[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCybM29gr5bEODBk_GHgB7oKqjS_aaZDrVAq6CfejjAU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},887,"Portinsärkijä","Haarla, Lauri",1890,1944,"887-haarla-lauri-portinsarkija","887__Haarla_Lauri__Portinsärkijä","Romaani nuoresta Yrjö Maunu Sprengtportenista","romaani",[],[],"fi",null,76779,527997,true,[],[],[],"Haarlan historiallinen romaani kertoo nuoresta Yrjö Maunu Sprengtportenista 1700-luvun Suomessa. Teos kuvaa tulevan sotilaan ja valtiomiehen kasvuvuosia Porvoon idyllisissä maisemissa ja Nastolan Seestan kartanossa, sijoittuen aikaan pikkuvihan jälkeen.","lauri Haarlan 'Portinsärkijä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 887.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PORTINSÄRKIJÄ\n\nRomaani nuoresta Yrjö Maunu Sprengtportenista\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\nHelsinki, Otava, 1944.\n\n\n\n\n\n      Oli ajanviettoni rakkaus ja sota virkanain,\n      epäjumalani isänmaa ja haaveeni kunnia vain.\n\n                         _Yrjö Maunu Sprengtporten_.\n\n\n\n\n\n\nPURJEHTIJA\n\n\n\n\n1.\n\n\nPieni vanha Porvoo makasi eräässä kesäkuisessa yössä turvallisesti maata\nvasten painautuneena oman jokensa jyrkällä rantarinteellä. Sen matalat\ntuohi- ja lautakattoiset mökit ja tukevat porvaristalot nukkuivat\nhurskaan unta. Tyhjillä, vielä rakentamattomilla tonteilla vuottelivat\npahasti kuivahtaneet tupakka-, kaali- ja ryytimaat kohtapuoliin nousevaa\naamukastetta. Mutta porvareitten rantapuodit eivät aikoneetkaan herätä\nsiltojensa kupeilta. Ne imehtivät väsyneinä omia himmeitä kuvajaisiaan\njoen hitaasti liikahtelevasta kalvosta. Ei ollut kiirettä. Kevätkalan\npyytäjät eivät ennätä veneineen ja kuutteineen takaisin saaristosta\nennen puoltapäivää.\n\nItäpuolen ylävillä kunnailla harvat tuulimyllyt ovat pysähtyneet oman\njähmettyneen haaveensa keskelle. Ja niiden lähettyvillä, Pyövelinmäellä,\nnuokkuu yksinpä hirsipuukin melkeinpä unohtunutta vuosientakaista\nverihumalaansa. Nythän oli rauha maassa. Kukaan ei ajattele rikoksia, ei\nedes pieniä krouvitappeluita orgelnisti Pentti Haraldssonin\nsäestyksellä. Dorthe-muorin kellarissa oli rautakanki oven päällä. Ei\nollut raatimiesten pitoja, koska pormestari Gabriel Hagert itse oli\nmerellä johtamassa silakanpyyntiä. Eivät edes riivatut kimnasistit\nolleet hoitamassa yöllisiä naamiokulkueitaan tai muita melunpitojaan --\novat lähteneet, rakkarit, maakuntaan aprakkamatkoilleen.\n\nMelkeinpä sykkimättä lepää pienen kaupungin valtimo: maantie, joka\nvanhana kauppatienä Hollolasta päin etelään painuen kiertää Porvoonjoen\nsillalle, täältä putkahtaen kujasena lavealle Kirkkotorille, mahtavan\ntuomiokirkon turviin. Hiljaisena se piipertelee vuorennyppyjen lomitse\nkoilliseen, mutta suuntaa pääväylänsä etelään, madaltuvia joenrantoja\npitkin ja ohi Ånäsin kartanon saariston kalliorannoille.\n\nEi pärrytä rumpali Röök tulipaloa tai piiskajaisia kaakinpuulle. Ei\npompota raatihuoneen tornikello raastuvanistuntoon. Eikä moikuuta\ntuomiokirkon tapulin kolme kelloa vainolaisen lähestymistä, ei ole\nmoikuuttanut sen jälkeen, kun ryssänkasakat parikymmentä vuotta sitten,\npikkuvihan aikana, ryöstivät sen aarteet ja silppusivat sen arkistot\npyssyjensä latauksiksi.\n\nEi hievahda, ei unessa kättä liikahuta makaava kaupunki. Se on vain\nojentanut vanhan korkean päänsä, jota sanotaan Linnamäeksi, pitkälle\npohjoista kohti, sisämaan korpien puoleen, jossa on kaikkein\nturvallisinta. Siellä hapsottaa sen tuuhea tukka petäjikkö-pörrönä,\nmieluisaa unentuoksua täynnä, yhtyen pohjoisten salojen onnelliseen\nhämärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jos katsot tarkkaan korkealta Näsinmäeltä yli joen, nousee\nVuorikadun pohjoispäästä, läheltä Kirkkotoria hauras savupatsas porvari\nAntti Bergmanin talon matalasta kattopiipusta. Se haihtuu nopeasti\nilmaan, jossa on alkanut tuntua pieniä aamutuulen nykäisyjä.\n\nEräistä syistä tämä hauras elämänmerkki ja pohjoisesta alkava tuuli ovat\ntoistensa kanssa kohtalokkaassa yhteydessä. Ei vain siksi, että tuuli\nyltyy vähitellen räiskyttelemään kipunoita savupiipusta tulenarkaa\nlautakattoa pitkin, vaan myöskin siksi, että saman tuulen voimalla\nlähestyy lännestä päin kaksimastoinen kaljaasi ja tällä levoton, suuria\naikeita hautova nuori mies, josta talon naisväen kesken käy parhaillaan\naamunvirkku puheenporina.\n\nTalon isäntä, Antti-porvari, on poissa, tervanostomatkoilla sisämaassa.\nMutta hänen vaimonsa Elsa ja talon anoppi, Mari-muori, olivat jo\nnousseet, ennenkuin pränvahti oli ennättänyt aamukolmelta \"huutaa\ntiimansa\". Talon kaupparenkejä ja työväkeä odotettiin aamukeitolle. Ja\nemännällä oli leipomisensa, mikä piti maistraatin ankaran käskyn mukaan\ntapahtua yötyynellä tulenvaaran vuoksi.\n\nMiniä vastasi taikinaansa ja piisissä nuoleskeli tuli jo keittopataa.\n\nMutta tuo levoton, vaarallisten tähtien alla syntynyt nuori mies\nlähestyi lähestymistään laivallaan, jonka kokka- ja kahvelipurjeisiin\npuhaltaa hetki hetkeltä yhä ankarampi pohjatuuli.\n\nTismalleen siitä sanasta, mihin oli illalla lopetettu Antti-porvarin\ntuvassa puheenpito, se taas aljettiin -- Gammelbackan Jööran-herrasta,\njonka jo ajat oli huhuttu olevan tulossa kotiin Pommerin sodasta.\n\nJa Elsa-emäntä sen taas alkoi, sillä hän oli ollut ennen\nnaimisiinmenoaan Gammelbackan majuurskalla, Elsa Katariina\nSprengtportenilla, Jööranin hoitajana.\n\nVanhalta muistilta vaimot näet yhä puhuivat Gammelbackan\nSprengtporteneista, vaikka Elsa-rouva leskeksi jouduttuaan oli jo\najat sitten myynyt kartanon Treksilän Bildsteineille, pidättäen\nitselleen vain vuotuisen viljaruokon ja asunto-oikeuden kartanon\nsiipirakennuksessa.\n\n\"Annas olla, annas olla\"... Elsa-muori on muistelevinaan asiaa, jonka\nhän on sen tuhanteen kertaan jo tarinoinut, \"eihän se raukka ollut vielä\ntäyteen kahtatoista, kun jo majuurska rukoili kuninkaalta, tältä meidän\narmolliselta sorvarikuninkaaltamme, poika paralle kadetinpaikan merien\ntaakse, ihkasen kuninkaanlinnan tykkikouluun. Voi-voi, miten siinä\nsilloin itkettiin. Itki hänen armonsa ja itki hän, Elsa paha,\nerojaisissa. Mutta minkäs auttoi köyhän lesken, niin ylähäisiä kuin\nonkin omiakin syntyjään. Riikinruotsin korkeasti kunnioitettua aatelia.\nMutta itkikös poika, se Jööran juupeli! Voi-voi, voi-voi...\" Ja\nElsa-emäntä veti esiliinansa suun eteen. Ei tietänyt itkeäkö vai nauraa.\nSe kun nuoriherra oli vielä lähtöaamuna joutunut tappeluun\npäärakennuksen pehtorinpoikien kanssa, ja napit, uudenuutukaiset\nsarviluiset napit, oli revitty raukan takista, revitty ja kuhmuja oli\nsaatu sarven kokoisia.\n\n\"Onkos ihme, onkos jo\", emäntä laski kuin katkismuksesta, \"että on jo\nkäynyt suuret sotatappelut ja kuulema haavat saanut ja kunniarahat\nrintaan. Mutta sen minä sanon, että kyllä olisi Bergman saanut vieläkin\nodottaa vihkiäisiä, jollei...\"\n\n\"Kello on kolme lyööny -- lyööny!\" kuuluu ulkoa pränvahdin rämeä huuto.\nTuvan ovi levähtää auki ja oppineen Hannu-mestarin nuori Agata-tytär\npujahtaa sisään kainalossa pieni taikinakaukalo. Tummanruskean tukan\nniskakierteet heilahtavat, raitava hame, ohut ja kulunut, mutta kesäisen\nilmava, hulmahtaa iloisesti, olkaliina, joka näyttää kiireesti\nkaulasolmuun sitaistulta, hohtaa punakukkineen leivinuunista hohkavassa\nvalossa kuin marjarykelmä helottavalla mättäällä.\n\nNeidon kiinteä täyteläinen povi hengittelee terhakasti. Se ei osaa\nkätkeä iloista salaisuuttaan. \"Tänään, jo tänään!\" neito huudahtaa.\n\nAgata oli käynyt eilisiltana majuurskan luona viemässä pitsiompeleitaan\nja rouva oli sanonut, että nuoriherra oli purjehtinut Tukholmasta\nTurkuun ja sieltä jo lähtenyt purjehtimaan Porvoota kohti.\n\n\"Ja tänä aamuna minä lähden Gammelbackaan serverskaksi!\" neito\nylpistelee. Oli näet tulossa muitakin vieraita -- se kuuluisa\nTurun-maisteri Porthan ja sen serkut, Halikon tuomarin tyttäret, joista\nvanhempi kuulema oli jo kihloissakin jonkun studiosuksen kanssa ja...\n\"Niin, niin, armollinen rouva itse pyysi\", neito niksauttaa päätteeksi\nitsepäisen näköistä niskaansa. Mutta koulumestarin tytär ei ennättänyt\nvielä ottaa peitettä kaukaloltaan, kun vanhamuori kivahti: \"Vai\nkarsseriin sinä taas panisit nuorenherran, häh?\" Agata lehahti\npunaiseksi. Mutta nakkasi sittenkin niskojaan. Se oli näet tuo\nkarsserijuttu heidän yhteinen tapauksensa lapsuusajalta, Jööranin ja\nhänen. Pojankurikkana oli Jööran vetänyt häntä, pientä tyttöä,\npalmikosta, retuuttanut ja kiusannut, ja sitten samassa katunut ja\nsuudella moiskauttanut itkevää tyttöä. Mutta Agatan isä, Hannu-mestari,\njoka silloin vielä oli ollut Gammelbackan koulumestarina, oli nähnyt\nkoko pelin. Ja silloinkos vanhempi velipuoli, Jaakko Maunu, joka jo\nRanskoitten maan armeijassa oli tullut kuuluksi upseeriherraksi, oli\njulmistunut. Oli antanut Jööranille oikein isän hihasta. Ja päälle\npäätteeksi poika oli saanut istua kokonaisen viikon vinttikamarissa\nkarsserissa vedellä ja leivällä. Oli, oli taas tässäkin jutussa\nElsa-emännällä kertomista.\n\n\"Mutta minäpäs, minäpäs varastin\", huudahti Agata lomaan, \"varastin\nkaakut, rusinat ja simat ja kiipesin vintinakkunalle ja, ja ... taas\nJööran suuteli, puri kiukuissaan, niin että...\"\n\n\"Kylläpä kai! Ja taas tuli aamulla moikaava selkäsauna Jaakko-herran\nratsupiiskan paksummasta päästä.\"\n\n\"Voi, se oli hirvittävää...\" Vieläkin Agata nyyhkäisi tuota silloista\nsurkeutta, ja emäntä lisäsi huokaillen pari halkoa leivinuuniin.\n\nAgatan kerkeät kämmenet kierittivät leivänmykyä. Ja taas hän kimahti\nnauramaan. \"Mutta itkikös poika! 'Minä olen portinsärkijä, minä olen\nportinsärkijä', se vain jupisi hampaistaan. Eikä tippaa päästänyt\nsilmästä, ei rääsännyt ja kollotellut, kuten olisi tehnyt kuka muu\npojanvekama tahaan.\"\n\nJööran oli näet kuullut, että Sprengtporteneitten esi-isä oli saanut\naatelisarvonsa ja nimensä siitä, että oli kolmikymmenvuotisessa sodassa\nmurtanut kaupungin portin ja hyökännyt ensimmäisenä viholliskaupunkiin.\nJa hänellä oli ollut siitä alkaen tapana juhlallisimpina hetkinään\nnimitellä itseään \"portinsärkijäksi\".\n\nTästä Jööran-pojan sisunnäytteestä naisten juttu pääsi taas jatkumaan\nnaurun vaiheilla.\n\nMutta vanhamuori murmatti yhä. Ei pitänyt köyhän koulumestarin tyttären,\njoka sai leipäkyrsänsäkin paistaa naapurin uunissa ja pitsinnypläyksellä\nja silkkiviuhkojen rustaamisella ansaita särpimensä, ajatella enää\nJööran-herraa, jota Ånäsissä vuotteli sulhasekseen jalosukuinen\nmamselli, Anna Elisabet Glansenstjerna -- mustaapenkkiä ja kaakinpuuta\nsiitä tuli, sellaisesta.\n\nAgata näytti synkkenevän. Sirojen kulmallisten väliin ilmestyi pari\npainannetta kuin pieniä lapsellisen tärkeitä hymykuoppia. Mutta taas\npikistyivät hampaat puolukan kirpeätä alahuulta vasten, ja hän kivahutti\nkiukkuisesti: \"Mutta sepäs on ruma, ruma kuin ankan poika! Ei\nJööran-herra sellaista ota rahastakaan...\" Muori oli sähähtää, mutta\nvaikeni hetkeksi, sillä kalakeittoon oli suolakin pantava.\n\nMutta Agata jatkoi ilo silmässä, hymyn ja ylimielisen naurun\nvaihdellessa levottomien huulten tienoilla: \"Lukekoon vaikka kuinka\nromaaneitaan, 'Rameaun veljenpoikaa' ja 'Gulliverin retkiä'. Ovat niitä\ntässä muutkin lukeneet. Ja osaakos edes hienopitsiä nyplätä, tämä\njalosukuinen mamselli? Ehei, minä sille saan nenäliinatkin merkata. Ja\nhyvin se maksaa. Enkä minä kaihda ottamasta. Mutta otinkos äyriäkään\nGammelbackan majuurskalta?\" Ja suihkaisten emännän korvaan hän paljasti\nsuloisen salaisuutensa. Jööran-herraa varten majuurska oli pyytänyt\nhäneltä pitsikalvosimet tulolahjaksi. Ja hän kun oli ne virkannut\nsilkasta silkkilangasta, niin hienot, että olisivat prinssille\nkelvanneet. Ja kun oli tarjonnut maksua, hän oli valehdellut, että oli\nmuka jäänyt säästöön kokonainen vyyhti majuurskan joskus antamista\nlangoista. \"Mitäs minä ... köyhältä rouva paralta... Ja minä kun\ntahdoin, että ne olivat lahja minulta Jööran-herralle, niin niin...\" Ja\nneidon leipovat kädet pysähtyivät. Kuului enää vain pieni, onnellinen\nhuokaus.\n\nElsa-emäntä touhusi jo palavissaan uunin luona työntäen yhä uutta halkoa\npesään ja puhuskellen hänkin puoliksi itsekseen omia aikeitaan. Nyt\njuuri, tällaisena juhlapäivänä piti arinan paistaa kuin säterikartanon\nleivinuunissa. LämpimäisIeipä, paras mitä Antti-porvarin uunissa\nosattiin ruskeuttaa, oli vietävä Jööran-herran tuliaisiin. Eihän se\npoikaressunakaan ollut huolinut muusta voitaleivästä kuin Haikosen Elsan\nleipomasta rieskasta.\n\nMutta tällä välin oli vanhamuori jo nostanut padan hahlaimista lieden\nreunalle. Ja mitäs nyt? Hän kapsahti Agatan nenän alle, nykäisi tämän\nkaulahuivin nipukasta kiukkuisin hyppysin. \"Vai, vai, mitäs on tuokin\ntuossa? Oikeata Hollannin liinaa vai mitä lie rastisiljia tai muuta\njumalatonta koreutta. Etkö sinä tiedä, lunttu, että yhteiseltä kansalta\non sen sielun parhaaksi kielletty sellainen villitys. Kattuuni,\nkattuunikangas saa kelvata myssyiksi, esiliinoiksi ja muuksi. Ähä, ähä,\nsinä jungfru ja fröökinä! Menenpä ja sanon korttelimestarille, niin\nviikon saat vettäleipää raatihuoneen vankikistussa, lain ja asetusten\njälkeen. Ähä, hähäh, sinä tärpäntikkeli! Ja tässä tämä rumaksi muka ...\nÅnäsin jalohyveistä mamsellia! Kas, kas, kun et rupea vielä makuuttamaan\nsyntistä ruumistasi puuteripaidassa ja kantamaan taskussasi\nhajuvesipulloja, sinä epeli, sinä kehruuhuoneen perillinen, sinä...\"\nTosin käpsytteli muori taas lieden luo. Mutta kivahti vielä täältäkin:\n\"Ja tietäänhän se, miten sinä puolialastomana tanssia remputtelit\nPilsteenin nuorenherran, sen Treksilän kornetti juupelin kanssa, ja sinä\nsamana yönä, jona majuurska ajettiin yönselkään laillisesta asunnostaan.\nYön selkään ja asumaan sensemmoiseen tuparähjään, joka ei kelvannut ees\nmuonamiehen leskelle. Sanotkos mitä, vai, hepsakka? Et, et ääntä päästä,\net ennen kuin raatihuoneen paalulla ruoskitaan syntinen nahkasi\nkirjavaksi, kuten tapahtuu huonoille naisille lain ja asetusten jälkeen.\nHjuu, juu, sinä tanssiheilakka siinä, hyöri mitä hyörit.\"\n\nTies kuinka kauan olisi muori jatkanut parannussaarnaansa, jollei Agata\nolisi nykäyttänyt kiukkuisesti olkaansa, kääntynyt leipomishommiinsa ja\nminiä ynähtänyt säikäyksen tapaista uunin luota. Hänestä oli tuntunut\nkuin tulen tohina uunissa olisi kummallisesti yltynyt. No, säikäys menee\nohi.\n\nMutta niin oli asia, että halkojen paukkaessa räiskähtää matalasta\npiipusta ilmoille kipunarykelmä toinen toisensa jälkeen. Tuuli on\nyltynyt vihapäiseksi. Se viistää laakeata piellä ja tervalla\ntiivistettyä kattoa. Kipenet hyppivät hulluina sen käsissä. Häilähtävät,\nkatoavat ilmaan. Mutta niitä juuttuu myöskin edellisten päivien\npaahtamaan taulanherkkään lautaan, pikeen ja tervaan. Pieniä\nkiehumapaikkoja alkaa porista siellä täällä tervan pinnalla kuin pieniä\ntervapottiloita piisin hiilustalla. Aika kuluu. Elsa-emäntä ja Agata\ntasailevat leivänmykyjään ruusaillen niiden pintaa puukammalla. Ja\npuhuvat, puhuvat aina vain tuosta nuoresta tulijasta, joka tuntuu\nlähestyvän seisoen kaljaasinsa keulassa myrskypilven keskellä tai olevan\nitse se myrsky, joka roihauttaa tuleen tällaiset pienet uneliaat\nkaupungit.\n\nÄkkiä Elsa-emäntä höristää uudelleen korviaan. On kuin tulen tohiseva\nääni olisi äskeisestäänkin yltynyt. Agatan leipovat kädet pysähtyvät\nmyöskin. Samassa kuuluu ulkoa miesäänisiä huutoja. Emäntä juoksahtaa\neteiseen. Jostakin kuuluu räiskettä. Hän hompsottaa portaille. Oikealla\nkädellä, naapurissa, nikkari Witting kisälleineen heittelee sanko sangon\njälkeen vettä oman talonsa päätyseinään, joka on syttynyt palamaan.\nKorttelin ruotumestari juoksee torilta päin sammutusmiehineen.\nElsa-emäntä sokaistuu pyörtymäisilleen. Agata on juossut perässä. Hän\nvasta näkee, että Bergmanin talon katto palaa jo täytenä tuliroihuna.\n\nMitään ei ole enää pelastettavissa muuta kuin henki. Ja hänen vanha\nisänsä! Agata katoaa vasemmalle, rantaan päin, huutaen läähättävässä\nkauhussa: \"Isä, isä, isä...!\"\n\nNiin kohtasi kaupunkia tänä yönä hirvittävä tuho. Hälytyssignaalit\nsoivat. Raatihuoneen hätäkello läppäsi. Tuomiokirkon kellot alkoivat\nkumahdella. Ja vihdoin ne moikasivat pauhaten hätää ja kauhua.\nKorttelien ruotumiehet, keitä oli kaupunkiin jäänyt, kerääntyivät\nsammutustöihin. Mutta tuli levisi vastustamattomasti. Gottmaninkujaa\npitkin, taloröttelöitä matkallaan ahmaisten, se ryöhähti Kirkkotoria\nkohti. Tuomiokirkon mahtavat seinät valaistuivat verenkarvaisiksi. Sekin\noli jo vaarassa.\n\nMutta pohjatuuli oli yltynyt myrskyn tapaiseksi. Se hulmahutti etenevät\nlieskat kirkosta poispäin, kohti jokea, Välikadulle, jonka talokorttelit\nse pyyhkäisi maahan hirvittävällä tohinalla. Ja samaa tietä Jokikadulle\nja sitten rantapuotien kimppuun, joiden mukana se tuhosi tuhansia\ntynnyreitä viljaa.\n\nPuolialastomia vaimoja juoksee kapalolapset sylissä ja suuremmat\nhameenliepeissä palavia katusokkeloita ja törmäkujanteita pitkin\npäästäkseen aukeille tonttimaille. Huudetaan, että ihmisiä oli jäänyt\npalaviin taloihin. Palohaavoja saaneita autetaan mikäli ennätetään.\n\nLeviävällä tulipalolla näyttää olevan yhä kaksi suunnatonta\nliekkikäsivartta. Toinen kiertää itsepäisesti Kirkkotorin läntistä\nlaitaa, pyrkien Porvoonsillan päätyrykelmiä kohti. Ei pääse, ei\npääse...! Mutta joenvartta, sekä länttä että etelää kohti, se ryöhää\nsitä valtoimempana.\n\nJa vihdoin, kun oli kulunut pari tuntia, se oli muuttanut kaupungin\nlähes kolmesta sadasta talotontista parisataa tuhkaksi. Raatihuone\nkaupunginkassoineen oli palanut, kuten vaaka- ja pakkahuonekin,\nkaupungin tupakkatehdas ja postikonttori.\n\nPorvoon tuhatkunnasta asukkaasta ei enää parilla kolmella sadalla ollut\nnaapureihinkaan turvautumalla kattoa päänsä päällä, ei kunnon vaatteita\nyllä, ei talouskaluja eikä leipää.\n\nJoukoittain pyrkivät onnettomat, sekä kotinsa menettäneet että muuten\nsäikähtäneet, joen yli vastarannalle, ketkä siltaa myöten, ketkä painuen\netelään päin, löytääkseen venettä tai tyyssijaa kartanoista, taloista,\nladoista tai paljaan taivaan alta.\n\nBergmanin vanhamuori ja miniä neljine lapsineen, Agata-neitsyt ja\nHannu-mestari kulkeutuvat suuren lauman mukana saaristoon päin Ånäsin\nkartanoa kohti.\n\nTämän vaiheilla tulevat vastaan maitse tai rantoja soutaen silakkamiehet\npelastaakseen mitä vielä pelastettavissa oli perheestä ja kodista.\n\nPalaavan joukon etunenässä ajaa ratsain pormestari Hagert saadakseen\nÅnäsin pihalla kuulla, että hänen oma uhkea talonsa oli tuhkana\nkartanoineen kaikkineen.\n\nÅnäsin mahtava leski-emäntä, Vendla Eleonoora, omia sukujaan Torwiggeja,\nseisoo monirynkkyisessä kotokutoisessa hameessaan, kireässä röijyssään\nja arkipäiväisessä karttuunimyssyssään tuvanpuolen portailla helistellen\nankarasti isoa avainkimppua. Piikojen piti juosta keittiön, kodan,\npanimohuoneen ja aittojen väliä. Onnettomille piti saada edes alkuunsa\nruoanapua. Ja yhä hurjistunut pohjatuuli viuhtoo armollisen rouvan\nlaveata hametta, aivankuin yläprammipurjetta aavalla merellä.\n\nYläkerroksen avatusta ikkunasta on hulmahtanut valkea verho ja viistää\nsekin nyt hulluna kokkapurjeena tuulen käsissä. Koko kartano on kuin\nmahtava fregatti myrskyssä, ja sitä ympäröivä kumpuileva maisema\ntuulessa huojuvine lehtoineen muistuttaa elävästi merellistä aallokkoa.\n\nNaisten voivottelu, lasten parkuna ja kollotus, miesten kovaääninen puhe\nläpi humisevan tuulen herättää kartanon tyttären, Anna Elisabetin,\nennenaikojaan. Unimielissään hän kääntyilee vaaleansinisessä\nsilkkikatoksisessa sängyssään, nousten vihdoin tyynyjen varaan istumaan.\nPystyhkö nenä ja hieman epätasaiset hampaat tekevät hänet näin\naamuhetkenä rumemmaksi kuin hän onkaan. Sinänsä säännöllistä otsaa\nhäiritsevät pienehköt näppylät -- ummehtuneessa lemmenkaihoilussa\nvietetyn neitoajan kiusalliset merkit. Eikä ole vielä puuteri\npeittämässä hänen kasvojensa hipiän harmahtavaa kelmeyttä, jonka\nkuumeenomainen läimähtely viittaa hysteriaan, ehkäpä synnynnäiseen\nhypokondriaan, ajan hienoimpiin muotitauteihin. Mutta tummahkot, tiheät\nsilmäripset peittävät ovelasti hailean siniset silmät, jotka tunteilun\nhetkellä saattavat näyttää kauniiltakin: savunsinisiltä,\nselittämättömiltä. Nilkat ovat sirot. Ja totta on, että lihavahkojen\nkäsivarsien hipiä ja matalahko povi, joka pilkistäiksen näkyviin\nhöytyväisten pitsien kuohusta, paistavat vaaleaverikön maitomaista\nvalkeutta.\n\nMamselli vetää yöpöydällä kekottavan siron soittorasiansa käyntiin\njoka-aamuiseen tapaansa. Se oli Jööranin syntymäpäivälahja hänelle jo\nheidän lapsuusvuosiltaan ja se osasi pimputtaa koreasti \"Sancta Luciaa\".\n\nHäiritsevät äänet ulkoa ovat painuneet jonnekin. Eikä ole kiirettä\nnouseskeluissaan Ånäsin hemmotellulla mamsellilla.\n\nHän ojentaa vaalean sinisen, ruusunpunanauhoin ja lukemattomin pitsein\nkoristellun yöpaitansa poimuilevasta hihasta hyvin hoidetun kätensä.\nVetää puoleensa pariisilaisen aikakauslehden, kuuluisan parooni Grimmin\nkäsikirjoituksin monistetun niteen, jollaisia kykenivät hankkimaan vain\nruhtinaat, kuten Puolan kuningas, Venäjän Katariina ja hän, Ånäsin rikas\nperijätär.\n\nHän painaa siroa nidettä hyväillen rinnalleen. Ei hän ole tahtonut ahmia\ntästä lehdestä vain sen salonkijuoruja, kaksimielisiä kaskuja\nnäyttelijöistä tai linnanpuistikkojen lemmenkohtauksista.\n\nNämä niteet avasivat hänelle, kylmän Hyperborean viluiselle tyttärelle,\ntuontuostakin uuden ja aurinkoisen maailman: parooni Holbachin\nGranval-linnan uhkeat suojat tai parooni Grimmin nerokkaan\nrakastajattaren, madame d'Epinayn huvilinnan, La Chevretten,\nsuihkulähtein, nymfein ja faunein somistetut puistokäytävät, joilla ajan\nkuuluisimmat valistusmiehet ja kirjalliset naiset kävivät kiihkeitä\naatteellisia kiistoja, sytyttelivät nerokkaissa vuoropuheluissaan hengen\nrakettitulia, puhuivat, puhuivat loppumattomiin, suuttuivat toisiinsa,\nsopivat taas ja käänsivät ylösalaisin kaikki entiset uskot ja\ntottumukset.\n\nTosin hän pelästyi monen monella sivulla. Etenkin jumalankieltäjä\nHolbach kauhistutti hänet usein. Mutta hän rakasti näitä niteitä ennen\nkaikkea siksi, että kuuluisa Diderot oli niiden nerokkain mestari, tuo\nkaikentietäjä, sukkela, röyhkeä, ilomielinen ja seikkaileva Denis\nDiderot, johon hänen oma Jööraninsakin oli ihastunut. Juuri tämän vuoksi\nhän rakasti kuuluisan ensyklopedistan kaikkia teoksia, hänen\nlemmenseikkailuitaan, yksinpä hänen uusinta rakastajatartaan,\nmademoiselle Vollandia, joka oli voittanut neropatin omakseen\npetolliselta madame de Puisieux'ltä. Tänäkin aamuna hän muistaa, kuinka\nJööran oli viime lomallaan nauranut kuollakseen \"Rameaun veljenpojalle\",\njossa Diderot kuvailee katu- ja kahvila-filosofin hullutuksia. Siksi\nhän, kuten Jöörankin, soittaa mielellään tämän \"veljenpojan\" sedän,\nnykyhetken kuuluisimman säveltäjän, Rameaun, sävellyksiä. Ei ole mitään,\nmitä Anna Elisabet ei olisi tehnyt, tullakseen hengessä Jööran\nSprengtportenin arvoiseksi.\n\nMademoiselle ei kiirehdi vieläkään nousemaan. Mutta hän nykäisee\nkuitenkin vuoteen päätyseinällä riippuvasta soittokellon nyörintupsusta\nkutsuakseen aamusuklaataan.\n\nMutta vieläkin kiintyy hänen katseensa, epätasaisten etuhampaitten\niloisesti pilkahtaessa näkyville, vastapäiselle seinälle, jossa riippuu\njäljennöksenäkin kallisarvoinen kuulun ranskalaisen Chardinin heleä\nhiljaiselomaalaus.\n\nMamselli tuntee rakastavansa sitäkin, koska juuri Diderot oli sitä\nkuvaillut pariisilaisnäyttelyitten arvosteluissaan.\n\nSe se vasta oli oleva yllätys Jööranille. Hän on sen lahjoittava\nhänelle. Olihan siinä jotain, siinäkin ... heidän yhteisestä\nDiderot'staan.\n\nUlkoinen tuulenhumina ja taas kuuluvat sekasortoiset huudot katkaisevat\nvihdoin hänen haaveilunsa. Hän juoksee pitkässä hulmahtelevassa\npaidassaan ikkunaan.\n\nJa mitä sanoja sattuukaan alhaalta hänen korvaansa! \"'Redligheten'!\nNiin, niin, teidän armonne, 'Redligheten', oman kaupunkimme laiva!\"\nhuutelee kovalla äänellä ratsunsa selästä pormestari Hagert\neverstinnalle. \"Ei, ei ollut vielä päässyt retille asti. Alus oli\nEmäsalon tuolla puolella joutunut luovailemaan ja...\"\n\nEnempää ei Anna Elisabetin tarvinnut kuulla. Juuri sillä laivallahan\nhänen piti tulla, _hänen_!\n\nJa nyt soitti mamselli kiireisin nykäyksin ranskalaista\nkamarineitsyttänsä, Jeannettea, itseänsä auttamaan. Ei tarvittu enää\naamusuklaata. Itse hän availi hermostuneessa kiireessä lipastonsa\nlaatikoita. Parhaat hollanninliinaiset paidat ja moneen kertaan\npitsitetyt pöksyt oli saatava esille. Ja samaa kyytiä istui mamselli\npeilipöytänsä ääreen. Hajuvesipullon lasitulppa kilahti, helähti\nsienirasian kansi ja puuteriviuhka huiskahteli. Kesken pukemiskiireen\nJeannette sai juosta alas käskemään piikoja keräämään koreihin parhaita\nherkkuja aitoista. Gammelbackan tädille oli vietävä runsaat tuliaiset.\nEihän hänellä, leski paralla, ollut suuria varastoja. Niin, ja rengin\npiti olla valmiina soutamaan hänet ja tavarat yli joen.\n\n\"Tulipalo, tulipaloko?\" hän toistelee poissaolevana Jeannetten\ntolkatessa uutistaan Porvoon kauheasta palosta. Ei hänellä nyt ollut\naikaa sellaista ruveta sen tarkemmin ajattelemaan. Kolme, kokonaista\nkolme vuotta oli kulunut siitä, kun Jööran oli käynyt sotakentältään\nlomalla. Eikä hän, julmuri, juuri välittänyt kirjoitella. Ei ainakaan\nhänelle...\n\nVieläkin vihlaisi muisto niistä lukemattomista katkerista hetkistä,\njotka hän oli jokaviikkoisen postin tullessa saanut kestää. Ja olivatko\nsiinä sitten olleet kaikki hänen tuskansa! Jos ei tullutkaan hänelle\nkirjeitä, hänelle, jota jo pienenä tyttönä sanottiin Jööranin\nmorsiameksi, tuli sentään äidille Gammelbackaan. Hän kiidättää joen yli\nkirjeet kesällä soutaen, talvella reellä ajaen. Eikä hän uskalla avata\nkirjettä, jossa on usein Jööranin velipuolten, Jaakko Maunun tai Kaarle\nHenrikin, käsialaa. Miten hän silloin saikaan vavista! Kirjehän saattoi\nolla hänen oman Jööraninsa kuolinsanoma.\n\nOn, on heillä ollut sekä surun että ilonkin hetkiä, Gammelbackan tädillä\nja hänellä. Mutta eniten murhetta ja epätietoisuuden tuskaa. Jööran on\nhaavoittunut! he lukevat velipuolen huolestuneesta kirjeestä. Mutta\nmiten? Kuolettavastiko? Sitä ei tiedä kirjeen kirjoittajakaan. Ja sitten\n-- viesti kaksintaistelusta, joka saattaa heidät epätoivoon pitkäksi\najaksi, kunnes heille huutaa huhu yli meren: Jööran on joutunut\nsaarroksiin -- vankeuteen! Eikä heillä ole taaskaan pitkään aikaan\nmitään lohtua, vain toivon ja pelon vaiheilla elämistä päivästä päivään.\n\nNousee kerran ilon päivä -- oi, miten hän sen hetken muistaakaan! Jööran\non Neuensundin taistelussa ottanut komppaniallaan vangiksi kokonaisen\nhusaaripataljoonan! Kirje uhkuu vanhemman velipuolen ylpeyttä tuon\nhurjapään puolesta. Silloin hän, Anna Elisabet, koristaa Jööranin kuvan\nsydämenmuotoisella kranssilla ja kirjoittaa sankarille, kertoo suuren\nilonsa ja suuren kaipauksensa. Eikä tuo julmuri viitsi edes vastata.\nHänelle riittää vain pieni huoleton tervehdys äidille tulleessa\nkirjeessä -- \"post scriptum\".\n\nMutta surusanomat kyllä tulevat. Tuskin on päästy yli joulun ja\nuudenvuoden, kun tulee tieto, että Malkinin taistelussa Jööranin toinen\nvelipuoli, Kaarle Henrik, on kaatunut ja hän itse jälleen pahasti\nhaavoittunut.\n\nKuinka pahasti? Sitä he eivät tiedä tarkalleen vielä tänäkään hetkenä.\nSaapuuko hän raajarikkona, iäkseen rampana? Ei, siitä hän ei huoli\nmainita edes tuloilmoituksessaan. Eräinä tuskaisina öinä hän on\nsellaista toivonutkin, pelännyt ja toivonut, sillä hänen itsekäs\nsydämensä on silloin kuiskutellut: raajarikkoiselle sotilaalle ehkä\nkelpaisin minäkin, onneton ja hyljitty Ånäsin mamselli...\n\nPihamaalta kuuluu everstinnan käskevä ääni. Anna Elisabet havahtuu\nkirjavien kuviensa keskeltä. Jeannette on jo saanut herrattarensa\nhiukset taidokkaille kierteille à l'antique, tummentanut heikot\nkulmakarvat siroiksi kaariksi, puuteroinut näkymättömiin kasvojen\nharmahtavan pinnan näppylöineen ja painanut poskelle pienen\nkauneuspilkun, joka luo huulten lähelle melkeinpä hymykuopan tapaisen\nvarjon. Mademoiselle tulee hyvälle päälle. Nuo hänen uudet kasvonsa ovat\ntodellakin comme il faut -- sirot ja heleät.\n\nÄidin voimakas ääni on antanut hänelle sitäpaitsi rohkeutta. Kyllä hän\ntietää, että hänen äitinsä on taivutellut koko talven ajan Gammelbackan\ntätiä salaliittoon tuon hurjimuksen varalta. Jööranin piti jo lopultakin\nvakiintua. Glansenstjernain monet maatilat takaisivat kuuluisalle herra\nkapteenille upseerivirkojen akordimaksut, mahtia ja valtaa. Eihän se\nsellainen tuhlari muutenkaan voinut pelkällä kunnialla elää. Oi, kaikki\nhän antaisi mitä hänellä oli...! Mitä oli koko hänen omaisuutensa tai\nhän itse, että hän mitään säästäisi... Ei, ei! Kaikki hän oli valmis\nuhraamaan... Omanarvontuntonsa, siveytensä, kunniansa, jos vain tuo\nylimielinen, röyhkeä ja rohkea ne tahtoi murskata. Nyt oli vain oltava\nhyvääkin parempi Gammelbackan rouvalle, joka kaikessa köyhyydessäänkin\nylpeili pojastaan kuin kuningatar koko valtakunnan perintöprinssistä.\n\nNyt, nyt hän on melkeinpä valmis lähtemään. Vain vielä kerran viipyvä,\ntarkkaileva katse peiliin...\n\nUuninnurkasta, matalasta pyörökorista, joka on sekin koristeltu\nruusunpunaisin nauhoin, kuuluu pitkä, vinkuva haukotus. Pieni, valkea,\nkikkarakarvainen sylikoira, jonka pyllypuoli on keritty silkinsileäksi,\nkatselee naamakarvojensa seasta räämäisin silmin emäntänsä varhaista ja\nharvinaista kiirettä.\n\nSen sinisilkkinen kaularusetti pienine kulkusineen kilahtelee ärtyneestä\nkiukusta. Onko tämä nyt tällainen laitapeliä -- comme il faut?\nEmännänhän piti näihin aikoihin aamusta lojua vuoteessaan ja hänen,\nsuosikin, hypähtää hänen tyynyjensä lomaan kuin kuumaan aamukylpyyn...?\nSapperment! Lellipiski murisi ja haukotteli yht'aikaa pitkin nenä-äänin,\nmelkein kuin olisi puhunut ranskaa. Qu'est-ce que c'est? se haukahti\nmelkein selväksi ranskaksi, mutta äskeistäkin kiukkuisemmin.\n\nEikö hän ollut tämän maan hienoin sylikoira? Eikö hänen nimensä ollut\n_Pouf_! Sacrenom! Oli kuin olikin. Ja sen nojalla hän oli kaima\nkuuluisalle rouva d'Epinayn Poufille, joka La Chevretten linnan suojissa\noli omilta patjoiltaan nähnyt messieurs Diderot'n, jumalattoman\nHolbachin, apinanaamaisen Voltairen, laskumestari D'Alembert'in, itsensä\nMontesquieun, Buffonin, pappiluopio Turgot'n, Marmontelit, tanssimestari\nCahusacit, paroonittaret, kreivittäret, kokotit, grisetit ja\nrakastajattaret. Vou-vouh! Piru vieköön...! Pouf rähähti jo selvää\nsuomea, sillä sointuva ranska ei enää riittänyt.\n\nJa eikö Diderot itse ollut juuri tuossa hänen emäntänsä paperitukussa\nkuvannut hänen ranskalaisen kaimansa ulkomuodon, koreuden ja suuren\nviisauden elävin värein? Oli kuin olikin, vou-vou...!\n\nSiitä hän tiesi, että hän oli maailmankuulun kaimansa ilmetty\nkaksoiskuva, samannäköinen nenästä saparoon ja nipasta nappaan. Sen\nvuoksi tuo mamselli oli hänet hankkinutkin, tällaiseksi kerinnyt ja\nkoristellut, au de colognein priiskoitellut ja matami Segercronan\nsilmätippoja pirahutellut hänen hieman väsähtäneisiin silmiinsä, joita\npiiat, nuo tumput, haukkuivat \"räämäsilmiksi\". Räämäsilmäksi rakiksi!\nHäntä, joka olisi osannut käyttää vaikka lorgnettia, jos se peevelin\npeli olisi vain pysynyt käpälässä... Vou-vouh! Vouh! räjähti Pouf ja\nhyppäsi peilin luo istahtaneen valtiattarensa syliin.\n\nMutta ... merkillistä! Emäntä puhalsi, puhalsi vain vasten naamaa ja\nsipaisi nenänpäästä? Ja sitten -- heitti pois kuin tyhjän rukkasen,\nhänet ... koko tämän kylmän maan herkullisimman salonkikoiran...?\nSap-hap-sap-perrr-ment! Missä olivat nyt Segercronan silmätipat, jotka\nkuuluivat hänen aamutoilettiinsa? Sap-hap-hauh, vou-vouh...!\n\nEi, ei auttanut julmetuinkaan haukunta.\n\nSiellä hän jo meni, tuo kiittämätön valtiatar. Hänelle, Pouf paralle, ei\njää muuta kuin naamakarvoja pitkin noreilevat kyynelet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRannalla veneen vieressä odotteli Anna-mamsellia renki ja Hannu-mestarin\nAgata, joka niiaten selitti, että Gammelbackan majuurska oli pyytänyt\nhäntä tulojuhlaan apupiiakseen. Eikä armollinen neiti toki voinut evätä\ntyttö raasun nöyrää anelua.\n\nNiin keikkui raskaasti lastattu vene vaarallisessa laitatuulessa yli\njoensuun ja pääsi kuin pääsikin onnellisesti Gammelbackan puolelle.\n\nJalosukuisella Anna Elisabet Glansenstjernalla ei ollut aavistustakaan,\nettä tuossa hänen alapuolellaan, keskituhdolla, istui hänen salainen\nkilpailijattarensa, pää täynnä tuulentupia, hänelläkin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nNäihin aikoihin on \"Redligheten\" ennättänyt vasta Sipoon selälle.\nLievässä laitatuulessa se kaartaa sulavasti kohti Emäsalon\nlännenpuolisia rantoja. Eikä sen matkustajilla ole vielä aavistustakaan\nkaupunkia hävittävästä tulipalosta. He viettävät kuin juhannusyötä,\nsillä seurassa on pelkkää nuorta väkeä.\n\nHenrik Gabriel Porthan istuu matalalla kajuutan kannella rintaröyhelö\nhuolettoman nuorekkaasti solmittuna. Vain puuteroidun tukan\nsäännöllisissä ohimokierteissä ja otsan pysty vaossa on hiven näkyvissä\nuupumatonta tutkijaa. Hänhän ei ole mikään sen vähempi -- tuskin paria\nvuotta yli kahdenkymmenen vanhana -- kuin magister docens in eloquentia,\nkaunopuheisuuden opettaja Turun akatemiassa. Mutta hänen suuret silmänsä\nsäteilevät ja pehmeät huulensa hymähtelevät herkännuorekasta iloa, sillä\nhänen serkkunsa, melkeinpä vielä kasvuiässä oleva Kristiina Margareetta,\nistuu hänen laajan viittansa liepeillä selaillen päivän kirjallista\nuutuutta, Kustaa Filip Creutzin paimenrunoelman \"Atis ja Camillan\" ensi\nlehtiä, ja lukien sieltä täältä sen sointuvia säkeitä.\n\n    \"Ma laulan tulesta, mi polttaa,\n                 haltioittaa,\n    kun nuoriin sydämiin sen ensihehku\n                 koittaa...\"\n\nneito lausuu hengähtäen rinnan täydeltä nuorta ihastustaan. Hänen\nvarhaiskypsät kasvonsa, jotka hehkuvat hämärän kalvakkaa haavetta,\nnousevat tavoittamaan kuuluisan sukulaisen katsetta. Hunajan ruskeat\nkiharat liehahtelevat aamuyön tuulesta ja runon hurmiosta, joka saa\nhänen painamaan kirjan rintaansa vasten äkkinäisin liikkein. \"Sano,\nserkku, sano, eikö ole ihanaa!\" Henrik Gabriel hymyilee, koskettaa\nvarovasti tytön hiuksia. Heitä saattaisi luulla lempiväksi pariksi,\njollei Kristiinan äänessä olisi vielä tuota suloista särähdystä, joka\nmuistuttaa lasta ja vasta ennustaa naista. \"Niin, Kirsti, siinä on\njalomuotoisuutta ja hengen ylevyyttä\", puhuu nuori tutkija. Eikä hän saa\nirti katsettaan tytöstä, joka tuoksuu hänen lähellään kuin aamuruskossa\npalava kukka tutkijan yksinäisessä kammiossa.\n\nPaapuurin puolella katselevat ohi rientäviä himmeän punervia\nrantakallioita salakihlatut, nuori studiosus, matemaatikko Maunu Jaakko\nAlopaeus, ja Kristiina-neidon vanhempi sisar Ulriikka, jotka ankara isä,\nHalikon tuomiokunnan tuomari Pehr Jusleen, Henrik Gabrielin eno, on\npäästänyt serkun suojeluksessa vierailemaan Ånäsiin ja Gammelbackaan.\n\nNeidon hartioilla liehahtelee punerva harsoliina. Tummilla hiuksilla\nkeikkuu sininen myssy, joka nimestään huolimatta muistuttaa ennemminkin\nkevyttä, taaksepäin heitettyä pienenpientä pääliinaa. Ja laaja keltainen\npönkkähame nousee ryhdikkäästi täyteläisille lanteille.\n\nTämän upean hahmon rinnalla sulhanen näyttää vaatimattomine\nlievetakkeineen hintelältä. Mutta pään pystyssä asennossa ja suorissa\nhartioissa tuntuu olevan teräksistä nuoruutta.\n\nHetken ajan näyttää muuten kannella olevan autiota, lukuunottamatta\nruorirattaaseensa nojailevaa perämiestä. Vain keulapurjeet, jotka lokin\nkärjekkäinä siipinä kohoavat toinen toisensa yläpuolelle, vipajavat\nvireätä lauluaan hitaasti kiristyvässä tuulessa.\n\nMutta hetken kuluttua kiertää peräkannelta päin näkyviin kaksi miestä.\nLauri Reinhold Glansenstjerna, jalkaväen vänrikinpukua kantava lihavan\npulleahko nuori upseeri, Ånäsin Anna Elisabetin veli, marssii\nkankipalmikko vinossa kaltevan otsan, pystyn nenän ja iloisten silmien\ntaivastellessa ylöspäin. Hän näet pyrkii tavoittamaan vierellä ontuvan\nJööran Sprengtportenin katsetta, joka suuntautuu hajamielisenä ulapalle.\n\nGlansenstjerna saa kulkea melkeinpä juoksuaskelin, vaikka kapteeni\nSprengtportenin täytyy käyttää vielä keppiä haavoittuneen jalkansa\ntueksi.\n\nMutta Jööranin altis ihailija ei hellitä. Hän kyselee ja kyselee\nkapteenin urotekoja Pommerin sodasta.\n\n\"Niin, sinä siis haavoituit Malkinin luona. Mutta millä sinä, sacrenom,\nkykenit ottamaan vielä vangiksi oman ampujasi? Kerro!\"\n\n\"No, karjaisin julmetusti, ja husaari pudotti tussarinsa\", heittää\nJööran-herra huolettomasti.\n\n\"Tiedätkö, että täällä on liikkunut monenlaatuisia huhuja sinun\nkaksintaistelustasi kreivi Sinclairen kanssa -- sen syistä nimittäin.\nTaasko naisesta, vai...?\"\n\nJööran pysähtyy, nojaa keppiinsä, naurahtaen: \"Naisesta, hyvä veli, mies\ntaistelee vain naisen itsensä kanssa. Mutta tässä tapauksessa ei ollut\nkysymyksessä edes naisen kunnia -- vain virka-asioita, loukkaus.\"\n\n\"Entä sinun velipuolesi, Jaakko Maunu? Hänhän on nyt majuri ja kuulema\nylipäällikön lausunto hänestä ylittää...\"\n\nJööran huitaisi kädellään. Varjo häivähti hänen kulmallistensa alla.\nSilmistä tuikahti ehkäpä kateutta, ainakin jotain tyytymättömyyden\ntapaista. Velipuolien välit olivat pyrkineet usein hyvin helposti\nrikkoutumaan -- melkeinpä Jööranin muinaisesta karsserijutusta asti.\n\n\"Totta, totta\", hän tokaisi. \"Mutta sinä, kerro sinä jotain kotopuolesta\n... äiti-muorista. Onko tullut lisää harmaata? Onko hänellä ollut\nhuolia? Niistä hän ei suostu kirjeissään kertomaan ... tuo pieni,\nhiljainen ja urhoollinen nainen.\"\n\nÄäni tyrehtyi onnellisesta liikutuksesta: Lauri Reinhold kaihtoi\nkyselijän katsetta. Häntä hävetti ilmoittaa, että majuurska oli elänyt\nviime ajat melkeinpä Ånäsin varassa, mikäli ei myynyt salaa vanhoja\nhopeitaan Lasse-mestarille.\n\n\"Ei, ei mitään sellaista, tietääkseni, ei ainakaan...\", ystävä sopertaa.\n\n\"Miten hän kesti sanoman veljemme Kaarle Henrikin kaatumisesta, miten?\"\n\"No, tiedäthän hänellähän on uskontonsa ja...\"\n\nJööran unohti samassa omat kyselynsä. Katkera viha tulistutti hänen\nkatseensa. \"Niin, siinä oli syy kreivi Sinclairen ja minun\nkaksintaisteluuni. Hän ajoi veljeni kuolemaan. Niin, juuri hän, tuo\npöyhkeilevä vätys, joka särpi terveysvettä rappeutuneen tomumajansa\nvahvistukseksi silloin, kun me suomalaiset kestimme luonnottomia\nrasituksia.\"\n\n\"Au diable! Miten, kuinka...?\"\n\n\"Taistelimme joulun tienoissa Malkinista, molemmat veljeni ja minä.\nKolmantena yönä hyökkäyksemme juuttui kiinni. Otimme asemat. Kulkutauti\noli pahasti harventanut komppanioitamme. Ja se teki jo tällöin\nsalakavalaa työtään myös Kaarle Henrikissä. Mutta kolme vuorokautta hän\nkesti komppaniansa edessä. Vihdoin ... tuona yönä hän pyysi Sinclairelta\nsaada jättää aamukuuroksi komppaniansa kersantin haltuun. Mutta herra\nkreivi käski hoippuvan miehen kiivain sanoin jälleen etuasemille.\nPuoliksi tajuttomana Kaarle Henrik horjuu asemiin. Solvauksen häpeä ja\nväsymys sumentaa hänen silmänsä. Kuume takoo hänen aivoissaan. Ja hän\netenee yksin suoraan vihollisen varustuksien eteen. Yksinäinen laukaus.\nJa taas oli armeija päässyt eräästä 'kiusallisesta' Sprengtportenista.\nOlin jo silloin itse saanut nämä pirulliset haavat. Mutta kuultuani\n_miten_ veljeni oli kaatunut -- no, haaste, lurjukselle kuula olkaan.\nEn, totisesti, himoinnut enempää juoksuttaa ... terveysvettä hänen\nkreivillisistä suonistaan, ha-ha-ha...\"\n\nKatkeruus oli äkkiä vaihtunut huolettomaksi nauruksi. Ei, hän ei\nhalunnut tänä paluupäivänään muistella synkkiä asioita. Hän tahtoi\nnauraa ja iloita.\n\nNuoren kapteenin nauru on lämmintä, melkeinpä poikamaisen riehakasta. Ja\nsama poikamaisuus uhoaa vieläpä hänen poskiltaan, jotka ovat vielä\npulleat ja punakat. Ei pieninkään kireä juonne ympäröi vielä näihin\naikoihin hänen elämänhaluisia huuliaan. Vain huolettomuutta ja\nhyväntahtoista toveruutta on koko hänen olemuksensa, sekä kasvonsa että\nvartalonsa. Hän näyttää kookkaammalta kuin todellisuudessa onkaan, sillä\nhänen rehevät hartiansa ja laaja rintansa tekevät muhkean ja miehekkään\nvaikutuksen. Kookkaat sotilassaappaat tehostavat rotevuuden vaikutelmaa.\nUpseerintakki suurine nappeineen reuhottaa avoimena. Mutta kaulaa\nleuanalustaan asti kiertävä kaulus rintaröyhelöineen uhoaa itsetietoista\nuhkeutta. Eikä takin rintapoimu suinkaan peittele miekkatähdistön\nritarimerkkiä, Malkinin taistelun voittosaalista.\n\nHänen silmänsä näyttävät ihailevan keulapurjeitten värisevää leikkiä.\nKyömy nenä, joka nousee rohkeasti silmienvälisestä notkosta, tuntuu\nhaistelevan värähtävin sieraimin humahtelevaa tuulta. Ja yhtä\nhuolettoman rohkeat kulmakarvat nousahtelevat herkästi, toinen ylempänä\ntoista, silmien säteillessä kotiinpaluun riemua.\n\nHänen koko olentonsa vapaa luonnollisuus saa aikaan sen, että hän\nnäyttää uutisia karttelevan vähäpätöisen näköisen ystävänsä vertaiselta,\nhuolimatta tämänhetkisestä hajamielisyydestään.\n\nSitäpaitsi, jalkahaava tekee hänelle vielä silloin tällöin tepposensa.\nSe rasittuu helposti. Nytkin hänen täytyy pudistaa toista jalkaansa\nsaadakseen saappaan väljempään asentoon. \"Äh, tuo saakelin husaari\", hän\näsähtää.\n\nSamassa kuuluu kajuutan kannelta hyväntahtoista naurua ja latinaa:\n\"Quousque se extendat jus belli!\" huudahtaa Porthan. \"Kas, kun et puhu\narabiaa\", vastaa Jööran. \"Sitähän sinä kuulu käyttelevän emännöitsijäsi\nkanssa, ha-ha-ha... Mutta jos muistan vähänkin eräitä Hannu-mestarin ja\ntykkikoulun muinaisia päähänpänttäyksiä 'sodan oikeudesta', niin\nGrotiuksen 'jus divinum', 'jus humanum voluntarium' ja 'jus naturale' --\nooh, pelkkää pergamenttien tomua, teoriaa! Sota ei ole jumalallista, ei\ninhimillistä eikä järjellistä oikeutta. Se on vain hauska tapa välttää\nvanhuuden raihnautta.\"\n\n\"Veli kapteeni loukkaa tietämättään magister docensia! tarttuu\nkeskusteluun vastalaidalta lähestynyt Alopaeus. Sillä aikaa kun sinä\ntappelit Pommerissa, on hän itse, Porthan, ratkaissut 'Jus\nbelli'-teoksellaan kysymyksen sodan oikeuden rajoista.\"\n\n\"Niin, niin, sinä tappelupukari\", Porthan tenttasi, \"kuinka pitkälle\nulottuu sodan oikeus?\"\n\n\"Hiiteen koko sota ... minun puolestani\", nauroi Jööran.\n\n\"No, mutta ... sinähän olet ollut aina...?\" ihmettelee Glansenstjerna.\n\n\"Nimittäin _kehno_ sota, ja juuri tämä Pommerin sota, jolla ei ollut\nmitään tarkoitusta, ei määrää eikä järkeä.\" Jööran-herra kiivastuu\nhuomaamattaan, sana sanalta. \"Tukholman hattuherrat rohkenevat nousta\nPreussin Fredrikiä, Euroopan nerokkainta miestä, vastaan. Ja miksi? Vain\nnöyryyttääkseen hänen sisartaan, armollista kuningatartamme Loviisa\nUlriikkaa, jonka äly, kauneus ja jalo ylpeys ei antanut heille rauhaa\nsen jälkeen, kun he olivat häpeällisesti mestauttaneet hänen\nkannattajansa. Ooh, kun minä muistan tuon heinäkuisen aamun\nRitarihuoneen torilla, jolloin minun oman opettajani veri priiskui\nunivormuni ryntäille, meidän, kadettien, seisoessa 'kunniavartiossa',\nooh... Ja miksi? Vain sen vuoksi, että nuo tyhjähatut vapisivat oman\nkehnon hallituksensa seurauksia.\"\n\n\"Minun tietääkseni Sprengtportenin veljekset lukeutuvat\nhattupuolueeseen\", iski kalpeakasvoinen Alopaeus kuiva ivanryppy\nsuupielessä.\n\n\"Meidät _luetaan_ kuuluviksi hattuihin, koska emme missään tapauksessa\nole myssyjä, jotka myyvät Suomeamme ruplista. Mutta tosiasia on, että me\nolemme yläpuolella politiikan tanssimestareita, pakottakoonkin\nsotilasvalamme meidät taistelemaan narrimaisessakin sodassa.\" Nopeana\nsanatulvana purkautunut suuttumus oli kiristänyt hänen herkästi\nvärehtivät huulensa ivan ja halveksunnan ilmeisiin. Mutta yhtä nopeasti\nhän taas nauroi vasten yltyvää tuulta. \"No, joka tapauksessa --\nsaatiinpa merkillinen saalis! Porilaiset, hämäläiset ja pohjalaiset\npalasivat potaatinmukulat rensseleissään. Luulenpa, että nauris paran\nkäy vähitellen huonosti tässä maassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJööran-herra haamaisee kepillään eteenpäin jatkaakseen matkaansa keulaan\npäin. Mutta samassa hän pysähtyy kummastuneena. Hänen katseensa on\nkiintynyt puoliksi huvittuneena, puoliksi ihmetellen kokkapurjeen\nviereltä, keulapakalta ylenevään varjomaiseen hahmoon. Se on kuin\nmustaan paperiin leikattu silhuetti. Lyhyt lievetakki, ohuet sääret\npolvihousuineen, vasen käsivarsi ojentamassa kokardihattua ja niskasta\nsojottava tukka, josta ei erotu mitään palmikkoa, muodostavat varjokuvan\nääriviivat. Hahmon hintelältä näyttävä vartalo ja ojennettu käsivarsi\npysyvät liikkumattomina. Mutta oikea käsi toistaa toistamistaan samaa ja\nsamaa liikettä. Se kiertää hitaasti laajaa ympyrää ja tekee yhtäkkisin\nliikkein pystyyn ja vaakasuoraan vitaisemalla ristinmerkin ympyrän\nsisäpuolelle.\n\nTähän toistuvaan liikkeeseen kiintyy Jööran-herran huomio. Se on kuin\nnoitumista. \"Kas, kas, joko täälläkin päin on noita henkien manaajia\",\nhän puuskauttaa halveksivasti. \"Kuka tuo lurjus on?\" \"Hys, hys, hiljaa\",\nkuiskaa Glansenstjerna, \"Kustaa Vaasan jälkeläisiä...\" \"Mitä? Kas kun ei\nKaarle Suuren henki!\" \"Kuka tietää\", jatkaa Glansenstjerna. \"Tapasin\nhänet toissailtana Turussa, Bergsteenin krouvissa. Ja luulenpa, että hän\non mies, joka on humalassa selvä ja selvinpäin humalassa -- eräs Kustaa\nBjörnram. Ja tiedätkö, sinun sukulaisiasi velipuolesi kautta! Hän näet\non äidin puolelta Jaakkiman Amnorineja, joiden tyttäriä, kuten tiedät,\noli isäsi ensimmäinen puoliso, Anna Margareetta.\" \"No, mutta saakeli!\"\nJööran joutui kokonaan ymmälle. \"Sotilas, upseeri, vai...?\" \"Kuka.\ntietää -- väitti itsensä joskus merkityksi kersanttina Aadolf Fredrikin\nrykmenttiin ja opiskelleensa Turun akatemiassa. Ehkäpä niinkin. Mutta\nsamaan hengenvetoon hän kertoi opettaneensa leipurin tenavia\nTukholmassa, palvelleensa lakeijana, poliisina, hypnotisoijana ja\nennustajana, kuka ties minä -- uusi Svedenborg kaikesta päättäen,\nrappiolle joutunut juonittelija tai -- profeetta. Piru hänestä selvän\notti...\"\n\nKokkapuheet paukahtelevat. Prammipurjeitten holvistoissa humahtelee\nnousemistaan nouseva tuuli. Keulassa elehtivä haamu ponnahtaa äkkiä\nylemmäksi, kiipeää kohti kaljuunakuvaa nousevalle tynnyripinolle. Nyt\nhän elehtii molemmin käsivarsin, jotka ilmaisevat äkkinäistä\nkauhistumista. Jäykistyy taas hetkeksi. Tekee taaskin merkkejään ja\nkiirehtii juoksuaskelin kannelle, kohti ihmettelevää seuraa.\n\n\"Tulipalo!\" hän huudahtaa. \"Tuolla Emäsalon tuolla puolen palaa kylä tai\nkaupunki. Näen sen, minä näen...\"\n\nJööran-herra ja koko seura jännittää katseensa koillista kohti. Mitään\nei näy. Ei edes aamuruskoa. Kapteeni katsoo tutkivasti tuota nuorehkoa\nmiestä, jonka ikää on vaikea tarkalle arvioida. Sininen lievetakki on\npahasti kauhtunut. Hihansuissa ei ole pitsikalvosimia. Rintaröyhelö\nkiertyy kaulalta alaspäin rutistuneena riepuna. Mustat satiinihousut\novat rypyssä. Avokengissä ei ole solkia, sukat ovat väriltään\nepämääräiset. Yhä tuikeammin Jööran-herra katsahtaa miestä kasvoihin. Ne\novat nuoret. Mutta näyttää kuin elämän monet räntäsateet olisivat jo\nniitä huolluttaneet. Vaaleanruskeaa tukkaa on niskanpuolelta yritetty\nkähertää. Mutta hiuskierteet ovat oienneet harrittavaksi karriksi.\nOtsassa on jalomuotoisuutta, älyä. Se on voimakkaasti ulkoneva, kupera.\nSilmät ovat levottomat, milloin kapeina tiirottavat, milloin\nhaaveellisesti avartuvat. Ja tuo suu, nuo huulet! Ne hätkähdyttävät\nJöörania. Niissä on sairaalloisen varhaiskypsää kärsimystä. Mutta\nmyöskin -- suupielissä -- jotakin näivettynyttä ja tahraista, kuten\nihmisillä, joiden sydämessä ei ole kylliksi puhdasta ja tervettä verta.\n\n\"Matkiiko monsieur Björnram suurta Emanueliamme kaukonäkijän jalossa\ntaidossa?\" Jööran naurahtaa. Olihan vielä tuoreessa muistissa, että\nSvedenborg oli nelisen vuotta sitten Göteborgista \"nähnyt\" Tukholmassa\nsyttyneen tulipalon, josta uutiset saapuivat vasta pari päivää myöhemmin\nkaupunkiin.\n\n\"Me näemme, me Vihityt ja Veljet, mutta maallikoilla on silmissä\ntietämättömyyden kaihi\", Björnram vastaa ylpeästi. \"En kiellä\", Jööran\ntokaisi, \"että eräillä ihmisillä on kaukonäkemisen lahja. Minullakin oli\njoukossani eräs pohjalainen sotilas, jota toverit sanoivat 'komppanian\nrukoilijaksi' ja josta saattaisi olla merkillistäkin kerrottavaa. Mutta\nmuuten, oletteko svedenborgilainen, narcissaani, rosenkreuzilainen vai\noikeinko -- mohammedaani?\"\n\n\"Olen yksi kahdestatoista, jotka peittävät Suuren ja Kolmannentoista\nmaailmalta, mysteeriomme on salattu, mutta varokaa, herra kapteeni,\nvarokaa...\"\n\n\"Ahaa\", nauroi Jööran, juhlistaen äänensä onton mahtavaksi,\n\"kaksitoista palloa tarvitaan, jotta ne peittäisivät kolmannentoista\npyramiidinsa sisään. Ooh, tunnen tuon seikan kyllä. Te olette siis\nrosenkreuzilainen.\"\n\n\"Olen ylempien mysteerioiden hierofantti ja profeetta!\" Nuoren\nhaaveksijan ääni oli niin ylimielisen mahtipontinen, että Jööran-herraa\nhuvitti jatkaa pilaa. \"Sisemmän taivaan vai Luciferinko palveluksessa,\nrakas monsieur?\" hän hymähti. \"Varokaa, varokaa!\" huudahti Björnram\nuudestaan, aivankuin langeten rajattoman suuttumuksen loveen. \"Mitä te\nolette, te baltilaiset paroonit. Alhaisaatelia parin miespolven takaa!\nBjörnramien sinikeltaisen kilven karhunkäpälät polveutuvat arkkipiispa\nAndersin puolison kautta Vaasoista ja toista haaraa Flemingeistä. He\ntaistelivat Kustaa-kuninkaan rinnalla Kristian-tyrannia vastaan jo\nsilloin, kun Sprengtportenit olivat nimettömiä ja suvuttomia moukkia\njossakin Liettuan rämeissä...\"\n\n\"So-so, monsieur, kiittäkää lapsellisia mysteerioitanne, ettei minua\nhuvita heittää hansikastani teitä vasten naamaa.\" Kapteeni tuntee vasten\ntahtoaankin tulistuvansa. Mutta kotiinpaluunsa onnellisena aamuna\nhän haluaa kostaa vain iloittelemalla tuon kummallisen olennon\nkustannuksella. Ehkäpä vähän prameillakin koko seuran hämmästyttämiseksi.\n\nLaivojen vanavesien ikuiset seuralaiset, ruoanjätteitä kärkkyvät lokit,\nolivat nousseet, vastatuulesta kiukustuneina, takamaston purjeitten\nyläpuolelle. Kapteeni vetää pistoolin vyöstään, ampuu, nuori Kirsti\nkirkaisee säikähtyneenä. Mutta kannelle on mätkähtänyt lokki kuolleena.\n\nSeura tuijottaa hämmästyneenä. \"Mestarilaukaus!\" huudahtaa\nGlansenstjerna. Jööran naurahtaa Björnramille: \"Tuo lokki parka kärsi\nmarttyyrikuoleman teidän hyväksenne, monsieur.\"\n\n\"Ei, herra kapteeni!\" huudahtaa Björnram yhä kasvoilla näkijän jäykkää,\ntuijottavaa ilmettä. \"Se oli ennusmerkki niistä monista ja suurista\nonnettomuuksista, jotka ovat hyökkäävät teitä vastaan tämän maan\nrannoilla. Kuin tiirat ja raiskat tapellessaan saaliistaan ne repivät\nkerran teidän pöyhkeätä sydäntänne, ylhäältä ja alhaalta, idästä ja\nlännestä, jokaiselta ilmansuunnalta, eikä teidän kasvoillanne ole muotoa\noleva...\"\n\nKapteeni katkaisi rehevällä naurulla ennustajan puhetulvan. Mutta häntä\nhuvitti väittely. Ja hän puraisi aluksi: \"Ehkäpä niin, rakas profeetta.\nVahinko vain, että teidän joukossanne sattuu olemaan yhtä monta petturia\nja onnenonkijaa kuin oikeita 'komppanian rukoilijoita'.\"\n\nHän kääntyi koko seuran puoleen, jatkaen äänessään etupäässä harmitonta\nleikkiä: \"Heidän kaltaisiaan, vehkeilijöitä, tunnen jo kadettiajoiltani.\n\n\"Siihen aikaan hääräsi Tukholmassa eräs rappioherra Ulfvenklou, joka oli\nluvannut avata kenraali Ehrensvärdille ja parille muulle korkealle\nherralle Kärnbon kirkon ovet Gripsholmassa, tietenkin salamerkein ja\ntaivaallisen magian voimaila. Ja kirkossa piti hänen nostaa hautapaaden\nalta itsensä Sten Sturen haamu. Ajatella! Ja hän teki sen, totisesti. Ja\nmiten nerokkaasti! Oven edessä hämärässä yössä paukahti ankarasti, kuin\ntykin suusta. Se oli näet ankara panos -- nalliruutia...\"\n\nSeura oli kerääntynyt yhä tiiviimmin väittelevien herrojen ympärille.\nUlriikka-neidon tummahipiäiset kasvot, valkeat hampaat ja pikisilmät\nuhosivat ilakoivaa, jännittynyttä naurua. Tämä saa Jööranin jatkamaan\nyhä hulluttelevammin. \"Niin, niin, nalli paukahti, pamahti toinen ja\nkolmas. Ja profeetta hoki pyhiä lukujaan: kolme yhdeksän --\nkaksitoista... Sacrenom! Ovi aukeni kuin enkeli Mikaelin miekalla.\nKirkko oli näet ollut jo vuosikymmenet rappiolla. Sen ovissa ei ollut\nlukkoja lainkaan, ha-ha-ha. Ja katso, Sten Sture paran piti nousta\nhaudastaan. Au nom de Dieu! Miksi ei olisi noussut? Ulfvenkloun apurit\nolivat edeltäpäin rakentaneet kattokruunun varaan hihnoilla liikkuvan\npinkokankaan ja 'hierofantti' oli maalannut sille Sten Sturen kasvot.\nSen taakse oli asetettu valo. Kuva liikkui ylös ja alas, kuten\nnukketeatterissa ainakin. Mutta kun Ehrensvärd aikoi lähestyä vainajan\nhaamua, paukahti taas ankarasti varjokuvan edustalla ja maasta nousi\npitkä vana ruudinkäryistä lieskaa, joka tietenkin oli takimmaisen\nhelvetin rikinkeltaista tulta. No niin, ilotulitusruuti teki tehtävänsä.\n'Vihkimätön' ei saanut lähestyä liikaa vainajain valtakunnan\nmänninkäistä. Oliko ihme, että herrat uskoivat 'suureen mysteerioon',\npaitsi kenraalimme, joka sanoo teidän kaltaisianne ihmiselämän\nparasiiteiksi, totuuksien taskuvarkaiksi, lurjuksiksi ja -- parhaassa\ntapauksessa -- valtiollisiksi vehkeilijöiksi. Sat sapienti, profeetta\nBjörnram.\"\n\nJööran-herra oli saanut naurajat puolelleen. Yksinpä vakaa Porthan\nmuhoili paksuilla huulillaan mehevintä nauruaan.\n\nBjörnram oli tiirottanut luihuin ilmein vastustajaansa kulmallisten\nalta, jotka olivat melkeinpä vailla kulmakarvoja.\n\nJööran oli puhunut riehakasta leikkiä. Hänen äänensä oli noussut\nylimieliseen iloitteluun. Hän oli heittänyt juttunsa sen enempää\najattelematta. Ei edes hänen viimeisten sanojensa solvauksessa ollut\nhyökkäävää syytöstä tai halveksumista. Mutta lopetettuaan hän vasten\ntahtoaankin vavahti. Noista kapeista silmänrakosista välähti häntä\nvastaan sellainen viha, että hän tunsi saaneensa tuosta olennosta\nitselleen ikuisen vihamiehen. Oli aivankuin niljainen ja säälimätön käsi\nolisi puristanut häntä ranteesta. Hän oli jo kääntymäisillään poispäin\n-- harmistuneena itselleen.\n\nMutta kuin noiduttuna hän jäi paikoilleen. Koko seuran nauru oli äkkiä\nmykistynyt. Melkeinpä huumaava tunne, jota liehtoi henkienmanaajan\nmerkillisen voimakas viha, näytti vallanneen senkin. Eikä tuo vihan\ntulivirta pelkästään liekehtinyt. Nuo kulmakarvattomat kasvot uhosivat\nlisäksi kammonsekaista voimaa nukkemaisella elottomuudellaan, mikä oli\nkummallisessa ristiriidassa hänen vuoroin viiruiksi siristyvien, vuoroin\nmielettömään haaveeseen avautuvien silmiensä kanssa. Oli kuin vahva\ntuuli olisi pohtanut vihaa ja hourupäistä kammoa purjeita vasten Sumea\npilvi, josta salamat ovat purkautumaisillaan, tuntui ympäröivän laivaa.\nKukaan ei tietänyt, oliko heidän edessään mielenvikainen vai pirullisen\ntaitava näyttelijä, vehkeilijä vai profeetta.\n\n\"Redlighetenin\" kapteeni tulee näkyviin etukajuutan kompassihuoneesta\nkiiltävä pyöröhattu kädessään, jääden tarkkailemaan huolestuneena\nvihaista merenkäyntiä, punaisen kaulaliinan viistäessä tuulen mukaan.\nPerämiehen ruoriratas kuulostaa rohisevan väkivaltaisista otteista.\n\nSprengtporten kehoittaa neitoja siirtymään kannen alle suojaan. Mutta\nnämäkään eivät osaa paikaltaan liikahtaa. Björnram on alkanut puhua.\n\nSisäinen kuohunta panee hänet tapailemaan hengästyneenä sanoja. Mutta ne\ntulevat hänen suustaan äkkinäisinä kuin rikkitulen sähähtely:\n\n\"On valkeata ja mustaa magiaa, valkeita ja mustia enkeleitä. Kosto on\nminun! sanoo Herra, Mustien kautta Hän kostaa ... teille, te itserakkaat\nsokeat pöllöt. Te, te, te olette varkaita, koska te luulette, että\nteidän viisautenne on teistä itsestänne eikä jumaluudesta. Meillä on\nseitsemän ruusua ja viisikärkinen tähti, meillä on veripunainen ruusu ja\nmusta risti. Varokaa! Me Vihityt olemme hänen enkeleitänsä maan päällä,\nme, joille ei ole välimatkaa, jotka näemme läpi eetterin, kuulemme läpi\navaruuksien... Ettekö kuule? Suuren tulimeren tohina soi korviini,\nmäärättömät lieskat halkovat taivasta. Onnettomat juoksevat\npalohaavoissaan. Kauhu ja parku karkaa katuja pitkin. Tiet täyttyvät\npakenevain laumoista. Yksikään ei uskalla taakseen katsoa, jotta eivät\nmuuttuisi suolapatsaiksi, kuten Sodoman ja Gomorran...\"\n\nTolkuton sanatulva hukkui hetkeksi äkkinäiseen myrskynpuuskaan.\nMatruusit kiipeilevät köysistössä. Osa purjeista reivataan. Maan\nläheisyyden vuoksi maatuuli ei kykene nostamaan korkeata aallokkoa.\nMutta se viistää merta kiukkuisena, läkähdyttävänä vihurina. Suunnan\nmuututtua yhä enemmän koillista ja pohjoista kohti käy jyrkkä luoviminen\nvälttämättömäksi. Yhä hitaammin edistyy matka.\n\nMutta Björnramin saarna jatkuu. \"Mitä olette te, te ... 'maailman\nnerot'? Te, te, te, juuri te olette pettureita emmekä me. Teidän\nitserakkautenne, maailmanrakkautenne, maineenjanonne ja kunnianhimonne\non petos, sillä ei ole muuta hyveellistä rakkautta olemassa kuin se mikä\non jumaluudessa. Teidän itserakkautenne ei virtaa, ei synnytä, ei luo.\nSe on käärme, joka puree myrkkynsä teidän omaan sydämeenne. Se on\nhelvetti sinänsä, jota te levitätte maan päällä, ihmisestä ihmiseen.\nTeillä ei ole koskaan rauhaa, koska te vihaatte jokaista, joka ei teitä\npalvo ja jumaloi. Mihinkään maineeseen tai kunniaan te ette tyydy.\nTeidän itserakkautenne ei tyydy, ei täyty, sillä se on rajaton ja tyhjä,\nkuten hohottava helvetti. Perkeleellisyyden epäluovia, rauhattomia,\nkavalia, röyhkeileviä ja matelevia 'neropatteja' te olette -- alimmaisen\nhelvetin pimeyttä ja hammasten kiristystä...\"\n\nNämä vuoroin sähähtäen, vuoroin suurella äänellä julistetut\nrosenkreuzilaiset ja svedenborgilaiset ajatukset hukkuivat lopulta\nänkyttäväksi sekamelskaksi. Ja uusi, entistään mahtavampi myrskynpuuska\npyyhki ne lopulta kuulumattomiin.\n\nJööran ja Glansenstjerna ovat jo ajat sitten lakanneet sitä kuulemasta.\nHe tarkastelevat ympäristöä ja laivan liikkeitä. Porthan ja Alopaeus\nsaattavat naiset kajuuttaan.\n\nEmäsalon luoteiskärki lähestyy. Mutta kohta ei auta enää luoviminenkaan,\nsillä väylä kääntyy yhä jyrkemmin pohjoista kohti -- vastatuuleen.\n\nVihdoin, kun eteen avautuu korkearantainen Kuggsundin salmenportti,\nhyökkää sieltä laivan raakapurjeita vasten tuuli, joka ei muistuta enää\npelkkää myrskyä. Se syöksyy päin kuin tiheä, kivenkova kaatosade, minkä\nedessä ei kestä mikään este. Etumasto katkeaa ja rojahtaa märssyjä\nprammipurjeineen alas jääden retkottamaan oikeanpuolista ulkolaitaa\nvasten.\n\nLaiva kallistuu pahasti ja alkaa painua Emäsalon luoteiskärkeä kohti.\nMatruusit ovat ryhtyneet pelastustöihin. Kirveeniskut uppoavat\nmastopuuhun sen taittumiskohdasta. Aluksen täytyy päästä irti tuosta\nvaarallisesta kansilastista.\n\nOnneksi on saaren luoteiskärjen takainen lahdenkopero lähellä. Se\ntarjoaa puolittaista suojaa. Kuuluu kapteenin komennus: \"Ankkuri\nselväksi!\" Ankkuriketjun kiihtyvä solina ja kolina lakkaa äkkiä.\n\"Redligheten\" on pysähtynyt liikahtamattomaksi niemenkärjen suojaan. Sen\netumaston puolikas painuu hylkypuuna vasten rantakallioita. Alus on\npäässyt jälleen vakaaseen asentoonsa. Pahin vaara on vältetty.\n\nStensbölenselältä pyrkii ryhmissä kalastajaveneitä Hamarin rantaa ja\nPorvoota kohti. Niiden voimat uupuvat. Toiset näyttävät pelastautuvan\nÅnäsiin päin. Toiset kääntävät hengenvaarassa myötätuuleen ajautuen\nEmäsalon rantaan. Miehiä ilmestyy yli saaren myös sen luoteisrannalle.\nNe ovat jo melkeinpä huutomatkan päässä laivasta. Ne juoksevat kallioita\npitkin ja huutavat jotain. Vastatuuli pieksee sanat kuulumattomiin.\nMutta herrat seuraavat miesten hätäisiä eleitä, jotka viittoilevat\nyhtämittaa yli selän Porvoota kohti. Jungmanni on kiivennyt\nkeulapakalle, alkaen hänkin viittoilla.\n\nSamaan hätään huutaa vanttiruuvia hoiteleva matruusi keskimaston\nköysistöstä: \"Tulipalo! Palaa! Porvoo palaa!\"\n\nMamsellit, Alopaeus ja Porthan olivat nousseet jälleen kannelle. Taas\nkerääntyi seura kansikajuutan luo. Ja se jähmettyi kauhusta\nsanattomaksi. Mahtava sakea pilvi koillisessa ei ollut siis myrskyä. Se\noli tuhoutuvan kaupungin kuoleman huohotusta. Sen keskellä kiertoilevat\nmustat pilvenlongat olivat kuolinhuutoja.\n\nKustaa Björnram oli jäänyt seisomaan syrjemmälle tuijottaen tulipalosta\npoispäin, myrskyävälle avomerelle. Muun seuran katseet ovat kääntyneet\ntuijottamaan hänen selkäänsä. Hän tuntee ne. Hän tietää niissä olevan\nihmettelyä, ehkäpä kammonsekaista kunnioitusta ja jonkinlaista\nanteeksipyyntöä.\n\nHänen äskeisestä hurmioitumisesta väsyneet kasvonsa vääntyvät\nvoitolliseen naurunirveeseen. Mutta silmäinviiruissa pelehti sekä\nviekkautta että kostoniloa.\n\nEnsimmäisenä liikahti seurasta Jööran-herra. Astui luo ja löi reimasti\nnuorta miestä olalle. \"No, älkää nyt toki enää jurotelko, rakas\nprofeetta\", hän puhui lämpimällä äänellä. \"Taivaan ja maan välillä lie\nollut Hamlet-prinssistä alkaen paljon, mitä me vihkimättömät emme kykene\nnäkemään.\"\n\nMutta kapteeni kääntyy samassa seuran puoleen eikä tunne selässään sitä\nvihaa liekehtivää katsetta, jolla profeetta seuraa hänen kulkuaan.\n\nJööran kutsuu laivan kapteenin luokseen. Hänen oli päästävä yli\nSvartbäckinselän maanpuolelle ja sieltä Gammelbackaan, jossa hänen\näitinsä majuurska oli varmaan puolikuoliaana pelästyksestä. Mutta\nkapteeni pudisteli epäillen päätään. Tässä he olivat turvassa, mutta\nselkä kuohui yhä noidankattilana. Ei ollut yhtäkään suurta parkkaasia,\njolla olisi voinut yrittää. Vain pari pientä, neljän miehen soudettavaa\njikiä riippui taaveteissa. Sellaisella ei suostuisi yksikään matruusi...\n\n\"Minun täytyy ja minä tahdon\", tuimistuu Jööran. Hänellä ei ole muuta\nomaisuutta kuin komea miekkansa ja ohuehko kukkarollinen Hollannin\ndukaatteja. Mutta hän huusi matruusit luokseen tarjoten kultarahansa\nviimeistä mynttiä myöten, mikäli oli neljä rohkeaa soutajaa heidän\njoukossaan.\n\nPorthan ja Alopaeus varoittelivat. Mamsellit rukoilivat häntä luopumaan\naikeestaan. Mutta hurjimus nauroi poikamaisessa ilossa: \"No, mutta hyvä\nherrasväki!\" hän hullutteli, aivankuin ei edes muistaisi, että tuho oli\nkohdannut hänen synnyinseutuaan. \"Minähän menen vain edeltäpäin\njärjestämään teille tulojuhlat Gammelbackan puutarhaan. Ajatelkaapa,\njalot vieraani! Neljä viulua ja harppu soittaa kuuluisan Rameaun\ngavottia pöytämarssiksi, Hannu-mestarin tytär laulaa pari chansonnettea,\nilolaukauksia, raketteja ... juhannusjuhlat, sanalla sanoen. Siispä --\nau revoir!\"\n\nEi, häntä ei voinut mikään pidättää.\n\nKuggsundin kohdalle päästyään pieni vene peittyy myrskyävään kuohuun.\nPerää pitävä Jööran-herra, soutajat ja jiki hukkuvat tuon tuostakin\nnäkymättömiin. Neidot, herrat, yksinpä Björnram seuraavat sen taistelua\nhenkeä pidättäen. Pienen Kirstin käsi vavahtelee kouristuksenomaisesti\nPorthanin tukevassa kourassa kuin turvaa etsien. Ulriikka on tarrautunut\nsulhasensa käsivarteen. \"Onko se mies hullu\", hän huohottaa, tietämättä,\nkiukustuako vai ihailla. \"Sprengtportenin veljeksien rohkeus on ollut\naina hulluutta ja viisautta yht'aikaa. He onnistuvat aina!\" Lauri\nReinhold huudahti ihaillen. \"Se on melkein kuin suuren Caius Juliuksen\npurjehdusta yli Adrian ennen Farsalosta.\"\n\n\"Niinpä niin\", lisäsi Porthan myhähtäen, \"luulenpa, että veljemme Jööran\nkykenisi sanomaan hänkin laivurilleen: 'Älä pelkää! Sinulla on Caesarin\nonni laivassasi.'\"\n\n\"Ja sittenkin\", mutisi Björnram puoliksi itsekseen, \"onnellakin on omat\nvarjonsa ... Brutuksensa ja Cassiuksensa\".\n\n\n\n\n3.\n\n\nTuhon yö oli tehnyt tehtävänsä. Ja räikeäpaisteinen päivä näytti sen\nkatalat jäljet.\n\nPienten tönöjen ja vankkojen porvaritalojen alastomat savupiiput\ntörröttivät yhtä avuttomina pitkin joenrantaa aina Kräämärikadun\ntienoille saakka. Torin pohjanpuolinen ja Kirkkokadun itäpuolelle\nsäästynyt asutus kiersi ohuena renkaana vielä heikeästi hohkavia,\ntuhkaan hukkuneita kortteleita -- vanhan Porvoon elävimpänä sykkinyttä\nsydäntä. Idänpuolisilla kunnailla tuulimyllyt murehtivat mykkinä omaa\ntyhjyyttään nyt ne eivät ainakaan saisi jauhatettavaa pitkiin aikoihin.\nVanha tuomiokirkko seisoi kuin vanha suurensuuri emokana, jonka siipien\nsuojasta oli surma vienyt kaikki sen poikaset paitsi yhtä ainokaista --\nvain matala hirsiseinäinen suomalaiskirkko kyyhötti yhä uskollisena sen\njuurella.\n\nIhmisiä liikkui harvassa. Vain Kirkkokadun yhteiskaivolla kävivät vaimot\nja tytöt vettä noutamassa vanhaan tapaan. Mutta ei enää jaksettu\nsielläkään juoruilla, kieltä piestä tai haastaa toraa. Ylen oli\nharvalukuinen vedennoutajainkin joukko.\n\nPieni vanha Porvoo näytti lakanneen elämästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJööran-herran seuraillessa jikillään mantereenpuolisia rantoja kohti\nHamarin ankkuroimispaikkaa ja Gammelbackan valkamaa, valmistetaan\nmajuurska Sprengtportenin matalassa piharakennuksessa saapuvan\nnuorenherran vastaanottajaisia.\n\nÅnäsin mamsellin ja neitsyt Agatan saavuttua muonalasteineen on alkanut\nnaisten kesken iloinen touhu, sillä pahin tulipalon aikaansaama\nsäikähdys on jo mennyt ohi. Tänne saakka ei muistuta enää yöllisistä\nkauhuista muu kuin tuulen mukana painuva kaukainen palonkäry. Myrskykin\non jo päivän mittaan laantunut kohtalaiseksi tuuleksi.\n\nNyt ei muisteta Gammelbackan piharakennuksessa, jota tavallisesti\nsanottiin alatuvaksi, muuta kuin nuoren rakastetun kapteeni-pojan\ntulemista kotiin pitkien vuosien jälkeen.\n\nHänen äitinsä, Elsa-rouva, ei muista tänä päivänä edes köyhyyttään. Ei\nedes sitä, että hän nyt asuu alatuvassa -- otettuaan pojan viime\nkäynnillä hänet vielä vastaan isonrakennuksen puolella, jossa hänellä\nsilloin oli ollut hallussaan sali, tämäntakaiset siipirakennuksen\nkamarit ja oma pikkukeittiö, joka oli järjestetty kamareitten yhteyteen.\n\nEi ollut hänellä enää kattaa tulopöytää upeahopeisella kahvikalustolla\nkuten aikaisemmin. Sekin oli joutunut Lasse-mestarin kauppaan. Mutta\nhienoa Sévres-posliinia oli vielä jäljellä -- pompadour-punaisine\nkuppeineen ja kermakannuineen, joissa oli kullanväriset ja omenanvihreät\nkoristeet. Ne oli tuonut hänelle tuliaislahjaksi hänen poikapuolensa,\nJaakko Maunu, tullessaan kerran lomamatkalle Ranskan armeijasta.\n\nEi ole hänen leskenasunnossaan liikoja tiloja. Porstuan tuolla puolella\ntupa, joka tekee keittiön virkaa. Ja tällä puolen kaksi pientä\nrinnakkaista kamaria, joista toisessa sijaitsee hänen vanha hieno\nsilkkikatoksellinen vuoteensa. Mutta vieruskamari on hänen olohuoneensa\nja \"salonkinsa\". Ja täällä hän nyt asettelee somia kahvikuppejaan tosin\nhieman kuluneelle, mutta alunperin hienolle Hollannin-palttinaiselle\npöytäliinalleen.\n\nKauhtunutta moheerikangasta on hänen juhlapukunsakin ja ajan muodin\nkannalta perin vanhanaikainen. Mutta se on joka tapauksessa juhlavasti\npuhvitettu vannehame -- hienointa rokokootyyliä.\n\nEntäpä hänen hartialiinansa, myssynsä ja pitsinsä! Ne ainakin ovat\nuudenuutukaisia. Ånäsin Anna Elisabet on hänelle lahjoittanut\nvalkoruusuisen silkkiharsoliinan ja pitsejä, jotka Agata-neitsyt on\nnyplännyt hienonhienoista langoista.\n\nEi hänen tarvitse poikaansa hävetä, mikäli hän nyt tällaisia seikkoja\nhuomaisikaan -- hulluttelija.\n\nElsa Katariina Ulfsparre oli niitä naisia, jotka eivät koskaan näytä\nvanhoilta. Nuo suuret siniset silmät pienissä kasvoissa osasivat\nsäteillä yhä, viisikymmenvuotiainakin, sillä ne olivat pysyneet\nauttamattoman lapsellisina. Loppumattomien huolien hämähäkki oli kutonut\nsilmännurkkiin ja huulien ympärille häijyt verkkonsa. Gammelbackan\nmyynti pian majurin kuoleman jälkeen köyhtyminen päivä päivältä,\nkartanon uusien omistajien monet loukkaukset ja tämän kaiken\nsalaileminen etenkin Jööranilta, joka vimmastui neulanpistostakin --\ntuossa kaikessa olisi ollut totisesti kyllin syytä tuhansiinkin\nryppyihin yksinäisinä valvottuina öinä. Mutta yksi ainoa kirje tuolta\nhurjistelijalta, yksikin iloinen muisto, joka sukelsi esiin Jööran-pojan\nlapsuudesta tai sanoma hänen maineteoistaan, niin hipiä punersi jälleen\nlapsekkaan puhtaana, kuivuneet huulet pehmenivät, ja hänen pieni siro\nolemuksensa hääräsi tässä ahtaassa vanhuudenhäkissä kuin kanarialintu\nkeväällä.\n\nTosin hän ei nytkään joka hetki tiedä, olisiko tätä onnellista päivää\nmyöskin pelättävä. Oli taaskin jos jotakin salailtavaa. Ja Jööranilla\nkun nyt oli silmät kerta kaikkiaan kuin milläkin haukalla, jos vain\nsuvun arvo tai maine saattoi tulla loukatuksi.\n\nAnna Elisabet kantaa pöytään juuri uunista otettua kahvileipää. Istahtaa\nhetkeksi. \"Niin, täti, nyt hän tulee, Jööran...\" Elsa-rouva näkee Ånäsin\nmamsellin silmissä onnea ja epätietoista levottomuutta. Hän tietää, että\ntuo rikas perijätär oli valmis uhraamaan kaikki hänen pojalleen. Mutta\nylpeys pojan puolesta ei salli hänen niin vain antautua.\n\n\"Ajatella, niin nuori ja nyt jo kapteeni!\" Anna-mamselli jatkaa\nihasteluaan.\n\n\"Niin, rakas Anna, ja Miekkatähdistön ritari, joka on pantu muutaman\nsadan kuparitaalarin eläkkeelle -- nuorukaisena!\" Elsa-rouvan\njuhlatouhun pehmentämät huulet olivat jälleen pikistyneet\nsuuttumuksesta. Ne kutistuivat ja kurtistuivat. Katkera kyynel\nsilmännurkassa, sirojen, jo kyhärään painuneitten olkapäitten ylpeästi\nsuoristuessa hän kivahti kuin kivahtikin: \"Nuo Tukholman herrat,\nsuosikit ja kumartelijat -- he lähettävät hänet tänne pelkkine\nhaavoineen ja kunniamerkkeineen, sillä upseerin virkakirja maksaa tässä\nvaltakunnassa rahaa.\"\n\n\"Mutta tietäähän täti, että...\", Anna Elisabet yritti viitata suuriin\nmyötäjäisiinsä. Majuurska eli jo kuitenkin muistoissansa. Samanlainenhan\noli ollut hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa kohtalo: ryssän vangiksi\nPultavalla, vankikapinan johtajana tuomittuna seitsemäksitoista\nkuukaudeksi kahleisiin ja pimeään vankilatorniin vedelle ja leivälle,\nsitten Siperiaan lähetettynä vuosikymmeneksi ja rauhan tultua kotimaassa\nnostettuna korkeaan arvoon, majuriksi, jolle suotiin armossa --\nluutnantin virka Porvoon komppaniassa. Milläpä hän olisi kyennyt\njättämään pojilleen omaisuuksia...\n\nÄäneen hän huoahtaa kuin päästäkseen irti raskaista muistoista: \"Niin,\nSprengtporteneita ei ole koskaan suosittu minun syntymämaani ylhäisten\nparissa. He ovat liian urhoollisia ja liian nerokkaita.\"\n\n\"Ja niin hirvittävän huikentelevaisia!\" helähyttää Anna Elisabet\nnauraen. Hän tahtoo haihduttaa Elsa-rouvan huolet. Mutta majuurska ei\nole tätäkään kuulevinaan. Hän kiertää pöytää kerkein askelin, siro\nvartalo somasti etunojossa, juoksuaskelin, kuten hän oli tottunut koko\nelämänsä tekemään palvellessaan puolisoaan ja poikiansa.\n\n\"Muistin vain erästä hänen kadetinrakkauttaan siellä jossain Mälarin\nrannoilla tuohon mikä nyt taas olikaan hänen nimensä! -- niin, Eliseen,\npuutarhurin tyttäreen, joka kuulema sai jäädä itkemään koko iäkseen\nlyhyen lemmenkesän jälkeen...\"\n\n\"Oh, c'est une bagatelle! Anna Elisabetin ei pitäisi...\"\n\n\"Oliko hän kaunis?\"\n\n\"Jööran ei ole koskaan voinut sietää rumia naisia\", nousahti taas\nElsa-rouvan äidinylpeys. Mutta Ånäsin mamsellin sydän vavahti. Käsi\nvarastautui kaulalle, jota tuntui kuristavan, hiveli poskea, koski\npystyä nenää, tuota hänen ainaista mieliharmiaan. Ja hänen ilonsa oli\npoissa.\n\nAgata-neitsyt pujahtaa ovesta. Hänen poskensa palavat himmeänä\npersikkana. Hän oli kokenut ihmeitä. Vintatessaan pihakaivosta vettä hän\noli nähnyt laivaveneen näköisen etenevän rantaa pitkin, Haikosta päin.\nSen perässä oli istunut upseerinhattuinen herra ja neljä matruusia oli\nollut sitä soutamassa.\n\nHän oli jättänyt vesisankonsa siihen paikkaan ja juossut\nrantalaiturille. Mutta kun hän oli tullut sinne, oli vene hukkunut kuin\ntuhka tuuleen. Tipotiessään! Ei muuta kuin korvat olivat humisseet. No,\nhän juoksi rantapolkua alaspäin lahdenpoukamaan. Mutta sielläkin -- ei\nmuuta kuin tyhjää kalliota. Ja hän olisi voinut vaikka vannoa, että\nperässä oli istunut Jööran-herra.\n\nNeitsyt katosi sen tiensä. Kamariin jäi merkillinen hämmennyksen\ntunnelma. Anna Elisabet pujahti sänkykamariin seinäpeilin eteen. Ja\nhetken kuluttua Elsa-rouva seuraa häntä, tulee kuin apua hakemaan.\nAvuttomassa hädässä hän koskettaa mamsellin olkaa. \"Ma chère, ma chère,\nsano, miten minä selitän Jööranille, että olen joutunut siirtymään\ntänne, alatupaan ja...? Voiko Anna Elisabet neuvoa tai selittää\nJööranille, että...?\"\n\nAnna-mamselli syleilee lohduttavasti majuurskaa, tietämättä mitä sanoa.\nHe ovat molemmat sekä itkemäisillään että ilosta nauramaisillaan.\n\nAgata-neitsyt on taas kaivolla. Mutta hän ei saa rauhaa. Posket eivät\nlakkaa palamasta. Tuo veneen peränpitäjä ei voinut olla kukaan muu kuin\nJööran-herra. Ja vihdoin -- siinä se pälkähti päähän! Kapteeni oli\ntietenkin laskenut sitäkin eteläisempään poukamaan. Sinnehän vasta\npäättyi metsän läpi kulkeva oikopolku, joka lähtee tuosta noin,\ntallinsolasta niitynlaidan raunioaidalle, jossa Jööranin oli tapana\n\"särkeä porttejaan\" heidän lapsuusaikaisissa leikeissään. Oi, juuri\n_sen_ polun hän oli muistanut, sen, heidän yhteisen salapolkunsa...!\n\nNeitsyt naurahti itsekseen. Kyllä hän sen kujeilijan temput muisti.\nMutta hänpäs aikoi yllättää, hän! Niin kiiti vesisanko kiitämällä\nalatuvan keittiöön. Nopsa käsi järjesti kukallista olkaliinaa. Esiliina\nsai jäädä silleen. Hänhän oli muka vain hakemassa ketoneilikkaa ja\nkellokukkaa majuurskan vaaseihin kesken talouskiireitä. Niin katosi\nAgata taas kartanon puolelle ja niittykumpujen taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNokkela neitsyt oli arvannut oikein. Jööran-herra nouseskeli parhaillaan\nhänen arvaamaansa oikopolkua kartanoa kohti. Matka kävi hitaasti. Jalka\nväsyi. Ja sen tuhannet muistot pysähdyttelivät vuosien poissaolon\njälkeen.\n\nHän aikoi yllättää äitimuorin. Kiertää kumpujen suojassa raunioaidalle,\ntallinsolaan ja tallien taitse kellarin luo, josta sopi hiipiä\npäärakennuksen tuvan puolelle ja täältä yht'äkkiä ilmestyä salineteiseen\nja kahmaista äiti syliin hänen somasta peräkammaristaan tai keittiöstä.\n\nPolku on jo muuttunut metsäiseksi. Lientyvä tuuli liikahtelee jossakin\nkaukana unettavana huminana. Ja merkillistä. Tällä polulla, jolla joka\nhongan juurella ja kumpareen takana oli pelkkiä poika-ajan muistoja,\nhumahtaa mieleen eräs Mälarin rantojen kesä, eräs kuumassa päivässä\nhehkuva puutarha ja kukkasarkoja kasteleva nuori neito, Elise-neitsyt.\n\nEhkäpä se tapahtuu siksi, että täällä rannat, saaret, salmet ja metsät\nolivat yhtä suloisia kuin siellä, Mälarilla. Mutta täällä häntä ei odota\nyksikään neito. Ei hän sellaisesta ainakaan tiedä.\n\nTämä maisema, myrsky ja päivänpaiste on riipaissut hänen mielestään\nkaikki ne aatelismamsellit, joita hän oli liehitellyt Tukholman tutuissa\nherrasperheissä. Yksinpä koko sota on hukkunut jonnekin, tähän\najattomuuden huminaan.\n\nMutta tuo Mälarin puutarha, jossa reseda, kukkiva mansikka, leukoija ja\nhopeapaju hehkuvat keskellä mehiläisten surinaa, ja neitsyt, joka\nvilvoitti kukat päivisin aamunkasteisiksi ja yön tullen oli tullut hänen\nsyliinsä, samojen kukkien humalluttavassa tuoksussa -- sitä kaikkea hän\nei ole oikeastaan koskaan saanut sydämestään häivytetyksi.\n\nHän yritti naurahtaa. Mutta se teki sittenkin kipeää. Ja kuitenkin se\noli joltakin puolen naurun arvoista -- tuo koko seikkailu. Hän oli\nsilloin hullupäisenä kadettina muka hunningolla sanoivat. Humalassa joka\nilta, uusi lemmenseikkailu joka yö. No, ihmekös tuo! Tukholmassa oli,\nsanottiin, seitsemänkymmentä tuhatta asukasta ja seitsemänsataa krouvia\nja joka krouvissa Ulla tai Saara tai Ingalilla.\n\nMutta vasta Biribiri-klubi oli vetänyt hänen päälleen velipuolen vihat.\nHän oli muka sortunut uhkapeluriksi -- pelasi biribiriä ja berlania,\nniin että taskut oli käännettävä joka aamu nurin, jotta pääsisi edes\n\"Franska värdshusetiin\" aamiaiselle No, ne nyt olisivat olleet\nsilloinkin joka tapauksessa tyhjät, pelasi tai ei.\n\nVieläkin hän naurahti tuota tuolloista tapahtumaa silmissä ilvehtivä\nkostonilo. Velipuoli ja Tukholmaan kutsuttu äitimuori olivat ajaneet\nhänet maanpakoon, \"hoitamaan terveyttään\" Mälarin rannoille --\nElise-neitsyen lemmenpuutarhaan. Miten suloista olikaan nuorena tämän\nelämän ironia. Se nauroi muille, siveyden apostoleille. Mutta nuoruus\nnauroi kaikelle, se ahmasi minkä tahtoi, kukat tuoksuivat sille joka\npuolelta ja joka paikassa.\n\nEi, oli taas jatkettava matkaa. Hänenhän oli tehtävä yllätyksensä! Ja\ntuossa oli jo viimeinen lehtonotko, Tuomioja, ennen kartanon\nviljelysaukeamaa.\n\nAskel reipastui. Hän oli jo notkon pohjalla, jonka yli vei puron\npoikitse matalakaiteinen lahonnut silta. Täällä oli ollut hänen taattu\npakopaikkansa, kun uhkasi selkäsauna tai Hannu-mestarin latina oli\nläkähdyttää.\n\nSiihen katkesi ajatus. Hehkeä-esiliinainen neito, jonka kaulalta puuntaa\nkirkas olkaliina, ilmestyy ylämäkeen. Pysähtyy epäröiden. On\npuikahtamaisillaan lepikköön. Mutta pysähtyy sittenkin lehvistön varjoon\npolun vierelle.\n\nNeidon jalan ja käden liikkeessä on jotakin tuttua. Jööran huutaa:\nho-hoi, ho-hoi! Se oli ollut hänen poika-aikojensa huuto kaikua\nkiusatessa.\n\nJa he kohtaavat toisensa. Jööran ei ole tuntea. Jokin pieni\nkeskenkasvuinen tyttö oli muuttunut tuossa neitsyessä siron pehmeäksi,\nnuoreksi, tummatukkaiseksi naiseksi, jonka silmät paloivat kuin\nespanjattarella.\n\n\"Minä olen Hannu-mestarin Agata\", sanoo neitsyt alavaisesti niiaten.\nMutta samassa hän on Jööran-herran sylissä. Suudelmia satelee hänen\nposkilleen, huulilleen, kaulalleen. Niitä hukkuu hänen ohimohiuksiinsa.\nTämä on olevinaan pelkkää jälleennäkemisen iloa. Ja sitähän se onkin\naluksi. Hänen oma pieni kasvinkumppaninsa ja riitelijättärensä oli\ntullut häntä vastaan. Sen kanssa täytyi hullutella. Se oli nostettava\nkorkealle käsivarsille. Oli hauska kuulla, kuinka se kirkaisee\nsäikähtyneenä yht'äkkistä lentoa yläilmoihin ja kuinka se äkkiä hiljenee\nja kietoo pään ympärille hyväilevät kädet.\n\nMutta Agatan pieni pääliina putoaa jonnekin. Pään ympäri kierretyt\npalmikot valahtavat auki. Pehmeät hiukset lemahtavat täyteen tuoksuunsa.\nJööranin huulet hukkuvat niiden humalluttavaan varjoon. Hän nauraa,\nsuutelee ja nauraa jälleen. \"Muistatko, muistatko?\" hän kyselee.\n\"Muistan, muistan\", sopertaa Agata väristen. Ja he muistavat kumpikin\nsitä muinoista suudelmaa, jonka vuoksi Jööran oli saanut seitsemän\npäivää arestia ja joka aamu selkäsaunan. Oli kuin hän nyt ottaisi\npalkkansa ratsupiiskan kirvelevistä iskuista. \"Niin, Agata, sinähän olet\nminun ensimmäinen rakkauteni\", hän nauraa taas. Ja Agata kihertää\nhymykuopillaan eikä loittone.\n\nMutta tämä nauru ja nämä suudelmat eivät ole enää entisensä tapaisia.\nNyt on niissä vaara ja hulluus. Nyt ei ole koulumestari näkemässä, ei\nratsupiiska uhkaamassa. Ei itke enää tyttö kiukkuaan. Ja viettelemään\ntottunut hurjimus ei osaa lopettaa hyvän sään aikana.\n\nLepikön vahvat varjot nurmikkorinteellä peittävät heidät. Tätä, juuri\ntätä oli kaivannut Jööranin veri -- seikkailua. Oli ollut totisesti\nkärsimystä tarpeeksi: kuusi sotavuotta, pitkät talvehtimiset\nruttotautisissa leireissä, vain harvoja, satunnaisia ja ryöstettyjä\niloja, ja kaksi pitkän pitkää haavojen potemista kehnoissa\nsairaaloissa...\n\nEhkäpä tässä oli enemmän kuin pelkkää seikkailua. Agatan nuori sylinanto\nhellytti hänet sydänjuuria myöten. Se sulautui hänen kotiinpaluunsa\ntunnelmaan kuin tuo rinteen alla soliseva puro ja nöyrät kukat sen\nvieremillä. Taivas lehvistöjen lomitse katsoi häneen nyt kuin luvaten\nhänelle uudestaan koko elämän.\n\nJokaisessa nuoressa rakkaudessa, on se vaikka polulla vastaan tulevan\ntytön sylinanto, on aina jotakin hiukaisevan kohtalokasta. Mitään ei\ntapahdu, mistä ei lähtisi pitkää polkua sekä eteen että taaksepäin.\n\nHe viipyvät kauan. Oli paljon myöskin kerrottavaa -- oli kyseltävä\näitimuorin vointia, oli viimeöinen tulipalo ja monet iloisemmat asiat.\nEikä nuori hullaantunut sydän lakannut niin vain kuohahtelemasta.\n\nVihdoin veret tyyntyvät. Mutta Jööranin aivot kirkastuvat. Katseeseen\ntulee terästä. Hänhän oli tullut tänne jotain tekemään. Ja nyt tuntuu,\nkuin hän kykenisi rakentamaan koko maailman uudestaan. Hänen\nkotiseutunsa kaupunki oli tuhkana. Ja hän, hänhän oli insinööriupseeri,\nkäynyt suuren Ehrensvärdin koulua jo Viaporin rakennustöissä.\n\nTuolla joen tuolla puolen aukesi ainakin työmaata, ensi hätään.\n\nMutta sehän ei riittäisi paljoksikaan. Paljon suurempia he olivat\nsuunnitelleet pitkänä sairaala-aikanaan, Jaakko Maunu ja hän. Suomen\nitäraja oli varustettava ja linnoitettava ja koko armeija luotava\nuudestaan, sellaiseksi kuin he ovat sen äskeisen sodan taisteluissa\nvälttämättömäksi nähneet.\n\nAgata on vetäytynyt syrjemmälle, alemmaksi rinteelle. Hänen mielestään\non maailma hänen ympärillään ja hän itse riisuttu alastomaksi. Hän on\nhämmentynyt. Hän on omalle itselleen kummallisen outo. Kuin kuumasta\nunesta heräilevä, joka vain kuuntelee kaukaa aamunraikkaasta maailmasta\nsoinnahtelevaa ääntä.\n\nVihdoin hän alkaa ymmärtää mitä Jööran puhuu. Koskettaa kasvojaan. Nämä\ntuntuvan kylmiltä, aivankuin ne eivät olisi kestäneet heräämistä\naamukylmään. Ja hän arvaa niiden olevan kalpeat. Mutta nuoren herran\nmetallinkirkas ääni aivankuin tarttui häneen. Puna karehti hetken\nkuluttua taas hänen poskillaan. Ja hän hivuttautui lähemmäksi, Jööranin\nsuurten saappaitten vierelle, jääden huulet puoliavoinna kuuntelemaan\nrakastettunsa puhetta.\n\nNuoren naisen ihailu on aina innoittanut Jööran-herran mielikuvitusta ja\nterästänyt hänen tarmoaan. Ja nyt hän, joka tuntee saapuneensa kotiin\npuolittain virkaheittona, intoutuu taas jotain tahtomaan ja aikomaan.\n\nHalusiko muka hän, Jööran, lähteä Tukholmaan hakemaan uusia\nvirkapaikkoja, hovin loistoon ja kuninkaan suosioon?\n\nSellaisiin Agatan kyselyihin osasi nuori kapteeni vastata suoralta\nkädeltä. Ei, ei sinne päinkään. Hän ei halunnut hoviin eikä kuninkaan\nhenkikaartiin miksikään nappulaherraksi.\n\nHänen tulevaisuutensa oli yksinomaan tässä maassa, täällä, valtakunnan\nvaaranalaisilla rajoilla.\n\nAgata kuunteli ja kuunteli. Pureskeli ruohonkortta. Heitti pois. Hyväili\nsalavihkaa Jööranin haavoittunutta jalkaa. Kyseli ja kyseli, minkälainen\noli haava ja miten se oli saatu. Hellitteli, varoitteli sitä säästämään\nrasituksilta. Sai suudelman. Mutta nyt jollakin tavalla ohimennen.\nJööran-herralla oli niin paljon puhumista ja suunnittelemista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli ehtinyt jo yli puolenpäivän, kun he vihdoin ennättivät\ntallinsolan lähettyville. Raunioaidan takana pysähdyttää Agata Jööranin\nkädestä ottaen. Muistiko kapteeni, että juuri tuohon aukkoon he olivat\nkasanneet kiviä \"kaupunginportiksi\", jotta \"portinsärkijä\" sai sen\nmurtaa ja pelastaa hänet \"mahommedaanien\" orjuudesta? Muistiko?\n\nJööran suutelee vielä kerran hullutellen. Mutta hänellä tuntuu olevan\nmalttamaton kiire. Viittaa käskevin elein Agataa jatkamaan matkaa\nsolaportin kautta, lähtien kiertämään tallien taustaa. Agataa riipaisee\npahasti rinnasta. Häpesikö Jööran tulla perille yht'aikaa hänen\nkanssaan?\n\nMutta ei. Jööran viittaa vielä loitompaa kujeellinen ilme kasvoillaan.\nAgata tajuaa hänen tarkoituksensa. Mutta aikoo hänet pysähdyttää,\nElsa-rouvahan ei asunut enää päärakennuksessa. Jööran ei kuitenkaan enää\nennätä nähdä hänen estävää liikettään. Eikä Agata jaksa sen enempää\najatella.\n\nHän kulkee solaportille. Avaa sen hitaasti, sulkee sen hiljaa -- hänellä\non omassa itsessään nyt ajattelemista määrättömästi ja rajattomasti.\nNojautuessaan aitan päätyseinää vasten hän tuntee koko olemuksessaan\nmiten hyvää tekee sen uhoama viileä varjo. Sydäntä vuoroin hämmentänyt,\nvuoroin pakahduttanut ilo löysi nyt vasta kuin oikean sijansa hänen\nmaailmassaan. Se muuttui selkeän eläväksi, tietoiseksi itsestään. Hän\naivankuin näki sen omassa sydämessään ja miten se säteili ympärilleen\ntasaista, vahvaa valoa.\n\nSiksikö hän oli itsensä varjellut tähän hetkeen saakka? Siksikö hän oli\nläimäytellyt korville neitsyyttään ahdistelevia porvarisperheitten\nnuoria herraspoikia. Tapellut vastaan kynsin hampain ja ylimielisin\nsolvauksin, niin että häntä oli ruvettu sanomaan julkeaksi heilakaksi?\n\nYksinpä rikkaan kauppiaspohatankin, Henrik Forsteenin, kunnialliset\nkosimiset hän oli moneen kertaan palkinnut pelkillä rukkasilla. Tätäkö\nvarten, tätäkö onnenaamua varten?\n\nSiksi, siksi! Vain tämän vuoksi oli kaikki tapahtunut. Hänen oli ollut\nsäästyttävä Jööran-herralle, yksinomaan hänelle, jota hän oli\ntietämättään odottanut pitkät vuodet.\n\nHän katsoo itseänsä ja säikähtää. Hänellähän oli yllään kehnoin\nhameensa, tuo ohueksi kulunut, väriltään kauhtunut -- ainoa hame mikä\nhänelle tulipalosta oli säästynyt. Häntä hävetti. Mutta hän myöskin\nkiukustui koko tälle katalalle kohtalolle. Nyt juuri, kun hän olisi\ntahtonut olla koreampi kuin yksikään muu nainen ja kun tuolla majuurskan\nluona vuotti Jöörania rikas perijätär, yllään silkit ja pitsit,\nkapioarkuissaan liinat, palttinat, rastisiljit, damastit ja\nvälkähtelevät brokadit, nyt hän tässä saa tällaisena värjötellä, kuin\nmikäkin kalanperkurityttö tai seilinompelijatar, mikä lie...\n\nRakastunut sydän oli käydä katkeraksi. Mutta sormet olivat koskettaneet\nposkea. Pienestä taskusta sujahti esiin pyöreä tinapeili. Tähän hän\nkurkistaa toisella silmällä ja taaskin toisella. Ovat, ovat kirkkaat ja\nmustat kuin sysimiehen hiilet. Ja nenä ... pieni, mutta suora, kuulakas\nja valkea. Ja taas hän osaa hymyillä, viisain hymykuopin, melkeinpä\nilkikurisesti muistaessaan Ånäsin jalosukuisen mamsellin pystyn nenän,\nnäppyläisen otsan ja heikkoveriset huulet.\n\nNeito painaa sormensa omille huulilleen. Nämäkin ovat muuttuneet. Ne\npolttavat. Niiden on käynyt kuin juuri kypsyneen marjan ensimmäisenä\naamunaan -- ne ovat paisuneet ihmeitä tekevästä auringosta pehmeiksi,\nmeheviksi. Niiden lomasta pilkistää pieni punainen kielenpää. Se\nkujeilee hulluttelevassa ilossaan maailman kaikille muille naisille. Ja\nsiinä samassa sujahtaa omiin piiloihinsa, äkkiä kuin tarhakäärmeen\nkieli, joka on saalistanut auringossa hyppelevän hyttysen.\n\nMutta kädet eivät ole pysähtyneet. Ne hakevat yhä hänen uudestisyntyneen\nolemuksensa salaisuutta.\n\nEntä tuon mamsellin rinnat -- niistä ei lie paljoakaan tietoa! Agata\nyltyy taas nauramaan, säälimättömästi, julmasti, kuten vain nainen osaa.\nMutta hänen omansa! Ne tunkeutuvat kiinteästä hipiästä kuin keväiset\nsilmut mahlan hullaannuttamasta puusta...\n\nOoh, hän tietää. Hän kuunteli oven takana majuurskan ja Anna-mamsellin\nkeskustelua. \"Jööran ei ole koskaan voinut sietää rumia naisia.\" Se on\nmajuurskan oma sana omasta pojastaan. Ja se on totta, se.\n\nJalka ottaa iloisen tanssiaskelen. Ohut hame kiepahtaa somasti. Ja Agata\njatkaa matkaa pihamaalle.\n\nAlatuvan nurkkauksella seisoo Anna Elisabet, katsellen odottavan\nnäköisenä rantalaiturille päin. Nyt hän liikehtii edestakaisin\nhermostunein elein, kuin hätääntynyt kana. Aikoo vihdoin kääntyä\ntakaisin tuvan portaita kohti.\n\nSamassa kuuluu päärakennuksen herraspuolen ovi rämähtävän auki ja\npaiskautuvan kiinni lujasti paukahtaen. Jööran-herra on ilmestynyt\nkuistille. Anna-mamselli ei häntä kuitenkaan näe, sillä kuistin leveät\nkatonräystäät varjostavat Jööranin pimentoonsa.\n\nMutta omalta paikaltaan, aitan nurkkaukselta, Agata näkee selvän\nselvästi hänen tuimistuneet kasvonsa. Ja hän säikähtää, sillä hän tietää\nmistä oli kysymys. Jööran-herra on hakenut äitiään tämän entisistä\nhuoneista ja saanut kuulla pehtorilta, että majuurska oli karkoitettu\nalatupaan. Tänne päin Jööranin kasvot ovat täydessä valossa. Niillä on\ntulipunaista kiukkua. Mutta hetken kuluttua niille leviää häpeänsekaista\nharmautta. Miehen ryhti on maassa. Hän seisoo kuin upseeri sotaoikeuden\nedessä, joka on riistänyt tuomitulta upseerinolkaimet olkapäiltä ja\nkunniamerkit rinnasta. Kasvot ovat kalvistumistaan kalvistuneet. Tuokion\nverran ne muistuttavat uhkapelaajan kasvoja, joka on menettänyt\nberlan-pöydässä viimeisen riksinsä ja tietää voivansa maksaa\nkunniavelkansa vain pistoolinkuulalla omaan ohimoon. Vihdoin ... uusi\nvihan aalto tummentaa ne taas raskaan punaisiksi. Kädet liikahtavat,\nmolemmat kourat nyrkissä. Jalka ottaa tömähtävän askelen.\n\nMutta hän ei näytä tietävän mitä tehdä. Taas hän masentuu. Nojaa kätensä\nkuistin etukatteeseen, jääden tuijottamaan neuvottomana alatuvalle päin,\njoka kyyhöttää mäen vierteessä, erillään kaikista muista rakennuksista,\nmatalana, räystäiltään rikkinäisenä, tämänpuolinen seinä kovertuneena\nmonen hirsikerran kohdalta. Pihanpuolen ainoa ikkuna, pieni ja\nneliruutuinen, katselee matalalta kartanoa kohti kuin armeliaisuutta\nanoen. Vitivalkoiset pitsiverhot näkyvät sen takaa. Mutta sameasti\nvihertävien ruutujen takaa nekin tekevät säälittävän vaikutuksen.\n\nEi edes päivä pääse jalosukuisen Elsa Katariina Sprengtportenin matalaan\nvanhuudenmajaan.\n\nAnna-mamselli on jäänyt kummaillen seisomaan alatuvan portaille, katse\ntähdättynä kuistille päin. Päärakennuksen väenpuolen portaille on\nilmestynyt kartanon pehtori, lyhyt, paksu ja karheapartainen mies, joka\neversti Bildsteinin kuoltua oli yksin jäänyt hoitamaan kartanoa tämän\nainoan perillisen, nuoren kornetin, asuessa Bildsteinien sukukartanossa.\n\nPehtori silmää kuistille sennäköisenä kuin olisi ajettava epäilyttävä\nkulkuri tuonnemmaksikin, pois koko tanhuvilta. Jööran-herra näyttää tuon\nkatseen alla ryhdistyvän. Hänen päänsä nousee ylpeästi. Ja hän lähtee\nastumaan alatupaa kohti.\n\nAnna Elisabet huudahtaa ilosta. Hän kiirehtii heitä erottavan piha-aidan\nportille. Avaa sen tulijalle. Kädet ojentuvat. \"Mon chéri, mon\nchéri...\", hän huudahtelee hengästyneenä. Jööran kuuluu naurahtavan,\nmutta vaimeasti. Ojennetun käden hän ottaa käsiensä väliin ja nostaa sen\nrintaansa kohti, kuin puoliksi kädelle suudellakseen, puolittain\npainaakseen rintaa vasten. Mutta yhä hän näyttää poissaolevalta, kuin\nankaran iskun saaneelta, joka ymmärtää mitä on tapahtunut, mutta jolle\nvielä koko ympäristö on vieras ja sumea.\n\nAgatan rintaa riipaisee kipeästi. Hänen rakastetultaan on riistetty\nkaikki kotiintulon riehakas ilo. Voima on poissa hänen askeleistaan.\nSairas jalka onnahtaa entistään pahemmin. Ja hartiat kyhärässä hänen\ntäytyy painua sisään korkeakynnyksisestä ja matalasta porstuanovesta.\nEikä kuulunut yhtäkään ilohuutoa alatuvan sisäpuolelta.\n\nAgata puree alahuulensa verille itkettävästä tuskasta. Hän tahtoisi\nkiduttaen surmata tuon heikkoverisen naisen tuolla, tuon röyhkeän moukan\ntuolta portailta ja Bildsteinin Gabriel-herran, joka yhä kemuilee\nkartanossaan tietämättä, keitä hän on kuolettavasti häväissyt.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTuhoutuneessa Porvoossa on elämä taas päässyt vauhtiin kuin pahasti\nrikotussa muurahaispesässä.\n\nPormestari Hagert hankki maaherran avulla leipäviljaa hädänalaisille.\nMuuta ruoanapua ja vaatetta saatiin Haminasta, vieläpä Helsingistä,\njonka kanssa tavallisissa oloissa oli eletty katkerassa vihassa. Omien\nkirvesmiesten lisäksi anottiin ja saatiin Uudenmaan jalkaväkirykmentistä\nsata sotilasta uuden kaupungin rakennusmiehiksi. Tiheään kokoontuivat\nraati ja kaupungin mahtimiehet porvari Laguksen taloon, koska\nraatihuonetta ei enää ollut. Ja raatimies Henrik Borgström valittiin\nrakennustöitten ylimestariksi. Jo juhannuksen alusviikolla olivat\nraivaustyöt täydessä käynnissä.\n\nMutta Jööran-herraa ei ollut kukaan kaupungissa nähnyt. Tiedettiin vain,\nettä hän oli saapunut ja poti haavojaan äitinsä hoivissa. Ei hän ollut\nsuostunut tulemaan myöskään Ånäsiin, jossa vallitsi parhaillaan sekä\ntalonväen että vieraitten kesken iloinen touhu. Siellä näet\nvalmistettiin juhannuksen aattojuhlaa -- ennen muuta juuri Jööranin\nkunniaksi.\n\nAnna-mamselli on hermostunut hysterian rajalle. Hän on käynyt päivittäin\nGammelbackassa. Mutta Jööran ei ollut vastannut sanaakaan hänen\nkutsuunsa tulla juhannusjuhlaan Ånäsiin. Ketään hän ei halunnut ottaa\nvastaan kartanon vieraista. \"Mökkiläinen ei ole arvollinen ottamaan\nvastaan niin korkeasti oppineita herroja\", hän oli tokaissut katkera\nilme suupielessä. Lauri Reinhold oli tullut kuitenkin, mutta sai\nvastaansa jyrkän kysymyksen: \"Kenen tahdosta on äiti joutunut muuttamaan\nalatupaan? Selitä.\" Ja kun ystävä mykkeni neuvottomana, hän äsähti\nkiukustuneena: \"Te olette kaikki salaliitossa minua vastaan tai ...\npelkureita! Hyvästi.\"\n\nHänen luopumaton ystävänsä oli yrittänyt leikinlaskua: \"Älä sinä, hyvä\nveli, yrmistele, tai minä kysyn sinulta kaksintaisteluhaasteen uhalla:\nOù est la femme? Profeetta Björnram on jo ennustanut, että eräänlainen\nDelila tai ... Pompadour on sinut kohtapuoliin katalasti pettävä.\"\nJööranin ärähtäessä halveksuvasti Glansenstjerna oli näytellyt\nsuuttunutta: \"No, mitä sinä sitten aiot, jumalanluoma? -- Ryöstämäänkö\nKatariinaa Gregor Orlovin hellästä sylistä?\"\n\n\"Aion Afrikkaan harjoittamaan orjakauppaa Guinean rannikolla\", puraisi\nJööran vastaan. Ja niine hyvineen oli täytynyt Lauri Reinholdinkin\nlähteä.\n\nYöt hän makasi aitassa, joka kuului majuurskalle, ja vaelteli päivät\nmetsäpolkuja, voidakseen vältellä yksinpä äitiäänkin niin paljon kuin\nmahdollista. Häntä säälitti ottaa puheeksi äitinsä kärsimä häväistys.\nAgatalta hän oli asiaa kysäissyt parikin kertaa. Mutta neito oli\npunastunut aivankuin harmistuneena, sitten hyväillyt hänen päätään ja\npainanut nyyhkäisten kasvonsa hänen rintaansa vasten. Jotakin\nsalaperäistä ja kirottua oli koko tapauksen takana.\n\nOmasta puolestaan häntä hävetti. Yhtämittainen itsesyyttely kidutti\nhäntä päivät päästään. Niinkö kehno hän oli pojaksi, ettei ollut\nhuolinut edes ottaa selvää äitinsä onnettomasta tilasta tullakseen häntä\nsuojelemaan vaikka merien takaa? Ja mihin hän, tyhjätasku, kykeni\nnytkään? Viimeiset rahansa hän oli heittänyt matruuseille. Eikä hän\nollut vielä nähnyt vaivaisesta vuotuiseläkkeestä riksiäkään. Oli kuin\nhänen olisi täytynyt nämä pitkät päivät aristella omassa rinnassaan\nkirvelevää avointa haavaa, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin mikään\nsotakentällä saatu.\n\nMutta eräänä aamuna tapahtui, minkä kuitenkin kerran täytyi tapahtua.\n\nJööran heräilee aitassaan raskain päin. Häntä jo vuosia vaivannut\npainajaisuni on taas tehnyt hänen aamuyönsä levottomaksi.\n\nHän seisoo kadettien rivissä mestauslavan vierellä. Tuomitut odottavat\nkohtaloaan sen juurella. Hänen vanha opettajansa tykistökoulusta katsoo\nhäneen harmaa pää tutisten, mutta silmissä hymyilevää kauaskatsovaa\nilmettä. Kuuluu komennus. Kreivi Brahe nousee hoippuvia tikapuita. Hän\nyrittää puhua kansalle: \"He vaviskoot -- meidän murhaajamme!\nKostajaksemme on nouseva mies, joka on murskaava heidän tyrannivaltansa\nja pelastava kuninkuuden alennuksestaan. Suuri vapauttaja on hän oleva,\nja maan rohkeimmat miehet...\"\n\nRumpujen pauhina hukutti sanat siihen ja pyöveli teki tehtävänsä. Kreivi\nHorn on seuraava. Jäyhin elein, teräksinen ivahymy kasvoilla hän ottaa\nesiin taskukellonsa, ojentaa sen adjutantilleen. \"Se on perintö\npojalleni, kostajalleni!\" hän huutaa mahtavalla äänellään. Kapteenit\nPuke ja Ståhlsvärd tahtovat kuolla yhdessä. He syleilevät toisiaan\nmestaustukin vierellä ja heittävät kukkaronsa pyövelin veriseen kouraan.\n\nMutta nuoren kadetin silmät ovat sumentuneet. Hänen opettajansa on\nastunut kadettien, oppilaittensa, luo. Hyvästelee jokaista kädestä\nottaen. Sulkee syliinsä hänet, hänet, silloisen uhkapelurin ja\nskandaalien tekijän. \"Sinä, Jööran, olet sen tekevä\", vanhus kuiskaa.\nSuuri onni humisee hänen nuoren rintansa onkaloissa. Se huumaa hänet. Ja\nhän herää vasta, kun mestatun vanhuksen pää vierii lavaa pitkin ja\nputoaa hänen jalkainsa juureen, veren pirskuessa hänen ryntäilleen.\nVainajan pään vahankalpeissa kasvoissa värähtelevät silmäluomet. Ne ovat\npysyneet ihmeen puhtaina. Tuuheissa hiuksissa on tuskin veritahraa. Ja\nnuo silmäluomet -- Herra armahtakoon, ne liikkuvat, ne raoittuvat,\navautuvat! Niiden takaa katsovat silmät, pohjattomina, rajattomina. Tuo\npää elää! Sen katse on suunnattuna häneen, häneen -- yksi ainoa ankara\nkysymys liikkumattomassa silmäterässä...\n\nTähän kohtaan uni säännöllisesti katkeaa. Nukkuja kuulee oman suunsa\nhuutavan kauhusta. Ja hän herää kylmän hien värisyttäessä ruumista.\n\nSodassa hän oli nähnyt virtaavan verta sadoista ja tuhansista\nkaatuneista ja haavoittuneista. Hän on itse maannut kentällä omassa\nveressään. Mutta vain tämä nuorukaisajan tärisyttävä muisto seuraa häntä\nlähtemättömästi, kuten usein sattuu, että varhaisikämme kauhukuva jää\nelämään uniemme maailmaan vanhuuteemme saakka.\n\nSen noidankehästä on mahdotonta päästä irti. Ja se on hänelle\nvalveilla-olossakin testamentti -- pyhä ja kauhistava, mutta hämärä. Hän\nei osaa sitä koskaan ajatella loppuun saakka. Se on ollut hänelle\nuseimmiten vain vaiva, jonka jäytävästä tuskasta hän yrittää vapautua.\n\nHeräilijä huitaisee kädellään, ponnahtaa seisoalleen ja potkaisee\nlahouttaan hataran oven auki, pukeutuu puolittain, mutta palaa takaisin\nvuoteelleen.\n\nOli lopultakin ajateltava järkevästi mitä oli tehtävä äitimuorin\nasiassa. Tällaisenaan heidän elämänsä ei voinut jatkua -- häväistyinä\nmökkiläisinä, loiseläjiäkin kehnommissa oloissa.\n\nVelipuoli Jaakko Maunu tulee hänen mieleensä. Hänellä täytyi olla\nhovissa suosijoita ... monien urotekojensa jälkeen. Hänellä oli jo ehkä\nsen verran rahaakin ja vaikutusvaltaa, että...\n\nMutta tämäkin ajatus katkesi. Sielun pohjiin saakka tunkeutuu eräs\nMalkinin taistelun jälkeinen muisto. Kaksi velipuolta makaa sairaalan\nvierekkäisissä vuoteissa, toisella olkapää murskana, toisella jalka\nvaivaisena. Kenraali Lattinghausenin, silloisen ylipäällikön, adjutantti\nsaapuu. Vanhempi veli on korotettu majuriksi, ja hän kapteeniksi,\nilmoittaa viesti. Ja adjutantti toistaa ulkomuistista, sanasta sanaan\nsen lausunnon, jonka kenraali on lähettänyt Jaakko Maunusta\nhallitukselle. \"Sellaiset nerot ovat harvinaisia ja niille on hankittava\ntilaisuus kykynsä mukaan hyödyttää valtiota: toisen maan kuin Ruotsin\npalveluksessa hän luultavasti jo olisi kenraali, sen sijaan, että\nhänellä nyt on kapteenin valtakirja ja hän palvelee ilman palkkaa.\" Niin\nolivat kuuluneet ylipäällikön sanat, heidän Malkinin-voittonsa\ntunnustukseksi.\n\nMutta oliko hän, Jööran, täysin sydämin silloin iloinnut velipuolensa\nkunniasta? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Heidän samassa taistelussa\nkaatuneen veljensä, Kaarle Henrikin, ruumis odotti sairaalan kellarissa\nhautaamistaan. Heillä oli molemmilla yhtä suuri tappio ja voitto\nsenhetkisen elämänsä tilikirjassa.\n\nMutta heitä kahta saman kohtalon alaista miestä ei yhdistänyt\nkaiken-unohtavaan veljelliseen syleilyyn suru eikä ilo. Vain\nkatkeruudessa he olivat yhtä: maininta hallituksen laiminlyönneistä oli\npannut heidät hohottamaan vahingoniloista yhteisnaurua.\n\nOliko hän tuntenut silloinkin kateutta vanhempaa veljeä kohtaan, joka\ntotisesti oli ansainnut saamansa tunnustuksen? Vai oliko hänen\nkylmyytensä ollut tuona hetkenä yhä vain kaunaa siitä, että Jaakko\nMaunulla oli aina ollut onnellisempi osa kuin hänellä. Hän oli saanut\nisän vielä eläessä opiskella Ranskan armeijan palveluksessa,\nsikäläisessä hienon hienossa Royal Suédois-rykmentissä. Mutta hän,\nJööran, oli päässyt Tukholman viheliäiseen tykistökouluun köyhän lesken\narmonanomuksesta. Hänellä, velipuolella, oli ollut aina oikeus käskeä\nnuorempaansa, pitää, jumalavita, siveyssaarnoja, nimitellä \"pojaksi\" ja\nkurittaa antaa selkäsaunoja kahdeksanvuotiaalle pojalle \"riettaasta\"\nsuudelmasta, ajaa hullutteleva kadetti maanpakoon, riistää häneltä nuori\nrakastettu, Elise-neito -- kieltämällä vaivaiset apurahansa ja\nuhkaamalla lähettää hänet \"puukhollariksi\" Porvoon suola- ja\ntervaporvareille. Oli ollut paljon loukkauksia, joita hän ei ollut\nkyennyt koskaan täysin unohtamaan. Mutta pahin niistä oli ollut tuo\nviimeinen -- hänen, avuttoman nuorukaisen, nujertaminen\nrihkama-porvariudella, roskaisen rahan voimalla.\n\nMietiskelijän ajatukset ovat kiihtyneet kiihtymistään. Taaskin ovat\nitsesyytökset muuttuneet katkeruudeksi velipuolta, ei omaa itseä\nvastaan. Ja kuitenkin: yhä eli hänessä ihailu tuon miehen neroutta\nkohtaan, mitä ei edes hänen järkensä kyennyt kieltämään. Ehkäpä heitä\nsiis kumpaakin vainosi onneton kohtalo. Kokonainen merellinen sumua oli\nheitä erottamassa. Au diable! Mitä auttoi edes hänen itsehalveksuntansa.\nParasta oli, että meri oli heidän välillään, ainakin uuteen sotaan\nsaakka, sillä taistelun kuumissa melskeissä olivat Sprengtportenin\nveljekset aina iskeneet kuin yksi miekka ja yksi ainoa käsivarsi,\nyhteisin aivoin ja sydämin. Ehkäpä heidät silloin sai valtaansa\nyksinomaan heidän kaarlolaisen isänsä rehti ja ylevä henki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAgata on ilmestynyt alatuvan edustalle ja kyykistynyt kitkemään sen\npientä ryytimaata. Makailija hymyilee, vähän väsyneesti. Katkera\nitsesääli uhkaa usein myrkyttää hänen rakkautensakin. Mutta nyt on tuo\nsäihkyvässä auringossa säteilevä näky liian suloinen -- aamunraikas ilo\naivankuin ottaa häntä kädestä.\n\nNeidon tummanruskea tukka säihkyy täältä katsottuna punaista kuparia ja\nsulaa, kullanväristä messinkiä. Sinikukallinen pumpulimusliininen hame\nhukuttaa kuohkeisiin poimuihinsa hänen lanteensa, polvensa, koko hänen\nnuoren riemukkaan olentonsa. Tuo säihkyvä pää muuttuu katselijalle\nvietteleväksi näyksi. Se lepää hänen kainalossaan tuoksuvana, yönmustana\ntukkana. Se huumaa hänet joka yö ajattelemasta tuskallisia asioita. Nuo\nnopsasti kitkevät sormet kiihoittavat hänet hulluksi hyväilyllään. Mutta\nne myöskin viilentävät hänen otsaansa, rauhoittavat hänen päätä ja\nsydäntä pakahduttavat verensä, ainakin hetkeksi, joskus koko yöksikin\nunettomaksi uneksi.\n\nMiten kiitollinen hänen pitäisikään olla tuolle alttiille ja suloiselle\nneidolle...! Hän osaa panna kääreet jalkaan hyväilevän pehmeästi. Hänen\nkujerteleva ilonsa tarttuu silmään ja sydämeen. Äitiä hän palvelee kuin\nruhtinatarta. Ja viekas hän on kuin pesäänsä salaa, kiertäen ja kaartaen\nlennähtävä leppälintu. Kaukaa polkuja kiertäen hän pujahtaa iltaisin\naitan varjoon, kurkkaa ja kuulostelee. Ja jo sujahtaa nokkelin siivin\nsalaiseen piilopaikkaansa, tänne, heidän omaan tyyssijaansa.\n\nVain aamut, nämä aamut, jolloin pitäisi ottaa lopultakin selvä asioista\nja ryhtyä johonkin...\n\nRatsun kavioitten kopsetta kuuluu maantieltä päin. Jööran kuulostelee\njännittyneenä. Harvoin lähestyy ratsastaja tätä kuollutta taloa. Kopse\nlähestyy. Sen kaiku ei jatku ohi. Ratsu ilmestyy pihaan, .pysähtyy\nalaportille. Vanhahko ruotusotilas kömpii ratsulta ja kuuluu kyselevän\nAgatalta kapteenia. Agata huutaa hänelle: \"Jööran-herra, täällä on...!\"\nMutta hän ei liikahda vuoteessaan, ennenkuin katse kiintyy kirjeeseen,\njonka mies on kaivanut taskustaan. Silloin vasta hän astuu aitan\nkynnyskivelle, miehen lähestyessä häntä kirje kädessä.\n\nKirje on Treksilän kornetilta, parooni Gabriel Bildsteiniltä.\n\n\"Jalosukuiselle Herra Kapteenille ja Korkeasti kunnioitetulle\nMiekkatähdistön Ritarille...\" Lukijan katse hapuilee rivejä pitkin.\n\"Minulla on ilo täydellisimmällä kunnioituksella Herra Kapteenille\nesiintuoda pysyvä ja aulis ystävyyteni ja...\" Aulis ystävyyteni?\nvälähtää lukijan silmissä. Puhuu kuin hyväntekijä alamaiselleen...! Jo\npuoliksi suuttuneena Jööran ahmaisee kirjeen sisällön, joka ilmoittaa,\nettä koska hän, Gabriel-herra, oli kuullut jalosukuisen Kapteenin ja\nRitarin saapuneen tervehtimään hyvin kunnioitettua Rouva äitiänsä, hän\ntahtoi tietoonsaattaa, että Gammelbackan päärakennus kaikkine huoneineen\noli vapaasti Herra Ritarin ja hänen vieraittensa käytettävissä ja että\nhän toivoi sotakentältä kuuluisan Herra Kapteenin tekevän hänelle\nkunnian viettää juhannuksen aattojuhlaa hänen kotokartanossaan\nTreksilässä.\n\nJööran on jäänyt seisomaan kynnyskivelle kirje kouraan rypistettynä.\nRaivonhuuto on pääsemäisillään hänen suustaan. Että tuo nulikka uskalsi\n-- tarjota hänelle vieraanvaraisuutta suojissa, joista hänen oma äitinsä\noli karkoitettu!\n\nHetken aikaan hän ei osaa mitään päättää. Hän tuijottaa vain alatuvan\nnurkkauksen lahonneita hirrenpäitä, naurahtaen ja olkapäätä kohauttaen,\nsillä hän näkee samalla silmäyksellään myös päärakennuksen soreina\nnousevat helmenharmaat nurkkalaudat ja valkeat, kuusiruutuiset ikkunat.\n\nAgata on lähestynyt pelästyen hänen raivostuneita kasvojansa. Jööran\nviittaa hänet luokseen. \"Kerro tarkasti\", hän puhuu aitassa, \"miten ja\nmillä tavalla rouva äitini joutui muuttamaan pois ... tuolta,\ntarkoitan\". \"Kerro, minä käsken\", hän toistaa, neidon näyttäessä yhä\nepäröivältä. Agata nyökkää päättävästi. Vihan välke syttyy hänen\nsilmäänsä. Ja hän kertoo -- ehkäpä liioitellenkin -- mitä oli lähes\nvuosi sitten tapahtunut, Treksilän ja Porvoon herrojen syksyisellä\nmetsästysretkellä.\n\nGabriel-herra oli lähettänyt viestin pehtorille, että tämän emännän piti\npaistaa illallisruoat herroille. Lähetti oli tuonut mukanaan kantamuksen\nteeriä ja metsoja.\n\nRanskan ja Portugalin viinit, piccadonit ja pontakit, arrakkipunssit,\nkonjakit ja paloviinat oli tuotu kaupungista, Dorthe-muorin krouvista.\nJa illan hämärtyessä olivat herrat saapuneet nuorenherran vanhat\njuomaveikot päällepäsmäreinä. Oli siinä ollut herraa sekä ratsain että\njalkaisin -- oli ollut nuori vänrikki, Henrik Nassokin, ja vanha\nnaistenhätyyttäjä, nurkkasihteeri ja kapakkarenttu Ernst Lode, oli\nkirjuri Busch, se koiranleuka ja hunsvotti, ja monta muuta. Sekä kaiken\npäälliseksi kaupungin orgelnisti ja pelimanni, Pentti Haraldsson, jonka\npiti vinguttaa herroille fioolia.\n\nVähitellen oli ilo noussut kattoa myöten. Ja hänen, Agatan, oli pitänyt\nmennä tarjoilemaan, kun herrat eivät olleet tyytyneet pehtorinemäntään.\nViina ja viini oli virrannut aterialla. Ja siitä se oli vasta alkanut\nelämöinti! Raskaasta punssista ja kovista kahviknorreista herrat olivat\ntulleet hulluiksi. Karttuusitupakkaansa, sitä \"ekta liljaniaan\", olivat\npolttaneet niin, että koko sali muistutti häkäsaunaa. Ensimmäisenä\noli Lode lallus ruvennut porsastelemaan. Nuuskasi pärskien\n\"espanjalaistaan\", liaten röyhelönsä ja takkinsa -- huutaen ja melskaten\nkuin isokarju kaukalolla. Ja kirjuri Busch, se hirsipuunruoka, oli\nkaatanut herrojen laseihin sekaisin pontakit, punssit ja konjakit -- ei\nsiinä ollut enää kuulunut pelimanninkaan vingutus, sellaisessa melussa.\nJa sitten -- Treksilän kornetti oli riuhtaissut hänet polvelleen. Mutta\nhän oli läimäyttänyt lurjusta korvalle ja karannut hame rikki revittynä\npihamaalle ja aittaan, jonka oven hän oli pannut lujaan salpaan.\n\nMutta rauhaakos ne nyt olisivat osanneet antaa, sellaiset hurtat.\nKirjuri, Lode ja nuoriherra olivat juosseet hänen jälkeensä. Ja eikös --\njostakin haamaisemallaan kirveellä olivat lyöneet hamaralla hakaten oven\nsisään.\n\nJööranin sopi vain katsoa. Tuonne noin oli pehtori pannut uutta lautaa.\n\nAitassa oli Treksilän herra kaatanut hänet lavitsalle ja kähminyt,\nrenttu, niin ettei ollut jäänyt upiuudesta röijystä monta rihmaa\njäljelle.\n\nJööranin kasvot olivat tähän asti pysyneet joka juonteeltaan\nkiristyneinä, kuin jäätyneinä kovaan ilmeettömyyteen. Nyt ne karahtivat\nraskaan punaisiksi veren tulvahtaessa raivostuneesta rinnasta lauenneita\nsuonia myöten.\n\nMutta Agata jatkaa tarinaansa mielevästi, kiihoittavasti, silmien\npalaessa koston sysimustaa tulta. Nuo renttuilijat eivät olleet vielä\nsiihenkään lopettaneet. He ryhtyivät paiskomaan tanhualta kivenmukuloita\nsiipirakennuksen seinään ja ikkunoihin. Huitoivat, huusivat ja\nmellastivat pahemmin kuin kimnasistit valpurinyönä.\n\nKaikki pihanpuoleiset ikkunat putosivat sälisten kivijalkaa vasten. Ja\neikös, ne hullut -- ne kiipesivät ikkunasta sisään, nuoriherra nimittäin\nja kirjuri-haaska perässä. Ja taas rupesi Treksilän kornetti\npaukuttamaan kamarinovea ruokokeppinsä raskaalla luupäällä, kuin\nkurikalla.\n\nMajuurska oli astunut ovelle, käskien herroja poistumaan. Mutta mitäs\noli tehnyt Treksilän hulttio! Oli nostanut keppinsä, jonka päässä\nirvisti murjaanin kuva, kohti hänen armoansa. Kehtasikin, se rakkari,\njoka ei eversti vainajan jälkeen ole muuta tehnyt kuin kartanoltansa\nhävittänyt, jotta lie jo veloissa korvia myöten.\n\n\"Loppuun, pian, loppuun saakka\", Jööran kouraisi kovalla kädellä Agatan\nkiihkosta värisevää olkapäätä.\n\nNiin, Treksilän herra oli sanonut armolliselle rouvalle suu viurullaan\nkiukkuisesta ivasta: \"Armollisen rouva majuurskan pitäisi tietää, että\nhänelle suotuihin etuihin kuuluu oikeus asua kartanon sivurakennuksessa,\ntuolla noin ... alatuvassa eikä täällä, vallasväen puolella.\"\n\nElsa-rouva oli käynyt harmaaksi kasvoiltaan. Mutta hänen ylpeä ryhtinsä\nmykisti nuo lurjukset äänen änähtämättömiksi, kun hän enää sanaakaan\nsanomatta astui ulos kamareistaan, laskeutui pääkuistin portaat ja kulki\nväliportin kautta alatuvalle.\n\n\"Eikä hänen armonsa ole sen jälkeen jalallakaan astunut siitä portista\nkartanon puolelle.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", Jööran puri sanat hampaistaan. \"Riittää jo.\"\n\nHän nousi lavitsaltaan. Eikä onnahtanut enää jalka tuumaakaan hänen\nkulkiessaan pihan yli alatuvan puolelle. \"Tahdon nähdä rouva äitini ja\neversti Bildstein vainajan kauppakirjan, ja heti\", hän ilmoitti jyrkästi\njo eteisessä levottomana vuottelevalle majuurskalle.\n\nKiihko näyttää kadonneen Jööranin kasvoilta. Silmät seuraavat\nhaukanterävinä kauppakirjan rivejä kuin etsisivät saalista. Sormi\npysähtyy. \"Mitä? Mitäs tämä?\" tulee lujaan puristuneista huulista.\n\"Kaksikymmentäneljä tuhatta kuparitaalaria? Pelkkää kuparia kokonaisesta\nsäteritilasta -- yli kahdesta tuhannesta tynnyrinalasta... Sacrenom!\nKuka, kuka on saattanut...?\"\n\n\"Enhän minä, rakas Jööran, tietämätön ihminen sellaisissa asioissa...\nTullikirjuri Busch laati kauppakirjan ja...\", äiti hätääntyy.\n\nJööran nyökkäsi karmeasti hymyillen kuin sanoakseen: Kukapa muu,\ntietenkin juuri tuo ... tullinuuskija renttu, joka oli ostettavissa\nmuutamalla riksillä ja ryypyllä mihin petoskauppaan tahansa. Mutta\nlukijan katse jatkaa yhä rivi riviltä hakemistaan, tuimimmilleen\nterästyneenä. 'Leskirouva, majuurska Sprengtportenin asunto-oikeus...'\nRystyset lyövät kimahtaen pöytää vasten, jolle kauppakirja on levitetty.\n'Hänelle jää täyteen hallintaansa kartanon siipirakennus, niin sanottu\nkavaljeeriflyygeli...'\n\nLukija oli ponnahtanut tuoliltaan. Mutta hänen suustaan pääsi vain yksi\nainoa sana: \"Konnat!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua etenee pieni vene kiitävää, mutta tasaista vauhtia\nSvitaan yli Porvoonjoen. Sen soutaja, Jööran-herra, näyttää melkeinpä\niloiselta. Nyt hän ainakin tietää mikä on hänen tehtävänsä. Ånäsistä on\nlainattava ratsu. Seitsemisen virstaa Treksilään katkeaa tuokiossa. Ja\ntuo kornettilurjus saa vastata teoistaan.\n\nRannalta vilkkuu Agatan punanheleä olkaliina hyvästijätöksi. Jööran\nnostaa huimasti riuhtaisten korkealle kätensä. Mutta silmä sattuu\nteljolla seisovaan vihertävään sagriinikoteloon, jossa on hänen ainoa\nisänperintönsä: kaksi hopealla silattua ranskalaista pistoolia. Ja taas\npainuvat airot tuimaan tahtiinsa.\n\nÅnäsin laajan puutarhan rantakoivut varjostavat pian veneen, jonka kokka\nnuopahtaa äänettömästi liejunpehmeälle nurmirannalle.\n\nKartanoa kohti loivasti nousevan pääkäytävän hiekka karskuu lujista\naskelista. Pieni kreikkalaistyylinen huvimaja pilkottaa jo tietä\nreunustavien hopeapoppeleitten kaartamasta puoliympyrän muotoisesta\nsyvennyksestä, jonka etualalla on suihkulähde pulleapakaraisine\namoriineineen ja vettä suihkuttavine tritooneineen.\n\nKulkija pysähtyy. Poppelien lomitse vilahtelee nurmikentän alalaidasta\nrantakoivikkoa vasten heleän punainen väliverhon tapainen. Sinne oli\nrakennettu tilapäinen näyttelylava. Jööran hymähtää. Ahaa, liekö veli\nPorthan innostunut kevään ja nuoren Kirstin kunniaksi heksametreihinsä\nja saarnaa yleviltä koturneiltaan tänä yönä roomalaisen hyveen\njumalattaren, ehkäpä itsensä Virtuksen hahmossa vuorosanojaan...?\n\nSaapujan tulee yhä hauskempi olo. Huvimajan pylväskuistilta alkaa kuulua\nkeskustelua. Hän on huudahtamaisillaan tervehdyksensä tuntiessaan Anna\nElisabetin äänen. Mutta sanat juuttuvat kitalakeen. Toinen\nkeskustelijoista on alkanut kiihkeän puhetulvan, jossa värehtii keskeltä\nsaarnaavaa nuottia hurmahenkistä vihaa, houkuttelua, kuiskailua ja\nanelua, joka muistuttaa paikoitellen hullaantuneen miehen\nrakkaudentunnustusta.\n\n\"Tekö, te, joka olette vihitty korkeaan Henkeen, tekö rakastaisitte\nraakaa sotilasta?\" kysyy ääni. \"Teidän jumalanne on oleva Säälin Herra\nja te rakastatte meitä, Hänen palvelijoitaan... Teidän sydämenne,\nmademoiselle, on oppiva katkerien kyynelien kautta pakenemaan noita\nverenvuodattajia, se on oppiva vihaamaan heitä, kuten minä vihaan heitä,\nsillä heidän otsalleen on kirjoitettu Pedon luku. Oi, rakastettu Anna\nElisabet, uskokaa minua ja minun uskollista sydäntäni...\"\n\nKuuntelija tuijottaa hetken hämmästyneenä aukeamaa kiertävien valkeiksi\nkalkittujen koristekivien kehää. Sitten hän on pakenemaisillaan. Häntä\nei huvita lainkaan erään heikkoverisen mamsellin ja hierofantin\n\"amyseeraukset\".\n\nMutta tuskin hän on ehtinyt liikahtaa, kun Anna Elisabet juoksee paeten\nhuvimajan portaita häntä kohti. Mamsellin haaleat sinisilmät ovat\nhätääntyneet tavallista suloisemmiksi. Niissä on kyynelsumeaa\nsavunsineä.\n\nSyvään uurretun kaula-aukon päätteessä kiiltelevä filigraanikoru on\nauennut pidikkeestään, ja Jööran näkee pitsien varjosta valkean poven\nhauraine rintoineen, jotka jollakin tavalla säälittävät häntä.\n\nAnna-neiti on huudahtanut ilosta, kuin pelastajansa nähden. Hän juoksee\nsuoraan avattujen käsivarsien suojaan. Aikoo jotain selittää. Mutta\nsamassa astuu portaille tyynen ja juhlallisen näköisenä Kustaa Björnram,\njonka puku tekee hänet kuitenkin hassuttelevan Pierrot'n näköiseksi. Se\non ehjä, hienoa, mustaa silkkisatiinia. Mutta se on joskus tehty\npyöreähkön Lauri Reinholdin vartaloa myöten. Ja nyt sen lievetakki\nroikkuu hennoilta hartioilta kuin laihtuneen variksen mustat siivet.\nLiivi pullisteleiksen toivottomana sinne tänne muistuttaakseen Lauri\nReinholdin leppoisaa vatsanpukeroa. Ohuet sääret sujahtavat miesparan\nholtittoman leveistä pöksyistä hassunnäköisinä \"pillikinttuina\".\n\nJööran nauraa tahtomattaankin. Mutta hän näkee Björnramin katseesta\nkiiluvan taaskin samaa luopumatonta vihaa kuin jo tulomatkalla,\nkaljaasin kannella.\n\n\"Tule, tule\", kuiskaa Anna Elisabet tarttuen Jööranin käsivarteen.\n\"Olemme sinua niin kaivanneet ja minä, minä ... mon chéri...!\" Sanat\ntyrehtyvät, sillä Jööran tyynnyttelee häntä taputtaen hieman\nkiusaantuneena mamsellin kädenpäällystä, puhumatta sanaakaan.\n\nTuon merkillisen henkienmanaajan silmät ovat juuttuneet hänen\ntajuntaansa. Inhimillinen viha oli kummallista. Se oli merkillisempää\nkuin rakkaus. Se löysi saaliinsa erehtymättömämmin kuin käärmeenkieli\niskukohtansa. Ja kun se oli syttynyt, etenkin tuollaisessa\nhurmahengessä, se oli epäjohdonmukaisuudessaankin hirvittävän\nerehtymätön omasta maalistaan.\n\nTuo \"profeetta\" vihasi luopumattomasti juuri häntä, Jöörania. Hän ja\nGlansenstjerna olivat tosin tulomatkalla tehneet pilaa hänestä ja hänen\nkaltaisistaan, kuten koko muukin seura. Mutta tuon herran viha oli\niskeytynyt yksinomaan häneen eikä kehenkään muuhun. Ja nyt? Hän ei\ntietänyt olevansa aavistuksenkaan verran tuon haaveksijan kosiskelun\ntiellä. Mutta tuo äskeinen katse oli kiertänyt häntä kuin hämähäkki,\njonka verkosta on riistetty saaliskärpänen. Niin, ehkäpä viha eli\njoissakin ihmissieluissa vieläkin syvemmällä kuin rakkaus --\nkammottavissa syvyyksissä ja oli olemukseltaan ikuisempi kuin mikään\nnaisen tai miehen rakkauden hurma... Eikö hän ollut tuntenut jotakin\nsellaista omassa itsessäänkin? Mitäpä loukkausta tai karvasta\nnöyryytystä hänkään oli lopultakin kyennyt koskaan unohtamaan, jollei\nhän ollut ottanut niiden lääkkeeksi hyvitystä ... veressä ja kostossa?\n\nAnna Elisabet on puhunut koko ajan joitakin tyhjänpäiväisiä uutisia\nkartanon juhannusaaton valmisteluista. Nyt hän pysähdyttää saattajansa\nlaajan nurmikkokentän laitaan. Siellä touhuaa talon koko vierasseura\niloisen rengaspelin kimpussa. Rottinkirenkaat lennähtelevät suippojen\nkeppien kärjistä, joissa miekankahvan tapainen poikkipuu on suojaamassa\nkädensijaa. Ilosta huudahtaen on nuori Kirsti-mamselli juuri vanginnut\nPorthanin vakaan käden sinkoaman renkaan ja jännittää taas kepillään\nrengasta lähettääkseen sen seuraavalle pelaajalle, Lauri Reinholdille.\n\n\"Katso, katso!\" Anna Elisabet viittaa näyttelylavaan päin. \"Minulla on\nsinulle yllätys -- oikea spektaakkeli! Minä olen sen itse...\" \"Sinäkö,\nrakas sinisukka?\" \"Monsieur Björnram on tosin vähän auttanut... Ja hän\nitse näyttelee siinä mukana. Tiedätkö? Se on sinusta ja...\"\n\n\"Oo, mikä kunnia! No, ja entä ... aleksandriinejako à la Corneille vai\nmeidän Diderot'mmeko porvarillista tyyliä?\" \"Ei, ei, en sano mitään, en\nmitään, sinä senkin fauni!\" \"Ahaa, se on siis ylhäistä, helleenistä\nmytologiaa -- muusain kultaisia otsanauhoja tummilla kiharoilla...! Vai\nharmaapäitä, hämähäkkiseittisiä kostottariako...?\" Jööran ilakoi\nhauskimmillaan.\n\nEi, ei, Anna-mamselli ei suostunut enää sanallakaan lisää\npaljastelemaan. Eräs hurjapäinen fauni saisi sen vain tänä yönä nähdä\n... \"ojennuksekseen ja parannuksekseen...\" Ja se näytettäisiin heti, kun\nhe olivat palanneet koko herrasväki retkeltä Linnamäelle, jonne\nkaupungin porvaristolla oli tapana kerääntyä viettämään\njuhannusjuhlaansa.\n\nJööran ei ennättänyt kuunnella Anna-neidin selityksiä sen enempää, sillä\nseurue oli lähtenyt kentältä iloisesti hälisten heitä kohti.\n\nUlriikka-mamsellin tumma kauneus uhoaa riemua. Nuoren Kirstin hauraille\nposkille on noussut vaalean ruusun heikeä punerrus. Herrat ovat\npäähineittä ja liivisillään.\n\nYksinpä vakaa Porthan on paitahihasillaan, liivit auki ja jämerät kasvot\npunakat kuin pojan vekamalla.\n\n\"Jaja, jaha\", hän tuohottaa hengästyneenä, \"onko siis lopultakin\nDiogeneksemme lähtenyt tynnyristään ja lakannut halveksimasta\nmakedonialaisia?\"\n\n\"Eipähän\", nauroi Ulriikka-neiti sulhasensa käsivarressa, \"meidän herra\nkapteenimme on lähtenyt uutena Aleksanterina katkaisemaan Gordionin\nsolmut -- pistooleilla. Katsokaapa!\" hän viittaa Jööranin\npistoolikoteloon.\n\nSeura käy tarkkaavaksi. Lauri Reinhold silmää tutkivasti ystäväänsä.\nMutta yrittää hänkin jatkaa leikkiä: \"Ei, ei sitäkään, hyvä herrasväki!\nHän uhkasi tässä taanoin\", hän oli kuiskaavinaan suurena salaisuutena,\n\"tiedättekö, purjehtia Guinean Orjarannalle hakemaan orjia, kultaa,\nnorsunluuta ja -- pippuria, ha-ha-ha...\"\n\nHuoleton seura, jonka yllä häilähtelivät poppelien hopealehvistön\nvärisevät varjotäplät heijaillen naisten laajojen vannehameiden\nvärikkäitä poimuja pitkin, ja edessä oleva seikkailu päästi taas\nkiduttavien päivien jälkeen täyden ja rehevän ilon valloilleen\nJööranissa.\n\n\"Ei, jalot naiset ja herrat\", hän yhtyi hänkin leikinlaskuun, \"lähden\nsuuren Albionin laivoilla taistelemaan maurilaisia merirosvoja vastaan.\nJa perustan itse rosvovaltion Tunisiaan!\"\n\n\"Ahaa\", huudahti Alopaeus, \"hän on siis kuningaskunnan etsijä -- uusi\ndon Juan d'Austria!\"\n\nJööranin katseeseen painui hetkeksi pimeä varjo. Ääni painui sameaksi:\n\"Ehkäpä vain Pyrrhos, suuren Aleksanterin apina, joka sai surmansa\nkurjasta kivenheitosta.\"\n\nHän naurahti. Mutta siinä naurussa oli taas hiven kovaa katkeruutta.\n\n\"Mitä aiot?\" kuiskasi Lauri Reinhold hänen korvaansa. \"Tule\", Jööran\ntokaisi vastaan, otti ystäväänsä käsivarresta, vieden hänet erilleen\nmuista.\n\nGlansenstjernan työhuoneessa hän paljasti mitä oli tapahtunut ja mitä\nhän aikoi. \"Tarvitsen sinut sekundantikseni.\" Ystävä nyökkäsi\nmyöntymyksensä sanaa sanomatta. \"Ketä ehdotat toiseksi?\" Jööran kysäisi.\n\nLauri Reinhold haki muististaan sopivaa miestä, äkkiä ilostuneena\nhuudahtaen: \"Jaakko Juhana!\" \"Bilangejako?\" Niin juuri. Oli kysymyksessä\nJaakko Juhana von Bilang, heidän ikäisensä suomalaissyntyinen vänrikki,\njoka hänkin oli sukujohdoltaan muinaista balttilaista aatelia.\n\nJööran tunsi miehen. Jaakko Juhana oli ollut taistelemassa äskeisessä\nsodassa Ranskan armeijassa ja haavoittunut Reinillä, jossa suuri Fredrik\noli lyönyt ranskalaiset. Tämä monipuolinen nuori herra, joka\nmiekanmittelyn lisäksi harrasti runoilua ja norsunluunkaiverrusta, oli\nnyt parhaillaan vierailemassa kotimaassa ja aivan lähettyvillä, tiesi\nGlansenstjerna. Heidän piti vain menomatkalla tehdä laajahko kierros\nTuomarilaan, Sabelhjertoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta ravasi kaksi ratsua maantietä Porvoota kohti. Laskivat samaa\nvauhtia Kräämärinkadun kulmaukseen, kääntyäkseen siitä itäistä\ntulliporttia kohti, josta matka kääntyi koillissuuntaan, Tuomarilan\nsäteritilan metsäiselle tielle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTreksilän takatanhualla kaahasi puolisen tusinaa piikoja ja loisakkoja\nkartanon kolmea kukkoa kanaparvien keskeltä.\n\nHerra jee, mikä melu, kaakatus, kiekaus, huutelu, nauru ja tora siinä\nkävi. Pienet piiat kikattivat, akkojen luisevat leuat louskuttivat\nkiukkupäistä toraa. \"Jesmaarin, senkin halvatut!\" he pärmänttäsivät.\nMikä oli mennyt herrojen päähän, kun yht'äkkiä käsketään kukkojahtiin?\nEi, ei niitä kaltattaviksi eikä paistettaviksi, oli sanonut se\nkirjuri-piru. Elävinä ne oli saatava koppaan ja vietävä yläsaliin,\njuhliville herroille.\n\nEikä uskaltanut paljon haukkuakaan höyrypäisiä herroja. Olivat vasta\npienessä nousussa. Niitä seisoi yläkerran avatussa ikkunassa tätä\nmieletöntä jahtia seuraamassa. Ja tuo korpinruoka, kirjuri Busch, joka\nmelkeinpä asusti talossa nuorenherran hovinarrina, seisoi alaportailla\npiiska kourassa.\n\nEi auttanut. Oli kaahattava, kierrettävä ja kaarrettava. Minkäs teki,\nvaikka helmat lehahtelivat, niin että pyllyt vilahtelivat pienillä\npiikatylleröillä. Sitä ne taisivat hohottaakin -- herrat tuolta\nikkunasta.\n\nMutta Pussin kirjuri nauroi ja kirosi vuorotellen. \"Ot's kii, ot's kii,\nKlaara, tuo Myssy. No, saakeli sinuas, tomppeli! Myssy! sanoin minä.\"\n\nVanhimman kukon nimi, joka jo torkahteli usein yksinpä virkansa\ntoimituksissa, oli näet saanut juuri kirjuri Buschilta nimekseen Myssy,\nkoska hän itse oli ollut niihin aikoihin puolueväriltään ankara hattu.\n\nTosin hän jo nykyisin vaihtoi tuolloin tällöin hatun myssyksi, koska\nhattuhallitus häpeällisen Pommerin-sodan jälkeen oli alkanut pahasti\nhorjahdella. Helkutin hauska oli joka tapauksessa kukkoja tappeluttaa.\nSiksi hän nauroi, niin että pitkä, mutkikas nenä tapaili ylähuulta. Ja\nkirosi taas leveät sieraimet kaahallaan. Tämä herra ilmehti etupäässä\nnenällään, sillä kapeat huulensa hän tarvitsi vain ilkikurisuuksiin ja\nkompien lasketteluun. Eikä hänen pienistä syvälle painuneista silmistään\nottanut selvää pirukaan, jollei ollut hänen veroisensa rakkari\npolitiikan koijarikonsteissa.\n\nKukoista juhlavin, se, joka kiekui kuin rantapiru nokisen kannon nenässä\nja jonka harja oli tulipunainen, oli ristitty Hatuksi. Mutta kolmatta,\njota vielä puolikasvuisena molemmat isotkukot pitivät mielivaltaisessa\nkurinalaisuudessa, sanottiin Prinssiksi, koska se osoitti samanlaisia\nkeekoilevia komeljanttaritaipumuksia kuin nuori perintöprinssi Kustaa.\n\nKoko tämä tyttöjen ja akkojen meiskaus oli johtunut siitä, että\njuhannuksen aatonaattoa juhlivat herrat olivat joutuneet poliittiseen\nväittelyyn, josta ei sanasotasilla saatu selvää. No, koiranleuka Pussi\noli ehdottanut, että hänen nerokkaalla vertauskuvallisuudella ristimänsä\nkukot saivat ratkaista riidan kukkotappelussa -- olihan se hienoa\nulkomaista tapaa ja sopi vaikka tulevan hoviherran, parooni Bildsteinin,\nkemujen ohjelmanumeroksi.\n\nJa mikäpä siinä. Kiekui Hattu vaikka huikeimmalla äänellään, pakeni\nMyssy mihin loukkoon tahansa, pyristeli Prinssi mitä pyristeli ja\nkaakattivat kanaparvet vaikka itsensä henkihieveriin, koppaan ne vihdoin\njoutuivat. Saivat säkin niskaansa. Ja sitten yläilmoihin, herrojen\njuhlasaliin, joskaan niitä ei ollut koskaan harjoitettu kukkotappelun\nsankareiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äkta liljan\" ja \"Malmö husar\" savusi piipuista. Rappioherra Loden\nröyhelön ja rintamukset oli espanjalainen nuuska värjännyt kirpeän\nruskeiksi. Vänrikki Henrik Nassokin heilutti tupakkakukkaroaan\närhentelevästi arvokkaan raatimies Borgströmin nenän alla,\njoka oli saapunut seuraan hankkiakseen kannattajia omalle\nvaltiopäivämiesehdokkaalleen, pormestari Hagertille.\n\nNuori isäntä liehui pitkässä keveässä aamuviitassa, jonka hän oli\nheittänyt takin sijasta hartioilleen. Mutta heikkoleukaiset kasvot ja\nvaaleat hiukset oli hienosti puuteroitu. Sahramin keltaiset housut ja\nvitivalkeat silkkisukat ehtahopeisine kengänsolkineen kilottivat silmään\nkuin kattokruunujen kristalli juhlasalissa. Ei tarvittu muuta kuin vetää\nniskaan sininen lievetakki, niin perintöprinssi Kustaan pukupartta\nmatkiva herra oli valmis vaikka hovitanssiaisiin, jotka naisineen,\nsäihkyvine kunniamerkkeineen ja kuuluisuuksineen sai hänet hengessä ja\nhaaveessa kumartamaan jo täältä kaukaa, suomalaisilta korvenliepeiltä\nasti.\n\nNyt oli tämä \"le précieux ridicule\", jota Molièren Mascarille olisi\nsaattanut kadehtia, yksinomaan hulluttelevalla päällä.\n\nHän sieppasi torkahtaneen Lode-herran päästä kallelle menneen peruukin,\nheitti tämän orgelnisti Haraldssonia vasten naamaa hihkaisten\niloisimmassa nousuhumalassa: \"Hovimarssi, hovimarssi, sinä\nviulunvinguttaja!\" \"Alas hovi ja sen ähkytautinen kuningas -- tämä\naisankannattaja-sorvari, tämä myssyjen sätkyukko!\" huusi vastaan\nvänrikki Nassokin, joka puolusti vallitsevaa hattuvaltaa.\n\n\"Hyvät herrat, pormestari Hagert...\", yritti raatimies päästä kiinni\nasiaan. \"Tämäkö myssy valtiopäiville -- tämä tupakanrullaaja, tämä\ntervapöksy ja suolaporvari, ohoo-ho-hoo! Ei koskaan, niin kauan kuin\nminun upseerinmiekkani...\" Nassokin hyökkäsi vastaan.\n\n\"Juuri siksi, jalosukuiset herrat\", jämäsi raatimies asiaansa. \"Millä me\nvoitamme röyhkeilevät helsinkiläiset, jotka ovat riistäneet meiltä\ntapulioikeutemme ja koko kauppamme? Onko meillä oikeus purjehtia edes\nRääveliin? Ei muuta kuin salakyttinä, luurantreijareina. Tervat,\nsilakat, jauhot, liinat ja hamput on meidän rahdattava tuohon kirottuun\nkaupunkiin -- viimeisestä pilahinnasta. Ja mitä sitten? Helsingin\nporvarit myyvät ne Tukholmaan, pistävät massiinsa huikeat voitot ja me,\nme vanhat porvoolaiset, saamme nuolla hyppysiämme. Mitä te,\naateliskartanoitten herrat, kykenette enää myymään kaupunkimme\nporvareille, jos tällaista jatkuu? Ette jyväkappaa, ette kuontalon\nverran hamppua. Meillä ei ole kohta silakan päätä suuhun pantavaksi, ja\ntalomme makaavat tuhkana. Mutta kunnon pormestarimme...\"\n\n\"Ääsh, sinä jauhoporvari sinäkin\", isäntä äsähti. \"Treksilästä ei heru\nyhtäkään killinkiä sen poroporvarin matkakassaan -- suosii kuulema\nsuomalaisia moukkia! Mutta jos, _jos_, sanon minä, se mies hävittää maan\ntasalle sen suomalaiskollojen hirsiröttelön, jota he sanovat omaksi\nkirkokseen, niin...\"\n\nKirjuri Busch oli jo kotvan aikaa seisonut ovella koppa kainalossa ja\nhonotti nyt suuresta nenästään: \"Nokat ja kynnet, jalot herrat ja\nporvarit, politiikassa pelaa! Kas, tässä, tämä hallava vanha-ukko hakkaa\ntervapöksy Hagertin puolesta.\" Ja hän työnsi Myssy-kukon raatimiehen\npolvien väliin. \"Tämä tässä, tämä poika-kukko tappelee taivaansinisen\nperintöprinssin kunniaksi, koska siitäkään kukkopojasta ei vielä tiedä\nmitään mamma Sveakaan -- ei enempää kuin lapsen mahasta, ha-ha-ha...\"\n\nKukkopojan sai seuran isäntä. \"Mutta tämä, tämä kieku-kukko, joka\nHatuksi on ristitty ja kastettu, tämä lyö nuoren ja viisaan porvarimme\nHenrik Forsteenin puolesta, joka on myssy tai hattu aina senmukaan mitä\nvaatii taistelu kuningasvaltaa vastaan. Muistakaa sitäpaitsi, että hän\nkuuluu meidän jaloon kuppikuntaamme. Osaa kallistaa korttelin\njamaica-rommia yhteen hengenvetoon, naisia jahtaa kuin oikea\naatelismies, niistää nenänsä rukkaseen kuin talonpoika ja on totisesti\nporvari, oikea porvari ahneempi sen ranskalaisen komeljanttari Molièren\nHarpagonia. No? Nyt alkaa leikki!\"\n\nKukot heitettiin permannolle. \"Pus kii, pus kii!\" huusi Pussin rakkari.\nJa kukot seisoivat kannuksillaan, nokat vastakkain.\n\nNo, päälle vaan, kimppuun! En avant! Marche, marche! Niskasta kiinni!\nAttaquez, marche, marche! Attaquez! hihkutaan eri puolilta päätä\nkallisteleville kukoille.\n\nMutta mitäs nämä -- suomalaiset kukontolvanat. Eivät ne laula käskien\neivätkä ne käskien tappele, eivät ainakaan ranskalaisittain. Olikos\nniiden harjaa leikattu kiukkua nostavaksi haavaksi. Eivät olleet\nhopeoituja, eivät kullattuja niiden kannukset. Ei, ei niillä ollut\nmitään korskeita turnaustaitoja. Ja sitäpaitsi, olivatkos edes omat\nkanat päältä katsomassa ja mieltä kiihtämässä?\n\nKoko hommasta ei olisi tullut sen tupenrapinaa, jollei Prinssi olisi\nsujahtanut pöydän alle ja löytänyt täältä pieniä punssi-, rommi- ja\nkonjakkilammikoita. No, nuorella kukolla oli jano. Se kastoi nokkaa,\nkeikahutti sen pystyyn, kastoi, nosti taas, nielaisi, kulahutti, kastoi\nja taaskin kulahutti, ihmetellen tämän mannan makeutta. Ja kateellisina\npujahtivat Myssy ja Hattu nuorempansa perässä, joka nokannakkeluistaan\npäättäen näytti löytäneen salaperäisen elämänlähteen tästä merkillisestä\nkitkeränmakuisen sumun peittämästä erämaasta.\n\nHerrat olivat jo unohtaneet nämä moukkamaiset elävät. Pussi kertoi\njuttuja -- etenkin Gammelbackan kapteenista. Sen herran vihoihin ei\nollut hyvä joutua. Oli tulomatkalla ampunut yhdellä ainoalla\npistoolinlaukauksella parin kolmen maston korkeudelta lokin. Tapellut\nviimeksi kaksintaistelun jonkun kreivin kanssa, kylmänä kuin piru. Ja\nsen naisseikkailut olivat ulottuneet Pommerista Mälarille ja\nPorvoonjoelle saakka.\n\nKirjuri Busch osasi myöskin vahvistaa juttunsa. Vahingoniloisesti\npärskien hän honisi vasten herransa naamaa: \"Muistatkos, enkeli Gabriel,\nkun yritit tunkeutua Agata-neitsyen himmeisiin ruusutarhoihin viime\nsyksynä?\"\n\nGabriel-herra yritti huitaista kädellään. Mutta kirjuri ei hellittänyt.\n\"Hullusti kävi, kuten muistat. Vain nenäliinan kokoinen kaistale jäi\nhyppysiisi hänen neitsyytensä pitsihameesta. Mutta nyt? Entäs nyt?\"\n\nHerrat höristivät korviaan. Lode-ukko, joka jälleen oli torkahtanut,\nsipaisi äsähtäen kaljulta kiireeltään kärpäsen. Kukot tuntuivat\npyrähtelevän merkillisin tanssiaskelin pöydän alla.\n\n\"No, niin kertovat huhut\", laukaisi Pussi jännityksen, \"että kapteeni\nSprengtporten on ottanut neitseen pitseineen kaikkineen, ha-ha...\"\n\nNuoriherra naurahti hermostuneena: \"Une bagatelle! N'est-ce pas,\nmessieurs?\" Hänenhän olikin jo aika luopua toistaiseksi sellaisista\nnaikkosista, hän lisäili, naurahtaen merkitsevästi. Oli näet yleisesti\ntietona, että hän jo kaukaittain kosiskeli Ånäsin mamsellia, koska\nkahdenkaan kartanon maista, jotka olivat päässeet pahasti rappiolle, ei\nsaanut niin paljon irti rahaa, että tämä olisi riittänyt hänen\njalosukuiseen tuhlailuunsa.\n\nMutta naiskysymys haihtui samassa kuin tuhka tuuleen, sillä nyt alkoivat\nkuin alkoivatkin kukkojen turnajaiset. Prinssin laulu kajahti pöydän\nalta läpi äänenmurroksen korvia särkevänä kiekausten sarjana. Tästä\nyltyi Hattu -- kiekausten mestari. Se nousi äänivarainsa ja\ntaituruutensa korkeimmille huipuille. Se huusi, kurlutti, kiekautteli,\nsorahteli ja pani lopulta kuin taivaallisella pasuunalla, sillä se,\nkuten sen virkaveljetkin, oli tullut huikeaan humalaan.\n\nMyssyn kiekausta ei kuulunut. Se luikutteli yhä punssia kupuunsa,\nahneesti, mutta tasaisesti kuin kaappijuoppo putelistaan.\n\nMutta Prinssi! Tämä juveeli nousahti ensimmäiseen sankaritekoonsa. Se\npujahti näkyville ja lensi, lensi, aivankuin olisi menettänyt päänsä.\nTörmäili ikkunoita ja seiniä vasten, putosi, räpäköi ja lennähti taas\nleivosena kohti yläilmoja.\n\nSavumeri pöllähteli, herrat hohottivat, pikarit tyhjentyivät, kaatuivat\npöydälle tai tipahtelivat maahan särkyen pirstoiksi. Ja siinä se sattui\nPrinssille sankariteko kuin vahingossa. Se laskeutui syöksähtäen\nmurisevan Lode-herran kaljulle kiireelle. Ja tällä syntisellä tunkiolla\nse harjoitti tasapainotaituruutta epätoivon vimmalla. Se kopristi\nkynsin, se nokkaisi, kopristi taas, nokki ja nokki töpöpyrstön heiluessa\nylös ja alas kuin harakalla tervaisella katolla.\n\nUkko Lode huusi henkensä hädässä, tapaillen tuota lemmonlintua\nsormillaan. Yritti nousta pystyyn. Kellahti takamuksilleen. Luopui\nähkien taistelusta. Huusi taas kuin pistetty sika. Ja silmät pallittivat\nrasvaisesta naamasta kuin kuukunanmunat märästä maasta.\n\nKukaan ei ukkoa yrittänytkään pelastaa. Tapahtui vain niin, että Prinssi\nputosi yht'äkkiä ensihumalansa huipulta pimeyden kuiluun. Se kiekaisi\nepätoivoisen sorahduksen ja mätkähti maahan, jossa jo Hattu makasi\nautuaassa unessa, jalat suorina, heltta ja harja riipuksissa, mutta\nkovin punoittavaisina.\n\nOrgelnisti Haraldsson pani vihdoin säälitellen peruukin voipuneen\nLode-herran kiireelle, joka painui taas vähitellen nojatuolin\nselkämystää vasten hyvää tekevään uneen.\n\nMutta herrat olivat nousseet hekin yli laillisen nousuhumalan, tulleet\ntäyteen latinaan, jossa miehen sieluun syttyy neronleimauksia kuin\ntähdenlentoja taivaalle.\n\n\"Ernesti vainaa on haudattava!\" tuhistaa Pussi. \"Katso, hän haisee jo\",\nNassokin irvistelee, unisen ukon yltyessä mahtaviin kuorsauksiin.\n\n\"Ei, pojat\", ehdottaa Gabriel-herra, \"tuolla kaivolla hänen on saatava\nviimeinen ehtoollisensa, koska hän kaikesta päättäen on vesikauhuun\nkuollut, ha-ha-ha...\"\n\nTuumasta toimeen. Rengit saavat tekaista paarit. Ja kohta vaeltaa\npääportailta laajaa tanhuaa pitkin kaivolle sekapäinen kulkue. Ukko\nmakaa tymähumalassa aisojen väliin naulatulla hurstilla. Rengit ovat\nsaaneet tukevat ryypyt ja kantavat paareja hetkuvin polvin. Orgelnisti\nvinguttaa viulua laulaen samalla virttä, johon Pussi, Nassokin ja\nBildstein parhaansa mukaan yhtyvät.\n\nViulu kitisee ja vinkuu. Virsi \"onnettomast' ijancaickisuudest'\" hoilaa\nherrojen suista:\n\n\"Elämäs on juur' vähä tomun tuoxu, Ja hecumas kuin liukas wirran\njuoxu...\"\n\nTaitava orgelnisti-lukkari vaihtaa laulun lähellä kaivoa\nhautausvirreksi:\n\n\"Minun majan' musta, Wuoteen' walju, Oi, cuolem' wieras cauhia...\"\n\nJuuri tällä hetkellä on Myssy vihdoin ilmestynyt pöydän alta. Tosin se\nkävelee taaperrellen, mutta vakaasti, askel askelelta eteenpäin tanaten.\nKiertäessään permantoa se tapaa Prinssin kurjaan uneensa repsahtaneena.\nSäälivästi urahtaen se siirtyy Hatun ruumiin ääreen. Ja nyt se kiekahtaa\npienen voittolaulun tuon vihatun kilpailijansa haudalla. Nokka nakkasi\nalaspäin pari kertaa syvää moraalista halveksuntaa. Niin se kävi, sillä\ntavalla, kun ei osattu säädyllisesti hoitaa tämän elämäntunkion\nnautintoja. Ja niin oli oikein ja kohtuullista. Hurskaan oli perittävä\nmannut, tunkiot ja kanat...\n\nJa ankan askelin Myssy asteli vakaasti kohti ulko-ovea ja pihamaata. Oli\nkerran tilaisuus hänelläkin, vanhalla muka, vapaasti vallita ja hallita\nkanatarhaa.\n\nTuntui siltä kuin olisi lopultakin pelattu loppuun koko politiikan peli.\nJa vihdoinkin olisi saanut voiton totuus ja oikeus.\n\nJo lepäävät paarit kaivon kannella. Kirjuri hyppää sen nurkkaukselle ja\npomittaa hautajaislatinaa, minkä sieltä täältä taitaa ja muistaa: \"Sic\ncorpora mortificata redeunt melioribus annis... Mors ipsa beatior inde\nest, la-la-la-la-la-laa... Et astra doloris itur...\"\n\nEukot ja piiat ovat kerääntyneet kauhuissaan aittojen, läävien ja\nportaitten vaiheille. Supisten siunaillaan, huokaillaan, voivotellaan\nhalvattujen herrojen jumalanpilkkaa. Pulleat vaimot ristivät kätensä\nvatsan päälle. Piian tumput tuhertavat huulten eteen nostettujen\nesiliinojensa suojasta itkun ja naurun sekaista soppityrskyä.\n\nKirjuri kuukkii nuuskanvärisessä takissaan kaivon reunalla kuin\npääpelsepuupi Kyöpelinvuoren kaltaalla. Rengit vinttaavat vettä,\nkaivonvintin naristessa omaa virttänsä.\n\nMutta raatimies Borgström on jäänyt seisomaan kuistinportaille\nyrmistyneenä, kasvoilla pelkkää harmia ja suuttumusta, tietämättä,\nlähteäkö suoraa päätä kotomatkalle vai odottaa herrojen rauhoittumista.\n\nSiinä kimahtaa hänen korvaansa kartanon pitkältä lehmuskujalta ratsujen\nnopeaa, tahdikasta kavionkapsetta. Hän nostaa kätensä hulluttelijoita\nkohti, varoittaakseen näitä häpäisemästä itseään.\n\nKolme ratsastajaa vilahtaa lehvistön aukeamasta. Lähellä ulkoporttia\nratsut muuttautuvat käymäjalkaan. Joku tallirengeistä vääntäytyy\navaamaan porttia.\n\nRaatimies huutaa kaivolle, että herrat lopettaisivat rienauksensa. Mutta\nnämä jatkavat melunpitoa. Nassokin on saanut sangon laidasta kiinni ja\nhulvahuttaa koko sangollisen kuorsaavan Lode-ukon naamaan, joka alkaa\npahaenteisesti mutruilla.\n\nJa nyt luikahuttaa Pentti-orgelnisti huikealla äänellä: \"Ah, suruton,\ncoscas synnistä lackat, cuings cauwan synnis murhetoinna macat? Ah,\nherää, herää, aica on jo tull...\"\n\nMutta tässä kohdassa lyötiin veisaaja mykkyydellä. Sprengtporten,\nGlansenstjerna ja von Bilang, nuori, sirovartaloinen ja tiivisilmeinen\nvänrikki, olivat pysäyttäneet ratsunsa kaivoa vastapäätä.\n\nGabriel-herra tointui ensimmäisenä.\n\n\"Soyez le bienvenu, mon capitaine!\" hän huudahtaa iloisesti, olettaen\nJööran-herran seuranneen hänen kirjeensä kutsua. Kapteenin nyökätessä\njäykästi hän johtaa saapuneet herrat alasaliin, sydän jo hieman\nlevottomasti pamppaillen.\n\nSalissa herrat eivät istuudu. Jööran-herra ei sano sanaakaan kotvaan\naikaan. Hänen katseensa on kiintynyt tahtomattaankin erääseen lipastolla\ntikittävään rokokoo-tyyliseen kelloon.\n\nKatselijan silmät näyttävät tulehtuvan tuskasta ja vihasta. Mutta ne\neivät osaa luopua tarkastelustaan. Tuo, tuo pendyyli tuossa ... on hänen\näitinsä omaisuutta! Hänhän muisti sen lapsesta asti. Sen heilurikomeron\novessa oli kiinalaisia kuvioita: maisema ja kullanvärisellä lakalla\nmaalattu kanootti, jossa istui ihmisiä. Niin, niin, tuon siron geishan\npäivänvarjo oli menettänyt kultaustaan. Muistihan hän sen...\n\nJa entä tuolla, seinällä?\n\nHänen taulunsa, jota hän oli sanonut omaksi kuningastaulukseen, sillä\nsiihen oli maalattu hänen isänsä sankari, nuori Kaarle XII. Tämä istui\nmustassa panssarissa valkoisella ratsulla, miekka ojennettuna kohti\nratsun alle sortuvaa vihollista. Kuninkaan yläpuolella soitti enkeli\nvoitonpasuunaa ja enkelin oikea käsi oli laskemassa parhaillaan seppeltä\nsankarin kiireelle. Siinä, juuri siinä oli Kaarle Narvan taistelun\najoilta, jossa hänen oma isänsä oli voittanut ensimmäiset laakerinsa...\n\nÄiti parka... Hänen oli siis täytynyt myydä nämäkin -- oman sukunsa\nryöstäjille, oman itsensä häpäisijöille. Ehkäpä hiljattain, sillä\nainakin kuningastaulun hän muistaa vielä viime käynniltään.\n\nSääli, tuska, häpeä, katkeruus kiertävät veret pohjattomimmista\nsyövereistä saakka hänen aivoihinsa. Näissä leimahtaa sokaisevia\nlieskoja. Ne läimähtivät mielenvikaisia raivonkuvia. Hän tuntee\nrajattoman tuskan vääristävän kasvolihaksiaan. Viha ei voi olla\nkuolettavampaa kuin mitä nyt hänessä paloi hävittävänä kulona.\n\nMutta äkkiä, kuin iskevästä sotilaallisesta käskystä, kylmä kalpeus\njääti kasvot, piirteet tiivistyivät, terästyivät. Huulet ohenivat.\nRuudintuttu upseeri seisoi kuin rintamansa edessä, huulilla\nhyökkäyskäsky. Ja tämä kuului: \"Konna!\" Toinen vyöstä kiskaistu\nratsuhansikas heilahti uhkaavasti ilmassa ja läimähti pamahtaen vasten\nreittä.\n\nGabriel-herra vavahti, kalpeni ja punastui. Kurkkua kuristi äkkinäinen\npelko, joka sai hänet änkyttämään. Yö, jona hän oli ajanut Gammelbackan\nrouvan ulos päärakennuksesta, häivähteli sekavana kuvana hänen\nsilmissään. Jotakin kauhistavaa oli tulossa.\n\nMutta hän ei ollut harjoittanut ainoastaan hovikumarrusta tulevaa\nsalonkileijonanuraansa varten, hän osasi myös näytellä kavaljeerille\nkuuluvaa väsyneen velttoa, \"nonchalantia\" ylimielisyyttä. \"Mais mon\ncapitaine, tällaista voi tapahtua luullakseni vain ... par erreur,\nmonsieur...\"\n\n\"Valitkaa aseet, aika ja paikka\", katkaisi karmea käsky nuoren kornetin\nlavertelun. \"Vai eikö jo riittänyt kokemanne loukkaus?\"\n\n\"Syy, mistä syystä?\" kornetti sai irti käheytyneestä kurkustaan. Hän oli\njoutunut tolkuttomaan hätään.\n\nJööran-herra naurahti kylmästi. \"Te olette häväissyt minun äitini,\nmajuurska Sprengtportenin, vieläpä rikkonut röyhkeästi isänne tekemän\nkauppakirjan määräykset. Valitkaa aseet, aika ja paikka!\"\n\nVänrikki Nassokin ja kirjuri Busch olivat ilmestyneet salin ovelle.\n\"Pistoolit, herra kapteeni!\" huudahti Nassokin innostuneena. \"Tänä yönä,\nkeskiyön auringon noustessa, ha-ha-ha...\" Hullutteleva humala ei ollut\nvielä poistunut vänrikin päästä. \"Paikka? Svartsån kylän rantaniitty. Ja\nsekundantit? Hänen ylhäisyytensä ukko Lode, joka on herännyt\nonnellisesti synkeästä haudastaan ja -- naturellement! -- minä, Henrik\nNassokin, Uudenmaan jalkaväkirykmentin jalosukuinen vänrikki.\"\n\nVieraat poistuivat jäykästi kumartaen. Mutta he olivat tuskin päässeet\nkuistille, kun kirjuri sähisi rikkinäisistä hampaistaan: \"Voi, helvetti,\nsinuaskin, Nassokin! Etkö sinä, saakeli, muista, että se mies ampuu\npataässän kolmenkymmenen askelen matkalta?\" Nassokin huitaisi vain\nkädellään. Iloisen humalan rohkea kukonharja ei ottanut hänessä\nkelmetäkseen. Hän vain hoilasi kuin kiekumalla: \"Hoi, orgelnisti, tänne!\nBildsteinien viimeisen jälkeläisen viimeinen malja on juotava, sacrenom,\ngavotin ja katrillin tahdissa.\"\n\nGabriel-herra seisoi kalmankalpeana. Hän ei kyennyt ottamaan yhtäkään\naskelta, ennenkuin kirjuri ja vänrikki ottivat hänet kainaloista\nkeskelleen.\n\nTalutettavan päätä särki. Siihen iski tiuhaan vasara vasaran jälkeen --\nkolmen ratsun kavionkopse, joka loittoni poispäin pitkin Treksilän\npitkää lehmuskujaa, loittoni, mutta ei lakannut sittenkään hänen\nkorviinsa kuulumasta.\n\n\n\n\n6.\n\n\nÅnäsin Cytheren temppeliä vastapäätä, joksi Watteaun kuuluisan\nmaalauksen mukaan sanottiin sen puutarhamajaa, puolikaaren muotoisessa\nsyreenilehvistössä istui everstinna ja majuurska upean kahvipöydän\nääressä.\n\nGammelbackan rouva, Elsa Katariina, ja Ånäsin mahtava Vendla Eleonoora\nGlansenstjerna viettivät vastakkain istuen omia kahvikekkereitään\nnuorten vielä viipyessä Linnavuoren juhannusjuhlassa.\n\nVieras istui tavalliseen hiljaiseen tapaansa, haalistuneessa hameessaan\nja uutuuttaan hohtavissa pitseissään, sirot hartiat lievästi kyhärässä,\nmutta siniset silmät valppaina lavealla puutarhapenkillä, istui kuin\nvarpunen liian pitkällä oksalla.\n\nMutta Vendla-rouva täytti oman penkkinsä idästä länteen saakka. Pukua\nnäet riitti arvon rouvan kupeilla. Laajoin kukkakuvioin koristeltu\nvaaleahko rastisiljihame levisi kahta puolta mahtavin volangein, jotka\nkertavien alushameitten ankarat luuvanteet pöyhöttivät päin kohti\nherrattaren latteaa, mutta lujaa rintaa. Kaukaa katsoen olisi\nVendla-rouva varmaan näyttänyt jättiläismäiseltä kupukyyhkyseltä, jonka\npörhöisestä höyhenistöstä vain terhakka pää sukelsihe esiin.\n\nKovaluisine kasvoineen, tarmokkaine nenineen ja tummine, terävine\nsilmineen, joiden vainoamaksi ei hevin halunnut joutua kukaan, hän\nsaattoi myös muistuttaa emäkotkaa, joka suojeli kallion kaltaalla\nheiveröisiä poikiaan.\n\nTässä mahtirouvassa oli sekä upeata rokokoota että Kaarlojen ajan\nraskasta uhkeutta. Sillä musta myssy oli huolimatta lämpimästä\njuhannusillasta sidottu nauhoin raudanlujasti leuan alle. Eivätkä olleet\nhänen koristuksensa, joita ilman hän ei missään juhlassa istunut, tämän\npolven kiillekultaa, lasi- tai vahahelyjä. Ne olivat Thorwigge-suvun\nesi-äitien perintöä ja ne kestivät, ne. Kolmin kerroin kaulan ympäri\nkiertyvä yhdeksän tukaatin kultaketju kahlitsi kaulaa. Raskaat olivat\nkorvarenkaat. Ja suuri ristikoriste valui ketjuissaan rinnalle.\n\nTämä oli morsiuslahja hänen Lasse paraltaan, kuten hän tapasi yhä\nvanhalta muistiltaan nimitellä autuaasti nukkunutta puolisoansa, eversti\nvainajaa. Ja ainakin joka juhannus sen piti olla tuolla lattealla, mutta\nlujalla rinnalla paikallaan. Ehkäpä muistuttamassa sitä, että heidän\nhäänsä oli vietetty juuri juhannuksena, tai kukaties sitä, että eversti\nparan elämä oli ollut totta vieköön ristin alla vaeltamista tämän\nankaran rouvan rinnalla.\n\nVanhanarvokas helmitetty viuhka on hänen kädessään. Mutta ei hän sillä\nsuinkaan leyhytä vilpeyttä kasvoilleen. Ånäsin rouva ei tunne kuumuutta\neikä hikoa muualla kuin saunassa. Kuuluu vain asiaan ja juhlahetkeen,\nettä se törröttää siinä hänen kovissa hyppysissään tai lepää\nliikkumattomalla polvella.\n\nRaskashopeinen kahvikalusto läimehtii ilta-auringon kuumotuksessa\nsamoissa väreissä kuin Porvoonjoen suvanto.\n\nTämän tyynempää iltaa ei voi olla. Mutta rouvien välillä on ilmassa\njotakin jännittävää. Everstinna aikoo jotain ratkaisevaa. Sen näkee\nhänen haukansilmistään, jotka tuijottavat kuin saalista iskeäkseen. Eikä\nole suinkaan sattuma, että hänen täytyy sipaista etusormellaan\nnenänalustaa. Sitä kutittaa. Nyt on nuuska tarpeen, kuten aina hänen\ntärkeissä edesottamuksissaan. No, vasen käsi haamaisee lonkkaa. Mutta\nsiinä, tavallisen arkihameen vyöllistaskun paikalla ei ole niin mitään.\nOli soitettava pöydällä kilottavaa messinkikelloa vasaralla, joka kutsuu\nkäskevin iskuin palvelijaa.\n\nMutta hän ei nyt enää jää odottamaan nuuskarasiaansa.\n\nMinkä piti, sen täytyi tapahtua. Emännän kapeat huulet avautuivat äkkiä\nmaiskahtaen. Ja hän alkoi puhua tarmokkain äänin, varmasti ja lujasti,\nkuin olisi ryhtynyt pitämään huutokauppaa talostaan ja tavarastaan.\n\nHänellä oli mitä antaa. Mutta ei sukkanauhaakaan ilmaiseksi. Oli\ntyttärelle myötäjäisiä kartanoissa, täysinäisissä aitoissa, ladoissa,\nnavetoissa ja kapioarkuissa. Oli, oli kyllä kosijoita. Oli Treksilän\nvapaaherrakin ja eräitä muita aatelismiehiä. Mutta tytär tarvitsi miehen\nja hän itse vävyn, josta oli jonkin tekijäksi.\n\nSe sai olla köyhempi kirkonrottaa. Mutta sen tuli olla ylhäistä sukua,\nja sillä piti olla mainetta, joka paikkaisi \"Lasse paran\" aikana\nhimmentyneen Glansenstjernain sukukilven.\n\nEikä hän nyt puhuessaan tätä salannut. Päinvastoin.\n\nHänen pojastaan, Lauri Reinholdista, ei ollut suvun päämieheksi. \"Tyhjän\ntouhuilija.\" Ja nyt, juuri tällä kohdalla hän laski sen leikkisanansa,\njoka tunnettiin kaikissa ympäristön herraskartanoissa. \"Ha-ha-ha\", hän\nhahatti kolme kertaa, \"osasipas se Lasse parkakin! Löi kuin loikin\nomannäköisen sinettinsä -- pystyt nenät ja muut Thorwiggein sukutauluun,\njotta -- kyllä tässä minäkin, ha-ha-ha ... jollei muuta niin\njälkeläisissäni... Sellaista ukkelia se oli minun Lasse parkani,\nha-ha-ha...\"\n\nEikä hän koristellut edes naitettavaa tytärtään. \"Anna Elisabet raukka\",\nhän huokasi tyttärestäänkin. \"Mitä sairastanee anemiaa tai niitä muita\nhovitauteja, sanovat,\"\n\nEi, tytär oli naitettava. Siitä se ehkä saisi verensä kiertämään terveen\nja oikean naisen malliin. Ainakin näppylät siliäisivät hiusten rajasta\nja jäisivät makailut franskalaisromaanien ääressä, kun saisi tenavia\nkapaloitavakseen.\n\nAgata-neitsyt, joka oli ollut järjestämässä väenpöytää päärakennuksen\njoenpuoleiselle seinustalle, kiirehti paikalle.\n\nNeito nyykähyttää niiauksensa. Mutta hänen tavallista kiihtyneemmät\nkasvonsa ovat kuin houreverhon peitossa. Hän näyttää liikkuvan omissa\nunissaan. Hänhän tietää enemmän kuin nuo vallasrouvat tuossa.\nJööran-herralla ei ole ollut aikaa sitä sanoa. Mutta hän tietää hänen\neilispäiväisestä lähdöstään alkaen, että hänen rakastajansa aikoi\ntaistella hänen kunniakseen. Hänen, juuri hänen puolestaan Jööran-herra\noli kostava tuolle kornetti-tolvanalle, joka uskalsi raastaa hänen\nhameitaan...\n\nHän on koko päivän juostessaan askareillaan ihmetellyt kuuman sydämensä\nrakkautta. Se oli aivankuin levoton liekki. Se riehahti hulluna ilosta\n-- oli suloista rakastaa sellaisen miehen suojelemana. Mutta eihän se\nhullu olisi ollut, naisen sydän, jollei sen tuli olisi myöskin\nhetkittäin sammahtanut äkkinäiseen tuulentohahdukseen, joka sykerrytti\nsen vapisevaan pelkoon rakastetun puolesta. Ooh, jos se lurjus saa ampua\nensin ja osuu, osuu ... keskelle rintaa hänen sankariaan, miestä, joka\nampuu lokin pilvien tasalta...?\n\nHetkittäin häntä oli pyörryttänyt tämä kauhistava ajatus sokeasta\nsattumasta, joka saattoi leikkiä hänen kalleimpansa elämällä.\n\nTämän vuoksi hänen huulensa paloivat tänäkin hetkenä kuin hän olisi\nhengitellyt huumaavaa tuomenkukkaa heidän Tuomiojansa portaalla. Mutta\nsamalla hän oli nytkin vaipumaisillaan maahan väsymyksestä -- pelon\nkoura oli haamaissut häntä jostakin takaapäin liian monta kertaa. Nyt\nhän vasta tiesi, että rakkaus oli hänen koko elämänsä. Sen ja muun\nmaailman välillä oli riemun sokaiseva tuliverho, jonka tuolle puolelle\nhän ei nähnyt muulloin kuin pelon peikon veriä säikäyttäessä.\n\nVendla-rouva ei pane merkille Agatan kiihtymystä. Antoi vain käskynsä\nnuuskarasiasta, aivankuin olisi huitaissut kärpäsen nenältään.\n\nMutta neidon mentyä tuli suusta karmea syytös. \"Tuossa se nyt oli, sinun\npoikasi tämänkertainen leipäsusi. Uusi Mälarin-Liisa! No?\" Elsa-rouvan\nhartiat vavahtivat. Tiesihän hän sen, mitä tuo hullu poika taas oli\ntehnyt. Eikä hän osannut muuta kuin hymyillä vaivautuneesti, melkeinpä\nanteeksi anovasti.\n\n\"No, ei siitä sen enempää\", Vendla-rouva tokaisi karhean lohduttavasti.\nMiehet nyt olivat kerta kaikkiaan nuorina hunskeleita ja hunsvotteja ja\naviossa aitumuksia. Paitsi tietenkin hänen Lasse parkansa, jolla oli\nollut uskollisuuden autuas osa jo maan päällä -- hänen, Ånäsin rouvan,\nlaintaulun jälkeen.\n\nNiinpä niin. Mutta tiesihän sen Elsa Katariinakin, että Jööranin oli\naika ottaa puoliso. Lauri Reinhold oli puhunut, että Jööran tahtoi\ntoimittaa äitinsä pois Gammelbackasta koko siksi ajaksi, jolloin käytiin\nkäräjiä Bildsteinejä vastaan. Oli kuulema aikonut vuokrata huoneetkin\netukäteen Loviisa Aspmanin, sen timpermanninlesken, rakenteilla olevasta\ntalosta, ehkäpä ostaa koko talon -- kaksikerroksisen talon.\n\nSillä tavalla sitä elettiin herroiksi. Eikä riksiä kukkarossa! No, Lauri\nReinhold oli valmis lainaamaan. Ja se oli oikein, se. Mutta mistäs otti\nherralta pantit, jollei...?\n\nNo? Ja entäs sitten! Millä käytiin oikeutta Gammelbackan puolesta,\njollei ollut rahaa. Se saattoi kestää monia vuosia. Oliko sitä ajateltu?\n\nJa pitäisihän Elsa Katariinankin ymmärtää, ettei Jööran voi jäädä tänne\nhomehtumaan. Käy kuin tuon Porvoonjoen suvannon -- liettyy\nliettymistään, ruoppaa minkä ruoppaat. Lopulta ei ole lähtemistä koko\nsatamasta. Ei, Jööranin tapaisen herran oli ostettava arvoaan vastaava\nupseerinvirka kuninkaan henkikaartista.\n\nMutta akordisummat olivat nykyisin häpeämättömän korkeat, sillä nuori\nperintöprinssi tuhlasi kuulema hirvittävästi rahaa karuselleihinsa,\nturnajaisiinsa ja ranskalaisnaikkostensa baletteihin -- au nom de Dieu!\nMaailmanlopun aikoihin oli eletty, hjaa-jaa... Mutta! Ja nyt tuli\nVendla-rouvan suusta sana kuin vasaran paukaus naulan kantaan.\n\n\"No, niin, Seestan kartano Nastolasta nuorelleparille hääillasta lähtien\nja akordisummaan tarpeelliset rahat jo kihlajaispäivänä. Kelpaako?\"\n\nTuo merkillinen Gammelbackan rouva ei vain ihastunut, ei ainakaan suoraa\npäätä. Ei Jööran halunnut poistua Suomesta. Hän tahtoi nousta kerran\nSavon armeijan ylipäälliköksi. Niin hän oli puhunut.\n\nViimeisissä sanoissa Elsa-rouvan hartiat ryhdistyivät. Ylpeä ilo loisti\nhänen silmistään. Mutta siinäpä hän olikin joutunut ansaan.\n\n\"Sepä se! Tulkoon vaikka koko Suomen armeijan ylimmäiseksi kenraaliksi.\nMutta siihen virkaan ei nousta tyhjin käsin, vaan rahalla. No? Puhuuko\nElsa Katariina Jööranille? Tänä iltana, juhannuksena, jolloin autuaasti\nnukkunut Lasse parkani polvistui minun rinnallani vihkimätyynylle, tänä\niltana on kihlaus julkaistava. No?\"\n\nJa Vendla-rouva nousi puheensa päätteeksi, aivankuin huutokauppa olisi\njo loppuun paukuteltu ja paperit selvät.\n\nMutta Elsa-rouva nousi myöskin. Kevyt kellerväpitsinen myssy nousi hänen\npäälaellaan kuin lähteäkseen perhosena iloiseen lentoon. Kaula oli\nsorjistunut nuorekkaaksi. Hartiat suoristuivat muinaiseen ylpeään\njalomuotoisuuteensa. Kuin kirkkaan kirkkaasta lähteestä solisi hänen\nnykyisin jo usein särkyvä äänensä: \"Minun poikani, Jööran poikani, ei\nsuvaitse mitään kehoituksia tällaisissa asioissa, ei minun eikä Vendla\nEleonooran puolelta!\" Aivankuin olisi hämmentynyt oman äänensä ylpeästä\nsoinnista, hän lisäsi miltei anovan selittelevästi: \"Tietäähän Vendla\nEleonoora, miten tulistuvainen ja äkkipikainen hän on. Jollei elämä itse\nja Anna Elisabetin rakkaus hänen sydäntään hellytä, niin...\"\n\nVendla-rouvan käsi kopristui viuhkanvarteen. Se oli jo nousemaisillaan\nkuin lyödäkseen nuijana pöydänkulmaa, kun se äkkiä pysähtyi. Majan\nlehvistö oli kahahtanut. Joku oli ollut heitä kuuntelemassa.\n\n\"Kuka siellä?\" tuimistui Vendla-rouva. Vain hiljaisuus vastasi.\n\"Astukoon hän esiin!\" kuului yhä mahtavampi käsky.\n\nJa emäntä otti pari askelta kahmaisten lehvistöön aukon.\n\nJa siinä seisoi silmiään hurskaasti räpytellen Kustaa Björnram mustissa\nsilkkisatiinisissa pöksyissään ja sinisessä lievetakissaan.\n\n\"No, tulla vain, Kustaa-herra\", Vendla-rouva julisti vääjäämättömänä\nkäskynsä.\n\nMutta hierofantti tiesi keinonsa. Hän teki sormellaan taatun ympyränsä\nja vetäisi ristikuvion sen sisäpuolelle, yltyen samassa puhumaan kuin\nnäkyä nähden: \"Teidän armonne ... minä näen, minä näen...\"\n\n\"Epäilemättä -- kaksi rouvasihmistä, joiden keskustelua te olitte\nvarkain kuuntelemassa. Miksi?\"\n\n\"Ei, ei, jalo Vendla-rouva. Laukauksia, kuulin laukauksia... Kuljin\nniitä kuulostellen. Jouduin kauhun valtaan. Näin kaksi pistoolia. Ne\nolivat tähdätyt Jööran-herran rakkaimpien sydäntä kohti, hänen oman\näitinsä ja hänen...\" \"Älä tolkuta, mies, puhu selvästi!\" Björnram otti\nprofeetallisen asennon. Merkillinen vahingonilo tunki hänen äänensä\nlävitse, joka työnsi sana sanalta totuuden julki: \"Kaksintaistelu. Tänä\nyönä. Jööran-herran ja parooni Gabriel Bildsteinin kesken. Näin sen\nnäyssä, kuten näin Porvoon tulipalon kaukomerelle... Minä näin. Minä\nnäin!\" Monsieur Björnram tanasi samaa sanaa hypnotisoijan tapaan.\n\nElsa-rouva oli vaipunut lyykälleen penkin varaan. Ohut käsi tapaili\nvavisten säikähtynyttä sydäntä.\n\n\"Ja miksi?\" kysyi Vendla-rouva. \"Ehkäpä hänen jalosukuisuutensa ...\nmamselli Anna Elisabetin tähden\", Björnramin vahingonilo muuttui\npeitetyn pirulliseksi. \"Hehän ovat ... molemmat herrat, niin\nsanoakseni...\"\n\nKaukaa Porvoontieltä on alkanut kuulua iloista hälisevää äänenpitoa.\nKartanon nuoret tekivät paluutaan Linnamäen retkeltä.\n\nSaapuvan seurueen äänet raiuttavat vanhaa Jaakko Fresen kevätlaulua:\n\n\"Niin saavuit sinä taas, kun talven aik' on mennyt, sa airut kevätsään,\noi saavu rientäin nyt...\"\n\nLaulu lähestyy lähestymistään.\n\n\"Tule\", tokaisi emäntä Elsa-rouvalle lähtien häntä hoivaamaan kartanoa\nkohti. \"Se lurjus on pantava koville tästä asiasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTieto lähestyvän keskiyön kaksintaistelusta levisi kulovalkeana. Nyt sen\ntiesivät sekä palkolliset että herrasväki.\n\nJööran-herra, joka näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, kulki Anna\nElisabetin, von Bilangin ja Lauri Reinholdin seurassa lehtimajaa kohti\nhakien äitiään ja kääntyen täältä taas, hänet löytääkseen, kartanolle\npäin. Mutta täällä seisovat jo jäljempänä vaeltaneet Porthan, Alopaeus,\nja Jusleenin tyttäret tuohuksissaan. Hekin olivat jo ennättäneet kuulla\ntanhualla seisoskelevilta piioilta tyrmistyttävän sanoman.\n\nJööran tapaa äitinsä pienestä päätykamarista. Hän säikähtää sydänjuuria\nmyöten. Äiti laulaa virttä. Hänen äänensä on hetken aikaa kimeä ja\nkorkea. Se virtaa sinertyneiltä huulilta vuoroin itkevänä, vuoroin\njollottavana, jolloin se madaltuu, painuu pimeisiin, huokaaviin\nsyvyyksiin, aivankuin sitä ei enää ohjaisi mikään järjellinen ajatus.\nSiniset silmät tuijottavat lasittuneina. Ne eivät katso tulijaan --\nhakevat kuin apua jostain ylhäältä. Ja ilta-aurinko säteilee niissä kuin\nliikkumattomissa lasipalloissa.\n\nVirsi tulvii yhä huulilta: \"Niincuin peura janoisansa Wettä tuoret\nhimoitzee...\"\n\nSe on hänen hurskaan puolisonsa mielivirsi, joka oli uponnut syvälle\nhänen sieluunsa sotavankeudessa, pietistisen herätysliikkeen vallatessa\ntuolla kaukana kärsivien miesten mielet. Jööran muistaa hämärästi, että\näidillä oli ollut tämäntapaisia kohtauksia, jolloin hänen sielunsa oli\nhämmentynyt keskellä hurskauden harjoitusta, jo hänen lapsuusaikanaan.\nSilloin hän muisti juosseensa äitinsä syliin. Ja mielenjärkytys oli\nvähitellen tyrehtynyt kuin tolkuton irti päässyt tulvapuro, joka tyyntyy\nvihdoin tultuaan alaville niittymaille. Se oli ollut silloin perheen\nloppumattomien huolien ja pettymysten luonnotonta kasautumista liian\nherkkään naissydämeen. Luultavasti myöskin uskonnollista\nhurmahenkisyyttä.\n\nMutta tällaisena, näin järkyttävän houruisena Jööran ei ollut vielä\nkoskaan äitiään nähnyt. Vaistomaisesti hän heittäytyy polvilleen sairaan\neteen, haparoiden suuressa tuskassa, hyväilevin käsin hänen käsiään,\nolkapäitään, kasvojaan.\n\nPojan tuska kestää kauan. Hän tietää, että aiottu kaksintaistelu, pelko\nhänen puolestaan on syynä tähän mielensekaannukseen. Niinpä hän yrittää\nselittää monin hätäisin, houkuttelevin sanoin, ettei mitään vaaraa ollut\nhänen pojallaan. Ei, ei hän aikonut vastustajaansa surmata. Tuota\nlurjusta oli vain rangaistava kuolettavasta loukkauksesta, hänen oman\näitinsä ja heidän sukunsa häpäisemisestä.\n\n\"Etkö tunne minua, äiti?\" hän kysyy kysymistään suuri hätä sydämessä.\nHän syleilee täysin käsivarsin pientä äitiänsä. Sääli itkettää häntä.\nMutta hänen sotilaanjärkensä, koko elämänsä tottumus taistella, kostaa\njokainen loukkaus ja voittaa, estää hänet huutamasta, että hän luopuisi\nkaksintaistelusta.\n\nVihdoin Jööran nousee kohottaen äitinsä mukanaan. Tarttuu molemmin käsin\nhänen päähänsä, katsoo häntä koko tahdonvoimansa keräten silmiin, jotka\nyhä kiiltävät liikkumattomina lasipalloina.\n\nEi, hänen katseensa ei palaa omista hämäristä maailmoistaan.\n\nTietämättä mitä tehdä Jööran jää hetkeksi tuijottamaan ikkunasta, josta\nnäkee puutarhan rinneaukeamalle. Mutta pian hyväilevät taas kädet\nrakasta päätä, hyväilevät kauan ja hartaasti, rinta kuumana huokuen kuin\nkiihkeästi rukoilevalla tai kuin nuorukaisella, joka tekee\nrakkaudentunnustustaan kevätyössä.\n\nEi, ei hän tiedä myöhemminkään, oliko tämä hetki hänen ensimmäinen\nrukouksensa muinaisten lapsuusvuosien jälkeen. Ehkäpä se oli vain\nhätähuutoa. Niin, hätähuutoa? Mutta mitä on hätähuuto kaikkein\nrakkaimman vuoksi kuin nöyrintä ja epätoivoisinta rukoustamme...?\n\nNyt hän ei ennättänyt tällaisia ajatuksensirujaan koota aivoihinsa,\nsillä hän kuulee äkkiä käsivarsiensa alta pienen nyyhkäyksen. Pää\nvärähtää hänen rinnallaan. Se nousee. Uudet ihanat silmät katsovat\nylöspäin häneen. Niissä kimmeltää nyt pikkuruisia helmiä sinisessä\nmeressä. Kyynelet tulevat hitaasti, pisarrellen. Huulet ovat\npunertuneet. Ne avautuvat. Ne hymyilevät, vavahtavat, hymyilevät taas,\nanteeksi pyytävästi, ilahduttaen jokaisen silmän, joka sellaisen hymyn\nsaa nähdä.\n\nNiin hymyilee vain nainen, joka kärsimyksen umpilammen syvänteistä tai\n... ehkäpä autuaasta olosta palaa taas rakkaimpansa luokse.\n\nJööran nauraa. Syleilee vielä kerran äitiänsä kuin nuorta neitoa Hänen\nilossaan lennähtelee hassu ajatus: suloista, että nainen pysyy aina\nlapsellisena, on hän nuori rakastettu tai vanha poikaansa rakastava\näiti. He elivät aina ensirakkauttansa, keltatukkaisesta neitseestä\nharmaapäiseen vanhukseen asti.\n\nMikään ei ollut huikentelevaista kapteenia koko nuoressa elämässään niin\nkiusannut kuin naisten itku. Mutta nämä kyyneleet, nämä tulvahduttivat\nhänen rintansa riemua täyteen. Siinähän itki lapsi hänen omassa\näidissään. Ja sehän oli toista, toista kuin...\n\nHän naurahti ajatustensa tolkutonta sotkeutumista. Mutta onnellinen ilo\njatkoi hänen nauruaan kuin kädestä mukaansa vetäen, leikkiin ja\nhullutteluun.\n\n\"Älä välitä, älä suutu, Jööran\", Elsa-rouva sopertaa. \"Sehän on jo\nohitse, katso!\" Ja äiti ojentaiksen ryhdikkäästi.\n\nPoika on torailevinaan. Upseerin tytär ja majurin puoliso -- ja tuolla\ntavalla, hervahtelee kuin lanka vyyhti pienen tappelujutun vuoksi!\n\nHän, Jööran, ei kaadu koskaan. Yhdessäkään kaksintaistelussa hän ei ole\nsaanut nahkaansa sen kirpunpuremaa. Sodassa hän saattoi haavoittua.\nMutta ei sielläkään kaatua. Hänellä oli kohtalo, fatum, kuten Pompeius\nOnnellisella, kuin Lucius Cornelius Sullalla, joka vaelsi aseettomana\nraivoavan kansanjoukon tikarinkärkien välitse. Sotilaan ja sotilassuvun\ntyttären tuli olla muhamettilainen fatalisti.\n\nHän liioittelee. Hän vaistoaa, että äiti tarvitsi nyt kaiken rohkeutensa\nja äidin-ylpeytensä. Hänen _täytyi_ saada taistella upseerikunniansa\nnimessä.\n\nOvelle koputetaan varovasti. Anna Elisabet astuu sisään tuoden\nkamferitippoja ja valerianaa. \"Äiti sanoi, että...\" \"En tarvitse, Anna\nhyvä\", Elsa-rouva viittaa kädellään.\n\nAnna Elisabet pysähtyy katsomaan Jöörania säteilevin silmin. Niissä on\nuutta rohkeutta, aivankuin hän tietäisi nyt jotakin entistä\nonnellisempaa. \"Lauri Reinhold ja kornetti von...\" Hän aikoo sanoa\nherrojen jo odottavan Jöörania. Mutta houkutteleva ääni katkeaa. Jööran\ntokaisee vain: \"Tulen kohta.\" Ja hän ryhtyy saapastelemaan pienessä\nkamarissa seinästä toiseen.\n\nHänellä näytti olevan vielä jotakin perin tärkeää sanottavaa äidilleen.\nAnna-mamselli poistuu huulet vavahtaen, mutta silmissä yhä houkuttelevaa\nkutsua.\n\nJöörania on ajanut takaa eräs ajatus. Hän pysähtyy äkkiä. Otsapoimu on\nsyventynyt jyrkäksi. \"Tiedätkö miltä minusta tuntui, kun hakiessani\nsinua päärakennuksesta sain kuulla, että sinut, minun äitini, oli ajettu\nalatupaan?\"\n\n\"Mon chéri, mon chéri, älä muista enää sellaisia!\" äiti huudahti. Hänen\nsilmänsä säteilivät. Hän näytti ajattelevan jotakin salaperäisen\nonnellista. Ja hän uskoi pyhän salaisuutensa pojalleen puhuen hyväilevän\nhiljaisella äänellä.\n\nHän oli äskeisessä hädässään siirtynyt hengessään yli maallisten\nrajojen. Vehmaalla niityllä, joka kylpi himmeässä, mutta sittenkin\nmäärättömän voimakkaassa valossa, hänen puolisonsa oli tullut häntä\nvastaan. Ottanut kädestä kuin olisi vienyt hänet nuorena neitona\nvihkiteltan alle. Ja hänen kasvonsa olivat olleet valoa, sellaista, joka\nvirtaa Herrasta hänen enkeleihinsä ja jota ei voi maallisin kielin\nkuvata.\n\n\"Minä näin, että hän oli autuas, minä näin sen, poikani. Mutta minä en\nrohjennut mitään kysyä. Tai ... ehkäpä minun hätäni sinun puolestasi\npuhui hänelle minusta, minun olemuksestani, sillä hän sanoi: 'Ole\nturvassa, puolisoni, hän ei kuole, ennenkuin hän on synnyttänyt,\nkärsinyt ja täyttänyt suuren totuutensa.'\"\n\nNiin hän oli kääntynyt poispäin. Ja jollei autuas valo olisi häntä\nympäröinyt, olisi hän, puhumaton katsoja, luullut hänen käyskelevän\nGammelbackassa omilla niityillään. Niin tutulta ja luonnolliselta\nolennolta oli näyttänyt tuo autuas henki.\n\nEikä hän, hengessä vaeltaja, ollut osannut ajatella, kauanko hän oli\nviipynyt tuolla taivasniityllä, jonka valo himmeni himmenemistään\nautuaan loitotessa poispäin, mutta joka tuoksui kuin sadat ja sadat\nkypsät mesimarjat kaukoniityn mättäitten piilossa, niin ... viipynytkö\ntuhannen vuotta vai satako vai hengähtämän hetken -- sitä hän ei osannut\nsanoa eikä ajatella. Mutta hän oli havahtunut oman poikansa sylissä.\n\n\"Katsos, siksi minä en enää pelkää. Ole turvassa, puolisoni ... hän\nee... Oi, rakas Jööran, sinä olet ... sinulla on...!\"\n\nMutta poika oli vielä liian nuori, pysähtyäkseen sen enempää äitiänsä\nkuuntelemaan. Sellaista on näet nuoruus, että se katsoo taaksepäin,\nyksinpä jumaloituun vainajaankin, vain sitä nopeammin tähystääkseen\nnykyhetkeen ja tulevaisuuteen: omaan huikaisevaan elämänkohtaloonsa.\n\nHänen korvaansa humisi huumaavana soittona äidin sanat: '...ennenkuin\nhän on synnyttänyt, kärsinyt ja täyttänyt suuren totuutensa.' Ja tähän\nsoittoon yhtyi kreivi Brahen ennustus mestauslavalta ja hänen\nopettajansa katkaistu pää, joka puhui hänelle, yksin hänelle.\n\nNiinpä hän huudahti taaskin nuoruuden onnellisessa itsekkyydessä:\n\n\"Enkö minä sitä sanonut, äiti! Minulla on oma suuri kohtaloni. Suurempi\nkuin yhdelläkään miehellä tässä maassa tätä ennen.\"\n\nHeidän tultuaan eteiseen kimahuttaa ullakonportaiden yläpäästä sylikoira\nPouf iloisen haukahduksen. Siellä seisoo kutsuvan näköisenä Anna\nElisabet. Äiti nyökkää ilostuvan näköisenä. Jööran nousee portaita.\nAnna-mamselli vetää hänet kädestä neitsytkammioonsa.\n\n\"Minunko vuokseni, sano? Monsieur Björnram väitti, että kun kirjuri\nBusch on minua kosiskellut Treksilän paroonille, niin sinä suutuit\nja...?\"\n\nJööran remahtaa nauramaan. Anna Elisabet säikähtää. Mutta yrittää\nvieläkin: \"Miten komeasti sinä teetkään! Sillä tavalla esiintyy vain\noikea...\"\n\n\"Kavaljeeriko?\" Jööran katkaisee. Ja nyt hänen äänensä leikkaa leikin\nalta kuin saha mitätöntä puuta: \"No, mutta ... sinusta kyseen ollen --\nsilloinhan profeetan itsensä pitäisi taistella oikea Jaakopinpaini tuon\nenkeli Gabrielin kanssa. _Hänhän_ sinuun on rakastunut tai ... sinun\nkartanoihisi, ha-ha...\"\n\nJööran aikoo poistua. Mutta Anna-mamselli hätääntyy: \"Non, non ... non,\nnon! _Minä_ en sellaista ... en koskaan ... jamais, jamais, mon\nchéri...\" Hän ottaa Jöörania hellästi käsivarresta: \"Tiedäthän sinä,\netkö sinä muista...? senkin 'sydänten särkijä'...\"\n\nMutta neiti Glansenstjernan herätyskello oli raksahtanut kujeilevan\nkohtalon sallimasta siihen rattaistonsa pykälään, josta se alkoi soittaa\nSancta Luciaa.\n\nOikeastaan se vain pimputteli, särähteli, kähähteli ja pimpahutti taas\nkuin olisi vieteri kiukustunut.\n\nAnna Elisabet ihastui. \"Kuuletko? Muistatko, kuka sen lahjoitti minulle\njo pienenä poikana? Eräs 'Portinsärkijä', joka leikki erään pienen tytön\nkanssa 'herraa ja rouvaa'. Muistatko?\"\n\nMutta ei, ei hän saanut Jöörania läheiseen tunnelmaan. \"Onpa minulla\nsilloin ollut oikea posetiivarinmaku!\" hän huudahti, jääden katselemaan\nihastuneena Chardinin hiljaiselotaulua. Mutta jatkoi yhä selkänsä taakse\nhullutteluaan: \"Ja mitä oli onnenlehdessä? Tottakai minulla oli mukana\nmyöskin kanarialintu häkissä ja apina olkapäällä, vai?\"\n\n\"Fy donc! Että sinä kehtaat! Ja se kun on soittanut niin uskollisesti\nvuodesta vuoteen...\" Anna Elisabet oli taas itkemäisillään. Mutta Jööran\nvain taputti poskelle ja meni. Meni sillä tavalla, että yksin jäätyään\nmamselli kiukustui. Heitti hysteerisesti raivostuneena soittopelin\nvuoteeseensa. Mutta eihän se, eto peli, siitä mennyt rikki. Se vain\nlakkasi pimputtamasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kukas oli seuraava vastaantulija, jollei taaskin nainen! Agata on\npitänyt varansa juhlakentän laidalla, jonne jo oli kertynyt\npalvelusväkeä ja alustalaisia. Nyt hän pujahti nurkan takaa Jööranin\neteen, kuiskaten kiihkeän kujertavalla äänellään: \"Kostaako Jööran-herra\nminunkin puolestani?\" \"Kostan toki ... ainakin -- sinun rikkimenneen\nhameesi puolesta\", kapteeni taas nauraa, ottaa kiinni leuannypykästä.\nMutta kuiskaa lisäksi: \"Tule vastaan, Porvoon ja Treksilän tien\nhaaraan.\" Ja yhä kuumemmin hän kuiskii: \"Kaksintaistelu on shampanjaa,\njoka vaatii rakkautta. Tule, ryöstän sinut.\"\n\nKeskellä kenttää tulevat herrat häntä vastaan. Porthan torailee: \"No,\nsiinä sitä taas ollaan! Quousque se extendat jus belli?\" Mutta ei hän\nosaa olla hymyilemättäkään. \"No, enkö minä siihen vastannut jo\nkaljaasillamme: Niin kauan kuin on olemassa lurjuksia ja barbaareja, on\nmiesten taisteltava\", Jööran pilailee.\n\nNiin lähtevät Lauri Reinhold, kornetti von Bilang ja Jööran pihamaalle,\njossa jo odottaa kolme satuloitua ratsua. Glansenstjerna hakee\nhuoneestaan pistoolilaukun.\n\nAurinko on voipumaisillaan lyhyeen uneensa. Herroilla oli jo kiire: sen\nnoustessa piti laukausten kajahtaa Svartsåbyn rantaniityllä.\n\nJööran heilahti satulaan. Viittasi kädellään pihamaalle kerääntyneille.\nYläkerroksen neitsytkammion ikkunasta liehahti vapisevassa kädessä\nsilkkinen pitsiliina. Kavioitten kovat äänet loittonivat kuitenkin\narmottomasti.\n\nMutta Kustaa Björnram oli jo ajat sitten soutanut yli joen ja suunnannut\nkulkunsa oikopolkuja pitkin Treksilään vievälle valtatielle.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKulkija pysähtyi ja kopristi rintaansa hammasta purren. Toivoton viha\ntuntui parhaillaan raastavan sydäntä rikki. Tai se oli jo aikaisemmin\nmonen monilla kurjilla taipaleilla loppuun kärventynyt vihan, kateuden\nja katkeruuden myrkynkeltaisissa lieskoissa. Oli sitä, kautta vihityn\nruusun ja ristin, kohtalo osannut kiduttaa peukalopihdeillä ja\npoltinorain. Kokonaiset häpeän ja halveksunnan vuoret olivat sitä\npuristaneet ja painaneet.\n\nEi ollut, nimessä seitsemän pyhän ruusun, pelkkää hoviteatteria Vaasain\nja Flemingien jälkeläisen opettaa leipurintytöille aapista ja\nluvunlaskua ja sietää lemmenkipeän leipurinakan lihavien kämmenien\nlääpiskelyitä, pokkuroida lakeijana moukkamaisia herroja tai raapustella\nkirjain kirjaimen jälkeen protokollia.\n\nNöyryyttä, nöyryyttä, poikaseni, opi kumartamaan ylhäisempiäsi, oli\nhokenut hänelle tuonkorkuisesta asti tyhjäkukkaroinen luutnantti-isä,\njoka oli elänyt veloissa yli korviensa siitä asti, kuin hän muisti omin\nsilmin nähneensä tätä kieronkatalaa maailmaa.\n\nYlhäisempiäsi? Kustaa Björnramin täytyi nauraa.\n\nHän pysähtyi keskelle maantietä. Katsahti varoen taaksepäin. Kuulosteli,\njoko lähestyivät ravia tai laukkaa juoksevat ratsut. Ei, ei ääntäkään.\nPorvoo vain nukkui takana päin himmeässä tuhkassaan. Nyt hän oli jo\nTreksilän tien puolivälissä, josta paria kivenheittoa tuonnempaa erkani\ntie Svartsåbyn rantaniityille.\n\nAikaillen hän ryhtyi kohentamaan retkottavaa pukuaan. Mutta tämäkin\nsuututti hänet yht'äkkiä kahahtavaan nauruun. Oli siinä pullean Lauri\nReinholdin koreat liivit -- kuin tyhjä mallassäkki pitkien nälkäaikojen\nkuristamalla vatsalla. Housut -- leveät kuin ryssäläisellä pajarilla!\nOoh, kyllä hän tiesi, että yksinpä rahvaskin nauroi hänen\n\"pillikintuilleen\".\n\nTästä, juuri tästä johtui -- repaleisesta puvusta, joka hänellä oli\nyllään saapuessaan Ånäsiin, ja nyt tästä \"uudesta\" variksenpelättimestä\n-- ettei Anna-mamselliin ollut vieläkään tehonnut hänen hypnoosinsa, ei\nhänen tulipalonennustuksensa, ei hänen oppineisuutensa eikä edes\nrunolahjansa. Nainen oli harakka, joka sokaistui vain siitä, mikä\nkiilsi. Mitä painoi tuon remuilevan kapteenin miekkatähden, kannusten ja\nkaluunain rinnalla hänen koko noitavoimansa, jonka hän oli retkillään\nsaanut juoda vanhan pohjalaisen tietäjä-ukon kädestä?\n\nKustaa-herra on taas ryhtynyt jatkamaan matkaa tavalliseen tapaansa --\nmilloin tuimasti eteenpäin syöksähtäen, milloin pysähtyen, milloin\nhitaasti laahustaen tai myöskin astuen arvokkaasti kuin\nmaaherrakuntaansa saapuva roomalainen propreettori.\n\nNe nauroivat tietenkin tätä hänen kävelemistapaansakin. Mutta se oli\nhänen salainen ylpeytensä. Niin oli kulkenut kerran Rooman katuja Lucius\nSergius Catilina hautoessaan valtaherrojen kukistamista,\nproskriptio-listojaan ja ikuisen kaupungin ja velkakirjojensa\npolttamista.\n\nNiin, hänen oma sielunsa oli, kautta ruusun ja ristin, Catilinalta\nperitty. Siinä oli kurjuuteen poljetun korkeasyntyisen sankarin himo ja\nvoima...\n\nKuuluu kaukaa kavioitten kopsetta. Kulkija kahmaisee lievetakkinsa\ntaskua. Siellä on vanha pistooli, jonka hän on nokkelasti näpistänyt\nLauri Reinholdin asekokoelmasta. Hän puikahti kärppänä tienvieren\nlepikköön.\n\nPiileskelijän kohdalla herrat ajavat käyden. Eivät puhu sanaakaan\nkaksintaistelusta. Väittelevät jostakin. Mistä?\n\n\"Onko siinä nyt edes järkeä, että linnoituskomissiooni ehdottaa kymmenen\nkertaa suuremman summan Ruotsin kuin meidän rajalinnojamme varten,\njoiden täytyisi kuitenkin kyetä ensimmäisinä ottamaan vastaan...\",\nJööran-herra kiihkoilee.\n\nJa vielä kauempaakin, läheltä tienhaaraa, kuuluu kapteenin kiihkeä\nhuudahdus: \"Ja ovatko ne edes mitään linnoituksia -- Svartholma tai\nkesken heitetty Viapori!\" Äänet hukkuvat. Ratsut olivat syöksyneet\nkiukkuiseen laukkaan. Björnramin silmään syttyy kostonilo. Käsi tapaa\npistoolia. Huulet kiristyvät kavalasta viisaudesta. Sormet näyttivät\nkuin hypistelemällä laskevan solmu solmulta valmiiksi kehrätyn juonen\nlankaa. Tuon kopeilevan herran oli poistuttava hänen tieltään.\n\nSeikkailukkaan elämänsä vaiheissa Kustaa-herra ei ollut koskaan vielä\npäässyt tämänarvoisen aarrekammion kynnykselle -- rikkaan perijättären\nliepeille, jonka pää oli tunteellisten romaanien pyörryttämä ja sielu\nkuin hauras kukka, joka on avoin jokaiselle ensiksi tulevalle\nmettiäiselle. Siksi juuri oli tuo \"ensimmäinen\", johon mamselli näyttää\nrakastuneen jo tyttöhupakkona, nyt, tällä matkalla, nyt juuri, kautta\nkolmentoista pyhän pallon ja pyramiidin, tuhottava, ainakin tehtävä\nsellaiseksi raajarikoksi, että lakkaa joka hetki nenän edessä\nteikaroimasta.\n\nOdota, odota, sinä varkaanpistooli. Minun henkeni ei sinua tarvitse.\nNiin, minun superieurini, minun valtiashenkeni! Hänen loihtuvoimansa ei\nsinua kaipaa. Mutta ... minun ... epäilyni! Minun epäuskoni! Minun\nheikkouteni hengessä ja totuudessa...\n\nSalakyttä heittäytyi maahan. Hän raastoi nurmea ja multaa. Hengitys\nsalpautui, yltyi huohotukseksi, salpautui jälleen. Oli taaskin kerran\ntullut hänen suuren tuskansa hetki, jolloin hän ei tietänyt, oliko hän\nsuuri ja vihitty hierofantti, kuten kerran Francis Bacon ja Jakob Böhme,\nvai oliko hän saanut osakseen pyhästä ruususeppeleestä vain\norjantappurapiikit. Oliko hän lopultakin veljeskunnan pyhimpien\nmysteerioitten häpäisijä -- pelkkä keinotteleva kulkuri, petturi ja\nihmisten kettäjä, näpistelijä, varas ja valhemestari, vai armoitettu\nhenkienmanaaja? Siitä kysymyksestä oli taas hänet tuska yllättänyt kuin\näkkiä iskevä kaatumatauti uhrinsa.\n\nTosin -- sehän oli tiettyä -- suurimmatkin vihityt käyttivät\nhengennäkyjensä lisäksi monenlaista valhepaukkujen ilotulitusta. Se oli\nsallittua, sillä maallikko-moukille ei sopinut tuhlata pyhintä\nloihtuvoimaa. Ja sitäpaitsi, opetettu on, että loistava valhe on älyn\nharjoitusta ja sellaisena mitätöntä puolitotuutta korkeampi.\n\nMutta ... siinä se taas oli ... hänen epäilynsä tappurainen oka! Oliko\nhänen sielussaan yhtäkään pyhää ympyrää kolmestatoista? Oliko noitaukon\ntulijuoma sekin ollut valhetta? Oliko hänessä kaukonäkijän telepaattinen\nlahja? Vai eikö ollut!\n\nTätä kaksintaistelua hän ei ollut \"nähnyt\", kuten hän oli arvon rouville\nrunoillut. Hän oli sen vain siepannut palvelusväen huhupuheista.\n\n_Se_ ennustus siis oli valhetta. Ja olkoon. Mutta oliko hänen henkensä\ntodella kokenut mereltä Porvoon tulipalon, ennenkuin mikään maallinen\nsilmä sen saattoi aistia? Vai oliko keulapakalle sittenkin kuumottanut\ntulipalon kajo? Oliko hän tuntenut sieraimiinsa kaukaisen palon katkua?\nEi, ei, ei, ei! Hän _tahtoi_ uskoa, että salattu kaukonäkemisen aisti\noli hänen vallassaan, olkoonkin sen lisäksi vaikka merellinen sumua ja\nvalhetta.\n\nEikä se riittänyt hänelle, Catilinan hävittävän kapinahengen\nperilliselle.\n\nHän tahtoi kyetä nostamaan sielunsa syövereistä esiin tuhohengen kaikki\nkauhuvoimat ja antaa niiden raivota maailmassa ... vihollistensa\nkostamiseksi.\n\nKirkko, sen kansaa kettävät prelaatit, sen narrimaiset opinkappaleet oli\ntuhottava. Muserra tuo inhoittava -- écrasez l'infâme! hän on huutava\nvielä kerran prelaateille vasten naamaa. Kirkosta, sen pappien ja hovin\nhuitukoitten lahjuspelistä, koko sen kultaisen vasikan tanssista ei ole\njääpä jäljelle muuta kuin rosenkreuzilaisten risti ja ympyrä. Heidän,\nyksin heidän mysteeriot oli saatettava alttareille ja heidän pyhät\nmerkkinsä alttaritauluiksi.\n\nEi hän aikonut olla turhaan Voltairen ja ensyklopedistain oppilas --\nhänen täytyi kyetä kapinoitsemaan ja hävittämään.\n\nHovin suosioon hänen oli päästävä taikavoimansa avulla, hovin ja\nperintöprinssin, joka antoi povarin, tuon luihun mamselli Arvedsonin,\nha-ha-ha ... ennustaa itselleen -- kahvinporosta, kuvitellen itsensä\nmuka valistusaatteitten perintöprinssiksi... Oo, mikä nautinto siitä\nolikaan syntyvä! Hän on tanssittava tuota kultakukkoa prinssinä ja\nkuninkaana. Hän on kuiskiva hänen korvaansa ... keskeltä näkyjään ja\nihmetekojaan: tuo, tuo heitä vankeuteen, tuo ylennä hirteen, tuo\nmestauslavalle. Ja jokainen hänen tuomituistaan on niitä, jotka ovat\nhäntä solvanneet, köyhyydellä kiduttaneet tai potkuja antaneet.\n\nSodat hän on synnyttävä pelkällä sanallaan milloin tahtoo!\nHän on totisesti kerran leikkivä noppapeliä ja viittä lehteä\nkatinkultakruunuilla ja valtikoilla.\n\nOo, ja sitten, sitten... Kun hän on aikansa \"palvellut\" tuon koreilevan\nhelttakukon varjona, olivat vielä olemassa hänen mustaan ristiin vihityt\nveljensä, jotka yhtyvät salaliittoihin hänen, kolmannentoista veljen,\njärjestön päämestarin, käskystä.\n\nYksikään nuorallatanssija ei heiluta sen taitavammin tasapainokeppiään\nkuin hän päästessään kerran hovisirkuksen areenalle. Valtaistuimen\njuurelle hän oli tarpeen tullen ryömimällä ryömivä kaivaakseen sen alle\nhautaa, ha-ha-ha...\n\nEikö jo aikomaan suuri Molière harjoittanut kynällään ja\nteatterirepliikeillään samaa, samansamaa haudankaivajan ammattia? Ja\nmissä? Tietenkin -- hänen majesteettinsa, kaikkivaltiaan Ludvigin armon\nja suosion paisteessa, ha-ha-ha...\n\nKoirankurinen naurunvälke syttyy samassa kuvittelijan silmään. Hän\nmuistaa jotakin hauskaa, erästä nerokasta temppuansa.\n\nHän oli saattanut Anna Elisabetin ovelasti valehtelemaan -- omalle\nepäjumalalleen, itselleen herra kapteenille. Mamselli oli muka itse\nkirjoittanut tämän yön juhlanäytelmän, tuon \"Faunin ja nymfin\",\nyllätyksenä ha-ha-ha ... Jööran-herralle.\n\nJa kuitenkin se oli yksinomaan hänestä syntynyt ja hänen tarkoituksiaan\npalveleva. Hän, Kustaa Björnram, oli oleva se fauni, joka ryöstää\nnymfinsä omakseen. Ja juuri sitä varten oli tuon sapeliherran tänä yönä\nsaatava kuula ruumiiseensa. Jollei se tapahtunut kaksintaistelussa ...\nhänen noitahenkensä voimasta, oli tässä, hänen kädessään vielä lyijyä\njäljellä ... paluumatkan varalta.\n\nHierofantti nousee. Kerää kaiken henkensä. Katse keskittyy\nrävähtämättömästi yhteen ainoaan kohtaan. Hän ei hengitä. Hän odottaa.\nSalpaan pantu henki on särkemäisillään hänen keuhkonsa. Luomet\nsulkeutuvat hitaasti. Tuska yltyy. Yltyy yhä. Ja nyt, nyt hän näkee. Hän\nnäkee! Vihamies seisoo tuolla vihollistansa vastapäätä, niityn laidassa.\nSekundantit keskustelevat sen keskellä. Yksi heistä mittaa askeleita.\nYksi, kaksi, kolme ... kolmekymmentä. Ja katso, tuolla ... toisella\nlaidalla odottaa kalpea nuori upseeri, kuin kuolemaan tuomittuna...\n\nTuota, tuota nuorukaista on nyt autettava pyhin manauksin. Hänen\nkäsivarteensa on noiduttava terästä, hänen pelokkaaseen sydämeensä...\n\nNäkijä hengittää syvään, hitaasti ja tasaisesti. Hänen sormensa\nkiertävät näkymätöntä ympyrää ja ristiä. Hän lukee kohtalokkaita lukuja.\nMolemmat kädet tekevät liikkeitä, kuin ne heittelisivät palloja ilmaan\nja ottaisivat ne taas kämmenille. Pyhät luvut työntyvät huulilta yhä\nkiihkeämpinä. Niissä toistuu moneen kertaan \"kolme\", \"seitsemän\" ja\n\"yhdeksän\". Ja vihdoin ... kerta kerran jälkeen kuin alasimeen\ntakomalla: \"... kolmetoista, kolmetoista, kolmetoista...\"\n\nLoitsija on juuri pääsemäisillään viimeiseen lukuunsa, kun hän\nsäikähtää. Jalat vavahtavat. Silmät rävähtävät auki. Korva kuulostaa.\nKevyitä, reippaita askeleita... Laulun hyräilyä...? Tienmutkasta --\naamun juuri valahtaessa helostuvan koivikon ylle -- tulee koulumestarin\nAgata. Punainen olkahuivi loistaa pihlajanmarjan kirpeissä väreissä.\nMusliinihame heilahuttelee punaisia ja sinisiä kukkiaan. Sirot nilkat\nvilahtelevat Heilahtelevista hameista.\n\nKustaa-herran pyhä hetki on särkynyt. Mistä ja miksi tuli tuo neitsyt\ntänne? Lemmenkohtausko? Kenen kanssa? Ei, hänen henkensä ei näe eikä\nsano hänelle mitään.\n\nNeito istahtaa viistoon vastapäätä, kivelle, jääden tuijottamaan\nläheistä tienhaaraa kohti. Kasvot ovat täydessä valossa. Niillä on\njännittynyttä levottomuutta. Hänen heleäksi punertunut korvansa näyttää\nkuulostavan herkeämättä joenrannalle päin.\n\nOnko hän odottamassa kaksintaistelun ratkaisua? Liekö hän Treksilän\nparoonin rakastajatar? pälkähtää Björnramin mieleen. Olihan hän\nkuullutkin jotain Gabriel-herran yöllisestä mellastuksesta\nGammelbackassa.\n\nNeitsyt yrittää hyräillä. Hänen kasvonsa värehtivät äkkinäisestä\nriemusta, aivankuin hän kuulisi jo saapuvan rakastettunsa askelet.\n\nMutta ei. Nyt hän nousee. Kulkee juoksuaskelin, käsi rusentaen liinaa\nrintaa vasten, tienhaaraan asti. Palaa taas. Kävelee edestakaisin,\nkasvot itkevässä tuskassa, kiihkeästi, elehtien molemmin käsin,\naivankuin hän hakisi aamutuulesta lievitystä käsiensä tai kasvojensa\npoltinhaavoille.\n\nKuuluu laukaus. Kuuluu toinen! Ne kimahtavat melkein olemattomiin, kuin\nmitättömät nallipyssyt. Mutta ne ovat joka tapauksessa kuuluneet. Ja\nniiden vaikutus on järkyttävä.\n\nKaksi ihmistä vapisee, molemmat värisyttävästä toivosta, mutta kumpikin\nhuutaen eri jumalaa puolelleen.\n\nMaantie kumahtelee umeasti yksinäisen hevosen laukasta. Tämän kaiku\nterästyy terästymistään.\n\nMiksi palaa ainoastaan yksi ratsu? Miksi ei kolme tai kaksi? Eikö niillä\nollut siellä välskäriä? Ratsastaako joku sekundanteista sitä hakemaan?\nEihän toki muuten kukaan tuollaista hullunvauhtia... Mutta kenelle,\nkenelle...?\n\nBjörnram vapisee koko ruumiiltaan. Neitsyt kiirehtii juoksujalkaa\nratsastajaa vastaan. Hänen nilkkansa ja lanteensa näyttävät tanssivan.\nTumma pää kiiltää salakytän mielestä kuin harakan siipi päiväisellä\nkatolla. Oo, se riemuitsee! huutaa hänessä. Se tuntee tuon tulijan ja\nratsun...\n\nBjörnram ponnistautuu tien penkerelle nähdäkseen paremmin. Sujahtaa\ntakaisin koivun juurelle. Se on hän, juuri hän! Sen röyhkeistä ryntäistä\nei voi erehtyä ... Hierofantin hampaat lyövät loukkua. Käsi nytkähtelee\nhänen nostaessaan asetta tähtäykseen.\n\nMitä nyt? Ratsastaja kaartaa naista kohti. Suora väylä aukeaa eteen. Hän\nja ratsu painuvat matalaksi. Hän syöksyy eteenpäin kuin kasakka arolla.\nTaipuu sivulle, syvälle maata kohti. Kaappaa vasemmalla kädellään\nneitsyen kainaloonsa, tempaisee satulansa eteen ja hiljentää kuin\ntaikatempulla hevosen laukan.\n\nNeito huohottaa huulet avoinna hänen sylissään. Pitkä, kuuma suudelma\nnäyttää hehkuvan tulena Björnramin silmissä. Kuin yhtä ja yhteistä\njuovuttavaa marjaa he juovat ja syövät...\n\nKuuluu kapteenin iloinen nauru: \"Kas, sellaisen ratsutempun minä opin\nUkrainan kasakoilta Pommerissa. Me olimme näet hallituksen armosta\nsiellä päin liitossa Venäläisten kanssa! Näitkö?\"\n\n\"Näin, näin... Ethän ole haavoittunut, ethän, sano?\" Agata unohtaa\ntavallisen teitittelynsä. Hän hakee röyhelön alta haavaa. Tosin hän on\nnähnyt rakastettunsa kasvoista, että haavaa ei ole olemassakaan. Mutta\nhän on sitä hakevinaan. Hyväilee kaulasta. Työntää kujertaen kätensä\nliivien alle. On purevinaan hänen ryntäitään, kätkien kasvonsa röyhelön\nja takinliepeitten peittoon.\n\nRatsu on pysähtynyt. Se seisoo kuolaimet vaahdossa Björnramin kohdalla.\nTämä virittää hanan. Käsi nousee, tähtää. Mutta se vapisee kuin mies\nolisi horkassa. Hampaat pureutuvat yhteen. Mutta silmät avautuvat\nkauhistuneina.\n\nTuo nainen, nainen -- sehän saattaa osua häneen eikä... Täytyy odottaa\nniiden irtautumista toisistaan...\n\n\"Miten hänen kävi, tuon...?\" kuuluu Agatan ääni. \"Ooh, panin vain\nlurjukseen merkin, pienen reiäntapaisen vasempaan korvanlehteen\",\nvoittaja heittää huolettomasti. \"Luulenpa, että herran täytyy keksiä\nuusi peruukkimuoti tai ruveta käyttämään korvarenkaita, ha-ha-ha...\"\n\nJa he nauravat molemmat. Neito lipuu kujeillen maahan. Hän on\nkostonilossaan kuin pyörällä Päästä. Kapteeni heittyy hänkin satulasta.\nJää seisomaan kuin aprikoidakseen mihin suunnata tie.\n\nNyt he ovat erillään. Sala-ampuja tähtää taas. Hänen huulensa värisevät\nrukoilijan tapaan. Vihdoin ne vääristyvät. Ne näyttävät huutavan avuksi\nmustan magian maanalisia voimia.\n\nMutta ase ei laukea. Sormi on kankeampi kuin pakkasaamuinen jääpuikko\nräystäällä.\n\nKirottua -- taas tuo sama kirous! Hän ei ole koskaan kyennyt\nratkaisevaan tekoon. Hän on aina pelännyt veren näkemistä. Oliko hänet\nluotu vain, jumal'avita, onnellisten sankareitten varjoksi?\n\nKatkera kirous kähähtää. Mutta sekin jää kurkkuun. Ja koko hänen\nolemuksensa ytimeen valuu lyijyä raskaampi raukeus. Kasvot vain\nvärehtivät sairaan ihmisen vapisevasta itkusta.\n\nUusien ratsujen kaviot takovat kaukana tietä. Kapteeni heilahtaa\nsatulaan. \"Tule, me pakenemme!\"\n\nBjörnram nojaa voipuneena ohutta, tummasammaleista koivunrankaa vasten.\nKäyden ratsastavat herrat, Glansenstjerna ja von Bilang, keskustelevat\nihastunein, touhukkain äänin.\n\n\"En ole nähnyt eläissäni sellaista laukausta!\" Lauri Reinhold huudahtaa.\n\n\"Minun kävi melkeinpä säälikseni sitä nuorukaisparkaa -- sellainen\nhäpeä! Kuin orjan tai varkaan merkki koko elämän ajaksi...\", kornetti\npuhuu.\n\n\"Niinpä niin. Mutta oppiipa tietämään Treksilän kornetti, että sitä\nherraa on turha vastustaa. Ja sen saavat kyllä vielä tuntea Tukholman\npuoluepäälliköt ja valtaneuvokset. Hän on niitä miehiä, jotka ottavat\nitselleen kenraalinarvon, jos sitä ei suosiosta anneta.\"\n\n\"No, mutta mihin se mies karkasi?\" von Bilang ihmettelee.\n\n\"Joitakin kujeita taas! Ole varma siitä\", nauroi Glansenstjerna.\n\n\"Hyvä, ajakaamme karkulaista takaa, attaque, en avant!\"\n\nRatsut työntyivät raviin ja laukkaan.\n\nKustaa Björnram laahusti raskain jaloin tienpenkerelle. Hän kulki\npaluutietään kuin unessa. Mutta aivot kehräsivät jo uusia juonenlankoja.\n\nNeitsykäisellä ja Ånäsin mamsellin epäjumalalla -- lemmensuhde...! Sen\nsaattoi paljastaa \"haaveellisissa\" ja \"kauhistavissa\" näyissä, joihin\nhänen jalosukuisuutensa mamselli uskoi kuin sakramenttiin, ha-ha... Sitä\ntietä, juuri sitä! Anna Elisabet oli saatava kylmenemään tuolle\nherralle.\n\nEikä tarvinnut parooni Bildsteinin revitty korva paljoakaan lisää ...\nhänen vihatakseen häpäisijäänsä silmittömästi, sokeasti...\n\nOo, Bildsteinit olivat mahtavia -- heidän vaakunansa oli tuomiokirkossa\nkunniasijalla. Ja sitten ... lisää vihamiehiä! Niitähän tuo\ntappelupukari keräsi jo itse joka askelellaan...\n\nNiin, juuri niin. Mikään ei vimmastuta ihmismieltä ja hanki vihamiehiä\nsen varmemmin kuin tuollaisten sapeliherrojen kiivaileva\n\"oikeudentunto\", \"jalo\" suuttumus vääryyksiä vastaan ja heidän\nsielujensa kapinallisuus, joka ei osaa peittää itseänsä, ei\nkumarruksella eikä valhenaamiolla. Ooh, omasta \"rehellisestä\nsuoruudestaan\" hän saakoon kiertää silmukan omaan kaulaansa, ajallaan ja\noikealla hetkellä.\n\nMutta hän, salaopein vihitty, hän oli tästä alkaen vain kumarteleva ja\nsukoileva tuota miestä -- edessäpäin ja pistävä takaa _toisten_\ntikareilla.\n\nJos kerran oli niin, ettei hän ollut saanut jumalaista kyventä\naleksandrialaisen Plotinoksen \"alkukirkkaudesta\", ei noitajuomasta eikä\nveljeskunnan mysteerioista, olivat vielä olemassa tuon saastaisen\nUlfvenkloun silmänkääntötemput ja mahomedaanien musta noituus. Varjo ja\nmusta magia!\n\nHän syöksähti kiivaaseen käyntiin. Pysähtyi. Syöksähti taas. Hänestä\ntuntui kuin Catilinan ihanasti paheellinen henki olisi vihdoinkin\ntäyttänyt hänen sielunsa sen rajasta rajaan tai -- sen rajattomuudesta\nrajattomuuteen.\n\nOoh, mitäpä hän tiesi ... kaihisilmäinen \"näkijä\".\n\nHän tunsi vain, että tuo mies oli tuhottava, niin totta kuin hänen oma\nsielunsa oli pirun karvainen vaihdokas eikä voinut sietää ylempäänsä\neikä ... itseänsä onnellisempaa.\n\nNiin, hänhän oli fauni! Ja hänen oli sitä näyteltävä vielä tänä yönä\nomassa näytelmässään... Oo-ho-ho-ho-hoo... Satyyriä, faunia, paanillista\nkauhua, sarynksin luritusta, naurua ja lemmenlaulua hän on näyttelevä,\nniin että herrasväen shampanja ehti hyväksi jäähtyä. Ja sitten, sitten\n-- alkakoon pitkän pitkä noppapeli heidän kohtalostaan.\n\nAskel varmistui. Huuliin tuli kalpeaa tarmoa.\n\nTuota miestä oli hän varjona seuraava, nousi hän suosioon ja valtaan tai\nkumarteli lakeijana herrojen ovilla, eli hänestä lähellä tai kaukana,\nmakasi kestiystävänä hänen vuoteessaan tai maleksi maanpaossa -- tuota\nmiestä hän oli mustana tuhovarjona seuraava, tarvittiin siihen sitten\n... vaikka koko hänen elämänsä aika.\n\n\n\n\n8.\n\n\nÅnäsin viettävällä puutarhanurmikolla käy kuhina ja tohina. Alustalaiset\nja palkolliset istuvat maassa tai seisoskelevat parin penkkirivin\ntakapuolella, jotka on varattu vallasväelle.\n\nRahvas hotisee suut supisten tai apposen auki -- spektaakkeli,\nkomeljanttarien silmänkääntötemppuja oli tulossa. Niin oli herrasväen\ntaholta huhu tullut.\n\nNyt, nyt juuri Lauri-herra alkaa nykiä nuorasta, jolla tuon punaisen\nkankaan piti aueta. Ei, ei se kulje. Juuttuu renkaisiinsa. Katsojien\nselkäpiitä kihelmöi jännitys. Tyrkittiin. Vähän remuttiinkin, istui jos\nistuikin hänen armonsa penkillään kuin rautakangen niellyt. Nuoret\nrenkimiehet alkoivat olla reteviä suupuolestaan. Olivat läpi yön\npassailevat piiat lirutelleet herrain rekoolipöydältä oltta oikeasta\nemätynnyristä. Ja oli ollut saaristopuolen alustalaisilla taskumatissa\nViron saarilta lundreijattua viinaa, joka oli väkevää kuin tärpätti.\n\nMutta kun liikahti pelätyn armon musta myssy, ei uskallettu muuta kuin\nähistä ja pihistä, jännityksen äityessä äitymistään, kuten teki\nnousuhumalakin ohimosuonissa.\n\nKyllä tätä hetkeä oli saatukin odottaa. Gammelbackan kapteeni kun oli\nmyöhästynyt missä lie ratsastellut. No, tuolla se nyt jo istui\nsaappaitaan ojennellen penkin päässä vierellään vanha koulumestarinsa,\njoka oli kaupungista haettu juhlavieraaksi.\n\nSisäkkö-Saara kuiskii moukemmille, että keskiyön hämärässä olisi\nspektaakkeli näytetty punaisessa bengaalivalossa, kuten tekivät\nkiertävät komeljantti-aktööritkin Porvoon Kaivohuoneella, mutta että nyt\nriitti pelkkä päivänvalo, se kun pohotti ihka suoraan tuota kangasta\nkohti, jota oikeassa ageeraussirkuksessa sanottiin ridooksi.\n\nNo, vihdoinkin! Nyt, nyt... Jopas ritkahti auki kuin vanha rynkkyhame!\nJa orgelnisti Haraldssonin viulunääni alkaa kuulua. Mutta rahvas on\naluksi pettynyt. Lavalla on pelkkiä oman maan tuttuja puita eikä\nulkomaan elävistä ollut tietoakaan. Vasemmalla on koivuja, oikealla\nkuusia. Mutta taustalla oli sentään merkillinen kuva. Maalarimestari\nZindt oli sen kuulema tehnyt, ja siinä oli melkein kuin puna- ja\nsinilehtisiä puita, joista riippui kullanvärisiä omenia. No, se oli\nkoreata, se.\n\nJa entäs? No, jeevelanammaa! Olikos tuo tuossa lavean pökkelön päällä,\ntuo hempukka mikä lie, joka seisoi liikkumattomana kuin suihkulähteen\nkuvat, olikos se ihka heidän oma siniverinen mamsellinsa? Jo oli\nkoreutta! Keltainen silkki kimalteli rinnalta, ja vyötäröiltä rynkkyili\naivankuin herrasnaisten kasvoharsoja. Ja kullalta kimmeltäviä\nlehdentapaisia sen oli hiuksilla... No, oli, jo oli ... kalliita\nkankaita tuhlattu...!\n\nHyss-syss-syss... Nyt se puhuu... Hyss-syss... Armo heristi jo nyrkkiä\nolkansa yli.\n\nNymfi näyttää kellervässä puvussaan marmoripatsaalta, kuolleelta\nkuvalta. Mutta hän lausuili runoa! Hän on vuorenneito, oreadi, joka on\niloisesta tanssijattaresta muuttunut kylmässä Hyperboreassa elottomaksi\nmarmoriksi. Hänen rakastettunsa fauni vaeltaa herransa Bacchuksen\njuhlavaunujen myötä ja on unohtanut oman vuorenneitonsa kuolemaan.\nMikään muu ei kuitenkaan voi noiduttua nymfiä herättää elämään kuin\nhänen fauninsa satyyritanssi, hänen syrinks-huilunsa soitto ja hänen\nvilli sylinantonsa.\n\nNäin lausuilee liikkumaton vuorenneito. Ymmärsi sitten kuka ymmärsi niin\nhienoa luritusta.\n\nKesken nymfin valitusta liihoittelevat näkyviin ruusuin kukitettuihin\nharsohameihin pukeutuneet Ulriikka- ja Kirsti-mamselli ja Jeannette,\nkamarineitsyt. He ovat chariitteja, kiihkeän elämänhalun hengettäriä. Ja\nnyt he tanssivat marmorisen nymfin ympäritse. Kiertävät, ojentelevat\nkäsivarsiaan, kasvot rukoilevat, nauravat, houkuttelevat, jotta nymfi\nparka heräisi elämäniloon, tanssiin ja riemuun.\n\nMutta ei. Marmorinen neito ei liikahda, ei värähdä. Vain hänen fauninsa\nsaattoi hänelle lahjoittaa elämän ja onnen. Niin hän taaskin valittaa\nalakuloisin sanoin. Ja chariitit lysähtävät maahan, peittäen hiuksillaan\nkasvonsa ja pettymyksensä.\n\nJööran on seuraillut poissa olevana näyttelemistä. Hänen suonissaan\nkohahtelee heidän äskeinen lemmenratsastuksensa. Suloisen karkumatkan\nilo säkenöi yhä hänen silmistään. Tuossa oli sillankupeessa Näsinmäen\nhuimanjyrkkä rinne. Hänen kannuksensa siivettävät ratsun kohti vuoren\nkorkeata lakea, niin että rinteen nurmipeite repeilee syvään iskevistä\nkavioista. Sitten ... vuorenhuipun petäjikössä riemastuttavan\njännittävää odotusta. Lauri Reinholdin ja von Bilangin ratsut\npyyhältävät yli Porvoonsillan. Eivätpä olleet heitä keksineet!\n\nKauan he katselevat lähekkäin joen yläjuoksulle, joka kaartuu\nlaajana polvekkeena koillista kohti, kevätvesistä paisuneena,\naamunkimmeltävänä...\n\nYhä, tänäkin hetkenä miestä huumaa kyltymätön lemmenkuume. Oli taaskin\nkuin hän olisi nauttinut Agatan pystyiltä rinnoilta, huulista, silmistä\nhuimistuttavan juoman ... tyhjentymättömästä maljasta. Mikä tuli, mikä\nhulluus hurmasikaan hänen olemuksessaan! Kostonilo vieraan häväisijän\nnöyryytyksestä oli siittänyt hänen suudelmiinsa kirpeätä karpalon makua.\nJa sitten, niin, sitten ... tuo kylmä, kuolettavan vihan veri oli\nhullaantunut ... kiitollisuudesta, alttiudesta, juhannusyön tuoksusta,\nhurmioittavasta vimmasta, jollaista hän ei ole tavannut edes kuumien\nmaitten tyttärillä.\n\nMuistelijan hampaat paljastuvat rohkeaan nauruun. Hän kahmaisee\nkoulumestariaan polvesta, niin että ukko heristää nyrkkiään. Näytelmä on\nunohtumaisillaan.\n\nMutta kaukaa alkaa kuulua huilun ääntä. Se lähenee, vahvistuu. Ei ole\nhelppo tietää, soittaako orgelnisti viulua vai huilua, vai vaihteleeko\nhän molempia soittimia. Mutta soitto paisuu paisumistaan. Ja\nsävelmyrskyn mukana syöksähtää taustan nurkasta kuin kultaomenaisen\nlehvistön alta fauni, joka panee parin piikaisen rinteen puolella\nkauhusta kirahtamaan.\n\nTuo hurja fauni on satyyrin ja Panin sekamuoto: sillä on pitkät korvat,\njotka saattavat olla yhtä hyvin pukinsarvet, jaloissa on kavionnäköistä,\npäälaella tuuhea harja ja jotakin karvaista reisillä ja pohkeilla.\n\n\"No, ilmetyn pirunko ne siihen nyt hankkivat\", murahtaa vanha Kustaa,\nmuonamies. Ja vaimojen hameissa nyhjöttävät tenavat pirahtavat itkua.\n\nMutta satyyri-fauni on jo alkanut hullunpelinsä. Hän hyppii ja laulaa\nvimmatusti. Ryöstämään hän oli tullut oman luonnottarensa. Nymfin, hänen\nmorsiamensa, oli luovuttava verenkarvaisista titaaneista, jotka sotaa\nkäyvät. Heidän maassaan, täällä, skyyttain tällä puolen, on vain jäätä\nja lunta, sotaa ja kuolemaa.\n\n    \"Sun nielevä, nymfi parka, on Tartaros,\n    jos täällä viivyt sa Areen julman vuoksi,\n    mut uskollisen lempes sa mulle antaos,\n    sun saatan ma Afroditen luoksi,\n    luo lehtojen armahain ja laulun maille,\n    sylihin hurjan lemmen ja teille onnekkaille\",\n\nlausuilee Björnramin ääni hurjasta vimmasta nousten ja laskien, vuoroin\nlaulaen, vuoroin vihasta raivoten.\n\nChariitit ovat nousseet maasta. He tanssivat entistään huimemmassa\npoljennossa. Fauni soittaa moniputkista huiluaan, samalla hypäten\nkaviotanssiaan.\n\nJööran on vasten tahtoaankin joutunut näytelmän valtaan. Hän huomaa sen\njuonen kömpelyyden. Mutta Björnramin ääni vangitsee merkillisellä\ntavalla. Se valittaa ja raivoaa kuin vertavuotavasta sydämestä,\nliikuttaen ja kauhistaen samalla kertaa.\n\nOliko tuo mies näyttelijä jumalten armosta? Vai syytikö hän jotakin oman\nomaa tämänhetkistä vihaansa ja epätoivoaan? Miksi hän oli jo pari kertaa\nkääntynyt melkein kuin hänen puoleensa? 'Jos täällä viivyt sa Areen\njulman vuoksi' -- nuo sanat hän oli singonnut aivan kuin häntä päin,\nsynkässä vihan palossa...?\n\nNo, olkoon mitä on, Jööran huitaisee poispäin ajatuksensa, ryhtyen\nseuraamaan Anna Elisabetin herkkää elehtimistä.\n\nNymfi värähtää korokkeellaan, vavahtaa. Hän nostaa käsivartensa ilmaan\nkuin hamuilisi kylmästä ilmasta lämpöä, aurinkoa ja kuumaa rakkautta.\n\nMutta yhä hän laulaa kuin ravistelisi kahleissa käsiään, tuskan ja\nriemun välimailla.\n\nJööran on hämmästymäisillään. Hän ei muista koskaan huomanneensa, että\nAnna Elisabetin käsivarret olivat harvinaisen jalomuotoiset ja että\nhänen äänessään saattoi olla tuollaista syvää sointia -- sydäntä\nriipaisevaa tuskaa ja kaipausta.\n\nTanssi hurjistuu. Soitto kiihtyy huumaavaksi. Fauni yltyy yhä\nraivokkaampiin tiraadeihin, kunnes nymfi horjahtaa riemusta nauraen\nfaunin avatuille käsivarsille.\n\nNiin he katoavat kultaomenaiseen lehvistöön chariittien liihoitellessa\nheidän jäljessään. Soitto häipyy. Väliverho sulkeutuu.\n\nMerkillinen spektaakkeli oli päättynyt. Rahvas poistui jos jotakin\nsoristen. Mutta herrat siirtyivät vaiteliaina lehtimajaan ...\nshampanjaboolin ääreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOrgelnisti ja koulumestari istuvat rinnakkain sälepenkillä kuin\ntuuheakulmaiset pöllöt samalla oksalla hyppysissään hienot boolipikarit.\nMutta herrojen äänet alkoivat pian soitella hovimusiikkia.\n\nNäytelmä vei näet itsestään pöytäkeskustelun Tukholman hovin\nteatterijuhliin ja \"hurmaajaprinssiin\", joka jo piimäpartana oli\nlasketellut ulkoa Corneillensa, Racinensa ja Crébilloninsa ja yhtä\npikkaraisena kirjoittanut itse ensimmäiset näytelmäkokeensa: milloin\nhuvinäytelmän, \"nuoresta seigneur'istä\" eli oman korkean persoonansa\nkommelluksista kiusallisella oppitunnilla, milloin juhlallisia\nmurhenäytelmiä Birger Jaarlista ja Mechthildistä, Henrik IV:stä ja\nRavaillacista, vieläpä roomalaisesta Coriolanuksesta tai muista suurista\nhistorian hahmoista.\n\nLauri Reinhold yltyy lavertelemaan hovijuoruja: \"Tiedättekö mitä tämä\nteatterihullu 'pohjolan dauphin' tekee vieläkin aamutuimaan,\nseitsentoistavuotiaana herrana noustessaan puettavaksi? Hän nostaa\npeilin edessä, ha-ha-ha ... paitansa helman ylös pyrstöksi\ntakamuksilleen ja deklameeraa lanteitaan keikutellen kuin paras\nprimadonna.\"\n\n\"Ja entäs?\" yhtyi kornetti Jaakko Juhana pilaan. \"Hänen korkeuttaan\nhuvittaa usein kuulema maalata kasvonsa paksuin teatterivärein\nbalettityttöjen tapaan, koreiksi kuin ruusunnuppu. Mutta merkillistä\nkyllä, niin oli parjattu Reinillä upseeriteltoissa, että hän ei taiteile\nniitä koskaan nuorukaisen tai miehen naamaksi, aina vain naisen...\"\n\n\"Eikä hän, sanotaan, näyttele koskaan hovinäyttämöllä miesosia vaan\nnaisten, yksinomaan naisten\", Lauri Reinhold jatkoi.\n\nSeura nauraa, paitsi Jööran, joka näyttää käyvän vakavaksi.\n\n\"Onko totta\", kysäisi Alopaeus, \"että prinssillä on karhean punakka ja\nhilseinen iho ja että hän juuri sen vuoksi, peittääkseen sitä ja...?\"\n\n\"Totta. Kyllä se on totta!\" kuuluu takaapäin Björnramin ääni, joka on\ntoisten huomaamatta jo kotvan kuunnellut keskustelua. \"Olen sen itse\nnähnyt ja myöskin sen, että tuo hänen teatteri- ja pukuhulluutensa,\nnaiselliset maskeerauksensa ja primadonna-näyttelynsä -- ne ovat\nsukupuolista sairautta, perversiä homoseksuaalisuutta, hyvät herrat.\"\n\nPuhujan ääni oli matala, mutta sanat tulivat nopeina ja terävinä, miehen\nvilhuillessa syrjäkatsein Jööran-herraan kuin tutkiakseen niiden\nvaikutusta.\n\nKapteenin kulmalliset olivat käyneet levottomiksi. Porthan näytti\nvaivautuneelta. Mutta Kustaa-herra jatkoi yhä irvokkaammin: \"Auta\narmias, kun kuulema kohta puoliin Tanskan prinsessa Sofia Magdaleena\nvihitään tämän herran rouva kuningattareksi -- miten käy silloin tulevan\nkruununperillisen!\"\n\n\"No, tietäänhän se!\" Lauri Reinhold huudahti. \"Koska jokaisella\nhovinaisella on kuulema 'amant' ja koreimmilla rakastajia puoli tusinaa,\nvoi sen ottaa itselleen myös tuleva armollinen kuningattaremme,\nha-ha-ha...\"\n\n\"Hyvät herrat, kiellän teitä loukkaamasta hänen kuninkaallista\nkorkeuttaan!\" Jööran läimähytti saapasvarteensa, vielä puolittain\nhyvätuulisessa kiukunpuuskassa. \"Eikö hovin häijykielisin rouva,\nSödermanlannin herttuatar, ole itse myöntänyt prinssiämme lahjakkaaksi\nnuorukaiseksi? Sen ovat tunnustaneet myös hänen kasvattajansa, sekä\nkreivi Tessin että kreivi Scheffer. Veljeni on usein keskustellut\nprinssin kanssa ja ylistää hänen loistavaa väittelytaitoaan...\"\n\n\"Herra kapteeni!\" Björnram huudahti rohkeasti lomaan. Mutta muutti\nsamassa äänensä sukoilevan imeläksi: \"Kukaan ei halua kieltää\nhänen nerollisuuttaan. Mutta juuri tuo kreivi Tessin heitti\nranskalaisihailussaan hänen korkeutensa opetusaineista syrjään kaiken\nsen, mitä todellisen hallitsijan tulee tietää. Henkitieteistä ei tuleva\nmajesteettimme tiedä enempää kuin ennustajamatamien kahvinporot ja\nseikkailija Ulfvenkloun nallipaukut, kuten herra kapteeni jo laivalla\naivan oikein kertoi. Sotataidosta ei hän taida muuta kuin\ntivoliturnajaiset, lainopista ei enempää kuin oman isänsä\nnimileimasimen, jolla kuningas on sinetöity nollaksi...\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" katkaisi Jööran-herra, \"siinä menitte omaan ansaanne,\nmonsieur! Se juuri ja vain se hänen tulee tietää, kyetäkseen ajallaan\nnostamaan kuningasvallan sen häpeällisestä alennustilasta -- sen\nmestauslavalta!\" Nyt hän oli jo todella kiihtynyt. Otsasuoni paisuen hän\nponnahti seisoalleen. Tuskalliset muistot näyttivät taaskin\nkuohahtelevan hänen sielussaan. Ja ne veivät hänet melkein kuin\nyllättämällä yli Itämeren, Pommerin onnettomaan sotaan.\n\nSiellä, hän kertoi, oli velipuolella ja hänellä, heidän maatessaan\nStralsundin lasareetin lavitsoilla, ollut yksi ainoa toivo: heidän oma\nnuori Kustaa-prinssinsä kostaisi kerran jalon äitinsä ja heikon isänsä\nhäpeän. Hän oli nostava kuningasvallan uuteen loistoon ja varustava\nSuomen rajat vankkumattomaksi muuriksi itää vastaan.\n\n\"Oikein, jalo veljeni, puhut kuin minun suustani\", myhäili Porthan.\n\"Tämä maa on varustettava. Mutta sekään ei riitä, hyvät herrat. Sen\nkansa on herätettävä!\"\n\n\"Tiedän vain sen\", jatkoi Jööran omaa ajatustaan, \"että jos nyt taas\nnäillä valtiopäivillä jästipää myssyt riistävät vallan tyhjäpää\nhatuilta, he lakkauttavat kenraali Ehrensvärdiltä Viaporin\nrakennusrahat. Eikä meitä silloin pelasta mikään muu kuin\nvallankaappaus!\"\n\nSeurueen herrat hätkähtivät. Kaikkivoipa puoluevalta uhkasi jo\nvähemmästäkin miestä ketä tahansa vankilalla tai mestauslavalla.\nVallankaappaus! Lauri Reinhold teki merkkejä Jööranille. Jaakko Juhana,\njoka oli istuskellut poissa olevana, kuin uneksisi yhä joitain\nReininrantojen muistojaan, iski äkkiä, kuin havahtuen, tutkivasti tummat\nsilmänsä Björnramiin, joka hymyili kuin olisi saavuttanut lopultakin\ntarkoituksensa.\n\n\"Mitä syvin ihailuni monsieur le capitaine en premier!\" Björnram kumarsi\nsulavasti Sprengtportenille. \"Teidän, herra ritari, pitäisi olla\nnerollisen prinssimme hovikavaljeeri eikä niiden monien tyhjäpäisten\naatelisnulikkain, joiden lahjakkuus on pelkkää vingt un'in ja cavagnolen\npelaamista, katrillia ja balettityttöjen kosiskelua.\"\n\nJööranista tuntui kuin yölepakko olisi liihoitellut hänen lähettyvillään\nkeskellä aamuyön kirkkautta. Hänen katseensa tunkeutui syvälle\nkumartuneen Björnramin sirosti aaltoilevaan tukkaan. Näytti siltä, että\nhänen kouransa tarttuisi tuossa paikassa miestä niskasta.\n\nHänen iloinen huolettomuutensa voitti kuitenkin jälleen. Nuori\nnerollisuus on itsekeskeistä, mutta myöskin lämpimän rohkeaa. Se on\njännevoima ja kasvamisen himo nuoressa hedelmässä, joka omalla oksallaan\nja omassa puussaan ahmii vain omaa aurinkoansa täyttääkseen ytimensä\naamusta aamuun enenevällä voimalla. Se ei välitä tuulista, jolleivät ne\nhyväile sen hipiää. Se ei huomaa myrskyä, jollei tämä uhkaa ravistaa\nsitä oksastaan irti. Se ei huomaa edes varkaan kättä, ennenkuin tämä\nkopristelee sen arimpia orvaskesia. Vain monet katkerat kokemukset\nkykenevät siittämään sellaiseen sieluun epäluulon kalvavia matoja.\n\nJööran remahti nauramaan. Hän aikoi iskeä taas puoluepukareita\nniskasukaan. Mutta hän ennätti vain huudahtaa: \"Mitä on tämä\npuoluevallan niin sanottu vapaus? Pelkkää lahjottavien maanpettureitten\nmielivaltaa ja valtaneuvoston pakkovaltaa\", kun koko seura alkoi\nkuulostella juhlakentälle päin. Sieltä oli alkanut kantautua tänne\nsaakka rahvaan riitaista melunpitoa.\n\nNäihin saakka sieltä oli kaikunut remseää saaristolaisruotsalaista\ntanssilaulua:\n\n    \"Der satte en gumma uti en vrå,\n    och de halta de dansa, och de blinda så' på,\n    sjung fallerarallera...\"\n\nMutta Ånäsin palkollisiin kuului myös Anianpellon renki- ja\npiikamarkkinoilta pestattua hämäläissuomalaista palvelusväkeä, jota oli\nsiirretty tänne etelämmäksi Glansenstjernain Nastolantiluksille,\nSeestasta ja Jokelasta.\n\nRuotsalaisrahvaan halveksimat hämäläisjurrit olivat alkaneet oman\nlaulunsa kesken saaristolaisrallatusta. Sikstus-renki, hollolaisen\nruotumiehen Matti Peuran poika, jota tavallisesti sanottiin Mukkulan\nSikeksi, isän ruoturusthollin mukaan, oli yltynyt juhlapöydän luota\noluttuoppi kourassa veisaamaan vanhaa juomalaulua:\n\n    \"Kannus on olut, ei kaljaa,\n    siis juokaam' yks' hyvä malja!\"\n\nJa päätteeksi oli \"finnkollo\" ruvennut jätkyttelemään: \"Ralla ralla\nralla raa, sano' sipoolainen, kun jäihin putos, saatana!\"\n\n\"Du satans perkälä!\" kuului samassa ruotsalaisten joukosta, römeän äänen\nlisätessä ehta saaristolaismurteella: \"Hör du, finnkuuleks, vänta bara,\nså ka' du få maka finnkött!\"\n\nNäistä sanoista oli tappelu valmis. Mukkulan Sike pani reitevät jalat\nharalleen, puski pellavaista karripäätään kuin hämäläinen härkä,\njurahutellen nyrkit lujissa kupeissa: \"Tieräks sinä, viinaluntreijari,\nhäh, että yks se on, joka tässä talossa tömähtää, häh!\"\n\nRemu yltyi. Ruotsalaisroikka työntyi Peuran poikaa kohti. Mutta\nhämäläisrengit yhtyivät kahta puolta heimoveljensä kupeille puukot\nuhkaavasti roikkuen vyöremelissä. Naiset pakenivat nurkkien vaiheille.\nSipoon ja Inkoon miehet huutelivat \"finnkollojaan\" ja \"finntampejaan\".\nHämäläisten leveät sieraimet tuhisivat puuskutellen.\n\nLauri Reinhold kiirehtii paikalle, Jööran hänen jäljessään. \"No, mutta\n... hyvät miehet\", hokee Ånäsin herra lepytellen. Kapteeni kysyy tuimin\näänin tappelun syytä.\n\n\"No, kun haukkuvat meitä ... nämä silakanhirttäjät, tota...\", Sike\ntapailee, \"arvakkai päälle, tota ... kolloiksi ja, tota...\"\n\nJööranin mieleen välähtää omat kadettivuotensa. Samat haukkumasanat\nolivat panneet hänetkin tappelemaan tukholmalaisia aatelispoikia\nvastaan. Remahtaen nauramaan hän löi sekä kovakouraisesti että\nystävällisesti Sikstusta olalle: \"Oikein, mies! Suomalainen ei\nhaukkumisia tappelematta niele, ei tässä maassa eikä muualla.\"\n\nRähinä oli katkennut kuin olisi kurimusta kohti syöksynyt tukki\ntöksähtänyt lujaan pohjakiveen. Mutta Mukkulan Sike nostaisi vähän\nniinkuin voittajana vyöremeliään.\n\nHerrat poistuivat. Lauri Reinhold tokaisi hämillään puolittaisen\nleikkisanan: \"Kukas tässä kartanossa oikein on isäntä? Sinähän äkseeraat\nkuin kenraali Parolan kentällä!\" \"Ooh, opin kyllä lopettelemaan\ntällaisia tappeluita Pommerissa. Uusmaalaiset ja pohjalaiset olivat\nsiellä vähänväliä käsirysyssä.\"\n\nLauri Reinhold rohkaistui iloisessa nousuhumalassaan jatkamaan:\n\"Anna-sisar ei taida muuta haaveillakaan kuin...\"\n\n\"Kuin ryösteleviä fauneja ... tähän hesperiidein puutarhaan!\" Jööran\nlevitteli käsivarsiaan viitaten Björnramiin, joka parhaillaan puikahtaa\nkartanon nurkitse pihan puolelle.\n\nLehtimajassa on Porthan yltynyt laveasanaiseen puheenpitoon.\n\n\"Niin, veli Jööran\", hän kääntyi nyt tulijain puoleen, \"tätä kansaa\neivät suojele pelkät linnoitukset. Se on herätettävä uuteen,\nihmisarvoiseen elämään...\"\n\n\"Joko veli Porthan puhuu täällä taas hepreaansa?\" Jööran tokaisi\numpimähkäisesti.\n\n\"Niinkauan kuin teille, herrat upseerit, on se hepreaa, että meidän\nsorrettu kansamme elää pimeydessä, juo ja tappelee, tappelee ja juo,\nymmärtämättä edes oman äidinkielensä kauneutta, tietämättä mitään siitä,\nettä sillä on oma suomalainen sielunsa, oma historiansa ja oma\njumalansa, niinkauan...\"\n\n\"Tietääkö magister docens mikä on suomalaisen ruotumiehen\nisänmaallisuus?\" Jööran heittyi nyt todella väittelyyn. \"Minä satuin sen\nkokemaan Pommerissa päin. Mitä teki meidän puolikymmentuhantinen\nsuomalainen armeijamme, kun puolet homehtui kuumetautien kourissa\nmaakellareissa, navetoissa ja sikoläteissä? Kapinoiko se? Ei, se kesti\nmykkänä, ääntä päästämättä. Ja se juuri, tuo sen uskollisuus on sen\nisänmaallisuutta...\"\n\n\"Orjan oppia!\" vaitelias von Bilang tarttui sanaan hämmästyttävän\nhyökkäävästi. \"Ranskalainen sotilas ei koskaan suostuisi sellaiseen\nkoiranelämään.\"\n\n\"Oikein ja väärin, Jaakko Juhana!\" Jööran jatkoi. \"En puhu siitä, mitä\nkehno hallitus luonnottomalla leväperäisyydellään rikkoi armeijaamme\nvastaan. Mutta tiedättekö, herrat, mitä tekivät nuo kiusatut miehet,\nhyökätessään oman päällikkönsä johdolla, joka puhui heille heidän omaa\nkieltään? Tussarit olivat lahjusmaakarien työtä. Joustimet eivät\niskeneet tulta. Ja jos sotilas sai ruudin syttymään, räjähti liian\nheikko piippu. Sotilaat eivät pelänneet vihollisen kuulia, vaan oman\npyssynsä laukaisemista. Niin, sellaista se oli -- hattujen sankariretki.\n\n\"Mutta miten taisteli suomalainen sotilas? Ruotumies löi pyssynperällä.\nJa kun se oli hajalla, vetivät Peurat, Hurtigit, Seinät ja Stormit\nmiekkansa -- nuo saakelin sotarosvojen hauraat kepit, jotka katkesivat\nensi lyönnillä. Silloin ... parole d'honneur! Pojat muuttuivat\närsytetyiksi karhuiksi. He kiskaisivat suolivöiltään puukkonsa, jotka\neivät olleet, totisesti, hattumaakarien tekoa. Ja kamala, hirvittävä oli\nhämäläisen puukon jälki. Se oli nopsa kuin salama, se oli armottomampi\nviimeistä tuomiota -- tuo suomalainen surmarauta.\"\n\nSana sanalta Jööranin kasvot olivat valaistuneet ylpeästä näystä.\nSuupielten juonteet terästyivät, kuin hän olisi parhaillaan komentanut\ntulessa komppaniaansa. Mutta otsa ja silmät paistoivat sellaista hurmion\nhurjaa loistetta, jossa aamuauringon ja kuolemankuutamon värit sulavat\nihmeelliseksi yhteisvaloksi.\n\nVasta hetken kuluttua hän jatkoi: \"Vain tällä peräänantamattomalla\nsuomalaissisulla valloitettiin Wollin ja Malkin. Suomen miehen\nisänmaallisuudessa ei sanalla sanoen ole valuvikaa. Hän on tottunut\nkotiansa puolustamaan ja ikuisesti taistelemaan. Ja se elää polvesta\npolveen hänen uskollisuudessaan. Tämä kansa tarvitsee vain päälliköitä,\nmeitä, tämän maan synnyttämiä aatelismiehiä.\"\n\nSeura oli hiljentynyt. Mutta lähettyvillä oli levotonta.\nTuomarintyttäret ja Anna Elisabet kävelivät ohitse käytävää pitkin.\nAnna-mamsellin kasvot olivat itkettyneen näköiset. Ulriikka ja Kirsti\nkuuluivat häntä hillitsevän hätäisin sanoin. Mutta Anna-neiti yritti\nriistäytyä irti heidän hyväilevistä käsistään. Hän näytti tahtovan\njuosta Jööranin luo, kuin hakeakseen apua suuressa hädässä.\n\nHerrat katsahtivat toisiinsa. Vain Jööran ei huomaa mitään. Hän on\näskeisen puheensa intouttama. Vieläkin hengähtelee hänen huulillaan\nsanoja, jotka hän on huudahtamaisillaan ilmoille.\n\nNeidot ovat vihdoin poistuneet vastapäiseen huvimajaan. Lauri Reinhold\naikoo lähteä samaan suuntaan. Mutta Björnramin taas ilmestyessä\nlehtimajan aukossa kuin maan alta hänen eteensä hän kääntyy\nharmistuneena, mieheen epäluuloisesti vilkaisten, takaisin paikoilleen.\nJonkinlainen vaisto sanoi hänelle, että sisaren mielen järkytys oli tuon\nhenkienmanaajan aikaansaamaa.\n\n\"Niin, rakas Porthan, me, suomalainen aatelisto, me teemme jalon\nveljesliiton ja pelastamme tämän suomalaiskansan uskollisin käsivarsin\nnuoren prinssimme puoluevallan kukkaroherrojen ja nurkkasihteereitten\nkäsistä. Malja sen hetken kunniaksi!\"\n\nJööran oli puhunut taas kulmallisten kaaret korkealla, silmät säihkyen\nkuumaa tulta ja käden nostaessa maljaa kuin pientä, säteilevää aurinkoa.\n\nOrgelnisti oli jo lakastuneessa humalassa. Hän harasi pari kertaa ohutta\nkiherän pehmeää tukkaansa kuin kuulostellakseen jotain herkän herkkää\nakordia viulustaan. Innostui vielä kerran, yht'äkkiä, kuin olisi\nviimeinen liekki leimahtanut päässä. Löi olalle koulumestaria, niin että\ntämän vanhat hartiat lysähtivät.\n\n\"Totisesti! Kuin gavotin ja marssin tahtia! Kyllä se tämä kapteeni osaa\nelämänurkunsa soittaa, vaikka ei ole sinulta oppinut, mies parka, muuta\nmusiikkia kuin nahkasiimaa ja karttakeppiä, joo-ho-ho-ho...\"\n\nVanha koulumestarikin oli jo armeliaan humalan suoman unen partaalla.\nMutta vielä hän osasi ylpeillä entisestä oppilaastaan ja omasta jalosta\nopetustaidostaan. Hänen kutistuneeseen ruumiiseensa jäänyt herkullinen\nmuisto muinoin pulleasta vatsasta nousahti. Lyhyt vartalo pörröisine\npaineen oli lähteä lentoon kuin pöllö oksalta. Hän nousi jo varpaitten\nnenille. Mutta ollessaan kuukahtamaisillaan nurin hän vain sopersi,\nheilutellen nenänsä vaiheilla sojottavaa etusormeaan: \"Katshos,\npelimanni, oikea paidagogos ja njamnjam, tuota-a-a ... de bello gallico,\nCaesar, Livius ja Polybios ... njam-njam-njaa ... ne ne tuota-a-a ...\ntekee ken-raa-lei-ta.\" Ja roomalaisen vakaasti ryhdistihe Hannu-mestari.\nTarttui pikariinsa lausuen ylen ylväin elein koko seuralle: \"Nunc est\nbibendum, lauloi kerran kuolematon Horatius, jalot ritarit ja herrat!\"\n\nMutta ennen viime ryyppyään hän laskeskeli etusormi sojossa ottamiensa\nryyppyjen luvun vanhaan studiosus-tapaan. \"Poculum necessitatis,\nsalubritatis, hilaritatis...\", hän sopertaa, kunnes hän jäykistää\nkätensä päättäen laskeskelunsa maljoista viimeiseen ja juhlallisimpaan:\n\"Poculum furoris, jalot ritarit.\"\n\nNiin ukot läksivät onnellisina kuin Bacchuksen pojanpojat, orgelnistin\nkäsi mestarin hartioilla, kohti kartanon sivurakennusta. Mutta heidän\nvaelluksensa oli hieman epävakaata, muistuttaen purjehdusta niillä\nvesillä, joilla Karybdis hörppii vettä kalliollaan ja Lamian tytär\nSkylla uhkaa merenkävijöitä kuolemalla.\n\nStudiosus Alopaeus katsoi harmistuneena hoippuvia ukkoja. Nousi, napitti\nylen kireälle pitkän nappirivinsä ja läksi hakemaan morsiantaan.\n\nBjörnram oli jäänyt seisomaan tyhjentyneen penkin selkänojan taakse\nkasvoilla kohtelias, tarkkaava hymy, aivankuin olisi valmis kumartamaan\nkoko maailmalle.\n\nMutta Porthan näytti mietteliäältä. Katsahteli Jööraniin vuoroin\nleppoisasti muhahdellen, vuoroin ankaran vakaasti. Vihdoin hän tuntui\ntapailevan yhtä ja toista ajatusta:\n\n\"Sepä se, veli Jööran, aatelisto, salaseurat ja kansa... Niin, tämä\nsuomalainen kansa...\"\n\nKuinkas oli? Olivatko tämän maan aatelisherrat läheltä, noin niinkuin\nkorvan juuresta kuulostelleet sen sisintä ja hiljaisinta hengitystä? hän\nryhtyi seulomaan Jööranin äskeistä ajatusta.\n\nEi, sitä hän ei uskonut. Maan aateliset olivat jo niin kauan meiskanneet\nvallan kukkuloilla, ettei heidän korviinsa enää kuulunut rahvaan\nsääskenääni. Olivat nuo esikoisoikeuksin kruunatut herrat tulleet meren\nyli tai tipahtaneet suoraan yläilmoista, pirunpussin peräpuolesta, kuten\nSysmässä kerrottiin, ei heille suomalainen talonpoika ollut lopultakaan\nmuuta kuin virsujalka moukka. Merentakaisista maista tänne tulleilla\nparooneilla ja ritareilla oli sanalla sanoen liian paljon vierasta verta\nsuonissaan.\n\n\"Minä olen suomalainen!\" kivahti Jööran. \"Ja minä olen sitä isäni ja\nesi-isieni kärsimysten hinnalla tämän kansan puolesta, ja minä olen\nsitä...\"\n\n\"So-so-so\", Porthan rauhoitteli. \"Mutta minä kun olen syntynyt\nViitasaaren pappilan saunassa ja isäni ovat Portilan poikia Viipurista\npäin ja vaimonpuoletkin Mynämäen Juselasta, et panne pahaksesi, jos\nsanon, että minä tunnen tämän lauluisan kansan syvimmät ja salaisimmat\nrunot ja tiedän, mitä se uskoo, mitä se tarvitsee ja keitä se seuraa.\nYksinomaan omia salaloitsujaan, katkismustansa ja pappejaan. Aatelisto\nmerkitsee sille vain eräänlaista raivostunutta isä-Jumalaa, joka\npudottelee sen päähän tuolloin tällöin kuumia kiviä, jollei suorastaan\nmyllynkiviä.\"\n\nJööran oli jälleen kimmastumaisillaan. Käsi jo heilahti läimäyttääkseen\nsaapasvartta. Mutta Porthan otti sellaisen kateederi-asennon, että hän\nhiljeni odottamaan lisää jatkoa.\n\n\"En kiellä\", puhui nyt magister docens kuin lain tauluun kirjoitettua\nsanaa, \"että maamme aateliston parhailla on jalo tahto ja terävä pää.\nMutta ... huomatkaa: se on säätynä rappiolla, kokonaan ja perinpohjin.\"\n\nVastustavia huudahduksia tuli hämmästyneitten herrojen suusta, paitsi\nBjörnramin, joka yhä kätkeytyi maireaan hymyynsä.\n\n\"Rappiolla, sanon, siveellisessä rappiossa. Nuo keikarit, pokkuroivat,\n'konverseeraavat' ja 'amyseeraavat' liehittelijät, nuo pelihimon uhri\nparat, rahakassain ja parhaan ystävänsä kavaltajat, 'kumousoppien'\nmuotiapinat, boolijuhlain ja tanssiaisten tyhjäpäiset hovilaiset -- mitä\nhe ovat muuta kuin kuolemaan tuomittu joukkio!\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", Jööran oli käynyt kärsimättömäksi. \"Mutta se on totta\nvain mitä tulee riikinruotsalaisiin eikä...\"\n\n\"Tiedät, ehkäpä tiedät\", Porthan jatkoi. \"Mutta ehkäpä saat sen maistaa\nkerran katkerana kalkkina myös täällä, omien säätyveljiesi sekalaisessa\nseurassa, he-he-he...\"\n\nPeiteltyään lujat sanansa leppoisan naurahtelun lämpöisiin untuviin\nmaisteri veti hitaasti kätensä liivinaukosta ryhtyen järjestelemään\nkalvosimiensa pitsikierrettä lähteäkseen.\n\n\"No, niin, hyvät herrat, minun on aika mennä vähän nukahtamaan ja sitten\nviitasaarelaisrunojeni kimppuun. Mutta viimeiseksi virrekseni sanon:\nsinun aatteesi ja sinun tulevat linnoituksesi sortuvat, Jööran,\ntuhkaksi, jollet kykene herättämään tätä kansaa kokonaisuudessaan, sen\njokaista säätyä ahertamaan ja toimimaan, yhtä kaikkien ja kaikkia yhden\npuolesta. Ehkäpä ennenkaikkea sanon: älä unohda rintamastasi\nporvaristoa, joka on tässäkin maassa sen pystyvin ja lopultakin\nitsetietoisin sääty ja joka kykenee asiallisemmin, tarmokkaammin kuin\nmuut omaksumaan myös nuo ranskalaisaatteet kolmannen säädyn\nvapaasyntyisistä oikeuksista. Niin, vapaasyntyisistä! Huomatkaa tämä\nsana, te korkea-arvoiset jalosyntyiset! Sitä ei ole sanonut sen vähempi\nmies kuin Alavetelin kuuluisa kappalainen Antti Chydenius, niin pappi\nkuin onkin ja niinkuin onkin alkuperujaan supisuomalaisen Kytömäenkylän\npoikia.\n\n\"Niinpä niin, he-he... Taisipa tässä tulla liikojakin saarnatuksi. Mutta\nmitenkäs sen hullun hulluutta muuten arvattaisikaan, jollei suutansa\navaisi, sanotaan Viitasaarella, jotta lähdenpä tässä lopultakin\nhiljaisten muusaini lepoon. Katsokaas, Themistocli licuit esse otioso,\ntapasivat sanoa vanhat latinaiset, he-he-he...\"\n\nNiin poistui runon ja historian nuori, mutta vakaasti mietteliäs mies\nverkkaisin askelin yöpuulle.\n\nJööran marssii rantaa kohti. Hiekka sirisee iloisesti saapasanturain\nalla. Korva soittaa ihastuneena soman humalan himmeitä tiukuja. Se\nkuulee pelkkinä pehmeinä kaikuina pois ajavan von Bilangin ratsun\nkavioniskut kumajavaan tiehen.\n\nAjatukset kuohahtelevat yhä aivoissa. Monet vastaväitteet, kumotakseen\nPorthanin äskeisiä tuomioita, nousevat, lennähtävät ja hukkuvat jonnekin\n... huikaisevan huolettomuuden ilmavaan syliin.\n\nNythän oli yhä kuuman rakkauden aamu, ei ankarien ajatusten.\n\nTiesihän hän sen, että Agata oli soutava käsivarret paistaen yli\nsuvannon hänen vain heilahduttaessaan hattunsa töyhtöä. Ja sitten! Niin,\ntuolla säteili heidän aittansa helmensinervää hopeaa. Ja tuolla,\nkauempana, heidän vilpeänhämärä lehtorinteensä Tuomiojan partaalla oli\ntäynnänsä puron solinaa, lepän julmaa tuoksua ja varjonpyörylöitä kuin\njättiläispantterin taljalla. Eikä ollut hänen naisensa marmorinen nymfi,\nDaimonin tytär hän oli -- hullu unikko povella, nuoret tähkät ja\nrunsaudensarvi sylissä...\n\nHuima ajatus juosta takaisin, ottaa ratsu ja ylittää tuo suvanto sen\nselässä saattaa hänet käännähtämään. Mutta siinä hetkessä häntä kohtaa\nhämmennyttävä näky: Anna Elisabet lähestyy kiivain askelin, hänen\nsilmänsä kiiltävät kuumeisina, huulet vapisevat suuttumusta.\n\nJööran sipaisee kulmallistaan. Tuonnäköisenä hän ei ole vielä koskaan\nnähnyt Ånäsin mamsellia eikä kuullut hänen haaleilta huuliltaan\nsellaisia sanoja kuin nyt. \"Kauanko sinä olet sitä naista pitänyt?\"\n\nJööran ei ole uskoa korviaan eikä osaa mitään vastata. \"Vastaa!\nKauanko?\"\n\nSanat syöksyivät uudestaan vihaisempina kuin mustasukkaisimmankaan\naviovaimon huulilta. Jööran räjähti nauramaan. Tilanteessa ei tottakaan\nvoinut olla muuta kuin naurettavuutta.\n\n\"Mais ma chère...!\" hän yrittää lievittää ranskalaisella hunajalla\njulmaa nauruaan. Hän tajuaa vihdoinkin, että kuumeinen rakkaus häneen\ntäyttää tuon naisen jokaisen solun. Hänen silmänsä tuijottavat\ntotisempina kuin viimeisen tuomion enkelillä. Mutta minä hetkenä tahansa\nvoi yhtä hyvin naisellisen itkun ilkeä räntäsade hänet hukuttaa, mies\nparan.\n\nKaukainen sääli ja iloisen humalan lempeys saa hänet ottamaan Anna\nElisabetia molemmista käsistä. Ja hän kuulee huultensa puhuvan\npuolivalheellisia ja puolitosia sanoja, joista viettelyksen viini on\naina saanut rypäleensä ja mehunsa. Hänen sanojensa leikki on nyt hellää\nja houkuttelevaa. Hänen täytyy saada nähdä noiden tiheitten silmäripsien\ntakaa tuon neidon silmien lohduttautuvan, nauravan ja yhtyvän hänen\nomaan aurinkoiseen hullutteluunsa.\n\nAnna-mamselli toistaa toistamistaan samoja sanoja: \"Minä en kestä enää,\nen kestä, en kestä... Sinä olet murtanut minun sydämeni, Portinsärkijä!\nMinä surmaan sen naisen, minä surmaan...\" \"No, mutta etkö tiedä, Anna\nElisabet\", Jööran tyynnyttelee totisin ilmein, \"että nyt sinä vasta olet\noikea nainen!\" Ja taas hän vaihtuu leikkiin: \"Miten sanookaan meidän\nDiderot'mme? Ihminen ilman intohimoja on soittokone kieliä vailla. Mutta\nsinä, sinähän olet oikea seireeni -- katse peilityyni, mutta alla surma\nja kuolema...!\"\n\nMutta ei. Mamselli ei niin vain leppynyt. \"Sinä, sinä ... luulet olevasi\nnero -- viettelijä sinä olet, kenen tahansa. Luuletko, etten tiedä ...\npuutarhurin tyttäret, porvarisimmet joka kaupungissa, jos jotkin\nbalettitytöt ja kapakkaneitseet -- ooh, olet tyhjänpäiväinen\nnaistenmetsästäjä, jonnin joutava narri, et muuta.\"\n\nMutta Jööran vain hyräili jotakin mamsellille tuntematonta ranskalaista\nlaulua, jossa ei kuulostanut olevan edes oikeata nuottia.\n\n\"Varo, porvari, tytärtäsi, Kaljupää lähestyy\", Anna Elisabet alkaa\nerottaa sanoja. Jööran selittää, että laulu oli syntynyt Galliassa\nCaesarin sotaretkien aikana. Valloittajalla oli ollut näet tapana juhlia\nvoittojensa jälkeen valtoimesti maan tyttärien kanssa iloinen\nlehväseppele varhain kaljuksi käyneen päänsä kiireellä.\n\n\"No, oliko suuri Cajus Julius nero vai ei?\" Anna-neito niuhottelee\nyrittäen pudistaa päätään. Mutta hulluttelija otti sen käsiensä väliin\nja suuteli suulle, ohimennen ja naurahtaen. Ja Anna Elisabet oli sulanut\nkuin vaha.\n\n\"Katsos nyt, mademoiselle\", Jööran yhä leikitteli, \"se kuuluisa 'naisen\narvoitus' ei ole muuta kuin ruusunpunainen solmu, jonka avaa suudelman\npolttava terä. Me sen tiedämme ... nerot ja sankarit -- Cajus Juliukset,\nJööran Magnukset ja Casanovat, ha-ha-ha...\"\n\nMutta hulluttelevan miehen nauru oli yhä iloisen avointa, melkeinpä\nhellittelevää. Se kiihoitti Anna-mamsellin kehräämään kostoa vihatulle\nkilpailijattarelle.\n\n\"Ja luuletko sinä, että tuo 'tuollainen' on sinulle uskollinen?\" hän\nsopersi hellästi toraillen. \"Etkö sinä tiedä, senkin tyhmyri, että tuo\nolento oli jo luvannut itsensä Henrik Forsteenille, jonka huhutaan\ntulevan varapormestariksi vanhan Hagertin lähtiessä valtiopäiville. Ja\ntiedätkö sitä, että tuo, tuo pitsinnyplääjä, tuo joka puolelle\nnaureskelija, tuo Treksilän herran yöpassari, tuo...\"\n\nHe olivat nousseet kohti kartanon pihaa, Anna-mamsellin käden hivellessä\nsana sanalta yhä hellemmin Jööranin käsivartta.\n\nMutta hänen mustasukkainen puhetulvansa katkesi äkkiä. Jööran työnsi\nhänet jäykistyvin käsin syrjään. \"Mademoiselle Glansenstjerna\",\nkuuluivat Jööranin sanat, \"parempi sittenkin on soittokone kieliä\nvailla, kuin että alhainen valhe ne ruostuttaa. Hyvästi.\"\n\nAnna Elisabet seisoi kuin ruusunpunaisesta pilvestä pudonneena. Mitä hän\nnyt näki, eivät hänen silmänsä olleet uskoa.\n\nJäykin askelin Jööran marssi talleja kohti. Katosi. Palasi ohjaksissaan\nsatuloimaton ratsu. Heittäytyi sen selkään. Huudahti: \"Sano Lauri\nReinholdille, että ryöstän vain hevosen Ånäsistä, en tytärtä!\" Kannusti\nratsun raviin, laukkaan. Syöksyi rantaa kohti, upposi suvantoon ratsu\nupoksiin ja mies suolivöitä myöten. Ratsun pärskintä kuului harmain\nkasvoin seisovan neidon korvaan kuin hänessä itsessään olisi\ntoivottomana huutanut äkkinäinen kuoleman kauhu. Hänen täytyi paeta\ntuota ääntä, väsynein, turtuvin jaloin. Mutta hän pääsi kuitenkin\nneitsytkammioonsa hautautuakseen silkkisiin pieluksiinsa, jotka\ntukehduttivat, tukehduttivat, kunnes väkivaltaiset nyyhkytykset avasivat\nhänen pakahtuvan rintansa.\n\nKeskellä suvantoa ui samaan aikaan ratsu, nyt jo tasaisesti huokuen ja\nvoitollisesti pärskyen vastarantaa kohti, jossa rinnettä juoksee alas\nkasvoilla hätä ja nauru koulumestarin Agata.\n\n\n\n\n9.\n\n\nLeskirouva Aspmanin taloon saakka kuuluu helmikuisessa varhaisaamussa\nLinnamäeltä päin ankara piipyssyjen pauke. Laukaukset kajahtelevat\nkajakkaan ilmaan niin erilaisin äänin, että luulisi pyssyjen\nhullaantuneen harjoittamaan kuorolaulua. Eräät jumahtavat bassoina,\neräät kevyen heleästi, kuin tenori olisi kiekauttanut äänen ilmoille\nnoin vain omaksi ilokseen.\n\nMajuurska Sprengtporten, joka nyt asuu poikansa toimesta upeassa\nasunnossaan, timpermanninlesken uudistalon toisessa kerroksessa,\nhyrähtelee hyvillään. Nehän olivat Jööranin ampumaharjoituksia. Ja nuo\nkevyesti, nopeassa tahdissa kajahtelevat laukaukset olivat lennähtäneet\nhänen keksimästään uudesta tussarista.\n\n\"Jokohan, jokohan se nyt, Jööran-herra...?\" kysäisee eteisen ovelta\niloisen jännittynein silmin Agata-neitsyt. Ei hänen tarvitse lopettaa\nlausettaan. He tietävät kumpikin toivo ja pelko sydämessä kyselevänsä\nitseltään joka aamu ja parhaillaankin, oliko kapteeni jo lopultakin\nonnistunut keksinnössään. Muuten hän palaisi taas pahalla päällä kotiin,\nkatoaisi hiihtoretkilleen koko päiväksi tai sulkeutuisi kamariinsa\nviilapenkkiensä tai kirjojensa pariin.\n\n\"Omaa kärsimätöntä mieltään se siellä purkaa, poika parka\", Elsa-rouva\nhymähti ja huokasi samalla hengähtämällä.\n\nUpseerisuvun tyttärenä, upseerin puolisona ja sotilaan äitinä hän\nvaistosi kuin omassa veressään mitä oli merkinnyt hänen nuorimmalleen,\njoka melkein lapsena oli heitetty verisille kentille vuosikausiksi,\nviime kesä, sitten pimeä, mutta rauhaa tuova syksy ja nyt tämä helisevä\nhelmikuu, joka kantoi teräksen kimmeltävillä käsivarsillaan kuin\njäänhileisissä kapaloissa rohkeita aukenevien merien lupauksia ja\nkutsuja: lähde, purjehdi...\n\nVoi, miten hän olikaan nyt juuri, rakkaimmassaan, kokenut sen, että\nsodasta palaava nuori mies on hyrskyaalto, joka ei lakkaa syöksymästä\nyhä eteenpäin, vaikka kaukomerellä on jo vaimennut jättiläismyrsky.\n\nNiin oli ollut hänen Jööraninsakin sielu. Tulipalon hiiltämille,\nhävitetyille rannoille hän oli purjehtinut. Oman syntymäkotinsa hän oli\ntavannut kurjempana kuin oli mikään kaupungin kortteli tulipalon\njäljiltä -- häväistynä, tunnottomien ihmisten raiskaamana.\n\nOliko ihme, jos hänessä taas merien auetessa oli heräävä levoton\npurjehtija -- pois väettömän ja saamattoman äitinsä luota. Oi, hän ei\nollut siitä konsa poikaansa edes sydämensä piiloisimmassa sopukassa\nmoittiva...\n\nSyksy, sen touhut ja rakentamiset, olivat olleet kuin uudelle\nsotaretkelle varustautumista. Olihan hän sen nähnyt joka hetki, milloin\niloiten milloin surren.\n\nJa nyt sitäkin selvemmin, talven ja kevään taistellessa keskenään\ntulipaloisissa aamunnousuissa. Hänen poikansa oli saanut kestää päivästä\npäivään yltyvää tuskaa. Viettää malttamattoman kunnianhimon ja uneliaan,\ntuskin kyventäkään räiskähtävän kotilieden ristitulessa pitkän pitkät\nillat, tehdä suunnitelmia, jos jonnekin niitä tarjoillen, useimmiten\nedes vastausta saamatta, kirjoitella viranpyyntöjä, odotella turhaan\nedes eläkettään ja yhä, yhä virattomuuttaan katkerana hautoa -- ooh,\neiköpä hän, äiti, olisi ymmärtänyt mitä hänen Jööraninsa oli saanut\ntalven kuluessa kärsiä.\n\nElsa-rouvan hymähtely on muuttunut yhä raskaammiksi huokauksiksi.\n\n\"Johan se soi postitorvikin!\" Agata pistää taas päänsä ovesta,\nrohkaistakseen omalla ilollaan vanhaa rouvaa, jonka huokauksia hän on\noppinut lukemaan kuin kirjasta. \"Jos olisi tulossa kirje vaikka\nJaakko-herralta tai itseltään kenraali Ehrensvärdiltä! Sinne\nViaporiinhan se, Jööran-herra...\"\n\n\"Niin, mene, hae posti, hae!\" Majuurska kiepahti jaloilleen. Sehän soi\nsentään kerran viikossa uutta toivoa ... tuo postiratsun torvi\nPorvoon-sillalta.\n\nElsa-rouva ryhtyy järjestelemään hopeoitaan. Ja taas ylpeilevä ilo ja\nhuokailu kulkevat kuin aamunvalo ja pilvi vuorotellen hänen kasvojensa\nyli.\n\nTuo rakas poika oli hankkinut Lasse-mestarilta takaisin heidän\nperhekalleutensa. Ostanut ja ostanut tuolta ja täältä, jos kultaseppä\noli niitä ennättänyt myydä kaupunkilaisille. Ja tuossa ne nyt\npaistoivat, kaikki, ainakin melkein kaikki.\n\nVain Treksilään ostetut pendyyli ja Kaarlekuninkaan kuva pysyivät\npoissa. Siellä päin oli heitä vastassa vannoutuneen vihan mykkä seinä.\nKuinka olisikaan Gabriel-herra unohtanut häpeään joutumistaan ja vielä\nsenkin jälkeen tapahtunutta Jööranin haastetta, jolla Gammelbackan\nkauppa oli saatettu oikeuteen.\n\nOli, oli ollut rahankuoppia poika paralla. Nämä uudet asunnot, ei vain\nheille vaan myöskin Hannu-mestarille ja Agatalle... Tämä riitajuttu ja\nostamiset ostamisten jälkeen. Oi, mitä rahanmenoa se hullu poika olikaan\npitänyt.\n\nJa yhtä hullu oli ollut Lauri Reinhold, joka syyti hänelle lainaa\nsyytämällä, vaikka tiesi, ettei Jööranin käsissä pysynyt raha enempää\nkuin vesi lentävän haukan siivellä.\n\nMutta nyt, juuri kipeimmän huolensa alta, hänen täytyi helakasti\nnaurahtaa. Hullaantuapa nyt tuollaiseenkin! Äiti katsahti ikkunapariin,\njoiden taitse nousi tellinkien pystyhirsiä. Tuo yltiöpää oli omalla\nkustannuksellaan revityttänyt uuden talon päätyseinän alas ja rakentanut\nsen uudestaan. Talon päätypuoli kun oli rakennettu vastoin uutta\nrakennusjärjestystä niin, että se työntyi kadulle, oli herra suuttunut\npahasti. No, jokos! Mitäs nyt sellaista olisi voinut sietää ... suuri\nlinnoitusupseeri? Ja mitäs rahasta!\n\nMutta entä hänen varoitellessaan: säästä viranostoa varten,\nakordisummaksi, herra oli vain tokaissut huulet kireinä: \"Aion\nrajankävijäksi. Ja rakennettuani Savon rajoille pari linnaa, otan niissä\npäällikkyyden omilla ansioillani.\"\n\nJa kuitenkin hän kärsi päivästä päivään yhä katkeroituneempana. Laihtui\nsilmissä. Tuskastui, suuttui ja raivosi mitättömästä. Hullaantui uusista\najatuksistaan ja keksinnöistään. Lamautui taas. Ei, ei hän osannut enää\nottaa kiinni ilon kädestä samalla tavalla kuin ennen. Ja jos sen tapasi,\ntarttui siihen epätoivoisesti kuin hukkuva oljenkorteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnamäen länsirinteellä seisoo tasaisen varjokkaassa valossa\nampumataulu. Aamunnousu lyö yli vuoren. Ja huurteisten mahtipetäjäin\nhuippujen lomitse heittyy joelle päin kaksi vähitellen levenevää\nvalokeilaa, jotka sulavat Gammelbackan aukeita ja merta kohti mahtavaksi\nvalomereksi.\n\nJööran on tyytyväinen uuteen kivääriinsä. Hän on kääntynyt aamun\nloistokkaaseen maisemaan päin, yhä vielä ase kourissaan. Nyt hän oli\nlopultakin onnistunut! Poikamaisessa ilossa hän osoittelee vieressä\nseisovalle Petter Schröderille, porvarikavallerian rytmestarille,\npyssyyn tehtyjä parannuksia. Juureva kauppias ja hänen takanaan puoli\ntusinaa muita kaupungin \"kavalleristeja\", porvareitten puukhollareita ja\nkäsityöverstaitten kisällejä, seurailevat kunnioittavasti kapteenin\nvarmoja kädenliikkeitä.\n\nSopi katsoa! Hana iski varmemmin kuin armeijan liian heikkorakenteisessa\npiilukossa. Mutta piippu oli lyhyempi, rihlat kierrokkaammat, koko ase\nentistä kevyempi ja nopeampi ladata. Ja tässä ... tästä patruunasta\nluoti kantoi! Tähtäin oli uutta lajia. Siitä sai vaikka vihollisen\nsilmänvalkuaisen jyvälle. Kenraalit ja everstit saivat tulla ottamaan\noppia Porvoolta! Vielä kerran oli jokaisen ruotumiehen olalla keikkuva\ntällainen ase, ainakin jo seuraavaan sotaan marssittaessa.\n\nSelittelyn lomassa Jööranin silmä on lumoutumistaan lumoutunut\nvalokeilojen loistoon.\n\n\"Katsokaa, pojat!\" hän huudahtaa. Mutta ei, hän ei jatka. Nuo\nhölmistyneen näköiset puukhollarien ja kisällien naamat toljottavat kuin\nhärkä uutta porttia. Se on hänen oma näkynsä, joka on huumannut hänen\npäänsä monenmonena aamuna.\n\nNuo valokeilat avautuvat länttä kohti. Ne kantavat hänelle jälleen\nvanhan Gammelbackan ... hänen omaisuudekseen, tuohon noin, hänen\njalkojensa juureen. Ne lupaavat hänelle lännestä päin mahtavaksi\navautuvana sylinä valtaherrain suosiota, kutsuja, määräyksiä tärkeisiin\ntehtäviin valtakunnan palveluksessa...\n\nHetken kuluttua kapteeni viittaa lähteäkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKavalleristit laskeutuvat kaupunkiin. Koulukujan päätteessä vänrikki\nNassokin palaa ratsain uusmaalaisten jalkamiestensä kanssa\naamuharjoituksista. Vänrikki ei komenna ruotumiehiä kunniantekoon\nvastaan astuvalle kapteenille.\n\nJööran pysähtyy. Vartalo jännittyy. Pää heilahtaa taaksepäin. Kasvot\ntummenevat äkkinäisestä raivosta. \"Haluaako vänrikki päästä rykmenttinsä\nesikuntaan virkarikoksesta? Vastatkaa!\"\n\nKapteeni huusi käskynsä huutamalla. Nassokin näytti säikähtävän. Mutta\nyritti sittenkin jäykistyä satulaansa, tuli mitä tuli -- syytös tai\nkaksintaistelu. Samassa komentaa jalan marssiva kersantti ryhmät\nkunniantekoon. Ja vänrikki vie kuin viekin kätensä tervehdykseen,\nikäänkuin kersanttinsa komennon hyväksymiseksi.\n\nVälikohtaus on ohi. Mutta Peter Schröder pysähtyy aprikoiden. \"Se on\ntämäkin niitä Treksilän herran usutteluita. Sen kun täytyy vetää\nnykyjään peruukkinsakin korvia myöten, he-he-he, senjälkeen kun...\"\n\nKapteeni vaikenee. Hän näyttää harmistuvan turhista puheista. Mutta\nPetter-kauppias ei niin vain säikähtele. Hänen koko olemuksessaan on\nhyväntahtoista ja samalla pelotonta rehtiyttä. Ei ole tarvis pelkäillä\nmiehen, joka on kaupungin suurin lankunlastaaja, laivanvarustaja omasta\ntakaa ja kaiken lisäksi raatimies.\n\nRytmestarissa on kaikki vaaleata: vaaleanruskeat paksut kulmakarvat,\nvaaleansiniset, vakaat silmät ja ahavan purema tiilenpunakka hipiä --\neivät ne muuta väriään eivätkä muotoaan. Rehti kunnioitus äänessään hän\njatkaa: \"Jollei herra kapteeni ja ritari pane pahakseen, niin tuota ...\nse vapaaherra ja sen juomaveikot ovat alkaneet pelata vähän niinkuin\nsalapeliä, katsokaas...\"\n\n\"Suu puhtaaksi\", käskee Jööran. No, Treksilän herra oli saanut\npuolelleen ja kapteenia vastaan yksinpä pormestari Hagertinkin, kun oli\npannut valtiopäivämiehen matkakassaan suuret summat, selittelee\nSchröder. Huhuttiin porvareitten kesken sellaistakin, että Treksilän\nkornetti ja varapormestari Forsteen kirjoittelivat Hagertille Tukholmaan\nkapteenista ja ritarista parjauskirjeitä, joilla piti muokata vaikkapa\nlahjuksilla lisäten säädyn edustajia estämään kapteenilta viransaannit\nja muut.\n\nJa jekkua ne aikoivat pelata Gammelbackankin asiassa. Kirjuri Busch oli\njo käynyt kumarrus- ja lahjusmatkalla Mäntsälässä, kihlakunnan tuomarin\nluona. Ne aikoivat juttua ainakin vitkuttaa.\n\nJa olihan Treksilän herralla nyt alvariinsa rinnallaan kaksikin\njuonenpunojaa ... tämä tullinuuskija ja sitten se tulipalojen ennustaja,\nse komeljanttari mikä lie ... Björnram.\n\nSchröderin vaalea parran höytyvä alkoi täristä hytkyvästä naurusta. \"Se\nkun oli tämä herra koko viime syksyn noitunut ihka yöpimeän halki\nkapteenin työhuoneen kynttilöitä sammuksiin, jotta muka se olisi merkki\nJööran-herran äkkikuolemasta. No, mitäpäs se nyt sellainen... Nämä\nmeidän puukhollarit kun kuulevat tiskin takaa jos jotkin jutut Treksilän\npalvelusväeltä, niin ajattelin, että kapteenin sopisi joka tapauksessa\nolla varuillaan. Ei niiltä herroilta konnankoukut lopu.\"\n\nBytmestarin tasainen puhe painui Jööranin rintaan kylmempänä kuin\nhangenalinen virta. Tällaistako hän oli jo aavistellut? Siksikö\nTukholman kirjeet viipyivät viipymistään? Oliko hänet saatettu\nepäluulonalaiseksi kaikkivaltiaitten myssyjen silmissä? Ja mitä oli\nkuiskittu hänen velipuolensa korvaan, tuon miehen, jota kalvoi epäluulo\njokaista kohtaan, mielipuolisuuden rajoille saakka? Vanha veljeskauna\nnostaa taas päätään hänen ärtyneen mielensä ryteiköstä. Varapormestarin\nnimi häivähtää hänen muististaan esiin. Siitäkö miehestä oli Anna\nElisabet viime juhannuksena juoruillut ja -- Agatasta? Oliko siinä siis\nollut jotain...? Mitä syytä oli tuolla miehellä liittyä hänen\nvihollisiinsa, jollei...? Ei, ei! Mahdotonta. Oliko hän tullut narriksi!\nEikö hän enää muistanut, ettei naisista kyennyt ensi sylinannissaan\npettämään kuin korkeintaan yksi tuhannesta. Ei ainakaan Agata hänen\npaluupäivänään Tuomiojalla -- oli sitten kosiskelijoita ollut vaikka\nkymmenen joka sormelle.\n\nEi, ei, muuta vaivaa hänellä ei ollut kuin nuo varjoina hiiviskelevät\nsalakytät, nuo...\n\nRiitelevinä havahtuneet ajatukset katkeavat samassa, sillä Kirkkotorin\nlaitamalla tulee apteekilta, postista, Agata juoksujalkaa heiluttaen\nkahta kirjettä kädessään. \"Nyt ne tulivat ... Tukholmasta ja...\",\nneitsyt huohottaa. On kuin hän ojentaisi rakastetulleen lahjan, joka\nkauan on ollut hänen kätköissään onnellisena salaisuutena. He eroavat\njoukosta ja kiirehtivät kotia kohti.\n\nJööranin askeleihin tulee jännittynyttä tarmoa. Agatan tummat silmät\novat siristyneet häikäisevästä auringosta ja ilosta. Hän tarttuu\nrakastettuaan käsivarresta, nähkööt jos näkevät -- siveellisyyksiä\nvalvovat korttelimestarien silmät. Kyllä hän tietää, että hänen\nmuinainen kosiskelijansa, Henrik Forsteen, varsinkin nyt, päästyään\nvarapormestariksi, uhkasi heidän onneansa. Heidän korttelinsa\nmoraalimestari, tuo ulkokullainen Vireenin ukko, joka veisaili\nsuutarinrummullaan aamusta iltaan herännäisvirsiä, oli hänelle eräänä\npäivänä ärähtänyt: 'Tietääkös Agata-neitsyt, miten käy tässä kaupungissa\nherrojen huorille? Joo, mamselli, joo ... saavat raippoja raatihuoneen\nportaitten edessä tai, joopa joo ... tulliportista ajaa piiskuri ulos,\nkorpeen, synnin korpeen, joo...'\n\nTämän kaiken hän on salannut rakastajaltaan. Mitä tulleekin, hän tahtoi\nkestää sen itse ja yksin. Nythän kulki yhä onni hänen rinnallaan. Ja\nhänen äänensä soi rohkeata iloa: \"Katso, miten ovat paksuja\", hän\nosoittaa sormellaan kirjeitä. \"Ovat taitaneet lähteä herrat asialle.\"\nNiin hän kujertaa ja kuhertaa. Eikä hän muista häivähtämänkään verran\nkotoisia nypläystöitään.\n\nHän tahtoo nähdä rakastettunsa voiton hetken -- hänen avaavan kirjeet,\nyltyvän taaskin oikeaan iloon, ottavan hänet syliin entisellä tavallaan\nooh, miten hän oli saanutkin vuotella turhaan kamarissaan monet pitkät\nillat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJööran sulkeutuu työhuoneeseensa. Naiset kulkevat varpaisillaan. Tuolla\noven takana ratkaistaan heille molemmille kallista kohtaloa. He\ntietävät, kuinka paljosta nyt oli kysymys. Oliko veljesten välinen\nepäluuloisuus ja riidanhaasto nyt ratkeava suureksi sovinnoksi? Oliko\nJaakko majuri lopultakin saanut kokoon rahaa perikunnan käräjöimiseksi\nBildsteinejä vastaan? Ja pääsisikö Jööran edes Augustin Ehrensvärdin\napulaiseksi Viaporin linnoitustöihin?\n\nKumpikin kuulostelee salavihkaa ovea kohti. Paperit rapisevat.\nVäkivaltainen käsi repii kirjeet auki. Kuluu hetki, toinen. Nyt hän\nvarmaan on istuutunut lukemaan. Pitkän ajan perästä rymähtää tuoli. Se\non työnnetty kiivaasti taaksepäin pöydän luota. Onko se ilostumista?\nSyöksyykö hän nyt, juuri nyt ovesta, sen auki levähyttäen, rinta\nröyheänä, silmät loistaen ... kädessä kirjeet?\n\nEi, hän ei tule.\n\nMykän tuokion jälkeen alkavat kuulua pitkät askelet. Nämä pysähtyvät\nkuin seinää vasten alkavat taas. Ja taaskin pysähtyvät, kuin olisi\neksynyt olento yht'äkkiä nähnyt edessään poluttoman ryteikön.\n\nVoiko olla näin hiljaista maailmassa? Naisten sydämet kiertyvät kokoon\nkuristavasta jännityksestä. Mutta korva ei herkeä kuulostamasta.\n\nJoku ajaa ikkunoitten alitse. Valjaskulkuset olivat Ånäsin herran\najokkaan. Agata menettää malttinsa. Hän juoksee ikkunan luo, yrittää\ntokaista terhakkaan tapaansa: \"Lauri-herra on ajanut postinhakuun. Ja\nkun ei ole vielä kahvikaan tulella...\"\n\nHän katoaa keittiöön, näytellen iloista touhuamista.\n\nMajuurskan ei tarvitse enää peitellä hätäänsä. Hän ristii kätensä,\nrukoillen pitkään. Vähitellen sykkivät taas kädenselän suonet. Hän\ntuntee sen omiin ristittyihin sormiinsa. Rauha palaa häneen. Käsi\ntarttuu kädensijaan. Ovi avautuu kuin hyväilevästä kosketuksesta.\n\nJööran seisoo selkä puolittain oveen päin, kasvot vasten seinää, jolla\nriippuu karttapiirros Suomen itärajoista. Äiti katsoo ympärilleen\nalkaakseen varovasti kysellä jotakin kirjeistä.\n\nMutta ei sanaakaan nouse Jööranin huulille. Toinen, kirjeistä paksumpi,\nmakaa lattialla työtuolin lähellä, rypistettynä, nähtävästi raivokkain\nkäsin maahan paiskattuna.\n\nJööran naurahtaa karmeasti. Mutta kun hän kääntyy hitaasti poispäin\nkartasta, ovat hänen kasvonsa lakastuneen harmaat. Hän katsoo äitiään.\nJa nyt leviää ilmeisiin avuttomuutta, aivankuin poika tuntisi jotakin\nsyyllisyyttä äitinsä edessä. Tällainen minä olen, saamaton, en osaa\nmuuta kuin joutua tappiosta tappioon, ne näyttävät puhuvan sanatonta\nkieltä. Mutta jostakin, vieläkin syvemmältä ylpeyden lannistumaton piru,\nvoiton ja loistelemisen himo, vetää omat tuskanuhmaiset juonteensa\nkulmallisten lomaan.\n\nHellävaroin äiti kysäisee: \"Vieläkö kenraali Ehrensvärd on Viaporissa,\nvai...?\" Hän ei uskalla vielä mainita sanallakaan velipuolen kirjeestä.\n\nPoika tanaa ontoin äänin: \"Myssyt ovat pidättäneet, kuten arvasinkin,\nkenraalilta rakennusrahat. He syyttävät häntä sitäpaitsi kavalluksesta.\nHänestä on näet päästävä eroon. Niin, työt on keskeytetty, eikä siellä\nsiis tarvita minuakaan.\"\n\nHän hengähti kuin helpotuksesta. Raskas tappio oli tunnustettu.\n\nÅnäsin Lauri Reinhold ilmestyy reippain askelin viereiseen huoneeseen.\nHänen uskolliset kasvonsa paistavat tyytyväisyyttä. Hänelläkin on\nkädessään kirje, josta puuntaa vaakuna -- risti ja neljä tähteä. Se on\nMalminkartanon Creutzeilta, Juhana-kapteenilta, jonka nuorta tytärtä,\nHelena Sofiaa, Lauri Reinhold on ryhtynyt kautta rantain kosiskelemaan.\n\nJööranin naurusta tulijan iloisen tyhmähkö naama hämmentyy. Pysty nenä\nyrittää tunnustella ilmaa -- tuohan kuulosti lopultakin oikealta\npeijaisnaurulta?\n\nMutta Jööranin suu sulkeutui tiukasti. Silmiin terästyi asiallinen ilme.\nHän vei vieraan kartan luo ryhtyen selittämään synkin ilmein tilannetta.\n\nVihdoin lattialla viruva paperitukko puristuu uudestaan hänen kouraansa.\nMutta Agata ilmestyy ovelle, uteleva, toiveikas välke rakastuneissa\nsilmissä.\n\nJööran hengähtää tyyntyneemmin. Herrat siirtyvät kahvipöytään.\n\n\"Ei mutta ... kyllä veli näkee peikkoja keskellä päivää\", Lauri Reinhold\nalkoi sovittelevasti. Hän oli käynyt hiljan Viaporissa ja sen upseerit\nolivat ryypänneet \"ikuisen rauhan boolia\", kuten he olivat sanoneet. Oli\nnäet juuri tullut tietoon, että Katariina havitteli ulkopolitiikassaan\nystävyyttä koko Pohjolan kanssa, \"pohjois-eurooppalaista järjestelmää\",\njonka piti taata ajasta aikaan sopu ja rauha Pohjolassa.\n\nNolostuttaen Lauri Reinholdin perin pohjin Jööran vetäisi kämmenellään\nhänen kasvojaan silmistä alkaen ja yli nenäkukkulan, joka tästä\nhäväistyksestä jäi epätietoisena mutruilemaan, suuttuako vai pannako\nnolaus leikinlaskuksi.\n\nAgata on tullut askartelemaan ryytikaapin vaiheille. Mutta kuulostelee\nkeskustelun jokaista sanaa, käsi jännittyneenä tapaillen kaulakuoppaa,\naivankuin sydäntä pyrkisi tukehduttamaan. Hän on joutumaisillaan hätään\ntuon miehen puolesta, jonka yhä yltyvässä hirsipuuhuumorissa särähtelee\nsärkevää epätoivoa.\n\nOn kuin salakähmäistä verkkoa vedettäisiin joka puolelta hänen\nrakastettunsa silmien eteen. Nuo, nuo Ånäsin herrasväetkin! Miksi ne\nsyytivät hänelle rahaa? Oliko se pelkkää ystävyyttä, vai miehen\nostamista Ånäsin tyttärelle? Neidon silmät välähyttivät mustaa tulta\nLauri Reinholdin luisunpehmeitten hartioitten takaa.\n\nMutta ei, seuraavan keskustelun aikana Agata ei taaskaan ymmärrä\npelätäkö rakastettunsa puolesta vai hullaantuako hänen tulisielunsa\nsalamannopeisiin yllätyksiin.\n\nMajuurskan palatessa seuraan herrat vaikenivat. Jööranin iloisista\nilmeistä rohkaistuneena majuurska kysäisee lopultakin mitä velipuoli oli\nkirjoittanut Tukholmasta.\n\nSamassa pimentyvät taas hänen poikansa kasvot. Jäntevät askelet\nmittaavat lattiaa pariin kertaan. Hän näyttää hakevan jotakin -- kuin\nasetta käteensä. Eikä kukaan kykene arvaamaan, purkautuuko hänen\nhuuliltaan kiukkuinen nauru vai kirous.\n\n\"Svenska botten ... Svenska botten\", jurisee hetken ajan hänen\nhampaistaan. \"Ruotsin pohja! Tiedättekö missä se on, korkean veljeni\nilmoituksen mukaan? Ajatelkaa, se on eräässä Tukholman kadunnurkassa,\nsavuisessa kahvihuoneessa, juoruilevien keikareitten kepinnenissä...\"\n\nPuhuja hengähti syvään. Iva oli kiristymistään kiristynyt, ohentaen\nhuulet koviksi viiruiksi. Hänen täytyi se vihdoin laukaisemalla\nlaukaista kylmäksi nauruksi: \"Nähkääs, he ovat perustaneet sennimisen\nklubin, rojalistisen salaseuran. Ja nerokas veljeni on sen päämies. Kas,\nhänhän on aina osannut vehkeillä kuin paras karuselli-ratsastaja. Onhan\noppia käyty -- ainakin Pariisin La Chaumièren puutarhativolissa ja\nhienonhienossa ranskalais-ruotsalaisessa rykmentissä ... Royal\nSuédois'ssa. Lue, lue!\" Hän heitti kirjeen Lauri Reinholdin eteen.\n\n\"No, mutta, rakas Jööran!\" Elsa-rouva oli todellakin suuttumaisillaan.\n\"Kuinka sinä voit ... omaa veljeäsi, jonka urhoollisuutta ja sotataitoa\nolet aina ihaillut...?\" Majuurskan nenäliina kohosi vapisevassa kädessä\npeittämään kyyneltyviä silmiä.\n\nJööran kiirehti äitinsä luokse, koskettaen hyväillen hänen hartioitaan.\nKääntyessään hän näki vastassaan Agatan katseen. Tämä oli avoin ja\nuskollinen, täynnä ihailua, nuorten rintojen uhkuessa rohkeata\nrakkautta.\n\nMies tyyntyi. Istahti taas ja puhui nyt järkkymättömän rauhallisella\näänellä, kuin määritellen tiiviiksi ajatelmaksi säkeninä räiskyneet\nnäkemyksensä: \"Ruotsin pohja ei ole koskaan ollut Tukholmassa ja\nRuotsissa. Koko valtakunnan pohja ja perustus on ollut ja on tässä\nmaassa, niin totta kuin on kysymyksessä taistelu itää vastaan ... koko\nvaltakunnan pelastamiseksi. Sitä minä tarkoitin. Ja vieläkin sanon, että\ntuo nimi, tuo 'svenska botten', se ennustaa vaaraa _meille_ -- nomen est\nomen.\"\n\nÅnäsin herra oli selaillut kirjettä. \"Mais mon frère, sinähän et\nole...\", hän tarkkaa uudestaan lukemaansa kohtaa. \"Täällähän veljesi\nmajuri kirjoittaa, että itse hänen korkeutensa...?\"\n\n\"Juuri niin. Prinssi Kustaa on minusta armollisesti kysellyt ja luvannut\nmuistaa. Mutta lue edelleen. Veljeni herra majuri nuhtelee minua\nankarasti siitä, että olen paljastanut 'varomattomasti ja tyhmästi'\nrojalistisuuteni 'loruilemalla', kuten hän sopivasti sanoo, loruilemalla\nmuka nuuskijoitten kuullen vallankaappauksesta ja sen sellaisesta.\"\n\n\"Sacrenom!\" Lauri Reinhold säikähti. \"Senhän sinä teitkin, muistatko ...\njuhannusjuhlassamme. Ja tuo Björnram, joka...\"\n\n\"Tiedän, tiedän. Mutta en olisi luullut, että arvon veljeni olisi niin\npienille salakytille suonut kunniaa avata ja lukea heidän nimettömiä,\nhuomaa, nimettömiä ilmiantokirjeitään, kuten hän itse tunnustaa.\"\n\n\"Totta kyllä, totta, mutta...\" Jööran oli siirtynyt tuijottamaan\nikkunasta suvannolle ja merelle päin. Äiti lähestyy häntä tarttuen\nhihaan. \"Mon chéri, kuulithan, hänen korkeutensa on luvannut sinua\nmuistaa, ehkäpä viralla tai ... jollakin erikoistehtävällä, ajattele,\nJööran...\" Ääni on iloisen houkutteleva.\n\n\"Oui, maman, vraiment!\" Jööran kiersi kätensä äidin hartioille muka\nilosta hullaantuneena. \"Nyt ei tarvita muuta kuin hioa ranskankieltä ja\nhovikumarruksia ja odottaa...! Odottaa ja rukoilla, että lihava\nsorvarikuninkaamme ahnehtisi entistäänkin enemmän iltaseuroissaan\nhanhenmaksaa, kaviaaria, hummeria, mustaa stralsundilaista olutta,\nsekaisin kahvit ja punssit, liköörit, piccadonit ja paloviinat, jotta\nHerramme päästäisi hänen korkean Pulleutensa ajoissa rauhaan vaipumaan!\"\n\nLauri Reinhold nauroi makeasti, huomaamatta mitään Jööranin sisimmästä\ntuskasta. \"Oikein, oikein, veli Jööran! Ja kun hovissa on huudettu:\n'Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!' niin me pojat täällä, tuota...\"\n\n\"Me huudamme itsemme ruhtinaiksi!\" päätti Jööran leikinlaskun.\n\nHidasjärkinen Ånäsin isäntä ei löytänyt mitään leikinjatkoa. Mutta\nkeksipä kuin keksikin vähän tuonnempana. Istuuduttuaan rekeen hän huusi\nvielä hirvennahan jo keikkuessa reenperästä portailla seisovalle\nJööranille: \"Ja Yrjö Maunu Sprengtporten Suomen suuriruhtinaaksi! Eikö\nniin? He-hei!\"\n\n\n\n\n10.\n\n\nKevät eteni. Mutta varhaisaamut vielä pakastivat. Jööranin pitkät\nkiertoladut pysyivät kunnossa.\n\nNousevan päivän ajaessa aamuhämärää pakoon hänellä oli tapana työntyä\nsuksilleen, milloin suunnaten matkansa saaristoväylille milloin\nsisämaahan. Tämä oli parasta lääkettä liian levottomalle verenkäynnille.\n\nIlloinkin hän yritti päästä ajatustensa ristitulesta lukemalla\neurooppalaista kirjallisuutta, hajanaisesti, mitä siitä käsiinsä sai.\nDiderot'n \"Nunna\"-romaanin hyökkäykset luostarilaitosta vastaan\nhuvittivat häntä monet illat. Samaa vauhtia hän nieli mielikirjailijansa\nmonet vuoropuhelut ja yhtä hyvin hänen sokerinimelän näytelmätekeleensä,\n\"Perheenisän\". Hyppäsi eräiksi illoiksi Swiftin nuoruudenrunojen\nsatiiriin, vieläpä \"Gulliverin retkiin\". Soitti viulua. Milloin\nLully'tä, milloin Rameauta, milloin ranskalaisia chansonnettejä, milloin\nsuomalaisia kansanlauluja.\n\nLuki taas, yritti vakavampaa: ensyklopedistain memoaareja, Holbachin\njumalankielteistä \"Luonnonjärjestelmää\", Buffonin loisteliasta\nluonnonhistoriaa, vanhaa Voltairea: Kaarle XII:n ja Pietari suuren\nhistorioita, hypäten taas suutahtaen uuteen englantilaiseen\nporvariromaaniin, hyveen kyyneleitä itkeskelevään Richardsoniin tai\nnäihin aikoihin Pohjolassakin muotiin tulleisiin Youngin elämäntyhjyyden\nja turhuuden tuntoihin. Mutta nämäkin häntä ärsyttivät. \"Kuolema on\nelämän kruunu\", hän toisteli Youngin \"Yöajatuksien\" seurassa. Ooh, tuo\najatus sopi sairaille ja raajarikoille tai aneemisille naisille, ei\nsotilaalle ja miehelle.\n\nMutta seuraavien aamuhämärien hiihtoladuilla hänen rinnalleen liukui\nluopumaton varjo, joka näytti hänen omissakin silmissään\nraajarikkoiselta kuvatukselta. Jos sitä yritti välttää katsomasta ja\nhaki jotakin kohtalonmerkkiä nousevien aurinkojen hangelle loihtimasta\nvaloleikistä, oli kuin sekin olisi kirottu hänen kiusakseen: noiduttu\ntäyteen kaksimielisiä oraakkeli-ennustuksia tai irvokkaita, muodottomia\nhaamuja.\n\nHarva se aamu hän laski Linnamäen takaisella sisämaanladullaan matalan\nnäreikön lomitse umpirantaiselle lammenselälle. Hoikkavartinen\nkoivumetsä nousee taivasta vasten sen itärannalla. Hämärä valkenee.\nMutta huurteinen koivikko ja taivas pysyvät niin samanvärisesti\nkuultavan harmaina, ettei silmä lopultakaan erota muuta kuin ohuitten,\ntummajäkäläisten runkojen ja oksien kutoman verkoston, jonka kuvioitten\nmuodot ovat lukemattomat.\n\nHiihtäjää värisytti. Tämä äänettömyys oli hirvittävää. Tuokin tuolla,\nsalaperäinen jättiläisverkko! Se jos mikään oli häntä varten, _hänen_\nharmaapää-kohtalotartensa, Moira-sisarusten, hämähäkinkynsien\nkehräämää...\n\nKoko maailma oli verkkojen kiertämä. Mitään ei tapahtunut -- ei ainakaan\nhänelle. Ooh, hän olisi ne valmis repimään! Mutta ... kädetkö\nsidottuina? Virattomuuden, velkojen ja kalvavien epäilysten kytkeminä?\n\nHän hylkää tuon kirotun umpilammen ja työntyi saaristoväylille.\nUnettoman yön jälkeen hän on lähtenyt taipaleelle päivän vasta\nsyvänsyvältä Myllymäen takaa kuumottaessa. Pimeys painaa hiihtävää\nmiestä säkkinä selässä. Velipuolen kirjeen siittämät ajatukset ovat\nkivettyneet yö yöltä luonnottoman raskaaksi taakaksi. Ne olivat\nsattuneet häneen kuin häntä olisi kivitetty, suojattomana ja avuttomana.\n\nHanki punertuu levottomana tapailevasta valosta. Mutta yhtä rintaa sen\nkanssa syntyy hänen oikealle puolelleen taaskin pitkänpitkä,\nnaurettaviin muotoihin venytetty varjo. Hänen oma varjonsa!\n\nToissapäiväinen keskustelu Lauri Reinholdin kanssa ajelumatkalla\ntunkeutui tuon varjon mukana muistiin, häiriten ja ärsyttäen\nepämääräisin ajatuksin.\n\n\"Miksi ja millä tavalla tuo hierofantti Björnram läksi Ånäsistä?\" hän\noli kysäissyt. Ystävä oli naurahtanut: \"No, maankiertäjä ja seikkailija\nkun on...\" \"Minkä hän sanoi syyksi?\" \"Erään merkillisen ajatuksen, jota\nei taida olla edes Anna Elisabetin romaaneissa. 'Lähden, sillä minun\ntäytyy varjona kiertää ... jokaista itseäni onnellisempaa.' Ja sitten,\nmitäs muuta! Monsieur teki ympyrämerkkejään huulet vihasta kalpeina,\nniin että kunnianarvoisa äitimuorikin otti vastoin tapojansa --\nvalerianaa, ha-ha-ha... Sinua hän joka tapauksessa näyttää yhä ja\nluopumattomasti vihaavan.\"\n\nMinua, minua? Ehkäpä hän luulee minuakin \"onnellisemmaksi\"! Vaisu\nnaurahdus työntää lyhyen huuruisen hengähdyksen hiihtäjän huulilta.\nMutta kalvavat ajatukset eivät päästä rauhaan. Olivatko he kaikki ...\nihmisparat porras portaalta toistensa varjoja, kateuden, vihan ja kaiken\nalhaisuuden muotopuolia varjoja?\n\nSekapäinen seikkailija hänen varjonsa! Ja hän itse? Oman onnellisemman\nveljensä kateuden ja vihan muodottomaksi vääntämä varjo, tuollainen kuin\ntuo tuossa hänen vierellään -- ohut ja pitkä kuin käärmeen hotto nahka,\nkuin Juudaksen kähmivä ja haamiva käsivarsi, sormet ja kynnet\nkurkoittuen kohti oman mestarinsa kurkkua...?\n\nHiihtosauvat iskivät jurahtaen sommat kovaa lumenpintaa vasten.\n\nHänen täytyi nähdä, jumal'avita, oman sielunsa perkeleet. Ja\nsikolaumaan, totta totisesti, ne oli ajettava, jos ne tuonlaatuisia\nolivat karvaltaan ja sielultaan...\n\nVihdoin hän seisoi Emäsalon korkean rantakallion kuvenietoksella.\nKiivas, hiottava loppuhiihto oli aivankuin puhdistanut hänen ruumiinsa,\nkuten äskeiset vannomiset hänen sieluaan. Mutta yhä täytyi hänen hakea\njotakin uutta tietä, joka avaisi hänelle tätä taipaletta rohkeammat ja\navarammat maailmat.\n\nVerestävä kuunkeula kulkee yhä vihertävän himmeää taivaanmerta. Se\nleikkaa liikahtamattomia taivaan maininkeja kuin turkkilaisen kaleerin\nuhkaava kokkapuu.\n\nTuokin näky oli taaskin tuollaiseksi loihdittu aivankuin häntä\nhoukutellakseen.\n\nSe huusi huutamalla: Jätä nämä maailman viheliäisimmät perukat, joissa\nei miehellä ole muuta varaa kuin tulla myssyjen malliin\nryssäläisholopiksi tai ranskalaisapinaksi -- hatuksi! Kutistua kateuden\nja vehkeilyn tuohenkäppyräksi. Tahrata sielunsa rihkamaa ostaen ja\nrihkamaa myyden ... Sacrenom!\n\nKatse ei ollut kääntynyt hetkeksikään tuosta merkillisestä kuunsirpistä.\nNyt se näytti kyntävän hyhmäistä merta pitkin etelään päin, kohti\nhelleenien Arkipelagia, Dardanelleille ja Mustalle merelle.\n\nSiellä oli Turkin sulttaani ja Krimin kaani. Siellä kulkivat kaleerit\ntäynnä janitshaareja matkalla Katariinaa vastaan, yli meren ja sitten\nDonia ja Dnepriä myöten Venäjän sydämeen. Ja siellä maksoi upseeri\npainonsa kultaa.\n\nMoskeija tai kirkko, sama se. Eunukki vartioimassa naisten uskollisuutta\nseraljien persialaismatoilla tai täällä -- ulkokullainen pönkkähame\npeittämässä olemattomia säädyllisyyden verhoja, saman samaa. Nainen oli\nyhtä ihana ja heikko kaikkialla.\n\nMitä hänellä oli lopultakaan muuta tehtävää kuin jättää tämä maa, joka\nsoi majurille luutnantinviran, kuten aikoinaan hänen isälleen, ja\nkapteenille kerjäläiseläkkeen. Siis pois täältä, suurille sotakentille!\nNyt vain asiat selviksi. Sukset kääntyivät paluumatkalle, Ånäsiä kohti,\njossa hän oli ollut viikko viikolta yhä harvinaisempi vieras.\n\nIdästä päin ajaen kampeaa lähellä suvantoa hänen ohitseen tulliherrain\nreki, joka palaa Kymin-rajalta kyttäämästä venäjänlehtien, suolan ja\nkarttuunin salakuljettajia.\n\nReen perässä istuu kirjuri Busch viluissaan ja hintelänä. Mutta\nkapteenille hän nostaa ylen syvään kumarrellen, mairein naamoin\nlakkiaan.\n\nTämä hämmästyttää Jöörania. Mutta olankohautus jättää tuon olennon\nsamassa hetkessä selän taakse. Ilmestyihän toki näille rannoille\nvariksia kevättalvisin...\n\nHeittäytyen Lauri-herran kamarissa nojatuoliin hän tokaisi suoraa päätä:\n\"Paljonko olen jo sinulle velkaa?\"\n\nLauri Reinhold näytti hämmentyvän. \"Mitä ne nyt sellaiset ... meidän\nkesken.\" \"Tarvitsen lisää.\" \"No, mutta ... saamasi pitää!\" Ystävän\nhailakan rehelliset silmät alkoivat säteillä melkeinpä kiitollisuutta.\n\"Oletko löytänyt jonkin sopivan viran, joka on ostettavissa? Ota vaikka\nViaporin kenraalinvakanssi, kyllä meillä...!\"\n\nEi, sitä ei Jööran tarkoittanut. Hän oli ajatellut juurta jaksain\nviranostoja akordisummilla. Se oli rappiota. Äveriässukuinen pölhöpäinen\npapinalku osti Tukholman kansliaherroilta rovastikunnan, kun köyhä,\nmutta lahjakas mies sai tyytyä nälkäpalkkaiseen korpipitäjään.\n\nKun eroava tai pelivelkoihin uponnut upseeri möi oman vakanssinsa, möi\nhän sen -- ei ansiokkaimmalle, ei urhoollisimmalle, vaan sille, kenellä\noli maksaa korkein summa, sekä myyjälle että hovin suosikeille -- mikäli\nei ostaja paran kaiken lisäksi täytynyt juosta takaportaita sen ja sen\npuolueherran luona, sen ja sen taskuun työntää kilisevää lahjusta,\npunoakseen sukusuhteista, puoluesuhteista, sen ja sen mahtiherran\npuoltolauseista, kompromissikaupoista ja juonittelun langoista sellaisen\nkultaverkon, että likaiseksi ryvettynyt virkakirja nousi kuin nousikin\nsameista vesistä. Ei, hän, Jööran, ei aikonut jäädä tänne puoluetarhojen\nkoekaniiniksi. Jos hänen ansionsa eivät riittäneet viransaantiin, häntä\nhuvitti myydä itsensä ja miekkansa Turkin armeijaan.\n\nYstävä kauhistui. \"Mais, mon frère, sehän olisi...\"\n\n\"On mitä on. Se on myöskin ainoa tapa, millä kykenen maksamaan velkani\nsinulle. Palkka on Turkin armeijassa meikäläiselle ruhtinaallinen.\nTiedäthän, että Krimin Girei-kaanin sukuaarteet ovat loppumattomat.\nSitäpaitsi, kaatumisen varalta teen sopimuksen määrätystä\npääkallosummasta. Onko selvä?\"\n\n\"Mahdotonta ... impossible ... impossible\", Lauri-herra tankkaa yhä\nhämmentyneempänä. \"Katsos, siihen tarkoitukseen ei äiti-muori missään\ntapauksessa...\"\n\n\"Mitä? Hänkö se siis...?\" Jööran ponnahti tuolistaan. \"No-no-no, älä\nnyt. Eihän se nyt ole aivan silläkään tavalla. Mutta äiti kun on uskonut\nsinun nousevan tässä maassa korkeaan asemaan ja kun Anna Elisabetkin...\"\n\n\"Riittää. Mamsellin haikailut olen kyllä nähnyt läpi. Mutta että\nkapteeni Sprengtporten aiotaan anopin kultakorolla painaa polvilleen\nvihkipallille, sitä en, Teufel und Donnerwetter, sitä en ole osannut\naavistaa. Au revoir.\"\n\nLauri Reinhold jäi surkeana seisomaan kamarinsa nurkkaan, johon hän oli\npaennut riehahtaneen Jööranin uhkaavia ryntäitä.\n\nPihamaalla helähtelevät juuri pysähtyneen ajokkaan valjaskulkuset.\nAnna-mamselli on palaamassa ajelulta. Mamselli viittaa Jööranille\nilostuneena huudahtaen. Ei, hän ei päässyt vällyjen alta ilman\nkavaljeerin apua...\n\nJööran lähestyy rekeä tuiman näköisenä. Vasen suupieli tapailee jo\njotakin ranskalaista ivakompaa. Mutta ei hän siihen sittenkään kykene.\n\nAnna Elisabetin kasvot ovat tavallista raikkaammat. Hän on välitön ja\ntunnustaa iloittelevan avoimesti, että hän oli nähnyt Jööranin hiihtävän\nyli suvannon ja lähtenyt häntä tavoittamaan. Niin, hän oli pannut\nherätyskellonsa soimaan jo varhain, niin hirvittävän varhain, saadakseen\nkerrankin karkulaisensa kiinni...\n\nNeito ei näyttänyt ilmeelläkään loukkautumista Jööranin viimekesäisestä\njulmurinleikistä, ei edes hänen pitkistä poissa-oloistaan Ånäsista.\n\nHän järjestelee untuvareunaisin hansikkain valko- ja viheriäraitaista\nrastisiljiturkkiaan, jonka kärpännahkakaulus hohtaa vitivalkoisena.\nVällyjen alta hän vetää suuren käsipuuhkansa, jonka avarasta pesästä\ntirkistää silmätukkujensa lomitse sylikoira Pouf.\n\nEi edes Jööran voi olla nauramatta tuon kiukkuisen prinsessan kiperän\ntärkeää naamaa. Sen valtiatar levähyttää syrjään turkkinsa lievettä,\njonka heleänpunainen tafti ilostuttaa kenen tahansa silmää.\n\nTyttö parka, tulee Jööranin mieleen. Eiväthän olleet hänen syytään\näitimuorin aviolliset kaupanhieromiset. Ehkäpä hän ei niistä edes\ntietänyt.\n\nNiin kohoaa yht'äkkiä Anna-mamselli ilmaan. Jööran kantaa hänet\nkäsivarsillaan kohti kuistia ja laskee neidon sen laitamalle seisomaan.\n\nMutta samassa seisoo väenpuolen portailla arkipäivien lujankankeassa\ntoppahameessaan Ånäsin armo, tällä kertaa luisevat kasvot\nharvahampaisessa, mutta aurinkoisen siunaavassa hymyssä.\n\nNiin seisoo taas eukko komentopaikallaan kuin patsas. Mutta oikea nyrkki\ntakoo voitollisen varmana vasenta kämmenpohjaa -- huutokauppavasara\nnäyttää lyövän jotakin aimo kauppaa lukkoon: tarjottu Seestan kartanosta\n... ensimmäinen kerta, tarjottu Seestan perijättärestä -- Jööran-lurjus\n... toinen kerta ja...\n\nTätä kauppaa takoo ankaran armon nyrkki luisevien kasvojen yrittäessä\nkiertyä suupieliin anopilliseksi hymyksi.\n\nTämä näky panee Jööranin kiukkuisena äsähtämään. Sanaa sanomatta hän\niskee pieksunnokat mäystimiin, sujahtaen rakennuksen nurkitse\nPorvoon-tielle.\n\nMutta Turkin-matkasta ei sittenkään tullut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudella hiihtomatkalla ja taaskin paluumatkalla Jööran-herra on yhä\nvielä huhtikuussakin, hylkeenpyynnin alettua ulkosaaristossa.\n\nHän palailee Knaggaksen ukon mökistä, jonka poikien, Säl-Mattsin ja\nLurendrejare-Kallen, kanssa hän on ollut ampumassa hylkeitä ulkokarien\njäärovien korkeilta telikoilta.\n\nHänen on täytynyt päästä hengittämään avomeren reunoille kylmää\nkevätahavaa, kiivetä kynsin hampain rovalta rovalle, jäämurrokolta\ntoiselle, kokeilla piilukkoaan ja siemaista kerrankin jännitystä\nkeuhkojen pohjia myöten.\n\nHän on yrittänyt unohtaa edes muutamiksi päiviksi, painellessaan\nhyljepaikkoja kohti lumenhohtavassa liinaisessa suojamekossa, joka\nhulmuilee ahavan liehtomana, että hänellä, täällä kotona, on yhä sama\npakkopaita päällä kuin aikaisemminkin. Ja entistäänkin ahdistavampana.\n\nKunniantunnoltaan hän ei ole enää sietänyt lisätä velkaansa Ånäsin\n\"anopille\".\n\nBildsteinit olivat hävinneet riitajutun kihlakunnan käräjissä, mutta\nvedonneet hovioikeuteen, mikä vaati taaskin uusia menoja. Mutta rahaa ei\nollut tullut kuparitaalariakaan velipuolelta, joka uusiin kirjeisiin oli\nlakoonisesti vastannut: \"Olen herra majuri -- ilman palkkaetuja, kuten\ntiedät, mon frère.\"\n\nJollei Petter Schröder olisi pestannut häntä ylettömän korkeasta\npalkasta, mikä paljasti sen läpikuultavasti tuon rehdin porvarin\navustussummaksi, kavalleriansa harjoitusmestariksi, ei hän olisi kyennyt\nelämään kunniallisena herrasmiehenä edes päivästä päivään.\n\nNyt hän on kuitenkin saanut pyssy kourassa, kaukoputki kaulassa,\nhiivintäsuoja kasvojen edessä lähestymistään lähestyä jäänreunan\nmurrokkoja, odottaa ja tähdätä, tähdätä kuin partioretkellä vihollista,\npienellä jääleipolla itseänsä paistattelevaa hyljettä. Ja pyyntimiesten\ntapaan hän on juonut kaatuneen saaliin kuolinhaavasta tuoreena noruvaa\nverta.\n\nSe oli ollut tuimempaa kuin mikään viini. Se oli kuin huuhtomalla\nhuuhtonut puhtaiksi hänen suonensa loppumattomista kiusoista ja\nmyrkyistä.\n\nKnaggaksen tuvassa hän oli nauratellut uhkeaa Mallda-tytärtä, joka oli\nkietaissut traanin irti hylkeennahasta voimakkain ahavan puremin\nkäsivarsin, paksu tukka kiiltävissä palmikoissa ja lujat hampaat\nterveessä naurussa.\n\nKaksi hylkeennahkaa hiihtäjän selässä kuumottaa melkeinpä liikaa\nkeskipäivän auringossa. Mitä lähemmäksi hän pääsee kotosuvantoa, sitä\nväsyneemmältä tuntuvat jäsenet.\n\nHänen vanhan Gammelbackansa katonharja pilkahtaa näkyviin. Sen mukana\ntyöntyy taas rintaan veristäviä okaita toinen toisensa jälkeen.\n\nEhkäpä niistä on pahin, ainakin näkyvin, tällä erää käräjöiminen\nkartanosta. Ennenkuin se oli ratkennut, ei hän voinut jättää äitiänsä\nyksin taistelemaan noita monenmonia nurkkasihteereitä ja Treksilän\nkornetin kätyreitä vastaan.\n\nOli syitä jos toisiakin, jotka olivat lykänneet matkaa viikko viikolta.\nOli Agatan altis ja luja rakkaus, joskin hän yritti vakuuttaa itselleen,\nettei mikään lemmenköynnös saanut tulla kahleeksi miehelle, joka oli\nmäärätty nousemaan kunniaan ja valtaan. Ei puuttunut, piru vieköön,\nkiusoja mieheltä, jonka kukkarossa ei ollut edes kunnialliselle\nrihkamaporvarille riittävää matkakassaa.\n\nHiihtäjä punnertaa ja hikoilee raskaine, kömpelöine\nsaaristolaissuksineen. Silmät sokaistuvat häikäisevästä auringosta ja\notsalta noruvista suolankatkerista hikipisaroista.\n\nKuin kirvelevän savun läpi hän on näkevinään erään japanilaispiirroksen,\njolle hän aikoinaan oli katketakseen nauranut äidin ripustaessa sen\nhänen pojankammionsa seinälle.\n\nNyt se näytti ivaavan häntä päin naamaa tuo iloittelevin viivoin\npiirretty leijona, jota lukematon joukko sammakoita kiristi ohuin ja\nsitkein rihmoin joka haaralta ja joka jäsenestä, niin ettei eläinten\nkuningas kyennyt kynttä liikahuttamaan. Oo, mikä vahingoniloinen nauru\nviuruilikaan tuossa kuvassa sammakoitten leveillä leuoilla... Sacrenom!\nNyt tuntuivat nuo sammakot hänestä liiankin tutuilta.\n\nHiihtäjä oli pysähtynyt. Kuuma suuttumuksen aalto oli lyönyt yht'äkkiä\nhäntä itseänsä vastaan. Oliko hän tulossa tästä iänikuisesta\nvatvomisesta saamattomaksi vätykseksi?\n\nJäikö Cajus Julius miettimään Calpurniaansa tai velkojaan lähtiessään\nkourallisella legionalaisia valloittamaan Galliaa? Eikö köyhä Lucius\nCornelius Sulia ollut täyttänyt sotakassansa pitämällä huutokauppaa\nrikkaitten ylimysten päillä, kuten yhtä köyhä Octavianuskin?\n\nEikö, jumal'avita, hänessä ollut lopultakaan miestä heittämään arpaa\nRubiconilla? Vai odottiko hän vielä jotakin täältä, tästä tuomitusta\nmaasta?\n\nViimeinen ajatus valaisi samassa kuin leimahuttamalla hänen sumean\nmaailmansa. Niinkö oli lopultakin ollut? Oliko hänessä itsessään, ehkäpä\njo hänen syntymänsä hetkellä, syttynyt tuli -- uhriliekki, peruuttamaton\nHannibal-vala, että hänen oli taisteltava kohtalonsa tässä maassa eikä\nmissään muualla ... omassa isänmaassaan?\n\nNiin, juuri sitä se oli ollut! Tuo salaperäinen vala oli huutanut\nnäinäkin viikkoina hänen rintansa salaisimmissa holvistoissa: Lähdetkö\npakoon, mies? Etkö kestä, valansyöjä? Kunniaton raukka!\n\nSyvä, onnellinen rauha valtasi lämpimänä verenaaltona hänen olemuksensa.\nTyynnyttävinä hymisivät isä vainajan sanat, jotka äiti oli kuullut\ntaivaan lakastumattomilta niityiltä. \"... Hän ei kuole, ennenkuin hän on\nsynnyttänyt, kärsinyt ja täyttänyt suuren totuutensa.\"\n\nMitä hänen muuta tarvitsi tietää. Ei ollut enää mitään turhia\ntutkailtavia. Hänen totuutensa oli elänyt jo hänen isänsä rinnassa --\ntuon jumaloidun kapinoitsijan lannistumattomasta vihasta ja\nkärsimyksistä syntyneenä.\n\nVirua seitsemäntoista kuukautta vankikopin pimeydessä, lihaa ja luuta\njäytävissä kahleissa ja sen jälkeen taivaltaa Siperian jäisille\ntundroille kahlehdittuna varkaitten ja murhaajien jonoon, vaeltaa --\nvuosikymmeneksi, kestää Siperian kesien tulta satavat taivaat ja talvien\njäämyrskyt -- oo, oli siinä kärsimystä isän synnyttää kuopukselleen\nperinnöksi totuuksien totuus: uhraa kaikki sotilaskunniasi ja isänmaasi\ntähden.\n\nNyt se eli ... tuo totuus hänessä luopumattomana valona. Niin, se oli,\nkautta taivaan, Hannibalin vala isänsä Hamilkarin sanoihin: \"Vannon\nMelkartin kautta, etten tee koskaan rauhaa Rooman kanssa!\"\n\nSuksisauvat olivat kohonneet korkealle hiihtäjän kiskaisemina. Hän oli\nhuutaa riemastuksesta. Hänellä _oli_ ylpeä, tähtien ahjoissa taottu\nkohtalo...!\n\nLujat suksenpohjat takoivat hankea päästäkseen irti raskaasta suojalumen\npaakusta ja työntyäkseen eteenpäin.\n\nMutta ne pysähtyivät vieläkin kerran.\n\nAu nom de Dieu! Hänellähän oli ollut päässään, jo Pommerin sotakentiltä\nasti, muitakin aatteita kuin linnoitusten rakentaminen itärajoille.\nKevyet joukot!\n\nJos valtakunnan kassa ei riittänyt linnoituksiin, kesti se epäilemättä\nuudistaa ja varustaa armeijan, joka kykeni rajoja puolustamaan\nsydämellään, ruumiillaan ja taistelutaidollaan.\n\nJööran nosteli pilkallisesti hymähdellen kömpelöitä suksiaan. Oli\nluotava suksijoukkoja. Mutta nämä tällaiset eivät kelvanneet nopeaan,\nmaan luonnon suosimaan sissisotaan. Miksi ei ollut tällaista helposti\ntoteutettavaa seikkaa oivallettu?\n\nJa miksi ei kukaan ollut keksinyt antaa joukoille samanlaisia\nliinanvalkeita suojapukuja kuin oli hylkeenpyydystäjillä? Missä oli\nollut herrojen päästä ajatus, että vihollinen oli kyettävä yllättämään\nja että nykyinen kankea lineaari-taktiikka ja sotamiesten riikinkukon\nkirjavat puvut tekivät mahdottomaksi yllättävän partiosodan?\n\nMillä he lopultakin olivat saaneet Pommerissa sodan ainoat voitot --\nEhrensvärd, Jaakko Maunu ja hän? Kevyillä vapaajoukoilla, jotka\nvelipuoli oli perustanut slovakialaisten bandureitten ja Preussin\njääkärijoukkojen malliin, jotka Fredrik-kuningas oli koonnut kansansa\nparhaista metsästäjistä. Eikö niitä muka riittäisi Suomessa\ntarkkasilmäisten metsästäjien luvatussa maassa!\n\nJööran hiihtää jo täyttä vauhtia. Hylkeennahat eivät enää kuumota\nhartioita. Suksenrumilaat eivät enää paina. Hänellä on kiire. Oli\nryhdyttävä suunnitelmien tekoon ja lähetettävä viimeistä piirtoa myöten\nvalmis ehdotus Jaakko Maunulle, Ehrensvärdille ja vaikkapa itselleen\nkansliapresidentille.\n\nHänen noustessaan jokitörmää kaupunkia kohti oli toinen suksisauva\nloihtiutunut miekaksi, toinen kivääriksi -- hänen uudeksi kevyeksi\nkiväärikseen.\n\nMiten yksinkertaista! Millä voittivat hakkapeliitat? Ratsujensa\nmyrskynnopealla syöksyllä. Millä valloitti kahdestoista Kaarle puolet\nEurooppaa? Kolonna-taktiikkansa yllättävillä iskuilla. Ja millä voimalla\nylitti Caesar Saônen päivässä helvetialaisten tarvitessa siihen kolme\nviikkoa? Nerollaan, joka säihkyi, leikki salamannopein liikkein ja\niskuin, yllätti ja lensi kotkansiivin yli virtain...\n\nPäästyään kamariinsa hän keräsi holtittomassa ilossa papereitaan ja\nkirjojaan kokoon. Nyt oli kiire. Jo Pommerissa oli venäläiskenraalilla\nollut kolmensadan miehen kevyt jääkärijoukko. Ja hän, Panin, nykyisin\ntsaarittaren kaikkivoipa neuvonantaja, oli ollut _suomenmaalaisen_\ndivisioonan komentaja! Entä Katariina? Hyvä, hyvä. Oli ennätettävä\najoissa... Keisarinnan vallanhimoiset suosikit, Orlov-veljekset, eivät\nlevänneet. Ja siellä, herra-paratkoon, riittivät metsäläiskansojen\nsaaliinajajat ja arokansojen ratsastajat... Hänen oli totta totisesti\nkiirehdittävä yötä päivää.\n\nIlo ja rohkeus palasi taas pitkäksi ajaksi Sprengtporteneitten pieneen\nperheeseen.\n\n\n\n\n11.\n\n\nTervaporvari Bergmanin, rytmestari Schröderin ja parin muun äveriään\nkauppiaan talonnurkalla palaa yölyhty ohuen patsaan nenässä. Eräistä\nikkunoista tuikuttaa kynttilänvaloja. Mutta muuten on syksyinen Porvoo\npilkkoisen pimeässä.\n\nPränvahdin kymmenen-huuto on jo kuultu. Krouvit ovat kiinni. Ja\nkorttelimestarit, asukkaitten siivollisten tapojen vartijat, ovat jo\nkierrelleet korttelinsa ja hyypiöinä kurkistelleet, olivatko porvarit ja\neritoten nuo kisälli ja kimnasisti rakkarit yöpuullaan, vai oliko\narestiin pantavia koijareita ehkä vielä kuhkimassa luvattomilla teillä.\n\nViimeisetkin ovet pannaan lujiin salpoihin. Rauhallinen yö näyttää\nalkaneen siunatun kuorsauksensa laillisella hetkellä.\n\nMutta tiimalasi on tuskin ennättänyt kertaalleen käännähtää alassuin,\nkun kopajavia askeleita alkaa kuulua Kirkkotorin laitamalta, jolla vielä\nkeskeneräiseksi jäänyt uusi raatihuone kyyhöttää tornia vailla.\n\nKolme viittoihin kietoutunutta kulkijaa kiertää ahdasta toria kohti\nAspmanin muorin taloa. Läheisessä kadunkulmassa he pysähtyvät\nkuulostelemaan. Oikealta, kapteeni Sprengtportenin asunnon\njoenpuolisesta naapuritalosta, häilehtii lakanoin peitetyn ikkunaparin\ntakaa kynttilänvaloja ja kuuluu sorisevaa, humalansekaista äänenpitoa,\njoka kuitenkin mykkenee jonkin naisäänen ankarasta käskystä. Siellä\nvietettiin kuolinvalvojaisia, selittää yksi kulkijoista kuiskaten.\nAgata-neitsyen isä, Hannu-mestari, oli kuollut edellisenä aamuna. Ja\nvanhaan porvoolaiseen tapaan oli valvojaisiin kertynyt kansaa saamaan\nmuistoryypyn vainajan kunniaksi.\n\nMiehet ylittävät pienen aukeaman ja jäävät tuijottamaan kapteeni\nSprengtportenin työhuoneen ikkunoita, joista tulvehtii verhojen läpi\npöydällä palavan kandelaaberin ja seinälampettien voimakas valo.\n\nJööran-herran varjo kulkee suuren kummituksen muotoisena edestakaisin\nverhojen taitse. Nyt se pysähtyy. Epämääräinen kädenvarjo nousee\notsalle, hervahtaa alas. Samassa varjo levenee. Kulkija on kääntynyt\nikkunaa kohti ja lysähtää työpöydän taakse.\n\nKustaa Björnram, jonka vierellä seisoo kirjuri Busch ja Treksilän herra,\non ryhtynyt tekemään salaoppisia merkkejään mumisten katkonaisin sanoin:\n\"Niin totta kuin sinun valosi sammukoon, niin totta olet kuolemalla\nkuoleva...\"\n\nTullikirjuri naurahtaa kuivasti. Hän ei usko tähän hierofantin mustaan\nmagiaan. Mutta hän on lyönyt vetoa sadasta riikintaalarista\nGabriel-herran kanssa, että Björnramin kynttilämanauksesta oli tuleva\nsuuri pannukakku. Ja nyt hän haluaa korjata voittonsa hedelmät --\nvalothan eivät sammu, mitään ei tapahdu. Siksi hänen naurunsa kähähtää\nkuivaa ivaa.\n\n\"Vain hyve, yksin hyve synnyttää valoa\", jatkaa profeetta. \"Sinun\nitserakkautesi, sinun korskeutesi, sinun alhaiset himosi, sinun\nriettautesi sammuttakoon sinun valosi ja sinun elämäsi ... nimessä\nkolmentoista pyhän pallon, nimessä viisikärkisen tähden, nimessä...\"\n\nTakaapäin, Välikatua pitkin, lähestyy pitkä jono nuorukaisia, jotka\nkantavat yläpuolellaan paria lyhtyä sauvojen nenissä. He ovat\nkimnasisteja, jotka tällaisina valvojaisöinä tapaavat järjestää\nkulkueita ja itselleen iloisen hummauksen hautajaislaulujensa hinnasta,\nmikäli eivät joutuneet kesken hurskasta toimitusta käsirysyyn kisällien\nkanssa, joilla myöskin oli vanha taattu oikeutensa muistoryyppyihin\nvalvovissa surutuvissa.\n\nLatinalainen virsi, joka pyrkii surevaisia lohduttamaan, raikuu heleästi\npimeältä pihamaalta. Mutta juuri juhlavimmassa värssyssään, jossa\nilmaistaan kova, mutta jumalallinen ihmiselämän laki muuttua synnin\npalkkana maaksi ja mullaksi, virsi katkeaa yht'äkkiseen rähinänpitoon.\nTuskin on näet kaikunut värssyn ensi säe:\n\n    \"Sic corpora mortificata\",\n\nkun ylhäältä, pihaportailta, kuuluu jonkun kisällin räikeä huuto:\n\"Pikipöksyt on hiivassa ja latinassa!\" Ja yhtä päätä kisälliroikan vanha\nlaulu humalaisesta miehestä:\n\n    \"Coska mies on yldä latinas\n    Humalas, Olwes, Palowijnas...!\"\n\nTämähän oli selvä tappeluhaaste. Mutta kimnasistijoukon johtaja,\nKokkoisen poika, ei ala tappelua ilman sanan mahtia ja kuritusta.\n\n\"Oo-oo, teitänne, te Luciferuksen eltarisällit, joilla suussa on\nriettauden mällit! Voi, teitänne, te syntisäkit, joilla viinaa on täynnä\nmahat ja pakit, minä sanon teille, joilla häntä heittää seitsemättä ja\ntakapuoli kahdeksatta, minä saarnaan suuren Laurentiuksen sanoilla näin:\n'Ettei myös iocu riegu ja raagu ja muita äänelläns peljätä eikä\ntepastele ja pauhaa kuin rijwattu...'\"\n\nMutta ei ennättänyt kimnasisti sen pitemmälle manauksessaan, kun sällien\ntaskuista kouraistiin kivenmukuloita ja näitä alkoi sataa kimnasisteja\npäin. Tänä hetkenä oli käsirysy käynnissä pitkin pihamaata.\n\nPortaille ilmestyi tervaporvari Bergmanin Elsa-muori, joka oli\nkuolinvalvojaisten kaitsija. Ankara emäntä huutaa: \"Irti toisistanne, te\nmurjaanit ja kelmit! Tai ajan teidät Laskarbrunniin, jonka pohjasta\nirvistää se pääpaha ja helvetin ruhtinas...!\"\n\nSe oli saarna sekin. Mutta ei auttanut nyt Elsa-muorinkaan manaus. Se\nhukkui tappelijoitten huutoihin, kirouksiin ja mäjähtäviin iskuihin,\njoita jaeltiin pampuin, viuhuvin remmein, seipäin tai paljain kourin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkään aikaan ei tappelun meiske yllä Jööran-herran korviin. Hän on\ntämän päivän postintulosta asti milloin raivonnut yksinäisessä\nkamarissaan tai pöytänsä ääreen lysähtäneenä tutkinut velipuolensa\nJaakko Maunun vastausta jo kevätkesästä lähettämäänsä ehdotukseen\nkevyitten joukkojen perustamisesta Suomeen.\n\nNäihin syyspimeisiin saakka hän on luottanut lujasti asiansa voittoon.\nNyt on velipuolen kirjeen mukana mennyt kaikki toivo. Nyt hän ei enää\njaksa. Siksi iltaa kohti tunti tunnilta raivokohtaukset ovat\nlyhentyneet, mutta istumiset kumarin hartein pöydän ääressä\npitentymistään pitentyneet.\n\nPöytä on täynnä hänen konseptipapereitaan ja muistiinpanojaan, joiden\nmukaan hän oli laatinut virallisen ehdotuksensa Tukholman herroille --\nei ainoastaan Jaakko Maunulle vaan myöskin näiden vuosien kuuluisimmalle\npuolueherralle, eversti Kaarle Fredrik Pechlinille, joka oli tapellut\nkiivaasti noita rauhanrahjuksia, myssyjä, vastaan ja noussut, niin hattu\nkuin olikin, uudistamaan myös hattuherrojen politiikkaa.\n\nJa tässä oli nyt -- Jööran puristaa velipuolen kirjettä kouraansa --\nvastaus, mordieu, oikea puoluepelin mallinäytös.\n\n\"Ja tuolle Pechlinin lurjukselle mon frère mitä hupaisimmassa\ntietämättömyydessään\", sattuu taaskin lukijan silmään kirjeen rivejä,\n\"tuolle tyhjäpäiselle tanssimestarille, joka on valmis vaihtamaan hatun\nmyssyksi tai myssyn hatuksi yhdestä ainoasta rintarahasta tai\n'kultaisesta Ludvigista' ja ruplasta, miten päin milloinkin sattuu,\ntuolle kaikkien aikojen kehnoimmalle hasardimestarille mon beau-frère\nsuvaitsee lähettää suunnitelmansa, joka sinänsä on oikea, mutta jonka\naika ei ole vielä tullut. C'est une merveille, mon ami!\"\n\nJa sitten -- saman samaa vanhaa jaaritusta, että piti odottaa\nperintöprinssin nousemista valtaistuimelle ja siihen mennessä koettaa\nvaikuttaa aiotun linnoituskomission jäsenten vaaliin.\n\nOdottaa -- aikoa -- luottaa... Mikä pyhä sekamelska uskoa, toivoa ja --\nvallanrakkautta! Ja miten täynnä hänen jalosukuisuutensa \"beaufrère\"\nolikaan itse puoluevihaa ja -vimmaa...! Todellakin, vraiment, vraiment\n-- salaseura \"Svenska bottenin\" mestari, kahvila-veljeskunnan pyhin ja\nylin... Mitäpä muuta sellainen herra saattaisikaan kirjoittaa.\n\nLyyhistyneen miehen huulet ovat vääntymäisillään katkeraan ilmeeseen.\nMutta jossain avautuu hänen lähettyvillään lohdutuksen ovi, hiljaa,\nlämpimän käden kosketuksesta. Tämä tajunnan liikahdus on aluksi vain\nkuin kuuloharhaa tai näkyä. Mutta se kuiskaa hänelle kuitenkin\nmerkillisellä varmuudella, että jotakin luopumatonta ja rajatonta uskoa\noli vieläkin olemassa -- hänenkin osalleen.\n\nÄiti on tullut hiljaa ja arkaillen huoneeseen ja laskee nyt kätensä\npojan olalle. Tuo käsi aivankuin kysyy tai pyytää jotakin. Jööran\nhavahtuu hymähtäen. Hänen \"näkynsä\" oli ollut siis todellisuutta. Mutta\nlempeytymisen tunnelma ei sittenkään jätä häntä. Hän vain huoahtaa:\n\"Äiti-muori ... madame-mère...\"\n\nHän ei huomaa äidin säikähtymistä tämän nähdessä poikansa kasvot. Tämäkö\noli hänen Jööraninsa? Tuolla puolitummalla hipiällä on ollut aina niin\npaljon nuoruuden hehkua ja valoista rohkeutta, että ne ovat aina\nnäyttäneet hänestä melkeinpä valkeahipiäisiltä. Ja nyt? Ne ovat\ntodellakin tummat ja lisäksi riutuneet, niin riutuneet...\n\nMajuurska on pelästyksissään melkeinpä unohtaa sanottavansa.\n\n\"Etkö ole kuullut melunpitoa ... tuolta?\" hän viittaa vihdoin\nnaapuritaloon päin. \"Minä pelkään, että...\"\n\n\"Ooh, sehän nyt on jokaöistä kisällirähinää...\" Jööran ryhtyy\nkokoilemaan konseptipapereitaan, hitaasti, kuin hyväillen lähettämiänsä\nurhoollisia kirjekyyhkysiä, jotka ovat palanneet rikki revittyinä,\nasiaansa toimittamatta, mutta ovat silti oman omia ja rakkaita.\n\nOveen koputetaan hätäisesti. Jööran tuntee tuon tavan koputtaa --\nnokkelan ja herkän somien rystysien kosketuksen, jolla on aina kiire\npäästä luokse...\n\nAgata tulee. Hänellä on yllään musta surupuku. Mutta kasvoilla ei ole\norvoksi jääneen tyttären hiljaista murhetta. Niillä on hätää ja\nhäpeänmakuista kiukkua.\n\n\"He, nuo villityt... tappelevat. Ja korttelimestari syyttää minua ...\nhuonosta menosta ... suruhuoneessa. Uhkaa raatimiehillä ja jos jollakin.\nMitä minä teen? Ei niitä saa korttelimestarikaan...\"\n\nJööran on ottanut Agataa ranteesta ja istuttanut tuoliin. \"Rauhoitu,\nkäyn asettamassa ne lurjukset.\"\n\nKapteenin kulkiessa kiivasta vauhtia pienen rakentamattoman tontin yli\nnaapuritaloa kohti vaaniskelevat herrat seuraavat häntä ikkunoitten\nhämärässä valonkajossa.\n\nTullikirjuri kuiskaa piruuksissaan Björnramille: \"No, herra\nkynttilämestari, sopii sammuttaa liekki -- laukaus vain...\" Hän työntää\npistoolin Björnramin viitan alle. Mutta tämän käsi ei ota asetta\nvastaan. Se vapisee voimattomasta vihasta.\n\nTreksilän herra on vetäytynyt syrjemmälle, kadunkulman suojaan. Hän\nseuraa hetken kapteeni Sprengtportenin kulkua. Vetää vihdoin viittansa\nalta pistoolin, jääden odottamaan vihamiehensä paluuta pihamaalta.\n\n\"Mordieu, mordieu\", hän kiroaa hiljaa ja hitaasti sanaa takoen. Nyt oli\ntullut koston hetki. Ammutun korvan arpea pakottaa häpeästä ja vihasta.\nYhtä mittaa, viikosta viikkoon sitä ovat repineet taukoamattomat\nkylmänvihat. Jokainen hetki kähertäjällä on ollut poltinraudoilla\npiinaamista, ennenkuin taidokkaasti sorvattu kierre on pöyhötetty sen\npeitteeksi.\n\nJa nyt ... vihdoinkin...\n\nMutta käsi alkaa jostakin syystä väristä. Hän sen melkein ymmärtääkin.\nJalosukuiselle miehelle ei tällainen teko sovi. Peritty sotilaskunnia ei\nota lähteäkseen niin vain miehen rinnasta, jolla on takanaan monessa\npolvessa kunnian kentillä taistellut soturisuku.\n\nOlkoon mitä on! huutaa vastaääni kostonhimoisessa sydämessä. Ja järki\ntakoo: tuota miestä et voi voittaa kaksintaistelussa. Nyt! Ratkaiskoon\narpa. Näin sankassa hämärässä on vaikeata osua. Alors, alors ... arpa,\narpa ... mordieu.\n\nPihamaalta kuuluu ankara käsky, kuiva ja terävä, kuin olisi koiraa\nvitaistu ruoskalla sivumennen, mutta lujasti.\n\nMelu lakkaa kuin olisi lepakko törmännyt tallinseinää vasten ja pudonnut\nmaahan.\n\nKapteeni palaa taakseen katsomatta. Tappelijoita katoaa pienin ryhmin ja\nyksitellen luikkien pimeille kaduille.\n\nKuuluu laukaus.\n\nJööran-herra ei pane sitä sen tarkemmin merkille. Luultavasti joku\nähmistynyt kisälli oli purkanut viimeisen kiukunrippusensa ärhäkkääseen\npamaukseen. Tunsihan hän, Gammelbackan Jööran, nuo viikarit ja\noppinoukut jo poika-ajoiltaan.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHannu-mestari on jo viikkoja maannut pienen hautaristinsä alla\ntullakseen katoavaisuuden tomun kautta yhdeksi palvomiensa\nroomalaisjumalien kanssa.\n\nTosin ei häntä muisteta yhtä kauan kuin hänen Cornelius Nepoksensa\n\"kuuluisia miehiä\". Mutta hänellä on omien uskojensa autuus. Ja hän elää\nainakin tyttärensä sydämessä ja Jööran-herran suurien aatteiden\nnäkymättömimmissä siemenkotiloissa.\n\nMakaava syyspimeä ottaa yhä pitempiä unia. Se kerää voimia ankarimpiin\nsyysmyrskyihinsä.\n\nAgata istuu pienessä kamarissaan, jossa sirot rokokoo-tuolit\nkukanheleine päällysteineen ovat aivankuin menuetti-karkelostaan\npysähtyneet somiksi ryhmiksi. Pendyylin raksahtelu lipaston kannelta\ntuntuu kutsuvan niitä uuteen tanssiin ja houkuttelevan itsepintaisesti\nmukaan myös kattokoristeitten amoriineja ruusuköynnöksistään, jotka ovat\nmaalarimestari Zindtin kömpelöhköä, mutta taattua käsialaa. Varjot\nhäilähtelevät hitaan tummina seinän pienestä ovaalipeilistä. Nekin\npyrkivät tanssimaan samaa sironsiroa menuettia, mutta eivät pääse esiin\nkimmeltävän ja tummuvan ikkunansa takaa. Ne ovat oman salaperäisen\nmaailmansa lievänlievästi kammahduttavia keijavaisvankeja.\n\nVain Agatan laajan neuletelineen yllä on seinälampetin tasaista\nlämpöistä keltaväriä. Muu huone hämärtyy hämärtymistään ovensuuta kohti.\n\nJööran-herra on luvannut tulla. Agatan poskikuopassa on salaviisasta\nhymyä. Murhekin voi ruokkia rakkautta. Pettymysten keskellä on tuolle\nsuurelle pojalle jäänyt lohdutukseksi vain hänen sylinantonsa.\nMaineenjano tyytyy ja tyyntyy ainakin hetkeksi hänen lemmenjuomastaan.\nNiin, hetkeksi ... kuinkako pitkäksi, ei tiedä kukaan, ei edes Agatan\nhymykuopan viisauksien viisaus.\n\nMutta hän ei osaa sittenkään olla naurahtelematta juuri tällä hetkellä\nhyvillään. Hänhän valmistaa parhaillaan yllätystä ja iloa herralleen. Ja\nhänellä on sitä varten tehtynä salaliitto, jonka voimalla hän nyt luo\nneuletelineensä silkkikankaalle kuvion toisensa jälkeen.\n\nSilkki on sinistä. Ja nyt on sillä jo valmiina Porvoon vaakuna. Kulmiin\ntarvitaan vain vielä kultaneuleiset kruununkuvat ja...\n\nNopsat sormet ja ajatus pysähtyy. Kadulla kopajavat askelet. Olivatko ne\nhänen? Ei, ei! Tuollaiset hiipivätkö, oho... Sellaiset upseerinaskelet\nkuin hänen herrallaan olisi korva erottanut jo ajat sitten. Entä --\nolivatko ne ehkä patruuna Schröderin, jonka kanssa hän oli salaliiton\ntehnyt? Ei, ei hänenkään. Nehän olisivat olleet rehdit ja varmat, kuten\noikealle kauppapatruunalle kuuluu.\n\nAgata unohtaa koko askelet. Nyt hän vain näkee näkemällä sen suuren\nhetken, jolloin porvarikavallerian ensi paraatissa -- kapteeni\nSprengtportenin harjoittamat miehet näyttävät kuntoaan ja tämä, Agatan\nompelema lippu, tekee kunniaa hänen rakastetulleen.\n\nSiinä se juuri oli heidän salaisuutensa, hänen ja Petter-kauppiaan.\nMutta patruuna sen kyllä ensin oli keksinyt ja tarjonnut tarvittavat\nvarat. Ovi keittiön puolelle on raollaan. Sieltä lemahtaa kattilassa\nkuumenevan kotoisen marjaviinin lämmin tuoksu. Sieltä kuuluu myöskin\nkerkeätä käpsehtimistä. Ovi eteiseen päin käy pariin kertaan. Levähtää\nlennähtäen auki, kimahtaen taas pienin paukauksin kiinni. Bergmanin\ntouhukas Elsa-muori on näet siellä hänellä keittomestarina. Näitä ääniä\nAgata tuskin kuulee. Hän on juuttunut erääseen ajatukseen. Nenä ja\nhuulet nyrpistyvät huvittavasti. Mitä se oikeastaan oli -- tuo\nJööran-herran maineenjano? Eihän sitä ollut muilla nuorilla miehillä.\nEivät ainakaan siitä olleet hänelle sanaakaan puhuneet hänen entiset\nkosiskelijansa... Tuskin isäkään... Niin, isä!\n\nHänellähän oli ollut merkillinen sana: _virtus_, Rooman miesten virtus,\nkunto ja sankarillinen tahto taistella, valloittaa...\n\nEi, sitäkään se ei ollut Jööran-herrassa. Hänessä tuo merkillinen 'jano'\noli kalvavaa tuskaa tai -- joskus -- kuin sokaisevan auringon nostama\nhullu humala. Ja sitten taas -- kuin olisi sydäntä ahdistanut jäytävä\nmyrkky ... Herra-paratkoon! Mietiskelijätär naurahtaa hämmästyneenä.\nNaisenaivoistaan hän oli ottanut yht'äkkiä kiinni mielestään loistavan\najatuksen.\n\nSehän oli kuin ensirakkautta -- kalvavaa, hullaannuttavaa, tuskaa,\nkipeätä tuskaa ja taaskin ihanaa houretta. Kuin sinne tänne ikkunasta\ntoiseen syöksyvä lintu, joka himoitsee ilmaa, pilviä, huikaisevaa\npäivää...\n\nJa nuoressa miehessä tuo lintu oli tietenkin hurja haukanpoika tai julma\nkotka ensi lennoillaan.\n\nAgata oli jo pääsemäisillään merkillisen totuuden huipuille, kun\nElsa-muorin karttuunimyssy työntyy ovesta. \"Jestas, jos silmäni erotti\noikein lyhdynvalosta, niin...\"\n\nMuori tohahtaa aivan lähelle. Tuskin uskaltaa kuiskata: \"Se on se ...\nsilakkaporvari. Kääntyi juuri meidän nurkalta pihan puolelle, kun...\"\n\nAgata sävähtää. Elsa-muori ei voinut tarkoittaa ketään muuta kuin\nvarapormestaria, hänen entistä kosiskelijaansa. Henrik Forsteen ei tosin\nollut häntä enää häirinnyt enempää kuin hyvänpäivän sanomalla siitä\nasti, kun Jööran-herra oli tullut. Mutta -- korttelimestari oli nyt ehkä\nantanut hänelle aseet käsiin, niin että...\n\nOvenkolkutin lyö lyönnin. He kuulostavat. Nyt se lyö uudestaan, lujasti\nja päättävästi. Agata puraisee huultaan. \"Mene avaamaan.\"\n\nTuo mies oli saatava poistumaan, ennenkuin Jööran ennätti saapua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHintelä, mutta varmaliikkeinen silakkapatruuna, hylkeennahan ja traanin\nsuurkauppias ja nykyisin Porvoon kaupunkipolitiikan johtomiehiä,\nneljissä kymmenissä oleva mies, Henrik Forsteen, ilmestyy ovensuuhun.\n\nAgata huomaa heti, että varapormestari on pukeutunut tavallista\nhienommin. Hänen heitettyään ovensuutuolille verkaviittansa ja\nturkisreunaisen samettilakkinsa tulee näkyviin tavanomainen\nnuuskanruskea porvarin lievetakki. Mutta tämä on rintapielistään ommeltu\nkoruneulein. Liivit ovat ehtaa silkkiä. Kaulanauha on komeampi kuin oli\ntavallista kauppiassäädyssä. Ja tukka -- se oli kuin olikin hienosti\npuuteroitu ja kiharrettu muutamin arvokkain kiertein ohimoilta.\n\nKasvot ovat varmailmeiset. Niissä on pari rokonarven tapaista merkkiä ja\ntoisessa silmässä lievää kieroutta. Mutta pitkähkö nenä on suora ja\nluja. Huulet hymyilevät kohteliaasti, aivankuin herra olisi vain\npistäytynyt pienelle käynnille kunnioitettavan neitsyen luokse.\n\nAgata tuntee kuitenkin sisimmässään vapisevansa. Miehen katseessa, josta\non vaikea tuon silmänkierouden vuoksi saada selvää, on nälkäistä\ntuijotusta. Kohtelias hymykään ei kykene sitä peittämään.\n\nAgatan pelko yltyy kammoksi. Tuo mies aikoi jotakin pimeää ja pahaa. Sen\nkädenkosketus oli kylmänluiseva. Ja kuitenkin hän alkoi puhua melkeinpä\nleikkisästi.\n\n\"Tulin tässä vain vähän niinkuin muistelemaan menneitä ... onnenaikoja,\nkuten sanotaan. Vai ovatko Agata-neitsyeltä ehkä jo unohtuneet nuo\niloiset vedennoutomatkamme Kirkkokadun kaivolle, Laskarbrunnille?\"\n\nNeito on saanut takaisin rohkeutensa. \"Kisälleille, kimnasisteille ja\njoskuspa kai arvon porvareillekin ne taisivat olla oikeita kosiomatkoja,\nvai kuinka...?\" hän helähytti ärsyttävän iloisesti.\n\n\"Muistaakseni myöskin eräille aatelisnulikoille, kuten esimerkiksi\nTreksilän nuorelle paroonille, he-he...\"\n\n\"Olihan niitä, varsinkin Valpurinpäivän lähestyessä, variksenpoikia\nkaivonnurkilla, ettei ollut sankoonsa vettä saada ... sellaiselta\nvaakkumiselta.\"\n\n\"Mutta ei vain sattunut Agatalle se oikea silmään ... silloin?\" Puhujan\nääni kävi vasten tahtoaankin vähitellen yhä häijymmäksi. \"Kovin oli\nsilloin tämä neitsyt kenokaula ja ylpeä. Tuskin liepeisiinsä katsahti,\npuhumattakaan...\"\n\n\"Eikös pormestari muista, että tytöllä piti olla hyvä maine, jotta pojat\ntoivat Valpurinyönä lehtevät oksat ikkunalle?\" Agata yrittää saada tuon\nmiehen paljastamaan pahimmat aikeensa.\n\nPormestari meni ansaan. Hänen kasvojensa nälkäinen ilme katosi.\nSuupieliin kiertyi kateudentapaista vihaa. \"Piti, piti ... silloin.\nRisut ja raaskuthan ne asetettiin huonomaineisten ikkunapieliin --\nsilloin.\"\n\n\"Ja kaipa vieläkin, vai?\" Agata uhmasi. \"Asetetaan kenelle asetetaan.\nAatelisherrain heilakat kai luulevat olevansa turvassa?\" Kysymys uhkasi\nyhä röyhkeämmin.\n\nMutta Agata oli jo tulistunut. Häntä himotti lyödä tuota miestä ympäri\nkorvia. \"Ehkäpä risuilta ja raaskuilta\", hän vastasi. \"Mutta ei kuulema\nraatiherrain, viskaalin ja piiskurin raipoilta.\" Neitsyen silmät\npaloivat nyt tulessa ja tappuroissa. Ne kipinöitsivät sellaista\nsuuttumusta, että Henrik-porvari yritti hyvitteleviin sanoihin. \"No-no,\nno-no, tietäähän neitsyt Agata, että minä olen tänne tullut vähän\nniinkuin suojelusenkeliksi, jos vain neitsyt puolestaan...\" Sanat\nsekovat pariin yskähdykseen. Kuin hämmennystä peittääkseen pormestari\nnyppäisee esiin kullankiiltävän nuuskarasiansa siemaisten siitä tärkein\nhyppysin pienen annoksen.\n\nTämä vaikuttaa kuin rohkaisuryyppy. Pian sujahtaa oikean käden peukalo\nsynnillisesti vilahtavan silmäniskun keralla liivin kainaloaukkoon,\nlattean rinnan tavoitellessa pormestarillista mahdikkuutta.\n\nMutta neitsyt on tarttunut porvarin sanoihin kuin kiukkuinen räiskä\nkurjaan silakkaan: \"Teitäkö sukoilla? Ehkäpä myöntyä jos johonkin,\nvai...?\" Agata leimahtelee, lisäten kylmästi: \"Herra pormestari, te\nolette tehnyt jälleen turhan kosiskelumatkan. Menkää!\"\n\nKuin leikattuna katkesi Agatan käsky. Lujien askelten ääntä kantautuu\nAspmanin talolta päin. Ne kuuluvat hänen korvaansa ratkaisevan kohtalon\nkoroniskuilta. Eikä hän voi estää niitä tulemasta.\n\nTänä hengähtämän hetkenä hän ei tiedä mitä hän seuraavana tuokiona on\nsanova tai tekevä.\n\nElsa-muori kuuluu jo juosseen eteiseen. Ovenkolkutinta ei tarvita, yhtä\nvähän kuin kohtalo välittää salvoista ja lukoista.\n\nTuskin on porvari ennättänyt vielä oven luota uhata: \"No, hyvä.\nHuomisaamuksi lähetän puhemiehekseni tämän kaupungin viskaalin\", kun ovi\ntempaistaan hänen selkänsä takaa auki, ja kapteeni Sprengtporten astuu\nkynnyksen yli.\n\nHieman harmistuneena, mutta vain olkansa yli katsahtaen Jööran-herra\nsilmää kauppiasta, joka näyttää yrittävän poistua.\n\n\"Odottakaa\", kuuluu Agatan käskevä ääni. Hänessä on yht'äkkiä syntynyt\nehdoton varmuus: nyt oli kaikki ratkaistava. Kykenikö ja tahtoiko\nJööran-herra suojella rakastettuaan? Rakastiko hän kuten mies\nläheisintään, vai oliko valmis heittämään hänet yksin, kun piti\nrakkaudesta maksaa ehkäpä myös omalla jalosukuisella maineellaan?\n\nEi, hänen ei tarvinnut päätellä ajatuksiaan. Hän paljasti lyhyin, kylmin\nsanoin Henrik-porvarin aikeet: \"Tämä herra tässä, varapormestari\nForsteen, uhkaa lähettää viskaalinsa minua vangitsemaan tuomittavaksi\nraatihuoneella huonosta elämästä kapteeni Sprengtportenin\nrakastajattarena. Niinkö oli asia, herra pormestari, vai toisinko?\"\n\n\"Niin on asia. Korttelimestarin syytökset oikeuttavat ja pakottavat\nminut siihen, etenkin edesmenneen isänne kuolinvalvojaisissa vietetyn\nhuonon elämän vuoksi.\"\n\nHenrik-porvari iski nämä sanat takovan tarkasti kohti kapteenia,\naivankuin sanellen taisteluhaastetta. Hänen ryhtiinsä oli tullut jotakin\nuutta, lujaa varmuutta, jonka alla liikkui ajan henki: porvarin viha\naatelisherroja vastaan. Se viha oli syvällä. Se oli raskasta kuin häkä.\nMutta se kykeni myöskin selkeytymään itsetietoisiksi väitteiksi. Nyt hän\noli poliitikko, porvari ja myssy, joka oli päässyt vallan makuun.\n\nJööran ei tästä mitään oivaltanut.\n\nHän huitaisi kädellään remahtaen nauramaan. Tuo hintelä olento näytti\nhänestä huvittavalta \"puukhollarilta\", kiipijältä tai onnenonkijalta.\n\n\"No, mutta, rakas herra pormestari!\" hän huudahti. \"Minunhan siitä\nsynnistä tulee maksaa. Ja käypä taksa? Ruplissa vai taalareissa?\nLähettäkää lasku, rakas pormestari. Mutta nyt...!\"\n\nJööranin viimeiset sanat uhkasivat käskeä: Poistukaa! Mutta kauppias\nehti sitä ennen. Hän iski vastaan tarmokkaasti, sana sanalta: \"Eikö\nteidän jalosukuisuutenne ole suvainnut kuulla, että näillä\nvaltiopäivillä on porvaristo noussut aatelisherroja vastaan, yhtä hyvin\nmyssy- kuin hattupuolueessa. Teidän röyhkeytenne perustuu koko säätynne\nväärämielisiin etuoikeuksiin. Mutta nämä, juuri nämä nyt teiltä\nriistetään. Ja mitä jää jäljelle -- tyhjä kukkaro. Ja lisäksi nöyrä\nselkä. Olisi ehkä kapteenin ja korkean ritarinkin hyvä muistaa, että\nteidän 'jalosukuisuuksienne' vastapainoksi on syntynyt näinä viikkoina\nTukholmassa eräs merkillinen lintu, lentävä sana, joka kuuluu --\n'vapaasyntyisyys', vapaasyntyiset, rehelliset porvarit. Eikö teidän\nylhäisyytenne kapteeni ja ritari ole siitä sattunut mitään kuulemaan?\"\n\nJööran oli ponnahtanut seisoalleen. Porvarin loppusanojen pureva iva sai\nhänet sittenkin tulistumaan. \"En, sitä en ole kuullut, rakas\npormestari.\" Kohteliaan kylmä iva väreili hänen suupielessään. \"Mutta\nsatun tietämään sen, että puhemiehenvaalissa voittivat myssyt ostamalla\nvastapuolueelta kolme ääntä sievoisesta hinnasta, yli viidestäkymmenestä\ntuhannesta hopeataalarista. Mitä arvelette? Teikäläisillä on totta\nvieköön kulta-aika. Yksi ainoa ääni arvioidaan nykyisin, kerrotaan,\ntuhanneksi hopeapunnaksi. Se se painaa, vai mitä -- 'vapaasyntyisen'\nkukkarossa? Ja se kehittää erinomaisesti myös teidän porvarillista\nlaskupäätänne. Nuo hopeapunnat ja taalarit on näet laskettava ruplan\nkurssin mukaan. Raskas urakka, vai kuinka? Tietenkin vain päälle eikä\nsydämelle ja omalletunnolle.\"\n\nVähitellen, aste asteelta Jööranin ääni oli tummentunut. Halveksunta\ntyöntyi yhä syvemmältä hänen huulilleen. Ja viimeisessä lauseessa se\nsyöksähti yli rajain. Hän ei kyennyt enää muuta kuin karjahtamaan: \"Ja\nnyt... mars, herra pormestari! Mars, mars!\"\n\nHenrik Forsteen ennätti tuskin kähähtää hyvästinsä, kiukkuisesti ja\nvihaa täynnä, kun hänen jo täytyi painua yön selkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAmoriinit näyttävät taas leikkivän pelkkää lemmenleikkiä katon\nruusuköynnöksissä. Elsa-muori on tuonut marjaviininsä ja poistunut\nkuihaistuaan entisen kasvattipoikansa korvaan: \"Hirsipuun ruokaa ne ovat\nsellaiset herrat Gammelbackan kapteenin rinnalla.\"\n\nJööran näytti huolettomalta, iloisemmalta kuin moneen aikaan. Mutta hän\nei hyväile, ei suutele. Agata seuraa vuoroin hämmentyen vuoroin tarkaten\nhänen kasvojensa ilmeitä. Näissä on jotakin arvoituksellista, jota hän\nei kykene selvittämään. Vihdoin, kuin huvikseen aikaillen ja sitten\nnaurahtaen Jööran heittää pöydälle raskaan samettikukkaron, jossa\nnäyttää olevan suuri summa rahaa.\n\nAgatan silmät pyöristyivät. Jööran tokaisi: \"Matkakassa.\" \"Minne, sano?\"\n\"Puolalaiseksi linnanherraksi.\" Agata joutui kokonaan ymmälle.\n\n\"Haluatko tulla palkkasoturin puolisoksi? Muista, että Katariina\nensimmäinen oli vain ruotsalaisen kersantin vaimo, mutta hänestä tuli\nPietari suuren puoliso ja Venäjän keisarinna. Sinä saat alkaa sentään --\nrouva kapteenskasta...!\"\n\nHän nauroi muka hassuttelevaa leikkiä. Mutta äänen alla oli jo hiven\nepätoivoista hurjuutta.\n\nAgata heittäytyi permannolle hänen polviensa nojaan. Syleillen niitä\naavistelevassa pelossa hän houkutteli Jöörania: \"Rakas, voi, rakas,\naiotko jotakin...?\" \"Aion jättää tämän maan.\" \"Mihin ja miksi? Voi,\nsano!\"\n\nLeikitellen Agatan kiiltävän tummilla hiuskiehkuroilla, joissa ei ollut\nhiventäkään puuteria, Jööran alkoi kertoa kuin merkillistä tarinaa\nonnettomasta vihan ja hulluuden maasta -- Puolasta, jonka\nAugust-kuningas oli hiljan kuollut.\n\nAatelisliitot, konfederaatiot, taistelivat siellä keskenään\nloppumattomia pikkusotia -- \"uskonsa ja vapautensa puolesta\". Magnaatit\nriistivät ja sortivat talonpoikia. Nämä \"turpeeseen sidotut\"\nriistäytyivät tuon tuostakin irti tunkioiltaan ja läävistään, lyöttyivät\nryysyisiin kerjurilaumoihin tai ryövärijoukoiksi. Ja silloin,\naut'armias! Silloin hekin, nämä kauhistavat \"haidamakit\", taistelivat\n\"uskonsa ja vapautensa puolesta\", samoten, ryöstäen ja polttaen linnoja,\nvieläpä kokonaisia kaupunkeja.\n\nMutta rauniokaupungeissa puikkelehti juutalaisporvari, joka ketti\ntalonpoikaa, aatelista ja pappia, jollei joutunut riippumaan puunoksaan\nryövärijoukon tai kemuilevain aatelisherrain iloksi.\n\nNihil novi, nihil novi! soi siellä huuto, varsinkin valtiopäivillä. Ei\nmitään uutta! Tämä \"aate\" oli se \"usko ja vapaus\", jonka puolesta\naatelisherrat taittoivat peistä. Toisin sanoen: jos yksikin ääni\nvastusti valtiopäivillä järjellisintäkin yhteiskunnallista uudistusta,\ntämä raukesi. Niin, nihil novi -- ei mitään _uutta_!\n\n\"Ja sinnekö lähtisit sinä, joka...?\" Agatan silmät kimmelsivät tummaa\nihmetystä ja hätää. Hänen oli mahdotonta käsittää rakastettuansa.\n\n\"Minä juuri!\" Jööran heilahutti laajassa kaaressa kättään. \"Ja juuri\nsinne!\"\n\nTuossa rappion maassa oli kypsänä, mätänä hedelmänä se, mikä täällä\nPohjolassa oli vasta raakileena. Puoluetappelu, lahjuspeli, kyvykkyyden\nja rehellisen työn sorto, veijareitten ja kiipijöitten tepastelu\nkukkoina tunkiolla -- siellä, Puolassa, se oli jo oikeata\nhullunmasurkkaa. Täällä vasta ulkokultaista katrillia.\n\nJööran painoi lujasti rakastettunsa pään rintaansa vasten. Hän tuntui\nhengittävän raskaasti. Mutta Agata tunsi, ettei se ollut huumautumista\nhänen hiustensa tuoksuun. Se oli kovaa epätoivoa, jota turhaan peitti\nhuoleton nauru. Kuulihan hän sen, Agata, että miehen sydän löi kuin\nahdistavaan rautaseinään takomalla.\n\n\"Sinne sinä et voi lähteä, sinä et saa...!\" Agata nostaa riuhtaisten\npäänsä Jööranin sylistä. \"Omasta isänmaastasi?\"\n\nPitkään ja halveksivasti ähkäisten Jööran nousi tapaillen ahdasta\npermantoa seinästä seinään, kasvoilla katkeraa kiukkua, tuskaa,\npeikonnaurua ja itkulta särähtävää kirousta.\n\n\"Sacre tonnerre! Enkö minä ole tätä 'isänmaata' rakastanut! Enkö minä\ntullut tänne haavoittuneena! Tulin. Tulin, kuin olisin uinut meren yli\nja uupuneena, mutta rinnassa autuaan rohkea usko tavoitellut molemmin\nkäsin näitä kalliorantoja? Miten kävi? Tuli aalto takaa päin. Käteni\nlipesivät niljaisesta kalliosta. Yritin uudestaan kynsin hampain. Minun\n_täytyi_ päästä tämän 'rakkaan isänmaan' lujalle kamaralle, tehdä työtä\nja pelastaa se suurista vaaroista. Henkihieveriin saakka minä\nponnistelin. Ja summa summarum! Ynseät kädet, tahraiset, lahjusten\nlikaamat, petturuuden, kateuden ja vallanhimon pitkäsormiset kourat\npaiskasivat minut takaisin mereen, uudestaan ja yhä uudestaan. Ja oma\nveljeni nauroi minun lapsellista hounanuskoani. No, nyt -- minä annan\nmyrskyn viedä itseni ja miekkani anarkian luvattuun maahan...\"\n\nNeitsyt oli pujahtanut Jööranin eteen ja painautunut houkutellen hänen\nkäsivarsiensa väliin. \"No, mutta herrani ja rakastajani -- ethän sinä\nsellaisessa sekasorrossa...\"\n\n\"Ohoo-ho-hoo, siinä noidankattilassa on minun makuistani juomaa! Katsos,\nen kykene täkäläiseen puoluetemppuiluun. Minun selkäni ei taivu\nkumartelemaan johtoherrain takaportaissa. Minun taskuissani on liian\nsuuria reikiä. Niihin on turha vehkeillä lahjuksia. Mutta siellä,\nPuolassa, siellä osataan edes käyttää säilää -- ja sitä osaan minäkin.\nAatelislipullinen mikä tahansa -- Radziwillien tai Poniatowskien --\nottaa kyllä vastaan miekkani. Sillä on näet jo jonkin verran mainetta,\nsinä houkuttelija.\"\n\n\"Miten sitten minun käy? Kuulithan juuri, että...\" Agata hykersi,\nhyväili, suuteli. Ja hän yritti lyödä leikiksi koko aikeen: \"Ja\nTurkkiinhan sinun piti lähteä! Vai onko se jo hukkunut Aigeian mereen,\nvai...?\"\n\n\"Sen sota Venäjää vastaan ei ole vielä päässyt syttymään. Näin ollen...\"\n\n\"Mutta minä, minä, sinun rakastettusi! Jätätkö minut tänne\nkorttelimestareitten ja piiskurien käsiin? No, sinä hullu mies?\" Agata\nhelisytti voitonvarmaa naurua.\n\nJööran rypisti kiusaantuneena otsaansa. Niin, hän oli aikonut lähteä\nyksin. Ånäsin Lauri-herra oli luvannut pitää huolta hänen äidistään. Ja\nAgatan piti häntä auttaa palveluksin. Kaikki oli ollut valmista. Rahaa\nhän oli lainannut Petter Schröderiltä, sekä majuurskan elämistä varten\nettä matkakassakseen. Seuraavana yönä hän aikoi astua Knaggaksen\npoikien, Lurendrejare-Kallen ja Säl-Mattsin, kalastajakuuttiin, jolla\nveljekset lähtivät salakuljetusmatkalle Viron saaristoon. Kaikki oli\njärjestetty. Ja nyt? Nyt uhkasi vaara ja häpeä hänen rakastettuaan...\n\"No, mutta ... enkö minä jo sanonut, että otan sinut mukaani, ryöstän\nsinut ja teen sinut linnanrouvaksi tai 'haidamakkien' ruhtinattareksi!\nTulethan?\"\n\nJööran näytti ihastuneelta omaan keksintöönsä. \"Tulethan?\" hän toisti.\n\nAgatan silmät paloivat mustina. Niissä ei ollut tulta. Mutta ne paloivat\nkuitenkin ... totista, tutkivaa kysymystä. Tahtoiko tuo mies hänet\ntodella mukaansa? Eikö hänen kasvojensa ilme lopultakin todistanut, että\nhän aikoi irtautua kaikesta, hänestäkin? Miten kärsimättömästi hän\nolikaan heittänyt viimeisen kysymyksensä: 'Tulethan?' Oi, nyt hän katsoi\neteensä, kuin olisi jo seisonut merentakaisella rannalla viimeisen\nlaivansa polttaneena. Ei, tuo mies ei tahtonut enää katsoa taaksepäin.\nEikä hänellä saanut olla taakkoja sellaisella retkellä, jolla hän aikoi\nheittää viimeisen arvanheiton omalla miekallaan.\n\n\"En, Jööran, minä en lähde mukaasi\". Agata sanoi yksinkertaisen\ntotisesti. \"Jään tänne ... sinua odottamaan.\"\n\n\"Mutta äskenhän sinä juuri...?\"\n\n\"No, mutta sehän oli vain leikkiä, rakas!\"\n\n\"Ei, ei!\" Jööran näytti nyt puhuvan täyttä totta. \"Kuka sinua täällä voi\nsuojella, jos jäät yksin noiden korttelimestareitten käsiin?\"\n\nAgata osasi vastata järkevin väittein. Pormestarit ja viskaalit kyllä\nrauhoittuisivat, kun Jööran oli lähtenyt. Sitäpaitsi, Petter Schröder\noli myöskin raatimies, vaikutusvaltainen ja rikas. Siinä oli hänelle\nrehti ja taattu suojelija.\n\n\"Ja luuletko sinä\", hän heittyi ilakoimaan, \"etten minä käännä tusinaa\ntuollaisia varapormestareja sormeni ympäri, kun vain tahdon!\"\n\nJööran näytti vapautuneelta. Hän aivankuin hengitti jo merituulta\nheittelehtivän purren varassa, ajatellen yksinomaan itseään ja\nsuunnitelmiaan.\n\nRiehakkaasti hän vetäisi Agatan syliinsä. Ja nyt oli hänen suudelmassaan\nmelkeinpä kuin kiitollisuutta tuota urhoollista naista kohtaan, joka\nkykeni häntä rakastamaan, niinkuin hänen levoton henkensä vaati.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuuma, lemmenvalojen, tuskan ja hurmion yö katosi vihdoin harmaaseen\nmyöhäissyksyn aamuun. Ulkoa mereltä kantautui ahtaisiin salmiin\ntunkeutuvan myrskyntumman meren painava kohina. Taivas oli levottomien\npilvien peitossa, painautuneena lähelle merta ja rantoja.\n\nSanattomina he syleilivät hyvästiksi, kasvot lakastuneina, katseissa\nlupausta ja merkillistä epäuskoa, joka pani heidät värisemään, kuin\nolisivat joutuneet värjöttämään alastomina jäätävässä syystuulessa.\n\nMutta jo aamupäivällä alkaa kapteeni Sprengtporten matkansa Knaggas-ukon\nkaukomökille, jossa hänet ottivat luntreijari-veljekset salamyhkäiseen\nalukseensa.\n\n\n\n\n\n\nRAJANKÄVIJÄ\n\n\n\n\n13.\n\n\n\"No sen ma sanon ... mies on pelkkää luuta ja nahkaa\", voivottelee\nBergmanin Elsa-muori Ånäsin keittiönviereisessä välikamarissa,\nnyyhkäisten viimeisessä sanassaan pientä itkua.\n\n\"Jassoo, niin-no\", napauttaa everstinna mietteissään maustekaapin\nkulmaan rystysillään \"Ja kananmunillakos sinä nyt aiot sen sitten\nlihottaa, hunsvotin?\" \"Niitähän minä läksin, korkeasti armollinen\nrouva...\" \"Niin-no? Mutta missäs se on hänen leipäsutensa? Sehän se on\nherraa tähän asti hoitanut. Haeskellut kuulema Gammelbackan pehtoorilta\nsekä munat että kananpaistit, no...?\"\n\n\"Voi-voi, hyvä armo, ei sovi soimata Agata-neitsyttä. Kukas\nJööran-herran olisi muuten pelastanut, jollei tyttö parka olisi lähtenyt\nviimeisissä myrskyissä sinne ruttohisten pesun...'\"\n\n\"Missä on tyttö nyt, minä kysyin\", käski Vendla-rouva. \"Herra paratkoon,\nteidän armonne Kun Jööran-herra alkoi toipua, Agata-neitsyt katosi.\nSanovat Petter-kauppiaan saattaneen hänet sisämaahan päin.\"\n\n\"Pakoonko ... pormestaria ja viskaalia? Johan poikani ja Petter Schröder\nsen hälläkän raipoilta pelastivat säästääkseen majuurska parkaa\njulkiselta häpeältä.\"\n\n\"Ee-ee-ei se kai sitäkään... Nähkääs nyt, armon rouva, kun ma oikein\nasiat justeeraan paikalleen ... se oli sillä tavalla, että... No,\nsapristi sentään, miten ma sanoisin? Nih, no, nih, sitähän minun\npitikin, että sukulaisiinsahan se -- Perniöön, sinne Smedjebackaan,\njossa elää vielä sen Loviisa-täti, isä vainajan puolelta, nähkääs...\"\n\nEverstinna tuijotti hetken ikkunasta sen alle auennutta ruskean likaista\nkevätpälveä. Hymähti päättävästi, kopauttaen rystysellään pöydänkulmaa.\n\n\"Jassoo, niin-no. Ota munat piioilta. Ja tässä, pane mukaasi.\"\n\nArmo oli ottanut kaapista täyden konjakkipullon. \"Tee Jööran-herralle\nmunatotia kolme kertaa päivässä ja syötä kananlientä. Jos tulee rahan\npuute, hae minulta. Ja suu tukkoon! Vie terveiseni rouva majuurskalle ja\n... no, niinno ... myöskin Jööran-herralle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkalla Elsa-muorin jalkaan loskaa kevätsolske kengänruojua\nmyöten. Kummun alla matala näreikkö, jolle viime yönä oli satanut\nviimeiset lumet, oli tulomatkalla seisonut paksuissa lumilepeissä kuin\nkeskitalvella ikään. Mutta nyt se noruili ne vetenä juurilleen, joilla\nlumi oli jo hapristunut melkein olemattomaksi, hottoisiksi kuoppasiksi.\n\nSeuraavalla kumpareella, koivikossa, kevät vasta on oikein pelinsä\npitänyt! Tuuli kävi tasaisen vahvasti. Puitten kyljissä koivunjulmun\npienet, irtautumaisillaan olevat hituset lepattivat hopeanhohtoisina\nperhosina, säristen tuskin korvan kuultavaa säveltä. Mutta soittelivat\nsiinä sittenkin omaa hentoa iloansa huhtikuun kynnyksellä.\n\nTottakin, ihmettelee Elsa-muori, niin leipottelivat kuin perhosen\nsiivet! Ja silmä huikaistuu. Aurinko on noussut kuin vimmalla --\nkuultavan tummassa taivaansinessä se näyttää vitivalkoiselta\nkimmellykseltä, joka kipenöitsee sellaisella voimalla, että Elsa-muorin\nmieleen tulee arkkienkelin siivensulat.\n\nOlikos ihme, että yöllä jäätyneet ritvakoivujen oksat kiiltelivät\nkarpalonkokoisina helminä, lukemattomina rihmoina ja hopeakäätyinä.\n\nElsa-muorin täytyi aivan pysähtyä. Vastarannalla tulenpunaisten\nrantakallioitten yläpuolella petäjikkö teki omaa kevätkylvöään. Ja\neivätkös jo hoilanneetkin Kokonniemen puolella lastimiehet numeroitaan\nja mittojaan lautatapuleilla, joiden tavaraa prikit ja proomut\nodottelivat laivaretillä.\n\nOli, oli tässä keväässä elämänmenoa.\n\nSamanlaatuista kevätmaisemaa katselee työhuoneensa lavitsalta hitaasti\ntoipuva Jööran. Yli rannoiltaan avautuneen joen hän tuijottaa\nvierastavin silmin Gammelbackaan päin, joskaan ei näe katonharjaakaan\ntänne saakka lapsuuskodistaan.\n\nJa kuitenkin hän sen näkee. Tai oikeammin: oman entisen itsensä\npoika-ajoilta ja viimeisiltäkin kesiltä Vironretkeen ja tähän hetkeen\nsaakka. Hän koettaa muistella tuota matkaansa. Mutta se on suurimmalta\nosaltaan pelkkää unta. Selvänä hänellä on vain menomatka yli\nluoteismyrskyisten aallonharjojen ja saapuminen virolaissaarelle, jossa\nhe, Knaggaksen pojat ja hän, olivat yöpyneet matalaan, mutta terävä- ja\nkorkeakattoiseen pirttiin, saaren ainoaan krouviin ja majapaikkaan.\n\nSaatuaan vilunväreisiinsä pari paloviinaryyppyä hän oli heittäytynyt\npirtin kehnolle lavitsalle. Kapakanemäntä parine tyttärineen liikuskeli\npermannolla pehmeine tossuineen. Ruskeanuttuisia, paljasrintaisia\nsalakuljettajia, joilla oli suolivöillä merkillisen leveät nahkavyöt,\noli kertynyt vähitellen pitkän pöydän ympärille, ryhtyen kuhajamaan\nsalaviinakaupoista, hinnoista ja tullinuuskijoista Knaggaksen poikien\nkanssa.\n\nTuohon salamyhkäiseen ääntensorinaan hän lienee nukahtanut.\n\nAamulla hän herää hirvittäviin tuskiin. Koko ruumista särkee. Hän avaa\npaidankaulustaan, koko rinta, koko ruumis on täynnä punaisia ihotäpliä.\nKeuhkot eivät saa ilmaa, joka haihtuu pois suun edestä merkillisen\ntyhjänä, mutta kuumana höyrynä. Aivot alkavat seota. Kaikki aistinsa\nponnistaen hän kutsuu emäntää ja kuulee tämän kauhistuneena huudahtavan:\n\"Rutto, rutto!\" Ja vieläkin loitompaa hän on kuulevinaan krouvarin\nrömeän äänen: \"Vanginruttoa, sitähän se ... pilkkukuumetta.\"\n\nKahden viikon kuluttua hän oli herännyt houreunestaan kylmään hikeen.\nHäntä viluttaa. Mutta hän tuntee itsensä merkillisellä tavalla\nonnelliseksi. Hän ymmärtää jääneensä eloon. Sieraimiin tunkeutuu\nsuloista hajuruohojen ja lavendelin tuoksua. Jostain räiskää takassa\npalava puu. Lämmin häilähtelevä valo alkaa himertää silmäluomien\nlomitse.\n\nAvatessaan silmänsä hän luulee yhä näkevänsä unta. Lähellä, häntä\nvastapäätä, hänen kasvojaan tarkaten istuu takkatulen loisteessa --\nAgata-neitsyt.\n\nSilmäluomet peittävät taas häikäistyneen silmän. Mutta nyt hän tuntee\nAgatan kostuttavan tuoksuvalla vedellä ohimoitaan, pyyhkivän hellävaroin\nhänen kätensä, kaulansa, rintansa, koko ajan ilosta nyyhkien: \"Olet\npelastunut, rakas, pelastunut... Kohta palaamme kotiin, kohta. Minä\nhoidan sinut...\"\n\nTuo urhoollinen neitsyt oli saanut viestin Knaggaksen pojilta hänen\nsairastumisestaan ja henkensä uhalla tullut viimeisimmässä syysmyrskyssä\nyli meren, pelastaakseen hänen henkensä. Mutta vasta helmikuisen jään\nyli he olivat päässeet ajamaan takaisin tänne, kotiin. Nyt virtaa\nikkunasta päättymätön valo. Metsänylinen taivas on helluntainheleä.\nMutta alhaalla petäjikkö ja lahdenpoukamat höyryävät kuin\nhiidenkattilaisen kevään lyödessä löylyä. Merkillistä, ajattelee\ntoipilas. Rajankäynti näyttää olevan aina jyrkkää. Yhtä hyvin talven ja\nkevään välillä kuin tässäkin ... narrinrinnassa... Laitureitten kupeilta\nnousevat sekä lahonneen harmaat että palon jälkeen uudesta rakennetut\nrantapuodit kirjavina rykelminä. Kaikessa karkeudessaan ne ilostuttavat\nsilmää. Sairas ei voi olla hiihtelemättä ikkunan luo. Se on ainakin\nhetkeksi avattava. Hän tahtoo hengittää täysin siemauksin.\n\nTuoreen seinähirren luja tuoksu, tynnyripinoista nouseva tervankäry ja\nkala-aittojen luopumaton kalanhaju tunkeutuu vähä vähältä pyörryttäen\nhänen sieraimiinsa. Miehen täytyy palata vuoteelle notkahtelevin polvin.\nTäällä hän hymähtää itselleen ja koko syksyiselle matkalleen. Se se\nvasta oli tehnyt hänelle tepposet.\n\nHän oli aikonut ylittää eräitä valtakuntien rajoja. Mutta hänen sielunsa\noli joutunut omissa maailmoissaan sellaiseen rajankäyntiin, että koko\nhänen olonsa ja elonsa oli tällä hetkellä seisomista temppelin harjalla.\n\nVaiston varmuudella hän oikeastaan tietää jo nyt suorittaneensa\nratkaisevan rajankäynnin entisen itsensä ja jonkin uuden, entistään\nvähän vanhemman, ehkäpä paljonkin vanhemman välillä. Hänen on vain tässä\nlepäillessään tuo uusi ja merkillinen aivoissaan järjestettävä,\naivankuin saaliintäyteisessä merestä nostetussa verkossa on vielä\nkotorannassa yhtä ja toista selviteltävää.\n\nToipilaan silmä siirtyilee seinää pitkin, kartasta karttaan, joihin hän\nitse on rajat maalannut sekä itää että etelää vasten. Ja tuolla ...\nViron rantasaarilla -- siellä se on ... hänen ruttorajansa, josta ei\ntotisesti -- mietiskelijä naurahtaa itsekseen yhä hieman ylpistellen --\nhänen oman kohtalottarensa käskystä ollut pääsyä yli, ei ympäri.\n\nTuo rajan tuolla puolen teikaroiva höyrypäinen nuorukainen panee taaskin\nhymähtämään, vähän niinkuin säälittelemälläkin.\n\nMutta eniten se pyöräpää osaa hävettää, hävettää niin, että etoo mieltä.\nSen suurempaa narria tuskin on ollut olemassa. Muka maine ja kunnia!\nMihin ne riittivät? Ja tavoittiko ne tuskittelemalla tai pelkillä\nuskoilla omaan onnentähteensä, kohtalottariin ja sensellaisiin? Mordieu!\nNe oli nähtävä läpi kylmin päin.\n\nMistä rakensi Octavianus ensi portaat maineeseen ja kunniaan? Hän\nnaulasi ja silasi ne verisillä proskriptiolistoilla. Piti pudota päitä\nja joka päästä tulla rahaa, jolle rakentaa armeija. Se herra ei totta\nvieköön anellut tai odotellut, kuten hän, tuo tuolla ... ruttorajan\ntakana uikutellut nuorukaiskapteeni. Kummallista! Hän muistaa tällaisia\nmiettineensä aikaisemminkin, mutta ... nähtävästikin jonkinlaisena\nkiukunpuuskien sapelinkalisteluna, jossa ei ollut mukana rahtuistakaan\nmiehen tiivistä ajattelua tai päätöksentekoa. Ooh, mikä kukkopoika hän\nolikaan ollut -- pelkkää nokkaa, punaista harjaa ja sorahtelevaa\nkiekumista!\n\nNiin, maine ja kunnia? Ah, nuo jumal'kaksoiset, dioskuurit, jotka\nlaskeutuvat jostakin kimmeltävästä korkeudesta valittujen rintaan, sen\nhelvetiksi ja taivaaksi! Oo, tuo muotopuoli ja kaksikasvoinen epäjumala:\nMaine, joka juoksi hennoin ja typerin pojankasvoin hurjat suortuvat\ntuulta soittaen, ja kunnia, tuo \"suuri\" Kunnia, joka tuimistelee\nylpistellen kypärän ja silmäraudan takaa...\n\nMikä rakkaus, nuori ja rohkea, mikä palava tahto ... niiden nousta\nhavisevin siivin ja syöstä haukkana saaliin kimppuun! Mutta miten lentää\nja mihin iskeä? Ooh, vain kylmä järki, nuoren Octavianuksen laskupää,\njonka aivoissa on hiven ovelaa konnaa -- vain se säätää voiton lait\nmaineelle, kunnialle, neroudelle, sankariudelle...\n\nElsa-rouva huudahtaa säikähtyneenä ovelta. Ikkuna oli jäänyt auki! Hänen\npoikansahan saattoi sairastua uudestaan sellaisesta varomattomuudesta.\n\n\"Madame-mère, eikö ... Agata-neitsyt ole jo palannut?\" Jööran kysäisee\nvähän aristellen.\n\n\"Ei ole\", majuurska vastaa hämmästyttävän jyrkästi. \"Eikä sinun ole nyt\najateltava ihmisten menoja ja paluita. Sinun on vain vahvistuttava ja\ntultava terveeksi. Kohta saat oikeata munatotia, tiedätkös!\"\n\nToipilas näyttää ottavan laimeasti vastaan kummatkin uutiset. Äidin\ntäytyy omasta takaa taas jatkaa, että Ånäsin everstinna oli hänelle\nlähettänyt konjakit ja kananmunat ja käskenyt sanomaan terveisensä.\n\nAnna Elisabet oli jo käynyt pari kertaa kysymässä. Oli halunnut tulla\nkatsomaankin. Mutta hän, äiti, oli estellyt, kun...\n\nJööran naurahti niin takaviisaan näköisenä, että Elsa-rouva typertyi\nsanattomaksi kesken selittelynsä.\n\nPoika nauroi vieläkin huvittuneempana, tokaisten vihdoin ryntäilleen\nnousten: \"Apropos, maman! Toisitko minulle sen suutarien ja räätälien\noppikirjan, kuten tapaa sanoa tuo suuri Ferneyn profeetta -- vähän\nsilmäiltäväkseni.\"\n\nÄiti on loukkautumaisillaan. Hänen Jööraninsahan ei yleensä ole tehnyt\npilkkaa pyhistä asioista. \"Niin, niin, ma chérie, tarkoitan raamattua,\nbibliaa.\" Äiti katsahtaa vieläkin epätietoisena. Mutta Jööranin\nkatseessa on pelkästään asiallinen ilme eikä mitään jumalattomuutta.\n\nJööran selailee, löytää tarkoittamansa paikan ja lukee tarkkaavasti pari\nriviä: \"Taas vei hänen perkele sangen korkialle vuorelle ja osoitti\nhänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian. Ja sanoi hänelle:\nnämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet\nminua.\"\n\nLukija lopetti ihmetyksestä hymähtäen. \"Ajattele, maman, ja tuo nuori\nmessias ajoi pois koko Luciferuksen, kieltäytyi vallasta ja\nvaltakunnista?\"\n\n\"Niin, niin, poikani, mutta enkelit tulivat ja palvelivat häntä.\" \"Sepä\nse. Hän taisi olla svedenborgiaani jo ennen suurta Emanueliamme!\" Terve,\nraikas nauru säesti sanoja. Mutta hän jatkoi kuin juurta jaksain\ntutkistellen: \"Miten voikaan ihmiseksi tullut olento noin vain, noin\nyksinkertaisesti luopua kaikesta -- luopua _vallasta_? Ei, ei, tuolla\nnazarealaisella oli jotain vikaa täällä ... päässä!\"\n\n\"No, mutta Jööran...!\" \"Ei, äiti, ei tämä ole pilkkaa. Minulle vain\ntodisti todistamalla äskeisellä matkallani eräs aivojeni belzebubi, että\nmaine, kunnia, nerous ja sankarius kuolevat kuin kukat takatalvessa,\nkuolevat yhdessä ainoassa yössä, jollei niitä pelasta vallan aurinko.\nKatsos...\"\n\n\"Mais, mon fils, hänen valtansahan ei ollut tästä maailmasta,\ntiedäthän...\"\n\n\"Totta, vraiment, vraiment...\" Jööran vaipui pitkään ajatukseen. Mutta\nponnahti uudestaan ryntäilleen, nousi istualleen kuin terve mies. \"Hyvä,\nhyvä!\" hän huudahti. \"Mutta minä olen onneksi kotoisin tästä maailmasta\nja tätä elämää varten luotu, niin että -- Voltaire on oikeassa: tuo\nkirja on suutareitten ja räätäleitten siveysoppia, ei herrain, jotka\novat syntyneet luomaan uutta ja johtamaan kansoja.\"\n\n\"Mais, mon enfant, ethän nyt toki tahdo tuolla tavalla pahoittaa oman\näitisi mieltä...\" Jööran oli jo noussut ja ottanut äitiä olkapäistä.\n\"En, ei sinne päinkään!\"\n\nElsa-rouva nyyhkäisi ja nauroi ilosta. Hänen poikansa äänessähän oli\nsittenkin terve, metallinen kaiku. Hänessä oli jotakin uutta, niin lujaa\nja turvallista.\n\n\"Sitä minä vain, maman, että tuo Ånäsin tyrannin munatoti on tuotava\nminulle tuossa paikassa. Eikä tee pahaa, vaikka maustat sen lisäksi\npippurilla, muskotilla ja inkiväärillä, ha-ha-ha...\"\n\nNyt ei enää Elsa-rouvan tarvinnut kuulostella epäröiden tuota naurua. Se\noli oikean miehen ja käskijän ääni.\n\nOnnellisena, sirot hartiat huvittavasti kyhärässä hän käännähtää ja\nkiirehtii keittiön puolelle valmistamaan juomaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kuluivat päivät. Valpurin juhlayö, nuorten valvomisyö,\nkevätkokkojen, lemmentaikojen noitayö lähestyi lähestymistään. Ei tosin\nenää uskottu, varsinkaan herrasväissä, noitasabbatteihin. Mutta sitä\nitsepäisemmin toitottivat yhä isiltä perittyyn tapaan vapunpäivää pojat\ntanotorvillaan, piiskoja paukutellen ja meluten, tyttöjen ikkunoille\nlehväsiä heitellen tai risunraaskuja asetellen.\n\nYhä kukittivat tyttäret salaiset lemmenlähteensä ja valvoskelivat\nsuloisesti värisyttävä pelko sydämessä: uskaltaako kurkistaa sen\npohjasta tulevan sulhasensa kasvoja, uskaltaako, rohjetako? Jestas,\njestapoo, jos tulisikin näkyviin vanhapiika Kyöpelin vuorella! Eikä\nkukaan, ei yksikään kunniallinen tyttö suostunut vappumorsiameksi, sillä\nniin oli asia, että yhdeksi yöksi hänet puetettiin koreaksi,\nylhäisönaisen laahuksiin ja mantteliin, koristettiin kultakäädyin ja\nBööminkivisin kruunuin ja yksi yö illasta aamuun häntä juhlittiin\nkuningattarena, mutta -- se tyttö raukka ei päässyt koskaan naimisiin,\nei ainakaan onnellisiin.\n\nSellainen oli vanha kirjoittamaton usko. Eikä tänä keväänä todellakaan\nlöydetty suostuvaista vappumorsianta, ei niin köyhimystäkään, ei edes\nrahalla houkuttelemalla.\n\nMutta olipa muuta koreutta. Porvarikavalieria oli hankkinut itselleen\nuudet komeat puvut ja miekat, sinikeltaiset asetakit ja kultakaluunaiset\nkaarlelaislakit mustine ja hopean värisine kokardeineen.\n\nSurumielisesti huoahtaen Petter Schröder oli aliupseereineen naulannut\nuuden Agata-neitsyen ompeleman silkkilipun hopeakärkiseen tankoon. Miten\nhehkuvin poskin sitä olikaan tehty ja miten nyt olivatkaan asiat --\nneitsyt parka ei saanut olla näkemässä heidän yhteistä yllätystään\nJööran-herralle.\n\nMutta sen toki oli rytmestari luvannut kapteenille, käydessään häntä\nkutsumassa manöövereitten ylituomariksi, ettei sitä paraatia tarvinnut\nhävetä. Ja sen miehen sanaan sai luottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValpurin aluspäivinä, kun Ånäsin puutarhan juhlakentälle pystytetään\nvappusalkoa, pihoja lakaistaan, pestyjä ja siivottuja huoneita\nlehvitetään, lyö yht'äkkiä Vendla-rouva portaillaan nyrkillä\nkämmenpohjaa ja laukaisee käskynsä.\n\nParihevoset oli valjastettava vaunujen eteen. Lauri Reinholdin oli häntä\nseurattava, mutta Anna Elisabetin piti jäädä kotiin.\n\nRaskaspyöräiset vaunut rotisuttavat tuoreella soralla peitettyä tietä.\nEverstinnalla on päässä juhlamyssynsä, mutta myssyn päällä on lisäksi\npaksu villaliina ja oravannahkaisen turkin hartioilla lavea, yhtä\nvillava olkaliina, sillä hänen armonsa ei pelkää mitään muuta maailmassa\npaitsi petollista kevätahavaa. Tuo kevättuuli ja koko kevät se oli vähän\nsamantapainen kuin hänen \"Lasse raukkansa\" oli yrittänyt olla nuorena\nherrana ja puolisona. Oo, miten lemmekäs -- senkin juutas! Mitäs?\nMustankipeyden vilutautiin olisi saanut kuolla hänen puolisonaan, jollei\nolisi pannut huitukkaa kurin alle. Niin-no. Ja kuriin se oli nyt pantava\ntämä Jööran-lurjuskin, sellaiseen aviolliseen karsseriin, että tiesi\nseilanneensa smuklareitten matkassa, hunsvotti...\n\nVaunut pysähtyvät Aspmanin talon pihamaalle, tanakasti kuin eivät\naikoisi siltä paikalta änähtää, ennenkuin oli asiat toimitettu juurta\njaksain, jokaista ostosta ja kauppaa myöten.\n\nEikä Vendla-rouva siekaile. Lauri-herra saa jäädä majuurskan seuraksi,\nkun hän, riisuuduttuaan ja järjestettyään Lasse vainajan sulhaslahjan,\nkaksinkertaiset kultakäädyt, jänteikkäälle kaulalleen, astuu Jööranin,\ntuon \"hunsvotin\", kamariin.\n\nIsäntä istuskelee turkisreunaisessa aamuviitassaan avarassa\nnojatuolissa, kirja kädessä ja poltellen suoravartista\nranskalaispiippuaan, yhä vielä huoneilman kalpeuttamana.\n\n\"Niin-no?\" Everstinna istuu isännän työtuolille laskien tavallista\nleppoisammin nyrkkinsä ja käsivartensa pöydän varaan. \"Missäs asti\ntäällä nyt ollaan?\" \"Tässä ... monsieur Helvetiuksen huonomaineisessa\n'Sur l'esprit'ssä'.\" Jööran nostaa iskien koirankurisesti silmää teoksen\nnimilehden Vendla-rouvan nähtäväksi.\n\n\"Huonomaineisessa? Eiköhän sitä 'huonoa mainetta' sinullakin jo ole\nriittämiin, Jööran parka?\"\n\n\"No, mutta rakas everstinna, mitä kehnompi maine, sitä kallisarvoisempi\non pieninkin hyveen jyvä.\"\n\nTuo kelvoton näyttelee lisien lisäksi, näyttelee kohteliaan hymynsä alla\nmuka hurskasta katumusta. Ei se jää Vendla-rouvan kalansilmiltä salaan.\n\"Niin-no, ja mitä nyt aiot? Vai aiotko sinä, hunskeli, ylimalkaan\nmitään?\"\n\n\"No, pänttään päähäni tämän Helvetiuksen itsekkyysopin viisaat ja jalot\nkäskyt: itserakkaus on sielumme perustus ja pohja, hyöty ja etu on\nihmisen ainoa päämäärä ja intohimojemme summa summarum on nautinto...\"\n\n\"Höh!\" Vendla-rouvan kärsivällisyys oli pettämäisillään. Hän otti\nhengessään esille taatun huutokauppavasaransa ja paukautti nyrkillään\npöydänkulmaa tasaisesti taoskellen: \"Anna Elisabetin kapiot ovat\nvalmiit. Rakennusmiehet on tilattu laittamaan kuntoon Seestan kartano\nNastolassa. Ja sinun velkasi, tuhlari, ne taas...\"\n\n\"Tiedän, teidän armonne, teistä on tuleva maailman paras anoppi.\" Jööran\noli noussut ja kumartui sulavan kohteliaasti suutelemaan everstinnan\nkättä. \"Minun käyntini viivästyminen Ånäsissä ei ole voinutkaan johtua\nmistään muusta kuin ... ehkäpä ... rohkeuden puutteesta.\"\n\n\"Sinä, sinä siinä -- kiero lurjus!\" Mutta armon ääni oli pelkkää\nhyvittelyä, kunnes taas kivahti ratkaiseva käsky: \"Niin-no! Pue\npäällesi, vaunut odottavat. Anna Elisabet jäi järjestämään\nkihlajaispöytää.\"\n\nTaas jyrisivät vaununpyörät. Ja muutaman hetken kuluttua, kun oli\ntyhjennetty shampanjalasi Ånäsin yläsalissa, Anna Elisabet kiertyi\nonnesta huumautuneena sulhasensa käsivarteen, huudahtaen pehmeän\nkauniilla äänellään: \"Charmant, charmant, nythän he saivat sittenkin,\nporvoolaiset, vappumorsiamen -- minut, sinun morsiamesi!\"\n\n\"So-so, sisar, älä maalaa peikkoja seinälle. Etkö muista, ettei\nValpurinyön morsian pääse koskaan naimisiin, ha-ha-ha...\", nauroi Lauri\nReinhold.\n\n\"Ooh, nuo vanhat taikauskot!\" helähytti onnellinen morsian. \"Ne eivät\nenää kuulu meille, eihän, mon chéri?\"\n\nJööran hymyili kohteliaasti ja suuteli morsiantaan tulehtuneen\nrusottavalle poskelle: \"Justement, ma chérie, meidän Diderot'mme ja\nmonsieur Helvetiuksen jälkeen ei ole enää peikkoja olemassa, ei ainakaan\nmeille, ma belle, ma jolie fiancée.\"\n\n\n\n\n14.\n\n\nHalikon Tuomarilan puutarhassa on omenavarkaita -- ainakin yksi. Tuskin\nkymmenvuotiaan pojan pää kurkistaa varoen tuuhean omenapuun latvaoksien\nlehvistöstä, sillä häntä huudetaan kartanon portailta: \"Jösta, Jösta,\ntule, tule, äiti kutsuu-uu-uu!\"\n\nÄäni on lempeä, mutta siinä on hätäistä huolestumista poika viikarin\nvuoksi, josta ei koskaan tietänyt mitä koirankuria se milloinkin oli\nharjoittamassa.\n\nJösta vetää nykerönenänsä tarkasti piiloon kiepahtaen puun taimmaisille\noksille, joilla saa rauhassa purra punaista omenankylkeä. Siltä puolelta\npaistaa syyskesän aamuaurinko melkein yhtä kuumasti kuin keskellä\nkesää Marttilan Tarvasjoella, hänen omassa kodissaan, Juvan\nkapteeninpuustellin nurmeikkaalla pihamaalla.\n\nPojan pää paistaa itsekin pyöreänä, kullankeltaisena omenana. Sen paksu\nkiharapörrö tutisee hassunkurisesti hampaiden jurratessa itsepäisesti\nomenan kimpussa.\n\nMutta nyt kuuluu portailta isän, parooni ja kapteeni Maunu Vilhelm\nArmfeltin, ankara ääni. Jöstalta menee pala väärään kurkkuun. Pyöreät,\npunakat kasvot, joista touhu ja hätä on pirskahuttamaisillaan ihka veret\npintaan, irvistävät. Suuret sinisilmät siristävät kiukkuisina päin\naurinkoa. \"Huutakoot mitä huutavat, peevelit...\"\n\nHän, Jösta, oli sellainen vapaaherra ja junkkari, että hänen\naatelisvaakunassaan oli tuota paksu käsivarsi panssarista ja pistooli ja\nkiemurahäntäinen leijona suu irvessä ja lippuja ja tähtiä, kymmenen\ntähteä ja sitten vielä kaksi tähteä, noin isoja ... nyrkinkokoisia, ja\nne olivat hänen omia tahtiansa, hänen haltiattarensa kumminlahjat.\n\nPoikaa alkoi vähän hävettää tuo 'haltiatar' ja tuo 'kumminlahjat'. Ne\nveivät hänet vähän niinkuin luvattomille teille. Ei hän näet ihan\ntarkkaan tietänyt, oliko hän valehdellut äidille koko siinä unijutussa.\nJa oliko se nyt sitten uni ollutkaan, vai oliko sen Agneta-täti hänelle\nkertonut ihan juuri, kun nukku-Matti oli ollut puhaltamaisillaan hänen\nsilmänsä kiinni. Mutta selvä se oli sittenkin, että oli olemassa\nsellainen huntupäinen haltiatar, oli, oli äitiäkin koreampi. Ja se oli\nsanonut, siinä hiikutin merkillisessä unessa, että Jöstalle oli ihankuin\nherkkukaapissa valmiina kolme maailman parasta hillopurkkia. Ei muuta\nkuin ottaa kun joutaa, sitten isompana, näet... Olihan hän ne selvästi\nnähnyt omilla silmillään! Kenraalin kaluunat ja poletit oli hänelle\nluvannut se haltiatar -- eikä isälläkään ollut muuta kuin kapteenin\nolkanauhat, vaikka on tapellut Ranskassa asti. Niin, ja sitten suuri\nkuningas oli lyönyt hänet ritariksi ja sanonut: 'Mene nyt, Jösta, sen\nruotu-Bjuggin kanssa vihollista vastaan.' Ja sitten se oli puhunut\nvielä, että likat, ihka kaikki likat, se arenti-Samulin Sanna ja sitten\nisommatkin, hovidaamit ja-ja-ja... No, se nyt oli sellaista akkojen\nluritusta eikä hän tytöistä muuta kuin kiskoi letistä jos kiskoi ja teki\nkoiruutta.\n\nIsän käsky kuuluu uudestaan. Peeveli, se voi antaa vyöremmiä ja se se on\nvasta saakelia, se...\n\nPoika ei näe, että isä-kapteeni huutojensa lomassa hymähtelee\nhuvitettuna vieressä seisovalle puolisolleen, Maria Katariinalle.\n\nIsä-Maunun ääni oli Jöstan korvaan kuulostanut kerta kaikkiaan niin\nkarskilta, että hän änkesi keltapöksyt pinkeillään oksalta oksalle,\nalemmaksi ja alemmaksi, kunnes tömähti lujille ketaroilleen, pinkoen\nsamaa vauhtia viattoman näköisenä vanhempiensa luokse.\n\nSivurakennuksen avoimesta ullakonikkunasta katsastelee Henrik Gabriel\nPorthan, joka on jälleen kesän ajaksi vetäytynyt tuomari-enonsa luokse\njärjestelemään Viitasaaren-saalistaan, kansan suusta keräämiään\nrunolauluja, Hänen uusi teoksensa suomalaisesta runoudesta, \"De poési\nfennica\", oli lopultakin saatava, ainakin sen ensimmäinen vihko, talveen\nmennessä painovalmiiksi.\n\nMaisteri on oikeastaan seisahtanut ikkunaan seuraillakseen, koska hänen\nsalahaaveittensa prinsessa, nuori Kirsti-mamselli, tulisi päärakennuksen\ntuvanpuolelta aamuaskareilleen. Mutta ei, tuo vanhan vanha matala\nhuonerivi paistattelee vain harmaata malka- ja tuohikattoaan.\n\nKatselijan silmä pysähtyy vihdoin tuohon portailla seisovaan\npariskuntaan ja Jösta-poikaan, jonka koreasta keruubin-päästä naiset jo\nparin kolmen vuoden kuluttua saivat rakastuneina huokailla: \"Oi, miten\nkaunis hän onkaan -- beau comme l'amôur...\"\n\nKapteeni ottaa Jöstaa niskasta murahtaen muka julmetusti. Koninleikkiä,\nmuhoilee Porthan, verraten toisiinsa isää ja poikaa. Epäilemättä Jösta\noli perinyt hämmästyttävän kauneutensa isältä, joka Ranskan armeijassa\ntaistellessaan oli saanut Pariisin naismaailmalta hyväilynimekseen \"le\nbeau Suédois\" ja jonka säärien sopusuhtaista kauneutta oli itse\npäähurmuri, Ludvig XV, kateellisena tarkastellut.\n\nÄiti näyttää kauhistuneen isän kovakouraisesta koninleikistä. Hän\npeittää Jöstan pönkkähameensa laajoihin poimuihin, mutta voivotellen,\nhuokaillen. Pojan pöksyjen takapuolesta on jäänyt puunoksiin\narveluttavan suuri kappale. Iho paistaa paljaana. Pienen sinitakin hiha\non pahasti nuhraantunut puunkyljen sammaleista.\n\nEi ollut rutiköyhällä kapteeninperheellä varaa niin vain uusiin\njuhlapukuihin. Maria-rouvan korkea otsa käy ryppyihin, sironpehmeät\nhuulet suipistuivat itkun väreisiin. Hehän, Tarvasjoen Armfeltit, olivat\nryhtyneet tällaiseen kalliiseen vierailumatkaan pitkästä aikaa. Ja mitä\nvarten? Ei heillä ollut varaa noin vain ajella tällaistakaan lyhyttä\nmatkaa pelkästään kuulemaan Tukholman-uutisia. Ei, tämän pojanpukeron\nvuoksi sitä juuri oli ollut lähdettävä.\n\nKapteeni Yrjö Maunu Sprengtportenille, joka kuulema oli päässyt\npääkaupungissa perintöprinssin ja itsensä kuningattaren suosioon ja\njonka piti poiketa paluumatkalla Pehr-tuomarin luokse, oli nyt tätä\nJöstaa näytettävä. Ehkäpä suvaitsisi hänen jalosukuisuutensa eversti ja\nritari Jaakko Maunu Sprengtportenkin saapua Tuomarilan kutsuihin, jos\naika riitti puolustuskomission töiltä, joita eversti oli tulossa tänne\npanemaan alulle.\n\nHänessä olisi poika paralle vieläkin arvokkaampi suojelija. Ei sitä\nköyhän ja pelkän kapteenin poika päässyt kuninkaan kadettikouluun,\njollei ollut vaikutusvaltaista suosijaa puolesta puhumassa.\n\nJa olihan sieltä tulossa kolmaskin jos kuinka hieno herra. Maisteri\nPorthania aikoi kuulema tapaamaan lainoppinut maisteri, joka kaiken\nlisäksi oli sekä runoniekka että kirjailija ja itsensä Pehr-tuomarin\nsukulais- ja kaimamies -- Pehr Jusleen, joka hänkin oli prinssin\nsuosikkeja. Sellaisilleko herroille nyt näyttää tällaista resupekkaa?\nMaria-rouva keinutteli huokaillen korkeata, yhä vielä solakkaa\nvartaloaan. Josta yritti äheltää kiukkua, mutta ei oikein uskaltanut,\nsillä äiti oli katsahtanut hätäisesti alakerroksen melkein käden\nulottuvilla olevaan ikkunaan, jonka vihertävien ruutujen takana\npöllähtelivät ankarat piipunsavut. Siellä istui protokolliensa kimpussa\ntalon isäntä, Halikon kihlakunnan kaikkivaltias tuomari. Eikä hänen\nkunnianarvoisuuttaan iltikseen tällainenkaan vekara rohjennut suututtaa.\n\nVäenportaista tuli kuin tulikin Kirsti-mamselli jauhovakka kainalossa,\nsomassa siniraitaisessa arkihameessa kulkien pihapolkua ruoka-aitalle.\nJa nyt vasta sumentuu Henrik Gabrielin hakeva silmä ilosta ja sittenkin\n... surumielisestä kaipuusta. Matalien, laajojen rantaniittyjen takaa\nsiintää kirpeän sinisenä meri. Tätä vasten pieni harmaa aitta ja hänen\nsydämensä kihlattu neljine hiuksineen on hänelle kuin hauras ilmestys\navaruuksien pyörryttäviltä rannoilta.\n\nMutta hän tahtoo omistaa, painaa rinnalleen tuon loittonevan kauneuden,\njonka pehmeässä kullassa kuultavat hiukset kuitenkin tuoksuvat kuin\nmaallisen naisen, huulet punertavat päivänhehkuvina vadelmina ja silmät\nosaavat kimmeltää kuumaa kesää. Siksi hän laskeskelee polttavassa\nikävässään: vieläkö vuosi, kaksiko vuotta? Silloin, ainakin kahden\nkesän mentyä hänen on aika kosia. Neitohan astui jo sorea lanne\npehmeästi kaartuen, aavistuttavan herkän poven hengittäessä kuin\nkypsymäisillään... Jollei vain tuo hänen hauraasti särähtävä yskänsä\npääsisi taas syksyllä palaamaan ja... Niin, siinä se oli hänen salaa\nrakastavan sydämensä alinomainen huoli ja pelko. Oliko tuo suloinen\nneito luotu haudan morsiameksi vai hänen, joka uurasti yöt ja päivät\ntullakseen arvolliseksi pyytämään ajallaan rakastettunsa kättä.\n\nHiljaisen tutkijan silmä on kostumaisillaan. Elämänpituisen murheen\nhaamu tuntui lähestyvän häntä ... jostakin takaa päin ja ennustavan\nhänelle aution autiota yksinäisyyttä, jossa hänen folio-nidostensa\nlehdet saisivat peittyä vuosien ja taaskin vuosien tomuun, yhdenkään\nhellän käden niitä pyyhkimättä.\n\nMaisterin käsi nousee silmien eteen. Se rauhoittaa mieltä kuin rukous\nhimmeässä kammiossa. Ja katsoapa! Hetken kuluttua hänen katseensa tapaa\ntaaskin uutta, mikä panee hänet vireästi hymähtämään.\n\nKesäisessä, oranssin punervassa kukkakuvioisessa hameessaan lehahtaa\nportaille toisten joukkoon Ånäsin entinen Anna-mamselli, nykyisin hänen\njalosukuisuutensa madame Anna Elisabet Sprengtporten.\n\n\"Joko Lauri Reinhold on lähtenyt?\" kapteenska kyselee ilo ja ärtymys\näänessä. Kulmakamarin ikkunan takaa nostaa naamansa näkyviin sylikoira\nPouf. Sen leuat väpättävät kiukkuista haukkua. Mutta ääntä tuskin\nkuuluu. Yhä useammin on hänet, Pohjolan ainoa todellinen ranskalainen,\nunohdettu ovien taakse ja jos jonnekin. Se oli sellaista -- bagatellia\nsivistymättömyyttä ... koko tuo ihmisparkojen avioliitto -- un grand\nscandale, sanalla sanoen.\n\nOli, Lauri-herra oli kyllä jo ratsastanut Turkuun, selitetään\nAnna-rouvalle, ollakseen ottamassa vastaan Jöörania, kuten oli tehnyt jo\nparin viikon ajan. Mutta näihin saakka turhaan, huolimatta jo ajat\nsitten saapuneesta kirjeestä.\n\nMissä hänen puolisonsa saattoi viipyä? Että kehtasikin tällä tavalla\nunohtaa, että hän, Anna Elisabet, oli ajanut tämän pitkän matkan,\nollakseen vastassa valtiopäiviltä palaavaa herraansa. Oo, olihan siellä\nkreivittäriä! Että rohkenikin lisäksi kirjeessään ylistellä sitä mikä\nlie kreivitär Höpkeniä, jonka pään muka itse Sergei oli ottanut\nmallikseen Venus-veistokseensa. Alastomaan Venukseensa! Ja pelkänkö pään\nmuka? Kuka niitä tiesi! Nuo hovidaamithan olivat kuulema pahempia\nviettelijättäriä kuin Pariisin grisetit ja kurtisaanit.\n\nOoh, miten hän oli mustasukkainen! Ja miten hän oli iloinnutkaan tästä\nmatkasta... Hänellähän oli puolisolleen yllätys, oi, kaksikin yllätystä!\nVeljensä avustamana hän oli teettänyt Porvoon parhaalla vaunumaakarilla,\nMalakias-mestarilla, uudenuutukaiset kaleesit, jotka nyt odottelivat\ntuolla Tuomarilan vaunuliiterissä joustavilla vietereillään, kyljet\ntummansinisessä, punakoristeisessa kiiltomaalissa. Oi, mitä hän oli\naikonutkaan ja toivonut -- keinua herransa ja puolisonsa vierellä, hänen\nkorkeaan vartaloonsa nojaillen, käsivarresta hyväillen ohi tuuheitten\nkoivikkoryhmien ... puhtaitten kalliokunnaitten välitse, elokuun\ntäyteläisen tuulen hulmutellessa hevosten harjoja... Se olisi ollut\noikeata rousseaulaista luonnonhurmiota.\n\nOoh, ja nyt? Tuossa paikassa saattoi jo sataa syksyä ja lokaa\nmaanteille...! Ei, madame Sprengtporten ei jaksa, ei tahdo puhua enää\nsanaakaan. Hän on saanut päänsärkyä tästä mielenliikutuksesta. Oli\nsaatava ohimoille vilvoittavaa migreeniä ja hautauduttava vuoteeseen --\nyritettävä unohtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin, eräänä tuulisena aamuna, odotetut vieraat astuvat laivasta\nAurajoen vanhalle laiturille, jossa kauppamiehet odottelevat tanakoissa\nryhmissä ja maalaiset toljottelevat siellä täällä syrjemmällä, ketkä\nlaivaa, ketkä vastaan saapuneita kiiltokaleeseja ja kukkamaalauksin\nkoristeltuja parkkumikiesejä ihmetellen.\n\nLaivalankkua pitkin astuu muiden edellä keskipitkä, tiivisvartaloinen\nherra vastateetetyssä kultakaluunaisessa everstiluutnantin univormussa.\nUpearipsuisen kolmikolkkahatun varjosta katsovat merkilliset silmät.\nNäissä, kuten leuan ja suun lujissa piirteissä on kylmää käskyä. Mutta\nniissä on myöskin -- laajojen yläluomien niitä verhotessa -- kärsivän\nuneksivaa haavetta, melkein kuin ahdistavaa painajaisunta.\n\nKasvojen hipiä on sairaalloisen kalpea. Tummanruskeat silmät näyttävät\nsitä vasten pohjattoman mustilta. Poskien ja leukapielten kireät\njuonteet värehtivät helposti äkkinäisin nykäyksin.\n\nTuota merkillistä päätä näytti ympäröivän värisevä, tuskin näkyvä\nseitti, joka paljastui näkyviin pienimmästäkin suuttumuksen tai\nintoutumisen puuskasta. Demooninen henki säihkyi näkymätöntä\nsinenpunaista valoa hänen koko olemuksensa ilmakehään, jonka piirissä\nkeskimitta-ihmiset taipuivat selittämättömään kuuliaisuuteen, mutta\nvoimakastahtoiset tunsivat helposti ahdistavaa kapinoitsemishalua.\n\nTuo joustavin askelin astuva mies -- Jaakko Maunu Sprengtporten --\nnäytti olevan niitä nerollisuuden siunaamia ja kiroamia ihmisiä, joita\nuhkasi joka hetki epäluuloisuuden ja vainohulluuden iljettäväsiipinen\nlepakko.\n\nMaaherran talosta olivat tulleet komendantinvaunut everstiä vastaan,\njonka piti siellä tavata eräs puolustuskomission jäsenistä -- majuri von\nHermansson.\n\nJööran lähestyy veljeään valoisin kasvoin. Vanha kauna näyttää heidän\nväliltään kadonneen kuin mitätön tuhka rohkeasti tohahtelevaan\naamutuuleen. Heillähän oli molemmilla edessään kerrankin kunnollista\ntyötä, ja työ viittoi heille palkintonaan rohkeita seikkailuja, lisää\nvallanpitäjien suosiota, kunniaa ja valtaa.\n\nVelipuolet olivat kuin lähdössä seikkailukkaalle sotaretkelle. Ja\nsilloin -- heidän katseensa säihkyivät yhteisen isän kaarlolaista\ntaisteluhalua.\n\nMutta kun Jööran näytti aikovan seurata Jaakko Maunua vaunuihin, tämä\nnosti estävästi kätensä: \"Poika, sinä odotat minua madame Anna\nElisabetin luona, Jeremias-ukko, kunnianarvoisa maaherramme, on\npirunmoisen hanakka myssy. Enkä minä salli, että mon frère\ntuittupäisyyksissään tai tavallisessa laverteluvimmassaan paljastelisi\nsille herralle rajankäyntimme eräitä perimmäisiä tarkoituksia. Alors ...\nau revoir.\"\n\nTuo \"poika\", jolla velipuolen oli usein tapana puhutella nuorempaansa,\nsärähti pahasti Jööranin korvaan. Ja \"tuittupäisyys\"...\n\"laverteluvimma\"? Ne olivat kuin kaksi korvapuustia. \"Pojan\" veret\nolivat jo kihahtamaisillaan vastasolvaukseen.\n\nMutta ei! Nyt hän ei huolinut suuttua. Jostakin syystä hän oli tänä\nhetkenä niin onnea tulvillaan, ettei riidalle ollut enää tilaa. Niinpä\nhän vain viittasi kädellään, liittyen ulompana odottavien Lauri\nReinholdin ja Pehr-maisterin seuraan.\n\nJööran marssii käsi hieman komeilevasti miekankahvalla. Mutta hän pysyy\nhuolimatta hyvästä tuulestaan sittenkin merkillisen vaiteliaana.\n\nLauri Reinhold on halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Mitä hän, Jööran,\noli saanut aikaan valtiopäivillä? Oliko hän ollut Kustaa-prinssin\nvastaanotoissa? Ja olivatko he, aateliset, lopultakin kukistaneet\nmahtailevat porvarit?\n\nHän kyseli kyselemistään. Jööran tokaisi vain aivankuin kertakaikkiseksi\nvastaukseksi: \"No, sutta on pistettävä silmään, ei se muuten taltu ...\nulvomasta.\"\n\nPehr-maisteri, teräväsilmäinen, hienossa samettiviitassa asteleva,\nkerkeäliikkeinen ja tärkeäkatseinen nuoriherra, puhui sitä enemmän.\nJööran oli päässyt hänen kuninkaallisen korkeutensa ja koko hovin\nsuosioon ja...\n\n\"Ei ole syytä liioitella\", Jööran tokaisi lomaan. Hänhän oli ollut\nmukana vain yksissä hovikutsuissa, joihin prinssi oli kutsunut vieraita\nkaikista säädyistä. Ja päälle päätteeksi hän vain naurahtaa lyhyesti.\n\nMutta Lauri Reinholdista näyttää, että langon kasvot puhuvat jotakin\nmuuta, jotakin salaperäistä sanomaa, josta ei ole syytä laverrella, ei\nainakaan keskellä katua.\n\nKoko mies on jollakin tavalla muuttunut. Askel on luja ja varma. Otsa\nnäyttää hautovan jotakin tärkeätä ajatusta tai suunnitelmaa. Ja jollakin\ntavalla ylpistyneillä huulilla on voitollinen ilme.\n\nRunoniekka kuihaisee Lauri-herran korvaan suurena salaisuutena, että\nitse kuningatar Loviisa Ulriikka oli suonut Jööranille kahdenkeskisen\nvastaanoton Drottningholmassa, omassa yksityiskabinetissaan, johon\nyleensä ei ollut kenelläkään pääsyä. \"Oo, oo, nuo brandenburgilaiset,\nsäihkyvät silmät -- niiden suosio ei enää kuulu kreivi Tessinille, ei\nsinne päinkään...\", Pehr-herra lavertelee silmää iskien.\n\nJööranin katseessa leimahtaa ylpeyden salama. Mutta yläluomi laskeutuu\nsamassa silmän ylle. Oli kuin hänellä olisi halu muistella jotakin tai\nuneksia.\n\nOoh, se uni on nähty selvin silmin, todellisuudessa. Kuninkaallinen\nhuvipursi lipuu Mälaria pitkin. Lofön rokokoo-linna nousee näkyviin.\nHuvipuiston monen monet käytävät, joiden versailles'laiseen malliin\nleikatut lehtipuut ja pohjolan kuuset suihkulähteineen, pengermineen ja\nhelleenisine veistoksineen vaikuttavat kaikessa suoralinjaisessa\nselkeydessäänkin kreikkalaisten tarujen labyrintilta, johtavat hänen\naskeleitaan, kuin hän marssisi pataljoonan tai -- miksi ei rykmentin\nparaatineliötä kulmasta kulmaan. Sora rouskuu kuin vasten tahtoaankin\nkäskijän anturain alla -- häntä odotetaan salaiseen keskusteluun suuren\nFredrikin sisaren kanssa, jonka puolesta Brahe ja Horn, Puke ja\nStåhlsvärd olivat vuosikymmen sitten nousseet mestauslavalle.\n\nJa nyt? Hän, silloinen kadetti, joka oli saanut verenpirskeet nuorelle\nkadetinrinnalleen hän oli astumassa nuorukaisaikojensa jumalattaren\npyhättöön. Oliko hän nyt ottava vastaan monesti loukatun ja paljon\nkärsineen kuningattaren kädestä elämänsä ylpeimmän tehtävän taistella\nhänen frankkilais-hohenzollernilaisten väriensä puolesta?\n\nKaunis kreivitär Höpken ohjaa hänet hillitysti keimaillen läpi salien,\njoissa olympolaiset jumalat ja jumalattaret, Minervat, Apollot ja\nVenukset loistelevat väreissä ja marmorissa, kohti kuningattaren\nkabinettia. Vie sormensa viehkein liikkein huulilleen, kuin varoittaen,\nmutta katse ilvehtien tiheitten silmäripsien takaa.\n\nKamari on tyhjä. Ruusukuvioin koristeltu valkea taftiseinä, paneelien\nvalko- ja kultaväri ja ovien pehmeäpiirteiset maalaukset rauhoittavat\nsilmää. Ohuissa kultakehyksissään on aurinkoisimmalla seinällä ryhmä\npienikokoisia maalauksia kuninkaallisen perheen jäsenistä, ylinnä\nkuninkaan pehmeän hyväntahtoiset tohvelisankarikasvot ja alempana\nperintöprinssi nuorempine veljineen. Silmättyään hymähtäen\n\"sorvarikuninkaan\" leppoisan porvarillista naamaa tulija kääntyy, seisoo\nhetken omaa kuvaansa vastapäätä -- marmoriuunin korkea trymoo-peili on\nsattunut hänen eteensä. Vähältä, ettei hän ryhdy tarkkailemaan\nunivormunsa olkaimia ja rintapielten käänteitä.\n\nSamassa lähestyy peilikuvasta häntä vastaan syvään uurretussa,\nkorkeakauluksisessa puvussa, silmien tumma sini säihkyen teräksistä\nloistoa ja levotonta käskijäntahtoa, Preussin Loviisa Ulriikka.\n\nMutta tällä kertaa on noissa silmissä, Jööran havaitsee, myös\nnaisellista uteliaisuutta ja tuttavallista iloa, mikä aivankuin hukuttaa\nniiden polttavan vallanhimon katseen pohjattomaan sineen.\n\nSuudeltavaksi kohotettu käsi on jo hieman pyöristynyt. Se on pehmeä ja\nlämmin, mutta kuitenkin levottomasti värehtivä.\n\nOo, tämä lie jo \"vaarallista ikää\", kuiskuttelee jokin riehautuva\nbelzebubi suutelijan korvaan. Ja hän vapautuu liiasta jumaloinnistaan.\nVain avoin ja miehekäs ihastus loistaa hänen katseestaan sen noustessa\nodottavana kuningattaren puoleen.\n\n\"Kapteenilla oli siis onni taistella veljeäni Fredrikiä vastaan tuossa\nhäpeällisessä sodassa 'kunniakkaasti'? Ja kuitenkin, kuten olen kuullut,\nte lukeudutte Preussin kuninkaan ihailijoihin -- huikentelevaisuuttako\nvai totta?\" Parilla lauseellaan kuningatar paljasti koko levottoman\nsielunsa. Sanat olivat muodollisia. Mutta ne olivat sävyltään yhtä\nyllättävän vaihtelevat kuin karnevaalivärit. Niissä oli kohteliasta\nvarovaisuutta ja pienen pieni pisara naisellista koketteriaa. Mutta\neräissä viilsi iva ja tämän takana tukahduttavaa kostonhimoa, kunnes\nviimeinen kysymys singahti teräksisenä florettina.\n\n\"Jumaloin hallitsijaa, joka taistellen koko Eurooppaa vastaan kykeni\nnostamaan vähäksytyn Brandenburgin suurvallaksi.\"\n\n\"Miksi sitten taistelitte ja nähtävästi\" -- kuningatar viittasi\nkapteenin rintapielen ritaritähteen -- \"urhoollisesti, ehkäpä aivan\nkuolemaa halveksien?\"\n\n\"'Zum Befehl' ja 'ich habe Disciplin' ovat myös suuren Fredrikin omia\nmielisanoja\", kapteeni kumarsi joustavasti, mutta katse kylmänä, sillä\nkuningattaren ivan höystämä 'kuolemaa halveksien' satutti hänen\nupseerikunniaansa.\n\n\"Sotilas taistelee aina kuolemaa halveksien, teidän majesteettinne\",\nJööran jatkoi käyttäen hänkin jäyhää, tuskin näkyvää ivaa.\n\nLoviisa Ulriikan levoton olemus aivankuin pysähtyi liikkumattomaksi.\nHänen korvansa jäi kuulostamaan tuota hillityn lujaa ääntä, jonka alta\nhän tunsi miehen rinnassa kuohahtaneen suuttumuksen.\n\nJa hän hymyili yht'äkkiä melkeinpä aurinkoisesti. Kulmalliset\nkaareutuivat iloisesta hämmästyksestä, silmien sini sai nuorekkaan\nsäihkyvää loistetta. Oli kuin hän olisi nähnyt pitkästä aikaa edessään\nmiehen, joka ei muistuttanut hänen halveksimiaan hovikeikareita --\nmiehen, jonka joka ilmeestä uhkui tahto tekoon, ehkäpä sankaritöihin.\n\nSprengtporten tunsi katse leimahtaen miehisen voimansa. Eikä hän\nsäälinyt koskea melkeinpä hyökkäävin sanoin Loviisa Ulriikan ehkäpä\ntuskallisinta muistoa.\n\n\"'Zum Befehl', toisin sanoen, hattuherrain armollisesta käskystä seisoin\nmyöskin kerran, nuorena kadettina, sen mestauslavan äärellä, jolla\nolisin itse ollut valmis antamaan mitättömän pääni teidän majesteettinne\nkunniaksi.\"\n\nKuningatar liikahti tuskallisesti vavahtaen. Hänen kätensä kosketti\nJööranin takinhihaa kuin apua anoen. Katkerat muistot näyttivät\ntulvahtavan hänen kiivaasti hengähtävään rintaansa. \"Entäpä jos tarjoan\nsen kunnian teille nyt, tänä hetkenä?\"\n\n\"Skotlannin Maria ei saattanut olla varmempi ihailijoistaan ja\nvapauttajistaan kuin...\"\n\n\"Ooh, huonosti valittu imarrus, mon capitaine! _Minä_ en aio nousta\nmestauslavalle. Se olkoon minun kiusaajieni, loukkaajieni,\nhäpäisijöitteni osa!\" Kostonhimoisesta vihastaan huolimatta kuningatar\npuhui nyt vieraalleen äskeistä läheisemmin, viitaten häntä istumaan\nitseänsä vastapäätä.\n\n\"Itävallan 'pyhä Teresia' kääntyi kerran vaikeuksissaan unkarilaisten\nritarien puoleen. Suomen aateli, rohkenen väittää, on yhtä ritarillista,\nteidän majesteettinne.\" Sprengtportenin katseessa paloi niin\nintohimoista uhrautumisen tulta, että Loviisa Ulriikka näytti hetkeksi\nhämmentyvän.\n\n\"Niin, suomalaiset... Te olette saaneet paljon kärsiä. Ehkäpä, ehkäpä on\nteissä _koeteltua_ jaloutta.\"\n\n\"Kärsiä, niin...\" Jööranin rintaan tulvahti kuuma aalto synnyinmaan\npuolesta. Kykenikö tuo kuningatar-suojissaan elävä nainen todella edes\naavistamaan, mitä kärsimyksiä oli kestetty Suomen erämaissa? Oliko hän\nkoskaan pysähtynyt miettimään, kuinka suuret olivat Ruotsin synnit hänen\nisänmaatansa vastaan?\n\nHän, loukatun ja kärsineen kaarlolaisen poika, ei ollut tullut totisesti\ntähän kabinettiin kuin mikä tahansa amyseeraileva \"homme galant\". Hänhän\noli lähtenyt Tukholmaan ostamaan vaikka puolisonsa myötäjäisten\nviimeisillä rikseillä itselleen työtä -- oman maansa koettelemusten\ntorjumiseksi.\n\n\"Niin, me olemme saaneet kärsiä\", hän toisti syvällä äänessä syytöstä ja\nkatkeruutta. \"Teidän majesteettinne lienee joskus lukenut mustaa\nvalkoisella, että juuri hattuhallitus kerran sotahumalassaan piti\npikkuseikkana sellaista huvittavaa tapausta, että Suomi hävitettäisiin\nsodan jaloissa erämaaksi, kunhan vain Svea-äiti pelastuisi. Niin, teidän\nmajesteettinne, me olemme kärsineet ja Ruotsin synnit meidän\nuskollisuutemme palkaksi ovat verenkarvaiset...\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", kuningatar keskeytti. Mutta hieman kärsimättömästi.\nHän ei päässyt vieläkään irti omista katkeruuksistaan. Ojentaen molemmat\nkätensä Jöörania kohti hän vaikeroitsi: \"Nämä myssyt ja hatut, nämä\ntuhatkertaiset petturit! Hatut häpäisivät minut mestauslavallaan,\nsodallaan ja kaikella mitä senjälkeen seurasi. Ja nyt? Uskoin\nmyssyporvareitten laajentavan valtaamme -- edes kukistamiensa hattujen\nkiusaksi. Mutta ... kapteeni on sen itse nähnyt -- he pettivät\nkatalasti. Heillä on vain tapulioikeutensa, terva- ja lautakauppansa!\nQue faire, mon capitaine? Minun suojanani on tällä hetkellä vain niin\nsanottu hovipuolue -- pelkkiä tyhjäpäisiä onnenonkijoita ja\ntanssimestareita.\n\n\"Ja eversti Pechlin, tuo, tuo ... käärme, joka yritti minut myrkyttää\nkätyreillään samaan aikaan, kun hän kiihti hattunsa tuomitsemaan\nkuolemaan jaloimmat kavaljeerini...! Mitä tekee hän nyt jouduttuaan\ntappiolle valtapelissä? Oh, quel jongleur! Hän kosiskelee minun\nhovipuoluettani, leikkii samalla uudestaan silattua ja harjattua\nhattu-herraa ja kalastaa yhtä haavaa myssyjen kanssa samoissa likaisissa\nvesissä. Ooh, koko Tukholmassa ei ole kuin yksi ainoa mies -- teidän\nveljenne, majuri Sprengtporten. Hän, vain hän tietää, että urhoollisuus\non upseerin korkein hyve.\" Kuningatar kääntyi poispäin. Jäi kuin\nhyväillen katsomaan puolisonsa ja poikiensa kuvia. Mutta säälinsekainen\nalakuloisuus sävyttyi sittenkin hänen ääneensä, kun hän, yhä kuvia\nkatsellen, puhui kuin itsekseen:\n\n\"Minun rakas poikani -- ah, liian nuori ja niin kokematon... Ja\nkuitenkin, katsokaahan...! Hänen katseensa on loistavampi kuin kenenkään\nmuun prinssin Euroopassa. Oi, katsokaa! Eikö siinnäkin hänen silmistään\nkaukaista taivaanrantaa? Niissä on ehkä jo heräämäisillään suuruuden ja\nvallan unelma...\"\n\nJööranin kumartaessa kuningattaren ihastus aivankuin väsähtää. \"Mutta\n... ehkäpä niistä myöskin puuttuu jotakin\", hän lisää. \"Niissä ei ole\nbrandenburgilaista terästä, katsokaa, sitä niissä ei ole...\"\n\n\"Rohkenen väittää, teidän majesteettinne\", Jööran hakee lohduttavia\nsanoja, \"niin, olen nähnyt ja olen vakuuttunut siitä, että nuoren\nmonseigneurin sydän hehkuu joka lyönniltään kunnialle ja isänmaalle. Hän\nei ole kavahtava vaarallisia ja suuria tekoja.\"\n\nKuningatar on kuitenkin yhä jäänyt katselemaan kuviaan. Surumielisin\nhymyin, poissaolevana hän tuijottaa kuninkaan muotokuvaa, vihdoin\nväsyneesti huoahtaen: \"Ja minun puolisoni...\"\n\nSanat loppuvat. Kuuluu vain toistamiseen säälivä huokaus.\n\nMutta ennenkuin Jööran on rohjennut häiritä sanallakaan hetken syvää\nmelankoliaa, kuuluu äkkiä tuima kysymys: \"Entä te, kapteeni\nSprengtporten?\"\n\nKuningatar oli jälleen ryhdistäytynyt. Katseen sinimeri oli tummentunut\ntuskan viistävästä vihurista. Se vaati vaatimalla jotakin erikoista ja\nehdotonta tuossa edessä istuvalta mieheltä.\n\nJööranin rinnassa heräsi kuin loihtimalla sen syvin ja jaloin ritarius.\nPyhät valat liikahtelivat hänen huulillaan. Hänen päänsä huumautui\nhurmioittavasta näystä: hän oli pelastava tuon ihmeellisen, kärsivän ja\nylpeän naisen. Hän oli häntä suojeleva kuin turvattomana värjöttävää Dom\nRemyn tytärtä. Ja hän tahtoi kamppailla päänsä hinnalla hänen\npuolestaan, ritarina, pelottomana ja nuhteettomana, kuin taistelisi\nsotisopaisen Orleansin neitsyen kunniaksi.\n\nJööran oli noussut. Ja nyt hän polvistui kuningattaren eteen yhä\nkasvoilla hurmion kuluttavaa tulta, joka näytti ne riuduttavan tässä\nainoassa pyhässä tuokiossa haaveellisiksi, aivankuin kauan, kauan\ntoivottomasti rakastaneen nuorukaisen kasvoiksi.\n\nHänen ei tarvinnut sanoa sanaakaan. Hän vain taivutti päänsä kohti\nkuningattaren polvien kuohkeaa silkkiä kuin tarjoten sen ikuisen\nuskollisuutensa pantiksi.\n\nHerkkä käsi koskettaa polvistujan hiuksia. Hyväillenkö? Levottomastiko?\nNaisenako vai kuningattarena? Ooh, hänelle, Jööranille, tuo\nkorkearyhtinen olento oli oleva nainen ja kuningatar...\n\nKäsi lujittuu, painautuu päälakea vasten, kuin sinetiksi jollekin\nehdottomalle, joka otetaan vastaan ja annetaan sanattomana valana,\nvihkimyksenä, peruuttamattomana ja jalona. Jööran nousee. On kuin pyhän\nvalan sanat syttyisivät, leimahtelisivat hänen sisimmässään. Hän ei\ntiedä, ovatko niiden kipinät jo kauan sitten, ehkäpä vanhan\nHannu-mestarin opetuksista, singonneet hänen sieluunsa.\n\nOlivatko ne välillä sammuneet, nukkuneet tuhkassa monet taisteluvuodet\nvai kyven kypeneltä hehkumistaan hehkuneet näkymättöminä hänen rintansa\nahjossa, hän ei tiedä.\n\nMutta nyt, tänä pyhänä hetkenä ne leimahtavat huikaisevana liekkinä. Ne\npiirtyvät tulikirjaimin hänen eteensä. Hän näkee ne näkemällä,\nyksinkertaisina ja ihmeellisinä, niinkuin näkee kauan hapuillut ja\näkki-ihmeestä näkeväksi tullut sokko koko luonnon syvimmän kauneuden\nlaajanlaajasta, sekasortoisesta maisemasta.\n\n\"Ken ei tee kaikkea, ei tee mitään isänmaan puolesta\", hän sanoo vihdoin\nyksikantaan.\n\nOliko tämä hänen isänmaansa koko valtakunta, vai yksinomaan hänen oma\nsynnyinmaansa -- tätä hänen mieleensä ei tule miettiä, ei ratkaista. Hän\ntietää vain sekä aivoin että sydämin, että tuo totuus oli oleva hänen\nelämänsä ojennusnuora, sen laki ja vala.\n\nJööran on unohtanut ajan ja paikan, kunnes sointuva ääni puhuu hänelle,\nkaukaa kuin kaiku: \"Mon jeune chevalier, tunnen teidän suunnitelmanne\nsyntymämaanne suojelemiseksi. Nyt saatte -- aluksi -- ryhtyä\nrajankävijäkseni Suomen erämaihin, ehkäpä myöskin Norjan tuntureille.\nPuolustuskomission tärkeimmäksi jäseneksi tulee teidän velipuolenne,\nmajuri, Sprengtporten, jonka everstinvaltakirja on jo kuninkaan\nallekirjoittama. Ja te, mon cher capitaine, te saatte ansaita\nkannuksenne ... minun kädestäni, n'est-ce pas?\"\n\nLoviisa Ulriikan ääneen oli tullut loppusanoissa hiven kiusoittelevaa\nleikkiä. Läheisesti hymyillen hän ojensi kätensä hyvästiksi.\n\nJööran painoi sille kunnioittavan suudelmansa. Vastaanotto oli\npäättynyt.\n\nMutta tuo kohtaus oli paluumatkalla piirtynyt uudestaan ja yhä uudestaan\nhänen muistonsa pehmeään vahaan, sana sanalta, ilme ilmeeltä, joka\nkohdaltaan.\n\nSiksi hän oli tänäkin hetkenä vaitelias. Hän säilytteli salaisuuttaan\nkuin saituri aarrettaan. Ja hänen aikeensa ja suunnitelmansa ympäröivät\nhäntä, tuon tuostakin huimaavaan tulevaisuuteen heittyen, niin ettei\nhänen sydämessään ja aivoissaan ollut sijaa millekään muulle ajatukselle\ntai rakkaudelle. Oli kuin tyhjä tila olisi erottanut hänet kaikesta\nmenneestä. Häntä ei kiihtänyt enää kukaan muu nainen, ei edes kenenkään\nnaisen muisto.\n\nEi ainakaan vielä ... noiden brandenburgilaisten silmien yhä katsoessa\nhäntä, tuosta aivan, kuin käden ulottumalta, houkutellen, tulta säihkyen\nja kimmeltäen teräksenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRemuisa ääni takaa päin keskeyttää ärsyttävästi hänen ajatuksensa.\nSieltä painaa roimin askelin roteva lujakasvoinen mies, jonka naamaa\nkirjavoittaa epäselvät, lukemattomien teerenpisamien jäljet -- vänrikki\nJuhana Henrik Hästesko, joka oli hänkin ollut Tukholmassa kumartamassa,\ntosin turhaan, itselleen luutnantinpoletteja.\n\nJuhana-herra meiskasi itsensä jättämisestä \"tuohon helvetin purkkiin\"\ntuttavallisesti kiroillen, sillä hän oli Pommerin ajoilta Jööranin\nsota- ja ikätovereita.\n\nKapteeni kutsuu olkansa taakse viitaten vänrikkiä mukaan. Tosin tuon\nrettelöitsevän herran seura, joka varsinkin humalapäissään oli\nhurjapäinen riitapukari, vaivasi häntä tällä erää. Niinpä hän\nkrouvitupaan päästyään heittäytyy sen hämärimpään nurkkaan, yrittäen yhä\ntavoittaa äskeisiä mietteitään.\n\nLauri Reinhold on lähtenyt järjestämään ratsuja lähtökuntoon.\nPehr-maisteri neroilee jotakin tavalliseen nokkelaan tapaansa. Vänrikki\ntilailee röyhkeän käskevästi rommituutingin alle, snapseja ja ruokaa\npäälle, läimäyttäen kovakouraisesti kapakka-neitsyttä pakaroille,\nhohottaen ja remuten.\n\nTuota kaikkea kuulostelee Jööran vain puolella korvalla, liikahtaen\nvihdoin vaivautuneesti. Kellariholvin vastapäisessä pimennossa, johon\nheittyy kapea valojuova korkealla olevasta ikkunasta, istuu kaksi miestä\ntuutinki edessään ja toisilleen kiihkeästi kuiskutellen. Toinen näyttää\npuvusta päättäen keikaroivalta aatelismieheltä, toisella on yllään\näveriään porvarin ruskea lievetakki.\n\nNuoremman, aatelismiehen, pää piirtyy samassa valojuovaan\njyrkkäpiirteiseksi silhuetiksi, joka tuntuu Jööranista hämmästyttävän\ntutulta. Kupera otsa, mitätön nenä, kädenliikkeet -- Kustaa Björnram,\nhenkienmanaaja! Jööran on naurahtamaisillaan. Mutta samassa hetkessä hän\ntuntee myös vastapäätä istujan varapormestari Henrik Forsteeniksi. Ja\ntapaaminen tuon miehen kanssa eräässä iltamyöhäisessä kamarissa iskeytyy\nhänen muistiinsa, äkkiä, kuin kärventäen rintaa peittävää vaatetta ja\ntyöntyen kirveltävänä poltinorana läpi lihan ja kylkiluitten ...\narimpiin hermoihin asti.\n\nAgata! Jokin huutaa hänessä tuota nimeä, jonka hän oli uskonut jo\nunohtaneensa. Ja hänen täytyy se toistaa omalla suullaan, epäselvästi,\nsameasti vaikertaen, aivankuin yht'äkkiä ilmestynyt kiduttaja-rakkari\nolisi pakottanut sen hänen huulilleen.\n\nNiin, mitä hän olikaan luulotellut? Ehkäpä samaa kuin muistakin\nentisistä rakastajattaristaan -- nehän olivat vain häipyneet hänen\nviereltään, aivankuin olisivat jollakin matkalla jääneet hänen\najoneuvoistaan noin vain tien oheen. Ja hän? Hänenhän oli ollut tapana\njatkaa matkaa seuraavaan seikkailuun -- tekemättä sen tarkempaa tiliä\nkuin -- ehkäpä -- hyvällä muistaen tai, joskus, vaivautuneesti\nhymähtäen.\n\nJa nyt? Mistä tuli tämä melkeinpä kauhunomainen tuska? Oliko se\nkiertänyt rinnan pohjuksissa ehkäpä jo pitkät ajat? Eihän hän ollut\nlopultakaan tehnyt muuta kuin erään aviokaupan, kuten oli tapana arvossa\ntasavertaisten sukujen kesken...\n\nMordieu! Saattoiko hänkin sairastua tuohon huvittavaan porvarilliseen\ntuhkarokkoon -- omantunnon lapsekkaaseen tautiin? Quelle bagatelle!\n\nVai -- peut-être -- niin, ehkäpä ... tuon neitsyen sulous, hänen\nuhrautumisensa rakkaudelleen sydämensä joka sykkeeltä, hänen raikas\nuhmansa koko maailmaa vastaan, hänen ylpeä riemunsa ja tuo purjehdus\nhengen uhalla hänen luokseen yli syksyisen meren -- tuoko kaikki ...\nhänen ruumiinsa ja sielunsa nuori kauneus ... sekö, sekö oli jäänyt\nelämään hänen sydämeensä, tähän entiseen hurjastelijan sydämeen...?\n\nMerkilliset kysymykset eivät lakanneet. Ne tulivat, lähestyivät,\ntuijottivat häneen silmästä silmään toistuvina, loppumattomina,\nkimmeltävän tummina katseina, vaatien tilille, ehdottomalle ja\narmottomalle.\n\nJööranin täytyi nousta. Hän teeskenteli kiirehtivänsä ratsuja. \"No, no,\nmon frère\", huudahtaa Pehr-maisteri, \"madame Sprengtportenin hellä sydän\nei toki muutu kiveksi parin hetken vuoksi!\"\n\n\"Nää, nää, donnerwetter!\" kiroili Hästesko sekä yltäkuumaa rommiaan että\nmaisterin hienostelevaa sukoilua. \"Kyllä veli Jööran tietää vanhastaan,\nettä mitä kauemmin vuottaa naisen helma, sitä hullummin kihajaa ja\nkahajaa sen silkki, ha-ha-ha...\"\n\nHetken kuluttua Sprengtporten palasi pihanpuolelta, työntyen taas\nsuoraan ulko-ovesta torin laitamalle.\n\nKatsomatta taakseen Jööran tuntee hiiviskelevän varjon seuraavan\nitseänsä. Käännähtäessään hän näkee monsieur Björnramin kumartelevan\nedessään tärkeän, vieläpä huolestuneen näköisenä.\n\n\"Jos kapteeni ja ritari haluaa tietää, teitä uhkaa onnettomuus\",\nkuihaisee hierofantti kuin näkisi kuuman kiven suoraa päätä putoavan\ntaivaasta. Jööranin katsastellessa välinpitämättömän näköisenä pitkin\ntoria hierofantti jatkaa kiihkosta käheytyvin äänin: \"Teillä on\nsalainen, vannoutunut vihollinen ja ... niitä voi olla kaksikin, mies ja\nnainen...\"\n\n\"Onko monsieur käväissyt taas 'henkien maailmassa', vai...?\" Jööran\nnaurahtaa, mutta ei voi välttää eräänlaisen levottomuuden lähestyvän\nitseänsä jostain ... tuntemattomien onnettomuuksien maasta.\n\n\"Hän, tuo tuolla...\", profeetta viittaa tarmokkaasti krouviin päin, \"on\nmatkalla Perniön Smedjebackaan erään teitä rakastavan tai -- teidän\nsurmaanne hautovan naisen luokse\".\n\nKustaa-herran sanat tulivat solkenaan. Ratsuja talutettiin jo portista.\nMutta Jööranin muistiin oli välähtänyt Bergmanin Elsa-muorin sana, että\nAgata oli lähtenyt sukulaisiinsa Smedjebackaan, eikä hän kyennyt\nirtautumaan tuosta kuiskuttelevasta olennosta.\n\nHän vain näyttelee huolestunutta väsähtyneisyyttä. \"Ooh, älkää vaivatko\nitseänne turhaan, monsieur. Tehän epäonnistuitte jo kerran perinpohjin\nhoitaessanne pientä kätyrinammattianne eräitten vihamiesteni parhaaksi.\"\n\n\"Ah, mon capitaine! Olin surkeasti erehtynyt, pimeitten valtojen\neksyttämä. Nyt vasta eräässä tuskieni yössä minun superieurini -- kuten\nme vihityt sanomme -- nyt vasta ilmestyi minulle täydessä valossaan\nminun valtiashenkeni. Ja oi, minkä käskyn sainkaan hänen pyhiltä\nhuuliltaan! 'Palvele häntä, yksin häntä, jolla on yllään ankarain\ntähtien kohtalo...'\"\n\nSeuraavat monsieur'n sanat hukkuivat soperrukseksi. Mutta taas hän\ntarttui nokkelasti selvään asiaan: \"Olette vielä minua uskova, herra\nkapteeni. Mehän olemme molemmat rojalisteja! Päästyäni Tukholmaan ja\nprinssin suosioon teen teille suuria palveluksia. Olen manaava hänen\nsielunsa _teidän_ henkenne alamaiseksi, yksinomaan teidän ja ...\nminun...\"\n\nJööranin ärähtäessä vähäksyvästi ja lähtiessä ratsuja kohti hierofantti\nseuraa häntä sittenkin kepein askelin kuin luopumaton varjo: \"Mutta nyt,\nnyt varokaa ... minä olen sen nähnyt mustien ruusujen varjosta, olen,\nolen -- pelastakaa tuo nainen, pelastakaa ... itsellenne, tai --\npelastakaa oma itsenne häneltä, sillä suuri ja ankara kohtalonne...\"\n\nSanat lakkaavat kuulumasta. Mutta ne seuraavat eräänlaisena muistojen\nampiaisparvena tuimaa ravia ratsastavaa miestä. Ne täytyi huitaisemalla\nhuitaista tien oheen, ennenkuin hän uskoo niistä päässeensä irti.\n\nMutta tuskin oli kavioitten kumea kaiku lakannut kuulumasta Piikkiön\ntieltä, kun varapormestari Forsteen istuutui \"turunkärryjensä\"\nnahkavietereille, nykäisten ajokkaansa, hänkin, Hämeentullia kohti,\nPiikkiön ja Perniön tielle.\n\n\n\n\n15.\n\n\nPäivät kuluivat. Eversti Sprengtporten oli purjehtinut meritse Viaporiin\ntunnustelemaan sen upseeriston mielialoja. Eikä Halikon Tuomarilassa\naiottu parhaita pitoja pitää ennen hänen paluutaan.\n\nMutta juhlatouhu oli ankara, odottelevaa iloa pisipirtaillaan. Ei nähty\nkartanon suojissa, ei tanhuvilla murheellisen näköistä ihmistä, jollei\nhaettu syrjäisimmästä päätykamarista, jossa Ulriikka-mamselli\nalakuloisena istuskeli kapioitaan neuloskellen. Hänen sulhasensa, Maunu\nAlopaeus, oli väitellyt jo vuosi sitten itsensä maisteriksi, mutta\nturhaan hän oli hakenut leipäpaikkaa. Niin olivat häät yhäkin\ntietymättömissä, ja alakuloisen hitaasti liikahtelivat morsiamen\nneuloskelevat sormet.\n\nVihdoin, erään myöhäiselokuisen iltapäivän valaessa tuhlaten vahvaa,\nvoinkeltaista kultaansa hitaasti hämärtyvään maahan, eversti oli\npalannut loistavalla tuulella -- kapinanliekki myssyhallitusta vastaan\noli näet Viaporin upseeristossa ollut jo ainakin kytemässä kiukkuisina\nkypeninä.\n\nIsojen ihmisten juhliessa salissa istuu jalkoja roikottaen Jösta-poika\ntallin merenpuolisella räystäällä kimittäen ruotu-Bjuggilta oppimaansa\nveisua \"siitä hirmuisesta ja surkiasta maanjäristyksestä Lisabonin\nsuuressa kaupungissa 1 p. marraskuussa 1755\".\n\n    \"Ah, Suomen maa ja koko Suomen saari,\n    nyt ota armon ajast' visu vaari,\n    sill' säästet olet tuomiost' hirmuisest',\n    kuin Lisabonis' nähtiin maan povest'...\"\n\nMutta ei! Se oli nyt sittenkin sellaista ... kirkkoveisuun mallia. Ei se\noikein pannut niskatukkaa pöyristymään. Tällaisen parooni-pojan piti\nveisata ruhtinaanpojasta, joka oli ihka viaton, mutta jota odotti\nmestauslava, niin että likat ja varsinkin yksi likka tuli hulluksi.\n\nPojan leuka painuu rintaa vasten, ja kulmalliset synkkinä, ääntä\nkurkussa murisuttaen ja julmistellen hän alkoi taaskin veisata:\n\n    \"Kun neitsy sen kuuli ja ymmärsi,\n    et fanki mistattaman piti,\n    lähet silkkins' liehuvaisen,\n                  juur' punaisen\n    hänen henkens' lähtemisen merkiks'...\"\n\nJukopliut! Oli tällä pojalla veisuja. Mutta nyt oli oikeastaan aika\nlähteä laittelemaan ruotu-Bjuggin kanssa rakettipaukkuja puutarhaan.\nJeevelin kehvelit! Sitten kun ne pimeässä sähisevät ja paukahtavat kuin\nkanuunat ja lentävät taivasta myöten, noin, noin ja noin ylähälle ja\neverstit ja kapteenit seisovat kummulla ja tämä poika ja ruotu-Bjugg\näkseeraa sotahyökkäystä, eikä siitä saakelin iltarukouksesta tule sen\nenempää kuin jungfru Petronellan taikinasta, ho-hoo ja... Jukoliste,\nyökköjä! Jossakin niitä jo viuhtoi nahkasiivillään. Jukranpuit, ne oli\nhakattava maahan. Oli vain varastettava sisäneitsyen valkea myssy ja\npantava vavan nenään...\n\nOli, oli Jösta-pojalla tilaa leikkiä huikean taivaankaton alla.\n\nMutta kartanon pienessä ja matalassa salissa saa monipäinen ja\nloistelias seura ahtautua vieri viereen seinätuoleille ja pöytien\nympärille, joille sisäneitsyt ja tyttäret kantavat arrakit, bischofit ja\nranskanviinit.\n\nTalon isäntä, Pehr-tuomari, muhoilee levein kasvoin harmaa sängenkarhea\ntukka yhtä harmaan savupilven peitossa, paksut ja yrmeät huulet tällä\nkertaa leppoisimmillaan, lujakoppaista vuolukivipiippua pöllytellen.\n\nMusiikkia, musiikkia -- sitä kaipasi vanha leskimies. Ja sitä kun tänä\niltana soi soittamistaan haurasääninen spinetti, jonka ääressä\nPehr-maisteri neroili nokkelimmillaan. Vuoroin laulaen, vuoroin sanoja\nsolkena lasketellen hän ylisteli \"Pohjolan Anakreonia\" -- Carl Mikael\nBellmania, joka näihin aikoihin oli noussut muotiboheemiksi Tukholmassa.\n\n\"Kuulkaapas tätä\", maisteri touhuaa. \"Tämän hän kirjoitti\nNorjan-matkallaan, jonne hän pakeni velkojiaan ja ikävöidessään koreata\nUllaansa, ha-ha-ha...\"\n\nSpinetin kellanruskeat näppäimet tanssivat ja maisteri laulaa, kuvaillen\nmiten korea krouvarineitsyt Ulla Vinblad nukkuu \"Bacchi Ordenin\" kapakan\ntakakamarissa:\n\n    \"Vår Ulla låg i sängen och sof\n    med handen under öra,\n    och ingen mer än krögaren fick lof\n    på nyckelhålet röra...\"\n\n\"Hm, tjaa...\", laulaja keskeyttää. Seuraavaa värssyä ei sopinut\nsiveitten neitseitten kuullen esittää, sillä siinä hekumallinen Ulla\nheräsi ja kampaili kiharoitaan ukko-krouvarin kärsiessä avaimenreiällään\nhelvetin tuskia. Mutta värssy, jossa Ulla viinitahrojen kirjavoimassa\naamuviitassaan lehahtaa krouvitupaan, se se sopi ja se oli hauskaakin\nhauskempi:\n\n    \"Vår Ulla tog sin ljusblå salopp,\n    med pontak öfverslagen,\n    sprang in i krogen, fyllde en kopp\n    med fin likör för magen...\"\n\n\"Ja tiedättekö? Itse hänen korkeutensa perintöprinssi maksoi Carl\nMikaelin velat, tiedättekö -- kahdeksantoista tuhatta riikintaalaria.\nOo, olipa silloin ääntä ja meiskettä runoilijan kantakapakassa, kun hän\ntuliaisjuhlassaan sääsi 'Bacchi Ordenille' perustuslait. Spinetti soi\ntaas hetken. Helähti vieläkin pari säettä mestarin 'Krouvi' laulusta:\n\n    \"'En syndare där i sin nöd\n    ej nånsin bad om dagligt bröd...'\n\n\"Ja tiedättekö, hyvät naiset ja herrat, miten kuuluu 'Bacchi Ordenin'\nperustuslakien ensimmäinen ja ainoa pykälä?\"\n\nSeura näyttää huvittuneen jännittyneeltä. Maisteri laukaisee kuin\nlakikirjasta lukien: \"Koska ihmisparka on kaiken kansan nähden kaksi\nkertaa sikahumalassa ränsteenissä maannut ja koska hänet kolmannen\nkerran tästä autuaasta tilasta tavataan, hänet kutsuttakoon Bacchuksen\nylevän ja hurskaan seurakunnan jäseneksi ja veljeksi nimitettäköön hänen\nihanuutensa Ullan ynnä akka Noakin nimeen.\"\n\nPuhuja nauroi, koko seura nauroi, hurskaan madame Armfeltin\npudistellessa päätään.\n\nUlkoa kuuluu silloin tällöin Jösta-pojan pöyristyttävän hurjaa kirkunaa.\nVekama viuhtoo ongenvavassa valkeata myssyä, huhtoen pienenä pirulaisena\nympäri pihamaata.\n\nVänrikki Hästesko, joka on poikennut Savon-matkallaan hänkin iloiseen\nseuraan, kumoo ranskanviinistä kryytättyjä tuimia tuutinkeja,\nröhähdellen vuoroin hyvillään vuoroin myrtyen everstin iskeville\njutuille prinssi Kustaan säätyedustajille tarjoamilta päivällisiltä.\n\"Nää-nää\", hän huitaisee ärähtäen Kustaa-prinssin ylistelyille. Samaa\nmaata ne olivat Tukholman prinssit ja sen suosikki-heitukatkin. Oli hän\nsenkin epelin nähnyt toljaillessaan kansanjoukosta, kun monseigneur\nmarssi valtaneuvoston kokoukseen koreat lillipojat perässään.\n\"Jumaliste\", vänrikki syyti kiukkuista kateuttaan, \"jollei sillä\nherralla ole vika munaskuissa ja tärpäntikkeleissä, on se ylpistelevää\nbalettikukkoakin hounempi. Niinhän se koikkelehti pillikintuillaan kuin\nolisi kiskotuttanut tuota ohkaiset näyttelijättären kalanluiset\nkureliivit vyötärölleen...\"\n\nEverstin täytyi tuimin kädenliikkein vaientaa rähähtelevä vänrikki\nvarjellakseen naisten korvat hänen solvauksiltaan.\n\nJööran on käyskellyt levottomana siellä täällä, pysähdellen milloin\ntoisen milloin toisen pöytäseuran luo.\n\nTuossa jauhavat taaskin Porthan ja Pehr-maisteri runoniekkain ja\ntutkijain salaseuran aikaansaamista Turkuun Tukholman \"Utile\nDulci\" veljeskunnan malliin, joka juuri oli pääkaupunkiin perustettu ja\nsaanut suojelijakseen itsensä perintöprinssin.\n\n\"Prinssi\", \"Kustaa-prinssi\", \"hurmaajaprinssi\", \"maan toivo\", \"kansan ja\nvaltakunnan pelastaja\" -- sanat suitsuttavat lentelevinä raketteina\nvallanperilliselle ihailua ja kunnioitusta pöydästä toiseen. Everstin\nnojatuolin ympärille kerääntyy kokonainen liuta uteliaita maalaisherroja\nja näiden mukana kerkeä Pehr-maisteri.\n\nNiin, nuo säätyjen päivälliset kuninkaallisessa linnassa -- niillä oli\nprinssi pelannut sellaista politiikan \"biribiriä\" ja shakkilautaa, että\nvaltiopäiväherrat olivat saaneet kääntää nurin sekä juonikkaat\nsalataskunsa että ulkokullaiset moraaliperuukkinsa.\n\n\"Oo, hänellä, meidän prinssillämme\", huudahtaa Pehr-maisteri everstin\nselittelyn lomaan, \"ei ole turhaan Janus-pää, josta toiselta puolen et\ntiedä mitä leikkiä toinen pelaa!\"\n\nPeliryhmiä, \"parties de jeu\", oli järjestetty prinssin kabinettiin.\nViinitarjottimet kulkivat kimmeltävin maljoin huoneesta huoneeseen.\nKreivittäret Bjelke, Höpken ja Löwenhjelm loistivat aurinkoina.\nHovinaiset ja näiden sukkelakieliset \"amantit\" konverseerasivat\nvaltiopäivien ukkoherrat pyörryksiin.\n\nJa vihdoin prinssi julisti kaiken etiketin pannaan. \"Koko maailmalle\ntäysi, täysi vapaus\" \"le principe de pleine liberté pour tout le monde!\"\nJuuri niin kuuluivat hänen sanansa, jotka levisivät kulovalkean tavoin\nhuoneesta huoneeseen. \"Vapaus, juuri niin, rakas kuomaseni, säätyvalta\nja vapaus, he-he-he...\", nostelivat hatut ja myssyt toisilleen maljoja.\n\nHe hekottelivat vahingonilosta ja tyytyväisyydestä. Prinssi näytti\nkulkevan isä-ukkonsa nöyriä jälkiä -- korea nimileimasin hyppysissä.\n\nNuo ranskanviiniä latkivat moukat ja herrat eivät olleet hoksanneet\nnousuhumalaa soivilla korvillaan, että \"vapaus\"-sana oli soinnahtanut\nprinssin huulilta leikkivän halveksunnan ylimielisissä sävyissä.\n\nPrinssin voitto oli ollut tuona yönä perinpohjaisempi, kuin oli saanut\nRuotsin armeija yhdelläkään taistelukentällä puoleen vuosisataan.\n\n\"Eh bien, véritablement!\" huudahteli käsiään hieroskeleva Pehr-maisteri.\n\"Se oli, totta vieköön, näkemisen arvoista! Cela ne s'est jamais vu!\nAjatella, ha-ha-ha... Mikä spektaakkeli avautuikaan aamun valjetessa?\nSaleissa, eteisissä, portaikoissa makasi viisikymmentä, sanoo\nviisikymmentä -- lakeijat olivat ne laskeneet, nähkääs! viisikymmentä\nhattua ja myssyä tukkihumalassa, peruukit reuhassa, lievetakit\nryvettyneinä, mutta yhtä autuaassa sovussa kuin karitsat ja leijonat\nparatiisin niityillä.\"\n\nJa entä loput heistä? Näiden oli käynyt vieläkin hauskemmin. Heidän\nvallantäydellisyytensä oli purkautunut kerta kaikkiaan heidän\nkaunopuheisista kurkuistaan helleenisten jumalattarien ja Bacchuksen\nmarmoristen jalkojen juureen kuin jalo uhri \"vapauden\" ja\n\"tasa-arvoisuuden\" alttarille. \"Ah, quel scandale!\" huudahti maisteri\nloisteliaan neroilunsa päätteeksi.\n\n\"Niin, hyvät herrat\", lopetti eversti Sprengtporten, \"te kuulette, että\nmonipäisen puoluevallan kuolinkellot soivat. Ja meillä on nyt, onneksi,\nperintöprinssissämme se älyn ja urhoollisuuden Herkules, joka tuon\nLernan hydran on kukistava. Mutta ... huomatkaa, hän tarvitsee avukseen\nystävänsä Iolaoksen ja kaikki muut urhoolliset miehet, sanalla sanoen --\nsuomalaiset!\"\n\n\"Piru vieköön, me -- suomalaisetko!\" kuului taustalta Hästeskon yrmeily.\n\"Kraiveliin meidän on vielä kerran sitä herraa tartuttava! Odottakaa\nvain, kun se kalttopää on teille näyttänyt 'Januskasvojensa' _molemmat_\npuolet.\"\n\nMutta ei, seura vain nauroi vähäksyvästi ärtyilevälle vänrikille, kuten\nsopikin pienelle mikkeliläiselle puustelli-herralle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämärä oli tihentymistään tihentynyt. Mutta kuutamo teki nousuaan. Laaja\nmerenlahti oli kohta kimmeltävä sulana messinkinä.\n\nJööranin levottomat ajatukset eivät päästäneet häntä rauhaan. Ne ajoivat\nhänet vilpeälle pihamaalle.\n\nPortaille ilmestyy Anna Elisabet kutsuen puolisoaan, äänessä\nkärsimättömästi rakastavan naisen soimausta.\n\nJööran ei liikahda. Madame pyrähtää hänen luokseen: \"Miksi kiusaat\nminua, rakas, rakas...?\" Anovin katsein hän pujottautuu miehensä\nkäsivarsien väliin. \"Tule, miksi et tule...?\" \"Ma chérie, sinun on aika\nmennä levolle. Minä tulen, niin, myöhemmin ... on vielä yhtä ja toista\n... suunniteltavia.\"\n\n\"Ooh, nuo hirveät 'suunnitelmat', nuo, nuo ... Minä vihaan niitä,\nvihaan, vihaan! Kuuletko?\"\n\nJööran pakottaa itsensä hyväilemään vaimonsa kuumottavia kasvoja. Mutta\nsiinä kosketuksessa on ehkäpä vain sääliä ja murhetta. On kuin hän\npitelisi kädessään sairaasti värisevää varpusta ja tuijottaisi kauas,\npoispäin -- sotisopaista Jeanne d'Arciansa, ja taaksepäin -- hyljättyä\nrakastajatartaan, jonka muistaminen ei ollut enää päästänyt häntä irti,\nei yöksi, ei päiväksi.\n\nHajamielisesti houkutellen hän saa puolisonsa rauhoittumaan, suunnaten\nkulkunsa yksin, päämäärää vailla kohti merenrantaisia niittyjä. Etäällä\nliikahteleva tuulenviri viettelee vilvoittaen hänet yhä loitommalle\npitkin piennarpolkuja, kunnes hän havaitsee karkeasoraisen rantahiekan\nrouskuvan askeleistaan.\n\nJotakin oli tehtävä. Tähän hänen tuntonsa sumeaan hämäryyteen oli\nsaatava selvyys. Mutta miten, millä tavalla? Ja oikeastaan ... miksi?\nEikö hän ollut jo sairasvuoteellaan nähnyt siihenastisen elämänsä\nmahdottomaksi ja järjellään _laskenut_ selväksi sen, minkä oli täytynyt\ntapahtua?\n\nOliko tuo hänen silloinen taitava laskelmansa pääomista ja pääomien\nkoroista lähtenyt sairauden heikontamista aivoista, koska se ei enää\nkestänyt?\n\nNyt tuntui siltä, että toinen puoli hänen aivojaan oli luojansa\nmestariteos. Nehän olivat osanneet, totta vieköön, laskea ja punnita,\nyhtä tarkkaan kuin Makedonian Filippos laski aasinsa kultakuorman. Eikö\nhän ollut jo paljossa onnistunut? Kansliaherrathan olivat pokkuroineet\nhänelle akordikirjat kourassa, nyt, kun hänellä oli sujauttaa\npelihullujen kahvilakeikareitten taskuun rahaa. Oo, miten \"Claes på\nhörnetissä\" oli hänen ympärillään kuhissut -- lornjetti-herroja, viinin,\nkahvin ja mantelimaidon litkijöitä...\n\nJa tarvitsiko hänen enää edes ostella virkoja tai arvoja! Kun mies on\nrikas, niin pelkän kultakanan kaakatus panee ihmisparat pokkuroimaan.\n\nKoko elämä oli hänelle avoin kuin tuo meren välkehtivä aava. Hänellähän\noli kaiken kruununa hänen jumaloimansa kuningattaren jalo ja\nhurmioittava suosio! Ehkäpä prinssinkin...\n\nMiksi siis hänen järkensä toinen puoli epäili toista? Se aivankuin\nsyytti häntä kunniattomuudesta, kukaties petoksesta ... jossakin\nkaikkein pyhimmässä, jota ei ollut ihmisen lupa niin vain heittää\ntaakseen sellaisenaan, tutkimatta ja selvittämättä.\n\nHannu-mestari vainajan vanha poika-aikojen antiikin-satu muistui hänen\nmieleensä.\n\nSiinä oli ollut leijona ateriallaan lihavan naarasantiloopin kimpussa.\nSöi ja repi, repi ja jäyti. Mutta kun oli enää jäljellä pelkät\nriekaleet, oli vaeltanut paikalle summaton, nälkäinen hiirilauma. Ja\ntämäkös oli tehnyt kapinan eläinten kuningasta vastaan. Sillä kun muka\noli saalista mässäämällä mässätä ja heillä, hiiriruikkusilla, ei niin\nkirpunpureman vertaa. Ainakin nahka ja jännepaikat oli leijonan\nannettava hiirille!\n\nNiin huusi lauman suurpuhuja ja kapinamestari. Mutta suurpeto lausahti\nhaukotellen: \"Kuninkailla on kuningasten tapa. Mutta sinulla,\nkapinamaakari, on kunnia solahtaa majesteetilliseen maaruuni viimeisenä\nmakupalana, jälkiruoaksi.\" Sanoi ja hotkasi kauhusta pyörtyneen hiiren,\nmuun lauman kipeltäessä pakoon minkä varpaista lähti.\n\n\"Niin, Jööran-poikani\", oli Hannu-mestari päättänyt tarinansa, \"se\nleijona merkitsee sankaria, suurta miestä, joka ei ole tullut\npalvelemaan, vaan palveltavaksi, mutta jonka edesvastuu on suurempi kuin\nkenenkään muun\".\n\nMuistelija myhähti. Sellainen oli heidän, leijonien, oikeus --\ntuhota, surmata ympäriltään paljon, juoda sirojen, jaloliikkeisten\nkauriitten ja antilooppien heleät veret, murskata ja jäytää niiden\nkuolinkouristuksissa värisevät sydämet ja syödä, syödä...\n\nEivät hiiret, vaan _he_ tarvitsivat ytyä ja voimaa -- uusille ja\nuusille, yhä suuremmille saalisretkille, kunnes kaikki viidakot, joet ja\njokien rannat ovat heidän, yksin heidän valtakuntaansa...\n\nMistä johtuikaan mieleen tämä uhkea tarina? Pitikö sen rauhoittaa hänen\nnarrimaisen arkaa omaatuntoansa? Ei, ehkäpä se ei ollut sitäkään. Ehkäpä\nse vaati häneltä itseltään lujaa leijonasydäntä, joka ei sietänyt\nrinnassa tätä epäselvää ahdistusta...?\n\nVihdoin, juuri tässä hetkessä iskihe ankara päätös edestakaisin astuvan\nmiehen tajuntaan.\n\nSielu selväksi, sydän lujaksi! Hänen selkänsä taakse ei, totisesti,\nsaanut jäädä hiirenjälkiä eikä nihkeitä lepakonsiipiä: pieniä kaunoja,\nkatkeruuksia tai salavihkaista vihaa.\n\nMiehen vartalo käännähti pitkine varjoineen, joka jäi matelemaan\nhauraana hänen rinnalleen meren ylle nousseen kuutamon valossa.\n\nHänen täytyi saada ratsu. Tämä tapahtui tuokiossa. Hän itse sen satuloi\npimeässä tallissa ja talutti kuin hevosvaras tallinsolan varjoon. Mikään\neikä kukaan saanut nyt häntä estää.\n\nPerniön Smedjebackaan ei ollut matka pitkä.\n\n\n\n\n16.\n\n\nTuimaa ravia juokseva ratsu käänsihe läheisestä tienhaarasta etelää\nkohti.\n\nLahtien pohjukoista työntyivät pitkät laaksot poikittain hänen tielleen.\nSoraharjut jäivät kumajamaan hänen taakseen. Umpilammet tienvieriltä\nlemahtelivat rutaa ja mätänevien liekojen hajua. Kallioisten kunnaitten\nelokuunuhkeain koivuryhmien kauneutta ei ratsastaja joutanut\nhavaitsemaan.\n\nHänellä oli kiire. Ylämäkien äkkinäisessä laukassa punnertavat ajatukset\nirtosivat ohimoista, jäivät jälkeenpäin kuin rikkonaisin siivin\nsurraavat sudenkorennot.\n\nMutta tasamaalla ne saavuttivat ratsastajan ja viuhtoivat taas milloin\nkuutamon keltaisina etelänloistavina perhosina, milloin nahkasiipisinä\nyökköinä.\n\nJa kaikki ne väikyttelivät hänen edessään yhtä ainoata hahmoa -- Agataa,\nhänen hyljättyä rakastettuaan.\n\nTuollaiseksi, noin, läpi kuulakkaan hämyn välkehtiväksi hän oli aina\nkuvitellut nuoruudenkukoistuksen jumalattaren, Heben, Herakleen\npuolison. Tuollaiset ... yönsyvät silmät, suloisissa yökasteen\npisaroissa kimmeltävät valkean kellervät kasvot, hehkuvaa ja heleää\nverenpunaa huokuvat huulet, jotka ovat yht'aikaa hauraat ja kovat kuin\nhämärissä riutuvan neitseen rintojen pienet nuput -- juuri tuollaiset\nkauneuden aarteet olivat olleet hänen jumalattarellaan.\n\nJa nyt, nyt ne olivat loihtiutuneet erään jungfru Agatan sydäntä\nkirveleväksi kauneudeksi.\n\nMitä hän muistelikin -- hänessä huusi joka hetki: et ole yhdessäkään\nhengenvedossasi, et unessa, et valveilla tuosta neidosta päässyt irti.\nJööran kiihtää ratsua hyväilemällä sen hikevän kuumaa kaulaa. Mutta\nsekin vavahduttaa esiin kipeän muiston. Oli tullut, hänen toivuttuaan\nsairasvuoteelta, Valpurinpäivä. Porvoon porvarikavalleria ratsasti hänen\nohitseen tehden kunniaa lipulla, jonka Agata-neitsyt oli ommellut.\n\nAnna Elisabet oli nojaillut hänen käsivarteensa. Hehän olivat jo silloin\nkihlautunut pari. Mutta hän, Jööran, oli muistanut vain erästä\nonnellista yötä, jolloin Agata oli kertonut hänen vuoteensa vierellä\nvirolaissaaren kapakassa miten hän oli yötä päivää ommellut _heidän_\nsinisilkkistä lippuansa.\n\nJa tuo kruunukuvioinen vaate oli tehnyt hänelle kunniaa. Mutta nainen,\njonka yöstä yöhön valvova rakkaus yhä hulmahteli sen laskoksissa, oli\npoissa.\n\nSilloinko jo? Niin, jo silloin se oli tapahtunut -- hänen\nlaskumestari-aivoihinsa oli tunkeutunut kesken juhlahumua tuskallisen\nkysymyksen poltinora: Häntäkö minä vain olen lopultakin rakastanut koko\ntähänastisessa elämässäni?\n\nJa yhä keräävät ajatukset muistoja muistojen jälkeen -- takaapäin.\nKuutamon naama, tuo auringon apina, ei kykene matkijan-naurullaan niitä\nkoristelemaan tai karkoittamaan. Ne iskevät häneen vääjäämättöminä\npakkomielteinä. Hän näkee ne raatelevan hurman ja uhkaavan kammon\nraketinräiskyvässä valossa. Jokainen niistä todistaa tuon neidon\npuolesta ja häntä itseänsä vastaan. Ne ajavat hänet virolaissaaren\nonnellisten toipumisviikkojen ajoilta vihdoin aina poika-ajan leikkeihin\nsaakka -- kotopihan rauniomuurin rajalle, jossa hän, \"portinsärkijä\",\noli temmeltänyt portit auki ... imehtivän tytön tepastella \"hienona\nmademoisellena\".\n\nRatsastaja pysähtyy epätietoisena tuntemattomaan tienhaaraan. Hevonen\nsaa tovin hengähtää. Mutta ajatus takoo vielä valmiiksi viimeisenkin\ntotuutensa: tämän miehen \"rajankäynti\" entistä minää vastaan jatkui yhä.\nSe oli tuskin tähän mennessä päässyt vaivaista alkua pitemmälle.\n\nJööran kolkuttaa nukkuvien tupien ovia. Saa osviitat jatkaakseen matkaa.\nJa ratsu työntyy kapealle sivutielle.\n\nHuolimatta myöhäisestä iltayöstä matalan talon päätykamarin ikkunasta\ntuikkaa yksinäinen tuli. Siellä valvotaan. Tulijan ei tarvitse edes\nkurkoittua katsoakseen pienestä ikkunasta valaistuun huoneeseen.\n\nPuoliverho on sen edessä. Mutta uneliaaseen kynttilänvaloon piirtyy\nverhon yläpuolelle tuttu pää ja alastomat olkapäät. Hän on hieman\nkumarassa. Näyttää katselevan mietteissään jotakin, mikä on alempana,\nrahilla tai permannolla.\n\nKasvojen ilme on tyyni, entisestään kovettunut, tai ... ehkäpä ne ovat\nvain käyneet laihemmiksi.\n\nVihdoin hän näyttää hymähtävän, hymyn vähitellen levitessä huulten\ntienoilta silmäkulmien kureisiin ja sitten ... herkästi nousahtavien\nkulmallisten mukana otsalle, yli koko kasvojen.\n\nJööran kopauttaa ruutuun. Agata näyttää säikähtävän. Hän sipaisee\nolkapäätä, jota peittää vain alusliivien sininen silkkinauha. Miettii.\nSipaisee jostain alempaa olkaliinan, kietoen sen kiireisesti\nhartioilleen.\n\nOvi kuuluu rasahtavan vanhuuttaan. Valo on tullut tuvan puolelle.\nEteisenovi avautuu, painuen kiinni ummehtuneesti henkäisten. Ja vihdoin\nkaksiosaisen ulko-oven yläpuolisko avautuu vaivoin kitisevillä\nsaranoillaan.\n\nTupa on tyhjä. Mutta muurin kupeesta vie ovi oikealle, siihen\nhuoneeseen, josta Agata oli tullut. Pitäen yhä kynttilää kädessään hän\nasettuu seisomaan kamarinoven eteen, toinen olka taaksepäin vedettynä,\nvapaa koura puristaen tummanpuhuvaa hartialiinaa, hiukset valtoimen\nvapaina ja kasvot säikähtyneinä, mutta kaula ja pää melkeinpä\nhurjistuneessa, takakenoisessa asennossa -- hän näytti estävän pääsyn\ntuosta ovesta vaikka henkensä hinnalla.\n\nJööran ei saa hetken aikaa sanoiksi. Hän tuntee veren tulvahtaessa läpi\nruumiin himoitsevansa tuota naista niin, että hän seisoo tyrmistyneenä,\nliikahtamatta.\n\nHänen muistojensa kuvitelma entisestä jungfru Agatasta lakastuu\nsilmänräpäyksessä. Se pyyhkäistyy pois, aivankuin viistävä kulonlieska\nolisi niellyt jonkin kevätkukan. Entinen neitsyt oli loihtiutunut\nhekumallisen uhkeaksi. Nyt hän loisti elokuisena runsaskukkaisena\nhorsmana, jonka tummanpuhuvasta kauneudesta uhoaa veren väri ja\nsalaperäisten himojen houkutus.\n\nAgata on liikahtanut, pannut kynttilän muurinkulmalle ja kietonut\nmolemmin käsin olkaliinan rintansa suojaksi, leuanalustaa myöten.\nHiukset ovat uponneet sen peittoon. Ne viistävät nyt ohimoita ja\nkorvallisia pitkin, niin että kasvot paistavat niiden lomasta kuin\nyksin, muusta olemuksesta irralleen jätettyinä.\n\nJööran liikahtaa. Katse yhä polttavampana hänen käsivartensa jännittyvät\nojentuakseen Agataa kohti. Mutta nyt katsovat häntä vastaan silmät,\nyksin silmät, aivankuin hänestä ei olisi enää jäänyt mitään muuta\njäljelle.\n\nMiehen silmien palo sammahtaa, kädet herpoavat. Mitään sen jäätävämmin\ntorjuvaa hän ei muista koskaan nähneensä kuin oli häntä vastaan\ntuijottava katse.\n\nMerkillinen ajatus häivähtää miehessä. Kuinka monenmonet kerrat hän on\njo kaukaittain viettelijänsilmällään hyväillyt vastaan tulevaa\ntuntematonta naisolentoa, tämän käyntiä, lanteitten ja olkapäitten\nmuotoja, ja nähnyt vieraan naisen kerkeästi vastaavan elostuvin elein,\nkatsein.\n\nMutta -- miten onkaan tapahtunut, kun hän on läheltä nähden sisimmässään\nhymähtänyt: ruma, ooh, mikä pettymys? Silloin ovat naisen silmät\nlakastuneet kuin herpoavat lehdet, ja hän on jatkanut väsyneen näköisenä\nmatkaansa.\n\nNyt -- hän tunsi sen! -- - hänen oman katseensa kiihkeä tuli oli\nsammunut samalla tavalla. Agatan silmien kylmä kielto puhui hänelle\nsamaa: olet mitätön, kehno, ruma, pysy loitolla.\n\nKuitenkin -- mies on mies, Jööranin katse sammahti. Mutta yhtä nopeaan\nrinnassa kuohahti, veret karmasivat kasvoihin, jotka vasta hitaasti\nharmenivat. Ja hän alkoi tuimasti: \"Tiedät, että se järkiavioliitto,\njonka solmin käyvän tavan mukaan, ei tarkoittanut, että me, sinä ja\nminä...\"\n\n\"Tiedän\", Agata leikkasi viiltämällä sanat poikki. \"Aatelisherrain ei\nole tapana luopua lemmityisistään -- hyvänkään kaupan vuoksi.\"\n\n\"Miksi pakenit luotani?\"\n\nAgatan irooninen hymy jäätyi jäykäksi ivan piirroksi. Mutta huulilta\npusertui sana sanalta: \"Eräissä tapauksissa naisen on paettava ja ...\npiilouduttava.\"\n\n\"Tule takaisin! En voi, en halua sinusta luopua.\"\n\n\"Teidän jalosukuisuutenne unohtaa, että en ole ranskalainen maitresse,\nvaan kunniallinen koulumestarin tytär ja erään pappismiehen pojantytär\n-- 'pakoni' lie siis ollut eräänlaista perittyä lutherilaista kuudetta\nkäskyä.\"\n\nYhä pysyi Agatan ääni värittömän kylmänä, vartalo, kädet, ylpeästi\nkohonnut kaula ja pää liikahtamattomina.\n\n\"Sellainen rakkaus kuin sinun ... niin iloista antaumusta tulvillaan,\nniin ylpeän rohkea, niin suuri uhrautumisen riemu -- se ei ole voinut\nkuolla! Sinä rakastat minua yhä, tule...\"\n\n\"Mitä suurempi on naisen rakkaus, herra kapteeni, sitä varmemmin se\nsyntyy uudestaan vihan tyttärenä.\"\n\n\"Ooh, älä jatka suuria sanoja...\"\n\n\"Enhän toki, teidän jalosukuisuutenne!\" Ja Agatan huulilta pureutuva\njäyhä iva vaihtui vuoroin särkeväksi, vuoroin huohottavaksi vihaksi, yhä\nvielä katkeran ivan viiltäessä sanojen alta kuulijan sielua repivänä\nruosterautana.\n\n\"Suuria sanoja? Mistä minä saattaisin saada sellaisia koreuksia! Minähän\nvain juoksin Tuomiojan polkua erästä maineikasta kapteenia vastaan enkä\nsuinkaan 'uhrannut' neitsyyttäni, sillä niin suurelle herralle se ei\nvoinut olla enempää kuin kerjuritytön tervetuliaiskukka. Enkä minä sen\njälkeen osannut mitään muuta kuin yhtä mitätöntä. Tulin, kun käskettiin.\nJuoksin, kun viitattiin pienellä sormella. Sopertelin yöt läpeensä\nlohdutuksen sanoja, kun eräs silloinen köyhä herra tarvitsi monissa\nkiusoissaan ajankulua...\"\n\n\"Älä jatka, en jaksa...\" Mutta syyttäjän sanat eivät enää pysähtyneet.\nJa mies tunsi niiden kipeitten vasaroitten takovan joka iskultaan totta\nja taaskin totta.\n\n\"Niin, ajatella!\" Agatan ääni purkautui yhä synkemmistä syvänteistä.\n\"Minähän menetin vain mitättömän maineeni tuon maineenjanoisen herran\nkunniaksi. Siitäkö muka suurin sanoin kerskata? Oh, ei... Minähän vain\npienin sieluin riitelin kevytmielisen rakkauteni puolesta\nkorttelimestareita, noita poroporvari-moraalin yökköjä, vastaan. Uhmasin\npyövelinrakkarin piiskoja ja kaakinpuuta. Eikö niin, teidän\njalosukuisuutenne?\"\n\nJööran oli päättänyt kuunnella loppuun saakka. Ja hänen huulensa\npureutuivat sanattomiksi. \"Entä sitten? Ooh, tuo kunnianhimoinen herra\nläksi meren yli. Ja minä, kehno, vain valehtelin! Ei, en tahdo mukaan.\nMinulla ei ole mitään vaaraa ... viskaaleista ja pormestareista. Mikä\nkurja valhe! Minua todellakin odotti julkinen häväistys. Mutta minä en\nsallinut, että tuo korkea herra tuhlaisi ritariuttaan minun\nvalheelliselle epäsukuisuudelleni.\n\n\"Ja sitten...! Mitäpä siinäkään oli ansiota tai suurten sanojen arvoista\n-- tuossa hullun hullussa matkassa yli myrskyävän meren erään kurjan\nsairaan luokse, joka makasi kaikkien muitten hylkäämänä rähjäisen\nkapakan likaisella vuoteella? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Niin\nsuuri ja jalo henki oli vain pelastettava -- järkiavion satamaan ja --\nehkäpä! -- tälle hänen suurten unelmiensa isänmaalle.\"\n\n\"Jokainen sanasi on totta, Agata! Mutta sinun täytyy ymmärtää, että me\nolemme kaikki oman aikamme ja oman säätymme orjia...\"\n\n\"Orjia? Mikä merkillinen sana teidän jalosukuisuutenne suusta, joka\naikoinaan osasi puhua niin hehkuvan ylpeästi 'vapaudesta', ja 'jumalien\narmoittaman sankarin taipumattomasta tahdosta'! Ooh, suvaitkaa poistua,\nettei minun 'rakkauteni' vielä kerran vaihtaisi pukua, ettei eräs\nkalvava viha muuttuisi -- halveksumiseksi. Suvaitkaa!\"\n\n\"Ja luuletko sinä, Agata parka, että tuo sinun kostonhimosi on 'ylpeätä\nvapautta' tai 'taipumatonta tahtoa'? Se on tottakin vain erästä\nSvebiliuksen katkismuksen kellantomuista tekstiä!\"\n\nJööran oli tulistunut. Tuo nainen tuhosi luonnottoman paljon hänessä\nuskallusta ja voimaa. Hän teki tekemällä murhenäytelmää heidän\nyhteisestä elämästään, sen sijaan, että he, yhdessä taistellen koko\nälynsä ja rohkeutensa voimalla, lannistaisivat palvelijoikseen kieron\nkohtalon kiusat ja esteet.\n\nHän tiesi, ettei hän kyennyt entistä rakastajatartaan koskaan vihaamaan.\nMutta hän syttyi kuohahtavaan vihaan naisen \"jaloa\" järjettömyyttä\nvastaan.\n\n\"Etkö ymmärrä\", hän päätti puhetulvansa, \"että tämä on elämämme\nkalleimpien ilojen ja oman voimamme tuhlaamista? Viha repii ja syö. Viha\n-- se on kavala ase, jossa on kaksi tikaria. Toinen niistä uppoo\nvihamiehen rintaan, mutta tikareista toinen -- lyöjän omaan sydämeen.\nUsko minua, usko.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, herra kapteeni.\" Agatan raskaan synkkä sävy ei\nmuuttunut. \"Tepä sen tiedätte, vihan, sillä teillä on todellakin\nmerkillinen taito nostaa ihmissielut itseänne vastaan. Niin, ehkä on\naina, koko elämänne ajan, teidän ympärillenne nouseva vihamiehiä,\nsalaisia ja julkisia, kuin polttiaisia tienvierille, sillä teidän\nsielussanne on kaksi olentoa: toinen ruhtinas, joka lahjoittaa ja luo,\nja toinen ... tuhon henki -- toisten ja oman itsensä tuhooja.\"\n\nAgatan ääni väsyi sana sanalta. Näihin tuli alakuloista valitusta, joka\nei tuntunut mistään löytävän lohtua. \"Jööran parka, se on onnettoman\nihmisen sielu...\" Pienen hiljaisuuden jälkeen Agatan riutumuksen läpi,\naivan kuin suoraan kärsimyksen kouran puristamasta sydämestä, näytti\nhänen huulilleen nousevan tuskallisen kitkerää makua. Hän huudahti,\nmutta hänen sanansa vuoroin sammalsivat, vuoroin kuuluivat haikeana\nvoivotuksena tai pakahduttavana huokauksena. \"Voi, sinua, Jööran!\" Hän\nei enää teititellyt. \"Sinä tapat katkeruuden ja vihan myrkyllä kaiken\nhyvän ja onnellisen niistä, jotka sinua rakastavat...\"\n\nAgata näytti aivankuin hakevan pelastusta itselleenkin omaa sielua\nuhkaavasta kadotuksesta. Iva ja viha valtasi hänet kuitenkin uudestaan.\n\"Mutta imartelun, suitsuttelun narrina, muka voittamattoman älyn\nneropattina sinä et näe, mikä määrä salavihollisia, sala- ja julkikonnia\nsinun ympärilläsi pokkuroi. Voi, mihin kärsimyksiin liekään kerran\njoutuva sellaisen ihmisen sielu...\"\n\nHe vaikenivat molemmat.\n\nLapsen kiukkuinen itkunparahdus kimahti oven takaa tähän surumieliseen\nvaitioloon.\n\nRahille painuvin päin istuutunut Jööran nosti kysyvästi katseensa. Mutta\nAgata vaikeni yhä. Vain silmät puhuivat tuijottaen kuin tuomion penkillä\nistuvaa miestä.\n\nJostain syystä Jööran hätkähti. \"Kenen...?\" hän ennätti alkaa. \"Siellä\nitkee vain eräs äpärä, joka vihasi isäänsä jo ennen syntymistään,\nhänkin, pienenpieni poika raukka...\"\n\nJööran kavahti rahilta. Kulmalliset nousahtivat korkeiksi. Hän näytti\nnäkevän aaveita. Ja taas kävivät silmät tutkivan tarkkaaviksi. Sitäkö se\noli -- tuo Agatan uusi ja ihmeellinen uhkeus? Sitäkö tuo maidonvalkea\nhipiä -- äitiyden ihanin palkinto? Sacrenom! Sellaisin hymyin kuin hän\noli ikkunasta nähnyt Agatan kasvoilla, saattoi vain äiti katsella\nkehdossa uinuvaa kapalolasta... Salaman selkeä varmuus iskeytyy häneen.\nJa mahtava, miehisen ilon läike huuhtoi hänen rintaansa. \"Se on minun\npoikani! Tahdon nähdä...\" Agatan selkä painui lujasti ovea vasten, kädet\nlevittyivät estäväksi salvaksi. Silmät, kasvot, koko pää torjui\nlähestyvän miehen kuin vaarallisen rikollisen poispäin ovelta.\n\n\"Se poika on porvarissyntyä ja tulee kasvamaan erään teidän\nhalveksimanne porvarin poikapuolena.\" Jööran joutui hetkeksi täysin\nymmälle. \"Valhetta!\" hän huudahti vihdoin.\n\n\"Totta on joka tapauksessa, että hänen isäpuolensa ja minä olemme\nopettaneet häntä vihaamaan aatelisherrain turmiollista sukua. Ja niinpä\nhän on oppiva vihaamaan myös omaa isäänsä, josta hän ei ole koskaan\nmitään tietävä, ei hänen nimestään, ei suvustaan.\"\n\n\"Sellaista luonnottomuutta en tule sallimaan! Ryöstän hänet!\"\n\n\"Varokaa, teidän jalosukuisuutenne. Muistanette, että Marcus Brutus,\njota sanottiin suuren Caesarin nuoruudenhairahdukseksi, kuului myöskin\nCaesarin surmaajiin. Äpärät kykenevät suurempiin ja katalampiin tekoihin\nkuin vihkivuoteen usein heikkoveriset perilliset.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi. Näytti olevan kahdenvaiheilla, pidättelevän ehkäpä\npahinta kaikista ajatuksistaan. Mutta ei, sitä hän ei voinut. Uhkaava\nääni muuttautui kuin syvimmän ja julmimman naarasluonnon pakosta\nkarmivaan ivaan: \"Varsinkin jos heidän äitinsä ovat peräisin liian\nsiniverisestä, hysterian ja jos joidenkin 'muotitautien' tärvelemästä\nsuvusta.\"\n\nJööran tuijotti Agataa kuin olisi nähnyt edessään Gorgo Medusan\nkauhistavat, yönpimeät kasvot.\n\nMutta Agata muuttautui asiallisen varmaan sävyyn: \"Muutama päivä sitten\nlupasin itseni varapormestari Henrik Forsteenin puolisoksi sillä\nehdolla, että isäpuoli antaa pojalleni tuon mitättömän porvarillisen\nnimensä. Ja hän hyväksyi sen ehdon.\"\n\nJööranin kasvoja vasten paiskautui kuin nyrkiniskuja toinen toisensa\njälkeen. Määrätön hämmästys ja mieletön raivo riitelivät keskenään hänen\nkasvoillaan kuin repimällä jokaista niiden ilmettä. \"Sitä, sellaista et\ntoki voine...? Mitä yhteistä sinulla voi olla tuon miehen kanssa?\"\n\n\"Paljon, herra kapteeni. Ainakin -- viha! Sitäpaitsi, sehän on sekin\nvain eräs ... järkiavioliitto, jollaisia on tapana solmia myös\npappis- ja porvarissuvuissa.\"\n\nAgatan viimeisen lauseen kylmänjulkea iva sai Jööranin suunniltaan.\n\nMutta suuttumus ei kuohahtanut suuriksi sanoiksi. Ne tappoi perinnäinen\naatelisylpeys ja naistensuosikin turhamaisuus. Tuossa naisessa, joka\nsaattoi vaihtaa rakastajatar-asemansa hänen hoivissaan erään\nsilakka-porvarin emännyyteen, oli sittenkin jotain erämaisen\nköyhälistöpappilan tai laitakaupungin mökkiläistyttären makua\nalhaisopyyteitä poroporvarillisen mukavaan ja tukevaan elämään.\n\nHän tunsi kykenevänsä halveksimaan, hänkin vuorostaan. Ja se teki\nhänelle hyvää. Ilmeettömän kylmänä, tuskin elettä tehden, vain\nsuupielessä ylimielinen uurto hän sanoi hyvästinsä.\n\n\"Vahinko, etten voi rangaista tuota teidän ... nähtävästi aseisiin\nkykenemätöntä sulhastanne pienellä pistoolinlaukauksella. Mutta\nsuvainnette kiittää häntä pojalleni tarjotusta kunniallisesta nimestä.\nAinakin toistaiseksi.\"\n\nVielä ovella hän käännähti, lisäten puolittain käskevästi ja\npuolittainen iva muodollisen kohteliaisuuden alla: \"Rouva pormestarinna\nja herra pormestari ovat aina tervetulleet kattoni alle.\" Seurasi niukka\nkumarrus. Kuului vastaus: \"Kiitämme herra kapteenia ja ritaria.\"\n\nMutta vieläkin teki mies eleen, aivankuin olisi yht'äkkiä muistanut\njotakin tärkeää, ehkäpä huvittavaa: \"Toivottavasti minulla on silloin\nilo muistuttaa teidän mieleenne eräs jalon isänne opettavainen tarina\n... tuhannesta hiirestä ja leijonanateriasta. Au revoir!\" Käsi heilahti.\nEikä rentoja askelia tapaileva herra enää kuullut, että kamarinoven\nluota saattoi häntä pitkään purkautuva huokaus, josta ei kukaan olisi\nosannut sanoa, oliko se vihaa vai rakkautta ... vai, ehkäpä, samea\nhätähuuto, joka valitti erään elonkeraisen ihmissydämen kuolemaa, sen\nkuivettumista ja kutistumista lemmettömän porvaris-emännän\nyksitoikkoiseen arkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähestyessään jälleen Halikon Tuomarilaa Jööran näkee jo loitolta, että\nherrat ovat avanneet juhlaportit taivasta myöten. Iltakuu on jo ratansa\nvaeltanut ja hukkunut jonnekin ... leppoisan yöpimeän selän taakse.\nMutta taivaalle nousee raketti toisensa jälkeen.\n\nNe lentävät nuolina ja palloina. Räjähtävät viuhkoiksi,\nympyräsäteiköiksi tai hohtavien pisaroitten sateeksi. Katoavat, hukkuvat\nolemattomiin, kuin eivät olisi koskaan vimmaa sähisten näytelleetkään\nhullua leivosenlentoa.\n\n\"Mikä epävakaisuuden näytelmä\", hymähtää ratsastaja. Tyhjääkin\ntyhjempää... Jälkeen jäi vain ajatonta autiutta -- kuten kai tällä\nmatkalla hänenkin rintaansa, jossa raketintyhjät sirpaleet pitivät\ntyhjää peliään.\n\nKartanon tienhaaraan alkaa kuulua miesäänistä laulua, josta vänrikki\nHästeskon römeä basso erottui epäsointuisena ja remuisana, aivankuin\nherra haastaisi riitaa koko tämän kurjan maailman kanssa. Laulu kuuluu\npuutarhan lehmusmajasta, jota kiertävät näkymättömässä nuorassa killuvat\nkirjavat paperilyhdyt.\n\nPehr-maisterin ja Hästeskon ääniin yhtyy koko herraseuran täysin palkein\nlaulama loppukerto:\n\n    \"On lempes antelias, suuri\n    ja siksi juuri...\"\n\njatkui viisu ja taas remahti refrengi. Mutta seuraavassa värssyssä\nHästesko sekoo sanoissa. Pehr-maisterin täytyy ryhtyä takomaan säkeitä\nhänen päähänsä. Herran piti saada laulu viemisiksi Savoon,\nupseeritovereille, jotta oli hän, vänrikki, joka tapauksessa jotain\noppinutkin suuren maailman kulttuurista.\n\nKuorolaulu katkeaa Jööranin pysäyttäessä ratsunsa tallin eteen. Mutta\nsamalla hetkellä alkaa kuulua merkillistä kattotuohien rapinaa ja\nsisukasta ähellystä. Jo kuuluu hieno kirosanakin: \"tonnerre,\ntonnerre...\" Mutta ärrät tärisevät suomalaiseen malliin. Ratisevat kuin\nkiukkuiset katajanmarjat tuohiropeessa.\n\nJööran kurkoittuu katsomaan matalalle katolle. Jöstan takapuoli on\nparhaillaan pyllistymässä sen harjalle.\n\n\"Poika, tule alas\", Jööran käskee, näytellen ankaruutta. Josta lipuu\nräystäälle katon malkapuuta pitkin. \"Jeevelin peeveli, setä ei saa\nhuutaa\", kuiskaa Jösta, kurkussa vähän kiukkua ja itkua. \"Panivat minut\nullakon karsseriin, kun ei minua nukuttanut enkä rukoillut sitä akkojen\npotaskaa, niin, niin...\" Itku oli jo pyrskähtämäisillään. \"Minä tahdon\nnähdä, kun...\"\n\n\"So-so, pysy siellä. Eihän toki mies miestä ... ilmiantamaan.\"\n\nJöstan kiitolliset silmät paistoivat pimeästä pelkkinä valkuaisina kuin\nkuukunanmunat. \"Ja minä kun en petä setää, en, jukoliste, vaikka ... pää\npoikki.\"\n\nMutta pääpörrö katosi nokkelasti. Portailta oli kuulunut pieni, soma\nitkunmakuinen ilohuuto. Valkea yöviitta lähestyi kiirehtien. Silkki\nkahisi. Anna Elisabet syleili herransa polvea, ennenkuin saapas ennätti\npäästä jalustimesta.\n\nOi, miten hän oli ollut levoton. Koko yön hän oli valvonut ...\nkuolemantuskassa... \"Voi, miksi sinä...? Yksin ja keskellä yötä...?\"\n\nJööran hyväili hämmästyttävän kiihkeästi vaimonsa päätä. Oliko hän edes\nkoko avioliittonsa aikana tuntenut tällaisen hellyydenaallon tulvahtavan\nsydämeensä? Hän kuulee kuiskivansa itselleenkin ihmeeksi rakkaampia\nsanoja kuin heidän hääyönään, joka oli ollut vain erään laskumestarin\ntunnollisen puoleista velanmaksua.\n\nNyt hän ei tullut edes älyllään merkinneeksi sitä miehisen miehen\nhuvittavaa elämänironiaa, että mies jos nyrjähyttää koipensa lemmen\nsyrjähypyissä, on hänen kivuilleen paras laastari oman kotoisen puolison\nrakkaus.\n\nEi, ei hän vielä tänä hetkenä kyennyt ratkaisemaan tuota ylen tavallista\nja leikillistä probleemaa: miksi ovat salalempi ja laillinen rakkaus\ntoisilleen -- kääntäin verrannollisia? Ehkäpä hän sen keksisi huomenna\ntai ylihuomenna -- kaikkien onnettomien avioparien ylikaitsijan, erään\nkyynillisen pirun, kuiskauksesta.\n\nNyt hän vain kuiski ja kuiski, saattaen puolisonsa kainalosta hellästi\nkannatellen nukkumahuoneeseen.\n\nJööranin palatessa riisumaan ratsua tuntui jo Hästesko takoneen päähänsä\nseuraavatkin värssyt.\n\nLiityttyään seuraan Jööran kauhoo boolimaljasta pikarinsa\npiripirtailleen. Hän tahtoo juoda, ehkäpä juopua. Se oli rajankäyntiä\nsekin. Mennyt olkoon mennyttä!\n\nHän kaatoi maljan kurkkuunsa, vaatien samaa vauhtia Pehr-maisterilta\nuusia värssyjä.\n\nNiin laikahti havahtuvaan aamunhenkeen viimeinenkin säkeistö.\n\n\"Oikein, veljeni Hästesko\", Jööran läimäytti laulun loputtua vänrikkiä\nolalle, \"hirnutpa komeasti kuin rakuunaratsu. Mutta muista, että tänä\nsamana päivänä saat minut mukaasi sinne 'Jumalan selän taakse'. Sinun\nMikkeli rähjästäsi on tehtävä sotaleiri ja linna, lujempi kuin myssyjen\ntärvelemä Viapori.\"\n\n\"Nää-nää\", ärisi vänrikki, joka oli ennättänyt laskuhumalaan, \"ne aikeet\nja aikomukset... Ne kun soattoo neäs hukkuakkii ku ämmänpieru\nrisuaitaan, sanovat savolaiset.\"\n\nMutta kirkastuipa vielä kerran vänrikin pisamankirjava naama. \"Enkä\nminä, perkule, halua sinun kanssasi kaksintaistelua, jotta pysykee\npoikessa voa, herra katteinj.\"\n\nSeura odotti uteliaana lisää, sillä vänrikki oli iskenyt synnillistä\nsilmää.\n\n\"Nähkääs, tämä Jööran kun on sellainen naissankari ja ne Savon likat...\nAa, pojat ... ne pikkuriikkiset Savonmoan pullukat -- pintapuoli kuin\nsulalla kesävoilla silattu, huulet, aa ... ne maistuvat kesällä\ntalvimateen maksalta ja talvella ... ääh, pojat ... kuin helvetin\nhienolla arinalla paistettu juustomaito. Noh, ja mitäs sitten, kun tämä\nnaisten jehu keksii, minkälainen niillä on sisuspuoli? Njam-njam, ja\nmannaa, pojat -- niin on, jos parahultaisen koppaa, kuin muikku- ja\nahvenkukossa, jossa rasva tirisee, he-he-he...\"\n\nHuvimajan lehmuksenlehdet liikahtelivat leppoisasti herrojen\nherkuttelevasta naurusta.\n\nJa vänrikki ylpistyi rehentelemään: \"Ja sen minä sanon, minä, jota\nalammaiset immeiset sanovat 'Häskuuksi', ettei Savonmoalta lopu viina\neivätkä viinasta katajanmarjat!\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" Jööran levitteli käsivarsiaan. \"Olkoon siellä rajanpinta\npelkkää katajapehkoa, se on käytävä Mäntyharjulta Puumalaan ja\nSavonlinnan ympäri, niin totta kuin 'Savonmoan pullukat' olkoot\n'alammaisia' heidän herralleen, sulttaani 'Häskuulle'.\"\n\nNyt huojahteli lehtimaja herrojen valtoimesta naurusta tai ... ehkäpä\nsitäkin enemmän yhä yltyvästä aamutuulesta, joka näytti jo ajavan\nHalikonlahden aaltoja viistättämällä idästä länteen.\n\n\n\n\n17.\n\n\nNastolan Salojärven pohjoispohjukan ja Vesijärven itäisten lehtorantojen\nkeskivaiheilla on kokonainen rypäle syväpohjaisia karurantaisia järviä,\nmutta myöskin valkeita laaksoja ja niittyrantaisia jokia.\n\nLaaksojen rinteillä kasvoi lehmusta ja vaahteraa ja vielä 1700-luvun\njälkipuoliskolla runsaasti pähkinäpuuta. Varsinkin Kivijärven\nrantamilla, joiden eräässä suojaisassa kaakkoispohjukassa sijaitsi\nSeestan verorustholli, Glansenstjernain perintötila.\n\nTämä näyttää olevan syrjässä maailman pauhuilta. Mutta eräänä heleänä\nvapunpäivänä näyttävät Vesijärven iloisen niitykkäät rannat ja\nvaltatiet, joilla sopi hyrytellä sekä kiesein että kaleesein, vieläpä\nherraskartanoitten pihamaat ja venevalkamat joutuneen yltä kirjavan\njuhlatouhun valtaan.\n\nOlivat tulossa näet vihdoinkin jos jollakin huhulla höystetyt Seestan\nuuden isännän ja tämän armollisen rouvan tupaantuliaiset, joita oli\nsaatu odottaa -- vuosikaupalla.\n\nTiedettiin sekin, että Seestan herran lankomies, joka nyt hallitsi\nNastolan Jokelaa, oli jo viikko sitten lähtenyt Heinolaan Savosta päin\npalailevaa kapteenia vastaan.\n\nSavon, vieläpä Norjan rajat hän oli kuulema käynyt, pistäytynyt\nmatkojensa lomassa peittoamassa myssyjä valtiopäivillä ja tuskin\njoulujen tienoot ennättänyt oleilla kotosalla, huolimatta nuoren rouvan\nainaisesta ikävästä.\n\nOlikos ihme, että vieraskutsujen lopultakin tultua Laitialankin\nsäterikartanon venetalaan kupeelta urkenee jo aamupäivällä\nhiirenkorvaisten koivunlehvien koristama kirkkovene, jossa perää pitää\n\"hoveräätin\" herra ja nykyinen rusthollari Anders Gillberg, hänen kolmen\nvanhapiika-sisarensa istuksiessa teljoilla ja renkien soutaessa olan\ntakaa.\n\nLaitialan herrasväellä oli näet suorin tie Nastolan kappeliin yli\nVesijärven tämän itärannalle. Se omisti sielläkin Paimilan rustitilan,\njosta oikoteitä pitkin oli lyhyt matka Seestan kartanoon.\n\nSisarten kielet sujahtelevat ja sihahtelevat kuin sisiliskot heinikossa.\nNenän nipukat ovat katveessa päivänvarjojen ja myssyhattujen alla. Ne\novat sitäpaitsi paksussa puuterissa. Mutta niiden tärkeän kiperät\nnipukat kiiltävät sittenkin, sillä ei niitä arkipäivisin ennätetä\njauhota päiväseltä piiloon.\n\nJa ne haistavat! Sitä ne vasta osaavatkin, nuo herkät etanansarvet --\nnuuhkivat tämänaamuista maailmanmenoa puolelta jos toiseltakin. Ja\nvarsinkin sen nurjalta puolelta.\n\nKeskeltä selkää he ovat näkevinään pitkän matkan oikealle kädelleen,\nrovastilaan saakka. \"Vaunuillapa tietenkin, tietenkin ... Jaakko-rovasti\nja hänen armonsa Eeva Kristiina. Pyh, 'armo' mukamas, vaikkei ole kuin\nturkulaisen kauppamankarin tytär...\", kimittää vanhin sisarista, Aaca\nCharlotta, joka emännöi ja hallitsi suvun puolesta Paimilaa, eikä siis\nmamsellilta itseltäänkään puuttunut muuta kuin sulhasmiestä ja miesten\nmieleistä koreutta.\n\n\"Älä sinä hauku, vanhapiika, porvareita\", murahti isäntä-veli,\n\"porvareitapa tässä ollaan kaikki ja kunnialla ollaankin\".\n\n\"Sitä minä vaan, sitä vaan, ettei pitäisi köyhimysten komeilla, kun ei\nniillä, Krookeilla, ole kuulema pappilan palon jälkeen muuta kuin\nvelkoja.\"\n\n\"Älä siinä turhia kimittele\", kivahtaa nuorin, vielä melkeinpä\nnaimakelpoinen Anne-Katariina, \"Jaakko-rovasti on komopäinen hattu ja\nhatut ovat taas vallassa, ja ukko kun pokkuroi, niin että napa ritisee,\nniin ... ähäh, siitäs sait\".\n\nIsäntä-veli remahti nauramaan. Osasipa tämä Anne-Katariina politiikan\ntemput. Totta oli, että myssyt olivat juuri edellisenä vuonna joutuneet\nkäpälälautaan. Ja rovasti Krook oli voittoisassa vaalitappelussa\npaikkaillut rikkeimet taskunsa jo moneen kertaan ranskalaisilla\nfranginseteleillä.\n\nTällä välin oli jo tultu Pyhäniemen kohdalle, jolla sijaitsivat\nPyhäniemen entisestä rusthollista erotetut Alestalo ja Ylöstalo. Näitä\nei näy selälle. Mutta sisaretpa aavistavat mitä Alestalon päätykamarissa\ntapahtuu. Hedda-mamsellia, rusthollari-everstin sisarentytärtä, jolla\nnuoruudestaan huolimatta oli vyötärö paksu kuin piiantumpulla,\nkiristeltiin just ja nipalleen tällä hetkellä kalanluihin, jotta\nselkänyörit vinkuivat. Ja oli kiristettävä, meni vaikka henki! Tollero\noli näet vietävä näytteille Seestaan, jonne oli kuulema tulossa\nPorvoosta asti Treksilän parooni naima-aikeissa.\n\n\"Teittiänne siinä, hoopot\", tarttui puheeseen matalaääninen\nkeskimmäinen, Ulla Loviisa, rahvaanomaiseen tapaansa. \"Eks' tee tiälä,\nettei se Treksilän herra uskalla Seestan kapteenin juhliin.\nKäräjäjuttuhan heitill' on keskenään. Ja on niillä ollut\nkaksintappelukin.\"\n\n\"Ähää, mutta etpäs tiedä kaikkea\", ilvehti Anne-mamselli. Treksilän\nparooni kun oli hävinnyt koko riitajutun ja menettänyt suuren\nGammelbackan kartanon Seestan kapteenille. Avisjuunin partaalla oli koko\nherra, kun oli elänytkin ja tuhlannut kuin viimeistä päivää. Eikä enää\nmuu pelastanut kuin suuret myötäjäiset, joita kyllä riitti Alestalon\neverstillä, Kaarle Juhana Schmiedefeltillä -- rykmenttejä koko Turun\nlääni täynnä ja taloja ja rustholleja yhtä paljon kuin tavallisella\ntalolla porsaita.\n\nAnne-Katariinan kieli laulaa ja sitten se alkaa laskettaa rahvaanlorua\nPyhäniemen everstin rikkauksista:\n\n    \"Alestalo, Ylöstalo, Paakkolan pälssit,\n    Uskilan Mömmölä, Lampolan rälssi\n    ja Porvoossa Hummelsunti.\n    Koskentaival ja Nyykoorti,\n    Reetrikinkoorti ja Huovila-a-a,\n    mutta Hauholla Retula, Kapakka-a-a.\"\n\nOli siinä taloa, säteriä ja rälssiä. Kyllä kelpasi rappioparoonien\nrikkeimensä paikata.\n\n\"On mitä on\", jupisi miehenäänellään Ulla Loviisa. \"Mutta ei Treksilän\nkornetti uskalla näille mainkaan, Seestan kapteeni kun on jo ampunut\nreiät sen molempiin korviin... Se on kuulema sellainen tappelupukari,\nmokoma.\"\n\nMutta Anne-mamselli olikin Jööran-herran ihailijoita. \"Eipäs ole\n'mokoma', senkin... Kun on marssinut yli Norjan rajan ja suuren, suuren\ntunturin. Niin, niin, Seestan armon kirjeissä se on sanottu ja sen nimi\non Beskadas-tunturi.\"\n\nJa se kun oli sellainen tunturi, ettei sen päälaki koskaan sulanut\njäästä ja lumesta. Heinäkuussakin, keskellä kesää, siellä pauhasivat\nlumimyrskyt, se kun oli syntynytkin Golgatan maanjäristyksestä ja\ntaivaalta kirottu.\n\nNiin, niin, sellaisen hirvityksen yli oli Seestan kapteeni marssinut\nkuin Hannibal kauan, kauan sitten. \"Ja ettek's tiedä\", Anne-Katariina\nalensi äänensä pelokkaaksi kuiskaukseksi, \"se aikoo valloittaa koko\nRuijanmaan Norjalta ... Suomen omaksi maaksi. Niin on seisonut nipasta\nnappaan rouvan kirjeissä. Armo oli sen sanonut Messilän\nCharlotta-rouvalle, joka on omaa sukua von Esseneitä eikä...\"\n\n\"Nouskoon mitä nousee, tuntureita\", Aaca Charlotta keskeytti. \"Kelju se\non sekin miehekseen. Vuosikausiksi jättää rouvansa yksin, niin että\nmustat renkaat on jo naisparan silmien ympärillä. Oo, kyllä minä olen\nkuullut sen herran toilauksista. Porvoossakin sillä on jos kuinka monta\näpäräpoikaa ja... Niin, no. Sellaisiahan ne ovat ... mihinkäs ne\nmiehet... Lurjuksia joka sorkka!\"\n\nMutta Annen silmä ulottui jo Alestalon tanhuville. Siellä ajoivat\neverstiläisten kaleesit pihaportista maantielle päin, Heddan\nriemunkirjavan hatun puuntaessa tänne saakka: \"Hoi, katsokaas, Heddalla\non uusi hattu!\" hän huudahtaa.\n\n\"Mikä lie kärpäshaavi sekin\", yltyi taas vanhin vanhapiika\nmyrkkyilemään. Kyllä kärpäsiä riitti.\n\n\"Ee-ei, ei sitä rahamassia Treksilän hunsvotti korjaa\", muuttaa Aaca\nCharlotta laulun kateellisen halveksivaksi.\n\nOlihan sillä toinenkin kärkkyjä, hyväkkäällä -- vänrikki von Hausen,\njoka oli tapellut Pommerissa ja pelannut rahansa Humppilan kaivoon ja...\n\"Niin se on, että kellä paljon on, sille ne annetaan, sulhaset\", Aaca\npäätti katkerasti.\n\n\"Juu, juu mutta...\", vastusti Anne-mamselli. Kun se Arendt Juhana\nfiesasikin Mukkalan Sofia Gustaavaa, joka oli koreampi, vaikka olikin\nvain henkikirjurin tyttäriä. \"Juu-juu, kyllä minä tiedän, kun ne tekivät\namyseerausretkenkin Tiirismaan Pirunpesälle ja palasivat vasta aamulla\nja...\"\n\n\"Tyst, sanon minä\", tökkäsi samassa keskimmäisen etusormi kuin uhkaava\nparsinneula Anne raukan silmää kohti. Ja siinä sitä oli moraalia.\n\nMutta tuli sitä, joskin toisentapaista, veneen kokkapuoleltakin. Siellä\nveti Laitialan Kala-Severi hartaana airopariaan ja äityi pitämään\nPaimilanlahden lähestyessä sen peevelinmoista parranpärinää. \"Neh-neh,\nenkös minä --kele! en paremmin sano. Siinä kutee lehtilahnaa saavittain\nja tässä ... näihin soutuhommiin --kele, en paremmin... Sivu suun tässä\ntärkit tovit ... tyhjän peliin --kelen-kele...\"\n\nSe oli kalamiehen rehellistä siveysoppia, sillä Paimilan kuuluisa\nlahnalahti oli pelkkänä savivellinä kutukalojen meiskeestä. Vanhalle\nverkkomiehelle pisti vihaksi nämä herrasväkien höperöt huvimatkat.\n\nMutta mitäs säätyherrat. Maihin noustiin. Ja Paimilan kaleeseilla jatkui\nLaitialan Gillbereitten matka, samaan tapaan kuin hyryttelivät\neverstiläiset Pyhäniemestä, pappilaiset omalta niemeltään ja Tiirismaan\nkupeelta Messilän Essenit, joiden kornetti-poika oli kiihkopäinen\nrojalisti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan ajelee yksinään, turunrattaitten nahkavietereitä\nkeinutellen Lahdesta päin tulevaa tietä Kustaa Björnram. Ja hänkin\nSeestaa kohti. Rattaat olivat Porvoon varapormestarin, Henrik\nForsteenin, omaisuutta. Monsieur Kustaan oikean kainalon alla kekottaa\ntukeva nahkalaukku, joka on pakattu pullolleen ajan eniten levinneitä\nlentokirjasia: \"Pimeyden valta ja mahtavuudet\" ja \"Käykää päälle!\"\n\nNäitä hänen oli jaettava äveriäimmille talonpojille ja etenkin\nporvareille, jotka valmistautuivat nousemaan entistään vimmatummin\naatelisia hattuja ja vieläkin pirummin perintöprinssin kannattajia,\nrojalisteja, vastaan. Siinä sivussa oli hierofantin urkittava ilmi\n\"prinssiläisten\" aikeet, sillä nyt huhusivat yksinpä pellonpelättimetkin\nkevättuulessa, huitoivat käsivarsiensa varstoja ja huutelivat:\nKustaa-prinssi on aikeissa lähteä kerjuumatkalle Ranskan hoviin. Se se\ntietää jotain! Turkki on julistanut sodan Venäjälle! Hattulaiset\nsotahullut ovat liitossa mahomettilaisen kanssa. Ne hautovat sotaa\nKatariinaa vastaan. Suola on Suomesta loppumaisillaan. Hallitus kuristaa\nkuoliaaksi porvareitten rehellisen suola- ja viljakaupan. Nälkä on\novella. Rutto uhkaa levitä itärajalta. Kuolema kaataa hautaan koko\nSuomen kansan.\n\n\"Kyllin kauan olemme nukkuneet ja katselleet silmät raollaan, kuinka\nmeitä, vaikka vapaina olemme syntyneet, on loukattu ja sorrettu. Nyt\nolemme valveilla, laillisesti ja kumoamattomasti valveilla. Käykäämme\nsiis rohkeasti kautta koko rintaman päälle ja taistelkaamme oikean\nasiamme puolesta.\"\n\nSellaisia kipinöitä oli singahdellut Ranskan nousevan porvariston\nkapina-ahjoista Suomenkin kauppamiesten näihin saakka rauhallisiin\nkotiliesiin. Ja ne ne nyt levisivät lentokirjasina ympäri maata.\n\nAatelisherrat saivat kohta tässäkin maassa vavista. Varsinkin oli nuo\nehkäpä vallankaappaushankkeita hautovat rojalisti-nulkit, kemuilevan\nprinssin lautasennuolijat, ajoissa nujerrettava.\n\nSiihen tapaan saarnasi kuulema jo Porvoon varapormestarikin täyttä suuta\nkauppalangoilleen ja raatimiehilleen äveriäissä kutsuissaan, joissa piti\nemännyyttä hänen nuori rouvansa, Agata-matami.\n\nHierofantti naurahtaa. Luulivat häntä, moukat, entisekseen. Ehei! Kyllä\nTukholmassa oppi uudet ja paremmat pirunkonstit kuin nokkia häkkilintuna\npikkuporvareitten onnenlehtiä.\n\nOma entinen itsensäkin pakkasi häntä nykyisellään naurattamaan. Houna\nkuin houna -- \"henkiennäkijä\"! Se temppu kelpasi kyllä aika ajoin. Mutta\nharvan harvat olivat olleet enää hänen suuret uskonhetkensä\nhengennäkyjen parissa. Yleensä ne kelpasivat vain sivuammatiksi. Pääasia\noli osata ajaa jokaisella rattaalla, joka vei määränpäähän.\n\nMiten hän olikaan ahtanut päähänsä uutta viisautta, sekä kirjoista että\n\"vapaa-ajattelijoitten\" kahviloissa, joissa keikarit mullistelivat\nuskonnot, lait, filosofiat ja valtakunnat -- apinoiden ranskalaisia\nkapinamaakareita!\n\nNo, mikäs auttoi. Hänenkin oli ollut keksittävä oma pirunsa, jota\nmatkia. Ja katso! Se oli luikahtanut hänen aivoihinsa kuin\nennenmuinoinen juutalaisbelzebubi tyhmän possun sisuksiin.\n\nNyt hän oli valmis rakastamaan vihannestansa. Kas, siinä se oli\ntemppujen temppu, melkeinpä pyhän kirjan silmänkääntömalliin.\n\nQuelle idée -- liittyä vihamieheensä, uskollisesti kuin posetiivarin\napina isäntänsä kainaloon, _jos_ nimittäin tuota \"isäntää\" näytti\nonnestavan tämän elämän kiperillä tikapuilla. Mikä ei suinkaan estänyt\nniitä sahailemasta altapäin hieman ohuemmiksi, varoilta vain -- jättäen\npolttamatta sillat takanapäin. Jos hän ei kerran riittänyt oikeaksi\nsuurensuureksi saatanaksi, kykeni hän olemaan ainakin valtiashengelleen\npalvelevainen pikkupiru: suostua jokaiseen ja pettää jokaista.\nMonsieurin käsi helähytti sivutaskun rahamassia, jonka pormestari oli\nsinne lähtiessä sujahuttanut. 'Pitäähän sitä toki ... aatteen puolesta\nja matkarahoja', oli silakka-porvari hurskaillut. Ha-ha-ha ...\nmatkarahoja -- hänen rakkaimman vihamiehensä luokse, jolle hän oli nyt\noleva koiraakin uskollisempi, _jos_ kerran tuo herra sai silitellä\nvoitonjumalattaren pelkkää etupuolta, kuten näytti.\n\nVaroen, melkeinpä herkutellen siirtyi käsi oikeanpuoliselle povelle.\nSiellä oli \"hänen kunnia-arvoisuutensa hovikanslian sihteerin\"\nvirkakirja.\n\nNo, alunperin se ei ollut muuta kuin todistus siitä, että hän oli ollut\nsihteerinä Tukholman vapaamuurareitten looshissa, jonka hupsulta\npäämestarilta, hänen ylhäisyydeltään Schröderheimiltä, hän sen oli\nkärttänyt. Mutta eipä ollut tarvinnut muuta kuin raaputtaa pois\n\"vapaamuurarit\" ja lisätä sievällä käsialalla: \"hovikanslia\" ja\nhoviherra se nyt oikeastaan tässä ajeli turunrattailla.\n\nTässä maailmassa tarvittiin ennenkaikkea papereita, suosituksia, jos\nsattui olemaan matkalaisen röyhelössä pieninkin nuhraantumisen merkki.\nJa tärkeyttä! Tärkeät uutiset, totta kai ... uutiset taloon. Entä\nsalasipraiset kirjeet tai ... mikä sitäkin parempi -- hellät\nhajuvesikirjeet isännälle, tietenkin korkeilta rouvasihmisiltä...\n\nKustaa-herra oli jo viemäisillään käden povitaskuun, jossa lepäsi\nmonissa silkkipapereissaan ja taivaansinisissä nauhoissaan hänen suurin\nyllätyksensä, sellainen argumentti, että, jumaliste, tuo korskeileva\nSeestan herra oli rukoileva häntä ottopojakseen, ha-ha-ha...\n\nMutta siihen se katkesi, tämänhetkinen nauru.\n\nAlestalon kullanvärisin kiemuroin ja vaakunoin silatut kattovaunut\npyyhkäisivät ohitse, liveripukuisen ajomiehen ohjatessa niiden neljää\nuljasta hevosta.\n\nMonsieur Kustaan silmät olivat sokaistua. Ja hän painui taas tovin\nkuluttua yhä syvemmälle uusimuotiseen järjenfilosofiaansa.\n\nMiksi nuo Condillacit, Holbachit ja Voltairet oikeastaan hylkäsivät\nopinkappaleet, jumalalliset ilmoitukset, pyhän kirjan huvittavat tarinat\nja vanhan verenkarvaisen Jehovan, vieläpä nerollisen monsieur Saatanan?\n\nDeistejä mukamas? Tai suoraa päätä jumalankieltäjiä? Hounia. Olisivat\nottaneet oppia ainoalta suurelta edelläkävijältään, papinpoika Bayleltä.\n\nMikä pirullisen nerokas herra!\n\nSaatana ei voi missään tapauksessa olla jumalankieltäjä, sillä hän jos\nken sai tuta kasvoista kasvoihin ja omissa pakaroissaan Jehovan\nkaikkivallan, koska tämä julmetusti oli pukannut hänet enkeleineen\neräänä kiivastuksen hetkenä taivaanluukusta alas -- helvetin\nvaltaistuimelle.\n\nJa minä, henkienmanaaja Björnram? Mitä sanon minä tähän? Mordieu et\ndiable! Kolmen mustan ruusun kautta -- joka kunnon pirun maanpäällä on\noltava uskovainen, kuten heidän herransa Saatana on uskossa vahva ja\nluja.\n\nEikö asukin, in nomine diaboli, meissä ... parasiiteissa ja\nbelzebubeissa pyhä Kolminaisuus ilmielävänä! \"Isä\" iskee meissä nyrkit\nsavessa joka miestä otsaluuhun, joka ei usko Häneen ynnä meihin, hänen\npiruihinsa. \"Poika\" kärsii meissä, maantien leikari-piruissa, pilkat,\nhäväistykset ja herrojen takapotkut, mielevästi ja nöyrästi, kunnes\nkoston hetki on tullut -- ensirivin istumapaikka \"Isän oikealla\nkädellä\".\n\nJa se \"pyhä Henki\"!\n\nRienaajan sydän oli kammahtamaisillaan noita merkillisiä sanoja. Oli\naivankuin jokin lapsuusaikojen pienenpieni iltahetki olisi siellä\nyht'äkkiä havahtunut. Äiti istumassa pienen vuoteen vieressä ja... Ooh,\nmikä olikaan tuossa \"pyhässä Hengessä\"? Se oli kuin seraafinsiivin\nsilattu ovi, jota kammahdutti avata röyhkein käsin. Niin, ovi! Jos sen\navaat ja siitä astut, et enää konsa rauhan majoihin palaa...\n\nVavahtanut käsi riuhtaisihe. Se puristui nyrkiksi. Ooh, menkööt hiiteen\n... nuo kakarasieluun juututetut taikauskot... Mitä ne olivat muuta kuin\nheikkoaivoisten naisten loruja.\n\nNiin, tuo taikasinetillä suljettu \"pyhä Henki\"! Tuo ihana, hurmioittava,\nkuuma ja kylmä aivojemme metallinvälkkeinen nero-piru, konnien konna! Se\nse sekoittaa enkelikäsin tämän sairaan maailman Bethesdan-lammikon ja\nnauraa, nauraa: Tulkaa, tulkaa, te spitaalitautiset! Ken ehtii\netumaisena, ken saa ensisijan kaikkien tappelussa kaikkia vastaan --\nhän, vain hän saa kaapia puhtaaksi kapisen naamansa, ha-ha-ha...\n\nMustien pallojen kautta, mikä tarina enkelistä, joka leikkii\nihmissydämillä hirsipuuleikkiä! Mon Dieu, todellakin jumalallista!\n\nJa sitten he, nuo \"vapaa-ajattelijat\" -- pannaan muka pyhän Kirjan\nylevät opetukset ja opinkappaleet, joilla järkimies voi kääntää ja\nvääntää yksinkertaisten ja hurskaitten sielut kuin vesiojat, oman\nneroutensa, oman nautintonsa, oman kunnian- ja vallanhimonsa\nmyötävirtaan...\n\nSinä, sinä, Kustaa Björnram! Muista vain, ettet jää pikkukonnaksi, kuten\njäit henkienmanaajana. Äläkä missään tapauksessa pikkukiipijäksi tai,\nherra-paratkoon, poroporvariksi.\n\nSuostu jokaiseen ja petä jokaista. Näytä meneväsi myötävirtaan, mutta\nnouse joka vetäisyltä kunnian ylävesille. Teeskentele kumartelevasi\nnöyrä luisuhäntä edellä 'onnellisten' eteisovea kohti, mutta palaa aina\ntaka-ovesta sisään. Krapuna taaksepäin, mutta saaliin tullen -- hyökkää\ntuhatsaksisena piruna, koska olet se ja koska sinun täytyy se olla --\ntämän maailman ihmisperkeleitten tähden.\n\nKuovi huusi pitkää huutoaan kaukaa idänpuolisilta soilta. Merkillinen,\nkurkkua kuristava nyyhkytys vavisutti rienaajan huulia.\n\nTuon linnun häälaulunkin alta soi kovan ja armottoman yksinäisyyden\nikävä. Siinä oli naaraanhimoa, helmiketjun helinää ja huikaisevaa\nkevättä. Mutta sittenkin sen alta itki jokin ääni mustanruskeita\nsuonsilmän pisaroita.\n\nKuulijan huulia vavisutti uusi hätäinen nyyhkytys. Miksi sai tuo huuto\nhänen rinnastaan irti vaikertavan äänen? Oliko se tämän viheliäisen\nelämän sieluun siittämä orpo piru, joka on saanut liian paljon\ntuskanruotoja kurkkuunsa ja -- yskänkohtauksen kesken kaiken?\n\nVai, kautta seitsemän ruusun, oliko se hänen oman sielunsa kaatumatautia\n-- taaskin entistä peliään pelaamassa...? Se se osasi! Se erotti\njärjestä hengen ja -- henki näki, se näki läpi aivojen, läpi samean\nrinnan, kautta kiven ja maan, läpi avaruuden ja puhki taivaan seinän\nkuolemaanko vai elämään? Missä oli selvänäkijä, joka sen taitaisi sanoa?\nOoh, sitä ei tietänyt edes hänen sydämensä orpo piru, joka vain uikutti,\nuikutti voimatonta itkuaan ... riisitautisena kakarana.\n\nHevonen oli pysähtynyt omia aikojaan, hamuillen tienvieren juuri\nvihertämään yltynyttä nurmea. Hiljaisuus oli tukahduttava. Se poltti,\nHenkienmanaajan pään ympärillä soi tuskan, hädän ja rienauksen\nampiaisparvi.\n\nHän ei huomaa, kuinka kauan hän on tuota pyörryttävää soittoa\nkuulostanut, kunnes takaapäin alkaa kuulua kevyesti vierivien\nkaleesinpyörien hyrinä kovaa hiekkatietä vasten.\n\nKustaa-herra havahtuu. Ajajat lähestyvät. Tienvierustalle kampeutunut\nhevonen heristelee korviaan. Rattailla-istuja on käynyt uteliaaksi. Kuka\noli tulossa sellaisen ylhäisen herrasmusiikin soittaessa?\n\nMikäs muu kuin koko Suur-Hollolan kirkollinen komeus. Korkealla\ntakaistuimella kenotti rovasti Jaakko Krook, viisaustieteen maisteri,\nentinen Upsalan yliopiston dosentti ja hovisaarnaaja -- piispojakin\nmahtavampi prelaatti. Ja hänen oikealla kädellään istui lihavan pulskea\nruustinna, Eeva Kristiina, omia sukujaan Turun Hahreja.\n\nRovasti näytti olevan parhaissa i'issään -- viisissäkymmenissä -- ja\nryhdiltään ylpeä. Hartioille oli heitetty huolettomiin laskoksiin\nvioletinpunainen silkkiviitta, jonka reunapäärmeitten lomasta rehotti\nupearöyhelöinen, hopeaneulein koristeltu maailmanmiehen puku.\n\nRovasti ei edes katsahtanut tien syrjässä oleilevaan matkaajaan.\n\nMutta Kustaa Björnram päästi vaunujen mentyä ohi pitkän vihellyksen.\n\nAhaa, siinä se oli se kuuluisa herra! Oli kyllä nähty saarnapöntössä tuo\nkonnien konna. Ja kuultu sitäkin enemmän. Kukapa sitten, jollei vanha\nmaankiertäjä!\n\nOli se prelaatti osannut leiviskänsä hoitaa. Lahjonut ja pettänyt,\njuonitellut ja pokkuroinut virat ja arvonimet toisen toisensa jälkeen.\nJa noussut kuin noussutkin maan mahtavimman rovastikunnan haltijaksi.\n\nSillä miehellä ei ollut ystävää, ei veljeä, ei lankoa, ei appea, jota\nhän ei olisi kutakin ajallaan pettänyt. Ja nyt? Istui, totta vieköön,\nkuin roomalainen kardinaali vaunuissaan, naama silattuna, merkit\nrintapielissä ja piru sielussa.\n\nSe mies se oli osannut käyttää älyään ja kyynärpäitään, puskenut joka\nrynnäkössä ensimmäisenä Bethesdan lammikolle. Ja konnuuden palkinto? Oi,\nkatso! Hoi, ruuna, herää ja katso! Häneltä ei puutu muuta kuin\nkardinaalin hattu. Ja senkin hän koppaa päähänsä, jos vain entisten\nkeikaustensa lisäksi kääntyy katoliseen oppiin, ha-ha-ha...\n\nNo, ruuna, siitä! Etkö näe esikuvaamme? Noh-noh... Hoi, ruuna, juokse!\n\n\"Minne sinä kuljet, sinne kuljen minäkin, oi, Mestari jalo ja suuri!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin tuli täyteen arvovieraita Seestan välkeä sali ja monet kamarit.\nMutta ahdistava, melkeinpä skandaalinmakuinen tunnelma painoi pian\nmielet maahan, sillä Lauri Reinhold palasi jo keskipäivällä Heinolasta\ntyhjin toimin -- lankomies ei ollut tullut lainkaan sovittuun majataloon\neikä edes lähettänyt mitään viestiä, koska aikoi saapua ja aikoiko\nehkäpä koko kesänäkään palata kotipuoleen noista Savon kaukaisista\nerämaista.\n\n\n\n\n18.\n\n\nSitä kirjettä oli jo luettu monet päivät Jööran-herran vihdoinkin\ntullutta ratsukuriirin tuomaa viestiä.\n\nTaloon pysähtynyt monsieur Björnram ajeli jossain \"superieurinsä\" eli\nvaltiashenkensä määräämillä matkoilla.\n\nVain naisväki on kotosalla: vanha Gammelbackan majuurska, joka on\nmuuttanut pysyvästi asumaan poikansa ja miniänsä luokse, sekä Ånäsin\narmo, Vendla-rouva, joka on pitkällä vierailulla sekä Seestassa että\nJokelassa.\n\nHe istuvat salintakaisessa rouvankamarissa. Kirje on taaskin Anna\nElisabetin helmoissa. Hän hypistelee sitä onnellinen hymy huulillaan.\nSilmänaluset ovat tummat. Kasvoilla on riutumusta. Mutta sittenkin hän\nnäyttää rauhallisemmalta kuin koskaan ennen. \"Venuksen-seppel\" --\n\"collier de Venus\", tuo pieni kaulaa kiertävä ihopoimu, joka saattaa\nyhtä hyvin rumentaa kuin kaunistaa naista, himertää nyt somana uomana\nhänen kaulallaan, kun hipiälle ei enää läimähtele hysteerisiä\nkuumetäpliä. Salainen, syvään kätketty ilosanoma näyttää kuultelevan\nhänen silmiensä syventyneestä sinestä. On aivankuin hän olisi vihdoinkin\ntavannut omasta itsestään hiljaisen nautinnollisen onnenpesän, jonka\npiiloutuvia ilonpoikasia hän nyt ihmetellen katsastelee.\n\nAnna-rouva osaa jo ulkoa tuon kirjeen. Mutta hän ei voi olla sitä\ntoistamatta, yhtä vähän kuin luopua sen herättämästä voivottelusta ja\nhyvittelevästä säälittelystä.\n\nVoi, tuota rakasta miestä! Mitä hän oli saanut kestää siellä\nhirvittävässä erämaassa...\n\n\"Hellästi rakastettu ja kunnianarvoisa puolisoni, älä pelästy, mutta\nolit kuin olitkin joutua kantamaan leskenhuntua perin varhaisella\niälläsi...\"\n\nNiin siinä seisoi.\n\nAjaessaan kotomatkalla kevätjäitä Puumalasta Ristiinan everstintaloon,\nBrahelinnaan, hän oli hevosineen, rekineen päivineen uponnut sulaan\nPorrassalmen suulla. Suurella vaivalla, uiden, jäälle nousten ja taas\nhumahtaen alas, hän oli pelastanut vihdoin itsensä, vieläpä suuren\nmatka-arkkunsa, jossa olivat hänen karttapiirroksensa ja\nmuistiinpanopaperinsa. Juuri näiden kuivaaminen ja järjesteleminen sekä\nperinpohjainen kelirikko oli hänet pakottanut katkaisemaan matkansa\nvähintään viikkokaudeksi. Ratsainkaan hän ei ollut voinut matkaa jatkaa,\nkoska hän ei uskonut aarrearkkuaan kenenkään muun huostaan.\n\n\"Rakastettu Seestan armo voi olla kaipaavassa sydämessään vakuutettu\",\npäättyi kirje leikkisään tapaan, \"että hänen herransa olisi kiirehtänyt\nFoiboon tulisiivin lempeän Hestiansa lieden ääreen, jollei hänen olisi\ntäytynyt niin vimmatusti tapella näitä Hyperborean hyisiä lohikäärmeitä\nvastaan\".\n\n\"Niin-no\", totesi everstinna joka lukemalta yhtä ankarasti. \"Tietäähän\nsen -- minun vävypojallani on ollut aina merkillinen taipumus ajella\nheikkoja jäitä. Eikä sinusta, Anna rukka, ole hänen kurittajakseen.\nMutta jos, sanon minä, jos sinun hellä ja autuas isäsi, minun Lasse\nraukkani, olisi yrittänytkin sellaista peliä, niin-no lukkojen taakse\nolisi joutunut Hesekielin päivästä Petronellaan saakka. No, niin-no.\nHyvä että on hengissä. Mies on kallis kapine.\"\n\nYhä kului päiviä. Yhä jatkoi monsieur Kustaa matkojaan. Ja eräänä\npäivänä hän taas poikkesi taloon salaperäinen riutunut näkijänilme\nkasvoillaan. Hänen \"superieurinsä\" oli ilmestynyt hänelle säteilevässä\nviisikärkisessä tähdessä Tiirismaan Pirunpesällä ja lähetti hänen,\nvaatimattoman palvelushenkensä, kautta pyhän ennussanan hänen armolleen\nAnna Elisabetille. Hänen puolisonsa vastahenget, nuo riettaat\nUlfvenkloun narcissaanit ja muut rienaaja-henget, olivat tuhotut ajassa\nja iankaikkisuudessa, ja Jööran-herran kohtalontähti oli nyt nouseva\nrosencreuzilaisten vihkimänä jalokivenä Pohjolan taivaalle.\n\nJa Anna Elisabet uskoi omassa salaonnessaan hierofantin viestiin, kuten\nmaailman suurimman profeetan sanaan. Eikä Kustaa-herra sitäpaitsi\nlaskenut paljoakaan loikuria.\n\nPirunpesä kuin pirunpesä! Hän oli näet viettänyt pari päivää Lahden\nmajatalossa, jossa Treksilän herra kemuili parhaillaan vanhojen\nliehtariensa, vänrikki Nassokinin, tullikirjuri Buschin ja Lode-ukon,\nseurassa -- pää täynnä ilta illalta yhä vimmastuttavampaa viinanmyrkkyä\nja sielu epätoivoisten kostonpirujen riivaamana.\n\nSe se oli ollut, in nomine diaboli, oikeata \"pirunpesän\" peliä!\n\nGabriel-herra kulkee Gammelbackaa koskeva oikeudenpäätös kouraan\nrutistettuna nurkasta nurkkaan. Se oli kuninkaallisen valtaneuvoston\npäätös, josta ei enää ollut vetoamista.\n\nNiinpä tähänastinen hovin ja prinssin ihailija paiskoi prinssit ja\nrojalistit kiroten ja raivoten helvetin peräseinään.\n\nKoston fosforinmyrkkyinen liekki paloi mielenvikaisen hurjana hänen\nsilmänonkaloissaan. Perikadon päätähuimaavalla partaalla hän ei enää\ntuntenut pelkoa. Tuo saatanallinen pistooliniekka, Seestan herra, oli\nvihdoinkin surmattava, niin totta kuin hänen vapaaherrallinen kilpensä\nkultavyö ja kolme kunnian tähteä oli verellä puhtaaksi pestävä.\n\nNassokin kiihti ja usutti miestä vaatimaan hyvitystä uudessa\nkaksintaistelussa, silmäkulmassa ilkamoivaa naurua. Pussin poika\nhihitteli vanhaa sananpartta: \"Hauskaa, hauskaa tulee, sano'\nmustalaispiru Anianpellon markkinoita!\" Ernst-herra siunaili tämän\nmaailman pahuutta, yhä vain peruukki entisensä tapaan kallellaan.\n\nMutta Björnram oli nukuttanut raivopäisen paroonin tylsään\nviinanhorteeseen ja jatkanut matkaa Jaakko Krookin pappilaan, jossa\nhänen piti manata henkiin äkkiä tautivuoteelle joutunut mahtava rovasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas odotuksen päivä Seestassa. Anna-rouvan korva kuulostaa\nrattaanpyörien jyrinää Heinolantieltä päin. Mutta everstinna ei tällä\nkertaa välitä mitään Heinolasta ja Jööranista. Hän odottaa\njärkähtämättömin kasvoin ratsunkavioitten kopsetta vastasuunnalta,\nLahdentieltä. No, niin-no? Sieltä päin oli tällä hetkellä tulossa\ntärkeämpääkin kuin oli koko vävypoika, joka nyt kuitenkin ja joka\ntapauksessa oli peruuttamattomasti sukuun sekä ostettu että maksettu.\n\nMutta Lauri Reinhold raukka! Hän oli hakemassa etelänpostia Lahden\nmajatalosta -- itselleen ja suvulleen joko kihlattua morsianta tai\nrukkasia. Jokelan isäntä oli näet vihdoinkin uskaltautunut\nhienotyyliseen kosimakirjeeseen Creutzien Helena-tyttärelle, jota hän\noli uskollisesti, joskin hieman saamattomasti palvonut jo useahkot\nvuodet.\n\n\"Lasse rukka, isä raukkansa kaima ja kuva\", oli Vendla-rouva kauan\nhuokaillut poikansa lemmennuhjailua, kunnes oli viimein käskenyt: \"Kosi,\nkirjoita. Tässä on malli, ettet puhu päätäsi pussiin -- isä raukkasi\nkosimakirje äidillesi. Se on otettu parhaasta ranskalaisesta\nkirjekaavakokoelmasta. Ja se kelpaa, no.\"\n\nPoika oli tehnyt työtä käskettyä. Ja nyt seisoi taas Vendla-rouva\nhengessä Ånäsin pihaportailla pitämässä huutokauppaa sukunsa parhaaksi:\nCreutzien kreivillinen suku ja Glansenstjernain rahamassi -- se sopi,\nse. Ja kohta oli vasara paukahtava -- jos oli. Ei ollut,\nherra-paratkoon, ihme, että everstinnan nojatuolin käsipuulle\nasettautunut nyrkki muistutti vasaran lisäksi vallanomenaa, pinnaltaan\nnuivahtanutta ja ryppyistä, mutta ytimeltään lujaa visaa.\n\nElsa-rouva kastelee ikkunalla kevätkukintaansa nousevia amarylliksiä,\nruusuja ja hortensioita. \"Mon Dieu!\" hän huudahtaa kesken askartaan.\n\nAnna-rouva karkaa ikkunaan. Maantieltä urkenevaa lehtikujaa myöten\nmarssii Jööran, tuo odotettu. Viimeisen lehmuksen varjoon hän pysähtyy.\nPälyilee ympärilleen koirankurisin ilmein. \"Hän aikoo yllättää\", kuiskaa\nmajuurska. Niinhän tuo hullu poika oli aina tehnyt. Tälläkin kertaa hän\noli tietenkin jättänyt hevoset ja rattaat jälkeensä entiset poikamaiset\nhulluttelut mielessä -- 30-vuotias mies.\n\nJööran astuu täyteen päivänvaloon. \"Oi, miten laihtunut\", huokaa\nAnna-rouva. \"Niin, mutta miten reipas, katso\", äiti kuiskaa.\n\nTulija on sipaissut hatun päästään. Koko mies on päivetystä ja\nkevätahavaa. Kasvojen hipiä on niin tummaa ruskeaa, että\nsilmänvalkuaiset paistavat huvittavina posliinipalloina päästä.\n\n\"Senkin neekeri!\" Anna-rouva karkaa eteiseen, asettuu ovenpielen\nvarjoon. Pari askelta kuuluu kuistilta. Ovi avautuu varoen ja hitaasti.\nSaapas työntyy yli kynnyksen kuin yölliseen lemmenkohtaukseen\nhiipivällä.\n\nPehmeät, valkeat käsivarret kiertyvät hartialle, kaulalle.\n\n\"Ähäh, sainpas sinut... kiinni ... murjaani...\"\n\nIlo nousee kartanossa kattoon. Mutta Anna Elisabet säästää salaista\nsanomaansa. Sitten ... illalla, myöhään... Tai ehkäpä vasta\ntuonnempana... Nyt oli vain katsottava noita merkillisiä\nmurjaaninkasvoja, kuunneltava tuota ääntä, jossa ei tunnu jälkeäkään\nmatkan rasituksista.\n\nSe vain kyselee uutisia, kirjeitä, viestejä. Käsi liikahtaa\nmalttamattomasti joka kyselyltä.\n\nOli, oli yksi kirje. Anna-rouva juoksuttaa sen puolisolleen. Se on\nvelipuolelta. Se avataan repäisten. \"Kustaa-prinssi lähdössä Pariisin\nhoviin!\" No, tuon hän oli kuullut jo Savoon saakka...\n\n\"Ehdotuksesi Savon joukkojen uudelleen järjestelystä ja varustelusta ...\nherättäneet huomiota.\" Lukijan polvi nousahtaa. Korko lyö permantoon.\n\"Koko suunnitelmamme, varsinkin mitä tulee kevyitten joukkojen\nperustamiseen ... lähellä toteutumistaan.\"\n\nLukijan silmä rientää rivit loppuun saakka. Epämääräistä, näyttää eräin\nkohdin puhuvan hänen tuimistuva otsajuovansa. Mutta kuohahtava voitonilo\nvaltaa lopultakin hänen kasvonsa ylt'yleensä.\n\n\"Vihdoinkin! Kun kova tulee, niin koiraskin poikii.\"\n\n\"Fy donc, sellaisiako sinä siellä...?\" Anna-rouva heristää sormeaan.\n\n\"Savossako? Ei, ma chérie, vaan Galliassa! Savo on minun transalppinen\nGalliani. Ja minun Rubiconini? No, olkoon se vaikka Porrassalmi\", Jööran\nnauraa ottaen puolisonsa polvelleen.\n\n\"Niin-no. Siellähän sinä, hunsvotti, ryvit jäissä, vai?\" Vendla-rouva\nkarmaisee.\n\n\"Siellä, siellä... Ja minä huomasin, rakas anoppini, etten minä hevin\nuppoa sinnekään ... rajankirojen uveavantoihin.\"\n\nJööranin viime sanojen kaukaittainen alakuloisuus, jossa oli haikean\nsäälin sävyä, loihti äänekkään ilon pieneksi vaiteliaaksi hetkeksi syvä\nja kosteasilmäinen, kärsivä korpi tuntui siinä tulevan lähelle näitä\nylimysluokan ja rinnemaitten ihmisiä.\n\nElsa-rouva poistui hetkeksi. Mutta palasi saliin tyttömäiset hartiat\ntavallistakin somemmin kyhärässä.\n\nNyt hänellä oli kerrankin lisätä pojalleen onnenviestejä. Hänen ei\ntarvitsisi enää kuvitella itseänsä edes puolisonsa suvun edessä\nmaattomaksi onnenonkijaksi, jolla ei ollut mitään omasta takaa. Tässä\noli oikeudenpäätös Gammelbackan kaupan purkautumisesta. Siro käsi\nojentuu anovasti. Katseen ilossa näyttää olevan rukousta: unohda,\npoikani, anna anteeksi, että minun, tietämättömän leski paran, tyhmän\nkaupan tuoma häpeä nyt vasta pyyhitään pois... Hymyssäkin on rukousta ja\nhoukuttelua.\n\nJööran lukee. Äiti säikähtää. Poika ei ilostu. Hän ei läimäytä rennosti\nreiteensä tavalliseen tapaansa. Ei, otsa, koko pää kääntyy alaspäin,\ntuijottamaan jonnekin tuskankuiluun tai häpeälliseen tapahtumaan, jonka\nmuistonkin täytyy saada purkautua yksinpä voiton hetkellä.\n\nHän näkee itsensä seisomassa ensimmäisenä tulopäivänään Gammelbackan\npäärakennuksen kuistilla haettuaan sieltä turhaan äitiään. Hänen\npaluunsa riemu oli sinä hetkenä muuttunut häpeän paksuksi vereksi, joka\noli reväistä auki otsasuonet.\n\nTuo karvas tuijotus maahan ja alatuvalle, jonne hänen oma äitinsä oli\nherjaten ajettu, palasi nyt, tänä voitonsanoman hetkenä, sellaisenaan,\nyhtä kiduttavana ja katkerana kuin se silloin oli hänen päätänsä\nrepinyt. Sama tummanpuhuva puna peitti hänen kasvonsa. Huulet tapailivat\nkirousta. Samea kostonhimoinen äännähdys liikahteli kurkussa. \"Riittääkö\ntämä? Ehkäpä ... sen lurjuksen olisi sittenkin ollut kuoltava.\"\n\n\"Riittää, mon chéri\", hyväili olkapään takaa Anna-rouva. \"Sinullahan on\nniin paljon muuta ... onnellista...\"\n\nAivankuin säikähtäen puhuneensa liian paljon hän lisäsi\njokapäiväisemmin: \"Monsieur Kustaakin ennustaa, että sinun onnentähtesi\non kääntynyt ja että...\"\n\nJööran sipaisee otsaansa. Mutta hänen muistinsa ei ennätä tavata sen\ntarkemmin henkiennäkijän nimeä tai kuvaa, sillä samassa saapuu Lauri\nReinhold postinhakumatkaltaan.\n\nMiehen pystynenä kiiltää kevätaurinkoa. Hiustenraja noreilee hikeä. Koko\nnaama paistaa. Huulet hekeltävät, sammaltelevat. Mutta selväksi käy kuin\nkäykin, että Jokelan herra on nyt sulhasmies. Eikä vastaleivotun\nsulhasmiehen auta, hänen täytyy näyttää morsiamensa kirje. Miten hienoa!\n\"C'est chic, très chic\", Anna-rouva hivelee varovin sormin tulevan\nkälynsä vaakunoitua kirjearkkia. Tämän reunustat ovat kultaa. Ja sirojen\nkirjainten kuivausjauheena on käytetty taivaansinistä ja hopeanväristä\npuuteria, joten paperin pehmeä pinta himertää kuin hopeapilvinen\npienoistaivas. \"Sellaisia ne ... kreivilliset!\" Anna Elisabet huokaa\nihastuksesta.\n\n\"Hm, no. Nuo kultarannut ja hopea ... ne ne jotain merkitsevät --\nGlansenstjernain rahoja. Niillä ne kyllä saadaan maksaa\", rämähteli\nÅnäsin armo karmeassa voitonilossa. \"Mutta tuo atsuurinsininen, se se on\nmamsellin omaa. Se on sitä siniverisintä kreivillisyyttä, noo-no.\"\n\nMahtavan rouvan luisevat kasvot näyttivät melkeinpä pyöristyvän, jollain\ntavalla lihavoituvan tämän uuden ylpeyden onnenpaisteessa.\n\nJa nyt nähtiin se kumma, että Vendla-rouva syleilee ainokaista\npoikaansa, tosin läimäyttäen päätteeksi Lasse rukan luisua hartiaa: \"No,\nosaatkos nyt kiittää, vai, hunskeli?\"\n\nJuhlapöytä on valmis. Hetken tullen nostaa Jööran maljan rouvalleen:\n\"Brahelinnan ruhtinattaren malja!\" \"Sinnekö sinä minut, Jumalan selän\ntaakse?\" Anna-rouvaa mairittelee ja sittenkin värisyttää pieni kauhun\npisara.\n\nJööran on saanut takaisin täyden ilonsa. \"Tottakai te, hyvä herrasväki,\ntiedätte, että kateellisilla jumalilla on aina ollut tapana kätkeä\nkaikkein paras ihmislapsilta juuri selkänsä taakse. Tällä kertaa koko\nSavonmaa -- minun tuleva provinssini, ajatelkaas!\"\n\nHän näytti puhuneen vain leikin päiten. Mutta seuran katseet\njännittyivät uteliaiksi, aivankuin se olisi halunnut ahmia tietoja\njostakin merkillisestä kaukomaasta, vähintään tarullisten sinimustien\nkansain asuinsijoilta.\n\nJööranin puhe muuttui asiallisemmaksi. Hän oli vaeltanut tuon maan\nrajakorvet ristiin rastiin ja jokaisessa säässä, ratsain, jalan, reellä\nja rattain.\n\nNyt hän tiesi sen jokaisen kolkan. \"Ja nyt minä tunnen sen kansan!\"\nKertojalla näytti olevan niin pää täynnä ajatuksia, että hän riemahti\nkesken rauhallisen esityksensä silloin tällöin yht'äkkiseen\nhuudahdukseen.\n\nNiin, mökit, torpat, talot, puustellit, pappilat ja kartanot hän oli\nkäynyt, etenkin mökit ja torpat, suunnitellessaan ruotulaitoksen\nuudistamista.\n\nMiten vahankalpeita, pöhövatsaisia lapsia hän olikaan nähnyt mökkien\ntuvannurkissa, varsinkin talvisin. Mutta kesäisin? Mikä ihme! Nuo\nrisapekat ja nuo hiukaisevan säälin pienet tytöt muuttuivat\nmiehenaluiksi ja merkillisen pieniksi, mutta yhtä merkillisen heleän\nhehkeiksi mansikoiksi tai korean koreiksi omenanpirpanoiksi.\n\nEi tullut pojista miehinäkään, ei, totisesti, Preussin-kaartin\njättiläisiä. Toiset jäivät hinteliksi lapikasjaloiksi, toiset vöyrtyivät\npyöreämahaisiksi kuin parhaat Turun porvarit. Tuskin yksikään heistä\nnäytti sotilaalta. Tuntui aivankuin luonnottomalta kuvitella, että\nnoiden jahkamoitsijoitten esi-isät olivat hyökänneet Lechvirralla ja\nkäyneet lukemattomat rajataistelut ryssää vastaan.\n\n\"Mutta näkisittepä, näkisittepä! He ovat syntyneet sukset jalassa.\nKentaurin pää ja ruumis ei liity ratsuunsa sen lujemmin kuin Savon mies\nsuksiinsa. Pisinkin korpitaival, pyryn peittämät selät, umpilumiset\nniityt ja nevat häipyvät olemattomiin, kun savolainen pyyhkäisee. Enkä\nole nähnyt koskaan miehen heittävän pyssynperää poskelleen sillä tavalla\nkuin siellä tekee ukko kuin ukko -- sattuu otukseen oksalta, maasta tai\nlennosta kuin metsänpeikkojen vasama. Enpä totisesti leikkisi huvikseni\nsavolaisen kanssa kaksintaistelua!\"\n\n\"Apropos\", tokaisi Lauri Reinhold, \"Treksilän parooni on matkalla tänne.\nLahden majatalossa kuulin, että...\"\n\nJööranin katse nauliutui tuimana puhujaan. \"Revancheako? Hyvä. Hän on\nsaapa koston, ja se kosto on oleva minun!\"\n\nSanat olivat julmia ja niiden sävy oli surmaava. Naisväki oli\nhätääntymäisillään. Mutta Jööran oli jo jälleen Savossa. Hän otti\npuolisoansa kädestä. \"Niin, tiedätkö! Sinun linnasi, ruhtinatar, rakensi\naikoinaan Pietari Brahe. Ja sinä olet oleva sen uusi valtiatar.\n\n\"Se on kumajavan harjun korkealla kaltaalla, jonka alta avautuvat suuret\nselät. Mittaamattomat hongat huojuvat sen ympärillä. Ja sieltä, ma\nchère, hallitaan kerran minun hyperborealaista Galliaani, sillä siellä\non kansa, jota kannattaa hallita. Sanon vieläkin, että siellä vasta opin\ntietämään mikä on Suomen kansa. Mitä ovat nuo tuolla etelässä -- nuo\nrannikkokaistaleet asujaimineen, joiden keskuudessa me olemme syntyneet\nja kasvaneet? Meren kuohujen rannalle heittämiä siirtolaisia, jotka\neivät edes puhu tämän kansan kieltä. Mutta siellä ... sisämaassa soi\nkieli, jolle ei suloisessa, melkeinpä lystikkäässä somuudessa ole\nvertaa. Se sopertaa tyttöjen huulilta merkillisenä kujerruksena. Se on\nyhtä näppärää kuin heidän sukkelat huulensa. Ja ukkojen leuoissa se\npyöriskelee mehevänä kuin tupakkamälli...\"\n\n\"No, mutta nuo Savon pieksuniekathan näyttävät tehneen veljestä oikean\nrousseaulaisen\", tokaisee Lauri Reinhold.\n\n\"Vraiment!\" huudahtaa Anna-rouva. \"Hänhän pakenee korpeen kuin suuri\nJean Jacques Pariisista.\"\n\n\"Ken ei rakasta luontoa, arvon puolisoni, hän on huono ihminen.\nSitäpaitsi, mitä sai tuo 'suuri Jean Jacques' korvaukseksi hyljättyään\nkurjan Grenelle-katunsa, jossa hän sai ahertaa pelkässä nuottien\nkopioimisessa? Hyvä, hyvä!\" Jööran pysähtyi. Monet äänet sekaantuivat\nkeskusteluun, joka oli muuttunut säihkyvän leikilliseksi. Koko seuran\nvaltasi kevyt, iloitteleva rokokoo-henki, joka rakasti iloisen väittelyn\nsuloisia iloja.\n\n\"Hyvä, hyvä! No, Brahetar, mitä hän, tuo 'suuri', sai korvaukseksi?\"\n\nAnna Elisabet mietti sormi ohimolla. Ja siinäpäs, hän keksi sen. \"Madame\nd'Epinayn suosion, rakkauden!\"\n\n\"Enemmän, enemmän, ma chère -- satakielen laulun! Niinhän hän kertoo\n'Tunnustuksissaan'. Etkö muista? Ja sinä, ruhtinatar, sinä saat Savon\nkorpien pitkänokkaisten kuovien häälaulun. Tiedättekö, miten villi ja\nhurja se on Savossa, joka on niiden oikea kotimaa? Se on yht'aikaa\nkaunis ja julma. Se on tunnottominta hekumaa maan päällä...\"\n\nJööran vaikeni hetkeksi, aivankuin nuo kuovien kuuntelut olisivat nyt\ntaas muistuttaneet häntä itseäänkin jostain ennen tapahtuneesta. \"Niin,\ntaisin kerran ajatellakin ... siellä tuulisella rannalla kylmässä\nvarhaisaamussa, että samanlainen surmaajan himohuuto soi meidänkin,\nihmislasten, rinnassa ... jokaisessa rakkaudessamme. Me himoitsemme\ntuhota olennon, jota korkeimman hurmion hetkellä rakastamme.\"\n\nTaas hän vaikeni tuokioksi. Mutta jälleen tuli kuin unohduksen yöstä\nlisäajatus melkeinpä itsetunnustuksena: \"Eikö se ole hirvittävää? Niin\nme surmaamme lopultakin myöskin jokaisen rakkauden omassa itsessämme.\nMikään ei meidän rakkaudessamme kestä, jollei juuri tuo himoitseva\nviha...\n\n\"Pyh, kanssa\", ärähti Vendla-rouva. \"Siinä sinä himoinesi ja\nhekumoinesi. Ettes häpeä, hunskeli.\"\n\n\"Ei, äiti, anna hänen... Hänhän puhuu kuin runoilija! Ja siksi minä\njuuri tahdon tulla Brahelinnan ruhtinattareksi.\" Anna-rouva nojautui\npuolisonsa puoleen, lisäten veikistellen: \"Mutta minä tahdon olla myös\nmadame d'Epinay, sinun suosijattaresi, rakastajattaresi, sinä runoilija.\nKuuletko?\"\n\n\"Niin-no. Siinä sitä ollaan -- runoilija?\" Vendla-rouva teki lähtöä.\n\"Minä kun olen luullut, että vävypoikani aikoi tulla sotapäälliköksi.\nNo, ja nyt? Lirun laru, sanon minä -- Lasse raukkoja joka sorkka, hmh.\"\n\n\"Äläs, äitimuori\", keksi Lauri Reinhold, \"olen jostakin lukenut, että\njollei upseerilla ole runoilijan mielikuvitusta, ei hänestä tule koskaan\noikeata kenraalia\".\n\n\"Oikein, lanko\", läimäytti Jööran Jokelan herraa olalle. \"Toisin sanoen,\nCaesar oli niittänyt runoilijan- ja puhujanmaineensa, ennenkuin\nvalloitti Gallian\", hän lisäsi nauraen.\n\nMutta otsajuovasta näkyi, että aivot pyrkivät yhä johonkin ratkaisuun\nsiinä kysymyksessä, joka oli ollut pääasiana seuran läikähtelevässä\nkeskustelussa.\n\n\"Totta puhuen, palataksemme asiaan\", hän jatkoi, \"siellä, Savossa ja\nKarjalassa, on kansa, joka tarvitsee vain enemmän leipää ja lujempaa\nkuria antaakseen meille maailman mainioimmat sissijoukot -- armeijan,\njoka surmaa loputtomiin nevoihinsa, umpilampiinsa ja rantakaltaittensa\nsyviin vesiin jokaisen vihollisen, tuli tämä miltä ilmansuunnalta\ntahansa.\n\n\"Niin, kuria, järjestystä, päällikkyyttä, johon sen tulee uskoa kuin\njumalaan, sitä se vain tarvitsee. Tällään ei voi enää jatkua. Ajatelkaa,\nsaapuessani Brahelinnaan tapasin koko Savon rykmentin ylipäällikön --\nkokemassa kevätrysiään vanhat tervalapikkaat jalassa, räyskälakki\npäässä, parta ajamattomana, sanalla sanoen -- käpsehtimässä\ntihrusilmäisenä kala-ukkona. Ymmärräthän, lanko, että...\"\n\nIsännänhuoneen kautta oli ruokasaliin pujahtanut Kustaa Björnram käyden\ntavallista rohkeamman näköisenä tervehtimään talon herraa.\n\n\"Minulla on kunnia...\", hän kumartaa käyden samalla suoraan asiaan,\nmäärätietoisesti kuin parhain ratsukuriiri tultuaan päällikön eteen.\n\nTreksilän parooni oli saanut tiedon Seestan herran paluusta kotiin,\nBjörnram kertoo. Ja nyt hän aikoi tulla, luultavasti jo tänä iltana,\nehkä parin tiiman kuluttua, tänne kartanoon kostoaikeissa. Hänen\napurinsa, tullikirjuri Buschin ja vänrikki Nassokinin, puheista päättäen\nnäytti Gabriel-herran aie todellakin jo pitkän aikaa harkitulta. Olivat\nantaneet hänen noustessaan rattaille jo käskynkin talon rengeille\nratsujen satuloimisesta lähtökuntoon. Eikä parooni ollut ollut tällä\nkertaa juopottelemassa, joten hänen kostonuhkailunsa eivät voineet olla\npelkkää humalakerskailua.\n\n\"Minun superieurini, herra kapteeni, kuten jo Turussa tavatessamme\nminulla oli kunnia mainita, on säätänyt minut teidän palvelijaksenne,\nsiksi olin velvollinen tuomaan tämän viestin, varsinkin kun...\"\nHierofantti vei kätensä povelleen aikoen viitata tärkeisiin\nkirjeviesteihinsä.\n\nMutta Jööran oli jo ennättänyt kiusaantua monsieur'n monisanaisuudesta\nja viittasi käskevästi vierasta istumaan pöytään.\n\nAnna-rouvan kasvot olivat muuttuneet säikähdyksestä kellervän ja harmaan\nlaikullisiksi. Ja majuurska katsoi riutuvan kärsivästi. Rauhoittaakseen\nnaisia Jööran viittaa vielä parilla sanalla Björnramin tuomaan viestiin.\n\n\"No, mutta, hyvät naiset, ettekö ymmärrä, että tuon nuoren herran käynti\nSeestassa tulee olemaan ennenkaikkea kauppa-asia. Oikeudenpäätöksessähän\nsanotaan, että Bildsteinit ovat oikeutetut saamaan minulta määrätyn\nkorvaussumman Gammelbackan mailla tehdyistä viljelysten laajentamisista,\njoita kylläkään ei ole suoritettu auranvaon vertaa. No! Ymmärrättehän,\nettä rahapulassa oleva hummaaja ja peluri tarvitsee kiireesti rahansa.\nJa hän on ne saapa. Luulenpa, että hän ottaa ennemmin taskuunsa\nparikymmentä tuhatta kuparitaalaria kuin yhtäkään lyijynpalaa\nruumiiseensa. Älä siis pelkää, lauma piskuinen.\"\n\nNäin hän löi leikiksi asian ja nousi pöydästä, lisäten yhtä\nleikillisesti kuin koko äskeisen keskustelun päätökseksi: \"Ja muistakaa,\narvon sukulaiseni, että suurempaa on olla ensimmäinen Savossa kuin\ntoinen Tukholmassa!\"\n\nSeuran nauraessa tälle vanhalle roomalaisviisauden väännökselle hän\nojensi kätensä puolisolleen juhlavin elein, kuten ainakin\nruhtinattarelle, ohjaten hänet levolle yläkertaan, heidän\nmakuusuojaansa.\n\n\n\n\n19.\n\n\nSaman päivän harvinaisen lämpimässä illassa seisoo Jööran yksinään\nkartanonsa kuistilla, vedellen ranskalaispiipustaan nautinnollisen\nhitaita sauhuja.\n\nHän tuntee sittenkin kaivanneensa rasittavilla retkillään jotakin\ntällaista ... kotoista rauhaa. Tuntuu mieluisalta olla ajattelematta,\nhimoitsematta mitään. Tällainen lenseä, ajatukseton väsymys on unen\nsisar, jonka käsi on merkillisen lämmin ja tyynnyttävä.\n\nAivojen ja koko sielun levossa hänessä liikahtelee nyt vain tunne siitä,\nettä tämä hänen järkiavionsa alkaa häntä tyydyttää. Kukaties hänen\nkuohuvimmat vuotensa olivat jo ohi? Joka tapauksessa ... Anna Elisabet\noli tullut hänen syliinsä entistä suloisempana, ehkäpä terveempänäkin.\n\nMuistotkin liikahtelivat tänä hetkenä jossain himmeässä olotilassa,\nvesien alla. Yksinpä Agatan kuuma olemus viilenee merkillisesti tämän\ntuokion sielun ja jäsenten herpautumisessa. Onhan niitä ollut, hänellä,\nnuoria, kuumia naisia. Ja jokainen \"ikuinen rakkaus\" on sittenkin aina\ntyrehtynyt jonnekin ... ehkäpä maan alle, johon on tapana kaivaa\nhautoja.\n\nOn surullista, että niin on. Mutta niin näyttää kuitenkin olevan. Ooh,\nmiten monta kuohahtavaa puroa, koskea ja kymeä virtaakaan ihmissydämen\nläpi -- jäljettömiin. Ja tuo merkillinen sydän ... se vain jatkaa\nsykkimistään, ikuisesti omana itsenään, tunnottomana kuin eläin, joka\najallansa saalistaa ja ajallansa kaipaa unen harvatahtista elämää.\n\nKorpimatkoilla on Agatan ja Smedjebackan yöllisen kohtauksen muisto\nkalvanut hänen rintaansa kuin tappiotaistelussa saatu haava.\n\nKesäisten leiritulien ääressä hän on unenhorteessa yhä kaivannut\nkatkeran himoitsevasti tuota naista. Tämän jokainen jäsen, jokaisen\njäsenen muoto, niiden heleä paiste ja kuumat varjot ovat pakottaneet\nhänet ponnahtamaan kesken yötä makuusijaltaan ja syöksymään\njärvenkaltailta veteen, uimaan ja unohtamaan.\n\nEräinä muina hetkinä hän on elättänyt itsessään jonkinlaista\nkostonmakuista ajatusta: \"Me tapaamme vielä, Agata parka.\" Kerran hän\noli vaativa nähdäkseen heidän poikansa, jonka kieltäminen häneltä tuona\nSmedjebackan yöllisenä hetkenä on kirvellyt suolana hänen muistojensa\nhaavassa.\n\nHän oli ottava pojan kasvatettavakseen, varsinkin kun hänen puolisonsa\nei näyttänyt hänelle saavan perillistä.\n\nTuo kaikki palaa nyt hänen muistoonsa rauhallisempana kuin pitkään\naikaan, melkeinpä eräänlaisena runohämyisenä filosofiana.\n\nNiin, nuo muistot...?\n\nNe ovat lummekukan tapaisia. Tämä huljuu vedenpinnan alla. Sen kuulto\nveden läpi on ainakin joskus -- mieltä onnellistuttava. Sen pehmeästi\nnuojahteleva varsi muistuttaa naisen käsivartta, joka enää vain syvän\nsyvältä, kuin jostakin toisesta elontilasta kiertyy hänen miehustalleen.\n\nMutta voi, miten pimeässä liejussa ja miten syvälle työntyneet saattavat\nolla sen juuret...\n\nAjatus katkeaa, sillä mietiskelijä ei uskalla, ei halua ajatella loppuun\nsaakka näkemystään. Hän vain vavahtaa sitä tuntemustaan, että hän\ntälläkin hetkellä, väsyneessä hyvän-olossaan sittenkin joutui tuon\nmenneen rakkauden vedenalisiin näkyihin. Ja juuri tuon, vain yhden,\nerään koulumestarin tyttären, eikä monien muiden, joita hän on kokenut\nhuimasta nuoruudestaan asti.\n\nKäsi vetää yli kasvojen aivankuin avatakseen silmät katsastelemaan tätä\nhänelle, Seestan herralle, kuuluvaa kartanoa, pihamaata ja tämän\nlaitamalta Kivijärven rantaan päin kallistuvaa puutarhaa.\n\nTämä on perinpohjin rappiolla. Kartanon rakennukset oli korjattu,\nvieläpä osittain uusittu asuttavaan kuntoon. Mutta ei tarmokkaan\nanopinkaan järjestelytyö ollut vielä ennättänyt puutarhaan saakka, joka\n-- voutien hoitaessa monet vuodet tilan maita -- oli jäänyt omiin\nhoteisiinsa. Isäntä lähtee rantaa kohti kierrellen tuohon ryteikköön\neräänlaiselle tutkimusretkelle, mikä tuntuu juuri tänä hetkenä\npelastavan hänet vaarallisista ajatuksista.\n\nHajanaista pähkinäpensasta, lehmusta, koivua, paleltuneita omenapuita,\njoiden juurityngistä toiset törröttävät kuivana kartena, toiset\ntyöntävät uutta vesaa -- siinä koko puutarha.\n\nNurmikko on kuin pahasti haukkiloitua tukkaa. Suurempien puitten\nalustoilla on mustaa multaa kuloutuneine ruohotukkuineen. Mutta\naukeamilla vihertää jo tasaista nurmea.\n\nTulee eteen pyöreäksi muotoiltu aukeama, joka on raivattu laveahkosti\nnousevalle kunnaalle. Tänne näyttää aiotun sireeneistä kasvattaa\nlehtimajaa, jonka pensaat nyt kuitenkin ovat kurjan kuivettunutta\nrisukkoa.\n\nLahonnut penkki seisoo vielä paikallaan sen lähettyvillä. Kestääpä tämä\nvielä istuakin.\n\nMutta juuri tästä hän näkee puiden lomitse toukokuun illan valkeassa\nhämärässä loisteliaan näköalan karurantaiselle, mutta jylhänkauniille\nKivijärvelle.\n\nJööran Sprengtporten ei ole turhaan insinööriupseeri. Hänen\nsuunnitteleva katseensa havahtuu. Mitä mahdollisuuksia tämä ylänne\ntarjosikaan? Sitä oli laajennettava. Näköalaa oli väljennettävä. Ja\nrakennettava! Tuohon maisemaan sopeutuva jyhkeäseinäinen maja... Noille\ntienoin pari suihkukaivoa -- lähteen tapaisia tai purona solisevia. Ja\nkäytävien tuli mutkitella lähes luonnollisen polun tapaisina. Kaiken\npiti muistuttaa hellävaraisesti savesta muotoiltua veistoshahmoa,\ntorsoa, joka on yhä vielä alkuperäistä luontoa, mutta kuitenkin taitavan\nihmiskäden luomaa.\n\nJa vihdoin, kaiken keskeltä oli nouseva mahtava graniittijärkäle, jonka\npäälaki oli näyttävä Vesijärvelle saakka missä sijaitsi Seestan kartano,\nhänen residenssinsä, hallituspalatsinsa.\n\nOlihan hänellä nyt rahaa! Pitihän toki järkiavion tarjota hänelle\nsilloin tällöin suloinen lepopaikka maailman myrskyiltä. Niin, lepo...\n\nHän oli taas istahtanut penkille. Mietti hetken. Punnitsi jotakin kuin\nkultavaa'alla lausahtaen vihdoin ääneensä, aivankuin olisi keskustellut\njonkun kanssa: \"Totisesti, Lepo olkoon hänen nimensä! Lepo,\nyksinkertaisesti vain ... Lepo...\"\n\n\"Teon tai mietiskelyn sankarit eivät ole koskaan saaneet lepoa tässä\nmaailmassa, herra majuri\", kuului kuin hänen oman sielunsa vastaus\nlähettyviltä. Se oli Björnramin ääni, joka kuulosti merkillisen\nvarmalta, melkeinpä hyökkäävältä.\n\nSeestan isäntä oli jo tottunut tämän vieraansa kummallisuuksiin. Siksi\nhän vain hymähti Kustaa-herran antamalle uudelle \"majurin\"-arvolleen,\nkysäisten: \"Lähettikö rouvani teidät ehkä...?\"\n\n\"Ei, herra majuri, vaan hänen majesteettinsa Ruotsin kuningatar Loviisa\nUlriikka.\"\n\nJööran arveli Kustaa-herran taaskin näyttelevän hierofantin-temppujaan\neikä ottanut todesta koko lausetta. Tokaisi vain kuin vähän\nhuvitellakseen tuon puolihullun kustannuksella: \"Mistä monsieur on\nsaanut päähänsä korottaa minut 'majoraattiin' asti?\"\n\n\"Koska teidän majurin-valtakirjanne on minun taskussani.\" Jööranin\ntäytyi remahtaa pitkään nauruun. Ja sitäkin enemmän häntä huvitti jatkaa\nleikinlaskua: \"Oletteko te kala vai lintu, monsieur Björnram?\"\n\n\"En missään tapauksessa kala. Meidän sielumme voi olla vain siivekäs\nolento. Miten se muuten kykenisi nousemaan pilviin tai syöksymään\nhelvettiin?\"\n\nMerkillistä, ajatteli Jööran, silmätessään Kustaa-herran hämärästä\npaistavaan kuperaan otsaan ja tuliviiruina tiirottaviin silmiin. Tuo\n\"neropatti\" oli ainakin nokkela keskustelija. \"No jaa, entä monsieur'n\nsielunlintu?\"\n\n\"Sillä on toinen siipi musta ja toinen valkea, sillä isäni oli\nvitivalkoinen mitättömyys, 'tyhjä taulu', tabula rasa, niin sanoakseni,\nmutta äitini Amnorineja, kuten teidän velipuoliennekin äiti, hän oli\nmustasiipi, näkijä, haaveenhullu, jolla oli joka toinen pisara veressään\nmielenvikaisuutta.\"\n\n\"Ette puhu niinkään huonosti, monsieur Björnram.\"\n\n\"En ole tullut tänne hakemaan Seestan herran armollisia kiittelyitä.\nTässä on kuningattaren kirje. Se on ojennettu minulle samassa\nDrottningholman kabinetissa, jossa teillä oli merkittävä keskustelu\nhänen majesteettinsa kuningattaren kanssa kolmisen vuotta sitten.\"\n\nKirje on Jööranin kädessä. Perinpohjin yllättyneenä ja varjokkaan paikan\nvuoksi hän ei osaa lukea osoitetta. Mutta hän tietää tuon miehen\näskeisestä lauseesta hänen puhuvan totta. \"Tulkaa.\"\n\nHerrat siirtyvät kartanoon, isännän työhuoneeseen. Kevätillan lievässä\nhämärässä on vielä kyllin kuultavaa valkeutta. Mutta pieniruutuisista\nikkunoista se siivilöityy huoneeseen vain soukkina valovirtoina.\n\nJööranin käsi kiirehtii jännittyneen malttamattomana sytyttämään\npöydällä seisovaa kynttelikköä.\n\nVihdoin vahvistuu valo huoneessa. Isännän käsi on repäisemäisillään\nkirjeen auki.\n\n\"Suvaitkaa tarkastaa sinetti\", sanoo Björnram ivaa äänessä. \"Katsokaas,\nherra majuri, meillä 'rappioherroilla' täytyy olla tarkistetut sinetit,\ntodistukset, allekirjoitukset ja kaksinkertaisesti mustaa valkoisella,\nennenkuin poroporvarit meitä uskovat.\"\n\nJööran lukee. Kirje on lyhyt. Sen sanonta on varovaista. Mutta se\nsisältää paljon. Lukija saa siitä hetkessä irti kaksi tosiasiaa, jotka\nnostavat kuumat veret hänen päähänsä.\n\n\"Jumalattareni\", hänen huulensa vavahtelevat. Oliko hän unohtanut\nvangitun Maria Stuartinsa, Orleansin neitsyensä ... Kohtalottarensa --\ntarpoessaan Savon rajakorpia? Ei, ei! Hänhän oli täyttänyt saamansa\nkäskyn: käynyt nuo rajat. Mutta hän oli luullut jumalattarien unohtavan\nniin helposti uskollisimmatkin palvojansa.\n\nJa nyt! Tuossa oli mustaa valkoisella. Kevyet rakuunajoukot oli päätetty\nperustaa ja sijoittaa Porvooseen velipuolen ylimmässä päällikkyydessä.\nMutta hänet, \"mon jeune chevalier\", kuten kirje toisti eräät muinaisen\nkohtauksen sanat, oli määrätty samoihin joukkoihin majuriksi. Siis hän,\nYrjö Maunu Sprengtporten, oli oleva joukkojen ylin paikallinen päällikkö\nSuomessa...!\n\nMutta mitä olivat nuo hämärät sanat tuossa? Kuningas oli saanut lievän\nhalvauskohtauksen. \"Suuri hetki on lähestymässä.\" Suuri hetki? Se\nsaattoi olla vain -- vallankaappaus hallitusvaihdoksen tapahtuessa!\n\n'Minun rakas poikani, oh, liian nuori ja kokematon...' Niinhän olivat\nkuuluneet hänen kuningattarensa sanat tuossa Drottningholman\nkeskustelussa. Ja eikö hän muistaisi jumalattarensa käden koskettaneen\nhyväillen hänen päätänsä ja puhuneen viimeisiksi sanoikseen: 'Te, mon\ncher capitaine, te saatte ansaita kannuksenne minun kädestäni.'\n\nNiinpä merkitsi tämä hetki: hänen on nuo kannukset ja tämä uusi arvo\nansaittava. Tuota \"rakasta poikaa\" oli autettava vallankaappauksen\nsuorittamisessa. Ei, vieläkin enemmän: hän ja velipuoli, he ovat\nvalituista valituimmat, he, yksin he, Sprengtportenin veljekset, ovat\nmäärätyt sekä suunnittelemaan että suorittamaan tuon kumouksen oman\nhenkensä hinnalla.\n\nJumalattareni, et ole totisesti kokeva, etten muistaisi valaa, jonka\nvannoin polvistuen, vannoin naiselle ja kuningattarelle ...\nrakastuneena, hurmioituneena...\n\nMiten hän, majesteetti, muistikaan hyvin! Tuossahan juoksi siroin,\nlevottomin kirjaimin silmien editse hänen silloin lausumansa ajatus:\n'Ken ei tee kaikkea, ei tee mitään isänmaan puolesta...'\n\nJööran ei voinut enää pysyä työtuolillaan. Hän harppoi huonetta nurkasta\nnurkkaan, unohtaen kokonaan Björnramin läsnäolon.\n\nHätääntyneet kasvot ilmestyvät eteisen ovelle. Anna-rouva ilmoittaa,\nettä tullikirjuri Busch oli tullut taloon parooni Bildsteinin lähettinä,\nkysyäkseen, koska Jööran saattoi ottaa hänet vastaan.\n\n\"Tuonnempana, tuonnempana...\", Jööran ärtyy, käden heilahtaessa\ntorjuvasti. Mutta Anna-rouva ei poistu. Hän selittää pelokkaan\nkuiskaavalla äänellä, väristen kuin lintu rajuilman edellä, että\nTreksilän herra oli tullut seurueineen vierailulle Lauri Reinholdin luo,\nJokelaan ja että sieltä oli kirjuri tullut.\n\nNo, tuossahan ei ollut mitään kummaa Jööranin mielestä. Hehän olivat\nvanhoja tuttuja, lanko ja Bildstein.\n\nMutta Anna Elisabet ei näytä saavan rauhaa. Salaperäinen, hänen nykyistä\nonnellisinta onneansa uhkaava vaara kulkee pahojen aavistusten himmeänä\nvihurina yli kasvojen. Hänen teki mieli kuiskata puolisolleen, miksi\nhäntä piti nyt säästää kaikilta mielenjärkytyksiltä. Mutta ei, hän ei\nosaa sitä vieläkään.\n\nHän vain kiirehtii Jööranin lähelle: \"Ethän, mon chéri, ethän suostu,\njos...?\" Kaksintaistelun pelko näyttää kouristavan hänen sydäntään, niin\nettä hän painaa vaistomaisesti herransa käden rintaansa vasten.\n\nMutta Jööranin koko sielu on toisaalla. \"Huomenna, niin, tulkoon\nhuomenna. Ole rauhassa\", hän vain tokaisee, työntäen työntämällä\npuolisonsa ovea kohti.\n\nToisaalta, kaukaa, yli meren hänen korvansa kuulevat nyt vain suuria\nsanoja, ennustuksia, jotka koskevat häntä ja tätä hetkeä. 'Kostajaksemme\non nouseva mies, joka on murskaava heidän tyrannivaltansa ja pelastava\nkuninkuuden alennuksestaan. Suuri vapauttaja on hän oleva...'\n\nNiin, juuri niin olivat kuuluneet mestauslavalta kreivi Brahen sanat\npuolisentoista vuosikymmentä sitten.\n\nJa eikö hän muistaisi juuri tänä hetkenä oman kuolemaan astuvan\nopettajansa sanoja hänen syleillessään jäähyväisiksi nuorta kadettia!\n\"Sinä, Jööran, olet sen tekevä.\"\n\nSilloin oli hänen pojanrintansa värissyt kauhusta. Nyt, miehenä, se\nvavahtelee ylpeydestä.\n\nHe, nuo silloiset salaliittolaiset, Puket, Ståhlsvärdit ja Brahet, he\nolivat menettäneet päänsä. Miksi ei hänen kuningattarensa jo silloin\nollut kääntynyt suomalaisten upseerien puoleen, joiden aivot vaara\nterästää eikä hämmennä. Jo silloin olisi saattanut vallankaappaus\nonnistua...\n\nEi, ei, oli hyvä, että oli niinkuin oli. Kohtalotar itse,\nharmaatukka-moirista viisain ja ikuisin, oli jälleen tahtonut, että\nsyrjäisen ja syrjityn Suomen miesten oli pelastettava \"emämaa\". Eikö\nollutkin samoin tapahtunut jo lukemattomat kerrat?\n\nTaisteluita ja tapauksia häivähtelee historian lehdiltä Jööranin\nkiihtyneitten aivojen lävitse. Ketkä pelastivat nuoren Kaarle XI:n ja\nRuotsin Lundin taistelussa? Suomalaiset, kirjaimellisesti. Ooh, mitäpä\nniitä sen tarkemmin muistiinsa järjestellä. Lukemattomat rajataistelut\nriittivät tuhanneksi vuodeksi sen todistamaan.\n\n\"On hyvä, että näin on\", Jööran toistaa ääneen Björnramille, joka on\njäänyt seisomaan huoneen nurkkaukseen seuraten isäntänsä ajatuksia kuin\nselkeästä kirjasta.\n\n\"Olette oikeassa. Vain me, suomalaiset, kykenemme sen tekemään.\"\n\nJööran hämmästyy. Tuo hierofantti oli ainakin ajatustenlukua. Mutta\nhämmästys muuttuu samassa myös epäluuloiseksi kysymykseksi.\n\n\"Miksi uskoi kuningatar teille, juuri teille tämän kirjeen tuomisen?\"\n\nBjörnram ei kiirehdi vastaamaan. Hän vain hymyilee arvoituksellisesti.\n\nJööran ärtyy. Kuten aina käy ihmisen ratkaisevan teon kynnyksellä,\nriipaisee hänetkin mukaansa aavistuksellinen pelko: jokin katala voima,\nsattuma, onnettomuus saattoi riistää tämän suuren hetken mahdollisuudet\nhänen käsistään. Tuo olento tuossa -- hänhän oli onnenonkijain lajia,\nainakin pelkkä seikkailija...\n\n\"Miksi?\" hän toistaa jyrkästi.\n\n\"Teillä, herra majuri, ei ole kykyä uskoa, että minua korkeampi,\nveljeskuntamme 'kolmastoista', hän, jonka kaksitoista veljeä peittää\nmaailmalta, johti kuningattaren luottamaan minuun. Teille,\n'realipoliitikolle', sanon siis vain: tarkastakaa uudestaan tuon kirjeen\nsinetti, lukekaa se vielä kertaalleen -- mitä on mustaa valkoisella, se\non ja pysyy -- vihkimättömällekin.\"\n\nJööran oli istuutunut melkeinpä väsyneenä. Hänen täytyi kuin täytyikin\nnyökäyttää päätään myöntävästi.\n\nBjörnram jatkoi: \"Tosin huomautan lisäksi, herra majuri, että minun\ntämänkertainen hämmästyttävä rehellisyyteni ei estä sitä, että minä olen\nvihannut teitä. Ehkäpä vihaan tänäkin hetkenä.\"\n\n\"Mon Dieu! Ja miksi sitten...?\"\n\n\"Koska teillä on juuri nyt edessänne esikoisuutenne hernerokka ja minä\nhaluan olla sillä aterialla mukana.\"\n\n\"Jumaliste, suoraa puhetta\", Jööranin täytyi nauraa.\n\nPihakäytävältä alkaa kuulua soraa rouhivia askeleita. Varjo nousee\nkuistin portaita sen pimentoon. Ovesta astuu Lauri Reinhold, hänkin\nlevottoman näköisenä.\n\nTreksilän Gabriel-herra oli, saatuaan kirjurin mukana Jööranin viestin,\nkäynyt uhkaavaksi. Hän oli väittänyt loukatun aateliskunniaansa\ntapaamisen lykkäämisellä huomiseksi. Lanko kehoitti Jöörania ottamaan\nvastaan paroonin vielä tänä iltana huolimatta myöhäisestä hetkestä.\nAsiat oli hänen mielestään järjestettävä sovinnolla.\n\n\"Ehkäpä, ehkäpä...\", toistelee Jööran. Mutta sittenkin hän hymähtää\nvähäksyvästi, lyöden leikiksi pienet asiat. \"No, mutta, rakas lanko,\nsinun pitää ensin kuulla, että monsieur Björnram ja minä istumme tässä\nyhteisen onnenkuppimme ääressä syömässä elämämme merkillisintä\nhernerokkaa. Ajattele, tämä monsieur on lupautunut kannattajakseni\neräissä suurissa asioissa -- huolimatta kuolettavasta vihastaan minua\nvastaan.\" Jööran nauraa, mutta katse tuijottaa Björnramia kohti\nkysyvänä, sekä huvittuneena että ihmettelevänä.\n\n\"Siihen saakka nimittäin\", näyttää Björnram taaskin paljastavan Jööranin\naikoman kysymyksen, \"kunnes teidän oma Nemesiksenne nousee teitä\nvastaan\".\n\n\"Nemesikseni, kostottareni? Miksi ja mistä hän on nouseva minua vastaan?\nOnko teidän tuo merkillinen 'superieurinne' sen jo kuiskannut teille,\njaloimmalle palvelushengistään?\" Jööran intoutuu väittelystä yhä\nenemmän.\n\n\"Mistäkö? Se _näyttää_ nousevan kaikkialta muualta kuin teistä\nitsestänne. Se näyttää uhkaavan teitä ehkäpä jostakusta Treksilän\nherrasta, joka on valmis tänä hetkenä kuolemaan kostaakseen teille. Se\nnäyttää kiertyvän teidän ympärillenne siitä vihasta, jota yksinpä\nPorvoon porvariston kesken liehdotaan teitä vastaan, koska sitä johtaa\nteidän entinen rakastajattarenne -- teidän vaarallisin vastahenkenne...\"\n\nÄlähtävä, puoliksi karjahtava ääni keskeytti hierofantin lauseen. \"Mitä\nte uskallatte?\" Jööranin nyrkki oli iskeytynyt pöytään, mutta koko hänen\nruumiinsa oli samalla kohonnut sitä vasten jännittyneeseen asentoon,\naivankuin hän olisi odottanut tuonlaatuista iskua ja odottaisi niitä\nlisää.\n\n\"Suvainnette jälleen\", Björnram jatkoi purevassa ivassa, \"mustaa\nvalkoisella\".\n\nJo puhuessaan hän oli vetänyt taskustaan pari lentolehtistä. \"Sopii\nkatsoa. Tällä on nimenä 'Pimeyden valta ja mahtavuudet' ja tällä 'Käykää\npäälle!' Ja ne _näyttävät_ olevan porvariston hyökkäyksiä aateliston\ntyranniutta ja -- huomatkaa -- kuninkuuden vallankaappausaikeita\nvastaan. Ja sitä ne ovatkin -- pinnalta lukien. Mutta miksi minä olen\nniitä lupautunut levittämään näiden seutujen porvariston, talonpoikien\nja papiston keskuuteen, se johtuu siitä, että...\"\n\n\"No, mutta ... tehän olette kaksoispelin pelaaja, provokaattori\"\nkeskeyttää Jööran. Molemmat herrat tuijottavat tuohon merkilliseen\nolentoon melkeinpä ymmällään.\n\nMutta Björnram seuraa yhä kiihkeämmin ajatuksensa johtolankaa,\nvälittämättä mistään muusta. Nyt hän näyttää todellakin henkimaailman\nnäkijältä. Katse tuijottaa yhtä ainoata suuntaa, aivankuin totuuden\nAriadnen-Ianka johtaisi häntä ajatusten syvistä labyrinteista kohti\nhäikäisevää totuuden päivänvaloa.\n\n\"Se johtuu siitä, että eräs aatelisherra surmasi kerran, niin, sekä\nsurmasi että näivetti ja kuoletti häntä rakastavan naissydämen, jota\nuskollisempaa hän ei tule koskaan löytämään. Toisin sanoen: minut on\nlähettänyt kätyrikseen juuri teitä vastaan pormestarinna Forsteen, jonka\ntalossa leikitään nykyisin suurpolitiikkaa ja jossa ei säästetä rahoja.\"\n\nJööranin lakastuneen väsyneiksi käyneet ilmeet osoittavat, että hän\ntuntee tuon miehen puhuvan veristä totta. Hän ei näytä hetken aikaan\njaksavan tarttua keskusteluun.\n\n\"Niin, herra majuri -- siltä _näyttää_. Mutta syvimmältään teidän\nNemesiksenne on teidän omassa sielussanne. Se on teidän Janus-kasvoinen\nsaatananne, jonka kaksoiskasvojen toinen puoli ilvehtii ylimielisyyden\npiruna, ja toinen, kautta kolmentoista pyhän pallon -- paljastaa\nteille kerran, sinä hetkenä kun ylpeytenne on noussut omalle\ntemppelinharjalleen, suuren kostajan hahmon, jonka kasvot hyytävät,\nkauhistavat käärmeensilmänä sydäntä, ja polttavat teidän sieluanne\nhiljaisella tulella, kunnes...\"\n\nJööran räjähti käheään, karmivaan nauruun. \"Hullu! Lopettakaa nyt jo\ntoki tuo lorunloru.\"\n\nHän nousi jäntevänä. \"Pidän teistä, rakas henkienmanaaja! Teissä on\nhengenpaloa, jota saattaisi kadehtia ken tahansa, vieläpä älyä. Mutta\nmuistakaa, että tällaiset miehet taistelevat tuhansienkin Kostotarten\nuhalla. Ooh, mitäpä muuta iloa tämä elämä meille tarjoaisikaan! Siispä,\nlanko, tuo parooni parka tulkoon. Otan hänet vastaan.\"\n\nJa isäntä siirtyi saliin. Haki puolisonsa rouvankamarista. Johti hänet\nyläkerrokseen kehoittaen asettumaan rauhassa levolle. Hän oli kohteleva\nTreksilän kornettia maltillisesti ja asiallisesti, jos vain tuo herra\nosasi pysyä järjellisissä rajoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin ottaa Jööran vastaan Seestan salissa nyt kornetti Bildsteinin\nsamalla tapaa kuin tämä oli ottanut kerran hänet, epätoivoisen ja\nkostonhimoisen miehen, Treksilän isossa salissa.\n\nNyt puhutaan yhtä harvoja lauseita kuin silloinkin. Gabriel-herran\nkatseesta, riutuneen kalpeista kasvoista ja viimeisiin voimiin\njännitetystä sotilasryhdistä huutaa huutamalla hänen epätoivoinen\nhimonsa: tahdon kostaa häpeäni! Yksinpä hänen kohtelias\nkavaljeerin-hymynsä sisältää epätoivoista salaviisautta. Melkeinpä\nkaikki omaisuutensa tuhlanneena, kietoutuneena humalapäissä tehtyihin\ntakuisiin ja sitoumuksiin, joista ei kyennyt ehkäpä enää huomenna\nvastaamaan, hermosto juopottelun järkyttämänä auttamattoman rappion\nrajoilla hän ei nähnyt enää edessään mitään muuta kunniakkaan sukunsa\narvoista tekoa kuin itsemurhan.\n\nMutta tätäkin tärkeämpi oli kosto. Varkaanmerkki korvassa ei\nBildsteinien viimeinen miespuolinen vesa halunnut kuolla, jollei koston\nhumala hurmioittaisi hänen kuolemaansa.\n\nJööran näkee läpi nuoren miehen rajattoman epätoivon. Ilmetty\nkuolemankandidaatti, hän hymähtää itsekseen. Mutta mikään musta\nkostonhimon siipi ei enää tunnu edes sipaisevan hänen ohimoitaan.\nEnnemminkin pari säälin pisaraa valahtaa hänen sydämeensä.\n\nJotakin tuonlaatuista hän lienee tuntenut kerran itsekin -- niihin\naikoihin, jolloin hänet, hurjistelija, oli ajettu \"maanpakoon\"\nkadettikoulusta ja Tukholmasta.\n\nÄäni kylmänä hän alkaa kuitenkin asiallisen keskustelun Gammelbackan\nlunastussummasta, jonka hän ilmoittaa olevansa valmis suorittamaan heti\nkun kartano oli luovutettu hänen haltuunsa.\n\n\"En ole tullut vaatimaan tuota summaa\", kornetti keskeyttää ääni\nsameana. \"Siinä tapauksessa valitan turhaa ajanhukkaa. Minulla pitää\nmatka huomisaamusta varhain Tukholmaan ja niin ollen...\"\n\n\"Sitä tärkeämpää on, että minä sitä ennen saan hyvityksen eräästä\nhäpeällisestä haavasta.\"\n\n\"Olette valitettavasti heikonpuoleinen ampuja, rakas parooni.\nKehoittaisin teitä säästämään edes toista korvaa.\"\n\nJööranin äänensävy oli muuttunut vähitellen ivalliseksi. Aivankuin\njostain kaukaa lähestyi häntä sittenkin, ehkäpä viimeisen kerran, eräs\nkatkera muisto Gammelbackan portailta. Kukaan ei olisi voinut tänä\nhetkenä sanoa, mihin tämä keskustelu oli päättyvä.\n\nKornetti menetti malttinsa. \"Tahdon taistella ja kostaa, minä tahdon!\"\nhän huutaa raivostuneena. Mutta yrittää taaskin jännittyä kylmään\npuhetapaan, toistaen vaatimuksensa ranskaksi: \"Je veux me battre ... en\nduel. Valitkaa aseet!\"\n\n\"Osaatteko ehkä paremmin, herra parooni, miekankäyttöä kuin...?\" Jööran\nhymyilee jälleen ylimielistä varmuuttaan. Hän on unohtumaisillaan\nleikkimään vanhaan tapaansa tuon avuttomuudessaan kiukuttavan olennon\nkanssa kissaa ja hiirtä.\n\nMutta lause keskeytyy. Jostain ylhäältä kuuluu naisen hysteerinen\nkirkaisu. Herrat kuulostelevat mykistyen tuota ääntä, joka toistuu\nhukkuvan olennon huutona.\n\nKiireiset askelet kuuluvat nousevan yläkerroksen portaita. Huuto\ntukahtuu, aivankuin se olisi tyrehtynyt itkuksi.\n\nJööran rientää eteiseen. Korkeitten portaitten yläpäässä seisoo hänen\npuolisonsa, jota kamarineitsyt Jeannette estää syöksymästä portaita\nalas.\n\nMutta Anna-rouva, joka näyttää jo voipuvan Jeannetten käsivarsien\nvaraan, riuhtaisee taas, nähtyään puolisonsa, itsensä irti. Syöksyy\nnopein askelin porras portaalta alas päin. Sekautuu helmoihinsa. Nilkka\nhorjahtaa. Hän menettää tasapainonsa ja syöksyy puolisonsa käsivarsille.\n\nNopein ottein Jööran kietoo hänet syliinsä, kantaen hänet jälleen\nyläkerroksen makuusuojaan, vuoteelle.\n\nTäyttä tapaturmaa ei ole tapahtunut. Mutta Anna-rouva ei hellitä\nkäsivarsiaan miehensä kaulasta. Hän vain kuiskii tolkuttomana toistaen\nja toistaen: \"Sinä surmaat minut ja ... lapsemme, sinä surmaat minut\nja...\"\n\nNäin on tullut ilmi hänen suloinen salaisuutensa. Aviomies tyynnyttää\nhänet rauhoittavin hyväilyin, luvaten kieltäytyä kaksintaisteluhaasteesta.\n\nAnna-rouva jää paikalle kiirehtineen Elsa-rouvan ja Jeannetten hoiviin.\nJööran palaa saliin kääntyen suoraa päätä jyrkin sanoin Gabriel-herran\npuoleen: \"Herra parooni, olen käytettävissänne. Mutta vasta tuonnempana.\nSuvaitkaa valita sopivampi aika. Hyvästi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuyöstä, Anna-rouvan jo rauhallisena nukkuessa, Jööran harhailee yksin\npuutarhassa. Joutuu jälleen kummulle, jolle hän illalla oli päättänyt\nrakentaa Lepo-puistikkonsa. Taas hän katsoo Kivijärven selkiä ja\nrantoja, jotka nyt ovat heränneet täyteen teräksen kirkkaaseen aamuun.\n\nNythän sitä vasta tarvittiinkin -- suloista puistikkoa Seestan\nperillisen, ehkäpä pojan, leikkiä lapsuusleikkinsä.\n\nEikö hän olisi tänä hetkenä onnellinen! Isää odottivat suuret tehtävät,\nja hänen poikansa oli sillä aikaa syntyvä, varttuva, kukaties jo\ntaaperteleva omin jaloin tällä paikalla, hänen palatessaan voittajana\nretkeltään.\n\nHän oli, hänen _täytyi_ olla onnellisin kaikista miehistä! Täytyikö\nhänen? Miksi hän ei ollut sitä oman onnensa välittömästä hurmiosta? Eikö\nhän ollutkin jo saanut odottaa vuosia turhaan perheeseensä nimensä ja\nsukunsa jatkajaa, kuten tekee jokainen terve mies? Miksi hän tunsi nyt\nkeskellä luonnollisinta iloaan merkillistä epävarmuutta?\n\nSiksikö, että nyt nousi uudestaan hänen eteensä eräs muisto, jota hän\noli luullut jo hallitsevansa? Vieläpä muisto, joka näihin saakka oli\npysynyt kaikkein syvimmällä piilossa, niin syvällä, ettei hänen\najatuksensa ollut siihen vielä tällä tavalla koskaan yltänyt. Nyt se\nnousi noitavoimaisena ennustuksena, jonka sanat soivat kaukaa, mutta\nkarmean selkeinä ja kohtalokkaina hänen korvaansa.\n\nNe kuuluvat Smedjebackan yöllisestä tuvasta. Ja ne puhuu tuo sama\nnainen, joka nyt on ryhtynyt taistelemaan häntä vastaan ja jota vastaan\nhänen täytyi taistella, tahtoi tai ei.\n\n'Äpärät kykenevät suurempiin ja katalampiin tekoihin kuin rakkaudettoman\nvihkivuoteen heikkoveriset perilliset' -- siinä siis olivat jälleen nuo\nhänen noitasanansa, jotka olivat jo olleet kauan hukkuneina jonnekin ...\ntajunnan mutakerroksiin.\n\nOoh, miten tarkkaan hän nyt ne muistikaan! Ja vielä paremmin niiden\npirullisimman vihjauksen: 'Varsinkin jos heidän äitinsä ovat peräisin\nliian siniverisestä, hysterian ja jos joidenkin \"muotitautien\"\ntärvelemästä suvusta.'\n\nIstuva mies tuijotti järvenselän häikäisevää valopintaa vasten, kunnes\nsilmiin alkoi tehdä kipeätä. Ja hän tunsi vihdoin kuin poltinoraan\npistosta heräävänsä tuosta noidankirojen painajaisunesta.\n\nHerra paratkoon! Oliko hän tullut hourupäiseksi? Ruveta tällaisella\nhetkellä, jolloin häntä kutsuu hurmioittavan vaarallinen taistelu oman\njumalattarensa puolesta, miettimään mustasukkaisen raivottaren\nsekapäisiä sanoja! Ja tällaisena aamuna, jolloin...\n\nAh, mordieu! Hänellähän piti matka Tukholmaan!\n\nHänen vangittu Maria Stuartinsa ei saanut odottaa turhaan ...\nuskollisinta ritariansa.\n\nHetken kuluttua rouhiutui taas kartanon pääkäytävän sora lujista\naskelista. Seestan herra herätti palvelusväkensä, sillä matkavarustukset\noli saatava nopeasti kuntoon.\n\n\n\n\n\n\nVALLANKAAPPAAJA\n\n\n\n\n20.\n\n\nKirkkotorin laitamalta, varapormestari Forsteenin talosta, varsinkin\ntämän lännenpuolisista ikkunoista, avautuu välkeä näköala Porvoonjoelle,\njonka harmaankellervä vesi nyt, kesäkuun alkupäivinä, paisuilee\nhyväätekevässä ja rantaniittyjä virvoittavassa kevätsateessa.\n\nEräässä ikkunoista, pienessä olokamarissaan, seisoo pormestarinna,\nAgata-rouva, kirje kädessä, tuijottaen värittömin huulin, mutta hakevin\nsilmin joen suvantovesille, Hämärin ankkuroimispaikkoja ja Gammelbackan\nrantakumpuja.\n\nSuljettujenkin ovien takaa kuuluu monipäisen porvarisseuran äänekästä\npuheensorinaa. Pormestarin talossa on tänä iltapäivänä suuret kutsut.\nEmäntää kaivataan. Mutta hänellä ei näytä olevan kiirettä.\n\nHitaasti rutistuu kirje hänen kouraansa. Se on tullut Tukholmasta,\nheidän valtiopäivämieheltään Henrik Hagertilta, ja siinä on merkillisiä\nja vaarallisia asioita.\n\nSiitä hän on saanut tietää senkin, että majuri Sprengtporten oli\npalailemassa valtiopäiviltä. Eikä hän saavu tällä kertaa pelkällä\nkaljaasilla, vaan omalla huvipurrellaan, \"Joutohetkillä\", jonka hän on\nostanut itseltään kenraali Ehrensvärdiltä.\n\nMahtava mies, vaarallinen mies ... Pormestarinnan huulet liikahtelevat.\nNiihin tulee kuumeista kiihkoa. Mutta ne pysyvät yhtä värittöminä. Vain\neräät järkiseikat näyttävät kiertävän hänen nyt niin liikahtamattomien\nkulmallistensa takana.\n\nTaas hän avaa rutistuneen kirjeen. Juuri niin. Tuo herra majuri ei tule\nyksin. Hänellä on seurassaan Viaporin saarilaivaston päällikkö,\neverstiluutnantti Henrik af Trolle ja kenraali Ehrensvärdin\nkapteeni-poika, kreivi Kaarle August Ehrensvärd. Ehkäpä muitakin yhtä\nkorkeita ja vaarallisia rojalisteja. Kukaties oli herra majurilla\nmukanaan kokonainen kapinamaakareitten hoviseurue. Niitähän oli siinnyt\nkuin sieniä sateella toissa talvesta asti -- vanhan sorvarikuninkaan\nsaatua onnellisesti viimeisen halvauksensa ja vallanhimoisen Kustaan\nnoustua valtaistuimelle.\n\n'Nämät Herra Majurin mukana seilaavat Everstit ynnä muut jalosukuiset\nupseerit ja Ritarit saapuvat sinne niin myssy-vallalle kuin koko\nporvaristollemme ja koko rakkaalle Isänmaallemme ylen vaarallisissa\nsalahankkeissa, että mahdatte heistä, Jalo Vapaasyntyinen Rouva,\nkotikaupunkimme Raatimiehiä ja Vanhimpia visusti varoittaa...'\npormestarinna lukee uudelleen kirjeen lauseita.\n\nAgata-rouvan kulmalliset rypistyvät kärsimättömästi, aivankuin hän olisi\nkahden vaiheilla mihin tekoon ryhtyä ensi hätään.\n\nSalin puolelta kuuluu värjärimestari Hamströmin rämeä, riidanhaluinen\nääni: \"Ja sen minä sinulle sanon, rytmestari Schröder, että nuoren\nKustaa-kuninkaan on käypä samoin kuin autuaasti ylensyömiseensä\nnukkuneen nikkarikuninkaankin -- nimileimasimeksi, nimileimasimeksi! Ja\nme, valtakunnan porvarit ja kolmas sääty...\"\n\nPormestarinna ei jää enää kuulostelemaan jatkoa. Hänen huulensa\nsuipistuvat päättävästi. Ja samassa silmät siristyvät eräästä\ntakaviisaasta ajatuksesta.\n\nSiellähän oli vieraitten joukossa herra majurin oma adjutantti,\nkevyitten rakuunain nuori kornetti, Hannu von Essen, joka jumaloi\npäällikköänsä ja oli -- rakastunut häneen, porvarisrouvaan. Ja oi, oi,\nmiten toivottomasti ja tulisesti... Poika parka juoksi hänen luonaan\nmyöhään ja varhain, nöyränä ja rukoilevana, puhuakseen, yhä vain\npuhuakseen \"kahdesta jumalolennostaan\", kuten hänellä oli tapana sanoa\nhänestä, jota hän rakasti \"kuin Kinyraan poika Afroditea\", ja omasta\npäälliköstään, jonka eteen hän oli valmis uhraamaan \"nuoren verensä ja\nhenkensä\".\n\nVoi, sokko raukka, hymähti Agata-rouva laskien kätensä oven kädensijalle\nkuin silittäisi vähän säälitellen poikanalliaisen päätä. Mutta ken olisi\ntällä hetkellä katsonut läheltä hänen kasvojaan, olisi havainnut\nsäälinilmeen alta pienenpientä hyvilläänoloa, ehkä kostoniloa. Tuo\nhullaantunut nuorukainen oli hänen aikeittensa oivallinen välikappale,\nsillä kokemattomana, avosilmäisen totisena lemmenrukoilijana ei tuo\npoika parka kyennyt aavistelemaankaan, että hän laverrellessaan paljasti\npäällikkönsä eräitä sangen tärkeitä ajatuksia -- tämän vihollisille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsännän huoneesta ja salista lemahtaa emäntää vastaan merkillisen\nvahvoja ja monenlaisia käryjä. Venäläisen palturitupakan ja hienon \"äkta\nliljanin\" sakeitten savupilvien läpi tunkeutui pistävä nuuskanhaju.\n\nViinaa oli juotu vahvasti. Eikä mitään tavallista viinaa. Rutto uhkasi\nparhaillaan levitä Venäjältä käsin. Ja nyt oli viina taatuinta lääkettä,\nkuten Hämeenlinnan kuuluisa lääkäri Zandt oli selittänyt. Siihen oli\nsekoitettava koiruohoa, liipestikkaa, angelijuurta ja sipulia. Oliko\nihme, että porvareitten suista löyhkäsi merkillisen sekasotkuisia\nhajuja, joita ei kyennyt tuhoamaan se katajantuoksukaan, joka oli\nsyntynyt huoneita savustettaessa.\n\nMutta Porvoon kunnon porvareille se oli kotoista ilmaa -- yhtä kuumaa ja\nsekasortoista kuin heidän tämänhetkinen keskustelunsakin, joka kärähteli\nmonenkäryisenä ja tulenpalavana.\n\nOli totta vieköön tänä vaarallisena aikana puheenaihetta kiusatulla\nPorvoon ja koko maan porvaristolla.\n\nOli haukuttava alimmaiseen kattilaan Tukholman vehkeilevät aatelisherrat\nja yhtä hyvin Suomen kaupan kustannuksella etuilevat Riikinruotsin\nporvarit. Nämä ne vasta olivat oikeita pirun hantlankareita! Ostelivat\nluonnottoman korkein hinnoin maasta kaiken viljan, koska Ruotsiin oli\ntullut kato ja Suomeen -- kuin jumalallisen ihmeen sallimasta --\nkerrankin hyvä viljavuosi.\n\nNiin se oli! Siitä oltiin yhtä mieltä, että jos tässä maassa tuli kato,\nei lahden takaa tullut apua. Mutta kun hyvinä vuosina talonpoika olisi\nkyennyt maksamaan monivuotiset viljavelkansa ja saanut kerrankin syödä\nmaarunsa täyteen, silloin söi \"emämaa\" rahan voimalla sen suusta leivän,\nvieläpä hallituksen määräysten turvin.\n\nJa sitäpaitsi, nyt oli koko maassa ankara suolapula. Ja tämä se vasta\nkoski porvariston kukkaroon.\n\nTätä juuri oli varapormestari selostamassa emännän saapuessa.\n\nValta oli heillä, myssyillä, ja vapaasyntyinen porvaristo oli puolueen\nuskollisin turva ja tuki. Mutta mitä se auttoi, kun hallitusvalta oli\nyhä \"jalosyntyisten\" käsissä. Mitä oli tuo hallitus tehnyt Suomen\nsuolapulan lievittämiseksi? Se ei ollut pannut tikkua ristiin. He,\nporvoolaiset, kuten Loviisankin porvarit, olivat anoneet lupaa lähettää\nnopeasti rahtilaivansa Cagliariin, jotta saataisiin suolalastit edes\nsyksyksi kotosatamiin. Mutta -- Tukholman herrat eivät olleet edes\nvastanneet anomukseen...!\n\n\"Hä-hä-hää\", keskeytti aina riitaisa värjärimestari, joka aina ja\njokapaikassa tihkui kateuden myrkkyä pienen värjäriverstaansa puolesta\nmahtavia suola- ja jauhoporvareita vastaan. \"Turkin pippurit, sanon\nminä. Eivätkös arvon suolapohatat muista, että majuri Sprengtporten on\nhankkinut heille suolakaupoista kolminkertaiset voitot sulkemalla\nitärajan, jotta sisämaan talonpoika ei pääse hakemaan halpaa suolaa\nVenäjän puolelta. Saattepa tänä syksynä myydä vaikka lusikoittain\nsuolanne Savon ja Karjalan hurstimekoille ja ottaa kapan verran hintaa.\nSitä varten te, suolasaksat, ette levitä enää 'Pimeyden valtaa' ettekä\n'Käykää päälle'-lehtiä aatelisvaltaa ja rojalisteja vastaan. Eik's niin,\nhä-hä-hä...?\"\n\n\"Suuta pienemmälle, Hamström\", järähti rytmestari Schröderin rehti ääni.\n\n\"Kaikki täällä tietävät, että majuri Sprengtporten veti rajalle\nsotilasketjun ruttoa vastaan ja hallituksen määräyksestä. Sillä asialla\nei ole mitään tekemistä meikäläisten suolakauppojen kanssa.\"\n\nJaakko Borgström, joka oli tullut raatimieheksi hiljan tapahtuneen\nisänsä, Henrikin, kuoleman jälkeen ja joka oli myssy-porvareista\nepäluuloisimpia, tarttui hänkin keskusteluun: \"Tietäänhän tämä\nrytmestari, niin raatimies kuin onkin, vanhastaan herra majurin\nkupinnuolijaksi. Mutta ei meitä taattuja porvareita petetä. Rajan\nsulkeminen kuuluu rojalististen vallankaappaajien suunnitelmiin. He\npelkäävät salahankkeissaan Venäjän Katariinaa, joka ei salli suuressa\narmossaan meitä kohtaan oikeata ja laillista säätyvaltaa muutettavan tai\nkumottavan Suomen ja Ruotsin maassa, kuten...\"\n\nVärjärimestarin hähätys katkaisi raatimiehen puheen: \"Sitäpä, sitäpä,\nrojalisti-majurilla on vallassaan aseet ja soltut. Mutta Porvoon\nrytmestari antaa porvarikaartinsa maata vanhurskaan unta. Kova kovaa\nvastaan, sanon minä. Sopii vain unimyssy päässä vuotella. Kun se\nsaakelin mies palaa tänne äkseeraamaan ja komentelemaan, niin pääsette\nkoska tahansa vaihtamaan makuusijanne -- omaan vankikistuunne, arvon\nraatiherrat, hä-hä-hä...\"\n\nTalon rouva on keskustellut ikkunan luona tummatukkaisen ja vantteran\nnuorukaisen, kornetti von Essenin, kanssa. Kesken ihailijansa\ntummasilmäistä lemmenanelua Agata kääntyy kirje kädessä porvariseuran\npuoleen.\n\nMajuri Sprengtporten oli jo saapumaisillaan. Hänen huvilaivansa purje\nsaattoi minä hetkenä tahansa nousta näkyviin Uddaksen takaa, hän\nilmoittaa.\n\nVieraat vaikenivat kuin kuulostellakseen vielä kaukaista, mutta\nlähestyvää ukkosen jyrinää. Kornetille tuli kiire. Hänen täytyi olla\nottamassa vastaan päällikköään. \"Palatkaa ... myöhemmin\", kuiskaa Agata.\n\"Kertomaan Tukholman-uutisia\", hän lisää täyteen ääneen, huolettomasti.\nMutta levottomana hän siirtyy pian äskeiseen pieneen kamariinsa, ikkunan\nluo, yhä vain odotus sydämessä ja monenmonien ajatusten jännittäessä\nmieltä, sillä nyt jos koskaan oli heidän välillään alkava taistelu.\nTässä odottelemisessakin oli jotakin nautinnollista. Mutta kesken\njännitystään hän ei voinut nytkään olla itseltään kyselemättä, miksi\nhän, Hannu-mestarin Agata, oli joutunut tähän peliin ja juonitteluun\ntuon saapuvan miehen kukistamiseksi? Oliko hän mustasukkaisesta,\nloukatusta naisesta syntynyt raivotar, joka himoitsi nähdä entisen\nrakastettunsa pään putoavan mestauslavalla? Ei, ei! Tuollaisen ajatuksen\nvarjokin kouristi hänen sydäntänsä kuin pimeästä haamaiseva julma koura.\n\nMiksi, miksi sitten? Kuvitteliko hän tuon petturin kerran polvistuvan\nvoitettuna eteensä ja sitten -- pelastavansa hänet? Ei, ei! Ei\nsitäkään... Hänhän ei osannut vieläkään ajatella tuota entistä\nJööran-herraansa minään muuna kuin -- voittajana.\n\nOli tosin olemassa hänen hyljätty rakkautensa. Oli katkeruus. Oli\nSmedjebackan yöllisen taistelun muisto, joka vaati tilitystä. Oli\ntoivotonta vihaakin. Ja täällä, hänen sydämessään, oli jäytävää,\nhitaasti, vähitellen tappavaa kuolemaa, jonka kylmästä sylistä kasvoi\nvalvotusta yöstä toiseen -- hän tunsi sen, joskaan ei sitä jaksanut\nloppuun saakka ajatella -- uusi, kova, valtakeinoistaan ja asemastaan\nsalaa ylpistelevä ihmissielu, uusi ja perinpohjin toinen kuin se ennen\noli ollut, heidän rakkautensa aikoina.\n\nSaattoiko, herra-armahtakoon, ihmisessä elää kaksi eri olentoa, vai\noliko hänen entinen onnellinen, uhrivalmis sydämensä ollut vain\nkokematonta nuoruutta, jonka oli määrä haihtua kuin kukan tuoksun\nsyksyisen arkipäivän raakaan ilmaan. Ei, tätäkään hän ei ymmärtänyt\nratkaista.\n\nMutta sen hän sekä tiesi että tunsi, että oli olemassa syitä paljon\nmuitakin, syvällä ja laajalla, kuin heidän murskautunut rakkautensa.\n\nAgata-rouvan kaukosuvantoon tuijottanut katse nauliutuu Koulukujan\nkulmaukseen, josta ilmestyy nuori pari, maisteri Maunu Jaakko Alopaeus\nja tämän vasta vihitty puoliso, Ulriikka-rouva.\n\nPormestarinna hymähtää itsetyytyväisesti. _Hänen_ miehensä,\nvarapormestarin, vaikutusvalta oli hankkinut maisteri paralle\nlehtorinviran Porvoon kymnaasiin, joten nuorten pitkä kihlausaika oli\nvihdoinkin päättynyt häihin.\n\nJa nyt tuo herrasväki, huolimatta siitä, että rouvan nuori Kirsti-sisar\noli vasta kaksi kuukautta sitten kuollut rintatautiin, saapui\nvieraisille -- hänen, entisen pitsinnyplääjän, taloon. No, täytyihän\ntoki osoittaa kiitollisuutta myssyporvarillekin, jos oltiinkin rojalisti\nSprengtportenin parhaita ystäviä.\n\nItsetyytyväinen hymy, josta vahingon- ja kostonilo ei ollut kaukana,\nlevisi leviämistään pormestarinnan kasvoille.\n\nNiin, tuossapa se taisi ollakin, hänen tuo uusi \"ihmissielunsa\". Noiden,\njotka olivat häntä, nuorta Hannu-mestarin Agataa, käskyläisenään\njuoksuttaneet, yhtä paljon \"oppinutta\" kuin he itsekin, yhtä hyvän ja\nkunnollisen suvun tytärtä kuin hekin, heidän tuli tällä kertaa tuta\nhänen vaikutusvaltansa, minkä soi raha ja taattu asema.\n\nOo, tuo raha, jolla Ånäsin mamselli oli ostanut häneltä rakastetun, se\nse painoi elämän vaa'assa, joka näytti olevan kylmän kylmää metallia ja\njolla punnittiin pelkkiä kultakimpaleita.\n\nNiinpä niin. Jos hän jollekin himoitsi kostaa, jos hän jotakuta vihasi\nsydänveriin saakka, hän oli tuo toinen nainen, Ånäsin mamselli, tuo\nheikkoverinen, rahakas rumilus, joka oli kuulema synnyttänyt yhtä\nheiveröisen, yhtä mittaa sairastelevan pojan herralleen ja puolisolleen.\n\nOh, siinä oli Jööran-herralle lisää hintaa \"jalosukuisesta\"\nlemmenpetoksesta, kuten hän oli eräänä yönä kuin näyssä nähnyt ja tuolle\nmiehelle ennustanut... Ja niin olkoonkin.\n\nMutta syvemmälle, vieläkin syvemmälle on tuon naisen painuttava surujen\nalle. Menettäköön hän ylpistelynsäkin puolisonsa yhä nousevalla\nkunnialla. Ooh, kyllä hän sen muisti -- vastoinkäymiset ovat\nJööran-herralle myrkkyä, joka kiihtää hänet ärtymykseen, kiukkuun ja\ntekee hänen järkiavionsa helvetiksi -- juudaksen kadotukseksi.\n\nSiinä se oli se taistelu, joka kannatti käydä ja käydä loppuun saakka.\nSe oli oleva sekin katkeran makuista juhlajuomaa hänen, raskassydämisen\nAgata-rouvan, loppumattomassa ja kylmässä arjessa.\n\nPimeät ajatukset katkeavat. Korva kuulee jotakin liian suloista. Läpi\ntaivaasta tihkuvan sateen paistaa umea, mutta somansoma aurinko. Tämä\ntuo kaukaisena tulenpalona mieleen muinaisen Tuomiojan, jolle hän juoksi\nkerran, Jööran-herran soudattaessa itsensä tulolaivastaan Gammelbackan\nrantaan, kauan, kauan sitten...\n\nHänen kuusivuotiaan Hannu-poikansa ilosta metelöitsevä ääni on kuulunut\npihamaalta saakka. Nopeat jalat takovat pihaportaita. Ovet kiskaistaan\njossain alempana auki ja ne jätetään varmaan levälleen, sillä\nHannu-poika on innostuessaan huoleton ja kiivas. Pojan ääni vain\nhuutelee kiihkeässä riemussa äitiään.\n\nJa siinä hän on, tuo pieni miehenalku, Agata-neitsyen ja Jööran-herran\npoika.\n\nHannu tarttuu toisella kädellä äitiä hameeseen ja toisella sojottaa\nsormi suorana Hamariin päin. \"Katso, katso! Tuolla se on, tuolla! Sieltä\ntulee se majuri-setä, joka osaa ratsastaa, niin että kivet syttyvät\npalamaan ja joka on tappanut sodassa tuhannen miestä...! Katso, katso!\"\n\nÄiti on vaipunut hervahtaen läheiselle tuolille. Mutta hän näkee\nsittenkin yli vesien. \"Joutohetket\" lipuu hitaasti suvantoa ylöspäin,\npysähtyen, keski- ja kokkapurje ylpeästi keinahtaen, ankkuroimispaikalle.\n\nHannu-poika nojautuu äitinsä polveen. Tarmokkaat pojankädet yrittävät\nnostaa häntä yhäkin katsomaan, miten veneet urkenevat laivan kyljestä ja\nmiten tuo merkillinen sotapäällikkö nousee maihin.\n\nÄiti ottaa Hannun pään käsiensä väliin, suutelee tulvahtavassa onnessa\nposkia, suuta ja molempia silmiä, jääden tuijottamaan pitkälti pojan\nmustiin silmäteriin. Ne olivat hänen silmänsä. Mutta kaikki muu -- luja,\nitsepäinen niska, vielä heikot, mutta kuitenkin jo rohkeasti nousevat\nkulmalliset, suupielen ylpeä itsetietoisuus, koko pörröisen pään vapaa\nasento -- tuo kaikki on pojassa yksinomaan isää, isää, joka ei ole\npoikaansa koskaan nähnyt, ei ainakaan tuntenut, jos liekin eräs\nporvarispoika juoksennellut rakuunoitten harjoituskentän laitamilla.\n\nHetken kuluttua äiti näytti kokoavan kaiken tarmonsa. Hänkin tahtoo\nnähdä veneen Jööran-herran ohjatessa sitä Gammelbackan siltaa kohti ja\nhänen armonsa majuurskan ehkäpä kiirehtiessä rantarinnettä ottamaan\nvastaan herraansa ja puolisoansa.\n\nMutta -- mitä kummaa? Laivan isovene ahtautuu täyteen komeapukuisia\nupseereita. Majuri asettuu peräsimeen. Mutta veneen keula ei käänny\nGammelbackaa kohti, vaan päinvastoin -- joen itärannalle, tänne päin.\n\nOliko vastaanotto järjestetty Ånäsiin? Ei, ei sitäkään. Vene suuntautuu\nyläjuoksulle, Porvoon rakuunain harjoituskentälle.\n\nAgatan huulet värehtivät salaista vahingoniloa. Eipä ollut Gammelbackan\nherralla kiirettä Anna-rouvan syliin eikä edes sairaan poikansa\nluokse...\n\nNiin kävi, niinpä kävi monelle tässä elämässä: tuolla soudatti itseään\nsuuri herra, minkään rakkauden kiihtämättä häntä kiirehtimään\nkotoportille. Ja tässä ... rakkaudeton nainen, jolla ei ollut enää\nmitään muuta onnea kuin pienenpieni, sydäntä näivettävä vahingonilo. Ja\nehkäpä ... eräitä muistoja, jotka palasivat, palasivat sittenkin,\ntuolloin tällöin, katkeran makuisina ja sitäkin katkerampina mitä\nsuloisempia ne olivat kerran olleet.\n\nHannu von Essen ratsastaa kiirettä ravia pieni upseerijoukko ja muutama\nirtain ratsu mukanaan rantatietä päällikköänsä vastaan. Herrat astuvat\nveneestä, nousevat satulaan, katoavat.\n\nAgata ei kuitenkaan lakkaa katselemasta yli joen. Toinen käsi sivelee\nHannun tukkaa. Mutta korva ei paljoakaan kuuntele pojan touhuavaa\njuttelua. Hän tuijottaa nyt Porvoonsillan kupeelle päin, korkeaa\nNäsinmäkeä.\n\nSe se vasta oli ollut ratsastusta ... Jööranherran ja parooni\nBildsteinin kaksintaisteluyönä! Ja syleily tuolla ylhäällä,\njuhannusaamun kimmeltävällä vuorella -- se, vain se oli ollut\nrakkautta... Nyyhkivä valitus liikahtaa jossain tyhjäksi autioituvassa\nrinnassa. Kasvot pysyvät liikkumattomina, melkeinpä kovina. Tuo aika ja\ntuo vuori olivat niin sanomattoman kaukana, yhtä kaukana kuin tuo\nhimmeän umea aurinko loppumattomien sadeverhojen tuolla puolen.\n\nSe ei saanut järkyttää hänen uutta ja lujaa järkisieluansa. Se oli\nunohdettava, painettava jonnekin ... ajatuksettomaan oloon, johon\nnukkui, ainakin ajaksi, myöskin tämä iankaikkinen kärsimysten kärsimys.\n\n\n\n\n21.\n\n\nHuhuja vallankaappaushankkeista kertyy kertymistään. Huhupussit\ntäyttyvät suuta myöten, repeämäisilleen. Ja ne repeävät kukin aikanaan\nkuin tuulenakan myrskysäkki, jatkaakseen taas matkaa vihurin nopeudella.\n\nEivätkä suusta suuhun kuiskatut viestit enää jääneet pelkiksi huhuiksi.\nKertyi tottakin todempiakin merkkejä siitä, että säätyvallan alle\nkaivettiin armotonta hautaa.\n\nMutta Porvoon porvarit eivät vähistä pelästyneet. Joka toiselle kuoppaa\nkaivaa, voi siihen itsekin langeta, hoettiin. Olipa vielä Tukholman\nKants-tullissa mestauslava paikallaan. Ja Turkin pippurit! ärhenteli\nusein värjärimestari Hamström. Saatettiin se rakentaa tuonnekin\nKräämärikadun itäpäähän, omalle Galgbackenille, jos kunniankipeä herra\nmajuri halusi oikeata \"ylennystä\" -- hirsipuunnokkaan.\n\nNäkihän tuo nyt sokkokin, että Jööran-herran tiheät käynnit Viaporissa\nja kapteeni Ehrensvärdin melkeinpä jokaviikkoiset vierailut\nGammelbackassa eivät olleet pelkkiä huvipurjehduksia.\n\nYhtämittainen äkseeraus ja harjoitusammunta kuului kaupunkiin rakuunain\nleirialueelta. Tuon tuostakin retkeili niitä kokonainen eskadroona\nHelsinkiin johtavalla maantiellä. Ja pormestarinna Forsteen oli saanut\nkuulla rakastuneelta kornetiltaan, että Porvoon kevyet joukot piti\nsiirrettämän Viaporiin. Rakennustöihinkö muka vai jollain muullako\ntekosyyllä, siitä ei ollut kenelläkään täyttä varmuutta.\n\nJoka tapauksessa oli pitkin heinäkuuta rahdattu joukoille muonaa ja\nrehua kokonaisin hevosjonoin. Ja eskadroonain upseerit olivat alkaneet\nvippailla porvareilta entistä tiuhemmin rahasummia, vieläpä tavallista\nröyhkeämmässä äänilajissa -- jonnekin ne aikoivat nekin, oli sitten\nkysymyksessä Viapori tai suoraa päätä Tukholman-matka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOllaan heinäkuun viimeisissä päivissä. Aamuvarhaisesta on kuulunut\nsotaisen taistelun melskettä joentakaisen Pepotin säteritilan mailta,\njoilla majuri Sprengtporten on pitänyt viimeiset manööverit ennen suuren\nseikkailun alkamista. Mutta näistäkin on jo tullut tieto pormestarin\ntaloon, vieläpä tarkempi kuin Jööran-herra osasi tällä hetkellä\naavistaakaan.\n\nTullikirjuri Busch oli palannut mereltä salakuljettajia kyttäämästä ja\npannut merkille, että Pepotin rantavesille oli saapunut kaksi Viaporin\nsaarilaivastoon kuuluvaa alusta. Sitäpaitsi oli kruunun kaljaasi tullut\nPellingin saaristoon ja ankkuroinut sinne, näyttäen odottelevan jotakin\ntärkeätä tehtävää.\n\nAsiahan oli selvääkin selvempi: noihin laivoihin aikoi vallankaappaaja\nlastauttaa muonat, miehet ja aseet Viaporin-matkaa varten.\n\nJännitys näytti kiristyvän kiristymistään. Tähän saakka salamyhkäisen\nkamppailun ratkaisu ei voinut enää olla kaukana. Jotain merkillistä\ntäytyi tapahtua. Ehkäpä jo tänä päivänä, ehkäpä huomenissa.\nRuutitynnyrin sytytinlanka oli jo epäilemättä kypenissä.\n\nIltapäivällä Jööran palailee ratsastaen, vain adjutantti seuralaisenaan,\nGammelbackaan.\n\nHän on väsynyt, mutta hänen rinnassaan palaa sotapäällikön ilo, joka on\nnoussut maihin vihollisinaan rannikolle ja polttanut laivansa, jotta ei\nolisi mitään perääntymistietä eikä mitään muuta pelastusta kuin voitto\ntai kuolema. Hernando Cortez Meksikon rannikolla, laivat tuhkana ja\nsuuri, salaperäinen valtakunta tai tappio ja kuolema saavutettavissa --\nsiinä oli hänen tämänhetkinen mielentilansa.\n\nMitä pitemmälle heinäkuu oli kulunut, sitä tarkkaavammin hän oli pannut\nmerkille, että kaappaussuunnitelman toteuttamista ei voinut enää lykätä\n-- porvareitten epäluuloisuus oli käynyt yhä ilmeisemmäksi ja huhut\nasioista, joiden oli pitänyt olla yksinomaan luotetuimpien\nsalaliittolaisten tiedossa, olivat kiertäneet takaisin hänelle --\netenkin Kustaa Björnramin tuomina merkillisessä määrässä tosiseikkojen\nmukaisina. Oliko hänen lähellään petturi? Vai oliko tuo hierofantti\nyltynyt taas näyttelemään omia hengennäkyjään?\n\nJööran katsahti ohimennen, mutta tutkivasti vierellään ratsastavaan\nkornettiin. Vain hän ja pari muuta hänen alaisistaan upseereista olivat\npäässeet osallisiksi vallankaappauksen salaisesta suunnitelmasta. Se oli\nollut välttämätöntä asioitten järjestämiseksi toteuttamisasteelleen.\n\nEi, noilla silmillä ei voida pettää. Adjutantin katse uhoaa häntä kohti\navointa jumaloivaa uskollisuutta. Totisesti, tuo henkienmanaaja, joka\noli kuiskutellut jo pariin kertaan hänen korvaansa epäluuloja\nHannu-kornettia, hänen parasta upseeriaan, vastaan, ansaitsi vielä tänä\niltana ankarat nuhteet.\n\nNo, joka tapauksessa, hänen, eversti af Trollen ja kapteeni Ehrensvärdin\noli teko suoritettava ennen kuukauden viimeistä päivää ja omin päin,\nsillä velipuoli, jos olikin suunnitelman alkuunpanija ja koko yrityksen\nspiritus rector, ei voinut lähteä Tukholmasta herättämättä säätyjen\nepäluuloja.\n\nMajurin kannukset painuivat ratsun kupeeseen kuin kiihtäen eläintä\nratkaisevaan hyökkäykseen. Eihän lopultakaan ollut vielä mitään\nmenetetty. He olivat ennättävät huhupirulaisten edelle. Tämän\npikkukaupungin porvaristo, Tukholma, kuningas ja hänen jumalattarensa\nleskikuningatar saivat nähdä kohta edessään valmiin työn -- yksinomaan\nsuomalaisten upseerien suorittamana.\n\nEi, hänellä ei ollut kiirettä kotiin. Ratsu sai taas painua\nkäymäjalkaan. Hänen Maria Stuartinsa, Loviisa Ulriikka, oli noussut taas\nhänen eteensä jalomuotoisen veistoksen tapaisena hahmona, joka oli kuin\nmarmoriin hakattu, mutta jonka silmien sininen säihke oli elävää elämää,\nlupausta, ylpeää käskyä ja armollista suosiota, kunniaa, ehkäpä\nkaukaista rakkautta.\n\nOli loistavaa, au nom de Dieu, tehdä urotyö suuren kuninkaan sisarelle!\n\nTällaisena sankarityön aattohetkenä hänen avartuneen rintansa\njuhlaporteille ilmestyivät vain sellaiset olennot, joita hän oli\nihaillut ja jumaloinut poika-iästä asti.\n\nNiinpä lennähti nyt hänen muistiinsa suuren Fredrikin huvilinnasta,\nPotsdamin Sanssoucista, eräitä kuninkaan nuoruusajan säkeitä ilojen\naaltoavista legioona-kohorteista, jotka hän, nuori valtias, tahtoi\npäästää sisälle sieluunsa, vaikka tämä olisi sataporttinen, kuten\nmuinoin helleenien Theba.\n\nPuoliksi laulaen hän lausuilee, silmässä rajatonta ilomieltä, noita\nkuuluisia sanoja:\n\n    'Hätt' unsre Seele doch, wie Theben,\n                   hundert Pforten,\n    Die Freuden liess' ich ein wie\n                   wogende Kohorten...'\n\n\"Eikö niin, mon adjudant?\" hän lisää kääntyen kornetin puoleen.\n\nNuorukainen näyttää jollakin tavalla alakuloiselta auliisti\nhymyillessäänkin ja päätään nyökäten.\n\n\"Lemmensurujako vai pelivelkoja?\" iloittelee majuri. \"Jälkimmäiset\nsaatte kyllä maksaa minun yksityiskassastani, mutta nuo\nlemmenmurheet...\"\n\nHän naurahtaa, mutta kääntyykin äkkiä tuimaan kysymykseen: \"Vai\npelkäättekö, nuori mies, meidän ylihuomista leikkiämme -- lyijykuulaa\ntai mestauslavaa?\"\n\nKornetti kavahtaa suoraksi satulassaan. Epäiltiinkö hänen rohkeuttaan!\nuhoaa katse tuimaa, syvää loukkautumista.\n\n\"Ei, ei, ei\", hyvittelee Jööran melkein heltyen. \"Muistin vain Preussin\nFredrikin eräitä toisia kuuluisia sanoja. Muistatteko? Noita, jotka\npuhuvat taistelusta ja elämästä...?\"\n\nNuorukainen pudistaa epätietoisena päätään.\n\n\"Ei ole lainkaan tarpeen se, että elän, vaan se, että toimin ja\ntaistelen\", toistaa majuri tuon lentävän lauseen. \"Niin, hän sanoi sen\nkuulema vain lääkärilleen. Mutta me, me tulemme sen kohta, ehkäpä jo\nylihuomenissa, näyttämään todeksi koko tälle maalle ja kansalle.\nAjatelkaa! Mikään muu ei ole meille tällä hetkellä tarpeen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGammelbackan pihamaa avautuu ratsastajien eteen. Majuri on\nheittämäisillään pääoven edustalla ratsunsa kornetin huostaan. Mutta\nvielä kuistilta silmätessään taakseen hänen katseensa tapaa tallien\nedustalta hevoseensa väsyneen näköisenä nojailevan tomuisen\nratsusotilaan, jolla on Tukholman kevyitten rakuunain univormu siis\nJaakko Maunun miehiä. Vihdoinkin kuriiri, jota hän on odottanut turhaan\npäivästä päivään!\n\nSeisoallaan, työpöytäänsä vasten jännittyneenä nojaten hän käy läpi\nvelipuolen kirjeen.\n\nAlkuriveistä leviää lukijan kasvoille sekä ilon että hämmästyksen\nristiriitainen ilme, johon pian sekaantuu myöskin karvasta pettymystä.\n\n\"Nerollista, génial, génial\", hän aluksi huudahtelee puoliääneen. Jo\nremahtaa hän pitkään nauruun. \"Ajatelkaa, Essen, velipuoleni eversti\npääsee leikkiin mukaan -- maailman nerollisimmalla tempulla.\nYmmärrättekö? Myssyhallitus itse lähettää hänet tänne neuvottelemaan\nkunnon porvareitten kanssa suolapulan poistamisesta -- epäillyn miehen,\njonka valtaherrat haluavat heittää korpeen tehdäkseen hänet\nvaarattomaksi, ha-ha-ha...\"\n\nJööranin nauru on muuttunut yhä herkullisemmaksi. Olihan tottakin\nkyllälti hivelevän lystikästä ironiaa siinä, että hallitus tietämättään\nantoi salaliiton päämestarille käsiin juuri ne aseet, jotka häneltä\nvielä puuttuivat: vallan käskeä kaupunkien pormestareita ja raateja,\ntilaisuuden liikkua, ottaa selvän mielialoista ja järjestää kevyitten\njoukkojen ylipäällikkönä eskadroonat mille ilmansuunnalle tahtoi.\n\n\"Totisesti nerollista!\" Jööran huudahtaa vieläkin. Tosin häivähtää\nkulmallisilla äkkinäistä pettymystä. Tuo velipuoli oli taas riistävä\nhäneltä päällikkyyden tässä maineikkaassa yrityksessä saapumalla itse\nsitä johtamaan. Oliko hän, \"poika\", soittava taas toista viulua heidän\nmaanmainiossa konsertissaan?\n\nMutta ei! Hän sipaisee otsaansa. Tällaisenako hetkenä hän ajattelisi\nvain oman miekanhuotransa kultaamista? Oh, ei, sacrenom! Taistelu oli\nyksi ja yhteinen, kuten kerran Wollinin ja Malkinin edustalla. Ja tuo\nkeksintö, nerollinen keksintö! Suolaa porvari-myssyille! Ja samalla\nmatkalla ruutia myssyvallalle päin naamaa! Siitä tempusta ansaitsi\nvelipuoli, jumaliste, pelkkää ihailua, niin totta kuin hän oli nero sekä\nälyssä että kylmäverisessä rohkeudessa.\n\n\"Ymmärrättekö, Hannu-poika, ymmärrättekö?\" majuri taas toistelee\nvapautuneessa ilossa, ryhtyen jatkamaan lukemistaan.\n\nMutta nyt vaihtuvat lukijan ilmeet kuin pahan silmän noitumasta.\nKasvoille ilmestyy kiukkua, kuuluu sumea, hampaisiin pureutuva kirous,\njoka päättyy käden ja pään äkkinäiseen, melkeinpä riuhtaisevaan\neleeseen.\n\nKirje lähenee loppuaan. Majurin kasvot tummenevat yhä tuimemmasta\nsuuttumuksesta.\n\n\"Joko taas -- tuo saatanallinen hullu!\" hän huutaa huutamalla, veren\npakkautuessa raskaana raivonaaltona päähän.\n\nHänen täytyy istua tyyntyäkseen ja lukeakseen uudestaan kirjeen\nloppupuolen.\n\nVihdoin nauliutuu majurin katse raskaan synkkänä kornettiin. Eikä se ole\nenää pelkkää epäilyä. Nyt se syyttää. Siitä voi lukea selvän ja jyrkän\ntuomion jostain katalaakin katalammasta rikoksesta.\n\n\"Mistä johtuu, kornetti von Essen\", alkaa kireäsanainen syytös, \"että\naikeeni siirtää eskadroonani Viaporiin on jo tiedossa yksinpä\nTukholmassa, jossa se on pormestari Hagertin lörpöttelyn tietä tullut\nvelipuoleni everstin kuuluviin. Hagertin on täytynyt saada siitä viesti\ntäältä käsin lähetetystä kirjeestä. Ja huomatkaa, herra adjutantti, että\n_sen_ salaisuuden olen paljastanut yksinomaan teille, koska teidän piti\njärjestää joukot lähtövalmiiksi.\"\n\nPäällikkö on noussut puhuessaan. Pysähtyy adjutanttinsa eteen, kysyen\nuudestaan, katse surmaavaa ankaruutta täynnä: \"Mistä? kysyn minä.\nVastatkaa! Kuka on paljastanut tämän salaisuuden?\"\n\nNyt vasta, vähitellen näyttää kornetti käsittävän, että häntä vastaan on\ntehty hirvittävä syytös. Hänen toivoton rakkautensa, Agata-rouva, tämän\nkauttarantaiset kyselyt, heidän monet luottamukselliset keskustelunsa --\ntuo kaikki syöksähtää hänen mieleensä, äkkiä, aivankuin salama olisi\nhalkaissut kuumeisen samean ukkospilven, joka tähän hetkeen asti on\nkietonut hänen päänsä sokaiseviin houreusviinsa.\n\nKauhu haamaisee kouriinsa hänen kasvojensa jokaisen ilmeen. Hän\nhorjahtaa. Hänen hullu rakkautensa on tehnyt hänet narriksi. Hänet on\nverisesti petetty ja häväisty. Oman jumaloidun päällikkönsä hän on omaa\nhounuuttaan pettänyt, katalammin kuin kurjin kavaltaja. Hänen\nsotilaskunniansa on koko elämäksi tahrattu. Tuo nainen on huumannut\nhänet himopeluriksi, jolle nyt oli jäänyt jäljelle vain itsemurha.\n\n\"Kuka?\" karjahtaa päällikkö. \"Vastatkaa!\" Kornetti ottaa asennon. \"Minä,\nherra majuri!\" tulee hänen suustaan sotilaallisen varmasti. Mutta huulet\nsopertavat lähellä toivotonta itkua: \"Olen ollut ... rakastunut häneen\n... Agata-rouvaan ja...\"\n\nJööran mittaa laajaa lattiaa kuohuksissaan. Muinainen rakkaus ei\npalannut häneen enää mieltä hiukovana muistona, vaan halveksivana\nvihana.\n\n\"Ettekö te tiedä, nulikka\", hän huutaa, \"että me miehet voimme pettää\nlemmessä, mutta nainen pettää ihmisenä! Yhdeksänkymmentä yhdeksän\nsadasta heistä sen tekee. Ja mitä 'uskollisempia' he ovat olleet\nrakkaudessaan, sitä katalammin he kavaltavat, kostaakseen tai ...\npelkkää turhamaisuuttaan.\"\n\n\"Herra majuri, petos on minun tekemäni. Ja minä siitä myöskin hinnan\nmaksan.\" Kornetti teki kunniaa, poistuen lujin askelin.\n\nTuohuksissaan oli Jööran tuskin kuullut nuorukaisen sanoja. Hänen täytyi\nsuunnitella mihin vastavetoon hänen oli nyt ryhdyttävä. Jälleen hän\nsilmäilee kirjettä kuin karttaa, josta oli määriteltävä vastahyökkäyksen\nsuunta.\n\n\"Maksan hinnan\", alkavat kesken kaiken kuulua hänen korvissaan kornetin\näskeiset sanat. \"Minä siitä myöskin hinnan maksan?\" Mitä tuo mies oikein\naikoi? Hänen ilmeensä, hänen ryhtinsä, hänen katseensa -- nehän olivat\nolleet kuin oli saarroksiin joutuneella sotilaalla, jolla on edessään\ntoivottoman taistelun viime kamppailu? Mon Dieu! Sehän oli selvää -- hän\noli hakemassa kuolemaa!\n\nMajuri syöksyy pihamaalle. Mutta hän ei huuda nuorukaista nimeltä. Hän\ntajuaa, että yksikin huuto saisi tämän hätäiseen laukaukseen.\nSitäpaitsi, monsieur Björnram, joka on ottanut alatuvan kesäiseksi\ntyyssijakseen, on ilmestynyt sen edustalle. Oli meneteltävä sitäkin\nvarovammin. Tapahtui mitä tahansa, oli sen syy jokaiselta salattava.\n\nMutta Björnram näytti älynneen kaiken, kuten kaukonäkijä ainakin. Hän\nviittaa tarmokkaasti, päätä pariin kertaan nyökäten niityille ja metsään\npäin.\n\nMajuri tajuaa heti, että mies oli pyrkinyt metsän peittoon.\n\nNiinpä hän syöksyy, kaihtamatta enää Björnramia, tallinsolaan.\nTarkkailee raunioaidan yli niittyjä pitkin kohti Tuomiojalle vievää\npolkua. Kornetti on juuri pääsemäisillään polun suojaan. Ooh, tietenkin,\nhäivähtää Jööranin aivoissa. Siellähän se kerran alkoi... heidän\nrakkautensa, Tuomiojalla. Ja nyt se siellä päättyy viattoman hourupään\nitsemurhaan... Kohtalo näytti leikkivän oikealla pirun ilolla yksinpä\nhänen nuoruudenrakkauksillaankin.\n\nEtsijä jatkaa varovasti matkaa, vielä polullakin suojautuen tuon\ntuostakin puiden varjoon. Lähestyy lepikkörinne, tuo heidän\nensirakkautensa tyyssija. Kulkija naurahtaa karmeasti.\n\nAlhaalta avautuu eteen Tuomiojan vanha silta. Jööran kiertää lepikön\nlomitse sitä kohti nopein askelin. Kornetti on pysähtynyt, jääden\ntuijottamaan pienen puron solahtelevaan veteen. Käsi haparoi vyöltä\npistoolinperää, mutta väsähtää vielä hetkeksi.\n\nNyt oli oikea hetki. \"Kiellän teitä...!\" kajahtaa läheltä päällikön luja\nkäsky. Nuorukainen sävähtää, mutta sitä nopeammin sujahtaa käsi\npistoolia kohti.\n\nMajuri on kuitenkin jo ponnahtanut kornettinsa vierelle. Luja,\nrauhoittava käsi laskeutuu nuorukaisen olkapäälle. \"Ettekö te tiedä, mon\nadjutant\", hän heittäiksen pilailemaan, \"että itsemurha naisen vuoksi on\nhassunkurisin kaikista vahinkolaukauksista? Siitä joutuu narrien\nhelvettiin, ha-ha-ha...\"\n\n\"En sitä aikonut... en hänen vuokseen, vann...\", tapailee nuorukainen.\n\"Te seuraatte minua. Olen keksinyt keinon typerän juttunne\nkorjaamiseksi. Tulkaa, järjestäkää ratsut valmiiksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPihamaalla majuri viittaa Björnramin luokseen. \"Tästä ei sanaakaan ...\nkenellekään. Luotan teihin ... entistäkin enemmän. Olitte oikeassa.\"\n\n\"Minun superieurini, minun valtiashenkeni ei petä. Katsokaas...\"\n\nJööran leikkaa kädellään poikki hierofantin hengennäyt, lisäten\nkäskevästi: \"Muuten, koettakaa lypsää lisää tietoja pormestarin ja\netenkin hänen rouvansa aikeista. Tietenkin joiltain muilta. Heidän\nluokseen menen itse.\"\n\n\"Palvelukseksenne, herra majuri. Mutta tämä musta magia tarvitsee\nriksejä. Tuo vanha kettu, värjärimestari Hamström, vaatii viinaa ja ehta\narrakkia, ennenkuin... Katsokaas, me olemme rakentaneet temppelimme\nDorthe-muorin kapakkaan...\"\n\n\"Hyvä on. Adjutanttini tuo teille rahat.\"\n\nKulkiessaan päärakennukseen hän arvioi tilannetta. Pienen vierailun\ntekosyy oli oivallistakin oivallisempi, näyttävät puhuvan hänen\nhuuliensa ohuet ivankureet. Tuo suolajuttu -- senhän hän oli jo\nvirallisesti velvollinen ilmoittamaan kaupungin pormestarille. Ja siinä\nsivussa... No, niin. Ei edes tuo taitava nainen kyennyt jatkamaan\nepäluulojaan Sprengtporteneita kohtaan, joista toisen itse hallitus\nlähettää luottamusmiehenään...\n\nTultuaan huoneeseensa hän ei ajatuksissaan tule huomanneeksi, että hänen\nMaunu-poikansa on päässyt karkaamaan hoitajattareltaan ja hommailee nyt\njotain hiljaa nuhjaillen kamarin hämärässä nurkassa, jossa kirjakaapin\nedustalla on isän tupakkapöytä.\n\nJööran kokoilee papereitaan. Istahtaa hetkeksi. Tarkistaa vielä kerran\nkirjeestä, että heidän, kapteeni Ehrensvärdin ja hänen, oli tavattava\nelokuun neljäntenä päivänä Jaakko Maunu tämän everstinpuustellissa\nRaaseporissa, jonne velipuoli aikoi saapua ryhtyäkseen ratkaisevaan\ntoimintaan.\n\nKesken lukemisen Jööran tuntee hätäisen kosketuksen polveensa.\nMaunu-poika katsoo isää pienet kalpeat kasvot itkun väänteissä. Jotain\non tapahtunut. Isä säikähtää. Hän ottaa pojan pään kämmentensä väliin.\nPieni suu avautuu. Se on täynnä -- piipputupakkaa, jota tunnoton\nparivuotias on tunkenut suuhunsa tupakkapöydältä. Ja nyt se polttaa,\npolttaa... Kiireesti isä kaivaa suun puhtaaksi. Mutta nyt vasta lapsi\nyltyy itkemään täyteen ääneen, tyyntyen vasta päästyään istumaan isän\npolvelle.\n\n\"So-so, so-so\", isä yhä tyynnyttelee sairaalloisen heiveröistä, helposti\nsäikkyilevää poikaansa. \"So-so, so-so ... liian aikaista, pieni mies,\nkäytellä purutupakkaa\", hän naurattaa lasta leuan alta kutittaen. Ja nyt\njo poika nauraa, mutta vaisusti, innottomasti.\n\nAlistuneena isä silittää Maunu Vilhelmin ohuita, nihkeitä hiuksia, joita\nmonet kuumetaudit eivät ole päästäneet vahvistumaan. Ehkäpä ne olivat\ntuollaiset ... heikkotukkaisten Glansenstjernain perintönä, ehkäpä\nniinkin...\n\nHänet valtaa syvä hätä ainoan perillisensä puolesta. Sormet hyväilevät\ntutkien pojan päätä ja tämän muotoa. Katse tarkkailee lapsen kasvoja.\nVoi, miten onkaan suloisilla silmänalusilla heikkoa sinerrystä... Mutta\npieni pää on ohuen, kihertyvän tukan alla tiivis, täyteläinen ja luja.\nNiska on kapea ja heikko. Mutta se on pysty ja sorea. Ehkäpä se siitä\nsittenkin...\n\nOi, miten olet sittenkin siro ja kaunis, kaunis olet... Mutta miksi niin\nhauras, kuin heiveröinen kukka...?\n\nIsä tyyntyy hetkeksi. Mutta yhä kaihertaa hänessä sääli tämän lapsen\npuolesta, jota äiti kaiken lisäksi pilaamalla pilasi ... loppumattomiin\nhellimällä ja pienimmästäkin hätäilemällä.\n\nVähitellen nousee säälin rinnalle yhä yltyvä viha tuota toista naista\nkohtaan, joka kasvatti hänen pojastaan silakkaporvaria -- nuo molemmat\nristiriitaiset tunneaallot pakahduttivat rintaa aivankuin hukkuvalla,\njoka on siemaissut keuhkot täyteen tukehduttavaa vettä. Niin, minkä\nnäköinen oli hänen toinen poikansa? Kysymys, himo nähdä oman verensä ja\nhenkensä luoma, pian, jo tänä päivänä, ottaa hänet valtoihinsa kipeänä,\nmalttamattomana kiihkona.\n\nAnna-rouva ilmestyy ovelle hätäisin kasvoin. Hän on juossut kaikki\nhuoneet poikaa hakemassa. Ooh, hän sai kestää levottomuutta joka hetki.\nEikä vain poika raukkansa vaan myöskin puolisonsa vuoksi. Hän ei ollut\nluotu kestämään herransa ja miehensä jännittävän vaarallista\nelämäntapaa. Jos edes puoliso olisi uskoutunut hänelle kaikkine\naikeineen ja salahankkeineen, olisi hän saattanut kestää. Mutta ei,\nmurusen sieltä täältä, arvailemalla ja yksinpä ovien takaa kuuntelemalla\nhän vain sai niistä tietoja kerätyksi. Siksi hänen täytyi elää\nyhtämittaisten kauhukuvien vallassa.\n\nOliko ihme, että hänen silmänsä olivat yhäkin haalistuneet. Niiden\nnurkkauksiin ja silmäripsiin oli aamutoaletissa siveltävä entistä\ntaitavammin tummaa väriä, jotta ne varjostuisivat. Punaa täytyi käyttää\nyhä enemmän kasvojen kalvistuneeseen hipiään, jotta tämän läpinäkyvä\nkuultavuus ei häiritsisi hänen puolisonsa verevää elämäniloa janoavaa\nmieltä.\n\nOoh, miten usein häntä väsytti... Ja kuitenkin hän oli usein ääneen\nhuutamaisillaan pelokkaina hetkinään. Vain kamferin ja valeriaanan\navulla hän saattoi näytellä tuimalle herralleen sitä rauhaa ja voimaa,\njota tämän levoton veri kaipasi.\n\nMutta tätäkään hän ei aina jaksanut. Nytkin hän tunsi käsiensä vapisevan\nja hengityksensä huohottavan hätäisestä juoksusta. Hän ei saanut ääntä.\nKädet vain ojentuivat poikaa kohti.\n\nJööran oli kuitenkin jo rauhoittunut omasta kuohahduksestaan. Äitiä\ntyynnytellen hän jätti pojan tämän hoiviin.\n\nMutta hänen yksin jäätyään vaihtui äskeinen säälin ja vihan tuska\nmerkillisen voitolliseksi iloksi.\n\nNyt oli aika tullut. Tuota pormestarinnaa vastaan oli ryhdyttävä\ntaisteluun sekä hänen isänoikeuksistaan että vallasta, niin totta kuin\ntuon naisen oli vielä kerran hänen tahtoonsa taivuttava.\n\nTiesihän hän heidät -- naiset. Toiset rakastivat kurjaa,\nhaaksirikkoutunutta, tappiolle joutunutta miestä -- rinnan alla, sen\npehmeimmässä pesässä alati heikon olennon hellimisen kaipuu.\n\nMutta nuo toiset! He nöyrtyivät vain väkivaltaisen voittajan alle.\n\nEräs koulumestarin tytär oli -- hän tiesi ja vaistosi sen -- juuri tuota\nviimeksi mainittua lajia.\n\n\n\n\n22.\n\n\nIltapäivä ei ole vielä ennättänyt hämärän lähellekään, kun jo taas pieni\nPorvoonsilta kumahtaa kahden kiitävän ratsun kavioista, niin että\nNäsinmäki humahtaa vastaan samean kaikunsa. Majuri adjutantteineen\nkääntyy Jokikadulta jyrkkää poikkikatua kohti Kirkkotoria.\n\nRatsun lähestyessä käymäjalkaa pormestarintalon porttia se alkaa tehdä\näkkiä tenää. Ratsastaja ei ajatuksissaan huomaa tarkata syytä. Kannus\nantaa vain merkin: eteenpäin.\n\nMutta samassa häivähtää kuultavassa auringonvalossa ratsun kaulan\nsivuitse hänen silmiinsä merkillisen selväpiirteisenä kullanruskea\npojanpää, taivaansininen takki, pieni punainen lippalakki ja lujat,\nharallaan olevat punasukkaiset sääret, jotka eivät aio hievahtaakaan.\n\nMitä kummaa? Tummat silmät tuijottavat häntä kohti, avoimina,\nrävähtämättöminä, kuin katsoisivat ihmeellistä kuvaa ylettömän\njännittävästä kirjasta.\n\nÄitinsä silmät...! Jööran on silmänräpäyksessä varma, että tuossa seisoi\nhänen oma poikansa. Vain käden ojennus, heilahdus -- poika istuu hänen\nedessään satulassa, säikähtämättömänä ja turvallisesti, vähän\nkainostelevasti nauraen, mutta valmiina juttelemaan, kyselemään,\ntouhuamaan...\n\n\"Mikäs se taas olikaan sinun nimesi, pieni herra?\" isä melkeinpä kuiskaa\nsalaperäisessä yhteisilossa.\n\n\"Hannu Yrjänä Forsteen\", tulee kuin opetettuna läksynä.\n\n\"Siis myöskin Yrjänä, niinkö, Yrjänä?\"\n\n\"Johan ma sen sanoin\", törähyttää poika hieman halveksivalla äänellä.\n\n\"Ja mikä sinusta tulee, poikani? Suuri kauppamieskö, vai...?\"\n\nHannu-poika rypistää kulmallisiaan. Tuota herraa oli mahdoton ymmärtää.\nSehän oli ihka kerrassaan päästä vialla.\n\n\"Tulee? Minusta tulee rakuuna!\" Täytyihän sille sanoa selvät sanat\nselvässä asiassa.\n\nMutta ei hän taaskaan kykene käsittämään, mitä varten tuo setä puristi\nhäntä käsivarsillaan, että teki kipeää.\n\nPoika yritti jo suuttumaisillaan riuhtaistua irti. Ei häntä saanut niin\nvain ... retuutella. Mutta vihastus menee sen tiensä. \"Näytä kannuksesi,\nnäytä! Onko ne hopeaa, onko, sano?\"\n\n\"Ovat, ovat, poikani...\" Jööran heilahtaa poika yhä sylissään satulasta.\n\nTalon isäntäväki ei ole huomannut vieraan tuloa. Puolisot istuvat\nisännän työhuoneessa tärkeässä neuvottelussa. Pormestari on saanut\nTukholmasta hallituksen salaisen kirjelmän, jossa ilmoitettiin eversti\nSprengtportenin tulosta ja matkan tarkoituksesta. Mutta määräys sisälsi\nmuutakin. Ja perin merkillistä!\n\nPormestari istui työtuolillaan epätietoisen ja ärtyneen näköisenä. Kirje\noli kummallisen hämärä ja ristiriitainen.\n\nSe käski viranomaisia, sekä pormestareita ja raateja että linnoitusten\nkomentajia, olemaan avullisia kaikessa Everstille ja Ritarille tämän\nsaamassa erikoistehtävässä. Mutta se kehoitti heitä myöskin \"varovasti\nja kaikessa hiljaisuudessa ehkäisemään niitä vaaroja ja onnettomia\nrauhanhäiriöitä, joita sen johdosta saattaisi olla pelättävissä\".\n\nYmmärsikö tuosta mitään selvimmälläkään järjellä! Hallitus käski\nsalaiseen toimintaan omaa asiamiestään vastaan? Mutta miten ja millä\ntavalla? Heidänhän piti myöskin totella ja avittaa tuota samaista\nherraa, jolla kaiken lisäksi oli paikallinen sotaväki käskyvaltansa\nalaisena?\n\n\"Mitä sanot? Käsitätkö sinä tästä mitään?\" harmittelee Henrik-porvari.\n\n\"Pääasia on\", vastaa Agata-rouva, \"että eversti Sprengtporten, kuten\nhänen velipuolensa majuri, on vallankaappausaikeista epäilty mies.\nPorvarikavalleria on varustettava heti kaiken varalta.\"\n\n\"Varustettava? Kourallisella puotipoikiako me kykenisimme kukistamaan\nsotaan tottuneet rakuunat ja kuuluisat sotaherrat! Sitäpaitsi,\ntiedäthän, että rytmestari on majurin läheisimpiä ystäviä...\"\n\n\"Hän on myöskin minun ystäväni -- ollut sitä minun vaikeimpina\naikoinani. Enkä minä ole omaa ystävyyttäni näinä aikoina\nlaiminlyönyt...\"\n\n\"No, mutta ... emme suinkaan me voi alkaa kesken kaiken --\nkansalaissotaa. Ja määräyksessähän sanotaan, katso itse -- 'varovasti ja\nkaikessa hiljaisuudessa'.\"\n\nAgatan katse oli loitonnut poispäin, tapailemaan Näsinmäen havuista\nharjaa. Ei hän tietänyt itsekään mikä tänä hetkenä oli järkevää. Eikä\nhän edes välittänyt tietää. Jotain vain piti tapahtua -- sellaista, mikä\nlopetti tämän loppumattoman, kalvavan ikävän ja jännityksen. Ei hän\nosannut eikä halunnut selvittää järkeään eikä sydäntään, ei sitäkään,\nhalusiko hän itse tuhoutua vai tuon miehenkö nöyrtyvän -- hänen ja hänen\n\"rakkaimpiensa\".\n\nRatkaisun oli joka tapauksessa tultava. Sen täytyi tulla! Jostain ...\nhänen vaistojensa alati soivista onkaloista kuului nyt juuri jatkuvaa\nhätähuutoa: elämä, salli minulle vielä kerran suuri onni tai\näkkikuolema! Muuten näivettyy sydämeni kavalaksi, pahaksi ja kurjaksi...\n\nMutta hänen täytyi jotakin vastata puolisolleen. Kuitenkin hän löysi\nvain eräitä tuskallisesti haparoivia sanoja: \"Pienikin mellakka täällä\npaljastaa rojalistien aikeet ja antaa hallitukselle aiheen...\"\n\nKeskustelu katkesi oven äkkinäiseen avautumiseen. Hannu-poika syöksyy\nmeluten sisään. Agata aikoo toimittaa hänet pois häiritsemästä.\n\nMutta hänen poikaa tavoittava kätensä pysähtyy. Katse kohoaa kohti ovea.\nSilmät jäykistyvät tuijottamaan upseeriunivormun kiiltävää vyötä ja\nsäteilevää solkea. Katse kohoaa yhä. Rinnan ritarimerkki säihkyy häntä\nvastaan häikäisevänä, epätodellisena tulena.\n\nHänen tajuntansa läpi kulki vavisuttava ajatus: nyt se on tullut ... tuo\nkauan peljätty ja himoittu -- heidän kohtaamisensa... Järki takoi kyllä\nsamaan hengenvetoon vastaväitteitään, että tämä oli tapahtunut liian\näkkiä, liian aikaisin ja väärässä paikassa.\n\nÄkkinäisten ajatustensa ristitulessa Agatan täytyi koota kaikki\ntahdonvoimansa suoristautuakseen ja ottaakseen vastaan majuri\nSprengtportenin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarapormestari on noussut hitaasti ja vaivautuneena, mutta tavoitellen\nkylmää arvokkuutta. Tuskin on hänen kasvoilleen ennättänyt kiertyä\nkysyvää ilmettä, kun Jööran-herra on jo keskellä asiaansa: kunnon\nporvarit saivat toiveikkain mielin odottaa suolapulan nopeata\npoistamista velipuoli, eversti Sprengtporten, oli jo matkalla Suomeen\nmukanaan korkeasti kunnioitettavan hallituksen täydet valtuudet\nkysymyksen kaikin puolin onnelliseksi ratkaisemiseksi.\n\nJööranin sisintä hytkäytti pieni ilakoiva nauruntyrske. Hän nautti\nmelkeinpä herkutellen näyttelemisestä tässä älykkäässä kaksoispelissä.\nSiinä oli jotain hänen nuoruusaikojensa peliöitten noppien ja ruletin\nhuiman jännittävää uhkapanosta.\n\nHän ei edes huomannut, että talon isännän toisessa silmässä sen kiero\nkatse välähti, mutta peittyi nopsaan ja takaviisaasti luomen alle.\n\nJa jo hänen ensi sanoistaan sai Jööran havaita heittäneensä tyhjiin\nnoppansa.\n\n\"Olen kylläkin jo kutsunut raadin kokoon minullekin ja eräitten\nlinnoitusten komentajille asiasta tulleen hallituksen käskykirjelmän\nmukaisesti -. neuvotellaksemme kysymyksestä meidän, porvariston,\nkannalta ja -- tietenkin -- herra everstin kaikin puolin kunnioittavasta\nvastaanotosta\", Henrik-porvari puhui virallisen laveasti.\n\nJööran oli hätkähtämäisillään. Peliin oli tullut jotakin vaarallisen\nsalaperäistä. Muuten ei Tukholman herrain olisi ollut syytä asiasta\nilmoittaa edeltäkäsin, ei ainakaan sotilasviranomaisille. Pormestarin\näänessä oli sitäpaitsi ollut salattua uhkaa, varsinkin sen aivankuin\npainokkaasti venyttäessä mainintaa \"eräitten linnoitusten komentajista\".\n\nMutta majuri teki nopean vastahyökkäyksen, heittäytyen välittömään\niloittelevaan äänilajiin. \"Hyvä, hyvä, mainiota, herra pormestari! Raati\npääsee sitäkin kiireisemmin asiaan käsiksi. Ja minä puolestani saan\nheittää sikseen rakuunoitteni lomauttamisaikeet...\"\n\n\"Matka-aikeet _Viaporiin_, herra majuri kai tarkoittaa?\" Pormestarin\nilmeet olivat kiristyneet melkeinpä suoraan hyökkäykseen. Pitkä nenä ja\nkasvojen rokonarvet näyttivät nauravan yht'aikaa peittelemättömästä\nvahingonilosta.\n\nMutta tähän oli Sprengtportenilla varalta jo valmiiksi mietitty\nvastaveto. \"Ooh, tuo hassu huhu! Olen vain harjoittanut poikiani\ntavallista tiukemmin. Tosiaankin -- täytyyhän noiden heitukoiden toki\nosata kunnostautua ylipäällikölleen edes paraatirintamassa.\"\n\nTaas välähti Henrik-porvarin toinen silmä ilkikurisesti. Agata-rouva\nkatsoi ensi kerran vierastaan avoimin, paljonpuhuvin ilmein, joissa\nkohteliaan tarkkaavaisuuden alta häivähti hätääntymistä, melkeinpä\nvaroitusta.\n\nJoka tapauksessa noista silmistä siirtyi Jööraniin salamannopea\naavistus: täällä tiedetään enemmänkin... On nähty alusten tulo Pepotin\nvesille. Niinpä hän lisäsi melkeinpä välittömästi edelliseen\nlauseeseensa: \"Eikä vain ratsun selässä vaan myöskin laivankannella!\nAjattelin näet lähettää yhden eskadroonista jo merelle veljeäni everstiä\nvastaan -- kanuunoin ja kunnialaukauksin, nähkääs...\"\n\nHän nauroi luontevan raikkaasti kääntyen Agata-rouvan puoleen. Ja nyt\npuhui sanatonta kieltä hänenkin katseensa; siis taistelet minua vastaan\nja kuitenkin joudut hätään puolestani. Vihaat minua, mutta sinun\nsydämesi pettää sinut! Et ole kyennyt etkä kykene rakkauttasi tappamaan.\n\nHuulet valkeiksi puristuneina Agata oli kääntynyt Hannu-pojan puoleen\naikoen tarttua tätä kädestä, ehkäpä päästäkseen luontevasti poistumaan.\n\nMutta poika livahti ilvehtien äitinsä käden alta törmäten vierasta\nvasten ja tarttuen lujasti tämän vyöhön. \"Tahdon taaskin ratsastaa,\nsetä. Olen rytmestari ja rakuuna!\"\n\n\"Vai tahdot, sinä junkkari?\" Jööran nauroi nostaltaen pojan\nkäsivarsilleen. \"No, saamasi pitää! Vai lähdemmekö yhdessä purjehtimaan\nyli merten ja...?\"\n\n\"Pommeriin, Pommeriin...\", Hannu alkoi laulaa.\n\n\"Mitä? Mitä tiedät sinä Pommerista, poikani?\"\n\n\"Sinä tappelit siellä ja särjit noin, noin suuren portin! Äiti on...\"\n\nAgata liikahtaa poikaa kohti, mutta ei osaa tyrmistykseltään mitään\ntehdä. Hän tuntee, että tuo mies näkee nyt hänet läpi ... sellaisena\nkuin hän on ollut eräinä heikkoina hetkinään.\n\nMutta Jööran on jo lennättänyt Hannu-pojan mielikuvituksen uusille\nteille, \"Tokkopa viitsimmekään sinne. Me painelemme oikein, oikein\nkauaksi -- sinimustien maahan ja sitten me rupeamme merirosvoiksi ja\nsinusta tulee Genserik, merirosvojen kuningas!\"\n\n\"Genserik, Genserik\", huutaa poika. Kiemurtelee käsivarsien lomitse\nitsensä maahan ja juoksee lähihuoneita pitkin karjuen yhä tolkuttomassa\nvimmassa: \"Genserik, Genserik, minä olen Genserik...!\"\n\nPormestari on jäykistynyt pidätetystä vihasta. Hänen ei ole vaikea\ntajuta, että tuossa taistelivat leikittelyn varjolla hänen vaimonsa ja\ntämän entinen rakastaja yhteisestä pojastaan. Hän on sen jo\nkatkaisemaisillaan suoralla vallankaappaussyytöksellä tuota pilailijaa\nvastaan.\n\nMutta Agata-rouva, joka tällä välin on ryhdistäytynyt kaiken sen vihan\nvoimalla, jota hän tuntee koko aatelisvaltaa vastaan, ennättää ennen\npuolisoansa.\n\n\"Mitä tulee teidän varsinaiseen asiaanne, herra majuri\", soi hänen\näänensä kylmänkireänä, \"tiedämme me yhtä hyvin kuin kaikki kaupungin\nraatimiehetkin, että Suomen aatelisherroilla on vallankaappausaikeita ja\nettä nuo laivat ovat alunperin määrätyt purjehtimaan Viaporiin eikä\npelkkiä kunnialaukauksia varten\".\n\nJööran tajusi tilanteen vaarallisemmaksi kuin hän oli otaksunutkaan.\nMutta hänen ei auttanut muuta kuin näytellä osansa loppuun. Hän vastasi\nremakalla naurulla.\n\n\"Totta, totta, rouva pormestarinna! Jos olisi, hitto soikoon, kysymys\nvallankumouksesta, ei sitä todellakaan tehtäisi pelkällä ruusuvedellä.\nMutta ... apropos! Teidän kuoloon saakka uskollinen ihailijanne,\nkornetti von Essen, odottaa tuolla eteishuoneessa. Hän kaivannee jo\nmalttamattomasti teidän viehättävää seuraanne. Luulenpa sitäpaitsi, että\nhän jos ken voi teille, arvon rouva, kertoa jännittäviä asioita tuosta\nretkestä kuuhun eli -- Viaporiin. Hän ei ole minulta todellakaan\nsalannut...\"\n\nAgata-rouva nykäisi niskansa suoraksi. Hän tunsi joutuneensa tällä\nkertaa tappiolle. Eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin poistua\npitämään seuraa kornetille, herrojen jäädessä seisomaan vastakkain,\nkummankin odottaessa toisensa hyökkäystä.\n\nPormestari aloittaa kuitenkin maltillisesti, melkeinpä alakuloisesti,\nviitaten vierastaan istumaan.\n\n\"Olen aina valittanut sitä -- raadin istunnoissa ja muualla -- sitä\nnimittäin, että meidän aatelisupseerimme ja porvaristo vetävät eri\nköyttä maan asioissa...\"\n\n\"Herra pormestari voi olla vakuutettu siitä, että minä puolestani olen\naina tunnustanut maamme porvariston suuren voiman isänmaan\npalveluksessa, jos se vain...\"\n\n\"Siinäpä se\", Henrik-porvari katkaisi vasten tahtoaankin taas\nkiihkoutuen asiansa puolesta. \"Niin kauan kuin te havittelette Ruotsin\nomaan rappioonsa kaatuneen kuningasvallan nostamista, heittäen oman maan\nhyvinvoinnin tuuliajolle, ei meidän välillämme voi olla muuta kuin\ntaistelu.\"\n\n\"Mikä erehdys, herra pormestari! Me olemme mekin suomalaisina syntyneet\nja minkä teemme, sen teemme tämän maan parhaaksi. Lujalla vallalla\nvarustetun, valistuneen ruhtinaan suojassa on porvaristomme ja\nelinkeinojemme menestys taattu, myönnättehän, sata kertaa varmemmin kuin\npuoluevillityksen äkkikeikausten heittelemänä.\"\n\n\"Me luotamme vain itseemme, herra majuri, ja oman maan miehiin. Siitä\nalkaen kuin Alavetelin ja Kokkolan kuuluisa kirkkoherra, Antti\nChydenius, kamppaili säädyssään Oulun, Kokkolan ja Vaasan porvareille\nvapaan kaupankäynnin ulkomaille saakka, kukistaen Tukholman\nnylkyri-porvareitten tyrannian, olen ymmärtänyt, että meidän, Suomenmaan\njokaisen raadin, on ajettava itse ja omin päin omaa asiaamme ja --\nhuomatkaa -- Tukholmaa ja kuningasta vastaan.\"\n\n\"Antti Chydenius?\" tapaili majuri. \"Valitettavasti tunnen\npuutteellisesti tuota kaikesta päättäen mainiota miestä. Mutta siitä\nalkaen, kun oppinut ystäväni Porthan -- jo vuosia sitten mainitsi\nkunnioittaen hänen nimensä, puolustaen voimalla lujan ja terveen\nporvariston oikeuksia, olen paljon ajatellut kauppamiestemme suurta\ntehtävää isänmaan asiassa.\"\n\n\"Luja ja terve! Niinpä niin!\" pormestari tarttui sopivaan sanaan. \"Se\njuuri merkitsee sitä, että me seisomme omalla kannallamme ja kaikkia\nhaihattelevia kumousyrityksiä vastaan.\"\n\nJööran näytti tulistuvan. Hänellä oli laukaistavana kauan patoutunut\najatusten panos juuri tuota porvariston \"lujuutta\" ja \"terveyttä\"\nvastaan. \"Siinäpä se!\" hän huudahti. \"Niinkauan kuin te, porvarit,\nkaupunki kaupungilta tappelette pikkukateellisina ja ahneina\nnurkkapatriootteina toisianne vastaan ja niinkauan kuin te, yhä vain\nahneuksissanne, myytte kiskurihintoihin juuri Tukholman porvareille\nviljan ja leivän, riistäen sen avuttoman ja neuvottoman talonpoikamme\nsuusta, ei ole teidän säätynne luja eikä terve.\"\n\n\"Herra majuri ei, nään ma, osaa erottaa yksinäisiltä puilta kokonaista\nmetsää\", yrittää isäntä, mutta ääni epävarmana.\n\nJööran oli jo kuitenkin päässyt kiihkoutumaan. Vanhaan tapaansa jo\nlattiaa mitaten edestakaisin hän jatkaa yhä loukkaavammin: \"Ja niin\nkauan kuin te 'seisotte omalla kannallanne' lahjusten turvin, kuten\ntekee koko teidän puoluekatraanne, olette te pelkkiä susia lammasten\nvaatteissa ja teidän 'vapaasyntyinen aatteenne' vaara ja tuho\nisänmaalle.\"\n\nPormestari oli noussut myöskin, menettäen hänkin malttinsa perinpohjin.\nKiero silmä avoimena palaen, arpisten kasvojen vääntyessä täyteen vihaan\nhän puri hampaistaan kostonhimoiset sanansa: \"Hyvä, että paljastitte\nkarvanne, herra rojalisti. Meidän välillämme ei voi olla mitään muuta\nkuin -- teidän oma mestauslavanne...\"\n\n\"Ehkäpä sittenkin, herra pormestari.\" Jööran seisoi jo ovella\nlähtöaikeissa. \"Kun me olemme panneet teidät, rakkaat porvarit,\nterveellisen kurin alle, _saattaa_ teistä vielä luontua hyödyllinen ja\nkuninkaalleen uskollinen sääty tähän maahan. Hyvästi.\"\n\nKulkiessaan läpi vierushuoneen hän tapaa talon rouvan ja adjutanttinsa\nistumasta toisiansa vastapäätä -- kornetin tuijottaessa synkkänä eteensä\nja Agatan hymyillessä kiusaantunein ilmein.\n\n\"Mon adjudant, seuratkaa\", majuri käskee, lisäten, yhä vielä\ntulistuneena äskeisestä keskustelusta: \"Näettehän toki, että perin nuori\nrakkaus on pelkkää noppapeliä, jossa nainen pelaa aivoillaan ja\nnuorukaisparka -- 'särjetyllä sydämellä'. Au revoir, madame! Ehkäpä\nsyysmyrskyihin saakka...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajurin ja adjutantin paluumatkalla ei vaihdettu sanaakaan. Sillat\ntakanapäin oli poltettu. Mitään paluuta ei enää ollut. Ei myöskään\nmitään kultaista keskitietä. Vastustajat tiesivät jo liian paljon.\n\nNyt voitti vain se, joka ennätti ennen toista.\n\n\n\n\n23.\n\n\nIsokokoinen yksimastoinen huvijahti pyyhkii elokuun kolmannen päivän\naamuvarhaisessa lujassa kaakkoistuulessa Haikonselkää, kokkapurjeitten\nsäestäessä pitkin, kirein vihellyksin mastopurjeen mahtavaa huminaa.\n\nAluksen keula ja kyljet vihisevät omaa vireätä lauluaan, pärskien ilmaan\nnopeaan hukkuvia helmiään mahtavana nousevan auringon loisteliaassa\nvalossa.\n\nPilviä yritti nouseskella takaapäin, idästä. Mutta vielä kipunoitsi\nkaiteitten, kajuutanpienojen ja ovien kädensijojen messinki täydessä\nloistossaan ankaran kuurauksen jäljiltä. Ja välkkyen upeili jahdin\n\"Joutohetkiä\"-nimessä tämän jokainen kullattu kohokirjain.\n\nAluksen isäntä, Jööran-herra, pitää itse perää Lauri Reinholdin\nkomentaessa purjeita hoitelevaa rakuunaa, joka ei olekaan sen vähempi\nmies kuin tuo \"finnkuuleks\" ja \"kollo\", Sikstus Peura, joka oli eräänä\njuhannuksena hankkinut tappelua Ånäsin rekoolissa ruotsalaisia\n\"silakanhirttäjiä\" vastaan ja ottanut pestin jo pari vuotta sitten\nPorvoon rakuunoihin.\n\nMatka pitää kohti Helsinkiä, josta majuri aikoi yhdessä kapteeni\nEhrensvärdin kanssa jatkaa seuraavana päivänä ratsain matkaa Raaseporin\neverstinpuustelliin.\n\nGlansenstjerna oli jääpä Helsinkiin, jossa hänen piti, odotellessaan,\nottaa selvää etenkin Viaporin komentajan, kenraali Björnbergin,\nedesottamuksista.\n\nSiltä taholta vaarat olivat lisääntyneet.\n\nTosin linnoituksen upseeristo oli aikaisemmin suuriäänisesti kapinoinut\nmyssyhallitusta vastaan. Mutta vielä eilispäivänä oli kapteeni\nEhrensvärd lähettänyt Viaporista viestin, että sinne oli saapunut\nhallituksen salainen erikoislähetti ja että linnoituksen\nrojalistisimmatkin upseerit olivat käyneet mykkääkin mykemmiksi.\n\nJänistivätkö he? Ja oliko tuo lähetti ehkäpä parhaillaan lahjomassa\nupseereita uskollisiksi hallitukselle?\n\nHe, nuo myötätuulessa korskeilevat, mutta vastatuulessa helposti\nsäikähtelevät ja sitäpaitsi pelivelkoihinsa uponneet herrat saattoivat\nkoska tahansa uhrata johtajansa enimmän tarjoavalle.\n\nLangokset olivat punninneet ja punninneet tilannetta jo edellisenä\nlevottomana yönä niin ristiin rastiin, että he nyt vain tuijottivat\npitkät tovit puhumattoman synkkinä yli keulapakan pitkin tuulessa\nläikkyvää selkää.\n\nMordieu! Vaaraa vastaan on lyötävä rohkeus, Jööran vakuuttelee\nitselleen. Vaaroja ja kunniaahan hän oli himoinnut. Hänen\nvoitonjumalattarensa, hänen siivitetty Nikensä, ei ollut totisesti\nhänelle koskaan tätä ennenkään pelkkiä palmunoksiansa ja seppelettänsä\ntarjoillut. Kaksisiipinen se oli hänenkin jumal'lintunsa kuten monsieur\nBjörnramin -- toiselta säveltään huikaisevaa aurinkoa ja toiselta\nmanaakin mustempi, kynkkäluussa haaskalintua ja kuolemaa.\n\nKaikkihan oli siis, kuten olla pitikin!\n\nLauri Reinhold näkee ystävänsä kasvoille palaavan edes hetkeksi\nhuoletonta rohkeutta. Ja samassa taivastelee jo hänen mehevän pysty\nnenänsä pienenä ilon kukkulana.\n\nSiinä hän nyt kyhjöttää peränpitäjää puolittain vastapäätä,\nsivupenkillä, milloin hyräillen tuulen vietäviin milloin keskustelun\nsävyyn sanoja tärkeästi painottaen erästä nokkelaa ranskalaistyylistä\nchansonnettea, joka oli sukkelasanaisen Pehr Jusleenin käsialaa.\n\nHänkin, Lauri Reinhold, haluaa olla sukkela ja ilahduttaa\n\"beau-frèreänsä\" hieman kaksimielisellä parodialla, jossa Denis\nDiderot'n entinen rakastajatar, madame de Puisieux, saa kuulla\nkunniansa, mutta uusi, mademoiselle Volland, nostetaan ihailtavaksi\nsulottareksi.\n\n\"Kuulepas, veli, pari värssyä omasta Diderot'stasi! Muistatko?\nPehr-maisteri sen meille lauloi Halikon tuomarilassa ja sen nimi on\n'Uskoton madame', ha-ha-ha...\"\n\nHeikeällä, mutta pehmeällä äänellään, haileat sinisilmät sikkarassa\nLauri-herra lyö tahtia etusormellaan:\n\n    \"Mikä on tämän laulun milieu?\n    -- Älyn tähden vankilakammioon\n    he sulkivat hurjan Diderot'n.\n    Mut vuoteessansa madame de Puisieux\n    -- hän näkee unta petollista, uskotonta...\"\n\nEi, jokin kiusallinen ajatus näyttää yhä vaivaavan lankomiestä. Laulajan\ntäytyy sojottaa sormellaan kohti Jööranin rintaa, jotta tämä osaisi\ninnostua.\n\n\"Kuule nyt, kuule!\"\n\n    \"Diderot, hän punaviiniä juo.\n    Mut maljasta noitaliekki leimahtaa,\n    hän näyssä kuumeisessa nähdä saa:\n    madame ikihurman nyt toiselle suo.\n    -- Ja nero nauraa naurua toivotonta...\"\n\nHitto vieköön -- taaskin ärtyvä, melkeinpä toivoton ilme rikkoo rauhan\nhänen kuulijansa kasvoilta. Lauri Reinhold yrittää turhaan jatkaa:\n\n    \"Mut salvat taiten laukeaa,\n    yli muurin heilahti Diderot...\"\n\nHänen oli kuin olikin katkaistava laulunsa. Jööran tuijottaa synkin\nkulmin yli avautuvan Svartbäckin selän, jolta aallokko alkaa pahasti\npaiskella alusta vastahankaan.\n\nHän viittaa jyrkästi purjeköysistöön, unohtuen taas tuijottamaan omien\najatustensa peikonsilmiä.\n\nHeidän yritystään eivät uhkaa vain kannattajien petos ja ulkonaiset\nvaarat. Se voi myös minä hetkenä tahansa murtua sisältä päin.\n\nUusi veljesriita, ehkäpä sovittamaton veljesviha tuntuu lähestyvän\nraskaana alkavan rajuilman paineena tuolta edestäpäin, myrskyn läpi\nRaaseporin everstinpuustellista.\n\nJo viimeksi tulleessa kirjeessä oli velipuoli epäsuorasti syyttänyt\nhäntä, Ehrensvärdiä ja Trollea \"löyhäsuisesta lavertelusta\".\n\nMitä hän oli sanova nyt, heidän tavatessaan, siitä, että käskyä\nrakuunain siirtämisestä Viaporiin ei ollut toteutettu? Mitä siitä, että\nvastustajat tiesivät todellakin arveluttavan paljon heidän aikeistaan ja\nettä Viaporissa saattoi jo tänä hetkenä olla koko heidän hankkeensa\npaljastettu?\n\nHänen, Jööranin, oli joka tapauksessa syytökset otettava vastaan, oli\nasiaintilaan syynä sitten hänen adjutanttinsa onneton ansaan joutuminen\ntai mikä muu sattuma tahansa.\n\n\"Löyhäsuinen lavertelija!\" Se se oli oleva lievintä, mitä Jaakko Maunu\noli syytävä häntä vastaan. Se mies kyllä osasi puraista halveksivasti,\nehkäpä häväistä hänen sotilaskunniansa...\n\nJa mitä oli silloin tapahtuva? Mitä? Ooh, hän ei kyennyt eikä tahtonut\nedes itselleen selvittää sitä kauheinta, mikä saattoi olla seurauksena\nilmiriidan syttyessä.\n\nRuoripyörä käännähti väkivaltaisesta otteesta. Hän ryhtyi luovimaan\nkohti Kalfön ja mantereen välistä salmea.\n\nVihdoin, aluksen päästyä saarten suojaan, Jööran viittaa, aivankuin\nriuhtaisemalla tahtoisi heittää laidan yli epätoivoisten ajatusten\nmuotopuoliset kuvatukset, Lauri Reinholdin luokseen.\n\n\"No, laula nyt, piru vieköön, se cabaret-juttusi loppuun, tu ... l'homme\ngalant et roué!\"\n\n\"A qui le dites-vous? Kuka tässä on hurjastelija, kysyn minä! Mutta\nolkoon menneeksi. Alors, prenez garde, mon commandant!\n\n    \"Mut salvat taiten laukeaa,\n    yli muurin heilahti Diderot --\n    pään huumasi kosto ja maljan bordeaux.\n    Mut koston tie kun aukeaa,\n    löys mademoiselle Vollandin hän vaunuistansa.\n\n    'Ah, Denis', jo kuiskasi neiti Volland.\n    Ja Diderot, hän kostoksi suutelon\n    nyt ryösti toiselta vallassa hurmion.\n    'Ma chère, miten suloista, ah charmant, charmant'\n    hän hekumoitsee ja nauraa kostossansa.\"\n\nJööran nauraa kuin nauraakin jutun sukkelaa kompaa.\n\n\"Palvelukseksenne ... à votre service, tu roué sale et obscène,\nhä-hä-hä...\", Lauri Reinhold päättää esityksensä.\n\n\"Hyvä, hyvä\", Jööran jatkaa lankonsa hulluttelua yltyen täyteen\nhirtehisnauruun ja ottaen pilailijaa niskahaivenista. \"Sen sinä saat\nlaulaa omissa häissäsi, jotka pidetään tänä syksynä minun\nkustannuksellani Gammelbackassa. Sen minä vaadin ja vannon, sillä sinä\npäivänä juhlitaan meidän voittoamme tai -- leikitään hirsipuuleikki\nPorvoon Galgbackenilla, ha-ha-ha...\"\n\nNiin heittivät ystävykset hiiteen huolet ja vaarat. \"Joutohetkiä\" kiiti\njo Sipoonselkää -- tuli sitten vastaan vaikka maailmanlopun pohjaton\nhäränsilmä.\n\n\n\n\n24.\n\n\nSeuraavan päivän ilta alkaa jo hämärtyä. Raaseporin puustellin vanhassa\npuistikossa tohisevat mahtavat lehmukset umpimielisen raskaasti.\n\nHimmeä pihamaa on autio. Taloa asuu vain vanha vouti perheineen. Tämä\npysyttelee tuvan ja navetan puolella pelokkaana pälyillen kahta\nvaiteliasta, mutta käskevän näköistä herraa, jotka kävelevät heikosti\nvalaistussa salissa tunnista tuntiin, sanoen odottavansa everstiä.\n\nNe eivät käske tuomaan ruokaa, ei juomaa. Ei, ne vain kävelevät,\nseisahtuvat ikkunaan ja kävelevät taas hämärinä varjokuvina, kuin\nKeyrittärien yönä manalasta saapuneet haamut.\n\nEivät ole sanoneet edes nimeään. Eikä niiden viittojen alta ole voudin\nväki erottanut, olivatko kuinkakin arvokkaita herroja, vai,\nherra-paratkoon, murhamiehiä, salahankkeita punomassa tai pakomatkalla.\n\nVoudin vaimo kulkee levottomana, kasvot kalpeina, musta liina sitaistuna\nmyssyksi harmaaseen päähän pitkän pintapöydän ja takan väliä. Hänen\nvanha tautinsa on tästä pelkäilemisestä uusiintunut. Hengitystä salpaa.\nSe käy raskaasti ja huohottaen.\n\nVihdoin hän kuihaisee tyttärensä Katrin korvaan, että tämä juoksisi\nRaaseporinjoen vieruspolkua linnanraunioille, joiden luona oli\nKristian-tyrannin verilöylyjen aikoina teloitetun pyhän piispan\nmestauspaikka. Tämän pihlajista piti tyttären taittaa oksia. Ne vain\nsaattoivat suojella siltä arvaamattomalta pahalta, mikä uhkasi taloa ja\nperhettä. Myös katkeramaksaa hänen oli kerättävä kalliolta ja\nhulluruohoa, joka auttoi hengenahdistusta vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJööran ja kapteeni Ehrensvärd kuljeskelevat vuoroin salissa, vuoroin\ntyhjissä päätykamareissa, joista näki Turkuun vievälle tielle. Sieltä\npäinhän everstin piti saapua joko ratsain tai kaleesein.\n\nKuten usein tapahtuu jännityksen uhatessa katkaista ihmisrinnan arimmat\nsäikeet, herrat keskustelevat mitättömistä seikoista.\n\nKapteeni Ehrensvärdiä, jonka korkeasti kaltevan, leveän otsan takana on\nnuorukaisiästä saakka elänyt vain ajatus kostaa suuren rakentaja-isänsä\npuolesta myssyhallitukselle, kuohuttaa tänäkin hetkenä sisimmältään\nkiihkeä kostonhimo.\n\nJa hänellä on kiire. Isä makaa parhaillaan Mynämäen-kartanossaan\nkuolinvuoteellaan. Ennen silmiensä ummistumista vanhuksen _täytyi_ saada\ntietää, että hänen kiusaajansa on kukistettu, syösty vallasta ja\ntuhottu.\n\nSiksi hän jos ken on valmis heittämään kaikki yhden kortin varaan tässä\nvoiton ja kuoleman uhkapelissä.\n\nKuitenkin hän tänä hetkenä vain aprikoitsee, tulisiko eversti ratsain\nvai vaunuilla ajaen.\n\n\"Ei ratsain, en luule\", Jööran tokaisee. Velipuolen vanha olkahaava\ntuotti sietämätöntä tuskaa satulassa. Siksi hän oli enää vain harvoin\nratsastanut.\n\nSanat kuuluivat oudoilta isossa, tyhjässä salissa. Jööran näyttää kylmän\nrauhalliselta. Mutta hänenkin korvissaan soi tasaisesti ajavien\nkaleesien vuoroin kepeästi hyrräävät, vuoroin soraa rouhivat pyörät.\nHänelle tulee merkillisellä tavalla mieleen vihollisen yöllinen\nhyökkäys, josta ei tiedä millä hetkellä se alkaa, mistä se tulee ja\nminkälaisin aselajein.\n\nTaivas on jo pimentymäisillään. Hän havaitsee enää vaivoin hitaasti\ntaipuvista lehmusten latvoista, että tuuli on kääntynyt eilisestään. Se\npainautuu nyt yli vanhan rauniolinnan lännestä käsin vahvana,\nloppumattomana virtana.\n\nVihdoin hänen mieleensä tulee tokaista taaskin pari merkityksettömältä\nkuulostavaa sanaa: \"Tällä tuulella ei pirukaan kykenisi purjehtimaan\nPorvoosta Viaporiin.\"\n\nKapteeni hymähtää ja nyökkää. Mutta samassa hetkessä hänen peruukkinsa\nkankipalmikko nytkähtää taaksepäin. Korva kuulostaa jännittyneimmillään.\n\n\"Sepä on kiireistä ajoa\", Jööran katkaisee hiljaisuuden. \"Pyörät tuskin\nkoskettavat tienpintaa...\" Vasen käsi siirtyy vyöhön ja pistoolinperään,\nmutta irtautuu siitä samassa rauhalliseen asentoon, oikean työntyessä\nliivien aukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeitettyään viittansa äkkinäisin elein nojatuolin selkämykselle eversti\nhymähtää kuivan äreään tapaansa: \"Niin, myötätuuli näyttää olevan\nvaarallisempi kuin vastahanka. Vielä Airiston suulla myrsky oli paiskata\nmeidät Hafverön kallioille.\"\n\nSiihen hän vaikenee. Nuoremmat herrat odottavat turhaan jatkoa. Eivätkä\nhe saa mitään selvää hänen yleensä helposti värehtivistä\nkasvoistaankaan. Suupielten juonteet eivät tällä erää nytkähtele. Tummat\nsilmät ovat laveitten yläluomien peitossa. Oliko niissä myrskyn ennettä\nvai tyyntä harkintaa -- sitäkin oli nyt mahdotonta nähdä. Kasvot\nnäyttävät entistäänkin rasittuneemmilta, ehkäpä valvottujen,\njännittävien öitten kuluttamilta. Niiden teräksisissä juonteissa ei\ntunnu laukaisuvalmista kireyttä. Ne eivät ainakaan tule edes näkyviin\nsileän hipiän alta. Mutta tuo hänen päätänsä ympäröivä merkillinen\nilmakehä, joka säteilee näkymättömiä tiehyitä suoraan hänen uhkaavasta,\nepäluulojen kiduttamasta ja palavan tahdon polttamasta sielustaan -- se\non jäljellä. Sitä hän ei kykene peittämään.\n\nHerrat vaistoavat tahtomattaankin, että siinä värehtii jo syytösten\nrajuilmaa.\n\nVihdoin liikahtavat tuskin näkyvästi everstin ohuet huulet.\n\nOliko eversti af Trolle taklauttanut, kuten oli sovittu, fregattinsa ja\nvarustanut muun laivueen Tukholman-matkaa varten?\n\nLyhyin, kylmin sanoin tehty kysymys sai kapteeni Ehrensvärdin melkeinpä\nvavahtamaan.\n\nEi, laivojen varustamista ei ollut voitu järjestää eikä edes muonan\nkeräämistä linnoituksen upseeriston vaarallisesti muuttuneen mielialan\nvuoksi. Erikoisesti juuri kenraali Björnberg oli epäluuloillaan tehnyt\nsen mahdottomaksi. Kaiken lisäksi oli kenraali lähtenyt matkoille,\nluultavastikin kerätäkseen kokoon säätyvallalle uskolliset mahtimiehet.\nHuhuttiin hänen ajaneen Suitiaan valtaneuvos Esbjörn Reuterholmin luo,\njoka oli maan vaikutusvaltaisin säätyvallan kannattaja.\n\nVärettäkään ei näkynyt everstin kasvoilla. Tuli vain lyhyt kysymys,\noliko kenraali vielä ukko Reuterholmin luona Suitiassa. Tätä ei\nkumpikaan herroista tietänyt.\n\nNyt syöksähti everstin suusta ensimmäinen syytös. \"Teidän olisi pitänyt\ntulomatkallanne ottaa asiasta selvä.\"\n\nEntistä kireämpinä jatkuvat kysymykset. Katse paljastuu tuimana ja\nmustana luomien alta. Se nauliutuu velipuoleen.\n\nOlivatko Porvoon rakuunat siirretyt Viaporiin?\n\nJööran selittää ne syyt, joiden vuoksi hän ei ollut voinut aietta\ntoteuttaa. Porvoon pormestarille ja Viaporin komentajalle oli tullut\nhallituksen salainen varoituskirje, ja sen urkkija oli saapunut\nlinnoitukseen.\n\nTämä tieto tuli Jaakko Maunulle täytenä yllätyksenä. Mutta hän peittää\nhämmästyksensä. Jäätävä verho näyttää tiivistyvän yli hänen kasvojensa.\n\nJäntevät, määrätietoiset askelet mittaavat lattiaa.\n\nHetken kuluttua räjähtää hänessä raivon täyteen ahdettu lataus. Hän\npysähtyy Jöörania vastapäätä. Katse iskeytyy häneen tuimana kuin\nkiväärinsuun rengassilmä. Ja se liekehtii samassa hetkessä vihaa,\nylenkatsetta ja suuttumusta.\n\n\"Sinä ... lörppäkieli lurjus!\" hän huutaa. \"Luuletko sinä, että\nkerskailemalla 'suurista aikeista' tehdään vallankumouksia? Mordieu!\nSinä epatto! Porvarisrouvien kahvikekkereihin sinä olet omiasi.\nVuoteessako sinä, lemmiskelijä, olet kuiskaillut salaisuuksiamme tuolle\npormestarinnalle, joka on kuulema sekä entinen että nykyinen\nrakastajattaresi? Vai piika-aittojen hämärissä? Tai...\"\n\n\"Tuomiojanko lepiköissä? Tietenkin, tietenkin... Sinä olet ollut aina\npässi, jota nainen taluttaa mielin määrin pikkuhekuman nenärenkaasta.\"\n\nRaskas, päätä pakahduttava veri on syöksynyt Jööranin kasvoille. Huulet\nvääntyvät purkaakseen vastaan solvauksen solvauksesta.\n\nMutta hän ei ennätä vihansa tukehduttamana löytää sanaa, kun jo\nvelipuoli jatkaa pirullisin, leikkaavin vedoin: \"Sinä sitäpaitsi\nvalehtelet omalle päälliköllesi, minulle! Tuo hallituksen kirjelmä on\nsaattanut tulla vasta näinä päivinä ja sinun piti marssittaa joukot\nViaporiin jo kaksi viikkoa sitten. Ja valhe! Tietänet kai -- se\nmerkitsee polettien repäisemistä olkapäiltä, miekan katkaisemista ja\nalentamista rivimieheksi, jos minä vain, sinun päällikkösi, niin tahdon.\nNo, niin. Voitko todistaa syyttömyytesi niihin huhuihin, joiden vuoksi\naikeen toteuttaminen kävi mahdottomaksi? Vastaa!\"\n\n\"Voin! Ja minä teen sen pistoolillani, jumal'avita!\"\n\nJööran tiesi olevansa syytön aikeen ilmituloon. Mutta hänestä tuntui\nyhtä mahdottomalta paljastaa adjutanttinsa teko kuin ruveta alhaiseksi\nilmiantajaksi.\n\nMitkään sanat sitäpaitsi eivät kyenneet enää hyvittämään hänen törkeästi\nhäväistyä miehistä kunniaansa. Siksi purkautui hänen suustaan nyt\nmielettömiä kostonhuutoja.\n\n\"Ase esille! Meillä on yhtä tarkka tähtäys. Kolme askelta! Parole\nd'honneur! Hyvitys tai kuolema!\"\n\nPistooli nousee! Kapteeni Ehrensvärd on heittäytymäisillään veljesten\nväliin. Jaakko Maunu estää sen leikkaamalla jyrkästi kädellään,\ntokaisten äreän halveksivasti: \"Minulla ei ole tapana taistella\nnulikkain kanssa.\"\n\nJööran työnsi pistoolinsa vyöhön äkkiä terästyen kylmään ivaan hänkin.\n\n\"Jos kerran herra eversti ei tiedä mitä kunnia vaatii, ei minulla ole\nmuuta tehtävää kuin poistua.\" Tuskin näkyvä, ylpeä kumarrus seuraa\nsanoja.\n\nKapteeni Ehrensvärd joutui kauhun valtaan. Jööranin lähtö merkitsi koko\nyrityksen raukenemista. Jaakko Maunu oli hänelle vieras. Äskeinen raivon\nrajumyrsky sai hänet epäilemään miehen sopivaisuutta johtamaan näin\nvaarallista taistelua. Hänen kostonsa isän ja suvun puolesta oli\nhukkumaisillaan tuohon mielettömään veljesriitaan.\n\n\"Parole d'honneur!\" hän huudahti pysäyttäen Jööranin tämän käsivarteen\ntarttumalla.\n\n\"Kuninkaan nimessä kiellän teitä, herrat, sekoittamasta omia\nkukkotappeluitanne taisteluun, josta riippuu koko isänmaamme\ntulevaisuus!\"\n\nSana \"isänmaa\" sai molemmat veljekset pysähtymään kuin seinän eteen. He\nnäyttivät kokoavan ajatuksiaan. Kapteeni sai tilaisuuden lisätä kärkevän\niskun everstin arimpaan kohtaan. \"Tietääkseni on herra eversti antanut\nsanansa siitä, että me nousemme joukkoinemme maihin Ruotsin rannikolle\nsiihen mennessä, kun ylijahtimestari Toll on Skoonessa nostattanut\nKristianstadin varusväen aseisiin ja marssii hänkin Tukholmaa vastaan.\nOnko asianlaita näin, vai onko minulle annettu vääriä tietoja?\"\n\n\"Hyvä\", nyökkäsi Jaakko Maunu harkitsevan päättävästi, \"yksityiset\nhankaukset on ratkaistava tuonnempana\". Jööran nyökkäsi sanattomana,\nmutta hänkin lujin, tarmokkain ilmein.\n\nSeuraavan vaitiolon aikana eversti näytti punnitsevan jotain perin\ntärkeätä ratkaisua.\n\nMutta Jööran ennätti ennen häntä intoutua uudestaan omiin\ntodisteluihinsa.\n\nVielä ei ollut mitään menetetty. Nykyhetken ulkopoliittinen tilanne\nsuosi vallankaappausta. Se oli kuin heitä varten luotu. Venäjän\nKatariinan kädet olivat kiinni sekä Turkin sodassa että Puolan pelissä,\njonka tarkoituksena oli jakaa maa Venäjän, Preussin ja Itävallan kesken.\n\nSitäpaitsi: Viaporin ruotsalaisverisen upseeriston epäluotettavuus ei\nkyennyt heidän asiaansa ratkaisemaan.\n\n\"Huomatkaa!\" hän jatkoi. \"Viaporissa on suuri osa Turun\njalkaväkirykmenttiä, jonka suomalaissyntyiset miehet eivät saa kuulla\nupseereiltaan sanaakaan suomea. Annettakoon minulle vain tilaisuus\nhaastella heidän kanssaan heidän omalla kielellään ja minä vannon -- he\novat valmiit antamaan meille verensä ja henkensä!\"\n\nMuutenkin oli linnoituksen koko varusväki kapinan partaalle asti\ntyytymätöntä upseeristoonsa. Tämän kurinpitokeinot olivat häpeäksi koko\nvaltakunnan upseerikunnalle. Se ketti peli- ja juomahimossaan yksinpä\nsotamiesten päivärahat omiin pohjattomiin taskuihinsa. Sen harjoitukset\nolivat etupäässä kiroilemista, haukkumista ja miekanlappeella\nhakkaamista. Tutkimatta ja tuomiotta määrättiin sotilaille ylenmäärin\nkeppiä ja raippoja. Ja jos mies parka yritti valittaa, käskettiin\nraippurin suomia sellaisella perinpohjaisuudella, että välskärinsällit\nsaivat leikata rangaistun miehen selästä tuota paksuja hyytyneitä\nverikimpaleita.\n\nJa ketkä eniten saivat kärsiä tästä mielettömästä terrorista? Tietenkin\nherrojen kieltä tajuamattomat suomalaiset! \"Huomatkaa siis...\" Jööran\naikoi iskeä esiin lopputodistelunsa.\n\nMutta Jaakko Maunu antoi samassa lyhyet, jääväämättömät käskynsä:\n\"Ratsaille! Me ajamme itäänpäin, Öfverbyn majataloon. Sieltä käsin me\nvangitsemme kenraali Björnbergin Suitiasta, mikäli hän on vielä siellä.\nSiitä riippuu toistaiseksi kaikki. Seuratkaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuutamo, joka näytti levottomana seurailevan herrojen lujaa ratsastusta,\ntyöntyi vuoroin paksuina kiertyilevien pilvien lomitse näkyviin, vuoroin\npakeni kuin meuruaviin aaltoihin hukkumalla. Vahva myrskynkohuinen\nyötuuli oli myötäinen. Upseerien viitat hulmahtelivat korpinsiipinä\nhartioilta. Matka jatkui lennättämällä.\n\nMutta tuskin oli päästy puoliväliin paripenikulmaista taivalta, kun\nalkoi näkyä vaaran merkkejä. Takaapäin kuului lähestyvien ratsujen\nlaukkaa. Kun he pysähtyivät niitä odottamaan, laukan kumajava ääni äkkiä\nlakkasi. Ketään ei tullut.\n\nEräästä tienkaarteesta he keksivät edestäpäin yksinäisen kepeätä\nkäymäjalkaa ajavan ratsastajan. Kun he kannustautuivat laukkaan,\nottaakseen kiinni miehen, katoaa tämä kuin noiduttuna syrjäpolkujen\npimeyteen.\n\nMutta he olivat ennättäneet havaita, että ratsastajalla oli päässä\nsotilasmallinen kolkkahattu ja hartioilla upseerinviitta.\n\nHeitä seurailtiin ja yritettiin saartaa edestä ja takaa. Heidän retkensä\noli siis jo alkutaipaleellaan paljastettu. Aiottiinko heidät johdattaa\nansaan? Ehkäpä tuhota ylivoimaisin joukoin?\n\nMajatalon isäntäväki kolkutettiin hereille. Ahtaaseen, hirsiseinäiseen\nvierashuoneeseen, jonka ainoa ikkuna tuijotti neljine pienine ruutuineen\nmelkeinpä multahirsien rajalta, saatiin lopulta valontapaistakin --\nkurja talikynttilä käryämään tahraisen pöydän kulmalle. Pari rikkinäistä\ntuolia kyhjötti sen lähettyvillä, ikkunanpielessä.\n\nHerrat kuulostelevat hetken, kantautuiko vielä ääniä maantieltä päin.\nVain raskas tuulentohina havisutti vastapäistä petäjikköä.\n\nJaakko Maunun otsanrajasta tihkuu tuskin näkyviä hikihelmiä. Ne ovat\nolkapäätä särkevän tuskan merkkejä. Äkkinäinen tuima ratsastus on\närsyttänyt vikaantuneet hermot niin, että hänen täytyy purra hampaat\nlujasti yhteen salatakseen vaivansa. Kuitenkin -- näännyttävästä\ntuskastaan huolimatta hänen täytyi kyetä harkitsemaan kaikin aivovoimin\nvaarallista tilannetta.\n\nNyt oli perin uskallettua hyökätä suoraa päätä Suitiaan vangitsemaan\nkenraalia. Nuo hämäräperäiset ratsastajat saattoivat olla Viaporin\nvarusväkeä, hänen suojajoukkoaan. Tai -- ehkäpä valtaneuvoksen tilaamia\nTurunlinnan henkirakuunoita.\n\nHetken kuluttua hän antoi käskynsä. Pistoolit oli tarkistettava. Heidän\noli tunkeuduttava kaiken uhallakin kartanoon taistellen, jos oli\ntarpeen. Kenraalin jouduttua heidän vangikseen heillä oli\nmahdollisuuksia pelästyttää päällikköä vaille jääneet Viaporin upseerit\nluovuttamaan aseensa tai yhtymään heihin.\n\n\"Tuhoa vastaan on heitettävä rohkeus\", hän tokaisi lopuksi.\n\nKapteeni Ehrensvärd oli istuutunut ikkunanpieleen. Täältä hän kuiskasi:\n\"Jälleen ... ratsuja.\" Korva tarkkaa uudestaan: \"Ehkäpä vain yksi.\"\n\nVelipuolten käsi kohoaa hitaasti pistoolinperään. Samassa lähestynyt\nratsu pysähtyy pihamaalle. Hetkeen ei kuulu muuta kuin oven kolkkava\nääni jostain ja sitten ... sen äkkinäinen reväistyminen auki -- ehkäpä\ntuulen riuhtaisemana.\n\nEi, se ei ollut pelkkää myrskyä. Porstuasta kuuluu nopeita, melkeinpä\nhuolettomia askeleita. Huoneen ovi avautuu. Korkean kynnyksen yli tulee\nnäkyviin kiiltävän korea upseerinsaapas. Kolkkahattu pistäiksen esiin\nhimmeässä valossa. Tulijan kasvoja on vielä mahdoton nähdä.\n\nSaapuja, nuori vänrikki, heilauttaa hatun päästään huolettoman\nilkamoivasti, mutta näennäisen kohteliaasti. Sukkelasti mairitellen,\nhienostelevin elein ja turhamaisesti käherrettyä tukkaansa tuolloin\ntällöin sipaisten tämä poikamaisen nuori herra esittelee itsensä.\n\nHän oli Suitiasta, Kustaa Aadolf Reuterholm, valtaneuvoksen poika. Hän\nei ollut voinut luopua tästä \"jumalallisen harvinaisesta kunniasta\"\ntulla tervehtimään kuuluisia ja jalosukuisia herroja ja kutsumaan heitä\nSuitiaan vierailulle.\n\n\"Oi, miten minun ystäväni, mysteerioihin vihitty Kustaa Björnram, onkaan\nylistänyt teitä, jalot herrat, etenkin teidän hyveitänne, majuri\nSprengtporten... Oo, tehdä hyvää hyveen itsensä takia, ei hyödyn vuoksi\n-- siinä on hyveistä jumalallisin. Se on totuus, joka on minun\nvapaamuurariuteni syvin ja itsensä suuren Emanuel Svedenborgin...\"\n\n\"Valitan, herra vänrikki\", keskeytti eversti kohteliaasti ja samalla\ntaitavasti urkkien, nuorukaisen sanatulvan. \"Hallituksen määräämässä\ntehtävässä minun on kiirehdittävä tapaamaan kenraali Björnbergiä, mikäli\nhän ei -- suureksi onnekseni -- ehkäpä vieläkin viipyisi vierailulla\nSuitiassa, kuten...\"\n\n\"Oh, ei! Valitettavasti...\", kiirehti vänrikki, joka tällä kertaa tyytyi\nvähiin sanoihin.\n\nHän näytti pitävän jonkinlaista retoorista taidepaussia. Mutta Jööran\noli nähnyt hänen katseessaan luihun välähdyksen ja kävi epäluuloisen\ntarkkaavaksi. Tuo nuori herra saattoi olla kiihkopäisen ja juonittelevan\nmyssy-isänsä urkkija.\n\nKuultuaan uutisen Jaakko Maunu peitti pettymyksensä pariin toisarvoiseen\nkysymykseen vanhan valtaneuvoksen voinnista.\n\n\"Ooh, isäukkoni ansaittua lepoa Suitiassa häiritsevät vain eräät\nkummalliset huhut ... sekä Tukholmasta että Viaporista ja\nHelsingistä...\"\n\nHerrat katsoivat hetken ajan hämmästyneinä tuota nuorukaista, josta oli\nvaikea päätellä, paljasteliko hän salaisuuksia lapsellisuuttaan vai\nkieroin tarkoituksin.\n\n\"Ajatelkaa!\" vänrikki jatkoi taas viattoman näköisenä kuten ainakin\njuoruileva lörpöttelijä. \"Vapauden kallis asia on muka joutumassa\nkatalan salaliiton uhriksi. Sellaisia mielettömiä huhuja! Mielettömiä!\nNiin sanoin isälleni ja kenraalille. Mutta nämä, sacrebleu, nämä\nukko-herrat siemaisivat ne täydestä. Oli jo olemassa muka kokonainen\nkaappaussuunnitelma, ha-ha-ha... Varmaankin te, herra eversti, juuri\nTukholmasta saapuneena...?\"\n\n\"Valitan, herra vänrikki\", Jaakko Maunu nauraa melkeinpä herkutellen.\n\"Minun vähäpätöisyydelläni ei todellakaan ole muita tietoja kuin kunnon\nporvareitten suola-asiat, joita minut on lähetetty järjestelemään.\"\n\n\"Sanokaapa muuta!\" tarttui vänrikki yhtyen kerkeästi nauruun. \"Ja nämä\nepäluuloiset myssyukot! He kun ovat ryhtyneet -- kukistamaan kokonaista\nkapinaa. Meillä Suitiassa pitää leiriä kohta puolet Turun rykmenttiä.\nKenraali palasi suinpäin Viaporiin vangitsemaan epäluulonalaisia upseeri\nparkoja, ehkäpä asettamaan jo valmiiksi tykkimiehilleen tuliluntut\nkouraan. Eikä se riitä vielä sekään, ha-ha-ha... Varamaaherra Blomcreutz\non kuulema nostanut Helsingin porvarit aseisiin puolustamaan kaupunkia.\"\n\nTaas syntyi taidokas retoorinen vaitiolo. Mutta Jööran oli nähnyt tuon\nsukkelasanaisen vänrikin läpi. Hänet oli selvästikin lähetetty\npelästyttämään heitä luopumaan ajoissa aikeistaan tai ainakin\nviivyttelemään niihin ryhtymistä. Eikä hänen tarvinnut odottaa hetkeä\nkauemmin viimeistäkin todistusta epäluuloilleen.\n\nVänrikki alensi äänensä salaperäiseksi. \"Ainoa seikka, mikä saattoi\nminutkin vakaviin ajatuksiin, oli varamaaherran viesti kenraalille...\"\n\nPuhuja näytti odottavan herrojen jännittyneitä kysymyksiä. Mutta kun\nnämä näyttivät vain hymyilevän kohteliasta naamaa, hän löi pöytään\nkorkeimman valttiässänsä.\n\nOli kuulema sittenkin totta, että eversti af Trolle oli tunnontuskissa\nja epätoivon hetkellä antanut ilmi eversti Blomcreutzille joidenkin\nyltiöpäitten tekemän vallankaappaussuunnitelman, johon hänetkin oli\nhoukuteltu mukaan. Sen vuoksi juuri oli kenraali keskeyttänyt\nvierailunsa -- täyden selon saamiseksi salakoplan jäsenistä, sen\njohtajista ja...\n\nKustaa-herra ei ennättänyt päättää lausettaan, kun Jööranin äkkinäinen\nhyökkäys sai hänet pahasti säikähtämään. \"Ken uskaltaa parasta\nystävääni, eversti af Trollea, solvata petturiksi, hän joutuu, parole\nd'honneur, tekemisiin sekundanttieni kanssa! Varokaa siis, herra\nvänrikki, ajoissa sellaisia häpeämättömiä juoruja levittämästä.\"\n\nNokkela nuorukainen näytteli suurta hämmästystä.\n\n\"Excusez moi\", hän kumartaa. \"Ah, minä jos kuka ymmärrän, että nuo\ntuollaiset ovat vain une bagatelle! Valitan, jalot herrat, jos... No,\nniin, à votre service... Au revoir!\"\n\nJa Kustaa-herra livahti ovesta kuin nokkela salakka merrasta.\n\n\"Kas, kas\", nauroi kapteeni, \"sillä vanhalla monseigneur saatanalla on\nnään ma vielä oikeita pirunmoisia poikasiakin\".\n\n\"Ja vaarallisia\", Jööran jatkoi. \"Meidän on vangittava ennen aamua\nSuitiasta sekä isä että poika.\"\n\nUlkoa kuuluu tuulen tohinasta pitkä pillinvihellys ja hetken kuluttua\ntaaskin ratsuryhmien kiireistä laukkaa.\n\n\"Diable! Onko sillä lurjuksella koko eskadroona?\" aprikoi Ehrensvärd.\n\n\"Ei tee mitään. Tuon pikkupelurin valheissa oli ainakin se totta, että\nnuo Suitian rakuunat ovat turkulaisia. Minä taivutan ne puolellemme.\"\nJööran katsoo kysyvästi velipuoleen.\n\nTämä on kuitenkin sekä kapteenin että hänen suureksi hämmästykseksi\njoutunut kouristavan tuskan valtaan. Kasvot ovat vahan kalpeat. Hiki\ntihkuu jälleen otsalta. Silmät pälyvät kuumeisen epäluuloisina, hakien\netenkin Jööranin katsetta. Sekä ruumiillinen tuska että vainoamismanian\nkohtaus oli hänet yllättänyt hirvittävällä voimalla.\n\nToinen käsi puristaa särkevää olkaa. Mutta silmät hakevat yhä velipuolen\nkatseesta kateutta, salakavalia aikeita, kavallusta ja petosta. Sinä,\nsinä, ne näyttävät puhuvan kuumeista kieltään, sinä aiot riistää\npäällikkyyden ... minulta, minulta... Maineet, kunniat, ylennykset ...\nminun suunnitelmani, koko minun esikoisoikeuteni ... sinä, sinä, sinä --\njuuri sinä ne himoitset ryövätä, minulta, nerokkaammaltasi...\n\nSalaperäinen, takaviisas hymy vetää vinoon verettömät huulet. Ne\nsupisevat. Mutta puhuvat vain ilmeillään: erehdyt, mies parka,\nerehdyt... Minulla, yksin minulla on kuninkaani käsky. Minun, juuri\nminun on suuren teon alku ja loppu.\n\nMitä tämä on, mitä? kyselevät kapteeni Ehrensvärdin levottomat katseet\nJööranilta.\n\nTämä kohauttaa kiukkuisesti olkaansa. \"Luulen, että tuota sanotaan\nhienolla kielellä paranoiaksi.\" Halveksiva kädenliike seuraa sanoja. Ja\nvieläkin hän puuskahtaa: \"Minä sanoisin sitä suuruudenhulluuden\nperkeleeksi!\"\n\nJaakko Maunu ei näytä kuulevan sanaakaan velipuolen solvauksesta. Nyt\nhän on vaipunut rajattomaan nääntymykseen. Vasta pitkän tovin kuluttua\nhän jaksaa puhua, huoaten raskaasti: \"Kaikki on menetetty. Ei ole enää\nmitään tehtävissä.\"\n\nNuoremmat herrat kuohahtivat. He syöksivät everstiä vastaan syytöksensä\npuhuen sekaisin ja yhteen ääneen.\n\n\"Petturi!\" iskee Jööran. \"Minä en heitä kostoani, jumal'avita!\" kapteeni\nhuutaa samaan hengenvetoon. \"Jos ei herra eversti tiedä mitä vaatii\nsotilaan kunnia, niin...\", jatkaa Jööran.\n\nJaakko Maunu leimahuttaa vastaan kuin tuhkaksi palaneen sielunsa\nviimeisen lieskan: \"Minä lähden hiiteen tästä valtakunnasta! Minä en\nhalua saattaa kuningastani narriksi yrityksellä, jonka te, hyvät herrat,\nolette tehneet lörpöttelyllänne naurettavaksi!\"\n\nHän oli noussut vihan vimmassa. Mutta väsähti taas kuin näkymättömän\nveitsenterän leikaten ja lyyhistyi tuolilleen. Jööran näytti tekevän\nlähtöä, oikoen vyötään ja kiskaisten viittansa käsivarrelleen. Kapteeni\nkatsoi ymmällään vuoroin toista vuoroin toista veljeksistä.\n\nMutta everstin ääni kuuluu taaskin. Yhä väsyneenä, mutta nyt melkeinpä\nfilosofisen mietteliäänä.\n\n\"Herrojen kostolla ja maineenjanolla näyttää olevan kiire. Niin oli\nminullakin. Mutta historian pyörä, tuo niinsanottu ajanratas, tuo miehiä\nsyöpä torahampainen ratas on hidas. Sillä on tapana kulkea veren\ntahmeuttamassa tomussa, raskaassa liejussa, yli taistelukenttien\nhyljättyjen kanuunoitten, yli ihmis- ja eläinruumiitten, läpi sälyn ja\nrydön... Kuinka se voisi kiitämällä kiitää ja hetkessä tulla perille.\nOoh, vain meidän liian kuumat aivomme kuvittelevat salaman sen akseliksi\nja hullaantunutta tulivannetta sen pyöränkehäksi...\"\n\n\"Minä en ole tullut tänne kuulemaan sairaan miehen jeremiadeja. Olen\nvannonut kuningattarelleni, että uhraan vereni ja henkeni hänen\npuolestaan. Ja minä olen sen vannonut peruuttamattomin sanoin: Ken ei\ntee kaikkea, ei tee mitään isänmaan puolesta.\"\n\n\"Kuningattarelle -- kenelle?\" pistää taas velipuolta epäluulon oka.\n\n\"Ooh, ei tälle, nykyiselle -- tuolle jäykkäpolviselle paraatihevoselle,\nvaan Preussin Fredrikin sisarelle. Ja siksi minä aionkin nyt seurata\nsuuren brandenburgilaisen elämänohjetta: 'Ei ole lainkaan tarpeen, että\nminä elän, vaan se, että taistelen.' Toisin sanoen: suoritan\nvallankaappauksen yksin ja ominpäin. Hyvästi.\"\n\nOvi iskeytyi lujasti kiinni. Majuri Sprengtporten oli poistunut.\n\nKapteeni Ehrensvärd on seuraamaisillaan lähtijää. Mutta katsoo vielä\ntuokion odottavana päällikköönsä. Ja hänen on taas syytä hämmästyä.\n\nEversti katsoo häntä huvittuneesti hymyillen. Taudin koura näyttää\nmenettäneen kokonaan otteensa. Oli kuin hänen sielunsa tuskanpimeästä\nyöstä olisi sarastanut hyvää tekevä, raikkaasti tuulahteleva aamu.\n\nMies on kuin loihtimalla melkeinpä entisellään: tyyni ja varma-ilmeinen.\nVieläpä on hänen suupieleensä ilmestynyt pieniä leikinkureita.\n\n\"No, mutta, herra kapteeni, ettekö tietänyt, että tuo saakelin olkapää\ntekee minulle joskus tepposet ... nyhtäisee kuin piru sielustani koko\nuskoni tämän elämän vehkeilyyn ja turhanturhaan peliin.\n\n\"Olin äsken unohtamaisillani, että meillähän on vielä jäljellä tuo\nsiunattu porvareitten -- suola-pula, ha-ha-ha... Sen varjolla me otamme\nselville tilanteen juurta jaksain... No, niin. Lähtekäämme.\"\n\nIhmeissään, mutta yhä epäillen Ehrensvärd seuraa everstiä. Tämä lyö\nvielä pihaportailla kapteenia rohkaisevasti olalle. \"No, mutta älkää\ntoki epäilkö, nuori mies! Minun haavaani polttaa hullun kuume vain\nvaarojen portilla. Niiden _keskellä_ laastaroi sen kylmän saatanan himo\ntaistella ja voittaa. Koin sen eräitä kertoja jo Pommerin-aikoinani...\"\n\n\"Entä veljenne, herra eversti?\"\n\n\"Ooh, kissa ja koira muuttuvat kyllä yhteisessä vaarassa molemmat\nleijoniksi. Sekin on, herra kapteeni, jo monet kerrat nähty ja koettu.\"\n\nPian eteni kaksi hevosta kepeätä käymäjalkaa Helsinkiä ja Viaporia kohti\n-- samaa tietä, jota Jööranin ratsu pyyhki tasamaat kiireistä ravia ja\nylämäet täyttä laukkaa.\n\n\n\n\n25.\n\n\nMonsieur Björnram kiertää hämärissä Kirkkotörmän jyrkkää ja varjoisaa\nkujannetta alaspäin. Eräästä lankkuaidan kulmauksesta hän livahtaa\npoikkikadulle, pujahtaen pian Dorthe-muorin kapakkaan.\n\nVärjärimestari Hamströmin myrkkyhöyryjen syömä laihankelmeä naama, jota\nkoristavat siellä täällä kuin pienien hiilensirujen rypäät, nousee\npelokkaan jännittyneenä pöydän takaa.\n\nBjörnram oli ollut urkkimassa raatihuoneella, jossa Porvoon raati ja\nmaistraatti oli pitänyt aamuvarhaisesta eversti Sprengtportenin johdolla\nsuolakokousta. Ja nyt piti värjärimestarin kuulla, uhkasiko häntä sieltä\npäin suurikin vaara.\n\nMies on ottanut rohkaisuryyppyjä. Käsi vapisee sittenkin hänen\npulputtaessaan paloviinalla terästettyä pontakviiniä tulijan pikariin.\n\nMonsieur närsii lasin laidasta varovasti, suihkaisten vihdoin Hamströmin\nkorvaan: \"Raadin jäsenet pelästyivät everstin tuimia uhkauksia. Ja he\ntekivät mestarista syntipukin. Teidät aiotaan vangita -- lentokirjasten\nlevittämisestä korkeanluvallisia säätyjä vastaan.\"\n\n\"Säätyjä?\" Hamström valahtaa harmaan kelmeäksi. \"Eihän siinä...\n'Pimeyden vallassa' ... muuta kuin aatelisherroja...?\"\n\n\"Sääty kuin sääty. Vastalauseensa voi mestari riipustaa kohta puoliin\nraatihuoneen vankikistun seiniin. Valta on nyt everstillä.\"\n\nVärjärimestari kutistui kokoon kuin tyhjä rukkanen. Otti pöydän ympäri\nhätäännyksissään pieniä tanssiaskelia, supisten lievetakkiaan\nnapitellen: \"Minä pakenen, pakenen...\"\n\nKustaa-herra jää hihittämään yksikseen. Eikä hän enää koskenut\npikariinsa.\n\nOli painuttava Jokikadulle ja tätä etelää kohti. Tänä päivänä hänen\nvaltiashenkensä oli ratkaiseva hänen kaksoispelinsä puolesta ja vastaan.\n\nEi hän ollut, pelastaessaan värjärimestarin, suinkaan pettänyt sitä\nlupaustaan, jonka hän oli antanut Seestan isännänhuoneessa eräänä\nhämyisenä yönä -- siihen saakka seurata Jööran-herraa, kunnes tämän\nitserakkauden ja pöyhkeyden Nemesis nousisi häntä vastaan.\n\nNyt oli vain piruinta se, että hänen superieurinsä antamat merkit löivät\ntoisiansa vastaan. Ne tuhosivat toisensa kuin noppapelin ykkönen ykkösen\ntai kuutonen kuutosen.\n\nPorvarit olivat muuttuneet säikähtyneeksi lammaskatraaksi. Eversti\nleikki heidän kustannuksellaan pirullisen herkullista näytelmää. Syytti\n-- heitä, ha-ha-ha ... salahankkeista säätyjä vastaan, tuo\nmyssy-tyrannien säätyvallan haudankaivaja.\n\nJööran-herran kanssa hän näytti sopineen.\n\nMutta kuinka pitkäksi aikaa?\n\nViaporin upseeristosta hän oli sittenkin vietellyt puolelleen -- ehkäpä\npari kolme miestä rykmenttiä kohti. Mutta riittikö se ja kestivätkö nuo\nhuijarit kovan paikan tullen?\n\nMitä oli tekevä Agata-rouva? Hän saattoi usuttaa herra puolisonsa\nveljeksiä vastaan sittenkin sellaisiin hyökkäyksiin, että koko salahanke\npaljastetaan Tukholman valtaneuvoskuntaa myöten, ennenkuin tuo yhä ja\nyhä vain lännestä viistävä myrskytuuli ennättää kääntyä myötä- tai\nlaitatuuleksi Viaporin-kaappaajain aluksille.\n\nBjörnram kokoaa tuulenpuuskan riehauttamaa viittaansa, pysähtyen\ntuijottamaan yli Hamarin vesien aavalle merelle tärkeissä mietteissä.\n\nNiin, siellä nytkyi ankkurissaan Jööran-herran jahti sekä pieni\n\"Snappopp\", jolla rakuunat piti hinauttaa väljemmille vesille.\n\nMutta tuo, tuo puolentoista viikkoa suvantoon työntymällä työntynyt\nvuoroin länsi- ja vuoroin lounaistuuli, joka paisuttaa yksinpä joen\nvedet Porvoonsillalle saakka -- se se on lopultakin tämän herkullisen\nnoppapelin korkein luku.\n\nSe se oli estänyt Jööran-herraa ryhtymästä yksin, velipuolta\nodottamatta, Viaporin-retkeen. Itse voitonjumalatar Nike näytti\nmääränneen nuo pirun riivaamat veljekset yhteistyöhön ja sopuun.\n\nMutta -- tänään ei ollut turhaan _kolmastoista_ päivä elokuuta.\nKolmannentoista pyhän pallon peittää kaksitoista. Mutta noppien kaksi\nkuutosta paljastaa valtiashengen ratkaisevan merkin. Yhtä varmasti kuin\noli tuulten kaitsijalla Aioloksella lapsia kaksi kertaa kuusi eli\nkaksitoista.\n\nKääntyykö tuuli, vai ei? -- Kaksi kuutosta vastakkain... Jos ei käänny\n-- Jööran-herran Nemesis on herännyt. Ja pyhä \"kolmastoista\", minun\nsuperieurini, on pelastava minut vastapuolelle. Mutta ... _jos_ kääntyy\n-- teen voittolaulun Viaporin valloittajille.\n\nSen teen, niin totta kuin Kalliope, uskollisen aseveljeyden ja\nsankarilaulun muusa, minut haltioittakoon, ha-ha-ha...\n\nJoki ja meri ovat joksikin ajaksi peittyneet metsikkörypäitten ja\nkunnaitten taakse. Mutta saavuttuaan Ånäsin niityille hän pysähtyy\nhämmästyneenä.\n\nMissä ovat myrskynpuuskat? Tuuli tulee kyllä vieläkin lännestä päin.\nMutta se on lakastumaisillaan. Niemien ja saarien päissä karehtii kuin\nvastavirtoja: idästäpäin tulevat pienet vihurinlaikat näyttävät niiden\ntienoilla synnyttävän ristiaallokkoja.\n\nMerkki! Valtiashenkeni merkki! Björnram on ääneen huudahtamaisillaan\nhuumaavasta ilosta. Hänestä tuntuu kuin historian genius puhuisi juuri\ntässä hetkessä hänen henkensä kautta. Elikö hänessä sittenkin, kautta\npyhän ja kolmannentoista pallon, ylimaailmainen loihtuvoima, elikö?\nTätä, juuri tätä merkkiä hän oli manannut, loihtinut, rukoillut ja\nnoitumalla noitunut kautta Luciferuksen ja arkkienkeleitten. Ja nyt!\nNytkö oli hän saapa uudet siivet, joilla lentää? Ei mustaa ja valkoista,\nvaan verenpunaisen ruusun ja viisikärkisen, kimmeltäväisen tähden\nsiivet...\n\nUuden uskonsa hurmiossa hierofantin täytyi nostaa katseensa taivaan\npuoleen.\n\nAu nom de Dieu! Yksinpä korkeuden kiitävä pilvistö oli tyyntynyt!\nEmäsalon takaa oli noussut sinenkirkas laikka, kuin huikaiseva purje.\nEi, mutta ... mitä! Sinen keskeltä irtautuu todellakin valkean hohtavia\npurjeita. Sieltä on tulossa laiva! Varmaankin juuri se helsinkiläisalus,\njota vallankaappaajat ovat odottaneet saapuvaksi \"Snappoppin\" lisäksi.\n\nHamarin vesillä liikehtii rakuunain soutamia meriveneitä \"Snappoppin\"\nlähettyvillä. Niiden on määrä hinata alukset avomerelle.\n\nJa entä tuolla? Kornetti von Essen ratsastaa pienen komennuskuntansa\netupäässä, oikaisten pitkin rantakunnaita kohti Helsinkiin kääntyvää\nvaltatietä.\n\nHerra armahtakoon! Vallankaappaajat olivat jo ryhtyneet täyteen\ntoimintaan. Hänhän tiesi senkin, että kornetin piti ureta rakuunoineen\npartioimaan, estääkseen laivojen lähdettyä kaiken yhteyden Porvoon ja\nHelsingin väliltä.\n\nYhä uudestaan siristyvät monsieur'n tarkkaavat silmät. Emäsalosta päin\nlähestyy tuimaa vauhtia tulliherrain neljän miehen soutama vene.\nPeränpitäjä, kirjuri Busch, seisoo peräsimen varressa, jännittyneenä ja\nkiireisen näköisenä.\n\nTuo mies on matkalla viemään urkkimiaan tietoja pormestarille, pälkähtää\nKustaa-herran päähän selvänä seikkana.\n\nNyt jos koskaan hänen oli aika vierailla Agata-rouvan luona!\n\nPaluumatkan Björnram taivaltaa tulipalokiireellä. Lähestyessään\nkaupunkia hän kuulee rakuunain harjoituskentältä sotilaitten remuavia\nhuutoja ja yksinäisiä pyssynlaukauksia, joissa näissäkin räjähtelee\nholtitonta iloa.\n\nOikealta päin itätuuli vahvistuu vahvistumistaan. Hänen täytyy panna\nmelkeinpä juoksuksi. Ken nyt myöhästyi Kohtalottarien jumalaisesta\nkeinusta -- häntä ei ollut enää pelastava valkea eikä musta magia.\n\nLeirialueen laitaa kulkiessaan hän näkee rakuunaryhmien heiluttelevan\nrahamassejaan ja toisten tungeksivan majuri Sprengtportenin\nlähettyvillä, joka näyttää, keskellä kenttää seisoen, jakavan laajasta\narkusta rahaa -- tietenkin juomarahoja mielten rohkaisemiseksi.\n\n\"Plootuja, pojat, plootuja, jumaliste!\" kuuluu sotilaitten riemuhuutoja.\n\"Nämä ne auttaa Viaporin ja helvetin portille asti!\" huudetaan\ntoisaalta, pyssynlaukausten kajahdellessa yhä selkenevää taivasta päin.\n\nMelu lakkaa majurin viistäessä käskevästi kädellään. Björnram kuulee\npäällikön puheesta toistuvasti Kustaa-kuninkaan nimen. Ja sitten\nselkeinä kantautuvia kapinoitsijan sanasoihtuja, jotka tuntuvat\nroihahtelevan joka puolella kenttää. \"Riitaisan ja monivaltaisen\npuoluetyranniuden kuolinhetki on lyönyt!\" majuri laukaisee kuin\narmottoman taistelun alkajaisiksi. \"Kukin meistä uskaltakoon verensä ja\nhenkensä hänen majesteettinsa oikeamielisen hallituksen ja kunnian\npelastamiseksi\", hän jatkaa katseen siirtyessä rakuunaryhmästä toiseen\nkuin vannottaisi pyhää valaa mies mieheltä. \"Ken ei tee kaikkea, ei ole\ntehnyt mitään isänmaan puolesta...\" Majuri näyttää aikovan jatkaa. Mutta\nsamassa hetkessä puhe hukkuu miesten raikuviin hurraa-huutoihin.\n\nBjörnram kiirehtii kohti Jööran-herraa, tämän kääntyessä upseeriston\nparakkia kohti, josta häntä vastaan kiirehtii Lauri Reinhold\nGlansenstjerna uudenuutukaisessa upseerinpuvussa, pystynenä ja pyöreät\nposket innosta kiiltäen.\n\n\"Tuuli kääntyy itään, herra majuri\", Björnram huohottaa. \"Tunnen sen, se\non minun valtiashenkeni antama voiton merkki ja...\" Näyttää aluksi kuin\nmajuri ei olisi lainkaan kuullut hänen sanojaan ottaessaan vastaan\nLauri-herran ja muiden lähestyvien upseerien kädenpuristuksia\nkiitokseksi äskeisestä puheestaan.\n\nMutta hän tarttuu kuin tarttuukin Björnramin sanoihin rehevässä ilossa:\n\"Hyvä, hyvä, rakas profeetta! Totta on siinä ainakin se, että veljeni\nolkahaava ja minun sääripiruni ovat jo koko viime yön ja tämän päivän\nennustaneet sen saakelin kylmää itämyrskyä.\"\n\nJööranin sisin olemus näyttää vihdoinkin löytäneen todellisen hahmonsa.\nPään asento on luontevan ystävällinen upseerien osoittaessa taas hänelle\nihastustaan. Kulmallisten välistä on poissa synkkä pystyjuova. Mutta\nkatseessa on teräksistä, käskevää tahtoa, kuten yksinpä jäntevinä maahan\njuuttuneissa hajasäärissä.\n\nOn kuin hän jo nyt tuntisi seisovansa keinuvalla laivankannella ja\ntuijottavansa myrskyn läpi lähestyvää Viaporin pääporttia, jonka hän oli\navaava vaikkapa särkemällä, jos oli tarpeen.\n\nJööranin kämmen on laskeutunut leppoisana Kustaa-herran olalle, joka nyt\nvihdoinkin pääsee varoittamaan kirjuri Buschin urkkimisista ja\nhankkeista, pormestarista ja Agata-rouvasta.\n\n\"Siispä kaupungille, pimeyden henki!\" Jööran käskee, jatkaen lyhyin\nlausein: \"Ottakaa selvä ja tuokaa tieto. Jokainen, joka pyristelee\nvastaan, on vangittava. Nyt ei ole aika mitata vastustajiemme hyveitä\nkyynäräkepillä. Sota on sotaa. À la guerre comme à la guerre.\"\n\nUpseerien nyökkäillessä hyväksymistään majuri antoi käskynsä\nadjutantilleen, Möllersvärdille. Tämän piti ottaa mukaansa rakuuna ja\nvangita kirjuri Busch.\n\nJos taas Björnram havaitsisi pormestari Forsteenin aikoilevan\nHelsingin-matkaa, oli hänen istuttava arvon porvarin kanssa samoihin\nkieseihin ja ohjailtava hänet kornetti von Essenin komennuskunnan\nturvalliseen huomaan. Siten oli pormestari joutuva heidän käsiinsä\nkaikkine kirjeineen, joita hän tietenkin lähtisi viemään tuolle\nkirotulle maaherra Blomcreutzille -- heidän vaarallisimmalle\nvastustajalleen.\n\nMöllersvärdin poistuttua täyttämään käskyä Jööran saattaa muutaman\naskelen Björnramia kentän laitamalta aukenevaa tienpäätä kohti. Tyynin,\nmelkeinpä lempein äänin puhuu hän vieläkin muutaman sanan: \"Huomatkaa\nkuitenkin, monsieur, pormestarin kunnianarvoista rouvaa ei ole\nloukattava yhdelläkään sanalla eikä teolla. Emme taistele naista\nvastaan, vaan naisen kunniaksi, katsokaas\", hän hymähti lopuksi.\n\nPian kuuluu kahden ratsun kavionkopse Porvoontieltä. Mutta Kustaa-herra\ntaivaltaa samaa tietä omalla apostolinkyydillään, yhä tunnustellen itää\nkohti, nousiko sieltäpäin todellakin myrsky vai oliko tämä tuulen\nkääntyileminen ehkäpä vain petollisen alimaailman noitumaa\nsilmänlumetta.\n\nSeuraavan aamuyön vielä peittäessä kaupungin pimeyden alhoon\nhämmästyttää kunnon porvoolaisia rakuunain tuimatahtinen marssi läpi\nkaupungin.\n\nYön mittaan oli itätuuli lujittumistaan lujittunut. Eikä nyt enää\neversti Sprengtporten siekaile, ei peittele. Kaupunkilaisten\näkkihämmästys on niin suuri, etteivät edes säikähtyneinä havahtuneet\npienet piikaiset hoksaa seurailla komeita rakuuna-sulhasiaan, ei\njuoksahtaa edes ovilta kurkistelemaan.\n\nVasta päivällä ottivat huhut asian hoitaakseen.\n\nPepotin säteritilalle ne olivat marssineet, ja siellä oli puhunut\nupseereille ja sotilaille itse eversti Sprengtporten, joka oli vannonut\nrakuunoille valloittavansa Viaporit, Helsingit, Turut ja koko Suomen\nmaan ja astuvansa uuden itsenäisen ruhtinaskuntansa valtaistuimelle.\n\nJa rahaa! Sitä oli taaskin jaettu sotamiehille, niin että\nhopeataalareita oli mennyt \"tynnyrillinen kultaa\". Ja tämä nyt oli niin\ntavaton summa, ettei sitä osannut tavallinen porvari laskeakaan.\n\nNo, huhut puhuivat moniapäin ristiin.\n\nToiset väittivät, että laivojen hinauduttua avovedelle oli\nulapalta kuulunut huikeita eläköönhuutoja heidän lailliselle\nKustaa-kuninkaalleen. Mutta toiset vannoivat nyrkkiä puiden Ånäsin\npiikojen kuulleen, että siellä oli hurrattu tätä uutta kuningasta,\nJaakko ensimmäistä.\n\nJa sitten! Sekin oli varmaa, että Jööran-herra oli yrittänyt murhauttaa\nvelipuolensa, kun aikoi itse nousta Suomen ruhtinaaksi tai kuninkaaksi.\nMyssyporvarit repivät kiukuissaan ja peloissaan tukkaansa. Ja heidän\npalvelusväkensä kautta alkoi levitä lopultakin tosia ja oikeita sanomia,\njoista kyllä niistäkään ei lisähöystöä puuttunut.\n\nPormestari oli kuulema kirjoittanut koko yön sulanterä mustetta pärskien\nmahdottoman pitkää syytöskirjelmää vallananastajia vastaan.\n\nItse pormestarinna oli seisonut koko päivän keskiyöstä asti ikkunansa\nääressä liikkumattomana kuin kuva. Ja hän se oli aikeissa lähteä\nHelsinkiin ja Viaporiin Petter Schröderin ja porvarikavallerian kanssa,\nvangitakseen Jööran-herran tai ehkäpä tämän pelastaakseen\nkapinoitsijoitten sakista.\n\nSe vanha rakkaudensuola kun yhä vain taisi janottaa entistä\nHannu-mestarin Agataa.\n\nEi, ei se nyt, pormestarinna, millekään sotamatkoille, väittivät toiset.\nSen Hannu-poika kun oli ollut hukkumaisillaan justiinsa tänä päivänä\nrantapuotien silta-arkkujen alle, ja poika nyt houraili kovassa\nkuumeessa vuoteessaan.\n\nJa tämän oli todeksi todistanut itse Bergmanin Elsa-muori, joka ei\nturhia sen talon asioista laverrellut. Mutta kun oli ollut emäntä itse\nja muitakin vaimoja poikaa pelastamassa, niin olihan tapaus tullut julki\nläpi koko kaupungin.\n\nHannu-poika oli näet kuullut palvelusväen puheista, että Jööran-herra\noli lähtenyt rakuunoineen merelle. No, tuo vekama oli karannut\nrantasilloille, yrittänyt korkealta laiturilta kavuta\nkalastajaveneeseen, päästäkseen mukaan hänkin \"sinimustien maahan\",\nkuten ratsastaja-setä oli hänelle luvannut.\n\nPuotisilloilla hommatessaan poika oli kuukahtanut syvään veteen,\nlaiturin ja aluksen väliin. Mutta osannut kuin osannutkin tarttua sen\nkeskilaitaan ja huutaa apua sen turkasen lujalla äänellä.\n\nNyt Hannu-poika ei muuta kuin houraili \"sinimustien maasta\" ja\n\"merirosvojen kuninkaasta\". Eikä äiti-rouva ollut pojan vuoteen äärestä\nhetkeksikään poistunut.\n\nOli vain kulkenut kalpeana vuoteen ja ikkunan väliä, tuijottaen merelle,\nyhä vain yli joensuvannon ja Gammelbackan, mutta -- ihme kyllä saamatta\nkyyneltäkään silmiinsä.\n\nTiesihän sen, että suru oli liian suuri itkettäväksi, kun muisti,\nminkälaisen merirosvon tekosia se poika oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä huhuttiinkin, tosiasia oli, että eversti ja majuri seisovat\nJööranin jahdin kannella seurassaan Lauri Reinhold ja adjutantti\nMöllersvärd. Eivätkä kaksoisveljet voi olla sen paremmassa sovussa\nkeskenään, kuin nyt ovat Sprengtportenin veljekset.\n\nJaakko Maunun saavuttua ei heidän välillään ole vaihdettu sanaakaan\nRaaseporin ja Öfverbyn vihanpurkauksista.\n\nHe olivat ryhtyneet rohkeimpaan seikkailuun, mistä koskaan Pohjolan\naikakirjat olivat tietäneet kertoa. Heidän pistooleissaan oli ruuti\nkuivaa myös oman pään varalta. Sellaisessa tilanteessa eivät järkimiehet\nhaasta riitaa.\n\nUpseeriseura tarkkailee jännittyneenä taivaan ja meren merkkejä.\n\nNämä kävivät hetki hetkeltä yhä kummallisemmiksi. Mitä yöllinen\nitämyrsky oli luvannut vahvaa myötäistä tai laitatuulta, tuntui nyt\npettävän heidät katalasti.\n\nTakana purjehtivilta aluksilta kuuluu tosin vielä tuon tuostakin\nmiehistön hurraa-huutoja ja ilolaukauksia -- itäisten tuulenpuuskien\npiristäessä niiden purjeita.\n\nMutta itse piru näyttää pitävän peliään heidän kustannuksellaan. Nuo\ntuulenpuuskat harvenevat harvenemistaan. Jo Haikonselälle tultaessa\nheitä uhkaa -- hitaisiin maininkeihin tyyntyvä ulappa. \"Tjaa, olisihan\nsen pitänyt tietää taivaanlahjan\", kivahtaa Jööran työntäen syrjään\nkiikarinsa.\n\nMutta Lauri Reinhold näyttää yhä iloista naamaa. Hänen ei tule\nmieleenkään ajatella omaa vaaraa. Hänen vaatimaton sydämensä vain\ntanssahtelee siitä ilosta, että hän saa olla mukana jumaloimiensa\nveljesten suurella retkellä.\n\nMiehistön valtaa masennus -- eläköön-huudot lakastuvat vähitellen\nmykäksi tuijotukseksi pitkin kylmäntyyntä selkää.\n\nJaakko Maunu puree hampaistaan tuskin kuuluvia kirosanoja suomeksi,\nranskaksi, ruotsiksi ja saksaksi.\n\nTämän saman aamun valjetessa heidän olisi ollut jo noustava maihin\nViaporissa eversti af Trollen ja kapteeni Ehrensvärdin kanssa tarkasti\nsovitulla hetkellä.\n\nJa nyt -- puolenpäivän aikaan he eivät olleet päässeet vielä irti edes\nHaikonselältä.\n\nJööran tokaisee: \"Laivoja on ryhdyttävä jälleen hinaamaan.\" Tuumasta\ntoimeen. Mutta matka edistyy etanan vauhtia, kunnes tämäkin käy\nmahdottomaksi.\n\nLähestyttäessä Kuggen salmea tuuli tosin jälleen herää, nousee\nnousemistaan. Mutta se on nyt kääntynyt -- vastatuuleksi, joka jo\niltapäivällä ennustaa seuraavaksi yöksi myrskyä.\n\nJaakko Maunu näyttää vaieten laskevan turhaan hinailevien veneitten\nlukua.\n\n\"Laivat on jätettävä ja suurin osa miehistöä. Matkaa on jatkettava\nsoutamalla.\"\n\nSatamiehisestä rakuunajoukosta valitaan viisi upseeria, kuusi\naliupseeria ja kaksikymmentä kaksi sotamiestä, jotka nämäkin ovat liian\nsuuri lasti harvoille, pienehköille veneille.\n\nKuggen salmen länsipuolella iltahämärä tihentyy yöpimeäksi.\n\nJööran ja Jaakko Maunu ohjaavat vuorotellen pienen eskaaderin\njohtovenettä. Pimeä ilma kylmenee kylmenemistään. Myrsky ajaa vasten\nkasvoja ärsyttävää tihkua ja tuhnua, joka hetkittäin yltyy\nlumensekaiseksi räntäsateeksi.\n\nMiesten vaatteet ovat käyneet likomäriksi. Ponnisteltaessa\nhenkihieveriin saakka airojen pyyryissä tätä tuskin huomataan.\n\nMutta tussareissa on ruuti kastunut. Lataamattomia kuteja, joita\nkullekin on jaettu Pepotin kentällä kolmekymmentä, täytyy ryhtyä\nsuojelemaan kuin silmäterää.\n\nTämäkin alkaa olla mahdotonta, sillä myrsky vimmautuu hurjemmaksi kuin\npahin hurrikaani ja aallot putoavat koururintaisina harjanteina suoraan\nniskaan, huuhtoen ja meuruten, aivankuin koko taivas olisi muuttunut\nkaiken alleen hautaavaksi mereksi.\n\nTakaa kuuluu pahimpana hetkenä myrskyn kohuun hukkuva sumea viesti, että\nyksi veneistä oli saanut vuodon. \"Se on uppoamaisillaan!\" kajahtaa\nvihdoin läheltä selkeänä huutona, mutta tämänkin myrskyn rautasiima\nvetäisee äkkiä poikki. Jööran on tällä erää johtoveneen peräsimessä.\nKeskellä hädän kurimusta hänen silmiinsä kiiltää oikealta kädeltä\nniljaisia kivenkyhmyjä, ehkäpä kokonainen luotokin. Ja aluksen köliin\nkarahtaa samassa pahasti vedenalinen kari.\n\nTuimasti huutaen hän antaa kulkea aluksesta alukseen käskyn, että\nhaaksirikkoisen veneen oli painuttava luotoja tai rantamatalikkoa kohti.\n\nLähestyvälle Jaakko Maunulle hän tokaisee pidätetyin äänin: \"Olemme\neksyneet väylältä, ajautumassa luotojen sekaan.\"\n\nSisimmässään häpeä ja kiukku siitä, että juuri hänen ohjatessaan oli\njouduttu eksyksiin, Jööran kääntää jyrkin ottein aluksen etelään ja\nlaitaseen, niin että myrskyaalto tohahtaa pahasti yli partaan.\n\nTällä kertaa ei eversti ärähdä sanallakaan nuoremmalleen. Hän hakee\ntuimin katsein riuttoja ja luotoja, todeten jäätävän tyynenä: \"Tässä se\nsiis on ... Skylla ja Karybdis.\"\n\nAlukset kääntyilevät, risteilevät, uhaten ajautua keuloineen\nnaapuriveneen kylkeen, pitkin riuttojen peittämää syvää lahtea.\n\nHaaksirikkoinen vene on hukkunut näkyvistä. Mutta parista muusta\naluksesta kuuluu huuto, että ne olivat tarttuneet matalikolle.\n\nJaakko Maunu on tarttunut peräsimeen. Jööran nousee perävantaalle.\nIhmeekseen hän näkee, niin, todella näkee matalikolle joutuneitten\nmiesten airoineen ja puoshakoineen heiluvan veneissään mustina\njyrkkäpiirteisinä varjoina, estääkseen niitä juuttumasta pohjaan.\n\nNyt hän vasta tajuaa, että päivä on sittenkin noussut. Se vilahtaa\nvaljuna, avuttomana silmänä pariin kolmeen kertaan pilvivyöryjen\nlomitse.\n\nMutta se kykenee kuitenkin näyttämään, että eteenpäin pääsy on ihmiselle\nmahdotonta -- hurjinkin soutu kykenee pitämään alukset vain\nkohtisuorassa suunnassa aallonjyrkänteitä vasten. Mutta ne painuvat\nhitaasti yhä syvemmälle kivikkolahden vaarallisinta pohjukkaa kohti.\nKaikkien tuho näyttää varmalta. Glansenstjerna ja Möllersvärd ovat\nheittäytyneet airoihin, sillä kaksi soutajista on lysähtynyt\npuolitainnuksissa laitateljoja vasten ja kolmaskin huohottaa\nläkähtymäisillään pyyryjen nojalla. Vain Peuran poika, Mukkulan Sike,\nvetelee yläsillään pitkään, hartaasti ja tasaisen juohevasti kuin\nsoutaisi aamutuimaan Paimilanlahden lahnaverkoille.\n\nLauri Reinhold näkee nyt vasta aamun valaisemat veljesten kasvot. Jaakko\nMaunun katse on värähtämättömän kova ja samalla valpas, kuten ainakin\nupseerilla hyökkäyksessä. Huulet näyttävät hymyilevän merkillistä\nivahymyä, sillä ne ovat kuin jäätyneet määrättyyn älylliseen ilmeeseen.\n\nMutta niiden pielissä hienot lihasjänteet nytkähtelevät. Ne puhuvat\nLauri Reinholdille selvää kieltä. Tuo mies ei tänä hetkenä pelkää muuta\nkuin häpeää. Jos heidän yrityksensä katkeaa tähän, on heitä vastassa\nvain vastustajien pilkka. Eikä heitä pelasta edes itsemurha, sillä tämä\nei auta isänmaata eikä kuningasta. Ja pilkkaajat tulevat rienaamaan\nvielä heidän maineettoman hautansakin. Sellaista ajatusta ei voi tuo\nylpeä ja kunnianhimoinen mies sietää.\n\nJa nuorempi velipuoli? Hän on kuin laihtunut yhdessä yössä. Suupielten\njuonteet ovat uurtuneet syviksi. Nuo kasvot ovat jollakin tavalla\nentisestään kypsyneet. Niissä ei ole vain hurjapäisyyttä. Tuo katse ei\nole enää koskaan säkenöivä herkintä poikamaista riehakkuuttaan. Se\nkatsoo kuin totinen, rakastunut mies palvomaansa jumalattareen,\navoimena, valmiina jokaiseen uhriin, uskollisena...\n\nAjatella! Jööran -- uskollisena yhdelle ja ainoalle rakastetulle.\nIsänmaalleko vai itselleen? Sotilaskunnialleenko vai vannomalleenko\nvalalle? Lauri Reinhold ei tiedä, että Jööran tuijottaa tänä hetkenä\nkorkeimpaan näkyynsä: kuningattareen, jolle hän oli vannoutunut. Mutta\njotain sellaista hän aavistelee, niin vähän kuin hän on saanutkin tietää\ntästä Jööranin kätketyimmästä salaisuudesta.\n\nMiten samanlaisia he ovatkaan nyt, nuo veljekset, jotka tavallisissa\noloissa sähähtelevät toisiaan vastaan kuin jääkylmä vesi ja ahjosta\nkiskaistu rauta, tulee ihailevan tarkkailijan mieleen. Heidän eri\ntavalla vaivaavat haavansa, arpensa, ehkäpä heitä erottavat muistonsakin\novat kuin pois pyyhkäistyneet.\n\nSama haave, yhteinen peritty päällikön tarmo ja sotilaan\nkuolemanhalveksunta, yksi ja yhteinen kohtalo kietoo heidät tänä hetkenä\naivankuin eristettyyn kylmänkorkeaan ilmakehään, mihin eivät myrskyt\nyllä. Perävantaalta Jööran on havainnut, että koleikkoisen lahden suulta\npaistaa sittenkin pieni pelastava saari. Haaksirikkoutunut vene on\najautunut sen rantaan ja pelastuneet miehet viittovat kiihkein elein\nlaskemaan sinne turvaan.\n\nJyrkässä aallokossa on alusten mahdotonta tehdä käännöstä. Niiden\nannetaan perä edellä painua aironmitta kerrallaan saarta kohti.\n\nMatkalaisten henki on säilössä. Mutta ei mitään muuta. On vain pieni\nkurja ryhmä läpimärkiä epätoivoon turtuneita miehiä, joilla ei ole enää\npanosta aseeseensa ja jotka makaavat pitkin soransekaista paikkuleista\nnurmea aikomatta enää mitään.\n\nNäilläkö voitaisiin valloittaa maan lujin linnoitus, jonka bastioneissa\noli värvättyjä rykmenttejä yli tuhannen miestä, osia Turun\nruoturykmentistä ja lisäksi Helsingin kasarmeissa puolikaspataljoona\ntykistöä.\n\nJaakko Maunu ja Jööran liikuskelevat tyynin, melkeinpä iloisin kasvoin\nmakaavien miesten keskellä.\n\nEi hätä ollut tällaista. Oli vain hetken koottava voimia. Ja sitten\nkeksittävä keinot. Pahimmin taintuneita, suullaan makaavia, he kääntävät\nolasta, aivankuin vanhasta tottumuksesta: katsoakseen oliko\ntaistelukentän hyökkäyksessä maahan tuupertunut mies saanut kuolettavan\nluodin, vai uupumukseenko läkähtynyt tai vain haavoittunut.\n\nUpseerit kokoontuvat neuvottelevaksi ryhmäksi. Oli arvioitava tilanne.\nKaikki on nyt yhden kortin varassa. Kaikki riippuu siitä, onko Viaporin\nkomentaja kenraali Björnberg jo Trollen ja Ehrensvärdin vanki, vai onko\nhän saanut viestin Porvoon tapahtumista ja vallankaappaajien lähdöstä.\n\n\"Kornetti von Essen tietää kyllä tehtävänsä. Ei käärmekään kykene\nkiertämään hänen komennuskuntaansa\", Jööran sanoo.\n\n\"Entä Helsingin porvarit?\" kysäisee eversti. \"Odotamme säänmuutosta ja\nminä pyydän komennustanne kaupunkiin, herra eversti, ottaakseni selvän\ntilanteesta\", ehdottaa Möllersvärd. \"Matkaa sinne ei voi olla enää\npitkälti.\"\n\nPari upseeria nyökkää myöntyvästi. Jööran pudistaa epäillen päätään.\nEversti on kääntynyt tarkkailemaan tukevinta aluksista antaen hetken\nkuluttua käskynsä: \"Tuo lähtökuntoon!\" Sotilaisiin päin kääntyen hän\nkysyy ratkaisevan lujasti: \"Ketkä ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi?\nTarvitsen neljä miestä.\"\n\nRuotumies Peura vääntäytyy tyynesti asentoon, jotta ... tässä sitä\noltaisiin. Kolme muuta eversti valitsee nopeasti, kääntyen kohti äsken\nosoittamaansa alusta.\n\n\"Mitä aiot?\" Jööran pysähdyttää velipuolen. \"Soudatan itseni perille,\npalautan asiat järjestykseen. Tai pelastan edes kunniamme rippeet ...\ntällä\", Jaakko Maunu laskee kätensä vyöpistoolinsa perään.\n\n\"Hyvä\", Jööran vastaa. Lähestyy veljeään melkeinpä rinta rintaa vasten\nsanoen toisille kuulumattomasti, tuiman jyrkästi: \"Kumpi lähtee, sen\nratkaiskoon meidän välillämme arpa. Kunniamme on myös minun\nvastuullani.\"\n\nJaakko Maunu näyttää aluksi tuimistuvan. Velipuolet katsovat hetken\ntoisiansa hievahtamatta silmäterään kuin pistoolinperän takaa. Upseerien\nryhmä alkaa levottomasti liikehtiä. Mitä tämä oli? Oliko tulossa\nveljesriita? He olivat kyllä kuulleet Raaseporin tapauksesta. \"Olkoon\",\nkuuluu äkkiä jyrkkänä everstin myönnytys. \"Kruuna tai klaava.\"\n\nHän ojentaa kätensä. Lauri Reinhold kiidättää hänelle hopeariksin.\n\n\"Ken saa kruunan...\", Jööran alkaa. \"Juuri niin\", katkaisee Jaakko.\n\nEversti heittää rahan ilmaan. Kumpikin veljeksistä jää tuijottamaan\nmaahan, mutta kumpikaan ei kumarru rahaa nostamaan.\n\nLauri Reinhold ottaa sen vihdoin varoen hyppysilleen ja asettaa\nkämmenelleen niin päin kuin se oli pudonnutkin, tokaisten, yhä vielä\nkäheän jännittyneesti: \"Eversti sai kruunan.\"\n\nJööranin katse sulkeutuu kulmallisten pimetessä. Pää nyökkää lyhyesti,\njäykästi. Mutta sitten tulee raikkaan vapauttavasti: \"Jacta est alea,\nsanoi Caesar. Sinulle siis, mon frère, kuuluu matka yli tuon\npeevelinmoisen Adrian!\" Käsi viittaa rennosti yhä meuruavalle ulapalle.\n\n\"Rohkeus ja Kustaan onni\", eversti nostaa kätensä hyvästiksi\nupseereille. Matka alkaa.\n\nVene pääsee miesvoimalla irtautumaan rannasta ja keula kääntymään\naallokkoa vasten.\n\nVene halkaisee jo soutuvoimin aallonharjoja. Vauhti on luja ja varma.\nEversti viittaa vielä kerran rohkaisevasti taaksepäin.\n\nAlus etenee. Kyynärä kyynärältä. Sen päällikkö seisoo peräsimessä\nrahkaan vedettynä jousen jänteenä -- jännittyneenä, mutta hieman\nkumarassa, välttääkseen myrskyn painetta.\n\n\"Kustaan ja isänmaan puolesta, miehet!\" hän toistaa pariin kertaan\ntunnussanaa ja kuin koko ruumiillaan takoen tahtia.\n\nKivenheiton matka on jäänyt taakse.\n\nMutta siinä avautuu lahti ulapaksi. Aallot alkavat nousta aluksen keulaa\nylemmäksi. \"Isänmaan ja Kustaan...\", toistuu vinkuvaan myrskyyn hukkuva\nkäsky. Kerta kerralta miesten katkeavat voimat tiivistyvät uudestaan.\nPeuran poika vetää leveät hämäläishartiat keinuen kuin laitumelta tammaa\nhaamaisevalla karhulla. \"Saakurin saakeli\", jurisee tasaisena sähinänä\nhänen hampaistaan.\n\nAirot käyvät. Painuvat, nousevat, painuvat taas aallon niskasukaa\nvasten. Mutta alus ei etene paljoakaan. Hetken kuluttua ei enää\ntuumaakaan. Aironlappeitten kohotessa se painuu takaisin saman verran\nkuin vetäisy oli pakottanut, sitä eteenpäin.\n\nOllaan kuitenkin jo lähtöpaikasta parin kivenheiton päässä.\n\nEversti ei enää toista tunnussanaa. Mutta hän hallitsee soutajia\nkatseellaan, josta uhoaa tahdonvoiman magneettimalmi.\n\nÄkkiä paiskaa myrskyn painava koski rysähtävän äänen päällikön korvaan.\nMutta senkin yli kuuluu kiukkuisen haikea, hämmästynyt ja yht'aikaa\nverisen karkea: \"Perkele!\"\n\nTämä räjähtää pariin kertaan. Ja sitten tulee kiukunitkuisella\nkurkkuäänellä: \"Mitäs nämä ... saakelin vekineet...\"\n\nSikstus Peuran airo oli rysähtänyt poikki.\n\nKaikki oli menetetty. Venettä yritettiin pitää tasasuorassa. Se luisuu\nluisumistaan taaksepäin.\n\nMutta hyrskyistä työntäiksen kari sen kölinperään. Nyt se heitteleksen\nvaltoimenaan, hulvahutellen sisäänsä vettä kuin juomahimoinen tursas.\nMakaa taas hetken aallon pohjalla. Ei nouse enää, kunnes se sinkoutuu\nlähellä saaren rantaa pohjakivestä kyljelleen.\n\nPäällikkö ja miehet saavat kahlata loppumatkan, aluksi vyötäisiä myöten,\nsitten nousten ja nousten ja vihdoin hoippuen vastaanottavien\nkäsivarsien varassa hiekankarhealle nurmikolle.\n\nJaakko Maunu horjahtaa vastaan kiirehtineen Jööranin käsivartta vasten,\nmutta vain vetääkseen pariin kertaan henkeään. Suoristautuen nopeasti\nhän vastasi nyt veljen äskeiseen leikinlaskuun Caesarista -- katkeraa\nhirtehishuumoria tuskasta värehtivillä kasvoilla: \"Eipä näy olevan\nkaikilla Caesarin onnea veneessään. Ei meillä eikä Kustaa paralla...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin näytti nyt isänmaan ja Kustaan onni, urotöitten urotyö ja\nSprengtporteneitten maine kärsineen lopullisen haaksirikkonsa.\n\nIhmissilmin nähden ei ollut enää muuta jäljellä kuin haudan kaivaminen\nomin käsin tähän viheliäiseen saareen -- hiekkaan, saraheinään ja\nsoraan.\n\nLuultavastikaan ei kahdesta uhkarohkeasta velipuolesta jäisi muuta\njäljelle kuin lyhyt välinäytös säätyjen puhujakorokkeella tai jonkun\npuoliviattoman \"syntipukin\" korkeasti siveellinen päänkatkaisu\nmestauslavalla.\n\nTai -- ehkäpä -- pari hovijuttua \"Viaporin portinsärkijöistä\", joiden\nyltiöpäiset ilmalinnat olivat särkyneet kuin tyhjä vaahto aallonharjalta\nrantakivikkoon, mikäli ei yritys ollut skandaalijutuksikin liian mitätön\nja nolo.\n\n\n\n\n26.\n\n\nSamaan aikaan kun salaliittolaiset taistelivat elämästä ja kuolemasta,\nmietiskeli monsieur Björnram oman superieurinsä arvoituksellista\nsaavuttamattomuutta.\n\nHänkin, istuessaan pormestari Forsteenin rinnalla tämän\n\"turunkieseillä\", koki järkyttäviä epäilyksen tuskia.\n\nOliko hän sittenkin tulkinnut väärin valtiashenkensä ennusmerkit? Nythän\nviisti myrsky, länsimyrsky, suoraan ajajia vasten naamaa, vihmoi vettä\nja räntää, niin että maantie paisui notkopaikoissa tulvilleen.\nMinkälaista olikaan nyt siis merellä! Ei, vallankaappaajien oli\nmahdotonta päästä perille. Ja kuitenkin hän oli tulkinnut eilisiltaisen\nitätuulen maagillisen henkensä ratkaisevaksi ilmoitukseksi: tässä\nmerkissä voitat!\n\nEntä nyt? Tässä hänen vierellään istui voitonvarmana salaliittolaisten\nvannoutunein vastustaja, jolla oli taskussaan syytöskirjelmä maaherralle\nja tämän kautta Viaporin komentajalle. Mon Dieu! Ja riittikö sekään!\nTuon ruskotakin taskussa oli myöskin tuomiokapitulin ilmiantokirje\nsamalle \"Korkeastihyvinluvalliselle Maaherran virastolle\", jota anottiin\nilmoittamaan kapinasta \"Valtakunnan nyt koolla oleville säädyille\".\n\nMitä auttoi salakaappareita se, että pormestari joutuisi hetkeksi von\nEssenin partion pidättämäksi? Ei mitään. Heidän ratkaiseva\netsikkohetkensä oli joka tapauksessa mennyt auttamattomasti ohi.\n\nKaiken järjen nimessä hänen superieurinsä tarkoitti nyt, juuri tällä\nhetkellä huutaa hänelle tuosta vastaan tohisevasta myrskystä: hyppää\npois, rakas poikani, ja hyppää ajoissa haaksirikkoisesta laivasta!\n\nNo, niin. Jos hän nyt tekisi saman hyväntyön pormestarille kuin oli jo\ntehnyt värjärimestari Hamströmille -- auttaisi välttämään turhat vaarat,\nnoin vain vaivihkaa ja hiljaisesti, niin -- hänhän olisi täyttänyt\nyht'aikaa sekä järjen että hurskauden lait...\n\nMonsieur'n sydän alkoi sykkiä keskellä räntäsadetta tästä\nhengenleimauksesta melkeinpä aurinkoisesti.\n\nKas, auttaa miestä omia ystäviään, mutta tuon miehen vihamiehiä vastaan\nja antaa apunsa pyhän kirjan sanan jälkeen, niin ettei oikea käsi tiedä\nmitä vasen tekee -- silloinhan oli oleva hänelle, nöyrälle ihmisparalle,\navoinna kaksi porttia: sekä taka- että pääportti! Oo, miten\nyksinkertaista olikaan taivaan enkeleistä säteilevä nerous!\n\nKummankin puolen öykkärit tulevat häntä suojelemaan, vieläpä\npalkitsemaan, sillä jommatkummat heistä joka tapauksessa pääsevät\nsisälle valtakuntaansa.\n\nErgo: jos \"portinsärkijät\" muuttuvat särjetyksi portiksi, avaavat nämä\nporvarit hänelle turvalliset tyyssijansa. Mutta jos vallankaappaajat\nvoittavat -- mitä ihmettä hän totisesti oli valmis superieuriltään\nrukoilemaan -- no, siinä tapauksessa: puhtain sydämin hän on ottava\nvastaan kuninkaan ja vastaleivottujen kenraalien suosion.\n\nEikä hän näin ollen -- armolahjansa älyn ansiosta -- joudu missään\ntapauksessa tulkitsemaan väärin valtiashenkensä ylimaailmaista tahtoa,\nmikä olisikin epäilemättä sovittamaton rikos pyhää Henkeä vastaan.\n\nOliko siis ihme, että Kustaa-herra paljasti pormestarille sen vaaran,\nmihin he olivat suistumaisillaan, luvaten hänet pelastaa sekä ystävyyden\nettä aatteen nimessä.\n\nAjajat hidastivat vauhtia. Yö lähestyi synkkääkin synkempänä. Mutta\njuuri tässä Egyptinmaan pimeydessä heillä oli mukanaan \"ihmeellinen\nHengen johdatus\", kuten hierofantti selitti säikähtyneelle porvarille.\n\nKornetti von Essen oli näet rakuunoineen tullut lähestyneeksi Helsinkiä\nniin pitkälle, että sivutie Vanhaankaupunkiin jäi joksikin ajaksi\nvapaaksi.\n\nPäästyään sinne toverusten oli helppo keinotella itsensä vesitietä\nmyöten Helsinkiin ja maaherran pateille.\n\nMutta sattumat, jotka näyttävät kohtalonvirran pintaa pitkin vieriviltä\nturhanpikkaraisilta häränsilmiltä, saattavat kiertyä sen\npohjasyövereihin saakka.\n\nOliko sattumaa se, että tällöin sattui olemaan lauantai-ilta, jolloin\nmaaherran oli tapana nauttia ansaittua lepoa maatilallaan, Boxbackassa?\n\nOli tai ei. Mutta viivyttävä tiima, tuokio, yksi ainoa silmänräpäys voi\nratkaista kohtalokkaat taistelut, vaikka muka tuo merkillinen Aika on\nvain eräs ajattelumme tyhjä kaava. Joka tapauksessa: pormestarin täytyi\nrehkiä yökaupalla, yhä vain tuulessa ja räntäsateessa, ja kaiken lisäksi\nyksin -- hierofantti oli livahtanut omille teilleen -- ennenkuin hän\npääsi kolkuttamaan Boxbackan palvelusväkeä hereille.\n\nMutta -- hallitsevalla Kohtalottarella ei ollut tälläkään kertaa\nsylissään vain sattuman paperikukkia, vaan myöskin ihmissielun\nsalaisimmista notkelmista kasvavia ehkäpä nimettömiä, mutta eläviä ja\nväkivaltaisen voimakkaita versoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurun jalkaväkipataljoonan ruotumies Eerikki Frisk seisoskelee\nsunnuntaisen aamuyön sankassa hämärässä, jota ei edes kuutamo pääse\nvalaisemaan, kivääriinsä nojaillen Viaporin pääportin ulkosillalla.\n\nHän on vahtivuorollaan. Mutta monesta syystä on hänen vartiointinsa\nluvattoman välinpitämätöntä. Räntäsade on aamua vasten muuttunut\nlumimyrskyksi. Väitettiinpä jälkeenpäin tulleen raekuurojakin\nkaatomyrskyn sekaan.\n\nOnko ihme, että ruotumies suojautuu parhaansa mukaan portinpielen\nkulmakkeeseen, varjellakseen edes naamaansa yhtämittaiselta\npiiskaamiselta.\n\nSitäpaitsi, Eerikki Friskin päässä jauhaa muutenkin jos jotakin\nmyrtynyttä ajatuksentapaista. Nämä ovat hämäriä, muodottomia -- pelkkää\nyksinäisyyden kaukalossa nouseskelevaa taikinaa. Mutta tähänpä\ntahtaaseen on sittenkin miehen tietämättä kohtalon piru pistänyt pitkät\nkyntensä -- eräitten salakaappareitten onneksi.\n\nSe haroo, vihtahousu, tästä hänen myrtymielestään oikeastaan jo\npunapäisiä kapinanpoikasia.\n\nEivät olleet asiat tässä fästingissä tolillaan, ei heillä turkulaisilla\neikä muilla, ei edes noilla sakramenskatun lellipojillakaan, ukko\nBjörnbergin värvätyillä riikinruotsalaisilla.\n\nKaikkiahan heitä hakattiin miekanlappeella. Keppiä ja raippaa sai, että\n\"luulis ihka alvariks\", kuten turkulaisilla oli tapana sanoa päästyään\npiiskajaisista. \"Henkens erest\" sai ottaa selkäänsä ja siitä riksin\nkuussa palkkaa, jolla oli ostettava omasta takaa kalja ja särvin,\nvieläpä pulitettava palkat välskärille ja papille, noille ruumiin ja\nsielun saakurinmoisille paikkureille. Ja joppa joo! Maksettava ne oli ne\nKatajanokan flikkain trahteerauksetkin, jos tahtoi \"eres hiuk siit\nrakkaurestakin haukata\"...\n\nJa mitäs oli sitten, jos rupesi tarkkaan räknäämään, heillä Turun\npojilla lisävaivoja? Jop! Se oli tämä Pääpelin kieltensekoitus -- sai\nmongertaa mitä tahansa paitsi selvää turkulaista.\n\nUpseerien suusta ei saanut suomen sanaa, ei äkseerauksissa eikä muuten.\nOlla vaikka pelkkä vääpeli, ei se muuta päästänyt suustaan kuin: \"Sine,\nsine, finnkollo, klaara ittes ruottinkiälel tai...!\"\n\nOliko ihme, että heidän rykmentissään miehet jurnasivat, ettei räntännyt\nenää koko tämä sotamiehen elämä.\n\nJohan se oli hänen paras kaverinsakin, Aatami Storm, kiroillut eilisenä\niltana, yksinpä tuon vääpeli-pirun kuullen: \"Kyll eiläsem päevä viäl\nelät ränttäs, mutt en mä täst ja huamisest tiär.\"\n\nNiin oli Aatami pannut uhkaamalla, välittämättä tuli vaikka\nneljäkymmentä paria niskaan. Mutta ... \"ei se ihmne onnestas tiär\" --\nAatami ei saanut edes korvapuustia!\n\nHerrojenkin päätä kun näkyi fiiraavan \"ko ensmäne päev kuahittua\nruunaa\". Kuhkivat nurkissa kuin hämille lyödyt koirat, vaikka muuten\nolivat häpeämättömiä \"ko ruattalainen taivam portil\". Pirulaut! Jotain\nne pelkäsivät... Ettei keppiä eikä raippaa selvästä yrmimisestä\nesimiehen kuullen? Jop! Pelko se sellaista tekee... Ei ne suret muuten\npruukaa lampuriks muuttua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVahtimies yrittää iskeä taulasta tulta piippuunsa. Ei käy, koira\nsyököön... Ärähtäen hän silmää merelle.\n\n\"Mitä lie pirun mustukaisia nuokin\", mies äsähtää tarkaten tuokion\nverran hetkeksi ilmestyneen kuutamon valossa veneennäköisiä haamuja,\njoita liikuskelee lumipyryn seassa idänpuolisella selällä.\n\nNo, lienevät olleet saaristolaisaluksia pyrkimässä Helsinkiin.\n\nEerikki Frisk panee kiväärinsä portinpielen nojaan, vetää kohmettuneet\nkätensä hihojen turviin ja painaa olkapäänsä muuria vasten, kyhertäen\npäänsä entistä parempaan suojaan.\n\nNäin torkkuessaan turtunein jäsenin mies ei tule pitkään aikaan edes\nhuomanneeksi, että pyry on vaimennut, aallokko madaltunut ja kuutamo\nvalaisee jo täysin naamoin taivaanrantaa.\n\nTätä vasten lähestyvät veneet näyttävät mustilta möhkäleiltä ja\nliikkumattomilta kuin kalliot laveassa riutassa, joka makaa märkyyttään\nkiillellen, oneassa, yhä hitaammin läikkyvässä kuutamo-aallokossa.\n\nEerikki ei tiedä, kuinka kauan hän on torkkunut. Mutta eräänä hetkenä\nhänestä tuntuu, että maailma on käynyt yht'äkkiä merkillisen\nhiljaiseksi. Näkikö hän unta? Oli kuin varjo olisi lipunut muuria\npitkin, aivan läheltä silmiä.\n\nHän etäännyttää yhä puolittaisessa horroksessa päätään seinämästä. Nyt\nsiitä nousi kuin jättiläiskämmenen varjo.\n\nMies haamaisee tussarinsa piippua. Saa tämän kouraansa. On\nkäännähtämäisillään heittääkseen painetin tanaan.\n\nEi ennätä. Takaapäin kiertyvät hartioitten ympäri hitaasti rusentavat\nmesikämmenen käsivarret, ja samassa kova koura tarttuu kivääriin.\nEerikki on mies lujaa tekoa. Hän riuhtaisee tuimasti. Mutta takaa\nhaamaistu ote ei laukea. Hän punnertaa, niin että silmissä mustenee.\nMutta ei! Sekään ei auta. Henki salpautuu. Ja hän makaa tuon mykän,\nhiljaa ähisevän pedon kourissa kapalovauvana -- aseen pudotessa maahan\nhervottomista käsistä.\n\n\"Joo-joo, kaveri, kuolemalla on kovat kourat\", kuulee Eerikki vielä\nvangitsijansa jurisevan. Mutta että tämä julmettu peto oli Mukkulan Sike\neli rakuuna Sikstus Peura, joka oli saanut käskyn vaimentaa vahdin\näänettömäksi, siitä ei Eerikki Friskillä ole enää harmainta\naavistusta. Yhtä vähän kuin muustakaan, mitä sitten tapahtuu hänen\ntainnoksissa-olonsa aikana. Salaliittolaiset ovat maissa. Tuo sama\nkirottu myrsky, joka edellisenä aamuyönä oli heidät heittänyt perikadon\nviimeisen kurimuksen partaalle, oli nyt ollut heille viimeisimmässä\nyllätyksessään -- siunatuin kaikista Onnettaren oikuista.\n\nSillalle ryhmittyneelle joukolle kajahtelevat nyt eversti\nSprengtportenin käskyt määrätietoisina kylmässä, yhä selkeytyvässä\naamussa.\n\nKapteeni Ehrensvärd rientää paikalle uskollisimpine upseereineen.\nNämäkin saavat käskynsä. Kukin rientää asemilleen. Ja tuokiossa on koko\nitäisen Svartön laivastopataljoona nostettu aseisiin.\n\nParkaaseja miehitetään. Ne urkenevat Helsinkiä kohti kaapatakseen\njokaisen sananviejän, joka yrittäisi Viaporista kaupunkiin tai täältä\nlinnoitukseen.\n\nEräs Ehrensvärdin upseereista on jo vanginnut ukko Björnbergin tämän\nkomendantinasunnosta.\n\nMutta matkalla linnoituksen päävahtia kohti tulee sanoma, että joukko\nupseereita valmistautui parhaillaan hyökkäykseen vapauttaakseen\npäällikkönsä.\n\nJaakko Maunu antaa käskyn velipuolelle: \"Ota kaksitoista rakuunaa --\nnujerra ne hölmöt.\"\n\nItse hän jatkaa matkaa päävahtiin -- yksi ainoa upseeri seurassaan.\n\nJööran marssii Lauri Reinhold rinnallaan, rakuunat jäljessään\nkomendantintalon edustalle. Tänne ryntää Susisaaren ja Mustasaaren\nvälisen salmen puolelta paljastetuin miekoin ryhmä säätyvallalle\nuskollisia upseereita.\n\nJööran komentaa rakuunat tähtäykseen, astuen itse pari askelta\nhyökkääjiä vastaan. \"Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä --\npysähtykää!\"\n\nPäällikön tuima ääni saa upseerit hätkähtämään. He epäröivät ja\nmenettävät kalliin silmänräpäyksen. \"Olette myöhästyneet pahasti, hyvät\nherrat! Säätyvallan tuhatpäistä tyranniaa ei pelasta enää mikään -- eikä\nteitä. Siispä -- miekat tuppeen!\"\n\nMiekka miekan jälkeen katoaa huotraansa. Jööran tekee kohteliaan\nkädenliikkeen kuin sanoakseen: Kas, niin, sillä tavalla, te kiltit Svea\nmamman pojat!\n\nMutta ääni jatkaa sekä houkuttelevana että karskina samalla kertaa:\n\"Kuninkaamme armosta, vieläpä siitä maineesta ja kunniasta, mitä\nmerkitsee isänmaamme pelastaminen puoluevallan turmeluksesta, pääsee\nosalliseksi jokainen teistä, ken vannoo uskollisuutta ainoalle\nlailliselle hallitsijalleen, kuningas Kustaalle. Punnitkaa tätä\nansaitsematonta armoa ja -- jalosukuista päätänne tarkkaan tänä hetkenä\nomantuntonne vaakalaudalla.\" Viittaus Lauri Reinholdille. Tämä oli\nsaattava upseerit eversti af Trollen asunnolle, jossa eversti\nSprengtporten oli heille lähemmin selvittävä valtakunnan vaarallisen\ntilan ja ottava vastaan uskollisuuden valan.\n\nKapinoitseva joukko seurasi nöyränä jonona Glansenstjernaa, joka\npunoitti ja puuskui jalosta intomielestä, Jööranin noustessa pari\nrakuunaa jäljessään komendantintalon portaisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäävahti on antautunut suoralta kädeltä. Mutta Möllersvärd tuo\nvaarallisen viestin. Turkulaisen rykmentin lähes kaksisataa miestä on\ntarttunut aseisiin. He eivät ole vieläkään selvillä mikä vihollinen\nlinnassa rikeeraa. Ja he pysyvät lujasti sotilasvalassaan: jokaista\nhyökkääjää vastaan on tapeltava henkeen ja vereen.\n\nEversti lähtee Möllersvärd ja pari muuta upseeria mukanaan turkulaisten\nkasarmille. Tämän pihamaa ja ikkuna-aukot ovat täynnä mykkinä\ntuijottavia miehiä, tussarit tanassa ja silmä kovana.\n\nPienine ryhmineen eversti seisoo kasarmin pihalla tuokion saarrettuna\nsekä pihan laitamilta että rakennuksen molempien kerrosten ikkunoista.\n\nMutta eversti astuu erilleen upseereistaan. Seisoo leikittelevän\nlevollisena vieläkin hetken paikallaan keskellä pihamaata. Viittaa\nvihdoin kädellään.\n\nYrmyjen kasvojen ilmeet ovat joka puolelta järkähtämäisillään\nyhteislaukaukseksi, ärjähtäväksi tappeluhuudoksi, raivoksi ja\nmelskeeksi.\n\nMutta ratkaisevimmalla hetkellä, sormien jo painautuessa hitaasti\nliipaisinta vasten, miesten suut revähtävät ammolleen maailman\nsuurimmasta ihmetapauksesta.\n\nTuo koreakaluunainen herra kajahuttaa muutaman sanan, niin että niiden\nkaiku kiertää ympäri pihaa, kasarmin muureja pitkin.\n\nMiehet eivät ole uskoa korviaan. Mitä kieltä se saakeli oikein tolkutti?\n\"Teitä vastaan, sotilaat, ovat säätyvallan sorrolle ja vainolle\nuskolliset upseerinne harjoittaneet vääryyttä ja väkivaltaa...\"\n\n\"Ny käy jo yli ymmärrykse\", näyttivät miesten naamat puhuvan ihastusta\nja ällistystä yht'aikaa. Sehän puhui, tuo herra, jumaliste -- sehän\npraatasi selvää suomen kieltä, melkein kuin turkulaista... Piru soikoon!\n\nJa mitäs se jatkoi? \"Minä olen tullut pelastamaan teidät, Turun ruodut,\nteidän kurjuudestanne -- säällinen ja oikeamielinen kohtelu,\ninhimillinen kurinpito on tästä lähtien tuleva teidän osaksenne. Enää ei\nole yksikään upseeri rohkeneva keinotella lomalle laskemisen varjolla\nteidän päivärahoillanne. Ja teidän kuukausipalkkanne on koroitettava\nkunnolliseksi...\"\n\nHuikea hurraa kajahti pihan laidoilta ja ikkunoista.\n\nJumal'avita! Ei ollut aina \"suurt herra suure hatu al\". Mutta tuossa oli\nmies, jonka käskyt oli pantava toimeen, vaikka olisi härkä lypsettävä.\n\nJoka puolelta yltyivät riemuhuudot. Ilolaukaukset kajahtelivat.\nTunkeuduttiin lähelle katsomaan kasvoista kasvoihin tuota merkillistä\nherraa, joka osasi oikeitten ihmisten kieltä ja piti sotamiehen puolta.\n\nKaikkialta paistoivat naamat aurinkoisina, punakkoina ja mehevässä\nnaurussa, aivankuin vuoteltaisiin manööverien päättäjäisjuhlaa.\n\nJa tuskinpa muuta oli enää tehtävissäkään. Viapori oli vallattu jokaista\nsaarta ja bastionia myöten. Upseeristo vannoo uuden valansa olla\ntottelematta valtakunnan kokoontuneita säätyjä ja lupaavat kuninkaalle\nikuista uskollisuutta.\n\nMiehistön riemuilla ei ole äärtä ei rajaa.\n\nHelsinki on vallankaappaajien armoilla. Sieltä yrittävät maaherran\nlähetit vangitaan papereineen kaikkineen. Pormestari Forsteen joutuu\ntelkien taakse, sillä \"kaukonäkijä\" Björnram ilmoittaa, että pormestari\noli Viaporin antauduttua paennut Punavuoren huonomaineisten hökkelien\nturviin. Ja näistä kaahataan kunnon porvari ilmoille.\n\nLauri Reinhold saa kunniatehtäväkseen ratsastaa pikakuriirina Turkuun ja\ntäältä purjehtia Tukholmaan viemään ensimmäistä viestiä kuninkaalle\nvaltakunnan lujimman linnoituksen ja koko Suomen joutumisesta hänen ja\nhänelle uskollisen armeijan haltuun.\n\nHyvästellessään ratsaille nousevaa Lauri Reinholdia Helsingin\nraatihuoneen edustalla Jööran tokaisi näytellen ankaraa herraa:\n\"Tietääkö lanko, miksi hän on saanut kaikkia muita edellä tämän\nkunniatehtävän?\"\n\n\"Kaipa juuri lankouttani erään suuren kapinoitsijan kanssa,\nhe-he-he...\", Lauri Reinhold yrittää nasevaa vastausta.\n\n\"Eipä niinkään, mon bon ami! Vaan siksi, että eräällä sulhasmiehellä\ntulee olla olkapäillään kapteeninpoletit tanssiessamme hänen ja hänen\nHelena Sofiansa jälkihäitä Porvoon Gammelbackassa.\"\n\nLauri Reinhold keikahti satulaan. Hyvästelijä läimäytti täysin kämmenin\nhevosta lautasille, ryhtyen pian hänkin valmistautumaan Tukholman-matkaa\nvarten.\n\n\n\n\n27.\n\n\nAgata-rouva vaeltelee pormestarintalon autioissa huoneissa edestakaisin,\nsinne tänne, tietämättä mitä tehdä.\n\nHän tuijottaa pitkät tovit kamarinsa ikkunasta suvannolle päin ja\nmerelle. Kulkee taas salin puolelle, josta jää yhtä tyhjin silmin\nkatsomaan tuomiokirkon hautausmaan ristejä ja kivipatsaita.\n\nNyt hän on istahtanut syyskuun ensimmäisen lauantai-illan lähestyessä\nsalin nojatuoliin, pitämään yksinäistä hämärähetkeään.\n\nPolvea vasten hän pitelee pientä punaista lippalakkia, joka näinä\npäivinä usein joutuu hänen käteensä.\n\nKatse tapaa väsyneenä soman pojanlakin, joka vielä pari viikkoa sitten\noli napottanut hänen Hannu-poikansa kiharilla. Nyt sen puna on hieman\ntummunut, eikä siitä ole saanut pesemälläkään pois rantaliejun siihen\ntekemiä tahroja.\n\nHänellä, entisellä Hannu-mestarin Agatalla, ei ole enää mitään muuta\nhyväiltävää koko maailmassa.\n\nTuolla nukkui nyt hänen ainoansa ja viimeisensä kirkkomaan mullassa.\nKylmettyminen joen syysvesissä ja sitä seurannut aivokuume oli vienyt\nHannu-pojan pois häneltä.\n\nAviomiehestään hän ei ole kuullut muuta, kuin että vallananastajat, nuo\nvoittajat, olivat hänet vanginneet, kukaties surmanneet.\n\nJa missä liekään hänen entinen rakastettunsa, hänen Hannunsa isä?\n\nHuhut, joita on tullut Pohjanlahden yli, eivät tiedä paljoakaan.\n\nViaporin valloittajat olivat lähteneet purjehtimaan kohti Tukholmaa,\nmutta joutuneet kuulema taaskin ankaran vastatuulen ja myrskyn käsiin.\n\nEi kukaan tietänyt, mitkä heidän laivoistaan olivat päässeet meren yli,\nmitkä ei. Ehkäpä ei yksikään.\n\nSe vain tiedettiin varmasti, että Kustaa-kuningas oli pannut toimeen\nvallankumouksen Tukholmassa omin päin ja kukistanut säätyvallan.\n\nYksinpä Lauri Reinholdin paluuta oli odotettu tähän saakka turhaan,\njoskin hänen kirjeistään, jotka olivat olleet täynnä huolekasta\nlevottomuutta muiden vallankaappaajien puolesta, oli käynyt selville,\nettä hän oli joka tapauksessa Tukholmaan saapunut ja viestinsä\nkuninkaalle saattanut.\n\nTyhjempää ei voi olla näissä autioissa huoneissa kuin on nyt Agatan\nsydämessä. Tässä ei liikahtele enää viha eikä rakkaus. Ei siellä enää\npala himo nähdä petollinen rakastaja polviensa edessä, voitettuna ja\nnöyryytettynä.\n\nHänen rinnassaan on vain katumusta, mikä sekään ei jaksa vielä palaa\nkirvelevänä tuskana. Se vain vaivaa eräinä alakuloisina ajatuksina.\nTällainen suru ei polta. Se kytee syvällä elämänmullan alla, paahtaen\nesiin riuduttavan ajatuksen toisen toisensa jälkeen, hitaasti kuin vain\nvoi luopumaton suru.\n\nOliko sittenkin naisen syvin rakkaus suurempaa, kuin hänen oli ollut?\nOlisiko se vaatinut häneltä yhä, katkerimmassakin pettymyksessä, silmän\nummistamista kaikelle muulle maailmalle? Oliko rajattoman rakkauden\nuhrautuva alttius yhtä rajaton kuin sen huikaiseva kauneus? Tälläkö\ntavalla kostettiin hänelle hänen ylpeä vihansa?\n\nTuo Smedjebackan yö ja Jööranin eräät sanat eivät päästä häntä rauhaan.\nViha oli kaksikärkinen tikari, jonka toinen terä upposi vihamiehen\nsydämeen, mutta toinen -- omaan. Niinhän hän oli sanonut. Ja nyt! Miten\ntotta se olikaan... Kuolettava miekka oli hänen sydämensä lävistänyt.\n\nNäin kävi ainakin naiselle, joka rakasti omaa vihaansakin kuin\nverenpunaiseksi noiduttua silkkilankaa -- heidän viimeistä yhteistä\nkalleuttaan tässä köyhänköyhässä elämässä.\n\nSiinäkö olisi sittenkin ollut armeliaan Onnen kätkemä kaikkiviisas\nsalaisuus, että hän olisi ohi kaikkien järkiavioitten ja elämänpakkojen\npysynyt rakastettunsa omana, vaikka piilossa tai maailman halveksimana,\nja kasvattanut heidän poikaansa salaisessa pesässään ... hänen isänsä ja\nitsensä iloksi...?\n\nSiksikö, juuri tämänkö vuoksi, että hän oli ottanut ylpeyden\nmatkasauvakseen, häneltä, niin, heiltä molemmilta oli poika riistetty?\n\nAgatan huokaus särkyi. Ja vihdoin illan pimetessä yltyi katumuksen tuska\ntäyteen paloonsa. Herra armahtakoon, mitä hän oli itse sanonut tuona\nonnettomuuden yönä! Vihaamaan hän oli muka opettava poikansa -- omaa\nisäänsä. Ja miten oli käynyt?\n\nVeren ja vaiston salaperäinen huuto oli vienyt lapsen ensi näkemältä\nisänsä syliin, kuin olisi poika vain siinä ollut oikealla paikallaan.\nJumaloivasta rakkaudesta isään, ei häneen, äitiin, Hannu raukka oli\njuossut jokirantaan päästäkseen hänen, juuri hänen mukanaan\nihmeellisille retkille.\n\nMikä hän oli ollutkaan, parka, sotiakseen veren ja rodun mahtavaa valtaa\nvastaan -- pieni, kehno, naiseksi epäluoma...\n\nAjatus, joka on hänen sydämensä kipein kysymys, saa hänet jälleen, kuten\nmonenmonet kerrat näinä päivinä, nousemaan ja siirtymään ikkunaan. Yhä\nyltyvä katumuksen vaiva saa värisemään hänen kätensä, joka hyväilee\npientä punalakkia hyväilemistään. Mutta silmiin ei tule lunastavaa\nitkua.\n\nTällä kertaa hän ei kuitenkaan jää pelkästään tuijottamaan ontoin\nsilmin. Katse käy tavallista tarkkaavammaksi. Siellähän, kirkkotarhassa,\nkäyskeli tutulta näyttävä hahmo.\n\nYksi suruntuttu lisää, Agata nyökkää ajatuksissaan.\n\nHenrik Gabriel Porthan on saapunut salaisen kihlattunsa, Kirsti\nJusleenin, haudalle.\n\nOppinut pysähtyy kukitetun haudan eteen. Ottaa lavean viittansa varjosta\npienen kukkakimpun laskien sen syvään kumartuen toisten kukkien joukkoon\nja koskettaen hellästi pientä valkeata ristiä.\n\nKatselijasta tuntuu kuin tuo yhä kumaraan jääpä mies hymisisi huulillaan\nhiljaista valaa ja hänen kätensä hyväilisivät yksinäistä liekkiä, joka\nei ole koskaan hänelle loistava maallista valoa, mutta ei myöskään\nkoskaan sammuva.\n\nNiinkö oli hänenkin laitansa?\n\nAgata joutuu jälleen hauraitten tutkailujensa pariin. Mutta ne ovat\nyhäkin yhtä alakuloisen hämäriä tai tuskan sumeita kuin tuo vainajain\ntarha tuolla risteineen ja lakastuvine kukkineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin, vasta syyskuun puolivälin lähestyessä, palaa Lauri-herra uusine\nkapteeninarvoineen kotiin, jossa ryhdyttiin suurella touhulla\nvalmistamaan sekä morsiamen kodissa, Malminkartanossa, että Ånäsissä ja\nGammelbackassa vietettäviä häitä.\n\nNyt saatiin varma tieto siitä, että eversti Sprengtportenin saavuttama\nkunnia oli ollut suuri hänen vihdoin päästyään laivoineen myrskyn\nkäsistä Ruotsin saaristoon. Kuningas itse oli loistavine seurueineen\ntullut Viaporin valloittajaa ja tämän rakuunoita vastaan.\n\n\"Lähinnä Jumalaa on minun kiittäminen teitä valtakuntani pelastuksesta.\"\nNiin olivat kuuluneet voitollisen kuninkaan sanat Jaakko Maunu\nSprengtportenille.\n\nHänet oli korotettu kenraaliksi ja kuninkaallisen kaartin komentajaksi.\nHänen upseerinsa oli ylennetty jokainen virka-arvossa astetta\nkorkeammalle ja aatelittomat oli tehty aatelisiksi.\n\nRakuunoille ja turkulaisille oli pantu toimeen juhlat, joissa viini ja\nrenska virtasi ja jotka kuulema saivat kestää niin kauan kuin\nvaltakunnan pelastajat vain jaksoivat ryypätä ja sapuskaa haukata. Niin\nelivät nyt vallankaappaajat Tukholmassa herroina, sekä ylemmät että\nalemmat.\n\nMutta missä oli rojalisteista kiihkein, Yrjö Maunu Sprengtporten, ja\nhänen uskolliset rakuunansa?\n\nHeistä ei tiedetty paljoakaan, tuskin mitään.\n\nHuhuttiin sitkeästi veljesten välisestä riidasta, joka oli syttynyt\nvoittajain lähtiessä Viaporin sotasatamasta Tukholmaa kohti.\n\nJostakin syystä -- kukaan ei tietänyt mistä Jööran-herra oli saanut\ntyytyä heikkorunkoiseen, vanhaan ja ahtaaseen \"Snappoppiin\", johon hänen\noli täytynyt sulloa satakolmekymmentä rakuunaansa muonavaroineen --\nalukseen, joka oli rakennettu alle neljääkymmentä miestä varten.\nTällainen oli ollut everstin jyrkkä käsky -- huolimatta velipuolen\nankarasta suuttumuksesta ja pätevistä vastaväitteistä.\n\nJa miksi oli laivue merellä hajaantunut hitaan \"Snappoppin\" jäädessä\npahasti jälkeen jo Suomenpuolisilla väylillä? Pelkän myrskynkö vuoksi?\nPahat kielet väittivät itsepintaisesti, että vanhempi veljeksistä halusi\nkiirehtiä yksin, ennen nuorempaansa valtaistuimen loistoon, kasatakseen\najoissa itselleen arvot, rikkaudet ja kunniat.\n\nSitä varten hän oli muka jättänyt oman veljensä myrskyn ja kuoleman\nkäsiin.\n\nJos tämä veljesvainon hirvittävä tarina oli totta, oliko siis tuo konna\nveljekseen onnistunut katalassa aikeessaan? Hukkunutko? Kadonnut\njäljettömiin -- ensimmäisen suuren voittonsa hetkellä?\n\nPäivä kuluu päivän jälkeen, Agata kulkee sydän turtana, valvoskelee yöt.\n\nEräänä päivänä näyttää kuolinsanoma saavan vastaansanomattoman\nvahvistuksensa.\n\nKorpoosta päin, Utön majakalta, tulee tieto, että merihätään joutuneen\npienen aluksen oli nähty ajautuvan ulkosaariston kallioriuttojen sekaan.\nMutta kun myrskyn hetkeksi tauottua oli ryhdytty etsiskelyihin, ei\nlaivasta ollut nähty jälkeäkään -- ei mitään muuta kuin tyhjiä\njuomavesitynnyreitä, jotka aallot olivat työntäneet erääseen\nhiekkarantaiseen lahteen.\n\nHukkunut! Ja sitä ennen? Ehkäpä he olivat saaneet nääntyä kuolemaan\nvedenpuutteesta, janon hirvittäviin tuskiin...?\n\nTätä raskainta uutista on Agata-rouvalle tuomassa kirjuri Busch, jonka\nkapteeni Glansenstjerna on päästänyt vapaaksi raatihuoneen\narestikamarista.\n\nKirjuri huokailee \"suuren sankarin kuolemaa\". Hän on nyt intoileva\nrojalisti. Ei ollut mitään järkeä enää tapella viisaan miehen voittajia\nvastaan.\n\nMutta tulliherra tuo samassa matkassaan toisenkin kuolinviestin. Olkaa\nkohautellen hän kertoo, että Treksilän juoppohulluksi tullut kornetti\noli lähtenyt humalapäissään metsästysretkelle pelkkien renkien ja parin\npuukhollarin seurassa. Ja siellä, jossakin metsästysmajan nurkilla oli\nsattunut \"vahinkolaukaus\".\n\nTuo hullu oli ampunut kerta kerran jälkeen pistoolinsa tyhjäksi\npetäjänkylkeen huutaen sokeassa humalassa: \"Korvat hiiteen! Molemmat\nkorvat siltä saatanalta!\" Mieletön oli ollut näkevinään Jööran-herran\nilmielävänä itseänsä vastapäätä ja huutanut loppumattomiin\nverivihollisensa ja saatanan nimeä.\n\nSiinä se sitten oli sattunut. Pistoolin heilahtaessa olan yli\ntähtäykseen se oli lauennut korvanjuuressa ja -- takaraivo oli lentänyt\nhuut'helvettiin.\n\nKirjurin halveksiva, honottava ääni, kuvauksen karkeat sanat ja nuoren\nmiehen kurja kuolema havahduttivat Agatan turraksi käyneen sydämen.\n\nKauhunhuuto oli päästä hänen suustaan.\n\nNiinkö oli, herra-armahtakoon, käyvä niille, jotka häntä rakastivat, ja\nniille, jotka häntä vihasivat -- kaikki vain kuoleman omiksi tai ...\nkuolinlakanoihin verhottujen ikkunain taakse?\n\nVeren rakkaudenkutsu oli houkutellut heidän poikansa kuoleman syliin.\nTuo herra parka oli sortunut yöstä yöhön näännyttävästä vihasta rappioon\nja kuolemaan.\n\nKuka oli tuo mies, jonka saapumista ensi sodastaan ennustivat tulipalon\nkauhut ja jonka päätä ympäröi milloin huikaiseva loiste, milloin tuhon\nja häpeän samea pilvi?\n\nVieläkö hän nyt -- vainajana tuhosi jälkeenjääneiden elämää, yhtä hyvin\nnuorinta ja puhtainta kuin häpeän saastuttamaa. Kaikki vain, viattomat\nja syylliset? -- samaan hautaan...\n\nTulliherran mentyä yllätti Agatan himo kuolla. Miksi _hän_ taistelisi\nvastaan? Hänen jos kenen oli kuolemalla sovitettava Smedjebackan\nerehdysten yö.\n\nMieli syvimpiä uumenia myöten järkkyneenä hän syöksyy portaita alas,\nriipaistuaan pelkän hartialiinan ylleen. Sinne, sinne, mihin oli juossut\nhänen poikansakin -- pieni punalakki päässä, pienet heleät aivot täynnä\nihania tuulentupia.\n\nSuloinen virta hulvahti nyt jo hänessä sen kaiken yli, mikä hänen\nsydämessään vielä oli elävää kasvua. He kolme, jotka rakkaus, veren ääni\nja elämänonni oli kerran liittänyt yhteen kuin kukkeat, jokaiselta\njuurisäikeeltään toisiinsa juniutuneet puut -- he kolme saivat yhdessä\nhukkua syvien vesien alle...\n\nTämä autuas houre sielussaan Agatan askel tyyntyy, hidastuu. Se muuttuu\njuhlallisen arvokkaaksi. Mutta katse ei havaitse enää tätä maailmaa.\n\nNiinpä hän ei näe portaita vastaan nousevaa koreapukuista upseeria,\nennenkuin tämä tarttuu hänen käteensä ja ohjaa hänet takaisin saliin.\n\nTulija on kapteeni Glansenstjerna, joka tuo murehtivalle äidille\nsurunvalittelunsa. Mutta tämän lisäksi kaksi merkillistä viestiä.\nKapteenin kasvoilla on pelkkää punakkaa, paisteikasta hymyä. Hetken hän\nepäröi, katsoessaan talon emäntää, joka on jäänyt seisomaan kuin\nvaelluksellaan pysäytetty unissakävijä.\n\nMutta sulhasmies on liian iloinen, ymmärtääkseen täysin Agatan\nmielenjärkytystä. Hänellähän oli sitäpaitsi pelkkiä onnellisia uutisia.\n\nPormestarinnan herra puoliso saisi kohta vapautensa takaisin. Siitä oli\ntullut juuri tänään Tukholmasta erikoinen käsky. He, uuden\nruhtinasvallan miehet, eivät halunneet kostaa entisille vastustajilleen.\nKoko kansan ja maan oli noustava yhteisvoimin tukemaan nuorta\nvalistushallitsijaa, jonka korkeimpana tahtona oli rakentaa maa ja sen\nyhteiskunta onnelliseksi ja turvatuksi. Ennenkaikkea tuli Suomen\nmiesten, joiden suorittama urotyö oli nostanut sen uuteen arvaamattomaan\nkunniaan, nyt pitää yhtä, korjatakseen isänmaansa parhaaksi ihmeellisen\nvoiton jalot hedelmät.\n\nLauri Reinhold laskettaa kuin kirjasta lukien. Mutta Agata-rouva pysyy\nyhä poissaolevana, aivankuin häntä ei enää mikään liikuttaisi tässä\nelämässä.\n\n\"Niin, nämä ovat melkeinpä sanasta sanaan ne ajatukset, jotka sain juuri\ntänä aamuna lukea lankoni kirjeestä...\"\n\n\"Lankonne?\" Agata hengähtää sanan syvältä, paineen alta kuin hukkunut,\njoka on pelastettu rannalle, mutta jonka rintaa ensi henkäys vihlaisee\nviiltävän kipeänä tuskana.\n\nHänen täytyy tapailla uudestaan sanaa saadakseen sen ymmärrettäväksi.\nMutta nytkin se häilyy epätoivon ja peloittavan riemun välillä. Sitä ei\njärki tapaa eikä siihen uskalla uskoa.\n\n\"Niin, hän on vihdoinkin -- harhailtuaan viikkokaupalla yhtämittaisessa\nkuolemanvaarassa Pohjanlahtea pitkin ja poikin -- päässyt Tukholmaan\nja...\", Lauri Reinhold yrittää puhua mahdollisimman selvästi.\n\nVihdoin on Agata tajunnut ihmeellisen viestin. Suuret, liian suuret\nkyynelet, päästäkseen hereästi vuotamaan, sokaisevat hänet. Yhä hän\nseisoo liikahtamatta paikallaan. Mutta vähitellen, kuin heräten pahan\nunen viime kauhusta päivänvaloon, hän liikahtaa. Katseeseen ja jäseniin\ntulee eloa.\n\nNiin hän kulkee käsivarret kuin syleilyyn avautuneina salin\nkirkonpuoliseen ikkunaan. Oli aivan kuin hän olisi kiirehtinyt sinne\npäin viemään jotakin suurta ja onnellista sanomaa.\n\nHänen kasvoilleen ilmestyy anteeksipyynnön sävyistä hymyä. Poikani, älä\npahastu, näyttää tuo hymy puhuvan, en jouda vielä. Elämässä on ...\nselvitettäviä, ah, niin paljon sovitettavaa. Ja hänen, sinun isäsi,\ntulee tietää miten paljon sinä häntä rakastit, poikani...\n\nPerin ymmällään sulhasmies tuo esiin kohteliaan kutsunsa\npormestarinnalle saapua hänen häihinsä. Ainakin Gammelbackan jälkihäihin\noli jo Jöörankin varmaan ennättävä mukaan.\n\nPormestarinna nyökkää kohteliaasti kiitokseksi, nyt jo järkevä ilme\nkasvoilla. Sulhasmies poistuu vaiteliaasti kumartaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihkimykset ja häät on jo vietetty morsiamen kotokartanossa. Täällä\nmukana olleet ja uudet vieraat alkavat saapua vanhaan Porvooseen\njälkihäitä varten.\n\nKaleeseja, vaunuja, kiesejä jyrähtelee Porvoonsillan lankkujen yli, niin\nettä Jokikadun yläpuolisen rinteen pikkutalot tärähtelevät.\nKaupunkilaistuttavain, Dorthe-muorin ja majatalon suojat täyttyvät\nvieraista, lähimpien sijoittuessa Ånäsiin ja Gammelbackaan.\n\nEi ainoastaan etelä-Suomen aateliskartanoitten ylhäisö, vaan myöskin --\nja ennen muita Hollolan viiden kappelin herrasväet Jokelan ja Seestan\nkartanoitten naapuristoista saapuvat toinen toisensa jälkeen.\n\nLaitialan vanhapiikakolmikko ajaa uudesti maalatuissa kaleeseissaan\nnenännykeröt taaskin paksussa puuterissa, mutta yhtä kiiltävän punaisina\nkuin ennenkin. Rovasti Krookin leski Eeva Kristiina, jonka pyylevyyden\nvarjossa istui nyt heiveröinen kirjatoukka Henrik Hyllén -- Jaakko\nKrookin seuraaja sekä Hollolan rovastiudessa että aviollisessa onnessa\n-- istuu liehuvin hepenin korkealla istuimellaan.\n\nJa tottakai Alestalon everstiläiset, jykevine vaunuineen, Mukkulan\nherrasväet ja Messilän Essenit -- kaikki he olivat saapuneet täydessä\nprameudessaan näihin maankuuluihin häihin. Saataisiinhan nähdä nuo\nvieläkin kuuluisammat velipuolet, joista nyt kerrottiin tarinoita kuin\njumal'kaksosista, jollei kuihaistu yhtä ja toista jännittävää heidän\nriidoistaan.\n\nOli kutsuttu laajalti myös tavallista porvaristoa, etenkin porvoolaisia,\nsillä -- niin huhuttiin -- häistä piti tulla myös suuri sovintojuhla,\njossa vanhat vihat hukutettaisiin jättiläisbooleihin ja tanssin humuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltapäivänä paistattelee juhlatanhuita oikea intiaanikesä --\nvielä syyskuun lopulla.\n\nAgata istuu tummaan juhlahameeseen pukeutuneena kamarinsa avonaisen\nikkunan pielessä.\n\nPuolisonsa kirje, jossa tämä ilmoittaa vapautumisestaan ja pikaisesta\npaluustaan, on hänen kädessään.\n\nOliko hän pukeutunut häitä varten, vai kukaties puolison kotiintulon\nkunniaksi -- ei hän tiedä. Mutta tämä ei häntä vaivaa.\n\nHäihin ei hänellä ole kiirettä, vaikka nyt oli jo niiden kolmas ja\nviimeinen päivä. Jööran-herra ei ollut yhäkään saapunut. Ja jos vieläkin\nennättäisi ajoissa, toisin oli tuleva se hetki, jolloin hän oli\nkunniassaan loistelevalle herralle ilmaiseva heidän poikansa kuoleman ja\ntekevä oman tilinsä.\n\nKaukaa alkaa kuulua riemuhuudon tapaisia ääniä. Lähempää kantautuu\nratsujoukon kavionkopsetta.\n\nIstujan silmiin häivähtää korkean viirin päästä silkkinä kiiltelevää\nsinistä vaatetta.\n\nHänen lippunsa! Petter Schröderin ratsukavalleria siellä kulki torin\nlaitaa laskeutuakseen Jokikadulle.\n\nAgata on kavahtanut istuimeltaan,\n\nHän tahtoisi painaa tuota lippua ruumistaan vasten. Sen jokainen neule\noli syntynyt niinä öinä, jolloin häntä oli uhannut piiskurin raipat ja\nhäpeä, jolloin pelko heidän rakkautensa puolesta oli ahdistanut sydäntä\nja hän oli ollut kuitenkin valmis jokaiseen uhriin. Ja nuo kruununkuvat!\nNe hän oli ommellut rakastettunsa kunniaksi eikä kruunupäisten\nkuninkaitten...\n\nNiinkuin verisen vaatteen, joka todisti hänen muinaisen rakkautensa\nsuuruutta, hän olisi tahtonut tuon sinilipun kietoa vyötärölleen,\nrinnalleen ja sitten ... vaeltaa häntä vastaan...\n\nRytmestari katsoo hakevin silmin talon ikkunoita. Nyt hän viittaa\nkädellään. Ratsastaa erilleen, tulee ikkunan alle punakat kasvot ilosta\npaistaen.\n\n\"Everstimme on tulossa!\" hän huutaa viitaten suvannolle päin. Ja palaa\ntakaisin joukkonsa etunenään.\n\nAgata vajoaa hervottomana istuimelleen.\n\nBergmanin Elsa-muori juoksahtaa hameet lanteille nyöritettyinä keittiön\npuolelta kamariin. Toimittaa jo ovella, läkähtymäisillään:\n\"Jööran-herra, Jööran-herra ja... Voi, voi, sitä kultapojua! Everstiä\nollaan ja ... kun ihka mereltä asti kuuluu rakuunapoikien hurrausta.\"\n\nMuori katsahtaa viekkaasti pormestarinnaan. \"Häihinkö sitä ollaan\nmenossa, vai...?\"\n\nEhjä, tyyni varmuus on vallannut Agatan koko olemuksen. \"Käske\nPekka-renki laiturille, soutajaksi. Olen juuri lähdössä.\"\n\nGammelbackan rannassa pormestarinna nousee päälaiturille. Kulkee mäkeä\nkappaleen matkaa kartanoa kohti. Mutta alatuvan luota hän poikkeaa\nhitaasti kävellen niittypolulle, joka vie kumpareitten taitse Tuomiojan\npolunpäähän.\n\nMetsän rajasta hän kääntyy katsomaan taaksepäin. Niityn takaa paistaa\nläpi lasinkirkkaan ilman heidän muinainen raunio-aitansa.\n\nAgata hymyilee merkillisen nuorekasta hymyä.\n\nMiten toteutuikaan tuon saapujan elämässä kaikki se, mitä hän\nvillityissä pojanaivoissaan oli kuvitellut! Nythän hän oli, todellakin\n-- \"portinsärkijä\", Viaporin porttien valloittaja.\n\nHymy lakastui. Äskeinen uskalluksen valo pimeni hänessä. Nyt tuntui taas\nentistäkin raskaammalta saattaa häntä vastaan surusanomaa. Nyt, juuri\nnyt se oli kuitenkin sanottava. Jokin voima sen oli niin määrännyt. Ja\njokin ääni puhui hänessä selvin sanoin: Jööran-herra oli palaava\nvoittomatkaltaan juuri tätä polkua heidän polkuaan. Ja yksin hän on\ntuleva -- ilakoiva, kujeileva poika on hänessä taaskin syttynyt. Aina,\naina hän, tuo hulluttelija, tahtoo yllättää. Mutta hänen täytyi yllättää\n-- kuolinsanomalla...\n\nKulkija pysähtyy Tuomiojan tämänpuoliselle rinteelle.\n\nOoh, silloin vuosia ja vuosia sitten, hänellä oli ollut sininen\nhapristunut hame ja punakukkainen olkaliina. Nyt -- tumma surupuku,\nmutta ... kultakäädyt kaulalla. Silloin hän -- köyhä onnenritari ja\nnyt...?\n\nSilloin oli heillä onnen heinäkuu. Nyt vain suuren suuri, ehkäpä\nkorskeileva voittaja ja ... voitettu syksynkuultavassa illassa.\n\nKestää kauan, ennenkuin Agata-rouva kuulee lujia reippaita askelia\nvastarinteen takaa.\n\nJännityksestä odottelija jäykistyy paikalleen. Ei hän enää osaa\npiiloutua lepikon katveeseen. Hän vain seisoo raskain jaloin, tuntien\nmiten hänen kasvonsa jähmettyvät jähmettymistään. Hän ei voi sille\nmitään. Niille ei saa ponnistamallakaan nöyrää ilmettä, ei iloa, ei edes\nkohteliasta hymyä.\n\nTurhaan hän niitä sipaisee. Turhaan painelee molemmin käsin. Niitä\nkiristää väkivaltainen tuska, aivankuin syksyn ensi jää olisi riittynyt\njulmasti kopristaen pehmeään maahan. Silmät vain katsovat rävähtämättä.\nLiekö niissäkään mitään siitä kaikesta, mitä hän näinä viikkoina on\najatellut ja tuntenut...?\n\nTuska yltyy äkkiä moninkertaiseksi. Senkö hän oli saattanut unohtaa --\nsuurimman kaikista rikoksistaan! Eikö hän ollut tuona kauhistavana yönä\nkironnut tuon toisen naisen syntymättömän pojan rujoksi ja rammaksi? Ja\neikö hän ollut ennustanut omasta pojastaan isänsä surmaajaa, leikkinyt\nontoin sanoin Brutuksen ja Caesarin kohtaloilla? Oli, oli! Mikä\nrikoksien rikos -- syntymättömien lasten surmaamista...\n\nOliko hän nyt jaksava pysyä täydessä totuudessa -- tunnustaa itsestään\nkaikki, kauheinkin ja katalinkin...?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEversti Sprengtporten laskeutuu pitkin huolettomin askelin sillalle.\nIloisen hyräilyn näköinen ilme on hänen huulillaan. Jokin uusi\nritarimerkki säihkyy hänen rintapielestään.\n\nTuossa astui mies elämänsä aamupäivän ylpeimmässä valossa, häivähtää\nAgatan mielessä. Kaikki tuskat ja epätoivot näyttivät hänestä\nkaikonneen. Mahtava valta ja uudet kunniakkaat urotyöt näyttivät\nkulkevan loisteliaana lippuna hänen edellään. Käskijää on hänessä\njokainen ele ja ilme. Tuo mies on kypsä johdattamaan suuria armeijoita\n-- sen näkee hänen päänsä hallitsevasta asennosta, jokaisesta hänen\naskelestaan ja ilmeestään.\n\nTulija pysähtyy sillalle. Katsoo saappaan kaiteeseen nojautuessa syvään\npuroon. Nyökkää hieman, aivankuin muistelisi jotakin mennyttä, ehkäpä\nsuloista tapahtumaa, ehkäpä ohimenneitä tuskia ja vaivoja.\n\nNyt hän käännähtää. Agata ei pääse liikahtamaan jalkojensa sijoilta.\n\nJööranin kasvoille leviää äkkinäinen leimahtava ilo. Hän on nähnyt\nAgatan ja nousee tätä kohti katse polttaen, aivankuin kerran, kauan\nsitten tällä samalla paikalla.\n\nTiesihän hän sen, Agata hymähtää -- hänen sydämensä oli yhä poikamaisen\nhullu...\n\nMutta miehen katse käy epävarmaksi hänen päästyään lähelle. Se näytti\nkyselevän monenlaista, tutkailevan noita naiskasvoja, jotka olivat\nkivettyneen kovat, huolimatta siitä, että pää vähitellen nöyrtyi kuin\nottaakseen vastaan iskuja voittajan kädestä.\n\nMitä tuo nainen tahtoi? Miksi hän oli tullut? Anomaanko puolisolleen\narmoa? No, mutta siitähän hän oli jo ilmoittanut...!\n\nÄrtyvä kädenliike on Jööranin ensi vastaus omiin kysymyksiinsä. \"Jos\nmadame on tullut pormestarin vuoksi, niin...?\" Ääni on sävyttynyt hieman\nhalveksivaksi. Mutta se katkeaa, sillä Agatan päänliike vastaa\nkysymykseen jyrkän kieltävästi.\n\nJööranin kasvot näyttävät valostuvan. \"Onko teidän mielestänne\nmerkillistä\", hän kysäisee, verhoten sanansa jonkinlaiseen itseironiaan,\n\"että tuolla ... miesten soutaessa minua maihin muistin yht'äkkiä tämän\nennenmuinoisen polun ja ... teidät?\"\n\n\"Tiesin sen.\"\n\n\"Tiesittekö, tunsitteko?\" Jööranin katse syttyi taaskin. Voi, mikä\nparantumaton viettelijä, puhui Agatan vaisu hymy.\n\n\"Ajatella -- kuvittelin kerran, että eräs muisto oli kuin haurasvartinen\nlummekukka, joka kasvoi raskaitten vesien alta, ratapohjasta... Tiedätkö\nmiten _nyt_ näin sen nousevan ja kasvavan?\"\n\nAgatan katse näytti havahtuneen. Siihen ilmestyi jännittynyttä odotusta.\n\nJööran tuntui vapautuvan kokonaan omaksi itsekseen: avomieliseksi,\nherkän luontevaksi.\n\n\"Niin, nyt tuo lummekukka ei enää noussut pimeistä syvänteistä. Se oli\nkasvanut aaltojenalisen merenkuninkaan kuutamonihanista saleista asti.\nEikä siinä ollut enää mitään liejua tai rataa...\"\n\nJööran kääntyi Agatan puoleen. Aivankuin ei muistaisi mitään, mitä elämä\noli tuonut heidän välilleen, hän tarttui häntä käteen. \"Niin, Agata,\nsellaisena näin sen jo kerran aikaisemminkin haaksirikkoisena keskellä\nPohjanlahtea, tuijottaessani -- kuten luulin -- viimeistä kertaa elämäni\naallonpohjia.\"\n\nAgata ei ottanut kättänsä pois. Hän tunsi, että sen rannesuoni oli\nalkanut sykkiä voimakkaasti miehen lujasti puristavaa kouraa vasten.\n\nMitään puhumatta hän sallii hitaasti mutta varmasti johdattavan käden\ntaivuttaa hartiansa, päänsä, kasvonsa kuumaa rintaa vasten. Hervahtaen\nhän tuntee päänsä nousevan taas kiihkeän ja tuiman käden varassa ja\npitkän suudelman painuvan huulilleen.\n\nHe ovat laskeutuneet sillalle, istuutuen sen matalalle kaiteelle.\n\nAgata tuntee merkillisen tyyntä onnea sydämessään. Hän ilmaisee sen\nsanoinkin. Hehän olivat kuin yhteisen elämänpituisen kohtalon alainen\naviopari -- mies vain oli ollut vaarallisella matkalla, sotaretkellä.\nOli kuin hän, vaimo, olisi vain sillä aikaa saanut kestää pitkää ikävää\nja monenlaisia huolia.\n\nKartanon laiturilta päin alkaa kuulua remuisia ilohuutoja. He arvaavat,\nettä siellä hääväki on ottamassa vastaan maihin nousevaa Jööranin\nseuruetta.\n\nMutta tämä ei häiritse heidän lyhytsanaista keskusteluaan, joka värehti\nheidän välillään hiljaisen lämpimänä, melkeinpä ilman sanoja\nymmärrettynä.\n\n\"Kun kuulin huhun, että olit hukkunut, toivottelin kuolemaa, omallekin\nosalleni.\"\n\nJööran ei vastaa. Hän vain nyökkää poissaolevana. Mutta sensijaan hän\nkysäisee kuin yhtäkkisen aavistuksen pakottamana: \"Entä poikamme? Onko\nhän muistanut ... isäänsä?\"\n\nAgatan kasvot vavahtavat riipaisevasta tuskasta. Nyt se oli tullut --\npeloittavin ja raskain.\n\nJööran säikähtää. \"Miksi et...? Onko hän terve? Sano!\"\n\nAgata hyväilee, kyynelten vihdoin heruessa hitaita uomiaan poskille,\nmiehen kättä polveaan vasten. Tovin kuluttua hän kykenee ihmeekseen\nkertomaan lohduttavin äänensävyin heidän poikansa kuoleman.\n\n\"Katsos, Jööran, rakkaudesta sinuun...\" Hän yrittää päättää\nurhoollisesti kertomuksensa. Mutta ääni tyrehtyy. Hän on nyt vasta\nkatsahtanut Jöörania kasvoihin.\n\nNäitä vihmoo hirvittävä tuskien myrsky. Niissä on sekä hukkuvan ihmisen\ntoivotonta avunhuutoa että synkkää sadatusta kirottua kohtaloa vastaan.\n\nVihdoin niille tulee ilmeitä, jotka kyselevät, vastaavat, typertyvät ja\ntaas selkenevät ajatuksiksi, jotka häilyvät kuin kaarnanpirstat\nristiaallokossa.\n\nSieltäkö isket, mistä en osannut odottaa oman sydämeni ja vereni kautta?\nMiksi juuri arimpaani ja kalleimpaani? Sekö se on ... Kostotarten\ntapoja! Ja mistä minulle kostetaan? Siitäkö, että nainen synnytti jalon\nhedelmän elämäni suurimmasta rakkaudesta? Eikö se riittänyt, että elämän\nrihkama riisti hänet rinnaltani?\n\nJotain syytöksen tapaista leimahtaa vielä kerran noilta tuskien\nkasvoilta Agataa kohti.\n\nTämä painaa miehen kädet syvään rintaansa vasten. Vaistomaisesti hän\nyrittää pelastaa rakastettunsa omalla syyllisyydellään. Kaiken, kaiken\nhän tahtoo ottaa omalle osalleen...\n\n\"Ja minä, minä kasvatin häntä vihaan, vihaan...\" Katumuksen kipeä hätä\npakottaa hänet nousemaan. Ja vieläkin hän yrittää jatkaa: \"Minun\nkehnouteni tähden hänet meiltä...\"\n\nMutta Jööran on jo päässyt tuskiensa herraksi.\n\n\"Älä jatka, rakas...\". hän ottaa, kuin pelastaakseen rakastettunsa\nahdistuksen alta, tämän pään käsiensä väliin.\n\n\"Surut ja syyt ... ovat yhteisiä meille kummallekin\", hän jatkaa\nyksinkertaisen vakaasti. Silmästä silmään katsoen he vähitellen\ntyyntyvät hiljaiseen oloon.\n\nIltapäivä on jo kerännyt lavealle kämmenelleen pientä hyväätekevää\nhämärän pilveä.\n\nEnää he eivät tarvitse sanaakaan ymmärtääkseen, että tulkoonkin tämän\njuhlapäivän jälkeen arki, tämän monet kiusat, näyttelemiset ja\nlaillisten aviopuolisoitten pettämiset -- vain tämä, heidän rakkautensa,\noli oleva avio, josta ei eroa ollut.\n\nJälleen kuului ilakoivia ääniä. Mutta nyt suoraan läpi lepikön,\npoluntakaisilta niityiltä.\n\nHe arvaavat, että hääväki on nyt ryhtynyt etsimään Jöörania.\n\nMutta vieläkin kysäisee Agata, oliko kenraali Sprengtporten saapunut\nhäihin.\n\nEi, ei ollut.\n\n\"Syntyikö teidän välillenne jälleen riitaa, kuten...?\" \"Oh, en jaksa, en\ntahdo häntä enää vihata. Mies parka on lopultakin vain sairas. Ehkäpä\ntämä oli hänen viimeinen urotyönsä. Hänen sielunsa on soihtu, joka palaa\nmyrskyn voimasta, mutta saattaa sammahtaa sen lakattua ... ehkäpä\nmielipuolisuuden yöhön. Ja sitäpaitsi, minullahan on oma elämäni --\nmonet työt ja ... sinut.\"\n\nHe nousevat ylämäkeä. Etsijäin huhuilevat huudot lähestyvät. Jööran\nnäyttää palaavan omien näkyjensä ja ulkopuolisen maailman rajalle.\n\n\"Niin, rakas!\" Hänen katseeseensa syttyy elonkerainen säihky. \"Taistelin\noman kuningattareni värit voittoon. Ja meidän isänmaallamme on nyt\noikeus vaatia itselleen kunniapaikka tässä valtakunnassa.\n\n\"Mutta nyt, rakas Agata, on vasta täyttynyt kreivi Brahen testamentti:\nrappio on kukistettu, turmio on estetty. Mutta jäljellä ovat vieläkin\nsuuremmat isäni sanat: '... hän ei kuole, ennenkuin hän on synnyttänyt,\nkärsinyt ja täyttänyt suuren totuutensa'. Tunnen, rakas, että tämä\nkaikki oli vasta huimaa seikkailua -- ei sitä mikä on tuleva isänmaani\nja ... minun osalleni.\"\n\nAgata on katsonut koko ajan rakastettunsa päätä, joka nyt näyttää\nylentyvän niin sanomattoman korkealle. Se on kuin heljentynyt esiin sitä\näsken pimentäneen murheen pilvestä. Se on ylentynyt ylentymistään hänen\njuuri puhuessaan, sana sanalta. Ja sen kasvot, katse loistavat nyt kuin\nne todellakin olisivat valmiit ottamaan vastaan suurimmat ja\nraskaimmatkin kohtalot, mitä voi konsa tulla ihmisen osaksi, joka on\nsyntynyt, ankarain tähtien alla.\n\nHellävaroin Agata ottaa hitaasti kulkevaa miestä kädestä. Ja vielä\nkerran lähellä niitynreunaa he pysähtyvät pitkään syleilyyn, jossa he\ntuntevat nyt ensi kerran nöyrän nöyrää, rajatonta kiitollisuutta tälle\nelämälle -- hairahduttavalle ja myrskyisälle, mutta kuitenkin niin\nsuloisen onnekkaalle, kuin saattaa olla vain tällainen haikean kuulakka,\nihanan hämärän ja kaukaisen lännenkajon vaiheilla viipyvä jälkikesän\niltapäivä.\n\nPolun suusta he näkevät nuorten naisten ja monien kavaljeerien, sulhanen\nja morsian etunenässä, rientävän yli niittyjen heitä vastaan.\n\nLähestyttyään juoksijat pysähtyvät epäröiden.\n\nHe katsovat kummissaan tuota tummiin pukeutunutta naista. Mutta\nhenkienmanaaja Kustaa Björnram, jonka yllä on uudenuutukainen samettinen\nsinitakki, silkkiset keltapöksyt ja vitivalkoiset sukat -- nipasta\nnappaan oikea ja käypä hovipuku, pelastaa nokkelasti tilanteen. Hän\nsinkauttaa pienen leikillisesti riimitetyn tervetuliaispuheen päivän\nsankarille, loihtien turhat hämmästelyt taas hulluttelevaksi\niloitteluksi.\n\nJööran astuu luontevin elein kohti morsianta, onnitellen ja\nhurmautuneena suudellen uutta, nuorta sukulaistaan.\n\n\"Ja tässä\", hän esittää vihdoin Agatan, \"on meidän rojalistien kiihkein\nvihollinen, pormestarinna Forsteen. Hän oli tullut minua vastaan,\nsuorittaakseen julman kostotyön, niin, niin attentaatin kerta kaikkiaan.\nMutta katsokaapa! Me olemme tulleet sittenkin viettämään sekä häitä että\nporvariston ja aateliston sovintojuhlaa. Vai onko shampajabooli juotu jo\npohjia myöten?\"\n\nHuoleton leikki kirvoitti nuorista kurkuista äskeistäkin meluisamman\nhuudon ja remun. Häätalon puutarhasta kajahtavat Rameaun gavotin\ntanssiniloiset sävelet, saman gavotin, jonka piti kerran, erään\nkapteenin palatessa ensi sodastaan, soida tervetuliaisjuhlaa, mutta joka\noli saanut odottaa tähän hetkeen saakka.\n\nKoko seura liehtoo yli niittyjen kartanoa kohti, jota koristavat\nköynnökset, liput ja monenkirjavat puutarhan puusta toiseen kiertävät\npaperilyhdyt.\n\nKohta oli niiden ja rakettien aika syttyä. Taivaalle oli nouseva\nilotulitus, jonka häikäisevämpää ei pieni vanha Porvoo ollut vielä\nkoskaan nähnyt.\n\nEikä kenenkään mieleen enää muistunut yhdeksän vuoden takainen tapahtuma\n-- Porvoon kaupungin kauhistava tulipalo ja hävitys. Sehän puunteli\nsekin jo tuolta suvantojen takaa uudestisyntyneenä: puna- ja\nkeltaseinäisine taloineen, vihertävine, aurinkoisine rinteineen,\ntuuheine, heleine puistoineen ja tummanuhoavine petäjikkökumpuineen,\njotka pysyivät vetreän nuorina iästä ikään.\n\n\n\n"]