[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faXnnLF9BrKcV1-e-7F5m4YhNTqWA5FU8ag6K-ZfMmWE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},888,"Nuoren Wertherin kärsimykset","Goethe, Johann Wolfgang von",1749,1832,"888-goethe-johann-wolfgang-von-nuoren-wertherin-karsimykset","888__Goethe_Johann_Wolfgang_von__Nuoren_Wertherin_kärsimykset",null,"romaani",[],[15,16],"klassikot","saksalainen","fi",1774,1904,33851,210479,false,47210,[25,26,27],"Germany -- Social life and customs -- Fiction","Unrequited love -- Fiction","Young men -- Germany -- Fiction",[29,30,31],"Classics of Literature","German Literature","Novels","\"Nuoren Wertherin kärsimykset\" by Johann Wolfgang von Goethe is an epistolary novel published in 1774. Through a series of intimate letters, a young artist recounts his stay in a quiet village where he becomes enchanted by Charlotte, a beautiful young woman caring for her siblings. Though aware she is engaged to another man, he cannot suppress his growing affection. What begins as friendship deepens into consuming passion, and the protagonist faces an impossible situation where love and honor collide with devastating emotional consequences. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Kilpi, Volter",335,"Kirjeromaani nuoresta Wertheristä, joka vetäytyy maaseudulle ja rakastuu tavoittamattomaan Lotte-neitoon. Syvät tunteet ja intohimo johtavat lopulta traagiseen umpikujaan, kun Werther ei löydä paikkaansa sääty-yhteiskunnassa tai rakastettunsa rinnalla.","J. W. von Goethen 'Nuoren Wertherin kärsimykset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 888. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NUOREN WERTHERIN KÄRSIMYKSET\n\nKirj.\n\nJohann Wolfgang von Goethe\n\n\nSuomentanut Volter Kilpi\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1904.\n\n\n\n\n\n\n_Olen huolellisesti koettanut koota mitä vain olen löytänyt semmoisia,\njoka valaisisi onnettoman Wertherin elämää, ja julkaisen sen nyt\nvarmana siitä, että sillä saavutan kiitollisuutenne. Ette saata olla\nihailematta hänen hengenlahjojaan ja luonnettaan ja tuntematta\nmieltymystä niitä kohtaan, eikä hänen onnettomuutensa ole jättävä teitä\nkyynelettömiksi_.\n\n_Ja sinä lämmin sielu, joka tunnet itsessäsi samaa poltetta kuin\nhänkin, ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota kirjanen\nystäväksesi, ellet omasta syystäsi tai kohtalon vuoksi ole löytänyt\nketään läheisempää_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\n\n_4 p. toukok. 1771_.\n\nKuinka iloissani olen, että sittenkin lähdin! Ystäväni, ymmärrätkö\nihmissydäntä! Jättää sinut, joka olet minulle niin rakas, niin rakas,\netten ikinä olisi luullut voivani sinusta erotakaan, ja kuitenkin olla\niloissaan! Mutta tiedänhän, sinä annat sen anteeksi. Kaikki muut\nsuhteethan siellä olivat kehittyneet vartavasten kiusaamaan\nminunkaltaistani ihmistä! Leonore parka! Ja kuitenkin, minä olen\nviaton. Taisinko mitään sille, että sillävälin kuin hänen sisarensa\nomituinen, oikullinen sulo viehätti ja kiinnitti minua, että sillävälin\ntuo sydänraukka sai sairautensa? Ja kuitenkin -- olenko niin ihan\nviaton sentään? Enkö pitänyt vireillä hänen tunteitansa? enkö\nitsekin ollut huvitettu noista luonnollisista ja vilpittömistä\ntunteenilmauksista, jotka niin usein saivat meidät hymyilemään, niin\nvähän naurettavaa kuin niissä olikin, enkö? -- Mutta mitä on ihminen\nryhtyäkseen tuomiolle itsensä kanssa! Ei, tässä täytyy tapahtua käänne,\nminä lupaan sen, minä tahdon, oma ystäväni, en tahdo enää jamata ja\njamata, kuten aina ennen, sitä hituista pahaa, jonka kohtalo on\nosalleni suonut; tahdon nauttia siitä, mikä minulla on, ja mennyt\nolkoon mennyttä. Olet kuin oletkin oikeassa, ystäväni, ihmisillä olisi\npaljon vähemmän kärsimyksiä, elleivät he -- jumala ties miksi he\nsellaisia ovat -- alinomaa mielikuvituksellaan askaroisi ja liikkuisi\nniissä kärsimyksissä, joita ovat kestäneet, sen sijaan että nauttisivat\ntasaisesta ja tyvenestä nykyisyydestä. Olethan hyvä ja ilmoitat\näidilleni, että parhaimpani mukaan koetan toimittaa hänen asiansa ja\nettä niin pian kuin suinkin ilmoitan hänelle enemmän siitä. Olen\ntavannut tätinikin, eikä hän minusta läheskään ollut semmoinen\nsyöjätär, kuin miksi häntä kotona kuvaillaan. Hän on vilkas ja tulinen,\nmutta hyväsydäminen nainen. Esitin hänelle äitini valitukset\nperintöosuuden johdosta, jonka hän on pidättänyt; hän selitti minulle\nmenettelynsä syyt ja perusteet ja esitti ehdot, joilla hän suostuisi\nsuorittamaan kaiken ja enemmänkin kuin vaadimme -- lyhyesti, en viitsi\ntällä erää kirjoittaa siitä sen enempää, sano äidilleni vain, että\nkaikki käy hyvin vielä. Ja ystäväiseni, olen tässäkin vähäpätöisessä\nasiassa päässyt huomaamaan, että väärinkäsitykset ja leväperäisyys\nsaavat maailmassa aikaan paljon enemmän pahennusta kuin viekkaus ja\nilkeys. Ainakin ovat molemmat jälkimmäiset paljoa harvinaisempia.\n\nMuuten viihdyn täällä erinomaisesti. Yksinäisyys tässä\nparatiisillisessa ympäristössä on kuin suloisin viihdytys sydämelleni,\nja nykyinen nuorekas vuodenaika lämmittää ja tulvahduttaa minun\nuseinkin kaiheksuvaa mieltäni. Jokainen puu ja jokainen pensas on\nyhtenä kukkaskimppuna, ja tekisi mieli muuttua perhoseksi saadakseen\nhäilyä tässä tuoksujen meressä ja elää siinä.\n\nKaupunki itse ei ole miellyttävä, mutta ympäristö on sen sijaan\nsanomattoman kaunis. Tämä luonnonkauneus on saanut kreivi von M----\nvainajankin perustamaan puistonsa eräälle näistä vuorenrinteistä, jotka\nmitä ihanimmassa vaihtelussa risteilevät ja muodostavat armaita\nlaaksoja. Puisto on yksinkertainen, ja kohta sisään astuttuansa tuntee,\nettei sen pohjakaavaa ole piirtänyt mikään tieteellinen puutarhuri,\nvaan tunteellinen sydän, joka sen siimeksessä on tahtonut nauttia omaa\nitseään. Monet kyynelet olen jo vuodattanut vainajan muistolle siinä\nrappeutuneessa puistohuoneessa, joka oli hänen lempipaikkansa ja joka\nnyt on minunkin. Pian saan vallita mielin määrin puutarhassa; parissa\npäivässä olen jo voittanut puutarhurin suosion, eikä hänen tarvitse\nsitä katua.\n\n\n_10 p. toukok._\n\nSieluni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin tämä suloinen\nkevätaamu, josta koko sydämeni nauttii. Olen yksin ja iloitsen\nelämästäni täällä, tässä ympäristössä, joka on luotu semmoisia sieluja\nvarten kuin minun. Olen niin onnellinen, ystäväni; olen niin tulvillani\nlevollista, rauhallista olemistuntemista, että taiteenikin kärsii\nsiitä. En osaisi nyt piirtää, en vetäisyäkään, mutta koskaan en ole\nollut suurempi maalari kuin näinä hetkinä. Kun tämä armas laakso\nautereisena huuruu ympärilläni, kun aurinko tuossa korkeana lepää tämän\nmetsäni siimeksisen pimennon yllä ja ainoastaan jokin yksityinen säde\nmurtautuu sen pyhättöön, ja kun minä tässä makaan korkeassa heinikossa\njuoksevan puron partaalla ja ihmetellen huomaan nuo tuhannet\nmonenkaltaiset ruohonkorret lähelläni maan pinnalla; kun tunnen\nlähempänä sydämelläni tuon korsien välillä pujotteleivan pikkumaailman,\nnuo lukemattomat, selittämättömät ja monimuotoiset madot ja itikat, ja\nkun tunnen lähelläni tuon Kaikkivaltiaan, joka meidät kaikki on luonut\nkuvansa mukaan, kun tunnen tuon Kaikkirakkauden humisevan läsnäolon,\njonka sylissä me ihanuudessa värjyen iäti olemme ja elämme -- ystäväni,\nkun silloin silmissäni hämärtää ja liikkuu, ja kun maailma ympärilläni\nja taivas lepäävät sielullani kuin rakastetun kuva, silloin sulaa\nmieleni usein kaipaukseksi ja minä ajattelen: oi, että voisit ilmaista\nkaiken tuon, voisit huokua paperille kaiken tuon, joka niin täytenä ja\nniin lämpimänä elää sinussa, niin että heijastuisi sielusi siinä, kuten\nheijastuu sielussasi äärettömän Jumalan läsnäolo! -- Ystäväni, mun\nystäväni. -- Mutta minä menehdyn, minä uuvun näiden näkyjeni\nihanuushurmaan.\n\n\n_12 p. toukok._\n\nEn ymmärrä, keijuvatko pettävät henget tämän seudun yllä, vai sydämeni\nlämmin taivainen kuvitusko loihtii kaiken täällä ympärilläni niin\nparatiisilliseksi. Tässä on ihan edustalla eräs kaivo, kaivo, jonka\npartaalle olen lumottu, kuin konsanaan Melusine sisarinensa. -- Menet\nalas matalaa mäentörmää ja tapaat edessäsi holvin, josta parikymmentä\nporrasta johtaa alas paikalle, missä kumpuaa marmorilohkelmista esiin\nmitä kirkkainta vettä. Matala muuri, joka ylempänä reunustaa paikkaa,\nkorkeat puut, jotka ympärillä varjoovat sitä, paikan viileys, kaikessa\nsiinä on jotain niin vetävää, jotain oudon värisyttävää. Ei mene\npäivääkään, etten istuisi hetkistä siellä. Kaupungin tytöt käyvät\nsiellä vettä noutamassa, viattomin ja välttämättömin toimitus\nmaailmassa, jonka muinoin kuninkaitten tyttäretkin itse tekivät. Siinä\nistuissani herää mielessäni niin elävänä patriarkkojen aika, näen\nheidät kaikki, nuo vanhat, kuinka he tekevät tuttavuuksiaan ja kosivat\nkaivojen partailla ja kuinka kaivojen ja lähteitten yllä liihoittelee\nkuin hyvää suovia haltioita. Oi, eipä liene helteisen kesäpäiväkävelyn\njälkeen saanut virkistää itseään lähteen viileässä se, joka ei olisi\ntuntenut tätä samaa.\n\n\n_13 p. toukok._\n\nKysyt, lähetätkö minulle tänne kirjani? Ystäväiseni, säästä Herran\nnimessä minua niiltä! En enää kaipaa johtoa ja rohkaisua ja\ninnostuttamista; kohiseehan tämä sydämeni jo itsessäänkin\ntarpeeksi; tuutulaulua minä nyt tarvitsen ja semmoisen olen koko\ntäydellisyydessään löytänyt Homeroksessani. Kuinka usein hiljennänkään\nkiihtynyttä levotonta vertani lepoon, sillä mitään niin epätasaista ja\nepävakaista et voi löytää kuin tämä sydämeni. Mutta rakkaani!\ntarvitseekohan minun sanoakaan sitä sinulle, sinulle, joka niin usein\nsaat kärsiä nähdessäsi, kuinka heittäydyn tuskasta hurjailuun ja\nsuloisesta surumielisyydestä turmiolliseen intohimoon. Niinpä\nhemmoittelenkin sydäntäni kuin sairasta lasta, annan sen noudattaa\nkaikkia oikkujaan. Mutta älä puhu tästä muille; on ihmisiä, jotka\npaheksuisivat minua sen takia.\n\n\n_15 p. toukok._\n\nSeudun rahvas alkaa jo tutustua minuun ja pitää minusta, varsinkin\nlapset. Kun ensin alussa menin heidän seuraansa ja ystävällisesti\nkyselin yhtä ja toista, luulivat muutamat, että aioin tehdä pilaa\nheistä, ja antoivat välisti hyvinkin töykeitä vastauksia. Se ei sentään\npahoittanut mieltäni, tunsin vain elävästi mitä jo usein ennenkin olen\nollut huomaavinani, että nimittäin muutamat säätyläisluokkaan kuuluvat\nhenkilöt aina koettavat pysytellä kylmässä etäisyydessä varsinaisesta\nrahvaasta, ikäänkuin pelkäisivät kadottavansa jotakin, jos lähenisivät\nsitä; sitäpaitsi on raukkoja ja ilkeitä irvihampaita, jotka näyttävät\nalentuvan ainoastaan antaakseen alhaisemman kansan sitten sitä\nkipeämmin tuntea ylimielisyyttään.\n\nTiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia;\nmutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat\ntarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä\nraukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa\nedestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle.\n\nTulin äsken juuri kaivolle ja tapasin siellä nuoren palvelustytön, joka\noli laskenut astiansa alimmalle portaalle ja nyt tähysteli, tulisiko\nketään toveria, joka auttaisi häntä nostamaan sitä päälaelleen. Minä\nalas ja katsahdin häneen. -- Saanko auttaa, tyttöseni? sanoin. -- Hän\nlensi tulipunaiseksi. -- Eihän nyt, herra, sanoi hän. -- No\nkursailematta. -- Hän järjesteli kantosuojustaan ja minä autoin. Hän\nkumarsi kiitokseksi ja nousi portaita.\n\n\n_17 p. toukok._\n\nTuttavia olen saanut täällä jo paljon, seuraa ei minulla sentään vielä\nole minkäänmoista. En ymmärrä mikä minussa niin vetää ihmisiä\npuoleensa; niin moni kiintyy minuun ja jää riippumaan minuun, ja sitten\non minun niin tuskallista, kun tiemme kulkeekin vain niin pienen\ntaipaleen yhdessä. Jos kysyt, millaisia ihmiset täällä ovat, niin minun\ntäytyy vastata: kuten kaikkialla! Onpa se yksitoikkoinen juttu, tuo\nihmissuku! Useimmat kuluttavat suurimman osan aikaansa saadakseen elää,\nja se hitunen vapautta, joka heille siitä liikenee, kiusaa heitä niin,\netteivät tiedä mitä tehdä siitä päästäkseen. Oi ihmistäkin ja hänen\ntarkoitustaan!\n\nEräs omituisuus sentään on minusta erinomainen ihmisissä! Kun toisinaan\nsaa unohtaa itsensä ja nauttia heidän mukanaan iloista, joita ihmiselle\nvielä on suotu, kun saa hyvin katetun pöydän ääressä huolettomasti ja\nhilpeästi lasketella kaskujaan tai sopivissa tilaisuuksissa järjestää\nkävelyretkiä, tanssiaisia tai muuta semmoista, niin se vaikuttaa\nviihdyttävästi minuun; ei sentään saa silloin johtua mieleeni, että\nminussa sitäpaitsi lepää niin paljon muita voimia, jotka kaikki\nkäyttämättöminä lahovat ja joita minun huolellisesti täytyy salata. Oi,\nsemmoinen ahdistaa niin koko sydäntä. -- Ja meikäläisten osana on\nsittenkin aina tulla väärinkäsitetyiksi!\n\nOi, ettei minulla enää ole nuoruuteni ystävätärtä! oi, että ollenkaan\nolen tuntenutkaan häntä! -- Sanoisin silloin: houkkio sinä olet, etsit\nsemmoista, jota ei meille maan vaeltajille ole suotukaan. Mutta nyt on\nminulla ollut hän, olen saanut tuntea tuon sydämen, tuon suuren sielun,\njonka rinnalla näytin mielessäni enemmältä kuin olinkaan, minä kun\nsilloin olin kaikkea mitä olla voin. Hyvä Jumala, jäikö mitään\nsielussani salaan silloin? Eikö hän kirvoittanut minussa tuota\nihmeellistä tunnetta, jolla sydämeni syleilee koko luontoa? Koko\nseurustelummehan herkkyi iäistä, hienointa, hennointa tunnelmaa,\nsäihkyi henkevintä terävyyttä, jonka joka vivahdus melkein\nylimielisyyteen saakka välähteli nerokkuutta. Ja nyt! -- Oi, vuodet,\njotka hän oli vanhempi minua, veivät hänet, varhemmin hautaankin. En\nkoskaan unohda häntä, en koskaan hänen ylevää sielunlujuuttaan, en\nhänen jumalaista nöyrää mielenmalttiaan.\n\nMuutama päivä sitten tulin tuttavaksi erään nuoren herra V----n kanssa;\nhän on avomielinen nuorukainen, jonka kasvonpiirteet tekevät varsin\nedullisen vaikutuksen. Hän on vast'ikään palannut akatemioista, ei\ntaida juuri kuvitella itseään ihan täysoppineeksi, mutta arvelee\nsentään tietävänsä enemmän kuin muut. Ahkera hän näkyy olleenkin,\nhuomaan sen kaikesta; lyhyesti, somat tiedot näkyy miehellä olevan. Kun\nhän kuuli, että piirustelen ahkerasti ja osaan kreikkaa (kaksi\nmerkillisyyttä näillä main), tuli hän kohta luokseni ja lateli minulle\ntietoja paljon, puhui Batteux'sta Woodiin, de Piles'istä Winckelmanniin\nasti, ja vakuutti minulle, että hän oli lukenut ihan lävitse Sulzerin\n\"Teorian\" ensimmäisen osan, ja että hänellä oli hallussaan eräs Heynen\nkäsikirjoitus, joka käsitteli antiikin tutkimusta. Annoin hänen jutella\nja kuuntelin.\n\nErään toisenkin uuden tuttavuuden olen tehnyt; hän on eräs perin kunnon\nmies, joka on ruhtinaallisena amtmannina täällä, avomielinen, vilpitön\nihminen. Kerrotaan ihan virkistävän sielua saada nähdä häntä lastensa\npiirissä, joita hänellä on yhdeksän; hänen vanhimmasta tyttärestään\nvarsinkin puhutaan paljon. Hän on kutsunut minua tervehtimään itseään,\nja näinä päivinä pistäynkin siellä. Hän asuu eräässä ruhtinaallisessa\nmetsästyslinnassa, puolentoista tunnin matkan päässä täältä, jonne hän\non saanut luvan muuttaa vaimonsa kuoltua, hänestä kun olisi ollut liian\ntuskallista jäädä tänne kaupunkiin ja virkataloonsa.\n\nMuuten on tielleni osunut muutamia kieroja originaaleja, jotka ovat\nihan sietämättömiä, sietämättömimpiä ystävyydenosoituksissaan.\n\nHyvästi nyt! Kirjeeseen olet kai tyytyväinen, sehän on ihan kertovaa\nlaatua.\n\n\n_22 p. toukok._\n\nNiin monella on ollut sellainen tunne, kuin ihmiselämä olisi ainoastaan\nunta, ja minussakin on tämä tunne aina valveilla. Kun katselen, kuinka\nahtaassa piirissä ihmisen toimivat ja tutkivat voimat saavat liikkua,\nkun katselen, kuinka kaikki ihmistoiminta tähtää vain siihen, että\ntarpeet, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin pidentää tätä vaivaista\nolemassaoloamme, saisivat tyydytyksensä, ja kun sitten näen, kuinka\nkaikki varmaan rajaan asti ulottuvan tutkimuksen tyydytys ja tyynnytys\non vain uneksuvaa, nöyrtyvää alistumista, jonka vallassa ihminen kuvaa\nseinät, jotka joka puolelta ahdistavat ja vangitsevat hänen sieluaan,\nkirjavilla, välkkyvillä hahmoilla ja valoisilla näköaloilla, -- niin\ntuo kaikki, oi Wilhelm, lyö minut mykäksi. Minä vaivun itseeni takaisin\nja tapaan siellä kokonaisen maailman! Mutta senkin enemmän aavistuksena\nja hämäränä pyrkimyksenä kuin selvänä kuvana ja elävänä voimana. Ja\nsilloin uiskentelee ja värjyy kaikki aisteissani, ja minä hymyilen niin\nuneksuvana ympärilleni maailmaan.\n\nEtteivät lapset tiedä, mitä ja miksi he tahtovat, se nyt on perin\nselvää kaikille korkeastioppineille opettajille ja hovimestareille,\nmutta että täysi-ikäisetkin harhailevat ja hapuilevat täällä\nmaanpinnalla kuin lapset eivätkä tiedä sen paremmin kuin nämäkään mistä\nhe tulevat ja minne menevät, ja yhtä vähän toimivat todellisten\ntarkoitusperien mukaisesti, ja yhdellä tapaa antavat makeisten ja\nnamusten ja koivuvitsan määrätä toimintansa: sitä ei kukaan mielellään\nuskoisi, ja minusta tuntuu sentään, kuin se olisi niin silminnähtävää.\n\nMyönnän kyllä, tiedänhän nimittäin mitä väittäisit tähän vastaan,\nmyönnän mielellänikin, että ne ovat onnellisimpia, jotka elävät\npäivästä päivään kuin lapset, jotka laahaavat nukkiansa mukanaan,\npukevat ne ja riisuvat taas, jotka harras-uskoisina nuuskivat kaapin\nympärillä, jonne äiti on lukinnut makeiset, ja jotka, kun vihdoinkin\nsaavat kahmaista haluamaansa, sullovat sitä suunsa täyteen ja huutavat:\nenemmän! He ovat onnellisia. Mukavaa on niidenkin, jotka osaavat\nvaivaisille pikkupyrinnöilleen, vieläpä intohimoilleenkin antaa\nkomealta kajahtavia nimiä ja kuulutella niitä ihmiskunnalle kuin\nmitäkin suurtekoja sen hyväksi ja siunaukseksi. -- Onnellisia he! --\nMutta se, joka nöyränä huomaa, mihinkä tämä kaikki päätyy, joka näkee,\nkuinka näppärästi jokainen pikkuporvari, joka on saanut onnipahasensa\nsatamaan, osaa somistaa puutarhatukkunsa paratiisiksi, ja kuinka\nhartaasti onnetonkin taakkoineen mennä laahustaa tietään, ja kuinka\nkaikki yhtä kiihkeästi pyrkivät nauttimaan tämän auringon valosta\nhetkenkin kauemmin -- niin, hän vaikenee ja muodostaa oman maailmansa\nitsestään, ja on hänkin onnellinen, koska hänkin on ihminen. Ja sitten,\nniin rajoitettu kuin onkin tilansa, elää hänellä sentään sydämessään\naina suloinen vapaudentunto ja hän tietää, että hän, milloin vain\ntahtoo, voi jättää tämän vankikoppinsa.\n\n\n_26 p. toukok._\n\nTunnethan ennestään tapani kotiutua, kuinka valitsen jonkin\nystävällisen paikan ja omastun sinne ja elelen siellä kaikessa\nkodikkaassa hupaisuudessa. Täälläkin olen keksinyt paikan, joka on\nmiellyttänyt minua.\n\nNoin tunnin matkan päässä kaupungista on kylä, jonka nimi on\nWahlheim. [Lukija älköön vaivautuko etsimään tässä mainittuja paikkoja;\nolemme katsoneet tarpeelliseksi muuttaa alkuperäisissä kirjeissä\nmainitut oikeat nimet toisiksi.] Se sijaitsee erinomaisen hauskasti\neräällä kukkulalla, ja kun ylhäällä astelee jalkapolkua kylää kohden,\nnäkee edessään yhtä haavaa koko laakson. Hyvä ravintolanemäntä, joka\nvanhanakin vielä on ripeä ja ystävällinen, pitää tarjolla viiniä,\nolutta ja kahvia; paikan paras vetovoima on sentään pari lehmusta,\nmitkä tuuheine latvoineen siimestävät pientä kirkon edustalla olevaa\naukiota, jota ympäröi piiri talonpoikaistaloja, aittoja ja pihoja.\nSemmoista, niin kodikasta ja omaista paikkaa en helpolla voisi löytää\ntoista; olenkin antanut kantaa ravintolasta itselleni pöydän ja tuolin\nsinne ulos, juon kahvini siellä ja luen Homerostani. Kun eräänä\nkauniina iltapäivänä ensimmäistä kertaa satuin tulemaan sinne lehmusten\nalle, oli siellä niin yksinäistä. Kaikki olivat ulkona pelloilla, vain\neräs noin nelivuotias poika istui nurmikolla ja piti toista, ehkä\npuolivuotiasta lasta, joka istui hänen edessään, jalkojensa välissä,\nmolemmin käsin rintaansa vastaan, niin että pikkulapsi istui kuin\nnojatuolissa; huolimatta vilkkaudesta, jolla poika mustine silmineen\nvilkuili ympärilleen, istui hän ihan hiljaa. Näky miellytti minua:\nistahdin eräälle auralle vastapäätä ja rupesin suurella mielenkiinnolla\npiirtämään tuota veljellistä ryhmää. Otin kuvaan vielä lähimmän aidan,\nerään aitan oven ja muutamia särkyneitä rattaanpyöriä, kaiken niinkuin\nne sattuivat olemaan siinä toistensa takana, ja hetken kuluttua\nhavaitsin, että olin valmistanut hyvin järjestetyn ja sangen\nmieltäkiinnittävän piirroksen sepittämättä siihen mitään omastani. Tämä\nvahvisti päätöstäni vastaisuudessa aina pysyä luonnon pohjalla. Se\nyksin on pohjattoman rikas, ja sen perustalla yksin voi muodostua\nsuureksi taiteilijaksi. Voihan esittää monenmoista sääntöjenkin\npuolustukseksi, melkein samaa kuin voi puhua porvarillisen seurapiirin\npuolustukseksi. Ihminen, joka kehittää itseään niiden mukaan, ei kyllä\nkoskaan tee mitään ehdottomasti mieletöntä ja kehnoa, samoinkuin\nihmisestä, joka antaa lakien ja säädyllisyyden muovata itseään, ei\nkoskaan voi tulla ihan sietämätöntä naapuria eikä mitään merkillistä\nkonnaa; sitävastoin, sanottakoon mitä tahansa, todellista luonnontuntoa\nja sen todellista ilmaisua nuo kaikki säännöt sentään turmelevat! Sano\nsinä, että tämä on liian jyrkkää puhetta! että säännöt ainoastaan\nrajoittavat, ainoastaan leikkelevät liiaksi rehottavat rypäleet pois\nj.m.s. -- Ystäväni, kertoisinko vertauksen? Tuon laita on sama kuin\nrakkauden. Nuorukainen liittyy koko sydämellään neitoon, viettää kaiket\npäivänsä hänen luonaan, tuhlaa voimansa, koko omaisuutensa,\nilmaistaksensa joka silmänräpäys neidille, että hän kokonaan antautuu\nja kuuluu hänelle. Tulisi silloin siihen joku tusinaherra, mies, jolla\non vakinainen valtionvirkansa, ja sanoisi hänelle: Hieno, nuori herra!\nOn ihmisellistä, että ihminen rakastaa, mutta sitten pitää rakastaa\nmyöskin ihmisellisesti! Jakakaa aikanne, toiset tunnit työlle,\nlepohetkenne omistakaa neidollenne. Tehkää itsellenne selväksi\nomaisuutenne suuruus, ja jos siitä liikenee yli välttämättömäin\ntarpeittenne, niin en kiellä teitä siitä tuolloin tällöin antamasta\nhänelle lahjaa, kun ette vain tee sitä liian usein sanokaamme nyt\nesimerkiksi hänen syntymä- ja nimipäivikseen j.n.e. -- Jos nyt\nnuorukainen noudattaa näitä neuvoja, niin hän on varsin käyttökelpoinen\nnuori mies, ja olisin itse ensimmäinen neuvomaan jokaista ruhtinasta\nottamaan hänet neuvostoonsa, mutta hänen rakkaudestaan en menisi\ntakuuseen enkä hänen taiteestaankaan, jos hän olisi taiteilija. Hyvät\nystävät! miksi puhkee neronvirta niin harvoin esiin, miksi se kuohuu\nniin harvoin korkealaineisena, ja miksi se niin harvoin järkyttää\nteidän hämmästyviä sielujanne? -- Rakkaat ystäväni, niitä asuu\nkummallakin puolella rantaa niin paljon noita mukavia, maltillisia\nherrasmiehiä, joiden puistohuoneet, kukkatarhat ja ryytimaat\nsortuisivat, ja jotka sentähden jo ajoissa osaavat tokeilla ja\njohdoilla varjella itseään tuolta tulevaisuudessa uhkaavalta vaaralta.\n\n\n_27 p. toukok._\n\nHuomaanpa, että olen eksynyt intoilemaan, deklamoimaan ja puhumaan\nvertauksilla ja siinä kokonaan unohtanut kertoa, kuinka lasten sitten\nkävi. Istuin ehkä pari tuntia siinä aurallani kokonaan vaipuneena\ntaiteelliseen tunnelmaan, josta eilinen lehteni antaa varsin hajanaisen\nkuvan. Tulee silloin illempana nuori nainen lasten tykö, jotka\nsillävälin eivät koko aikana olleet liikahtaneetkaan, hän tulee vasu\nkäsivarrella ja huutaa jo kaukaa: Filip, sinä olet oikein kiltti poika.\n-- Hän tervehti minua, minä vastasin, nousin, astuin lähemmäksi ja\nkysyin, oliko hän lasten äiti. Hän vastasi myöntävästi, ja antaen\nvanhemmalle puolikkaan vehnäkakkua käteen hän nosti pienemmän syliinsä\nja suuteli sitä kaikella äidin hellyydellä. -- Jätin, kertoi hän, tämän\npikkuiseni Filipin huostaan ja kävin vanhimman poikani kanssa\nkaupungissa ostamassa vehnästä ja sokeria ja puuropannua. -- Tavarat\nnäkyivät vasussa, josta kansi oli pudonnut. -- Keitän Hannulleni (se\noli nuorimman nimi) lientä illaksi; vanhin poikani, senkin ilkimys,\nrikkoi eilen pannun, kun riiteli Filipin kanssa puuron karstasta. --\nKysyin, missä tämä vanhin oli, ja hän ennätti tuskin kertoa, että poika\noli jäänyt niitylle juoksentelemaan erään hanhiparin perässä, kun tämä\njo juosten tuli paikalle, kädessä pähkinäpuuraippa, jonka hän antoi\nkeskimmäiselle. Jatkoin keskusteluani vaimon kanssa ja kuulin, että hän\noli koulumestarin tytär ja että hänen miehensä oli matkalla Sveitsissä\nnostamassa perintöä, jonka eräs serkku oli jättänyt jälkeensä. -- Ovat\nyrittäneet petkuttaa häntä, kertoi vaimo, eivätkä ole vastanneet hänen\nkirjeisiinsä, siksi hän matkusti itse sinne. Ettei hänelle vain olisi\nsattunut mitään onnettomuutta, hän ei ole ilmoittanut mitään itsestään.\n-- Minun kävi vaikeaksi erota vaimosta, annoin kullekin lapselle\nroposen, nuorimmankin varalle jätin vaimolle kolikon, että hän\nkaupungissa käydessään toisi sillä vehnäskakkua pojalle keittoon, ja\nsitten erosimme.\n\nKuule nyt, ystäväiseni, kun mieleni jännitys on äärimmillään, ja kun\ntuntuu kuin en enää voisi kestää, niin silloin lievittyy minussa kaikki\nse repeily, kun saan nähdä tuollaisen olennon, joka onnellisena ja\ntyytyväisenä häärää ja toimii omassa pienessä piirissään, joka elää\npäivästä toiseen ja näkee lehtien putoilevan eikä siitä ajattele sen\nenempää, kuin että nyt tulee talvi.\n\nSiitä asti olen käynyt usein siellä. Lapset ovat jo aivan omastuneet\nminuun, he saavat sokeria, kun minä juon kahvia, ja iltaisin he saavat\nosansa voileivästäni ja piimästäni. Sunnuntaisin he saavat aina\nroposensa, ja ellen rukoushetken jälkeen ole siellä, on ravintolan\nemännällä määräys maksaa se puolestani.\n\nOlemme jo hyvinkin tuttavia, he kertovat minulle kaikenmoista, ja\nerittäinkin huvittaa minua katsella, kuinka luonnollisesti ja paljaasti\nheidän intohimonsa ja pyyteensä ilmenevät, kun sattuu tulemaan paikalle\nmuita kylän lapsia.\n\nPaljon vaivaa on minulla ollut saada äiti uskomaan, etteivät lapset\nsuinkaan häiritse herraa.\n\n\n_30 p. toukok._\n\nMitä äskettäin puhuin maalaustaiteesta, pitää varmasti paikkansa\nmyöskin runouteen nähden; tulee vain osata ymmärtää ja nähdä paras ja\nuskaltaa lausua se, ja siinä onkin sitten lyhyesti sanottuna paljon.\nSattui minulle tänään kohtaus, joka semmoisenaan kuvattuna muodostaisi\nihanimman idyllin; mutta mitä tässä nuo runoudet, kohtaukset, idyllit!\npitääköhän siis aina kohta puhua kaavoissa, kun yrittää käydä luontoon\nkäsiksi.\n\nJos tämmöisen alun jälkeen odotat jotain hyvin ylevää ja suurenmoista,\nniin pahastipa petyt taaskin; eihän tässä sen enempää ole, eräs\nmaalaispoika vain, joka minussa on herättänyt näin vilkasta\nmyötätuntoa, -- kerron tietysti taaskin huonosti, kuten tavallista, ja\nsinä taas, arvaan ma, pidät kuvaustani liioiteltuna; Wahlheim se\ntaaskin on ja aina Wahlheim, jossa näitä kummia tapahtuu.\n\nOli eräs seurue juomassa kahvia tuolla ulkona lehmusten alla. Kun se ei\noikein ollut mieleiseni, jäin jonkin tekosyyn nojalla syrjään.\n\nNuori talonpoikainen mies tuli silloin eräästä läheisestä talosta ja\nalkoi korjata jotakin vikaa aurassa, jonka tuonoin olin piirtänyt. Kun\nhänen olentonsa miellytti minua, menin puhuttelemaan häntä ja\ntiedustelin hänen olojansa; tulimme kohta tutuiksi ja, kuten minulle\ntavallisesti käy hänenkaltaistensa seurassa, ystäviksikin. Hän kertoi\npalvelevansa erään leskiemännän luona, joka kohteli häntä erittäin\nhyvin. Hän puheli niin paljon emännästään ja kiitti häntä niin, että\npiankin huomasin hänen koko sydämellään ja sielullaan kiintyneen\nhäneen. Emäntä ei enää ollut nuori, kertoi hän, ensimmäinen miehensä\noli ollut paha hänelle, eikä hän enää tahtonut mennä naimisiin; miehen\nkertomuksesta kuulsi niin selvästi esiin, kuinka kaunis ja suloinen\nemäntä oli hänen silmissään ja kuinka hartaasti hän toivoi, että tämä\nvalitsisi hänet haihduttaakseen muistoa edellisen miehensä vioista, se\nkuulsi siitä niin elävästi, että minun pitäisi sana sanalta toistaa\nhänen puheensa, voidaksesi oivaltaa hänen mieltymyksensä, hänen\nrakkautensa ja uskollisuutensa. Niin, suurimman runoilijan lahjat\ntäytyisi minulla olla, jotta samalla voisin elävästi kuvata sinulle\nhänen liikkeittensä ilmeen, hänen äänensä soinnun ja hänen katseensa\ntaivaisen tulen. Ei, eivät mitkään sanat voisi ilmaista sitä hienoa\nhellyyttä, joka lepäsi koko hänen olentonsa ja kaikkien hänen\nliikkeittensä yllä; kaikki mitä minä voisin sanoa siitä on vain\nkömpelöä sen rinnalla. Varsinkin liikutti minua hänen pelkonsa, että\nvoisin ajatella pahaa heidän suhteestaan ja epäillä lesken sopivaa\nkäytöstä. Voin ainoastaan sisimmässä itsessäni toistaa, kuinka kaunista\noli, kun hän puhui hänen vartalostaan ja hänen kasvustaan, joka ilman\nnuoruuden suloakin vielä niin voimakkaasti kiehtoen veti häntä\npuoleensa. En ole eläissäni nähnyt tuota pakottavaa halua ja polttavaa\nkaipauksen vetoa noin puhtaassa muodossa, niin, voinpa vaikka sanoa,\netten ole edes uneksinut enkä kuvitellutkaan sitä noin puhtaaksi. Älä\nnyt toru minua, jos tunnustan, että kun ajattelen tuota viattomuutta ja\ntotuutta, sulan palavaksi aina sisimpään sieluuni, ja että kaikkialla\nnäen edessäni kuvan tuosta uskollisuudesta ja hellyydestä, ja että\nriudun ja näännyn, ikäänkuin itse olisin sytyksissä siitä.\n\nKoetan nyt pikimmiten saada nähdä naisenkin, tai, kun oikein ajattelen,\nen sentään koetakaan. On parempi, että näen hänet hänen rakastajansa\nsilmillä; ehk'ei hän näkyisikään omille silmilleni samanlaisena kuin\nhänet nyt näen, ja miksi turmelisin itseltäni kaunista kuvaa.\n\n\n_16 p. kesäk._\n\nMiks'en kirjoita sinulle? -- Semmoistako kysyt, ja olet sentään\nkuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sinäkin? Pitäisihän sinun\narvatakin, että voin hyvin, ja vieläpä, että -- lyhyesti vain, olen\ntehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin läheltä sydäntäni. Olen -- oh,\nenhän tiedä.\n\nVaikeaksipa käynee kertoa järjestyksessä sinulle, kuinka kaikki on\ntapahtunut, että olen tullut tuntemaan mitä suloisimman olennon. Olen\niloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja.\n\nEnkeli! -- Äsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikö niin? Ja\nkuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka täydellinen hän on, ja miksi\nhän on niin täydellinen; lyhyesti vain, hän on vallannut ja vanginnut\nkoko mieleni.\n\nNiin yksinkertainen ja niin järkevä, niin hyvä ja niin lujaluontoinen,\nsielunsa niin tyyni ja sentään niin toimelias ja todelliseen elämään\nkiintynyt.\n\nTuo kaikki, mitä tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja\ntyhjää ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan hänen todellisesta\nitsestään. Joskus toiste -- ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa\nsinulle kaiken. Ellen nyt sitä tee, en tekisi sitä koskaan. Sillä, näin\nmeidän kesken, siitä kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa\nollut viskaamaisillani kynän kädestäni ja antamaisillani satuloida\nhevoseni lähteäkseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla\nherätessäni, että tänään en lähde ratsastamaan, ja nyt sentään joka\nhetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko vielä\non. -- -- --\n\nEn vain saanut maltetuksi itseäni, minun täytyi lähteä häntä näkemään.\nTässä nyt taas olen, Wilhelm, syön illallisvoileipääni ja kirjoitan\nsinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan nähdä hänet\narmasten, vilkkaitten lasten keskellä, hänen kahdeksan siskoksensa\nkeskellä! --\n\nMutta jos jatkan tähän tapaan, olet lopussa yhtä viisas kuin alussakin.\nKuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin.\n\nKirjoitinhan äskettäin sinulle, että olin tullut tuttavaksi erään\namtmanni S----n kanssa ja että hän kutsui minua käymään luonansa\nerakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun\nenkä ehkä olisi tullut käyneeksikään siellä, ellen sattumalta olisi\nkeksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa.\n\nMeidän nuoret herrat olivat järjestäneet pienet maalaistanssiaiset,\njoihin minäkin kernaasti lähdin. Kutsuin mukaani erään täkäläisen\nneidon, hyvän ja sievän, mutta muuten vähäpätöisen tytön, ja sovimme,\nettä ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdessä tanssitoverini\nja hänen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte\nS----n. -- Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi\nseuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua metsää metsästyslinnaa\nkohden. -- Varokaa rakastumasta! lisäsi serkku. -- Miksi niin?\nkysäisin. -- Hän on kihloissa jo, vastaa tämä, hän on kihloissa erään\nkelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla järjestämässä asioitaan,\nisänsä kun äskettäin on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen\nerästä edullista virkapaikkaa. -- Kuuntelin tuota jotenkin\nvälinpitämättömästi.\n\nAurinko oli vielä noin neljännestunnin matkan päässä vuoren reunalta,\nkun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat\nhuolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet\ntaivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin\ntyynnyttää heitä, vaikka itseänikin jo rupesi aavistuttamaan, että\nhuvimme ehkä häiriytyisi.\n\nOlin astunut alas, ja palvelustyttö, joka tuli portille, pyysi meitä\nhetkisen odottamaan; Lotte-neiti tulisi kohta. Menin pihan poikki\nhyvinrakennettua taloa kohden, ja kun olin noussut edessä olevia\nportaita ja astunut ovelle, osui silmiini suloisin näky, mitä koskaan\nolen nähnyt. Etuhuoneessa juosta vilisteli kuusi lasta, noin\nyksitoistavuotiaasta kaksivuotiaaseen saakka, erään kaunisvartaloisen,\nkeskikokoisen tytön ympärillä, joka oli puettu yksinkertaiseen vaaleaan\npukuun, vaaleanpunaiset nauhat käsivarsilla ja rinnalla. Hänellä oli\nkädessään musta leipä, ja hän leikkasi siitä jokaiselle iän ja\nruokahalun mukaisen viipaleen ja oli niin herttaisen näköinen\nantaessaan kullekin kappaleensa, ja jokainen kiitti niin koruttomasti,\nensin sentään jo kauan, ennenkuin se oli leikattukaan, kurotettuaan\npikku kätösiään ylös, ja lähti sitten illallisleipineen tyytyväisenä\njuosta livistämään pois tai hiljaisemman luonteensa mukaan tyynesti\npihaveräjälle katsomaan vieraita ja vaunuja, joissa heidän Lottensa\npiti lähteä. -- Pyydän anteeksi, sanoi tyttö, että vaivaan teidät\nsisään ja annan neitien odottaa. Olin pukeutuessani ja kaikenlaista\npoissaoloni ajaksi järjestellessäni unohtanut antaa lapsille\nillallisleipää, eivätkä he ota sitä vastaan keneltäkään muulta kuin\nminulta. -- Lausuin jonkin tyhjänpäiväisen kohteliaisuuden; koko\nsieluni väilyi ja lepäsi hänen muotonsa, hänen äänensä, koko hänen\nolentonsa yllä, mutta sain aikaa sentään hiukan tointua\nhämmästyksestäni, kun hän juoksi sisään noutamaan hansikkaitaan ja\nviuhkaansa. Pikkuväki tarkasteli, pysytellen vähän etempänä, syrjästä\nminua, ja minä lähestyin nuorinta, joka oli erinomaisen kaunismuotoinen\nlapsi. Tämä vetäytyi poispäin, mutta juuri silloin Lotte tuli ovesta\nsisään ja sanoi: Louis, anna kättä herra serkulle. Poika tekikin sen\nvallan uljaasti, enkä voinut olla suutelematta sitä pikku palleroista.\n-- Serkulle? sanoin, ojentaen käteni tytölle. Arveletteko, että\nansaitsen onnen olla sukulaisenne? -- Oh, sanoi hän hilpeästi\nhymyillen, serkkupiirimme on sangen laaja, ja ikävä olisi, jos te\nolisitte huonoin heidän joukossaan. -- Lähtiessään hän antoi Sofielle,\nhänen jälkeensä vanhimmalle sisarelle, noin yksitoistavuotiaalle\ntytölle, toimeksi pitää huolta lapsista ja tervehtiä isää, kun hän\npalaisi ratsastusretkeltään. Lapsille hän määräsi, että heidän tuli\ntotella Sofieta aivan kuin tämä olisi hän itse, minkä muutamat\nnimenomaan lupasivatkin. Eräs pieni pikkuviisas valkotukka sentään,\nnoin kuusivuotias, sanoi: Mutta ethän se sinä sentään ole, Lotte; sinut\nme sentään mieluummin pitäisimme. -- Molemmat vanhimmat pojat olivat\nkavunneet vaunuihin, ja pyynnöstäni hän salli heidän seurata mukana\nmetsään asti, jos he lupasivat olla härnäämättä toisiaan ja pitää\nkiinni lujasti.\n\nOlimme tuskin ennättäneet istua paikoillemme ja naiset ehtineet\ntervehtiä ja tehdä huomautuksiaan toistensa pukujen, varsinkin hattujen\njohdosta, ja asianomaisesti arvostella seuraa, joka oli odotettavissa,\nkun Lotte jo käski kuskin pysähdyttää ja antaa veljiensä astua alas;\nnämä pyysivät kerran vielä saada suudella häntä kädelle, jonka\ntoimituksen vanhempi pojista suorittikin kaikella sillä hellyydellä,\njoka voi olla ominaista viidentoista-ikäisiile, toinen taas hätäisesti\nja huolettomasti. Lotte lähetti kerran vielä terveiset pikkuväelle, ja\nme jatkoimme matkaamme.\n\nSerkkuneitonen kysäisi, oliko hän jo lukenut kirjan, jonka hän\näskettäin oli lähettänyt hänelle? -- En, vastasi Lotte, se ei miellytä\nminua, voitte saada sen takaisin. Edellinenkään ei ollut sen parempi.\n-- Hämmästyin, kun kysyin, mitä kirjoja ne olivat, ja hän vastasi:\n[Meidän täytyy poistaa tämä kohta kirjeestä, jottei kenelläkään olisi\nsyytä pahastua. Teemme sen, vaikkapa vakaammin katsoen onkin jokaiselle\nkirjailijalle jokseenkin yhdentekevää, mitä joku yksityinen tyttö tai\njoku nuori epävakaa herrasmies heistä sattuu ajattelemaan.] -- Minusta\nkuvastui kaikessa, mitä hän puhui, niin varmapiirteinen luonne, ja oli\nkuin jokainen sana, minkä hän lausui, olisi levittänyt hänen\nkasvoilleen yhä uutta suloa ja henkevyyden välkettä, ja näytti kuin\nhänen kasvonsa olisivat vähän väliä selkeyneet yhä iloisemman\ntyytyväisiksi, kun hän tunsi, kuinka hyvin minä ymmärsin häntä.\n\nKun olin nuorempi, kertoi hän, en pitänyt mistään niin kuin\nromaaneista. Hyvä Jumala, kuinka hauskalta tuntui, kun sunnuntaisin sai\nvetäytyä jonnekin nurkkaan ja sydämensä pohjasta ottaa osaa jonkun Miss\nJennyn onneen ja onnettomuuteen. Taitaisi tuo olla vieläkin hiukan\nmieleeni. Kun kuitenkin niin harvoin pääsen kirjan pariin, niin sen\npitää sitten ollakin ihan mieleiseni. Ja semmoisesta kirjailijasta minä\npidän parhaiten, joka kuvaa minun omaa maailmaani, jonka teoksissa\ntapahtuu samoin kuin ympärillänikin, ja jonka kertomus kiinnittää minua\nja on yhtä lähellä sydäntäni kuin oma kotoinen elämänikin, joka tosin\nei ole mikään paratiisi, mutta yhtä kaikki sentään sisältää niin\nsanomattoman paljon onnea.\n\nKoetin salata liikutusta, jonka nämä sanat herättivät minussa. Se ei\nsentään kauaa onnistunut minulta: sillä kun kuulin, kuinka todesti hän\nsivumennen mainitsi Wakefieldin maalaispapista [On täytynyt tästäkin\njättää muutamain kotimaisten kirjailijain nimiä. Ne, joille Lotte on\nantanut tunnustuksensa, tuntevat kyllä itse sen sydämessään, jos\nsattuvat lukemaan tämän kohdan, ja muillehan se asia ei kuulukaan.],\n-- -- jouduin ihan haltioihini, avasin hänelle koko sydämeni ja vasta\nmuutaman hetken kuluttua, kun Lotte veti toiset taaskin osallisiksi\nkeskusteluun, huomasin, että nämä koko ajan olivat istuneet siinä\nsilmät selällään, ikäänkuin eivät olisi olleet samassa seurassakaan\nmeidän kanssamme. Serkkuneiti vilkaisi aina tuon tuostakin ivallisesti\nminuun, mutta en välittänyt siitä mitään.\n\nKeskustelu kääntyi tanssiin ja siitä lähtevään huviin. -- Jos\ntanssinhalu on virhe, sanoi Lotte, niin tunnustan kernaasti, etten\ntiedä mitään, joka minusta vetää vertoja tanssille. Jos joskus satun\nolemaan hermostunut jostakin, niin menen vain epävireisen klaveerini\nääreen ja rummutan sillä jonkin tanssisävelen, ja kohta on kaikki hyvin\ntaas. -- --\n\nKuinka hivelikään mieltäni keskustelun aikana uppoutua noihin tummiin\nsilmiin! kuinka vangitsivatkaan ja kiehtoivat koko sieluni nuo elävinä\nvärähtelevät huulet ja nuo raikkaat, iloiset kasvot! kuinka unohdin\nkuunnella niitä sanojakin, joita hän käytti, kun vaivuin tuntemaan\nniiden ihanaa ajatussisällystä -- voit kuvitella sen, sinä kun tunnet\nminut. Lyhyesti, kun vihdoin pysähdyimme juhlatalon edustalle, astuin\nvaunuista kuin uneksuva ja olin niin häipynyt uniini tämän värjyisän\nmaailman keskellä, että tuskin huomasin soittoa, joka humuili vastaamme\nvalaistusta salista.\n\nHerra Audran ja joku N.N. -- kuka niitä kaikkia nimiä muistaa! -- jotka\nolivat serkun ja Lotten kavaljeereina, olivat vastassa vaunun astimilla\nja ottivat naisensa hoiviinsa; minäkin johdin omani ylös saliin.\n\nKiertelimme toisiamme menuetin siroissa kaarroksissa; kutsuin naisen\ntoisensa perään kanssani tanssiin, ja kaikkein sietämättömimmät ne\njuuri vitkastelivat, ennenkuin ojensivat kätensä, jotta heistä pääsi.\nLotte tanssijansa kanssa aloitti angleesin, ja arvaat iloni, kun tuli\nvuoromme tanssia häntä vastaan. Tanssimassa täytyy hänet nähdä! Kuule,\nhän on niin koko sielullaan ja sydämellään siinä mukana, hänen koko\nolonsa on yhtä sopusoinnun aaltoa, hän on niin huoleton, niin hilpeän\nvälitön, ikäänkuin ei koko maailmassa olisikaan mitään muuta, ikäänkuin\nhän muuten ei ajattelisi, ei tuntisikaan mitään, ja varmaan on\nsemmoisena hetkenä kaikki muu maailmassa hävinnyt ja häipynyt hänen\ntunnostaan.\n\nPyysin häntä toiseen kuviotanssiin, hän lupasi minulle kolmannen ja\nvakuutti samalla herttaisen avomielisesti minulle, että hän tanssii\nvalssia niin äärettömän mielellään. -- Täällä on tapana, jatkoi hän,\nettä jokainen pari, joka kuuluu yhteen, tanssii valssinkin yhdessä,\nmutta minun kavaljeerini valssaa huonosti ja on minulle kiitollinen,\njos hiukan helpotan hänen velvollisuuksiaan. Teidän neitinne ei\nmyöskään osaa eikä viitsi sitä, ja huomasin angleesissa, että\nvalssaatte hyvin; jos nyt tahdotte tanssia kanssani valssin, niin\nkäykää pyytämässä herraltani, minä käyn samalla puhumassa neitinne\nkanssa. -- Annoin kättä vahvistukseksi, ja sovimme, että hänen\ntanssijansa sill'aikaa pitäisi seuraa minun neidilleni.\n\nNyt alkoi tanssi, ja aluksi huvittelimme tekemällä eri kädenliikkeitä\nja kierroksia. Mikä sulo ja mikä keveys hänen jokaisessa liikkeessään!\nJa kun viimein sukelsimme valssin pyörteisiin ja piirit alkoivat häilyä\ntoistensa ohitse, kävi tanssi aluksi kyllä hiukan sekavasti, ainoastaan\nharvat kun osasivat sitä. Olimme niin järkeviä, että annoimme toisten\nensin mekastaa aikansa; vasta kun taitamattomimmat rupesivat väistymään\ntanssialalta, aloimme me ja kestimme sitten erään toisen parin,\nAudranin ja hänen neitinsä kanssa loppuun asti. En milloinkaan ole\ntanssinut niin keveästi. En ollut ihminenkään enää. Pitää\nkäsivarrellaan maailman rakastettavinta olentoa ja liihoitella hänen\nkanssaan kuin ilman tuuli, niin että kaikki ympärilläni hälveni\nsilmistä, ja kuitenkin -- ollakseni ihan rehellinen, Wilhelm, kuitenkin\nminä vannoin, että tyttö, jota minä rakastaisin ja joka olisi minun, ei\nikinä saisi tanssia valssia kenenkään muun kanssa kuin minun, ei vaikka\nse sitten maksaisi henkeni. Sinä ymmärrät minua!\n\nKävimme muutaman vuoron salissa hiukan hengähtääksemme. Sitten hän\nistuutui, ja appelsiinit, viimeiset, jotka enää olivat saatavissa ja\njotka olin pitänyt varalla meitä varten, maistuivat erinomaisen\nhyvälle; minua harmitti vain joka palanen, jonka hän kohteliaisuudesta\nleikkasi eräälle tungettelevalle neidille, joka oli tullut istumaan\nviereemme.\n\nKolmannessa angleesissa olimme toisena porina. Kun tanssimme piiriä ja\nminä, Jumala tietäköön millä nautintoisella hurmauksella, riipuin hänen\nkäsivarressaan ja silmissään, jotka olivat sulaa avointa ja puhdasta\nriemua, satuimme erään rouvan kohdalle, johon huomioni jo aiemmin oli\nkiintynyt, hänen ystävällisillä ja ei enää vallan nuorilla kasvoillaan\nkun oli mitä herttaisin ilme. Hän hymyili Lottelle, kohotti\nvaroittavasti sormeaan ja mainitsi ohimennessään merkitsevällä\näänenpainolla pari kertaa nimen Albert.\n\nKuka Albert on, ellei ole tungettelevaa kysyä? kysäisin Lottelta. ---\nHänen piti juuri vastata, kun meidän samassa täytyi erota tehdäksemme\nsuuren kumarruksen ja minusta näytti, kuin hänen otsaansa olisi\nvarjostanut jokin ajatus, kun siinä kiertelimme toistemme ohitse. --\nMiksi en sanoisi sitä teille, virkkoi hän ojentaessaan kätensä minulle\nkävelyyn. Albert on eräs kunnon nuorukainen, jonka kanssa minä olen\nmelkein kuin kihloissa. -- Tämä nyt ei ollut minulle mitään uutta\n(neidithän olivat jo matkalla kertoneet siitä); mutta kuitenkin se oli\nuutta minulle, minä kun en vielä ollut ajatellut sitä suhteessa häneen,\njoka muutamassa hetkessä oli tullut minulle niin kalliiksi. Lyhyesti,\nminä hämmennyin, menetin malttini, jouduin väärien parien joukkoon,\nniin että kaikki meni sekaisin ja hämmentyi ja tarvittiin Lotten koko\nmielenmaltti ja kaikki hänen ponnistuksensa, ennenkuin taas pikaisesti\nsaatiin järjestys palautetuksi.\n\nTanssi ei vielä ollut lopussa, kun salamat, jotka jo kauan olivat\nleimahdelleet taivaanrannalla ja jotka joka kerta olin koettanut\nselittää ilmanvälähdyksiksi, alkoivat kiihtyä ja jyrähdykset kuulua yli\nsoiton. Kolme naista jätti piirin, heidän kavaljeerinsa seurasivat\nheitä; syntyi yleinen hämminki, ja soitto taukosi. On luonnollista,\nettä kesken jotakin huvitusta ihmistä kohtaava onnettomuus tekee häneen\nsyvemmän vaikutuksen kuin muuten, osaksi vastakkaisuuden tähden, joka\nastuu niin elävänä huomioon, osaksi ja ehkä enemmänkin siksi, että\nsilloin olemme herkemmät kaikille vaikutuksille, alttiimmin tunnemme\nkaiken. Täten luulen voivani selittää ne kummalliset hätäytyneet\nilmeet, joita näin useiden naisten kasvoilla. Kekseliäin kyyristyi\nerääseen nurkkaan, selin ikkunaan ja tukki käsillä korvansa. Eräs\ntoinen polvistui hänen eteensä ja kätki kasvonsa hänen syliinsä. Kolmas\ntunkihe näiden väliin ja syleili onnettomuussiskojaan, silmät yhtenä\nkyyneltulvana. Muutamat tahtoivat kotiin; toisilla, jotka olivat vielä\npahemmin tuperruksissaan, ei ollut edes sen vertaa mielenmalttia, että\nolisivat osanneet panna pientäkään tenää nuorten keikailijaimme\nvapauksille, jotka täydessä touhussaan sieppailivat suoraan suloisten\npelonalaisten huulilta hätäisiä rukouksia, jotka olivat tarkoitetut\ntaivaan taatolle. Muutamat herroistamme olivat vetäytyneet alas\ntupakoimaan kaikessa rauhassa, muu seura suostui kohta, kun emäntämme\nkeksi kutsua meitä huoneeseen, jossa oli ikkunaluukut ja verhot. Tuskin\nolimme siellä, kun Lotte jo oli täydessä toimessa järjestämässä tuoleja\npiiriin, ja kun seura hänen pyynnöstään oli istuutunut, hän esitti\njotakin leikkiä.\n\nNäin muutamain jo, kuvitellen mielessään iloista panttileikkiä,\nsuipistelevan huuliaan ja tyytyväisinä asettuvan mukavammin istumaan.\n-- Leikimme numeroa, sanoi hän. Kuulkaa nyt! Kierrän teitä näin\npiirissä oikealta vasempaan, samalla te lausutte myöskin piirissä kukin\nvuorostaan numeron, joka tulee hänen osalleen, leikin täytyy lentää\nnopeasti kuin valkea, ja ken takertuu lausuessaan tai sanoo väärän\nnumeron, saa korvapuustin, ja niin edespäin tuhanteen asti. -- Nyt tuli\nhauskaa nähtävää. Lotte astui piiriä käsi ojossa. Yks', alkoi\nensimmäinen, kaksi, sanoi seuraava, kolme kolmas, ja niin edespäin.\nSitten hän rupesi astumaan nopeammin, yhä nopeammin; jo sekaantui yksi,\nläiskis! korvapuusti, kesken naurua toinen läiskis! ja nopeammin,\nnopeammin vain. Minäkin sain kaksi korvapuustia ja olin suureksi\nriemukseni huomaavinani, että ne olivat lujemmat kuin toisille annetut.\nEnnenkuin vielä oli päästykään tuhanteen, hukkui leikki jo yleiseen\nnauruun ja hälinään. Tuttavammat vetivät toisiaan syrjään, rajuilma oli\nohitse, ja minä seurasin Lottea saliin. Mennessämme hän sanoi:\nKorvapuustit ovat saaneet heidät unohtamaan sekä ilman että muun! -- En\nosannut vastata mitään. -- Minä itse pelkäsin melkein pahimmin, jatkoi\nhän, mutta kun toisia rohkaistakseni tekeydyin rohkeaksi, unohdin koko\npelkoni. -- Astuimme ikkunan ääreen. Etäämpänä jyrähteli vielä, vieno\nsade suhisi maahan, ja ilman virkistävä tuoksu leyhyi niin lämpimän\ntäyteläisenä vastaamme. Hän nojasi kyynärpäihinsä, katseensa häilyi yli\nseudun, hän kohotti silmänsä taivasta kohden, hän katsahti minuun,\nhänen silmänsä vettyivät, hän laski kätensä kädelleni ja sanoi:\nKlopstock! -- Muistin kohta sen ihanan oodin, jota hän tarkoitti, ja\nhukuin siihen tunnelmani tulvaan, jonka tämä sana vuodatti ylitseni. En\nkestänyt enää, kumarruin hänen kättänsä kohden ja suutelin sitä silmäni\nsulavina suloisimpiin kyyneliin, ja kohotin katseeni taas hänen\nsilmiinsä. -- Ylevä runoilija, olisit nähnyt sen jumaloinnin, joka\nilmeni tuossa katseessa, ja minä, oi etten tämän jälkeen enää ikinä\nsaisi kuulla mainittavan nimeäsi, jota niin usein lausutaan turhaan.\n\n\n_19 p. kesäk._\n\nEn enää muista, mihin viimeksi ennätin kertomuksessani; sen vain\ntiedän, että kello oli kaksi, kun menin levolle, ja että jos, sen\nsijaan että kirjoitin, olisin saanut puhua kanssasi, olisin ehkä\nlaverrellut aamuun asti.\n\nEn vielä kertonut kotimatkastamme tanssiaisista, en tänäänkään joutaisi\nkirjoittaa siitä.\n\nOli ihanin auringonnousu! Metsä pisarteli ja nurmikot välkkyivät\nraikkaina ympärillä. Neidit mukanamme nukahtivat. Lotte kysyi,\ntahdoinko seurata heidän esimerkkiään, hänestä ei tarvitsisi välittää.\n-- Niin kauan kuin nuo silmät ovat avoimina, sanoin katsoen häntä\nsilmästä silmään, ei ole vaaraa. -- Kestimmekin molemmat hänen\nportilleen saakka, jonka eräs palvelustyttö varovasti aukaisi ja\nsamalla vakuutti hänen kysymyksiinsä, että isä ja lapset voivat hyvin\nja nukkuivat kaikki vielä. Erotessani pyysin, että samana päivänä vielä\nsaisin käydä tervehtimässä häntä; hän antoi luvan ja minä kävin, ja\nsiitä päivästä lähtien toimittakoot aurinko, kuu ja tähdet rauhassa\ntehtäviään, en tiedä päivästä enkä yöstä, ja koko maailma häipyy\nympäriltäni.\n\n\n_21 p. kesäk._\n\nVietän päiviä niin onnellisia, kuin ainoastaan taivas voi valmistaa\nautuailleen; ja minusta tulkoon mitä tulleekin ja käyköön minulle\nkuinka käyneekin, ei koskaan ole minulla oleva oikeutta valittaa, etten\nole saanut nauttia elämän iloista, elämän puhtaimmista iloista. --\nTunnethan Wahlheimini; siellä olen ihan kotonani, sieltä on minulla\nvain puolen tunnin matka Lotten luokse, siellä nautin itseäni, siellä\nnautin kaikkea onnea, joka ihmiselle on suotu.\n\nKun valitsin Wahlheimin kävelyjeni päämääräksi, enpä silloin\naavistanut, että se oli niin lähellä taivasta! Kuinka usein olin\npitemmillä kävelyilläni milloin kukkuloilta milloin alempaa laaksoista\nvirran ylitse tähystellyt tuota metsästyslinnaa kohden, joka nyt sulkee\nsisäänsä kaikki toiveeni!\n\nWilhelm! niin monenlaista olen ajatellut, olen ajatellut ihmisen\npyrkimystä laajentamaan ja levittämään vaikutusalaansa, kuinka hän\nkokeilee ja yrittelee ja harhailee kaukaiseen; olen sitten ajatellut\nmyöskin sitä sisäistä vetoa, joka saa ihmisen alttiisti mukautumaan\nkaikkiin siteihin ja rajoihin, joka saa hänet tahdottomana luisumaan\ntottumuksen uomaa ja olemaan välittämättä oikeasta ja vasemmasta.\n\nOmituista, kun tulin tänne ja tuolta kukkulalta tähystelin alas tähän\nihanaan laaksoon, kuinka kaikki ympärillä veti minua puoleensa! -- Tuo\nmetsikkö tuossa! -- Oi, että saisit harhailla sen siimeksessä! Ja\ntuossa tuo vuorenhuippu! -- Oi, että saisit sieltä katsella avaraa\nnäköalaa! -- Nuo kukkulajonot ja nuo omaiset, sydäntä hyväilevät\nlaaksot! Oi, että saisi häipyä niiden näkyyn! -- -- Minä riensin sinne\nja palasin jälleen, mutt'en löytänyt sitä, mitä etsin. Oi, etäisyys on\nkuin tulevaisuus! Sielumme edessä lepää suuri, väräjöivä kokonaisuus,\nkoko mielemme sulaa ja hukkuu siihen kuten silmämme, ja me kaipaamme,\nah, kaipaamme antautua koko olennollamme sille, kokonaan hukkua ja\nhuveta yhden ainoan suuren, ihanan tunteen hekumaan. -- Ja oi, kun\nolemme perillä, kun tuo, joka oli kaukana, nyt oli läsnä, niin on\nkaikki kuin ennenkin, ja seisomme taas siinä yhtä köyhinä ja\nrajoitettuina, ja sielumme riutuu ja janoaa tuota edestämme huvennutta\nviivoitusta.\n\nSiten kaipaa levottominkin kulkija aina lopulta isänmaahansa takaisin\nja löytää majassaan, puolisonsa povella ja lastensa piirissä ja heidän\nhyväksensä työskennellessään sen ilon ja tyydytyksen, jota hän turhaan\non etsinyt avarasta maailmasta.\n\nKun aamulla auringon noustessa lähden Wahlheimiin ja siellä ravintolan\npuutarhassa itse poimin sokeriliemeeni, ja sitten istun ja kynin ne ja\nsiinä sivussa luen Homerostani, kun käväisen pienessä keittiössä\nvalitsemassa itselleni pannun, kun otan voita ja panen palkoni tulelle\nja kannen päälle ja istun viereen ja tuon tuostakin liikuttelen niitä,\nniin näen elävästi edessäni, kuinka Penelopen ylimieliset kosijat\nteurastavat härkiään ja sikojaan, paloittelevat niitä ja paistavat. Ei\nmikään herätä mielessäni sellaista hiljaisen tyyntä, todellista\ntunnetta kuin tuommoinen patriarkaalinen elämä, josta nyt, Jumalan\nkiitos, voin kutoa piirteitä omaan elämääni, näyttämättä teennäiseltä.\nKuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämessäni tuntea sitä\nyksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi\nlaskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän itse on kasvattanut, ja kun\nhän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan\nkaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona\nhän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, joina hän kasteli sitä ja\njoina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.\n\n\n_29 p. kesäk._\n\nToissa päivänä kävi lääkäri täältä kaupungista amtmannilla ja tapasi\nminut maassa piehtaroimassa Lotten lasten kanssa, joista muutamat\nryömivät ylitseni, toiset nykivät minua, minä taas kutittelin heitä ja\npidin kauheaa mekastusta. Tohtori, joka on tarkasti muotoja noudattava\npuunukke ja joka puhellessaan yhtäpäätä hypistelee kalvosimiaan ja\nnykii loputonta kaularöyhelöään, piti moista sopimattomana järkevälle\nihmiselle, huomasin sen hänen nenästään. En sentään ollut millänikään,\nannoin hänen puhella viisauksiaan ja pystyttelin sill'aikaa lasten\nkorttilinnoja, jotka he olivat särkeneet. Tohtori kuuluu sittemmin\nkäyneenkin ympäri kaupungilla ja valitelleen, että amtmannin lapset\novat jo muutenkin tarpeeksi vallattomia, ja nyt se Werther turmelee ne\nkokonaan.\n\nNiin, Wilhelm, lapset ovat minulle kalleimmat maailmassa. Kun katselen\nheitä ja näen pienessä olennossa idut kaikkiin niihin avuihin ja\nvoimiin, joita he kerran välttämättä tarvitsevat menestyäkseen\nelämässä; kun itsepäisyydessä näen tulevaa kestävyyttä ja\nluonteenlujuutta, kun vilkkaudessa näen tulevaa hilpeyttä ja kyvyn\nkeveästi karttaa maailman vaaroja, kun näen kaiken sen niin\nturmeltumattomana ja kokonaisena, niin aina, aina silloin toistan\nitselleni ihmiskunnan opettajan kultaiset sanat: ellette tule niinkuin\nyksi näistä! Ja nyt, ystäväni, nyt kohtelemme näitä, jotka ovat\nvertaisiamme ja joita meidän pitäisi pitää esikuvinamme, kohtelemme\nnäitä kuin alamaisiamme. Heillä ei saa olla omaa tahtoa! -- Eikö meillä\nitsellämme sitten ole? Ja mikä oikeus meillä on siihen? Sekö, että\nolemme vanhempia ja kokeneempia? -- Jumala taivaassa! vanhoja lapsia\nnäet edessäsi ja nuoria lapsia, et mitään muuta; ja kumpaisista sinulla\non suurempi ilo, sen on Poikasi jo aikoja sitten julistanut. Mutta he\nuskovat häneen eivätkä kuule hänen sanojaan -- tuohan on sitä\niänikuisesti vanhaa ja aina uutta -- ja kasvattavat lapsensa itsensä\nkaltaisiksi, ja hyvästi nyt, Wilhelm! Lopetan jo saarnani.\n\n\n_1 p. heinäk._\n\nKuinka lievittävä Lotten läsnäolon täytyy olla sairaalle, sen tunnen\nomasta sydänraukastani, joka kärsii pahemmin kuin moni sairasvuoteella\nkituva. Hän viipyy nyt jonkin päivän kaupungissa erään kelpo naisen\nluona, joka lääkärien lausunnon mukaan on lähellä loppuaan ja joka\nviime hetkisekseen haluaa Lotten luokseen. Olin viime viikolla hänen\nkanssaan tervehtimässä St----n pastoria; St---- on kappaleen matkaa\nsyrjempänä vuoristossa. Tulimme perille kello neljän tienoissa. Lotte\noli ottanut nuoremman sisarensa mukaan. Kun tulimme pappilan pihalle,\njota kaksi korkeata pähkinäpuuta tuuheasti varjostaa, tapasimme tuon\nkunnon vanhuksen istumassa penkillä sisäänkäytävän edessä, ja hän\nvirkistyi ihan kuin uudeksi mieheksi, kun näki Lotten, unohti ryhmyisen\nsauvansakin ja uskaltautui pystyyn häntä vastaan. Lotte juoksi hänen\nluokseen ja pakotti hänet istumaan, istuen itse hänen viereensä,\nsanoi monet terveiset isältään ja hyväili hänen rumaa likaista\npikkupoikaansa, vanhuksen lemmikkiä. Olisit nähnyt, kuinka hän hääräili\nvanhuksen kanssa, kuinka hän koroitti ääntään, että puolikuuro vanhus\nkuulisi häntä, kuinka hän kertoi hänelle nuorista terveistä ihmisistä,\njotka äkkiarvaamatta olivat kuolleet, kuinka hän ylisti Karlsbadin\nkylpylaitosta ja kiitti hänen aiettaan lähteä ensi kesänä sinne, kuinka\nhän kertoi, että ukko nyt näytti paljon terveemmältä ja reippaammalta\nkuin viime kerralla, kun hän oli nähnyt hänet. Minä olin sillä välin\nkoettanut olla kohtelias pastorin rouvalle. Ukko vilkastui oikein, ja\nkun en voinut olla kiittämättä kauniita pähkinäpuita, jotka niin\narmaasti varjostivat meitä, rupesi hän, vaikka se näyttikin käyvän\nhäneltä vaikeanlaisesti, kertomaan meille niiden historiaa. -- Tuosta\nvanhemmasta, sanoi hän, emme oikein tiedä, kuka sen on istuttanut;\nmuutamat sanovat sen, toiset tämän papin. Mutta tuo nuorempi tuossa\ntakana on yhtä vanha kuin vaimoni, lokakuussa viidenkymmenen. Hänen\nisänsä istutti sen samana aamuna, kuin hän illalla syntyi. Hän oli\nedeltäjäni virassa, ja olisi vaikeata sanoin kuvata, kuinka rakas tämä\npuu hänelle oli; minulle se on yhtä kallis. Sen varjossa istui vaimoni\neräällä penkillä ja kutoi jotain, kun kaksikymmentäseitsemän vuotta\nsitten köyhänä ylioppilaana ensi kertaa astuin tälle pihalle. -- Lotte\nkysyi hänen tytärtään; tämän sanottiin lähteneen herra Schmidtin kanssa\nniitylle katsomaan työväkeä, ja sitten vanhus jatkoi taas kertomustaan:\nkuinka hän oli saavuttanut edeltäjänsä suosion, samoin hänen\ntyttärensä, ja kuinka hän ensin oli tullut papin apulaiseksi, sitten\nhänen seuraajakseen. Kertomus ei vielä ollut läheskään päättynyt, kun\npastorin tytär, seurassaan herra, jota vast'ikään oli nimitetty\nSchmidtiksi, tuli puiston halki; hän tervehti sydämellisesti Lottea, ja\nminun täytyy tunnustaa, ettei hän tehnyt minuun lainkaan epäedullista\nvaikutusta. Reipas, soreavartaloinen, tummanverevä tyttö, joka kyllä\nnäin maalla olisi jonkin aikaa saattanut huvittaa hyvinkin. Hänen\nsulhasensa (siksi osoittautui herra Schmidt nimittäin kohta) oli hieno,\nmutta hiljainen mies, joka ei tahtonut ottaa osaa keskusteluumme,\nvaikka Lotte tuon tuostakin koetti vetää häntä siihen. Pahimmin kiusasi\nminua se, että olin hänen kasvoistaan huomaavinani, ettei hän ollut\ntuommoinen umpimielinen niin paljon hengenlahjojen puutteesta kuin\noikullisuuttaan ja happamuuttaan. Jälkeenpäin se ilmeni, ikävä kyllä,\nliiankin selvästi; kun Friederike nimittäin, ollessamme kävelyllä,\nkulki Lotten ja toisinaan minunkin rinnallani, synkkenivät herran\nmuutenkin tummahkot kasvot niin huomattavasti, että Lotte katsoi\nparhaaksi nykäistä minua hihasta ja selittää, että olin ollut liian\nkohtelias Friederikelle. Nyt ei minua kiusaa mikään niin kuin nähdä\nihmisten piinaavan toisiaan; varsinkin kiusaa minua, kun näen nuorten,\njotka vielä ovat elämänsä kukoistuksessa, jolloin he voisivat hilpeästi\nja avoimesti iloita elämän riemuista, turmelevan toisiltaan harvat\nhyvät päivänsä kaikenlaisella joutavalla happamuudella, huomatakseen\nsitten vasta, kun se on liian myöhäistä, mitä korvaamatonta ovat\ntuhlanneet. Tuo kiusoitti minua, ja kun illemmalla palasimme pappilaan\nja istuimme maitopöydän ääressä ja keskustelu sattui kääntymään elämän\niloihin ja suruihin, niin en osannut olla tarttumatta lankaan ja oikein\nsydämeni pohjasta puhumatta kaikkea ärtyilemistä ja nurjatuulisuutta\nvastaan. Me ihmiset, aloitin, valitamme usein, mutta useimmiten\nmielestäni ihan syyttä, että hyvät ja onnelliset päivät ovat niin\nharvat elämässämme, mutta vastoinkäymisen päivät sitävastoin niin\nrunsaat. Mutta jos aina avoimina ja alttiina ottaisimme vastaan sen\nhyvän, minkä kukin päivä mukanaan tuo, olisi meillä voimaa kestää\nkaikki pahakin, kun se vuorostaan kohtaa meitä. -- Mutta eihän mielemme\nole omassa vallassamme, väitti papinrouva: kuinka riippuvatkaan kaikki\nmielialamme ruumiintilastamme! Ellemme voi hyvin, tuntuu meistä kaikki\nkäyvän nurin. -- Myönsin tuon. -- Katsokaamme siis, jatkoin, tuota\njoksikin sairaalloisuudeksi ja kysykäämme, onko mitään keinoja sitä\nvastaan? -- Kas, ihan niin, sanoi Lotte: minä ainakin luulen, että\nmeistä itsestämme riippuu siinä suhteessa paljon. Tiedän sen itsestäni.\nKun jokin kiusaa minua ja on pahoittamaisillaan mieleni, pistäydyn ulos\nvaiti ja laulaa hyräilen jonkin tanssisävelen puutarhassa ja olen\niloinen taas. -- Juuri tuota tarkoitin, vastasin minä: ärtyisyyden\nlaita on ihan sama kuin velttouden, se onkin yhtä lajia velttoutta.\nLuontomme on hyvin taipuvainen siihen, mutta jos kerrankin vain\nkarkaisemme itsemme, sujuu työ kohta keveästi käsissämme, ja meillä on\ntodellinen ilo siitä. -- Friederike kuunteli hyvin tarkkaavasti, mutta\nnuorukainen huomautti, etteihän aina voi hallita itseään, ja ettei\nainakaan voi olla tunteittensa herra. -- Huomautin, että tässähän\nolikin kysymys ainoastaan epämieluisista tunnelmista, joista sentään\njokainen aina tahtoisi vapautua; eikähän kukaan voi tietää, kuinka\npitkälle hänen voimansa riittävät, ennenkuin on koettanut. Sairaat\nainakin mielellään kysyvät neuvoa jokaiselta lääkäriltä ja alistuvat\nsuurimpiinkin kieltäymyksiin ja nauttivat katkerimpiakin lääkkeitä, jos\nniiden avulla vain on toivoa saada terveys takaisin. -- Huomasin että\nvanhuksemmekin koetti tarkistaa kuuloaan voidakseen seurata\nkeskusteluamme, ja koroitin sentähden ääntäni, kohdistaen puheeni\nhänelle. -- Saarnataan niin monenlaisia paheita vastaan, sanoin, mutta\nen ole kuullut, että vielä kukaan olisi saarnastuolista puhunut\närtyilemistä ja pahaa tuulta vastaan. [Nyttemmin on meillä sentään jo\nLavaterin oivallinen saarna tästä aineesta, niiden saarnain joukossa,\njotka hän on pitänyt Joonaan kirjan johdosta.] -- Semmoinen kuuluisi\nkaupunkipappien tehtäviin, sanoi hän, talonpojat eivät tunne mitään\n\"pahaa tuulta\"; ehk'ei se sentään olisi niinkään turhaa, voisihan sillä\nantaa läksytyksen omalle rouvalleen edes ja herra amtmannille. -- Me\nnauroimme kaikki, hän itse sydämen pohjasta mukana, kunnes sai ankaran\nyskäkohtauksen, joka keskeytti joksikin aikaa keskustelumme; sitten\nnuori herra taas aloitti katkenneen keskustelun: Tehän sanoitte\närtyilemistä paheeksi, minusta se on sentään liikaa? -- Ei ollenkaan,\nsanoin minä, jos vain se, mikä vahingoittaa minua itseäni ja\nlähimmäistäni, ansaitsee sen nimityksen. Eikö se riitä, ettemme voi\ntehdä toisiamme onnellisiksi, pitääkö meidän vielä päällepäätteeksi\nturmella toisiltamme nekin ilot, joita sydän kullekin joskus valmistaa?\nJa sanokaas minulle joku, joka pahalla tuulella ollessaan olisi niin\nystävällinen, että kätkisi sen itseensä ja kärsisi siitä yksin,\nturmelematta toisten iloa ympärillään! Vai eikö koko pahoitteleminen\npohjaltaan liene jonkinlaista sisäistä nöyryyttymistä, kun tuntee oman\nmitättömyytensä; eiköhän se lähtene jonkinlaisesta tyytymättömyydestä\nitseemme, jossa aina on mukana jommoinenkin annos kateutta, minkä\njoutava itserakas turhamielisyys on ärsyttänyt hereille? Näemme\nonnellisia ihmisiä, joiden onnen luojia _me_ emme ole, ja sitä emme voi\nsietää. -- Lotte hymyili minulle, kun huomasi, kuinka liikutettu olin,\nja kyynel Friederiken silmässä kiihoitti minua jatkamaan. -- Voi sitä,\nsanoin, joka käyttää vaikutusta, mikä hänellä on jonkun sydämeen,\nriistääkseen siltä ne yksinkertaiset ilot, jotka siinä itsestään\ntaimivat. Kaikki lahjat ja kaikki ystävällisyydet maailmassa eivät\nkorvaa yhtä ainoatakaan silmänräpäystä, jolloin ihminen on iloinnut\nitsessään ja jonka tyrannimme kateellinen ärtymys on myrkyttänyt.\n\nSydämeni oli sinä hetkenä tulvillaan, mielessäni heräsi niin monta\nmennyttä muistoa, ja silmiini tulvi kyyneliä.\n\nOi, huudahdin, kunpa muistaisi jokainen sanoa joka päivä itselleen,\nettei hän voi tehdä mitään muuta ystäviensä hyväksi kuin jättää heille\nheidän omat ilonsa ja lisätä heidän onneaan siten, että itse nauttii\nheidän mukanaan siitä. Vai voitko sinä, kun he sisimmässä sielussaan\nkärsivät ahdistavaa tuskaa, kun he riutuvat ja menehtyvät\nkärsimyksiensä alle, voitko silloin antaa heille pisarankaan\nlievitystä?\n\nJa entä kun sitten viimeinen tuskanalainen sairaus kohtaa ihmistä,\njonka olentoa ja terveyttä sinä hänen kukoistuspäivinään olet kalvanut,\nja hän silloin lepää edessäsi niin sydäntäsärkevän raukeana, silmät\ntunnottomina tuijottaen taivaaseen ja kalpealla otsallaan helmeilevä\nkuolemanhiki, ja sinä silloin seisot hänen vuoteensa edessä kuin\ntuomittuna ja kirottuna, tuntien, niin tuhaksi lyövän elävästi tuntien,\nettet mitään voi kaikkine rikkauksinesi, ja tuska silloin kouristaa\nsinun sisintäsi niin, että antaisit kaikkesi, jos sillä voisit tuottaa\npisarankaan lohdutusta, kipinänkään rohkaisua tuolle kuolevalle\nolennolle.\n\nTätä sanoessani muistui niin järkyttävän elävästi mieleeni eräs juuri\ntuollainen kohtaus, jota itse olin ollut näkemässä. Nostin nenäliinan\nsilmilleni ja poistuin seurasta, ja vasta Lotten ääni, kun hän kutsui:\nlähdetään nyt, toinnutti minut. Kuinka hän matkalla nuhteli minua, että\notan liian herkästi osaa kaikkeen, että menen ihan turmiolle siitä, ja\nettä minun pitäisi säästää itseäni! -- Oi sinua enkeliä! Sinun vuoksesi\nminun täytyy elää!\n\n\n_6 p. heinäk._\n\nHän on yhä kuolinsairaan ystävättärensä luona, ja aina hän pysyy\nsamana, aina hän on tuo sama huomaava, armas olento, joka, minne hän\nsilmänsä luokin, aina lievittää tuskia ja tekee onnellisia. Eilen\nillalla hän lähti Mariannen ja pikku Malchenin kanssa kävelylle, minä\ntiesin siitä ja menin heitä vastaan ja kävelimme sitten yhdessä. Noin\npuolentoista tunnin kuluttua käännyimme takaisin kaupunkia kohden ja\ntulimme kaivolle, joka jo ennestäänkin oli minulle rakas, mutta joka\nnyt tuli minulle vielä tuhat kertaa kalliimmaksi. Lotte istahti kaivon\naitaukselle, me toiset jäimme seisomaan hänen eteensä. Katsahdin\nympärilleni, ja samassa muistui mieleeni aika, jolloin vielä olin niin\nyksin. -- Rakas kaivo, ajattelin, siitä saakka en enää ole levähtänyt\nkatveessasi, en toisinaan ole ohitse rientäissäni edes katsetta luonut\nsinuun. -- Katsahdin sinne alas ja näin, kuinka pikku Malchen\ntoimessaan kapusi ylös portaita, kantaen kätösessään vesilasia. --\nSilmäsin Lotteen ja tunsin mitä kaikkea hän minulle oli. Sillävälin\nMalchen ennätti laseineen perille. Marianne aikoi ottaa sen häneltä:\nEi! huusi lapsi, äänessään mitä suloisin ilme, ei, Lotte saa ensiksi\njuoda! -- Olin niin ihastuksissani siitä suloisesta vakavuudesta ja\nviattomuudesta, jolla hän lausui tämän, etten osannut olla nostamatta\nlasta syliini ja suutelematta häntä pikaisesti; lapsi parahti itkemään\ntäyttä kurkkua. -- Nyt teitte pahasti, sanoi Lotte. -- Seisoin\nhämmästyneenä. -- Tule, Malchen, jatkoi hän, ottaen lasta kädestä ja\ntaluttaen häntä alas portaita, peseydy tuossa puhtaassa lähteessä,\npian, pian, niin se ei tee mitään. -- Minä seisoin siinä ja katselin,\nkuinka hartaasti lapsi märillä kätösillään hankasi poskiaan, niin\nvarmasti uskoen, että tuo ihmelähde kyllä puhdistaa hänestä kaiken\ntahran ja torjuu sen häpeän, että hänen nyt pitäisi saada tuommoinen\nhirveä parta; Lotte lopulta tyynnytti, että nyt riittää jo, mutta lapsi\nvain kahta hartaammin hankasi poskiaan, ikäänkuin olisi tuuminut, ettei\nhyvää tule koskaan liikaa. -- Kuule, Wilhelm, en ikinä ole\nkunnioittavammin tuntein ollut mukana missään kastetoimituksessa -- ja\nkun Lotte viimein tuli ylös portaita, olisin mielelläni heittäytynyt\npolvilleni hänen eteensä kuin profeetan, joka on sovittanut kansansa\nsynnit.\n\nIllalla en iloltani malttanut olla kertomatta tapauksesta eräälle,\njolla luulin olevan tunnettakin, hän kun on teräväjärkinen mies; mutta\nmihin kekoon pistinkään pääni! Hän sanoi, että Lotte oli menetellyt\nhuonosti: lapsille ei ikinä saisi luulotella mitään; sellainen voi\nistuttaa heihin monenlaisia erehdyksiä ja taikauskoisuuksia, joilta\nlapsia jo aikaisin pitäisi varjella. -- Muistui silloin mieleeni, että\nsama mies oli viikko sitten kastattanut lapsensa, ja jätin sentähden\nasian sikseen, mutta sydämessäni varmenin yhä siitä totuudesta, että\nmeidän pitää menetellä lasten suhteen niinkuin Jumala meidän, joka\ntuudittaa meidät onnen uniin antaen meidän hapuilla ystävällisten\nharhakuvien perään.\n\n\n_8 p. heinäk._\n\nKuinka lapsellinen ihminen onkaan! Kuinka ahnehtii yhtä silmäystäkin!\nKuinka lapsellinen onkaan! Olimme lähteneet Wahlheimiin. Naisten piti\nlähteä ajelemaan, ja kävellessämme olin huomaavinani Lotten tummissa\nsilmissä -- -- Houkkio minä olen, suo se anteeksi minulle, mutta sinun\npitäisi saada nähdä ne, nuo silmät. -- Lyhyimmästi vain (minulla on\nnimittäin niin kova uni, että silmäni väkisin tahtovat painua umpeen),\nkuule siis, naiset astuivat vaunuihin, me, nuori herra W---- Selstadt,\nAudran ja minä, seisoimme vieressä. Vaunuista he juttelivat vielä\nhetkisen herrain kanssa, jotka olivatkin hyvin vilkkaita ja iloisia. --\nKoetin tavoittaa Lotten katseen; oi, se liiti, liiti toisesta toiseen.\nMutta minuun, minuun, minuun, joka vain sitä kaivaten seisoin siinä,\nminuun se ei sattunut! -- Sanoin sydämessäni hänelle niin tuhannet\ntuhannet hyvästit! Ja hän ei katsonut minuun! Vaunut lähtivät\nliikkeelle, ja silmääni kiertyi kyynel. Katselin hänen jälkeensä ja\nnäin Lotten päähineen kumartuvan ulos ikkunasta, hän kääntyi katsomaan\ntaakseen, ah! minuako? -- Oma ystäväni! Tällaisessa epävarmuudessa minä\nelän; ainoa lohdutukseni on: ehkä hän sentään katsoi taakseen minua!\nEhkä! -- Hyvää yötä! Oi, millainen lapsi minä olen!\n\n\n_10 p. heinäk._\n\nNäkisitpä, kuinka tuhmalta näytän, kun jossakin seurassa sattuu puhe\nkääntymään häneen! Ja jos vielä päällepäätteeksi joku kysyy, miten hän\nmiellyttää minua? -- Miellyttää! Sitä sanaa vihaan kuolemakseni.\nMillainen ihminen se olisi, jota Lotte \"miellyttäisi\", jonka koko\nmieltä, koko sielua hän ei täyttäisi! Miellyttää! Äskettäin kysyi\nminulta eräs, kuinka Ossian minua miellyttää!\n\n\n_11 p. heinäk._\n\nRouva M---- on hyvin huonona; minä rukoilen hänen henkensä puolesta,\nkärsin nimittäin Lotten kanssa. Tapaan hänet silloin tällöin\nystävättäreni luona, ja tänään hän kertoi minulle omituisen kohtauksen.\n-- Vanha herra M---- on itara, kitsas saituri, joka elämänsä mittaan on\nihan tarpeeksi asti kiusannut ja vaivannut vaimoaan; tämä on sentään\njotenkuten aina osannut suoriutua kaikista pälkähistä. Muutama päivä\nsitten, kun lääkäri oli sanonut hänen loppunsa lähenevän, kutsutti hän\nmiehensä luokseen (Lotte oli saapuvilla huoneessa) ja puhutteli häntä\ntähän tapaan: Minun pitää tunnustaa sinulle eräs asia, joka kuoltuani\nvoisi saada aikaan harmia ja mielipahaa. Olen tähän päivään asti\nhoitanut talouttani mahdollisimman huolellisesti ja säästävästi, mutta\nsittenkin saat antaa minulle anteeksi, että näinä kolmenakymmenenä\nvuotena olen eräässä kohdassa pettänyt sinua. Avioliittomme alussa sinä\nmääräsit keittiötä ja muita taloustarpeita varten pienen viikkosumman.\nKun taloutemme laajeni ja liikkeemme kasvoi, en saanut sinua samassa\nsuhteessa lisäämään määrärahojani; lyhyesti, tiedät, että aikoina,\njolloin taloutemme oli laajimmillaan, sinä vaadit, että minun olisi\npitänyt tulla toimeen seitsemällä guldenilla viikossa. -- Ne otinkin\nnurkumatta vastaan, mutta sen, mitä puuttui, otin joka viikko itse\nrahalippaasta, kukaan kun ei voinut epäillä, että emäntä itse\nnäpistelisi kassasta. En niitä mihinkään tuhlannut, ja olisin kyllä\nvoinut ilmankin tätä tunnustusta lähteä rauhassa iäisyyteen, mutta\njohduin ajattelemaan, että se, joka jälkeeni joutuu hoitamaan taloutta,\nei voisi tulla toimeen, ja sinä silloin aina voisit väittää, että\nensimmäinen vaimosi sentään tuli toimeen sillä.\n\nPuhuin Lotten kanssa tuommoisesta uskomattomasta ihmismielen\nsokeudesta, kun ei sekään saata epäilemään asiassa täytyvän jotain\npiillä, että joku tulee toimeen seitsemällä guldenilla, vaikka ihan\nselvään voi nähdä, että täytyy olla käytetty ehkä kahta vertaa enemmän.\nMutta olen itsekin tavannut ihmisiä, jotka totisesti eivät olisi\nhitustakaan kummeksineet, vaikka heidän huoneessaan olisi ollut\nprofeetan aina uudestaan täyttyvä öljyruukku.\n\n\n_13 p. heinäk._\n\nEi, en ole pettynyt! Luen hänen mustista silmistään todellista\nosanottoa minua ja kohtaloani kohtaan. Oi, minä tunnen -- ja siinä\nuskallan luottaa sydämeeni, minä tunnen, että hän -- oi, uskallanko,\nvoinko minä lausua nuo taivaalliset sanat? -- että hän rakastaa minua.\n\nRakastaa minua! -- Ja kuinka itse tunnen kohoavani omissa silmissäni,\nkuinka minä -- sinullehan tohdin tunnustaa sen, sinä ymmärrät semmoista\n-- kuinka itse ihastelen itseäni siitä saakka kuin hän minua rakastaa!\n\nOnko tämä hurjaa luulottelua, vai tunnenko todellisesti meidän\nsuhteemme? -- En tiedä ihmistä, jota pelkäisin Lotten sydämen suhteen.\nJa kuitenkin -- kun hän puhuu sulhasestaan, puhuu sellaisella lämmöllä\nja sellaisella rakkaudella hänestä -- silloin tunnen olevani kuin mies,\njoka on menettänyt arvonsa ja kunniansa ja jolta miekka on riistetty.\n\n\n_26 p. heinäk._\n\nAh, kuinka värähtää jokainen veripisara, kun sattumalta käteni hipaisee\nhänen kättänsä, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla! Minä\nkavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vetää minua jokin\nsalaperäinen voima takaisin jälleen -- kummallinen huumaus levittäytyy\nkoko oloni ylle. -- Oi, ja viattomassa sielussaan hän ei aavista,\nkuinka syvästi kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat\nja repivät minua! Ja jos hän sitten vielä puhellessamme laskee kätensä\nkädelleni, tai keskustelusta lämmenneenä vetää tuolinsa lähemmä minua,\nniin että tunnen huulillani hänen taivaisen hengityksensä -- on kuin\nvaipuisin maahan, kuin salaman iskemänä. -- Ja Wilhelm, jos nyt joskus\nkohottaisin käteni tuota taivasta, tuota luottamusta -- -- sinä\nymmärrät mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta\nheikko! heikko se on! -- Ja eikö se silloin ole turmeltunutkin?\n\nHän on minulle pyhä. Kaikki halut vaikenevat hänen edessään. En tiedä\nkuinka minun on, kun olen hänen luonaan; on kuin värjyisi ja kärsisi\nsieluni joka hermoni säikeessä. -- On eräs sävellys, jota hän soittaa\nklaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin\nhenkevästi. Se on hänen lempilaulunsa, ja kun hän vain lyö ensimmäisen\nsävelenkin siitä, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta\nja hämmennyksestä ja kaikista kiusaavista ajatuksista.\n\nUskon kaikki kertomukset soiton muinaisesta taikavoimasta. Kuinka\nvaltaakaan tuo yksinkertainen laulu mieleni! Ja kuinka hän useasti osaa\nesittää sen juuri sellaisina hetkinä, jolloin minun tekisi mieli ampua\nkuula otsaani! Sieluni häiriö ja synkeys haihtuu, ja minä hengitän taas\nvapaammin.\n\n\n_18 p. heinäk._\n\nWilhelm, mitä olisi meille maailma ilman rakkautta! Kuin valoton\ntaikalyhty. Mutta tuskin olet saanut valon sisään, niin jo säteilevät\nvälkkyvät kuvat valkealla seinällä! Ja ellei rakkaus olisikaan muuta\nkuin tuota, ellei se olisikaan kuin ohitsemme liihoittelevaa\nmielenharhaa, niin se on onnemme sentään, kun vielä turmeltumattomina\nnuorukaisina seisomme sen edessä ja ihastelemme sen ihmenäkyjä. Tänään\nen voinut päästä Lottea tervehtimään, eräs seura, josta en voinut\nvapautua, pidätti minua. Mitä tehdä? Lähetin palveluspoikani hänen\nluokseen, että olisi edes lähelläni joku, joka oli nähnyt hänet tänään.\nMillä kärsimättömyydellä odotin häntä, ja kuinka iloinen olin, kun\nvihdoin näin hänen palaavan. Olisin ottanut häntä kaulasta ja suudellut\nhäntä, jos vain olisin kehdannut.\n\nKerrotaan bononisesta kivestä, että se, kun aurinko paistaa sille, imee\nsen säteet itseensä ja sitten loistaa osan yötä. Semmoiselta tuntui\nminusta palvelijani. Tunto siitä, että Lotten silmät olivat levänneet\nhänen kasvoillaan, hänen poskillaan, hänen takkinsa napeilla, hänen\ntakinkauluksellaan, teki ne kaikki silmissäni niin pyhiksi ja\nkallisarvoisiksi! En olisi sinä hetkenä luopunut palveluspojastani, en\ntuhannesta taalerista. Hänen läsnäolonsa tuntui minusta niin hyvältä.\n-- Älä Herran nimessä naura tälle. Voi, Wilhelm, luuletko että on vain\nmielenharhaa tuntea itsensä onnelliseksi.\n\n\n_19 p. heinäk._\n\nSaan nähdä hänet! huudahdan aamuisin, kun herään unestani ja virkeänä\ntähystelen ulos ihanaan aurinkoon; saan nähdä hänet! Ja sitten en toivo\nenää mitään muuta koko päiväksi. Kaikki, kaikki sisältyy siihen\ntoivoon.\n\n\n_20 p. heinäk._\n\nMinua ei oikein ole miellyttänyt ehdotuksenne, että lähtisin\nlähettilään mukana ----iin. En ole kovin ihastunut virkakuuliaisuuteen,\nja tiedämmehän kaikki, että puheenaoleva mies sitäpaitsi on sangen\nvastenmielinen ihminen. Äitini näkisi mielellään minut jossakin\ntoimessa, sanot; nauroin hyvästi sille. Enkö nyt sitten toimiskele? Ja\neiköhän lopulta sittenkin ole jotensakin yhdentekevää, papujako lasken\nvai herneitä? Kaikkihan maailmassa sentään lopuksi päätyy johonkin\njonninjoutavaan, ja ihminen, joka toisten vuoksi, ilman omaa halua ja\ntarvetta, kamppailee ja vaivaa itseään saavuttaakseen rahaa tai kunniaa\ntai muuta semmoista, on aina houkkio.\n\n\n_24 p. heinäk._\n\nKoska näyt panevan niin paljon arvoa sille, etten löisi laimin\npiirustustani, niin mieluummin jättäisin puhumatta koko asiasta kuin\ntunnustaisin, että viime aikoina olen melkein kokonaan jättänyt sen.\n\nEn ikinä ole ollut onnellisempi, ei ikinä vielä ole tunteeni ollut\nherkempi ja täyteläisempi luonnolle, se sukeltaa jokaiseen\nkivenmuruseen, jokaiseen ruohonkorteenkin saakka; ja kuitenkin. -- En\ntiedä, kuinka saisin sanotuksi tämän, kuvaamisvoimani on niin heikko,\nkaikki on yhtä uiskentelua ja värjyntää sieluni edessä, niin etten osaa\ntavoittaa yhtään ainoata varmaa piirtoa eteeni; mutta kuvittelen, että\njos olisi käsissäni savea tai vahaa, niin siitä ehkä voisin muodostaa\nkuvan. Jos tätä jatkuu kauemmin, hankinkin savea itselleni ja muovaan\nja pusertelen sitä, syntyköön sitten vaikka kakkuja siitä.\n\nKolme kertaa olen alkanut piirtää Lotten kuvaa, ja kolme kertaa on\ntaitoni pettänyt; se tuntuu sitä kiusallisemmalta, kun ennen sentään\naina onnistuin näköisyydessä. Sittemmin olen piirtänyt hänestä\nvarjokuvan, ja siihen saan tyytyä.\n\n\n_26 p. heinäk._\n\nRakas Lotte, niin mielelläni toimitan ja teen kaikkea; uskokaa minulle\nvain useammin jotain toimitettavaa, oikein usein. Mutta yhtä pyydän:\nälkää vast'edes sirottako hiekkaa kirjelipuille, joita lähetätte\nminulle. Äskeisenkin kohotin pikaisesti huulilleni, ja hampaani\nkirskuvat.\n\n\n_26 p. heinäk._\n\nJo monta kertaa olen päättänyt, etten käy niin usein häntä tapaamassa.\nOi, kunpa voisinkin pitää ne päätökset! Mutta yhtenäkään päivänä en\nvielä ole lankeematta kestänyt kiusausta, ja joka kerta lupaan sentään\npyhästi: huomenna jään kerrankin pois; mutta kun koittaa se\nhuomispäivä, niin jo keksinkin jonkin mielestäni ihan vastustamattoman\nsyyn, ja ennenkuin huomaankaan, olen jo hänen luonaan. Joko hän on\nsanonut illalla: Tulettehan huomenna taas? -- Kuka silloin saattaisi\njäädä pois? Tai hän antaa minulle jotain toimitettavaksi, ja silloin\nkatson sopivimmaksi itse käydä ilmoittamassa hänelle tuloksesta; tai\nsattuu päivä olemaan aivan liian viekoittavan kaunis, lähden ulos\nWahlheimiin, ja kun nyt kerran olen siellä, niin onhan enää vain puolen\ntunnin matka hänen luokseen! -- Olen liian lähellä hänen ilmakehäänsä\n-- henkäys vain, ja samassa olen siellä. Isoäidilläni oli tapana kertoa\nsatua magneettivuoresta: laivat, jotka joutuivat liian likelle sitä,\nmenettivät yht'äkkiä kaiken rauta-aineensa, naulat lähtivät lentämään\nvuorta kohden, ja onnettomat laivamiehet hukkuivat sortuvien lautojen\nsekaan.\n\n\n_30 p. heinäk._\n\nAlbert on saapunut, ja minä saan lähteä; ja vaikka hän olisi paras ja\njaloin ihminen maailmassa, jonka edessä joka suhteessa olisin valmis\nnöyrtymään, niin en sittenkään kestäisi nähdä häntä edessäni niin monen\ntäydellisyyden omistajana. -- Omistajana! -- Niin, Wilhelm, sulhanen on\ntullut! Kunnollinen, rakastettava mies, josta täytyy pitää. Onneksi en\nollut läsnä ensimmäisessä kohtauksessa! Se olisi viiltänyt sydäntäni.\nHän on niin hienotunteinenkin eikä ole vielä kertaakaan suudellut\nLottea minun läsnäollessani. Palkitkoon Jumala hänelle sen! Minunkin\ntäytyy pitää hänestä sen kunnioituksen tähden, jota hän kaikessa\nosoittaa Lottelle. Hän on ystävällinen minua kohtaan ja arvaan, että se\non enemmän Lotten vaikutusta kuin hänen omaa tunnettaan: semmoisessa\novatkin naiset taitureita ja ovat oikeassakin siinä; heille on aina\neduksi, jos osaavat pitää kaksi ihailijaansa sovussa keskenään, niin\nharvoin kuin se onnistuukin.\n\nMuuten en voi olla kunnioittamatta Albertia. Hänen tyyni ja maltillinen\nolemuksensa esiintyy varsin edukseen minun levottomuuteni rinnalla,\njota en mitenkään osaa salata. Hän on tunteellinen mies ja tietää mitä\nhänellä Lottessa on. Hänellä näyttää olevan hyvin vähän taipumusta\närtyilemiseen, ja kuten tiedät, se on se vika, jota kaikkein enimmin\nvihaan ihmisessä.\n\nHän pitää minua mielevänä miehenä, ja kiintymykseni Lotteen ja lämmin\niloni kaikesta, mitä hän tekee, on vain ikäänkuin lisäuhria hänen\nvoitolleen, ja hän rakastaa Lottea sitä enemmän. Kiusaako hän\nmahdollisesti häntä toisinaan pienellä mustasukkaisuudella, siitä en\nmene takuuseen, ainakaan minä en hänen sijassaan voisi olla ihan vapaa\nsiitä pahasta.\n\nOlkoon sen laita kuinka tahansa, minulla ei enää ole iloa Lotten\nläheisyydestä. Sanoisinko tuota ihan mielettömyydeksi vai\nsokaistumiseksi? -- Mutta mitä nimityksistä! Puhukoon asia itse\npuolestaan. -- Tiesinhän kaiken minkä nytkin tiedän jo ennenkuin Albert\ntulikaan; tiesin, ettei minulla ollut oikeutta tuudittaa itseäni\nmihinkään toiveisiin, enkä tuudittanutkaan -- tai ainoastaan siinä\nmäärässä en, kuin on mahdollista olla halajoimatta omakseen, kun näkee\nedessään niin paljon rakastettavuutta -- ja nyt olen, houkka,\nhämmästyksissäni, kun tuo toinen todellakin tulee ja ottaa tytön\nminulta.\n\nPuraisen hampaani yhteen ja nauran kaksin ja kolmin verroin niille,\njoilla on älyä neuvoa, että minun pitäisi tyytyä ja mukautua, kosk'ei\nsitä nyt kumminkaan enää voi muuttaa. -- Pois silmistäni semmoiset\npaperisankarit! Samoan metsiä, ja kun tulen Lotten luokse ja tapaan\nAlbertin istumassa hänen kanssaan puutarhassa puistomajassa, enkä osaa\nsen enempää, niin heittäydyn vallattoman hilpeäksi ja puhun\nkaikenlaista puuta heinää. Lotte sanoi tänäänkin minulle: Herran\nnimessä, älkää olko kuten eilisiltana! Te olette peloittava, kun olette\nniin hauskalla tuulella. -- Näin meidän kesken, olen urkkinut, milloin\nAlbertilla on jotakin tehtävää; yks' kaks' olen ulkona siellä, ja on\nniin hyvä olla, kun tapaan Lotten yksin.\n\n\n_8 p. elok._\n\nKuule, kuule, rakas Wilhelm, minä vakuutan sinulle, en todellakaan\ntarkoittanut sinua, kun moitin semmoisia ihmisiä sietämättömiksi, jotka\nvaativat meitä alistumaan välttämättömyyteen. En toden totta tullut\najatelleeksikaan, että sinäkin ehkä voisit olla samaa mieltä. Ja itse\nasiassa olet sentään oikeassa. Mutta ota toki huomioon yksi seikka,\nrakkaani! Maailmassa riippuu niin harva asia yhden ainoan _joko-tahin_\nvarassa; tunteet ja teot ovat yhtä monivivahteisia kuin on välimuotoja\nkotkan- ja pystynenän välillä.\n\nEthän siis pane pahaksesi, jos hyväksynkin koko perustelusi, mutta\nsittenkin yritän livahtaa _joko-tahisi_ lävitse.\n\nJoko, sanot sinä, sinulla on toiveita Lotten suhteen, tai sinulla ei\nole. Hyvä, edellisessä tapauksessa koeta päästä niiden perille, koeta\ntoteuttaa toivosi; muussa tapauksessa taas karkaise mielesi ja koeta\nvapautua tuollaisesta onnettomasta tunteesta, jonka täytyy kuluttaa\nkaikki voimasi. -- Ystäväni, tuo on hyvin sanottu, ja -- helposti\nsanottu.\n\nKuule, sanoisitko jollekulle onnettomalle, jonka elämää hiipivä tauti\nhiljallensa kalvaa, sanoisitko hänelle, että hänen pitäisi yhdellä\nainoalla tikarinpistolla tehdä loppu kaikista kärsimyksistään? Ja\nkuule, eikö paha, joka kalvaa hänen voimiaan, samalla riistä häneltä\nrohkeuttakin vapautua sen vallasta?\n\nVoisit kyllä vastata tähän eräällä samansuuntaisella vertauksella: Kuka\nei mieluummin anna leikata käsivarttaan poikki kuin epäröimisellä ja\nempimisellä saattaa henkensä vaaraan? -- En tiedä! -- ja älkäämme\nladelko vertauksiamme. Ja kuule -- niin, Wilhelm, toisinaan tunnen\nitsessäni kuohahtavan semmoisen silmänräpäyksellisen, ravistelevan\nrohkeuden, ja silloin -- silloin lähtisin ehkä, kun vain tietäisin\nminne.\n\n_Illalla_.\n\nSattui tänään käteeni päiväkirjani, jota nyt jo jonkin aikaa olen\npitänyt hyvin epäsäännöllisesti, ja hämmästyen huomaan, kuinka\ntietoisesti olen askel askelelta takertunut tähän! Kuinka joka hetki\nolen ollut niin selvillä tilastani, ja sentään toiminut umpimähkään\nkuin lapsi, kuinka yhä vieläkin näen kaiken niin selvästi, osoittamatta\nsentään vähintäkään parannuksen oiretta itsessäni.\n\n\n_10 p. elok._\n\nVoisin viettää ihaninta, onnellisinta elämää maailmassa, ellen olisi\nhullu. Vaikeata olisi päästä olosuhteisiin, jotka olisivat niin kauniit\nja niin ihmissielua ilahduttavat kuin ne ovat, joissa nykyään elän. Oi,\non niin varmaa, että sydän yksin rakentaa oman onnensa. -- Olla kuin\njäsenenä mitä herttaisimmassa perheessä, olla vanhukselle rakas kuin\noma poika, lapsille kuin isä, ja Lottelle! -- ja sitten tuo kunnon\nAlbert, joka ei millään luulevaisella oikullisuudella häiritse onneani,\njoka kohtelee minua sydämellisellä ystävyydellä ja jolle minä Lotten\njälkeen olen rakkain maailmassa! -- Wilhelm, on ilo kuunnella meitä,\nkun olemme yhdessä kävelyllä ja puhumme keskenämme Lottesta: ei\nmaailmassa ole mitään hullunkurisempaa kuin tämä suhde, ja kuitenkin se\nsaa silmäni usein kyyneliin.\n\nKun hän kertoo minulle Lotten toimeliaasta kelpo äidistä: kuinka hän\nkuolinvuoteellaan oli jättänyt perheensä ja lapsensa Lotten haltuun ja\nuskonut Lotten hänen huomaansa; kuinka Lotte siitä päivin oli muuttunut\nkuin toiseksi ihmiseksi, kuinka hän taloushuolissa ja elämän\nvakavuudessa oli muuttunut todelliseksi äidiksi, kuinka hänen jokainen\nhetkensä oli rakastavaa, toimeliasta huolehtimista, ja kuinka hän silti\npysyi yhtä iloisena ja hilpeänä. -- Astelen siinä hänen rinnallaan,\npoimin kukkia tien viereltä, sovitan niitä yhteen ja -- pudotan ne\nkädestäni ohitse vierivään virtaan ja katselen niitä, kun ne hiljalleen\nsoluvat pois. -- En muista, olenko jo kirjoittanut sinulle, että Albert\ntulee jäämään tänne; hovi, jonka suosiossa hän on, on nimittäin antanut\nhänelle hyvätuloisen viran. Olen harvoin tavannut niin uutteraa ja\nsäännöllistä miestä kuin hän on.\n\n\n_12 p. elok._\n\nIhan varmaa, Albert on paras ihminen auringon alla. Meille sattui eilen\nomituinen kohtaus keskenämme. Menin hänen luokseen jäähyväisille, aioin\nnimittäin lähteä ratsastusretkelle vuoristoon, mistä tämän kirjeenkin\nnyt kirjoitan sinulle, ja kun siinä kävelen edestakaisin hänen\nhuoneessaan, sattuvat silmäni hänen pistoleihinsa. -- Lainaapa nuo\nminulle matkalle, sanoin. -- Olkoon menneeksi, sanoi hän, jos vain\nviitsit ladata ne, minulla ne riippuvat tuossa ainoastaan muodon\nvuoksi. -- Otin toisen niistä alas, ja hän jatkoi: Siitä saakka kuin\nvarovaisuuteni kerran teki minulle kepposet, en enää ole kajonnut koko\nkapineisiin. -- Utelin juttua. -- Oleskelin, kertoi hän, lähes\nneljännesvuoden erään ystäväni luona maalla, mukanani oli pari\nlataamatonta taskupistolia, ja minä nukuin rauhassa. Eräänä sateisena\niltapäivänä sitten, kun ei ollut muutakaan tehtävää, en tiedä mistä\nsattui mieleeni, että voisi tulla rosvoja ja että pistolit ehkä\nolisivat hyvät olemassa käyttökunnossa, jotta -- no tiedäthän, mitä\nkaikkea tuolla tapaa saattaa johtua ajattelemaan. Annoin pistolit\npalvelijalle puhdistettaviksi ja ladattaviksi, tämä rupeaa komeilemaan\nniillä palvelustyttöjen edessä, koettaa säikyttää heitä, ja, kuinka\nkäykään, pistoli laukeaa, ja latasin, joka vielä oli sisällä, osuu\nerään tytön oikeaan käteen ja musertaa hänen peukalonsa. Siitäkös\nhälinä nousi, lääkityksen sain maksaa päällepäätteeksi, enkä sen\nkoommin ole kajonnut koko ampumavehkeisiin. Ystäväiseni, kuinka turhaa\non kaikki varovaisuus. Vaaraa ei kumminkaan voi välttää! Taikka\noikeastaan --. No niin, sinähän tiedät, että pidän hänestä paljonkin,\nmutta tuo \"taikka oikeastaan\" ei ole enää mieleeni, sillä onhan\nitsestäänkin jo selvää, että jokaisesta yleisestä lauseesta on\npoikkeuksia. Mutta niin tunnollinen hän on, että kun hän luulee\nsanoneensa jotain liioiteltua, ylimalkaista ja ainoastaan puoliksi\ntotta, niin hän ei lakkaa sitä silittämästä, sitä lievittämästä, sitä\nmuovailemasta, ennenkuin saa jauhetuksi asian niin, ettei siitä enää\nole mitään jäljellä. Nytkin hän takertui syvälle tekstiin: lopulta en\nenää kuunnellutkaan häntä, jouduin omiin haaveisiini ja kohotin\nyht'äkkiä pistolin suun otsalleni, oikean silmän yläpuolelle. -- Huh!\nsanoi Albert, vetäen pistolia syrjään, mitä tuo nyt on olevinaan? --\nEihän se ole latingissakaan, sanoin. -- Ja vaikk'ei olekaan, niin mitä\ntuommoinen on? vastasi hän kärsimättömästi. En voi kuvitella, että joku\nsaattaisi olla niin järjetön, että ampuisi itsensä; jo pelkkä ajatuskin\nherättää vastenmielisyyttä minussa.\n\nTe ihmiset, huudahdin, aina kun te jostakin puhutte, pitää teidän\nsanoa: Tuo on järjetöntä, tuo järkevää, tuo on hyvää, tuo pahaa! Ja\nmiksikä? Oletteko sitä varten tutkineet jonkin teon sisimpiä\nvaikutteita? osaatteko varmuudella sanoa ne syyt, joiden tähden se on\ntapahtunut, joiden tähden sen on täytynyt tapahtua? Jos sen olisitte\ntehneet, ettepä varmaankaan olisi niin nopeat tuomioissanne.\n\nSinun pitää myöntää, sanoi Albert, että eräät teot aina ovat\nrikollisia, tapahtukoot ne sitten mistä vaikuttimista tahansa.\n\nKohautin olkapäitäni ja myönsin. -- Mutta ystäväni, jatkoin, onhan\ntästäkin muutamia poikkeuksia. On totta, että varkaus on pahe: mutta\nihminen, joka tekee ryöstön pelastaakseen omaisensa varmasta\nnälkäkuolemasta, kumpaa hän ansaitsee enemmän, sääliäkö vai\nrangaistusta? Ken kohottaa ensimmäisen kiven sitä aviomiestä vastaan,\njoka oikeutetussa vihassaan uhraa uskottoman vaimonsa ja hänen kurjan\nviettelijänsä? kuka tyttöä vastaan, joka hurmauksen hetkenä unohtuu\nlemmen hillittömiin iloihin? Lakimmekin, nuo kylmäveriset pedantit,\nheltyvät semmoisissa tapauksissa ja pidättävät rangaistustaan.\n\nTuo on ihan toista, vastasi Albert, sillä ihminen, joka on\nintohimojensa vallassa, kadottaa kaiken harkintakykynsä, ja häntä\npidetäänkin juopuneen tai mielipuolen veroisena.\n\nOi teitä, te järkevät! huudahdin nauraen. Intohimo! Juopunut!\nMielipuoli! Niin tyyniä, niin osaaottamattomia te saatatte olla, te\nsiveelliset ihmiset! Te moititte juopunutta, te halveksitte mieletöntä,\nastutte hänen ohitsensa kuin pappi ja kiitätte Jumalaa kuin fariseus\nsiitä, ettette ole kuin hän. Olen useasti ollut humalassa, ja\nintohimoni ovat aina lähellä mielipuolisuuden rajaa, mutta kumpaakaan\nen kadu: sillä olen mahdollisuuteni mukaan oppinut ymmärtämään, kuinka\njokaista erinomaista ihmistä, joka on tehnyt jotain suurta, jotain\nmahdottomalta näyttävää, kuinka häntä ja hänen kaltaisiaan aina on\nhuudettu humalapäisiksi ja mielipuoliksi.\n\nMutta tavallisessakin elämässä on sietämätöntä aina jokaisen vähänkin\nvapaan, jalon ja odottamattoman teon jälkeen kuulla huudettavan: Mutta\nmieshän on humalassa, hän on höperö! Hävetkää, te raitispäiset!\nHävetkää, te viisaat!\n\nNuo nyt ovat niitä sinun kuvittelujasi, sanoi Albert. Sinä liioittelet\nja otat kaikki asiat niin kiihkeästi, ja ainakin olet väärässä siinä,\nettä vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei\nsitä toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. Sillä tosiaankin on\nhelpompi kuolla kuin miehuudella kestää tuskaista elämää.\n\nOlin vähällä katkaista koko keskustelun; sillä mikään ei suututa minua\nniin kuin se, että joku tulee ja läiskäyttää jollakin tyhjänpäiväisellä\nlauseparrella, kun minä puhun täydestä sydämestäni. Hillitsin sentään\nitseni, olin näet useamminkin jo kuullut matkittavan tuota, ja useasti\nennättänyt harmistua siitä, ja vastasin vain vähän kiihkeämmin: Vai\nsinä sanot sitä heikkoudeksi? Pyydän, älä anna näön pettää itseäsi.\nKansaa, joka huokailee hirmuvaltiaan sietämättömän ikeen alla, sanotko\nsitä heikoksi, jos tyytymättömyys siinä viimein leimahtaa ilmituleen ja\nse katkoo kahleensa? Ihmistä, joka kauhuissaan, kun tuli on syttynyt\nhänen talossaan, jännittää kaikki voimansa ja keveästi kantaa taakkoja,\njoita hän tavallisissa oloissa tuskin jaksaisi liikuttaakaan; ihmistä,\njoka loukattuna ja vimmoissaan uskaltaa antautua taisteluun kuutta\nvastaan ja voittaa heidät, sanotko heitä heikoiksi? Ja kuule nyt,\nystäväni, jos ponnistus on voimaa, miksi olisi sitten hengen liiallinen\njännitys ihan päinvastaista? -- Albert katsahti minuun ja sanoi: Älä\npahastu, mutta esimerkit, jotka esitit, eivät minusta ollenkaan valaise\nasiaa. -- Olkoon, sanoin, minua on ennenkin moitittu siitä, että tapani\nyhdistää asioita toisiinsa usein on hyvin sekanaista. Mutta\nkatsotaanpa, voisimmeko jollakin muulla tavoin kuvailla mielessämme\nihmisen tilaa, joka päättää heittää päältään elämän muuten sentään niin\nsuloisen taakan. Sillä ainoastaan sikäli kuin sisällisellä herkkyydellä\nolemme mukana jossakin teossa, on meillä oikeus puhua siitä.\n\nIhmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea\ntuskaa ja kärsimystä ainoastaan määrättyyn rajaan asti ja sortuu, kun\non menty sen rajan ylitse. Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku\nheikko vai vahva, vaan siitä, voiko hän kestää kärsimystensä mittaa,\nolkoot hänen kärsimyksensä sitten henkistä tai ruumiillista laatua; ja\nminusta on aivan yhtä omituista sanoa, että ihminen, joka tekee\nitsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletöntä sanoa pelkuriksi ihmistä,\njoka on kuollut kovaan kuumeeseen.\n\nParadokseja! Paradokseja! huudahti Albert. -- Ei niin pahasti\nkuin näyt luulevan, vastasin. Myönnäthän, me sanomme semmoista\nkuolemansairaudeksi, kun ihmisluonto tulee niin järkytetyksi, että sen\nvoimat osaksi kuluvat loppuun, osaksi käyvät niin tehottomiksi, ettei\nihminen enää voi toipua, ja ettei mikään onnellinen muutoskaan enää voi\npalauttaa elämän toimintaa hänessä entiselleen.\n\nNyt, ystäväni, sovittakaamme tämä ihmisen henkiseenkin puoleen. Ota\nihminen kaikessa ahtaudessaan ja pienuudessaan ja katso, kuinka hän saa\nvaikutteita, kuinka hän juurtuu varmoihin aatteihin, kunnes viimein\njokin varttuva intohimo kokonaan saa hänet valtoihinsa ja huimaa\nhäneltä kaiken tyynen arvostelukyvyn ja suistaa hänet turmioon.\n\nTurhaa, että tyyni, järkevä ihminen ymmärtää tuon onnettoman tilan,\nturhaa, että hän koettaa lohduttaa ja rohkaista häntä. Aivan kuin\nterve, joka istuu sairaan vuoteen ääressä, ei voi antaa hänelle\nhitustakaan voimistansa.\n\nAlbertista tuo oli liian yleistä puhetta. Huomautin silloin hänelle\neräästä tytöstä, joka äskettäin oli löydetty hukkuneena vedestä, ja\nkerroin hänelle uudestaan hänen elämäntarinansa. -- Hyvä, lempeä\nolento, joka oli kasvanut kotoisten askareidensa ja viikkoisten\nvarmasti määrättyjen tehtäviensä ahtaassa piirissä, joka ei tuntenut\nmuuta huvitusta kuin mahdollisesti sunnuntaisin käydä vertaistensa\nkanssa kaupungilla kävelemässä puettuna koristeihin, jotka vähitellen\noli saanut kokoon, joskus suurempina juhlina ehkä hiukan tanssia ja\nmuuten tuolloin tällöin hetkiseksi pysähtyä vilkkaasti ja osanotolla\nlavertelemaan jonkun naapuritytön kanssa jonkin toran tai juorun\njohdosta -- tämän tulinen luonne rupeaa nyt vihdoinkin tuntemaan\nsisäisempää kaihoa ja kaipausta, jota miesten imartelut vielä\nkiihoittavat; hänen entiset ilonsa rupeavat vähitellen tuntumaan\nhänestä tyhjänpäiväisiltä, kunnes hän viimein kohtaa miehen, jonka\npuoleen häntä outo tunne vastustamattomasti vetää, johon hän nyt\nkiinnittää kaikki toivonsa, jonka vuoksi hän unohtaa koko maailman\nympärillään, ei kuule, ei näe, ei tunne enää muuta kuin häntä ainoata,\nvain häntä, häntä yksin vain kaipaa. Kun kevyen turhamaisuuden kevyet\nilot eivät ole turmelleet häntä, vetää halunsa häntä suoraan\npäämäärään; hän tahtoo tulla ystävänsä omaksi, tahtoo ikiajoiksi häneen\nyhtyen löytää sen onnen, joka häneltä puuttuu, ja nauttia kaikki ne\nilot, joita sielunsa on kaivannut. Uudistetut ja uudistetut lupaukset,\njotka yhä vahvistavat hänen toiveitaan, rohkeat hyväilyt, jotka\nkiihoittavat hänen halujaan, kiehtovat koko hänen sielunsa; umea\nhämärähaluinen toive unnuttaa koko hänen olonsa, hän uiskentelee kuin\nkaikkien ilojen aavistuksessa, hänen koko sieluntilansa on\näärimmäisessä jännityksessä, viimein hän ojentaa kätensä sulkeakseen\nkaikki toiveensa syliinsä -- ja rakastettunsa jättää hänet. --\nJäykistyneenä, huumautuneena hän seisoo kuin syvyyden partaalla; kaikki\non synkeyttä ympärillä, ei ole edessä mitään pelastuksen tietä, ei\nmitään lohdutusta, jokainen tunne on kuollut hänen rinnastaan; sillä\n_hän_ on jättänyt hänet, hän, jossa oli koko hänen elämisensä ja\nolemisensa. Hän ei näe avaraa maailmaa, joka on hänen edessään, ei\nniitä lukemattomia, jotka voisivat korvata hänelle hänen tappionsa, hän\ntuntee itsensä yksinäiseksi, hyljätyksi keskellä maailmaa -- ja\nsokeana, kamalan hätänsä ahdistamana hän syöksyy, syöksyjä alas\nsammuttaakseen syleilevään kuolemaan kaikki tuskansa. -- Siinä, Albert,\nnäet niin monen ihmisen kohtalon! ja sano nyt, eikö se ole\nsairaustapaus. Ihminen ei löydä enää pääsyä noiden sekavien ja\nhämmentyneiden voimien sokkeloista, ja hänen täytyy kuolla.\n\nVoi häntä, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sitä hupakkoa! Olisi\nmalttanut vain ja antanut ajan kulua, niin epätoivonsa olisi kyllä\nasettunut ja hän olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa\nhänet. -- Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun\nkuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet,\nelinnesteensä parantuneet ja verensä kuohu asettunut: kaikki olisi\npäättynyt hyvin, ja hän eläisi vielä tänä päivänä.\n\nAlbert, jonka mielestä tämäkään vertaus ei vielä ollut tarpeeksi\nsattuva, väitti vielä jotakin vastaan; muun muassa hän sanoi, että olin\npuhunut ainoastaan eräästä yksinkertaisesta tytöstä; mutta sitä hän ei\nvain voisi käsittää, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa\nihmistä, joka olisi järkevämpi, jonka näköpiiri ei olisi niin\nrajoitettu ja joka vapaammin osaisi nähdä elämänsuhteita. -- Ihminen\npysyy ihmisenä, ystäväni, huudahdin, ja se hitunen järkeä, joka hänellä\nsattuu olemaan, merkitsee hyvin vähän tai ei mitään, kun intohimot\nriehuvat hänessä ja hän on viskattu ihmistunteen äärimmäisille\nrajoille. Vieläpä -- no, toiste siitä, sanoin, ottaen hattuni. Oi,\nsydämeni oli niin tulvillaan -- ja me erosimme toisistamme ilman\nkeskinäistä ymmärtämystä. Kuinka vaikea onkaan tässä maailmassa\nihmisten ymmärtää toinen toistaan.\n\n\n_15 p. elok._\n\nSe on toki varmaa, ettei mikään muu maailmassa tee ihmistä\nvälttämättömäksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielellään\nkadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta käsitystäkään, kuin että\nminä aina huomenna taas palaan. Tänään kävin virittämässä Lotten\nklaveeria; lapset tahtoivat, että kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse\npyysi, että tekisin sen. Leikkasin heille illallisleipää, jota he nyt\nottavat minulta yhtä mielellään kuin Lotteltakin, ja kerroin heille\ntarinan prinsessasta, jota kädet olivat palvelemassa. Opin siinä\nkertoessani, usko se, itsekin paljon, ja näen hämmästyen, miten\nkertomukseni vaikuttaa heihin. Kun välisti olen pakotettu keksaisemaan\njonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan,\nhuomauttavat he kohta, että edellisellä kerralla tapahtui toisin, niin\nettä minun nyt on täytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla\ntapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myöten. Olen oppinut senkin, että\nkirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla\npainoksella, vaikkapa parannukset lisäisivätkin kirjan taiteellista\narvoa. Ensimmäinen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen,\nettä hänelle voi uskotella mitä mahdottomintakin; mutta se tarttuukin\nsitten häneen niin lujasti, että onnetonta sitä, joka yrittää hangata\nja hävittää sitä pois.\n\n\n_18 p. elok._\n\nPitääköhän siis välttämättä olla niin, että ihmisen onni samalla\nmyöskin on hänen kärsimystensä lähde?\n\nTuo täysi, lämmin tunne, joka aina virkosi sydämessäni luonnon elävällä\npovella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka\nloihti maailman ympärilläni paratiisiksi, se on nyt muuttunut\nsietämättömäksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla\nahdistaa minua. Kun ennen täältä vuorilta tähystelin virran ylitse\ntuonne kukkuloille ja näin edessäni koko tuon hedelmällisen laakson,\nkun näin kaiken ympärilläni taimivan ja kumpuavan; kun näin nuo vuoret\njuurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peittäminä, kun näin\nnuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelevät, armaitten\nmetsiensä varjoomina, ja tuon lempeän, tyynen virran, joka hiljaa solui\nkahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilviä,\njoita lempeä iltatuuli keveästi liidätti taivaan kannella; kun sitten\nkuulin lintujen heläjöitsevän elämän metsässä ympärilläni, ja kun\nlukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen\nsäteen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen värähtävä tuikahdus\nvielä herätti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siinä\nsurina ja virinä ympärilläni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun\nsammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka\nkasvaa hedelmättömän hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon\npovessa vaikuttavan sisäisen, hehkuvan, pyhän elämän; kuinka suljin\nja kätkin tuon kaiken lämpimään sydämeeni, kuinka tunsinkaan\nylitsetulvehtivassa täyteläisyydessäni itseni kuin jumalaistuneeksi ja\nkuinka liikahtelikaan koko äärettömän maailman ihana moninaisuus\nvilvoittavana ja elähdyttävänä sielussani. Äärettömät vuoret kohosivat\nympärilläni, silmäni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot\nsyöksyivät alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja metsät soivat\nsielussani; näin kaikkien noiden salaperäisten, selittämättömäin\nvoimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksissä; ja maan pinnalla ja\ntaivaan alla häilyivät ja vilisivät moninaiset eläimet ja olennot.\nKaikkialla, kaikkialla tuhannet elämän muodot ja lajit; ja ihmiset\nsitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyvät yhteen ja luulevat\nhallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka\npidät kaikkea vähäpätöisenä, koska itse olet niin pieni! --\nLuoksepääsemättömästä vuoresta aution erämaan keskellä, jonka\nhiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan äärettömän valtameren\ntuntemattomaan rantaan värjyy ja vaikuttaa iäisesti luovan henki ja\niloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto hänestä ja joka\nelää. -- Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipiä, joka\nlensi ylitseni, saadakseni minäkin uiskennella tuon mittaamattoman\nmeren rantaa kohden, saadakseni minäkin juoda äärettömyyden\ntulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa elämäniloa, saadakseni minäkin\nrintani rajoitetuilla voimilla edes silmänräpäyksen ajan tuntea\npisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsessään ja\nitsestään.\n\nVeljeni ja ystäväni, jo muistokin näistä hetkistä virkistää sieluani.\nYksin sekin jo, että koettaa herättää mielessään ja esittää uudestaan\nnuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsensä yläpuolelle ja antaa\nsitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani\nahdistuksen.\n\nOn vetäytynyt sieluni edestä kuin esirippu, ja tuo äärettömän,\nmäärättömän elämän näkymö muuttuu edessäni iäisesti avoimen haudan\nkuiluksi. Voitko sanoa: _tuo on_, kun kaikki sentään lakkaamatta\njuoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiitää sivuitsemme kuin\nmyrskyn siivillä ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja\noi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyörteihin ja\nmurskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetkeä, joka ei kuluttaisi sinua\nja omiasi ympärilläsi, ei kulu hetkeä, jolloin sinä et tuhoaisi\njotakin, jolloin sinun ei täytyisi tuhota jotakin; viattomin kävelysi\nmaksaa tuhanten matosten elämän, yksi ainoa jalkasi poljenta särkee\nmuurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja\nkuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eivät minua liikuta nuo\nsuuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanjäristykset,\njotka hävittävät kaupunkejanne; minun sydäntäni kalvaa tunto siitä\nkuluttavasta voimasta, joka piilee ja on läsnä kaikessa luonnossa,\ntuosta, joka ei synnytä mitään mikä ei hävittäisi itseään ja kaikkea\nlähellänsä olevaa. Siten seison tyrmistyneenä ja ahdistuksen\nhuumaamana, ympärilläni taivas ja maa ja niiden myllertävät voimat,\nenkä näe edessäni muuta kuin iäisesti nielevän, iäisesti märehtivän\nhirviön.\n\n\n_21 p. elok._\n\nSuotta levitän käteni tavoittaakseni hänet, kun aamuisin virkoan\nraskaista unistani, suotta etsin häntä yöllä vuoteessani, kun\nonnellinen, viaton uni on hurmallaan pettänyt minut, kuin istuisin\nkedolla hänen vieressään, pitäisin kättänsä kädessäni ja suutelisin\nsitä, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten vielä puolittain\nunen horroksissa hapuilen käsilläni häntä kohden ja siinä herään --\nsilloin puhkee sydämeni ahdistus kyyneliksi, ja minä itken tuijottaen\nlohduttomana eteeni synkkään tulevaisuuteen.\n\n\n_22 p. elok._\n\nOnnetonta tämä on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi\nraukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehdäkään mitään.\nMielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat\ntympäisevät minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme\nristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani\npäivätyöläinen, jotta aamulla herätessäni minulla olisi edes jokin\ntarkoitusperä päivän tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin\nAlbertia, joka on korviaan myöten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja\nkuvittelen, että olisin tyytyväinen, jos olisin hänen asemassaan! Jo\njonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja\nministerille ja pyytää sitä tointa lähetystössä, josta sanot, että\nvoisin sen saada. Luulen sitä itsekin. Olen jo pitemmän aikaa ollut\nministerin suosiossa, ja hän on jo useasti kehoittanut minua\nantautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se tehtäväkin.\nMutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni\ntarina hevosesta, joka kyllästyneenä vapauteensa antaa valjastaa\npäälleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille -- niin en tiedä mitä\ntekisin -- ja ystäväni! ehkä tämä halu päästä toisiin oloihin onkin\nvain sisäistä, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on\nseuraava minua.\n\n\n_28 p. elok._\n\nTotta se on, jos vielä voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi\nnäiden ihmisten parissa. Tänään on syntymäpäiväni, ja jo aamulla\nvarhain saan pienen käärön Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan\nensiksi yhden niitä vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yllään,\nkun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyytänyt\nhäneltä. Sitäpaitsi oli käärössä kaksi pientä kirjaa, Wetsteinin\njulkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun\ntarvitsisi kävelyilläni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta.\nNoin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsivät tilaisuutta\nkaikenlaisiin pieniin ystävyydenosoituksiin, jotka tuntuvat\ntuhatkertaisesti ystävällisemmiltä ja rakkaammilta kuin kaikki\nsemmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nöyryyttää\nvastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella\nhenkäykselläni ahmin itseeni muistoja siitä autuudesta, jolla nuo\nmuutamat onnelliset päivät, jotka eivät ikinä enää voi palata,\ntäyttivät mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta minä en valita, elämän\nkukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niistä lakastuu jättämättä\njälkeäkään itsestään! kuinka harva puhkee hedelmään, ja kuinka harvat\nniistä hedelmistä kypsyvät! Ja kuitenkin niitä on sittenkin kylliksi,\nja kuitenkin, voimmeko -- oi ystäväni ja veljeni! -- voimmeko kylminä\nja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksiä\nniitä ja jättää ne nauttimattomina mätänemään?\n\nHyvästi! On ihana kesä, usein kiipeän omenapuihin Lotten puutarhassa,\nkädessäni omenapudotin, pitkä seiväs, ja karistan hedelmiä alas\nlatvasta. Hän seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne\nhänelle.\n\n\n_30 p. elok._\n\nOnneton! Oletko ihan järjiltäsi? Sinähän petät itseäsi? Miksikä tuo\nhurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla enää kuin häntä;\nmielikuvituksessani ei elä muuta kuvaa kuin hänen, näen kaiken\nmaailmassa vain suhteessa häneen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut\nvälisti -- kunnes minun aina taas täytyy riistää itseni hänestä irti.\nOi Wilhelm, mikä veto ja viekoitus sydämessäni! -- Kun istun hänen\nluonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee hänen\nvartalonsa, hänen olentonsa, hänen äänensä taivaisen soinnun\nihastelussa, ja kun vähitellen kaikki aistini jännittyvät, kun silmieni\nedessä synkkenee, kun tuskin enää kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani\nkuin salamurhaajan käsi, kun silloin sydämeni lyö ja kolkuttaa ja\nkoettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lisää niiden\nahdistusta -- oh, Wilhelm, silloin on välisti kuin en olisi\nelämässäkään enää! Ja -- ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua\nja sulata mieltäni ja Lotte suo minulle sitä vaivaista lievikettä, että\nsaan itkeä ahdistukseni hänen kädelleen, -- niin minun täytyy rientää\npois, ulos! ja minä harhailen sitten pitkiä matkoja; on iloni silloin\nkiivetä jyrkän vuoren kuvetta tai tunkea tiettömän, tiheän metsän\nlävitse, halki pensaikkojen, jotka repivät minua, ja orjantappuroiden,\njotka viiltävät käteni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta!\nHiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta näännyksissä jään paikalleni\nusein keskellä yötä, kun täysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja\nistahdan yksinäisen metsän keskellä jollekin vinokasvuiselle\npuunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten\nsiinä hämärässä hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm!\nsilloin yksinäinen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyö tuntuisivat\nminusta lievitykseltä, jota koko sieluni halaa. Hyvästi! En näe muuta\nvapahdusta tästä kuin haudan.\n\n\n_3 p. syysk._\n\nPois minun lähteä täytyy! Kiitän sinua, Wilhelm, että olet tukenut\nhorjuvaa päätöstäni. Jo kaksi viikkoa on minussa kytenyt ajatus jättää\nhänet. Minun täytyy poistua. Hän on taasenkin kaupungissa erään\nystävättärensä luona. Ja Albert -- ja -- minun täytyy lähteä!\n\n\n_10 p. syysk._\n\nOli sekin yö. Wilhelm! Nyt kestän vaikka mitä. En näe häntä enää. Oi,\netten saa heittäytyä kaulaasi, ystäväni, ja kyynelin ja riemahduksin\nilmaista sinulle tunteita, jotka myrskyävät sydämessäni! Tässä minä\nistun ja haukon ilmaa keuhkoihini, koetan tyyntyä ja odotan aamua,\nhevoset ovat tilatut auringonnousuksi.\n\nOi, hän nukkuu rauhassa eikä aavista, ettei hän ikinä enää ole näkevä\nminua. Olen riistänyt itseni irti; niin voimakas olin, etten kaksi\ntuntia kestävässä keskustelussakaan ilmaissut aiettani. Ja hyvä Jumala,\nmillainen keskustelu!\n\nAlbert oli luvannut kohta illallisen jälkeen tulla Lotten kanssa\npuutarhaan. Seisoin penkereellä korkeiden kastanjoiden alla ja katselin\naurinkoa, joka nyt viimeistä kertaa laski edessäni tuon suloisen\nlaakson ja lempeänä soljuvan virran ylitse. Niin monet kerrat olin\nseisonut hänen kanssaan tällä samalla paikalla ja katsellut tätä samaa\nihanaa näkyä, ja nyt -- Astelin edestakaisin puistokujannetta, joka oli\nminulle niin rakas; tämä paikka oli salaperäisesti vetänyt minua\npuoleensa jo ennen kuin vielä tunsinkaan Lottea, ja kuinka olimmekaan\niloinneet, kun tuttavuutemme alussa keksimme molemminpuolisen\nmieltymyksemme tähän paikkaan, joka todella onkin runollisimpia, mitä\nolen ihmistaidon muodostamia nähnyt.\n\nEnsinnä on edessä avara näköala kastanjojen välitse. -- Oi, olenhan\nmuistavinani, että olen useampaan kertaankin kirjoittanut sinulle,\nkuinka korkea pyökistö vähitellen muodostuu oikeaksi seinämäksi\nkummallekin puolen ja kuinka sen varjossa kasvava pensaikko saa\npuukujanteen aina hämärämmäksi, kunnes se viimein päättyy joka taholta\nsuljettuun sopukkaan, jonka yllä kaikki yksinäisyyden väristys tuntuu\nlepäävän. Vieläkin olen tuntevinani, mikä omituinen rauhaisa tunnelma\nminut valtasi, kun eräänä lämpimänä keskipäivänä ensikertaa astuin\nsinne varjoon; minulla oli kuin hämärä aavistus siitä, minkä autuuden\nja minkä tuskan näkymöksi tämä paikka vielä oli tuleva minulle.\n\nOlin ehkä ollut jo puolisen tuntia siinä ja antanut suloisenkaihoisten\najatusten tuudittaa mieltäni, ajattelin eroamme ja kohtaisimmeko\nmahdollisesti enää koskaan toisiamme, kun kuulin heidän tulevan\npengertä alas. Juoksin heitä vastaan, tartuin omituisesti väristen\nhänen käteensä ja suutelin sitä. Olimme juuri astuneet alas, kun kuu\nhiljaa kohosi metsäisen kukkulan takaa; puhelimme yhtä ja toista ja\nlähenimme huomaamatta tuota pimeätä lehvämajaa, kujanteen perällä.\nLotte astui sisään ja istuutui, Albert asettui hänen viereensä ja\nsamoin minä; levottomuuteni ei sentään sallinut minun kauan istua\nalallani; minä nousin, menin seisomaan hänen eteensä, kävelin\nedestakaisin, istuin taas: olin hyvin tuskaisessa mielentilassa. Hän\nhuomautti, kuinka kauniisti kuutamo valaisi pengertä puukujanteen\nedustalla: näky olikin kaunis ja sitä vaikuttavampi, kun kaikki muu\nympärillä oli syvän hämäryyden sylissä. Olimme ihan hiljaa, ja hetken\nkuluttua hän alkoi taas: Aina kun käyn ulkona kuutamossa, tulevat\nmieleeni kuolleet omaiseni ja rupean ajattelemaan kuolemaa ja\ntulevaista elämää. Meillä on toinen, tuleva elämä! jatkoi hän, ja\näänensä värisi ihaninta tunnetta; mutta, Werther, tapaammeko me\ntoisemme? tunnemmeko silloin toisemme? Kuinka aavistatte? Sanokaa.\n\nLotte, vastasin ojentaen käteni hänelle, ja silmäni olivat tulvillaan\nkyyneliä; me kohtaamme toisemme vielä! kohtaamme täällä ja tuolla\nvielä! -- Ääneni tukahtui. Wilhelm, miksi hänen piti kysyä juuri tuota\nnyt, kun sydäntäni vihloi tuskallinen eromme!\n\nJa tietävätkö rakkaat kuolleet omaisemme meistä, jatkoi hän, tuntevatko\nhe, että olemme onnellisia ja että lämpimällä rakkaudella muistelemme\nheitä? Oi, aina väikkyy mielessäni muisto äidistäni ja äitini kuva, kun\nhiljaisina iltoina istun hänen lastensa, omain lasteni piirissä, ja he\novat ympärilläni. Silloin saattaa silmääni kohota kaipauksen kyynel,\nistun ja katselen taivasta kohden ja toivon, että hän silmänräpäyksen\najankin voisi nähdä, kuinka pidän sanani, jonka annoin hänelle hänen\nkuolinhetkenään: että olisin hänen lastensa äitinä. Millä tuntein minä\nhuokaankaan: anna anteeksi minulle, kallis äitini, ellen voi olla\nheille sitä, mitä sinä olisit ollut. Oi, teenhän toki kaiken minkä\nvoin; saavathan he vaatteet ja ravintonsa, oi, ja paljoa enemmän, he\nsaavat hoidon ja rakkautta. Oi, kunpa voisit nähdä sopumme, sinä rakas\npyhä, niin kuumimmilla kiitoksillasi ylistäisit Jumalaa, jolta\nviimeisillä katkerilla kyynelilläsi rukoilit lastesi menestystä. --\n\nNoin hän puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mitä hän puhui!\nKuinka voisi kylmä, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista\nkukoistusta! Albert keskeytti hänet hellästi: Tuo liikuttaa sinua liian\nsyvästi, rakas Lotte! Tiedän kyllä, että olet hyvin taipuvainen noihin\najatuksiin, mutta pyydän sinua -- Oi, Albert, sanoi Lotte, tiedänhän,\nsinä et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyöreän pöydän ääressä,\nkun isäni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli\nusein mukanasi jokin hyvä kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan\nsiitä mitään. -- Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa\nenemmän kuin kaikki muu? Mikä suloinen, hellä, iloinen ja aina\ntoimelias nainen! Jumala tietää kyyneleni, joita usein vuodatin\nvuoteessani rukoillessani, että hän tekisi minut hänen kaltaiseksensa.\n\nLotte! huudahdin heittäytyen hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja\nkostuttaen sitä tuhansilla kyyneleillä, Lotte! Jumalan siunaus lepää\nylläsi, ja äitisi henki! -- Olisittepa tuntenut hänet, sanoi hän\npuristaen kättäni -- hän olisi ansainnut että te olisitte tuntenut\nhänet! -- Luulin menehtyväni. Ikinä ei ole minusta sanottu suurempaa ja\nylväämpää sanaa -- ja hän jatkoi: Ja hänen täytyi lähteä täältä\nnuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden\nkuukauden vanha! Hänen sairautensa ei ollut pitkäaikainen, hän alistui\ntyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia hän suri, varsinkin\nnuorimman. Kun sitten loppu läheni ja hän käski minua tuomaan lapsensa\nluokseen ja kun toin ne sisään, nuo pienet, jotka eivät käsittäneet\nmitä tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun\nhe kaikki seisoivat hänen vuoteensa ympärillä ja hän kohotti kätensä ja\nrukoili heidän puolestaan ja suuteli heitä jokaista ja lähetti heidät\nluotaan ja sanoi minulle: Ole heidän äitinsä! -- Minä annoin käteni\nhänelle! -- Lupaat paljon, tyttäreni, sanoi hän, lupaat että sinulla on\noleva äidin sydän ja äidin silmä. Olen kiitollisista kyynelistäsi usein\nhuomannut, että tunnet mitä se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja\nisällesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sinä voit\nhäntä lohduttaa. Hän kysyi isää, mutta tämä oli lähtenyt ulos\nsalatakseen ääretöntä tuskaansa; hänen sydämensä oli sisällisesti ihan\nrevitty.\n\nSinä Albert olit silloin sisällä. Hän kuuli, että joku kävi, ja kysyi\nja käski sinut luokseen, ja kun hän sitten katsoi sinuun ja minuun\nsillä lohduttuneella, levollisella katseella, että tulisimme\nonnellisiksi -- niin Albert lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja\nhuudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! --\nLevollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja minä kadotin koko tajuntani.\n\nWerther, jatkoi hän, ja sellaisen naisen täytyi kuolla! Hyvä Jumala!\nKun toisinaan ajattelen, että voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja\nettei kukaan tunne sitä niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan\nvalittivat, että mustat miehet olivat kantaneet äidin pois!\n\nHän nousi, minä havahduin ja tunsin mieleni järkkyvän, jäin istumaan ja\npidin kiinni hänen kädestään. -- Mutta nyt meidän pitää lähteä, on jo\naika, sanoi hän. -- Hän yritti vetää kätensä kädestäni, minä pidin\nsiitä lujemmin kiinni. -- Me näemme toisemme vielä, huudahdin, me\ntapaamme toisemme. Minä lähden, jatkoin, lähden mielelläni, ja\nkuitenkin, jos minun täytyisi sanoa, että lähden iäksi, en kestäisi\nsitä. Hyvästi, Lotte! Hyvästi, Albert! Me näemme toisemme vielä. --\nHuomenna, luulisin, sanoi Lotte leikillään. -- Minä tunsin, tunsin tuon\nhuomenen! Oi, mutta hän ei aavistanut mitään, kun irroitti kätensä\nkädestäni. -- He lähtivät puistokäytävää pois, minä seisoin, katselin\nheidän jälkeensä kuun valossa ja heittäydyin maahan ja puhkesin\nitkemään, hypähdin ylös ja juoksin penkereelle ja näin hänen vaalean\npukunsa vielä häämöttävän siellä alhaalla puutarhan portilla korkeiden\nlehmuksien varjossa, ojensin molemmat käteni, ja sitten se katosi.\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\n\n_20 p. lokak. 1771_.\n\nEilen saavuimme tänne. Lähettiläs ei ole oikein voimissaan ja pysähtyy\nsenvuoksi muutamaksi päiväksi tänne. Ellei hän vain olisi niin häijy,\nolisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on määrännyt osakseni\nkovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kestää kaiken!\nKevyt mieli? Minun täytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa\nkynästäni. Oi, pisarainen keveämpää verta tekisikin todella minut\nonnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mitä tämä oikeastaan on\nmerkitsevinään! Siinä missä toiset vähäisellä voimallaan ja kyvyllään\nmukavassa itsetyytyväisyydessä rehentelevät, siinä minä epäilen\nvoimiani ja lahjojani? Hyvä Jumala, sinä joka olet antanut minulle\nkaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pidättänyt puolia antimistasi\nja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyväisyyttä!\n\nMutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kaikki kääntyy hyväksi vielä.\nSillä, ystäväni, sinä sittenkin olet oikeassa. Siitä saakka kuin joka\npäivä olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun näen kaikki\nheidän touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyväisempi itseeni.\nTottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, että vertaamme kaikkea\nitseemme ja itseämme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme\nniistä asioista, joiden yhteydessä elämme, ja niinpä ei mikään ole\nvaarallisempaa kuin yksinäisyys. Mielikuvituksemme, jossa jo\nitsessäänkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden\nihanteellisten mielikuvain elähdyttämänä yläpuolelleen sarjan olentoja,\njoiden piirissä me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme näkyy\nmeille ihanampana, jokainen muu ihminen täydellisempänä kuin me itse.\nJa tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan,\nettä meiltä puuttuu paljon, ja juuri sen, mikä meiltä puuttuu, näyttää\njoku toinen omistavan, jolle lisäksi kuvittelemme kaiken sen, mitä\nmeillä itsellämme on, ja päällepäätteeksi vielä erikoisen ihanteellisen\ntäydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma,\nihka elävänä edessämme.\n\nSitävastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme\naherramme suoraan eteenpäin vain, niin huomaammepa päinvastoin usein,\nettä vetelehtimisellämme ja luovimisellamme sentään olemme päässeet\npitemmälle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan -- ja --\nonhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen\ntasalla tai vieläpä heistä edelläkin.\n\n\n_26 p. marrask._\n\nViihdyn täällä jo hieman paremmin. Onnellisinta on, että työtä on\nyllinkyllin; sitäpaitsi kiinnittävät nuo kaikki erilaiset ihmiset ja\naina uudet nähtävät kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi\nkreivi C----n kanssa; hän on mies, jota minä päivä päivältä kunnioitan\nyhä enemmän, selväjärkinen, laajanäköinen ihminen, joka ei silti ole\nkylmä, vaikka näköalansa ovatkin laajat, ja jonka koko käytöksessä\nkajastaa niin lempeä ystävyys. Hänen huomionsa kiintyi minuun, kun\njouduin asioissa tekemisiin hänen kanssaan, ja hän heti ensimmäisistä\nsanoistani huomasi, että käsitimme toisiamme ja että hän saattoi puhua\nkanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myöskään kylliksi\nkiittää hänen vapaata, avointa käytöstään minua kohtaan. Eipä ole\nmaailmassa ihmisellä toista niin todellista ja lämmintä iloa kuin se,\nettä saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle.\n\n\n_24 p. jouluk._\n\nLähettiläästä minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sitä jo kohta\nalussa. Hän on täsmällisin narri, mitä olla voi; hidas ja\njuurtajaksainen kuin mikäkin täti; ihminen, joka ei koskaan ole\ntyytyväinen itseensä ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi\nmitään tehdä. Minä työskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mitä\ntuli; silloin hän saattaa jättää minulle kirjoitukseni takaisin ja\nsanoa: Hyvähän se on, mutta käykää nyt kerta vielä se lävitse, ainahan\nsaattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi määritys.\n-- Hitto vieköön. Ei yksikään \"ja\", ei yksikään sidesana saa jäädä\npois, hän vihaa kuolemakseen kaikkia sanajärjestysvirheitä, joihin minä\nuseasti hairahdun; jos lausejaksot eivät mene vanhaan totuttuun\nnuottiin, ei hän ymmärrä niistä mitään. On sietämätöntä olla\ntekemisissä sellaisen ihmisen kanssa.\n\nKreivi von C----n luottamus yksin enää korvaa minulle kaiken. Tuonoin\nhän tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytymätön hän oli\nlähettilääni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat\nsekä itseään että muita; kuitenkin, sanoi hän, on pakko tyytyä siihen\nja mukautua, kuten matkustajan, jonka pitää päästä yli vuoren; totta\nkyllä, ellei vuorta olisi siinä edessä, olisi tie paljoa mukavampi ja\nlyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siinä, niin pitäähän sen ylitse\npäästä! --\n\nUkko vainuaa ehkä myöskin, että olen paremmin kreivin suosiossa kuin\nhän, ja se pahoittaa häntä, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta\npuhuakseen minulle pahaa kreivistä: minä väitän tietysti vastaan, ja\nasia vain pahenee. Eilen hän sai minut ihan kuohuksiin, hän näkyi\nnimittäin tähtäävän minuun myöskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin\nkreivissä kyllä muka on miestä, työhän käy häneltä keveästi, ja hänellä\non sujuva kynä; mutta perinpohjaista oppineisuutta häneltä puuttuu,\nkuten kaikilta kaunosieluilta. Tämän sanoessaan hänellä oli kasvoillaan\nsellainen ilme, kuin hän olisi tahtonut sanoa: Ähäs, sattuiko? Mutta\nminä en ollut millänikään; minun täytyi ylenkatsoa ihmistä, joka\nsaattoi ajatella ja käyttäytyä tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan häntä\nja väittelin oikein kiihkeästikin. Sanoin, että kreivi sekä\nluonteeltaan että tiedoiltaan oli mies, jota täytyi kunnioittaa.\nSanoin, etten tuntenut ketään, jonka siinä määrässä kuin hänen olisi\nonnistunut valistaa ja väljentää sieluansa ja vetää huomiopiiriinsä\nniin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysyä\nniin toimeliaana käytännöllisen elämän piirissä. -- Nuo olivat ukolle\nkovia pähkinöitä, ja minä poistuin, ettei tarvitsisi pitemmässä\nkinastelussa niellä vielä enempää sappea.\n\nJa tämä kaikki on teidän syynne, teidän, jotka puheillanne saitte minun\nantautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät\ntäyteen \"toiminnasta\". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa\nja ajaa kaupunkiin myymään viljaansa, toimi enempää kuin minä, niin\nlupaanpa vaikka kymmenen vuotta vielä raataa sinä kaleeriorjana, joksi\nnyt olen sidottu.\n\nJa sitä loistavaa kurjuutta, sitä ikävyyttä, jota täkäläinen joutava\njoukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen perään, kuinka\nhe vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa\nheistä; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteitä! Tuossa on eräs\nnainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja\nmaatiluksistaan, niin että jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi,\nettä tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi\nkuvitteleekaan itseään niiden takia! -- Mutta asia on vielä hullummin:\nnainen on täältä lähistöltä erään virastokirjurin tytär. -- Oh, en\nkäsitä ihmissukua, että sillä voi olla niin vähän aistia, että se\ntuolla tapaa noin kömpelösti paljastaa koko tyhjänpäiväisyytensä.\n\nNo, huomaanhan sentään, ystäväni, päivä päivältä selvemmin, kuinka\ntuhmaa on arvostella toisia itsensä mukaan. Ja koska minulla on niin\npaljon tekemistä oman itseni kanssa, ja koska tämä sydämeni on niin\nmyrskyävä -- oi, niin annan mielelläni toisten taivallella polkujaan,\nkun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden.\n\nEnimmän kiusaavat minua nuo nurjat säätysuhteet. Tiedänhän kyllä yhtä\nhyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka välttämätön säätyerotus on ja\nkuinka suuret edut siitä itsellenikin koituvat; mutta älköön se tukitko\njuuri silloin tietäni, kun minulla vielä voisi olla jokin hitunen iloa\nja edes jokin onnen kajaste täällä maan päällä. Tulin äskettäin\nmuutamalla kävelyretkellä tuntemaan erään neiti von B----n, hän on\nherttainen olento, joka on säilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena\ntäkäläisessäkin jäykistyneessä elämässä. Keskustelumme kehittyi\nhupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada käydä tervehtimässä häntä. Hän\nmyönsi sen niin avomielisen vapaasti, että tuskin maltoin varrota\nensimmäistä sopivaa tilaisuutta käydäkseni hänen luonaan. Hän ei ole\ntäältä, hän asuu erään tätinsä luona. Vanhuksen kasvojenilmeessä oli\njotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta\nhänelle, kohdistin puheeni enimmäkseen hänelle, ja oli tuskin\nkulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvillä rouvan\nolosuhteista -- perästäpäin tunnusti neitikin huomioni oikeiksi --:\nettä täti-hyvänsä nyt vanhoilla päivillään kärsii puutetta kaikesta,\nettei hänellä ole omaisuutta, ei henkevyyttä, ei yleensä mitään muuta\nturvaa kuin esi-isäinsä sarja, ei muuta suojaa kuin säätynsä, jonka\nturviin hän sitten onkin lujasti linnoittautunut, eikä muuta iloa kuin\ntähystellä yläkerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse.\nNuorempana hän lienee ollut kaunis ja keikaillut elämänsä; ensin hän\noli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempinä\nvuosinaan hän oli alistunut erään vanhan upseerin komennettavaksi, joka\nsiitä hyvästä ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat\nvuotensa hänen kanssaan ja kuoli. Nyt elää vanha rouva yksin, eikä\nkukaan loisi silmäystäkään häneen, ellei hänen sisarentyttärensä olisi\nniin rakastettava.\n\n\n_8 p. tammik. 1772_.\n\nMinkälaisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut\nmuotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on tähdättynä vain\nsiihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pöydässä! Eikä\nsuinkaan siksi, ettei heillä olisi muuta tehtävää: ei, päinvastoin\nkasautuu tehtäviä juuri sen tähden, että pikkuseikat ja pikkuharmit\nhäiritsevät tärkeämpiä asioita. Viime viikolla sattui rekiretkellä\nselkkaus, ja koko huvi oli pilalla.\n\nHoukkioita, jotka eivät huomaa, että ihmisen asema oikeastaan merkitsee\nniin vähän, ja että ne, jotka ovat ensimmäisellä sijalla, niin harvoin\nsentään näyttelevät pääosaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen\nministeristään, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heistä\nsilloin on ensimmäinen? Se, minusta nähden, joka osaa käyttää toisia\nhyväkseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, että hän voi\nkäyttää toisten voimia ja pyyteitä omain tarkoitusperäinsä\nsaavuttamiseksi.\n\n\n_20 p. tammik._\n\nKirjoitan teille täältä, rakas Lotte, eräästä vähäpätöisestä\nmaalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siitä\nsaakka kuin olen ollut täällä ikävässä D----ssä, täällä vierasten,\nsydämelleni ihan vierasten ihmisten keskellä, ei minulla vielä ole\nollut silmänräpäystäkään, ei ainoatakaan, jolloin sydämeni olisi\nkäskenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt tässä majassa, tässä\nyksinäisyydessä, tässä syrjäisyydessä, kun lumi ja räntä pieksävät\nikkunoita, täällä te olitte ensimmäinen ajatukseni. Kohta kun astuin\nsisään tänne, heräsi teidän kuvanne, teidän muistonne, oi, Lotte! niin\npyhänä ja lämpimänä mielessäni! Laupias Jumala, ensimmäinen onnellinen\nhetki taas!\n\nKun näkisitte minut siinä huvitusten ja pikkuaskartelujen pyörteessä,\njossa nyt elän! kuinka koko mieleni on näännyksissä; ei hetkeäkään\ntulvahtele sydämeni täytenä, ei autuasta silmänräpäystäkään;\nei mitään, ei yhtään mitään! On kuin näyteltäisiin edessäni jotain\nkummallisuusnäytelmää, näen noiden mies- ja hevoskääpiöiden liikehtivän\nedessäni ja kysyn usein itseltäni, eikö kaikki olekin vain näköharhaa.\nMinä leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikitään kuin\npuunukella, saan usein naapurini puisen käden käteeni ja vavahdan.\nIltaisin päätän, että aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta\nkun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; päivisin toivon,\nettä illalla saan lähteä ulos kuutamoon, mutta jäänkin sisään. Minulla\nei ole selvää tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.\n\nPuuttuu hapatusta, joka saisi elämäni käyntiin; se kiihdyke, joka\npidätti minut valveilla yöt umpeensa, joka herätti minut aamuisin\nunesta, on häipynyt ja poissa.\n\nYhden ainoan todellisen naisen olen täällä tavannut, erään neiti\nvon B----n. Hän muistuttaa teitä, rakas Lotte, jos sitä voi sanoa\nkenestäkään. Oh, huudahdatte, nyt hän rupeaa laskettelemaan\nkohteliaisuuksiakin! Ehkä siinä olisi hiukan perääkin. Olen viime\naikoina nimittäin muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan käy\npäinsä, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei\nkukaan osaa kehua niin hienosti kuin minä (ja valehdella, lisätkää,\nsillä muuten se ei käy, ymmärrättehän?). Minun piti puhua neiti\nvon B----stä. Hänessä on sielua, joka loistaa kirkkaasti hänen\nsinisistä silmistäänkin. Säätyasemansa rasittaa häntä, se kun ei\ntyydytä hänen sisimpiä toiveitaan. Hän kaipaa pois tästä hälystä ja\nhumusta, ja monet hetket haaveilemme yhdessä kohtauksista niin\nmaalaisrauhaisista ja onnenlämpimistä, oi, ja teistä! Kuinka usein\nhänen täytyy ihastella teitä, taikka ei täydy, hän tekee sen vapaasti,\nhän kuulee niin mielellään teistä, pitää teistä. --\n\nOi, että saisin istua siellä edessänne, rakkaassa armaassa huoneessa\nsiellä, lapsoset mekastelisivat ympärilläni, ja kun he kävisivät teistä\nliian äänekkäiksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka\nkeräisi heidät liikkumattomaan piiriin ympärilleni.\n\nAurinko laskee ihanana lumessa välkkyilevän maiseman taakse, myrsky on\nohitse, ja minun -- minun pitää taas sulkeutua vankihäkkiini. --\nHyvästi! Onko Albert luonanne? Ja missä asemassa --? Suokoon Jumala\nminulle anteeksi tämän kysymyksen!\n\n\n_8 p. helmik._\n\nOn jo viikon päivät ollut mitä ilkein ilma, mutta minulle se on\nmieleen. Sillä siitä asti kuin tänne olen tullut, ei vielä ole taivaalle\nnoussut ainoatakaan kaunista päivää, jota ei joku aina olisi pilannut\nja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata\nja märkää, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen\nkurjempaa kuin on ulkona, eikä päinvastoinkaan, ja silloinhan kaikki on\nsopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista päivää, en\nkoskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heillä taas on jotakin\ntaivaallista, jonka saattavat tärvellä toisiltaan. Ei ole mitään,\njota he eivät osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyvän nimen,\nilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryyttään,\nymmärtämättömyyttään ja ahdasmielisyyttään; ja kun kuuntelen heitä,\ntekevät he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni\noikein polvillani rukoilla, etteivät he noin mielettömästi raatelisi\nomia sisuksiaan.\n\n\n_17 p. helmik._\n\nPelkään, ettemme me, lähettilääni ja minä, enää kauan tule toimeen\nyhdessä. Se ihminen on ihan sietämätön. Hänen tapansa tehdä työtä ja\najaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekemättä\nvastaväitteitä ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja käsitykseni\nmukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on hänestä aina ihan väärä.\nSen johdosta hän onkin äskettäin valittanut hoviin minua vastaan, josta\noli seurauksena varoitus minulle ministeriltä, varoitus, joka kyllä oli\nlievä, mutta joka tapauksessa sentään varoitus, ja olinkin aikeissa\njättää erohakemukseni, kunnes sain ministeriltä yksityiskirjeen,\nkirjeen, jota jumaloin ja jonka ylevää, jaloa ja viisasta henkeä\nihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise\nmainittua kirjettä emmekä erästä toistakaan, josta myöhemmin\ntulee puhetta; otaksumme nimittäin, ettei edes yleisön lämpimin\nkiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka\nhän neuvookaan minua koettamaan hillitä liian arkaa ja herkkää\nitsetuntoani; kuinka hän. kunnioittaen yltiöllisiä aatteitani\ntoiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja tehtäviin\nsyventymisestä nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitkeä\nniitä pois, vaan ainoastaan lieventää niiden liikanaista intoa ja\njohtaa niitä suuntaan, missä niillä olisi todellinen vaikutusala ja\nenemmän oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi päiväksi rohkaistu ja\nsopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsestään iloitseminen ovat\nihanaa ihmiselle. Rakas ystäväni, ellei tuo aarre vain olisi yhtä\nhauras kuin se on ihana ja kallis!\n\n\n_20 p. helmik._\n\nAntakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki\nne onnelliset päivät, jotka hän minulta riistää!\n\nKiitän sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa,\nmilloin hääpäivänne olisi, ja olin päättänyt samana päivänä\njuhlallisesti ottaa alas seinältä Lotten varjokuvan ja haudata sen\ntoisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja hänen kuvansa on\nvielä täällä! Ja saakoon se jäädäkin nyt! Ja miks'ei saisi? Tiedänhän,\nettä minä myöskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten\nsydämessä; minulla on, niin, minulla on toinen sija hänen sydämessään,\nja minä tahdon ja minun täytyy saada pitää se. Oi, minä voisin mennä\nsuunniltani, jos hän saattaisi unohtaa -- Albert, siinä ajatuksessa on\ntuskien tuska. Albert, hyvästi! Hyvästi, enkelini! Hyvästi Lotte!\n\n\n_15 p. maalisk._\n\nNyt on sattunut minulle ikävyyksiä, jotka arvatenkin pakottavat minut\npoistumaan täältä. Kiristelen hampaitani! Perhana! sitä ei enää saa\nparemmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syypäät kaikkeen, te, jotka\nyllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei\nole mieleeni. Tässä nyt olen! Tässä nyt olette! Ja ettet taaskin\nsanoisi, että minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule tässä,\nhyvä herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kynästä.\n\nKreivi von C---- pitää minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle,\nsenhän tiedät, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen\nhänen luonaan päivällisellä, ja osui olemaan juuri se päivä, jolloin\nylhäisempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua\nhänen luokseen, ja minä en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei\nkoskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu\nsiihen. Noh, olen siis päivällisellä kreivin luona, ruoan jälkeen\nastelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen hänen kanssaan,\nkeskustelen eversti B----n kanssa, joka myöskin tulee sinne, ja\niltakutsujen aika lähenee. Minä en, Jumala tietäköön, ajattele mitään.\nAstuu silloin sisään kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S----\nherroine puolisoineen ja tyttärineen, tytär on täyshöyheninen hanhi\nmataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyötäisineen, he\nastuvat juhlallisesti sisään, silmät ja sieraimet asianmukaisessa\nvirheettömässä ylhäisaatelisessa sävyssä, ja kun se koko joukkue on\nminulle sydämen pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja\nodottelin vain, että kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun\nyht'äkkiä neiti von B---- astuu sisään. Kun sydämeni aina hiukan\nilostuu hänet nähdessäni, jäin vielä hetkeksi, menin hänen istuimensa\ntaakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, että hän puhutteli\nminua vähemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ikäänkuin epäröiden.\nSe kummastutti minua. Onko hänkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset?\najattelin minä ja tunsin loukkaantuvani ja aioin lähteä, mutta jäin\nsentään, koska mielelläni olisin nähnyt epäluuloni hänen suhteensa\naiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sitä, ja kun vielä toivoin\nystävällistä sanaa häneltä ja -- no, oli miten oli, minä jäin.\nSillävälin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F---- keisari\nFrans ensimmäisen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee\nhovineuvos R----, täällä hän kulkee sentään pelkkänä herra von R----nä,\nkuuroine rouvineen j.n.e., vieläpä huonoasuinen J----kin, joka\nkorjailee iänikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo\nsaapuvat, minä puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin\nlyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yhtä ja toista -- ja tarkastelen\nvain neiti B----täni. En huomaa, että naiset toisessa päässä salia\nkuiskuttelevat keskenään, että juoru livahtaa herrojenkin piiriin,\nettä rouva von S---- menee puhuttelemaan kreiviä (sen kaiken kertoi\nneiti B---- minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee\nluokseni ja vie minut syrjään erään ikkunan ääreen. -- Tunnettehan,\nsanoi hän, omituiset olomme; teidän läsnäolonne, huomaan minä,\nherättää tyytymättömyyttä seurassa. En millään muotoa... -- Teidän\nylhäisyytenne, keskeytin hänet, pyydän tuhannesti anteeksi, olisi\npitänyt itsenikin ajatella sitä ja tiedän, että suotte anteeksi minulle\ntämän huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa\nhenki lienee pidättänyt minua, lisäsin hymyillen, samalla kumartaen.\nKreivi pusersi kättäni lämmöllä, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin\nhiljaisuudessa ylhäisestä seurasta, lähdin, nousin eräille kääseille ja\najoin H----iin nauttiakseni siellä eräällä kukkulalla auringon laskusta\nja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan,\nkuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. Tähän saakka on siis\nkaikki hyvin.\n\nIllalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui vielä\nmuutamia vieraita; he pelasivat noppaa eräässä nurkassa, olivat\ntyöntäneet pöytäliinan syrjään. Tulee silloin sisään tuo kunnon Adelin,\nlaskee hattunsa kädestään ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja\nsanoo hiljaa: Sinullehan on käynyt ikävästi, vai? -- Minulle?\nhuudahdin. -- Niin, kreivihän on käskenyt sinut poistumaan seurasta. --\nPiru sen seuran periköön! sanoin; minähän olin hyvilläni, kun pääsin\nsieltä ulos. -- Hyvä, vastasi hän, että otat sen noin keveästi. Se vain\npahoittaa mieltäni, että juttu jo on levinnyt niin laajalle. -- Silloin\nvasta asia alkoi minua kismittää. Kaikista, jotka istuivat pöytään ja\nkatsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siitä syystä!\nVereni rupesi sakenemaan.\n\nJa kun nyt tänään, missä liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa\nminulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat:\nkas siinä sen näkee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo älypahasensa\nvuoksi itsestään ties mitä ja luulee sen nojalla voivansa olla\nvälittämättä mistään arvosuhteista, ja mitä muuta tuommoista on tapana\nhokea -- kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli lävistää puukolla\nrintansa; sillä puhuttakoon mitä tahansa itsenäisyydestä, minä\ntahtoisin nähdä sen miehen, joka kylmäverisenä sietää roistojen puhuvan\nhänestä, kun luulevat olevansa voitonpuolella hänen suhteensa; jos\njuoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen\nolla sinään.\n\n\n_16 p. maalisk._\n\nKaikki nyt ärsyttää minua. Kohtasin tänään puistokadulla neiti B----n;\nen voinut olla puhuttelematta häntä, ja kun olimme päässeet hiukan\nerille muusta seurasta, ilmaisin hänelle loukkaantumiseni hänen\nsilloisen käytöksensä johdosta. -- Oi Werther, sanoi hän hellästi,\nniinkö te, joka sentään tunnette sydämeni, selititte hämmennykseni?\nKuinka minä kärsinkään puolestanne aina siitä asti kuin olin astunut\nsaliin! Aavistin, kuinka kaikki oli käyvä, ja sata kertaa olin jo\nsanomaisillani sen teille. Tiesin, että nuo von S----t ja T----t\npuolisoineen ennemmin lähtisivät pois kuin jäisivät samaan seuraan\nteidän kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa välejään heidän\nkanssaan, -- ja mikä jupakka siitä nyt on syntynyt! -- Kuinka neiti?\nkysyin, koettaen salata säikähdystäni sillä kaikki mitä Adelin toissa\npäivänä oli puhunut, valahti siinä silmänräpäyksessä kuin kiehuva vesi\nsuonieni lävitse. -- Mitä olenkaan jo saanut kärsiä sen tähden! sanoi\ntuo suloinen olento, samalla saaden silmänsä kyyneliin. -- En voinut\nenää hillitä itseäni, olin heittäytymäisilläni hänen jalkoihinsa ja\nhuudahdin: Selittäkää, selittäkää mitä tarkoitatte. -- Kyynelet\njuoksivat hänen poskiansa alas. Minä olin ihan suunniltani. Hän kuivasi\nne, koettamattakaan salata niitä. -- Tunnettehan tätini, alkoi hän; hän\noli myöskin saapuvilla siellä ja katseli, oh, millä silmillä hän\nkatselikaan tapausta. Werther, viime yönä ja tänä aamuna olen saanut\nkuunnella saarnaa seurustelustani teidän kanssanne, minun on täytynyt\nkuulla, kuinka teitä on moitittu ja halvennettu, ja olen vain\npuolinaisesti voinut ja saanut teitä puolustaa.\n\nHänen joka sanansa viilsi sydäntäni kuin terävä veitsi. Hän ei\ntuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta\ntuosta; nyt hän kertoi lisäksi vielä mitä kaikkea nyt juoruiltiin ja\nkuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen\njohdosta. Kuinka heitä nyt kutkutti ja ilostutti, että ylimielisyyteni\nja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt\nvihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki häneltä,\nWilhelm --- ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, -- minä olin ihan\nmurskana, ja mieleni kuohuu vieläkin. Soisin, että joku julkenisi\nmoittia minua siitä, saisin silloin syöstä miekkani hänen lävitsensä;\non kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin nähdä verta. Oi, tuhannet\nkerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni tämän sydämeni\nkolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, että ne, kun ovat\näärimmilleen kiihdyksissään ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa\najamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengitystään. Siten\ntunnen minäkin usein, kuin minunkin pitäisi aukaista suoneni,\nliidätelläkseni iäiseen vapauteen.\n\n\n_24 p. maalisk._\n\nOlen jättänyt erohakemukseni hoviin, ja toivoakseni siihen suostutaan,\nja te saatte suoda anteeksi, etten ensin kysynyt teiltä lupaa\ntoimenpiteisiini. Minun täytyy kuin täytyykin päästä pois täältä, ja\ntiesin kaiken, mitä teillä olisi ollut sanottavaa kehoittaaksenne minua\njäämään paikalleni, ja siis -- Kerro tämä nyt, jos viitsit, hiukan\nlievennettynä, äidilleni; en voi auttaa itseänikään, ja hänen täytyy\nsiis tyytyä siihen, etten voi häntäkään auttaa tässä. Tietysti tämä\ntuntuu hänestä kipeältä. Nähdä tuon kauniin alkuvauhdin, jonka poikansa\njo oli ottanut suoraan salaneuvos- ja lähettiläsarvoa kohden, katkeavan\nnoin kesken kaikkea, ja hevoset takaisin talliin taas! Tehkää nyt\nasiasta mitä tahdotte ja suunnitelkaa kaikkia mahdollisuuksia, joiden\nnojalla minun olisi pitänyt jäädä paikalleni; sanalla sanoen, minä\nlähden, ja jotta tietäisitte minne menen, niin on täällä ruhtinas ----,\njoka näkyy olevan mieltynyt seuraani; kuultuaan aikeestani hän kutsui\nheti minut luokseen maatiloilleen viettämään nykyistä kaunista kevättä.\nHän on luvannut, että saisin siellä olla ihan omassa vapaudessani, ja\nkoska jotakuinkin ymmärrämme toisiamme, niin uskaltaudunkin leikkiin\nja lähden hänen mukanaan.\n\n\nSelitykseksi.\n\n_19 p. huhtik._\n\nKiitos kummastakin kirjeestäsi! En vastannut niihin, kun en tahtonut\nlähettää ylläolevia rivejä, ennenkuin olin saanut eroni hovista;\npelkäsin näet, että äitini saattaisi kääntyä ministerin puoleen ja\nvaikeuttaa eroani. Nyt olen sen saanut, erokirja on käsissäni. En\nviitsi kertoa teille, kuinka vastahakoisesti siihen on suostuttu ja\nmitä ministeri kirjoittaa minulle: saisitte siitä vain aihetta uusiin\nvalitusvirsiin. Perintöprinssi on lähtiäisikseni lähettänyt minulle\nkaksikymmentäviisi kultarahaa, sanalla sanoen, eroni on saanut minut\nihan kyyneliin; en siis tarvitse rahojakaan, joista äskettäin äidille\nkirjoitin.\n\n\n_5 p. toukok._\n\nHuomenna lähden täältä, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden\npenikulman päässä tieltä, käväisen sitäkin katsomassa ja muistelemassa\nmenneitä, uneksittuja onnen päiviä. Aion ajaa kaupunkiin samasta\nportista, mistä äitini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun hän isäni\nkuoleman jälkeen jätti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen\nkotikaupunkiinsa. Hyvästi, Wilhelm, kerron vielä enemmän matkastani.\n\n\n_9 p. toukok._\n\nOlen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan\nhartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mieltäni. Pysähdytin\nkorkean lehmuksen luona, joka on noin neljännestunnin matkan päässä\nkaupungista tien varrella S----ää kohden, astuin vaunuista ja annoin\nkyytimiehen ajaa edellä, käydäkseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni\nmukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja elävästi.\nSiinä seisoin nyt lehmuksen vierellä, joka muinoin, lapsuudessani, oli\nollut kävelyjeni päämäärä ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja\ntietämättömänä halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, missä toivoin\nsydämelleni niin paljon elähdyttävää ja niin paljon nautittavaa, joka\ntäyttäisi ja viihdyttäisi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan\nsieltä avarasta maailmasta -- oi ystäväni, kuinka monta pettynyttä\ntoivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani!\n-- Näin edessäni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet\nkerrat oli kaihoavana liitänyt. Tuntimääriä saatoin istua tässä ja\nhalajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siinä katsoessani niin\nsykähtävän herkkänä metsien ja laaksojen näkyyn, jotka väreilivät\nsilmäini edessä niin ystävällisen omina; ja kun minun sitten määrättyyn\naikaan täytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti jätinkään tämän\narmaan paikan! -- Lähenin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua\npuistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin\nmuutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sisään ja tapasin kaiken\nniin entisellään. Ystäväni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin\nihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi\nkerrottuna. Olin päättänyt mennä asumaan torin laidalle taloon, joka\nsijaitsi ihan vanhan kotimme vierellä. Sinne kävellessäni huomasin,\nettä koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut erään\nvanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli\nmieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja\nsydämenahdistus, jota muinoin olin tuntenut siinä pesässä. -- Joka\naskelella näin jotakin, joka herätti monenlaisia muistoja. Ei voi\npyhällä maalla vaeltava toivioretkeläinenkään kohdata niin monta pyhää\nmuistopaikkaa, ja tuskinpa voi hänen sielunsa olla yhtä pyhän\nliikutuksen valtaama. -- Vieläkin yksi esimerkki tuhansien joukosta.\nAstelin joen vartta alas erääseen rakennukseen asti; samaa tietä olin\nennen muinoinkin usein astunut, ja siinä oli paikka, missä meidän\npoikina oli tapana heitellä \"voileipiä\" latuskaisilla kivillä. Muistui\nniin elävästi mieleeni, kuinka monesti seisoin tässä rannalla ja\nomituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka\nihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian\nsilloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta\nkuinka se yhä vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni\ntuijottamaan näkymättömään etäisyyteen. -- Katsos, ystäväni, noin ahdas\noli onnellisten esi-isäimmekin näköpiiri, ja noin onnellisia hekin\nolivat! noin lapsellinen oli heidän tunteensa ja heidän runoutensa! Kun\nOdysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merestä ja äärettömästä\nmaanpiiristä, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliseltä, niin\nlämpimän läheiseltä, omalta ja salaperäiseltä. Mitä hyvää siitä on,\nettä jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, että maa on pallomainen?\nIhminen tarvitsee vain pienen tilkun maata elääkseen ja nauttiakseen\nsiinä, ja vielä pienemmän levätäkseen turpeen alla.\n\nNyt olen täällä ruhtinaallisessa metsästyslinnassa. Ruhtinaan kanssa\nviihdyn vielä varsin hyvin, hän on suora ja koruton mies. Mutta hänen\nympärillään liikkuu omituisia ihmisiä, joita en oikein käsitä. Eivät he\nsuorastaan veijareiltakaan näytä, mutta ei heillä oikein kunnollisen\nihmisen näköä myöskään ole. Usein he tuntuvat minusta rehellisiltä,\nmutta en sittenkään osaa oikein luottaa heihin. Mikä myöskin hiukan\nkiusaa minua, on se, että hän usein puhuu asioista, joista hän on\nainoastaan kuullut tai lukenut, ja puhuu niistä ihan samalta\nnäkökannalta kuin se, jolta hän on kuullut asiasta.\n\nSitäpaitsi hän pitää järkeäni ja kykyäni suuremmassa arvossa kuin\nsydäntäni, joka sentään on ainoa ylpeyteni, ja johon yksin kaikki\nminussa perustuu, kaikki voimani, kaikki autuuteni ja kaikki\nkärsimykseni. Oi, kuka tahansa saattaa tietää sen, minkä minäkin\ntiedän, -- tämä sydämeni on yksin minun.\n\n\n_25 p. toukok._\n\nOlen hautonut mielessäni erästä aietta, josta en sentään tahtonut puhua\nmitään teille, ennenkuin olin sen toteuttanut; nyt, kun siitä ei synny\nmitään, voin kyllä puhuakin siitä jo. Aioin sotaan; se on jo kauan\nkytenyt mielessäni. Etupäässä juuri siksi seurasin ruhtinastakin tänne,\nhän kun on kenraalina ----n sotaväessä. Eräällä kävelyllä ilmaisin\nhänelle aikeeni; hän neuvoi minua luopumaan siitä, ja asian olisi\npitänyt olla enemmän oikeata intohimoa kuin oikkua minun puoleltani,\njotta olisin voinut olla ottamatta huomiooni hänen vastasyitään.\n\n\n_11 p. kesäk._\n\nSano mitä tahansa, en voi jäädä tänne kauemmaksi. Mitä minä täällä?\nAikani käy pitkäksi. Ruhtinas kohtelee minua niin hyvin kuin kohdella\nvoi, mutta sittenkään en tunne oloani oikein mukavaksi. Pohjaltaan ei\nmeillä ole mitään yhteistä. Hän on järjen, mutta ihan jokapäiväisimmän\njärjen mies; hänen seuransa ei huvita eikä kiinnitä minua sen enempää,\nkuin jos lukisin hyvinkirjoitettua kirjaa. Viikon päivät viivyn täällä\nvielä, sitten lähden taaskin harhailemaan. Parhaimmin olen käyttänyt\naikaani täällä piirustellessani. Ruhtinaalla on hyvä taideaisti, ja se\nolisi vieläkin herkempi, ellei hänen arvostelukykyään rajoittaisi tuo\njoutava tiedon romu ja sovinnaiset taidemääritelmät. Usein minä ihan\npuren hammasta, kun juuri koettaessani lämpimällä herkkyydellä johtaa\nhäntä luontoon ja taiteeseen hän yht'äkkiä luulee keksineensä jotain\nerinomaistakin ja sanoa töksäyttää jonkin kuluneen, tyhjänpäiväisen\nlauseparren.\n\n\n_16 p. kesäk._\n\nTottakin olen minä vain vaeltaja ja kulkijain maan päällä! Oletteko te\nsitten muuta?\n\n\n_18 p. kesäk._\n\nMinnekä nyt aion? Uskon sen salaisuutena sinulle. Kaksi viikkoa minun\ntäytyy vielä viipyä täällä, sitten olen uskotellut itselleni meneväni\nkatsomaan ----n vuorikaivantoja; itse asiassa ne eivät sentään liikuta\nminua tuon taivaallista, tahdon vain päästä lähemmäksi Lottea taas,\nsiinä kaikki. Minä nauran sydämelleni -- ja noudatan sen tahtoa.\n\n\n_29 p. heinäk._\n\nEi, kaikki on hyvin! kaikki, kaikki! -- Minä -- hänen miehensä! Oi\nJumala, sinä joka olet minut luonut, olisitpa suonut minulle sen onnen\nja autuuden, niin yhtä ainoata ylistysrukousta olisi ollut koko\nelämäni. En tahdo nurkua, ja suo minulle anteeksi nämä kyyneleni, suo\nanteeksi turhat toiveeni! -- -- Hän minun vaimoni! Kunpa olisin saanut\nsulkea syliini tuon ihanimman olennon auringon alla. -- Koko ruumistani\nvärisyttää, Wilhelm, kun Albert laskee käsivartensa hänen hoikalle\nvartalolleen.\n\nJa sanonko, voinko sanoa sen? Tai miks'en, Wilhelm? Hän olisi tullut\nonnellisemmaksi minun kanssani kuin sen toisen! Oi, Albert ei ole se\nihminen, joka voisi tyydyttää tuon sydämen kaikkia toiveita. Eräs\nerityinen puutteellisuus hänen tunnekyvyssään, puutteellisuus -- tai\nsano sitä miksi hyvänsä -- joka tekee, ettei hänen sydämensä syki\nmukana, kun -- oh! -- kun luemme jotakin kohtaa jostain kauniista\nkirjasta, joka saa minun ja Lotten sydämen värähtämään yht'aikaa, ja\ntuhansissa muissa tilaisuuksissa, jolloin sattuu, että tunteemme jonkun\nkolmannen suhteen puhkeaa ilmi. Wilhelm, ystäväni! -- Tosin hän\nrakastaa Lottea koko sielullaan, ja semmoinen rakkaus, mitä se\nansaitseekaan! --\n\nEräs sietämätön ihminen tuli keskeyttämään minua. Kyyneleni ovat\nkuivuneet. Olen hajamielinen. Hyvästi, ystäväni!\n\n\n_4 p. elok._\n\nYksin minä en ole onneton. Kaikki ihmiset pettyvät toiveissaan ja\nodotuksissaan. Tapasin sen herttaisen vaimon, jonka silloin kerran\nkohtasin lehmuksen alla. Vanhin pojista tuli juosten vastaani, hänen\nilohuutonsa saattoi paikalle äidin, joka näytti hyvin alakuloiselta.\nHänen ensimmäiset sanansa olivat: Oi, hyvä herra, Hansini on kuollut!\n-- Hans oli hänen nuorin poikansa. Vaikenin. -- Ja mieheni, kertoi hän,\non palannut Sveitsistä, mutta ei saanut mitään toimeen matkallaan;\nilman hyväin ihmisten apua olisi hänen täytynyt kerjäten vaeltaa\nkotiin; hän sairastui matkalla kuumeeseen. -- En osannut sanoa hänelle\nmitään, lahjoitin lapsille jotakin pientä; hän tarjosi minulle muutaman\nomenan, jotka otin vastaan, ja jätin paikan suruisine muistoineen.\n\n\n_21 p. elok._\n\nKuin käden käänteessä saattaa mielialani muuttua. Monesti näyttää\nsyttyvän taas iloisempi elämän tuike, oi, mutta ainoastaan\nsilmänräpäykseksi! -- Kun siten unohdun uneksimaan, en voi estää\nitsessäni heräämästä ajatusta: kuinka, jos Albert kuolisi? Silloin\nsinä! niin, Lotte tulisi -- ja sitten en enää selviä tuosta\nkuvittelustani, ennenkuin tapaan itseni syvyyksien partaalla, joiden\nedessä koko mieleni vavahtaa.\n\nKun lähden ulos portista, tietä, jota kuljin ensimmäistä kertaa, kun\nmenin noutamaan Lottea tanssiaisiin, niin kuinka onkaan kaikki\nmuuttunut silloisesta! Kaikki, kaikki on ohitse ja mennyttä nyt! Ei\nvihjaustakaan silloisesta maailmasta, ei sykähdystäkään senaikuisesta\ntunteestani. Minusta tuntuu samalta kuin täytyy tuntua aaveesta, joka\npalaa ja löytää tuhkana ja raunioina linnan, jonka hän mahtavana\nruhtinaana kerran oli rakentanut ja varustanut kaikilla ihanuuksilla ja\njonka hän kuollessaan oli toivorikkaana jättänyt rakastetulle\npojalleen.\n\n\n_3 p. syysk._\n\nToisinaan en voi käsittää, kuinka hän _saattaa_, kuinka hän _saa_\nrakastaa jotakuta toista, kun minä sentään rakastan häntä niin\nainoasti, niin sisällisen hartaasti ja niin täydesti, kun en tunne enkä\ntiedä ketään muuta kuin hänet, ja kun ei minulla ole ketään muuta kuin\nhän.\n\n\n_4 p. syysk._\n\nNiin, niin on laita! Kuten luonto muuttuu syksyksi, samoin kääntyy\nminussakin ja ympärilläni kaikki syksyksi. Lehteni kellastuvat, ja jo\nvarisevat viereisteni puiden lehdet. Enköhän kerran, kohta tänne\nsaavuttuani, kirjoittanut sinulle eräästä maalaispojasta? Tiedustelin\nhäntä nyt taas Wahlheimissa; sanottiin, että hänet oli ajettu\npalveluksestaan, eikä kukaan välittänyt hänestä sen enempää. Eilen\ntapasin hänet sattumalta erääseen toiseen kylään vievällä tiellä;\npuhuttelin häntä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa, joka syvästi\nliikutti minua, kuten helposti voit arvatakin, kun kerron sen sinulle.\nMutta miksi sitä sentään kerron? Miks'en kätke itseeni sitä, mikä\nahdistaa ja särkee minua? Miksi masennan sinunkin mieltäsi? Miksi\nsaatan sinut aina säälimään ja nuhtelemaan minua? Mutta yhdentekevää;\nehkä sekin kuuluu kohtalooni!\n\nHiljaisen suruisella tavalla, jossa olin huomaavinani jonkinmoista\narkuutta, hän ensin vastasi kysymyksiini; mutta hyvin pian hän\nvilkastui avomieliseksi, ikäänkuin olisi yht'äkkiä jälleen tuntenut\nitsensä ja minut, ja tunnusti minulle virheensä ja valitti\nonnettomuuttaan. Kunpa voisin, ystäväni, esittää hänen joka sanansa\ntuomittavaksesi! Hän tunnusti, niin, hän kertoi jonkinlaisella\nmuistelemisen nautinnolla ja hekumalla, että hänen intohimonsa emäntää\nkohtaan oli päivä päivältä kasvanut ja kiihtynyt, niin ettei hän\nviimein enää tietänyt mitä tehdä, mitä puhua, mihin joutua. Hän ei\nvoinut syödä, ei juoda eikä nukkua, hänen kurkkuaan oli puristanut; hän\nteki mitä hänen ei olisi pitänyt tekemän, hän unohti mitä oli saanut\ntehtäväkseen, häntä oli riivannut kuin paha henki, kunnes hän viimein\neräänä päivänä, kun tiesi emännän olevan yliskamarissa, oli mennyt, tai\noikeastaan hänet oli kuin jokin vastustamaton voima vetänyt hänen\nperässään sinne. Kun emäntä ei ottanut kuullakseen hänen rukouksiaan,\naikoi hän väkisin sulkea hänet syliinsä; hän oli ollut suunniltaan ja\nhän haastoi Jumalan todistajakseen, että tarkoituksensa olivat aina\nolleet rehelliset ja ettei hän ikinä ollut mitään sen hartaammin\ntoivonut, kuin että emäntä menisi hänen kanssaan naimisiin ja viettäisi\nelämänsä hänen kanssaan. Kun hän oli jutellut jonkin aikaa, alkoi hän\ntakertua sanoissaan, ikäänkuin kertoja, jolla vielä on jotain\nsanomista, mutta joka ei oikein tohdi puhua suutaan puhtaaksi; vihdoin\nhän tunnustikin minulle hyvin arasti, mitä pieniä tuttavallisuuksia\nvaimo oli suvainnut ja miten hän oli sallinut hänen lähestyä häntä.\nPariin kolmeen kertaan hän keskeytti kertomuksensa mitä vilkkaimmin\nvakuuttaakseen, ettei hän tätä suinkaan kertonut herättääkseen, kuten\nsanoi, minussa pahoja ajatuksia emännästä, vaan että hän rakasti ja\nkunnioitti häntä niinkuin ennenkin ja ettei saattaisi hänen\nmieleensäkään johtua halventaa häntä kenenkään edessä, ja että hän\nkertoi tämän kaiken vain todistaakseen minulle, ettei ollut ihan houkka\nja mieletön ihminen. -- Ja tässä, ystäväni, minä palaan taas vanhaan\nvirteeni, jonka aina viritän: kunpa voisin kuvata sinulle miehen\nsemmoisena, kuin hän seisoi edessäni, kuin hän vieläkin seisoo\nedessäni! Kunpa voisin oikein esittää sinulle kaiken, että tuntisit,\nkuinka harras osanottoni hänen kohtaloonsa on, kuinka harras sen täytyy\nolla! Mutta riittäköön, tunnethan sinä minun kohtaloni, tunnethan\nminut, ja niinpä voit liiankin hyvin ymmärtää, mikä minua vetää\nkaikkien onnettomien puoleen, mikä erittäinkin tämän onnettoman\npuoleen.\n\nKun tässä silmäilen mitä nyt olen kirjoittanut, huomaan, että olen\nunohtanut kertoa lopun miehen kertomuksesta, joka muuten on helposti\narvattavissakin. Emäntä teki vastarintaa, paikalle tuli hänen veljensä,\njoka jo kauan oli vihannut miestä ja toivonut häntä pois talosta, koska\npelkäsi, että lapsensa menettäisivät perinnön, joka nyt sisaren ollessa\nlapseton oli heidän odotettavissaan; veli oli kohta karkoittanut rengin\ntalosta ja nostanut asiasta semmoisen melun, ettei emäntä, vaikka itse\nolisi tahtonutkin, enää olisi voinut ottaa häntä takaisin. Nyt hän oli\nottanut toisen rengin, ja senkin tähden kerrottiin hänen taas joutuneen\nepäsopuun veljensä kanssa, ja väitettiin varmasti, että emäntä aikoi\nnaida hänet, mutta kertojani vakuutti lujasti päättäneensä, ettei\neläisi sitä päivää.\n\nTässä, mitä nyt kerron, ei ole mitään liioiteltua eikä mitään\nhemmoiteltua, päinvastoin voinen sanoa: heikosti, heikosti olen minä\nsen kertonut, karkeammaksi on se muuttunut käsissäni, kun olen sen\nkuvannut tavanomaisilla siveellisillä sanoillamme.\n\nTällainen rakkaus, tällainen uskollisuus, tällainen intohimo ei siis\nole runollista kuvitelmaa. Se elää ja se ilmenee puhtaimpanaan siinä\nihmisluokassa, jota me sanomme sivistymättömäksi ja raa'aksi. Me\nsivistyneet -- tyhjiksi kuluneita ja luonnottomiksi hienostuneita! Lue\nhartaasti tämä, mitä nyt kerroin! Olen tyyni nyt, kun kirjoitan tätä,\nhuomaat käsialastanikin, etten hätiköi ja sotke kuten tavallisesti. Lue\nmielenkiinnolla tämä, ystäväni, ja ajattele siinä ohessa, että tämä\nkertomus on samalla kertomus ystäväsi elämästä. Juuri niin on minulle\nkäynyt, juuri niin on minulle käyvä, ja minä en sentään ole\npuoliksikaan niin kunnollinen, en puoliksikaan niin luja kuin tuo\nonneton miesparka, johon tuskin rohkenen itseäni verrata.\n\n\n_5 p. syysk._\n\nLotte oli kirjoittanut pienen kirjelipun miehelleen, joka oli maalla\njossakin toimituksilla. Kirje alkoi: Omani, armaani, riennä takaisin\nniin pian kuin voit, odotan sinua mieli niin tuhantena ilona. -- Eräs\nystävä, joka matkusti sieltäpäin kaupunkiin, toi tiedon, ettei Albert\nmuutamien asianhaarain vuoksi voinutkaan aivan kohta palata. Kirjelippu\njäi lähettämättä ja sattui illalla minun käteeni. Luin sen ja hymyilin;\nLotte kysyi: miksi? -- Mikä taivaan lahja mielikuvitus sentään on,\nhuudahdin; kuvittelin silmänräpäyksen ajan, että tuo oli kirjoitettu\nminulle. -- Hän keskeytti minut, näytti närkästyneen sanojeni johdosta,\nja minä vaikenin.\n\n\n_6 p. syysk._\n\nKovalle otti, ennenkuin päätin jättää yltäni tuon sinisen\nyksinkertaisen takin, jossa ensi kertaa tanssin Lotten kanssa; mutta se\nkävi lopulta aivan nukkavieruksi. Olenkin nyt teettänyt itselleni\ntoisen samanlaisen, jossa on samanlainen kaulus ja rinnus; yhtäläiset\nkeltaiset liivit ja housut olen myöskin teettänyt.\n\nMutta eivät ne oikein tahdo tuntua entisiltä. En tiedä -- ehkä sentään\naikaa myöten tämäkin puku käy rakkaaksi minulle.\n\n\n_12 p. syysk._\n\nHän matkusti muutamaksi päiväksi pois, meni noutamaan Albertia. Tänään\nkävin taas tervehtimässä häntä, hän tuli minua vastaan, ja minä\nsuutelin häntä kädelle, mieleni niin tuhantena ilona.\n\nKanarialintu hypähti peilin kehykseltä hänen olalleen. -- Uusi ystävä\ntaas, sanoi hän, ja houkutteli sen kädelleen; se on lasten vuoksi.\nKuinka soma se on! Katsokaas! Kun annan sille leipää, räpyttelee se\nsiivillään ja näppii niin sievästi. Ja se suuteleekin minua, katsokaas!\n\nKun hän suipisti huuliaan lintusta kohden, painautui se niin armaasti\nnoita suloisia huulia vastaan, ikäänkuin sillä olisi ollut aavistus\nsiitä autuudesta, joka tuli sen osaksi.\n\nSe saa suudella teitäkin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku\nnokka siirtyi hänen huuliltaan minun huulilleni, ja sen näpäyttävä\nkosketus tuntui kuin henkäys, kuin ihanimman nautinnon aavistus.\n\nSen suudelma, sanoin minä, ei ole ihan pyyteetön, se hakee ravintoa ja\non tyytymätön, kun saakin ainoastaan tyhjän hyväilyn.\n\nSe syökin minun suustani, sanoi Lotte. -- Hän kurkotti sille muutamia\nleivänmurusia huulillaan, jotka niin ihanasti hymyilivät viatonta,\nosaaottavaa rakkauden iloaan.\n\nKäänsin katseeni pois. Hän ei saisi tehdä noin! hän ei saisi kiihoittaa\nmielikuvitustani tuommoisella taivaisella viattomuudella ja\nonnenautuudella, hän ei saisi herättää sydäntäni unesta, johon elämän\nyhtäkaikkisuus sen niin usein saa nukutetuksi! -- Tai miks'ei saisi? --\nHän luottaa minuun niin! hän tietää, kuinka minä häntä rakastan!\n\n\n_15 p. syysk._\n\nVimmoihinsa tässä voisi tulla, Wilhelm, kun saattaa olla olemassa\nihmisiä, jotka ovat niin vailla kaikkea tuntoa ja aistia sillekin\nvähälle, mikä vielä tekee elämän elettävän arvoiseksi. Muistathan\npähkinäpuut, joiden siimeksessä minä Lotten kanssa istuin, kun olimme\ntervehtimässä St----n kelpo pappia, ja jotka, Jumala tietäköön, aina\nsuuresti ilahduttivat mieltäni. Kuinka hupaisen kodikkaaksi ne\ntekivätkään pappilan, kuinka varjoisen vilpoisaksi! ja kuinka ihanan\ntuuheat niiden oksat olivat! ja entä niihin liittyvät muistot noista\nvanhoista papeista, jotka monta, monta vuotta sitten olivat ne\nistuttaneet! Koulumestari on kertonut meille senkin miehen nimen, joka\non istuttanut sen toisen puun, hän oli kuullut sen isoisältään; se\npappi oli ollut erinomaisen kelpo mies, ja hänen muistonsa tuntui aina\nminusta pyhältä, kun istuin siellä puiden varjossa. Kuule nyt siis,\nkoulumestarille nousivat kyynelet silmiin, kun eilen sattui tulemaan\npuheiksi, että ne oli kaadettu! Kaadettu! Raivoihinsa tässä saattaisi\ntulla, voisin murhata sen koiran, joka ensiksi julkesi iskeä kirveensä\nniihin. Ja minä, joka voisin menehtyä surusta, jos pihallani kasvaisi\npari tuollaista puuta ja toinen niistä kuolisi vanhuuttaan, minun pitää\nkatsoa tuota ääneti. Ystäväni, yksi asia sentään tuottaa hiukan\nhyvitystä mielelleni tässä! Voi kuinka herkkä ihmistunne sentään on!\nKoko kylä nurisee, ja toivonpa, että papin rouva saa voissa ja munissa\nja muissa antimissa hiukan tuntea, kuinka syvästi hän on loukannut\nseurakuntaa. Sillä hän se on, uuden papin (vanha on myöskin jo kuollut)\nrouva, laiha, kivulloinen olento, jolla on syytäkin olla välittämättä\nmaailmasta, kukaan kun ei välitä suuria hänestä. Naishupakko, joka on\nolevinaan oppinut ja tutkii muka kirkon oppia; hän hommailee mukana\nuusmuotisessa moraalis-kriitillisessä kristinopin uudistuksessa ja\nkohauttelee olkapäitään Lavaterin haaveiluille; hänen terveytensä on\nihan piloilla, eikä maailma senvuoksi voi tarjota hänelle mitään iloja.\nJoku semmoinen luontokappale se vain saattoikin hakkauttaa\npähkinäpuuni. Näetkös nyt, en mitenkään saa puhutuksi maltillisesti!\nKuvittelehan, varisevat lehdet tekevät pihan muka epäsiistiksi ja\ntunkkaiseksi; puut muka estävät päivänvaloa, ja pähkinäin kypsyttyä\npojat viskelevät niitä kivillä, ja se kiusaa rouvan hermoja ja\nhäiritsee häntä hänen syvämielisissä mietiskelyissään, kun hän\npunnitsee ja vertaa toisiinsa Kennikotia, Semmleriä ja Michaelista. Kun\ntapasin kyläläisiä, varsinkin vanhimpia, niin kiihdyksissäni kysyin:\nMutta miksi sallitte sen? -- Kun kylänvouti kerran suostuu, näillä\nmain, sanoivat he, niin minkä silloin enää voi? -- Mutta yhdessä kohtaa\nsattui toki mukavasti: kylänvouti ja pappi, joka tahtoi saada edes\njotain hyötyä rouvansa oikuista, mitkä muuten eivät tosiaankaan\nsuuresti lihoita hänen keitoksiaan, aikoivat jakaa saaliin keskenään;\nsilloin sai kruununtilani hallitus kuulla asiasta ja sanoi: tännepäs ne\nkuuluvat! sillä oli näet vanhoja oikeuksia siihen osaan pappilan maata,\njolla nämä puut kasvoivat, ja se myi puut enimmän tarjoavalle. Ne ovat\nkaadetut! Olisinpa minä ruhtinas maassa, niin saisivat kyytiä\npapinrouva, kylänvouti ja kruununtilain hallitus. -- Ruhtinas! Niin,\njos olisinkin ruhtinas, mitäpä maani puut minua silloin liikuttaisivat!\n\n\n_10 p. lokak._\n\nKun vain saan nähdäkin hänen tummat silmänsä, on minun hyvä olla! Niin,\nkatsos, ja minua kiusaa, ettei Albert näytä olevan niin onnellinen,\nkuin -- toivoi, ja kuin minä -- luulisin olevani, jos -- En vedä\nmielelläni ajatusviivoja, mutta tässä en voi muulla tavalla ilmaista\najatustani -- ja minusta tuntuu, kuin se tulisi näinkin kyllin\nselväksi.\n\n\n_12 p. lokak._\n\nOssian on sydämessäni anastanut Homeroksen sijan. Millaiseen maailmaan\ntuo ihana mies minut johtaakaan! Vaeltaa kangasta, kun ympärillä viuhuu\nmyrskytuuli, joka tupruavassa usvassa ja kuun himmeässä valossa\nkiidättää isien henkiä. Kuulla vuorilta, metsävirran kohinan keskeltä,\nhenkien puolitukahtunutta ähkymistä luolissaan, kuulla murheen murtaman\ntytön valitushuutoja, hänen surressaan rakastettunsa, jalosti kaatuneen\nsankarin neljällä sammaleisella, ruohopeitteisellä hautapaadella. Kun\nsitten tapaan hänet, tuon vaeltavan harmaan laulajan, joka aavalta\nkankaalta etsii isäinsä jalanjälkiä, ja oi, löytää heidän hautakivensä,\nja sitten vaikeroiden tähyilee illan armasta tähteä, joka painuu meren\nvyöryvään poveen, ja antaa menneiden aikojen virvota eläviksi sankarin\nsielussa, aikojen, jolloin ystävällinen säde vielä valaisi uljasten\nurotöitä ja jolloin kuu vielä antoi valonsa värjyä heidän\nseppelöidyillä, voitosta palaavilla laivoillaan. Kun näen syvän surun\nhänen otsallaan, kun näen tuon viimeisen, yksinjääneen sankarin\nuupuneena horjuvan hautaansa kohden, kuinka hän vainajainsa haamujen\ntehottomasta läsnäolosta imee itseensä aina uutta tuskaisan hehkuista\niloa ja katsoo kylmään maahan ja korkeaan, huojuvaan heinikkoon ja\nhuudahtaa: Vaeltaja on tuleva, tuleva hän, joka tunsi minut\nihanuudessani, ja hän on kysyvä: Missä on laulaja, Fingalin kuuluisa\npoika? Hänen jalkansa kulkevat hautani ylitse, ja hän on hakeva turhaan\nminua maan päältä. -- Oi ystäväni! tahtoisin kuin jalo aseenkantaja\nvetää miekkani ja vapahtaa ruhtinaani vitkaan-kituvasti kuihtuvan\nelämän vihlovasta tuskasta ja lähettää oman sieluni vapahdetun\npuolijumalan jälkeen.\n\n\n_19 p. lokak._\n\nTätä tyhjyyttä, tätä kamalaa tyhjyyttä tässä rinnassani! -- Usein tulee\nmieleeni ajatus: kun saisin, vain kerrankin saisin painaa hänet tätä\nsydäntäni vastaan, niin täyttyisi iäksi rintani tyhjyys.\n\n\n_26 p. lokak._\n\nNiin, yhä enemmän varmenen, ystäväni, siitä, että yksityisen olennon\nolemassaolo merkitsee vähän, niin tuiki vähän. Kävi tässä eräs\nystävätär tervehtimässä Lottea, minä vetäydyin sivuhuoneeseen\nottaakseni erään kirjan, mutta en voidut lukea, otin sitten kynän ja\naioin ruveta kirjoittamaan. Kuulin heidän puhuvan hiljaa; he juttelivat\nkeskenään ihan vähäpätöisistä asioista, tavallisia kaupunginjuoruja:\nkuinka se ja se oli mennyt naimisiin, kuinka se ja se oli sairas, hyvin\nsairas; häntä vaivaa kuiva yskä, hänen kasvonsa ovat pelkkää luuta ja\nnahkaa, hän menee tuon tuostakin tainnoksiin; en antaisi penniäkään\nhänen elämästään, tokaisi toinen. Se ja se on myöskin hyvin heikkona,\nsanoi Lotte. -- Hän on jo turvoksissa, huomautti toinen. -- Vilkas\nmielikuvitukseni loihti minut noiden onnettomien vuoteen ääreen; näin\nheidät, kuinka vastahakoisesti he luopuivat elämästä, miten he --\nWilhelm! ja naiset tuossa viereisessä huoneessa puhelivat siitä, kuten\nainakin puhutaan -- että joku meille vieras kuolee. -- Ja kun katsahdan\nympärilleni ja silmäilen huonetta ja näen ympärilläni Lotten vaatteet\nja Albertin asiakirjat tuossa, ja nuo huonekalut, jotka nyt tuntuvat\nminusta niin omilta, tuo mustepullokin tuossa, ja ajattelen: Mitä\noletkaan tässä perheessä nyt! Kaikki kaikessa. Ystäväsi kunnioittavat\nsinua, tuotat usein heille iloa, ja sydämessäsi tuntuu, kuin et voisi\nelääkään ilman heitä; ja kuitenkin -- jos nyt lähtisit, jos jättäisit\ntämän piirin? tuntisivatko he ja kuinka kauan he tuntisivat aukon,\njonka sinä jättäisit heidän elämäänsä? kuinka kauan? -- Oi, niin\nohimenevä on ihminen, että hän sielläkin, missä on hänen olemisensa\nvarsinainen varmuus, siinäkin piirissä, joka yksin todellisesti tuntee\nhänen läsnäolonsa, rakkaittensa muistossa ja rakkaittensa sielussa,\nettä hänen sielläkin täytyy sammua ja kadota, ja niin pian!\n\n\n_27 p. lokak._\n\nTekisi usein mieleni repiä rintani auki ja lyödä pääni murskaksi, kun\najattelen, että voimme olla niin vähän toinen toisellemme. Oi, ellei\nitsessäni ole lempeä ja iloa, lämpöä ja hurmausta, ei toinen voi niitä\nminulle antaa, ja vaikka sydämeni olisi täytenään autuuden aaltoilua,\nen voisi sillä tehdä onnelliseksi toista, joka olisi kylmänä ja\nlaimeana vieressäni.\n\n\n_27 p. lokak., illalla_.\n\nOlen niin rikas itsessäni, ja tunne hänestä nielee kaiken minussa; olen\nniin rikas, ja ilman häntä raukee kaikki tyhjäksi minussa.\n\n\n_30 p. lokak._\n\nTuhannet kerrat olen jo ollut heittäytymäisilläni hänen kaulaansa!\nTietäköön suuri Jumala miltä tuntuu, kun näkee edessään niin ihanaa\narmautta eikä tohdi tarttua siihen; ja tarttuminenhan on sentään\nihmisen luontaisin taipumus! Tarttuuhan lapsikin kaikkeen mikä sattuu\nhänen huomioonsa? -- Ja minä?\n\n\n_3 p. marrask._\n\nTietäköön sen Jumala! usein laskeudun vuoteelleni toivoen, niin,\ntodella toivoen, ettei minun tarvitsisi herätä enää; ja kun aamulla\navaan silmäni, näen auringon taas ja olen niin viheliäisen onneton.\nKunpa osaisin kiukutella edes, kun osaisin panna kaikki sään tai jonkun\nkolmannen henkilön tai joidenkin turhiin rauenneiden toiveiden syyksi,\nniin lepäisi tämä sietämätön haluttomuus ja lannistus ainoastaan\npuolella taakallaan päälläni. Voi! tunnen niin liian syvästi, että\nminussa yksin on kaikki syy -- ei, ei syy! Lyhyesti, että minuun\nitseeni on kätkettynä kaiken kärsimyksen lähde, kuten ennen kaiken\nautuuden. Enköhän ole sama ihminen, joka ennen läikyin tunteitteni\ntäyteläisyyttä, jolla joka askelellaan oli paratiisi itsessään, jolla\noli sydän, joka rakkaudellaan olisi syleillyt vaikka koko maailmaa? Ja\nnyt tämä sydän on kuollut, mitkään riemunsykähdykset eivät värähdytä\nsitä enää, silmäni katselevat kuivakiskoisina, ja aistini, joita eivät\nenää mitkään virkistävät kyynelet vilvoita, vetävät otsani\ntuskallisesti kokoon. Kärsin syvästi, sillä olen kadottanut sen, mikä\noli elämäni ainoa nautinto ja hurma, tuon pyhän, elävöittävän voiman,\njolla loihdin maailmat ympärilleni; sen minä olen kadottanut! -- Kun\nkatselen ikkunastani tuonne ulos etäisiä kukkuloita kohden, kuinka\naamuaurinko ylenee niiden yllä ja puhkaisee usvat ja levittää valonsa\nniittylakeuksien ylitse, ja kuinka tuo tyynenä virtaava joki polveilee\nlehdettömäin pajukkojensa välitse tänne minua kohden, -- oi, kun tuo\nihana luonto on edessäni jäykkänä kuin kuollut kiiltokuva, ja kun\nkaikki tuo sulonhurma ei herätä ainoatakaan onnenvärettä sydämessäni,\nja kun seison siinä Jumalan kasvojen edessä koko itsessäni kuin\nkuivunut kaivo tai ravistunut sanko! Heittäydyn silloin toisinaan\nmaahan ja rukoilen Jumalalta kyyneliä, rukoilen kuin maamies sadetta,\nkun taivas hänen päänsä päällä tuikottaa rautaisena ja maan syli\njanoitsee hänen ympärillään. Mutta oi! tunnen, tunnen sen, Jumala ei\nanna sadetta ja auringonpaistetta meidän maltittomain rukoustemme\nmukaisesti, ja ne ajat, joiden muisto nyt ahdistaa minua, mikä muu ne\ntekikään niin autuaiksi kuin se, että kärsivällisesti odotin hänen\nhenkeänsä, ja että täydellä ja hartaankiitollisella sydämellä otin\nvastaan sen nautinnonhurman, jonka hän vuodatti ylleni!\n\n\n_8 p. marrask._\n\nLotte on nuhdellut minua liikanaisuuksistani! oi, ja niin\nrakastettavasti! Liikanaisuuksistani, kun usein lasi viiniä houkuttelee\nminut juomaan koko pullon. -- Älkää tehkö siten, sanoi hän, muistakaa\nLottea! -- Muistaa! huudahdin, tarvitseeko siihenkin minua kehoittaa?\nMuistan! -- en muista! Olette alati sielussani! Istuin tänään paikalla,\njossa äskettäin kerran astuitte vaunuista. -- Hän rupesi puhumaan\njostain muusta estääkseen minua pääsemästä pitemmälle siinä aineessa.\nYstäväni, minä olen mennyttä! Hän voi tehdä minulle mitä vain haluaa.\n\n\n_15 p. marras_\n\nKiitän sinua, Wilhelm, sydämellisestä osanotostasi ja hyvää\ntarkoittavasta neuvostasi, mutta pyydän, pysy levollisena. Anna minun\nkärsiä loppuun tämä; kaikessa voipumuksessanikin on minulla kylliksi\nvoimaa siihen. Kunnioitan uskontoa, sen sinä tiedät, ja tunnen, että se\nvoi antaa tukea monelle uupuvalle ja lohtua monelle nääntyvälle. Mutta\n-- voiko se, täytyykö sen antaa sitä jokaiselle? Jos luot silmäsi\navaraan maailmaan, niin näet tuhansia, joille se ei ole sitä antanut,\ntuhansia, joille se saarnattuna tai saarnaamatta ei ole sitä antanut;\npitääkö sen siis välttämättä antaa sitä minulle? Eikö Jumalan poika\nitsekin sano, että hänen ovat ne, jotka Isä hänelle antaa? Ellen minä\nnyt olisi annettukaan hänelle? Jos Isä nyt tahtookin, kuten sydämeni\nsanoo, pidättää minut itselleen? Kuule, minä pyydän sinua, älä suinkaan\nselitä tätä väärin; älä näe pilkkaa näissä viattomissa sanoissa;\npaljastan niissä koko sieluni; muuten olisi ollut parempi, etten olisi\nruvennut puhumaan koko asiasta, kuten ainakin hyvin epämieluisesti\npuhun asioista, joista jokainen tietää yhtä vähän kuin minäkin. Vai\nkäyköhän yli ihmisvoimien ja onkohan muuta kuin ihmiskohtaloa kärsiä\nmittansa ja tyhjentää maljansa? -- Ja kun kalkki taivaan Jumalalle\nhänen ihmishuulillaan tuntui katkeralta, niin miksi suurentelisin minä\nja teeskelisin, kuin se tuntuisi minusta suloiselta? Ja miksi häpeäisin\nsinä kamalana hetkenä, jolloin koko olentoni häilyy olemisen ja\nolemattomuuden välillä, jolloin menneisyys valaisee tulevaisuuden\nsynkeät syvänteet kuin välähtävä salama ja jolloin kaikki ympärilläni\nvaipuu ja maailma sortuu mukanani -- eikö silloin ole ihan\nluonnollista, että tuo itseensä ahdistettu ja kuitenkin itseänsä\nkaipaava, tuo loputtomasti alas ja alas syöksyvä olento, turhaan\nkamppailevien voimiensa sisäisessä syvyydessä nääntyy vaikertamaan:\nJumalani, minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? Pitäisikö minun hävetä\nniitä sanoja, pitäisikö minun kavahtaa semmoista hetkeä, jota ei\nvälttänyt hänkään, joka käärii kokoon taivaat kuin liinan.\n\n\n_21 p. marrask._\n\nHän ei näe, hän ei tunne, että hän valmistaa myrkkyä, joka on suistava\nturmioon sekä minut että hänet; ja minä, täysin, nauttivin siemauksin\nminä tyhjennän maljaa, jonka hän turmiokseni ojentaa minulle. Miksi tuo\nhellyys, jolla hän usein -- useinko? -- ei, ei usein, mutta monesti\nsentään katsoo minuun, miksi tuo hyvyys hänen silmissään, kun joskus\ntunteeni välittömästi tulvailee esiin, miksi tuo sääli, joka usein\nkuvastuu hänen otsallaan, kun hän katselee kärsimystäni?\n\nEilen kun lähdin, hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: Hyvästi, rakas\nWerther! -- Rakas Werther! Tapahtui ensikertaa, että hän nimitti minua\nniin, ja se vavahti läpi luiden ja ytimieni. Olen tuhannet kerrat\ntoistanut sitä, ja eilen illalla, kun laskeusin vuoteelleni ja puhella\nlavertelin kaikenmoista itselleni, sanoin yht'äkkiä: Hyvää yötä, rakas\nWerther! niin että itsenikin täytyi nauraa itselleni.\n\n\n_22 p. marrask._\n\nEn saa rukoilla: suo hänet minulle! ja kuitenkin hän tuntuu usein kuin\nomaltani. En saa rukoilla: anna hänet minulle! sillä hän on toisen.\nViisastelen tuskillani, ja jos laskisin mieleni oikein valloilleen,\nniin syntyisipä todellinen litania vastakkaislauselmia.\n\n\n_24 p. marrask._\n\nHän tuntee, kuinka minä kärsin. Tänään sukelsi hänen katseensa syvälle\nsydämeeni. Tapasin hänet yksin; en sanonut mitään, ja hän katsahti\nminuun. Enkä nähnyt enää hänen armasta kauneuttaan, en hänen\nvälähtelevää, valoista henkevyyttään, kaikki se ikäänkuin hupeni\nsilmistäni. Katse niin paljoa ihanampi välkkyi minua kohden, niin sulan\nhartaan osanoton, niin suloisen säälin katse. Miks'en saanut heittäytyä\nhänen jalkoihinsa? Miks'en saanut heittäytyä hänen kaulaansa ja vastata\nhänelle tuhansin suudelmin? Hän pakeni klaveerinsa ääreen ja hyräili\nsuloisesti ja hiljaa soittonsa mukaan. En ikinä ole nähnyt hänen\nhuuliaan niin hurmaavina; oli kuin ne avautuisivat hiutuvasti janoten\njuomaan noita suloisia säveliä, jotka kumpusivat soittimesta, ja kuin\nvain salamyhkäinen kaiku humuilisi hänen puhtaasta suustaan. -- Oi,\nkunpa voisinkin kuvata sen sinulle! En voinut hillitä itseäni kauempaa,\nminä kumarruin ja vannoin itselleni: konsanaan en tohdi painaa\nsuudelmaa teille, huulet, joilla taivaan henget liihoittelevat! -- Ja\nkuitenkin -- tahtoisin ja tahtoisin -- Oh, tuossa nyt näet! se on\nniinkuin seinänä sieluni edessä -- tuo autuus -- ja sitten sortuneena,\nsovittaa tuota rikostaan -- rikostaan?\n\n\n_26 p. marrask._\n\nToistelen itselleni: kohtalosi on tavaton ja harvinainen; toiset ovat\nonnellisia -- noin ei ole vielä kukaan kärsinyt kuin sinä. Mutta sitten\nluen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin näkisin omaan sydämeeni.\nKuormani on niin raskas! Oi, ovatko siis ihmiset jo ennen minuakin\nkärsineet näin syvästi?\n\n\n_30 p. marrask._\n\nEn saa, en saa toipua tästä! Minne menenkin, kaikkialla kohtaan\njotakin, joka repii minut suunniltani. Tänäänkin! oi kohtaloa! oi\nihmisparkoja.\n\nKävelen rantaa pitkin päivällisen tienoissa, minulla ei ole ruokahalua.\nKaikki oli autiota, kosteankylmä iltatuuli puhalteli vuorilta käsin, ja\nharmaita sadepilviä kasaantui laakson ylle. Etäämpänä näin miehen\nvihreässä, risaisessa takissa; hän rämpi siellä kallioilla ja näytti\netsivän kasveja. Kun tulin lähemmäksi ja hän, kuullen minun lähestyvän,\nkääntyi minua kohti, näin mieltäkiinnittävät kasvot, joiden pohjasävy\noli hiljaista surumielisyyttä, mutta jotka muuten ilmaisivat suoraa,\nlempeätä mieltä: mustat hiuksensa hän oli neuloilla kieraissut kahteen\nkiemuraan ja muun tukkansa punonut paksuksi palmikoksi, joka riippui\ntakana. Kun hänen pukunsa mielestäni osoitti rahvaan miestä, arvelin,\nettei hän panisi pahakseen, jos jäisin katselemaan hänen askarteluaan,\nja kysyin sentähden, mitä hän etsi. -- Etsin, sanoi hän ja huokasi\nsyvään, etsin kukkia, mutta en löydä mitään. -- Ei ole vuodenajastakaan\nsemmoiseen nyt, vastasin naurahtaen. -- Kukkia on monenlaisia, sanoi\nhän, laskeutuen alas luokseni. Puutarhassani kasvaa ruusuja ja kahta\nlajia kuusamaa, toisen olen saanut isältäni, ne kasvavat kuin\nrikkaruoho; nyt olen jo kaksi päivää etsinyt niitä, mutta en löydä.\nTuolla ulkona kasvaa myöskin aina kukkia, keltaisia, sinisiä ja\npunaisia, ja rantasapella on niin kaunis kukoistus. Mutta nyt en vain\nlöydä mitään. -- Minusta oli miehessä jotain kummallista, ja kysyin\nsentähden kautta rantain: No, mitä hän sitten tekisi niillä\nkukkasillaan? -- Omituinen vavahteleva hymy levisi hänen kasvoilleen.\n-- Älkää vain ilmaisko salaisuuttani, sanoi hän nostaen sormensa\nsuulleen; olen luvannut armaalleni kukkasia. -- Sehän on oikein,\nsanoin. -- Oo, sanoi mies, hänellä on paljon muuta, hän on rikas. -- Ja\nkuitenkin hän pitää kukistanne, vastasin. -- Oo, puheli mies edelleen,\nhänellä on jalokiviä ja kruunu. -- Mikä hänen nimensäkään sitten on? --\nKunpa valtiosäädyt suostuisivat maksamaan minulle, vastasi hän, niin\nolisin toinen mies! Niin, oli kerran aika, jolloin minä olin\nonnenpoika! Nyt minä olen mennyttä. Minä olen... -- Kostea, taivasta\nkohden kohotettu katse ilmaisi minulle kaiken. -- Olitte siis\nonnellinen? kysyin. -- Oo, soisin vieläkin olevani! sanoi hän. Se oli\nihanaa aikaa, olin silloin niin iloinen ja kevyt kuin kala vedessä! --\nHenrik! kutsui eräs eukko, joka läheni tietä, Henrik, missä sinä nyt\ntaas olet, olemme etsineet sinua kaikkialta; tule ruoalle. -- Onko hän\npoikanne? kysyin astuen vaimon luokse. -- Kyllä hän on minun\npoikaparkani, vastasi eukko. Jumala on laskenut päälleni raskaan\ntaakan. -- Joko hän kauankin on ollut tuommoinen? kysyin. --\nTuommoinen, noin hiljainen, vastasi vaimo, hän on ollut puolen vuotta.\nJumalan kiitos, että hän on niinkin pitkällä jo; sitä ennen hän oli\nkokonaisen vuoden raivohulluna, ja häntä pidettiin siteissä\nhouruinhuoneessa. Nyt hän ei enää tee kenellekään mitään, hän hääräilee\nvain kuninkaittensa ja keisariensa kanssa. Hän oli sävyisä, hiljainen\nmies, joka auttoi minua elatushuolissa ja kirjoitti kaunista käsialaa,\nmutta yht'äkkiä hän muuttuu mietiskeliääksi, sairastuu kovaan\nkuumeeseen, rupeaa hourimaan, ja nyt hän on semmoinen kuin näette.\nKertoisinko teille, herra -- Keskeytin hänen sanatulvansa kysymällä:\nMilloin on sitten ollut se aika, jota hän ylistää sanoen, että hän oli\nsilloin niin onnellinen ja että hänen oli niin hyvä olla? -- Sitä\nhöperöä! huudahti eukko ja hymyili säälivästi, hän tarkoittaa sitä\naikaa, jolloin hän oli raivohulluna, sitä hän aina kiittää; sitä aikaa,\njolloin hän oli houruinhuoneessa ja jolloin hän oli ihan tiedottomana.\n-- Tuo sattui minuun kuin salaman isku; annoin eukolle pienen rahan ja\njätin hänet kiireesti.\n\nKun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun\nsinun oli hyvä olla kuin kalan vedessä! -- Jumala taivaissa! Oletko\nmäärännyt ihmisen osaksi, ettei hän voi olla onnellinen muulloin kuin\nsilloin, kun hänellä ei vielä ole järkeä tai kun hän on sen jälleen\nkadottanut! -- Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sentään mielesi\npimeyttä ja sitä hämmennystä, jossa menehdyt! Toivorikkaana sinä lähdet\nkeskellä talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet\nsuruissasi, kun et löydä mitään, etkä voi käsittää miksi et löydä. Ja\nminä -- lähden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan\nsamanlaisena kuin olen lähtenytkin. -- Sinä kuvittelet, mikä mies\nvoisit olla, jos valtiosäädyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle.\nSinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syyttää maallisia\nesteitä. Sinä et tunne, et tunne, että kärsimyksesi on omassa\nsärkyneessä sydämessäsi ja omissa hämmentyneissä aivoissasi, joita\nkumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eivät voisi parantaa.\n\nLohduttomana menehtyköön se, ken saattaa pilkata sairasta, joka\nmatkustaa etäisimmällekin lähteelle, mikä vain on pahentava hänen\nsairauttaan ja tekevä hänen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myös se,\nken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja\nsielunsa tuskista päästäksensä tekee toivioretken Pyhälle haudalle!\nJokainen askel, joka raivaamattomilla teillä haavoittaa hänen\njalkaansa, valaa lievitystä hänen ahdistuneeseen mieleensä, ja jokaisen\nmatkapäivän vaivojen jälkeen laskeutuu hänen sydämensä monista huolista\nkeventyneenä levolle. -- Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi,\nte sanasankarit, jotka lepäätte pehmeillä patjoillanne? --\nHarhaluuloksi! Oi Jumala, sinä näet kyyneleni! Täytyikö sinun, joka\nloit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, täytyikö sinun\nlisäksi antaa hänelle veljiä, jotka riistävät häneltä senkin vähän,\nmitä hänellä on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka hänellä on\nsinuun, sinuun, sinä kaikkea-rakastava! Sillä mitä onkaan luottamus\nparantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta\nsinuun, luottamusta siihen, että sinä olet kaikkeen ympärillämme\nkätkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja\nalituisesti tarvitsemme. Isäni! jota en tunne! Isäni, joka ennen täytit\nkoko sieluni läsnäolollasi ja joka nyt olet kääntänyt kasvosi minusta!\nkutsu minut luoksesi! Älä enää pysy vaiti! Tämä janoitseva, hiutuva\nsieluni ei kestä vaitioloasi. -- Voisiko ihminen, isä olla vihoissaan,\njos yht'äkkiä odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi hänen\nkaulaansa ja huudahtaisi: Tässä olen taaskin, isäni! Älä vihastu\nminulle, vaikka jätinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kestävän\nkauemmin. Maailmassa on kaikkialla yhtäläistä, vaivaa ja ponnistusta\nseuraa palkinto ja ilo; mutta mitä liikuttaa minua kaikki tuo, minun on\nhyvä olla vain siellä, missä sinä olet, sinun kasvojesi edessä minä\ntahdon kärsiä ja nauttia. -- Ja sinä, rakas taivaallinen isä, sinäkö\nsysäisit hänet luotasi?\n\n\n_1 p. jouluk._\n\nWilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut\nkirjurina Lotten isällä, oli rakastunut Lotteen, ja tämä rakkaus, jota\nhän helli ja kasvatti itsessään, jota hän salasi, jonka hän viimein\nilmaisi ja jonka tähden hänet erotettiin toimestaan, on tehnyt hänestä\nmielipuolen. Tunne näiden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka\nmielettömästi tämä kertomus järkytti minua, kun Albert sen kertoi\nminulle yhtä tyynesti kuin sinäkin arvattavasti luet sen.\n\n\n_4 p. jouluk._\n\nVoi ystäväni! -- Näetkö sinä, minä menehdyn, en kestä, en kestä tätä\nkauempaa! Istuin tänään hänen luonaan -- istuin, hän soitti\nklaveerillaan useita kappaleita, ja mikä tunne hänen soitossaan! -- oi!\n-- Mitenkä? -- Hänen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti\nnukkeansa. Silmäni vettyivät. Kumarruin ja katseeni sattui hänen\nvihkisormukseensa -- kyyneleni juoksivat. -- Ja yht'äkkiä hän rupeaa\nsoittamaan erästä vanhaa taivaallisen suloista sävelmää, ihan\nyht'äkkiä, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto\nmenneistä päivistä, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja\najoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen jälkeen, kaikki\nkärsimykseni ja pettäneet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin --\nAstelin edestakaisin huoneessa, sydämeni tukahtui tulviviin\ntunteihinsa. -- Jumalan tähden, sanoin kääntyen kiihtyneesti häntä\nkohden, Jumalan tähden, lopettakaa! -- Hän lakkasi soittamasta ja\nkatsahti hämmästyneenä minuun. -- Werther, sanoi hän sitten,\nkasvoillaan hymy, joka tunki läpi sieluni, Werther, olette hyvin\nsairas; eivät lempiruokannekaan enää maistu teille. Lähtekää nyt! Ja\npyydän teitä, tyyntykää. -- Minä repäisin itseni pois hänen luotaan, ja\n-- Jumala! Sinä näet kärsimykseni ja olet tekevä niistä lopun.\n\n\n_6 p. jouluk._\n\nKuinka hänen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani hän\ntäyttää koko sieluni! Tässä, kun suljen silmäni, tässä otsani takana,\njohon sisäinen näkövoima keskittyy, elävät hänen tummat silmänsä.\nTässä, oi, en saa sitä sanotuksi! Jos suljen silmäni, ovat ne kohta\ntuossa; kuin syvyytenä ne lepäävät edessäni, minussa, täyttävät kaikki\nmieleni aistit.\n\nMitä on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eivätkö hänen voimansa petä\njuuri silloin, kun hän parhaiten niitä tarvitsisi? Tai kun hän\nkuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikö hän kummassakin\ntapauksessa juuri silloin ikäänkuin sisällisesti lamaudu ja juuri\nsilloin tule palautetuksi tympeään, kylmään tietoisuuteen, kun hän\nhartaimmin kaipaisi jättäytyä äärettömyyden täydellisyyteen?\n\n\n\n\nJULKAISIJAN LISÄYS LUKIJALLE.\n\n\nKuinka mielelläni näkisinkään, että ystävämme viimeisiltä merkillisiltä\npäiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita,\nettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeyttää hänen\njälkeenjääneiden kirjeidensä julkaisemista.\n\nOlen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja\nniiltä henkilöiltä, joiden olen voinut otaksua lähemmin tuntevan hänen\nelämäkertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset\nsen juoksusta käyvät, muutamia vähäpätöisempiä sivuseikkoja\nlukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilöiden mielenlaadusta vain ovat\nkäsitykset eroavia, ja niistä langetetaan eriäviä arvosteluja.\n\nEihän enää olekaan muuta tehtävänämme kuin tunnollisesti kertoa, mitä\nsuurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tietää, ja sovittaa vainajan\njälkeen jättämät kirjeet oikeihin paikkoihinsa väheksimättä\npienintäkään käsiimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin\nvaikea keksiä jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia\nvaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein\ntavallisimpiin.\n\nToivottomuus ja mielenlannistus oli vähitellen syöpynyt yhä syvemmälle\nWertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja vähä vähältä\nvallannut koko hänen olemuksensa. Hänen mielensä sopusointu oli\nkokonaan häiriytynyt, jonkinlainen sisäinen kuumuus ja tulisuus, joka\nhämmensi sekaisin kaikki hänen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti\nhänessä esiin mitä vastenmielisimpiä ilmiöitä ja jätti hänet lopulta\nihan täydelliseen uupumukseen, jonka vallasta päästäkseen hän kamppaili\nvielä kiihkeämmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja\nvastaan. Sielunsa hätä kulutti hänessä kaikki muut hengenvoimat,\nhänen vilkkautensa ja hänen mielensä terävyys laimeni, seuraihmisenä\nhän muuttui ikäväksi, hän kävi yhä onnettomammaksi, ja sitä\nkohtuuttomammaksi, mitä onnettomammaksi hän tuli. Ainakin väittävät\ntätä Albertin ystävät; he sanovat, että Werther, joka itse ikäänkuin\njoka päivä kulutti kaiken omaisuutensa, illalla kärsiäkseen ja\nnähdäkseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista,\ntyyntä miestä, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa\nonnen, eikä hänen menettelyään, kun hän koetti varata tämän onnensa\nitselleen tuleviksi päivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyessä\najassa ollut mitenkään muuttunut, hän oli yhä sama mies, joksi Werther\nheti alussa tuli hänet tuntemaan ja jota hän silloin oli pitänyt niin\nsuuressa arvossa ja niin kunnioittanut. Hän rakasti Lottea enemmän kuin\nmitään maailmassa, hän ylpeili hänestä ja halusi, että kaikki muutkin\npitäisivät häntä ihanimpana ja täydellisimpänä olentona. Olikohan siinä\nsiis mitään moitittavaa, että hän tahtoi välttää vähintä epäilyksen\nvarjoakin ja ettei hän sinä hetkenä ollut halukas viattomimmallakaan\ntavalla jakamaan tätä aarrettaan kenenkään toisen kanssa? He myöntävät,\nettä Albert kyllä usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli\nhänen luokseen, mutta sitä hän ei tehnyt vihasta ja ynseydestä\nystäväänsä kohtaan, vaan ainoastaan siksi, että oli tuntenut\nläsnäolonsa rasittavan tätä.\n\nLotten isä oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; hän\nlähetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte lähti hänen luokseen. Oli\nkaunis talvipäivä, oli ollut ensimmäinen vahvempi lumipyry, ja koko\nseutu oli lumen peitossa.\n\nWerther lähti seuraavana aamuna hänen jälkeensä sinne, saattaakseen\nhäntä takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan häntä.\n\nKirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvempää vaikutusta hänen sameaan\nmieleensä, raskas paino lepäsi hänen sielullaan, suruisat kuvat olivat\nsyöpyneet häneen, ja hänen mielensä liikkui vain tuskallisesta\najatuksesta toiseen.\n\nKun hän aina oli tyytymätön itseensä, näytti hänestä toistenkin tila\narveluttavalta ja hämmentyneeltä, hän luuli häirinneensä Albertin ja\nhänen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itseään siitä, samalla\nkuitenkin tuntien salaista vastenmielisyyttä aviomiestä kohtaan.\n\nNytkin siinä tiellä hänen ajatuksensa johtuivat tähän. Niin, niin, hän\npuheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sitä\nomaista, ystävällistä, hellää ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta,\nsitä tyyntä, kestävää uskollisuutta! Kyllästymistä se on ja\nvälinpitämättömyyttä! Jokainen vaivainen pikkutehtäväkin vetää häntä\nenemmän puoleensa kuin hänen kallis, ihana vaimonsa. Osaako hän antaa\nonnelleen arvoa? Osaako hän pitää Lottea siinä arvossa kuin hän\nansaitsee? Hän on hänellä, noh, niin on! -- Tiedän sen, kuten tiedän\npaljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on\nvielä kerran saava minut järjiltäni, se on saattava minut perikatoon.\n-- Ja onko hänen ystävyytensä sitten kestänyt koetuksen? Eikö\nhänestä vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene hänen oikeuksiensa\nrajoittamista, ja eikö huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune hänestä\nsalaiselta moitteelta häntä itseään vastaan? Tiedän sen hyvinkin,\ntunnen sen, hän ei enää mielellään näe minua täällä, hän toivoo, että\npoistuisin; minun läsnäoloni kiusaa häntä.\n\nTuon tuostakin hän hiljensi hätäistä käyntiään, toisinaan pysähtyi\nkokonaan ja näytti aikovan palata; mutta aina hän sentään taas lähti\nliikkeelle eteenpäin ja saapui tällaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin\nvaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille metsästyslinnalle.\n\nHän astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon\njonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi hänelle, että\nulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siellä oli murhattu\njoku talonpoika! Werther ei kuunnellut sitä sen tarkemmin. Hän astui\nsisään ja tapasi Lotten koettamassa estää vanhusta, joka sairaudestaan\nhuolimatta itse aikoi ulos pitääkseen tutkintoa itse murhapaikalla.\nMurhaajaa ei vielä tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla löydetty talon\nportilta; epäiltäviä asianhaaroja oli sentään olemassa: murhattu oli\nollut renkinä eräällä leskiemännällä, jolla sitä ennen oli ollut\npalveluksessa eräs toinen, joka riidoin oli ajettu talosta.\n\nKun Werther tämän kuuli, hypähti hän kiihtyneenä pystyyn. -- Onko se\nmahdollista! huudahti hän; minun täytyy mennä sinne, en voi viipyä\nsilmänräpäystäkään. -- Hän kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki\nasianhaarat muistuivat niin elävästi hänen mieleensä, eikä hänelle\njäänyt enää epäilystäkään siitä, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies,\njonka kanssa hän oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli\nkäynyt hänelle niin mieleiseksi.\n\nKun hänen oli kuljettava lehmuspuiston lävitse tullakseen ravintolaan,\njonne ruumis oli viety, valtasi hänet kammo hänen astuessaan tuota\nennen niin rakastamaansa paikkaa. Kynnys, jolla naapurin lapset niin\nusein olivat leikkineet, oli veritahroissa. Rakkaus ja uskollisuus,\nihmisen ihanimmat tunteet, olivat muuttuneet väkivallanteoksi ja\nmurhaksi. Nuo tiheät, korkeat puut seisoivat nyt paljaina ja kuurassa,\nkauniit pensaat, jotka kurkottelivat matalan kirkkotarhanmuurin ylitse,\nolivat karistaneet lehtensä, ja lumen peittäminä katselivat hautakivet\nniiden välistä ulos.\n\nKun hän läheni ravintolaa, jonka edustalle koko kylä oli kokoontunut,\nnousi yht'äkkiä huuto. Etäällä näkyi joukko aseellisia miehiä, ja\nkaikki huusivat, että murhaajaa tuodaan. Werther katsahti sinnepäin,\neikä hänelle enää jäänyt vähintäkään epäilyksen varaa. Niin! mies oli\nsama, joka niin rakasti tuota leskeä ja jonka hän joku aika sitten oli\nkohdannut kuljeksivana, hiljainen uhka ja salainen epätoivo sielussaan.\n\nMitä olet tehnyt, onneton! huudahti Werther, astuen vangittua vastaan.\n-- Tämä katsahti häneen tyynesti ja ääneti ja vastasi viimein\nlevollisesti: Häntä ei ole kukaan saava, eikä hän ole saava ketään. --\nVanki vietiin ravintolaan, ja Werther riensi pois.\n\nTuo kamala, väkivaltainen kosketus heitti koko hänen olentonsa kuin\nsekaisin. Hetkeksi hän tempautui surunsa, masentumuksensa ja\nvälinpitämättömän alakuloisuutensa vallasta, vastustamaton sääli täytti\nhänen mielensä, ja hänessä heräsi sanomaton halu pelastaa tuo mies.\nHän tunsi hänet niin perin onnettomaksi, hänestä tuo mies oli\nrikoksentekijänäkin niin viaton, hän kuvitteli itsensä niin syvästi\nhänen asemaansa, että hän varmasti uskoi voivansa saada toisetkin\nvakuutetuiksi siitä. Hän olisi jo kohta tahtonut saada puhua hänen\npuolestaan, jo tulvi hänen huulilleen vilkas puolustuspuhe; hän\nkiirehti askeleitaan joutuakseen metsästyslinnaan eikä malttanut jo\nmatkalla olla puoliääneen puhumatta itselleen kaikkea sitä, mitä aikoi\nesittää miehen puolustukseksi amtmannille.\n\nKun hän astui sisään, oli Albertkin jo paikalla; tämä kiusasi häntä\nhiukan ensiksi, mutta hän malttoi kuitenkin kohta mielensä ja rupesi\ninnokkaasti esittämään ajatustaan amtmannille. Tämä pudisti muutaman\nkerran päätään, ja vaikka Werther mitä vilkkaimmin, kiivaimmin ja\nvakuuttavimmin esittikin kaikkea, mitä ihminen vain voi toisen\npuolustukseksi esittää, ei se, kuten oli odotettavissakin, tehnyt\nmitään vaikutusta amtmanniin. Hän ei edes antanut ystävämme puhua\nloppuunkaan, vastusti häntä kiivaasti ja nuhteli häntä siitä, että hän\nsaattoi puolustaa salamurhaajaa! Hän osoitti hänelle, että tuolla tapaa\ntulisivat kaikki lait tehottomiksi ja kaikki turvallisuus valtiossa\nhäviäisi; sitäpaitsi hän lisäsi, ettei hän tämmöisessä asiassa voinut\ntehdä mitään joutumatta mitä raskaimpaan edesvastuuseen; kaiken täytyi\ntapahtua lainmukaisessa ja määrätyssä järjestyksessä.\n\nWerther ei vieläkään peräytynyt, vaan pyysi, että amtmanni ei olisi\naivan liian tarkka, jos koetettaisiin auttaa miestä pakoon. Senkin\namtmanni epäsi. Albert, joka viimein myöskin sekaantui keskusteluun,\nastui vanhuksen puolelle: Werther äänestettiin kumoon, ja kamalassa\ntuskassa hän lähti viimein pois, sittenkuin amtmanni vielä jonkun\nkerran oli sanonut hänelle: Ei, hän ei ole pelastettavissa!\n\nKuinka syvän vaikutuksen nämä sanat olivat tehneet Wertheriin, näemme\neräästä paperiliuskasta, joka tavattiin hänen papereidensa joukossa ja\njoka nähtävästi on kirjoitettu samana päivänä:\n\n\"Sinä et ole pelastettavissa, onneton! Näen, näen sen, me emme ole\npelastettavissa.\"\n\nWertheriä oli syvästi loukannut se, mitä Albert nyt viimeksi oli\namtmannin läsnäollessa lausunut tämän vangitun asiassa: hän luuli\nhuomanneensa hänen sanoissaan jonkinmoista nurjamielisyyttä itseään\nvastaan, ja vaikka hän tarkemmin ajateltuaan kyllä älysikin, että nuo\nkaksi miestä kai sentään olivat olleet oikeassa häntä vastaan, niin\ntuntui hänestä kuitenkin, kuin hänen täytyisi tehdä tyhjäksi koko sisin\nolemuksensa, jos hänen pitäisi tunnustaa ja myöntää se.\n\nHänen paperiensa joukossa tapaamme lippusen, joka koskee tätä ja ehkä\nilmaisee koko hänen suhteensa Albertiin:\n\n\"Mitä siitä, että toistan ja toistan itselleni: hän on kunnollinen, hän\non hyvä, kun se kumminkin viiltää sisimpääni; minä en voi antaa hänelle\noikeutta.\"\n\nKoska oli leppeä ilta ja ilma alkoi kääntyä suojaiseksi, palasivat\nLotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte kääntyi tuon tuostakin\nkatsomaan taakseen, ikäänkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert\nrupesi puhumaan hänestä ja moitti häntä, antaen sentään tunnustuksen\nhänen hyville puolilleen. Hän otti puheeksi hänen onnettoman\nrakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, että hänet jollakin tapaa\nsaataisiin poistumaan. -- Toivoisin sitä meidän itsemmekin tähden,\nsanoi hän, ja pyydän, jatkoi hän, sinuakin vaikuttamaan siihen\nsuuntaan, että hänen käytöksensä sinua kohtaan muuttuisi ja että hänen\nkäyntinsä luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnittämään\nhuomiota siihen, ja tiedän, että muutamat jo puhuvatkin siitä. -- Lotte\noli vaiti, ja Albert näytti panneen mieleensä tämän vaikenemisen;\nainakaan ei hän senjälkeen enää koskaan ruvennut Lotten kuullen\npuhumaan Wertheristä, ja jos Lotte joskus mainitsi hänestä, antoi hän\nkeskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun.\n\nSe turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli\nsammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen jälkeen hän vaipui vain entistä\nsyvemmälle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin järkytti häntä\nsyvästi, kun hän kuuli, että hän mahdollisesti vielä joutuisi\ntodistamaankin miestä vastaan, joka nyt oli ruvennut kieltämään koko\ntekoa.\n\nKaikki vastoinkäymiset, jotka häntä olivat kohdanneet elämässä,\nmielipaha, jota hän oli saanut kärsiä lähetystössä, kaikki mikä oli\nmuuten epäonnistunut tai häntä loukannut, kaikki se rupesi kytemään ja\nvirkoamaan hänen sielussaan. Hänestä tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi\nhänet toimettomuuteen; hänestä kaikki mahdollisuudet olivat suljetut\nhäneltä ja hän itse oli kykenemätön ryhtymään mihinkään sillä otteella,\njota tavallisen elämän tehtävät vaativat; siten hän joutui vähitellen\nkokonaan ihmeellisen tunneherkkyytensä, ajatussuuntansa ja äärettömän\nintohimonsa valtaan ja läheni lähenemistään suruista loppuansa, eli\naina mitä kiihtyneimmässä mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman\nmitään hyötyä ja tarkoitusta, tuota iäti samaa surunkalvamaa elämäänsä\nrakastettavan ja rakastetun olennon läheisyydessä, jonka rauhaa hän\nhäiritsi.\n\nElävän kuvan hänen mielensä hämmennyksestä, hänen intohimoisesta\nrakkaudestaan, hänen levottomuudestaan ja kiihtymyksestään, hänen\nelämäänväsymisestään antavat muutamat jälkeenjääneet kirjeet, jotka\nliitämme tähän.\n\n\n_12 p. jouluk._\n\n\"Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienevät ne onnettomat\nolleet, joista luultiin, että heitä ahdisti paha henki. Usein se\ntarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa -- se on sisäistä\noutoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi\nminua! Voi! ja sitten lähden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja\nepäystävällisen vuodenajan peloittavia öisiä maisemia.\"\n\n\"Eilen illalla minun täytyi lähteä ulos. Sää oli äkkiä muuttunut\nleudoksi; olin kuullut, että joki oli ruvennut tulvimaan, että kaikki\npurot olivat paisuksissa ja että koko rakas laaksoni Wahlheimia myöten\noli tulvan alla. Yöllä jälkeen yhdentoista syöksyin ulos. Oli\npeloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa\nvyöryivät yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara\nlaakso edessä ja kaukana oli yhtenä ainoana myrskyn myllertämänä\nmerenä. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lepäsi pimeiden\npilvien yllä, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi\nedessäni, silloin valtasi mieleni outo väristys ja sitten haikea\nkaipaus! Oi, kädet levällään minä seisoin syvyyden partaalla ja\nhengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syöstä kaikki tuskani\nja kärsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieriä pois kuin aaltojen\nmeno! Oh! -- etkä voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista\ntuskistasi! -- Vielä ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen!\nOi Wilhelm, kuinka mielelläni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni\ntuon myrskytuulen mukana raastaa pilviä ja piestä aaltoja! Oh! Eikö\njoskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun\nsurunvoittoisena tähystelin alas erästä paikkaa kohden, jossa kerran\nerään helteisen kävelyn jälkeen olimme Lotten kanssa levähtäneet\nmuutaman raidan varjossa -- sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin että\ntuskin tunsin enää koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan\nympäristö siellä hänen kotonaan! miten lieneekään riehuva virta\ntuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydestä välähti mieleeni\nauringonsäde, kuin vangille uni karjalaumoista, niityistä ja\nkunniaviroista! En liikahtanut! -- En herjaa itseäni, sillä rohkenen\nkuolla. -- Olisin --. Nyt istun tässä kuin vanha vaimo, joka kerää\npuunsa ihmisten aidoista ja leipänsä ihmisten ovilla, vielä hetkeksikin\npidentääkseen ja lievittääkseen kituvaa, ilotonta oloaan.\"\n\n\n_14 p. jouluk._\n\n\"Mitä tämä on, ystäväni? Säikähdän itseäni! Eikö rakkauteni siis\nolekaan pyhintä, puhtainta ja veljellisintä rakkautta? Olenko\nkertaakaan tuntenut rikollista halua mielessäni? -- Mutta mitä noista\nvakuutuksista! -- Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne,\njotka selittivät tuollaisten ristiriitaisuuksien lähtevän vieraiden\nvoimien vaikutuksesta! Nyt viime yönäkin! vavahdan, kun sanon sen,\npidin häntä sylissäni, pidin lähelläni, rintaani vastaan puristettuna,\nja peitin hänen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin;\nsilmäni uiskentelivat hänen silmäinsä hurmassa! Hyvä Jumala! Onko\nrikos, että vieläkin tunnen autuutta, kun herkimmästi koetan muistella\nnoita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! -- Ja minä olen mennyttä! Aistini\nhämmentyvät; olen jo viikon ollut ilman mitään mielenmalttia, silmäni\nuiskentelevat kyynelissä. Minun ei ole missään hyvä, ja kaikkialla\nhyvä. En toivo mitään, en tahdo mitään. Parasta olisi mennä pois.\"\n\n\nPäätös lähteä elämästä juurtui näinä päivinä ja näissä oloissa yhä\nsyvemmälle Wertherin sieluun. Siitä asti kuin hän oli palannut Lotten\nluokse, oli se ajatus aina väikkynyt hänen edessään viimeisenä turvana\nja viimeisenä toivona; kuitenkin hän oli aina sanonut itselleen, ettei\nse saisi olla mikään hätäinen ja äkkipikainen teko, vaan hän tahtoi\ntehdä sen totisimmassa vakaumuksessa ja mahdollisimman tyynellä\npäättäväisyydellä.\n\nHänen epäilyksensä ja sieluntaistelunsa kuvastuvat eräässä\npaperiliuskassa, joka nähtävästi on jokin Wilhelmille ajateltu\nkirjeenalku ja joka päiväämättömänä löydettiin hänen paperiensa\njoukosta:\n\n\"Hänen läsnäolonsa, hänen kohtalonsa, hänen osanottonsa minua kohtaan\npusertavat vielä viimeiset kyynelet jäytyneistä aivoistani.\"\n\n\"Kohottaa esirippua ja astua sen taakse! kas siinä kaikki! Miksi siis\ntämä epäröinti ja arkailu? Siksikö, ettei tiedä, millaista sen toisella\npuolella on? Ja ettei sieltä enää voi palata? Ja siksi, että henkemme\nnäkyy olevan taipuvainen aavistamaan sekaannusta ja pimeyttä siellä,\nmistä ei tiedä mitään varmaa!\"\n\nLopulta tämä suruisa ajatus kävi yhä omaisemmaksi ja\nläheisemmäksi hänelle, ja hänen päätöksensä yhä varmeni ja muuttui\nperuuttamattomaksi, siitä olkoon todistuksena seuraava kaksimielinen\nkirje, jonka hän kirjoitti ystävälleen.\n\n\n20 _p. jouluk._\n\n\"Kiitän rakkauttasi, Wilhelm, että olet sillä tavoin käsittänyt sanani.\nNiin, olet oikeassa: minulle olisi parempi, että lähtisin. Ihan\nmieleeni ei ole sentään ehdotuksesi, että palaisin teidän luoksenne;\nainakin tekisin mielelläni sitä ennen pienen kiertomatkan, varsinkin\nkun ilmat nyt näyttävät ennustavan kestävää pakkasta ja hyvää keliä.\nSekin on mieleeni, että haluat tulla noutamaan minua; varro sentään\nvielä ainakin kaksi viikkoa ja odota kirjettä minulta, jossa ilmoitan\ntarkemmin. On tarpeen, ettei mitään poimita, ennenkuin se on kypsä, ja\nkaksi viikkoa sinne tai tänne vaikuttaa paljon. Sano äidilleni, että\nhän rukoilisi poikansa puolesta, ja että pyydän anteeksi häneltä\nkaikkea sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut. Se nyt näkyy\nolleen minun osani, että olen samentanut ja pahoittanut niiden mieltä,\njoille minun olisi pitänyt olla iloksi. Hyvästi, rakkain ystäväni!\nSuokoon Jumala sinulle kaikkea siunaustaan! Jää hyvästi!\"\n\n\nMitä liikkui Lotten mielessä näinä aikoina, mitkä olivat hänen\ntunteensa puolisoaan, mitkä onnetonta ystäväänsä kohtaan, sitä\nrohkenemme tuskin yrittää sanoin kuvata, vaikka sentään, kun tunnemme\nhänen luonteenlaatunsa, voimmekin siitä muodostaa itsellemme hieman\nkäsitystä, voipa ehkä joku ihanasieluinen nainen kuvailla mielessään\nhänen asemansakin ja kärsiä hänen kerallaan.\n\nSen ainakin tiedämme, että hän oli vakaasti päättänyt tehdä kaikkensa\nsaadakseen Wertherin poistumaan, ja sikäli kuin hän vielä epäröi,\ntapahtui se ainoastaan sydämellisestä, ystävällisestä hellyydestä, hän\nkun tiesi, kuinka raskasta se olisi Wertherille, jopa ehkä melkein\nmahdotontakin. Näihin aikoihin hänen oli kuitenkin pakko ryhtyä\nratkaisevampiin toimenpiteisiin asiassa, miehensä kun itsepintaisesti\noli vaiti kaikesta, mikä koski tätä suhdetta, kuten Lotte itsekin aina\noli ollut, ja hänelle oli niinmuodoin sitä tärkeämpää itse teossa\ntodistaa, että mielenlaatunsa oli hänen miehensä mielenlaadun arvoinen.\n\nSamana päivänä, jona Werther oli kirjoittanut edellä julkaistun kirjeen\nystävälleen --- oli sunnuntai ennen joulua -- tuli hän illalla\ntervehtimään Lottea ja tapasi hänet yksin. Lotte järjesteli muutamia\nleluja, jotka hän oli valmistanut pikkusiskoilleen joululahjoiksi.\nWerther puheli ilosta, joka lapsilla oli oleva, ja ajoista, jolloin\nihminen vielä oli sulaa taivaista riemua, kun ovi odottamatta aukeni ja\nhän näki edessään koristetun joulukuusen kynttilöineen, makeisineen ja\nomenoineen. -- Saatte tekin jotain, sanoi Lotte, koettaen kätkeä\nhämminkiään suloiseen hymyyn, saatte tekin jotain, jos olette oikein\nhyvä, saatte vahakynttilän ja jotain muutakin ehkä. -- Ja mitä te\nsitten tarkoitatte hyvällä? huudahti Werther; miten minun pitää olla?\nkuinka voin olla hyvä, rakas Lotte! -- Torstai-iltana, sanoi Lotte, on\njouluaatto, silloin tulevat tänne lapset ja isäni, silloin jokainen saa\nosansa, silloin tulette tekin -- mutta ette ennen. -- Werther hykähti.\n-- Oi kuulkaa, jatkoi Lotte, niin se nyt kerran on; minä pyydän teitä\noman rauhani tähden: näin ei saa, ei saa kauemmin jatkua. -- Werther\nkäänsi katseensa hänestä, rupesi astumaan edestakaisin huoneessa\nmutisten: Näin ei saa jatkua! Lotte, joka tunsi sen kamalan tilan,\nmihin nämä sanat olivat Wertherin saattaneet, koetti kaikenlaisilla\nkysymyksillä johtaa hänen ajatuksiaan muuanne, mutta turhaan. -- Ei,\nLotte, huudahti Werther, en ole näkevä teitä enää! -- Miksi niin?\nvastasi Lotte. Werther, te voitte, teidän täytyy tulla tervehtimään\nmeitä vielä, mutta tyyntykää vain. Oi, miksi teidän pitää olla\ntuommoinen, että noin kiihkeästi ja hillittömästi antaudutte kaikkeen,\nmikä kerran valtaa teidät? Kuulkaa, jatkoi hän, ottaen Wertheriä\nkädestä, koettakaa olla tyynempi! Teidän hengenlahjanne, tietonne,\nkykynne, kaikki ne voivat valmistaa teille niin monenlaista tyydytystä!\nOlkaa mies! tehkää loppu tuskallisesta kiintymyksestänne olentoon, joka\nei voi muuta kuin sääliä teitä. -- Werther kiristeli hampaitaan ja\nkatsahti synkästi häneen. Lotte piti yhä häntä kädestä. -- Mutta\ntyyntykäähän nyt hetkeksi edes, Werther! sanoi hän. Ettekö tunne, että\npetätte itsenne, että ehdoin tahdoin saatatte itsenne turmioon? Miksi\njuuri minua, Werther? juuri minua, joka olen toisen oma? Juuri niin,\ntoisen oma? Pelkäänpä, pelkäänpä, että juuri tuo mahdottomuus saada\nminut tekee halunne niin kiihkeäksi. -- Werther veti kätensä hänen\nkädestään ja loi häneen jäykän ja kalsean katseen. -- Viisaasti\npuhuttu! huudahti hän, perin viisaasti! Onko ehkä Albert keksinyt tuon?\nOivallista! Oivallista! -- Kuka tahansa voi sen keksiä, vastasi Lotte.\nJa eikö siis todellakaan koko avarassa maailmassa muka ole tyttöä, joka\ntyydyttäisi teidän sydäntänne? Koettakaa nyt edes, etsikää, jos\nkumminkin löytäisitte, ja minä vannon ja vakuutan, te löydätte; jo\nkauan on minua sekä teidän että itsemme tähden huolettanut nähdä teidän\nsulkeutuvan niin ahtaaseen piiriin. Koettakaa nyt malttaa itseänne\nhiukan! Jokin matka ehkä viihdyttäisi teitä, ihan varmaan viihdyttäisi.\nEtsikää ja löytäkää olento, joka ansaitsee rakkautenne, ja palatkaa\nsitten tänne ja nauttikaamme yhdessä todellisen ystävyyden autuutta. --\n\nTuon, sanoi Werther kylmästi hymyillen, voisi paikalla painattaa ja\nsuosittaa sitä kenelle hovimestarille hyvänsä. Rakas Lotte! Malttakaa\nhetkinen vielä, kaikki, kaikki on käyvä tahtonne mukaan. -- Luvatkaa\nnyt ainoastaan, Werther, ettette tule ennen kuin jouluaattona! --\nWerther aikoi juuri vastata, mutta samassa Albert astui sisään. He\nsanoivat toisilleen kylmästi hyvää iltaa ja rupesivat sitten vierekkäin\nja hämillisinä astelemaan edestakaisin huoneessa. Werther alkoi puhella\njostakin tyhjänpäiväisestä aiheesta, joka pian oli puhuttu kuiviin,\nsamoin Albert, joka senjälkeen kysyi rouvaltaan joistakin asioista,\njotka oli jättänyt hänen toimitettavikseen, ja kuultuaan, että ne vielä\nolivat toimittamatta, hän sanoi Lottelle joitakin sanoja, jotka\nWertheristä tuntuivat kylmiltä, vieläpä tylyiltäkin. Hän aikoi lähteä,\nmutta ei voinut, ja viipyi aina kello kahdeksaan, joll'aikaa\ntoivottomuus ja tyytymättömyys yhä kiihtyi hänessä, kunnes viimein\nruvettiin kattamaan pöytää, jolloin hän otti hattunsa ja keppinsä.\nAlbert kehoitti häntä jäämään, mutta hän, kun oli huomaavinaan siinä\nvain tyhjän kohteliaisuuden, kiitti kylmästi ja lähti.\n\nHän tuli kotiinsa, otti palveluspojaltaan, joka aikoi näyttää hänelle\nvalkeata, kynttilän kädestä ja meni yksin huoneeseensa, purskahti\nsiellä äänekkääseen itkuun, puhui kiihtyneesti itsekseen, asteli\nkiivaasti huoneessa edestakaisin ja heittäytyi viimein riisuutumatta\nvuoteelleen, mistä palvelijansa hänet löysi, tohtiessaan yhdentoista\najoissa astua sisään kysymään, saisiko vetää saappaat herran jaloista.\nSen Werther sallikin ja kielsi palvelijaansa tulemasta seuraavana\naamuna huoneeseen, ennenkuin hän kutsui.\n\nMaanantai-aamuna varhain, yhdentenäkolmatta päivänä joulukuuta, hän\nkirjoitti Lottelle seuraavan kirjeen, joka hänen kuolemansa jälkeen\ntavattiin hänen kirjoituspöydältään ja toimitettiin perille, ja jonka\njulkaisen tässä otteittain, sen mukaan kuin asianhaaroista selvenee,\nmilloin hän kunkin kohdan on kirjoittanut.\n\n\"Se on siis päätetty, Lotte, minä kuolen, ja kirjoitan ilman\nvähintäkään romanttista liioittelua, ihan tyynesti tämän, kirjoitan\nsaman päivän aamuna, jona viimeisen kerran olen näkevä sinut. Kun luet\ntämän, rakas, peittää jo haudan kylmä multa sen levottoman ja\nonnettoman jäykenneet jäännökset, joka viimeisiksi hetkikseen ei tiedä\nsen suurempaa autuutta kuin saada ajatella sinua ja antaa mielensä\naskaroida sinussa. Viimeinen yöni oli kamala, mutta oi, se oli myöskin\nterveellinen yö minulle. Se se on tehnyt päätökseni varmaksi ja\nlujaksi: minä kuolen! Kun eilen, mieleni ja koko sieluni ollessa\npeloittavan kiihtyneinä, riistäydyin erilleni sinusta, kun kaikki\ntunkemalla tunki sydämeeni, ja kun koko kamalassa kylmyydessään selkeni\neteeni ja kouristi mieltäni toivoton, iloton oloni rinnallasi, niin\nolin tuskin päässyt huoneeseeni, kun ihan suunniltani heittäysin\npolvilleni, ja oi Jumalani, silloin sinä soit minulle katkerain\nkyynelten viimeisen lievikkeen! Tuhannet suunnitelmat ja tuhannet\naikeet riehuivat sielussani, kunnes vihdoin selkeni eteeni lujana ja\nkokonaisena tuo viimeinen ainoa ajatus: minä kuolen! Laskeuduin\nnukkumaan, ja nyt aamulla, kun herään ja olen tyyni, on sydämessäni yhä\nlujana ja vahvana tuo: minä kuolen! -- Tämä ei ole epätoivoa, tämä on\nvarmuutta siitä, että nyt olen kestänyt loppuun ja että uhraan itseni\nsinun tähtesi. Niin, Lotte, miksi salaisin sitä? Yhden meistä kolmesta\ntäytyy poistua, ja se kolmas tahdon olla minä! Oi rakas, tätä raadeltua\nsydäntäni on usein nuoleksinut tulikielinen ajatus -- murhata miehesi!\n-- sinut! -- itseni! -- Olkoon siis! -- Kun joskus kauniina suvi-iltana\nnouset vuorelle, muistele silloin minua, kuinka niin usein tulin ylös\nlaaksoa, ja katsahda sitten kirkkotarhalle hautaani kohden, jolla tuuli\nlaskevan auringon valossa leyhyttelee ruohoa. -- Olin niin tyyni\naloittaessani; nyt, nyt itken kuin lapsi, kun kaikki näkyy niin elävänä\nedessäni.\" --\n\nKello kymmenen tienoissa Werther kutsui palvelijansa sisään ja\npukeutuessaan sanoi hänelle, että koska hän aikoi muutaman päivän\nperästä matkustaa pois, niin palvelijan pitäisi harjata vaatteet ja\nlaittaa kaikki pakattavaksi; samoin hän käski palvelijan käydä\nkaikkialta hakemassa laskuja sekä noutaa takaisin muutamia lainattuja\nkirjoja ja maksaa eräille köyhille, joille hänen oli ollut tapana\nviikoittain antaa raha-apua, etukäteen kahden kuukauden määrä.\n\nHän antoi tuoda ruokansa huoneeseensa, ja syötyään hän ratsasti ulos\namtmannille, joka ei kuitenkaan ollut kotona. Hän rupesi ajatuksiinsa\nvaipuneena astelemaan edestakaisin puutarhassa, ja näytti kuin hän\nvielä viimeksi tahtoisi nauttia kaikkea muistojen haikeutta.\n\nLapset eivät jättäneet häntä kauaksi rauhaan, he seurasivat häntä,\ntarrautuivat häneen kiinni ja kertoivat, että kun tulee huomen ja taas\nhuomen ja vielä yksi päivä, niin silloin he saavat Lotten luona\njoululahjoja, ja kertoivat hänelle ihmeitä, joita heidän pieni\nmielikuvituksensa heille lupasi. -- Huomen! huudahti hän, ja taaskin\nhuomen! ja vielä yksi päivä! -- ja suuteli heitä jokaista\nsydämellisesti ja aikoi jättää heidät, kun pienin vielä kurkottautui\nkuiskaamaan hänelle jotain korvaan. Poikanen ilmaisi hänelle, että isot\nveljet olivat kirjoittaneet kauniita uudenvuodentoivotuksia, _noin_\nisoja, yhden isälle, yhden Albertille ja Lottelle ja yhden herra\nWertherillekin; ne he antavat aikaisin uudenvuodenaamuna. Se sai hänet\nkokonaan liikutuksiin; hän lahjoitti jokaiselle heistä jotakin, nousi\nratsunsa selkään, käski sanoa vanhukselle terveiset ja lähti\nkyynelsilmin pois.\n\nKello viiden tienoissa hän palasi kotiin, käski palvelustytön sytyttää\ntulen ja pitää sitä vireillä yöhön asti. Palvelijansa hän käski\npakkaamaan kirjat ja liinavaatteet matkalaukkuun ja neulomaan vaatteet\nnyytteihin. Senjälkeen hän nähtävästi kirjoitti seuraavan palasen\nviimeistä kirjettään Lottelle:\n\n\"Et odota minua! luulet, että tottelen ja tulen vasta jouluaattona\nluoksesi. Oi Lotte, tänään taikka en ikinä enää. Jouluiltana sinulla on\ntämä paperi kädessäsi, sinä vapiset ja kostutat sitä suloisilla\nkyynelilläsi. Minä tahdon ja minun täytyy! Oi, kuinka hyvältä minussa\ntuntuu, että olen päättänyt sen!\"\n\nLotte oli sillävälin omituisessa mielentilassa. Viimeinen keskustelunsa\nWertherin kanssa oli paljastanut hänelle, kuinka vaikeata tämän olisi\nerota hänestä ja kuinka syvästi Werther kärsisi, jos hänen pitäisi\nmatkustaa pois.\n\nOli kuin ohimennen tullut Albertin läsnäollessa mainituksi, ettei\nWerther kävisi heillä ennen jouluaattoiltaa, ja Albert oli ratsastanut\nerään lähiseudulla asuvan virkamiehen luokse, jonka kanssa hänellä oli\nasioita ja jonka luona hänen täytyi viipyä yötä.\n\nLotte istui nyt yksin, kukaan siskoista ei ollut hänen luonaan, ja hän\njättäytyi ajatustensa valtaan, jotka hiljaa liikkuivat hänen\nsuhteissaan. Hän tunsi nyt iäksi olevansa yhdistetty mieheen, jonka\nrakkauden ja uskollisuuden hän tunsi, johon hän koko sydämellään oli\nkiintynyt, jonka tyyni levollisuus ja luotettavuus näyttivät olevan\nkuin vartavasten luodut sitä varten, että kunnollinen, toimelias nainen\nvoisi niille perustaa elämänsä onnen; hän tunsi mitä miehensä aina oli\noleva hänelle ja hänen lapsilleen. Toiselta puolen oli Werther käynyt\nhänelle niin kalliiksi, jo heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä\noli heidän luonteittensa sopusointu ilmennyt niin kauniina, ja\npitkäaikainen seurustelu hänen kanssaan ja monet yhdessä eletyt\nkohtaukset olivat tehneet sammumattoman vaikutuksen hänen sydämeensä.\nKaiken, mitä hän tunsi ja ajatteli mieltäkiinnittävää, hän oli tottunut\najattelemaan ja tuntemaan Wertherin kanssa yhdessä, ja hänen\npoistumisensa uhkasi jättää koko hänen olentoonsa aukon, joka ei enää\nollut täytettävissä. Oi, kunpa hän sinä hetkenä olisi voinut muuttaa\nWertherin veljekseen, kuinka onnelliseksi hän olisi tuntenut itsensä!\n-- jos hän olisi voinut naittaa hänet jollekulle ystävättärelleen,\nolisi hän voinut toivoa saavansa hänen suhteensa Albertiinkin\nentiselleen!\n\nHän oli ajatellutkin järjestään jokaista ystävätärtään, mutta kaikissa\nhän oli keksinyt aina joitakin vikoja, eikä ollut löytänyt ketään,\njolle olisi suonut hänet.\n\nNäissä mietteissään hän vasta, tekemättä sitä itselleenkään selväksi,\nensikertaa syvästi tunsi, että sydämenpohjainen, salainen toivonsa oli\nsaada pidättää hänet itselleen, ja samalla hänen täytyi kuitenkin sanoa\nitselleen, ettei voisi häntä pitää eikä saisi; hänen puhdasta ja\nkaunista, muuten niin kevyttä ja keveästi huolista vapautuvaa mieltään\npainosti surumielisyys, jota ei valaissut pieninkään onnen toive. Hänen\nsydäntään ahdisti ja otsallaan lepäsi pimeä pilvi.\n\nNiin oli kello joutunut puoli seitsemään, kun hän yht'äkkiä kuuli\nWertherin tulevan portaita ylös ja kohta tunsi hänen askelensa ja hänen\näänensä, joka kysyi häntä. Kuinka sykähtikään hänen sydämensä, ja\nvoimmepa melkein sanoa ensimmäistä kertaa, Wertherin tullessa. Hän\nolisi mielellään ilmoituttanut, ettei ollut kotona, ja kun Werther\nastui sisään, huudahti hän jonkinmoisessa intohimoisessa\nhämmennyksessä: Ette pitänytkään sanaanne! -- Minä en ole mitään\nluvannutkaan, kuului vastaus. -- Silloin teidän olisi toki pitänyt\nnoudattaa pyyntöäni, vastasi Lotte; pyysin teitä meidän kummankin\nrauhan tähden.\n\nHän ei oikein tietänyt mitä sanoi, ja yhtä vähän hän oli täysin\ntietoinen toimistaan, kun lähetti kutsumaan paria ystävätärtään, ettei\nhänen tarvitsisi olla Wertherin kanssa kahden. Werther laski kädestään\nmuutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukana, ja kysyi toisia, ja Lotte\ntoivoi milloin että ystävättärensä tulisivat, milloin taas että he\njäisivät pois. Palvelustyttö palasi ilmoittaen, että molemmat pyysivät\nanteeksi, he eivät voineet tulla.\n\nLotte aikoi käskeä palvelustytön istumaan käsitöineen viereiseen\nhuoneeseen, mutta muutti kohta taas mieltään. Werther käveli huoneessa\nedestakaisin; Lotte meni klaveerin ääreen ja yritti soittaa muuatta\nmenuettia, mutta se ei luistanut. Hän rohkaisi itsensä ja meni tyynenä\nistumaan Wertherin viereen, joka oli asettunut tavalliselle paikalleen\nleposohvalle.\n\nOnko teillä mitään luettavaa mukananne? sanoi Lotte. -- Wertherillä ei\nollut. -- Tuolla laatikossani on käännöksenne muutamiin Ossianin\nlauluihin; en ole vielä lukenut niitä, sillä olen toivonut, että saisin\nkuulla teidän itse lukevan ne, mutta siihen ei ole vielä sattunut\ntilaisuutta. Werther hymyili, kävi noutamassa laulut, häntä värisytti,\nkun hän otti ne käteensä, ja silmänsä kyyneltyivät, kun hän katsahti\nniihin. Hän istuutui ja alkoi lukea:\n\n'Sinä hämärtyvän yön tähti, ihanana säihkyt sinä lännessä, kohotat\nloistavan pääsi pilvestäsi ja vaellat ylväänä kunnaallasi. Mitä\ntähystelet kankaalta? Myrskyiset tuulet ovat tyyntyneet, kaukaa\nääntelee puron solina, etäällä lepajavat kohahtelevat aallot kallioita\nvastaan, iltahyttysten surina häilyy yli lakeuden. Mitä tähystelet,\nsinä ihana valo? Mutta sinä hymyilet ja poistut; iloisina soljuvat\naallot ympärilläsi ja kylvettävät armaita hiuksiasi. Hyvästi, hyvästi,\nlempeä säde! Astu esiin ja ilmesty, sinä Ossianin sielun ihana valo!\n\nJa se astuu esiin voimassaan. Minä näen manallemenneet ystäväni, he\nkokoontuvat Loralle, kuten niinä päivinä, jotka menneet ovat. -- Fingal\ntulee kuin kostea sumupylväs, ympärillään sankarinsa, ja katso,\nlaulajaurhot: ikiharmaa Ullin! ylväs Ryno! Alpin, armahin laulaja, ja\nsinä, vienosti valittava Minona! -- Kuinka muuttuneet olette, te\nystäväni, sitte juhlapäivien Selmalla, jolloin kilvoittelimme laulun\nkunniasta, kuin kevättuulahdukset, jotka kukkulan rintaa henkäillen\nvuoroin häilyttelevät hiljaa kuiskivaa ruohikkoa.\n\nAstui silloin ihanuudessaan esiin Minona, astui esiin, katse luotuna\nmaahan ja silmät kyynelissä; raskaina hulmahtelivat hiuksensa\npuuskaisessa tuulessa, joka puhalsi kukkulalta. -- Kolkoksi kalpeni\nsankarien mieli, kun hän kohotti suloisen äänensä, sillä usein he\nnähneet olivat Salgarin haudan, usein valkean Colman synkän asunnon.\nColma, sointuvaääninen Colma jätettynä yksin kukkulalle; Salgar oli\nluvannut tulla, mutta ylt'ympäri yleni yö. Kuulkaa Colman ääni, kun hän\nyksin istui kukkulallaan.\n\n\n_Colma_.\n\nOn yö! -- minä istun yksin, hyljättynä myrskyisällä kukkulalla. Tuuli\nulvoo vuorilla. Virta pauhaa kallioitaan alas. Minua ei suojaa mikään\nmaja sadetta vastaan, minua hyljättyä myrskyisällä kukkulalla.\n\nYlene, kuu, pilvistäsi! ilmestykää, yön tähdet! Johtakoon minua jokin\nvalo sille paikalle, jolla rakkaani levähtää metsästyksen\nponnistuksista, jousi lauenneena vierellään, nuuskivat koiransa\nympärillään! Mutta tässä minun täytyy istua yksin kalliolla\nhurjistuneen virran partaalla. Virta kohisee ja myrsky pauhaa, ja minä\nen kuule armaani ääntä.\n\nMiksi viipyy mun Salgarini? Onko hän unohtanut sanansa? -- Tuossa on\nkallio ja puu ja tässä on vaahtoova virta! Yön tullen lupasit olla\ntäällä; oi! minne on Salgarini harhautunut? Sinun kanssasi minä aioin\npaeta, jättää isäni ja veljeni! nuo ylpeät! Kauan ovat sukumme olleet\nvihollisia, mutta me emme ole vihollisia, oi Salgar!\n\nHellitä hetkeksi, oi tuuli! tyynny tuokioksi, vihainen virta! jotta\nääneni kaikuisi läpi laakson, että vaeltajani mua kuulisi. Salgar! minä\ntäällä huudan! Tässä on puu ja tässä kallio! Salgar! mun rakkaani!\ntässä olen; miksi viivyt etkä tule? Katso, kuu nousee, virran kalvo\nvälkkyy laaksossa, ja kukkulan kupeella häämöttävät kalliot harmaina;\nmutta minä en näe häntä kukkulalla, eivätkä hänen koiransa ilmaise\nhänen tuloansa. Tässä täytyy minun istua yksin.\n\nMutta kutka ne tuossa alhaalla lepäävät kankaalla? -- Lemmittynikö?\nVeljenikö? -- Puhukaa, oi ystäväni! He eivät vastaa. Kuinka sieluani\nahdistaa! -- Oi, he ovat kuolleet! Heidän miekkansa ovat punaiset! Oi\nveljeni, veljeni, miksi olet surmannut Salgarini! Oi Salgar! miksi olet\nsurmannut veljeni? Molemmat olitte niin rakkaat minulle! Oi, ihana olit\nsinä kukkulalla tuhanten keskellä! Peloittava oli hän taistelussa.\nVastatkaa minulle! kuulkaa ääneni, minun rakastettuni! Mutta oi! He\novat vaiti, vaiti iäisesti! Kylmä kuin multa on heidän povensa!\n\nOi puhukaa, te kuolleitten henget, puhukaa kukkulan kallioilta, puhukaa\nmyrskyisen vuoren laelta, puhukaa, minä en kammoksu! -- Minne olette\nmenneet levolle? Mistä vuoren rotkosta löytäisin teidät? -- En kuule\nheikkoa kuiskaustakaan tuulessa, en äänen humuiluakaan kukkulan\nmyrskyssä.\n\nIstun ja valitan, minä odotan aamua kyynelissäni. Kaivakaa hauta, te\nvainajain ystävät, mutta älkää peittäkö sitä, ennenkuin tulen. Eloni\nhaihtuu kuin uni, kuinka voisin minä jäädä jäljelle. Täällä olen asuva\nystäväini luona, tässä viuhuvan vuorivirran rannalla. -- Kun ylenee yö\nkukkulalle ja tuuli virkoo kankaalla, silloin on henkeni humiseva\ntuulessa ja valittava ystäväini kuolemaa. Metsästäjä kuulee ääneni\nhavumajastaan, kammoaa sitä ja rakastaa sitä, sillä suloinen on oleva\nvalitukseni ystävistäni; he molemmat olivat minulle niin rakkaat!\n\nNoin kuului laulusi, oi Minona, sinä Thormanin vienosti punastuva\ntytär. Kyynelemme juoksivat Colman kohtalon tähden, ja sieluamme\nvarjosti suru.\n\nAstui silloin esiin Ullin harppuineen ja lauloi meille Alpinin laulun.\n-- Alpinin ääni oli ystävällinen ja Rynon sielu tulisäkene. Mutta jo\nlepäsivät he haudan majassa, ja äänensä oli lakannut kaikumasta\nSelmassa. Kerran palasi Ullin metsästämästä, kun sankarit vielä eivät\nolleet kaatuneet. Hän kuuli heidän kilpalaulunsa kukkulalla. Heidän\nlaulunsa on lempeä, mutta suruisa. He valittivat Morarin kuolemaa,\nsankareista ylimmäisen. Hänen sielunsa oli kuin Fingalin sielu, hänen\nkalpansa kuin Oskarin kalpa. -- Mutta hän kaatui, ja hänen isänsä\nvalitti, ja hänen siskonsa silmät uiskentelivat kyynelissä,\nuiskentelivat kyynelissä Minonan silmät, ylvään Morarin sisaren. Hän\nväistyi Ullinin laulua, kuin kuu lännessä, joka aavistaa myrskysateen\ntulon ja kätkee ihanan päänsä pilviin. -- Minä helkytin harppua Ullinin\nkanssa ja säestin valituslaulua.\n\n\n_Ryno_.\n\nTuuli on tuullut ja sade on tauonnut, kirkkaana loistaa keskipäivän\naurinko, ja pilvet haihtuvat. Väistyvänä valaisee kukkulaa epävakaa\naurinko. Punervana valuu vuoren virta laakson halki. Suloinen on\nsolinasi, virta; suloisempi kuitenkin on ääni, jonka kuulen. Se on\nAlpinin ääni, hän valittaa vainajaa. Hänen päänsä on vanhuuttaan\nkumarassa, ja punainen on kyynelöivä silmänsä. Alpin, oiva laulaja!\nmiksi yksin vaikenevalla kukkulalla? miksi valitat sinä kuin tuulen\nhuokaus metsässä, kuin aalto kaukaisella rannalla?\n\n\n_Alpin_.\n\nKyyneleni, Ryno, valuvat vainajan muistolle, ääneni valittaa\nhaudassa-asujaa. Norjana seisot sinä kukkulalla, ihanana ilmestyt sinä\nkankaan poikien seassa, kaatuva olet kuitenkin kuin Morar, ja\nhaudallasi on itkijä istuva. Metsät ja kukkulat unohtavat sinut, ja\njousesi on jännittämättömänä riippuva salissasi.\n\nNopea olit, oi Morar, kuin peura kukkulalla, peloittava olit kuin öinen\ntuli taivaanrannalla. Vihastuksesi oli kuin myrsky ja miekkasi\ntaistelussa kuin salaman välähdys kankaalla; äänesi kuului kuin\nmetsävirta sateen jälkeen, kuin ukkonen etäisillä kukkuloilla. Monta\nkaatui kätesi edessä, vihasi liekki kulutti heidät. Mutta kun palasit\ntaistelusta, kuinka leppeä oli otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko\nrajuilman jälkeen, kuin kuu äänettömässä yössä, tyyni oli rintasi kuin\nmeri, kun tuulten pauhu on asettunut.\n\nAhdas on nyt asuntosi! synkeä kammiosi! Kolmella askelella mittaan\nhautasi, sinun, joka ennen olit niin suuri! Neljä sammaleista kiveä\novat ainoa muisto sinusta; lehdetön puu ja korkea ruohikko, joka\ntuulessa kuiskailee, ilmoittavat metsästäjälle mahtavan Morarin haudan.\nÄitiä ei sinulla ole, joka itkisi sinua, eikä neitoa, joka vuodattaisi\nrakkauden kyyneleitä; kuollut on hän, joka sinut synnytti, kaatunut on\nMorglanin tytär.\n\nKuka on tämä vanhus sauvan varassa? Ken on hän, jonka hiukset ovat iän\nvalkaisemat, jonka silmät punoittavat kyynelistä? Isäsi on hän, oi\nMorar, ainoan poikansa isä. Hän kuuli taisteluhuudostasi, hän kuuli\nhajalle lyödyistä vihollisista; hän kuuli Morarin maineen! Oi! ei\nkuullut hän hänen haavastaan. Itke, Morarin isä! itke, mutta\npoikasi ei kuule sinua! Syvä on kuolleitten uni, matala heidän\nmulta-päänaluksensa. Ei koskaan kuule hän ääntäsi, ei koskaan herää hän\nkutsustasi. Oi, milloinka koittaa haudassa huomen, sanomaan nukkujalle:\nHeräjä!\n\nJää hyvästi, sinä jaloin ihmisten seassa, sinä valloittaja\ntaistelutanterella! Mutta milloinkaan ei ole sinua se tanner enää\nnäkevä! milloinkaan ei ole synkeä metsä valaistuva kalpasi välkkeestä.\nPoikaa et jätä jälkeesi, mutta laulu on kantava nimeäsi, ja nousevat\nsukupolvet saavat kuulla sinusta, saavat kuulla kaatuneesta Morarista.\n\nÄänekäs oli sankarien valitus, äänekkäin Arminin murtunut huokaus. Hän\nmuisteli poikansa kuolemaa; hänkin kaatui nuoruutensa päivinä. Istui\nlähellä sankaria Carmor, kaikuvan Galmalin ruhtinas. Miksi nyyhkii\nArminin huokaus? puhui hän; mitä tässä on itkettävää? Eikö kaiu laulu\nja soitto heläjä ja sulata ja ilahduta sielua? Ne tulevat kuin\nhiljainen sumu, joka ylenee mereltä ja levittäytyy laakson ylle ja\nkostuttaa kukoistavat kukkaset, mutta sitten virkoo aurinko taas\nvoimaansa ja sumu hälvenee. Miksi valitat sinä niin haikeasti, Armin,\nsinä merten huuhteleman Gorman hallitsija?\n\nValitan? Niin, minä valitan, eikä ole vähäinen valitukseni syy. --\nCarmor, et sinä ole kadottanut poikaa, et kukoistavaa tytärtä; Colgar,\nurho uljas, elää, ja elää Annira, ihanin neitojen seassa. Sukusi vesat\nkukoistavat, oi Carmor, mutta Armin on viimeinen sukuansa. Synkeä on\nvuoteesi, oi Daura! ja kolkko on unesi haudassa. -- Milloin heräjät\nsinä lauluinesi, milloin heräjät sointuvine ääninesi? Herätkää, syksyn\ntuulet, herätkää ja myrskytkää yli aution kankaan! Pauhatkaa,\nmetsävirrat, ja ulvokaa, myrskyt, tammien latvoissa! Vaella revittyjä\npilviä, oi kuu, ja näytä lentävien pilvien lomitse kalvaat kasvosi!\nHerätä muisto minussa siitä kamalasta yöstä, jolloin lapseni hukkuivat,\njolloin kaatui ylväs Arindal ja jolloin kuoli suloinen Daura.\n\nDaura, tyttäreni, ihana olit! ihana kuin kuu, joka vaeltaa Furan\nkukkulain yllä, valkea kuin vitilumi, suloinen kuin henkivä ilma!\nArindal, vahva oli jousesi; nopea oli peitsesi taistotanterella,\nkatseesi kuin usva meren aalloilla ja kilpesi kuin tulipilvi myrskyssä!\n\nArmar, sotakuulu Armar tuli ja kosi Dauraa, eikä Daura kauan\nkiellellyt. Ihanat olivat hänen ystäväinsä toiveet.\n\nErath, Odgalin poika, kantoi vihaa, sillä Armar oli kaatanut hänen\nveljensä. Hän tuli pukeuneena laivuriksi. Kaunis oli purtensa\naalloilla, valkeat olivat hiuksensa vanhuuttaan, tyynet hänen vakavat\nkasvonsa. Ihanin neitojen seassa, sanoi hän, sinä Arminin armas tytär,\ntuolla läheisellä meren kalliolla, missä punaiset hedelmät heloittavat\npuussa, Armar odottaa Dauraa; tulen noutamaan hänen lempeään yli\nvyöryväin aaltojen.\n\nTyttö seurasi häntä ja kutsui Armariaan; ei vastannut muu kuin kallion\nkaiku. Armar! rakkaani! rakkaani! miksi säikytät minua näin? Kuule,\nArnathin poika, kuule! Daura minä olen, Daura, joka sinua kutsun!\n\nErath, petturi, pakeni nauraen maata kohden. Daura koroitti ääntään,\nkutsui isäänsä ja veljeänsä: Arindal! Armin! Eikö kukaan tule Dauraansi\npelastamaan?\n\nHänen äänensä kuului yli meren. Arindal, poikani, tuli kukkulaa alas,\nkorskana metsästyssaaliineen; nuolet rapisivat hänen sivullaan,\njousiansa hän kantoi kädessään, ja ympärillä hypähteli viisi\ntummanharmaata koiraa. Hän näki rohkean Erathin rannalla, otti hänet\nkiinni ja sitoi tammeen; lujasti hän sitoi hänet vyötäisistä, sidotun\nähkinä täytti ilmat.\n\nArindal astui aalloille purressaan noutamaan Dauraa. Armar tulee\nvimmassaan, ampuu harmaasulkaisen nuolensa, se helähtää, se uppoaa\nsydämeesi, oi Arindal, poikani! Erathin, petturin, sijasta sorruit\nsinä, pursi ajautui kallioille, hän vaipui veriinsä ja kuoli. Jalkojesi\nedessä juoksi veljesi veri, oi Daura, kuinka suuri oli tuskasi!\n\nAallot löivät venheen murskaksi. Armar syöksyi veteen pelastaakseen\nDauransa tai kuollakseen. Nopeana lennähti myrskyn puuska vuorilta, hän\nvaipui eikä noussut enää.\n\nYksin seisoin merten huuhtelemalla kaihollani ja kuulin tyttäreni\nvalitukset. Kauas kuului hänen huutonsa, mutta ei voinut isänsä häntä\npelastaa. Koko yön minä seisoin rannalla, näin hänet kuun himmeässä\nvalossa, koko yön kuulin hänen huutonsa; tuuli vonkui, ja sade roiskui\nvuoren kylkiä. Hänen äänensä heikkeni, ennenkuin aamu koitti, hän kuoli\nkuin illan tuuli vuorten ruohikkoon. Tuskien taakan alla hän kuoli ja\njätti Arminin yksin! Mennyt on voimani sodassa, sortunut on ylpeyteni\nneitojen parvessa.\n\nKun syöksyvät myrskyt vuorilta ja kun pohjoinen myllertää merta, istun\nraikuvalla rannalla ja katselen noita kamalia kallioita. Usein näen\nlaskevan kuun valossa lasteni haamut, himmeässä kajasteessa he\nvaeltavat käsi kädessä surujen siskoksina.'\n\nKyyneltulva, joka puhkesi Lotten silmistä ja lievitti hänen\nahdistunutta sydäntään, keskeytti Wertherin laulun. Hän heitti paperin\npois, tarttui Lotten käteen ja ratkesi kuumiin kyyneliin. Lotte nojasi\ntoista kättänsä vastaan ja kätki silmänsä nenäliinaan. Kumpikin oli\näärettömässä liikutuksessa. Noiden jalojen kohtalo johti heidät\ntuntemaan omaakin kärsimystään, he tunsivat yhdessä sen, ja nyt\njuoksivat heidän kyynelensä yhteen. Wertherin huulet ja silmät\npolttivat Lotten käsivarsilla; Lotten valtasi omituinen vavistus; hän\naikoi poistua, mutta tuska ja sääli lepäsivät lamaavina kuin lyijy\nhänen yllään. Hän hengähti syvään tointuakseen ja pyysi nyyhkien\nWertheriä jatkamaan, pyysi ja äänensä värähteli niin taivaallisesti.\nWerther vapisi, hänen sydämensä oli pakahtua; hän otti lehden käteensä\nja luki puoleksi tukahtuneella äänellä:\n\n'Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja puhut: Minä\nkostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastukseni hetki on läsnä,\nläsnä on myrsky, joka on karistava lehteni! Huomenna on vaeltaja\ntuleva, tuleva hän, joka näki minut ihanuudessani; ympärilleen hän on\ntähystelevä minua kedoilta, eikä ole löytävä minua --'\n\nNäiden sanojen merkitys ratkesi koko painollaan hänen onnettomalle\nsydämelleen. Hän heittäytyi Lotten eteen täydessä epätoivossa, tarttui\nhänen käsiinsä, painoi ne silmiään ja otsaansa vastaan, ja näytti kuin\nsinä hetkenä olisi Lotten sielun lävitse lentänyt aavistus hänen\nkamalasta aikeestaan. Hän hämmentyi kokonaan, hän puristi Wertherin\nkäsiä, hän painoi niitä rintaansa vastaan, surunvoittoisessa\nliikutuksessa hän kumartui häntä kohden, ja heidän polttavat poskensa\nkoskettivat toisiaan. Maailma hukkui heidän tunnostaan. Werther kiersi\nkätensä hänen ympärilleen, likisti häntä rintaansa vastaan ja peitti\nhänen värähtelevät, sopertavat huulensa tulisilla suudelmilla. --\nWerther! huudahti Lotte tukahtuneella äänellä ja kääntyen poispäin,\nWerther! -- ja ponnisti heikosti kätensä hänen rintaansa vastaan; --\nWerther! huudahti hän ylevimmällä ja päättävimmällä tunteella. Werther\nei vastustanut, hän hellitti hänet sylistään ja heittäytyi kuin\nmielettömänä hänen jalkoihinsa. Lotte riuhtaisihe pystyyn ja sanoi\ntuskallisesti hämmentyneenä ja äänellä, jossa värähteli rakkaus ja\nvihastus: Tämä on viimeinen kerta, Werther! Te ette näe minua enää. --\nJa luoden viimeisen, täyttä lempeä uhkuvan katseen tuohon onnettomaan\nkurjaan riensi hän viereiseen huoneeseen ja lukitsi sen perässään.\nWerther ojensi kätensä hänen jälkeensä, mutta ei tohtinut pidättää\nhäntä. Hän makasi maassa, pää nojatuolilla, ja siinä asennossa hän oli\nenemmän kuin puolen tuntia, kunnes joku kuului liikkuvan huoneessa ja\nhän tointui. Se oli palvelustyttö, joka tuli kattamaan pöytää. Hän\nkäveli huoneessa edestakaisin, kunnes oli taas yksin, meni sitten\nkamarin ovelle ja huusi hiljaisella äänellä: Lotte! Lotte! yksi ainoa\nsana vain enää! Jäähyväiset! -- Lotte pysyi vaiti. Werther odotti ja\npyysi, odotti taas; sitten hän riuhtautui pois ja huusi: Jää hyvästi,\nLotte! Jää iäksi hyvästi!\n\nHän meni kaupungin portille. Vartijat, jotka jo olivat tottuneet\nhäneen, laskivat ääneti hänet ulos. Tuiskusi vedensekaista räntää, ja\nvasta lähemmä yhtätoista hän kolkutti taaskin portilla. Kun Werther\npalasi kotiin, huomasi hänen palvelijansa, että herransa oli hatutta\npäin. Hän ei sentään tohtinut huomauttaa siitä mitään, riisui hänet\nvain, vaatteet olivat likomärät. Hänen hattunsa löydettiin perästäpäin\neräältä kallionkielekkeeltä, joka on kukkulan rinteellä laakson yllä,\nja on selittämätöntä, että hän semmoisena pimeänä, sateisena yönä oli\nvoinut kiivetä sinne putoamatta alas.\n\nHän laskeutui vuoteelleen ja nukkui kauan. Kun palvelija seuraavana\naamuna hänen käskystään toi kahvin sisään, tapasi hän hänet\nkirjoittamassa. Hän kirjoitti seuraavaa palasta kirjeessään Lottelle.\n\n\"Viimeistä kertaa siis, viimeistä kertaa avaan nämä silmäni. Oi, ne\neivät siis enää saa nähdä aurinkoa, raskas, sumuinen päivä peittää sen.\nSure sinäkin siis, luonto! sinun poikasi, ystäväsi, rakastajasi lähenee\nloppuaan. Lotte! niin outo ja omituinen tunne valtaa mieleni, ja\nkuitenkin se lähinnä muistuttaa hämärää, kajastelevaa unta, kun sanon\nitselleni: tämä on viimeinen aamuni. Viimeinen! Lotte, en osaa oikein\ntajuta tuota sanaa: viimeinen! Enkö ole tässä täysissä voimissani, ja\nhuomenna makaan hervotonna ja velttona maassa. Kuolla! Mitä se on?\nKuule, me uneksumme, kun puhumme kuolemasta. Olen nähnyt monta\nkuolemantapausta; mutta niin rajoitettu on ihmisen tunto, ettei hänellä\nole mitään tajuntaa olemisensa alusta ja lopusta. Nyt vielä minun,\nsinun! sinun, oi rakastettuni! Ja hetken päästä -- erotettu, poissa --\nehkä iäksi? -- Ei, Lotte, ei -- Kuinka minä voisin hävitä? kuinka\nvoisit sinä? Mehän _olemme!_ -- Hävitä? -- Mitä se tarkoittaa? Se on\nsekin vain sana! tyhjä kaiku, jota minä en sydämessäni tunne. --\nKuolla, Lotte! olla peitetty kylmään multaan, niin ahtaalle, niin\npimeään! -- Minulla oli ystävätär kerran, joka oli kaikkeni avuttomassa\nnuoruudessani; hän kuoli, ja minä saatoin häntä hautaan, seisoin haudan\nääressä, kun häntä laskettiin sinne alas, kun köydet kirahtaen\nvedettiin arkun alitse ja kiskaistiin ylös, kun sitten ensimmäinen\nlapiollinen kumahti alas, ja nariseva arkku äännähti tumpeasti, ja yhä\ntumpeammin ja tumpeammin, kunnes se viimein oli kokonaan peitossa.\nMurheen murtamana, järkytettynä, ahdistuksen vallassa ja sisäisesti\nrunneltuna minä syöksyin maahan haudan viereen, mutta en tietänyt miten\nminulle kävi, -- miten minulle on käyvä -- Kuolla! hauta! en tajua\nniitä sanoja.\n\n\"Oi anna, anna minulle anteeksi! Eilen! Sen olisi pitänyt olla elämäni\nviimeinen hetki! Oi sinua enkeliä! ensimmäisen kerran, ensimmäisen\nkerran välähti epäilyksetönnä sisimmän itseni lävitse tuo värjyisä\nsulouden ja onnen hurma: Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Vielä\npalaa huulillani se pyhä tuli, joka niille virtasi sinun huuliltasi:\nuusi lämmin ihanuus elää ja valaisee sydämessäni. Anna, anna minulle\nanteeksi!\n\n\"Oi, minä tiesin, että rakastit minua, tiesin sen ensimmäisestä\nsielusyvästä katseestasi, ensimmäisestä kätesi puristuksesta; ja\nkuitenkin, kun taas olin poissa, kun näin Albertin rinnallasi, eksyin\ntaaskin kuumeisiin epäilyksiin.\n\n\"Muistatko kukkia, jotka kerran lähetit minulle, kun\neräässä kiusallisessa seurassa et voinut vaihtaa sanaakaan tai\nkädenpuristustakaan kanssani? Oi, puolen yötä olin polvillani niiden\nedessä, ja ne vakuuttivat minulle rakkautesi. Mutta oi! tuo tunne\nhälveni, kuten väistyy uskovan sielusta vähitellen Jumalan armon\ntuntokin, joka sentään taivaantäytenä annetaan hänelle pyhissä\nnäkyvissä merkeissä.\n\n\"Tuo kaikki on haihtuvaa, mutta iäisyydetkään eivät sammuta sitä\nhehkuvaa elämää, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen\nitsessäni! Hän rakastaa minua! Tämä käsivarteni on häntä syleillyt!\nnämä huuleni ovat värähdelleet hänen huulillaan, tämä suuni on\nsammallellut hänen suullaan. Hän on minun! Sinä olet minun! Lotte, olet\niäti!\n\n\"Ja mitä se merkitsee, että Albert on miehesi? Miehesi! Olkoonkin tämän\nmaailman edessä -- ja olkoonkin tämän maailman silmissä synti, että\nrakastan sinua, että tahtoisin riuhtaista sinut hänen sylistään omaani!\nSynti? Hyvä, olkoon, minähän rankaisen itseäni siitä; olen tuntenut sen\nsynnin koko sen taivaallisessa hurmassa, olen nauttinut siitä, olen\nimenyt siitä elämänvilvoketta ja voimaa sydämeeni. Tästä hetkestä\nlähtien sinä olet minun! minun, oi Lotte! Lähden edellä! Lähden isäni\ntykö, lähden sinun isäsi tykö. Hänelle uskon murheeni, ja hän on minua\nlohduttava, kunnes sinä tulet, ja silloin minä liihoittelen vastaasi ja\notan sinut ja olen sinun kanssasi iäisessä syleilyssä Ikiäärettömän\nkasvojen edessä.\n\n\"En uneksi, eikä uskoni ole harhaluuloa. Haudan partaalla ihminen näkee\nkirkkaammin. Me jäämme olemaan! Näemme vielä toisemme. Näemme äitisi!\nMinä näen hänet, löydän hänet, ja oi! vuodatan hänelle koko sydämeni!\nSinun äitisi, sinun kuvasi.\"\n\nLähemmä yhtätoista Werther kysyi palvelijaltaan, joko Albert\nmahdollisesti oli palannut? Palvelija sanoi hänen palanneen, koska oli\nnähnyt vietävän hänen hevostaan ohitse. Silloin antoi herransa hänelle\navoimen kirjelipun, joka sisälsi: \"Lainaisitteko minulle erästä\naikomaani matkaa varten pistolinne? Hartaat jäähyväiseni!\"\n\nSuloinen rouvamme oli nukkunut hyvin huonosti viime yön; se mitä hän\noli pelännyt, oli nyt tapahtunut ja tapahtunut tavalla, jota hän ei\nollut osannut edes aavistaa tai pelätä. Hänen muuten niin puhdas ja\ntyynen kevyt verensä oli nyt kuumeisessa liikkeessä, ja tuhannet\nristeilevät mielialat järkyttivät hänen suloista sydäntään. Tunsiko hän\nyhä Wertherin syleilyjen tulta povessaan? vai johtuiko hänen\nlevottomuutensa Wertherin uhkarohkeuden synnyttämästä suuttumuksesta?\nvai oliko hän semmoinen alakuloisuuttaan, kun vertasi nykyistä tilaansa\nnoihin päiviin, jolloin mielensä oli ollut niin kirkkaan ja vapaan\nviaton ja jolloin itseluottamuksensa oli ollut niin huolettoman varma?\nMiten hän oli tämän jälkeen astuva miehensä eteen? kuinka tunnustaisi\nhänelle kohtauksen, jonka hän niin hyvin olisi saanut tunnustaa, mutta\njota hän kuitenkaan ei oikein olisi tohtinut? He olivat niin kauan jo\nolleet puhumatta toisilleen tästä, ja pitikö hänen nyt ensiksi\nkatkaista tämä vaikeneminen ja näin sopimattomaan aikaan ilmoittaa\npuolisolleen näin odottamatonta? Hän pelkäsi, että jo paljas tieto\nWertherin käynnistä hänen luonaan tekisi epäedullisen vaikutuksen\nAlbertiin, ja nyt vielä lisäksi tämmöinen odottamaton järkyttävä\ntapaus! Voiko hän millään todennäköisyydellä toivoa, että miehensä\nnäkisi häntä ihan oikeassa valossa ja ilman mitään epäluuloja? ja\ntoivoiko hän edes ihan, että hän voisi nähdä hänen sieluunsa? Ja\ntoisaalta taas, voiko ja taisiko hän salata mitään mieheltään, jonka\nedessä hän aina oli seisonut avoimena ja vapaana kuin läpinäkyvä lasi\nja jolta hän ei koskaan ollut salannut eikä ollut voinut salata mitään?\nJos hän ajatteli kuinka hyvänsä, huomasi hän aina vain huolta ja\nhämminkiä, ja aina palasivat hänen ajatuksensa Wertheriin, jonka hän\nnyt oli menettänyt, josta hän ei olisi voinut luopua, mutta joka hänen\nnyt sydämensä suruksi täytyi jättää oman onnensa nojaan, ja jolle,\nhänet kadotettuaan, ei enää jäänyt mitään.\n\nKuinka rasittikaan ja painoikaan häntä nyt tuo umpimielinen suhde, joka\noli muodostunut hänen ja hänen miehensä välille ja jota hän ei sentään\nniin selvästi ajatellut kuin hän sen tunsi! Tuommoiset järkevät ja\nhyvät ihmiset kuin he ovat hyvin vaarassa joidenkin salaisten\nkeskinäisten eroavaisuuksien tähden ruveta vaiteliaiksi, kumpikin\najattelee vain, kuinka oikeassa hän on ja kuinka väärässä toinen, ja\nsuhde sekaantuu ja ärtyy niin, että on mahdoton selvittää solmua sinä\nratkaisevana hetkenä, josta kaikki riippuu. Olisipa nyt heidänkin\nvälillään vallinnut avomielinen luottamus ja jo aiemmin liittänyt\nheidät lähemmä toisiaan, olisivatpa rakkaus ja molemminpuolinen lempeä\nja myötätuntoinen suvaitsemus eläneet heissä ja sulattaneet heidän\nsydämensä toisilleen, niin ystävämme olisi ehkä vielä ollut\npelastettavissa.\n\nEräs omituinen asianhaara tuli tähän lisäksi. Werther ei ollut, kuten\nhänen kirjeistäänkin tiedämme, koskaan salannut, että hänessä eli halu\npoistua elämästä. Hänellä ja Albertilla oli usein ollut kiivaita\nväittelyitä sen johdosta, ja Lotte oli sitäpaitsi usein keskustellut\nsiitä miehensä kanssa. Albertista semmoinen teko oli ehdottomasti\nvastenmielinen; hän oli sitäpaitsi joskus jonkinlaisella ärtyisyydellä,\njoka ei muuten ollenkaan kuulunut hänen luonteeseensa, viittaillut\nepäilevänsä, oliko koko tuommoinen aie vakavasti ajateltukaan, oli\njoskus laskenut leikkiäkin siitä ja ilmaissut Lottelle epäilynsä. Tämä\nkyllä toisaalta rauhoittikin Lottea, kun hänen ajatuksensa harhautuivat\nkuvittelemaan tuollaista surullista mahdollisuutta; mutta toiselta\npuolen hän tunsi sen myöskin estävän häntä ilmaisemasta miehelleen\nniitä huolia, jotka tänä hetkenä rasittivat hänen mieltään.\n\nAlbert palasi kotiin, ja Lotte riensi hämmentyneellä kiireellä häntä\nvastaan; Albert oli huonolla tuulella, hänen asiansa olivat menneet\nhuonosti, hän oli lähiseudun amtmannissa tavannut taipumattoman\npikkumaisen ihmisen. Huono tiekin oli lisännyt hänen pahaa tuultaan.\n\nHän kysyi, oliko mitään erityistä tapahtunut, ja Lotte vastasi\nhätäisesti, että Werther oli käynyt eilen illalla heillä. Albert kysyi,\noliko tullut kirjeitä, ja sai vastaukseksi, että hänen huoneessaan oli\njoitakin kirjeitä ja kääröjä. Albert lähti sinne, ja Lotte jäi yksin.\nTuon hänen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen läsnäolo oli tehnyt\nuuden vaikutuksen hänen sydämeensä. Kun hän ajatteli hänen\njalomielisyyttään, hänen rakkauttaan ja hyvyyttään, rauhoittui hänen\nmielensä, ja hän rupesi tuntemaan salaista vetoa lähteä hänen\njäljessään; hän ottikin käsityönsä ja meni hänen huoneeseensa, kuten\nusein ennenkin. Hän tapasi hänet aukaisemassa kääröjä ja lukemassa.\nMuutamat näyttivät sisältävän ikäviä uutisia. Lotte kyseli häneltä yhtä\nja toista, hän vastasi lyhyesti ja istuutui pöytänsä ääreen\nkirjoittamaan.\n\nSiten he olivat jonkin aikaa istuneet yhdessä, ja Lotten mieli kävi yhä\nankeammaksi ja kolkommaksi. Hän tunsi, kuinka vaikeata hänen olisi,\nvaikka miehensä oli parhaimmallakin tuulellaan, ilmaista hänelle sitä,\nmikä nyt ahdisti hänen sydäntään: hänet valtasi surumielisyys, joka\nahdisti sitä tuskallisemmin, kun hän koetti salata sitä ja nieli\nkyynelensä.\n\nWertherin palveluspojan tulo sai hänet kokonaan hämmennyksiin; tämä\nantoi kirjelipun Albertille, joka tyynesti kääntyi vaimoansa kohden ja\nsanoi: Anna hänelle pistolit. -- Sano, että toivotan hänelle onnellista\nmatkaa, virkkoi hän pojalle. Tämä vaikutti Lotteen kuin salaman isku,\nhän horjui noustessaan eikä tietänyt mitä teki. Hitaasti hän läheni\nseinää, otti vavisten pistolit alas, puhdisti ne tomusta ja olisi vielä\nkauankin vitkaillut, ellei Albertin kysyvä katse olisi kiirehtänyt\nhäntä. Saamatta sanaakaan suustaan hän antoi nuo onnettomat aseet\npojalle, ja kun poika oli mennyt ovesta ulos, hän kokosi työnsä ja\nlähti huoneeseensa mitä repivimmän epätietoisuuden vallassa. Hänen\nsydämensä oli täynnä pahoja aavistuksia. Toisinaan hän oli\nlähtemäisillään miehensä luo heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa ja\ntunnustaakseen hänelle kaiken, eilisillan tapaukset, syyllisyytensä ja\npelkonsa; mutta sitten taas näytti tämäkin kaikki pimeältä; ainakaan ei\nhän voinut toivoa, että saisi miehensä lähtemään Wertherin luokse.\nPöytä katettiin, ja eräs hyvä ystävätär, joka vain tuli kysymään jotain\nja jonka piti kohta lähteä -- mutta joka sitten jäikin, teki\npöytäkeskustelun edes hiukan siedettäväksi; täytyihän hillitä itseään,\npuhella, kertoilla, unohtaa itsensä.\n\nPoika palasi pistolit mukanaan Wertherin luokse, joka ihastuksella otti\nne hänen kädestään, kun kuuli, että Lotte oli ne antanut. Hän antoi\ntuoda itselleen leipää ja viiniä, käski pojan mennä ruoalle ja istui\nitse kirjoittamaan.\n\n\"Sinun käsistäsi ne on saatu, sinä olet ne puhdistanut tomusta,\nsuutelen niitä tuhannet kerrat, sinun kätesi on levännyt niillä: sinä,\nHenki taivaan, suosit siis päätöstäni! ja sinä, Lotte, sinä annat\nminulle aseen, sinä, jonka käsistä toivoin saavani kuoleman,\nja ah, jonka käsistä sen nyt saankin. Oi, kuinka urkin kaiken\npalveluspojaltani! Kätesi vavahtelivat, kun annoit ne hänelle, et\nsanonut mitään hyvästiksi. -- Voi minua! voi minua! et mitään\njäähyväisiksi! -- Olisitko sulkenut sydämesi minulta, olisitko sen\nhetken tähden, joka iäksi liitti minut sinuun? Lotte, vuosituhannet\neivät voi sammuttaa sen vaikutusta! ja minä tunnen, että sinä et saata\nvihata olentoa, joka niin hehkuu sinulle.\"\n\nSyötyään hän käski palvelijansa lopullisesti pakata kaikki tavarat,\nhävitti muutamia papereitaan, lähti ulos ja toimitti järjestykseen\njoitakin pikkuvelkoja vielä. Hän palasi taaskin kotiin, meni vieläkin,\nsateesta huolimatta, ulos portista kreivilliseen puistoon, harhaili\nympäri kauempanakin, palasi viimein yön pimetessä ja rupesi\nkirjoittamaan.\n\n\"Wilhelm, viimeistä kertaa olen nähnyt kedot ja metsän ja taivaan. Jää\nhyvästi sinäkin! Rakas äitini, anna anteeksi minulle! Lohduta sinä\nhäntä, Wilhelm! Jumala olkoon kanssanne! Asiani ovat kaikki\njärjestyksessä. Jääkää hyvästi! me tapaamme toisemme vielä ja\nonnellisempina.\"\n\n\"Olen huonosti palkinnut sinulle, Albert, mutta sinä annat minulle\nanteeksi. Olen häirinnyt kotisi rauhan, olen tuottanut epäluottamusta\nteidän välillenne. Jää hyvästi! tahdon poistaakin sen. Oi, että\nkuolemani tekisi teidät onnellisiksi! Albert, Albert! tee onnelliseksi\nenkelisi! Silloin olkoon Jumalan siunaus kanssasi.\"\n\nHän selaili illan kuluessa vielä paljon papereitaan, repi niitä rikki\nja heitti uuniin, sinetöi muutamia paketteja ja osoitti ne Wilhelmille.\nNe sisälsivät pieniä kirjoitelmia ja yksityisiä ajatelmia, joita olen\nmuutamia nähnytkin, ja kun hän kello kymmenen tienoissa oli panettanut\nlisää puita uuniin ja käskenyt tuoda itselleen pullon viiniä, lähetti\nhän palvelijansa, jonka makuuhuone, samoin kuin talonväenkin, oli\nkaukana takarakennuksessa, levolle; poika menikin ja heittäysi\nriisuutumatta vuoteelle; isäntänsä oli näet sanonut, että kyytihevoset\ntulisivat jo ennen kello kuutta portille.\n\n\n_Jälkeen yhdentoista_.\n\n\"Kaikki on niin hiljaista ympärilläni, niin tyyntä sielussani. Kiitän\nsinua, Jumala, että suot minulle näiksi viimeisiksi hetkiksi näin\nlämpimän mielen ja tämän voiman.\n\n\"Astun ikkunan ääreen, rakkahin, ja näen, oi, näen myrskyisten,\nohitsekiitävien pilvien lomitse vielä kerran vilkahtavan jonkin\nyksinäisen tähden tuolla iäisellä taivaalla. Ei, te ette putoa!\nIkiolento kantaa parmaillaan teitä ja minua. Näen Vaakasikermän\nkeskitähden, tuon ihanimman kaikista tähdistä. Kun näin iltaisin lähdin\nluotasi, niin se seisoi, ovesta ulos astuessani, vastapäätä ylläni.\nMissä hurmauksen humalassa olen monet kerrat tähystellyt ylös sitä\nkohden! kuinka monesti olen kädet kohotettuina valinnut sen niiden\nautuushetkieni tunnukseksi ja pyhäksi muistomerkiksi! ja yhä vieläkin\n-- oi Lotte, mikä ei muistuttaisi minua sinusta! kaikkiallahan olet\nympärilläni, ja kyllästymättä, kuin lapsi, olen haalinut itselleni\nkaikkea pientä, minkä vain sinun kosketuksesi on pyhittänyt!\n\n\"Armas varjokuvasi! Lahjoitan sen sinulle takaisin, Lotte, ja pyydän,\nettä kunnioitat sitä. Tuhannet, tuhannet suudelmat olen sille painanut,\ntuhannet tervehdykset olen nyökäyttänyt sille, kun lähdin ulos tai\npalasin kotiin.\n\n\"Olen kirjoittanut isällesi kirjelippusen ja pyytänyt, että hän\nsuojelisi ruumistani. Kirkkotarhassa kasvaa, sen takakulmassa, peltoja\nkäsin, kaksi lehmusta; niiden juurella tahtoisin levätä. Hän voi ja hän\ntekee sen ystävänsä puolesta. Pyydä sinäkin häntä. En tahdo vaatia,\nettä hurskaat kristityt joutuisivat lepäämään tällaisen kurjan\nonnettoman rinnalla. Ah, soisin, että hautaisitte minut jonnekin tien\nvarrelle tai yksinäiseen laaksoon johonkin, jotta saisivat pappi ja\nleviitta astua hautakiveni ohitse itseään siunaten, ja jotta joku\nlaupias samarialainen saisi vuodattaa kyynelen puolestani.\n\n\"Nyt, Lotte! En kammo kohottaa tuota kamalaa maljaa, josta olen\ntyhjentävä kuoleman huumauksen! Sinä ojensit sen minulle, enkä minä\nepäröi. Kaikki! Kaikki! Tällä tapaa siis ovat kaikki elämäni toivot ja\ntoiveet täyttyneet! Näin kylmänä, näin liikutuksettomana voin kolkuttaa\nkuoleman rautaporttia!\n\n\"Oi, että olisi ollut minulle suotu kuolla _sinun_ puolestasi! Lotte,\nuhrautua _sinun_ puolestasi! Rohkeana, iloisena kuolisin, jos voisin\ntuottaa sinulle jälleen levon ja elämänilon. Mutta oi, ainoastaan\nharvoille ja jaloimmille on suotu vuodattaa verensä omiensa puolesta ja\nsytyttää kuolemallaan uusi satakertainen elämä ystävilleen!\n\n\"Tässä puvussani, Lotte, tahdon tulla haudatuksi; sinä olet koskettanut\nsitä, olet pyhittänyt sen; olen pyytänyt isältäsikin sitä. Sieluni\nliihoittelee kirstuni yllä. Älkää tutkiko taskujani. Tämä\nvaaleanpunainen nauha, joka sinulla oli povellasi, kun ensimmäisen\nkerran näin sinut lastesi piirissä -- oi, suutele heitä tuhannet kerrat\nja kerro heille heidän onnettomasta ystävästään. Heitä armaita! on kuin\nnäkisin heidät ympärilläni. Oi, kuinka nopeasti ja kuinka läheisesti\nliityin sinuun kohta! kuinka heti ensimmäisestä silmänräpäyksestä asti\nen enää osannut sinusta erota! -- Tämän nauhan täytyy seurata minua\nhautaan. Syntymäpäivänäni lahjoitit sen minulle! Miten tuntuikaan\nsydämeeni kaikki tuo! -- Oi, en aavistanut silloin, että tieni johtaisi\ntähän! -- -- Pysy tyynenä! minä rukoilen sinua, pysy tyynenä!\n\n\"Ne ovat ladatut -- Kello lyö kaksitoista! Tapahtukoon se siis! --\nLotte! Lotte, jää hyvästi! jää hyvästi!\"\n\nEräs naapuri näki ruudin välähdyksen ja kuuli laukauksen; mutta kun\nkaikki pysyi hiljaa, ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.\n\nAamulla kello kuudelta palvelija astuu kynttilä kädessä sisään. Hän\ntapaa isäntänsä maassa, vieressään pistoli ja verta. Hän huudahtaa, hän\ntarttuu häneen; Werther ei vastaa, hän on henkitoreissaan. Palvelija\njuoksee hakemaan lääkäriä, hakemaan Albertia. Lotte kuulee vedettävän\novikelloa, hänen joka jäsentänsä värisyttää. Hän herättää miehensä, he\nnousevat; palvelija kertoo itkien ja änkyttäen tapauksesta, Lotte\nvaipuu tainnoksissa Albertin eteen lattialle.\n\nKun lääkäri saapui onnettoman Wertherin luokse, tapasi hän hänet\nkuolemaisillaan maassa; valtimo tykytti vielä, mutta kaikki jäsenet\nolivat veltot. Hän oli ampunut läpi päänsä oikean silmän yläpuolelta;\naivot olivat juosseet ulos. Aukaistiin lisäksi eräs suoni käsivarressa;\nsiitä juoksi verta, hän hengitti vielä.\n\nTuolin käsipuulla olevasta verestä voitiin päättää, että hän oli tehnyt\ntekonsa istuen kirjoituspöytänsä edessä, että hän sitten oli vaipunut\nmaahan ja kouristuksissaan vierittäytynyt ympäri tuolin. Hän makasi\nvoimattomana selällään ikkunaan päin kääntyneenä, täydessä puvussaan,\nkengät jaloissaan ja yllään sininen takki ja keltaiset liivit.\n\nTalo, lähitalot, koko kaupunki joutui liikkeeseen. Albert astui sisään.\nWerther oli nostettu vuoteeseen, otsalla oli side, hänen kasvonsa\nolivat kuin kuolleen, hän ei liikahduttanut jäsentäkään. Keuhkot\nkorisivat vielä kamalasti, milloin heikosti, milloin vahvempaan; loppu\noli lähellä.\n\nViinistä hän oli juonut vain yhden lasin. Emilia Galotti oli avoimena\npöydällä.\n\nPyydän päästä kuvaamasta Albertin hämmästystä ja Lotten tuskallista\nsurua.\n\nHeti tapauksesta tiedon saatuaan ajoi vanha amtmanni täyttä laukkaa\npaikalle; hän suuteli kuolevaa kuumasti itkien. Hänen vanhimmat\npoikansa tulivat kohta hänen jäljissään, heittäytyivät Wertherin\nvuoteen ääreen mitä rajattomimmassa tuskassa, suutelivat hänen käsiään\nja suutaan, ja vanhin, josta hän aina oli pitänyt enimmän, riippui\nhänen huulillaan, kunnes hän heitti henkensä ja poika väkisin vedettiin\npois. Kello kahdeltatoista päivällä hän kuoli. Amtmannin läsnäolo ja\nhänen toimenpiteensä vaikuttivat, ettei syntynyt mitään väentungosta.\nIllalla kello yhdentoista tienoissa hän hautautti hänet paikkaan, jonka\nhän itse oli valinnut. Vanhus oli saattamassa ja pojat, Albert ei\nvoinut. Lotten henki oli vaarassa. Muutamat käsityöläiset kantoivat\nhänet. Pappia ei ollut hänen saattueessaan.\n\n\n\n"]