka on jäänyt taakse.

Mutta siinä avautuu lahti ulapaksi. Aallot alkavat nousta aluksen keulaa ylemmäksi. "Isänmaan ja Kustaan...", toistuu vinkuvaan myrskyyn hukkuva käsky. Kerta kerralta miesten katkeavat voimat tiivistyvät uudestaan. Peuran poika vetää leveät hämäläishartiat keinuen kuin laitumelta tammaa haamaisevalla karhulla. "Saakurin saakeli", jurisee tasaisena sähinänä hänen hampaistaan.

Airot käyvät. Painuvat, nousevat, painuvat taas aallon niskasukaa vasten. Mutta alus ei etene paljoakaan. Hetken kuluttua ei enää tuumaakaan. Aironlappeitten kohotessa se painuu takaisin saman verran kuin vetäisy oli pakottanut, sitä eteenpäin.

Ollaan kuitenkin jo lähtöpaikasta parin kivenheiton päässä.

Eversti ei enää toista tunnussanaa. Mutta hän hallitsee soutajia katseellaan, josta uhoaa tahdonvoiman magneettimalmi.

Äkkiä paiskaa myrskyn painava koski rysähtävän äänen päällikön korvaan. Mutta senkin yli kuuluu kiukkuisen haikea, hämmästynyt ja yht'aikaa verisen karkea: "Perkele!"

Tämä räjähtää pariin kertaan. Ja sitten tulee kiukunitkuisella kurkkuäänellä: "Mitäs nämä ... saakelin vekineet..."

Sikstus Peuran airo oli rysähtänyt poikki.

Kaikki oli menetetty. Venettä yritettiin pitää tasasuorassa. Se luisuu luisumistaan taaksepäin.

Mutta hyrskyistä työntäiksen kari sen kölinperään. Nyt se heitteleksen valtoimenaan, hulvahutellen sisäänsä vettä kuin juomahimoinen tursas. Makaa taas hetken aallon pohjalla. Ei nouse enää, kunnes se sinkoutuu lähellä saaren rantaa pohjakivestä kyljelleen.

Päällikkö ja miehet saavat kahlata loppumatkan, aluksi vyötäisiä myöten, sitten nousten ja nousten ja vihdoin hoippuen vastaanottavien käsivarsien varassa hiekankarhealle nurmikolle.

Jaakko Maunu horjahtaa vastaan kiirehtineen Jööranin käsivartta vasten, mutta vain vetääkseen pariin kertaan henkeään. Suoristautuen nopeasti hän vastasi nyt veljen äskeiseen leikinlaskuun Caesarista – katkeraa hirtehishuumoria tuskasta värehtivillä kasvoilla: "Eipä näy olevan kaikilla Caesarin onnea veneessään. Ei meillä eikä Kustaa paralla..."

Niin näytti nyt isänmaan ja Kustaan onni, urotöitten urotyö ja Sprengtporteneitten maine kärsineen lopullisen haaksirikkonsa.

Ihmissilmin nähden ei ollut enää muuta jäljellä kuin haudan kaivaminen omin käsin tähän viheliäiseen saareen – hiekkaan, saraheinään ja soraan.

Luultavastikaan ei kahdesta uhkarohkeasta velipuolesta jäisi muuta jäljelle kuin lyhyt välinäytös säätyjen puhujakorokkeella tai jonkun puoliviattoman "syntipukin" korkeasti siveellinen päänkatkaisu mestauslavalla.

Tai – ehkäpä – pari hovijuttua "Viaporin portinsärkijöistä", joiden yltiöpäiset ilmalinnat olivat särkyneet kuin tyhjä vaahto aallonharjalta rantakivikkoon, mikäli ei yritys ollut skandaalijutuksikin liian mitätön ja nolo.

26.

Samaan aikaan kun salaliittolaiset taistelivat elämästä ja kuolemasta, mietiskeli monsieur Björnram oman superieurinsä arvoituksellista saavuttamattomuutta.

Hänkin, istuessaan pormestari Forsteenin rinnalla tämän "turunkieseillä", koki järkyttäviä epäilyksen tuskia.

Oliko hän sittenkin tulkinnut väärin valtiashenkensä ennusmerkit? Nythän viisti myrsky, länsimyrsky, suoraan ajajia vasten naamaa, vihmoi vettä ja räntää, niin että maantie paisui notkopaikoissa tulvilleen. Minkälaista olikaan nyt siis merellä! Ei, vallankaappaajien oli mahdotonta päästä perille. Ja kuitenkin hän oli tulkinnut eilisiltaisen itätuulen maagillisen henkensä ratkaisevaksi ilmoitukseksi: tässä merkissä voitat!

Entä nyt? Tässä hänen vierellään istui voitonvarmana salaliittolaisten vannoutunein vastustaja, jolla oli taskussaan syytöskirjelmä maaherralle ja tämän kautta Viaporin komentajalle. Mon Dieu! Ja riittikö sekään! Tuon ruskotakin taskussa oli myöskin tuomiokapitulin ilmiantokirje samalle "Korkeastihyvinluvalliselle Maaherran virastolle", jota anottiin ilmoittamaan kapinasta "Valtakunnan nyt koolla oleville säädyille".

Mitä auttoi salakaappareita se, että pormestari joutuisi hetkeksi von Essenin partion pidättämäksi? Ei mitään. Heidän ratkaiseva etsikkohetkensä oli joka tapauksessa mennyt auttamattomasti ohi.

Kaiken järjen nimessä hänen superieurinsä tarkoitti nyt, juuri tällä hetkellä huutaa hänelle tuosta vastaan tohisevasta myrskystä: hyppää pois, rakas poikani, ja hyppää ajoissa haaksirikkoisesta laivasta!

No, niin. Jos hän nyt tekisi saman hyväntyön pormestarille kuin oli jo tehnyt värjärimestari Hamströmille – auttaisi välttämään turhat vaarat, noin vain vaivihkaa ja hiljaisesti, niin – hänhän olisi täyttänyt yht'aikaa sekä järjen että hurskauden lait...

Monsieur'n sydän alkoi sykkiä keskellä räntäsadetta tästä hengenleimauksesta melkeinpä aurinkoisesti.

Kas, auttaa miestä omia ystäviään, mutta tuon miehen vihamiehiä vastaan ja antaa apunsa pyhän kirjan sanan jälkeen, niin ettei oikea käsi tiedä mitä vasen tekee – silloinhan oli oleva hänelle, nöyrälle ihmisparalle, avoinna kaksi porttia: sekä taka- että pääportti! Oo, miten yksinkertaista olikaan taivaan enkeleistä säteilevä nerous!

Kummankin puolen öykkärit tulevat häntä suojelemaan, vieläpä palkitsemaan, sillä jommatkummat heistä joka tapauksessa pääsevät sisälle valtakuntaansa.

Ergo: jos "portinsärkijät" muuttuvat särjetyksi portiksi, avaavat nämä porvarit hänelle turvalliset tyyssijansa. Mutta jos vallankaappaajat voittavat – mitä ihmettä hän totisesti oli valmis superieuriltään rukoilemaan – no, siinä tapauksessa: puhtain sydämin hän on ottava vastaan kuninkaan ja vastaleivottujen kenraalien suosion.

Eikä hän näin ollen – armolahjansa älyn ansiosta – joudu missään tapauksessa tulkitsemaan väärin valtiashenkensä ylimaailmaista tahtoa, mikä olisikin epäilemättä sovittamaton rikos pyhää Henkeä vastaan.

Oliko siis ihme, että Kustaa-herra paljasti pormestarille sen vaaran, mihin he olivat suistumaisillaan, luvaten hänet pelastaa sekä ystävyyden että aatteen nimessä.

Ajajat hidastivat vauhtia. Yö lähestyi synkkääkin synkempänä. Mutta juuri tässä Egyptinmaan pimeydessä heillä oli mukanaan "ihmeellinen Hengen johdatus", kuten hierofantti selitti säikähtyneelle porvarille.

Kornetti von Essen oli näet rakuunoineen tullut lähestyneeksi Helsinkiä niin pitkälle, että sivutie Vanhaankaupunkiin jäi joksikin ajaksi vapaaksi.

Päästyään sinne toverusten oli helppo keinotella itsensä vesitietä myöten Helsinkiin ja maaherran pateille.

Mutta sattumat, jotka näyttävät kohtalonvirran pintaa pitkin vieriviltä turhanpikkaraisilta häränsilmiltä, saattavat kiertyä sen pohjasyövereihin saakka.

Oliko sattumaa se, että tällöin sattui olemaan lauantai-ilta, jolloin maaherran oli tapana nauttia ansaittua lepoa maatilallaan, Boxbackassa?

Oli tai ei. Mutta viivyttävä tiima, tuokio, yksi ainoa silmänräpäys voi ratkaista kohtalokkaat taistelut, vaikka muka tuo merkillinen Aika on vain eräs ajattelumme tyhjä kaava. Joka tapauksessa: pormestarin täytyi rehkiä yökaupalla, yhä vain tuulessa ja räntäsateessa, ja kaiken lisäksi yksin – hierofantti oli livahtanut omille teilleen – ennenkuin hän pääsi kolkuttamaan Boxbackan palvelusväkeä hereille.

Mutta – hallitsevalla Kohtalottarella ei ollut tälläkään kertaa sylissään vain sattuman paperikukkia, vaan myöskin ihmissielun salaisimmista notkelmista kasvavia ehkäpä nimettömiä, mutta eläviä ja väkivaltaisen voimakkaita versoja.

Turun jalkaväkipataljoonan ruotumies Eerikki Frisk seisoskelee sunnuntaisen aamuyön sankassa hämärässä, jota ei edes kuutamo pääse valaisemaan, kivääriinsä nojaillen Viaporin pääportin ulkosillalla.

Hän on vahtivuorollaan. Mutta monesta syystä on hänen vartiointinsa luvattoman välinpitämätöntä. Räntäsade on aamua vasten muuttunut lumimyrskyksi. Väitettiinpä jälkeenpäin tulleen raekuurojakin kaatomyrskyn sekaan.

Onko ihme, että ruotumies suojautuu parhaansa mukaan portinpielen kulmakkeeseen, varjellakseen edes naamaansa yhtämittaiselta piiskaamiselta.

Sitäpaitsi, Eerikki Friskin päässä jauhaa muutenkin jos jotakin myrtynyttä ajatuksentapaista. Nämä ovat hämäriä, muodottomia – pelkkää yksinäisyyden kaukalossa nouseskelevaa taikinaa. Mutta tähänpä tahtaaseen on sittenkin miehen tietämättä kohtalon piru pistänyt pitkät kyntensä – eräitten salakaappareitten onneksi.

Se haroo, vihtahousu, tästä hänen myrtymielestään oikeastaan jo punapäisiä kapinanpoikasia.

Eivät olleet asiat tässä fästingissä tolillaan, ei heillä turkulaisilla eikä muilla, ei edes noilla sakramenskatun lellipojillakaan, ukko Björnbergin värvätyillä riikinruotsalaisilla.

Kaikkiahan heitä hakattiin miekanlappeella. Keppiä ja raippaa sai, että "luulis ihka alvariks", kuten turkulaisilla oli tapana sanoa päästyään piiskajaisista. "Henkens erest" sai ottaa selkäänsä ja siitä riksin kuussa palkkaa, jolla oli ostettava omasta takaa kalja ja särvin, vieläpä pulitettava palkat välskärille ja papille, noille ruumiin ja sielun saakurinmoisille paikkureille. Ja joppa joo! Maksettava ne oli ne Katajanokan flikkain trahteerauksetkin, jos tahtoi "eres hiuk siit rakkaurestakin haukata"...

Ja mitäs oli sitten, jos rupesi tarkkaan räknäämään, heillä Turun pojilla lisävaivoja? Jop! Se oli tämä Pääpelin kieltensekoitus – sai mongertaa mitä tahansa paitsi selvää turkulaista.

Upseerien suusta ei saanut suomen sanaa, ei äkseerauksissa eikä muuten. Olla vaikka pelkkä vääpeli, ei se muuta päästänyt suustaan kuin: "Sine, sine, finnkollo, klaara ittes ruottinkiälel tai...!"

Oliko ihme, että heidän rykmentissään miehet jurnasivat, ettei räntännyt enää koko tämä sotamiehen elämä.

Johan se oli hänen paras kaverinsakin, Aatami Storm, kiroillut eilisenä iltana, yksinpä tuon vääpeli-pirun kuullen: "Kyll eiläsem päevä viäl elät ränttäs, mutt en mä täst ja huamisest tiär."

Niin oli Aatami pannut uhkaamalla, välittämättä tuli vaikka neljäkymmentä paria niskaan. Mutta ... "ei se ihmne onnestas tiär" – Aatami ei saanut edes korvapuustia!

Herrojenkin päätä kun näkyi fiiraavan "ko ensmäne päev kuahittua ruunaa". Kuhkivat nurkissa kuin hämille lyödyt koirat, vaikka muuten olivat häpeämättömiä "ko ruattalainen taivam portil". Pirulaut! Jotain ne pelkäsivät... Ettei keppiä eikä raippaa selvästä yrmimisestä esimiehen kuullen? Jop! Pelko se sellaista tekee... Ei ne suret muuten pruukaa lampuriks muuttua...

Vahtimies yrittää iskeä taulasta tulta piippuunsa. Ei käy, koira syököön... Ärähtäen hän silmää merelle.

"Mitä lie pirun mustukaisia nuokin", mies äsähtää tarkaten tuokion verran hetkeksi ilmestyneen kuutamon valossa veneennäköisiä haamuja, joita liikuskelee lumipyryn seassa idänpuolisella selällä.

No, lienevät olleet saaristolaisaluksia pyrkimässä Helsinkiin.

Eerikki Frisk panee kiväärinsä portinpielen nojaan, vetää kohmettuneet kätensä hihojen turviin ja painaa olkapäänsä muuria vasten, kyhertäen päänsä entistä parempaan suojaan.

Näin torkkuessaan turtunein jäsenin mies ei tule pitkään aikaan edes huomanneeksi, että pyry on vaimennut, aallokko madaltunut ja kuutamo valaisee jo täysin naamoin taivaanrantaa.

Tätä vasten lähestyvät veneet näyttävät mustilta möhkäleiltä ja liikkumattomilta kuin kalliot laveassa riutassa, joka makaa märkyyttään kiillellen, oneassa, yhä hitaammin läikkyvässä kuutamo-aallokossa.

Eerikki ei tiedä, kuinka kauan hän on torkkunut. Mutta eräänä hetkenä hänestä tuntuu, että maailma on käynyt yht'äkkiä merkillisen hiljaiseksi. Näkikö hän unta? Oli kuin varjo olisi lipunut muuria pitkin, aivan läheltä silmiä.

Hän etäännyttää yhä puolittaisessa horroksessa päätään seinämästä. Nyt siitä nousi kuin jättiläiskämmenen varjo.

Mies haamaisee tussarinsa piippua. Saa tämän kouraansa. On käännähtämäisillään heittääkseen painetin tanaan.

Ei ennätä. Takaapäin kiertyvät hartioitten ympäri hitaasti rusentavat mesikämmenen käsivarret, ja samassa kova koura tarttuu kivääriin. Eerikki on mies lujaa tekoa. Hän riuhtaisee tuimasti. Mutta takaa haamaistu ote ei laukea. Hän punnertaa, niin että silmissä mustenee. Mutta ei! Sekään ei auta. Henki salpautuu. Ja hän makaa tuon mykän, hiljaa ähisevän pedon kourissa kapalovauvana – aseen pudotessa maahan hervottomista käsistä.

"Joo-joo, kaveri, kuolemalla on kovat kourat", kuulee Eerikki vielä vangitsijansa jurisevan. Mutta että tämä julmettu peto oli Mukkulan Sike eli rakuuna Sikstus Peura, joka oli saanut käskyn vaimentaa vahdin äänettömäksi, siitä ei Eerikki Friskillä ole enää harmainta aavistusta. Yhtä vähän kuin muustakaan, mitä sitten tapahtuu hänen tainnoksissa-olonsa aikana. Salaliittolaiset ovat maissa. Tuo sama kirottu myrsky, joka edellisenä aamuyönä oli heidät heittänyt perikadon viimeisen kurimuksen partaalle, oli nyt ollut heille viimeisimmässä yllätyksessään – siunatuin kaikista Onnettaren oikuista.

Sillalle ryhmittyneelle joukolle kajahtelevat nyt eversti Sprengtportenin käskyt määrätietoisina kylmässä, yhä selkeytyvässä aamussa.

Kapteeni Ehrensvärd rientää paikalle uskollisimpine upseereineen. Nämäkin saavat käskynsä. Kukin rientää asemilleen. Ja tuokiossa on koko itäisen Svartön laivastopataljoona nostettu aseisiin.

Parkaaseja miehitetään. Ne urkenevat Helsinkiä kohti kaapatakseen jokaisen sananviejän, joka yrittäisi Viaporista kaupunkiin tai täältä linnoitukseen.

Eräs Ehrensvärdin upseereista on jo vanginnut ukko Björnbergin tämän komendantinasunnosta.

Mutta matkalla linnoituksen päävahtia kohti tulee sanoma, että joukko upseereita valmistautui parhaillaan hyökkäykseen vapauttaakseen päällikkönsä.

Jaakko Maunu antaa käskyn velipuolelle: "Ota kaksitoista rakuunaa – nujerra ne hölmöt."

Itse hän jatkaa matkaa päävahtiin – yksi ainoa upseeri seurassaan.

Jööran marssii Lauri Reinhold rinnallaan, rakuunat jäljessään komendantintalon edustalle. Tänne ryntää Susisaaren ja Mustasaaren välisen salmen puolelta paljastetuin miekoin ryhmä säätyvallalle uskollisia upseereita.

Jööran komentaa rakuunat tähtäykseen, astuen itse pari askelta hyökkääjiä vastaan. "Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä – pysähtykää!"

Päällikön tuima ääni saa upseerit hätkähtämään. He epäröivät ja menettävät kalliin silmänräpäyksen. "Olette myöhästyneet pahasti, hyvät herrat! Säätyvallan tuhatpäistä tyranniaa ei pelasta enää mikään – eikä teitä. Siispä – miekat tuppeen!"

Miekka miekan jälkeen katoaa huotraansa. Jööran tekee kohteliaan kädenliikkeen kuin sanoakseen: Kas, niin, sillä tavalla, te kiltit Svea mamman pojat!

Mutta ääni jatkaa sekä houkuttelevana että karskina samalla kertaa: "Kuninkaamme armosta, vieläpä siitä maineesta ja kunniasta, mitä merkitsee isänmaamme pelastaminen puoluevallan turmeluksesta, pääsee osalliseksi jokainen teistä, ken vannoo uskollisuutta ainoalle lailliselle hallitsijalleen, kuningas Kustaalle. Punnitkaa tätä ansaitsematonta armoa ja – jalosukuista päätänne tarkkaan tänä hetkenä omantuntonne vaakalaudalla." Viittaus Lauri Reinholdille. Tämä oli saattava upseerit eversti af Trollen asunnolle, jossa eversti Sprengtporten oli heille lähemmin selvittävä valtakunnan vaarallisen tilan ja ottava vastaan uskollisuuden valan.

Kapinoitseva joukko seurasi nöyränä jonona Glansenstjernaa, joka punoitti ja puuskui jalosta intomielestä, Jööranin noustessa pari rakuunaa jäljessään komendantintalon portaisiin.

Päävahti on antautunut suoralta kädeltä. Mutta Möllersvärd tuo vaarallisen viestin. Turkulaisen rykmentin lähes kaksisataa miestä on tarttunut aseisiin. He eivät ole vieläkään selvillä mikä vihollinen linnassa rikeeraa. Ja he pysyvät lujasti sotilasvalassaan: jokaista hyökkääjää vastaan on tapeltava henkeen ja vereen.

Eversti lähtee Möllersvärd ja pari muuta upseeria mukanaan turkulaisten kasarmille. Tämän pihamaa ja ikkuna-aukot ovat täynnä mykkinä tuijottavia miehiä, tussarit tanassa ja silmä kovana.

Pienine ryhmineen eversti seisoo kasarmin pihalla tuokion saarrettuna sekä pihan laitamilta että rakennuksen molempien kerrosten ikkunoista.

Mutta eversti astuu erilleen upseereistaan. Seisoo leikittelevän levollisena vieläkin hetken paikallaan keskellä pihamaata. Viittaa vihdoin kädellään.

Yrmyjen kasvojen ilmeet ovat joka puolelta järkähtämäisillään yhteislaukaukseksi, ärjähtäväksi tappeluhuudoksi, raivoksi ja melskeeksi.

Mutta ratkaisevimmalla hetkellä, sormien jo painautuessa hitaasti liipaisinta vasten, miesten suut revähtävät ammolleen maailman suurimmasta ihmetapauksesta.

Tuo koreakaluunainen herra kajahuttaa muutaman sanan, niin että niiden kaiku kiertää ympäri pihaa, kasarmin muureja pitkin.

Miehet eivät ole uskoa korviaan. Mitä kieltä se saakeli oikein tolkutti? "Teitä vastaan, sotilaat, ovat säätyvallan sorrolle ja vainolle uskolliset upseerinne harjoittaneet vääryyttä ja väkivaltaa..."

"Ny käy jo yli ymmärrykse", näyttivät miesten naamat puhuvan ihastusta ja ällistystä yht'aikaa. Sehän puhui, tuo herra, jumaliste – sehän praatasi selvää suomen kieltä, melkein kuin turkulaista... Piru soikoon!

Ja mitäs se jatkoi? "Minä olen tullut pelastamaan teidät, Turun ruodut, teidän kurjuudestanne – säällinen ja oikeamielinen kohtelu, inhimillinen kurinpito on tästä lähtien tuleva teidän osaksenne. Enää ei ole yksikään upseeri rohkeneva keinotella lomalle laskemisen varjolla teidän päivärahoillanne. Ja teidän kuukausipalkkanne on koroitettava kunnolliseksi..."

Huikea hurraa kajahti pihan laidoilta ja ikkunoista.

Jumal'avita! Ei ollut aina "suurt herra suure hatu al". Mutta tuossa oli mies, jonka käskyt oli pantava toimeen, vaikka olisi härkä lypsettävä.

Joka puolelta yltyivät riemuhuudot. Ilolaukaukset kajahtelivat. Tunkeuduttiin lähelle katsomaan kasvoista kasvoihin tuota merkillistä herraa, joka osasi oikeitten ihmisten kieltä ja piti sotamiehen puolta.

Kaikkialta paistoivat naamat aurinkoisina, punakkoina ja mehevässä naurussa, aivankuin vuoteltaisiin manööverien päättäjäisjuhlaa.

Ja tuskinpa muuta oli enää tehtävissäkään. Viapori oli vallattu jokaista saarta ja bastionia myöten. Upseeristo vannoo uuden valansa olla tottelematta valtakunnan kokoontuneita säätyjä ja lupaavat kuninkaalle ikuista uskollisuutta.

Miehistön riemuilla ei ole äärtä ei rajaa.

Helsinki on vallankaappaajien armoilla. Sieltä yrittävät maaherran lähetit vangitaan papereineen kaikkineen. Pormestari Forsteen joutuu telkien taakse, sillä "kaukonäkijä" Björnram ilmoittaa, että pormestari oli Viaporin antauduttua paennut Punavuoren huonomaineisten hökkelien turviin. Ja näistä kaahataan kunnon porvari ilmoille.

Lauri Reinhold saa kunniatehtäväkseen ratsastaa pikakuriirina Turkuun ja täältä purjehtia Tukholmaan viemään ensimmäistä viestiä kuninkaalle valtakunnan lujimman linnoituksen ja koko Suomen joutumisesta hänen ja hänelle uskollisen armeijan haltuun.

Hyvästellessään ratsaille nousevaa Lauri Reinholdia Helsingin raatihuoneen edustalla Jööran tokaisi näytellen ankaraa herraa: "Tietääkö lanko, miksi hän on saanut kaikkia muita edellä tämän kunniatehtävän?"

"Kaipa juuri lankouttani erään suuren kapinoitsijan kanssa, he-he-he...", Lauri Reinhold yrittää nasevaa vastausta.

"Eipä niinkään, mon bon ami! Vaan siksi, että eräällä sulhasmiehellä tulee olla olkapäillään kapteeninpoletit tanssiessamme hänen ja hänen Helena Sofiansa jälkihäitä Porvoon Gammelbackassa."

Lauri Reinhold keikahti satulaan. Hyvästelijä läimäytti täysin kämmenin hevosta lautasille, ryhtyen pian hänkin valmistautumaan Tukholman-matkaa varten.

27.

Agata-rouva vaeltelee pormestarintalon autioissa huoneissa edestakaisin, sinne tänne, tietämättä mitä tehdä.

Hän tuijottaa pitkät tovit kamarinsa ikkunasta suvannolle päin ja merelle. Kulkee taas salin puolelle, josta jää yhtä tyhjin silmin katsomaan tuomiokirkon hautausmaan ristejä ja kivipatsaita.

Nyt hän on istahtanut syyskuun ensimmäisen lauantai-illan lähestyessä salin nojatuoliin, pitämään yksinäistä hämärähetkeään.

Polvea vasten hän pitelee pientä punaista lippalakkia, joka näinä päivinä usein joutuu hänen käteensä.

Katse tapaa väsyneenä soman pojanlakin, joka vielä pari viikkoa sitten oli napottanut hänen Hannu-poikansa kiharilla. Nyt sen puna on hieman tummunut, eikä siitä ole saanut pesemälläkään pois rantaliejun siihen tekemiä tahroja.

Hänellä, entisellä Hannu-mestarin Agatalla, ei ole enää mitään muuta hyväiltävää koko maailmassa.

Tuolla nukkui nyt hänen ainoansa ja viimeisensä kirkkomaan mullassa. Kylmettyminen joen syysvesissä ja sitä seurannut aivokuume oli vienyt Hannu-pojan pois häneltä.

Aviomiehestään hän ei ole kuullut muuta, kuin että vallananastajat, nuo voittajat, olivat hänet vanginneet, kukaties surmanneet.

Ja missä liekään hänen entinen rakastettunsa, hänen Hannunsa isä?

Huhut, joita on tullut Pohjanlahden yli, eivät tiedä paljoakaan.

Viaporin valloittajat olivat lähteneet purjehtimaan kohti Tukholmaa, mutta joutuneet kuulema taaskin ankaran vastatuulen ja myrskyn käsiin.

Ei kukaan tietänyt, mitkä heidän laivoistaan olivat päässeet meren yli, mitkä ei. Ehkäpä ei yksikään.

Se vain tiedettiin varmasti, että Kustaa-kuningas oli pannut toimeen vallankumouksen Tukholmassa omin päin ja kukistanut säätyvallan.

Yksinpä Lauri Reinholdin paluuta oli odotettu tähän saakka turhaan, joskin hänen kirjeistään, jotka olivat olleet täynnä huolekasta levottomuutta muiden vallankaappaajien puolesta, oli käynyt selville, että hän oli joka tapauksessa Tukholmaan saapunut ja viestinsä kuninkaalle saattanut.

Tyhjempää ei voi olla näissä autioissa huoneissa kuin on nyt Agatan sydämessä. Tässä ei liikahtele enää viha eikä rakkaus. Ei siellä enää pala himo nähdä petollinen rakastaja polviensa edessä, voitettuna ja nöyryytettynä.

Hänen rinnassaan on vain katumusta, mikä sekään ei jaksa vielä palaa kirvelevänä tuskana. Se vain vaivaa eräinä alakuloisina ajatuksina. Tällainen suru ei polta. Se kytee syvällä elämänmullan alla, paahtaen esiin riuduttavan ajatuksen toisen toisensa jälkeen, hitaasti kuin vain voi luopumaton suru.

Oliko sittenkin naisen syvin rakkaus suurempaa, kuin hänen oli ollut? Olisiko se vaatinut häneltä yhä, katkerimmassakin pettymyksessä, silmän ummistamista kaikelle muulle maailmalle? Oliko rajattoman rakkauden uhrautuva alttius yhtä rajaton kuin sen huikaiseva kauneus? Tälläkö tavalla kostettiin hänelle hänen ylpeä vihansa?

Tuo Smedjebackan yö ja Jööranin eräät sanat eivät päästä häntä rauhaan. Viha oli kaksikärkinen tikari, jonka toinen terä upposi vihamiehen sydämeen, mutta toinen – omaan. Niinhän hän oli sanonut. Ja nyt! Miten totta se olikaan... Kuolettava miekka oli hänen sydämensä lävistänyt.

Näin kävi ainakin naiselle, joka rakasti omaa vihaansakin kuin verenpunaiseksi noiduttua silkkilankaa – heidän viimeistä yhteistä kalleuttaan tässä köyhänköyhässä elämässä.

Siinäkö olisi sittenkin ollut armeliaan Onnen kätkemä kaikkiviisas salaisuus, että hän olisi ohi kaikkien järkiavioitten ja elämänpakkojen pysynyt rakastettunsa omana, vaikka piilossa tai maailman halveksimana, ja kasvattanut heidän poikaansa salaisessa pesässään ... hänen isänsä ja itsensä iloksi...?

Siksikö, juuri tämänkö vuoksi, että hän oli ottanut ylpeyden matkasauvakseen, häneltä, niin, heiltä molemmilta oli poika riistetty?

Agatan huokaus särkyi. Ja vihdoin illan pimetessä yltyi katumuksen tuska täyteen paloonsa. Herra armahtakoon, mitä hän oli itse sanonut tuona onnettomuuden yönä! Vihaamaan hän oli muka opettava poikansa – omaa isäänsä. Ja miten oli käynyt?

Veren ja vaiston salaperäinen huuto oli vienyt lapsen ensi näkemältä isänsä syliin, kuin olisi poika vain siinä ollut oikealla paikallaan. Jumaloivasta rakkaudesta isään, ei häneen, äitiin, Hannu raukka oli juossut jokirantaan päästäkseen hänen, juuri hänen mukanaan ihmeellisille retkille.

Mikä hän oli ollutkaan, parka, sotiakseen veren ja rodun mahtavaa valtaa vastaan – pieni, kehno, naiseksi epäluoma...

Ajatus, joka on hänen sydämensä kipein kysymys, saa hänet jälleen, kuten monenmonet kerrat näinä päivinä, nousemaan ja siirtymään ikkunaan. Yhä yltyvä katumuksen vaiva saa värisemään hänen kätensä, joka hyväilee pientä punalakkia hyväilemistään. Mutta silmiin ei tule lunastavaa itkua.

Tällä kertaa hän ei kuitenkaan jää pelkästään tuijottamaan ontoin silmin. Katse käy tavallista tarkkaavammaksi. Siellähän, kirkkotarhassa, käyskeli tutulta näyttävä hahmo.

Yksi suruntuttu lisää, Agata nyökkää ajatuksissaan.

Henrik Gabriel Porthan on saapunut salaisen kihlattunsa, Kirsti Jusleenin, haudalle.

Oppinut pysähtyy kukitetun haudan eteen. Ottaa lavean viittansa varjosta pienen kukkakimpun laskien sen syvään kumartuen toisten kukkien joukkoon ja koskettaen hellästi pientä valkeata ristiä.

Katselijasta tuntuu kuin tuo yhä kumaraan jääpä mies hymisisi huulillaan hiljaista valaa ja hänen kätensä hyväilisivät yksinäistä liekkiä, joka ei ole koskaan hänelle loistava maallista valoa, mutta ei myöskään koskaan sammuva.

Niinkö oli hänenkin laitansa?

Agata joutuu jälleen hauraitten tutkailujensa pariin. Mutta ne ovat yhäkin yhtä alakuloisen hämäriä tai tuskan sumeita kuin tuo vainajain tarha tuolla risteineen ja lakastuvine kukkineen.

Vihdoin, vasta syyskuun puolivälin lähestyessä, palaa Lauri-herra uusine kapteeninarvoineen kotiin, jossa ryhdyttiin suurella touhulla valmistamaan sekä morsiamen kodissa, Malminkartanossa, että Ånäsissä ja Gammelbackassa vietettäviä häitä.

Nyt saatiin varma tieto siitä, että eversti Sprengtportenin saavuttama kunnia oli ollut suuri hänen vihdoin päästyään laivoineen myrskyn käsistä Ruotsin saaristoon. Kuningas itse oli loistavine seurueineen tullut Viaporin valloittajaa ja tämän rakuunoita vastaan.

"Lähinnä Jumalaa on minun kiittäminen teitä valtakuntani pelastuksesta." Niin olivat kuuluneet voitollisen kuninkaan sanat Jaakko Maunu Sprengtportenille.

Hänet oli korotettu kenraaliksi ja kuninkaallisen kaartin komentajaksi. Hänen upseerinsa oli ylennetty jokainen virka-arvossa astetta korkeammalle ja aatelittomat oli tehty aatelisiksi.

Rakuunoille ja turkulaisille oli pantu toimeen juhlat, joissa viini ja renska virtasi ja jotka kuulema saivat kestää niin kauan kuin valtakunnan pelastajat vain jaksoivat ryypätä ja sapuskaa haukata. Niin elivät nyt vallankaappaajat Tukholmassa herroina, sekä ylemmät että alemmat.

Mutta missä oli rojalisteista kiihkein, Yrjö Maunu Sprengtporten, ja hänen uskolliset rakuunansa?

Heistä ei tiedetty paljoakaan, tuskin mitään.

Huhuttiin sitkeästi veljesten välisestä riidasta, joka oli syttynyt voittajain lähtiessä Viaporin sotasatamasta Tukholmaa kohti.

Jostakin syystä – kukaan ei tietänyt mistä Jööran-herra oli saanut tyytyä heikkorunkoiseen, vanhaan ja ahtaaseen "Snappoppiin", johon hänen oli täytynyt sulloa satakolmekymmentä rakuunaansa muonavaroineen – alukseen, joka oli rakennettu alle neljääkymmentä miestä varten. Tällainen oli ollut everstin jyrkkä käsky – huolimatta velipuolen ankarasta suuttumuksesta ja pätevistä vastaväitteistä.

Ja miksi oli laivue merellä hajaantunut hitaan "Snappoppin" jäädessä pahasti jälkeen jo Suomenpuolisilla väylillä? Pelkän myrskynkö vuoksi? Pahat kielet väittivät itsepintaisesti, että vanhempi veljeksistä halusi kiirehtiä yksin, ennen nuorempaansa valtaistuimen loistoon, kasatakseen ajoissa itselleen arvot, rikkaudet ja kunniat.

Sitä varten hän oli muka jättänyt oman veljensä myrskyn ja kuoleman käsiin.

Jos tämä veljesvainon hirvittävä tarina oli totta, oliko siis tuo konna veljekseen onnistunut katalassa aikeessaan? Hukkunutko? Kadonnut jäljettömiin – ensimmäisen suuren voittonsa hetkellä?

Päivä kuluu päivän jälkeen, Agata kulkee sydän turtana, valvoskelee yöt.

Eräänä päivänä näyttää kuolinsanoma saavan vastaansanomattoman vahvistuksensa.

Korpoosta päin, Utön majakalta, tulee tieto, että merihätään joutuneen pienen aluksen oli nähty ajautuvan ulkosaariston kallioriuttojen sekaan. Mutta kun myrskyn hetkeksi tauottua oli ryhdytty etsiskelyihin, ei laivasta ollut nähty jälkeäkään – ei mitään muuta kuin tyhjiä juomavesitynnyreitä, jotka aallot olivat työntäneet erääseen hiekkarantaiseen lahteen.

Hukkunut! Ja sitä ennen? Ehkäpä he olivat saaneet nääntyä kuolemaan vedenpuutteesta, janon hirvittäviin tuskiin...?

Tätä raskainta uutista on Agata-rouvalle tuomassa kirjuri Busch, jonka kapteeni Glansenstjerna on päästänyt vapaaksi raatihuoneen arestikamarista.

Kirjuri huokailee "suuren sankarin kuolemaa". Hän on nyt intoileva rojalisti. Ei ollut mitään järkeä enää tapella viisaan miehen voittajia vastaan.

Mutta tulliherra tuo samassa matkassaan toisenkin kuolinviestin. Olkaa kohautellen hän kertoo, että Treksilän juoppohulluksi tullut kornetti oli lähtenyt humalapäissään metsästysretkelle pelkkien renkien ja parin puukhollarin seurassa. Ja siellä, jossakin metsästysmajan nurkilla oli sattunut "vahinkolaukaus".

Tuo hullu oli ampunut kerta kerran jälkeen pistoolinsa tyhjäksi petäjänkylkeen huutaen sokeassa humalassa: "Korvat hiiteen! Molemmat korvat siltä saatanalta!" Mieletön oli ollut näkevinään Jööran-herran ilmielävänä itseänsä vastapäätä ja huutanut loppumattomiin verivihollisensa ja saatanan nimeä.

Siinä se sitten oli sattunut. Pistoolin heilahtaessa olan yli tähtäykseen se oli lauennut korvanjuuressa ja – takaraivo oli lentänyt huut'helvettiin.

Kirjurin halveksiva, honottava ääni, kuvauksen karkeat sanat ja nuoren miehen kurja kuolema havahduttivat Agatan turraksi käyneen sydämen.

Kauhunhuuto oli päästä hänen suustaan.

Niinkö oli, herra-armahtakoon, käyvä niille, jotka häntä rakastivat, ja niille, jotka häntä vihasivat – kaikki vain kuoleman omiksi tai ... kuolinlakanoihin verhottujen ikkunain taakse?

Veren rakkaudenkutsu oli houkutellut heidän poikansa kuoleman syliin. Tuo herra parka oli sortunut yöstä yöhön näännyttävästä vihasta rappioon ja kuolemaan.

Kuka oli tuo mies, jonka saapumista ensi sodastaan ennustivat tulipalon kauhut ja jonka päätä ympäröi milloin huikaiseva loiste, milloin tuhon ja häpeän samea pilvi?

Vieläkö hän nyt – vainajana tuhosi jälkeenjääneiden elämää, yhtä hyvin nuorinta ja puhtainta kuin häpeän saastuttamaa. Kaikki vain, viattomat ja syylliset? – samaan hautaan...

Tulliherran mentyä yllätti Agatan himo kuolla. Miksi hän taistelisi vastaan? Hänen jos kenen oli kuolemalla sovitettava Smedjebackan erehdysten yö.

Mieli syvimpiä uumenia myöten järkkyneenä hän syöksyy portaita alas, riipaistuaan pelkän hartialiinan ylleen. Sinne, sinne, mihin oli juossut hänen poikansakin – pieni punalakki päässä, pienet heleät aivot täynnä ihania tuulentupia.

Suloinen virta hulvahti nyt jo hänessä sen kaiken yli, mikä hänen sydämessään vielä oli elävää kasvua. He kolme, jotka rakkaus, veren ääni ja elämänonni oli kerran liittänyt yhteen kuin kukkeat, jokaiselta juurisäikeeltään toisiinsa juniutuneet puut – he kolme saivat yhdessä hukkua syvien vesien alle...

Tämä autuas houre sielussaan Agatan askel tyyntyy, hidastuu. Se muuttuu juhlallisen arvokkaaksi. Mutta katse ei havaitse enää tätä maailmaa.

Niinpä hän ei näe portaita vastaan nousevaa koreapukuista upseeria, ennenkuin tämä tarttuu hänen käteensä ja ohjaa hänet takaisin saliin.

Tulija on kapteeni Glansenstjerna, joka tuo murehtivalle äidille surunvalittelunsa. Mutta tämän lisäksi kaksi merkillistä viestiä. Kapteenin kasvoilla on pelkkää punakkaa, paisteikasta hymyä. Hetken hän epäröi, katsoessaan talon emäntää, joka on jäänyt seisomaan kuin vaelluksellaan pysäytetty unissakävijä.

Mutta sulhasmies on liian iloinen, ymmärtääkseen täysin Agatan mielenjärkytystä. Hänellähän oli sitäpaitsi pelkkiä onnellisia uutisia.

Pormestarinnan herra puoliso saisi kohta vapautensa takaisin. Siitä oli tullut juuri tänään Tukholmasta erikoinen käsky. He, uuden ruhtinasvallan miehet, eivät halunneet kostaa entisille vastustajilleen. Koko kansan ja maan oli noustava yhteisvoimin tukemaan nuorta valistushallitsijaa, jonka korkeimpana tahtona oli rakentaa maa ja sen yhteiskunta onnelliseksi ja turvatuksi. Ennenkaikkea tuli Suomen miesten, joiden suorittama urotyö oli nostanut sen uuteen arvaamattomaan kunniaan, nyt pitää yhtä, korjatakseen isänmaansa parhaaksi ihmeellisen voiton jalot hedelmät.

Lauri Reinhold laskettaa kuin kirjasta lukien. Mutta Agata-rouva pysyy yhä poissaolevana, aivankuin häntä ei enää mikään liikuttaisi tässä elämässä.

"Niin, nämä ovat melkeinpä sanasta sanaan ne ajatukset, jotka sain juuri tänä aamuna lukea lankoni kirjeestä..."

"Lankonne?" Agata hengähtää sanan syvältä, paineen alta kuin hukkunut, joka on pelastettu rannalle, mutta jonka rintaa ensi henkäys vihlaisee viiltävän kipeänä tuskana.

Hänen täytyy tapailla uudestaan sanaa saadakseen sen ymmärrettäväksi. Mutta nytkin se häilyy epätoivon ja peloittavan riemun välillä. Sitä ei järki tapaa eikä siihen uskalla uskoa.

"Niin, hän on vihdoinkin – harhailtuaan viikkokaupalla yhtämittaisessa kuolemanvaarassa Pohjanlahtea pitkin ja poikin – päässyt Tukholmaan ja...", Lauri Reinhold yrittää puhua mahdollisimman selvästi.

Vihdoin on Agata tajunnut ihmeellisen viestin. Suuret, liian suuret kyynelet, päästäkseen hereästi vuotamaan, sokaisevat hänet. Yhä hän seisoo liikahtamatta paikallaan. Mutta vähitellen, kuin heräten pahan unen viime kauhusta päivänvaloon, hän liikahtaa. Katseeseen ja jäseniin tulee eloa.

Niin hän kulkee käsivarret kuin syleilyyn avautuneina salin kirkonpuoliseen ikkunaan. Oli aivan kuin hän olisi kiirehtinyt sinne päin viemään jotakin suurta ja onnellista sanomaa.

Hänen kasvoilleen ilmestyy anteeksipyynnön sävyistä hymyä. Poikani, älä pahastu, näyttää tuo hymy puhuvan, en jouda vielä. Elämässä on ... selvitettäviä, ah, niin paljon sovitettavaa. Ja hänen, sinun isäsi, tulee tietää miten paljon sinä häntä rakastit, poikani...

Perin ymmällään sulhasmies tuo esiin kohteliaan kutsunsa pormestarinnalle saapua hänen häihinsä. Ainakin Gammelbackan jälkihäihin oli jo Jöörankin varmaan ennättävä mukaan.

Pormestarinna nyökkää kohteliaasti kiitokseksi, nyt jo järkevä ilme kasvoilla. Sulhasmies poistuu vaiteliaasti kumartaen.

Vihkimykset ja häät on jo vietetty morsiamen kotokartanossa. Täällä mukana olleet ja uudet vieraat alkavat saapua vanhaan Porvooseen jälkihäitä varten.

Kaleeseja, vaunuja, kiesejä jyrähtelee Porvoonsillan lankkujen yli, niin että Jokikadun yläpuolisen rinteen pikkutalot tärähtelevät. Kaupunkilaistuttavain, Dorthe-muorin ja majatalon suojat täyttyvät vieraista, lähimpien sijoittuessa Ånäsiin ja Gammelbackaan.

Ei ainoastaan etelä-Suomen aateliskartanoitten ylhäisö, vaan myöskin – ja ennen muita Hollolan viiden kappelin herrasväet Jokelan ja Seestan kartanoitten naapuristoista saapuvat toinen toisensa jälkeen.

Laitialan vanhapiikakolmikko ajaa uudesti maalatuissa kaleeseissaan nenännykeröt taaskin paksussa puuterissa, mutta yhtä kiiltävän punaisina kuin ennenkin. Rovasti Krookin leski Eeva Kristiina, jonka pyylevyyden varjossa istui nyt heiveröinen kirjatoukka Henrik Hyllén – Jaakko Krookin seuraaja sekä Hollolan rovastiudessa että aviollisessa onnessa – istuu liehuvin hepenin korkealla istuimellaan.

Ja tottakai Alestalon everstiläiset, jykevine vaunuineen, Mukkulan herrasväet ja Messilän Essenit – kaikki he olivat saapuneet täydessä prameudessaan näihin maankuuluihin häihin. Saataisiinhan nähdä nuo vieläkin kuuluisammat velipuolet, joista nyt kerrottiin tarinoita kuin jumal'kaksosista, jollei kuihaistu yhtä ja toista jännittävää heidän riidoistaan.

Oli kutsuttu laajalti myös tavallista porvaristoa, etenkin porvoolaisia, sillä – niin huhuttiin – häistä piti tulla myös suuri sovintojuhla, jossa vanhat vihat hukutettaisiin jättiläisbooleihin ja tanssin humuun.

Eräänä iltapäivänä paistattelee juhlatanhuita oikea intiaanikesä – vielä syyskuun lopulla.

Agata istuu tummaan juhlahameeseen pukeutuneena kamarinsa avonaisen ikkunan pielessä.

Puolisonsa kirje, jossa tämä ilmoittaa vapautumisestaan ja pikaisesta paluustaan, on hänen kädessään.

Oliko hän pukeutunut häitä varten, vai kukaties puolison kotiintulon kunniaksi – ei hän tiedä. Mutta tämä ei häntä vaivaa.

Häihin ei hänellä ole kiirettä, vaikka nyt oli jo niiden kolmas ja viimeinen päivä. Jööran-herra ei ollut yhäkään saapunut. Ja jos vieläkin ennättäisi ajoissa, toisin oli tuleva se hetki, jolloin hän oli kunniassaan loistelevalle herralle ilmaiseva heidän poikansa kuoleman ja tekevä oman tilinsä.

Kaukaa alkaa kuulua riemuhuudon tapaisia ääniä. Lähempää kantautuu ratsujoukon kavionkopsetta.

Istujan silmiin häivähtää korkean viirin päästä silkkinä kiiltelevää sinistä vaatetta.

Hänen lippunsa! Petter Schröderin ratsukavalleria siellä kulki torin laitaa laskeutuakseen Jokikadulle.

Agata on kavahtanut istuimeltaan,

Hän tahtoisi painaa tuota lippua ruumistaan vasten. Sen jokainen neule oli syntynyt niinä öinä, jolloin häntä oli uhannut piiskurin raipat ja häpeä, jolloin pelko heidän rakkautensa puolesta oli ahdistanut sydäntä ja hän oli ollut kuitenkin valmis jokaiseen uhriin. Ja nuo kruununkuvat! Ne hän oli ommellut rakastettunsa kunniaksi eikä kruunupäisten kuninkaitten...

Niinkuin verisen vaatteen, joka todisti hänen muinaisen rakkautensa suuruutta, hän olisi tahtonut tuon sinilipun kietoa vyötärölleen, rinnalleen ja sitten ... vaeltaa häntä vastaan...

Rytmestari katsoo hakevin silmin talon ikkunoita. Nyt hän viittaa kädellään. Ratsastaa erilleen, tulee ikkunan alle punakat kasvot ilosta paistaen.

"Everstimme on tulossa!" hän huutaa viitaten suvannolle päin. Ja palaa takaisin joukkonsa etunenään.

Agata vajoaa hervottomana istuimelleen.

Bergmanin Elsa-muori juoksahtaa hameet lanteille nyöritettyinä keittiön puolelta kamariin. Toimittaa jo ovella, läkähtymäisillään: "Jööran-herra, Jööran-herra ja... Voi, voi, sitä kultapojua! Everstiä ollaan ja ... kun ihka mereltä asti kuuluu rakuunapoikien hurrausta."

Muori katsahtaa viekkaasti pormestarinnaan. "Häihinkö sitä ollaan menossa, vai...?"

Ehjä, tyyni varmuus on vallannut Agatan koko olemuksen. "Käske Pekka-renki laiturille, soutajaksi. Olen juuri lähdössä."

Gammelbackan rannassa pormestarinna nousee päälaiturille. Kulkee mäkeä kappaleen matkaa kartanoa kohti. Mutta alatuvan luota hän poikkeaa hitaasti kävellen niittypolulle, joka vie kumpareitten taitse Tuomiojan polunpäähän.

Metsän rajasta hän kääntyy katsomaan taaksepäin. Niityn takaa paistaa läpi lasinkirkkaan ilman heidän muinainen raunio-aitansa.

Agata hymyilee merkillisen nuorekasta hymyä.

Miten toteutuikaan tuon saapujan elämässä kaikki se, mitä hän villityissä pojanaivoissaan oli kuvitellut! Nythän hän oli, todellakin – "portinsärkijä", Viaporin porttien valloittaja.

Hymy lakastui. Äskeinen uskalluksen valo pimeni hänessä. Nyt tuntui taas entistäkin raskaammalta saattaa häntä vastaan surusanomaa. Nyt, juuri nyt se oli kuitenkin sanottava. Jokin voima sen oli niin määrännyt. Ja jokin ääni puhui hänessä selvin sanoin: Jööran-herra oli palaava voittomatkaltaan juuri tätä polkua heidän polkuaan. Ja yksin hän on tuleva – ilakoiva, kujeileva poika on hänessä taaskin syttynyt. Aina, aina hän, tuo hulluttelija, tahtoo yllättää. Mutta hänen täytyi yllättää – kuolinsanomalla...

Kulkija pysähtyy Tuomiojan tämänpuoliselle rinteelle.

Ooh, silloin vuosia ja vuosia sitten, hänellä oli ollut sininen hapristunut hame ja punakukkainen olkaliina. Nyt – tumma surupuku, mutta ... kultakäädyt kaulalla. Silloin hän – köyhä onnenritari ja nyt...?

Silloin oli heillä onnen heinäkuu. Nyt vain suuren suuri, ehkäpä korskeileva voittaja ja ... voitettu syksynkuultavassa illassa.

Kestää kauan, ennenkuin Agata-rouva kuulee lujia reippaita askelia vastarinteen takaa.

Jännityksestä odottelija jäykistyy paikalleen. Ei hän enää osaa piiloutua lepikon katveeseen. Hän vain seisoo raskain jaloin, tuntien miten hänen kasvonsa jähmettyvät jähmettymistään. Hän ei voi sille mitään. Niille ei saa ponnistamallakaan nöyrää ilmettä, ei iloa, ei edes kohteliasta hymyä.

Turhaan hän niitä sipaisee. Turhaan painelee molemmin käsin. Niitä kiristää väkivaltainen tuska, aivankuin syksyn ensi jää olisi riittynyt julmasti kopristaen pehmeään maahan. Silmät vain katsovat rävähtämättä. Liekö niissäkään mitään siitä kaikesta, mitä hän näinä viikkoina on ajatellut ja tuntenut...?

Tuska yltyy äkkiä moninkertaiseksi. Senkö hän oli saattanut unohtaa – suurimman kaikista rikoksistaan! Eikö hän ollut tuona kauhistavana yönä kironnut tuon toisen naisen syntymättömän pojan rujoksi ja rammaksi? Ja eikö hän ollut ennustanut omasta pojastaan isänsä surmaajaa, leikkinyt ontoin sanoin Brutuksen ja Caesarin kohtaloilla? Oli, oli! Mikä rikoksien rikos – syntymättömien lasten surmaamista...

Oliko hän nyt jaksava pysyä täydessä totuudessa – tunnustaa itsestään kaikki, kauheinkin ja katalinkin...?

Eversti Sprengtporten laskeutuu pitkin huolettomin askelin sillalle. Iloisen hyräilyn näköinen ilme on hänen huulillaan. Jokin uusi ritarimerkki säihkyy hänen rintapielestään.

Tuossa astui mies elämänsä aamupäivän ylpeimmässä valossa, häivähtää Agatan mielessä. Kaikki tuskat ja epätoivot näyttivät hänestä kaikonneen. Mahtava valta ja uudet kunniakkaat urotyöt näyttivät kulkevan loisteliaana lippuna hänen edellään. Käskijää on hänessä jokainen ele ja ilme. Tuo mies on kypsä johdattamaan suuria armeijoita – sen näkee hänen päänsä hallitsevasta asennosta, jokaisesta hänen askelestaan ja ilmeestään.

Tulija pysähtyy sillalle. Katsoo saappaan kaiteeseen nojautuessa syvään puroon. Nyökkää hieman, aivankuin muistelisi jotakin mennyttä, ehkäpä suloista tapahtumaa, ehkäpä ohimenneitä tuskia ja vaivoja.

Nyt hän käännähtää. Agata ei pääse liikahtamaan jalkojensa sijoilta.

Jööranin kasvoille leviää äkkinäinen leimahtava ilo. Hän on nähnyt Agatan ja nousee tätä kohti katse polttaen, aivankuin kerran, kauan sitten tällä samalla paikalla.

Tiesihän hän sen, Agata hymähtää – hänen sydämensä oli yhä poikamaisen hullu...

Mutta miehen katse käy epävarmaksi hänen päästyään lähelle. Se näytti kyselevän monenlaista, tutkailevan noita naiskasvoja, jotka olivat kivettyneen kovat, huolimatta siitä, että pää vähitellen nöyrtyi kuin ottaakseen vastaan iskuja voittajan kädestä.

Mitä tuo nainen tahtoi? Miksi hän oli tullut? Anomaanko puolisolleen armoa? No, mutta siitähän hän oli jo ilmoittanut...!

Ärtyvä kädenliike on Jööranin ensi vastaus omiin kysymyksiinsä. "Jos madame on tullut pormestarin vuoksi, niin...?" Ääni on sävyttynyt hieman halveksivaksi. Mutta se katkeaa, sillä Agatan päänliike vastaa kysymykseen jyrkän kieltävästi.

Jööranin kasvot näyttävät valostuvan. "Onko teidän mielestänne merkillistä", hän kysäisee, verhoten sanansa jonkinlaiseen itseironiaan, "että tuolla ... miesten soutaessa minua maihin muistin yht'äkkiä tämän ennenmuinoisen polun ja ... teidät?"

"Tiesin sen."

"Tiesittekö, tunsitteko?" Jööranin katse syttyi taaskin. Voi, mikä parantumaton viettelijä, puhui Agatan vaisu hymy.

"Ajatella – kuvittelin kerran, että eräs muisto oli kuin haurasvartinen lummekukka, joka kasvoi raskaitten vesien alta, ratapohjasta... Tiedätkö miten nyt näin sen nousevan ja kasvavan?"

Agatan katse näytti havahtuneen. Siihen ilmestyi jännittynyttä odotusta.

Jööran tuntui vapautuvan kokonaan omaksi itsekseen: avomieliseksi, herkän luontevaksi.

"Niin, nyt tuo lummekukka ei enää noussut pimeistä syvänteistä. Se oli kasvanut aaltojenalisen merenkuninkaan kuutamonihanista saleista asti. Eikä siinä ollut enää mitään liejua tai rataa..."

Jööran kääntyi Agatan puoleen. Aivankuin ei muistaisi mitään, mitä elämä oli tuonut heidän välilleen, hän tarttui häntä käteen. "Niin, Agata, sellaisena näin sen jo kerran aikaisemminkin haaksirikkoisena keskellä Pohjanlahtea, tuijottaessani – kuten luulin – viimeistä kertaa elämäni aallonpohjia."

Agata ei ottanut kättänsä pois. Hän tunsi, että sen rannesuoni oli alkanut sykkiä voimakkaasti miehen lujasti puristavaa kouraa vasten.

Mitään puhumatta hän sallii hitaasti mutta varmasti johdattavan käden taivuttaa hartiansa, päänsä, kasvonsa kuumaa rintaa vasten. Hervahtaen hän tuntee päänsä nousevan taas kiihkeän ja tuiman käden varassa ja pitkän suudelman painuvan huulilleen.

He ovat laskeutuneet sillalle, istuutuen sen matalalle kaiteelle.

Agata tuntee merkillisen tyyntä onnea sydämessään. Hän ilmaisee sen sanoinkin. Hehän olivat kuin yhteisen elämänpituisen kohtalon alainen aviopari – mies vain oli ollut vaarallisella matkalla, sotaretkellä. Oli kuin hän, vaimo, olisi vain sillä aikaa saanut kestää pitkää ikävää ja monenlaisia huolia.

Kartanon laiturilta päin alkaa kuulua remuisia ilohuutoja. He arvaavat, että siellä hääväki on ottamassa vastaan maihin nousevaa Jööranin seuruetta.

Mutta tämä ei häiritse heidän lyhytsanaista keskusteluaan, joka värehti heidän välillään hiljaisen lämpimänä, melkeinpä ilman sanoja ymmärrettynä.

"Kun kuulin huhun, että olit hukkunut, toivottelin kuolemaa, omallekin osalleni."

Jööran ei vastaa. Hän vain nyökkää poissaolevana. Mutta sensijaan hän kysäisee kuin yhtäkkisen aavistuksen pakottamana: "Entä poikamme? Onko hän muistanut ... isäänsä?"

Agatan kasvot vavahtavat riipaisevasta tuskasta. Nyt se oli tullut – peloittavin ja raskain.

Jööran säikähtää. "Miksi et...? Onko hän terve? Sano!"

Agata hyväilee, kyynelten vihdoin heruessa hitaita uomiaan poskille, miehen kättä polveaan vasten. Tovin kuluttua hän kykenee ihmeekseen kertomaan lohduttavin äänensävyin heidän poikansa kuoleman.

"Katsos, Jööran, rakkaudesta sinuun..." Hän yrittää päättää urhoollisesti kertomuksensa. Mutta ääni tyrehtyy. Hän on nyt vasta katsahtanut Jöörania kasvoihin.

Näitä vihmoo hirvittävä tuskien myrsky. Niissä on sekä hukkuvan ihmisen toivotonta avunhuutoa että synkkää sadatusta kirottua kohtaloa vastaan.

Vihdoin niille tulee ilmeitä, jotka kyselevät, vastaavat, typertyvät ja taas selkenevät ajatuksiksi, jotka häilyvät kuin kaarnanpirstat ristiaallokossa.

Sieltäkö isket, mistä en osannut odottaa oman sydämeni ja vereni kautta? Miksi juuri arimpaani ja kalleimpaani? Sekö se on ... Kostotarten tapoja! Ja mistä minulle kostetaan? Siitäkö, että nainen synnytti jalon hedelmän elämäni suurimmasta rakkaudesta? Eikö se riittänyt, että elämän rihkama riisti hänet rinnaltani?

Jotain syytöksen tapaista leimahtaa vielä kerran noilta tuskien kasvoilta Agataa kohti.

Tämä painaa miehen kädet syvään rintaansa vasten. Vaistomaisesti hän yrittää pelastaa rakastettunsa omalla syyllisyydellään. Kaiken, kaiken hän tahtoo ottaa omalle osalleen...

"Ja minä, minä kasvatin häntä vihaan, vihaan..." Katumuksen kipeä hätä pakottaa hänet nousemaan. Ja vieläkin hän yrittää jatkaa: "Minun kehnouteni tähden hänet meiltä..."

Mutta Jööran on jo päässyt tuskiensa herraksi.

"Älä jatka, rakas...". hän ottaa, kuin pelastaakseen rakastettunsa ahdistuksen alta, tämän pään käsiensä väliin.

"Surut ja syyt ... ovat yhteisiä meille kummallekin", hän jatkaa yksinkertaisen vakaasti. Silmästä silmään katsoen he vähitellen tyyntyvät hiljaiseen oloon.

Iltapäivä on jo kerännyt lavealle kämmenelleen pientä hyväätekevää hämärän pilveä.

Enää he eivät tarvitse sanaakaan ymmärtääkseen, että tulkoonkin tämän juhlapäivän jälkeen arki, tämän monet kiusat, näyttelemiset ja laillisten aviopuolisoitten pettämiset – vain tämä, heidän rakkautensa, oli oleva avio, josta ei eroa ollut.

Jälleen kuului ilakoivia ääniä. Mutta nyt suoraan läpi lepikön, poluntakaisilta niityiltä.

He arvaavat, että hääväki on nyt ryhtynyt etsimään Jöörania.

Mutta vieläkin kysäisee Agata, oliko kenraali Sprengtporten saapunut häihin.

Ei, ei ollut.

"Syntyikö teidän välillenne jälleen riitaa, kuten...?" "Oh, en jaksa, en tahdo häntä enää vihata. Mies parka on lopultakin vain sairas. Ehkäpä tämä oli hänen viimeinen urotyönsä. Hänen sielunsa on soihtu, joka palaa myrskyn voimasta, mutta saattaa sammahtaa sen lakattua ... ehkäpä mielipuolisuuden yöhön. Ja sitäpaitsi, minullahan on oma elämäni – monet työt ja ... sinut."

He nousevat ylämäkeä. Etsijäin huhuilevat huudot lähestyvät. Jööran näyttää palaavan omien näkyjensä ja ulkopuolisen maailman rajalle.

"Niin, rakas!" Hänen katseeseensa syttyy elonkerainen säihky. "Taistelin oman kuningattareni värit voittoon. Ja meidän isänmaallamme on nyt oikeus vaatia itselleen kunniapaikka tässä valtakunnassa.

"Mutta nyt, rakas Agata, on vasta täyttynyt kreivi Brahen testamentti: rappio on kukistettu, turmio on estetty. Mutta jäljellä ovat vieläkin suuremmat isäni sanat: '... hän ei kuole, ennenkuin hän on synnyttänyt, kärsinyt ja täyttänyt suuren totuutensa'. Tunnen, rakas, että tämä kaikki oli vasta huimaa seikkailua – ei sitä mikä on tuleva isänmaani ja ... minun osalleni."

Agata on katsonut koko ajan rakastettunsa päätä, joka nyt näyttää ylentyvän niin sanomattoman korkealle. Se on kuin heljentynyt esiin sitä äsken pimentäneen murheen pilvestä. Se on ylentynyt ylentymistään hänen juuri puhuessaan, sana sanalta. Ja sen kasvot, katse loistavat nyt kuin ne todellakin olisivat valmiit ottamaan vastaan suurimmat ja raskaimmatkin kohtalot, mitä voi konsa tulla ihmisen osaksi, joka on syntynyt, ankarain tähtien alla.

Hellävaroin Agata ottaa hitaasti kulkevaa miestä kädestä. Ja vielä kerran lähellä niitynreunaa he pysähtyvät pitkään syleilyyn, jossa he tuntevat nyt ensi kerran nöyrän nöyrää, rajatonta kiitollisuutta tälle elämälle – hairahduttavalle ja myrskyisälle, mutta kuitenkin niin suloisen onnekkaalle, kuin saattaa olla vain tällainen haikean kuulakka, ihanan hämärän ja kaukaisen lännenkajon vaiheilla viipyvä jälkikesän iltapäivä.

Polun suusta he näkevät nuorten naisten ja monien kavaljeerien, sulhanen ja morsian etunenässä, rientävän yli niittyjen heitä vastaan.

Lähestyttyään juoksijat pysähtyvät epäröiden.

He katsovat kummissaan tuota tummiin pukeutunutta naista. Mutta henkienmanaaja Kustaa Björnram, jonka yllä on uudenuutukainen samettinen sinitakki, silkkiset keltapöksyt ja vitivalkoiset sukat – nipasta nappaan oikea ja käypä hovipuku, pelastaa nokkelasti tilanteen. Hän sinkauttaa pienen leikillisesti riimitetyn tervetuliaispuheen päivän sankarille, loihtien turhat hämmästelyt taas hulluttelevaksi iloitteluksi.

Jööran astuu luontevin elein kohti morsianta, onnitellen ja hurmautuneena suudellen uutta, nuorta sukulaistaan.

"Ja tässä", hän esittää vihdoin Agatan, "on meidän rojalistien kiihkein vihollinen, pormestarinna Forsteen. Hän oli tullut minua vastaan, suorittaakseen julman kostotyön, niin, niin attentaatin kerta kaikkiaan. Mutta katsokaapa! Me olemme tulleet sittenkin viettämään sekä häitä että porvariston ja aateliston sovintojuhlaa. Vai onko shampajabooli juotu jo pohjia myöten?"

Huoleton leikki kirvoitti nuorista kurkuista äskeistäkin meluisamman huudon ja remun. Häätalon puutarhasta kajahtavat Rameaun gavotin tanssiniloiset sävelet, saman gavotin, jonka piti kerran, erään kapteenin palatessa ensi sodastaan, soida tervetuliaisjuhlaa, mutta joka oli saanut odottaa tähän hetkeen saakka.

Koko seura liehtoo yli niittyjen kartanoa kohti, jota koristavat köynnökset, liput ja monenkirjavat puutarhan puusta toiseen kiertävät paperilyhdyt.

Kohta oli niiden ja rakettien aika syttyä. Taivaalle oli nouseva ilotulitus, jonka häikäisevämpää ei pieni vanha Porvoo ollut vielä koskaan nähnyt.

Eikä kenenkään mieleen enää muistunut yhdeksän vuoden takainen tapahtuma – Porvoon kaupungin kauhistava tulipalo ja hävitys. Sehän puunteli sekin jo tuolta suvantojen takaa uudestisyntyneenä: puna- ja keltaseinäisine taloineen, vihertävine, aurinkoisine rinteineen, tuuheine, heleine puistoineen ja tummanuhoavine petäjikkökumpuineen, jotka pysyivät vetreän nuorina iästä ikään.