[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_e42hzIpZZ8wxlc7I6hJOelUtwyZw7wuA2Eyn4NJD18":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},889,"Maailman loppu","Rauhala, K. N. (mm. nimim. Johannes Karma)",1887,1937,"889-rauhala-k-n-maailman-loppu","889__Rauhala_K._N.__Maailman_loppu","Romaani ankarasta elämästä avaruudessa","romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1921,null,69612,440818,false,50617,[25],"Finnish fiction -- 20th century",[27,28],"Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Maailman loppu: Romaani ankarasta elämästä avaruudessa\" by K. N. Rauhala is a science fiction novel written in the early 20th century. The book explores themes of survival against cosmic phenomena and harsh environments through its main character, Turja, who navigates the challenges faced by the inhabitants of Borealia, a world slowly succumbing to cold and desolation.   The opening of the novel establishes a setting where Borealia’s inhabitants grapple with the declining warmth and light from their sun, which has experienced a catastrophic change. As Turja, the leader, observes his surroundings, he contemplates the impact of the cosmic dust and environmental changes that threaten their existence. The narrative hints at a history of technological advancements that have sustained their civilization but suggests that their knowledge cannot combat the relentless forces of nature, leading to a somber reflection on life, change, and the potential end of their world. (This is an automatically generated summary.)",[],269,"Varhainen suomalainen tieteisromaani kuvaa ihmiskunnan eloonjäämistaistelua kosmisen myllerryksen aiheuttaman ikuisen talven keskellä. Pohjolan väki joutuu jättämään kotinsa ja vaeltamaan kohti etelää, missä edessä on kamppailu hupenevista resursseista ja elintilasta.","Johannes Karman 'Maailman loppu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 889.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAAILMAN LOPPU\n\nRomaani ankarasta elämästä avaruudessa\n\n\nKirj.\n\nJOHANNES KARMA [K. N. Rauhala]\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\n\n        MAAILMAN LOPPU\n        Eddan mukaan.\n\n      Aika murhan, myrskyn;\n      sitten maailma hajoo,\n      maa jymisee,\n      jätti-naiset lentää,\n      kukaan sääli\n      ei enää toista,\n      kaatuu korkea\n      maailmanpuu.\n\n      Aurinko mustuu,\n      maa syöksyy mereen,\n      taivaalta tippuvat\n      tähdet kirkkaat;\n      liekki liekkiä\n      vasten räiskyy,\n      hehkuva, helle\n      taivasta tapaa.\n\n      Kuoleman koira\n      uhaten ulvoo,\n      katkoo kahleensa\n      Manalan hukka.\n\n      Eino Leinon mukaelma.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJOHDANTO. Avaruudesta tullut päiväkirja.\n\nENSIMMÄINEN OSA. Taistelu lunta, jäätä ja pakkasta vastaan.\n\n     I. Merkit auringossa ja kuussa.\n    II. Iltatunnelma.\n   III. Energomittarin käyrä.\n    IV. Näky avaruudessa.\n     V. Tulevaisuuden aavistelua.\n    VI. Jokapäiväistä taistelua.\n   VII. Borealian päällikön puoliso.\n  VIII. Avaruuden puheilla.\n    IX. Myrsky alkaa.\n     X. Kansa myrskyssä.\n    XI. Räjähdys.\n   XII. Miten käy aurinkokunnan?\n  XIII. Kansa edelleen myrkyssä.\n   XIV. Ongelma alkaa olla selvillä.\n    XV. Myrsky lakkaa.\n   XVI. Jäätikkömatka alkaa.\n  XVII. Eteläisellä jäätiköllä.\n XVIII. Borealia ja Ekvatoria.\n   XIX. Kuolema vaiko Ekvatoria?\n    XX. Kuolemaa pakoon.\n\nTOINEN OSA. Taistelu ihmisiä vastaan.\n\n     I. Uusi maa.\n    II. Orjuus vaiko kuolema?\n   III. Kansa, josta on veto loppunut.\n    IV. Satimessa.\n     V. Karma hämmästyy.\n    VI. Kaksi turhaa yritystä.\n   VII. Sodanjulistus.\n  VIII. Ensimmäinen taistelu.\n    IX. Kotona.\n     X. Varusteluja ja pikku tapahtumia.\n    XI. Sota.\n   XII. Vanha Borealia.\n  XIII. Ratkaisu.\n   XIV. Horna kuohuu.\n    XV. Kuollut maa.\n\nKOLMAS OSA. Taistelu vettä ja tulta vastaan.\n\n     I. Nurinpäin käännetty elämä.\n    II. Matkalla troposferissä.\n   III. Polyhymnian vierailu.\n    IV. Viimeiset päivät.\n     V. Kaiken loppu.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\nAVARUUDESTA TULLUT PÄIVÄKIRJA.\n\n\n\n\nOlin 30 vuoden vanha raihnainen ukko, kun pääsin maailmansodan\nkynsistä. Vaikka olin maannut sairaalassa vain kuukauden ja muuten\nyleensä ollut jalkeilla kuluneet viisi vuotta, olin ruumiillisesti ja\nsielullisesti ala-arvoisemmassa kunnossa kuin kovasta lavantaudista\npelastunut.\n\nMinulla ei herrankiitos ollut koskaan ollut tunnetta oman itseni\ntärkeydestä tässä maailmassa, enkä minä saanut koskaan tulevan elämäni\npohjapiirustusta valmiiksi.\n\nÄiti arveli minusta tulevan kehnonpuoleisen rengin, isä kuvitteli jo\naikaisin jostain käsittämättömästä syystä niin korkeata virkaa kuin\nkansakoulunopettajan tointa, kansakoulunopettajani taasen ei\nmääritellyt tulevaisuuttani sen tarkemmin kuin että \"sinusta, poika,\ntulee joko jotain helkkarin huonoa tai jotain helkkarin hyvää\" --\nennustus, jonka pätevyyttä minä jo silloin epäilin. Itse puolestani\nolin toisella kymmenellä, sen alkupäässä, luonnollisestikin sitä\nmieltä, että olin luotu sotilaaksi. Mutta kun jouduin teurastamaan\nmeidän pässimme ja huomasin kuinka vaikeata minun oli pakottaa itseni\nkatkaisemaan siltä kurkut, aloin epäillä sotilaskutsumustani. Ja tätä\nepäilystäni lisäsi vielä m.m. se seikka, etten viidentoista vanhana\nollut tehnyt yhtään urotyötä maalla enkä merellä, en ollut pelastanut\nyhtään neitoa ryövärien kynsistä -- päinvastoin menettänyt monta\nsalaisen rakkauteni esinettä toisten poikain heiloiksi -- enkä ollut\nkertaakaan antanut selkään kasvinkumppaleitani.\n\nJa tämä epäilykseni oli nyt osoittautunut surkealla tavalla todeksi\nkuluneina maailmansodan viitenä vuonna.\n\nMutta sen sijaan sattui minulle siellä toisen vuosikymmenen\nkeskivaiheilla aivan odottamaton tapaus, johon minä en ollut osannut\nollenkaan aavistuksiani kohdistaa. Sattui niin somasti, että äidin\nvalmistaessa minusta renkiä, isän kuvaillessa minulle \"seminaarikoulua\"\nja kansakoulunopettajan huoletonta elämää ja eläkettä, jonka valtio\nmaksaisi minulle, kun olisin kolmekymmentä vuotta könistellyt ihmisten\nlapsia, ja minun itseni lukiessa sotaisia romaaneja ja rustatessa\nrunoja, kansakoulunopettajani sai päähänsä, että minut on pantava\noppikouluun ja ajoi tahtonsa läpi -- asianomaisten tuolla tavalla\nvetäessä eri köyttä.\n\nTosin minä en osannut lausua ruotsia juuri ollenkaan -- vaikka\nkansakoulunopettajani, joka oli kotoisin kaupungista ja käynyt\noppikoulua, oli auliisti jakanut minulle tietojansa --, tosin nauroi\ntohtori-vainaja kasvikokoelmalleni makeat naurut -- en ikinä ollut\nnähnyt miten kasveja kiinnitetään arkkeihin --, tosin koko geometrian\ntaitoni oli omatekoista ja tosin minut unohdettiin pieneen\nkarttahuoneeseen opettajasuojan taakse, jossa minua oli viimeksi\nkuulusteltu, kunnes kello 9 tienoilla illalla aukaisin akkunan ja\nlivahdin sitä tietä kadulle -- mutta summa summarum oli, että jouduin\nlyseon toiselle luokalle. Ja sitte oli elämänurani jumalankiitos\nseitsemäksi vuodeksi selvillä.\n\nTosin paistattelivat seminaarin punaiset rakennukset vielä kerran\ntaivaanrannalla, kun olin viidennellä luokalla. Mutta taas aivan\nkäsittämättömästä syystä isäni ne lopullisesti unohti ja kantoi\nedelleen taakkaa, jonka oppikoulua käyvä poika laski hänen, mökin\nmiehen, hartioille.\n\nMutta ylioppilaaksi tultuani loppui selvä elämänura kuin karjanpolku\nmetsään eikä sitä sen jälkeen ole löytynyt.\n\nTutustuttuani teatteriin pidin luonnollisena, että minusta oli tuleva\nsuuri näyttelijä. Tunsin selkäevissäni samantapaista taiteellisen\nvoiman väristystä kuin Pulma-kankuri \"Kesäyön unelmassa\", kun hän\nkerskuu:\n\n\"Tuopa se kyyneleitä irti vääntää, jos sitä oikein pelataan. Jos minä\nsen teen, niin katsokoot kuuntelijat silmiänsä! Minä nostan myrskyn;\nminä jos mitenkin voihkaan ja voivottelen -- -- -- mutta paremmin\nsopisi minun luonnolleni turanni; minä osaisin pelata Herkuletta\nhiivatin hyvin, tai jotain muuta rollia, jossa oikein peevelin moisesti\nriehutaan ja tuhotaan.\n\n    Kivet sinkoilee,\n    Vahat lohkeilee\n    Auk' aukenee\n    Ovet vankeuden.\n    Näet auringon\n    Tulivaljakon,\n    Joka kauhuks' on\n    Yön peikoillen.\n\nSe meni oivallisesti. -- -- -- Siinä on helkkarinmoista voimaa, oikein\nturannimaista voimaa; rakastelija se vain ruikuttelee.\"\n\nJa minä ajattelin ruveta elämäniäkseni pauhaamaan toiselle parvelle,\nitkettämään naisia ja tärisyttämään miesten munaskuita.\n\nMutta kun olin pari kertaa kirkunut näyttämön takana\nvallankumouksellisessa roskajoukossa ja laulanut marseljeesia näyttämön\nalla Manon Rolandin kulkiessa kuolemaan pääni päällä sekä vielä\nmuutaman kerran ollut surmaamassa Salomea, niin oli minulla riittävästi\nkokemuksia kulissien takaisesta pölystä ja ilkeän sähköisestä\nilmakehästä parantuakseni tästä penikkataudista.\n\nNyt vaihdoin kuuluisaksi tulemisen tietä ja arvelin, että kirjailija\nonkin oikeastaan enemmän kuin näyttelijä. Ja monet yöt minä piehtaroin\nvuoteellani vapisten suurien aiheiden sisäisestä poltosta. --\nLopputulos oli pari kertomusta, jotka jonkun aikakauslehden paperikori\nhaukkasi, minun tuntiessani verrattain vaillinaista isänsurua.\n\nTällä aikaa kuitenkin sain jotain tehdyksi varsinaisella alallani,\nluonnontieteissä ja matematiikassa, jonka olin valinnut senvuoksi, että\nylioppilaslaskuissa tein vain yhden laskuvirheen ja että tämän alan\nopettajilla vielä siihen aikaan oli verrattain hyvät mahdollisuudet\nväistää vaivaistaloa, s.o. saada leipäpaikkoja.\n\nMutta sitte puhkesi maailmansota. Se pani hiljalleen saavutetun\ntasapainoni mullinmallin. Tähän tuli vielä lisäksi se, että rakkaus,\njoka oli lennätellyt henkeä huimaavissa korkeuksissa, teki vararikon ja\nhenki tuli nurinniskoin maan kamaraan, niin että tömähti.\n\nToisella puolella ikävystyminen entiseen elämään, köyhyys ja\nkatkeroituminen, toisella puolella toivo saavuttaa hiukan sädekehää ja\nhohtoa ympärillensä ja kostaa kuuluisuudellansa entiselle rakastetulle\n-- siitä oli luonnollisena tuloksena, että lähdin maailmansotaan.\n\nEi ole syytä kuvata tässä niitä viiden vuoden kamaloita päiviä, jotka\nsen jälkeen elin. Mainittakoon vain, että minä en koko aikana oppinut\nylenemisen taitoa. Tosin minä en ollut urhoollinenkaan -- pässin kaulan\nkatkaisemisesta tehdyt johtopäätökset olivat aivan oikeita. Mutta\nurheus ei yleensä ylenemiseen vaikuttanutkaan. Minä näin sangen vähän\ntodellista, jaloa, raakuudesta vapaata urheutta, mutta sekin vähä,\nminkä näin, ei ollut ylenemisen kanssa missään tekemisissä. -- Miten\nollakaan, tosiasia vain on, että minä palasin viisivuotisesta\nhelvetistä aivan vaatimattomin arvomerkein koristettuna ja riisuin\nnekin niin pian kuin mahdollista. Arvo ei ollut noussut, mutta\nruumiillinen ja henkinen kunto oli sensijaan, kuten alussa mainitsin,\naivan peloittavasti alentunut.\n\nJos minulla nyt olisi aikaisemmin ollut erikoisiin asenteisiin\npukeutuva tietoisuus merkityksestäni ja tärkeydestäni tässä maailmassa,\nniin kaiketi olisin pamauttanut kuulan otsaani, huomatessani kaikkien\njalustojen kaatuvan altani. Mutta, niinkuin sanottu, sitä minulla ei\nherrankiitos ollut. Ja senvuoksi minä vain ikävöin hartaasti pienen\nkotimökkini rauhaan vanhempieni luo. Uskoin täällä jälleen parantuvani\nsekä ruumiillisesti että henkisesti ja sitte olin mielestäni valmis\nvaikkapa noudattamaan äitini alkuperäistä suunnitelmaa ja elättämään\nitseäni ruumiillisella työllä.\n\nEräänä toukokuun sunnuntaina pääsin vihdoin irti suuresta kaupungista\nja astelin asemalle sijoittautuakseni pohjoiseen menevään junaan.\n\nAurinko lähenteli luoteista taivaanrantaa. Asemarakennuksen ja vaunujen\nikkunat kimaltelivat ja laiturilla kuhiseva väkijoukko kylpi\nvalomeressä. Tuonne kohti suurta valkeutta johtivat kaikki radat, sinne\nkiihkosi poksahteleva veturi kiitää, sinne menen minäkin -- siellä on\ntulevaisuus.\n\nKun istuin siinä vaunun akkunapielessä ja silmäilin ohi kiitäviä\netukaupunkeja ja maisemia, värähteli mieleni muistojen ja tunnelmien\nsatuttamana. Pitkin rautatien varsia oli joukkoja astumassa tyyntä\nnautiskelevaa tahtia. Kaupunginlaidan metsiköissä istuskeli pareja,\ntoiset hienommin, toiset rohkeammin hyväilevissä asennoissa. Vähitellen\nharveni suunnaton ihmisvilinä ja rakennusten upeus aleni. Muutamaan\nmökkiin tepasteli tytön tyllerö vesikannua kantaen, ja perässä kyykytti\nkeppinensä vanha ukko puukantamus kainalossa. Vilahti ohi kumpu, joka\noli kirjavanaan nuorta väkeä, lojuvia, istuvia, seisovia. Kivellä\nistuvan pojan polvella hanurikka parastaikaa venyi -- ääntä ei\nkuulunut.\n\nTuolla näkyi se suuri kartano, jossa osakuntamme ennen vanhaan kävi\nhiihtoretkillä hauskaa pitämässä. Ne ajat tuntuivat olevan niin kaukana\nkuin olisi niistä kulunut ainakin pitkä ihmisikä. Niin monet\nsenaikuisista läheisimmistä tovereistani olivat jo kuolleet, kaatuneet\ntai ammuttu.\n\n-- -- -- Mutta sitte valahti esiin kaukaisen metsän rauhallinen\nääriviiva ja tyynen tummaa väritystä ääriviivan sisällä ei mikään\nsärkenyt. Oli kuin vuosikausia piinannut kuumeinen, kirpeä jännitys\nolisi helpottanut ja sydänalasta levinnyt olemukseen hiljainen,\nlämmittävä auvokas rauha. Se pani ihan syvään hengähtämään.\n\nAurinko laskee. Pimenevät pohjoiset metsän mutkat ja hetken kuluttua\nhämärtyy koko ympäristö -- se hämärä tunkee metsätiheiköstä vaunuunkin.\n-- Junan vihellys kuuluu kuin hyvin kaukaa, vauhti tuntuu kiihtyvän.\nVaununoven auetessa räjähtää siitä sisään pyörien räklätys ja heikkenee\nhuminaksi oven painuessa kiinni. Vauhti hiljenee. Asemalyhdyt\nväläyttävät hämärän vaunun valoisaksi. Puhelu, joka junan kulkiessa on\nkuulunut epämääräisenä hyminänä, kuuluu asemalla pysähdyttäessä oudon\näänekkäältä. Taas lähdetään. Uninen vaihdelyhty vilahtaa ohi. Ja yhäti\nvaihtelee näkymö. Pimenee. Tuossa etualalla on pieni kunnas ja sillä\ntalo taivaalle ojentuvine kaivonvintteineen. Se herättää kaukaa\nlapsuusajoilta peräisin olevan saduntunteen. Taivaan punakeltaista\nvalomerta kuvastelevat lammet ja suohaudat.\n\n-- -- -- Minä muistan yht'äkkiä kotiseutuni kevään. Se tulee mieleen\nrynnäten kaikkine näkyineen ja tunnelmineen. Minä muistan niin selvästi\nkevätkuulakat aamut, kun halkomies kirves olalla astelee pinoillensa,\nteiri kuhertaa haassa ja vuoren liepeellä toinen, luonto on tyyni ja\näänetön kuin kuulisi se luojansa kulkevan ohi.\n\nMinä muistan lapsuudestani erään toukokuun illan. Tullaan saunasta. Isä\nkantaa minua. Puro isän pajan takana solisee, sammakot kurnuttavat,\nlahdella soutelevat sorsat ja kalat polskahtelevat. Isä on päivällä\nrakentanut vesivoimalla nakuttavan pajan minulle puroon. Minä pyydän\nnyt, että kuunneltaisiin, hakkaako se. Pysähdytään halkoliiterin\nnurkalla olevan suuren kuusen alle. Ojapengerten välistä kuuluu pajan\nsalaperäinen nakutus.\n\nNäin sukeltelevat vuosien takaiset muistot ja tunnelmat esiin minun\nistuessani siinä vaunun akkunapielessä ja katsellessani keväisiä\nmaisemia. Ja minä luulin näin kypsyväni sitä varten, mikä tulossa oli\nja mistä minulla oli epäselviä kuvitteluja.\n\nYhä pimeni.\n\nPimeätä metsää vasten vilkkuivat kylien talot tuolla kaukana kuin elon\nkipunat.\n\nSaavuin kotiin. Pieni mökkimme oli suunnilleen ennallaan. Hevostallin\novenkamana vain edelleen painunut alemmaksi, pajan nurkka palanut\nmustaksi, suureen kuuseen ilmestynyt kuivia oksia ja metsä tunkenut\nlähemmäksi pirtin nurkkaa. Kaikki mittasuhteet tuntuivat pienentyneen:\npolku kylältä mökillemme tuntui entistäänkin kapeammalta, sola aittojen\nvälissä kovin ahtaalta, niin että tuntui käsittämättömältä kuinka minä\nolin voinut joskus maailmassa kuvitella sen komeaksi salikseni, aitat\nolivat mataloita niin että kädellä ulotuin räystääseen. Mutta rakasta\nja kaunista oli kaikki. Kuusen latvasta olin heittänyt ensimmäiset\nsilmäykset \"avaraan maailmaan\", petäjikkö-niemelläni olin monet kerrat\nkoukkujani kuntoon pannut ja valmistellut lähtöä ulapalle. Kivivuori\njylhine rotkoineen ja huimaavine kohtisuorine kallioseinämineen,\nlintumetsineen ja hyllyvine hetteineen vuorenlaella oli ollut\nmieluisimpia vaelluspaikkojani.\n\nIsä ja äiti olivat huomattavasti vanhentuneet. Koruttoman lämmin oli\nheidän vastaanottonsa, rajaton heidän tunkeilematon ja kuohahtelematon\nhyvyytensä. Halla-Maijan, monta vuotta pirtissämme asuneen väkevän ja\nluutuneen työläisnaisen oli kuohuva aika villinnyt ja hän oli saanut\npojan, johon isä ja äiti näyttivät olevan kiintyneitä. Tiedustelin\nMaijalta, millaista perua poika oli, kuka oli hänen isänsä. Maija\nvastasi tavalliseen tapaansa leveällä sananlaskulla:\n\n-- Yöllä tuli, yöllä meni, suutarille haisi.\n\nTamma oli vielä hyvässä kunnossa, Herttanen oli hävitetty ja sen\nsijalla kytkyessä oli nuori lehmä, jota minulla ei ollut kunnia tuntea.\nMelu-koira, joka alun toistakymmentä vuotta sitte oli saanut edessäni\narmon suuren pääkoppansa perusteella, sen veljien ja sisarien joutuessa\nsuohautaan, ja joka miehuusvuosinansa oli ollut ihmeellisen viisas\nkoira, oli nyt jo vanha ja raihnainen; sama oli laita Tuttu-kissan.\n\nHuomasin, että oli se aika täälläkin vierinyt eteenpäin. Mutta kuinka\ntyynesti ja hiljaa! -- Pinnalta katsoen.\n\nSivuutan nyt kaikki pikku tapahtumat ja elämykset kotona-oloni\nalkuajoilta ja kiiruhdan juhannukseen, jolloin tapahtui tämän\nkertomuksen kanssa yhteydessä oleva tärkeä tapahtuma.\n\nVälillä oli ollut koleata kevättä. Mutta juhannusaattona lehahti\nlämpimältä. Ja miten se virittikään olemuksen uuteen sointuun! Tunsi\nolevansa vain melodia luonnon suuressa sinfoniassa, vain värähdys sitä\nsamaa iankaikkista elämän ouruamista aineen läpi. Maa lemusi, metsä\ntuoksui, himmenevästä vainion mutkasta kantoi iltaleyhkä pihlajan kukan\nhajua. Ilta-aurinko lävisti pihakoivut, ja säteet siivilöityivät\nlehvissä, kisailivat ja kimpoilivat kosteissa, mehevissä lehdissä.\nKoivut aivan kuin uivat kuulakassa seesteessä. Vertaisinko niitä impeen\nvihertävä valoharso hartioilta valuen. Ihan itsekin ilmaan pyrki\nnousemaan.\n\nHuoneet täynnä koivun lemua, sauna täynnä uuden vihdan läiskettä.\n\nMennessäni saareen tulisille tunsin taas kerran, että avara näköala\navartaa sielua. Tuttua vapautusta tunsin, kun selkä ja sinertävät maat\naukenivat eteeni. Täällä pitäisi olla useammin, humisi mielessäni.\n\nSaaressa nousi meno. Ihmiset nurin narin ja ilo päällimmäiseksi. Nousin\nsaaren vuorelle. Iltaviri kulisi vesillä ympärilläni, mantereen päältä\nsinkosi aurinko säteensä vaakasuorina taakseni petäjikköön. Vihreitä\npeltoja, koivutelttoja kyliä, koivut rannoilla hopeissaan,\naironkolketta ja -kitinää, puhetta, naurua, meteliä. -- -- --\n\nMuistin, että tässä vuoressa pitäisi olla jossain luola, johon liittyi\ntarinoita vainoajoilta ja josta kuului löydetyn vanhoja rahojakin. En\nollut koskaan tullut aikaisempina vuosinani käyneeksi luolaa\nkatselemassa -- ja päätin senvuoksi nyt kokon syttymistä odotellessani\nyksintein tarkastaa senkin. Kuljeskeltuani jonkun aikaa vuoren rinteitä\nlöysinkin aukon, jonka joskus aikaisemmin kuulemieni kuvausten\nperusteella päättelin luolan suuksi. Tunkeuduin siitä sisään. Kun\nsilmäni tottuivat hiukan luolassa vallitsevaan hämärään, havaitsin sen\nolevan valtavan kallionlohkareen emäkalliosta irtautumisen ja\npaikoiltaan siirtymisen johdosta syntyneen suuren raon, johon ylhäällä\nolevasta reiästä tuli hiukan valoa. Olin kulkenut jonkun matkaa, kun\nminut pysähdytti kivenlohkare, joka oli parahiksi sellaisessa\nasennossa, että en mahtunut tunkemallakaan sen ohitse. Enkä saanut\nilman kankea lohkaretta liikkumaan. Eikö siis kukaan ollut käynyt\nluolassa tämän kauempana? mietiskelin itsekseni. Ja samalla ajattelin,\nettä joskus tulisin tänne rautaseiväs mukanani ja tunkeutuisin tuonne\n\"neitseelliseen\" osaan luolaa. Kuka tiesi, mitä salaisuuksia se\nkätkeekään? Jospa luolan käyttäjät ovat vuosisatoja sitte tukkineet\nluolan tästä tällä kivilohkareella. Taipumukseni romanttisoituihin\nhistoriallisiin kuvitelmiin lisäsi uteliaisuuteni tehoa, ja palatessani\nluolasta tein tosiaan päätöksen tulla mahdollisimman pian tutkimaan\nluolan perää.\n\nLaskeutuessani luolan rinnettä kuulin kokon jo rätisevän ja humisevan,\nja nauru, puheen pärinä ja ilakointi oli ylimmillään.\n\n-- -- -- Puoliyö oli jo ohi, kun astuttiin veneisiin ja viritettiin\nlaulu. Sävel kimpoili vuorista ja kaikui kallioista. Lahden\npohjukkoihin aamuautereeseen hävisi venekunta toisensa perästä.\nHanurikka soi tuolla etäisellä salmella, kaukaa kuului kiljahdus ja\nniemen takana yritettiin laulaa, mutta hanurikka ja ihmisääni soi\nrumalta tässä ympäristössä, pian palautui hiljaisuus. Aamuviri liplatti\nselältä, ja linnut virittivät virtensä.\n\nNukuttuani muutaman tunnin heräsin aittani oven edestä ja\nseinänvierustalta kuuluvaan kanojen hiljaiseen puheluun ja kukon\nlauluun. Maito sohisi karjapihassa lypsinkiuluun, ja isäni askeleet\nkuuluivat pihapolulta, joskus pehmeinä pehmeällä maalla, joskus\nkarahtaen kallioon.\n\nKuulin vanhusten keskustelun.\n\n-- Pyydetäänkös poikaa ruokkimaan sikaa? puhui isä-ukko.\n\n-- Kyllä kai se sen tekee, kuului äiti-muorin ääni karjapihasta.\n\nTyönsin aitan oven auki. Siitä tulvahti sisään lämmintä ja\nauringonpaistetta. Lupasin ruokkia porsasta heidän kirkkomatkansa\naikana.\n\nIsä-ukko oli jo hakenut tamman metsästä, ja se pureksi pihamaalla\nruohoa. Kun huomasi aitan oven aukenevan, nosti sieraimiinsa tuhauttaen\npäätään ruohotukko suussa ja vilkaisi lystikkäästi ihan minuun,\npermannolla lojuvaan. Kopsotteli ovelle, nyökytteli, pisti päänsä\nsisään, tuhisi ja lopsotteli huulillaan makaajan ojennettua kättä.\n\n-- No mutta tamma, sinäkö se oletkin! Hölpön hölpön muorikulta! Onko\nsinulla nyt varsaa?\n\nMakaajaa oikein hyväsestään hytkäytti tamman tuttavallisuus. Se päästi\npienen hörähdyksen tapaisen ja kääntyi jälleen pureksimaan ruohoa.\n\n-- -- -- Nyt on makaaja yksin mökissä porsaan, kanojen, Melu-koiran ja\nTuttu-kissan kanssa. Hän kääntää kylkeä ja näkee avonaisesta aitan\novesta lukitun eteisen oven ja koivut portaan pielessä. Mökin\ntanhuvilla on uneksuva sunnuntairauha. Aurinko hellittää lämpimästi,\nnavetan oven yläpuolisko on auki, karjapiha tyhjänä, kanat nyppivät\nitseään portailla, rakennuksen sisällä vallitsee täydellinen\nhiljaisuus. Vastaisella puolella notkon rinnettä nousee kesantopellon\noja. Sen alapää on vielä kaivamatta. Kuokka ja lapio seisovat juuri\nsiinä, mihin kaivettu loppuu. Ne aivan kuin odottavat lujaa kouraa\ntarttumaan varteensa. Siellä onkin nyt varmaan kuiva savi. On ollut\nkuivaa jo kauan. Illalla näkyikin ukko iskevän hartiavoimin juuri tuota\nojaa.\n\n-- Ei. Minä tartun nyt työhön. Minä alan iskeä maan kamaraan kiinni --\nhuomispäivänä.\n\nMutta sattuma teki taaskin päätökseni tyhjäksi.\n\nNoustuani jalkeille tapasin kyökin ja kamarin ovet lukittuina, avaimet\nlöysin määrätyistä paikoista, ruoka oli pöydällä, sanomalehdellä\npeitettynä.\n\nEi ainuttakaan häiritsevää liikettä, koko maailma oli niin hiljaista.\n\nAnnettuani porsaalle ruokaa päätin lähteä soutelemaan aurinkoiselle\njärvelle. Menin rantaan -- mutta muistin siellä, että samallahan voisin\nkäydä uudelleen saaren luolassa. Hain rautakangen veneeseen ja lähdin\nauringonvalossa sädehtivälle ulapalle. Pienet laineet lotisivat tutusti\nveneeni kokassa ja kupeissa minun soudellessani saarta kohti. Tunnissa\nolin perillä. Tallattu tulisten paikka uhosi vielä illallista iloa,\nmutta samalla yksinäisyyden ja autiuden tunnetta. Nousin vuoren\nrinteelle ja saavuin luolaan. Pian olin vääntänyt kivenlohkareen\nsenverran paikoiltaan, että pääsin eteenpäin luolan perälle. Siellä ei\nnäyttänyt olevan mitään kummallista -- samanlaista kuin luolan\nalkuosassakin. Puoliksi piloillani tunnustelin seipäälläni sieltä\ntäältä multakerrosta luolan pohjalla. Tämä aarteenkaivajan osa huvitti\nminua. Se oli samantapaista puolitotista leikkiä kuin vanhan\nläkkipellistä tehdyn lamppurämän kihnuttaminen ennen poikasena\nsenjälkeen kun olin lukenut sadun Aladdinin taikalampusta.\n\nMutta tunnelmani muuttui kerrassaan, kun rautakankeni yhtäkkiä kilahti\nmetalliin. Rahalipas välähti jo mielessäni. Jätin kuitenkin tarkemmat\nmäärittelyt ja aloin kaivaa. Mullasta tuli esille hyvin epäsäännöllinen\nmetallimöhkäle -- minulle tuntematonta metallia. Kuljetin sen\npäivänvaloon ja tarkastelin ja tutkin sitä. Päättelin sen olevan\nkosmillista alkuperää, päättelin sen meteoriksi. Mitään muuta en luolan\npohjamullasta löytänyt.\n\nKannoin löytöni veneeseen ja palasin porsasta ruokkimaan.\n\nAluksi en pitänyt löytöäni minään erikoisena. Mutta kun isäni, tuntien\nseppänä mielenkiintoa metalleja kohtaan, tutki sitä tarkemmin,\nkoputellen sitä vasaralla, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että se\noli _ontto_.\n\nNyt päätimme isä-ukon kanssa yhdessä särkeä sen. Veimme sen pajaan,\nkäyttelimme viilaa ja meisseliä ja lopulta saimme kuoren halki. Sen\nsisältä löysimme jotain merkillistä! _Siellä oli rulla omituista\nmetallimaista ohutta lehteä -- ikäänkuin paperia, vaaleata väriltään ja\ntäynnä ihmeellisiä salaperäisiä merkkejä_. Isäni ihmetteli tätä\nlöytöä ja odotti minulta selitystä. Mutta minun oli sitä mahdoton\nantaa, sillä itse olin varmaan vielä enemmän ihmeissäni.\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli lähettää löytöni johonkin tieteelliseen\nlaitokseen. Mutta sitten ajattelin, että olisi sääli tyytyä vain\nlöytäjän osaan. Enkö voisi itse saada selkoa löytöni luonteesta? Ja\nniinpä päätin kuin päätinkin ryhtyä tutkimuksiin.\n\nEnsiksikin minä tietysti hylkäsin kokonaan ensimmäisen ajatukseni, että\nlöytöni olisi avaruudesta peräisin. Olihan naurettavaa ja aivan\nhaaveellista olettaa tämän kirjerullan olevan jossakin tähdessä eläväin\njärjellisten olentojen käsialaa! Ei. Löytöni oli mielestäni nyt\nehdottomasti pidettävä maapallolla eläväin ihmisten historiaan\nkuuluvana muistona. Mutta millä ihmeen tavalla se oli tuolle saarelle\njoutunut? Oliko se jonkun muinaisen kansan jättämä muisto? Vai oliko se\njonkin vaeltajan itsestään jättämä merkki?\n\nKirjoitin muutamille vanhojen kielten tutkijoille, entisille\nylioppilastovereilleni ja pyysin heitä lähettämään minulle\nkirjallisuutta, josta voisi saada selville kaikkien täällä pohjoisessa\nesiintyneiden kielten tunnetut kirjoitustavat. Sain runsaasti\nkirjallisuutta ja vertasin rullassa olevia merkkejä kaikkiin\nmahdollisiin kirjoitustapoihin. Mutta tulos oli kielteinen. Näitä\nmerkkejä ei löytynyt kirjallisuudesta. En liioin löytänyt\nkirjallisuudesta ainoatakaan viittausta, joka olisi antanut jotain\nvalaistusta arvoitukseeni.\n\nTämän jälkeen aloin yrittää kirjallisuudesta löytämiäni menettelytapoja\nkäyttäen omintakeista salaperäisen kirjoituksen tulkintaa. Kiinnitin\ntällöin huomiota siihen, että kirjoituksen alussa oli useita\nyksinkertaisia kuvioita ja niiden alla kirjoitusmerkkejä. Tein sen\njohtopäätöksen, että tämän kirjoituksen tuntematon kirjoittaja oli\ntahtonut opastaa kirjoitusta tutkivaa kuvaamalla useita esineitä ja\nkäsitteitä ja kirjoittamalla alle niiden nimet. Siinä oli auringon,\npuun, eläimen y.m.s. kuvat. Vastaavien kirjoitusmerkkiryhmien otaksuin\nolevan näiden käsitteiden nimiä.\n\nAloin nyt näitä perussanoja hyväkseni käyttäen sommitella lauseita\nkokoon. Ja suureksi riemukseni olin ymmärtävinäni muutamia lyhyitä\nlauseita. Olettamalla näissä lauseissa esiintyville tuntemattomille\nmerkeille uusia ja uusia merkityksiä ja vertailemalla niitä aina niihin\ntoisiin lyhyihin tuntemiani sanoja sisältäviin lauseisiin, joissa nämä\nsamat tuntemattomat merkkiryhmät esiintyvät, sain selville yhä uusia ja\nuusia sanoja. Tällä tavalla pääsin selville mielestäni useiden\nlauseiden merkityksestä.\n\nMutta sitte alkoi esiintyä merkkiryhmiä, joista en suurimmillakaan\nponnistuksilla saanut selkoa. Ne lauseet, joista olin ollut saavinani\nselon, olivat siellä täällä hajallaan, eivätkä vielä antaneet\noikeastaan mitään aavistusta koko laajan kirjoituksen sisällöstä.\nLuulin kuitenkin saaneeni selville kaksi ajatusta, jotka minua suuresti\nihmetyttivät. Luulin nim. olevani varma, että yksi lause kuului:\n\"_Aurinko jäähtyy ja eläimet kuolevat_\". Tämä lause herätti monenlaisia\nkuvitteluja mielessäni. Kerran jo varastautui mieleeni uudestaan\najatus, että kirjoitus olisi sittenkin peräisin avaruudesta, joltain\nkuolevalta tai kuolleelta tähdeltä. Mutta sitten työnsin sen ajatuksen\nhaaveellisena luotani ja päättelin, että tämä mahtanee olla jotain\nuskonnollista ennustuskirjaa.\n\nPonnistukseni olivat nyt turhat. En päässyt enää hiventäkään eteenpäin.\nEnnenkaikkea teki yksi merkkiryhmä, sana, kiusaa. Se esiintyi\nkirjoituksessa usein ja minun oli mahdotonta löytää sille sopivaa\nmerkitystä.\n\nOlin nyt syksyn saapuessa äärimmilleen rasittunut kiihkeistä\nponnistuksista. Ja mieltäni kalvoi vielä itsesoimaus sen johdosta, että\nen ollut auttanut tehokkaasti vanhempiani töissä. En ollut sittekään\npäässyt iskemään maankamaraan. Tämä merkillinen uusi sattuma oli ajanut\nminut taas aivan odottamattomalle polulle. Olin huomannut silloin\ntällöin vanhempieni katseissa vakavaa huolestumista ja hellää moitetta.\nJa Halla-Maija sanoi suoraan, ettei tuo nuori herra tee työtä edes\nsuolojensa edestä.\n\nSyksy tulee. Vain silloin tällöin pälyilee järvi tyynenä. Mutta eivät\nkuvasta enää siihen tummanvihreät, maan uumenten voimaa uhkuvat rannat,\nvaan kalsea keltainen väri ympäröi sitä kuin kuolevan silmää. Kun\naikaisina aamuina lupaavien laihojen hohtaessa kylmän yön kasteessa\nsoutelen koukuillani ja koettelen onkea, kuuluu lahtien pohjukoista\nriihenpuinti ja sorsat lentelevät jo parvissa. Vedestä nostetut\npellavapiot seisovat rannoilla totisina kolonnassaan, alastomat\nheinähaasiat halkovat sarkoja ja ruispellot ovat autioita erämaita.\n\nAlan luopua salaperäisen kirjoituksen tulkitsemisyrityksistä ja palaan\nuudestaan ajatukseen lähettää se johonkin tutkimuslaitokseen.\n\nMuutamana elokuun päivänä kuulin tuttua surinaa ilmasta. Sadat ja\ntuhannetkin kerrat olin sen surinan kuullut pääni päällä rintamalla,\nmutta täällä maaseudun rauhassa se oli aivan outoa ääntä. Kiiruhdin\nulos ja hetken kuluttua näin vesitason laskeutuvan petäjikköniemeni\nkärjen edustalle. Se tuli hietikkorantaan ja hetken kuluttua tuli\npolkua myöten vastaani ystäväni ja toverini osakunnassa ja\nsotarintamilla luutnantti M. Hän palveli armeijan lento-osastossa.\nKertoi olevansa lentomatkalla pohjoisesta pääkaupunkiin ja kun hänen\nreittinsä kulki aivan kotipaikkani ylitse, päätti hän laskeutua\ntervehtimään minua.\n\nOlin tietysti suuresti iloissani hänen tulostaan ja pyysin häntä\njäämään yöksi. Mutta siihen hän ei voinut suostua -- vaan teki\nsensijaan päinvastaisen ehdotuksen: että minä lähtisin hänen mukaansa.\nPääkaupungissa pitäisi ylihuomenna olla meidänaikuisten osakuntalaisten\nyhdessäolotilaisuus ja minun piti hänen mielestään välttämättä olla\nsiellä mukana. Minä suostuin tähän ja syötyämme yksinkertaisen\npäivällisen nousimme ilmaan. Tuntiessani allani taas joustavan koneen\npehmoisen tärinän, palasivat mieleeni muistot sotarintamilta.\nAluksi pyrki ihan vaistomaisesti hakemaan altansa pattereja ja\njuoksuhautaverkkoja. Mutta kun tuli ilta, valtasi mieleni aivan toinen\ntunnelma. Ollessani lukemattomia kertoja rintamalla ja rintaman takana\nlentokoneessa, en juuri milloinkaan ollut kiinnittänyt huomiota allani\nkiitäviin maisemiin semmoisinaan. Aina oli ollut suoritettavana jokin\nvaikea tehtävä lentoretkellä ja se oli kiinnittänyt huomion. Nyt sen\nsijaan nautin täysin rinnoin siitä suurenmoisesta näystä, mikä\nkorkeudesta katselijalle avautui eteen. Syysillan kuulauden kuvastuessa\nvesistöistä, syksyn väreissä loistavan metsän peilaillessa itseään\nveden pinnassa pimeni maan pinta allamme hiljalleen, mutta avaruudessa\nhelisi vielä päivän valoisa soitto. Vedenpintojen tummetessa ja\ntaivaanrannan punertuessa, välkehti allamme peninkulmien laajuisilla\nalueilla värien moninaisuus. Ja entäs sitte, kun kuu nousi ja valot\nsyttyivät kaupungeissa ja kylissä! Niitä äärettömän pitkiä hopeaisia\nkuun siltoja! Sitä suurenmoista sadunomaista tunnelmaa, mikä maaemon\npinnasta uhosi sinne ylös korkeuksiin!\n\nPysähdyttyämme parilla lentoasemalla, lähestyimme seuraavana aamuna\npääkaupunkia. Aloimme laskeutua alas, pääteasema oli jo näkyvissä.\nMeidän piti sujahtaa pienen saaren päällitse aalloille kiikkumaan --\nkun yhtäkkiä kuulin korvat lukkoon lyövän pamauksen ja me putosimme\nsuoraa päätä tuohon pieneen saareen. Menetin tajuntani ja heräsin vasta\nsairaalassa.\n\nSain kuulla että toverini oli kuollut ja että itse olin saanut vaikean\ntäräyksen vatsaani ja pienempiä ruhjevammoja. Makasin monta päivää\nkuumeessa, joka johtui jostain vatsakalvon repeämästä. Lääkäri ei\nryhtynyt repeämää ompelemaan, ennenkuin kuume olisi hävinnyt.\n\nVihdoin toinnuin niin että voin, jääpussi vatsalleni sopivasti\nsidottuna, nousta hetkeksi jaloilleni. Leikkaus määrättiin seuraavaksi\npäiväksi.\n\nLienee syytä telepaattisten ja yleensä alitajunnan ilmiöiden\ntutkimuksen vuoksi kuvata leikkauksessa kokemani seikat hiukan\ntarkemmin.\n\nMuistan aivan selvästi, että sielullinen tilani ei ennen leikkausta\nollut millään tavalla huomattavan erikoinen. Edellisenä iltana saamani\nunilääkkeen vaikutusta ehkä tuntui vielä aamulla. Joka tapauksessa olin\nhyvin rauhallinen. Kotipuoleni sanantapaa käyttäen minä vain \"olla\nmöllöttelin\".\n\nAkkuna oli auki. Ulkona näytti olevan kaunis syksyinen päivä, lehdet\nhiukan kellastuneita. Kolme neljä petäjää törrötti akkunani edessä.\nLinnut tirskuivat tiu, tiu -- -- --. Kuului lasten ääniä, säestyksenään\nkaupungin kohina. Juna pauhahti ohi. Kuuluipa kanan kotkotus -- ja\najatukseni kiitivät kotimökille. Muistin yht'äkkiä salaperäisen\nkirjoituksen, jota olin kiihkeästi tutkinut pari kuukautta. Näin\nsilmieni edessä hyvin selvästi kaikki sen merkit ja kuviot. Mutta\nmielikuvaan liittyi pieni vastenmielisyyden tunne, niinkuin\npakkomielikuvan palatessa tajuntaan. Kanat toruvat jossain\nläheisyydessä niin mahdottomasti ja linnut ääntelevät kilvan. Aurinko\npaistaa iloisesti.\n\nSitte minut vietiin leikkaussaliin, missä vesijohdot\npihisivät, ilma oli täynnä eetterihöyryjä ja hoitajattaret\nhäärivät sanattomina, tärkeän näköisinä, professorin istuessa\nselin, kädet sublimaattiliuoksessa, ja antaessa käskyjä.\n\nMakasin leikkauspöydällä. Hengitettyäni annoksen etteriä, olin\nsanovinani:\n\n-- Sydän lyö jumalattomasti, tunnetteko?\n\nTunsin siteen kiristyvän reisieni yli. Ranteeni otettiin ylös ja\nkummallakin puolella oli pitelijä, joka tunnusti valtimoa. Eetterituppu\notettiin pois.\n\n-- Ei riitä vielä, olin sanovinani. Ja heti sen jälkeen kuulin jonkun\ntoisen lausuvan samat sanat.\n\nOlen sitä mieltä, että tämä oli telepaattinen ilmiö. Todellisuudessa\nminä en sanonut mitään. Mutta minä sain raportin näiden sanojen\nlausujan ajatuksista ennenkuin kuulin ne.\n\nTyttö, joka hoiteli päätäni, pyyhki hellästi hiuksia syrjään ja hänen\nkäsistään tuntui virtaavan rakkautta ja osanottoa. Sen vuoksi tuntui\nhyvältä ja somalta nukkua siihen hänen käsiinsä. Tunsin vielä, että\njollei hän nyt kohta ota eetterituppua pois, niin tukehdun -- hänen\ntäytyy nyt ottaa, pian, pian. Silloin hän sen ottikin pois. (Tässäkin\nvoisi olla telepatiaa.) Tunsin vielä kun pääni laskettiin alas muun\nruumiin tasalle -- mutta sitte sammui tajunta.\n\nAlitajuinen tunnelma -- en tiedä, käytänkö oikeata nimitystä, mutta\ntoivon, että ymmärretään, mitä tarkoitan -- oli tähän saakka ollut\npusertava, ihmeellinen. Oli kuin jotain rautaista ja järkähtämätöntä\nolisi tapahtunut. Vesijohtojen pihinä paisui vähitellen valtavaksi\nkohinaksi ja sydämen lyönnit tuntuivat hirmuisina iskuina. Siinä oli\njotain suurta ja kamalaa. Jokainen läsnäolijain liike ikäänkuin kohisi\nilmassa pääni ympärillä.\n\nRohkenen keskeyttää tässä kuvaukseni ja tehdä lyhyen huomautuksen. Olen\nkäsittänyt sielullisen tilani tänä hetkenä niin, että hermot ja aistit,\nyleensä koko sielun tiedotuskoneiston vastaanottava puoli, niin\ntunnetut kuin tuntemattomatkin aistit, oli niin äärimmilleen\nherkistynyt tässä epänormaalisessa tilassa, että kaikki ulkomaailman\nvaikutukset tuntuivat piinallisen voimakkailta, että yksin oman\nruumiinkin elintoimintojen melu kidutti sielua. Se oli samaa kuin jos\nme yht'äkkiä tavallisissa oloissamme alkaisimme kuulla, nähdä, haistaa,\nmaistaa ja tuntea tuntohermoillamme tuhat kertaa voimakkaammin kuin\nennen. Mutta samalla täytyi tässä tilassani myöskin sellaisten\nsielunkykyjen, joiden toimintaa emme tavallisessa elämässä ollenkaan\ntunne, olla heränneitä ja herkistyneitä. Sen osoittavat jo osittain\nedellämainitut telepaattiset ilmiöt, mutta vielä selvemmin seuraavat\ntapahtumat.\n\nNukkumisen jälkeen muuttui kaikki liitelemiseksi ja leijailemiseksi\ntyhjässä, kolkossa -- tai tuskin voi sanoa kolkossa, sillä tuntui kuin\ntuo seesteinen avaruus ei olisi ollut hauskaa eikä kolkkoa, ei lämmintä\neikä kylmää. Se oli vain aineetonta, elotonta tilaa, jossa liiteli,\njohon haihtui. Ei peljännyt, ei iloinnut, ei surrut. Tunsin itseni\ntavallaan vielä kokonaiseksi persoonaksi, mutta mitään en voinut tehdä,\naktiivisuus oli loppunut ja täydellinen passiivisuus astunut sijalle.\n_Siis nirvana_.\n\nMutta yht'äkkiä näin tässä tyhjässä avaruudessa loistavan\n_salaperäisen kirjoituksen_ ja tuokion kuluttua se vaihtui\neräänlaiseen kuvaan, jota minun on mahdotonta täsmällisesti selittää.\nTuntui kuin näkisin avaruudessa _ajatuksia, jähmettyneitä\najatuksia_. Ja tuntui vielä lisäksi kuin olisivat ne minun omia\najatuksiani, jotka palasivat jostain kaukaa takaisin luokseni. Nyt olin\nymmärtävinäni täydellisesti sitä salaperäistä kirjoitusta, jota koko\nkesän olin kiihkeästi tutkinut.\n\nJoitakuita varjokuvia ilmestyi tuohon manalan autiuteen. Minua\nasetettiin kuin arkkuun. Siinä kävi vierelläni ihmisiä. Tulivat,\nsilmäsivät vakavina ja taas menivät.\n\n-- Tämä on kuolema, hiipi mieleeni himmeä ajatus.\n\nJo tuli hämärä muisto siitä; että olin leikkauksessa -- se on\nepäonnistunut ja nyt olen kuollut. En välitä, ei peloita, ei iloita,\nheittäydyn, antaudun kuoleman valtaan -- -- --. Mutta ei, minähän\ntunnen olevani elossa, näen mitä ympärillä tapahtuu, näen ja en näe.\n\nNyt joku lukee kirjaa vierelläni -- sekin kuuluu kuolemaan. Ne\nluulevat, että olen kuollut. Kun saisi ääntä. En saa. Missä minä olen?\n-- Hämäryys alkaa hävitä. Tunnen tumman kaapinkulman ovinurkassa. Saan\npääni kääntymään ja silmään toiselle puolelle. Elossa olen ja\nhuoneessani. Nyt saan ääntäkin. En tiedä miksi minun täytyy mölähdellä,\nniin kuitenkin teen. Hoitaja, joka lukee istuen vierelläni, tuo\nsylkyastian.\n\n-- Oksettaako?\n\nMinä vain syljen.\n\nMutta tuohan on vieras, joka minua hoitaa! Olenko sittekin siirtynyt\njohonkin toiseen maailmaan? Oman hoitajan täytyy tulla pian, pian,\nmuuten kuolen. Hän tuleekin iloisena ja pyyhkii eetterihien.\n\n-- Kaikki on mennyt hyvin, sanoo hän. Ja minäkin tulen iloiseksi.\n\nKun ryhdyin muistelemaan nukkuessa saatuja kokemuksia, huomasin\nmuistavani aivan selvästi salaperäistä kirjoitusta koskevan näyn. Ja\nhuomasin, että minulla oli nyt varma täsmällinen mielikuva sen sanan\nmerkityksestä, johon tutkimukseni olivat pysähtyneet. Sen sanan piti\nmerkitä _säteilevää voimaa, säteilevää energiaa_. Samalla oli\naivoissani selvä ajatus kirjerullan alkuperästä ja jonkinlainen\naavistus sen sisällöstä.\n\nOdotin kiihkeästi hetkeä, jolloin pääsisin uudestaan lukemaan\nsalaperäistä viestiä ja tutkimaan, sisälsivätkö nukutettuna saadut\nmielikuvat totuutta.\n\nPäästyäni sairaalasta kävin ensin lentomatkamme lopussa tuhoutuneen\ntoverini haudalla. Taaskin oli yksi läheisimpiä ystäviäni astunut\nrinnaltani ikuisuuteen. Kuoleman kasvot ovat minulle niin tutut.\nMilloin ne ilmestyvät minun majani ovelle?\n\nKun joulun alla saavuin kotiini, jonka olin eräänä elokuun loppupäivien\niltana jättänyt lentokoneen pyrstön taakse, oli pihassa jo suuria\nkinoksia ja luonto upeili jo täydellisessä talvisessa komeudessaan. Oli\nvain niin leutoa, että syvin ulappa vesistöstä, jonka rannalla kotini\noli, oli vielä sulana, kumotti mustana talvisen taivaan alla.\n\nRyhdyin heti niin tulisesti kuin voimani suinkin sallivat työhön\nsalaperäisen kirjoituksen selvittämiseksi. Oletin tuon usein toistuvan\nsanan merkitsevän säteilevää energiaa ja jatkoin sillä pohjalla. Ja\najatelkaa: huomasin olevani oikealla tolalla! Lause toisensa perästä\nselvisi -- ja pian minä tulin vakuutetuksi, että sairaalassa herännyt\najatus tämän viestin alkuperästä oli oikea. Jouluaattona luin lauseen,\njoka lopullisesti paljasti totuuden.\n\n_Tämä viesti oli tähdeltä, joka oli hajonnut pirstaleiksi\nyhteentörmäyksessä_.\n\nTämä tieto vapisutti minua ja minun täytyi lähteä ulos. Silmäilin\nhämärissä selälle. Mustan veden yllä riippui alhaalla pilvinen taivas\nja salomaat siellä rannoilla salaperäisinä kumottivat, saaret olivat\nkuin kuolleiden saaret Tuonelanjoessa. Ei valoa, ei liikettä.\nHiiskumaton kaukomaan jälynauvokas rauha virtasi sieltä.\n\nAjattelin ihmiselämän vähäpätöisyyttä ja ajattelin avaruuden\nmittaamattomia ulapoita ja valtavia tapahtumia siellä.\n\nKuvittelin muinaista suomalaista, joka yksin kymmenpenikulmaisessa\naarniometsässä tuollaista maisemaa silmäili, väsyneenä suksisauvaansa\nnojaten. Ehkä kaukaa selän toiselta puolen lähimmän uutisasukkaan\npäretuli tuikutti -- taikka ei ollenkaan ihmiselon merkkiäkään hänen\nsilmänsä tavannut hämärtyvässä, pimenevässä saloseudussa. Kun hän\nrannalla seisoi, kuuli hän vain jääpalasten hulinan, kun musta selkä\nlähetteli lyijynraskaita aaltojaan kivikkoon. Teiren hän saattoi\npeloittaa yösijoiltaan rantakoivun juurelta, hukka saattoi ulvoa\nhänelle korvesta. Muuten hän oli yksin, yksin -- kuin pienen pieni\nelonkipuna avaruuden alla.\n\nElämä siellä valojuovaisen horisontin takana oli hänelle yhtä kaukana\nkuin noiden pilvien takana kiertävissä toisissa maailmoissakin. Ne\nkaukaiset kaupungit ja suuret meret eivät olleet hänelle olemassa.\nHänelle oli olemassa vain tuo mahtava selkä, nuo vaarat, nuo saaret ja\ntämä yksinäisyys ja rauha. Jossain korven liepeellä oli hänen\nmaailmansa keskipiste -- jouluiltana savuava saunapirtti. Sellaista on\nyksinäisen pienen ihmisparan elämä!\n\nMutta tämän yksinäisen ihmisen yllä avaruudessa on tähtiä syttynyt ja\ntoisia sammunut, siellä ovat äärettömät prosessit kulkeneet kulkuaan\nhalki miljoonien vuosien. Siellä on kerran elänyt ihmiskunta, jonka\neräs yksilö on tuon käsiini joutuneen viestin kirjoittanut. Mutta sen\nihmiskunnan asuinsija on kulkenut jotain hirvittävää kohtaloa kohti,\njosta en vielä ole selvillä, ja lopulta on tapahtunut yhteentörmäys,\njossa tähti ja ihmiskunta ovat tuhoutuneet. Päätä pyörryttäviä kuvia!\n\nTämän jälkeen tein työtä yötä päivää. Huomasin että hermostuin, tulin\nhajamieliseksi ja menetin kykyni seurustella ihmisten kanssa. Minusta\ntuntui oudolta kuulla omaa ääntäni ja vastenmieliseltä puhua\njokapäiväisistä asioista. Minä puhelin yksinäni.\n\nYritin kerran kertoa mielikuviani vanhemmilleni, mutta huomasin, että\nhe pudistelivat vain päätänsä ja tulivat surullisiksi. Halla-Maija\nsuorastaan karttoi minua. He nähtävästi epäilivät minun olevan tulossa\nmielisairaaksi.\n\nOli keskitalvi, kun vihdoin tunsin koko salaperäisen viestin alusta\nloppuun. _Se oli päiväkirja, jonka jokainen rautainen lause sisälsi\nvapisuttavia kuvia kokonaisen maailman murhenäytelmästä_.\n\nLuettuani viimeisen lauseen minä hyökkäsin ulos viillyttelemään\npolttavaa päätäni tuimassa pakkasessa. Ja minä pääsin hetkeksi erilleni\ntuon päiväkirjan valtavista kuvista. Minä pudistin ne voiman pakolla\npois aivoistani, sillä tunsin tulevani todella mielisairaaksi, ellen\nsaa hetken lepoa. Ja pakkaspäivän suurenmoinen luonto auttoi minua.\nMinä kiinnitin tahallani huomioni siihen.\n\nMikä komea päivä! Puut seisovat paksussa puhtoisen valkoisessa\nhuurteessa liikahtamatta. Maa valkoinen, timanteilla siroiteltu, ilma\nseesteisen kirkas ja avaruus valoa täynnä. On kuin olisi päässyt\ntoiseen, kirkkauden, selkeyden, puhtaiden pintojen ja unelmankauniiden\nviivojen ja muotojen maailmaan.\n\nVanha Parta-Kalle, joka tikkatallukoissaan naapukka korvilla liikkuu\nikkunani ohi, on kuin tähän maailmaan kuulumaton vieras olento,\nkotoisin toisesta maailmasta, jossa sai olla nuttu repaleinen, housut\nsyltyssä ja villainen kaulahuivi nytistetty solmuun kaulan ympäri.\nKaikki tämä ei sovi tämän komean päivän seesteiseen, kirkkaaseen ja\nkaunisviivaiseen taustaan.\n\nKulkiessani kotikoivujen ritvojen alitse kuului hiljainen hilinä, ne\nravistivat ritvoistaan päälleni sateen tähtiä ja timantteja. Ja yhä\nniitä vain kimalteli ja välkkyi niiden valkeissa puvuissa kun aurinko\nlävisti ne kylmänpunaisilla säteillänsä. Kun raitilla katsoin taakseni,\noli koko kotikumpu ja koivikko huikaisevan valkoinen. Jokaisessa\npienemmässäkin koivun huiskilossa sädehti tuhannen tähteä. Vaivaisen\nleppäpensaan latvukset paloivat samaa tulta. Koivujen takaa häämöitti\nmustanharmaa rakennuksen seinä. Ja taustana oli huurteinen vuorenrinne,\nylempänä seesteinen keltaisensininen avaruus valoa täynnä. Tätä\navaruutta vasten sädehtivät korkeimpien koivujen latvat. Kaukana\nlaakson perukassa oikealla kuuraiset vuoret hohtivat melkein\nkangastuksenomaisina, heittivät toinen toisensa rinteille varjoja.\nSillä aurinko oli alhaalla -- tuskin oli uskaltanut metsän latvuksista\nerota. Ja pilven jänkä matelee jo sen alla. Tuokion kuluttua peittää se\nauringon, vie sen helmassaan metsän taa -- ja ilotulitus sammuu.\n\nPysähdyn ja kuuntelen. Ääretön, rannaton hiljaisuus ja totisuus ja\nleikkaava kylmyys. Nyt mökin mies pilkkoo puita etäällä maantien\nohessa. Kirveen iskut narskahtavat pakkasilmaan ainoina ääninä. Mökkien\nsauhut kohoavat suoraan ylös, yli taivaanrannan, kylmään avaruuteen.\n\nKiiruhdan raittia alas. Aijon vaarapäiselle vuorelle, nähdäkseni\nmaailman koko komeudessaan allani. Metsässä hohtavat puiden latvat,\nmutta niiden juurilla on jo kalsea hämärä. Orava naksahtelee petäjässä\nja parissa koivussa on teeriparvi, mustina liikkumattomina pilkkuina\nvalkeassa kuurassa.\n\nPääsen vuorelle ja otan lakin pois päästäni paremmin kuullakseni\netäisiä ilmojen ääniä ja koko luonnon raudankylmää ja timantinkirkasta\nmusiikkia. Ensin kuulen saman hiljaisuuden, hiiskumattoman totisuuden.\nNyt narskahtaa jokin näkymättömässä mökissä etäällä metsän keskessä,\nkuuluu ihmisääni ja oven saranain valitus. Toisaalta notkosta nousee\nsauhu kohti aurinkoa, jonka pilven jänkä juuri on saavuttamaisillaan.\nVuoren rinne kylpee valossa ja takanani koivun latvoissa sädehtii\nilotulitus.\n\nPunertava päivänterä vajoaa pilveen, muuttaen sen reunan palavaksi\npätsiksi. Sitte sammuu sekin, koko ilotulitus sammuu ja violetti kalsea\nhämärä, joka äsken oli hiipinyt puiden juurilla, valuu sieltä koko\nmaiseman yli. Ja korviini kantautuu kaukainen musiikki, milloin jyminä,\nmilloin pitkä vonkuva soitto, kuin suunnattoman suuren teräskappaleen\nääni. Sieltä se kuuluu kaukaa, vuorten takaa pohjoisen hämärästä ja se\non kuin jonkun äärettömän avaruuden mahtavan soittokoneen kielten\nkoskettelua. -- Suuri ulapan jää siellä laulaa iltalauluaan\nkiristyvässä pakkasessa.\n\nNämä viimeiset mielikuvat palauttivat taas mieleeni päiväkirjan\najatukset polttavina, piinaavina.\n\nJa minä vatvoin niitä, lukien tuntemattoman ystäväni avaruudesta\ntulleen päiväkirjan yhä ja yhä uudestaan. Minä väritin ja täydensin sen\nkertomia karuja ja jylhiä tosiasioita omilla mielikuvillani ja näin\nvihdoin yhtenä vapisuttavana näytelmänä mielikuvituksessani tähden\nvaipumisen Avaruuden Hirviön kaikki polttavaa syliä kohti, jäätikköjen\nkasvamisen, kansan paon etelään, eteläisen maan kuolemaan tuomitun\nkansan, ensimmäisen kohtauksen vastaan tulevan tähden kanssa ja vihdoin\nyhteentörmäyksen ja Kaiken Lopun.\n\nEn ollut varma, kuinka kauan olin elänyt mielikuvieni maailmassa, kun\nvanhempani vihdoin pyysivät minua eräänä päivänä hiihtämään\nkirkonkylään hakemaan lamppuöljyä, sokeria ja tupakkaa sekä samalla\nkirjoituttamaan heidät ripille. Minä lähdin.\n\nOli leuto ilma. Vesitippa tipahti räystäästä ja harmaa rakennuksen\nseinä oli kuin nuortunut ja puhdas. Suksi jurasi alamäessä. Metsä loi\nlumitaakkaa oksiltaan. Tiheään hupsahteli lensiäviä lumimöhköjä maahan.\nHeräten ja virkistyen oikaisi kuusi vaivautuneita oksiansa. Iloinen\nhenkäys ja reipas oksanheilutuksen humina kuuluu kun leuto etelätuuli\nkiertelee metsänhavuissa. Illalla palatessa kiristyi pakkaseksi ja tuli\nhyvä suksikeli. Melkein koko matkan mietin edelleen ainaisia\nmielikuviani vaikeasta elämästä avaruudessa.\n\nKun palasin kotiin, ei pöydälläni ollut onttoa metallimöhkälettä eikä\nrullaa. Ajattelin, että vanhempani olivat ne korjanneet sivuun, toivoen\nminun unohtavan ne. Tehdäkseni heille mieliksi odotin aamuun saakka,\nennenkuin kysyin, minne ne olivat joutuneet. Vanhempani olivat vaiti ja\nkatsoivat Halla-Maijaan. Halla-Maija harjasi pellavia ja pamautti:\n\n-- Kissa ne vei.\n\n-- Kissa saa luvan tuoda ne takaisin. Minä tarvitsen niitä. Minä\nlähetän ne erääseen tutkimuslaitokseen pääkaupungissa.\n\n-- Nuori herra olisi lähettänyt ne hiiteen jo aikoinaan. Nyt ne ovat\nahventen tutkittavina.\n\n-- Mitä pirua!\n\nÄiti tuli nyt väliin ja selitti, että Maija oli eilen heidän\ntietämättänsä ottanut nuo esineet, kantanut ne kauas jäälle, hakannut\navannon ja upottanut ne sinne.\n\n-- Sinä et saa suuttua Maijalle, sanoi äiti, hän teki sen sinun\nparastasi tarkoittaen.\n\nMinä rajusin kyllä. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty.\n\n-- Joka syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, pauhasi Maija. Mutta minun\nsisuni ei anna perään nähdä miehen tulevan hulluksi joutavia\nnuuskiessaan. Ei, vaikka tuosta poikki pantaisiin.\n\nJa minä ymmärsin Maijaa sangen hyvin. Hän oli, ollessani kasvavana\nkaljahousuna, monta kertaa päättävällä tempauksellaan tarttunut\nsuitsiini ja ohjannut aina oikeaan. Mutta tällä kertaa manasin häntä\nmielessäni aika kauan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sitte kerran kerroin muutamille tovereille kaiken sen, minkä olen\ntässä kertonut, sekä kuvasin päiväkirjan sisältöä, niin sanoivat he:\nKirjoita kirja!\n\nMinä panin vastaan ja sanoin saaneeni jo tarpeekseni niinhyvin\nnäyttelijän kuin kirjailijan ammatista. Mutta he vaativat yhä vain:\nKirjoita kirja!\n\nTämä heidän kehoituksensa on osittain vaikuttanut siihen, että minä nyt\nolen päättänyt kuvata tuosta päiväkirjasta aivoihini syntyneet\nmielikuvat.\n\nTämä kuvaus on oleva sangen puutteellinen. En ole kirjoittanut juuri\nmitään sen jälkeen kun paperikori nieli pari ensimmäistä kertomustani.\nTunnen kuvausvoimani heikkouden, tyylini kompastukset, esteettisen\nviljelykseni puutteellisuuden. Toiseksi kaipaan tätä kuvausta\nkirjoittaessani laajoja tähtitieteellisiä tietoja ja ennenkaikkea\nkosmillisen fysiikan tuntemusta. Monet päiväkirjassa esiintyneet seikat\njäävät täällä meidän maapallomme pinnalla harjoitetun tieteen\nvalaistusta vaille.\n\nMinä ihailen kyllä irlantilaisen fyysikon _Fournier d'Alben_\nkosmillista runoutta, kun hän kuvittelee linnunradan elolliseksi\nelimistöksi. Minä en ole voinut olla tuntematta suurta iloa\ntutustuessani pessimistisen filosoofin _Eduard von Hartmannin_\nsuljettuun systeemiin ja entropialakiin perustuvaan ankaran\njohdonmukaiseen maailmankuvaan ja _Henri Poincare'n_ keskitettyyn\nja tiiviiseen ajatteluun.\n\nMutta sittekin olen enemmän luottanut _Max Planckin_ mahtavaan\nnäkemykseen ja rautaiseen logiikkaan ja _Svante Arrheniuksen_\nkosmilliseen fysiikkaan. Senpä vuoksi olen ihaillut tosiasioille\nperustuvana sitä maailmankuvaa, jonka Arrhenius \"Tähtien kohtaloissaan\"\nrunoilee näin:\n\n\"Suuri nebuloosa [tähtisumu] sai alkunsa kahdesta yksilöstä, kahdesta\nusvasta, jotka kohtasivat toisensa matkatessaan äärettömissä\navaruuksissa. Siellä kellui äskensyntynyt ojennellen pyyntilonkeroitaan\nvilpoisiin eetteriaaltoihin ja kasvoi ja voimistui yhteyttämällä\nitseensä niitä pieniä olennoita, joita laineet kantoivat sen luo. Nyt\nse on ehtinyt kehityksensä huipulle ja alkaa hajota molekyleiksi, joita\ntäällä vastaavat aurinkokunnat, jotka vuorostaan ovat rakentuneet\ntaivaankappaleista kuten molekylit atomeista. Huimassa nuoruushuumassa\nnämä kiitävät halki avaruuksien eläen omaa yksilöllistä elämäänsä.\nKerran ne todennäköisesti osittain hajoovat tomuksi, joka on oleva\nuuden elinvoimaisen tähtiusvan ravintona. Toinen osa aurinkokuntia\nkangistuu kylmästä ja paleltuu vähitellen kuoliaaksi, mutta herää\nuuteen elämään törmätessään kohti johonkin taivaanusvaan taikka toiseen\ntaivaankappaleeseen muodostaen 'uusia tähtiä' ja planetaarisia usvia.\nJa niin nämä tähtiusvat alottavat uuden kierroksen olemassaolonsa\nkiertokulussa ja elettyään loppuun ikänsä, jonka pituus on suhteellinen\nniiden suuruusmittoihin, s.o. voidaan hyvinkin arvioida miljooniksi\nbiljooniksi vuosiksi, antavat taas alun uusille taivaanolennoille. Ja\nloppumaton kiertokulku jatkuu iankaikkisesti.\"\n\nMutta minä tiedän myöskin, että relativiteettiteoria on\nmullistamaisillaan koko maailmankuvamme. Ja täytyisi olla erinomaisen\nperehtynyt tieteen viimeisimpiin tuloksiin, ennenkuin voisi antaa\nmeidän maailmalle luotettavan ja perustellun kuvan niistä valtavista\ntapahtumista, joista avaruudesta tullut päiväkirja kertoi. Sitä en ole\nminä. Ja siksi tiedän kuvaukseni monessa suhteessa vaillinaiseksi.\n\nSitte tiedän myöskin, että eräät sanovat kirjani luettuansa: eihän tämä\nole mitään taidetta! Minä voisin tähän vastaukseksi viitata noihin\nRenanin sanoihin teoksessa \"Dialogues philosophiques\":\n\n\"Joukko seikkoja, jotka tänään kuuluvat vaiston alaan, tulevat\najattelun alueelle. Taide tulee siitä kärsimään ja suuri taide vieläpä\nhäviämäänkin. -- Se aika tulee koittamaan, jolloin taidetta pidetään\nmenneen ajan luomana, jota tullaan ihailemaan, mutta ei seuraamaan.\nEhkä tulee aika -- me näemme sen jo lähestyvän -- jolloin taiteilijaa\npidetään anakronismina, kun taas tiedemies yhä enemmän saa arvonantoa\nosakseen.\"\n\nMutta minä en tee sitäkään.\n\nLausun vain, että en taiteile enkä muuten keekoile. En herkuttele enkä\npeilaile. Kirjoitan vain aivoistani pois eräät hirmuiset mielikuvat,\nkirjoitan kuvauksen näkemyksestäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalaperäisessä päiväkirjassa ei ollut ainoatakaan seikkaa, mistä olisi\nvoinut tarkalleen päätellä, minkä tähden kohtaloista siinä kerrottiin,\neipä edes sitäkään, mistä aurinkokunnasta on kysymys. Erinäiset\nviittaukset voisi kuitenkin tulkita niin, että olisi ollut kysymyksessä\nmeidän aurinkokuntamme ja se planeetta, joka Olbersin, tosin nyt jo\ntoiselta taholta muka vanhentuneeksi julistetun teorian mukaan on\nkiertänyt Marsin ja Jupiterin ratojen välillä ja hajonnut myöhemmin\npirstaleiksi, pikku planeetoiksi, joista ensimmäisen löysi Piazzi\ntammikuun 1 päivänä 1801 ja joita sitte on löydetty yli 750.\n\nNäistä pikkuplaneetoista ovat Eros ja Polyhymnia erikoisia. Eros\nvilkkuu, sen valovoima vaihtelee viiden tunnin jaksoissa. Oletetaan\ntämän johtuvan siitä, että se on lohkaremainen eikä pallomainen. Se\ntulee myöskin lähemmäs maata kuin mikään muu suurempi taivaan kappale.\n\nPolyhymnian rata on taasen hyvin soikea, aivan kuin olisi se\navaruudesta takertunut pikku planeettojen joukkoon. Pienimmät pikku\nplaneetat ovat läpimitaltaan vain kymmenkunnan kilometriä.\n\nKuvauksessani käytän vapaasti valittuja nimiä, sillä enhän tiedä miten\navaruudesta tulleen päiväkirjan sanoja _lausuttiin_. Samoin käytän\nusein nimitystä \"maa\" ja \"maapallo\", vaikka luonnollisestikin on\nkysymys _siitä tähdestä_, nim. Eros-tähdestä, jonka elämää\nkuvataan.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nTAISTELU LUNTA, JÄÄTÄ JA PAKKASTA VASTAAN.\n\n\n\n\nI. luku. Merkit auringossa ja kuussa.\n\n\n    \"Kimmelsi kitehet yössä\n    kuin kirot sydämen synkän,\n    meri vankui valkeana\n    niinkuin paatunut ajatus,\n    kohosi luminen korpi\n    maasta kuolon-mahtavasta\n    kuin uhma urohon hyisen,\n    viha välkkyvän teräksen.\"\n\n                     Eino Leino.\n\nBorealia kuihtui kuihtumistaan.\n\nMaan keskilämpö laski laskemistaan senjälkeen kuin Auringossa oli\ntapahtunut Borealian asukkaille tuntematon mullistus ja sen valo- ja\nlämpövoima oli alkanut nopeasti aleta. Tästä huolimatta olisi\nvaatimaton ja sitkeä kansa voinut pitkittää elämisen taistelua\nBorealiassa kuitenkin vielä vuosituhansia, mutta lisäksi tuli muita\njärkähtämättömiä luonnontapahtumia, jotka kuivattivat \"ikuisen voiman\",\nauringosta virtaavan energian vuota ja ohjasivat sitä yhä enemmän\ntoisaanne kuin elimellisen maailman piiriin, elon portista sisään.\nHiilihappomäärä väheni peloittavasti ilmakehästä, ilmakehä ohentui ja,\nmikä pahinta, kosmillinen tomu, jota viimeaikoina oli ilmaantunut\nsuunnattomat määrät, oli vuosituhansien kuluessa tasoittanut Borealian\nmelkein aavikoksi.\n\nHiilihappoa kuluttivat kasvit ja rapautuminen -- sen tiesivät Borealian\nasukkaat. Hiilihappo oli sitoutunut maan kamaraan. Se oli hiljalleen\ntapahtunut vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa. Luonnon kiertokulku\nei ihmisten avustamanakaan palauttanut kaikkea kasvien ottamaa hiiltä\nilmakehään, vaan jäi se maan kerrostumiin. Täten imi maa lapsiltansa\nelämän alkuaineen. \"Elämän myllyn\" energiavirta kuivui kuivumistaan.\nKulttuuri palautui taaksepäin vuosisata vuosisadalta.\n\nMitään muuta kookkaampaa eläinkuntaa ei Borealiassa enää ollut kuin\nihmiset ja heidän vetojuhtansa. Ravinto oli pääasiassa otettava\nkemiallisesti elottomasta luonnosta tai siitä vähäisestä kasvikunnasta,\nmitä vielä voitiin ylläpitää. Eteläisillä jääkentillä ja varsinkin\nsulan merenlahden rannoilla tapasi täällä elämään mukautunutta\neläinkuntaa, kaikki pienikokoisia lajeja. Ainoastaan yksi suuri eläin\noli säilynyt ravinnonpuutteen uhallakin. Kun tämä, jäätikköilves,\nkarjui valtavat ääniaallot koleaan kevyeen ilmaan, oli kuin olisi\nmenneiden aikojen ilmestys pasuunaa soittanut. Merenlahdessa oli\nkaloja. -- --\n\nKosmillisen tomun täytyi olla peräisin jostain pimeästä tähtiryhmästä\ntai pyrstötähdestä, jonka läheisyydessä maapallo on käynyt. Borealiassa\nei tosin voitu enää harjoittaa tieteitä, ei myöskään tähtitiedettä,\nsillä kansan koko voima oli käytettävä ravinnon hankkimiseen. Tieteellä\nei ollut enää mitään mahdollisuuksia avartaa elämän puitteita, auttaa\ntaistelua olemassaolosta. Kaikki Borealian mahdollisuudet olivat\ntunnettuja, kaikki rajat näkyvissä. Vanhan perimätiedon kautta olivat\nkuitenkin tieteellisen maailmankuvan pääkohdat säilyneet kansan\ntajunnassa ja näiden varassa elettiin. Vanhaa tietoa käyttäen\npääteltiin m.m. kosmillisen tomun alkuperä.\n\n\n\n\nII luku. Iltatunnelma.\n\n\nTurja, Borealian päällikkö, asteli joelta asunnoille. Antoi katseensa\nliitää pitkin taivaanrantaa, pysähtyi, katsoi taaksensa, pudisti\npäätänsä niin että omegametallinen päähine heläsi valittavalla äänellä.\nJoka haaralla, paitsi lounaassa, kumotti jäätikön uhkaava vyö.\nKoillisessa ei tosin näkynyt muuta kuin korkean nunatakin, jäisen\nvuoren, lumipeitteinen huippu, mutta Turja tiesi sielläkin\nkatkeamattoman jäätikön, tuhat mittaa vahvan, hiipivän Borealian\nasuntoja kohti. Takanansa oli hänellä koillisen jäätiköiltä alkunsa\nsaava joki, Borealian \"elämänlanka\". Joki ja aurinko antoivat\nBorealialle jokseenkin kaiken energian: valon, lämmön, käyttövoiman\nj.n.e.\n\nTurja tuli juuri putoukselta, jonka kohina kaikui ohuessa\nkellertävänvaloisessa ilmassa joen takana sangen lähellä olevasta\njäätiköstä valtaisana pauhuna. Siellä putouksen äärellä kimaltelivat\nvoima-asemat, Borealian \"sydän\", valtaisat holvit, läpinäkyvästä\nkevyestä omegametallista. Tummasta raskaammasta ja kiinteämmästä\nmetallista, teräksestä, tehdyt koneistot niiden sisällä kuvastuivat\njäätikköä vasten mahtavana ryhmänä. Viimeisen putouksen työskentelyn\ntasainen jyske kuului selvimmin. Siellä toimi Urjan suunnittelema\njättiläislämmityskone, joka otti talteen 95 prosenttia putouksen\nenergiasta ja muutti sen lämmöksi, jolla lämmitettiin 75 prosenttia\nBorealian asunnoista. Turja oli taaskin ihmetellyt sen nerokkaan\nyksinkertaista rakennetta. Vain jättiläissiipiratas putouksen niskassa,\njoka joen juoksun kääntämänä automaattisesti sulki koko putouksen\nviideksi sekunniksi ja taasen avasi, sekä männällä varustettu suunnaton\nsylinteri, johon vesi putosi ja puristi männän alapuolella ilman\nkuumaksi. Lämpöä johtamattomasta aineesta tehtyjä torvia myöten\njohdetaan tämä kuuma ilma asumuksiin.\n\n-- Ainoastaan nerokkaan naisen käytännöllinen järki on voinut luoda\ntuollaisen ihmeen, niin päätteli Turja.\n\nLounaassa näkyi sula vesi. Turja ihmetteli itseksensä vieläkin kerran,\nettä se oli sula. Siinä kiersi lämpimän merivirran haara. Mutta kun\npäävirtakin hävisi merellä ajelehtivan jääpeitteen alle, niin olisi\nluullut lahdenkin jäätyvän. Ainoa selitys sen sulana pysymiselle oli\nse, että lahden rannoilla ja pohjassa oli lämpimiä lähteitä.\n\nOli lämpimin aika vuodesta. Aurinko läheni himmeänä, punertavalla\nvalolla paistaen läntisen jäätikön huippuja ja puistattavan kolea\nyökylmä valui jäätiköiltä yli Borealian. Turja tunsi sen hyvin käsiinsä\nja kasvoihinsa vaikka puvun vuorina oleva pienen radioakkumalaattorin\nlämmittämä johtoverkkokangas suojeli muuta ruumista ja piti sen hauskan\nlämpimänä. Lähimmistä asunnoista kuului omegametallin heläjämistä.\nKasvismaiden yli levisivät kuin näkymättömän käden kosketuksesta\nsuojaverhot, jotka olivat olleet kasaan vedettyinä. Kaukaa kaakosta\nkajahti jäätikköilveksen karjunta.\n\nTurja kiirehti nyt, sillä hän tahtoi taaskin tarkata auringon\nlämmön mittaria Kapitolionsa katolla juuri kun aurinko koskettaa\nKara-nunatakin huippua. Hän taivalsi asuntorivien ohi. Puhdasviivainen,\nkuutionmuotoinen rakennus toisensa perästä oli rivissä oikealla kädellä\nja kasvismaat vasemmalla. Useimmat rakennukset olivat jo verhotut\nsisältä ja valot sytytetyt. Mutta toiset olivat vielä verhoamatta ja\nomegametallisten seinien läpi näkyivät asukkaat ilta-askareissaan sekä\npaljon muuta taustasta. Kauimpana paistoi pohjoisnunatakin\npunakeltaisessa auringonvalossa kylpevä luminen huippu jokaisen\nverhoamattoman asumuksen läpi. Leveä, aivan sileäksi laskettu katu\nkohosi tangenttikäyrän muotoa noudattaen Borealian keskustaa kohti.\n\nTurja silmäsi laskevaa aurinkoa, arveli hetken ja hypähti sitte\nnopeasti kadun vasemmalle puolelle, tempasi yhden istuimista, joita oli\nrunsaasti pitkin katuviertä, sovitti sen kadun yllä kulkevasta radasta\nriippuviin pidikkeihin, veti raput alas, nousi istumaan, vetäen raput\njälleen ylös sekä kosketti oikeanpuolista kädensijaa. Kulkuneuvo läksi\nliikkeelle nopeata vauhtia. Samanlaisia kulkuneuvoja tuli vastaan\ntoisia ratoja myöten sekä maassa katuvierellä. Niissä palasi\nmyöhästyneitä kansalaisia töistänsä, tai joku perhe meni vierailulle.\nVerrattain hiljaista oli kuitenkin liike tähän aikaan vuorokautta.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nEnergomittarin käyrä.\n\n\nKymmenen hetken kuluttua oli Turja asuntonsa edustalla. Se oli yleensä\nsamannäköinen kuin muutkin asumukset, suurempi vain. Ainoana\nerikoisuutena oli punertavasta omegametallista tehty hyperboloidin\nmuotoinen torni asumuksen katolla, sen päällä pieni kuutiomainen maja.\njonka katolla maljakonmuotoisella jalustalla oli pystyssä ellipsoidi,\npaistaen päivällä punaisena, yöllä kirkkaalla valolla.\n\nKun Turja hypähti alas, näki hän puolisonsa Urjan nousevan hitaasti\novesta sisään. Turja saavutti hänet, laski kätensä olalle, silmäys ja\npäännyökkäys -- Turja kiirehti edelleen.\n\nKun hän tuli pieneen kuutiohuoneeseen läheni aurinko Kara-nunatakin\nhuippua. Turja huomasi, että auringon kehä oli entistäänkin\nepämääräisempi, koko aurinko oli paistavan sumun kaltainen. Mutta hän\narvioi, milloin aurinko kosketti Kara-nunatakin huippua ja tarkkasi\nsinä hetkenä mittaria. Se oli toiminut aivan oikein, juuri oikealla\nhetkellä piirsi viisari käyrän tälle hetkelle määrätyn poikkiviivan,\nordinatan, yli. Turja antoi koneen käydä vielä hetkisen, irroitti sitte\nsiitä rullan, johon käyrä oli piirtynyt, ja levitti paperin\nkuutiohuoneen ulkopuolelle laajalle aukeamalle. Se sisälsi sadan vuoden\nkäyrän.\n\nTurja tutki käyrän juoksua. Yhä vain alaspäin! Tosin hitaammin kuin\njoskus muulloin, mutta kuitenkin alaspäin. Auringosta virtasi siis\nmaahan yhä vähemmän voimaa, lämpöä ja valoa. Tosin ei tästä\nenergomittarin käyrästä voitu aivan tarkalleen sanoa, _paljonko_\nauringosta tulevan energian määrä oli alentunut, sillä olisi tarvinnut\nlaskea pois eräät virheet ja muuttaa hiukan lukuja. Turja ei jaksanut\nsitä nyt tehdä. Tosiasia oli, että energomittari, tuo Borealian\ntuomionpasuuna, oli taasen puhunut hyydyttävää kieltänsä.\n\nTurjan tavoitti puutumus, väsymys. Hän istahti tuijottamaan tuohon\nturmion karttaan jalkojensa juuressa, jonka hienojakoisimmatkin ruudut,\nvain suurennuslasilla nähtävät, julistivat _Loppua, Kaiken\nLoppua_, tuohon kirottuun hienoon käyrään, energomittarin viisarin\npiirtämään, joka hienon tappavan radiovirran tavoin tunki elollisen\nluonnon sydämeen. Tämän käyrän tahdissa laski ja nousi koko Borealian\nkansan mieliala. Kun käyrä joskus nousi, humahti kansan sydämiin täältä\nKapitolion katolta hiljainen toivo. Mutta kun se seuraavina aikoina\ntaasen laski entistäänkin enemmän, painuivat päät, vaikenivat laulut ja\nkatseisiin tuli syvä vakavuus.\n\nJa vaikka Turja hyvin tiesi, että _Avaruus_ ei tunne ihmisten\narvoa, ei sääliä eikä oikeamielisyyttä, paisui hänen povessaan yhtäkkiä\nluonnonlakeja vastaan kapinoitseva tunne. Hänestä tuntui ikäänkuin\nhalki avaruuksien huutavalta vääryydeltä, että hänen kansansa noin\nkuristetaan, hävitetään, hiljalleen kidutetaan kuoliaaksi niinkuin\nhäkkiin suljettuna. Borealian kansa, joka oli ollut uljaimpia,\nihanimpia elämän ilmiöitä, mitä kuvitella saattaa -- ja oli sitä\nkaikesta huolimatta vieläkin! Se oli vuosisatoja sitte yrittänyt luoda\ntasa-arvoa ja järjestystä Ekvatoriaan kaukana etelässä, mutta se oli\nkukistettu ja sille annettu valittavaksi kaksi rangaistusta: joko\norjuus tai maanpako jääkentille. Se oli valinnut jälkimmäisen, antanut\nmies mieheltä, nainen naiselta kunniasanansa oman ja jälkeläistensä\npuolesta, ettei yksikään tämän kansan jäsen sinä ilmoisna ikänä\nilmaannu Ekvatoriaan, kulkenut kauas pohjoiseen ja löytänyt Borealian\nmaan vapaana jääpeitteestä.\n\nTässä maassa oli silloin vielä työn kansan ilo asua. Maa ei antanut\nmitään ilmaiseksi. Mutta _työllä_ luotiin yhteiskunta, jossa\nsitkeä, terve ja karkaistu kansa eli jotakuinkin onnellisena. Kaikki\nBorealian suurimmat laitokset ovat satoja vuosia vanhoja. Valittu\neduskunta suunnitteli ja ohjasi yhteiskunnan työskentelyä ja joka vuosi\nvalittiin työpäällikkö. Erimielisyyksiä oli, mutta enemmistö käytteli\naina valtaa taitavasti ja lujasti -- työpäällikkö sai käskeä täydellä\nvallalla silloin kun suunnitelmia suoritettiin. Monia urotekoja työn ja\nluomisen tanterilla olivat tämän kansan jäsenet suorittaneet ja niitä\nlauluissa ylistettiin. Kansalla oli terve, voimakas tunne-elämä, sen\nyksilöt omasivat yleensä lujan tahdon, vahvat, terveet aivot ja\nsopusuhtaisen ruumiin. Turja oli varma, että Avaruudessa kukkiva\nsalaperäinen _Elämä_ hänen kansassansa pyrki sangen yleviin\nilmenemismuotoihin.\n\nSiihen aikaan, jolloin hiilihapon väheneminen sai Borealian tekemään\npäätöksen osittain kesytetyistä, osittain Ekvatoriasta tuoduista\nkantaeläimistä peräisin olevan eläimistön hävittämisestä, puhkesi\nkansassa omituista atavistista raakuutta. Hermosairauden tavoin se,\nrunsaan lihansyönnin seuralaisena, ilmeni siellä ja täällä.\nTyöpäällikkö sai erikoiset järjestyspäällikön valtuudet. -- Mutta tämä\nsairaus on ollut aikoja ohi. Ja kansa on valmis ponnistamaan viimeiseen\nsaakka taistelussa ankaraa kohtaloansa vastaan.\n\n-- Turhako on tuhansien luomiesi malminen tahto, uljas voima ja loputon\naivoenergia, teki Turja kysymyksensä _Avaruudelle_ varmaankin\ntuhannennen kerran?\n\nJa kun hän ei pystynyt löytämään kysymykseen muuta vastausta kuin:\n_turhaa_, niin pusertui hänen rinnastansa hiljainen raivokas\nsähähdys: käsittämätöntä, järjetöntä!\n\nHän asteli kuutiomajan ympäri hvperboloidin reunaa pitkin ja silmäili\nBorealian asuntoja. Hän ajatteli edelleen sitä kansaa, joka niissä\nasui. Hän tunsi melkein jokaisen asuntokunnan ja hän tiesi heidän\naskareensa, hän tiesi, mikä ajatus painoi heidän aivojansa yötä päivää.\nHän näki miten siellä ja täällä katoille ilmestyi ihminen, missä mies,\nmissä vaimo. Kaukaisimpienkin jäätiköitä vasten kumottavien asuntojen\nkatoilla näkyi musta piste. Siellä ojentui kiikari kohti Kapitoliota --\nodotettiin merkkiä.\n\nKun oli kulunut puoli tiimaa auringon laskusta, alkoivat asumukset\nkietoutua pimeyteen. Taivas alkoi tulituksensa Turjan pään yllä. Siellä\nsäkenöi ja lainehti kuin tulimeren pinnalla. Kosmillinen tomu hohti\nfosforivaloa, sähkövaloa, ja tähdenlennot, kokonaiset sarjat ja viuhkat\nräiskivät ympäri taivasta. Meteoreja vonkui ja räiskähteli maahan\nsilloin tällöin. Ja vaikka asunnot olivat niiden varalta erikoisesti\nvarustetut, sattui sittekin usein onnettomuuksia.\n\nKun oli tiima kulunut auringonlaskusta, oli merkin määrä syntyä. Turja\nei ollut käyttänyt tätä aikaa, kuten tavallisesti, laskujen\nsuorittamiseen. Hän luotti siihen, että käyrä oli tälle päivälle\nkuuluvalla millimetrin matkalla yhä painunut alaspäin ja päästi ilmaan\nputkesta punaisen loistavan radiosäteen. Se sinkosi rätisten ja vonkuen\ntuhat mittaa korkeaksi ja sammui muutaman silmänräpäyksen kuluttua.\nTurja näki kumarahartiaisten varjojen mykkinä horjuttelevan pois\nlähimpien asumusten katoilta ja tiesi, että samalla tavalla\nhorjuttelivat onnettomat varjot tällä hetkellä alas kaikkien Borealian\nasuntojen katoilta. Turjan rintaa poltti ja kouristi. Verestävin silmin\nhän astui takaisin kuutiomajaan kädessä käyräkartta, jonka hän oli\nvaistomaisesti käärinyt aukiolta rullalle. Hän heitti sen nurkkaan ja\nistuutui koneellisesti tähtikiikarin ääreen, joka siinä oli turhaan\nodotellut tähtien tutkijaa ainakin vuosisadan ajan.\n\n\n\n\nIV luku. Näky avaruudessa.\n\n\nTurja tunsi tähtitiedettä ja oli aikaisemmin seurannut Avaruuden\ntapahtumia ahkeraan tällä kiikarilla. Nyt sen okulariin harvoin kukaan\nsilmäänsä asetti -- mitäpä oli juuri katsottavaa. Tähdistä ei saanut\njuuri mitään selvää sen jälkeen kun kosmillinen tomu oli täyttänyt\nkirkkaan avaruuden. Turja otti päähineensä pois ja painoi otsansa\nviileään otsakilpeen kaukoputken okularin yläpuolella. Se teki hyvää\npakahtuville aivoille. Ja kuin viihdyttääkseen itseään hän alkoi\nasetella linssejä ja katsoa kiikarilla taivaalle. -- -- --\n\nYhtäkkiä hänen liikkeensä pysähtyvät, ruumis jäykistyy tarkkaavaan\nasentoon, kuuluu vain rinnan kiihtyvä läähätys -- -- --. Hän hyppää\nylös tuolilta, juoksee kuin mieletön kerran edes takaisin permannolla\nja kuuristuu taasen katsomaan kiikariin. Hän katsoo tiiman yhtämittaa,\nottaen kiikarin kenttään yhä uusia ja uusia osia Avaruudesta, mutta\npäätyen kohta taasen äskeiseen kohtaan.\n\nVihdoin hän hellittää. Ja kun hän nousee seisomaan, vapisee hän, Turja,\njoka muuten on sen näköinen kuin ei hän vapisisi milloinkaan. Häntä\npuistatti kuume.\n\nAlhaalta kuuluu hissin soinnukas nousu ja sitte Urjan ääni:\n\n-- Turja, oletko siellä?\n\n-- Olen, odota, tulen alas heti.\n\nÄärettömällä tahdonponnistuksella hän sai äänensä luonnolliseksi.\n\nHän pyyhkieli otsaansa, otti päähineen päähänsä, lisäsi hiukan lämpöä\nradiojohtoverkkoonsa ja alkoi laskeutua alas. Aluksi hän liikkui kuin\nunessa. Mutta sai lopulta vähin erin vallan oman itsensä yli.\n\n\n\n\nV luku. Tulevaisuuden aavistelua.\n\n\nKun Turja tuli isoon suojamaan, oli koko eduskunta koolla häntä\nodottamassa. Tyynesti asteli hän varmoin askelin korokkeelle ja istui\npaikallensa.\n\n-- Minulla ei ole mitään ehdotettavana, lausui hän kömpelösti, etsien\nsanoja. Meidän on jatkettava entiseen tapaan. Onko jollakulla jotain\nuutta sanottavaa?\n\nHiljaisuus. Kosken kohina kuului ja Urjan koneen tasainen jyske.\nTaivaalla paloivat monenlaiset tulet. Ja silloin tällöin kuului\nmeteorin humina, rätinä ja loppuräiskähdys.\n\nKaukana nurkassa nousi ylös mies, jolla ei ollut toista kättä. Vanha,\nkurttuinen äijänkäkkyrä, pää vapisi.\n\n-- Tarja pyytää puhua, ilmoitti Turja. Kuuntelemme.\n\n-- Päällikkömme kysyy, onko uutta sanottavaa. Onko täällä sitten uutta\nsanottu vuosikymmeniin? -- Ei ainakaan niin kauan kuin minä olen täällä\nistunut. Vanhaa täällä on puhuttu. Vanhoja töitä uudestaan\ntoistettavaksi suunniteltu, vanha painunut mieliala on puheissa\nsoinnahtanut. Minä olen kerran tehnyt yhden uuden ehdotuksen, mutta te,\nveljet ja sisaret, heititte minut ulos, te raivositte, te karjuitte ja\nvikisitte kuin jäätikköilvekset. Te vannoitte ja kirositte, niin että\nilma tulta iski. Te uhkasitte lähettää minut jäätikölle. -- Tiedättekö\nmitä minä silloin tein? Tiedättekö, sanokaa, koettakaa arvata, te\nBorealian miehet ja naiset? -- Minä nauroin. Minä nauroin\n_Teille_!\n\nJa Tarja kähisi ja natisi kuivaa naurua, se puistatti hänen ruumistansa\nniin että olisi luullut sen hajoavan. Joukosta kuului uhkaavaa\nliikehtimistä ja mutinaa. Joku huusi: hävytöntä! Ulos mies! Mutta Turja\nhillitsi kokousta. Hänellä oli jokin merkillinen halu antaa Tarjan\npuhua loppuun.\n\nTarja oli työn sankareja. Hän oli miehuutensa aikana ollut melkein\nvoittamaton työssä, nim. kestävässä, sitkeyttä kysyvässä työssä. Turja\nmuisti vielä elävästi Tarjan johtamassa taistelua jokea vastaan, joka\neräänä vuonna oli jostakin käsittämättömästä syystä alkanut tulvia.\nYötä päivää täytyi olla suluilla. Tarja kokosi vapaaehtoisen joukon\nnuoria miehiä, jotka taistelivat suluilla koko lämpimimmän vuodenajan,\nsöivät silloin kun joutivat, nukkuivat silloin kuin unessa maahan\nkaatuivat. Tässä taistelussa menetti Tarja kätensä. Häntä\nkunnioitettiin työn sankarina ja mielipiteitänsä kuunneltiin\neduskunnassa, sillä hänellä oli suunnaton kokemusvarasto. Mutta häntä\npidettiin myöskin omituisena kuivuneena sieluna, sieluna, josta on\n\"veto loppunut\". Hänen päähänpistojansakin koetettiin sietää, mutta kun\nhän meni yli rajojen, sai hän vihaa ja suuttumusta vastaansa.\n\n-- Te luulitte heittävänne kohtalonne ovesta ulos, kun minut heititte,\njatkoi Tarja. Te luulitte hukuttavanne totuuden suureen huutoon ja\nmeluun. Miksi te raivostutte _minulle_, enhän minä tee muuta kuin\nsanon suoraan teille totuuden, jota ette itse uskalla itsellenne ääneen\nilmaista: _Borealian loppu on tulossa. Te voitte -- tämä kansa voi\nelää eteenpäin ainoastaan palaamalla_ -- -- --\n\nPuhkesi melu kuin rajumyrsky. Kaikki hyppäsivät pystyyn ja polkivat\njalkaa ja huusivat, naiset kirkuivat.\n\nMutta Turja painoi pöydässä olevaa nappia, jolloin katossa olevasta\ntorvesta kajahti pasuunanääni. Kaikki rauhoittuivat silmänräpäyksessä\nja istuivat vakavina paikoilleen. Turja nousi ylös:\n\n-- Me olemme lapsia, ellemme jaksa kuunnella loppuun yhden\nkunniakkaimman vanhuksemme puhetta. Meidän on valmistuttava kuulemaan\nja tietämään millaisia asioita hyvänsä, jos tahdomme jatkaa taistelua.\nPäinvastaisessa tapauksessa on meidän parasta järjestyä riviin ja\njuosta Borealian lahteen.\n\n-- Hyvä! kuului kumea ääni suojaman keskuksesta ja mies\njättiläiskokoinen nousi seisomaan näyttääkseen, että hän oli se, joka\nsanan sanoi, noin nimesi.\n\nNyt nousi mies muutamalta etumaisimmista istuimista. Hänellä oli\nsolakka ruumis ja pieni inuva ääni. Hänen mielestään ei Borealian\nkansan pitänyt väistyä milloinkaan, vaan, jos Kaiken Loppu on tulossa,\nkuolla kotonansa. Olisi rajoitettava yhä lasten lukumäärää ja siis\nmyöskin kansan lukumäärää, kunnes tultaisiin siihen hetkeen, jolloin\nkansa itse pitäisi kuolinpeijaisensa ja lakkaisi kokonaan\nsynnyttämästä. Puhujan mielestä voitaisiin suunnilleen arvioida,\nmilloin jälkeläisiä jo odottaisi nälkäkuolema jäätiköllä. Ja näitä\njälkeläisiä ei olisi enää synnytettävä.\n\nTuntui siltä kuin kokous olisi hyväksynyt tämän puhujan kannan. Joku\nnaisista ainoastaan huomautti, että jos joudutaan tällaisen\nkohtalokkaan ratkaisun eteen, on luonnollisestikin kansan itsensä\nannettava määrätä kansanäänestyksessä.\n\nTurja nousi tuoliltansa:\n\n-- Kysymyksen käsittely lykätään. Pyydän että kaikki valmistuvat\nvakaviin ratkaisuihin. Käsitykseni on, että Borealian kansalla on\noikeus ja velvollisuus elää niin kauan kuin tällä taivaankappaleella\nihminen voi elää. Itsemurha on Elämän Uskonnon mukaan suurin synti.\nAvaruuden ihmeellisin ponnevoima on elämän ponnistelu jatkua edelleen.\nMistä me tiedämme, vaikka Avaruus olisi kutsunut meidän kansamme\npelastamaan korkealle kehitetyn ihmiselämän sen häiriötilan yli, mihin\nmaapallomme kenties aivan tilapäisesti on joutunut? Siis: taistelu\nloppuun saakka, viimeiseen hedelmöitettyyn naiseen saakka!\n\nEmme voi ratkaista nyt vielä, mitä teemme. Ensin on hankittava tietoja.\nToistaiseksi jatkamme, kuten tähänkin saakka. Kysymyksen käsittely\nlykätään. Istunto on päättynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdustajain hajaannuttua Turja kiiruhti pieneen kuutiohuoneeseen\nkiikarin ääreen. Taas hän tarkasti kauan taivasta ja taas häntä\nvapisutti ja huimasi se mitä hän siellä näki.\n\nUrja odotteli puolisoansa illallispalalle. Kun häntä ei kuulunut, läksi\nitse etsimään. Hän käveli ajatuksissaan kaikissa suojissa, missä näki\nvaloputkien toimivan. Palatessaan kierrokseltaan totesi hän\nhämmästykseksensä ja ajatuksistaan heräten, että hän ei ollut löytänyt\netsimäänsä. Ensin hän arveli hänen menneen jonkun edustajan kera ulos,\nmutta hylkäsi sitte tämän olettamuksen. Vaistoten ja ymmärtäen\npuolisonsa sielun tavalliset liikehtimiset melkein paremmin kuin\nomansa, saattoi hän jokseenkin varmasti päätellä, miten Turja missäkin\ntilaisuudessa menettelee. Ja nyt hänestä tuntui aivan selvältä, että\nhän ei ole voinut mennä ulos, ellei hänellä ole ollut jotain aivan\nerikoista asiaa sinne. Ei, hänen täytyy olla asumuksessa. Onko hän siis\nylhäällä? Mutta mitä hän siellä tekisi?\n\nUrja nousi kuitenkin pieneen kuutiomajaan. Siellä nukkui Turja\nistuallansa kiikarin ääressä, edessä avoinna vanha tähtitieteen\nkäsikirja:\n\n\n\n\nVI luku. Jokapäiväistä taistelua.\n\n\nTämän jälkeen kulki elämä Borealiassa jonkun aikaa tavallista rataansa.\nJoka ilta kohosi Kapitolion katolta punainen säde taivaalle ja joka\nilta palasivat ihmiset raskain askelin katoiltansa pohtien hiljaisessa\nmielessänsä, mitä tulee lopuksi.\n\nLähestyi kylmin vuodenaika, jolloin lumi ja jää peitti Borealian.\nOdotettiin synkkinä, lakkaako Borealian sydän jo tänä talvena\nsykkimästä, s.o. seisahtuvatko voima-asemat senvuoksi, että joki jäätyy\npohjia myöten. Varustaudutaan siltä varalta. Asumuksia ei lämmitetä\nmuuta kuin mitä ne lämpiävät heikosta auringon lämmöstä, jonka\nomegametalli päästää huoneisiin ja säilyttää siellä. Kaikki liikenevä\nenergia kootaan jättiläisakkumulaattoreihin. Jokainen pisara\nkallisarvoista voimaa koetetaan täten tallettaa talven varalle. Näin\noli jo menetelty pitkät ajat. Mutta tähän saakka oli kuitenkin joessa\nsäilynyt elo, vaikka heikkokin, yli talven. Joku voima-asema oli voitu\nsentään pitää käynnissä. Varastoitu voima oli käytetty sangen\ntarpeellisena lisänä.\n\nMutta nyt peljättiin pahinta. Energomittarin käyrä oli laskenut siinä\nmäärin, että joki oli kaiken todennäköisyyden mukaan jäätyvä kokonaan.\n\nJa kansan kohtalo riippuu siitä, milloin se jälleen virkoaa virtaamaan\n-- riittävätkö voimavarastot niin kauan kuin \"sydän on sykkimättä\".\n\nKun vanhat akkumulaattorit ovat täyteen ladattuja, lasketaan Turjan\njohdolla, miten käytettävissä oleva voima on jaettava, jotta voidaan\nvalmistaa uusia akkumulaattoreja tarkalleen samassa tahdissa kuin ne\nvoidaan ladatakin, niin ettei hetkeäkään kulu hyödyttömästi.\n\nEduskunnan päätöksen mukaan antaa Turja käskyn, että jäätikköilveksiä\non pyydystettävä niin paljo kuin mahdollista, niiden liha\nvalmistettava ja varastoitava ja nahkat varattava siltä varalta, että\njohtoverkkokankaan käyttöä lämmittävänä pukuna täytyisi rajoittaa.\n\nNaiset hoitavat kemiallista ravintoaineiden valmistusta ja ottavat\ntalteen kasvitarhoista kaiken, mikä ikinä syötäväksi kelpaa. Useat\njärjestävät asumuksiinsa kasvilavoja, joihin panevat kasvamaan sopivia\nruokakasveja. Naisten taholta tehdään ehdotus, että eduskunta\nharkitsisi, eikö olisi syytä antaa yleinen määräys, että energiaa ei\nole tuhlattava lämmittämällä asumuksia ainoastaan ihmisiä varten, vaan\non jokaiseen asumukseen sijoitettava kasvamaan syötäväksi kelpaavaa.\nMutta ehdotus hyljätään siitä syystä, että eduskunta ei voi tietää\nriittääkö auringonvalo talvella kasveille.\n\nEduskunta lausuu kuitenkin _kehoituksen_, että niin monet kuin\nsuinkin käyttäisivät lomahetkiä kasvilavojen rakentamiseen asumuksiin.\nSillä jos auringonvalo riittää kasveille, voidaan heti, kun tämä\nhuomataan, vastaavassa määrässä supistaa kemiallista ravintoaineiden\nvalmistusta ja siten säästää voimaa.\n\nBorealian kansan jokainen hermo tähtää alkavan talven voittamiseen.\nVoima-asemat jymisevät, omegametalli heläjää ympäri maan,\nkolmisointuiset ja jykevätahtiset työlaulut kaikuvat. Energia rätisee\nja jymisee korkeajännitysakkumulaattoreissa, kun sitä niihin ladataan,\nja radioputkien säteet vongahtelevat jäätiköillä kun ilvekset kaatuvat\nmetsästäjien saaliina. Joskus sattuu onnettomuuksia, hirvittäviä\npurkauksia. Vahingossa joku väärä kosketus: kuuluu jymähdys, rätinää ja\ntulenliekki leimahtaa taivaalle. Kuolleita, toiset salaman\nmuodottomiksi ruhjomia, kannetaan pois. Uudet sankarit astuvat sijaan.\nJa työlaulu kaikuu -- -- --\n\nTurjaa ei näy juuri missään. Hän istuu päämajassa, esikunta\nlähistössään. Tiedot tulevat ja menevät, eri teitä, langattomia ja\nlangallisia. Kaksi tiimaa päivässä hän liikkuu työpaikoilla. Hänellä ei\nole milloinkaan kiirettä, mutta lyhyeen hän puhuu ja kaunistelematta.\nTällä matkalla hän saattaa sanoa vain viisi tai kymmenen sanaa. Mutta\njokainen niistä merkitsee tuhat isoa mittaa säästynyttä energiaa,\nsuuren onnettomuuden välttymistä t.m.s. Hänellä näyttää aina olevan\nkoko taistelun pohjapiirustus avoinna edessään ja hän tietää aina missä\non ratkaiseva kohta. Hän näytti elävän mukana jokaisella työmaalla,\nvaikka istuikin päämajassa. Hän näytti vaistoavan edeltäpäin jokaisen\ntapahtuman työssä, jokaisen onnettomuudenkin. Hän tunsi melkein\njokaisen työssä mukana olevan luonteen, kyvyt ja heikkoudet.\n\nKun tuli tieto akkumulaattorin n:o 116 räjähdyksestä ja kolmen miehen\nja yhden naisen kuolemasta, niin vastasi Turja vain:\n\n-- Minä annoin kesken kiirein huomautuksen, että Mataran piti itse\ntarkata mittaria. Hän on nähtävästi jättänyt sen Aijan huoleksi. Aija\nnäki huonosti ja on lisäksi huolimaton. He tekivät meille huonon\npalveluksen. Mutta älkäämme moittiko heitä enää, he ovat antaneet\nhenkensä sovitukseksi.\n\nIllalla vongahti Kapitolion katolta punainen soihtu, mutta kansa ei\njouda eikä jaksa sen johdosta sen enempää -- -- --.\n\n\n\n\nVII luku. Borealian päällikön puoliso.\n\n\nTurja työskentelee pienessä kuutiohuoneessa joka ilta myöhään yöhön.\nHän tutkii taivasta kiikarilla ja vanhoja tähtitieteen käsikirjoja. Hän\non järjestänyt itselleen erikoisen koneiston laskuja varten. Ja hän\npyrkii lujasti tulokseen. Taivas jatkaa yöstä toiseen tulitustansa\nhänen päänsä päällä. Mutta hän ei näytä kiinnittävän tähän erikoista\nhuomiota. Päinvastoin näyttävät hänelle olevan mieluisampia ne illat ja\nyöt, jolloin taivas on hiukan puhtaampi kosmillisesta tomusta, jolloin\nAvaruuden kaukaiset ilmiöt näkyvät hiukan selvemmin. Silloin hänen\nkiikarinsa tähtää tuntikausia samaan Avaruuden kohtaan ja kiihkeästi\nkaivaa hän laskuistansa tuloksia. Kolme kertaa pääsee hän laskujen\nloppuun ja pettyneenä ja masentuneena nukkuu hän istuallensa kiikarin\nääreen. Siitä hänet Urja noutaa alas, itsekseen ihmetellen joka kerta\nyhä enemmän puolisonsa käytöstä.\n\nKun hän sitte eräänä yönä neljännen kerran alkaa nousta pieneen\nkuutiomajaan noutaakseen Turjaa, joka varmaan taasen oli nukkunut\nsinne, ei hän enää sivuuttanut tätä asiaa pelkällä ihmettelemisellä.\nHän ajatteli sitä syvemmin ja päätti kuin päättikin tehdä Turjalle\nsuoran kysymyksen.\n\nMutta juuri kun hän oli astumaisillaan majaan, pysähtyi hän yhtäkkiä.\nSuuri meteori sähisi ja vongahti lähellä. Raikuva pamahdus ja sen\njälkeen kuului selvästi kappaleiden putoamista. Mutta Urja ei\nkiinnittänyt tähän huomiota.\n\n-- Totta tosiaan, missä on järkeni ollut? puheli hän itseksensä. Missä\non järki parkani ollut?\n\nHän pudisteli nyrkkiänsä ja iski sillä otsaansa:\n\n-- Sehän on selvä kuin vanhojen aikojen kirkas päivä. Kosmoksen\nnimessä, olenpa ollut tyhmä.\n\nHän astui reippaasti ja päättävästi majaan. Aivan oikein: Turja nukkui\ntaasen kiikaripöydän ääressä. Urja laski yksinkertaisen ystävällisesti\nkätensä hänen olallensa ja lausui Turjan nimen. Nukkuja heräsi. Urja\nkatsoi häntä avoimesti silmiin pienen kiikarilampun valossa ja kysyi:\n\n-- Et pääse selville?\n\nTurja tuijotti puolisoansa hämmästyneenä ja vastasi epäröiden,\ntuskaisesti:\n\n-- En.\n\n-- Sinä et usko Turja kuinka tyhmä ihminen saattaa toisinaan olla. Minä\nsanon sinulle yhden esimerkin eräiden aivojen sietämättömästä\ntuhrusmaisuudesta. -- Minä kun luulin, että sinä istut ja kiikaroit ja\ntorkut täällä -- -- -- noin muuten vain -- -- -- jonkunlaisesta\ntunteellisuudesta -- -- -- tai oikeammin sanoen senvuoksi, että minä\nolen, kuinka sanoisin, ymmärräthän sinä sen ilmankin, että minä en ole\nkaunotar ja että sinä et viihdy seurassani -- -- --. Mutta minä\nvakuutan, että tämä johtui vain siitä, että en yrittänyt ajatella asiaa\nsyvemmin, olin niin kiintynyt tähän työhön, tähän taisteluun saapuvaa\ntalvea vastaan, etten oikeastaan joutanut ajattelemaan syvemmin.\nKansamme tavan mukaan olet sinä, niinkuin minäkin, vapaa menemään\nuuteen avioon, jos selitämme valamiehille sopimuksemme -- -- -- en sitä\npuolta aatoksissani halveksi. Vaan sitä, että saatoin luulla sinun\nkuluttavan aikaa ja voimia täällä turhanpäiten tällaisen taistelun\naikana. Sinä ymmärrät. Minä halveksin näitä aatoksiani. Älkäämme puhuko\nsen enempää siitä.\n\nTurja oli katsonut häntä hymyillen ihmeissään. Yhtäkkiä lausui Urja\npäättävästi, melkeinpä kiihkeästi:\n\n-- Minä tahdon katsoa mitä sinä näet siellä taivaalla!\n\n-- Avaruuden nimessä, etkö sinä siis tiedä, kiljasi Turja -- -- --\nmistä sinä sitten tiesit kysyä enkö saa selvää -- --?\n\n-- En minä tiedä, mutta minä arvasin. Siellä täytyy olla jotain, joka\non vielä enemmän, kuin energomittari, kosmillinen tomu, hiilihapon\npuute ja joen jäätyminen. Muuten sinä et istuisi täällä. Sinä näet\nsiellä jotain kamalaa. Siellä näkyy varmaan kansamme loppu, kenties\nKaiken Loppu, niinkuin kansamme sanoo. Minä tahdon katsoa, tahdon\ntietää, millä Avaruus meitä uhkaa. Minä en tahdo kuolla tietämättömänä.\n\nTurja kiersi kiikarin entisestä asennosta, pysäytti sen kellokoneiston\nja siirsi linssejä. Sitte hän kääntyi Urjaan päin ja puheli, yrittäen\nhymytä:\n\n-- Entäs, jos minä sittekin olisin kyllästynyt sinuun ja haaveilisin\ntäällä uudesta puolisostani, laulelisin täällä Avaruudelle ja tähdille\nlemmestäni. Älä ole niin varma, Urja hyvä. Olen ihminen ja mies ja\nsydän tykyttää rinnassani -- luullakseni, arvatenkin. Enkö minä saisi\nmielestäsi ollenkaan tunteilla? -- Puhukaamme asiasta enemmän alhaalla.\nTule, menkäämme.\n\n-- Turja hyvä, puhui Urja katsoen kiinteästi puolisoansa, jätä turhat\njutut. Onko asemamme mielestäsi sopiva joutavuuksille? Olethan jo\ntunnustanut, että taivaalla on jotakin, josta sinä koetat saada selkoa\nuhraten suuren osan öistäsi ja voimistasi. Sinä et kansasi päällikkönä\nja ollen vastuussa sen kohtaloista tätä tekisi, ellei siellä kiikarissa\nnäkyisi jotain vakavaa. Ja sinulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan\nkieltää minua katsomasta sitä.\n\n-- Ole hyvä ja katso, sanoi Turja ystävällisenä ja vältellen.\n\nUrja aikoi ensin istuutua kiikaripöydän ääreen. Mutta sitte hän pyysi\ntyynesti:\n\n-- Turja hyvä, aseta kiikari, minä en osaa.\n\n-- En. Sitä minä en tee, kuohahti Turja.\n\nUrja katsoi häntä pitkään.\n\n-- Etkö -- vaikka minä pyydän hartaasti.\n\n-- En, Urja ystävä, minä en tahdo, minä en voi.\n\n-- Sepä ikävää, lausui Urja hiljaa, aivan kuin itseksensä.\n\n-- Ymmärrä, Urja kulta, minua. Minä olen niin epätietoinen. Enhän minä\nvoi -- jos se ei olisi muuta kuin päähänpisto -- -- --?\n\n-- Sepä ikävää, puheli Urja vieläkin hiljemmin ja kääntyi mennäkseen.\n\n-- Miksi aiot mennä, mitä sinä nyt? hätääntyi! Turja. Kuuletko, minä en\nvoi!\n\n-- Jos minä olen Turjan, Borealian päällikön puoliso, niin sinä voit.\nEllet sinä voi, en minä kelpaa Turjan, Borealian päällikön puolisoksi,\ntuli Urjalta hiljaa kuin helähtäen.\n\n-- Minä sanon sinulle, Urja, nyt asian niin selvästi kuin osaan,\nmörähti Turja päätänsä ravistaen, hampaat yhdessä, kuin raskaan taakan\nalle vaipuva, joka ylpeästi tahtoo salata heikkoutensa. Olen elänyt\ntuskassa kauan. Se on kenties huomattu. Minä olen nähnyt taivaalla\n-- -- -- sanokaamme kamalaa. Mutta minä en ole selvillä vielä onko se\nBorealian loppu, onko se Kaiken Loppu, en ole selvillä, mitä se\noikeastaan on. Vapisuttavat kuvat ovat nousseet mieleeni kenties\nturhanpäiten. Olen päättänyt, että en ilmaise näkemääni kenellekään,\nennenkuin tiedän jotain varmaa. Minun itsetuntoni, miksen sanoisi\nylpeyteni, ei salli, että minut saadaan kiinni turhasta kuvajaisten\npelosta. Eikä ole oikeinkaan rasittaa yhtään tämän kansan jäsentä\nliialla taakalla. Tästä syystä en ole puhunut sinullekaan mitään, Urja.\nMinä olen mies. Miltä tuntuisi, jos sinä näkisit minut turhan\npelkurina. Olin päättänyt ilmoittaa sinulle heti kun olen varma asiasta\n-- että on jotain ilmoittamista. Tässä syyni. Tee mitä tahdot. Minä\nasetan kiikarin, jos haluat.\n\n-- Luuletko saavasi selville totuuden?\n\n-- Toivon ainakin, vastasi Turja epäröiden, ainakin koetan parastani.\n\n-- Minä teen ehdotuksen, reipastui Urja. Kuinka kauan luulet\ntarvitsevasi vielä aikaa, saadaksesi varman käsityksen ilmiöstä -- tai\npäästäksesi selville, ettet voi sitä selittää?\n\n-- En voi sitä sanoa.\n\n-- Mutta meidän täytyy sopia määräajasta. Katsos, minä olen varma, että\nsinä et istu täällä turhaan. Turja, Borealian päällikkö, ei ole koskaan\nsillä tavalla erehtynyt. Vaikka sinun laskusi nyt jo sanoisivat, että\nei ole mitään pelättävää, niin minä en niitä laskuja uskoisi sen\njälkeen kun olet istunut täällä tuskaisia öitä. Sano minulle:\npelkäätkö, että se lähestyy nopeasti -- -- -- Näen kasvoistasi, että se\nlähestyy nopeasti. Pankaamme lyhyt määräaika. Ellet sen kuluessa pääse\ntulokseen, niin sinä annat minun katsoa -- ja olipa laskujesi tulos\nminkälainen hyvänsä, saan minä katsoa.\n\n-- Mutta onhan jokseenkin samantekevää silloin, katsotpa sinä kiikariin\nnyt tai sitte.\n\n-- Ei, ei ole samantekevää. Minä tahdon kunnioittaa sinun perusteitasi.\nMutta minä tahdon myöskin tuntea uhkaavan onnettomuuden.\n\n\n\n\nVIII luku. Avaruuden puheilla.\n\n\nMääräaika oli kulunut. Turja oli viidennen kerran päättänyt laskunsa\nturhaan ja laskeutui itse noutamaan Urjaa.\n\nHe nousivat kuutiomajaan äänettöminä, vakavina, käsi kädessä. Oli\nverrattain valoisa yö. Taivas oli tavallista selkeämpi. Ellipsoidi\nkuutiomajan katolla hehkui ja soi, itseksensä hiljaa valittaen. Turja\nsammutti sen ja viittasi Urjaa istuutumaan kiikarin ääreen.\n\nItse hän istui hiukan syrjään tarkaten kiikarilampun valossa Urjan\nliikkeitä. Hetkisen haki Urja oikeata asentoa. Turja näki, että hän oli\näärettömän jännittynyt. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kuului vain\nvoima-asemien jyminä, joku jäätikköilveksen kaukainen karjunta ja\nmuutaman meteorin suhina.\n\nKellokoneisto, joka kuljetti kiikaria maan liikunnan mukaan ja piti\nsitä samassa kentässä, hyrisi hiljaa.\n\nYhtäkkiä huomasi Turja puolisonsa hätkähtävän. Hänen rintansa alkoi\nkohoilla kiivaasti ja hikikarpalot kimalsivat otsalla kiikarilampun\nvalossa.\n\n-- Nyt hän näkee sen, ajatteli Turja. Näkeeköhän hän kaikki. Myöskin\npimeät, äännähti hän tietämättänsä ääneen.\n\n-- Niin, kuiskasi Urja.\n\nHän katsoi kauan, kouristaen käsin kiikaripöydän reunoista.\n\nKun hän kääntyi, kuvastui hänen silmissänsä ehdoton kauhu. Mutta tyyni\nhän oli. Hirvittävän tyyni. Hän tuijotti Turjaan kuin häntä ihmetellen.\n\n-- Urja, äännähti Turja.\n\n-- Niin, nyökäytti tämä. Nousi ja tarttui puolisonsa käteen johtaen\nhäntä ulos majasta, aukeamalle. He astelivat pitkin hyperboloidin\nreunaa ja pysähtyivät silmäilemään yöhön. Pohjoinen paloi.\nPohjoisnunatakin huippu leimusi. Jäätikkö ylt'ympäri kumotti yössä.\nBorealiassakin oli jo hiukan lunta. Voima-asemien valomeri näkyi idässä\nja niiden jyminä ja jyske kuului hiljaisessa yössä. Silloin tällöin\nkajahti jäätikköilveksen karjunta, kaikui omituisesti, toisinaan\nkuoleutuen, toisinaan taasen kuuluen. Vain joistakuista asunnoista\ntuikahti yksinäinen valo ja vain muudan kaukainen työlaulu värisi\ntavallista kuulakkaammassa yössä.\n\nSiellä kattojen alla nukkui heidän kansansa. Tuolla ylhäällä Avaruus\nvalmisti sille ikuista unta. Täällä kansansa yläpuolella Avaruuden alla\nnämä kaksi ikäänkuin tekivät tiliä kummallekin. Oli kuin olisivat he\npyytäneet Avaruudelta armoa kattojen alla nukkuvalle kansallensa.\n\nMutta he tiesivät ja tunsivat, että se ei kuule heidän pyyntöänsä. Se\nei tunne sääliä. Se murskaa elämää armotta ja synnyttää uutta. Eetteri\nei kanna tuskan huutoja. Siellä täällä hukkuu Avaruuden aalloilla\nkukkiva elämän ulpukka rajumyrskyyn. Mutta toisaalla avaa se tyynessä\nlahdessa terälehtensä.\n\nHe tiesivät, että ainoa mikä saattaa auttaa, on taistelu. On saatava\ntäydellinen selvä asemasta, uhkaavasta tilanteesta, voimat on\nsuunnattava sen mukaan. Silloin pelastutaan, jos se yleensä on\nmahdollista. Ellei, niin kuollaan, vaivutaan, me elämän pisarat\nAvaruudessa, maahan ja hajotaan, hukutaan. Elämämme on ollut kuin\natoomin värähdys.\n\nTähän suuntaan kulkevat ajatukset kummankin mielessä katkesivat, kun\nUrja tarrasi molemmin käsin kiinni puolisonsa käsivarteen ja kiljahti:\n\n-- Näetkö!\n\nTurja silmäsi ehdottomasti niitä Avaruuden seutuja, joita hän oli\nmonena yönä kiikarilla tähdännyt.\n\n-- Totta tosiaan, hän mumisi. Se näkyy, se näkyy -- -- --. Mutta\nainoastaan näin kirkkaana yönä. Ja ainoastaan jos _tietää_.\n\nTurja sytytti ellipsoidin ja he kuulivat sen hiljaisen valituksen alas\nlaskeutuessaan.\n\n\n\n\nIX luku. Myrsky alkaa.\n\n\nPäivä oli ankara. Lumimyrsky raivosi. Yhtenä pyrynä oli Borealian ilma.\nSe oli tullut mukanansa kokonaisia vuoria rakeita ja lunta itäisiltä\njäätiköiltä. Se pauhasi ja jyski ja jyrisi jo tullessansa jäätikön\nvuorissa ja kuiluissa. Tiedettiin, mitä se merkitsi ja varustauduttiin\nsen varalta. Kaikki sopivat työt järjestettiin asunnoihin ja muihin\nsuojamiin. Ne jotka jäivät ulos, ottivat vara-akkumulaattorin\nlämmitysverkkoansa varten, kypärän silmikoineen ja metallikäsineet.\n\nMyrsky tuli keskellä päivää. Päivä pimeni. Valot sytytettiin. Tuuli oli\nniin voimakas, että se puhalsi voima-asemien metallipiippuihin kuin\nurkupiippuihin. Ne ulvoivat ja mörisivät epäsoinnuissa. Asunnot\nratisivat ja huojuivat. Rakeet synnyttivät kaikkialla, missä ne\nputosivat omegametallille, korvia huumaavan melun. Metalli soi ja\nvalitti kuin kuoleman tuskassa kiemurrellen. Lunta ja rakeita tuli\ntoisinaan tuulen lennättämänä sellaisissa tukuissa kuin olisi niitä\njättiläislapio heittänyt. Borealia näytti hautautuvan lumeen ja jäähän\ntuossa tuokiossa.\n\nTurja neuvotteli esikunnassansa. Ensiksi olivat hänen mielessänsä,\nmyrskyn tullessa, ilveksen metsästäjät, jotka olivat jäätiköillä. Kun\nhän oli aamulla kuullut jäätikkösemaforien kuuntelukoneella myrskyn\nsoivan itäisessä jäätikkösemaforissa, oli hän käskenyt heti kaikkien\nsinä päivänä jäätiköille määrättyjen jäädä kotiin. Mutta jäätiköillä\noli toista sataa miestä, jotka olivat lähteneet edellisinä päivinä\neivätkä olleet palanneet. He pelastuisivat, jos he huomaisivat myrskyn\najoissa ja kukin joukkue kokoontuisi kasemattiinsa, jollaista he\nkuljettivat mukanansa kokoonpantuna. He voivat sen lämmittää\nmukana olevalla akkumulaattorilla ja katon läpi he pystyttävät\nilmanvaihtotorvet. Vaikkapa he hautautuvat kokonaan lumeen, voivat he\npelastua myrskyn lakattua. He antavat radiosäteellä merkkejä ja heidät\nlöydetään tai he kaivautuvat itse ulos ja palaavat. Jos myrskyn käsissä\nlentävät jääkimpaleet särkevät kasematin tai jos myrsky yllättää\njoukkueen hajallaan, on edessä useimmiten varma kuolema.\n\nNeuvottelu johti siihen tulokseen, että jäätiköillä olevain\nauttamiseksi ei tällä hetkellä voida tehdä muuta kuin lähettää kolme\navustusretkikuntaa lumivetureilla niihin kolmeen solaan, joista\ntavallisimmin käytetyt tiet jäätiköille johtavat. Retkikuntien\nmiehistöt otettiin vapaaehtoisista, joita tarjoutui kolme kertaa niin\npaljon kuin tarvittiin.\n\nToinen pulmallinen kysymys oli lähellä jäätikön reunaa olevien\nasuntojen kohtalo. Joka talvi oli lumelle ja jäälle luovutettu\nBorealian maa-alaa. Oli tyhjennetty asumus siellä ja täällä ja revitty\nja kuljetettu kaikki keskemmälle maata. Toisinaan oli joku asunto\nhautautunut ankarimpien lumimyrskyjen aikana niin, että sen kaivamiseen\nei katsottu voitavan ryhtyä. Muutamia asuntokuntiakin olivat\nensimmäiset hirmumyrskyt yllättäneet Ja haudanneet elävältä. Siellä ne\nnukkuivat jo kaukana, tuhat mittaa vahvan jäätikön alla ikuista\nuntansa.\n\nMutta sittemmin oli alettu noudattaa yhä suurempaa varovaisuutta.\nMyrskyn saapuessa tyhjennettiin nopeasti äärimmäiset talot, varsinkin\nne, jotka olivat jäätikön sisään tunkeutuvissa vuonoissa, sillä\ntällaiset vuonot saattoi yksi ainoa hirmumyrsky ammentaa täyteen lunta\nja jäätä ja tasoittaa sen muun jäätikön tasalle. Kauan oli suunniteltu\nkoko asuntojärjestyksen muutosta. Olisi haluttu rakentaa kaikki\nasumukset maan keskeen tiheään ryhmään ja järjestää hyvät kulkuneuvot\nmaan äärille. Mutta niukka voiman saanti ei sallinut enää tällaista\nsuuruudistusta.\n\nTurja oli aamulla antanut määräyksen maan äärillä olevain asuntojen\ntyhjentämisestä. Kaikki kuljetusneuvot ja vetojuhdat, mitä suinkin\nliikeni keskuksesta, lähetettiin apuun. Useat asumukset tyhjennettiin\nonnellisesti, mutta toisissa viivyteltiin liian kauan. Myrsky saapui ja\nsilloin ei enää ollut syytä lähteä pitemmälle taipaleelle muuten kuin\nlumiveturilla.\n\nOsa lumivetureista päätettiin lähettää enimmän uhattuihin\ntyhjentämättömiin asunnoihin maan äärillä. Mutta osa täytyi pitää\nkeskuksessa niillä teillä, joilla täytyi ehdottomasti pitää liikennettä\nyllä niin kauan kuin voima-asemat olivat käynnissä ja energiaa\nvarastoitiin.\n\nKolmanneksi harkittiin tuulivoima-asemien kehittämistä. Nämä olivat\naikaisemmin olleet Turjan lempiaate. Niitä hän oli miettinyt yötä\npäivää, kokeillut, rakentanut ja esitellyt eduskunnalle. Hänellä oli jo\nkokonainen sarja oppilaita, jotka tunsivat näiden koneistojen rakenteen\npienimpiin yksityiskohtiin saakka ja jotka pystyivät kehittämään niitä\nomintakeisesti edelleen. Mutta ne olivat vielä epäkäytännöllisiä.\nMyrskyt niitä rikkoivat, vaikka niiden jättiläistuutit olivat suojatut\nverkolla, jossa kulki tulikuuma voimavirta -- tyynellä ne eivät taasen\ntoimineet -- ja Borealiassa puhalsi harvoin tuuli, jolla ei olisi ollut\nmukanansa jäätä ja lunta.\n\nTurja oli toivonut näistä voima-asemista apua Borealialle, sitte kun\nsen entinen sydän lakkaisi talvella sykkimästä. Ja antoivathan ne jo\npienen osan tarvittavasta voimasta -- antaisivat enemmänkin, siitä oli\nTurja varma, jos niitä tarmokkaasti kehitettäisiin.\n\nMutta nyt häneltä ei liiennyt enää mielenkiintoa tälle kysymykselle.\nLeikinlaskija Hara ilvehti esikunnassa, että Turja osoittaa\nhäilyväisyyden oireita niinkuin olisi rakastunut. -- Täytyy olla\nkorkeajännitysakkumulaattori sisässänsä sillä miehellä, joka\nlemmiskelee tällaisessa myrskyssä.\n\nAinoastaan Urja tunsi todellisen syyn tähän \"häilyväisyyteen.\"\n\n\n\n\nX luku. Kansa myrskyssä.\n\n\nTurja päätti tehdä tavallisen päiväkierroksensa hiukan aikaisemmin,\njotta ennättäisi takaisin, ennenkuin ensimmäisen myrskypyörteen keskus\nsaapuisi jäälohkareinensa. Silloin oli kaikkien vetäydyttävä suojaan.\nTurja astui ulos kypärä päässä, silmikko alas laskettuna ja\nomegametalliset käsineet käsissä. Lumiveturi möyrysi juuri\nvoima-asemille päin. Hän kiipesi siihen. Se ryömi lumessa kuin\njättiläisetana. Koneisto surisi ja rätisi, lumi ja rakeet pieksivät sen\nkylkiä ja selkää, se kiljahti silloin tällöin, kuin kiukkuansa purkaen\nSe laahasi lumeen suuren kourun, mutta se täyttyi heti sen jälessä.\nVanavesi ei säilynyt hetkeäkään tällaisessa myrskyssä.\n\nLumiveturin pysähtyessä nousi siihen mies, joka, huomattuaan Turjan,\nviittoi ja pauhasi, kaikesta päättäen iloisena. Kun hän kohotti\nkypäränsilmikkoansa, tunsi Turja Karman, sen jättiläiskokoisen miehen,\njoka oli eduskunnassa huutanut \"hyvä\".\n\n-- Hei päällikkö, sanoin minä, hauska ilma! kuuli Turja hänen nyt\npauhaavan. Kylläpä itä meitä nyt hyssyttelee ja hyväilee! Mitä\npäällikkö arvelee, olisikohan sillä paha mielessä?\n\nTurja pudisti päätänsä ja nauroi. Hän ei yrittänyt vastata tässä\nmelussa. Koneisto surisi ja rätisi, myrsky ulvoi ja kaikki sisällä\nolijat pauhasivat toistensa korviin.\n\n-- Tämä hiukan piristää laiskaakin, jatkoi Karma jyrisemistänsä. Jos\nloppu tulee tällä tavalla, niin hauska loppu. Tämä panee veret\nliikkeelle ja iloiselle tuulelle. Totta tämmöinen toista on kuin juosta\nkorvat lupassa Borealian lahteen. Mitä päällikkö arvelee, riittääkö\ntätä nyt sata päivää?\n\n-- Taitaisi Karmankin silloin jo olla lunta suussa sulamatta, kiljui\nTurja nyt vastaan.\n\n-- En usko, mörisi Karma. Kyllä meitä joitakuita sittekin vielä\nkonttaisi jäätiköllä. Tietääkö päällikkö, että minä tulen jokseenkin\nsuoraan jäätiköltä?\n\n-- Jäätiköltä! kiljahti Turja.\n\n-- Niin. Eksyin joukkueestani kun ajoin takaa komeata jäätikköilvestä.\nKuulin myrskyn möyryävän idässä. Kaadoin ilveksen, otin sen puoliskon\nja taljan selkääni ja aloin taivaltaa kotiin. Myrsky pani parastansa,\nminä vielä parempaa. En ole koskaan harjoitellut juoksemista, joten se\ntaakka seljässä aluksi kävi hiukan kömpelösti. Mutta kun raajani\nvertyivät, huomasin katkaisevani matkaa aika kyytiä. Minun täytyi\nkiertää solalle, myrsky painoi suorin matkoin, se pahuus ei hakenut\nmitään solia ja sillä tavalla se pääsi edelle. Kun minä livistin solaa\nalas, näin sen pudistelevan harjaansa jo voima-asemien luona. Ajattelin\njättää taakkani ja vaatia raajoiltani lisää nopeutta, mutta sitte\najattelin, että jos tässä täytyy jäädä jonnekin odottamaan myrskyn\nlakkaamista, niin voi talja ja ilveksen takapuoli olla tarpeen pitämään\nminua sellaisessa kunnossa, että lumi suussa sulaa.\n\n-- Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Kuljin parin aution asumuksen ohi.\nKolmanteen päätin pysähtyä, sillä loppumatkan jo kierittelin ja\nlaahasin vatsallani. Mutta siellä olikin lumiveturi lähtövalmiina, koko\nasuntokunta mukana. Se toi minut kotini kynnykselle.\n\nTällaisen kuvan sai Turja Karman kiljumista katkonaisista lauseista.\nKun veturi pysähtyi hetkeksi ottamaan peräänsä vaunua, metallista\nsukkulanmuotoista alusta, joka ui lumessa verrattain kevyesti, pauhasi\nKarma edelleen, vaikka hänen äänensä nyt, koneen surinan lakattua, oli\naivan liikaa voiman tuhlausta. Kaikki sisällä olijat nauroivat ensin\nhänelle, mutta kiintyivät sitte kuuntelemaan kertomusta.\n\n-- Entä muu joukkue, kiljui Turja Karmalle, kun tämä seuraavalla\npysäkillä astui ulos veturista.\n\n-- Kyllä Jorman joukko kotiin tulee, ellei tätä sataa päivää kauemmin\nkestä -- -- --\n\nLoppua Turja ei enää kuullut.\n\nTämä kohtaus Karman kanssa teki hyvää Turjalle. Näissä kahdessa,\nKarmassa ja Jormassa, arveli Turja kansansa mukautumisen kovaan elämään\njääkenttien keskellä ehtineen kaikkein pisimmälle. Heissä oli kulttuuri\npalautunut hennolta ja herkältä asteeltansa kauas muinaisaikojen\ntasolle. He olivat kauimmaisia ilmiöitä kansan kehityksessä takaisin\nsuurikasvuiseksi, jykevävoimaiseksi, kaikin puolin kykeneväksi jylhään\nolemisen taisteluun. Karmasta ja Jormasta säkenöi ja huokui Turjan\naistimiin aina valoisa yksinkertainen voima ja luottamus. He olivat\naina hyvällä tuulella, aina humoristisen ylimielisiä kaikille vaaroille\nja vastuksille.\n\nYmpärillänsä hän näki paljon samantapaisia yksilöitä, miehiä ja naisia,\nvaikka vain heikompia jäljennöksiä Karmasta ja Jormasta. Vain siellä\ntäällä näkyi väsynyt, alakuloinen ilme. Turja tiesi, että tämä oli työn\nviritys. Se johtui työstä, se kuului työhön. Siellä ei kärsitty\nhappamia kasvoja. Se teki Turjan hyvätuuliseksi, vaikka hän tiesikin,\nettä vakavuus ja väsymys valloitti illalla toiset, alakuloisuus ja\nepätoivo eräät.\n\n-- -- -- Vielä toimivat voima-asemat. Niitä ei lähelläkään seisten\nnähnyt. Ne peittyivät lumimyrskyyn. Mutta niiden metallipiiput ulvoivat\nja mörisivät myrskyssä, niiden seinät ja katot valittivat. Ladattiin\nakkumulaattoreja, korjattiin lumivetureita ja uusia rakennettiin. Vielä\njyski Urjan kone ja lämmitti asumuksia.\n\n\n\n\nXI luku. Räjähdys.\n\n\nTurja kulki voima-asemien läpi, kahlasi ulkona lumessa, antoi neuvoja,\nsijoitti toisin henkilöitä, tarkasti koneita, mittareja. Kaikki\ntapahtui tyynesti, järjestyksessä. Askel askeleelta seurasivat\nhavainnot, sanat ja teot täsmällisessä järjestyksessä.\n\n-- -- -- Hän oli juuri astumassa neljännen voima-aseman ulko-ovesta\nulos, kun hän tunsi tärähdyksen ilmassa, voima-aseman sisus leimusi\nliekkien vallassa, koko holvi ratisi ja huojui, myrskyn seasta kuului\nkumea jyrinä. Hän hyökkäsi sisään. Paha haju tunki ovesta vastaan.\nPalanut nainen makasi tunnottomana oven edessä. Hän oli nähtävästi\npudonnut ylhäältä sillalta. Vasemmalla vesijohtosuojassa valitti kaksi\nmiestä ja kolmatta kannettiin sinne parhaillaan. Osa koneista\nseisoi ja jota pitemmälle Turja ehti sitä selvemmin hän huomasi\nsuuren onnettomuuden tapahtuneen. Useampia kuolleita virui\nkäytävillä -- -- --.\n\nHetken kuluttua tuotiin sana, että suuri meteori oli rikkonut erään\nsuurimmista akkumulaattoreista, jota tämä voima-asema latasi. Se oli\naiheuttanut itse voima-asemalla räjähdyksen. Kun Turja kuunteli tätä\nilmoitusta joukon ympäröimänä, alkoi ilmassa kuulua ilkeätä sihinää ja\nrätinää. Joukko hajosi kauhistuneena.\n\n-- Käykö radiokone? huusi Turja.\n\n-- Käy, vastattiin. Hoitaja on kuollut eikä kukaan ole sitä\npysäyttänyt.\n\nHetkisen ajatteli Turja, että heidän kaikkien loppu on nyt tullut. Ilma\nalkoi jo salamoida, kun johtoa vailla oleva kone purki siihen yhä\npaisuvia latauksianasa. Voimattomuus ja jäykistys valtasi jo useimpien\nnivelet, niinkuin tavallisesti voimavirran kulkiessa ruumiin läpi.\n\nSilloin nähtiin Turjan hoipertelevan radiokoneen rappujen juureen. Ne\nolivat rikki, palaneet poikki. Hän ei päässyt ylös. Hän silmäsi melkein\nälyttömin silmäterin miehiin ja naisiin, jotka läähättivät kaukana\nseinillä ja nurkissa. Hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, hampaat\nkiristetyt yhteen. Hän hoiperteli radiokoneen alla, pitkin käytävää\noikealle, kaatui maahan, ryömi nelinkontin dynamon luo, joka oli\nnurkassa. Käden ja pään nähtiin kohoavan, käsi haparoitsi ruuvia, johon\npaksu jättiläisjohto oli kiinnitetty. Ruuvi kiertyi. Sitten nähtiin\nTurjan ponnistautuvan ylös, käyvän sylin johtoon, kuului pamahdus -- ja\nradiokone pysähtyi.\n\nHetken kuluttua kannettiin Turja vesijohtohuoneeseen tunnottomana.\n\n\n\n\nXII luku. Miten käy aurinkokunnan?\n\n\nIllalla istuivat Turja ja Urja pienessä suojamassansa. Heillä oli\nhallussaan vain kaksi pientä suojaa. Koko muu Kapitolio oli luovutettu\npakolaisille, joita oli tullut maan ääriltä. Tässä osassa asumusta oli\nhiljaista, mutta etäämpää kuului liikettä ja melua. Myrsky oli hiukan\nhiljentynyt, niin että sen meteli ei kuulunut kovin tänne asumuksen\nkeskukseen. Valoputkista lähti hiljainen viihtyisä sävel.\n\nTurja oli vielä raukea, kuin äsken syvästä unesta herännyt. Mutta hän\nsöi äänettömänä hyvällä ruokahalulla illallispalaa ja Urja katseli\nhäntä mietteissään.\n\n-- Tänä iltana minä en olekaan lemmenlauluja laulamassa ja Avaruuteen\nhuokailemassa, lausahti Turja hymyillen. Ajatteletko sitä?\n\n-- Mitä nyt aiot? kysyi Urja ikäänkuin kuulematta Turjan kysymystä.\n\n-- Taistella myrskyä vastaan. Se voi kestää kauan ja käydä varsin\nkiusalliseksi, vastasi Turja.\n\n-- Mitä minä myrskystä. Se kestää aikansa ja vie uhrinsa. Mutta se ei\nole Kaiken Loppu. Mitä aiot ilmiön suhteen Avaruudessa?\n\nTurja kävi vakavaksi.\n\n-- Totta puhuen, aivoni ovat tätä kysymystä vatvoneet myrskystä ja\nonnettomuuksista huolimatta. Luulenpa, että tiedottomana maatessanikin\nnäin sen. Kuva on nähtävästi syöpynyt syvälle aivoihini.\n\n-- Aiotko jatkaa tutkimuksiasi?\n\n-- Miten? Ei ole suurempaa kiikaria. Ei ole muita koneita. En osaa\nniitä valmistaa. En osaa laskea kuin yksinkertaisimpia tehtäviä. Eikä\nkukaan muukaan Borealiassa osaa niinkään paljoa kuin minä.\n\n-- Jos se on kaukana, niin se on hirvittävä massa, puheli Urja\nmatalalla äänellä.\n\n-- Jos se olisi lähellä, niin olisin saanut etäisyyden lasketuksi. Sen\ntäytyy olla kaukana. Ja se _on_ hirvittävä massa.\n\n-- Miten käy siis aurinkokuntamme?\n\nHiljaisuus. Kuului myrskyn pauhina ja voima-asemien metallipiippujen\nulvonta ja mörinä.\n\n-- Miten käy tämän pienen aurinkokuntamme? lausui Turja raskaasti.\n\nHän ponnahti ylös.\n\n-- Emme saa siitä tietoa. Se on kirottua. Se on uhkaava tuntematon\nkohta taistelusuunnitelmassamme. Meillä on miehiä ja naisia, jotka\npystyvät hurjimpiinkin yrityksiin. Meillä on voimaa ja koneita, meillä\non tietoa ja taitoa. Mutta nyt tulee tällainen ilmiö, ilmestyy\ntaivaallemme uusi uhka -- ja me olemme avuttomia, tietämättömiä kuin\nlapset. Se on kirottua.\n\n-- Mutta emmekö voi rakentaa koneita ja perehtyä tähtitieteeseen?\n\n-- Kyllä, jos annat meille aikaa ja energiaa, Urja hyvä. Mutta minä\npelkään, että se massa siellä Avaruudessa ei odota kunnes me opimme\ntähtitieteen. Se on toimessa yötä päivää. Luulen saaneeni selville,\nettä aurinkomme on poikennut radaltaan, luulen saaneeni selville, että\noma pallomme jo tottelee massan käskyjä. Pelkään, että ei ole aikaa\nenää opetella tähtitiedettä ja kokeilla tuhansia koneita, niinkuin\ntäytyisi, ennenkuin on Avaruuden salaisuuksien tuntija. Avaruus ei\nluovuta salaisuuksiansa vuodessa eikä parissa. Se vaatii maksuksi\nmiespolvien työn. Minä pelkään, että tuho tulee, jos se tulee, tämän\nmiespolven aikana. -- Ja silloin me emme tiedä yhtään, miten se tulee,\nmillainen se on ja onko siitä väkevimmälläkään kansalla pelastumisen\nmahdollisuutta ja millainen on se mahdollinen mahdollisuus -- -- --.\nPiru vieköön tähtitieteilijät, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon liian\naikaisin. Miksi eivät he kirjoittaneet kirjaa meille tästä tapauksesta.\nHeidän olisi pitänyt, jos he ammattinsa oikein osasivat, tietää tästä\nmassasta jo satoja vuosia sitte.\n\nMeidän täytyy saada selko siitä, mikä on massan vaikutus\naurinkokuntaamme ja mikä on oman tähtemme kohtalo. Mutta miten -- siinä\nkysymys.\n\n\n\n\nXIII luku. Kansa edelleen myrskyssä.\n\n\nMyrsky raivosi kymmenettä päivää. Se oli muuttunut äkäisistä\nvihuripäisistä puuskista, pienistä, päivässä ohi kulkevista rajuista\npyörteistä mahtavaksi jymiseväksi voimavirraksi, jonka teho nousi ja\nlaski hitaassa jykevässä tahdissa. Se toi entistä enemmän lunta, mutta\nvähemmän rakeita ja jäälohkareita. Myrskyn, metallin ja voima-asemien\npiippujen melu ei ollut niin helvetillistä kuin ensimmäisinä päivinä.\nSe oli juhlallisempaa, siedettävämpää.\n\nLumivetureja möyri siellä ja täällä Borealian alueella. Lunta oli\nkymmeniä mittoja vahvassa siellä missä oli pidikkeitä ja\nepätasaisuuksia. Mutta tasaisilla paikoilla saattoi silloin tällöin\npöllähtää ilmaan muraa ja kiviä. Paljon asuntoja maan äärillä oli\nhautautunut lumeen ja jäähän. Tiedettiin, että muutamia hautautuneita\nasuntoja ei oltu tyhjennetty eikä asukkaista tiedetty mitään. Ei niistä\nliioin vastattu radioon. Osa jäätiköillä olleista metsästäjistä oli\npelastettu. Mutta suurin osa oli vielä siellä myrskyn käsissä.\n\nTaistelu myrskyä vastaan kävi yhä ankarammaksi. Se vaati uhreja yhä\nenemmän. Se alkaa tuntua raskaalta kansasta, vaikka se oli satoja\nvuosia saanut tuta luonnon rautaista julmuutta. Tehdessään\npäiväkierrostansa lumiveturissa huomasi Turja ihmisten olevan vähemmän\näänekkäitä kuin ennen. Puhuttiin myrskystä ja sen vaatimista uhreista.\nKukaan ei muistanut sellaista luonnonvoimain raivoa nähneensä. Eräs\nkertoi äidistä lapsineen, jotka olivat hukkuneet lumeen. Toinen kertoi\nveljestään, joka nähtävästi oli kenenkään huomaamatta jäänyt\nlumiveturista ja hautautunut. Kolmas kertoi miehestä, jonka pään\nputoava jäälohkare murskasi. J.n.e.\n\nVoima-asemista kävi enää puolet. Joki alkoi nopeasti kuivua.\nTuulivoima-asemat toimivat kaikki, kun muutamia oli aamulla korjattu.\nTurja tarkasti niitä ja hänen mielessään välähti, että ne saataisiin\nkenties kestävämmiksi, jos systeemi käännettäisiin, niin että ne\ntoimisivat tuulen aikaansaamalla ilmavedolla eikä suoraan tuulen\nvoimalla.\n\n\n\n\nXIV luku. Ongelma alkaa olla selvillä.\n\n\nIllalla keskustelivat Turja ja Urja taasen pienessä suojamassansa.\nUrjakin oli saanut tuta taistelun vakavuuden. Hän oli järjestänyt ja\njohtanut sairaiden, loukkaantuneiden ja turvattomiksi jääneiden lasten\nhoitoa. Hän puheli kokemuksistaan Turjalle ja kysyi lopuksi:\n\n-- Luuletko tätä kestävän kauan?\n\n-- Tuntuu kuin sitä kestäisi vielä kauan, vastasi Turja.\n\n-- Valloittaako jäätikkö nyt yhdellä ryntäyksellä koko maamme?\n\n-- Ei. Sitä se ei tee. Mutta suuren osan. Kenties puolet paljastuu\nvielä seuraavana lämpimänä vuodenaikana.\n\n-- Mutta ellei käännettä tapahdu, niin ovat kansamme jäännökset ainakin\nmuutaman vuoden kuluttua jäätiköllä. Oletko ajatellut sitä?\n\n-- Olen. Olen ajatellut sitä kauan. Ja minä tiedän, että käännettä ei\ntapahdu ennenkuin kenties sadan vuoden perästä, lausui Turja ikäänkuin\nkauas avaruuteen tähdäten.\n\nPitkä hiljaisuus. Lumiveturi kiljahteli jossain läheisyydessä. Sitte\nlausahti Urja hiljaa: -- Vasta sadan vuoden perästä.\n\n-- Niin. Ellei sitä ennen ole tullut Kaiken Loppu.\n\n-- Mistä päättelet näin? kysyi Urja.\n\n-- Tiedätkö mistä johtuu tämä kylmyys ja kuolema? kysyi Turja,\nvastaamatta Urjalle.\n\n-- Auringon antaman voiman ja ilmakehän hiilihapon vähenemisestä. Mutta\nmiksi sitä kysyt?\n\n-- Mistä johtuu auringon antaman energian väheneminen?\n\n-- Auringossa tapahtuneesta mullistuksesta ja viime aikoina\nkosmillisesta tomusta, joka imee auringonsäteitä.\n\n-- Mistä johtuu kosmillinen tomu?\n\n-- Sehän on vieraslahja joltain pyrstötähdeltä tai sen tapaiselta\npimeältä massalta, jonka vieraana olemme käyneet.\n\n-- Jonka vieraana _olemme_, oikaisi Turja.\n\n-- Kuinka, mehän kierrämme aurinkoa -- -- --?\n\n-- Jonka vieraana on myöskin aurinkomme!\n\nUrja hypähti ylös, tuli Turjan luo ja katsoi häntä, ikäänkuin\nhakeakseen hänen silmistään selitystä.\n\n-- Sinä siis tarkoitat, että se on _se_ -- -- -- jonka näimme.\nTurja nyökäytti.\n\nUrja mietti, palasi paikoilleen ja mietti edelleen. Myrsky pauhasi ja\njäätikköveturi kiljui. Jostain läheltä kuului lapsen valitusta.\n\n-- Kosmoksen nimessä, sinä olet aivan oikeassa! Kaikki on peräisin\nsiitä. Ja aurinkomme on jo vuosituhansia kulkenut sen massan\nvaltakunnassa, sen kiroissa. Ja nyt me olemme suhteellisen lähellä\nsitä, kaukana aurinkokunnan mitoissa puhuen, mutta lähellä sen omissa\nmitoissa puhuen. Ja sinä luulet, että käänne tulee vasta sen jälkeen\nkun olemme sen sivuuttaneet.\n\nTurja nyökäytti taasen.\n\n-- Mutta mikä tuo massa sitte on? Onko se aurinkomme radan\nkeskuskappale? Tai onko se Avaruuden keskuskappale? Entä jos putoamme\nsiihen?\n\nTurja nousi.\n\n-- Minähän sanoinkin äsken: ellei sitä ennen tule Kaiken Loppu.\n-- -- -- On tuhansia mahdollisuuksia. Me voimme sen sivuuttaa saamatta\ntuta muuta kuin kosmillista tomua, meteoreja ja kylmyyttä. Me voimme\nsivuuttaa sen niin, että menetämme suuremman tai pienemmän osan\nilmakehästämme. Me voimme sivuuttaa sen kuumuudesta hehkuen ja sulaen.\nMe voimme törmätä sen tuhansiin kuihin ja muihin kiertolaisiin tai sen\nmassan kiinteisiin osiin. Me voimme vajota sen äärettömän massan\nhelmaan kuin pisara mereen. Kaikkien näiden tapausten välillä on\ntuhansia mahdollisuuksia. Mutta me lapset, me tyhmyrit, me tuhrukset\nemme tiedä mikä on meille määrätty. Me emme osaa tutkia, emme osaa\nrakentaa koneita emmekä laskea. -- Sehän se tässä on kirottua ja\nhelvetillistä. Jos pallomme ei sula, ei hajoa tomuksi eikä vajoa tuon\nhirviön vatsaan, niin meidän olisi nyt jo kiireesti varustauduttava,\nsillä kaikki muut kohtalot me voisimme voittaa, kaikissa muissa\ntapauksissa minä näen pelastumisen mahdollisuuden. Mutta emmehän voi\nvarustautua, kun en tiedä, mikä tapaus tuhansista mahdollisista on\nmäärätty osaksemme. Enhän voi varustautua kylmyyttä vastaan, kun en\ntiedä vaikka meitä uhkaisikin kuumuus. Enhän voi varustautua\nsäilyttämään ilmakehää, kun en tiedä, vaikka saisimme sitä liikaakin.\nSe on helvettiä se!\n\nRaivoissaan hän tarttui Urjaa olkapäihin ja ravisteli häntä:\n\n-- Sano minulle, Urja, pieni pelastava sana, pieninkin viittaus! Sano,\nkuuletko, sano. Mikset anna kuulua! -- Joko loppui sinunkin älysi?\nKananpää, naakanpää, joka pettää pulmallisimmassa kohdassa. -- -- --\nMutta minä sanon sinulle, että halkaisen tämän oman pääni, ellei sieltä\nlöydy neuvoa. Mitä sellaisella päällä tekee, joka ei tee tehtäväänsä.\n\nTurja hyökkäili sinne tänne suojamassa kuin vangittu peto. Urja katseli\nonnetonta miestänsä suruissansa. Hänelle oli aikoja sitte pulpahtanut\naivoihin ajatus, mutta hän punnitsi uskaltaisiko sanoa sen Turjalle.\nHän odotti kunnes Turja rauhoittui. Ja lausahti sitte:\n\n-- Minä olen ajatellut -- -- --\n\n-- No, mitä, pian, pian! Turja seisahtui kuin naulittu, sieraimet\nlevällään, silmät suurina.\n\n-- _Ekvatoriaa_.\n\nUrja odotti räjähdystä, mielenkuohahdusta ja valmistui tyynesti\nottamaan sen vastaan. Mutta hän erehtyi tällä kertaa. Turja hyökkäsi\nhänen luoksensa, katsoi nyt vuorostaan häntä silmiin ja sähähti:\n\n-- Sitäkö! Ja sinä uskallat sanoa sen?\n\n-- Uskallan.\n\nTurja hoippui istuimellensa. Pitkä hiljaisuus. Ja sitte puheli Turja:\n\n-- Tiedätkö, minäkin olen sitä ajatellut. Muuta keinoa ei ole. Mutta\nentä vanha vala, kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on\nkammo Ekvatoriaa kohtaan ja tahto elää yksin, vapaana.\n\n-- Me voisimme ajatella erästä kiertotietä. Jos koettaisimme hankkia\nEkvatoriasta tietoja rikkomatta valaa.\n\n-- Miten? Meillä ei ole ollut lähtömme jälkeen mitään yhteyttä heidän\nkanssansa. Tuskinpa on yhtään ainoata elävää olentoa, joka taitaa\nmeidän ja heidän kieltä.\n\n-- Ekvatoriahan ajaa tuomittujansa jäätiköille kuolemaan. Mitä arvelet,\njos ottaisimme näistä joitakuita kiinni ja opettaisimme heille kielemme\n-- ja oppisimme heidän kieltänsä. Jos Ekvatoriassa tunnetaan yleensä\naurinkokuntamme kohtalo, tietäisivät nämä vieraamme varmaan siitä,\nselitteli Urja. Matka on tosin pitkä, sillä tuomitut elävät lähellä\nEkvatoriaa. Muutaman kerran sadassa vuodessa ovat rohkeimmat\nilveksenmetsästäjämme nähneet heitä. Mutta jos retkikunta varustetaan\nvartavasten, ei yritys ole mahdoton.\n\n-- Ehdotuksesi on hyvä. Mutta se tuskin riittää. Muistathan mitä äsken\nsanoit: muutaman vuoden kuluttua maamme on jäätikköä, ellei käännettä\ntule. Ja minä sanoin, että käännettä ei tule ennenkuin ehkä sadan\nvuoden kuluttua. Mitä siitä seuraa?\n\n-- Kuolema jäätiköllä!\n\n-- Tai elämä Ekvatoriassa! vastasi Turja.\n\nNyt oli taas Urjan vuoro hämmästyä.\n\n-- Mutta itsehän äsken sanoit: entäs vala, entäs kansan tahto, kansan\nviha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan. Muistathan,\nmiten Tarjalle kävi?\n\n-- Aivan niin, aivan niin. Mutta se toinen luonto on muutettava. Tarja\non viisas mies. -- Jos Ekvatoriassa elää kunniallinen kansa, ei se\nkiellä meiltä maapalaa. Meidän tuomiomme viisisataa vuotta takaperin ei\nollut kuolemantuomio. Silloin tiedettiin jäätikön keskessä vielä\nlöytyvän sulia maita. Nyt se muuttuu kuolemantuomioksi. Siksi on meillä\noikeus sitä ennen ainakin vedota Ekvatorian kansaan -- tai minä tahdon\nsanoa: meillä on oikeus alkaa oikeudenkäynti alusta. Yksityiskohtia en\nole vielä ajatellut -- mutta sinun ehdotuksesi on mainio. Se\ntoteutetaan. Sitä seuraa jatko aikanaan.\n\nVaan nyt meidän on taisteltava myrskyä vastaan. Karma sanoi, että se\nhyssyttelee meitä. Se aikoo hyssyttää meidät kuoleman uneen. Mutta\nvauva potkii vielä, eikä aijo nukkua -- ainakaan tällä kertaa.\n\n-- Salli vielä yksi kysymys, kiirehti Urja. Miksi sinä raivosit, jos\nkerran olit itsekin ajatellut Ekvatoriaan siirtymistä.\n\n-- Hyvä Urja. Vieras tieto ei ole oman tiedon arvoinen. Minä en suuria\nluota Ekvatorian tietoon. Toiseksi on meillä edessä aikoja, jolloin\nmeidän pitäisi tietää aina enemmän kuin Ekvatoria. Ja vihdoin viimein:\nOlen kansani jäsen. Sen vaistot ovat veressäni. Urja hyvä: Ekvatorian\nkammo ja kuolema jäätiköllä painiskelivat vastakkain ja molempien\ntakana uhkaa Avaruuden massahirviö. -- Raivosinko? Sepä tyhmää. Ihminen\non toisinaan aika tuhrus.\n\nMutta ongelma alkaa olla nyt selvä: _Jäätikkö contra Ekvatoria_\nantaa tulemaksi ehdottomasti _Ekvatorian. Ekvatoriasta ja Avaruuden\nHirviöstä_ on tulemana joko _Kaiken Loppu tai Uusi Maailma_.\nViimeinen ratkaisu riippuu tähtitieteellisistä laskuista ja Borealian\nkansan voimasta.\n\nHyvää yötä!\n\n\n\n\nXV luku. Myrsky lakkaa.\n\n\nKaksikymmentä päivää raivosi myrsky. Sitte se lakkasi tuokiossa ja\njätti jälkeensä vonkuvan pakkasen.\n\nKaikki lahdekkeet ja vuonot jäätikön reunoissa olivat täyttyneet\nlumesta ja jäästä. Ja suunnattoman vahva lumi- ja jääpeite oli valunut\nvarsinaisen jäätikön rinteiltä kauas Borealian keskustaa kohti. Myöskin\nmaan keskiosassa oli vahvalta lunta. Asumukset olivat muodostaneet\nusein korkuisiansa lumiharjanteita, jotka kulkivat idästä länteen ja\njoita asumusten läntisille seinustoille muodostuneet solat katkoivat.\n\nKaksikymmentä päivää takaperin oli elämä Borealiassa ollut verrattain\nvilkasta. Kun myrsky lakkasi, näytti ensin kuin maassa vallitseisi\ntäydellinen liikkumattomuus ja hiljaisuus. Kuolemanrauha näytti\nlaskeutuneen tähän aavan jäätikön laaksoon myrskyn pauhun jälkeen.\nMutta tarkemmin katsoen huomasi, että vielä siellä sykähteli elon\nsuoni. Elämä oli sittekin säilynyt raivoavan ja mylvivän myrskyn,\nlumen, jään ja pakkasen keskessä. Siellä täällä liikahteli katoilla\nihminen katsellen yli lumisen maan. Siellä täällä möyri, rätisi ja\nkiljui lumiveturi. Vielä oli eloa yhdessä voima-asemassakin. Ja\nvähitellen kaivautui elämä esille lumesta ja jäästä ja tarkasteli\ntappioitansa.\n\nNe olivat suuret, voi sanoa hirvittävät. Asumuksista oli viidennes\nauttamattomasti ja ijäksi hautautunut, toiset kokonaan, toiset niin\nettei niissä voinut asua. Jälellä olevista asumuksista olivat monet\nrikki. Kaikki koneistot, etenkin lumiveturit olivat kärsineet vaikeita\nvaurioita.\n\nMutta kaikkein vaikein oli ihmishukka. Oli sittekin hautautunut\nkokonaisia asuntokuntia. Yksityisiä henkilöitä paleltui, hautautui\ntaipaleille tai ruhjoutui niin paljo, että lukua ei voitu pitkään\naikaan tarkalleen ilmoittaa. Jäätiköiltä palasi tai pelastettiin\nmyrskyn lakattua ainoastaan viisi joukkiota, kahdeksan jäi sille\ntielle.\n\nViimeisenä palasi Jorman joukko, tuoden saaliinsa mukanaan.\n\n-- Eukkoasiko sinun tuli ikävä, vai mitä pirua sinä sieltä kesken\nkarkasit kotiin? tokaisi Jorma Karmalle heidän tavatessaan.\n\n-- Ei. Minä tulin pitelemään sinun eukkoasi, ettei sitä tuuli veisi --\nse kun on niin pieni ja laiha.\n\nTurja ja Urja kävivät katsomassa sairaita ja loukkautuneita. Niitä\nhoidettiin sitä varten varatussa asumuksessa. Siellä oli miehiä ja\nnaisia, joilta oli paleltunut raajoja. Siellä hoidettiin miestä, jolta\nsuuri terävä jäälevy oli pudotessaan leikannut pois oikean käsivarren.\nSiellä oli räjähdyksessä pahemmin ja lievemmin palaneita. Ja niin yhä\nedelleen.\n\nEräissä suojissa säilytettiin niitä, jotka olivat menettäneet\njäätiköllä myrskyn käsissä järkensä.\n\nKaikki, jotka huomasivat, että heistä ei tule enää taistelukuntoisia,\npyysivät \"unijuomaa\" -- kuolemanjuomaa. Ja monelle se annettiin.\nMuutamat kuolivat ilman juomaa. Toiset paranivat.\n\nMyöskin mielenvikaisista parani muutamia, toisille annettiin unijuoma.\n\nBorealia alkoi asettua talviteloilleen. Silloin tällöin tulla tupsahti\nmyrsky milloin mistäkin päin. Mutta ne olivat vain pieniä, sen\n20-päiväisen myrskyn poikia.\n\nPakkanen yltyi yltymistään. Ja kävi niinkuin oli aavistettu:\nviimeinenkin voima-asema pysähtyi. Elettiin akkumulaattorien ja\ntuulivoima-asemien varassa. Mutta elettiin kuitenkin. Vieläpä\nvahvistuttiin ja karaistuttiin. Heikommat kuolivat, vahvimmat jäivät.\n\nTurja suunnitteli kolmea retkikuntaa Ekvatorian rajoille. Niiden piti\nlähteä heti kun talven selkä taittui -- päälliköinä Karma, Jorma ja\nTurja itse.\n\nUrja ensin vastusteli Turjan lähtöä. Mutta kun Turja osoitti miten\ntärkeätä hänen oli tulevien ratkaisevien tapahtumien varalta tuntea\ntarkoin jäätikköelämä ja tie Ekvatoriaan, niin varusti hän innokkaasti\nTurjaa matkaan. Turjan poissaolon ajaksi valittiin Urja työpäälliköksi.\n\n\n\n\nXVI luku. Jäätikkömatka alkaa.\n\n\nAurinko kumotti jäätikön huipuilta melko kirkkaana. Pakkanen oli\nparhaalla tuulella. Kaikki voima-asemat seisoivat. Lumi oli jo\nkovettunut kaikkialla kannattavaksi. Tiet ja kadut oli jättiläisjyrillä\nja lapioilla tasoitettu ja kovetettu. Ellipsoidi Kapitolion katolla\npaistoi punaisena.\n\nKansaa oli liikkeellä tavallista enemmän. Kolmen erikoisesti varustetun\nretkikunnan, päällikköinä Turja, Karma ja Jorma, piti lähteä pitkälle\nmetsästysmatkalle eteläiselle jäätikölle, jossa ei kukaan Borealian\nmetsästäjä juuri koskaan käynyt. Muutamia tarunomaisia kertomuksia\nkiersi kansan suussa muutamain rohkeiden seikkailijain matkoista\netelään ja heidän tapaamistaan tuntemattomista ihmisistä. Nyt tähän\nsatujen maahan aiottiin jälleen tunkeutua. Siksi tahdottiin nähdä\nlähtöä ja lähtijöitä.\n\nLausuttiin arveluja sinne ja tänne. Päälliköt tiedettiin rautaisiksi\nmiehiksi, verrattomiksi sitkeydessä ja neuvokkuudessa. Miehistöt, jotka\noli valittu tarjoutuneista vapaaehtoisista, olivat valiojoukkoa.\nYleinen olikin se käsitys, että, niinkuin Tarja lausui, \"kyllä ne\nsieltä palaavat, ellei maa sillä aikaa hajoa ja retkikunnat joudu\ntoiselle taivaankappaleelle\". Oli kuitenkin epäilijöitäkin. Heidän\nmielestään eteläinen jäätikkö oli \"miehensyöpää\" jäätikköä. Se oli\ntäynnä ohuen lumikerroksen peittämiä pohjattomia kuiluja, jotka ottavat\nosansa, jotka vievät miehen silloin toisen tällöin ja parhaassa\ntapauksessa koko retkikunnan. Nämä epäilijät ihmettelivät ja\npaheksuivat erikoisesti Turjan lähtöä. Hänet oli vuodesta vuoteen\nvalittu työpäälliköksi ja nyt hän jättää tehtävänsä tuollaisen\npäähänpiston vuoksi.\n\nKaikkien puheista kuului, että kansa tunsi etelää kohtaan jonkinlaista\nvaistomaista kammoa. Sen jäätiköt olivat tuntemattomia, uhkaavia\nalueita ja niiden takana oli jotain vielä pahempaa.\n\nRetkikuntien varustelu aiheutti erään ankaran selkkauksen, joka\njännitti kauan mieliä.\n\nKun Jorma sai kuulla, että häntä aiotaan kolmannen retkikunnan\npäälliköksi, jos hän suostuu matkalle lähtemään, niin tuli hän\nerinomaisen touhukkaaksi ja hyvälle tuulelle. Hän puuhasi yötä päivää.\nHän vakuutteli jo kauan aikoneensa lähteä sinne päin ja vannoi\nAvaruuden kaikkien tähtien ja tähdenpoikien kautta, ettei enää muualla\nmetsästäisikään. Hänen kuultensa ei kukaan matkan onnistumista epäilevä\nuskaltanut suutansa avata. Pari sellaista hän tapasi aluksi. Ne\nsuututtivat hänet ja löysivät itsensä toisen suojaman nurkasta yhdestä\nmytystä. Koreasti Jorma heidät sinne kantoi ainoatakaan jäsentä\nrikkomatta, pyytäen vielä, etteivät panisi kieltänsä hampaiden väliin\nja että he pysyisivät siellä siksi kun hän olisi puhunut asiansa\nloppuun ja päässyt ulos.\n\nMutta sitte Jorma saapui eräänä päivänä Turjan puheille. Ei tavannut\nhäntä heti. Istui synkkänä ja sanattomana, vastaamatta Urjalle niin tai\nnäin. Kun Turja tuli, pyysi Jorma puhutella häntä kahden kesken ja\nilmoitti sitte:\n\n-- Ei siitä taida tulla mitään?\n\n-- Mistä niin? ihmetteli Turja.\n\n-- Tämän pojan matkasta etelään.\n\n-- Mistä syystä? tiedusti Turja yhä enemmän ihmeissään. Luulin että\nJorma on ollut erinomaisen halukas lähtemään.\n\n-- Kyllä.\n\n-- No, mikä nyt tuli?\n\nJorma istui allapäin ja ähki.\n\n-- Pelkäätkö?\n\nJormalta pääsi nauru:\n\n-- Päällikkö laskee leikkiä.\n\n-- Oletko sairas?\n\n-- Johan nyt, kaikkea vielä.\n\n-- Onko pääsi sekaisin, oletko -- -- -- no mikä sinua vaivaa?\n\n-- Otettaisiko matkaan yhtään akkaväkeä? tokaisi Jorma.\n\nAsia selvisi Turjalle. Häntä nauratti tuhannesti, mutta hän pidätti\nitsensä.\n\n-- Se on siis Orma, joka -- -- --.\n\n-- Sehän se, räähkänä.\n\nTurja tunsi hyvin Orman, Jorman puolison. Pieni, laiha nainen, kuuluisa\npahasta suustansa, kuuluisa päähänpistoistansa ja oikuistansa. Hiukan\nruuveja vailla. Mutta kova ja sitkeä kuin teräs, kun sille paikalle\nsattui. Ja hyväsydäminen kun sille päälle sattui.\n\n-- Mitä hän sanoo? tiedusteli Turja.\n\n-- Sanoo tahtovansa mukaan tai toisen miehen. Ei sano rupeavansa yksin\nkotona istumaan, kun ukko vaaran paikoissa reissaelee.\n\n-- Jorma ei siis halua hänestä luopua? koetteli Turja.\n\n-- On ollut olevinaan rakkauden pihistystä ja muuta senkaltaista -- ja\neikö tuo liene liikaa energian tuhlausta ruveta nyt uudestaan niissä\nasioissa reistailemaan -- --.\n\nTuloksena oli Urjan käynti Orman puheilla. Mutta lähettilään matka oli\ntulokseton. Ehdot eivät muuttuneet. Ne saneltiin sanasta sanaan samoin\nUrjalle kuin Jormallekin. Ainoastaan pienen lisäselityksen hän antoi\nehtoihinsa, nim. että hänet saa jättää ilveksenruuaksi, jos hänestä on\nhaittaa miehille matkalla.\n\nMikä siinä auttoi muu kuin Orma mukaan!\n\nSitte sujui kaikki taasen entistä luistavammin. Kansa naureskeli, mutta\nse ei häirinnyt Jormaa eikä Ormaa.\n\nJa nyt oli lähdön hetki. Nopeakulkuinen lumiveturi oli valmiina viemään\nretkikuntia alkumatkan. Siihen ja sen vetämään alukseen olivat\nvarusteet lastatut. Ravintoa oli mukana pariksi sadaksi päiväksi. Oli\nmukana kolme erikoisen hyvin rakennettua ja varustettua kasemattia,\nkukin kolmessa osassa, kokoonpantuina. Varusteita kuljetettiin kuudessa\nkevyessä, taipuisasta metallista tehdyssä kelkassa, jotka olivat\nvarustetut yksinkertaisella koneistolla, joka kuljetti niitä\ntasaisemmilla kentillä. Purjekin niihin voitiin kiinnittää ja käyttää\nhyväksi tuulta. Miehistölle oli varattu suksia ja lumikenkiä.\n\nTurjan matkasuunnitelma oli: Ensin lumiveturilla tasaisesti jäätynyttä\nmerenlahtea niin kauas lounaaseen kuin pääsee. Sitte maajäätikölle ja\nsitä mahdollisimman suoraan etelään.\n\nKaikki oli valmiina. Turja vain puuttui. Hän oli puolisonsa kanssa\nKapitolion katolla pienessä kuutiohuoneessa. Turja otti mukaansa eräitä\nkäsikirjoja sekä ne muistiinpanot, joita hän oli näkemästänsä Avaruuden\nilmiöstä tehnyt. He puhelivat matalalla äänellä keskenään. Astuivat\nulos ja kiersivät hyperboloidin reunaa pitkin, katsellen lumista\nmaatansa. He muistelivat muutamalla sanalla menneitä aikoja, he\ntarkastivat kaukoputkella sitä asumusta, jossa he molemmat olivat\nlapsuutensa viettäneet. Se asumus oli silloin Borealian hauskimpia\npaikkoja. Nyt uhkasi sitä jäätikkö. He puhuivat toisilleen muutaman\nsanan, joissa kaukana ja syvällä humisi lämmin hehku, kuin maan\nsisällä. He muistivat harvoin itseänsä ja omia henkilökohtaisia,\nkeskinäisiä tunteitansa. Nyt toi eron hetki muutaman vavahtavan sanan\nheidän huulilleen.\n\nSitte saattoi Urja iloisena Turjan lumiveturiin. Se kiljahti ja lähti.\nLähimpien asumusten katoilta kajahti satojen miesten ja naisten äänten\nvoimalla mahtava työmarssi. Se vyöryi asumuksesta asumukseen sitämukaa\nkuin lumiveturi niitä sivuutti.\n\nUrja seisoi tuokion paikoillansa. Asteli sitte aatoksissaan\nKapitolioon. Hetken kuluttua hän nousi pieneen kuutiohuoneeseen,\ntarkasti kaukoputkella merenlahtea ja löysi pienen tumman pisteen, joka\nliikkui. Se läheni taivaanrantaa ja katosi pian sen taakse.\n\n\n\n\nXVII luku. Eteläisellä jäätiköllä.\n\n\nKymmenentenä päivänä loppui tasainen lahden jää ja vastaan tuli\npuristusselkiä. Ajettiin lähelle maajäätikköä, pysäytettiin lumiveturi\nja Turja nousi Karman kanssa jäätikköharjulle.\n\nKaikesta päättäen oli tultu lahden suulle ja edessä oli aava meri.\nRannikko näytti kääntyvän etelään ja jää oli edessäpäin, niin pitkältä\nkuin silmä kantoi, liikkuvaa jäätä, täynnä puristusselkiä ja\njääröykkiöitä. Kun kaiken lisäksi juuri sillä kohdalla oli sola, jota\npitkin näytti sopivalta nousta maajäätikölle, päätti Turja alkaa tästä\nmaamatkan.\n\nSeuraavaan aamuun saakka vietettiin vielä mukavia hetkiä lumiveturissa\nja sen vaunussa. Oltiin niin huolettomasti kuin osattiin. Syötiin ja\njuotiin kotiväen tätä hetkeä varten varaamia herkkuja. Kirjoitettiin\nmuutamia sanoja lumiveturin mukana kotiväelle. Nukuttiin vahvasti ja\noltiin hyvällä tuulella. Lahdella tullessa oli pyrytellyt. Nyt näytti\nilma kirkastuvan. Kaikki näytti toivehikkaalta.\n\nSeuraava aamupäivä käytettiin nousuun jäätikölle. Lumiveturin miehistö\navusti. Sitte tapahtui ero. Retkikunnat lähtivät ensimmäiselle\nvarsinaiselle taipaleellensa ja lumiveturin miehistö alkoi laskeutua\nalas rantaan.\n\nKoko iltapäivä taivallettiin rivakasti melkoisen hyvää jäätikköä.\nIllalla leiriydyttiin erään harjun pohjoisrinteelle suojaiseen\npaikkaan. Tästä näkyi lahti kauas koilliseen. Kaukoputkella nähtiin\nvielä lumiveturi erään niemen taakse kääntymässä. Ja kun ilta oli\npimennyt, nähtiin taivaalla sen viimeinen tervehdys: loistava\nradiosäde.\n\nEnsimmäisen kerran ryömittiin jäätikköilveksen nahasta valmistettuihin\nmakuusäkkeihin, joiden vuorina oleva johtoverkkokangas voitiin\nlämmittää pienillä akkumulaattoreilla. Jos oikein mukavasti haluttiin\nnukkua, pantiin makuusäkin alle venyvästä ilmatiiviistä kankaasta\nvalmistettu patja, johon voitiin pumputa ilmaa. Kasematteja\nlämmitettiin vain pahemmilla ilmoilla.\n\nTurja nukkui huonosti. Lienee jonkunlainen tottumattomuus\njäätikköelämään vaikuttanut sen. Hän näki unta, että oli palaavinaan\nBorealiaan ja nousevinaan pieneen kuutiohuoneeseen Kapitolion katolla.\nSiellä nukkui Urja kiikaripöydän ääressä. Hän laski kätensä puolisonsa\nolalle mielessä monta lämmintä sanaa, joita ei ennen ollut tullut\nlausuneeksi. Hän oli oikein iloinen kuvitellessaan saavansa puhella\nUrjan kanssa hauskasti, mieli aaltoili niin lämpöisenä. Mutta Urja ei\nherää, vaikka hän pudistaa häntä olkapäästä. Kylläpä on Urja kulta\nväsynyt, ajattelee hän ja koskettaa kädellään hänen otsaansa. Se on\njääkylmä. Urja on jäätynyt. Turja kauhistuu ja alkaa silmäillä\nympärilleen. Hän huomaa, että koko Borealia on kuollut, hautautunut\njäähän. Ainoastaan Kapitolion huippu kohoaa jäätikön pinnalle ja siellä\nkuutiohuoneessa istuu Urja kiikarin ääressä jäätyneenä.\n\nTurja herää hiestyneenä. Makuusäkissä oli liian lämmin. Hän työnsi\npäätänsä ulos, viillytteli ja mietti unta. Hän päätteli sen olevan\ntulosta viime aikojen mietteistä.\n\nAamulla selitti Turja kaikille matkasuunnitelman, ilmaisematta vielä\nmatkan oikeata tarkoitusta. Nyt matkataan kaikki yhdessä, metsästämättä\nmuuta kuin retkikunnan tarpeiksi. Myöhemmin eroavat retkikunnat. Ja\npalatessa vasta metsästetään. Tarkemmat ohjeet kullekin retkikunnalle\nantaa hän sitte kun on saavuttu eroamispaikkaan.\n\nSitte taivalletaan päivämatka toisensa jälkeen, toisinaan hyvää kyytiä\ntasaisella jäätiköllä, mutta useimmiten ponnistellen myrskyssä, lumessa\nja kuilujen uhkaamana. Nunataki toisensa perästä nousee taivaanrannalta\nnäkyviin, sivuutetaan ja häipyy taasen taivaanrannan taakse. Turja\ntekee havainnoita, tarkkaa ja miettii kaikkea ja tekee muistiinpanoja.\n\nKarma ja Jorma ovat kerrassaan mainioita jäätikön kulkijoita ja\nmatkatovereja. Ja miehistö on yleensä reipasta ja kunnollista. Pian\nhuomataan Ormakin mitä parhaaksi retkikunnan jäseneksi. Kun on\ntaivallettu tuima päivämatka, rallattaa hänen kielensä illalla\nkuitenkin niinkuin olisi kotonansa istunut. Hänen ja Jorman\nkustannuksella lentää toinenkin sukkeluus. He vastaavat puolestaan sen\nkun kerkeävät. Vielä illalla huudellaan makuusäkistä toiseen. Ja kun\nTurja on jo tuokion nukkunut ja herää, kuulee hän Jorman ja Orman\nmakuusäkistä puheen pärinän, jonka katkaisee silloin tällöin lyhyt\njoraus. Orma pitää huolta kaikkien miesten ruuasta ja puvuista\npuolueettomasti. Jorma pyrkii joskus piloillansa näissä asioissa\nparempaan suosioon, mutta saa nenällensä miesten suureksi iloksi.\n\nVaarallisilla paikoilla kulkee kukin retkikunta pitkiin köysiin\nsidottuna. Silloin tällöin soljahtaa joku aina kuiluun pettävän\nlumipeitteen läpi mutta hänet vedetään ylös.\n\nKerran on etumaisimman joukkueen johtajana, \"langanpäässä\" Karma.\nKuljetaan juuri railoja täynnä olevaa jäätikköä. Railojen yli johtaa\nlumisilta, joka useimmiten kestää, mutta saattaa myöskin pettää.\nEtumaisen \"langan\" miehet ponnistelevat juuri loivaa rinnettä ylös\nvetäen rekeä perässään, kun langassa tuntuu nykäys. Pysähdytään ja\nkatsotaan. Langanpäämies on kadonnut. Vakuudeksi luetaan miehet. Yksi\non poissa. Minne se on joutunut? -- Vähitellen saadaan selville, että\nKarma on soljahtanut railoon ja hän on jollain käsittämättömällä\ntavalla irroittunut köydestä. Kun kaikki kerkiävät paikalle, pidetään\nneuvottelu. Railo on varmaan hirvittävän syvä. Vähän on toiveita Karman\nkotiutumisesta. Mutta päätetään kuitenkin yrittää. Jorma lähti\nryömimään suksien varassa köyteen sidottuna aukolle, josta Karma oli\npudonnut. Päästyään perille hän pani kätensä torveksi ja huusi kaikin\nvoimin aukosta alas. Sitte hän kuunteli ja ilmoitti, ettei kuullut kuin\noman äänensä kaikua.\n\n-- Huuda hyvä poika vielä, toimitti Orma. Tai sinun on mentävä hakemaan\nKarmaa sieltä. Eihän semmoista miestä sellaiseen rakoon jätetä.\n\nJorma huusi ja kuunteli.\n\n-- Luulen että kuuluu kaukaista ääntä, ilmoitti hän. Kuuluupa\nvarmaankin Ja ilostuneena hän kiljasi oikein täysin voimin:\n\n-- Tulisitko sinä pois sieltä? ja kuunteli.\n\n-- Kuuluu vain pientä pirinää, ilmoitti hän sitte.\n\nTurja heitti Jormalle langan puheluaparaatteineen ja kehoitti häntä\nlaskemaan aparaatin syvyyteen. Jorma laski hiljalleen ja Turja päästi\nmitan toisensa jälkeen kerältä. Vihdoin kiljasi Jorma:\n\n-- Jo nykii, jo nykii!\n\nTurja kiinnitti aparaatin lankaan ja kuunteli. Hetken kuluttua hän\nkuuli Karman äänen.\n\n-- Oletko loukkautunut? kysyi Turja.\n\n-- Oliko tämä sitte kujetta? kuuli Turja Karman kysyvän.\n\n-- Ei, ei, minä tarkoitan: oletko ehjä ja terve ja voitko liikkua?\n\n-- On minulla viime aikoina ollut hiukan nuhaa. Mutta muuten kyllä.\nLiikkua en paljoa voi, sillä tämä jääheulake on niin perhanan ahdas.\nTotta puhuen minä kaipaan hiukan laajempaa liikkumisalaa. Alaspäin\nnäyttää kyllä olevan tilaa. Mutta minussa on ollut pienestä pojasta\nsaakka sellainen vika, että huimaa päätäni pitkiä matkoja pudotessani,\njoten minä en haluaisi jatkaa matkaa alaspäin -- -- --\n\n-- Saatko köydestä kiinni, jos se lasketaan samoin kuin tämä lanka?\nkeskeytti Turja.\n\n-- Totta puhuen sitä samaa minäkin tarkoitin, että jos olisi nakata\nköyden päätä tänne alas. Hävettää tosin kun miestä kiikutetaan kuin\nkapalovauvaa, mutta matkani täältä sinne ylös omin neuvoin voisi kestää\nniin kauan että -- -- --\n\n-- Laskemme köyden samasta paikasta kuin langankin, keskeytti Turja\ntaasen.\n\n-- Parempi olisi laskea se hiukan idempää.\n\nKöysi laskettiin ja Karma vedettiin ylös.\n\nKysymyksiä sateli hänelle tukuttain. Ihmeteltiin miksi hän ei\nmurskautunut. Kävi selville, että hän oli pudonnut railon itäisestä\nseinästä ulkonevalle heulalle syvään pehmeään lumeen. Vaikka\nputousmatka oli hirvittävä, ei hän sittekään saanut vammoja, menetti\nvain tajuntansa. Vasta toinnuttuaan ja kaivauduttuaan lumesta hän kuuli\nJorman äänen ja ryhtyi vastailemaan.\n\nMuuan salaperäinen seikka oli tässä Karman putoamisessa: Vaikka lanka\nlaskettiin aivan siitä mistä hän oli lumen läpi soljahtanut, ei se\ntullut aivan Karman luo, vaan niin lähelle jääheulan reunaa, että Karma\nei uskaltanut kurottaa sitä, vaan oli hänen sidottava akkumulaattorinsa\nmetallipala nauhaan ja heitettävä se puhelulangan ympäri sekä siten\nongittava se luoksensa. Mistä syystä osui Karma heulalle eikä jatkanut\nmatkaa kohtisuoraan syvyyteen? Turja kiinnitti tähän heti huomiota ja\nlöysi sille kaksi selitystä: Kun Karma irtautui köyden päästä, saattoi\nse heilauttaa hänet hiukan sivuun aukon kohdalta ja toiseksi saattoi\nilmiöön vaikuttaa maan pyöriminen.\n\nSitte taasen taivallettiin eteenpäin. Iltapäivällä saapui tuuli\ntakaapäin. Monta päivää oli ollut alituista nousua. Nyt saavuttiin\ntasangolle. Kelkkoihin kiinnitettiin purjeet ja annettiin mennä hyvää\nvauhtia. Illalla sakeni tuuli myrskyksi ja toi lunta tukuttain.\nAiottiin ensin leiriytyä tasangon reunaan. Mutta kun myrsky näytti yhä\nkiihtyvän, kuljettiin vielä hämärässä jäätikköharjun yli ja löydettiin\nsen eteläiseltä rinteeltä verrattain suojaisa leiripaikka. Kun\nkasematteja pystytettiin, mylvi ilmassa jo hirmumyrsky. Kasematit\nasetettiin aivan vierekkäin, niin että väliin jäi vain pieni\nkolmiomainen alue ja huolimatta myrskystä kattoi miehistö vielä tämän\nreistä irroitettuja osia, suksia ja ilveksennahkoja käyttäen.\n\nHirmumyrsky piteli retkikuntia tässä leirissä useita päiviä. Niitä\nkulutettiin miten parhaiten osattiin. Asetettiin elämä mahdollisimman\nmukavaksi. Tehtiin vieraskäyntejä kasematista toiseen ja tarinoitiin,\nvaikka puhelu olikin vaikeata myrskyn melussa. Joskus kokoontuivat\nmiehet päät yhteen ja lauloivat kolmisointuisia työlauluja. Vähän\nniistä sivullinen kuuli. Mutta laulajille itselleen ne toivat mieleen\nkuvia elämästä kaukana pohjoisessa jään ja lumen ympäröimässä maassa,\nja he olivat laulun loputtua vaiteliaita ja tuijottelivat eteensä.\n\nEräänä yönä heräsi Turja siihen, että oli kovin hiljaista. Hän herätti\nKarman ja he kaivautuivat kolmiopihasta ulos lumelle. Siellä vallitsi\npimeys ja hiljaisuus. Taivaalla paloivat sadat tulitukset. Turja haki\nsieltä Avaruuden Hirviötä ja luulikin sen näkevänsä. Meteorit\nvongahtelivat ja räiskähtelivät. Jäätikköilves ulvoi harjun\npohjoispuolella. Kaukana etelässä hohti korkean nunatakin huippu\nomituisessa fosforivalaistuksessa, vaikka juurella vallitsi täydellinen\npimeys.\n\nSeuraavana päivänä kuljettiin laaksoa, jossa kaikesta päättäen oli vain\nohut jääkerros. Ja tavattiinpa kerran jo maatakin! Iltapäivällä\ntavattiin hauska leiripaikka ja päätettiin pysähtyä siihen ja vasta\naamulla alkaa nousu edessä olevan nunatakirivin yli. Miehistö hajaantui\nmetsästysaikomuksissa.\n\nJonkun ajan kuluttua palasi Turma, muuan Turjan miehistä, hakemaan\napua, ilmoittaen toverinsa Sarkan pudonneen railoon. Miehistö\nkutsuttiin koolle ja lähdettiin Turman opastamana onnettomuuspaikalle.\nSe ei ollut kaukana.\n\nPudonneelta ei saatu mitään vastausta huutoihin. Ei liioin\npuheluaparaattiin tarttunut kukaan, vaikka se lakkasi putoamasta jo\ntoisella sadalla mitalla. Arveltiin, ettei Sarka näkisikään\npuhelulankaa, sillä railo oli kapea ja pitkältä lumen peitossa. Turja\npäätti itse laskeutua kuiluun ottamaan selkoa Sarkan kohtalosta. Köyden\npäähän kiinnitettiin kori, johon hän astui ottaen mukaansa\npuheluaparaatin ja valonheittäjälyhdyn. Laskeutuminen alkoi.\n\nKarma oli puheluaparaatin ääressä ja välitti kuiluun painuvan Turjan\nmääräykset miehistölle. Ensin laskua satakunta mittaa, sitte tuli\npysäytyskäsky. Sitte taasen alaspäin, kunnes paino köydessä keveni ja\ntuli käsky, että on laskettava jonkun verran \"löysää\" ja sitte\nsidottava köysi vahvasti kiinni.\n\nKului runsas tuokio, ennekuin syvyydestä tuli mitään sanomaa. Köyden\nhiljaisista liikkeistä tunnettiin, että Turja liikkui alhaalla. Sitte\nkuului käsky:\n\n-- Vetäkää ylös. Korissa tulee Sarka. Antakaa Orman hoidettavaksi ja\nilmoittakaa toivovani, että hän tekee parastansa. Senjälkeen laskette\nkorin jälleen alas ja siinä lyömä- ja murto-aseen. Jos joku miehistä\nhaluaa nähdä mitä täällä on, saa tulla mukaan.\n\nSarka vietiin tunnottomana leirille.\n\nKaikki halusivat alas. Täytyi turvautua arpaan. Arpa antoi luvan\nJormalle. Jorma kävi hieman hämilleen ja tiedusteli onko mukana Turjan\npyytämät aseet, vai lähtisikö hän hakemaan kasematista. Ilmoitettiin,\nettä aseet ovat täällä ja että jos hänen täytyy lähteä Ormalta lupaa\nkysymään niin saa jäädä pelistä pois. Jorma murisi ja astui koriin.\n\nHän ei nähnyt aluksi mitään muuta kuin valojuovan päänsä päällä. Se\nkapeni kapenemistaan. Tuli pimeä. Sitte alkoi alla päin välkähdellä\nvalo Turjan lyhdystä. Kun hän tuli pohjaan, tunnusti hän itsellensä,\nettä hän on oudommassa paikassa kuin milloinkaan ikänänsä. Hän tavoitti\nTurjan, joka valaisi hänelle tietä ja ilmoitti, että ei ole mitään\npeljättävää, sillä he kävelevät melkein maan pinnalla. Turja otti\nlyömäaseen ja koputteli muuatta lumista ja jäistä mukkuraa. Se helähti\nkuin metalli! Nyt he nousivat koriin ja Turja antoi käskyn viedä köysi\nylhäällä yli railon ja murtaa sille uran lumipeitteeseen sekä nostaa\nsitte koria hiukan. Täten pääsi hän käsiksi jäätikköseinään ylhäällä.\nHän koputteli sitä. Se kilahti kuin kivi! Hän pyysi Jormaa\njäätikköseinämään kiinnitarttuen siirtämään koria sivulle. Hän\nkoputteli yhä. Eräässä kohdassa kumisi ontolta. Ja kun hän oli takonut\nkerroksen jäätä pois, tuli vastaan metalli. Kun siihen löi, kumisi\nvielä ontommalta. Kun Turja oli koputellut sivuille ja ylös ja alas.\nlaskeuduttiin jälleen pohjaan ja Turja kutsui alas lisää miehiä,\nlamppuja ja jykevämpiä työaseita.\n\nSitte alettiin murtautumistyö ja pian päästiin ihmisasumuksen\nensimmäiseen suojamaan. Se oli täysin runneltu ja jäinen, mutta siellä\nvoi kuitenkin liikkua. Löydettiin ovia ja portaita ja kuljettiin\nhuoneesta huoneeseen. Toisen puolen asumusta oli jää kuitenkin\ntäydellisesti hajoittanut.\n\nIhmeissään ja vakavina katselivat miehet ympärilleen lamppujen valossa\ntäällä syvällä jäätikön alla olevassa talossa. Turja tutki ja\ntarkasteli kaikkea.\n\nViimeisenä nousi Turja kuilusta. Hän selitti miehistölle, että he ovat\nnyt laaksossa, joka on ollut asuttuna joitakin aikoja sitte. Heidän\nallansa saattaa olla kokonaisen kansan asuinsijat. Jäätikkö on tässä\nlaaksossa melkein liikkumatonna ja toistaiseksi vielä verrattain\nohutta. Asunto alhaalla kuilussa oli _hyljätty_. Todennäköisesti\non kansa tästä laaksosta paennut etelään.\n\nIllalla kuoli Sarka ja ruumis laskettiin kuiluun ja vietiin\nsalaperäiseen asuntoon jäätikön alla.\n\nKun eräänä päivänä oli melkoisessa myrskyssä ponnisteltu suunnattoman\nnunatakijonon yli ja tavattu huippujen takana eteläisellä rinteellä\nsuojainen paikka, leiriydyttiin siihen. Ilma oli sakeana lunta, mutta\npakkanen ei ollut kova. Lumi oli pehmyttä ja lenseätä. Yöllä lakkasi\nmyrsky. Ja kun Turja aamulla astui ulos kasematistansa, oli hänen\nedessänsä taivaanrannalla _musta juova_. Omituinen levottomuus ja\nhämminki valtasi hänet. Hänen piti ihan istuutua kelkan reunalle ja\nselvitellä itselleen asemaa.\n\nTuolla oli nyt hänen edessään siis se maa, josta hänen esi-isänsä\nviisisataa ajastaikaa sitte lähtivät -- ensin sinne paettuaan jostain\njäätikön saartamasta paikasta kenties tuhannen ajastaikaa sitte. Jos\nhänen kansansa olisi jäänyt sinne, olisi se siellä jo kuollut, s.o.\nsekaantunut siihen kansojen sekoitukseen, mikä tätä maapalloa kiertävää\nsulaa vyötä asui. Sen tie oli kuitenkin kulkenut jälleen pohjoista\nkohti. Siellä se oli omiin voimiinsa luottaen taistellut yksin\nhirvittävää taistelua lunta, jäätä ja pakkasta vastaan, terästynyt,\nvahvistunut ja palautunut muinaisaikojen yksinkertaisten alkuihmisten\nasteelle siinä suhteessa, että kaikki se \"ylikulttuuri\", minkä\nedellytyksenä oli olemisen taistelusta yli jäävä energia, oli\nkuihtunut. Hauras elämän haihattelu, tunteilu ja herkuttelu oli aikoja\nsitte unohdettu, mutta tahto oli varttunut ja taito hallita\nluonnonvoimia kehittynyt äärimmilleen.\n\nNyt hän istuu tässä ja aikoo suorittaa ensimmäisen teon siinä\ntapahtumain sarjassa, jonka tulee johtaa tämä kansa takaisin tuohon\nmaahan.\n\nTurja kysyi itseltään: Onko hän oikeassa? Onko hänellä oikeutta johtaa\nBorealian kansa takaisin Ekvatoriaan, josta se oli kerran ajettu pois\nja johon se oli kunniasanallansa luvannut olla koskaan palaamatta?\nTiesikö hän, millainen oli nyt Ekvatoria, millaista sen kansa?\nMillainen olisi hänen kansansa vastaanotto siellä?\n\nMutta sitte hän muisti kaikki viimeaikojen kokemukset Borealiassa, koko\nsen mahtavan ongelman, jonka _Välttämättömyyden_ ankarat lait\nolivat hänelle sanelleet. Sen ratkaisu oli kasvanut kiinni hänen\nolemukseensa, se oli puhjennut työstä, tuskasta ja painiskelusta\nkuoleman kanssa eikä siinä ratkaisussa ollut hänelle enää yhtään\nheikkoa ja hämärää kohtaa. Sen täytyi kulkea täyttymykseensä niinkuin\ntähdet kulkevat ratojansa.\n\nHänen kansansa oli samoista maapallon aineista kuin Ekvatoriankin\nkansa. Hänen kansallansa oli sama oikeus auringon energiaan kuin\nEkvatoriankin kansalla. Elon kipinä kaikissa oli samaa avaruuden\nrannattomilla ulapoilla kukkivaa elämää. Ei ollut eroa tässä suhteessa\nhänen kansansa ja Ekvatorian kansan välillä. Hänen kansallansa oli\naivan sama oikeus _koko maapalloon_ kuin kellä muulla hyvänsä. Sen\nei tarvinnut kuolla niin kauan kuin maapallolla elää voi.\n\nJa olipa Ekvatorian kansa millainen tahansa, sen kanssa kosketuksiin\nantautuminen ei kuitenkaan merkinnyt kansan ruumiillista itsemurhaa.\nItsemurha oli ensin vältettävä ja sitte pidettävä huolta muusta.\n\nTurja tarkasteli kaukoputkella Ekvatoriaa. Hän näki sulaa maata ja sen\ntakana taivaanrannalla sulan meren. Jäätiköllä ei hänen kaukoputkensa\ntavannut yhtään elävätä olentoa. Hän etsi sopivaa päämajan paikkaa\njonkun matkaa lähempänä sulaa maata. Sinne pystytettäisiin yksi\nkasematti ja yksi retkikunta pitäisi siellä aina leiriä kahden muun\nretkeillessä ympäristössä.\n\n\n\n\nXVIII luku. Borealia ja Ekvatoria.\n\n\nTurja kutsui miehistön ulos ja näytti heille tummaa juovaa\ntaivaanrannalla.\n\n-- Taitaa ihan koti näkyä, pärpätti Orma. Olisi tätä saanut kauemminkin\nkestää.\n\nTurja antoi Ormalle kiikarin ja kehoitti katsomaan.\n\n-- Näyttääkö Borealialta? kysyi Turja.\n\nOrma pudisti sanattomana päätänsä ja palasi kasemattiin. Kaikki\nkiikarit suuntautuivat tummaa juovaa kohti. Äänettöminä tähyilevät\nmiehet. Lopuksi kuitenkin Turma kysäsee:\n\n-- Mikä se sitte on tuo maa?\n\n-- Se on Ekvatoria, vastasi Turja.\n\nKaikki kiikarit laskeutuivat. Oli kuin olisi salama iskenyt\nmiesjoukkoon. Liikkumatta tuijottavat he maahan. Ensimmäisenä kääntyi\nJorma ja käveli kuin häveten kasemattiin. Sitte lähti mies toisensa\njälkeen muristen jotain, \"pitääpä tästä mennä sitä ja sitä tekemään\"\nt.m.s. Vihdoin olivat Turja ja Karma kahden.\n\n-- No, Karma. Mitä siinä töllistelet! Livistä jo perhanan kyytiä\ntoisten jälkeen. Pankaa silmälaput päähänne ja juoskaa henkenne edestä\npohjoiseen! Etkö kuule! Mörkö tulee jo. Vie niille sana, että mörkö\ntulee ja että kiirehtivät! Pankaa kokoon kimpsujanne! Mutta sano\nniille, että lähtevät ennenkuin itkevät. Minä annan ylön jos minä näen\nmiesten itkevän! Hyi helvetti!\n\nTurja raivosi, käänsi selkänsä Karmalle ja lähti kävelemään jäätikölle.\n\nTätä hän ei olisi odottanut! Parhaita miehiä, valioväkeä! Ja\nkammahtavat kuin lapset, nähdessään suuren sulan maan ja kuullessaan\nsen nimen! Mitä sanookaan muu kansa, kun kerran sen hetki tulee!\nTäytyykö hänen nähdä kansansa kuolevan vaistomaisen kammonsa verkkoon?\nSe olisi kehnouden näyte. Hän ei voi sitä uskoa kansastansa. Mutta\nhäntä kuohutti sanomattomasti nyt kun hänen suunnitelmansa ensi kerran,\nvaikka tällä kertaa sivumennen, törmäsi tähän kariin. Häntä kuohutti\nkansansa karaistujen miesten suhtautuminen Ekvatoriaan.\n\nKäveltyään edestakaisin jäätiköllä Turja näki Karman juoksevan\nleiriltä.\n\n-- Miehet pyytävät päällikköä tulemaan ja selittämään asiaa, ilmoitti\nKarma.\n\nTurja asteli hitaasti itseänsä tyynnytellen leirille. Siellä olivat\nmiehet koolla kasemattien edustalla ja puhelivat keskenään.\n\n-- Mitä sitte? tokasi Turja perille saavuttuaan.\n\nKaikki katselivat toisiinsa, ei kukaan puhunut.\n\n-- Teillä on jotain sanottavaa, ilmoitti Karma, jatkoi Turja.\n\nSilloin astui Turma esiin ja puhui:\n\n-- Me vain haluaisimme tietää, aikooko päällikkö viedä meidät tuohon\nmaahan? Hän viittasi kädellänsä mustaa viirua taivaanrannalla. Meistä\non tuntunut kummalliselta, että on yhä vain matkattu etelään\npysähtymättä metsästämään. Nyt me arvelemme, että matka pitääkin tuohon\nmaahan. Mutta meillä on kai oikeus päättää, menemmekö sinne tai emme?\nMe olemme tulleet jo liian kauas etelään. Ekvatoria voi pitää näitä\njäätiköitä jo omanansa.\n\nTurjan veri alkoi taasen kuohua.\n\n-- Lienen saanut akkoja mukaani Borealiasta. Minä en ole kuullut\nikänäni Borealian miesten tällaisia puheita pitävän silloin kun he ovat\nvelvollisuuttaan täyttämässä. Minä en ole \"vienyt\" teitä minnekään. Te\nolette lähteneet vapaaehtoisesti metsästysmatkalle etelän jäätiköille\nja sitoutuneet tottelemaan tällä matkalla minua. Ei ole ollut puhetta\nmistään rajasta jäätiköillä, jonka yli ei saa mennä, ei ole ollut\npuhetta siitä missä metsästetään, missä ei. Minä en johda teitä\nminnekään muualle, kuin jäätikölle. Ensi kerran minä kuulen Borealian\nmiehen sanaani epäilevän. Turma kai tietää, että Borealiassa on tapa\nkohdella ankarasti pettäjää, mutta yhtä ankarasti myöskin sitä, joka\naiheetta syyttää toista petoksesta?\n\n-- Mutta kansamme vanha vala kieltää meitä astumasta Ekvatorian rajan\nyli, väitti Turma.\n\n-- Minä uskon kuitenkin, että minun pääni riittää sovitukseksi ja\nEkvatorian kansa jättää teidän nahkanne parkitsematta. Minä tarjoan sen\nlunnaiksi, jos Turma on tehnyt sellaisen kuolemansynnin, että on mennyt\ntuon kummallisen rajan yli. Mutta minä en ole nähnyt mitään rajaa!\nMissä se on? Ja kuka sen on määrännyt?\n\n-- Ekvatoria tietysti, kuului miesjoukosta.\n\n-- Mutta entäs, jos se on määrännyt rajan kulkemaan Borealian\npohjoispuolitse. Ja te olette tehneet tuota kuolemansyntiä koko ikänne\n-- asuneet Ekvatorian alueella. Lähdettekö kotiin päästyänne\npohjoiseen, jos minä tuon tiedon että Borealia onkin Ekvatorian\naluetta?\n\n-- Mutta mistä syystä päällikkö raivosi, ellei kysymyksessä ollut matka\ntuonne sulaan maahan?\n\n-- Minullakin nähkääs on muuan \"oikeus\". Minulla on oikeus halveksia\nmiehiä jotka pelkäävät mörköjä, ja minulla on oikeus myöskin sanoa se\nsilloin kun haluan. Mutta minä tahdon tässä nyt kerran puheisiin\nruvettuamme sanoa asian pohjaan saakka: Minua suututti teidän\nkäytöksenne sen vuoksi, että jonkun ajan kuluttua _meidän ja koko\nmeidän kansamme on pakko mennä tuohon maahan_. Minä olin ajatellut,\nettä teistä kehittyy tällä nykyisellä retkellä miehiä, jotka johtavat\nkansaamme jäätikön yli, pois varman kuoleman kynsistä, tuohon maahan,\njoka taivaanrannalla näkyy. Mutta nyt minä näen, että olen pettynyt,\nettä minulla ei ollutkaan matkassani oikeita miehiä.\n\n-- Se on Tarjan oppia, lausui joku miehistä uhkaavasti. Päällikkö kai\nmuistaa, miten Tarjan kävi.\n\nTurja oli nyt jo täysin mielensä herra ja alkoi tyynesti ohjata\nkeskustelua.\n\n-- Tarjan oppia, aivan niin. Tarja on viisas mies. Tarja ei pelkää\nmörköjä. Hän on nähnyt ensimmäisenä sen minkä tuleman pitää, mikä\ntapahtuu aivan yhtä varmasti kuin tähti kiertää radallaan. -- Mitä te\naiotte ehdottaa kansalle siltä varalta että Borealia muutaman vuoden\nkuluttua on jäätikön peitossa? Itsemurhaako? Ehkä te aiotte kannattaa\nsitä, että juostaan kaikki rivissä Borealian lahteen. Kokonainen kansa\nei voi jäätiköllä kauan elää. Ja ilvesten ruuaksihan lähetetään vain\npahantekijät.\n\n-- Mutta kansa tuskin taipuu lähtemään Ekvatoriaan. Kertomus vanhasta\nvalasta on kulkenut polvesta polveen ja Ekvatoria on aina merkinnyt\njokaiselle miehelle ja naiselle jo lapsesta pitäen samaa kuin\nsalaperäinen pahan pesä, kaiken kärsimyksen ja ilkeyden alku. Vanhemmat\novat sen aina lapsilleen opettaneet.\n\n-- Jonkinlaisen lupauksen ovat esi-isämme antaneet. Se on tosiasia.\nMutta tiedätte kai myöskin, että _silloin_ ei tämä lupaus\nmerkinnyt lupausta kuolla jäätiköllä. _Nyt_ sensijaan kansamme\nkuolee jäätiköllä, ellei se palaa Ekvatoriaan. Silloin tämä lupaus\nmerkitsi vain sitä, että kansamme jäsenet eivät palaa salaa Ekvatoriaan\nuudestaan taistelemaan silloisia vallanpitäjiä vastaan. Nyt me sen\nsijaan palaamme kansana, neuvoteltuamme Ekvatorian kanssa. Me emme\npyydä palata Ekvatorian yhteiskuntaan, me pyydämme ja vaadimme vain\nmaapalaa, millä elää. Meillä on oikeus vedota Ekvatorian kansaan,\nennenkuin kuolemme jäätiköllä. Meillä on oikeus alkaa uudestaan se\noikeudenkäynti, jossa kansamme tuomittiin joko orjaksi tai jäätiköille,\nsillä tuomion toinen vaihtoehto on muuttanut merkitystään. Se merkitsee\nnyt kuolemaa. -- Minä näen, että Karmalla on jotain sanottavaa?\n\n-- Sitä vain, että tämähän on aivan turhaa puhetta. Meidän on nyt\nmentävä Ekvatoriaan. Päällikkö sanoo, että se merkitsee pelkuruutta\njollei sinne mene. Mitäs me tässä turhia -- -- --. Onhan selvää, että\nsinne on silloin mentävä. Minä luulen, että se mies ei palaa\nBorealiaan, josta Turjalla on se käsitys, että hän on pelkuri.\n\nItse asia on minulle lyhyt ja selvä juttu, jatkoi Karma. Minä itse elän\nkyllä jäätikölläkin. Mutta minulla on vaimo ja pari lasta. Niitä en\nminä aio tappaa pitämällä heitä jäätiköllä. Minä kuljetan heidät tänne\nja pyydän maata. Ellei anneta, jatkoi Karma, niin minä _otan_,\nvaatimattoman asumattoman pienen palasen. Kenelläkään ei ole ollut\nikimaailmassa oikeutta luvata, että minä tappaisin vaimoni ja lapseni\njäätiköllä, kun on vielä sulaakin maata.\n\nVähitellen alkoivat mielet kääntyä. Useat olivat samaa mieltä kuin\nKarma ja halusivat heti Ekvatoriaan. Mutta Turja selitti, että matka\nsinne on nyt turha. He eivät osaa kieltä eikä heillä ole kansansa\nvaltuutusta. Ja nyt hän ilmaisi tämän matkan varsinaisen tarkoituksen.\nIhmismetsästys alkoi.\n\n-- -- -- Eräänä päivänä oli Turja joukkueineen juuri lähdössä leiriltä\nja katseli kaukoputkella Ekvatoriaan viettävää jäätikkörinnettä. Hänen\nhuomionsa kiintyi mustaan pisteeseen aivan lähellä sulaa. Se liikkui.\nSe kohosi pitkin rinnettä, laskeutui laaksoon ja kohosi taasen\nseuraavaa rinnettä. Ei epäilemistäkään: siellä tuli ihmisiä. Ja kun\nKarman joukkue oli aivan toisaalla ja Jorman joukkue juuri saapunut\nleirille, niin täytyi tämän joukkueen olla peräisin Ekvatoriasta. --\nTurja seurasi edelleen ryhmän liikkeitä. Nyt se pysähtyy. Pysähdys\nkesti hyvän aikaa. Turjasta näytti, niinkuin muuan olisi siellä\nneuvotellut ja puhunut toisten kanssa. Välimatka oli kuitenkin liian\npitkä, jotta olisi voinut nähdä tapahtumat tarkasti. Yhtäkkiä hajaantui\nryhmä kahtia. Toiset lähtivät palaamaan takaisin, toiset jäivät\npaikoilleen. Jälelle jääneet näyttivät katselevan ympärilleen, kulkivat\nsitte jonkun matkaa Turjan leirille päin ja istuutuivat neuvottelemaan.\nTurja oli varma, että tässä oli se saalis, jota he olivat etsineet\nmonta päivää: tuomittuja Ekvatorian kansalaisia, jotka tuotiin\njäätikölle elämään -- tai kuolemaan.\n\nNyt oli aika toimia. Miehistö pukeutui heti valkoisiin\nmetsästysvaippoihinsa ja saartaminen alkoi.\n\nKun tultiin lähemmäksi, huomattiin niitä olevan neljä miestä. He eivät\nhuomanneet mitään, ennenkuin Turja seisoi aivan heidän edessänsä. He\ntuijottivat häneen äänettöminä, liikkumattomina. Mutta kun hän teki\nliikkeen viitatakseen ystävällisesti, kavahtivat he jaloilleen ja\naikoivat pakoon. Mutta huomattuaan olevansa piiritettyjä, jäivät he\nkuin naulittuina seisomaan paikoilleen. He olivat pienikasvuisia,\nTurjan mielestä muodottomia ja kaikesta päättäen aivan pelon\nlamauttamia. He vapisivat, tärisivät ja hytisivät nähtävästi enemmän\npelosta kuin vilusta. Turja koetti heille liikkeillä tulkita, että\nheille ei aiota mitään pahaa, vaaditaan ainoastaan että he seuraavat\nTurjaa.\n\nLeirille tultua he hämmästyivät ja pelästyivät uudestaan. Turja oli\nkäsittävinään, että he aluksi luulivat Turjan miehinensä olevan joitain\ntuntemattomia metsästäjiä Ekvatoriasta. Mutta tarkasteltuaan\nkasematteja ja muita varusteita havaitsivat he erehtyneensä. Turja jäi\nheidän kanssaan leirille ja alkoi heti yrittää rakentaa ymmärryksen\nsiltaa itsensä ja vieraitten välille.\n\nSeuraavana päivänä palasi Karma mukanansa viisi vankia. Nämä olivat\ntehneet vastarintaa. Heillä oli omituisia paukahtavia ja tappavia\naseita joilla he olivat surmanneet kaksi Karman miestä ennenkuin Karma\nennätti tai älysi lähettää heidän lävitsensä tainnuttavan radiosäteen.\nKarma oli ollut vain muutaman kerran elämässään pahalla tuulella ja nyt\noli taasen yksi sellainen kerta. Hän murisi, että Ekvatorian miehistä\npitäisi tehdä ilveksen ruokaa. He olivat tappaneet kaksi Borealian\nparhaimmista miehistä.\n\nPaluumatka alkoi seuraavana päivänä.\n\n\n\n\nXIX luku. Kuolema vaiko Ekvatoria?\n\n\nLämpimin vuodenaika oli kulunut äärimmilleen jännitetyssä työssä. Se ei\noikeastaan enää ollut työtä. Se oli hurjaa rynnistystä, se oli\nraivokasta taistelua elämästä ja kuolemasta. Kaikki muu unohtui\nkansalta. Se ei soittanut eikä laulanutkaan muuta kuin jonkun\nkiihdyttävän, villitsevän, työtä ja kuolemata poljennoissaan ylistävän\nkarjunnan silloin kuin tarvittiin huumausta hurjassa työssä. Se ei\nkertonut satuja eikä kaskuja enää, se ei ihaillut mitään eikä ketään,\nse tuskin rakasti ollenkaan. _Lemmestä_ ei kukaan puhunut.\nSukupuoliyhteys kävi yhä harvinaisemmaksi. Turja huomasi, että kansa\nkovettui ja tavallaan raaistui nopeasti.\n\nKaikki energia, mikä ravinnosta kehittyi, keskittyi lihaksiin ja niiden\nhermostoon sekä niihin aivo-osiin, joita työssä tarvittiin.\n\nTurja, Urja sekä muutamat, joilta vielä riitti voimia ja halua,\nopettelivat Ekvatoriasta tuoduilta vierailta heidän kieltänsä -- tai\noikeastaan kahta kieltä, sillä huomattiin, että nämäkään seitsemän\n(kaksi oli jätetty jäätikölle, kun he olivat ensin varastaneet\nruokavaroja ja lopulta yrittäneet surmata koko retkikunnan) eivät\npuhuneet kaikki samaa kieltä. Vieraat oppivat myöskin puolestaan\nBorealian kieltä.\n\nKun Turja oli päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi Taitsan,\nvieraista älykkäimmän ja miellyttävimmän, kuvauksia Ekvatorian oloista,\nkuuli hän hämmästyttävän seikan toisensa jälkeen. Ensiksikin:\nEkvatoriassa ei ainakaan kansa näyttänyt tietävän mitään Avaruuden\nhirviöstä. Toiseksi hämmästytti Turjaa näiden vieraiden yleinen\ntietämättömyys. Ja kolmanneksi oli Ekvatorian oloissa suorastaan\nkäsittämättömiä kohtia. Jos hän oikein ymmärsi Taitsaa, eli\nEkvatoriassa ihmisryhmä, jonka ei ollenkaan tarvinnut tehdä työtä,\nmutta joka silti määräsi miten Ekvatorian elämä järjestetään.\n\nKun Taitsa selitti tätä ensi kerran, ei Turja luullut ymmärtävänsä\nhäntä, sellainen järjestyshän oli hänestä aivan mahdoton. Hän odotti\nkunnes oppi kieltä paremmin ja johti keskustelun uudestaan näihin\nasioihin. Taas selitti Taitsa samalla tavalla. Turja kyseli ja\ntutkisteli monella tavalla, päästäkseen selville missä väärinkäsitys\npiili, mutta ei keksinyt mitään väärinkäsitystä. Viisi kertaa hän\npalasi samaan asiaan, mutta tulos oli aina sama. Lopulta hänen täytyi\nalkaa uskoa tämä uskomaton selitys.\n\nToinen käsittämätön seikka oli, että Ekvatoriassa saattoivat toiset\nkansalaiset Taitsan tietojen mukaan kuolla nälkään, vaikka maassa oli\nruokavaroja aivan riittävästi ja toisilla aivan yltäkylläisesti. Taitsa\nnauroi hurjasti, kun Turja kysäsi: \"Eivätkö he sitte tahdo syödä?\"\n\nVielä huomasi Turja, että varsinkin toiset hänen vieraistaan\n_vihasivat_ Ekvatorian oloja ja varsinkin jotain kansanosaa ja\nkaikesta päättäen halusivat tappaa joitakin kansalaisiansa. Turja piti\ntätä rikollisuuden merkkinä ja tunsi heitä kohtaan vastenmielisyyttä.\n\nKulunut lämpimin vuoden aika osoitti, että Borealian peittyminen\nlopullisesti jäähän on sangen lähellä. Sula alue pienenee\npienenemistään. Ainoastaan äärimmäisillä ponnistuksilla voi kansa\nsivuuttaa vielä ensi talven. Turja näki välttämättömäksi alkaa\ntodenteolla valmistelut kansan muuttoa varten Ekvatoriaan. Kaikkein\nensiksi oli käytävä taistelu kansan ennakkoluuloista Ekvatorian kammoa\nvastaan. Kansalle oli tehtävä selväksi se hirvittävä ongelma, jonka\nUrja ja Turja tunsivat, sekä sen ainoa ja välttämätön ratkaisu.\n\nTurja kutsui kokoon eduskunnan. Istunto pidettiin yöllä. Ison suojaman\nseinälle oli levitetty energomittarin käyrä ja korokkeella oli\ntähtikiikari. Tavalliseen tapaansa kävi Turja asiaan suoraan käsiksi,\naivan kuin hyökäten. Hän sammutti valot ja näytti heille Avaruuden\nHirviön, hän kuvasi energomittarin käyrää seuraten aurinkokunnan kulun\ntuon hirviön valtakunnassa.\n\n-- Me olemme suunnattoman massan vieraana. Se ei ole aurinkokunta eikä\ntähtisumu. Me olemme ainakin jo tuhannen vuotta kulkeneet sen ympärillä\nleijailevassa kosmillisessa tomussa, sen jättiläismassan äärimmäisissä\nohuemmissa osissa. Se on imenyt meiltä energian, auringonvalon ja\nlämmön. Se on kenties jo vienyt meiltä ilmakehää ja hiilihappoakin,\nvaikka hiilihappo voikin olla kiinnittynyt myöskin maan kerrostumiin\njään alle. Nuo vonkuvat ja räiskähtelevät meteorit tuolla ilmassa, koko\ntuo taivaan tulitus, ovat terveisiä massahirviöltä. Niinkuin näette, on\nsiinä hehkuvaa massaa ja pimeitä kohtia. Sitä kiertää nähtävästi\ntuhansia kappaleita, hehkuvia ja pimeitä. Näitte sen massaan vajonneita\ntai vajoavia palloja.\n\nMikä on tämä Avaruuden Hirviö? Emme sitä tiedä. Onko se aurinkokuntamme\nellipsiradan keskuskappale? Onko se koko avaruuden keskuskappale, josta\ntähdet ovat kerran lähteneet jonkin tuntemattoman voiman sinkoamina ja\njohon ne väsyneinä palaavat päätettyään matkansa Avaruuden\nrannattomilla ulapoilla?\n\nOlipa se mikä tahansa -- tosiasia on: _Me lähestymme sitä_!\n\nPimeys, lumi, jää ja pakkanen johtuvat siitä. Se on tähän saakka\nhuokunut kuolemaa tämän pallon pinnalle. _Ja huokuu edelleenkin,\nkunnes olemme sen sivuuttaneet_. Minä en tiedä miten me sen\nsivuutamme. Minä en tahdo puuttua mahdollisuuksiin tässä suhteessa.\nMinä vain totean sen järkähtämättömän tosiasian, että ei tapahdu mitään\nkäännettä oloissa tällä pallolla ennenkuin alamme poistua tämän hirviön\nläheisyydestä. Borealia on jäätyvä edelleen vielä monta vuotta.\nKosmillinen tomu imee yhä enemmän auringon energiaa, lämpö alenee,\nmyrskyt yltyvät, kuolema käy yli maan. Jäätiköllä ei mikään kansa voi\nelää.\n\nMitä tästä seuraa? Vastatkaa!\n\nHaudanhiljaisuus, niin että kuului ellipsoidin valittava sävel\nKapitolion katolta.\n\nOvi aukeni hiljaa ja suojamaan astui Urja. Hän lausui jotain matalalla\näänellä Turjalle ja istuutui omalle paikallensa Turjan rinnalle.\n\nTurja nousi jälleen:\n\n-- Tässä tuo Urja tiedon, että myrsky ulvoo itäisessä\njäätikkösemaforissa. Huomenna se on täällä. Meillä ei ole monta hetkeä\ntuhlattavana. Meidän on mentävä lepäämään ja valmistumaan taisteluun,\njoka on todennäköisesti ankarin mitä me olemme koskaan taistelleet.\n\n-- Ellei kukaan halua vastata asettamaani kysymykseen, täytyy minun\ntehdä se itse.\n\nSilloin nousi Karma:\n\n-- Minä odotin, että Tarja alkaa. (Turja hymyili itseksensä. Hän oli\npyytänyt, että Tarja ei puhuisi mitään.) Mutta koska hän nyt istuu\nhiljaa niin voinhan minä alkaa. Päällikön kysymykseen: mitä tästä\nseuraa, vastaan minä kahdella sanalla: _muutto Ekvatoriaan_.\n\nSyntyi liikettä ja murinaa, mutta ei syntynyt melua -- sen pani Turja\nmielihyvin merkille.\n\nTurja selitti, että Borealian kansa ei voi seuraavaa sataa vuotta\nmissään muualla säilyä hengissä kuin mahdollisesti Ekvatoriassa. Hän\nmainitsi kevyesti \"eräästä vanhasta lupauksesta\", jonka esi-isämme\nantoivat kerran Ekvatoriasta lähtiessään, mutta selitti heti, että se\nei voinut koskea tällaista tapausta. Ja sitäpaitsi: voisihan kansa\npalata takaisin Borealiaan heti kun vaara on sivuutettu, käänne\ntapahtunut ja Borealia vapautuisi jäästä.\n\n-- Kansamme oikeus ja velvollisuus on elää niinkauan kuin tällä\ntaivaankappaleella elää voi. Kansallamme on tähän taivaankappaleeseen\nyhtä suuri oikeus kuin millä muulla kansalla hyvänsä. Minustakaan ei\nole olemassa mitään muuta ratkaisua kuin: _Ekvatoriaan_!\n\nOli useita, jotka ilmoittivat hyväksyvänsä Karman ja Turjan kannan.\n\nMutta sitte heräsi vastustus. Ja se oli purkausta se! Käytettiin rajua\nkieltä. Vainottiin täysillä latauksilla näitä \"taivaan nuuskijoita\",\ntätä \"etelän henkeä\", näitä \"pehmoisen etsijöitä\". Se sähisi, rätisi,\nräiskyi ja paukahteli kuin jättiläisakkumulaattorin vihainen\nvoimalataus, tämä kansan vuosisataisten vaistojen uumenista ammentava\noppositsioni.\n\nTurja kuunteli tyynenä. Hän oli jo varma voitostansa, vaikka päätös\ntehtäisiin vasta seuraavalla kerralla. Mutta Karma ei voinut hillitä\nitseänsä vaan kimmahti lopulta ylös, hyppäsi pöydällensä ja kiljasi\nvastustajille:\n\n-- Avaruuden nimessä, tappakaa itsenne! Mutta vaikka kaikki muut\nkumartaisivat kuolemalle, niin minä en tee seuraa. Enkä minä aio\njäädyttää jäätiköllä vaimoani ja lapsiani. Minä vien heidät\nEkvatoriaan. Ja kun Borealia jälleen sulaa, palaavat minun lapseni\ntänne. Ja sitte täällä elää Karman kansa.\n\nMiksi te odottelette? Kun kerran aijotte tehdä itsemurhan, niin tehkää\nse heti. Mutta petoja te olette, jos aiotte tappaa myöskin vaimonne ja\nlapsenne.\n\nVastustus vaikeni ja Turja lopetti istunnon.\n\n\n\n\nXX luku. Kuolemaa pakoon.\n\n\n    \"Ja hän sanoi: Tämä on Passukin matkan loppu, mutta sinun\n    tiesi, Charley, kulkee yhä eteenpäin monen auringon nousun\n    ja laskun aikana, yli tuntemattomien maiden ja outojen\n    vesien ja se on täynnä vuosia ja kunniaa ja mainetta. Se\n    vie sinut monen naisen majaan ja hyvän naisen, mutta\n    koskaan ei se johdata sinua suurempaan rakkauteen kuin\n    Passukin rakkaus -- -- Aina on Passuk ollut ylpeä miehestään.\n    Nouskoon hän ylös, sitokoon lumikengät jalkoihinsa ja\n    lähteköön, jotta hän saisi pitää ylpeytensä.\"\n\n    Jack Londonin \"Naisen rakkaus\".\n\nSitte tuli se vuosi jona Borealian maasta ei enää paljastunut\ntäydellisesti kuin pieni täplä. Seuraavana talvena osa kansasta kuolisi\nvarmasti sen vuoksi, että energia ei riittäisi asumusten lämmitykseen.\nMyöhemmin uhkaisi nälkäkuolema.\n\nEdellisenä talvena oli Turja tehnyt matkan Ekvatorian rajalle mukanansa\nTaitsa ja pari muuta Ekvatorian miestä. Nämä kävivät Turjan\nlähettiläinä Ekvatorian päällikön puheilla. Ekvatoria lähetti\nneuvottelijat jäätikölle Turjan leiriin. Mutta nämä neuvottelijat eivät\ntienneet juuri muuta sanoa, kuin että kansoja oli viime aikoina tullut\nEkvatoriaan pohjoisesta ja etelästä ja että Ekvatorian hallitus on\ntaipuvainen antamaan maata. Ehtoja ei voitu nyt yksityiskohtaisesti\nilmoittaa -- sillä hallitus oli merellä huvittelemassa. Turja odotti\nkauan lähempiä tietoja, mutta kun ei niitä kuulunut, täytyi hänen\npalata niine tietoineen kotiin.\n\nHän teki tämän matkan sekä mennessä että tullessa aivan uusia reittejä\nmyöten tutkiakseen jäätikköä ja havaitsi, että hänen ensi kerralla\nkulkemansa tie on paras.\n\nLämpimän vuodenajan lähetessä loppuaan kysyttiin asiassa kansan mieltä.\nEnnen äänestystä annettiin jokaiselle tilaisuus nähdä kiikarilla\nAvaruuden Hirviö ja samalla selitettiin heille lyhyesti koko ongelma.\nEdeltäpäin määrätyt joukkueet kokoontuivat toinen toisensa jälkeen\nöisin Kapitolion isoon suojamaan ja Turja ja Urja tekivät heille\nvuoronperään selvää asemasta.\n\nÄänestyksessä kannatti enemmistö muuttoa Ekvatoriaan.\n\nVähemmistön puolesta tuli lähetystö Turjan puheille. Se ilmoitti, että\nainakin suurin osa vähemmistöstä ei aio lähteä:\n\n_Ensiksikin_ eivät he olleet vakuutettuja siitä, että ei käänne\nmaan ilmastossa voisi tapahtua jo verrattain pian. Eihän päällikkö\nvoinut sanoa, milloin Avaruuden Hirviö sivuutetaan.\n\n_Toiseksi_ arvelivat he, että vaimot ja lapset kuolevat etelän\njäätiköllä.\n\n_Kolmanneksi_ eivät he tienneet millainen oli vastaanotto\nEkvatoriassa ja millä ehdoilla siellä saa maata.\n\nNäin ollen aikoivat he jäädä Borealiaan -- ainakin toistaiseksi.\n\nTurja vastasi, että se on aivan niinkuin olla pitää:\n\n_Ensiksi_ ei koko kansa voi muuttaa samalla kertaa. Siihen eivät\nvarusteet riitä, vaikka lähtöä on valmistettu jo lähes ajastaika.\n\n_Toiseksi_ voi melkein puolet kansasta elää vielä ainakin vuoden\nBorealiassa.\n\n_Kolmanneksi_ ei ketään voida pakoittaa lähtemään.\n\nNäin ollen on aivan oikein, että osa kansasta jää Borealiaan --\ntoistaiseksi.\n\nMutta hän toivoo saavansa tulla sen osan pelastamaan, ennenkuin se\nkuolee jäätiköllä.\n\nJa sitte alkoivat valmistukset lähtöä varten. Laskettiin kuinka\npaljon jälelle jäävä kansan osa tarvitsi ruokavaroja ja energiaa, ja\nsen yli käytettävissä oleva energia ja ruokavarat käytettiin\nmatkavalmistuksiin. Rekiä, kelkkoja ja kasematteja korjattiin ja\nvalmistettiin uusia. Ilveksiä kaadettiin nahkojen ja lihan saantia\nvarten. Tehtiin lapsille ilveksennahkaisia pukuja ja rekiin pieniä\nkasematteja, joissa heitä kuljetettaisiin.\n\nTurja ajatteli elämää uudessa maassa ja varasi mukaan kaikkea, mitä sen\njärjestäminen siellä aluksi vaatisi: käsikirjoja, pienempiä koneita,\ntyöaseita y.m.s.\n\nEräänä päivänä tuli Urja mietteissään puolisonsa luo.\n\n-- Kysyn mielipidettäsi eräässä asiassa, puheli hän. Tiedän erään\nsuuren perheen, joka on elänyt yhdessä tähän saakka. Kaksi perheen\njäsenistä, mies ja vaimo, ovat johtaneet tämän ihmisryhmän elämää. Muut\nperheen jäsenet ovat luottaneet heihin ja totelleet heitä. Nyt aikoo\ntoinen puoli tästä perheestä lähteä Ekvatoriaan, mutta toinen puoli\naikoo jäädä tänne. Mitä sinä arvelet -- eikö noiden ikäänkuin perheen\njohtajiksi valittujen ole jaettava osat niin, että toinen lähtee toisen\nosan mukana ja toinen jää tänne pitämään toisesta osasta huolta?\n\n-- Jos he tahtovat syvästi ja vakavasti tehtävänsä täyttää, niin\nminusta tuntuu, että heidän on meneteltävä juuri niinkuin sinä sanot,\nvastasi Turja, ajattelematta asiaa sen enempää.\n\n-- Niin, nyökkäsi Urja. He tahtovat täyttää tehtävänsä syvästi ja\nvakavasti. Sepä hyvä, että sinäkin olet sitä mieltä. Ja hän poistui\nhiljaisena.\n\nMutta hetken kuluttua palasi Urjan kysymys uudestaan Turjan mieleen.\nHän hätkähti.\n\n-- Minäpä olin taasen aika tuhrus. Hänhän tarkoitti juuri meitä.\n-- -- -- Mutta se ei saa tapahtua!\n\nUrjan päätös oli kuitenkin horjumaton. Hän alkoi puuhata\nmukana niinkuin se, joka _jää kotiin_. Ja kaikkiin Turjan\nvastaväitteisiin hän huomautti vain hymyillen:\n\n-- Sinä itse sanoit.\n\n-- Minä tein tyhmyyden, suuren tyhmyyden.\n\n-- Ei. Sinä ratkaisit _aivan oikein_. Ja minä ihmettelen että\nkysyinkään tyhmyyksiä. Mikä lienee ollut minussa -- -- --. Mutta sehän\non selvä kuin entisaikojen päivä. Minä autan vointini mukaan niitä,\njotka tänne jäävät. Sinä tulet sitte meitä hakemaan.\n\nTurjan mieleen palasi se uni, jonka hän näki ensimmäisenä yönä\nmaajäätiköllä ja hän joutui ensi kerran elämässään omituiseen hätään\nkuin avuton lapsi. Mutta mikään ei auttanut. Unestansa hän ei voinut\npuhua mitään ja Urja osasi rauhoittaa hänet.\n\nKestettiin tavalliseen aikaan kamala ja pitkä myrsky. Ja heti kun\narveltiin pahimman myrskyajan päättyneen, alkoi lähtö. Yötä päivää\nkulkivat lumiveturit lahden jäällä edestakaisin. Joukko toisensa\nperästä astui niihin päälliköiden johtamina ja joukko toisensa perästä\nastui niistä ulos siinä kohdassa, mistä Turja oli noussut ensi kerralla\nmaajäätikölle.\n\nTurja ja Urja olivat taasen Kapitolion katolla. Turjan mieli oli tällä\nkertaa kovin raskas. Urja huomasi sen ja ponnisteli kaikki voimansa\nlöytääkseen valoisia muistoja ja keksiäkseen virkistäviä sanoja.\nTaaskin he tarkastelivat maatansa. Sillä oli jo selvä kuoleman leima\nkasvoillansa. Jäätikkö oli puristavan lähellä joka puolella. Jäätikön\nalla oli jo heidän yhteinen lapsuudenkotinsa. Siitä olivat vain muistot\njälellä, valoisat, kirkkaat muistot heidän mielessänsä.\n\nSilloin oli elämä vielä ihanaa! Oli valoa, oli kasveja, olipa\nlintujakin! Heidän yhteiset leikkikenttänsä nousivat sieltä jäätikön\nalta, hohtaen suloisessa, siunatussa auringonvalossa -- kun he\nkatselivat sinne taivaanrantaan. Kas, eivätkö juosseetkin siellä pieni\ntyttö ja poika hymyten, nauraen ja ilakoiden! Tuossa kulki heidän\npolkunsa kasvitarhan taakse. Vanha mies, asumuksen vanha hoitaja, astua\ntepsutteli monet kerrat sitä polkua heidän kanssansa ja kertoi heille\nmenneistä ajoista, jotka olivat olleet vieläkin ihanampia, valoisampia\nja lämpimämpiä. Oli ollut aika, jolloin ei jäätikköä ollenkaan näkynyt.\nMaa viheriöitsi, metsät humisivat, linnut lauloivat -- ja kansa lauloi.\nVanhus puhui paljon eräästä naisesta, jota hän oli nähtävästi suuresti\nrakastanut, sillä kyynel kiilsi hänen silmässään joka kerta kun hän\nmainitsi hänen nimensä. -- -- --  Vanhus on ollut jo kauan Suuren\nRauhan portin tuolla puolen. He, tyttö ja poika, vaihtoivat leikkinsä\noppiin ja työhön. -- -- --  Isät ja äidit, joita vastaan he olivat niin\nmonta kertaa tuota tietä juosseet, ovat seuranneet vanhusta sinne,\nmissä ei ole sulaa eikä jäätikköä, ei myrskyjä eikä Avaruuden Hirviötä.\n-- He muistelevat koko taipaleen sieltä leikkikentiltä tähän hetkeen\nsaakka ja tuntuu kuin olisivat he eläneet vuosituhansia. Kaikki on\nmuuttunut. Maa kuolee, kansa pakenee kuolemaa. He eivät ole viime\nvuosina muuta kokeneet kuin hurjaa taistelua.\n\nNyt heidän tiensä eroavat. Turjasta tuntuu kuin jättäisi hän Urjan kera\ntänne puolet elämästänsä ja voimistansa. Hän ei ollut milloinkaan\najatellut itseänsä. Mutta tämä uhri oli niin äärettömän raskas. Hän\npusersi kaidetta ja pidätti rintansa polttoa kohoamasta silmiin. Urja\nhyväili häntä. -- -- --\n\nKoko muuttava kansa oli jaettu kolmeen suureen ryhmään, päällikköinä\nTurja, Karma ja Jorma. Jokainen tällainen ryhmä oli jaettu pienempiin\nryhmiin, päällikköinä edellisillä Ekvatorianmatkoilla mukana olleita\nmiehiä. Pienempinä soluina olivat joukkueet. Kun retkeläiset nousivat\njäätikölle ja järjestettiin matkajärjestykseen, kukin joukkue\nkelkkoinensa pitkään köyteen sidottuna, niin muodostui siitä valtava\njono, niinkuin musta jättiläiskäärme olisi luikertanut lahdesta\njäätikölle.\n\nKäskyjä, ohjeita ja tietoja annettiin merkeillä, radiosäteillä ja\npuhelukoneilla, joiden lanka kulki joukkueesta joukkueeseen.\n\nJa niin alkoi valtaisa matka jäätiköllä. Se edistyi hitaasti. Tapahtui\nonnettomuuksia, jäätikkö otti osansa, pysähdyttiin metsästämään,\nlevättiin -- kaikki vei aikaa. Mutta päivä päivältä kuitenkin kasvoi\nvälimatka jäisen, kuolon uhkaaman kotomaan ja sen lapsien välillä. Arpa\noli nyt peruuttamattomasti heitetty. Ei auttanut muu kuin\n_eteenpäin_! -- -- --\n\nNe sata päivää ja yötä, jotka kansa ponnisteli jäätiköllä, olivat\nTurjan siihen astisen elämän vaikeimpia päiviä. Hän nukkui milloin\nkerkesi ja kerkesi harvoin. Hän oli päivän ja yön kuluessa kaikkialla\npitäen silmällä vaeltavan kansan kuntoa jättiläiskulkueen ensimmäisestä\nmiehestä viimeiseen saakka. Hänellä oli pieni lumiveturi, jolla hän\nkierteli leirissä ja sopivalla jäätiköllä myöskin kulkueen keskuudessa.\nHän tarkasti varastot joka ilta, huolehti sairaista ja lapsista,\npuhutteli naisia tiedustellen heidän vointiansa. Hän saapui aina heti\nonnettomuuspaikalle ja lähti siitä vasta kuin kaikki oli selvänä. Hän\notti vastaan tietoja, jakoi käskyjä, neuvoja ja ohjeita yöt ja päivät.\n\nVeltot ja saamattomat päälliköt pantiin viralta armotta ja kunnollisia\nnimitettiin sijalle. Jos ilmeni petosta tai rikollisuutta vaeltavan\nkansan keskuudessa, oli määrä soveltaa kaikkein ankarimpia\nrangaistuksia. Karma ja Jorma tekivät ihmeitä. Voimassa ja urhoudessa\nhe voittivat Turjan. Ainoastaan äly ja kylmäverisyys vaaroissa antoi\nTurjalle ylemmyyden. Yleensä oli järjestys hyvä ja päälliköt tekivät\ntehtävänsä. Ainoastaan pari miestä vietiin \"ilveksen ruuaksi\".\n\nMuutamia vaimoja ja lapsia paleltui, kuilut veivät satakunta miestä,\nhirmumyrskyt hautasivat toisen verran metsästysmatkoilla. Mutta\ntuhannet vaelsivat edelleen.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nTAISTELU IHMISIÄ VASTAAN.\n\n\n\n\nI luku. Uusi maa.\n\n\n    \"Lisävoimaa, luvallais,\n    Grotten työhön tarvittais,\n    Hyvä isä, Suuri lisä\n    Työhön tarvittais.\n    Orjais voimat eivät riitä,\n    Vaikka satatuhatt' on,\n    Useamp' on tarvis niitä\n    Pyhän myllän kiertohon.\n    Joukko joukon lisäks vain,\n    Grotten myllynkivivuoret\n    Raskahammiks käyvät ain'.\"\n\n    Uusi Grottelaulu.\n\nMyrskyn seasta, lumi- ja raesateesta mateli jättiläiskäärme Ekvatorian\nsulalle maalle. Vielä päivämatka -- ja oltiin meren rannassa. Sitte\nvaellettiin länteen käsin meren rantaa pitkin kunnes ranta alkoi\nkääntyä etelään. Havaittiin koko tämä seutu asumattomaksi. Joku\nmetsästäjäjoukkue tai jäätikölle tuomittu rikollinen nähtiin silloin\ntällöin. Mutta ne katosivat vaeltavan kansan nähdessään kuin\njäätikköilves.\n\nTurja teki matkoja molemmille sivustoille ja havaitsi, että samalla\nkertaa kuin rannikko vasemmalla kääntyi etelään, väistyi jäätikkö\noikealla pohjoiseen. Hän arveli, että oli tultu niemimaalle, jonka\ntakana oli suuri lännen meri. Ja kun hän kansan leiriytyessä ja\nkootessa ruokavaroja teki pitkän matkan länteen, näkikin hän eräältä\nvuorelta meren, jolla jäälauttoja ajelehti. Häntä hämmästytti se, että\njäät näyttivät ajelehtivan etelästä pohjoiseen!\n\nKuljettiin edelleen etelään niemimaata, joka oli yhä jokseenkin\nasumatonta. Mikä ihana maa Borealian kansan mielestä! Metsää, lintuja,\nmetsäneläviä, kukkia, vuoria, laaksoja, järviä, jokia -- mikä ihana\nmaa! Mutta sittenkin outo ja vieras! Muistelo kertoi kaihoisasti\nsittekin Borealiasta kaukana pohjoisessa, lumen ja jään keskessä.\n\nIhmeellistä oli, että täällä näytti olevan hiilihappoakin rehevälle\nkasvillisuudelle riittävästi. Turja ei keksinyt tähän muuta selitystä\nkuin että tuulet puhalsivat tavallisimmin jäätiköiltä Ekvatoriaan ja\nhiilihappo raskaimpana ilman kaasuista valui jäätikköylängöiltä\nEkvatorian uomaan, jossa ei käynyt muuta säännöllistä ilmavirtaa kuin\n_ylöspäin_, ja että myöskin jääpeitteestä vapaa meri luovutti\ntäällä hiilihappoa ilmaan.\n\nTehtyään useampia matkoja läntiselle rannikolle, sai Turja selville\nmyöskin sen, että sitä rannikkoa huuhtoi lämmin merivirta ja että\npohjoiseen ajautuvat jäät olivat pohjoisesta tulleita ja aavalta\nmereltä siihen virtaan pyörtäneitä. Ne olivat sulamistilassa. -- Tämä\nniemi on siis alue, joka jäätyisi todennäköisesti viimeisenä,\nEkvatorian lämpimimpien osien kanssa samaan aikaan -- jos Kaiken Loppu\nsillä tavalla tulisi.\n\nKun oli päästy kauas etelään, antoi Turja selityksen että kansa sai\nryhtyä valitsemaan asuinpaikkoja itselleen. On hyvin todennäköistä,\nettä pian tulisi asuttu seutu vastaan ja sen alueelle ei kukaan saa\neikä haluakaan mennä.\n\nKasemattien ja majojen paalut iskettiin syvään, raivattiin ensimmäinen\nmaa-ala ja asetuttiin leiriin, josta ei enää aiottu lähteä.\n\nTurja lähetti heti Taitsan tovereineen viemään sanaa Ekvatorian\nhallitukselle, että he olivat tulleet ja pyytämään tietoja ehdoista.\nItse hän jäi johtamaan yhteiskunnan uudestaanluomista. Hän valmisti\nesikuntineen suunnitelman maan jakamisesta ja käyttämisestä,\nvoima-asemista, teistä y.m.s. ja esitti sen eduskunnalle. Työ alkoi.\nMukana tuodut koneet kävivät yötä päivää. Toiset rakensivat, toiset\nmuokkasivat maata, toiset metsästivät. Omegametallia valmistettiin,\ndynamoita, akkumulaattoreja, radiokoneita rakennettiin. Vähitellen\nalkoi maasta nousta uusi Borealia, lempeämpi lapsillensa, satoisampi\nviljelijöillensä.\n\n\n\n\nII luku. Orjuus vaiko kuolema?\n\n\nTurja aikoi heti lämpimän vuodenajan päätyttyä lähteä matkalle\nBorealiaan tuodakseen, jos mahdollista, sinne jääneen osan kansaa vielä\nennen seuraavaa lämmintä vuodenaikaa etelään. Täällä ei kansaa uhannut\nmikään vaara -- kierteleväin puolivillien metsästäjäin ja Ekvatoriasta\ntuotujen tai paenneiden rikollisten ryöstöretket Uuden Borealian\nalueelle voitaisiin helposti ehkäistä. Sen sijaan uhkasi kuolema\nVanhaan Borealiaan jäänyttä kansan osaa.\n\nTurja oli valmistanut retkikunnan ja odotteli vain lähettiläittensä\npalaamista Ekvatoriasta. Odotellessaan hän päätti tehdä tutkimusmatkan\nympäristöön. Jorma lähti mukaan -- saatuaan Ormalta luvan. He vaelsivat\netelään pitkin rannikkoa, kunnes vuorelta näkyi kaukoputkeen asuttu\nmaa. Jorma havaitsi sauhun vuoren juurella. He laskeutuivat uteliaina\npitkin rinnettä ja näkivät vihdoin pienen viheliäisen majan, jonka\nkatosta nousi sauhu. Turja astui pihalle, jossa kolme lasta leikki. Hän\ntervehti lapsia ystävällisesti molemmilla kielillä, joita hän oli\nEkvatorian miehiltä oppinut. Mutta lapset seisoivat äänettöminä,\npeloissaan.\n\nMajasta astui ulos nainen, laiha ja pieni käppyrä, kiljahti nähtyään\nTurjan ja Jorman sekä syöksyi takaisin majaan. Hetken kuluttua työntyi\nmajan luukusta ulos rautaputki ja näkyi miehen kasvoista osa. Kuului\nkähisevää puhetta. Turja oli ymmärtävinään sanat:\n\n-- Keitä te olette, mitä haette?\n\n-- Vieraita kaukaa pohjoisesta, vastasi Turja. Olkaa huoletta, pahaa\nemme aio. Olemme paenneet pakkasta, ja jäätä.\n\nRautaputki ja kasvot katosivat, ovelle ilmestyi kokonainen pieni\nmiehenkäkkyrä.\n\n-- Ette siis ole rosvoja, kysyi hän kielellä, jota Turja sangen\nvaikeasti tajusi.\n\n-- Emme. Me tuskin tunnemme rosvoja. Olemme oppineet sellaisia\ntuntemaan vasta tänne etelään tultuamme.\n\n-- Kyllä niitä täällä saa tuta, kähisi mies.\n\nTurja keskusteli kauan ukon kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Majan\nelämä oli kaikesta päättäen kurjaa ja puutteellista. Ukko kertoi, että\nsellaista se oli yleensä täällä Ekvatorian äärillä. Mutta kyllä on sen\nsijaan toista maan keskuksessa ja pääpaikoissa! Tämä ihmetytti Turjaa\nsanomattomasti.\n\nHe sanoivat ukolle, akalle ja lapsille jäähyväiset ja alkoivat\ntaivaltaa alueen rajaa pitkin länteen, pyrkien meren rannalle. Maa oli\nkaikkialla metsäistä, vuorista ja erinomaista työteliään kansan asua.\nJokia ja putouksia oli runsaasti. Tultuaan meren rannalle kääntyivät he\npohjoiseen. Täällä oli lintuja suunnattomat määrät korkeilla\nkallioisilla rannoilla. Ja missä oli matala rannikko, siellä näkyi\nsuuria merieläimiä.\n\nHe olivat jo sangen pohjoisessa. He kulkivat mereen pistävälle pienelle\nniemekkeelle pitkin rantaa ja kiersivät erään aukeaman ohi, pyrkien\nkärjessä olevien kallioiden taa, kun aukeaman toisesta laidasta kuului\npamahdus ja Jorman viereisestä puusta sinkosi lastu.\n\n-- Mikä siellä naksahtelee? kysyi Jorma hiukan hämmästyen.\n\n-- En tiedä varmaan, mutta arvelen Ekvatorian väen metsästävän.\n\nPian pamahti pari kolme kertaa ja Turjan ja Karman ympärillä rapisi ja\nsurisi kuin pieniä kiviä tulisessa vauhdissa.\n\n-- Minusta tuntuu kuin olisi tässä jokin väärinkäsitys, murisi Jorma.\nLuulevatko ne räähkänät meitä metsänelukoiksi?\n\n-- Tuskin. Parempi on otaksua että me olemme tekemisissä pahempien\nihmisten kuin metsästäjien kanssa. Menkäämme kallion taakse.\n\nKun he kuuristuivat kallion suojaan ja katsoivat sieltä, paukkui taasen\nja kallio naksahteli heidän edessään.\n\n-- Kyllä ne aikovat metsästää meidät aivan ilmeisesti ja naksuttelevat\nsenvuoksi tänne päin, puheli Jorma muhoillen.\n\n-- Olemme nähtävästi tekemisissä rosvoavien metsästäjien kanssa.\n\n-- Lähetämmekö pensaikkoon radioputkista täyden vongahduksen? kysyi\nJorma. Luulen että heille maistuu matka tai jäävät he paikoillensa.\n\n-- Emme, vastasi Turja päättävästi. Minä tahdon saada heiltä ne\nrautaputket, joilla he paukuttelevat. Meidän on annettava heille vain\npuoli sädettä ja osattava se kohdalle.\n\n-- Mutta me emme näe heitä.\n\n-- Odotahan!\n\nTurja otti rannalle ajautuneen puun, pisti päähineensä sen päähän ja\nkohotti sitä kallion yli. Heti paukkui ja puuhun sattui \"nappi\". Turja\nhavaitsi, että se ei ollut lävistänyt puuta. Hän käski Jorman kaivaa\nsen esille -- se oli metallinen kuula. Hän pudisti päätänsä:\n\n-- Me emme voi mennä aukeamalle, sillä siellä saamme reikiä nahkaamme.\nJa kiertää emme voi heitä, sillä aukeama ulottuu koko niemen poikki.\n\n-- Mutta silloinhan asia on päivänselvä, sikäli kuin minun järkeni\npitää kutinsa täällä Ekvatoriassa. Heillä on paha mielessä meitä\nkohtaan eivätkä he tule ystävällisesti näkyviin, ennenkuin uskovat\nmeidän olevan nälästä ohkaisina ja luulevat meidän olevan kiitollisia\nheille pienestä suoneniskusta, joka vapauttaa meidät enemmistä\nkärsimyksistä. Lentää emme osaa ja niinollen emme voi kiertää heitä\nsitäkään tietä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää sinne\nleimaus, joka panee sydänaluksen läpättämään ja raajat toimimaan,\nvaikka ei sattuisi tappamaan.\n\n-- Mutta Jormahan kuuli kaiketi, että haluaisin heidän paukkunsa ja\ntarkemmin ajatellen haluaisin viedä kotiin myöskin itse miehet.\n\n-- Kuulinhan minä, joo. Mutta onhan päälliköllä Karman ensimmäiseltä\njäätikkömatkalta tuomat rautaputket. Ja niitä äijänkäkkyröitäkin on\nsiellä jo muutama, murisi Jorma. Ei senpuolesta ettei päällikkö saa\ntehdä mitä tahtoo. Minä vain tässä ajankuluksi puhelen sitä ja tätä.\nMutta pois minä haluaisin täältä kyykkimästä. Otan ennen muutaman\nnapinreiän nahkaani kuin jään tänne pitkäksi aikaa ja kärsin\nensimmäisen luokan vaimollisen rajumyrskyn kotiin tultuani.\n\n-- Tietysti me lähdemme, mahdollisimman pian. Mitäpä täällä tekisimme.\nMutta pimeään saakka meidän tulee odottaa, ennenkuin pääsemme\nlähtemään.\n\nTurja pyysi Jormaa jäämään vahtiin ja ilmoittamaan hänelle, jos jotain\nnäkyisi tai tapahtuisi, ja lähti kiertelemään rantakallioilla. Edessä\noli merenlahti, joka avautui aavalle merelle. Oli verrattain tyyni\nilta. Mainingit vyöryivät rantaan, kohahdellen kallioissa. Metsä humisi\nhiljaa. Kaukana taivaanrannalla näkyi jäitä. Aurinko laski punaisena\nhehkuen ja punasi pilvenreunat taivaalla. Alhaalla kellui tämä rusko\nmeren mainingeissa.\n\nTurjan mieli lennähti kauas pohjoiseen lumen ja jään keskelle, missä\ntoinen osa hänen kansaansa vielä taisteli elämästä ja kuolemasta. Urjan\nlempeän tarmokas hahmo astui sieltä ennen muita esiin. Oli kuin olisi\nhän kävellyt kallioilla hänen edessään ja hymyillyt hänelle. -- Turja\ntunsi kaipaavansa häntä hurjasti.\n\nIllan hämärtyessä alkoi taivaalla tavanmukainen tulitus. Turja palasi\nJorman luo, joka puolitorkuksissa murisi jotain ja heittäytyi\nnukkumaan.\n\nViidakosta kuului hämärässä liikettä ja ikäänkuin pienen tiu'un\nhelinää. Siellä liikuskelivat vielä ne, jotka aikoivat metsästää\nBorealian päällikön ja yhden hänen parhaista miehistään.\n\n-- Mitähän väkeä tämä mahtaa oikein olla, uteli Turja itseltään. Mutta\nsitte hän unohti heidät, sillä hän oli varma, että he eivät etsi heitä\nyöllä. Ja jos etsisivät -- sitä parempi.\n\n-- -- -- Turja valvoi, mietiskeli ja tarkasteli taivaan ilmiöitä. Hän\nlöysi kaukoputkellansa Avaruuden Hirviön. Sen auringot, sen\nmassajoukot, sen usvameret näyttivät nyt yksinkertaisessa\nkaukoputkessakin äärettömän suurilta. Pian peittäisi tämä hirviö koko\ntoisen taivaanpuoliskon. Se näytti ojentelevan valtaisia\npyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin. Se näytti kasvavan ja\nvoimistuvan vuosi vuodelta. Sen ympärillä näytti leijailevan\ntomupilvihöytäleitä, jotka olivat niinkuin tämän Avaruuden hirviön\ntuulissa huiskuva harja. Aurinkokuntamme taivaltaa tätä hirviötä kohti\n-- sen Turja tiesi. Mikä on oleva sen kohtalo? Siitä on selko saatava,\njos Ekvatorian apuneuvoilla voidaan suinkin siitä selko ottaa.\n\nTurjan mietteet katkaisi Jorma, joka heräsi ja ehdotti lähtöä. Turja\nsuostui ja he alkoivat hiipiä takaisin samaa tietä jota he olivat\npäivällä tulleet. Aukeama sivuutettiin onnellisesti ja tultiin metsän\nreunaan. Turja sytytti pienen valonheittäjälyhdyn ja tarkasti tietä.\n\nKun he olivat nousseet lehdosta kalliolle, jonka raoissa kasvoi vain\nmuutamia suurempia puita, huomasi Turja yht'äkkiä lyhtynsä valossa\nverkon, nähtävästi metallilankaisen. Hän tarkasteli sitä lähemmin.\nSiinä oli siellä täällä tiukuja, jotka nähtävästi olisivat helähtäneet\nheti, jos verkkoon olisi vähänkin koskenut. Verkko oli kalliolla, joten\nsen alitse ei voinut kaivautua; se ulottui todennäköisesti jyrkkään\nrantakallion reunaan saakka, joten sitä ei myöskään voinut kiertää.\n\n-- Tämäpä on pyydys, puheli Turja hiljaa Jormalle. He luulevat\npyydystävänsä meidät ilveksen verkolla.\n\n-- Panenko hajalle? kysyi Jorma.\n\n-- Ei käy päinsä. Se ilmiantaa meidät.\n\nTurja kulki jonkun matkaa oikealle ja löysi suuren puun, joka kasvoi\nkallion raossa verrattain lähellä verkkoa. Hän heitti lasson,\njollaisella Uuden Borealian asukkaat olivat yleensä aina metsällä\nkäydessään varustetut, tämän oksan yli, kiipesi puuhun ja vei\nnuoran erään sangen korkealla olevan oksan yli, kiinnitti sen\nsinne, heittäytyi käsin riippumaan nuorasta, heilutti itsensä\nheiluriliikkeeseen kunnes heilahteli verkon ulkopuolelle ja pudotti\nitsensä sinne. Jorma seurasi esimerkkiä muristen itsekseen päällikön\nkujeille. Ja sitte alettiin odottaa aamua.\n\nHeti kun valkeni sen verran että näki, alkoivat Turja ja Jorma lähetä\nvarovasti takaapäin lehtoa, josta eilen paukkui. Pian saivatkin he\nnäkyviinsä leirintapaisen erään kallion suojassa. Kallion edessä\naukiolle päin oli lehtoa. Näkyi liikettä. Pari miestä tarkasteli lehdon\nläpi Turjan ja Jorman eilistä asemaa aukean toisella puolen. Kolmas\nkuunteli neljännen määräyksiä ja oli juuri lähdössä.\n\nNyt on aika. Jorma hoitaa kalliolla olevat, minä huolehdin lopuista,\nkuiskasi Turja.\n\nRadiosäteet vongahtivat. Leirissä olijat kaatuivat, kalliolla olleiden\npäät retkahtivat alas.\n\n-- Selvä on.\n\nTurja kokosi metsästäjäin kaikki aseet ja antoi ne Jorman hoitoon.\nSitte hän hieroi taintuneiden ohimoita ja ranteita ja antoi heidän\nhengittää pienestä askista. He heräsivät ja olivat nähtävästi\näärimmäisen hämmästyneitä ja peloissaan. Se joka oli antanut määräyksiä\ntoisille, tointui nopeasti, pujahti metsään ja juoksi joustavasti ja\nnotkeasti, pehmein sulavin liikkein puiden välitse pakoon. Turja\nlähetti hänen jälkeensä uuden vongahtavan säteen, joka kaasi juoksijan\nmaahan. Turja käski Jorman kantaa hänet takaisin ja herätti hänet. Hän\nsilmäili leimuavin katsein nolona seisovia miehiänsä, polki jalkaa ja\nnähtävästi soimasi heitä kielellä, jota Turja ei ymmärtänyt. Sitte hän\nheristi nyrkkiä Turjalle ja käänsi hänelle selkänsä. Välittämättä\nnäköjään mistään hän katseli puita ja päästeli omituisia laulavia\nääniä.\n\nKukaan vangeista ei näyttänyt ymmärtävän ensin Turjaa, kun hän\npuhutteli heitä molemmilla oppimillansa kielillä. Heidän päällikkönsä\nvain kiljahti ja katseli yhä metsään. Turja lisäsi ikäänkuin Jormalle\npuhuen (vaikka Jorma ällisteli, ymmärtämättä sanaakaan):\n\n-- Sepä vahinko. Olisimme voineet kotiin tultuamme vapauttaa sen, joka\nolisi minua ymmärtänyt.\n\nKas, silloin laukesi yhden miehen kielen kanta ja hän vastasi samalla\nkielellä. Mutta tuskin hän oli lauseensa lopettanut, kun hän keikahti\nmaahan päällikkönsä korvatillikasta. Se oli tapahtunut nopeasti kuin\nsalaman isku ja seuraavassa tuokiossa lauleli päällikkö taas entisellä\npaikallaan metsään katsellen.\n\n-- Tämäpä on kovin tulista ja ylpeätä poikaa tämä mies, lausui Turja\nkääntäen hänet tavallista lujemmalla otteella päin ja tarkastaen häntä.\nHän hämmästyi miehen piirteet nähtyään. Vaikka hän puri hammasta Turjan\nrautakouran tuottamasta kivusta, olivat hänen piirteensä sittenkin\nomituisen hennot, aivan kuin naiselliset. Nuori hän oli kaikesta\npäättäen. Turja taputti häntä olalle:  -- Luulen, että me joskus vielä\nsovimme keskenämme oikein hyvin.\n\nVangit hymyilivät omituisen salaperäisesti.\n\nTurja kehoitti vankeja ottamaan pyyntiverkkonsa mukaan, ilmoittaen että\nhe saattavat sitä vastaisuudessa tarvita. Heille ei aiota mitään pahaa,\nhe saavat olla vain pohjoisesta tulleen Borealian kansan vieraina ja\nmyöhemmin saavat he taasen valita tiensä itse.\n\nJorma nouti puuhun jääneet lassot.\n\nLähdettiin kohti uutta Borealiaa. Metsästäjien päällikkö jurotteli ja\nkulki miten sattui, kenestäkään välittämättä. Hän pysähtyi, tuijotteli\npuiden latvoihin, juoksi metsään jonkun matkaa, kunnes sai Jorman\nmörähtämään, palasi ja nauroi Jormalle pilkallisesti. Turja näki, että\nJorman oli vaikea hillitä itseänsä antamasta, niinkuin hän tapasi\nsanoa, \"pöksyille tuota poikavekaraa\".\n\nMutta sitte väsyikin \"vekara\" kujeisiin ja komensi miehensä kantamaan\nitseänsä. Matka alkoi joutua. Niin tuli Turja kotiin tältä pieneltä\nseikkailulta tietämättä että tämä matka oli merkitsevä hänelle\nyksityisesti enemmän kuin sadat matkat -- ja oikeastaan enemmän kuin\nlumi, jää ja pakkanen, enemmän kuin Avaruuden Hirviö -- -- --.\n\nTaitsa oli palannut, mukanaan Ekvatorian hallituksen ehdot. Esikuntansa\nläsnäollessa Turja ne luki. Ne sisälsivät:\n\n1) Ankarat verot.\n\n2) Joka kymmenes mies Ekvatorian hallituksen sotajoukkoon.\n\n3) Koko kansa työvelvollinen Ekvatorian hallituksen käskystä.\n\nTurja pani ehdot tyynesti syrjään, kutsui eduskunnan koolle, ehdotti\nsille, että he tarjoaisivat Ekvatorian hallitukselle kymmenykset\nkaikista tuotteistaan ja ellei Ekvatoria tähän tyydy, varustautuisivat\nelämään ilman Ekvatorian holhousta tai armoa. Samalla ilmoitti hän itse\nlähtevänsä Ekvatoriaan neuvottelemaan asiasta.\n\nPäälliköksi valittiin Karma, jonka hoitoon Turja jätti myöskin\nmetsästäjät, kehoittaen häntä opettelemaan päällikön kieltä ja\ntutkimaan heidän aseittensa käyttöä.\n\nTaitsa ja Jorma seurasivat Turjaa matkalle.\n\n\n\n\nIII luku. Kansa, josta on veto loppunut.\n\n\nMatkattiin suoraan etelään asutulle alueelle. Tultiin kehnonpuoleiselle\ntielle, jolla oli jonkinverran liikettä, jalan kulkijoita ja\nvetojuhtia. Viisisataa ajastaikaa oli kulunut siitä kun Borealian\nkansan jäsen oli nähnyt tämän maan, katsellut sen kansaa, Ja\njännittyneellä uteliaisuudella tarkkasi Turja tätä satujen maata ja\nteki Taitsalle kysymyksiä. Ja jota pitemmälle ehdittiin, jota enemmän\nhän näki, sitä omituisemmilta tuntuivat hänestä tämän maan olot.\n\nTuli vastaan jalankulkijoita, laihoja, kurttuisia, väsyneitä miehiä ja\nnaisia. Tuli vastaan vetojuhdilla lihavia, hyvinvoipia miehiä ja\nnaisia, katsellen pönäköinä jalankulkijain päiden yli, tuntematta heitä\nkohtaan nähtävästi minkäänlaista mielenkiintoa. Kerran näki Turja\nlaihan synnyttämäisillään olevan naisen kantavan vettä hyvinvoivan\nmiehen juhdalle, miehen istuessa ja katsellessa taivaanrantaa.\n\nTien molemmin puolin oli kauniita asunnoita siellä täällä, mutta\nenemmän oli pieniä mökkirähjiä, samantapaisia kuin se, jonka Turja oli\nnähnyt metsässä. Kun Turja tiedusteli Taitsalta, mistä syystä\nEkvatoriassa näin omituisesti rakennettiin, sai hän ihmeekseen kuulla,\nettä noissa kauneissa rakennuksissa asui ihmisiä, joilla oli oikeus\nsaada kaikki elintarpeet ja muut tavarat, mitä näillä mailla\nvalmistettiin, ja tehdä niillä mitä ikänä halusivat, ja noissa mökeissä\nasui ihmisiä, jotka tekivät työtä näillä mailla, mutta joilla ei ollut\noikeutta saada mitään muuta kuin sen, minkä nuo edellä mainitut\ntahtoivat heille antaa. Ja Taitsa teki vielä sellaisenkin merkillisen\nväitteen, että heille ei annettu muuta kuin sen verran, että juuri\npysyivät hengissä.\n\nTurja alkoi nyt uskoa Taitsan puhuneen totta, kun hän kertoi että\nEkvatoriassa toiset kuolivat nälkään, vaikka toisilla oli ravintoa\nyltäkylläisesti.\n\n-- Ovatko ne ihmiset, jotka saavat haltuunsa kaikki työn tulokset,\nalueellaan työpäälliköltä? kysyi Turja.\n\n-- Eivät. Työpäälliköt ovat erittäin. He saavat samantapaisen osan työn\ntuloksista kuin mökeissä asujatkin, jonkunverran enemmän vain.\n\n-- Mitä tekevät sitte suurissa asunnoissa asuvat?\n\n-- Sitä on vaikea sanoa. Osa heistä hoitaa terveyttään etelämpänä. Osa\nharrastaa vetojuhtien asiaa. Osa hoitaa maan asioita. Osa matkustelee.\nJ.n.e.\n\n-- Mikä on vetojuhtien asia?\n\n-- Tahdotaan kehittää Ekvatorian vetojuhdat hyviksi, terveiksi ja\nopettaa niitä hyppäämään, selitteli Taitsa.\n\n-- Mistä syystä hyppäämään? Onko niiden kuljettava sellaisissa\npaikoissa, joissa täytyy hyppiä.\n\n-- Ei suinkaan. Mutta Ekvatoriassa pidetään kauniista vetojuhdasta,\njoka osaa hypätä.\n\n-- Sepä kummallista. Muuta ei Turja osannut tähän sanoa.\n\n-- Ken on oikein innostunut asiaan, opettaa vetojuhdallensa\nkaikenlaisia sivistyneen tapoja: istumaan, ymmärtämään puhetta,\nlaulamaan j.n.e.\n\n-- Miksi ei sensijaan opeteta näitä, jotka asuvat mökeissä? kysyi\nTurja.\n\n-- Se ei ole nykyään muodissa Ekvatoriassa. Ainoastaan muutamat, joita\npidetään hiukan hassahtavina, harrastavat mökeissä asuvain opettamista.\nHe opettavat heitä hoitamaan terveyttään, istumaan oikein pöydässä,\nsyömään kauniisti ja harjoittamaan hyväntekeväisyyttä.\n\nEräästä suuresta asumuksesta kuului tavaton melu. Sen pihamaalla oli\nvetojuhtia ja väkeä. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasi Turja, että\nmiehet ja naiset horjuivat pihamaalla edes takaisin, kiljahtelivat ja\nmelusivat. He pysähtyivät katselemaan menoa. Taitsa puhutteli erästä\ntien vieressä istuvaa miestä.\n\n-- Mitä tässä tapahtuu? kysyi Turja.\n\n-- Juhlitaan sen miehen kunniaksi, jolle tämä maa ja asumus kuuluvat.\nOn kuulema havaittu, että täällä on tuotanto hyvässä kunnossa ja nyt\npidetään juhlia isännälle.\n\n-- Onko isäntä itse järjestänyt täällä kaikki hyvin? kysyi Turja.\n\n-- Ei, vastasi mies tien vierellä. Hän on tullut etelästä tähän\njuhlaan.\n\n-- Minkä vuoksi hänelle sitte juhlia pidetään?\n\n-- Hän on tämän maa-alueen omistaja, selitti ukko edelleen.\n\n-- \"Omistaja\", mikä se on? kyseli Turja Taitsalta.\n\nTaitsa selitti, että niin nimitetään juuri suurissa asunnoissa asuvia.\n\n-- Mutta miksi ihmiset ovat kuin hulluja tuolla pihamaalla? kysyi Turja\nedelleen.\n\n-- He ovat juoneet masmaa, juomaa, josta ihminen villiytyy.\n\n-- Kuuluuko se juhlatapoihin?\n\n-- Kuuluu. Sen juominen on yleistä suurissa asunnoissa asuvain\nkeskuudessa. Se antaa lohdutusta ja iloa.\n\n-- Onko heillä sitte erikoisen paljon suruja?\n\nTaitsa teki epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin sanoen: kylläpä tulee\nkysymyksiä.\n\n-- Yksi kysymys vielä, pyysi Turja. Miksi eivät mökeissä asuvat juo\nmasmaa?\n\n-- Juovat kyllä, jos saavat. Mutta masmajuuria voidaan viljellä vain\nsuurten asuntojen kasvitarhoissa ja -- --\n\n-- Ja ehkäpä mökeissä asuvilla ei ole niin paljon huolia ja murheita,\nnaurahti Turja, lopettaen keskustelun.\n\nJonkun ajan kuluttua he astuivat alukseen, joka kulki purjeilla ja\nsadan soutajan airoilla, ja laskivat merelle. Maa häipyi näkyvistä ja\nlaiva hyppeli pian aavan meren aalloilla. Jäitä näkyi oikealla ja\nlintuparvi seurasi laivaa. Katsellessaan kahleisiin kytkettyjä\nsoutajia, tuli Turja ajatelleeksi, eikö akkumulaattorin energialla\nvoitaisi kuljettaa tällaista laivaa. Hän ei ennättänyt kuitenkaan kauan\nongelmaa pohtia, sillä edestäpäin nousi maa merestä ja hän tahtoi pitää\nsilmänsä auki.\n\nPian he olivat muutamassa Ekvatorian asutuskeskuksessa.\n\n-- -- -- Turja näki ympärillänsä loistoa ja merkillisyyksiä. Tämä oli\nkaikkialla Vanhan Borealian puhdasviivaisen karun ja tasasuhtaisen\nympäristön vastakohtaa. Rakennukset suuria, Turjan mielestä muodottomia\n-- ainakin kaikki eri muotoa, niinkuin jokaisen rakentaja olisi\nvihannut toista rakennusta eikä senvuoksi olisi halunnut millään muotoa\nluoda mitään sen muotoihin sointuvaa. Kasvitarhat, puutarhat ja puistot\nihmeellisiä hempeyden ja aistillisuuden ilmauksia. Kummallisia kasveja,\nkummallisia sukupuolielämää kuvailevia veistoksia! Puiden varjossa\nkulki hyvinvoipia miehiä ja naisia parittain, puolialastomina\nkesäpäivän lämmittäessä lehvästöä -- sekä sen lisäksi muutamia synkkiä\nvarjoja, jotka liikuskelivat työtoimissa. Kaduilla koristettuja\najopelejä, kanavilla punaverhoisia veneitä, joiden peräkannella\nkatoksen alla puolialastomia miehiä ja naisia veltoissa asennoissa.\n\nToisinaan kuljettiin suurten pyöreiden rakennusten ohi, jotka olivat\naukottomia, ikkunattomia, värillisistä kivistä rakennettuja. Pieni\nmatala oviaukko johti tähän ihmeelliseen pyöriöön. Taitsa kertoi, että\nniissä palveli Ekvatorian kansa suurta henkeä, maailman luojaa.\n\n-- Miten ja miksi häntä palvellaan? kysyi Turja.\n\n-- Temppelissä on paljon pyöriä, joiden kehissä on salaperäisiä\nmerkkejä, joita vain suuri henki ja papit ymmärtävät. Kun palvelus\nalkaa, istuutuu kukin sisällä olija tällaisen pyörän ääreen, valot\nsammutetaan ja täydellisessä pimeydessä on jokaisen kuviteltava itsensä\njoksikin eläimeksi ja väännettävä pyörää. Välillä tarjoavat papit\nmasmaa ja yleisö antaa heille lahjoja. Tällä tavalla pyydetään suuren\nhengen suosiota ja samalla pitäisi asianomaisen itsensä tulla\nparemmaksi ihmiseksi.\n\nTurja nauroi. Mutta Taitsa selitti vakavana, että näille asioille ei\nkukaan saa nauraa. Se on pilkkaa, joka rangaistaan.\n\nTurja teki sen havainnon, että Ekvatoriassa ei tunnettu radiovoimaa\neikä yleensäkään osattu käsitellä säteilevää energiaa. Kaikki heidän\nvoimalaitteensa ja energiansiirtonsa perustui _johtoihin_ vangitun\nenergian käsittelyyn. Tämä häntä ihmetytti, kun hän tiesi, että\ntoisilla aloilla oli Ekvatoriassa jo viisisataa vuotta sitte oltu\nsangen pitkällä. Vanhoista tähtitieteen käsikirjoista oli hän m.m.\nhavainnut, että Ekvatoria tuolloin jo teki sangen tarkkoja havaintoja\nAvaruuden ilmiöistä.\n\nEi täällä liioin -- sehän oli luonnollistakin -- osattu varastoida\nenergiaa, muuta kuin aivan rajoitettuja määriä. Johtuiko tämä siitä,\nettä luonto ei ollut _pakoittanut_ Ekvatorian kansaa ottamaan\nenergiaa täysin haltuunsa? Sitä oli täällä vielä runsaasti tarjona\nkesällä ja talvella. Oli jokia ja putouksia, oli auringonlämpöä, oli\npolttoaineita, oli ihmisvoimaa nähtävästi aivan tuhlaten käyttää.\nParhaana työaikana käyskennellä lehdoissa ja soudatella kanavilla\nkiimaisina kuherrellen -- se oli jo tuhlausta, jota Turja ei ollut\nodottanut enää tapaavansa jäätyvän maan pinnalla, Avaruuden Hirviötä\nlähestyttäessä.\n\nTosin kuljeskeli asutuskeskuksen laitaseuduilla väkeä, jossa näkyivät\ntyön jäljet sitä selvemmin. Siellä kulki parvissa aivan kuin toinen\nkansa, muodoton, likainen, laiha, ryppyinen ja takkuinen. Se oli sitä\nväkeä, joka piti voima-asemat käynnissä, souti laivoja, puhdisti tiet,\nkadut, pihat ja puistot, tyhjensi käymälät, rakensi, kutoi, takoi, ajoi\njuhdilla j.n.e. Sanalla sanoen näissä ihmisissä toimi energia jotain\nluoden, noissa toisissa se kului vatsan, aivojen ja -- niinkuin Turja\nmyöhemmin havaitsi -- sangen suureksi osaksi sukuelinten toimintaan.\n\nPaikka oli asutukselle mitä soveliain. Mantereeseen tunkeutui kaunis ja\nsyvä merenlahti. Maa oli tasaista, hyvin miedosti kauempana olevaa\nvuoristoa kohden kohoavaa. Vuoristosta tuli, sen valtavaksi solaksi\nkatkaisten, suuri joki, josta oli johdettu kanavia sinne tänne\nasutuskeskuksen alueelle. Vuoriston rinteellä oli valtaisia koskia,\njoista saatiin voimaa. Maa oli hyvää kasvullisuudelle ja olikin se\nyltäyleensä viljelysten, puutarhojen, puistojen y.m.s. peitossa.\n\nHallitus oli taaskin merellä. Muuan päällikkö oli kyllä kotona, mutta\nhän antoi ilmoittaa, että hänellä ei ollut mitään tekemistä tällaisten\nasioiden kanssa. Hän oli sotajoukon pää ja piti järjestystä yllä,\ntukahdutti kapinoita ja rankaisi rosvojoukkoja. -- -- -- Turjan täytyi\njäädä odottamaan.\n\nHän käytti aikansa perehtyäkseen maahan, kansaan, oloihin ja kieliin.\n\n-- -- -- Eräänä iltana tuli Jorma kauhuissaan ja raivoissaan muristen\nheidän yhteiseen asuntoonsa. Turja havaitsi heti, että hänelle oli\ntapahtunut jotain aivan ällistyttävää. Mutta vasta hiljalleen hän sai\nhäneltä nyhdetyksi tiedot tapahtumasta.\n\nJorma oli pitkin katuja kuljeskellessaan ja kaikkea töllistellessään\npoikennut eräästä kukkasin koristetusta portista sisään ja kulkenut\nerästä alastomia naisruumiita eri asennoissa kuvaavien veistosten\nreunustamaa tietä pitkin tiheään puistoon, jossa risteili samanlaisia\nkäytäviä. Kun hän siellä käveli, ympäröi hänet yht'äkkiä parvi naisia,\nsellaisessa puvussa, kuten Jorma asian kuvasi, että he olivat varmaan\nhypänneet suoraan kylpyhuoneesta. Pari heistä kavahti kiinni Jormaan ja\nkiemaillen viittoi häntä mukaansa. Jorma säikähti ja lähti pakoon.\nNaiset kirkumaan ja nauramaan. Ehti siihen jo miehiäkin, jotka\nirvistelivät siinä määrin, että Jorma aikoi jo kääntyä takaisin ja\nantaa heitä \"pöksyille\". Ellei noita kirotuita naikkosia olisi siinä\nollut, olisi hän pannut poikien suut toisapäin väärään, lopetti Jorma.\nMutta naisten pinnan paistaessa joka puun takaa, katsoi hän parhaaksi\nkärsiä häpeänsä ja palata kiukuissaan asuntoonsa.\n\nTaitsa selitti tämän seikkailun siten, että Jorma on seilannut johonkin\nylhäisön huvi- ja kylpypaikkaan, ehkäpä sen kaikkein pyhimpään osaan,\njossa lemmen hengetärtä palvellaan.\n\nPian tämän jälkeen lähti Turja seuralaisineen etelään. Hän tahtoi\nhallitusta odotellessaan kulkea Ekvatorian poikki ja nähdä eteläiset\njäätiköt. Tällä matkalla hän havaitsi, että tässä osassa Ekvatoriaa\nasui useita eri kieliä puhuvia kansoja. Alkuperäinen Ekvatorian kansa\noli kaikkialla vallassäätynä, eleli loisteliaasti ja kulutti aikaansa\nnautinnoissa, varsinkin \"lemmen hengettären\" palveluksessa. Pohjoisesta\nja etelästä saapuneet kansat olivat heidän orjinansa, asuivat\nhökkeleissä ja tekivät työtä herroillensa.\n\nTaitsalta hän sai tietää, että samoin on suurin piirtein laita koko\nEkvatoriassa. Ja vallasluokan elämä maapallon toisella puolella, missä\nolivat Ekvatorian hedelmällisimmät ja kauneimmat osat, oli vielä paljoa\nloisteliaampaa ja tuhlaavaisempaa.\n\nKuinka ovat kansaparat taipuneet tällaiseen asemaan? Sen kysymyksen\nteki Turja itsellensä tuon tuostakin. Ja hänen oman kansansa asia\npoltti aina silloin hänen mieltänsä. -- Borealian kansa ei milloinkaan\nastu tällaiseen asemaan, se ei taivu orjaksi, ei ikinä. Mutta kuinka\novat saattaneet kansat myödä tällä tavoin vapautensa kurjiin muruihin.\nOvatko nämä kansat olleet vapaita?\n\n-- Eivät, vastasi Taitsa. Ne ovat jo vuosisatoja olleet Ekvatorian\nalaisia kansoja, jotka ovat aikoinaan paenneet lumen ja jään uhkaamista\nmaista. Yksikään näistä kansoista ei ole ollut Borealian kansan\nveroinen, tunnusti Taitsa.\n\n-- Kuinka ne, Kosmoksen nimessä, tyytyvät tällaiseen asemaan?\n\n-- Ne ovat olleet toisilleen vihamielisiä. Ne eivät ymmärrä toistensa\nkieltä. Ne eivät osaa yhdessä toimia. Ja vallassäädyllä on\nsotajoukkonsa, johon kootaan jäseniä kaikista kansoista, jotta sen\nkeskuudessa ei syntyisi yhteistoimintaa, ja päällikköinä ja\n\"piiskajoukkona\" on vallassäädyn jäseniä.\n\n-- Onko tämä sotajoukko sitte yksinomaan sitävarten, että orjakansa\npidettäisiin kurissa? tiedusteli Turja.\n\n-- Jos päällikkö tekee tämän kysymyksen Ekvatorian isänmaalliselle\nvallassäädyn jäsenelle, vastaa hän näin: Ei suinkaan! Se ei ole edes\npääasiassa sitä varten. Mutta tämä sotajoukko on suuri kasvatuslaitos.\nSe lähentää myöskin eri luokkia toisiinsa ja opettaa niitä rakastamaan\nyhteistä isänmaatansa. Kun orja marssii isäntänsä rinnalla samassa\ntahdissa ja sama musiikki virittää heidän mielensä, niin he tuntevat\nolevansa keskenään vertaisia ja oppivat ymmärtämään toisiaan. Tällä\ntavalla lievennetään luokkavastakohtia.\n\n-- -- -- Turja katseli eräältä vuorelta eteläistä jäätikköä ja\nmietiskeli mahtoiko sen takana, sen keskellä olla joku elämästä ja\nkuolemasta kamppaileva kansa. Hän näki kaukoputkella lumimyrskyn\nriehuvan nunatakien rinteillä -- ja häntä halutti mennä sen keskeen.\nHäntä halutti tuntea vihurin puhaltavan, kuulla sen kovan ja terävän\nvihellyksen. Häntä halutti saada painiskella myrskyä, lunta ja jäätä\nvastaan. Tämä Ekvatorian ilma, ihmiset ja tavat tympäisivät häntä, ne\njoskus suorastaan inhoittivat.\n\nKuljettuaan maata ristiin rastiin ja tarkasteltuaan oloja\npikasilmäyksellä lähti Turja paluumatkalle, sillä se aika alkoi\nlähestyä, jolloin hallituksen piti palata mereltä. Taitsan ehdotuksesta\npoikettiin vielä aivan jäätikön lähellä olevaan pyhään laaksoon,\nmissä oli suuri pyörötemppeli, suuri asuntoryhmä, jossa asui\nhartaudenharjoittajia yksinäisyydessä, sekä vielä erakkola. Erakkola\noli pieni suurista kivistä muurattu pyöreä maja, mihin ei näyttänyt\njohtavan mitään muuta aukkoa, kuin pieni reikä pohjoispuolisessa\nseinässä. Taitsa kertoi, että siinä on oviaukko, mutta se muurataan\nkiinni senjälkeen kun erakko on sinne saatettu.\n\n-- Elääkö tässä luolassa siis ihminen? kysyi Turja.\n\n-- Elää. Hänet saatettiin sinne kolmekymmentä vuotta sitte.\n\n-- Viedäänkö hänet sinne väkivalloin?\n\n-- Ei. Joku papeista tahtoo itse tulla tätä tietä pyhimykseksi. Hän\nilmoittaa tahtonsa olevan, että hänet vihitään erakoksi ja saatetaan\nmajaan. Silloin kaikki kansa lähistöltä kerääntyy tähän laaksoon.\nYksinpä naiset lemmen hengettären lehdoistakin saapuvat tänne.\nVietetään suuria juhlia. Pappi vihitään erakoksi, hänen annetaan nähdä\nviimeisen kerran auringonvalo ja tuhansien saattamana, laulaen,\npasuunoita puhaltaen viedään hänet tuohon kivimajaan. Maan hallitus on\nläsnä. Päällikkö itse panee ensimmäisen kiven oviaukkoon. Papit\nmuuraavat oviaukon kiinni pyhän laulun kaikuessa. Ja siellä elää erakko\nsitte lopun ikäänsä pientä rukousmyllyä vääntäen ja henkien kanssa\nseurustellen. Aukkoon asetetaan hänelle niukka ravintoannos kaksi\nkertaa päivässä. Usein se on koskematonna.\n\n-- Hän ei näe auringonvaloa senjälkeen kuin luolaan suljettiin?\ntiedusti Turja.\n\n-- Ei.\n\n-- Eikä kuule ihmisääntä?\n\n-- Ei. Tavallisesti kuolee erakko kenenkään tietämättä. Ja ovi avataan\nvasta kun ruoka-annos on ollut koskematta kauan aikaa. Muuan erakko\neräässä toisessa erakkolassa ilmoitti kuitenkin, vuosikymmeniä\nkivimajassa oltuaan, haluavansa nähdä vielä auringon ennen kuolemaansa.\nKun oviaukon muuraus särjettiin ja erakko tuotiin ulos, huomattiin\nhänen kutistuneen pienen pieneksi ja luiden päällä oli vain harmaa\nkovettunut nahka. Hän oli kuin kurttuinen matelija, joka hitaasti ryömi\nvatsallaan eteenpäin. Hän kuoli valoon jouduttuaan.\n\nTurja palasi matkaltansa mietiskellen näkemiänsä. Tuntui kuin\nEkvatorian kansasta olisi \"veto loppunut\", kuin olisi siinä elämän\nponnevoima lauennut ja se olisi pysähtynyt siihen kohtaan\nkehityksessään, missä oli sattunut olemaan vieterin loppuessa. Nyt se\nhorjutteli eteenpäin vain jatkuvaisuudesta, kuin houreessa. Se näki\nhenkiä ja näkyjä, sitä ohjasivat vaistot, Se kylpi nautinnoissa tai\nkurjuudessa. Viimeiset elämän ponnevoiman nytkähdykset pukeutuivat\nomituisiin muotoihin, johtivat meikilliseen sankaruuteen -- niinkuin\ntuon erakonkin.\n\nAvaruuden Hirviöstä ei kukaan tuntunut tietävän mitään. Kukaan ei\nnäyttänyt ajattelevan naapuriansa. Kuinka olisi silloin huolehdittu\nmaapallon ja aurinkokunnan kohtaloista?\n\n\n\n\nIV luku. Satimessa.\n\n\nKun Turja palasi keskuspaikkaan, ilmoitettiin, että hallitus oli\npalannut. Vihdoinkin saisi hän tietää ratkaisun. Tulkoon se mikä\nhyvänsä. -- Borealian kansan tehtävä oli selvä. Se ei koskaan voisi\nhetkeäkään olla tällaisen yhteiskunnan orja, ei edes millään tavalla\nsen määräysvallan alaisena. Sellainen ajatus saattoi kehittyä\nainoastaan tämän maan vallasluokan ihraisissa aivoissa, kun se ei\ntuntenut Borealian kansaa.\n\nEi tarvinnut muuta kuin katsella Jorman ilmeitä ja kuulla hänen\npuheitansa, saadakseen käsityksen Ekvatorian ja Borealian\nvastakohtaisuudesta. Jorma ei katsellut tämän kansan elämää niinkuin\nlasten leikkiä eikä aivan niinkään kuin mielipuolten järjettömiä\npuuhia. Hänen ilmeensä, puheensa ja suhtautumisensa oli jotain siltä\nväliltä, mutta lisäpiirteenä oli vielä ilmeinen vastenmielisyys, jota\noli hyvällä tahdollakaan mahdotonta peittää. Tuolla jättiläisellä oli\nnähtävästi ainainen halu \"antaa pöksyille\" näitä \"keltiäisiä\". \"He ovat\nkaikki hassuja tai roistoja tai roiston poikia\". Se oli Jorman käsitys.\n\nTurjan ei siis tarvinnut valmistautua astuessaan Ekvatorian päällikön\neteen ilmoittamaan kansansa tahdon. Se voitiin ilmaista parilla sanalla\nja oli selvä kuin päivä.\n\nHänet johdettiin suureen asumukseen, jossa oli alakerrassa sotilaita,\nylemmissä kerroksissa joitakin kirjoittelevia miehiä. Ja sitä ylemmissä\nloistavia, kirjavanylellisesti koristettuja saleja. Siellä kuljeskeli\nmiehiä ja naisia. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen Turjaan ja\nJormaan kun he oppaan jäljessä astelivat rauhallisina salien halki\nEkvatorian päällikön vastaanottohuoneeseen. Taitsa jäi Turjan\nmääräyksen mukaan saliin, pitämään silmällä sieltä käsin asiain\nkehitystä. Hän kuuli naisten ihastuneet kuiskaukset ja näki heidän\npaljon puhuvat silmäyksensä.\n\nHän kuuli miesten mainitsevan sanan \"_sota_\" ja koetti saada\nselville, mistä nämä puhuivat.\n\n-- Elleivät nämä pohjoisesta tulleet lumiukot taivu, on parasta ajaa\nheidät tiehensä maastamme, lausui muuan. Mitä me heillä teemme,\nelleivät he tahdo tehdä työtä.\n\n-- Toisin sanoen, lisäsi toinen mies, meidän on lähdettävä pienelle\nmetsästysretkelle sinne pohjoiseen.\n\n-- Minusta olisi parasta, virkahti kolmas, panna nämä öykkärit kiinni\nja mennä noutamaan koko se lauma sieltä pohjoisesta ja opettaa sille\nEkvatorian tapoja.\n\nNähtävästi ei Taitsaa pidetty Turjan seuraan kuuluvana, koskapa\nkeskustelu kävi vapaasti miesten kesken tähän suuntaan. Naisilla kuului\nolevan aivan toisenlaista puhuttavaa Turjasta, Jormasta ja heidän\nkansastansa: Millaista olisi saada heiltä lempeä?\n\nViipyi kotvan, ennenkuin Turja palasi. Hän oli yhtä rauhallinen kuin\nmennessäänkin.\n\n-- Tämä retki alkaa käydä perin ikäväksi, murisi Jorma heidän\npalatessaan asuntoonsa. Ja joutavaksi, lisäsi hän hetken kuluttua. Mitä\ntästäkin äijänkäkkyrästä nyt sai selville? Nauraa kitkutti kuin meidän\nTarja ja kähisi pöytäänsä nojaillen -- kuin hassu.\n\n-- Hän oli nähtävästi maistanut tuntuvasti masmaa, selitti Turja.\nHuomenna saamme lopullisen selvän ja silloin toki pääsemme lähtemään.\n\nTaitsa kertoi puolestaan, mitä hän oli kuullut odotellessaan salissa.\n\n-- Vai niin, ihmetteli Turja. Onpa niillä miehillä pyrstösulkia!\nPäällikkö ei sanonut mitään varmaa, kun ilmoitin, että Borealian kansa\ntarjoaa kymmenykset, mutta ei ikimaailmassa anna mitään muuta. Hän\nsanoi neuvottelevansa hallituksen kanssa ja ilmoittavansa huomenna.\n\n-- Nyt on parasta pitää silmät auki, virkkoi Taitsa. Minusta tuntuu,\nettä ne vangitsevat meidät ja yrittävät puristaa Borealian kansalta\nsuostumuksen asettamiinsa ehtoihin.\n\n-- Mutta se olisi sentään liikaa! Vangita meidät ja estää meitä\nviemästä tietoja Borealian kansalle! mumisi Turja.\n\n-- Vielä enemmänkin, jatkoi Taitsa. He voivat lähettää Borealian\npäällikön Turjan nimessä kehoituksen kansallenne suostua asetettuihin\nehtoihin.\n\n-- Sekään ei suuria merkitse. Borealian kansa ei suostu sittekään.\nMutta olisipa se konnamaista! No, pitäkäämme varamme!\n\nSeuraavana päivänä tehtiin suunnitelma siltä varalta, että heitä\nyritettäisiin vangita. Taitsa varasi satamaan käytettäväksi pienen\nsoudun, joka oli joka hetki valmiina lähtöön. Turjan mennessä päällikön\npuheille tulisi Jorman olla varuillaan satamaan vievällä kadulla,\nradioputket mukana, ja Taitsa seuraisi Turjaa hallintorakennuksen\nportille saakka ja jäisi sinne odottamaan.\n\nTämä suunnitelma perustui siihen, että Ekvatorian hallitus ei Taitsan\ntietojen mukaan vangitse uhrejaan hallintorakennuksen alueella. Se on\nikäänkuin kohteliaisuustapa ja sisältynee siihen myöskin jotain\nyliluonnollisen pelkoa. Turjan vangitseminen tapahtuisi siis\ntodennäköisesti portilla, jos sellaista suunnitellaan. Jos Taitsa\nhavaitsee portilla vangitsijoita, antaa hän Jormalle merkin. Kun Turja\nastuu ulos rakennuksesta, antaa Taitsa toisen merkin ja Jorma tekee\nradiosäteellä selvän vangitsijoista. Ja kun Turjakin on saanut sitten\nradioputken, voivat he raivata tieltänsä, vaikka koko Ekvatorian\nsotajoukon.\n\n-- -- -- Taitsa odottelee portilla. Jorma kävelee edestakaisin puiden\nsiimeksessä etäällä satamaan vievällä kadulla. Jorma on tyyni,\nmelkeinpä laiska. Mutta Taitsan on hiukan outo olla. Hän silmäilee\nsinne ja tänne, tempaa laukustaan rullan, jota on lukevinaan. Mutta\nsilmät eivät tottele. Perhanan kauan ne siellä nyt kinastelevat! Hän\nlaskee puita kadun vierellä ja tirkistelee puiston siimekseen. Hän on\nnäkevinään miehen ja naisen eräässä lehtimajassa -- -- -- Mutta hänen\najatuksensa palaavat taasen Ekvatorian päällikön vastaanottosuojaan.\n\n-- Suostutteko ehtoihimme, kysyy äijänkäkkyrä.\n\n-- Emme, kumahtaa Turjan lyhyt vastaus.\n\nTaitsa on kuulevinaan ukon natisevan naurua.\n\n-- Tiedättekö mitä se merkitsee Ekvatorian kielellä? irvistelee hän.\n\n-- Emme. Se on meille yhdentekevää. Sen saa Ekvatoria tietää.\n\n-- Se merkitsee _sotaa_.\n\nTaitsa on näkevinään Turjan vuorostaan nauravan hiljaista tyyntä\nnauruaan. Nyt ukko pönkittää itsensä pönäkäksi, vetää leukansa rintaan\nja puhuu syvältä kurkustaan:\n\n-- Hallitus on päättänyt, että Borealian päällikön Turjan on\nhyväksyttävä meidän asettamamme ehdot, tai vangitsemme hänet\nseuralaisineen ja menemme ja ajamme hänen kansansa takaisin jäätikölle\ntai tuomme tänne ja opetamme sille Ekvatorian tapoja.\n\nTaitsa on näkevinään Turjan synkkenevän.\n\n-- Minä olen rehellisesti esittänyt teille ne perusteet, joihin nojaten\nkansani on kieltäytynyt hyväksymästä ehtojanne. Olen vakuuttanut\nkansani puolesta, että me maksamme teille kymmenykset tuottamistamme\ntavaroista. Borealian kansa on täten mielestään tehnyt tavattoman\nsuuren myönnytyksen. Eikö Ekvatoria siis ota tätä tarjousta vastaan?\n\nUkko kähisee ja nauraa kitajaa.\n\n-- Tämäpä mies on hauska mies. Luulin hänen ymmärtäneen, mitä sanoin.\nLuulin keskustelun olevan lopussa. Nyt hän kysyy minulta hassuja.\n\n-- Hyvä, on Taitsa kuulevinaan Turjan jyrähtävän. Niinpä Borealian\nkansa pitää itse tavaransa -- ja maansa. Te puhutte sodasta. En tunne\nsellaista asiaa. Mutta luulen käsittäväni, mitä tarkoitatte. Neuvoisin\nteitä pysymään kuitenkin naistenne helmoissa ja täällä porttoloissanne.\nHyvästi!\n\nTaitsa tarkastaa portin edustaa. Ei ainoatakaan ihmistä! Eikö Turjaa\nsiis aiotakaan vangita. Ja Taitsa alkaa sommitella keskustelun tuolla\nsisällä toisella tavalla.\n\nNeuvotellaan, tingitään -- -- -- ei, mitä minä turhia, Turja ei tingi.\nSiispä puhua pärpättää ukko. Koettaa tinkiä. Tekee myönnytyksen\ntoisensa perästä. Ensin orjuus pois. Sitte sotamiehet. Verot ovat\njälellä. Sitte hän alkaa lieventää niitä. Ja vihdoin tullaan\nkymmenyksiin.\n\nMutta tätäkin tietä pitäisi keskustelun olla nyt jo lopussa. Turjaa ei\nvain kuulu. Tiima kuluu tiiman perästä. Taitsa alkaa käydä jo todella\nlevottomaksi.\n\nRakennuksesta tulee ulos ryhmä miehiä ja naisia. He pysähtyvät\nportilla. Siinä on samoja miehiä, joita Taitsa näki eilen salissa.\n\n-- Kävi niinkuin minä ennustin, kuuli hän yhden sanovan. Tulee sota.\n\n-- Siellä hän nyt on loukossa se vaskinen mies lumituntureilta. Mutta\nSonja ja Tupu ovat suruissaan. Katsokaa heitä! He ovat ihan\nhassahtaneita häneen. Manalan nimessä, eikö Ekvatoriassa enää löydy\nmiehiä!\n\n-- Ei, vastasi toinen naisista. Vetelyksiä ja nahjuksia täällä on,\nmutta ei miehiä. Ja minä en ole Sonja Ounantytär, ellen minä keinottele\ntuota pohjan miestä pois luolasta ja vie vuoteelleni. -- - --\n\nTaitsa kiiruhti juoksujalkaa Jorman luo. Hän raivosi, puristeli\nnyrkkejänsä. Hän sai kouristuskohtauksen eikä kyennyt puhumaan aluksi\nselvää sanaa.\n\n-- Joko järki jätti miehen? tuumi Jorma tyynenä, toinnutellen Taitsaa.\nKunpa Jorman pää kestäisi kotiin saakka.\n\n-- Onko tapahtunut räjähdys, vai onko tulossa hirmumyrsky? tutkisteli\nhän Taitsalta. Sanohan nyt toki yksi selvä sana tällä minun kielelläni.\nMikä paikka on vinossa? Onko Turja sittenkin vangittu?\n\n-- On. Ne kirotut ovat hyljänneet sen viimeisenkin ihmisellisen\ntapansa. Ne vangitsevat nyt uhrinsa jo heti, sisällä, oman kattonsa\nalla. Olisihan minun pitänyt epäillä sitä. Minä olen ollut jo useita\nvuosia poissa, minun olisi pitänyt tietää, että tällä aikaa ovat\nviimeisetkin kunniallisuuden kuivettumat rapisseet pois hallituksen\nmenettelystä. -- Ne etanat, ne tuonelan toukat ovat vanginneet\npäällikön. Ja se on minun syyni. Tämä on helvetillistä!\n\nTaitsa osasi huonosti kieltä, hän puhui sekaisin eri kieliä, hän ei\njoutanut raivoissaan etsimään sanoja. Hän lateli kaikki voimasanat,\nmitä osasi Borealian kielellä. Jorma ei voinut olla nauraa murahtamatta\ntälle \"räähkänälle\", niin hassunkurinen hän oli hänen mielestään.\n\n-- Jos hän nyt jo lopettaisi kiroilemisen ja palattaisi asiaan, ehdotti\ntyyni jättiläinen. Hän sanoo siis, että Turja on vangittu.\n\n-- Niin, nyökkäsi Taitsa.\n\n-- Ei portilla, vaan seinien sisässä?\n\n-- Niin.\n\n-- Vai niin, keltiäiset, murisi Jorma.\n\n-- Ja nyt kai etsitään meitä?\n\n-- Varmasti!\n\n-- Vai niin, keltiäiset. No, no; tuumimme, mitä tässä on tehtävä. Jos\ntässä olisivat Turjan aivot työssä, niin asia olisi tiimassa selvä.\nSillä on sellaiset aivot, sillä pojalla. Mutta hänen aivonsa ovat nyt\nsiellä näiden keltiäisten kopissa. No, kyllä hän sieltä pois tulee,\nsiitä olen varma. Mutta se voi ottaa aikaa, kun hänellä ei ole\nradioputkea mukana. Meidän olisi autettava häntä. Onko meillä älyä sen\nverran? Antakoon hän nyt aivojen hyrrätä -- Taitsa herra nimittäin.\nMinä koetan tässä myöskin parastani. Jospa kävelemme enemmän\nsiimekseen, jotta saamme jotain valmista, ennenkuin meidän on pakko\nantaa pöksyille vangitsijoitamme.\n\n-- Onko nyt varmaa, ettei päällikköä ole viety pois tuosta pesästä\ntoista tietä? järkeili Jorma aluksi.\n\n-- Ei ollenkaan, vastasi Taitsa.\n\n-- Siinäpä se, siinäpä se -- ensimmäinen pulma, Meidän on siis saatava\nensin selville, missä on Turja, Borealian päällikkö. Ja sehän se onkin\npulma tässä keltiäisten pesässä. Kaikki asunnot ovat sellaisia kuin\npelkäisivät ihmiset toisiansa ja valoa -- ne ovat samanlaisia\nerakonluolia kaikkityyni. Ja päällikkömme asunto taitaa olla oikein\nperhananmoinen luola.\n\n-- No, onko hän keksinyt mitään keinoa, tiedusti Jorma Taitsalta,\nheidän käveltyään jonkun aikaa ääneti.\n\n-- Olisihan minulla muuan keino, mutta -- -- epäröi Taitsa.\n\n-- Sepä hyvä. Onpa hänellä rivakammat aivot kuin minulla. Minulla ei\nollut vielä koossa tynkääkään. Otetaanpa käsille se keino.\n\n-- Kuulin portilla odotellessani erään ylhäisen naisen sanovan, että\nhän aikoo keinotella Turjan pois loukostansa.\n\n-- Naiseni Se kuulostaa pahalta -- perhanan pahalta. Tuskin me käytämme\nkeinoa, joka alkaa Ekvatorian naisesta. Se alkaa silloin vielä\nhullummin kuin väärästä päästä.\n\n-- Mutta emmekö voisi käyttää tätä naista apunamme, saadaksemme\nselville missä Turja on. Suoritamme vapautuksen omin voimin.\n\n-- Hm. No, no. Joka tapauksessa huono alku. Joutua tekemisiin\nEkvatorian naisen kanssa! Se on samaa kuin alkaisi jäätikkömatkan\nhyppäämällä railoon. Takaako hän, ettei tuo hempukka tungeksi lähelle\nja että sillä on jonkinverran vaatteita päällä?\n\nNyt oli Taitsan vuoro naurahdella:\n\n-- Kyllä hänellä on vaatteet päällä. Ja toisekseen: Jorman tuskin\ntarvitsee häntä ollenkaan nähdä.\n\n-- Kuinka se sitte käy? Jos se sillä tavalla sopii, niin hän on hyvä ja\nkäskee. Tämä poika tekee jotakuinkin paljon, kun asia tulee sille\nkohdalle -- paitsi aivotyöhön ei meillä olla oikein perehtyneitä.\n\nTaitsa selitti nyt suunnitelmansa. Hän hakee käsiinsä Sonjan, jonka\nkuuli portilla puhuvan, esittäytyy hänelle tavallisena seikkailevana\nkuljeksijana, joka sattui kuulemaan hänen puheensa, ja tarjoutuu\nhyvästä palkkiosta avustamaan häntä halunsa tyydyttämisessä ryöstämällä\nTurjan vankilasta. Sonjan täytyisi vain ottaa selko, missä Turjaa\nsäilytetään -- sen hän voisi ylhäisenä, piireihin kuuluvana naisena\nsaada helposti selville -- lopusta lupaisi Taitsa pitää huolen.\n\nSenjälkeen kun Taitsa olisi saanut tietoonsa vankilan, hakisi hän\nJorman käsiinsä ja he toimisivat yhdessä.\n\n-- Nyt se kuulostaa paljon paremmalta, tunnusti Jorma. Mutta hän alkoi\nsen vain huonosta kohdasta, nimittäin tuosta Ekvatorian naikkosesta.\nHänen olisi pitänyt jättää se naaraskeltiäinen viimeiseksi, niin minä\nolisin heti antanut tunnustuksen hänen järjenjuoksullensa.\n\nPimeä alkoi saapua, kun miehet sopivat tapaamispaikasta ja Taitsa lähti\nsuorittamaan tehtäväänsä.\n\n\n\n\nV luku. Karma hämmästyy.\n\n\nKarma hoiteli uljaasti päällikön tehtäviä Uudessa Borealiassa.\nVoima-asema toisensa jälkeen kohosi koskien partaalle. Vilja- ja\nkasvimaat laajentuivat. Metsänotuksia kaatui kansan ruuaksi. Teitä ja\nkatuja valmistui, asuntoja rakennettiin -- ei vielä omegametallista,\nvaan väliaikaisesti puusta ja kivestä. Melkein uutta alaa oli\nmerenkulku, jota varten Karma rakennutti muutamia aluksia. Maalla\nkulkivat jo Turjan suunnittelemat veturit, jotka muistuttivat\nlumivetureja, mutta olivat varustetut sulalla maalla kulkua varten.\nPian alkoivat voima-asemat jymistä ja akkumulaattorit sihistä.\n\nTyölaulut raikuivat taasen, taasen vallitsi maassa iloinen, pirteä\nmieliala. Nuoret rakastuivat niin että sähisi, avioita solmittiin ja\ntulevaisuutta suunniteltiin.\n\nIltasin antoi Karma metsästäjäin paukutella putkillansa ja paukautteli\nniillä itse. Pian hän oppi tuntemaan niiden rakenteen ja toiminnan.\nMuut metsästäjät olivat auliita, päällikkö jurotteli tai teki kujeita.\nHän käski miehiänsä hyppäämään kasvismaihin ja nauroi, kun heitä\najettiin takaa ja rangaistiin. Hän vaati heitä tanssimaan ja nauroi\nheille, kun he hyppelivät kömpelösti. Hän oli karkaavinaan pujahtaen\njonnekin piiloon ja sai siten aikaan monta hälyytystä.\n\nKun Karma tahtoi oppia kieltä, näytteli hän metsästäjille eri esineitä\nvaatien heitä sanomaan niiden nimet omalla kielellään. Kaikki muut\nilmoittivat sanan oikein, mutta päällikkö melkein aina väärin. Kun hän\noppi muutamia Borealian kielen sanoja, käytti hän niitä alituisesti.\nHän saattoi antaa täten esineille mitä hullunkurisimpia nimiä Borealian\nkielellä.\n\nToisinaan hän taasen oli sanaton ja omituisen alakuloinen. Silloin\nhäntä ei saanut puhumaan millään mestaritempulla. Hän päästeli\nomituisia laulavia ääniä ja tuijotti etäisyyteen. Jos hänen omat\nmiehensä häntä tällöin häiritsivät, iski hän heitä korvalle ja meni\ntiehensä. Jos joku muu yritti häntä häiritä, käänsi hän itsepintaisesti\nselkänsä.\n\nKarmalla oli hänen kanssaan ollut yksi ainoa tyyni ja järkevä\nkeskustelu. Se käsitti korkeintaan kymmenen sanaa. Kun Karma mainitsi,\nettä olisi parasta lopettaa kujeet ennenkuin Turja saapuu, sillä oikea\nBorealian päällikkö osaa tehdä niistä kuitenkin lopun, niin tuli\nmetsästäjäin päälliköstä hetkeksi kuin toinen ihminen. Hän kävi\nhiljaiseksi ja kysyi nopeasti milloin Borealian päällikkö palaa. Kun\nKarma ei osannut sanoa sitä tarkalleen, kääntyi hän selin ja oli pian\ntaas samanlainen kuin ennenkin.\n\nKun Karma eräänä iltana palasi voima-asemilta ja astui länteen vievän\ntien poikki, näki hän tiellä jonkun matkan päässä veturin mennä\nhyristävän. Hän tempasi kaukoputken ja näki, että veturissa istui\nmetsästäjäin päällikkö kahden miehensä kanssa.\n\n-- Pakoonko? välähti Karman aivoissa. Karma vihelsi pillillä kovan\nkimakan vihellyksen ja laski ilmaan punaisen radiosäteen. Hänen oma\nnopeakulkuinen veturinsa tuli hetken kuluttua esikunnasta ja toi\ntiedon, että metsästäjäin päällikkö oli surmannut vartijansa,\npakoittanut kaksi miehistään seuraamaan itseään, ryöstänyt veturin ja\npaennut.\n\n-- Kosmoksen nimessä, miksi ei ajeta takaa? kiljahti Karma.\n\n-- Ajetaan kyllä toista tietä. Koetetaan ehtiä poikkitietä eteen.\n\nKarma hypähti veturiinsa ja käski laskea täyttä vauhtia pakenijain\njälkeen.\n\n-- Minä olisin jo aikoja sitte ajanut nämät vieraat metsään, murisi\nKarma itseksensä. Mutta kun kerran Turja on määrännyt, niin heidän on\nistuttava täällä, vaikka heidät täytyisi ketjuissa pitää.\n\n-- Lisää vauhtia! Tämähän menee kuin etana! Karman veri kuohui. Tapettu\nhäneltä mies! Sen saa se vintiö maksaa selkänahallansa, niin totta kuin\nminä olen Karma! Veturi alkoi hyppiä, kuljettaja kyyristyi pohjaan.\n\n-- Eikö lähde enää lisää vauhtia! Tämä on romua tämä kapine, ellei se\ntämän kovemmin pääse! Perhana. Taitaa olla miehessä vika!\n\nKarma nousi ylös, nosti kuljettajan istuimeltaan ja lennätti hänet\nperään sekä hyppäsi itse sijalle. Veturi melkein lensi. Se kosketti\nvain kohopaikkoja, se tärisi ja säkenöi. Takaa-ajettavat lähenivät\nnopeasti.\n\nKun metsästäjäin päällikkö huomasi, että takana tuli veturi ja\npoikkitiellä toinen, joka nähtävästi ehtisi vastaan, pysäytti hän äkkiä\nkoneensa, kiljahti ja hyppäsi vasemmalle tieltä, alkaen juosta yli\naukion metsään. Karman lentävä kone saapui silmänräpäyksessä paikalle.\nKarma oli niin kiihtynyt, että hän ei odottanut miestensä takaa-ajoa,\nvaan päästi radioputkesta puolisäteen pakenijain jälkeen. Päällikkö\nkaatui. Toisten säteistä kaatuivat muut. Karma juoksi itse aukiolle ja\notti syliinsä päällikön kantaakseen hänet veturiin. Mutta sanattomaksi\nhämmästyneenä hän laski jälleen taakkansa maahan. Hän tuijotti häneen,\notti päähineen päästä, tarkasteli kasvoja ja pani päähineen jälleen\npaikoilleen.\n\n-- Avaruuden nimessä, miksen ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Koko\nhänen käytöksensä on vain siten selitettävissä. Sellainen luonne,\noikut, tunteilu, kaikkityyni.\n\nKun Karma huomasi miestensä seisovan ympärillä ihmetellen hänen\nkäytöstään, tarttui hän uudestaan taakkaansa. Ja niin palattiin\nasunnoille.\n\nKarma katsoi kuuluvan asiaan, että hän ilmaisisi hämmästyttävän\nsalaisuutensa vasta Turjalle tämän palattua.\n\nMutta tästä lähin ei hän enää opetellut kieltä metsästäjäin päällikön\nkanssa ja karttoi häntä muutenkin. Tämä puolestaan kävi myöskin\nikäänkuin aremmaksi.\n\n\n\n\nVI luku. Kaksi turhaa yritystä.\n\n\nJorma oli viettänyt yötä sen soudun perämajassa, jonka Taitsa oli\nvarannut edellisenä päivänä merelle lähtöä varten. Soutajat nukkuivat\nomissa hyteissänsä tai läheisissä asunnoissa. He harjoittivat\nkuljetusta ammatikseen, eivätkä siis olleet tuhtoonsa kytkettyjä,\nniinkuin hallituksen julkisten laivojen soutuorjat. Yö oli pimeä ja\ntaivas kirkas, niin kirkas kuin se yleensä saattoi olla. Ainoastaan\nkaukana lännessä näkyi leimahteleva pilvenreuna. Jorma ei ollut\nviettänyt unetonta yötä eläissään siitä syystä, ettei hän olisi saanut\nunta. Mutta nyt hän huomasi ihmeeksensä, ettei saanut unta.\n\nKun laivassa kuului liikettä, odotti hän aina Taitsan saapuvan häntä\nhakemaan. Aina hän kuitenkin odotti turhaan. Lopulta hän tuskastui\nitseensä ja lähti muristen laivan peräkannelle. Satama oli tyyni ja sen\npinnasta kuvastui taivaan tulitus. Lännessä leimahteli edelleen synkän\npilven reuna. Idässä nousi taivaalle punaiselta hohtava suihku. Se oli\nkaukaisen tulivuoren suihku, niin oli Jormalle kerrottu. Satamassa\nkuului yksinäisiä ääniä sieltä täältä. Jossain purettiin lastia\nlaivasta ja miehet huutelivat toisilleen.\n\nJorma astui rannalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Hän näki hiljaisten\nvarjojen liikkuvan pimeässä. Siellä täällä kuului muminaa, miesten ja\nnaisten ääniä. Kun hän käveli erään pimeän yksinäisen varastohuoneen\nohi, ympäröitsi hänet yhtäkkiä miesjoukko, pamahti ja välähti, Jorma\ntunsi kipua käsivarressansa.\n\nJos Jorma olisi ollut kotiseudullansa ja tavallisessa mielentilassa,\nniin olisi hän todennäköisesti mörähtänyt ja tiedustellut vielä, mitä\nmiehet tahtoivat. Mutta nyt hän oli kiusaantunut. Hänen verensä oli jo\nennestään tavallista kiivaammassa liikkeessä. Tuntiessaan, että hänen\nkäteensä satutettiin, välähti hänen mieleensä samalla puisto, jossa\nhänelle oli irvistelty. Aivan poikkeuksellinen raivo valtasi nyt tämän\nrauhallisen jättiläisen. Hän mörähti kuin voima-aseman isopiippu\nmyrskyssä, tempasi lähinnä olevan miehen, otti jaloista kiinni ja\npyöritti häntä kuin nuijaa, niin että pää piirsi suuren ympyrän. Kun\nhän tunsi, että tämä nuija ei enää iskenyt kehenkään, antoi hän sille\nlujan vauhdin ja sinkosi sen kauas mereen. Saatuaan kiinni toisen\nmiehen, teki hän sille saman tempun. Hetken kuluttua ei hän enää\nlöytänyt ketään.\n\nHän palasi laivaan ja sitoi haavan käsivarressansa. Hän pahoitteli,\nettä oli jättänyt radioputkensa laivaan. Nyt niitä keltiäisiä pääsi\naika joukko livistämään.\n\nAamu alkoi valjeta. Vähää ennen auringonnousua loisti lännessä mahtava\nauringonrengas kirkkain värein ja aamuviri liplatti satamassa, jossa\nmereltä tulevat mainingit tuntuivat vain kuin hiljaisena maaemon rinnan\nkohoiluna. Taitsaa ei kuulunut ei näkynyt. Jorma odotteli vielä kotvan\nkärsimättömänä, mutta kun kuuma päivä alkoi lämmittää hänen selkäänsä,\nteki hän ääneensä johtopäätöksen:\n\n-- Nyt on mennyt Taitsakin vipuun. Tai on hän sekaantunut sen\nnaaraskeltiäisen helmoihin. Taikka sitte juossut yksinkertaisesti\ntiehensä. Jos tarkasti ajattelen, niin kyllä minusta tuntuu, että hän\non joutunut satimeen. Jaa'ah. Nyt sitä ollaan eksyksissä jäätiköllä. Ja\nmyrsky alkaa hyssytellä. Kaksi miestä, parasta päävärkkiä, on\nsoljahtanut railoon ja nyt tulee kolmannen heikoilla järjenlahjoillansa\nkeksiä keino ja onkia heidät ylös.\n\nJa sitte hän lähti. Ensimmäiseksi hän yritti saada tietoonsa, missä\nyleensä sellaisia vankeja kuin Turja säilytetään. Mutta kun hän ei\nosannut Ekvatorian kieltä kuin muutaman sanan, osoittautui tämä tie\naivan toivottomaksi. Sitäpaitsi hän voisi antaa tätä tietä ilmi itsensä\nja silloin olisivat kaikki kolme kiikissä.\n\nVihdoin Jorma palasi ikäänkuin vaistomaisesti hallintorakennuksen\nläheisyyteen. Hänelle juolahti mieleen sellainen pieni ajatuksen tynkä,\nettä Turja voisi ehkä antaa merkkejä itsestään, jos hän vielä oli tässä\nrakennuksessa. Hän kierteli sitä kiertelemistään ja koetti teroittaa\naistejansa, mutta minkäänlaista merkkiä hän ei huomannut. Ilta alkoi\ntaasen lähestyä. Vielä kerran kulki Jorma rakennuksen seinustaa melkein\ntoivottomana. Kulkiessaan rakennuksen taustaa erään pienen oven ohitse,\npääsi Jormalta yht'äkkiä naurun mörähdys. Vasemmalla käytävän vieressä\noli omegametallinen käsine, jonka täytyi olla Turjan, sillä Jorma oli\nhuomannut, että Ekvatoriassa ei ollenkaan käytetty omegametallia.\nKäsineen jättäminen oli Borealiassa merkki siitä, että sen omistaja oli\nlähtenyt siitä paikasta.\n\nJorma nouti käsineen. Siitä oli useita suomuksia poissa. Jorma ei\naluksi kiinnittänyt tähän seikkaan mitään huomiota.\n\nMutta miettiessään mitä nyt on tehtävä ja tarkastellessaan eikö\nkäsineeseen ole jollain tavoin kätketty tiedonantoa, havaitsi Jorma,\nettä suomukset olivat poissa kädenseljästä ja vartavasten irroitetut.\nHän murisi itseksensä:\n\n-- Jos Turja on niitä tienviitaksi tiputellut, niin kylläpä on keksinyt\nminulle urakan. Eihän näitä löydy maasta vaikka nelinkontin hakisi.\nOnko tässä nyt lopuksi kontattava pitkin Ekvatorian katuja? Silloin\nnämä keltiäiset vasta irvistelisivät. Ei. Tässä täytyy olla jokin muu\nsukkeluus. Ollapa nyt Turjan aivot tai edes Orman -- -- --\n\nPimeni jo nopeasti. Lännestä lähestyi myrsky. Salamat leimahtelivat\nsynkässä pilvessä ja kuului kaukainen kohina.\n\n-- Sitä se tiesi se yöllinen leimahteleva pilvenreuna ja aamullinen\nauringonrengas, tuumi Jorma ja otti radioakkumulaattorinsa esille\nkotelostaan, pannakseen sen toimimaan, sillä ilma viileni nopeasti. Kun\nhän käsitteli nitoniputkea, leimahti Turjan käsine hänen kädessään\nloistamaan, kuten tavallisesti silloin kuin emanatio vaikutti\nomegametalliin. Jorma mörähti toisen kerran iloisen naurunpätkän.\n\n-- Katsos sitä poikaa, sitä Turjaa! On sillä pää, sanon minä! Mutta\nsillä pojalla pitäisi olla myöskin pää, joka joutuu hänen\nsukkeluuksistansa ottamaan selkoa. Jos Turjan pää tekee sukkeluuksia ja\nJorman pää pannaan niihin vastaamaan, niin se ei ole kohtalolta oikein\nrehellistä peliä. Minä katson, että ei ole tälle pojalle häpeäksi,\nvaikka kohtalo saakin sitten ikäänkuin viitata, että katsoppa tähän\nsuuntaan ja kuiskuttaa korvaani johtaakseen minua oikealle tielle --\nniinkuin nytkin.\n\nPimeni nopeasti. Salamat leimahtelivat, ilma oli yhtenä jyrynä ja sade\nalkoi kohista lähellä. Jorma asteli katua pitäen nitoniputkea kädessään\nja silloin tällöin välähti aina omegametallinen käsineen suomus\nkäytävällä nitoniputken säteilyn satuttamana. Risteyksissä saattoi\nJorma mennä harhaan jonkun matkaa, mutta kun ei välähdystä näkynyt,\npalasi hän takaisin ja yritti toista tietä. Aina löytyi lopulta pieni\nloistava pilkku maassa, joka syttyi, hehkui ja sammui Jorman\nkuljettaessa nitoniputkea sen ylitse. Hän kulki ensin leveitä puiden\nreunustamia katuja, sitte erään suuren puiston halki, yli joen ja\ntaasen pitkin katuja, jotka yhä huononivat ja kapenivat. Sade pieksi\nJorman kasvoja, ukkonen jyrisi kuin hirmumyrsky jäätiköllä ja salamat\nvalaisivat silloin tällöin koko seutua. Jorma saapui jo aivan\nasutuskeskuksen äärelle, hän näki salaman valossa ympäristön vaihtuvan\njo tavalliseksi viljelysalueeksi.\n\nVihdoin välähti erään synkän kiviaidan portin edessä nitoniputken alla\nmonta pientä kiiluvaa tähteä. Tähän oli Turja siis pudottanut kaikki\njälellä olevat käsineensä suomut. Ja se merkitsi varmasti, että Turja\noli tässä rakennuksessa. Mutta Jorman aivot ravasivat, kerran alkuun\npäästyään, keksinnöstä toiseen aivan kuin eivät olisikaan enää olleet\nJorman aivot, jotka olivat koko Borealiassa kuulut kankeasta\nliikehtimisestään -- yhtä kuulut kuin hänen lihaksensa olivat\nvoimastaan.\n\n-- Mutta entäs jos Turja on vain poikennut tässä rakennuksessa ja häntä\non myöhemmin viety edelleen? järkeili Jorma.\n\n-- Mutta me voimmekin olla vakuutettuja, jatkoi Jorma oikein\neduskuntatyyliä matkien, että se poikapa ei olekaan varistanut kaikkia\nmerkkejänsä tähän portin alle. Jos häntä on edelleen viety, niin kiiluu\nniitä tiellä myöskin edelleen.\n\nJorma tarkasteli kaikilta teiltä, mutta ei löytänyt mitään. Turja on\nkuin onkin siis tuossa luolassa. Kiviaidan takana näki Jorma salaman\nvalossa synkän kivirakennuksen melkein aukottomat seinät.\n\n-- Ja nyt teemme siis hyökkäyssuunnitelman, ajatteli Jorma edelleen\ntapansa mukaan ääneen.\n\nEi yhtä elävää olentoa tuntunut liikkuvan läheisyydessä. Rakennus oli\nvaloton, tie oli valoton, ympärillä synkkä pimeys, jonka räjähtävä\nsalama vähän väliä halkaisi. Satoi aivan siivottomasti. Joskus näkyi\nmeteorin valokaari ja kuului vongahdus ja räiskähdys.\n\nTämän myllertävän atmosferin alla, raivoavista luonnonvoimista\nvälittämättä, niitä tuskin huomaten, mittasi jättiläinen yhä kiihtyvin\naskelin maaemon pintaa kolkon rakennuksen edustalla pyyhkien aivojen\nponnistelusta pusertunutta hikeä otsaltansa. Hän teki suunnitelman\ntoisensa perästä, korjasi, paikkasi -- ja hylkäsi vihdoin kokonaan. Hän\nmörähteli, mumisi ja sadatteli aivojansa, jotka ponnistelivat ja\nkiemurtelivat oudossa työssänsä.\n\nEnsiksi hän ajatteli lävistellä rakennuksen radiosäteillä, murtaa\nportit ja ovet ja hakea kaikki suojamat läpi kunnes löytäisi Turjan.\nMutta kun hän ei tiennyt millaisia ovia tuossa luolassa on, täytyi\nhänen hyljätä tämä suunnitelma heti. Ovien murtaminen voisi viedä\npäiviä. Hän voi murtaa tavallisen oven nyrkillänsä, vahvemman\npotkaisulla, vielä vahvemman hartioillansa. Mutta jos tuossa luolassa\nolisi vahvoja teräsovia, niin olisi niissä liian suuri urakka.\nSuunnitelma heitettiin ähkäisten menemään ja alettiin uurastaa uutta.\n\nEntä jos kolkuttaisi portille ja ilmoittaisi olevansa lähetetty\nhakemaan Turjaa -- vaikkapa sen ukonkäkkyrän puheille siellä\nhallintorakennuksessa. Tämä suunnitelma olikin periaatteessa mainio.\nSitä vaivasi vain pieni vika: Jorma ei osaa näiden keltiäisten kieltä.\nJa ne tuskin vievät kielentaitamatonta tuntematonta pimeästä yöstä\ntulevaa miestä Turjan luolan ovelle. Se pieni vika oli tälle\nsuunnitelmalle hengenvaarallinen ja teki siitä vainajan.\n\nMutta jos yritettäisiin sillä tavalla, että tämä poika kiljahtaisi\ntäällä pimeässä yössä Turjan nimen. Hän tuntisi äänen, tuntisipa\nvarmaankin, ja kiljahtaisi vastaan. Ja sitte hän menisi sille kohdalle\nseinää ja Turja neuvoisi hänelle suunnitelman. -- Mutta kuuluuko huuto\nnoiden seinien läpi tällaisessa myrskyssä? Ja onko Turjalla suunnitelma\nvalmiina kuin taskustaottaen ja antavatko ne hänen siellä sisällä\nhuudella?\n\nSillä tavalla sitä jatkui tiima tiimalta keskellä yötä myrskyn\nraivotessa ja ukkosen jyristessä -- kunnes Jorma lopulta löysi\nmielestään oivan ja yksinkertaisen suunnitelman. Kun hän mietti sitä,\ntuli hän siihen tulokseen, että se otti huomioon kaikki mahdolliset\nseikat, oli olosuhteisiin erinomaisen sopiva ja, mikä onnellisinta,\nnoudatti sellaista toiminnan periaatetta, jonka mukaan Jorma oli\ntottunut tehokkaimmin toimimaan. Tämä suunnitelma oli kaikessa\nlyhykäisyydessään: mennä portille, lyödä siihen niin perhanasti, kunnes\nse avautuu, astua sisään ja -- toimia niinkuin parhaalta näyttää.\n\nTurja ja muut sellaiset miehet rakentavat suunnitelmia ja toimivat\nniiden mukaan. Jorman kaltaiset miehet taasen toimivat tällaisissa\ntapauksissa parhaiten ilman suunnitelmaa. Tämä iloinen totuus selvisi\nJormalle ja hän oli kuin satapäiväisen myrskyn käsistä jäätiköltä\npalannut.\n\nRaju voimahan näyttää luonnossa tekevän työnsä aina tällä tavalla,\nilman suunnitelmaa, ja kuitenkin useimmiten saavuttavan päämääränsä --\ntai ei-päämääränsä. Ja sillä hetkellä alkoi vyöryä päämääräänsä kohti\nmahtavin voimamäärä, mitä silloin ja koskaan sen jälkeen oli sen tähden\npinnalla ihmishahmoon latautunut. Se alkoi matkansa pinnalta kuumana ja\nsisältä levollisena, mutta se kuumeni sisältä sitä mukaa kuin matka\nedistyi ja suunnattomia esteitä tuli raivatuksi pois tieltä ja jäähtyi\npinnalta -- sillä nyt toimi lihasvoima vanhaan totuttuun tapaan ja se\nei hiostuttanut niinkuin aivotyö.\n\nLyönnit jymähtelivät porttiin, piha kumahteli. Kuului huutoja pihalta.\nLyönnit jymähtelivät hiukan hillitymmin. Jorma ymmärsi pihalta\nkuuluvista huudoista:\n\n-- Ken siellä?\n\nJorma vastasi kolmella uudella lyönnillä. Avain pistettiin porttiin ja\nse avautui raolleen. Sen reunan takaa näkyi vanhan ukon pää, käsi ja\nlyhty, jonka valossa nuorempi pää tarkasteli ulos. Rautaketju esti\nportin avautumasta sen enempää ilman noiden päiden tahtoa.\n\nJorma otti vauhtia kuin jäätikkötiikeri ja ryntäsi porttia vastaan. Se\nlensi auki, lyhty särkyi ja molemmat äijät löysi Jorma kaukaa\npihamaalta tainnuksissa. Hän otti heidät kainaloonsa, heitti portista\nulos, väänsi portin lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.\n\nRakennuksen pienelle ovelle ilmestyi kaksi miestä, toisella lyhty ja\nmolemmilla paukahtavat rautaputket.\n\n-- Näistä voisi olla apua, välähti Jorman mielessä.\n\nHän kaatoi heidät pienellä säteellä radioputkesta, nakkasi heidän\npaukkunsa kauas kiviaidan yli, herätti toisen, otti lyhdyn ja jyrisi\nonnettomalle vapisevalle miehelle: \"Turja, Borealia\" sekä viittoi\nsisälle rakennukseen.\n\nOnneton pudisti päätänsä. Ei tiedä, ei ymmärrä.\n\nNyt kokosi Jorma kaikki sanat, mitä hän näiden keltiäisten kielellä\nosasi ja löysi niiden joukosta mielestänsä sopivat:\n\n-- Suuri, kova mies, pulska mies, eilen -- -- -- ja viittoi sitte\nkäsillä, että hän oli sidottu, ja päällä, että hänet tuotiin tähän\nrakennukseen.\n\nJa onnettoman, vapisevan miehen mieli ilahtuu:\n\n-- Tiedän, tiedän, ymmärtää Jorma hänen selittävän. Mutta jatko ei\nmiellytä Jormaa. Kiihkeillä liikkeillä koettaa mies tulkita, että suuri\nkova mies ei ole enää täällä, hän pois on, ei tiedä missä, mutta poissa\non suuri kova mies, pulska mies, joka eilen tuotiin.\n\n-- Se peijakas aikoo täten päästä minusta -- narraamalla. No no\nkeltiäiset! Vai sillä tavalla! Ei sinne päinkään. Ja Jorma litistää\nmiehen seinää vasten, näyttää hänelle, miten hän murskaa nyrkillään\nhänen päänsä, jos hän vielä viisastelee, vetää naamansa, joka itse\nasiassa muhoili hyväntahtoisena, mielestään mahdollisimman julmiin\nkurttuihin sekä viitaten rakennuksen sisäsuojiin karjasi vielä kerran:\n\n-- Suuri, kova mies, pulska mies, eilen!\n\n-- Kyllä, kyllä, piipitti mies ja lähti hoipertelemaan edellä.\n\nTuli vastaan ovi. Mies viittoi epätoivoisena, ettei hänellä ollut\navaimia, ei hän saa auki tätä. Ensin Jorma aikoi lähteä hänen kanssansa\nhakemaan avaimia. Mutta kun ovi oli vain puuovi, katsoi tämän turhaksi.\nSe voisi hänen käsittääkseen herättää vain tarpeetonta melua. Ja\nvälttääkseen tätä melua hän iski nyrkillänsä ovea, niin että koko\nrakennus tärisi. Ovi avautui. Jatkettiin matkaa.\n\nTuli taasen ovi. Sama temppu.\n\nJorma arvosteli tämän oven suoraa päätä hartiainsa arvoiseksi. Hän\nasettui tanaan, löysi käytävän permannosta sopivan kivensyrjän\nponnistuskohdaksi ja sitte alkoivat lihakset toimia. Tutiseva mies\nkatseli kuin naulittuna tätä mahtavaa näytöstä pidellen koreasti\nlyhtyä, jonka Jorma oli hänen käteensä asettanut. Oven raudoitus\nvalitti ja vinkui ja ovi taipui. Jorma muutti hiukan ponnistuskohtaa ja\nlisäsi hivenen jännitystä. Puuosa rätisi, raudat taipuivat, ovi oli\nkouru ja aukeni hetken kuluttua. Taas eteenpäin ja alaspäin.\n\nVihdoin tultiin pienen kopin ovelle leveässä käytävässä, jossa\nkivipilarit kannattivat kattoa. Jorman päähän pälkähti tarkastaa\npermantoa nitoniputkella. Ja katso, tämän oven alla tuikahti useita\ntähtiä. Vihdoinkin siis näin pitkällä! Jorma taputti seuralaistaan\nolalle, niin että tämä lyyhistyi kasaan, koputti sitte reippaasti\novelle ja kuunteli. Samalla hän piti varalla radioputkea tehdäkseen\nvaarattomiksi mahdollisesti käytävään saapuvat liiat tämän luolan\nisännät.\n\nKopista ei kuulunut hiiskahdustakaan.\n\nJorma koputti uudestaan tai pikemmin jyskytti. Ei hiiskahdustakaan.\n\nJorma katsahti kysyvästi seuralaiseensa. Tämä taasen toimittamaan, että\nsuuri kova mies poissa, eilen meni.\n\nNyt alkoi Jorma taasen hikoilla. Hän käveli edestakaisin käytävässä,\nonnettoman miehen näyttäessä hänelle lyhdyllä tietä askel askeleelta ja\ntuijottaessa tämän murisevan ääneen ajattelevan jättiläisen kasvoihin.\n\n-- Perhanan keltiäiset! No, no. Minä katson tuon kopin sisälle, koska\nkerran Turjan merkki on sen kynnyksen alla. Jorma koetteli ja\ntarkasteli kopin ovea.\n\n-- Katsos vain. Sehän on melko vahva ovi. Se voi kestää tiiman.\n\nSilloin kuului ulkoa iskuja portille.\n\n-- Mutta tässä taisi tulla kiire lopuksi, murisi Jorma.\n\nHän kävi sylin lähimpään kivipylvääseen, joka kannatti kattoa. Onneton\nmies kauhistui ja aikoi juosta tiehensä, mutta Jorma murahti sillä\ntavalla, että hän katsoi parhaaksi palata. Nyt murtui pylväs. Ja kun\nkatto ei pudonnut, kävi onneton mies melkein iloiseksi. Jorma valitsi\nsuurimman lohkareen pylvään kivistä, asettui sopivan välimatkan päähän\nja paiskasi sen lukon kohdalle kopin oveen. Se aukeni, lukon\npirstoutuessa palasiksi. Koppi oli tyhjä.\n\n-- Suuri, kova mies, pulska mies poissa, eilen meni, selitti taasen\nmies, näyttäen koppia Jormalle. Ja sitte teki hän liikkeen, joka pani\nJorman nauramaan täyttä kurkkua. Hän istui kopin penkillä ja nauroi\njyryytti niin että käytävässä kävi ukkonen. Hän taputteli onnetonta\nmiestä, pudisti häntä olkapäistä ja muhoili hänelle.\n\n-- Vai paennut -- no, sen minä tiesin. Sanoinhan sen! Pois se sieltä\ntulee, minä sanoin. Ja meidän Taitsan kanssa olisi ollut parasta\nodottaa kiltisti häntä laivassa.\n\nPorttiin kumahti uudestaan lyöntejä.\n\n-- No, no. Nyt mennään avaamaan äijäparoille. Siellä on paha ilma\nulkona. Ja minä nakkasin heidät vain pois jaloista siksi aikaa kuin\nasiat täällä sisällä selviäisivät. Päästäkäämme heidät jälleen sisään.\nJa minä annan avaimen sille vanhalle äijälle ja kiitän lainasta, puheli\nJorma.\n\nHän oli nyt erinomaisella tuulella.\n\nMies näytti tietä ja he tulivat jälleen pihamaalle. Myrsky raivosi\nentisellään. Jorma työnsi avaimen lukkoon. Mutta hänen mielensä\nleiskahteli iloisesti ja hänen päähänsä pälähti kujeilla hiukan äijien\nkanssa.\n\n-- Ken siellä? hän kysyi Ekvatorian kielellä.\n\nHän ei ymmärtänyt vastausta, mutta oli tuntevinaan äänen. Hän avasi\nportin ja näki lyhdyn valossa edessään Taitsan. Jorma lasketteli\nhänelle tervehdykseksi:\n\n-- No, no. Häntä varten on täällä kyllä koppi varattu. Mutta jos hän\nnyt aikoinaan livistää, ennenkuin minä annan tämän avaimen sille, jonka\nvirkaa olen väliaikaisesti joutunut toimittamaan, niin joutuu hänen\nkarkaamisensa minun tililleni.\n\nMutta Taitsa oli synkän näköinen eikä näyttänyt ollenkaan ymmärtävän\nenää Borealian kieltä. Jormasta välittämättä hän kääntyi tämän\nseuralaisen puoleen ja lausui juhlallisesti:\n\n-- Hallituksen nimessä tulen noutamaan vankia n:o 10, joka tuotiin\ntänne viimeistä edellisenä päivänä. Niinkuin näette on minulla\nhallituksen vartijaosasto mukana. Taitsa viittasi aseistettuihin\nmiehiin, jotka Jorma nyt vasta huomasi pimeällä tiellä.\n\nKun Jorma ei ymmärtänyt mitään Taitsan puheesta, päätti hän katsella\nääneti, mitä tästä tulee.\n\nLyhtyä kantava mies selitti taas Taitsalle, että vanki n:o 10 oli\npäässyt karkuun tämän yön alkaessa eikä häntä ole vielä saatu kiinni.\n\nTaitsa meni pimeälle tielle asestettujen miesten taakse. Siellä kumotti\npimeässä vetojuhta ja katetut ajopelit. Taitsa kuului puhuvan ja naisen\nääni vastasi.\n\n-- Siellä on se naaraskeltiäinen, murahti Jorma. Ja hänelle alkoi\nselvitä koko Taitsan juttu. -- Tässä näyttää olevan parasta olla\nedelleen portinvartijana, koskapa viran oikeata hoitajaa ei kuulu.\n\nLyhdyn kantaja tarkasteli Jormaa ja Taitsan joukkoa. Ilmeisesti hän\npunnitsi, olisiko viisasta koettaa saattaa Jorma nyt kiikkiin. Hänen\nlaskelmansa lopputulos oli se, että hän ilmoitti Taitsalle Jorman\nkolttoset ja vannoi, että hän on tappanut portinvartijan ja aikoo tässä\nnyt näytellä portinvartijaa huomatessaan joutuvansa tekemisiin\nvartijaosaston kanssa. Mies paha epäili kyllä laskunsa virheettömyyttä\nja odotti, milloin tuo jättiläinen kaataa hirvittävällä putkellansa\nkoko vartijaosaston ja murskaa hänen päänsä.\n\nHämmästyksekseen kuuli hän Jorman vain tyynesti murahtavan, kun Taitsa\nteki hänelle tiettäväksi, että siinä tapauksessa on tämän roiston\nseurattava häntä. Hän vie hänet sinne, missä tällaisetkin jättiläiset\npysyvät hiljaa.\n\nJa vielä suurempi oli miesparan hämmästys, kun Jorma antoi hänelle\nportin avaimen, taputti häntä muhoillen olalle ja tankkasi Ekvatorian\nkielellä:\n\n-- Hyvästi, hyvä mies! Mene nukkumaan, ettei tule -- -- -- ja Jorma\ntuhisteli ja kakisteli, sillä hän ei osannut sanoa \"nuha\" tai \"yskä\"\nEkvatorian kielellä.\n\nTaitsa sopi Sonjan kanssa -- sillä hän oli se nainen, joka istui\najoneuvoissa -- uudesta yrityksestä myöhemmin ja jättäytyi Jorman\nkanssa jälkeen, vartio-osaston seuratessa Sonjaa.\n\nSitte nämä kaksi, Ekvatorian vankilan väliaikainen portinvartija ja\nEkvatorian hallituksen väliaikainen virkamies, kiiruhtivat suorinta\ntietä satamaa kohti. Taitsa kertoi lyhyesti heidän kävellessään, että\nhän oli suunnitelman mukaan hakenut käsiinsä Sonja Ounantyttären ja\ntehnyt avustustarjouksen. Mutta tämä ei ollut antanut tehtävää yksin\nhänen huostaansa, vaan vaatinut, että hänen tuli vain näytellä erästä\nvirkamiestä, jonka nimeen Sonja oli keinotellut määräyksen siirtää\nvanki tänä yönä toiseen paikkaan. Sonja oli uumoillut petosta ja\npitänyt häntä koko eilisen päivän urkkijoittensa kautta silmällä, joten\nhän ei uskaltanut käydä Jormaa tapaamassa. Mutta hän oli ollut\nvakuutettu, että kaikki kävisi hyvin, jos hän saisi Turjan vain ulos\nvankilan seinien sisältä.\n\n\n\n\nVII luku. Sodan julistus.\n\n\nKun Turja astui salin halki Ekvatorian päällikön huoneeseen, näki hän\nympärillänsä vaiteliaita miehiä ja naisia. Salissa vallitsi melkein\ntäydellinen hiljaisuus. Päällikön huoneen ovi aukeni ja Turja astui\nsisään. Päällikkö istui pöytänsä ääressä, oli lukevinaan jotain rullaa\neikä näyttänyt huomaavankaan Turjaa.\n\nTurja astui lähemmä, laski nyrkkinsä raskaasti pöydän kulmalle ja\nlausahti:\n\n-- Minä olen ollut täällä Ekvatoriassa jo liian kauan. Mutta minä voin\nvieläkin hetken odottaa, ellei Ekvatoria ole valmis vastaamaan. Pyydän\nvain saada siinä tapauksessa poistua. Me Borealian miehet emme ole\ntottuneet tällä tavalla seisoskellen odottelemaan.\n\n-- Eihän Ekvatorialla ole mitään vastattavaa, kähisi päällikkö. Hän oli\nnähtävästi rasittunut ja huonolla tuulella. Borealian kansa on tullut\nEkvatorian alueelle ja kysyy millä ehdoilla sille luovutetaan maata.\nEkvatorian hallitus on ilmoittanut ehdot ja Borealian kansan on\nvastattava suostuuko se niihin. Eikö niin?\n\n-- Se on jo vastannut, lausahti Turja. Se ei suostu. Borealian kansalla\non aivan samanlainen oikeus elää maapallolla kuin millä muulla kansalla\ntahansa. Sillä on aivan samanlainen oikeus kuin millä muulla kansalla\nhyvänsä käyttää sellaisia maapallon antimia, joita ei ole toisten\nkansojen työllä luotu. Teidän hallituksellanne ei ole minkäänlaista\noikeutta kieltää asumatonta maapalaa Borealian kansalta, joka tähän\nsaakka on taistellut elämästä ja kuolemasta kaukana lumen ja jään\nkeskellä, mutta on nyt pakotettu sieltä lähtemään. Kansallani on tähän\nmaapalaan aivan yhtä suuri oikeus kuin Ekvatorian hallituksella, jolla\non kaikkea yltäkyllin, ja sen vuoksi se ei taivu Ekvatorian hallituksen\norjaksi.\n\nMutta jotta se ei millään tavalla rajoittaisi Ekvatorian\nmahdollisuuksia elää maapallolla, jotta ei voitaisi sanoa kansani\nväkivalloin ryöstäneen Ekvatorialta metsästysmaata, jonka metsissä on\nehkä kierrellyt muutamia kymmeniä metsästäjiä, niin tarjoaa se\nEkvatorialle kymmenykset kaikesta vuotuisesta tuotannostaan ja kysyy\neikö Ekvatoria tyydy tähän. Ja tähän kysymykseen minä odotan vastausta\nviedäkseni sen kansalleni.\n\n-- Vai niin. Minä voin sanoa puolestani myöskin: Ekvatoria on jo\nvastannut.\n\n-- Mutta Ekvatorian päällikkö ilmoitti eilen neuvottelevansa\nhallituksen kanssa.\n\n-- Aivan oikein. Me neuvottelimme siitä, miten Ekvatoria voi\ntehokkaimmin antaa vastauksensa. Mutta ennenkuin ilmoitan hallituksen\npäätöksen, kysyn minä vielä kerran, eikö Turja Borealian päällikkö\ntahdo, säilyttääkseen rauhan tällä maapallon kapealla sulalla vyöllä,\npalata kansansa luo ja puhua sille järjen sanoja -- että sen tulee\nsuostua Ekvatorian ehtoihin, jos se tahtoo kansana elää. Minä en pyydä\ntätä Ekvatorian hallituksen nimessä, en Ekvatorian isänmaallisen kansan\nnimessä, vaan koko tällä tähdellä taistelevan ihmiskunnan nimessä. Minä\ntahdon olla avomielinen ja ilmoittaa sen perimmäisen syyn, miksi\nhallitus ei voi ehdoistaan peräytyä. Turja Borealian päällikkö on\nliikkunut maassamme, on nähnyt ne monet kansat, jotka sivistymättöminä,\nraakoina ja meille vihamielisinä ovat tulleet alueellemme ja joita\nmeidän on täytynyt ottaa vastaan yhteiskuntaamme. Nämä kansat ovat aina\nvalmiita levottomuuksiin, niitä voidaan hallita ainoastaan siten,\nettä ei muuteta järjestelmää, että ei osoiteta heikkoutta ja\nperäänantavaisuutta, ei anneta heille esimerkkiä siitä, että röyhkeitä\nvaatimuksia voi esittää rankaisematta, vieläpä niillä voittaa jotain.\nJos nyt Ekvatorian hallitus perääntyisi asetetuista ehdoista ja soisi\nBorealian kansalle niin erinomaisen edullisen aseman kuin mitä se\nvaatii, niin horjuttaisi se kansojen kunnioitusta hallitusta kohtaan,\njota luja hallitus ei voi sallia; se olisi kaikille kansoille ainakin\nnäennäisesti oikeutettu peruste vaatia myöskin muka parempaa asemaa. Ne\neivät ymmärrä, että olot ovat niin hyvät kuin ne yleensä voivat olla,\nne eivät ymmärrä, että ankara todellisuus ei salli heidän\nruusunhohteisten kuvitelmainsa toteutumista. Mutta jos nyt aivan näiden\nkansojen naapurina eläisi Borealian kansa meidän maallamme ja meidän\nluvallamme siten kuin se nyt tahtoo elää, niin nämä kehittymättömät\nEkvatorian kansat, ymmärtämättä, että Borealian kansa on aivan\ntoisenlainen kansa ja aivan toisenlaisessa asemassa, viittaisivat\nUuteen Borealiaan ja sanoisivat: niin on siellä, miksei meillä ole\nsamoin?\n\nSanalla sanoen hallituksen suostumus Borealian kansan tarjoamaan ehtoon\nolisi ratkaiseva merkki levottomuuksiin, kapinoihin, kenties\nkumoukseen, joka hävittäisi sivistyksen maan pinnalta. Tämän vuoksi\nminä kysyn, eikö Borealian päällikkö suostu palaamaan kansansa luo ja\nsanomaan sille: suostukaa! Me annamme laivan ja saattojoukon tälle\nmatkalle.\n\nTurja seisoi tuokion ajatuksissaan. Hän mietti näitä perusteita. Mutta\nsitte hän vastasi lyhyesti:\n\n-- Minä en voi sitä tehdä. Ja se olisi sitäpaitsi turhaa. Kansa ajaisi\nminut jäätikölle, jos minä sen tekisin.\n\nEkvatorian päällikkö lausui, että minä olen nähnyt oloja maassanne.\nNiin olen. Sanonko minä miltä ne näyttävät? Minusta tuntuu kuin tämä\nEkvatorian yhteiskunta olisi suuri vanhanaikainen johtuvan energian\nakkumulaattori. Sitä ladataan hetki hetkeltä, päivä päivältä. Se\nsihisee ja räiskähtelee pahaenteisesti. Teidän hallituksenne pelkää\npurkausta, mutta ei kykene latautumista estämään. Se häärii vain\nakkumulaattorin ympärillä varjelemassa, ettei syntyisi halkeamia tai\nmuita vääriä kosketuksia, se koettaa yhä siirtää purkausta\ntuonnemmaksi. Lopulta ei enää tarvita kuin pieni jonisoituminen\nilmassa, sääsken lento akkumulaattorin yli -- ja purkaus tapahtuu. Sitä\nei voida estää sellaisilla lapsellisilla puuhilla, mitä hallituksenne\npuuhailee. Borealian metsästäjät sanoisivat, että hallituksenne pitäisi\nkaataa ilves, mutta se tappaakin vain hyttysen. Uskokaa minua:\nennenkuin tämä miespolvi astuu kuoloon, räjähtää Ekvatorian\nakkumulaattori, olipa Borealian kansa täällä tai tuolla.\n\n-- Oletteko tutustunut sotajoukkoomme? Tiedättekö, että se on suurempi\nkuin koko Borealian kansa?\n\n-- Tiedän kyllä, vastasi Turja.\n\n-- Minä ilmoitan nyt, että ellei Borealian kansa suostu ehtoihimme,\nmerkitsee se sotaa. Meidän täytyy ajaa kansanne takaisin jäätikölle tai\nottaa se vangiksi. Eikö Borealian päällikkö tämän kuultuaan tahdo\nkehoittaa kansaansa suostumaan?\n\nTurja vastasi synkistyen:\n\n-- Minä sanon kaiken varalta: en voi Ekvatoriassa sellaista kuulla,\nettä minä sen tekisin.\n\n-- Vai niin. Siinä tapauksessa ilmoitan hallituksemme päättäneen, että\nTurja Borealian päällikkö pidätetään seuralaisineen täällä ja hänen\nkansansa luo lähetetään meidän puolestamme lähettiläitä. Elleivät he\ntuo suostumusta tullessaan, lähetetään samaa tietä sotajoukko.\n\nTurja kavahti pystyyn, mutta jäi sitte kuin paikalleen naulittuna\nseisomaan, tuijottaen ukkoon pöydän takana.\n\n-- Hullut, murisi hän kuin syvältä pään sisästä, rinnan sisästä. Eikö\nEkvatoria siis tiedä, että loppu saattaa tulla milloin hyvänsä?\nTäytyykö ihmisten petojen tavoin taistella keskenänsä silloin kun\ntähteämme uhkaa Avaruuden Hirviön kaikkipolttava syli. Kun jokainen\nihmiskunnan ajatus pitäisi olla tähdättynä sen suunnattoman taistelun\nvoittamiseen, mikä on käytävä tämän pallomurusemme puolesta, sen\npintaan juurensa imeneen elämän kukan puolesta Avaruuden tuntemattomia\nja arvaamattomia valtoja vastaan -- silloin nämä Ekvatorian hullut\ntahtovat sytyttää keskinäisen raatelun. Se on, se on -- -- -- Turjan\nläpi kulki hiljainen väristys.\n\nUkko oli kavahtanut istuimeltaan ja hiipinyt kuin ilves läähättäen\nTurjan luo, katsoi koukussa, kädet nyrkissä häntä kasvoihin ja imi\njokaisen sanan Turjan huulilta. Sitte hän hypähti, tarttui Turjaan,\nkouristui kiinni häneen, riippui hänessä ja kähisi:\n\n-- Tiedät, sinä tiedät, sinä siis tiedät sen. Varjelkoon meitä suuri\nhenki, tämä mies tuntee sen. -- --\n\nTurja repäisi ukon irti itsestään ja pudotti maahan. Siellä se juoksi\nedestakaisin:\n\n-- Pois, pois! Ei, ei, ei ikinä muuanne kuin -- -- --  Pois, pois! Tämä\nhelvetillinen mies tuntee sen. Missä on vartio? Hoi, missä on vartio!\n\nMutta sitte hän pysähtyi:\n\n-- Tunteeko kansasi sen, mistä puhuit?\n\nTurjan nauru kaikui kuin syvältä maan alta.\n\n-- Se tuntee siis, sähisi äijä.\n\nTurja käänsi selkänsä hullulle.\n\n-- Ei mitään lähettiläitä, ei mitään neuvotteluja enää, puhui äijä\nedelleen. Asia on selvä. Borealian kansa ajetaan heti jäätikölle. Sen\ntäytyy lähteä Ekvatoriasta ja kuolla niin pian kuin mahdollista. Ja\ntämä helvetillinen mies -- -- -- Hoi vartiosto!\n\nHän raotti ovea. Hetken kuluttua tuli joukko asestettuja miehiä.\n\n-- Tämä mies on haudattava siksi kuin kuolee. Ymmärrätte. Pois!\n\nÄijä oli loppumaisillaan. Hän vaipui tuoliinsa ja läähätti -- -- --.\n\nTurja ei ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki salit, näki\nihmiset. Mutta hänen aivonsa eivät ottaneet vastaan aistimuksia. Ne\nolivat sulkeneet ikkunansa ja pitivät sisällä neuvottelua. Ne ikäänkuin\nlatautuivat hiljaa aivan uusilla ajatuksilla. Siellä tehtiin tiliä\nVanhan Borealian, Uuden Borealian, Ekvatorian ja Avaruuden Hirviön\nkesken. Vanha Borealia taisteli puolestansa, pyysi apua ja\nvoima-asemien piiput möräsivät satapäiväisessä myrskyssä, Urja puhui\nTurjalle, kansa seisoi synkkänä ympärillä, se odotti kuolemaa tai\nTurjaa etelästä. Uusi Borealia valmistui sotaan, sen kansa lauloi\nraskaita taistelulauluja, siellä täällä kirahti Turjan korviin syytös,\nettä hän oli johtanut heidät tänne Ekvatoriaan murhattavaksi, se sattui\nkipeästi. Täällä taas Ekvatorian hyytelömassa ojenteli lonkeroitaan\nsulattaakseen itseensä Borealian kansan. Tuolla kaukana ojentelihe\nAvaruuden Hirviö uhaten kaikkia ja kaikkea. Se oli ankara asetelma ja\naivot kieltäytyivät muusta kun ne nyt ensikerran seuloivat tätä neljän\nkappaleen problemia, ongelmaa, kaikkien epätodellisten olettamusten\nhajottua ja koko ongelman näkyessä niinkuin se todella on.\n\n-- Vai niin. Nyt astutaan tähän huoneeseen. Onko täällä lämmin vai\nkylmä? Turja näki yhä ympärillänsä ihmisiä. Hän muisti, että joku oli\nhänelle jotain puhunutkin, mutta ei muistanut mitä. Hän muisti, että\njoku oli lukenut rullasta jotain hänen edessään, mutta ei totisesti\njaksanut muistaa, mitä asia koski. Nyt hän huomasi sen, että eräät\njalat vilahtivat aina hänen silmäinsä editse. Ne olivat vartijain\npäällikön jalat, jotka kävelivät ohi sen paikan permannolla, johon\nTurja tuijotti. Aivot raottivat ikkunaa, kun huoneeseen tuli uusi\njoukko asestettuja miehiä -- kaikesta päättäen haluttiin, että hän\nlähtisi tämän joukon mukana.\n\n-- Mutta missä on Jorma ja Taitsa?\n\nSellainenkin ajatus pääsi jo varastautumaan aivoihin. Se pysähtyi kyllä\naivan eteiseen.\n\n-- He varmaan hakevat minua. Missä minä olen?\n\nHän havaitsi olevansa vielä hallintorakennuksessa. Oli ikäänkuin yhden\ntekevää toistaiseksi, missä hän oli -- siksi kun saisi ensimmäisen\nvapauttavan otteen tästä neljän kappaleen problemista. Mutta\ntietoisuuden ulko-ovella kolkuttivat myöskin Jorma ja Taitsa. Ja\nikäänkuin heistä rauhaan päästäkseen tehtiin tietoisuuden ulko-osissa\nmelkein vaistomainen pikkusuunnitelma, myönnytys, kompromissi: jotain\ntietoa Jormalle ja Taitsalle. Se meni kuin itsestään: käsineestä\nsuomuja tielle ja käsine ovelle, kun astuttiin ulos.\n\nMutta senjälkeen sulkivat aivot ikkunansa entistä tarkemmin.\n\nMitä on nyt tehtävä?\n\nVanha Borealia odottaa. Hän on varma siitä. Se katsoo ensi talvena\nkuolemata silmästä silmään. Mutta sinne ei voida tehdä matkaa, kun\nsyttyy taistelu täällä. Täällä tarvitaan jokainen neuvokas mies.\nAvaruuden Hirviöstä olisi saatava pian selvä. Ekvatoriasta löytyisi\nvarmaan koneita, joilla se saataisiin. Mutta hallitus pelkää kuin\nkuolemaa sen tiedon leviämistä kansojen keskuuteen. Ja nyt syttyy\ntaistelu. Kuinka kauan se kestää? Kuoleeko Vanhaan Borealiaan jäänyt\nkansan osa, tuleeko Kaiken Loppu, ennenkuin se päättyy?\n\nKuljetaan asutuskeskuksen äärille. Turja astelee, saattajiaan\nhuomaamatta. Hän pudottaa suomun silloin tällöin tielle. Aivoissa\nkohisee ja pauhaa. Pää on kuuma. Rinnassa tuntuu raskas paino.\n\nSaavutaan vankilan portille. Kolkutetaan. Se kaikuu Turjan aivoihin\nasti. Hän havaitsee että on tultu perille.\n\n-- -- -- Mutta jos lähdetään kuljettamaan tänne pohjoiseen jäänyttä\nosaa kansastamme, pohtii Turja kopissansa, niin hävitään ehkä taistelu\nEkvatoriaa vastaan. Koko kansa ajetaan takaisin jäätikölle ja kuolee.\nSe on pahin tulos se. Ei näytä siis olevan muuta mahdollisuutta kuin\nantaa heidän odottaa Vanhassa Borealiassa siksi kunnes täällä on asia\nselvillä ja sitte hakea heidät. Turja tuli tähän tulokseen kerta\ntoisensa jälkeen. Mutta hän ei tahtonut uskoa tosiasiain lakien siihen\njohtavan. Hän kapinoitsi kopissansa tätä tulosta vastaan niin kauan\nkuin jaksoi -- kunnes hän huomasi, että tämä johtui hänen tahdostansa\neikä älystänsä. Laskelmien takana oli aina Urjan hahmo. Ja hän koetti\nsovittaa yhteen tosiasiain vaatimusta ja haluansa saada Urja luoksensa.\nSiitä johtui, että hän painiskeli päivänselvän totuuden kanssa, koetti\nsaada rikki logiikan lakeja, koetti saada sopimaan yhteen toistensa\nvastakohtia.\n\nVihdoin hän antautui. Hän tunnusti itsensä voitetuksi. Hän kumarsi\ntosiasiain järkähtämättömälle tulokselle ja päästi aivonsa lepoon.\nAivoista valui kuin hiljaisena virtana koko hänen olemukseensa raskas,\näärettömän raskas totuus: _Meidän on siis taisteltava ihmisiä vastaan\nja jätettävä Urja ja kaikki ne toiset toistaiseksi Vanhaan\nBorealiaan_.\n\nTämä paini väsytti Turjaa. Hän nukahti.\n\nKun hän heräsi oli äsken saatu tulema heti kuin tuossa hänen edessään.\n\nTaaskin se siis päättyy näin! Sinne jäi Urja. Kauas häipyvät rauhan ja\nilon päivät. Hiljainen aavistus sanoo hänelle, että niitä ei tule\nkoskaan. Rauha tulee vasta Suuren Rauhan portin toisella puolella.\n\nMutta Urja, Urja kulta -- -- --. Miksi sinä et sentään suostunut\nseuraamaan minua? Me olisimme vahvemmat. Me säästyisimme tällaisilta\npainiskeluilta.\n\n-- Mutta minähän taidan käydä vanhaksi, murahti Turja ja nousi. Hän\n_oli_, sen hän tunsi, monta vuotta eilistä vanhempi. Elämän\nenergian pohjavirta kulki hänessä entistä syvemmällä. Raskas\nkohtalontunne hiipi sen pinnalla.\n\nHän katseli kopin akkunaa katon rajassa. Se oli ensin kuin pieni pilkku\nkaukana avaruudessa. Mutta sitte se alkoi lähetä. Ja nyt hän havaitsi\nyhtäkkiä ympäristönsä, kopin kiviset seinät.\n\n-- Mitä minä täällä teen? ihmetteli hän. Mitä varten minä olen tänne\nkävellyt?\n\nNyt hänestä tuntui perin kummalliselta, että hän istui täällä -- kun\nEkvatorian joukot olivat jo kenties matkalla Uuteen Borealiaan. Jos ne\nyllättävät hänen kansansa, jos ne surmaavat sen koteihinsa, teillensä,\nvoima-asemiinsa, niinkuin ilvesjoukon! Tämäpä on ollut käsittämätöntä,\nettä hän on antanut tuoda itsensä tänne. Ja kuinka kauan hän on jo\nollutkaan täällä. Avaruuden nimessä, ulos täältä! Ellen minä kerkiä\nkansani luo ennenkuin hyökkäys alkaa on minun parasta juosta jäätikölle\nilveksen ruuaksi.\n\nAivoihin latautunut energia alkoi herätellä liike-energiaa. Turja oikoi\njäseniään, puristeli lihaksiaan, harppasi kopissa seinästä toiseen. Se\noli hänestä nyt sellainen turhanpäiväinen kiusallinen kotelo. Hänen\nhermonsa, aivonsa, tahtonsa jännittyivät niinkuin hän olisi aikonut\nhajoittaa kopin tahtonsa voimalla, puhkaista sen puristavat seinät\nyhdellä nyrkin iskulla. Hän tunsi että _täytyi_ olla kysymys vain\nhetkistä hänen ulospääsyynsä, muuten hän raivostuisi pilalle.\n\nVartija kuului lähestyvän koppia. Oli luonnollista, että Turjan mieleen\nvalahti heti: nyt! Hänen hermonsa, tahtonsa, mielensä olivat\nsellaisessa virityksessä, että koppiin astuvan vartijan tappaminen ja\npako tapahtuisi kuin omasta painostaan. Ja kuitenkin! Kun vartija\nrauhallisena, viattomana, nähtävästi ilman vihaa vartioitavaansa\nkohtaan, ainoastaan tehtäväänsä suorittaen astui koppiin, iletti Turjaa\najatus tappamisesta. Oli kuin olisi miehestä säteillyt häntä vastaan\nsaman, kaikille ihmisille yhteisen elämänvoiman pimeitä lämmittäviä\nsäteitä. Tuntui kuin tekisi hän äärettömästi luonnonvastaisen teon\nsammuttaessaan nämä säteet. Hän tunsi, että hänen tarvitsisi vain\nkuvitella itselleen Ekvatorian joukot murhaamassa Borealian kansaa,\nniin tekisivät hänen lihaksensa melkein koneellisesti työn. Pari\nsilmänräpäystä -- ja kaikki olisi ohi. Mutta hän ei sittekään tehnyt\nsitä. Mies lähti kopista ehjänä ja terveenä.\n\nJa täytyisikö hänen nyt tosiaan murhata ihmisiä päästäkseen tällaisesta\nluolasta! Hän tarkasteli ympärilleen. Häntä vangitsi vain puu, kivi ja\nrauta! Pitelisivätkö tällaiset aineet Borealian miestä, häntä, joka\nhallitsi säteilevää energiaa, radiovoimaa, omegametallia, joka voi\npalauttaa kaikki aineet nebuliumiksi? Hänen teräsaseensa leikkaa\nrautaa, kiven hän voisi pehmittää hapolla.\n\n-- Mutta aseen ne ovat häneltä vieneet ja happoja ei liene Uutta\nBorealiaa lähempänä.\n\nTurja kiskaisee penkin irti seinästä ja nostaa sen pystyyn seinää\nvasten sekä kiipeää sen avulla tarkastelemaan kapeata korkeata ikkunaa\nkaton rajassa. Siitä mahtuu ulos, jos poistaa nuo kaksi vahvaa\nrautatankoa. Turja ottaa esille johtoverkkokangasta lämmittävän pienen\nakkumulaattorin ja tyhjentää sen nestemäisen sisällön rautakankien\nylä- ja alapäihin. Hän odottaa hetken. Rauta sähisee, sauhuaa ja\nräiskähtelee -- -- --. Sitte hän tempaa yläpäät poikki, vääntää kanget\nsisäänpäin vaakasuoraan, kääntyy selin, ottaa käsin niistä kiinni,\nnostaa jalkansa ylös ja pistää ne aukosta ulos sekä samaa tietä koko\nruumiin. Akkuna on ulkona vain hiukan koholla maasta, joten hän on\npihamaalla. Kiivettyään onnellisesti aidan yli on hän kadulla.\n\nJorma ja Taitsa tapasivat hänet satamassa kulkemassa edes takaisin\nmyrskyssä ja sateessa. Hän oli nähtävästi syvästi kuohuksissa.\n\n\n\n\nVIII luku. Ensimmäinen taistelu.\n\n\nSoudun miehistö epäili ensin lähteä myrskyävälle merelle. Mutta kun\npäivän valjetessa sade lakkasi ja tuuli lupaili tyyntyä, sai Taitsa\nheidät suostumaan. Astuttiin alukseen ja se suuntasi kulkunsa lahden\nsuuta kohden. Turja tarkasteli koko ajan Jorman kaukoputkella\nympäristöä. Lahdessa kävi mereltä tuleva maininki ja alus kellui\ntasaisesti, soljahdellen aallolta toiselle. Tämä kelluminen haittasi\nhiukan soutua, mutta muuten se oli leppoisaa ja rauhoittavaa.\n\nSaavuttiin jo lahden suulle ja aava meri aukeni eteen. Satama näkyi\npaljain silmin enää vain epäselvästi takanapäin. Turja tarkasteli sitä\nvielä kaukoputkella ja näki suuren aluksen erkanevan rannasta ja\nsuuntaavan kulkunsa merelle. Turja ei aluksi kiinnittänyt siihen sen\nenempää huomiota arvellen sen olevan tavallisia merta kyntäviä soutuja.\nMutta kun ensimmäiset auringonsäteet sattuivat sen peräkannelle, oli\nhän näkevinään siellä sotaväen aseiden ja pukujen välkähtelevän. Turja\nantoi kaukoputken Taitsalle ja tiedusti, mitä hän arveli tuosta heitä\nseuraavasta aluksesta. Taitsa tarkasteli sitä tuokion, antoi\nkaukoputken nähtävästi kiihtyneenä Turjalle ja ilmoitti, että se on\nEkvatorian sota-aluksia ja sen maston nenässä kiilui sodan merkki,\nkirkas keihääseen lävistetty pallo.\n\nTurja ajatteli, että hänen olisi pitänyt ottaa selkoa, oliko muita\nsota-aluksia jo lähtenyt satamasta. Taitsan tiedustellessa tätä soudun\nmiehistöltä ilmoittivat nämä olevansa varmoja, että satamasta ei ollut\nkahden viime päivän kuluessa lähtenyt yhtään sota-alusta.\n\n-- Tiesivätkö miehet, että valmistettiin sotaretkeä?\n\n-- Eivät tienneet. Mikä kansa nyt mahtoi olla kapinassa?\n\n-- Ei mikään kansa. Mutta aiotaan ajaa jäätikölle muuan Ekvatoriaan\ntullut kansa.\n\n-- Vieläkö aikovat tehdä yhden konnantyön, ennenkuin näille Ekvatorian\nvaltaherroille tulee itsellensä vuoro lähteä jäätikölle.\n\nTurja sai sen käsityksen, että aluksen miehistöllä oli salainen\nluottamus siihen, että pian tulee jokin mullistus, joka antaa\ntilaisuuden kostaa ja ryöstää itsellensä maata ja tavaraa.\n\nOli tultu aavalle merelle. Suuri sotasoutu läheni nopeasti. Se kulki\naivan Borealian miehiä kuljettavan soudun reittiä. Ajoiko se takaa\nheitä? Se ajatus pyöri jokaisen kolmen aivoissa ja lopulta he\nilmaisivat sen toisilleen ja ryhtyivät sitä pohtimaan.\n\nOlisiko Borealian hallituksella ollut urkkijoita rannassa ja olisiko se\nniiden kautta saanut tietoonsa, että he olivat varanneet itselleen\nsoudun? Mutta miksi ei hallitus silloin yrittänyt estää heitä kokonaan\nlähtemästä? Olisiko se saanut tiedon liian myöhään? Tai katsoiko se\nmukavammaksi tuhota heidät merellä?\n\nLännestä näytti nousevan uusi ukkospilvi ja sen mukana myöskin\narvattavasti myrskytuuli. Soudun miehistö alkoi heitellä levottomia\nsilmäyksiä sinne päin ja katsella kysyvästi toisiinsa.\n\nSota-aluksen yksityiskohdatkin näkyivät jo paljaalla silmällä. Se\nläheni yhä nopeasti. Mutta pilvi nousi myöskin lännestä ukkospilven\nnopeudella ja piakkoin peittyisivät alukset toistensa näkyvistä\nmyrskyyn ja sateeseen.\n\nYhtäkkiä lakkasi pienen soudun miehistö soutamasta. Turjan aivoissa\nvälähti heti, että heidät oli petetty, miehistö oli Ekvatorian\nhallituksen kätyrejä. Mutta toiselta puolen hänestä tuntui\njärjettömältä tällainen menettely: Luuliko Ekvatorian hallitus\ntosiaankin pääsevänsä heistä mukavammin merellä kuin maalla?\n\nSoutajain päällikkö tuli ilmoittamaan, että sota-aluksen mastossa oli\nmerkki, joka käski pysähtymään, ja he eivät uskaltaneet olla\ntottelematta. -- Siis se ajoi sittekin takaa heitä! päätteli Turja.\n\nNyt alkaisi siis ensimäinen ottelu, jossa Ekvatoria ja Borealian kansa\niskevät vastakkain. Se alkaa mitä kummallisimmissa olosuhteissa. Kaksi\nBorealian miestä on Ekvatorian miesten soutamassa laivassa. Heillä on\napunaan yksi mies, joka on enemmän heidän puolellansa kuin Ekvatorian\nja vastassansa heillä on Ekvatorian suuri sotasoutu kenties täynnänsä\nsotaväkeä. Tuskinpa Borealian miehet koskaan joutuisivat pitämään\npuoliansa tätä epäedullisemmissa olosuhteissa. Tämä taistelu merellä\nolisi siis kuin ennakkokoe, näyte ja miksei -- ennustus. Se antaisi\nvihjauksen siitä miten edessä oleva taistelu tulisi päättymään.\n\nTällaiset ajatukset mielessänsä Turja harkitsi tilannetta. Koko\nkansansa kohtaloiden paino tuntui taasen hänen hartioillansa. Ei niin,\nettä hän olisi pitänyt itseänsä näiden kohtaloiden ratkaisijana. Hän\ntiesi, että hänen kansansa taistelee loistavasti ilman häntäkin. Olihan\nsiellä Karma ja monta muuta saman lajin miestä. Mutta hän tunsi\nkuitenkin, että hän voi taasen nyt seuraavina hetkinä tuntuvasti\nvaikuttaa siihen, miten helpoksi tai raskaaksi taistelu hänen\nkansallensa muodostuu.\n\nAluksi hän ilmoitti soutajille, että kun myrsky ja sade peittää heidän\naluksensa sotasoudun näkyvistä, on heidän soudettava. Hän ottaa\nvastuullensa sotasoudusta annetun käskyn rikkomisen ja takaa heille\nmyöskin, ettei heitä rangaista. Mutta soutajat alkoivat käyttäytyä\nuhkaavasti.\n\n-- Tämä mies aikoo syöstä heidät surman suuhun, vaan tietäköön hän,\nettä tästä ei ole pitkä matka mereen ja meri on syvä ja vaitelias ja\npitää saaliinsa, niin että hänen on parasta puhua hillitymmin. Kyllä he\ntietävät, mitä yksi mies Ekvatoriassa takaa -- ei mitään.\n\nSalama leimahti Turjan radioputkesta ja joukko miehiä putosi\ntuhdoiltansa tai lyyhistyi kasaan.\n\n-- Teille ei ole nähtävästi koskaan puhunut Borealian mies, koska te\nepäilette miehen sanaa. Mutta nyt puhuu. Ja hän sanoo teille miehet,\nettä teidän on soudettava kun käsketään tai te ette tuhdoltanne ikänä\nnouse.\n\n-- Minä kysyn, kiljasi hän niille, jotka kauhuissaan katselivat\ntovereittensa elottomia ruumiita ja peräkannelta pauhaavaa hirmuista\nmiestä, aiotteko te totella vai ette? Kädet ylös ja kunniasana!\n\nKädet kohosivat ehdottomasti.\n\n-- Hyvä, lausui Turja ja lähetti Jorman herättämään taintuneet.\n\nNyt oli miehistö Turjan vallassa. Kaikki huomio voitiin kohdistaa\nsotasoutuun -- ja myrskyyn, joka läheni kohisten ja jyristen. Vielä\nnäkyi takaa-ajava laiva ja oli enää vain kenties parin tuhannen mitan\npäässä, kun ensimmäinen salama paukahti Turjan pään päällä ja lähenevä\nsade nielaisi koko laivan peittoonsa. Turja käski heti kääntää aluksen\nvasten tuulta ja soutaa mahdollisimman joutuisaan. Hän aikoi pyrkiä\nlaitatuulta länteen ja siten kiertää pyörteen keskuksen ohi tyynemmälle\npuolelle. Täten jäisi pyörremyrsky hänen aluksensa ja takaa-ajavan\nsoudun väliin ja voitaisiin kenties välttää taistelu näin\nepäedullisissa olosuhteissa.\n\nMutta meri alkoi käsitellä heitä sangen uhkaavasti. Aallot kävivät yhä\njyrkemmiksi ja alkoivat valella vettä soudun yli. Airot alkoivat soutaa\nkauhistuvien miesten käsissä tyhjää ja soutu alkoi tärähdellä ja\nrusahdella uhkaavasti. Turja seisoi reelingin suojassa peräkannella\npidellen köydestä kiinni ja tarkasteli mahtavaa meren pauhua. Hän ei\nollut vielä koskaan tehnyt tuttavuutta tällä tavalla raivoavan meren\nkanssa. Lyhykäiset matkat Borealian lahdella pienillä aluksilla\nsuoritettiin silloin kun oli tyven aika. Myrskyjen raivotessa oli\nBorealian lahti jo jäässä.\n\nKun alus hyppeli ja tärskähteli hänen allansa, kun vastaan vyöryi aalto\nniinkuin nunatakijono jäätiköllä, kun soudun keula toisinaan sukelsi\nkuohuun ja kun alus taasen soljahti esiin kohoten valtavalla liikkeellä\nkorkeuksiin, niin vaikutti se Turjaan omituisen kiihoittavasti. Hänen\nruumiinsa liikehti aluksen tahdissa, hänen silmänsä säteilivät valtavan\ntunteen kiihkoa, hänen jäsenissään tuntui kuin olisi hän johtanut\njuohevilla liikkeillään koko myrskyn pauhua.\n\nMutta hän heräsi pian tästä huumaustilastaan ja alkoi harkita asemaa\nkylmästi. Alus kieppui yhä avuttomampana ja vesivyöryt yrittivät jo\npyyhkiä miehiä mukaansa. Satoi, salamoi ja jyrisi. Sotasoutua ei\nnäkynyt missään.\n\nTurja käsitti vihdoin, että jos myrskyä jonkun aikaa jatkuu, ei tästä\naluksesta saavu maihin naulaakaan. Miehistä tulee kalojen ruokaa.\n\nKun tuuli pysyi yhä lounaassa eikä syklonin keskustaa siis vieläkään\noltu sivuutettu, viittasi Turja luoksensa soutajain päällikön, sai\nhänelle huudoilla ja eleillä selväksi mielipiteensä sekä ilmoitti, että\non käännyttävä takaisin, koetettava etsiä sotasoutu ja he ottavat\nJorman kanssa tehtäväkseen yrittää vallata se. Sillä voitaisiin kestää\nmyrskyssä.\n\nSoutajain päällikkö ilmoitti olevansa samaa mieltä, että heidän\naluksensa ei enää kauan kestä myrskyssä. Mutta hänen mielestään heidän\npitäisi piakkoin saavuttaa muuan saari -- he ovat joutuneet siksi\nkauaksi länteen. Hänen mielestään oli pahin myrsky ohi ja jos maata\ntavataan muutamassa tiimassa, niin ovat he pelastettuja.\n\nSaatuaan jonkunverran selvää saaren asemasta, muodosta ja suuruudesta,\npäätti Turja antaa soutaa edelleen, mutta nyt jokseenkin suoraan\nlänteen. Kulku tosin kävi tämän kautta entistäänkin vaikeammaksi ja\naluksen hypyt yhä oikukkaimmiksi, sillä myrsky raivosi nyt ylähangalta.\nMutta soutajain päällikkö ilmoitti, että hän on huomaavinaan jo\nmerkkejä maan läheisyydestä.\n\nPonnisteltiin taas tuokio ja näytti tosiaankin siltä kuin alkaisi\naallokko hellittää. Ja kun sade hiukan harveni, näkyi maata.\n\nNyt tuntuivat aluksen liikkeet jo unettavilta äskeisen jännittävän\npainiskelun jälkeen. Tosin jysäyttelivät silloin tällöin pienet\npintahyrskyt soudun kupeeseen, mutta kun korkea maa alkoi suojata\ntuuleltakin, tuntuivat enää vain aavalta kiertävät mainingit.\n\nSoutajain päällikkö ei tuntenut tarkoin tällä kohdalla olevaa\nrannikkoa. Laskettiin sen vuoksi hiukan etelämmäksi ja päädyttiin\nsiellä erääseen suojaiseen kauniiseen lahteen. Päivä oli kulunut täten\nponnistellessa ja alkoi pimetä. Vaikka sade lakkasi ja taivas selkeni,\nei enää nähnyt selvästi maan luonnetta. Se häämötti vain salaperäisenä\npimentona edessä. Kohinasta ja mainingeista päättäen puhalsi tuuli ja\nmeri myllersi edelleen aavalla.\n\nPäätettiin yöpyä tähän ihanteelliseen satamaan. Kaiken varalta\npidettiin laiva pimeänä, valoa ei saanut sytyttää muuanne kuin\nhytteihin, joista se ei näkynyt. Päivän ponnistelujen jälkeen painuivat\nkaikki levolle, ainoastaan vartijat valvoivat. Turja, Jorma ja Taitsa\npäättivät valvoa vuorotellen.\n\nTaitsan vuoro oli valvoa ensin. Turja loikoi perämajassa ja mietiskeli,\nmitä tämä pakollinen viivytys mahtaisi merkitä Borealian ja Ekvatorian\nvälisessä taistelussa. Ennättäisivätkö Ekvatorian joukot nyt ennen\nhäntä Borealiaan? Tämän ajatuksen tuomasta kiusallisesta tunteesta\nhuolimatta nukahti Turja ja näki unta Urjasta ja Avaruuden Hirviöstä.\n\nUrja seisoi Avaruuden Hirviön lonkerolla, joka ojentui maata kohti. Hän\nviittoi kiihkoisasti Turjalle ja koetti nähtävästi häntä varoittaa.\nMutta Turja ei häntä ymmärtänyt. Ilmassa soivat, humisivat ja\npauhasivat Avaruuden äänet. Turja ei kuullut, vaikka hän ponnisti\nkaikki voimansa; hän tahtoi kuulla, hän luuli joka hetki kuulevansa,\nmutta ei kuitenkaan kuullut ja se oli niin ilkeätä. Lopulta Turja tuli\nepätoivoiseksi ja painoi päänsä alas. Silloin hän huomasi maassa\nvierellänsä naisen -- -- --\n\nTaitsa herätti hänet, kun hän oli nukkunut mielestänsä vain tuokion,\nilmoittaen että lahdessa niemen toisella puolella oli alus,\ntodennäköisesti sotasoutu. Hän oli aikansa kuluksi kiivennyt mastoon ja\nsieltä nähnyt matalan niemen yli valojen tuikkivan ja niiden hämyssä\nlaivan piirteet. Turja nousi heti, kiipesi mastoon ja totesi Taitsan\ntiedonannon oikeaksi Ja mikäpä muu alus se olisi kuin se sotasoutu,\njoka oli ajanut heitä takaa ja jonka oli täytynyt myöskin hakea\nsuojaisaa satamaa.\n\n-- Me emme siis pääse siitä ilman taistelua, mutisi Turja. Ja taistelu\non sittekin mahdollinen vaikka se ei olisikaan sama sotasoutu.\n\nSaaren vuorissa pauhasi tuuli ja ulapalla kuuluivat vyöryvän yhä\nedelleen aallot. Kuinka kauan tätä säätä jatkuisi? -- Sitä voi jatkua\nkauan. On tulossa kylmä vuodenaika. Nämä ovat syysmyrskyjä. Vaikka he\npääsisivät tuolta soudulta pakoon, niin olisi heidän kenties viivyttävä\nkauan täällä saaren suojissa.\n\n-- Mutta me _emme voi_ viipyä täällä päiviä, mietiskeli Turja.\nMeidän on lähdettävä kuitenkin myrskyyn ennemmin tai myöhemmin. Ja\nmiksemme voisi lähteä mahdollisimman pian? Jätämme tuon soudun tuonne\nlahteen makaamaan. -- -- -- Mutta heti ei voida lähteä. Miehistö on\nlopen uupunut. Se nääntyisi jo ensi ponnistuksissa. -- -- -- Aamulla\npäivän valjetessa huomataan meidät sotasoudusta ja silloin emme pakene\nilman taistelua. Ainoa menettelytapa olisi pujahtaa nyt vain johonkin\ntoiseen lahteen. -- -- --\n\nTurja herätti soutajain päällikön ja neuvotteli hänen kanssansa. Hän ei\nhalunnut lähteä pohjoiseen päin pitkin rannikkoa, sillä se oli täynnä\nkareja ja hän ei tuntenut sitä tarkalleen. Etelämpää ei taas enää löydy\nsuojaisaa lahtea. Maa kääntyy länteen jo tuon lahden takana, missä\nsotasoutu oli.\n\n-- Siispä ei ole muuta ratkaisua kuin taistelu, päätteli Turja\nitsekseen. Ja meidän on parasta suorittaa se tänä yönä, nyt heti.\n\nHän herätti Jorman ja ilmoitti, että heidän täytyy nyt ryhtyä\nsellaiseen tehtävään, jollaista kukaan Borealian mies ei ole koskaan\nsuorittanut -- heidän täytyy vallata Ekvatorian sotasoutu ja kukaties\nsurmata ihmisiä.\n\n-- Meidän kansaamme vastaan, Jorma hyvä, on julistettu sota. Meidät\naiottiin haudata luoliin Ekvatoriassa. Sotajoukkoja on lähetetty tai\nlähetetään surmaamaan kansaamme ja ajamaan loput jäätikölle. Tämä\nsotasoutu on matkalla luultavasti Uuteen Borealiaan, se ajaa meitä\ntakaa tehdäkseen meistä sivumennen kalojen ruokaa. Meidän täytyy joutua\nkansamme luo ennenkuin Ekvatorian murhamiehet. Meidän on lähdettävä\ntästä lahdesta myrskyyn vielä tänä yönä. Mutta oma aluksemme ei kestä\nmyrskyssä -- meidän on vallattava tuo sotasoutu, joka loikoo tuolla\nlahdessa. Ajattelen, että menemme kannelle keinolla millä hyvänsä,\nesitämme suoraan sen päällikölle vaatimuksemme, että hänen on\nluovutettava soutu meille. Ellei hän suostu, otamme sen heiltä.\nTällainen on tehtävä, lähteekö Jorma mukaan?\n\n-- Jos sopisi, niin panisin pari ehtoa, mörisi Jorma epäröiden.\n\nTurja synkistyi:\n\n-- Antaa kuulua!\n\n-- Ensiksikin, että päällikkö koettaa järjestää asiat niin, ettei minun\ntarvitse mietiskellä mitään sukkeluuksia, ettei minun yleensä tarvitse\ntehdä runsaammin aivotyötä, vaan että minä saan hoidella vain niin\nsanoakseni tehtävän ruumiillista puolta, ja toiseksi, että päällikkö\npuolestaan avustaa minua sitte erään toisen sotaisen laivan\nvaltauksessa, kun tullaan kotiin -- jos niinkuin sattuisin saamaan\nnapinreikiä vaatteihini.\n\n-- Jorma tarkoittaa Orman tyynnyttämistä, naurahti Turja.\n\n-- Niinpä niin.\n\nTurja lupasi tehdä parastaan täyttääkseen molemmat ehdot.\n\n-- Jäänkö minä sitte tänne toimettomaksi? kysäisi Taitsa.\n\nTurja salli hänen kernaasti olla yrityksessä mukana, jos hän sitä\ntodenteolla tahtoi.\n\nJa niin taisteltiin ensimmäinen varsinainen taistelu Borealian ja\nEkvatorian välisessä sodassa yöllä kaukaisen saaren lahdessa valtameren\nkeskellä. Se oli lyhyt, mutta monessa suhteessa merkillinen.\n\nKolme miestä astuu venheeseen. He soutavat sotasoudun kupeelle.\n\n-- Ken siellä? kysytään soudusta.\n\n-- Mies, jolla on tärkeätä asiaa päällikölle, vastaa Taitsa puhtaalla\nEkvatorian kielellä.\n\n-- Ei päällikkö ota yöllä puheillensa tuntemattomia.\n\n-- On kysymys aluksenne kohtalosta.\n\nKuuluu liikettä kannelta, keskustelua ja kolinaa. Vihdoin laskeutuvat\nportaat.\n\n-- Henkenne menetätte, jos tämä on kujetta. Se mies, jolla on asiaa,\nsaa tulla ylös.\n\n-- Me tahdomme tulla kaikki, emme jätä toveriamme yksin.\n\nTaas neuvotteluja. Sitte ilmoitettiin, että se mies, jolla on asiaa,\nsaa tulla peräkannelle, toiset keulaan.\n\n-- Olkoon menneeksi.\n\nPäällikkö kävelee peräkannella. Turja esittää asiansa: hän vaatii, että\ntämä soutu luovutetaan hänelle. Päällikkö miehineen saavat siirtyä\npieneen soutuun tässä lähistössä, ainoastaan soutajat jäävät.\n\nPäällikkö tuijottaa häneen kuin mielipuoleen.\n\n-- Minä en oikein ymmärrä -- -- --.\n\n-- Sepä kummallista. Koetin esittää asiani kyllin selvästi. Me olemme\nmatkalla Borealiaan. Myrsky yllätti meidät. Emme voi jatkaa edelleen\npienellä soudullamme. Vaadin, että tämä soutu luovutetaan\nkäytettäväksemme. Palautan sen täydessä kunnossa takaisin\nmahdollisimman pian.\n\n-- Hän on kuin onkin hullu, nauroi päällikkö. Viekää heidät takaisin\nveneeseensä!\n\n-- Meidän täytyy ottaa tämä alus väkivalloin, ellei muuten luovuteta.\n\n-- Keiden täytyy ottaa? Onko täällä jokin väijytys? Tiedättekö, että\nnyt on sota-aika? Tämä on sotalaiva. Tuo on sellaista puhetta, että se\nmaksaa pian henkenne. Astukaa veneeseenne, minä sanon, tai -- -- --\nMiehet tähdätkää! Joko veneeseen tai kalojen ruuaksi!\n\nMutta heti kun sivulla oleva vartiasto nosti putkensa tähdätäkseen\nTurjaan, vongahti keulasta salama ja vartiosto lysähti maahan.\n\n-- Minä kysyn nyt uudestaan luovutatteko? huusi Turja.\n\nMutta päällikkö ei enää kuunnellut häntä, vaan juoksi perään huutaen\nmiehiänsä ampumaan roistot. Laivan keskiosasta alkoi paukkua molempiin\npäihin ja perästä leiskahteli tulta. Keula pysyi Jorman ja Taitsan\nhallussa, sillä jälkimmäinen oli heti ensimmäisen laukauksen\npamahdettua hiipinyt sulkemaan keulasuojan luukun. Tässä suojassa\nnukkuvat sotilaat jäivät loukkuun.\n\nTurja poistui salamannopeasti siitä, missä hän oli seisonut päällikköä\npuhutellessaan ja pian vongahtelivat hänen radioputkensa säteet\nperäsuojaman katolta yli laivan, kaikkialle. Jos olisi ollut valoisa,\nolisi leikki loppunut lyhyeen. Mutta nyt eivät Turja ja Jorma nähneet\nvastustajiaan vaan tähtäsivät vain heidän paukkujensa leimahtelun\nmukaan. He eivät uskaltaneet käyttää myöskään sellaisia salamoita,\njotka olisivat lamauttaneet kerrassaan kaikki sillä puolella laivaa\nolevat, sillä he pelkäsivät osittain satuttavansa toisiinsa, osittain\nmyöskin että säteet vaikuttavat aluksen rautaisiin osiin ja saavat\naikaan vaurioita -- -- --.\n\nPaukahteli enää vain silloin tällöin ja lopulta hiljeni kaikki.\n\nSekä Turja että Jorma olivat haavoittuneet lievästi. Taitsan tila oli\narveluttava. Hän oli luukkua sulkiessaan saanut ruumiiseensa pari\nkuulaa.\n\nTurja käski Jorman tuoda hänet peräkannen majaan ja lähti itse edellä\nlyhtynsä sytyttäen katsomaan hänelle tilaa. Tultuaan majaan jäi hän\ntuijottamaan pehmeistä hienoista patjoista valmistettua vuodetta majan\nsivuseinällä. Siinä lepäsi nainen -- kaikesta päättäen kuollut tai\ntainnuksissa. Peite oli vedetty puoleksi syrjään ja toinen jalka\nkaartui sulavissa rytmeissä permannolle -- ikäänkuin aikoisi hän nousta\nvuoteeltaan.\n\n\n\n\nIX luku. Kotona.\n\n\nTurja kulki Uuden Borealian esikunnan suojamassa edestakaisin ja\nkuunteli Karman selostusta:\n\n-- Olin varovaisuuden vuoksi pitänyt vahteja vuorella, josta voi\nkaukoputkella tarkastaa asuttuja alueita. Kaksi päivää sitte antoivat\nvartijat tiedon, että asutulla alueella liikehti suuria joukkoja tänne\npäin. Lähetin lisää tiedustelijoita ja käskin ottaa selvää mitä väkeä\ntulijat ovat. Tuli tieto, että ne ovat Ekvatorian sotajoukkoja.\nAavistin pahinta. Käskin vuorella olijain palata alueemme rajalle ja\nsiellä tiedustella, mikä on tulijain tarkoitus. Tästä joukosta palasi\nvain puolet. Muut saivat surmansa Ekvatorian sotaväen paukahtavista\nputkista. Tunnustan tehneeni suuren tyhmyyden kun en varoittanut heitä\nja selittänyt heille tarkemmin, miten heidän tuli menetellä. Mutta\nluotin heidän johtajaansa, joka oli, niinkuin päällikkö tietää,\nneuvokas mies.\n\nTämän jälkeen pysäytin heti puolet tavallisista töistä, panin\nvoima-asemat ja ladatut akkumulaattoritkin valmistamaan radioputkia ja\nmaavetureja. Kokosin valiojoukon miehiä ja samosin sen kanssa\nEkvatorian murhamiehiä vastaan. Tänä aamuna lakaisivat putkemme kaksi\njoukkoa maahan. Muut joukot pyörsivät hurjaa vauhtia takaisin ja\nvuorelta näimme heidän jatkavan matkaa vielä asutulla alueellakin.\nKiirehdin ennen muita takaisin. Tullessa tapasin päällikön lähetin.\n\n-- Hyvä on, virkkoi Turja. Tämä merkitsee sitä, että nyt he tulevat\nvasta sitte kun tälle niemimaalle on siirretty suunnattomat määrät\nEkvatorian sotaväkeä ja kun myöskin sotasoudut ovat valmiina\nhyökkäämään rannikollemme. Ne tuskin enää yrittävät yllätystä pienillä\njoukoilla. -- -- -- Karma hyvä, meille tulee vaikeita aikoja.\nEkvatorian hallitus on hirviö, joka ei hellitä ennenkuin siltä on mahti\nmennyt. Meidän on nyt varustauduttava julmaan taisteluun,\nhelvetilliseen taisteluun. -- -- -- Tämä on kerrassaan järjetöntä, se\non kerrassaan eläimellistä! Meidät pakoitetaan ponnistamaan voimiamme\nmurhataksemme mahdollisimman paljon ihmisiä! -- -- -- Se on kamalaa\ntaistelua, se on kamalampaa kuin mikään taistelumme lunta ja jäätä\nvastaan. Se ei kenties ole niin kovaa taistelua, mutta se on meistä\nvaikeampaa sen vuoksi että se on järjetöntä. Mutta ei auta muu. Meidän\non sekin kestettävä. -- -- -- Minä sanon Karmalle nyt tässä: meidän on\nvoitettava Ekvatorian hallitus, meidän on pudotettava sen kädestä\nruoska ja lyötävä se maahan.\n\nKutsu eduskunta koolle. Esitän sille merkilliset terveiset\nEkvatoriasta, kuvaan aseman sellaisena kuin se todella on sekä\nkuulustan hyväksyykö se ajatukseni ja suunnitelmani.\n\nKun he olivat keskustelleet ja neuvotelleet varustautumisesta alkavaa\ntaistelua varten sekä tapahtumista Uudessa Borealiassa ja Ekvatoriassa,\nkysyi Turja vihdoin:\n\n-- Tunnetko jo metsästäjäin paukkujen rakenteen? Me valmistamme\nniitäkin -- mutta paljon parempia, sellaisia, jotka kantavat kauas ja\njoilla voidaan tähdätä pimeässäkin.\n\nKarma ilmoitti tuntevansa.\n\n-- Mutta kieltä minä en ole jaksanut opetella sen vintiön kanssa.\nTietääkö päällikkö mikä otus hän on -- metsästäjäin päällikkö\nnimittäin? _Hän on nainen_ -- ja aika vintiö vielä naiseksi.\n\n-- Nainen? hämmästyi Turja.\n\n-- Varmasti.\n\n-- Mistä Karma sen tietää?\n\n-- Hän tappoi vartijansa ja aikoi paeta. Ajoin häntä takaa ja kun olin\nkaatanut hänet, kannoin hänet veturiin -- -- -- Tunnenhan minä toki\nnaisruumiin.\n\n-- Mutta -- -- -- kantoihan Jormakin hänet metsästä eikä hän epäillyt\nmitään.\n\n-- Jorma -- -- --. No, hänelle on nainen samaa kuin Orma, ja jos hänen\nmukaansa arvostelee, niin -- --\n\n-- Aivan niin, aivan niin, naurahti Turja.\n\n-- Olisin kernaasti ajanut koko muukalaisjoukon jo aikoja sitte\nmetsään, mutta en tahtonut kuitenkaan tehdä sitä omin päin. Ajattelen,\nettä nyt on välttämätöntä puhdistaa alueemme muukalaisista.\n\n-- Meitä vastaan taistelee, Karma hyvä, oikeastaan vain Ekvatorian\nvallasluokka. Sillä on käytettävänään eri kansoihin kuuluvista\nseikkailijoista ja pakkokeinoja käyttäen otetuista miehistä kokoonpantu\nsotajoukko, joka tottelee Ekvatorian hallitusta tottumuksesta, ruoskan\npelosta ja muista sellaisista syistä. Mutta Ekvatorian orjuutetut\nkansat eivät meitä vihaa. Päinvastoin: heistä tulisi meille\nliittolaisia taistelussamme, elleivät he olisi kurjia, saamattomia,\nriitaisia raukkoja. Ekvatorian hallitus pelkää heitä, samoinkuin se\npelkää meitä.\n\nKaikki muukalaiset eivät senvuoksi ole meille vaarallisia. Päinvastoin\nsaattaa meille toisista, niinkuin esim. Taitsasta, olla suurta hyötyä.\nMutta jos muukalaiset haluavat, saavat he mennä. Tahdon puhutella tuota\npäällikköä, tuota naista -- -- --.\n\nSotasoudussa satamassa on Taitsa vaikeasti haavoittuneena ja muuan\nEkvatorian nainen heikkona sairaana. Lähetä taitavia naisia heitä\nhoitamaan -- -- --.\n\nHetken kuluttua astui sisään metsästäjäin päällikkö hiljaisena,\nylpeänä.\n\n-- Olette surmannut Borealian miehen, kivahti Turja. Jos olisitte\nBorealian kansalainen tai vapaaehtoisesti tänne saapunut, niin tietäisi\nse sitä, että ilvekset saisivat ruokaa. Mutta kun olen tuonut teidät\ntänne väkivalloin, käsitän murhatyönne sen taistelun jatkoksi, joka\nsuoritettiin metsässä meren rannalla. Saatte ehdottaa itse\nrangaistuksenne ja kun se on suoritettu, saatte vapaasti lähteä.\n\nPuhuteltava oli kääntänyt selkänsä Turjalle ja tuijotti ulos. Turjan\nveri kuohahti. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja karjahti.\n\n-- Lakatkaa oikuttelemasta. Saatte helposti selkäsaunan, se on\nnähtävästi jäänyt kasvattajaltanne antamatta. Borealiassa ei ole tapana\nsietää naisten oikkuja. Meillä ei ole aikaa siihen.\n\nHän astui kuohuksissa oikuttelijan luo. Tämä käännähti nopeasti. He\nkatsoivat toisiansa silmästä silmään. Oikuttelijan silmissä kiiluivat\nkyynelhelmet.\n\n-- Hm. Vai niin, vai niin.\n\nNyt oli Turjan vuoro katsella ulos.\n\n-- Hän saa mennä. Selvittäkäämme asia mahdollisimman pian. En tahdo\nenää pidättää vieraitani päivääkään, puheli Turja.\n\n-- Saanko siis valita rangaistukseni? lausui nainen melkein puhtaalla\nBorealian kielellä.\n\nTurja nyökäytti.\n\n-- Pyydän saada taistella ensimmäisten riveissä Ekvatorian sotajoukkoja\nvastaan. Riittääkö se?\n\nTurja aikoi huomauttaa, että ensimmäisten riveissä taistelemista ei ole\npidetty Borealiassa rangaistuksena, vaan kunniana silloin kun on ollut\nkysymys lumen ja jään voittamisesta ja että alkavassa taistelussa\nasianlaita on varmasti oleva sama. Mutta sitte hänestä tuntui\njoutavalta sanastelu tämän naisen kanssa tässä tällaisella hetkellä,\njolloin sadat tehtävät häntä odottivat. Yksinkertaisinta on suoriutua\nhänestä mahdollisimman pian. Saakoon hän suorittaa taistelupaikoilla\njoitain sopivia tehtäviä, koska on niin tahtonut ja sitte menköön sen\ntiensä.\n\nNainen poistui ja Turja luuli unohtaneensa hänet.\n\n\n\n\nX luku. Varusteluja ja pikku tapahtumia.\n\n\nOli se aika, jolloin ensimmäiset lumimyrskyt raivosivat Vanhassa\nBorealiassa. Turja oli tavallista levottomampi pohjoiseen jääneen\nkansanosan kohtalosta. Hän päätti lähettää kaiken uhallakin retkikunnan\nsen luokse. Muutaman kymmenen miehen poissaolo saattoi kyllä vaikuttaa\nratkaisevastikin taistelun kulkuun täällä etelässä -- mutta samoin\nheidän läsnäolonsa voi vaikuttaa ratkaisevasti taistelun kulkuun siellä\npohjoisessakin. Hän ei voinut varmasti arvioida kumpiko taistelu\nvaatisi kipeimmin nämä miehet. Molemmat kansanosat kamppailivat\nhenkensä edestä, kummallakin oli vastassansa säälimättömät hirvittävät\nviholliset. Mutta jo se seikka, että Turja itse oli täällä ja voi aina\nseurata taistelun kulkua, jännittää voimat äärimmilleen, taistella itse\nkymmenen edestä, jos kireälle kävi -- jo se seikka pani hänet tekemään\npäätöksensä retkikunnan lähettämisestä. Sen tuli olla parhaista\nmiehistä kokoonpantu, joka ainoan sen jäsenistä tuli osata johdattaa\nkansa jäätikön yli etelään, jos sen täytyisi äärimmäisessä hädässä\nlähteä matkalle ennenkuin etelässä olisi ratkaisu tapahtunut ja maa\navoinna tulijoille. Retkikunnan tuli osata johtaa myöskin taistelua\nEkvatorian sotajoukkoja vastaan, jos vaeltava kansa ennättäisi jäätikön\nyli, ennenkuin Ekvatorian joukot olisivat karkoitetut tältä\nniemimaalta.\n\nTurja tunnusti itsellensä, että hän on tuskin milloinkaan toiminut niin\nepämääräisillä perusteilla ja niin häälyviä olettamuksia rakentaen kuin\nnyt lähettäessään tämän retkikunnan. Mutta sittekään hän ei voinut olla\nsitä lähettämättä.\n\nTämän retkikunnan päällikön valinta oli sangen vaikea tehtävä.\n\nOikeastaan olisi pitänyt lähettää Karma. Silloin Turja olisi voinut\nsuhtautua asiaan jokseenkin yhtä rauhallisesti kuin jos hän olisi\nlähtenyt itse. Mutta Karma oli toistaiseksi kaikkein kykenevin\njohtamaan taistelua täällä etelässä, jos Turja tavalla tai toisella\njoutuisi pois johdosta. Ja kun tämä täällä oli tällä kertaa päärintama\n-- ei Karmaa voinut lähettää.\n\nJorma ei taas tullut kysymykseen Orman ja aivojensa vuoksi.\n\nTehtävä annettiin Turmalle. Hän sai valita itsellensä parhaita miehiä,\njäätikönkulkijoita, sai täyden vallan varustaa retkikuntansa miten\nparhaiten osasi ja lähdettävä hänen oli heti kun myrskyt jäätiköllä\nhellittäisivät.\n\nHän sai vietäväkseen Turjan miehekkäät terveiset kansalle, sekä\nsellaiset ohjeet, että he eivät saa kuolla sinne pohjoiseen. Jos he\nvoivat, on heidän ponnisteltava vielä vuosi. Silloin luulee Turja\nvoivansa tulla noutamaan heidät vapaaseen ihanaan maahan, jossa on ilo\nelää. Täällä on tarpeeksi lämpöä, täällä on ravintoa. Täällä jo\nvoima-asemat jymisevät, työlaulut raikuvat ja kansalla on joka päivä\nhetkinen lepoon ja nuorilla leikkiin. Täällä on niinkuin siellä\nBorealiassa oli niinä aikoina, joista meille vanhat kertoivat kun me\nolimme lapsia.\n\n-- Me muistelemme joka päivä teitä siellä pohjoisessa, me toivomme,\nettä saisimme pian olla taas kaikki yhdessä. Me ajattelemme joka päivä,\nmiten raskas lienee tämä päivä veljille ja sisarille pohjoisessa, ketä\nkutsuu siellä tänään kuolema. Me näemme aina silmiemme edessä sen maan,\njossa menneet polvet, esi-isämme nukkuvat -- nyt jo suurimmaksi osaksi\njäätikön alla -- ikuista untansa, jossa jäätikkö hautaa työkentän,\nleikkikentän toisensa perästä, jossa veljemme ja sisaremme vielä\nhoitavat viimeistä kansamme perintöä.\n\nMutta me emme kadu lähtöämme siitä maasta, Me tahdomme luoda tänne\nuuden Borealian.\n\nNiinkuin lumi ja jää on vallannut entisen maamme, niin yrittävät\nomituiset järjettömät ihmiset valloittaa uuden maamme ja ajaa meidät\njäätikölle kuolemaan. Mutta niinkuin lumi ja jää voittivat meidät, niin\naiomme me voittaa nämä ihmiset. Heidän apunansa eivät ole Avaruuden\nvoimat, niinkuin ne olivat entisten vihollistemme apuna.\n\nVuoden kuluttua, niin uskomme, on täällä maata vaikka kymmenelle\nBorealian kansalle -- kaikille sellaisille kansoille, jotka osaavat\ntehdä työtä, jotka kunnioittavat työtä ja sitä, joka tekee työtä, jotka\nymmärtävät, että työ on elämän perustus ja että sen mukaan on siis\nyhteiskunta rakennettava. Sen sijaan ei täällä vuoden perästä ole enää\nnykyisiä vallanpitäjiä, jotka ovat unohtaneet, että energia, joka ei\ntee työtä, ei voi hallita työtä tekevää energiaa, vaan hävittää\njälkimmäinen edellisen. Toivomme, että voitte taistella siellä vuoden\nja varustautua sillä aikaa matkalle. Vuoden kuluttua tulee täältä suuri\nretkikunta ja tuo matkavarusteita. Me täällä valmistamme juhlan, sillä\nme riemuitsemme teidän tulostanne suuresti. Kun suuret radiosäteet\nvongahtelevat taivaalle lähimmiltä nunatakeilta, lähtevät täältä\nveturimme teitä vastaan, veljet ja sisaret, ja riemukulussa saatamme\nteidät uuteen maahan.\n\nJa sitte olemme vahvat taistelemaan yhdessä viimeistä ja suurinta\ntaisteluamme Avaruuden valtoja vastaan.\n\nToistaiseksi emme ole saaneet Ekvatoriasta mitään apua aurinkokunnan\nkohtalon tuntemiseen. Luulemme kuitenkin saavamme selville tämän\nongelman sitte kun lähin taistelu on ratkaistu.\n\nMutta elleivät veljet ja sisaret katso viisaaksi viipyä vuotta\nentisessä maassamme, niin lähtekää jäätikölle ja tulkaa tänne.\nLähetämme sinne parhaat jäätikönkulkijat, jotta he voivat johtaa\nmatkaa, jos tarvitaan. Lähemmät tiedot antaa Turma. -- -- --\nRetkikunta sai mukaansa tavattoman joukon lyhyitä karuja viestejä,\njoissa syvällä humisi Borealian kansan miehekäs kaipaus. Niiden\njoukossa oli myöskin Turjan kirje Urjalle. Se juhlallisen vakava tunne,\njoka ei milloinkaan ollut päässyt pälehtimään pinnalla heidän ollessaan\ntoistensa rinnalla, oli vihdoin purkautunut tähän kirjeeseen, sen\nlyhyihin kömpelöihin, tunnepitoisuudeltaan alkuvoimaisiin lauseisiin.\n\nJa niin lähti Turman joukko, jättäen kansansa suuren rynnistyksen\naattona. Kansa oli täten jakautunut kolmeen osaan. -- Mikä oli oleva\nkunkin osan kohtalo?\n\nKansa Uudessa Borealiassa oli päättänyt pitää maansa ja puolustaa sitä\nkaikin voimin. Ja tämä \"kaikin voimin\" merkitsi oikeastaan enemmän kuin\nkaikin voimin. Lepohetket lopetettiin, säilytettiin vain tarkalleen\nsellainen yöuni, että kansan työtarmo pysyi korkeimmillaan. Kaikki\ntavalliset työt jäivät naisten ja lasten huoleksi. Miehet valmistivat\nvetureja, radioputkia, siirrettäviä voima-akkumulaattoreja, joihin\nvarastoitiin energiaa niin paljon, että puolessa päivässä voitiin sitä\nsiirtää maan äärestä toiseen, pienen vuoren polttamiseen ja\nsulattamiseen tarvittava määrä. Turja suunnitteli uusia suuria\npaukahtavia putkia, lähtien ekvatorialaisilta vallatuista, joiden\ntähtäimet kiiluivat omalla valollansa pimeässä ja jotka kantoivat pari\nkolme tuhatta mittaa. Karma harjoitti osaston miehiä niitä käyttämään.\nLyhtyjä ja valonheittäjiä valmistettiin tukuttain. Ja sitte alettiin\nvalmistaa omegametallia, josta tehtäisiin niin vahvoja panssaripukuja,\nettä Ekvatorian rautaputket eivät tekisi niihin reikiä.\n\nToiset voima-asemat lähettivät energiansa rannikolle, missä\nrakennettiin sotasoutuja. Koneet surisivat, vasarat paukkuivat ja\nmaaveturit pyyhkivät pitkin teitä. Joukkueet marssivat harjoituksiin ja\nharjoituksista pois, radiosäteet vongahtelivat ja radioputket\npaukkuivat. Rannassa opettivat Ekvatoriasta tulleen sotasoudun soutajat\nalusten soutamista, ohjaamista ja purjehdusta. Ruokavaroja\nvarastoitiin, joukkueet kulkivat metsästämässä aina jäätiköllä saakka.\n\nPäivä päivältä toivat tiedustelijat tietoja Ekvatorian sotajoukkojen\nnoususta niemimaalle. Vasta neljännes lienee perillä, yhä uusia\nkuljettivat laivat sulan vyön kaikista osista.\n\nMäärätyt tiimat päivässä työskenteli Turja apulaisineen suuressa\nkeksinnöille pyhitetyssä laboratoriossa. He uurastivat sovelluttaakseen\nakkumulaattorien energian kuljettamaan aluksia. Oli tehty kokeita\nsoutavalla, työntävällä ja pyörivällä koneistolla. Vihdoin lopetettiin\nkokeilut, kun ei ollut enää aikaa kehittää keksintöä pitemmälle, kahden\npotkivan potkurin koneistoon. Ne sovitettiin keulaan ja perään ja\nyhdistettiin kaksivartiseen vipuun aluksen keskessä, mihin vipuun\nvoimakone vaikutti. Ne olivat vesilinnun räpyläjalan tapaisia, avautuen\nja ottaen eteensä vesipinnan silloin kuin liikkuivat taaksepäin ja\ntyöntäen alusta siis eteenpäin ja sulkeutuen liikkuessaan toiseen\nsuuntaan. Ja kun perässä olevan potkurin työntö ja keulassa olevan veto\ntapahtuivat täsmälleen vuorotellen, kulki alus tasaisesti. -- Tämän\njälkeen rakennettiin vain tällaisella koneistolla varustettuja aluksia\nja niihin harjoiteltiin miehistöt.\n\nSitte alettiin suunnitella sellaista veturia, joka kulkisi maalla ja\nvedessä ja olisi panssaroitu sekä kauas kantavilla rautaputkilla\nvarustettu. Sellainen valmistuikin ja muutamia sen mallisia\nvalmistettiin taistelun kestäessä.\n\nJokainen voiman pisara, jokainen liike, jokainen sana, jokainen ajatus\ntähtäsi voittoon -- vaikka yhä uusia laumoja laskettiin Ekvatorian\nlaivoista Borealian niemimaalle. Joka päivä sai Turja tiedon niiden\nlukumäärästä.\n\nHän ajatteli kerran, että he voisivat tuhota nämä joukot ennenkuin\nkaikki olisivat saapuneet ja ennättäneet piirittää Borealian. Mutta\ntoiselta puolen hän tiesi, että hänen kansansa lähtisi sangen\nvastenmielisesti tuhoamaan näitä joukkoja varsinaiselle Ekvatorian\nalueelle. Se mieluummin taisteli raskaimmankin taistelun oman alueensa\nrajoilla. Toiseksi voisi Ekvatoria ehkä heittää laivoilla suuret\nsotavoimat Borealian alueelle ja tehdä siellä tuhoja pääjoukkojen\nollessa etelämpänä. Kolmanneksi ei Borealian joukoilla, jos ne\nlähtisivät oman maansa rajojen ulkopuolelle, olisi käytettävänään\nmaansa voimalähteitä ja kaikkia muita apuneuvoja. Kansan voimakeskus\noli kuvaannollisessakin mielessä täällä, täällä olivat sen juuret,\njoilla se imi maasta voimaa.\n\nNeuvoteltuaan esikuntansa ja eduskunnan kanssa päätti Turja sittekin\nodottaa vihollisia oman maan rajoilla.\n\nSuunniteltiin luonnon suomia etuja hyväksi käyttäen sinne täydellinen\npuolustusjärjestelmä. Rakennettiin teitä, dynamoja, asetettiin\npaikoilleen suurimmat akkumulaattorit, padottiin rajajokia järviksi,\nvalmistettiin tähystys- ja ampuma-asemat, puheluasemat,\nkuuntelusemaforit j.n.e.\n\nVähitellen muodostui Uudesta Borealiasta jättiläiskoneisto, jota\nkuitenkin voitiin hoitaa parillakymmenellä koskettimella keskuksesta.\nNäitä koskettimia soittelemalla voitiin syytää tulta ja surmaa\nBorealian rajoilta kaikkiin ilmansuuntiin, voitiin panna liikkeelle\nkymmenet laivat ja sadat veturit ja tuhannet miehet. Kaikkialta\nlensivät tiedot tähän keskukseen, kaikkialle voitiin sieltä\nsilmänräpäyksessä käskyt lähettää. Borealia oli kuin suuri meressä\nkelluva maneetti. Se loisti, värähteli ja oikoi tuntosarviaan, sillä\noli suuri satojen hermojen yhteinen solmu, keskus, ja jos sieltä\nannettiin käsky, alkoi elimistö suihkuttaa ympärilleen -- ei vettä --\nvaan tulta ja voimaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- -- -- Taitsa oli ensi kerran jalkeilla sotasoudun kannella. Raikas,\nhiljainen tuuli puhalteli mereltä, metsä humisi lähistössä, satamassa\npaukkui, surisi ja sihisi. Miehet huutelivat toisilleen ja silloin\ntällöin pyrähti veturi tieltä satamaan ja taas takaisin. Lahdella kulki\nalus, mastossa Borealian merkki: punaisena hohtava ellipsoidi. Taitsa\nihmetteli -- hän ei nähnyt airoja ja laiva kulki kuitenkin nopeasti.\n\nSotasoutu kellui rauhallisesti ja aurinko paistoi kuin himmeän harson\nläpi, lämmittäen kuitenkin tuntuvasti. Taitsa istahti penkille\nkeulakannella ja heittäytyi muistelmiensa, tunnelmiensa ja\nkuvittelujensa valtaan. Hänellä oli se lahja, joka Borealian kansalta\nnäytti puuttuvan, nimittäin elää tuokioittain voimakasta kuvittelujen\nja niitä seuraavien tunnelmien elämää, soudella mielikuvien ulapoilla.\nHän oli ihmeekseen huomannut, että kun hänen ruumiinsa imi parantumisen\nalkaessa ravintoa, niinkuin kuiva sieni nestettä, niin että hän ihan\nhikosi kiihtyvästä palamisesta, niin samalla hänen mielensä leiskahteli\nkuin nuoren pojan. Hän rakasti, vihasi, kaipasi ja kaihosi useina\npäivinä, niinkuin kuohukkaimmassa nuoruudessaan. Tuntui kuin hänen\nsielunelämäänsä kehittyisi nopeasti samat asteet kuin kerran\nluonnollisen kasvunsa varrella: avuttoman kyynelöivän lapsen asteelta\ntunteilevan ja kuohuvan nuorukaisen asteelle, ja nyt hän oli\njättämäisillään tämän herkän kauden ja tulemassa jälleen mieheksi.\n\nSatamassa hajusi veistetty puu, alusten sivelypihka ja niiden\ntulisijojen torvista tuleva savu. Lahden hiljaiset pienet laineet\nsädehtivät auringon valoa ja alukset suuntasivat matkansa kauas\ntasaisen taivaanrannan taakse. -- -- -- Kaikki tämä palautti hänen\nmieleensä erään toisen sataman kaukana maapallon toisella puolella,\njonka äärellä hän oli viettänyt elämänsä huolettomimmat ja iloisimmat\npäivät. Oli juostu toisten poikien kanssa pitkin meren rantoja, oli\nleikitty satamassa, oli tehty tuttavuutta kaikkien laivojen ja niiden\nmiehistön kanssa. He tunsivat joka ainoan tässä satamassa käyvän\nsoudun, sen puutteet ja vahvat puolet, miten se kulki tyynellä, oliko\nse aallolle nouseva, kiikkuiko se, miten se lastissa kesti myrskyä\nj.n.e. -- Sataman haju ja melu oli hänelle tuttua ja kotoista, se teki\nhyvää mielelle. -- -- Hän muisti, miten oli nuorukaisena kaihonnut\nkauniina päivinä aavalle merelle tasaisen taivaanrannan taakse. Siellä\noli hänen mielikuvituksensa kaunis maailma, mereen vaipuvien laivojen\nmastoista liehuttivat hänelle hänen omat mielikuvansa ja houkuttelivat\nlähtemään.\n\nJa sitte hän kerran lähti. Hän kulki Ekvatorian ristiin rastiin ja\npysähtyi lopulta sen toiseksi suurimpaan asutuskeskukseen. Siellä hän\nvarttui mieheksi, oppi tuntemaan olot ja sen pohjattoman kurjuuden,\nmissä hänen oma kansansa oli sekä sen turmeluksen, mihin vallassääty\noli vajonnut ja mihin se veti perässään orjansakin.\n\nTuli sitten mietiskelyn, salaisten keskustelujen, liittojen ja\nsalaliittojen aika. Hän muisti ne sadat poikamaiset suunnitelmat, joita\nnäissä liitoissa valettiin Ekvatorian hallituksen kukistamiseksi. Ne\nolivat poreita, jotka nousivat pinnalle syvällä kärsivien kansojen\nvavahduksista, mutta ne hajosivat heti todellisuuden ilmakehään\nkohottuaan. Ainoa tulos oli muutaman kymmenen miehen karkoitus\njäätikölle, niiden joukossa hän, Taitsa.\n\n-- Kummallinen on elämä tämän tähden pinnalla, mietiskeli Taitsa. Tulen\ntänne, touhuan hetken, painun kuoloon. Ympärilläni ystävät katoavat\nniinkuin unennäöt, joiden kanssa olen hetken seurustellut. Yksi kuolee\nkotonansa kurjuuteen, toisen nielee meri, kolmannen korjaa Ekvatorian\nteloittaja. -- -- -- Sitte tulee minun vuoroni. Poistun kenenkään\nkaipaamatta, kukaan ei jonkun ajan kuluttua tiedä, että minä olen ollut\nolemassa. Sukupolvet käyvät tomuni ylitse, uudistavat saman kiertokulun\nja painuvat maaemon syliin. -- -- -- Ja kun kaikki loppuu, ei edes\nyhden elektronin värähdys avaruudessa osoita meidän olleen olemassa.\n\nIhmeellinen arvoitus on tämä elämä. Ja kaikesta päättäen alkaa se minun\nkohdaltani olla ohi. Alan käydä vanhaksi. -- -- --\n\nMuisteltuaan täten menneitä tapahtumia, palasi hän vihdoin nykyisyyteen\nja hänelle johtui mieleen, että tässä sotasoudussa pitäisi olla sairas\nnainen, Ekvatorian vallassäädyn nainen, jota oli hoidettu perämajassa\nsamaan aikaan kun hän häälyi elämän ja kuoleman välillä keulamajassa.\nKen hän mahtaa olla? Ja kuinka hän oli tähän laivaan joutunut?\n\nHän tunsi joukon Ekvatorian vallassäädyn naisia, olisipa omituinen\nsattuma, jos tapaisi täällä jonkun heistä.\n\nEntäpä jos olisi Oila täällä. Hänellä oli sukunsa virheet: kylliksi\nkyynillisyyttä, kylmää niljakasta tarmokkuutta valloitellessaan ja\nhyljätessään miehiä, hän saattoi olla keskustelussa terävän ilkeä.\nMutta pohjalla hänessä oli haudattuna vakavuutta, joka ei tullut esille\nkoska sitä ei mikään tehtävä kysynyt, koska sitä pidettiin\nnaurettavana. Se paljastui muutamia kertoja sen jälkeen kun Taitsa oli,\nniinkuin Oilalla oli tapana sanoa, onkinut itsellensä huonon ystävän\nmerestä -- pelastanut nim. Oilan eräässä haaksirikossa. Hän kävi\nsilloin tällöin Taitsan takuulla heidän kokouksissaan -- ja varma oli\nTaitsa siitä, että hän ei heitä ilmi antanut.\n\nKun hän sattui sille tuulelle, purki hän koko kärsimyksensä ilmoille,\nhän kuvasi terävin kirskuvin lausein Ekvatorian elämän, hän arvosteli\nsäälimättä kaikki mahtimiehet, hän pilkkasi naisia, \"rakastavia\nkoneita\", jotka valitsivat rakkautensa esineet \"lemmen mittojen\"\nmukaan, hän kirosi sukunsa ja syyti orjakansojen silmille halveksunnan\nryöpyn -- ja sitte hän meni kotiinsa eikä tahtonut tietää koko\nmaailmasta moneen päivään.\n\nMutta on mahdotonta, että Oila olisi täällä. Hänen kerrottiin\nmuuttaneen maapallon toiselle puolelle heti kun kuulustelut olivat\npäättyneet ja näytti varmalta, että salaliittolaiset tuomittaisiin\njäätikölle.\n\n-- -- -- Mutta jos hyvinkin on Heljä, omituinen ilmiö säädyssään, joka,\nniinkuin hän sanoi, tahtoi soittaa elämän kaikki asteikot. Hän liikkui\nhienoimmissa piireissä, kun sille tuulelle tuli, lasketteli siellä\nsukkeluuksia ja teki tekosia, joista säädylliset aivan kauhistuivat.\nSitte hän läksi kuljeksimaan päämäärättömästi, tehden tuttavuuksia\nkenen kanssa sattui, aivan valikoimatta. Hän nimitti tätä \"eläväksi\narpapeliksi\" ja nautti siitä. Merkillisyytenä kerrottiin, että hän ei\nvalloitellut miehiä eikä myöskään suostunut valloitettavaksi. Taitsaan\nhän osui pahki siten, että hän oli ajaa eräällä matkalla Taitsan jalat\nmurskaksi, kun tämä nukkui tien vieressä. Hän otti hänet vaunuihinsa ja\ntunnusti myöhemmin tällöin saaneensa pienenlännän voiton arpapelissään.\n\nTunsihan Taitsa Ekvatorian vallassäädyn naisia useitakin -- toiset\nkauempaa toiset lähempää, He olivat tavallaan mielenkiintoisempia, kuin\nEkvatorian vallassäädyn miehet. Sillä kun miehet alkavat palvella\nlemmen hengetärtä, ovat he täydellinen rappeutumisilmiö luonnossa,\nvalmis pois heitettäväksi. Kun naiset palvelevat tätä hengetärtä,\ntekevät he vain paheen siitä, mikä on aiottu heille hyveeksi.\n\n-- Mutta kuka ihme mahtanee olla hän tuolla perämajassa?\n\nTaitsa ei voinut vastustaa uteliaisuuttansa vaan päätti käydä\ntervehtimässä kohtalotoveriansa. Hän asteli peräkannelle ja avasi majan\noven. Hän huudahti hämmästyksestä. -- Siellä istui patjoihin nojaten\nkalpeana Sonja Ounantytär!\n\n-- Kas vain, hän hymyili raukeasti, hiukan ivallisesti ja nousi\npatjoilta. Siinähän vihdoinkin tulee liittolaiseni, avustajani. Olen\nodottanut teitä täällä monta päivää. Täällä on niin hirvittävän ikävä.\nMikä kylmä ja jörö kansa! Kaikki käy täsmälleen, oivallisesti kuin\nkone. Mutta kaikki on hirvittävän vakavaa! Kiitos, että tulitte!\nPetkuttajakin on tänne tervetulleempi kuin joku noita mörköjä. Uh! Onko\nse meidän Turjammekin samanlainen. Siinä tapauksessa olemme nähneet\nturhaa vaivaa, rakas liittolaiseni.\n\n-- Olen tosiaankin hämmästynyt tavatessani neiti Sonjan täällä. Ja\ntunnustan, että tunnen itseni hiukan noloksi, vaikka pidänkin tekoani\naivan oikeana. Se teko olisi voinut jäädä tekemättäkin, sillä olisihan\nmeidän pitänyt tietää, ettei Turja pysy Ekvatorian vankikopeissa,\nvarsinkin kun suuret tehtävät odottivat häntä täällä.\n\n-- Jättäkäämme syytökset ja puolustukset, vilkastui Sonja korjaten\npukuansa ja vapauttaen jalkansa peitteestä. Mutta sanokaa minulle nyt\nkerta kaikkiaan, mikä tämä tällainen kansa on? Ja miten ihmeessä\nvallattiin minun laivani?\n\n-- Onko tämä neiti Sonjan laiva? ihmetteli Taitsa.\n\n-- On ja ei. Saatuani tiedustelijoiltani sanoman, että\nkulkuriliittolaiseni olikin petturi -- -- -- älkää pahastuko,\nsanokaamme: näytteli kahta jopa kolmeakin osaa, ja että hän oli\nlähdössä merelle juuri sen miehen kanssa, jonka minä tahdoin huostaani,\nniin esitin Ekvatorian päällikölle, että saisin sotasoudun ajaakseni\ntakaa pakenevaa. Pyyntööni suostuttiin. Lopun kai tunnette. Mutta\nvastatkaa nyt minun kysymyksiini!\n\n-- Te kysyitte -- -- --? Taitsa katseli pienestä akkunasta itsekulkevaa\nsoutua lahdella.\n\n-- Aluksi kysyin vain, mitä ihmisiä nämä oikein ovat, mikä kansa tämä\non. Siellä kotona puhuttiin vain, että taasen on yksi kansa tullut\nEkvatoriaan. Mutta minusta näyttää, että tästä kansasta ei voi puhua\nsillä tavalla, vaan pikemminkin, että nyt on tullut alueellemme\n_se_ kansa, josta suuri henki meitä varjelkoon.\n\n-- Niin.\n\nTaitsa kääntyi päin Sonjaan, joka pyöritti kiihkeästi kaulastansa\nriippuvaa koristetta ja odotti vastausta.\n\n-- Epäilemättä tämä kansa on peljättävin mitä koskaan on Ekvatorian\nalueelle saapunut.\n\nKoriste pysähtyi Sonjan kädessä ja kului hetkinen ennenkuin tuli\nvakavasti:\n\n-- Luuletteko niin!\n\n-- Olen varma siitä.\n\n-- Mutta mitä se sitte aikoo? Koriste alkoi taasen pyöriä. Sanokaa!\n\n-- Se aikoo elää.\n\n-- Sitäkö vain! Sehän on kovin kilttiä. Eläväthän muutkin Ekvatoriaan\ntulleet kansat.\n\n-- Sanooko neiti Sonja sitä elämiseksi?\n\nTaas pysähtyi koriste ja syntyi vaitiolo.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Jos neiti Sonja ja hänen kansansa olisivat Ekvatorian muiden\nkansojen asemassa, niin sanoisitteko, että se on elämistä. Eiköhän se\ntuntuisi kuolemalta.\n\n-- Te siis tarkoitatte, että tämä Borealian kansa aikoo elää samalla\ntavalla kuin minun kansani.\n\nTaitsa nauroi:\n\n-- En suinkaan. Päinvastoin luulen, että tämä kansa ei ikinä voi elää\nniinkuin neiti Sonjan kansa. Ehkä sitte, jos se saa tuhannen vuotta\nrappeutua työttömänä, ilman todellista olemassaolon taistelua.\n\n-- Se on pahasti sanottu minun kansastani, kovin pahasti. -- Sonja\nmietti. -- Hm. Ehkäpä, ehkäpä Te olette osittain oikeassa, Mutta vielä\nen ole kuullut, mitä Te luulette tämän Borealian kansan sitte todella\naikovan.\n\n-- Se aikoo elää niin kauan kuin maapallolla suinkin voi elää.\n\n-- Te jyrisette tuon, niinkuin jonkin kamalan asian. Mitä peljättävää\nsiinä olisi meille? Saahan sitä aikoa elää kuinka kauan tahansa. Mutta\nmitä se aikomus sitte merkitsee? Mikään ei estä elämästä.\n\n-- Eikö estä? Muistakaa mitä sanoin Ekvatorian orjakansoista.\n\n-- Muistan, muistan. Niinpä niin. No, jos siltä kannalta -- -- --.\nMutta minä olinkin sitä mieltä, että tämän kansan olisimme voineet\nantaa asua rauhassa maapalaansa.\n\n-- Ja kuitenkin lähditte ensimmäisenä sitä vastaan taistelemaan! --\nTaitsa nauroi. -- Se on suloista naisellista johdonmukaisuutta!\n\n-- Suu kiinni, tulistui Sonja. Älkää suvaitko laskea pilaa. Tiedättehän\nTe, rakas liittolaiseni, ketä vastaan minä halusin taistella. Kansasta\nminä viis, hymyili hän, tahdoin valloittaa vain yhden miehen. -- -- --\nMinä olin tosiaan sitä mieltä, että tämä sota on turha. Olisimme\nantaneet tämän kansan asua rauhassa maatansa. Tämän hirmuisen kansan,\njoka aikoo elää maailmanloppuun saakka! Olisimme sanoneet, että eläkää\nsuuren hengen nimessä! Entä sitte?\n\n-- Mutta on voimia, jotka eivät anna kansojen elää rauhassa. Niihin ei\nEkvatoriassa kiinnitetä mitään huomiota. Mutta tämä kansa tuntee ne. Ja\nse aikoo taistella niitä vastaan.\n\n-- Ja mitä ne ovat?\n\n-- Lumi ja jää.\n\n-- Mutta nehän ovat kaukana.\n\n-- Ne tulevat kenties pian lähelle.\n\n-- Kuinka, luuletteko niin?\n\n-- On tosiaan käsittämätöntä, että Ekvatoria elää niinkuin ei mitään\nolisi tulossa. Ja kuitenkin on todennäköisesti tulossa merkillisiä\ntapahtumia.\n\nTaitsa oli noussut, kiihtyi ja käveli edestakaisin.\n\n-- Sonja neiti kysyy, mikä tämä kansa on ja mitä se aikoo. Minä en\noikeastaan tiedä mitä se aikoo. Mutta minä luulen tietäväni, mitä sen\ntulisi tehdä ja minkä se todennäköisesti on tekeväkin. Sen on\notettava käsiinsä johto Ekvatoriassa, sen on johdettava taistelua\nratkaisevimmalla hetkellä, silloin kun ihmiskunnan, koko tähtemme\nkohtalo ratkaistaan.\n\n-- Te puhutte kummallisia asioita, merkillisistä tapahtumista,\nratkaisevista hetkistä, tähtemme kohtalosta.\n\nSonja asettui Taitsaa vastapäätä.\n\n-- Nyt Te ette pääse käsistäni ennenkuin olette pusertanut itsestänne\nviimeisen pisaran koko totuutta. Kas niin. Alkakaa!\n\n-- Hyvä. Minä sanon koko totuuden.\n\nJa Taitsa kertoi kaiken sen, minkä hän oli Borealiassa kuullut\nAvaruuden Hirviöstä, maapallon kohtalosta, lumesta ja jäästä,\nkosmillisesta tomusta ja meteoreista. Hän huomasi ihmeeksensä\neläytyneensä Borealian kohtaloihin, ajatuksiin ja tämän kansan\ntaisteluihin niin, että hän kertoi elävästi ja voimallisesti.\nSairasvuoteelta noussut elimistö lämpeni ja hehkui ja sanat valuivat\nyhä tunnepitoisempina ja tulisempina.\n\n-- Tämän tähden ihmiskuntaa odottavat arvaamattomat kohtalot. Onko\ntullut hetki, jolloin elämä sammuu tämän tähden pinnalta ja tähti itse\nuppoaa Avaruuden alkuhehkuun uudestaan valettavaksi, sulaa ja antaa\naineksia uuteen maailmaan, jolla äärettömien ajanjaksojen kuluessa\nelämä kukkii paremman, kauniimman kukan kuin tämä elämä täällä? Onko\nAvaruuden kaikkeus tuominnut meidät, jotka emme ole totelleet sen\nsalaisia järkähtämättömiä lakeja, vaan olemme ne hukanneet\naavistustemme piiristä? -- Kaikki riippuu Borealian kansasta! Se on\nainoa kansa, joka voi noutaa armon Avaruuden valloilta ja pelastaa\nelämän tällä pallolla. Se on paennut Ekvatoriasta kauan sitte,\nsäilyttänyt terveet, ankarat tavat ja lujat ruumiit ja aivot. Se on\npainiskellut pohjoisessa satoja vuosia lunta ja jäätä vastaan -- se on\nvalmistunut ottamaan käsiinsä johdon tällä tähdellä, se on valmistunut\nuudistamaan ja järjestämään Ekvatorian elämän, se on valmistunut\njohtamaan taistelua silloin kun vastaamme tulee Avaruuden Hirviön\nratkaisevin kohta.\n\nTämä kansa on jäyhä ja karu. Kun se lähti Borealiasta toimivat sillä\nvain määrätyt hermot -- se ei lempinyt, se ei laulanut, se ei iloinnut\neikä surrut, se ainoastaan ponnisteli. Se osa kansasta, joka jäi\njälelle, on vieläkin samanlaista. Tämä osa täällä on kuin nuortunut.\nSehän rakastelee, laulaa ja iloitsee. Mutta jokainen heistä tuntee\nkuitenkin aina yhden ilon, nimittäin nähdä päämäärä, yhteinen päämäärä\nja ponnistaa siihen yhteisin voimin, ajatella selvästi ja käyttää\nenergiaa tuhlaamatta sitä pisaraakaan hajanaisiin itsekkäisiin\nyrityksiin.\n\nJospa Te, neiti Sonja, näkisitte ja käsittäisitte, mitä kaikkea tämä\nkansa on saanut aikaan. Sillä on siellä pohjoisessa asunnot\nomegametallia, valoisat ja tilavat, kasvitarhat lumen ja jään keskellä,\nvoima-asemat jättiläiskokoiset, joissa se muutti joen ja tuulen\nenergian johtuvaksi ja säteileväksi energiaksi. Ajatelkaa! He\nhallitsevat täydellisesti säteilevää energiaa, heitä palvelevat\nelektronit ja emanatiot! He valmistavat suurimman osan ravinnostansa\nkemiallisesti mineraleista. Heidän kasvatuksensa on järjestetty\nnerokkaan yksinkertaiseksi, melkeinpä koneelliseksi, käyttäen hyväksi\nkaikkia energian hallitsemisen taitoja. Heidän yhteiskuntansa on\nsatojen vuosien taisteluissa valautunut sellaiseksi kokonaisuudeksi,\nettä sillä tuntuu olevan ikäänkuin hermot kaikkialla ja yhteinen\nhermokeskus. Ajatelkaa: heistä oli käsittämätöntä, että täällä\nEkvatoriassa toiset ihmiset saattavat kuolla puutteeseen ja kurjuuteen\nsillä aikaa kuin toisilla on yltäkyllin! --  Taitsa oli kävellyt\nedestakaisin. Nyt hän huomasi, että Sonja oli noussut ja seurasi\nkiihkeästi hänen kuvaustaan. Hän oli sairaan ja kuumeisen näköinen.\n\n-- Mutta nyt me lopetamme, mehän olemme vielä sairasvuoteelle kuuluvia.\n\nHän pakotti Sonjan istuutumaan.\n\n-- Te ette ole vielä kertonut, miten minun laivani vallattiin, kuiskasi\nSonja, katsellen melkeinpä kauhuissaan Taitsaa.\n\n-- Siinä ei ole paljon kertomista. Se oli kyllä merkillinen ottelu,\nmutta suoritettiin sangen nopeasti. Ja Taitsa kertoi.\n\n-- Katsokaas. Nämä ihmisethän voivat putkiensa salamoilla tuhota\nkokonaisia sotajoukkoja. Ekvatorialla on suunnattomat sotavoimat. Niitä\nkuuluu keräytyvän niemimaan eteläosaan kuin suuria myrskypilviä. Mutta\ntäällä myöskin varustaudutaan, tämä kansa aikoo voittaa tämän sodan.\n\nTe sanoitte, että tämä on jörö kansa. Sen voitte ymmärtää, kun\najattelette, että se on pakotettu järjestämään yhteiskuntansa suureksi\nmurhakoneistoksi -- tämä kansa, joka pitää murhaa ja itsemurhaa\nkaikissa muodoissaan kaikkein luonnonvastaisimpana tekona. Se valmistuu\ntällä kertaa mielestään hirvittävämpään taisteluun kuin milloinkaan\nennen.\n\nAjatelkaahan. Nämät ilmassa yöt päivät vonkuvat ja paukkuvat meteorit\novat varoittavia terveisiä siltä Avaruuden massalta, joka kohtalomme\nratkaisee ja jota kohden me kuljemme päivä päivältä kiihtyvällä\nnopeudella -- ja kuitenkin valmistuvat ihmiset täällä vielä surmaamaan\ntoisiansa joukottain. Eikö se ole järjetöntä?\n\n-- Sitä se on, kuiskasi Sonja. Ja häntä puistatti.\n\n-- Nyt pian vuoteeseen. Olisipa kaunista, jos tappaisin Teidät\njutuillani.\n\n-- Ei niin, ei niin, puheli Sonja hiljaisesti. Oli hyvä että tulitte ja\nhyvä että puhuitte -- -- -- Mutta minun täytyy tosiaankin levätä. Tämä\non jotain, jota en ole koskaan tiennyt tai kokenut. Tämäpä on\nkummallista, hirveätä, suurenmoista -- -- --. Puhumme toistekin.\nNäkemiin, rakas liittolaiseni! Voisitte kuitenkin sanoa seuraavalla\nkerralla minulle nimenne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarustelut jatkuivat -- viimeiseltä yötä päivää. Tuli pimein aika ja\nmyrskyjä jatkui. Toisinaan taasen kosmilliset kappaleet pitivät\nhelvetillistä melua ilmakehässä ja taivas oli yhtenä tulimerenä. Kansa\npuhui \"vihaisista naapureista\" Avaruudessa ja maanpinnalla. Se rinnasti\naivan luonnollisesti Ekvatorian ja uhkaavat luonnonvoimat ja lisäsi\nvauhtia varusteluihin.\n\nAlkoi valmistua omegametallia, sen tuttu sointu ja helinä lauloi\nmuistoja pohjoisesta, lauloi mielen ankaraan vireeseen. Vihdoinkin\ntuntui taasen asuntojen katoilta maata katsellessa, että ihminen oli\nsen herra! Ruokavaroja koottiin, sairaalat pantiin kuntoon, ampumista\nharjoitettiin, valmistettiin suuria jättiläisradioputkia, joilla\nvoitiin pitemmän matkan päästä lakaista hengettömäksi jokainen\nelollinen olento tuhat mittaa leveältä alalta. Borealian\njättiläiskoneistoon sorvattiin viimeiset nerokkaimmat ja hienoimmat\nosaset ja hermot.\n\nJa Ekvatorian laumoja tuli yhä tulemistaan niemimaalle. Joka päivä tuli\nsana: tuhannen, kaksituhatta ja sillä tavalla. Myrskypilvi nousi\nnousemistaan, jo ulvoi jäätikkösemafori. Milloin pudistelee myrsky\nharjaansa Uuden Borealian rajoilla?\n\n-- Milloin päällikkö luulee myrskyn alkavan hyssytellä meitä? tiedusti\nKarma.\n\n-- Pian se alkaa. Elleivät ne tule tänne pian, niin me menemme sinne.\nKarma hyvä, pian leikki alkaa. Mutta kiire onkin. Minä pelkään pahinta.\nIlmakehä on viime aikoina pitänyt uhkaavaa melua. Pelkään, että olemme\nsivuuttaneet Avaruuden Hirviön ohuen kaasukehän ja kuljemme\nusvajoukoissa, jotka jo sisältävät takertuneita kappaleita. Piru\nvieköön -- -- -- Karma, meidän täytyy tehdä tästä leikistä Ekvatorian\nkanssa lyhyt leikki. Tiimat juoksevat tuimasti ja minä en jaksa, minä\nen jaksa enää sietää tätä Ekvatorian hullutusta. Tiedätkö Karma hyvä:\nminä olen tullut melkein raa'aksi. Minä haluan murskata nuo keltiäiset,\nniinkuin Jorma sanoo, nuo helvetilliset ihmiset, jotka eivät ollenkaan\nkäsitä ihmisten tehtävää tällä tähdellä. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSonja käveli jo sotasoudun kannella ja tarkasteli hyörinää satamassa.\nOli synkkä pilvinen päivä. Raskaina vierivät työmarssit ja\ntaistelumarssit joukkojen laulamina. Tuuli vinkui mastoissa ja\nköysissä.\n\nSonjan katsellessa maalle leimahti salama, kuului valtava jymähdys ja\nhetken kuluttua kannettiin kuolleita miehiä ja naisia hänen ohitsensa\ntiellä odottavaan veturiin. Kantajat olivat tyyniä ja levollisia,\npuhelu kuulosti tasaiselta ja aivan tavalliselta. Kuin urhot he\nastelivat taakkoinensa, he olivat Sonjan mielestä kuin raudasta\nvalettuja.\n\n-- Tiedättekö, lausui hän keulasta tulevalle Taitsalle, minä haluaisin\nolla mukana pyrkimässä johonkin _päämäärään_. Siellä meillä kotona\nei kenelläkään ole suunnitelmaa eikä päämäärää, on vain oma mukavuus.\nEi ole yhteistä eikä yksityisiä päämääriä -- ellei päämääränä pidetä\nsitä, että päästään päivästä päivään. Minä en enää halua palata\nEkvatoriaan. Olen miettinyt yöt päivät sitä, mitä Te viime kerralla\nsanoitte. Minusta ei tule ihmistä Borealian malliin, minä en koskaan\niske kuin rauta tai pure kuin teräs. Mutta nyt minusta tuntuu kuin\nolisi somempaa seurata tämän kansan merkillistä rataa kuin haeskella\nEkvatoriasta miestä, joka olisi mielenkiintoinen yhden yön.\n\n-- Ja ehkäpä tapaatte Turjankin täällä silloin tällöin, naurahti\nTaitsa.\n\n-- Niin ehkäpä. Sonja lausui ne sanat hiljaa kauas tuijottaen.\n\nMutta sitte sattui omituinen tapaus.\n\nSe nainen, joka oli tullut Borealiaan metsästäjäin päällikkönä, oli nyt\nnaiseksi pukeutuneena mukana järjestämässä sairaaloita ja hoitoa\nniissä. Hän ei puhunut monta sanaa, mutta tekevän hänen nähtiin\npaljonkin. Hän oppi kuin leikitellen kaiken, otti usein lujan käskevän\nasennon, tulistui ja liikkui sitte taasen kuin anteeksi pyytäen.\nHänelle oli annettu nimeksi Sorja -- ja sorja hän olikin, pehmoista\nsalattua voimaa oli hänen joustavassa ruumiissaan. Sen jokainen liike\npuhui selvää kieltä parhaasta, mitä naiselta voi odottaa. Ja ken joutui\nkoskettamaan hänen mieltänsä, huomasi pian, että se oli yhtä kimmoisa\nja salattua voimaa täynnä kuin ruumiskin -- mutta kesytön, tulinen ja\noikukas.\n\nSorja joutui siirtämään Taitsaa ja Sonjaa pois sotasoudusta erääseen\nsairassuojaan, kun laivaa alettiin valmistaa lähtökuntoon. Hän tulee\ntoisten kanssa satamaan, saapuu venheessä soudun vierelle.\n\nVene kiinnitetään portaiden alapäähän ja joku menee noutamaan Sonjaa.\nTämä saapuu reelingin luo ja odottaa siinä Taitsaa. Sorja on nähnyt\nhänet, hypähtänyt pystyyn veneessä ja tuijottaa Sonjaan. Kun tämä\nkääntää kasvonsa häneen päin, kiljahtaa Sorja ja kiipeää kuin ilves\nkannelle. Silmänräpäyksessä lyö hän Sonjaa päähän ja nakkaa hänet\nmereen, aikoen itse hypätä perässä. Mutta silloin on Taitsakin paikalla\nja heti saapuu muitakin. Sorja otetaan kiinni, sidotaan ja meressä uiva\nmies tuo jo Sonjaa venheeseen. Hän on tainnuksissa, mutta ei kuollut.\nMärkien vaatteiden alta näkyvät solakan ruumiin piirteet.\n\nTämän johdosta näki Turja uudestaan Sorjan ja huomasi, ettei ollutkaan\nvielä häntä kokonaan unohtanut.\n\n-- Miksi hän hänelle niin raivosi? Hän kohteli tuota tuntematonta\nmetsästä tuomaansa naista melkein raa'asti. Hän oli vähällä lyödä\nhäntä, murskata hänen päänsä omin käsin. Sorja seisoi hänen edessään\ntyynenä ja katseli häntä noilla kirotuilla silmillään, joihin Turja\nlopulta kieltäytyi katsomasta.\n\n-- Ehkä tämä helvetillinen naikkonen on Ekvatorian lähettiläs, ärjyi\nTurja.\n\nSorja painoi tällöin päänsä alas ja hypisteli uumiltansa riippuvaa\nkoristetta.\n\n-- Miksi Turja, Borealian päällikkö, ei ole ylväs mies, niinkuin\nennenkin? kysyi hän hiljaa. Minä en luullut sen miehen milloinkaan\nkäyttäytyvän näin -- -- --.\n\nTurja lopetti koko kohtauksen ja lähetti Sorjan koppiin. Hän oli\nkiukuissaan itselleen. Hän oli käyttäytynyt kuin pahasisuinen nainen.\nJotakin oli nyt vinossa.\n\n-- Mistä syystä Sorja vihasi Sonjaa?\n\nTurja teki sen kysymyksen Sorjalle, mutta ei saanut vastausta. Hän ei\njoutanut sitä sen enempää aprikoimaan, sillä Ekvatorian joukot alkoivat\nnyt vyöryä pohjoiseen päin.\n\nSonja kieltäytyi lähtemästä laivoinensa kotiin ja Sorja lähti\nrintamalle.\n\n\n\n\nXI luku. Sota.\n\n\nMyrskypilvi nousi etelästä, se laajeni ja oikaisi lonkeronsa oikealle\nja vasemmalle, se aikoi nähtävästi ottaa Uuden Borealian syleilyynsä ja\ntuhota sen salamoillansa. Tiedustelijat antoivat viestejä joka hetki\nsen liikkeistä.\n\n-- Tuhat miestä marssii rannikolle.\n\n-- Toinen tuhat lähtenyt samaa tietä.\n\n-- Kymmenentuhatta suuntaa marssinsa pohjoiseen. Nyt ne ovat kulkeneet\nläntisillä vuorilla tähysteleväin ohi -- kääntyvät itään, hajaantuen\nrintamaksi.\n\n-- Pääjoukko lähtee etelästä.\n\n-- Etujoukot saapuvat asemillemme.\n\n-- Lakaiskaa maahan! kuuluu keskuksesta.\n\nSe tapahtuu. Ilma soi ja viheltää lounaisten vuorten tuolla puolen.\nRautaputket räiskähtelevät. Parissa tiimassa makaavat Ekvatorian\netujoukot maassa. Siellä on kuolleita rivittäin, kouristuksen\ntapaisissa asennoissa, suut auki, kuin huutamassa karmivaa\nkauhunhuutoa. On paljon vatsasta haljenneita. Nesteet ovat yht'äkkiä\nmuuttuneet höyryiksi ruumiissa. On tapahtunut räjähdys. Ruumis on\nhaljennut ja sisälmykset roiskahtaneet ympärille.\n\n-- Liikettä kaikissa joukoissa, tiedottaa rintama.\n\nNähtävästi on etujoukkojen tuho sattunut kipeästi hyökkääjiin. Nyt on\nheillä kiire suureen rynnistykseen, jolla he aikovat kostaa.\n\nJa se rynnistys tuleekin.\n\nToiset Ekvatorian joukot ovat ottaneet jo oppia kokemuksista. Ne eivät\nenää ryntää riveissä. Sotilaat matelevat hajallaan pensaiden ja puiden\nsuojassa lähemmä ja käyttävät rautaputkiaan taitavasti. Surma alkaa\nliikuskella Borealian miesten kesken. Haavoittuneita tuodaan\nsairaaloihin, joissa nyt ensi kerran katsellaan silmästä silmään\ntällaista mielettömyyttä. Jokainen verinen ruumis, mikä rintamalta\ntuodaan, tuo mukanaan latauksen Borealian kansan mieleen. Se on viha,\njoka tällä tavalla latautuu mieliin.\n\nJa senvuoksi tuhoavat Borealian koneet säälimättä ne Ekvatorian joukot,\njotka vielä ryntäävät riveissä. Kentiltä kuuluu vuorille valitus ja\nvoihke -- sitä tuntuu olevan avaruus täynnä.\n\nMutta nyt alkaa laivastohyökkäys. Vartiolaiva taivaanrannalla ilmoittaa\nvihollisen olevan näkyvissä. Borealian alukset varustautuvat taisteluun\nja lähtevät merelle. Sieltä alkaa kuulua rautaputkien jymähtely ja\ntaistelun melske tyynessä ilmassa rannikolle saakka. Alukset palaavat\ntuoden mukanaan pari vallattua Ekvatorian soutua. Se oli vain\nalkuottelu.\n\nYhä uudestaan ryntäävät Ekvatorian joukot ja yhä uudestaan heidät\nlyödään tuhoavin iskuin takaisin. Borealian koneisto toimii\nmoitteettomasti. Turja ottaa vastaan kaikki tiedot keskuksessa ja\nsoittelee koskettimia. -- Toisinaan hän kutsuu Karman sijaansa ja\nlähtee rintamalle. Hän kulkee siellä tyynenä ja vähäpuheisena niinkuin\ntyön rintamallakin, niinkuin äärimmäisten ponnistusten aikana Vanhassa\nBorealiassa. Kuten siellä, niin täälläkin hänen lyhyet, niukkasanaiset\nhuomautuksensa osuvat maaliin täsmälleen. Kuten siellä, niin täälläkin\nhänen läsnäolonsa terästää ja innostaa. Hän astelee täällä\nrauhallisesti kuulien rapinassa, ottaa haavoittuneita kainaloonsa ja\nvie heitä vetureihin. Tuolla hän estää nopealla liikkeellä väärän\nkosketuksen ja pelastaa koneiston räjähtämästä. Hän tarkastaa\nkaukoputkella vihollista, selvittää parilla sanalla sen liikkeet ja\njatkaa matkaa.\n\nMutta kukas täällä tulee? Sukeltaa metsästä kuin ilmestys. Kas vain,\neikö olekin Sorja -- jälleen metsästäjänä. -- Missä hän on käynyt?\n\n-- Tiedustelumatkalla vihollisen alueella.\n\nJa Turja saa kuulla, että tämä nainen tekee uhkarohkeita\ntiedustelumatkoja aina ja tuo kaikkein varmimmat tiedot vihollisten\naikeista ja liikkeistä. Turjan mieleen välähtää: entäpä jos hän\nsittekin on petkuttaja. Hän hakee Sorjan käsiinsä, tarkastaa häntä\ntuimasti ja murisee:\n\n-- Maailma ei ole niin avara, etten minä löydä petkuttajaa ilveksen\nruuaksi.\n\nMutta Sorja hymyilee -- peijakas, hymyilee vain ja sanoo:\n\n-- Turjan ei koskaan tarvitse minua etsiä, olen hänen luonaan, jos hän\nminua tarvitsee. Ja hän tarvitsee minua -- joskus. Hyvästi!\n\nRynnäkkö kesti yhtämittaa kymmenen päivää. Ryntääviä joukkoja tuli\ntoisia sijaan, kun toiset kaatuivat tai nääntyivät. Mutta Borealia\nkesti. Se syyti tulta ja voimaa kaikista koneistansa, se salamoi,\npaukkui ja rätisi. Missään kohdassa ei puolustusrengas edes horjunut,\nvaikka puolustajiakin kaatui ja haavoittui peloittavasti.\n\nSitte laskeutui hiljaisuus ja rauha kuolonkentille. Ryntääjät\nvetäytyivät taamma -- hengähtämään. Ja siten sai myöskin Borealia\nhengähdysaikaa. Molemmin puolin varustauduttiin uuteen rynnistykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSorja palasi eräänä päivänä, oltuaan poissa kauan aikaa, ja pyysi\npäästä Turjan puheille.\n\nHän esitti vihollisen taistelusuunnitelman.\n\n-- Nyt ei Ekvatoria enää hyökkää samoin kuin ennen. Aiotaan ensin\njotain yllätystä, josta en ole päässyt vielä selville millainen se on,\nmutta toivon pian saavani siitä tiedon. Toiseksi aiotaan kaivaa hautoja\nja niitä myöten edetä varovasti ja hiljalleen, toivotaan siten voitavan\nehkäistä radioputkienne tuhot.\n\nSitte Sorja taasen katosi, Turjan jäädessä mietiskelemään, mikä oli\ntämä omituinen nainen -- tämä -- hm -- miellyttävä nainen.\n\n-- Joutavia! Seikkailija, mikä lie. Saamme nähdä ovatko hänen tietonsa\nnyt oikeita. Varustautukaamme siltä varalta, että ne saattaisivat olla\noikeita.\n\nSonjan tuli Turja tuntemaan lähemmin, kun tämä tuli tarjoamaan\nsoutuansa johonkin hyödylliseen tehtävään.\n\n-- Ei sotatoimiin, sanoi hän, olen olevinani senverran kansaani\nkiintynyt, etten soisi joutuvani sen suoranaiseksi viholliseksi. No.\nMyönnän kyllä, että tämä isänmaanrakkaus taitaa olla minulle enemmän\nmuotiasia kuin mikään muu. Mutta joka tapauksessa: kun se kerran niin\non, niin -- -- --. Mutta rauhantoimiin sen tahtoisin luovuttaa, sillä\nmitä teen minä yksinäinen nainen suurella laivalla. Olisin edes sotaisa\nja seikkailija niinkuin tämä Teidän Sorjanne on. -- Ah, älkää luulko,\nen ole mustasukkainen enkä kade.\n\n-- Mitä arvoisa neiti suvaitsee lörpötellä. Menkää tiehenne. Ei minulla\nole aikaa sellaisiin.\n\n-- Todellako? Ajaisitteko todellakin minut ulos pienen heikkouteni\nvuoksi? Olettepa kärsimätön! -- -- -- Kas, ottakaa joskus pieni hetki\nhauskaan viileään keskusteluun, se rauhoittaa ja virkistää. Se on kuin\nmielen kylpyä. -- -- -- Ehkei minun kanssani, mutta kenen kanssa\nmaistuu. -- -- -- Tietysti minä valehtelin. Olenhan luonnollisesti\nhieman kade tuolle Sorjalle, joka näyttää häärivän kuin kotonaan siitä\nhuolimatta, että hän on surmannut miehen ja kaksi kertaa aikonut\nsurmata erään naisen -- naisen, joka näyttää kyllä olevan täällä hiukan\nliikaa, mutta joka ei sittekään halua lähteä täältä Tuonelaan.\n\n-- Kaksi kertaa! Onko Sorja aikonut ennenkin surmata Teidät?\n\n-- Älkäämme puhuko siitä. Puhukaamme muusta. -- -- -- Niin. Minä aion\nvain sanoa, että laiva on käytettävissänne. Minä voin asua missä\npienessä suojassa tahansa. Pyydän vain saada seurata kansanne rataa\nläheltä, sillä Taitsa on puhunut minulle siitä ihmeellisiä asioita.\n\n-- Taitsalla on ehkä liian vilkas mielikuvitus, niinkuin yleensä näillä\netelän kansoilla. -- Kiitän tarjouksestanne! Asunto osoitetaan Teille\nmyöhemmin. Hyvästi!\n\n-- He ovat siis tavanneet toisensa ennenkin, mietiskeli Turja Sonjan\nmentyä. Missä? -- Ekvatoriassapa tietenkin. Sorja on siis sieltä.\nEhkäpä vallassäädyn naisia. Hänen ulkomuotonsa kelpaa edustamaan\nmillaista kansaa tahansa. -- -- -- Joutavia! Turja kopauttaa nyrkillä\npöytään ja syöksyy taistelutehtäviin.\n\nNyt valmistetaan omegametallisia panssaripukuja. Niihin puettuja\npienoisia joukkoja aiotaan käyttää puhdistamaan hautoja, jos sellaisten\navulla ryhdyttäisiin hyökkäämään. Panssaroiduilla vetureilla nämä\njoukot aiotaan lähettää niin kauas, että he saavat hautojen\npituussuunnan radioputkiensa tähtäimiin. Ja silloin lakkaa hauta pian\npaukkumasta.\n\n-- -- -- Karma valvoo tänä yönä keskuksessa. On tavallista valoisampi\nyö. Joku tähtikin kiiluu siellä täällä. Maanpinnalla on hiljaista ja\nliikkumatonta kuin olisi sinne laskeutunut Avaruuden ikuinen kuolema.\nTänä yönä eivät meteoritkaan pidä sellaista melua ilmakehässä kuin\njoskus muulloin. Kosmillisessa tomussa läimähtelevät äänettömät salamat\nja eräät kohdat Avaruudessa hohtavat himmeätä fosforivaloa.\n\nKuuluu kaukainen voima-asemien jyminä, ellipsoidi soi ja valittaa tämän\nuuden Kapitolion katolla ja huoneessa hyrisevät ja raksahtelevat hiljaa\nkoneistot. Karma sammuttaa valoputket ja silmäilee nukkuvaa Borealiaa\nsekä aavaa meren selkää. Hänen mieleensä palaa samantapainen yö kaukana\npohjoisessa, entisessä rakkaassa maassa.\n\nSiitä tuntuu olevan niin kauan, niin kauan, kuin olisi siitä satoja\najastaikoja kulunut!\n\nHän oli nuori ja se tyttö oli nuori ja heillä molemmilla oli ystävät,\nhänellä poika ja sillä tytöllä tyttö -- ja hekin olivat nuoria. Ja he\nkaikki pitivät toisistansa -- kuitenkin niin, että hän piti siitä\ntytöstä ja hänen ystävänsä siitä toisesta tytöstä aivan erikoisella\ntavalla ja tytöt pitivät myöskin, kukin omasta pojastansa aivan\nerikoisella tavalla. Sitä oltiin niin rakkaita toisilleen, nimittäin\ntyttö pojalle ja poika tytölle, että mikään ei ollut mitään, ellei\nsaanut olla toistensa seurassa ja toistensa seurassa taas oli niin hyvä\nja iloinen olla. Poika oli valmis antamaan vaikka elämänsä tytölle ja\ntyttö oli valmis antamaan vaikka elämänsä pojalle. Se oli tosiaankin\nsomaa aikaa -- heidän välillänsä ei ollut mitään muuta kuin rakkautta,\nhe voivat sanoa toisillensa kaikki asiansa ja olla niin sanomattoman\nhyviä toisillensa. Tytön ja pojan mieli olivat kuin kaksi rinnan\nkulkevaa aurinkoa tai kuin kaksi toisiinsa nojaavaa kukkaa.\n\nSitte tuli se yö.\n\nOli vuoden lämpimin aika ja muuan kaunis juhlapäivä -- siihen aikaan\nvielä vietettiin iloisia juhlia. He tahtoivat olla niin, ettei ollut\nmuita kuin he neljä. Ja he lähtivät veneellä Borealian lahdelle, joka\nsiihen aikaan oli vielä kaunis lahti, nousivat eräälle saarelle ja\npäättivät viettää siellä yön toistensa seurassa, tarinoiden ja nauttien\nkukin siitä, että sai olla hyvä omallensa. Se yö oli kaunis ja\nkuulakka, mainingit loiskuivat hiljaa rannalla, vesilinnut ääntelivät\nja niiden äänet kaikuivat rantavuorista tyynessä kuulakassa yössä. Ja\nkun he hyväilivät omaansa ja katselivat tasaista taivaanrantaa\nBorealian lahdella, sitä hämärtyvää auerta, mikä siellä leijaili, niin\ntuntui kuin he olisivat sulautuneet yhteen maan ja Avaruuden kanssa,\nkuin he olisivat uponneet tässä yössä värähtelevään, avaruudessa\nleijailevaan elämään.\n\nJa sitte tuli seuraava päivä.\n\nHiljaisina ja onnellisina he astuivat työhön. Se toinen poika ja Karman\noma olivat samalla työmaalla ja sen pojan oma ja Karma taas samalla.\nNiin, ennenkuin ilta tuli -- -- -- ennenkuin suruisa ilta tuli -- -- --\nkannettiin se poika ja se Karman oma tyttö kuoleman kielissä\nsairashuoneeseen.\n\nYksi ja kaksiko niitä on kaatunut siellä pohjoisessa. Ei sen puolesta.\nMutta kyllä tämä oli raskas paikka, kovin raskas kohta se oli. Kun he\nsitte seisoivat, hän ja sen pojan oma, heidän kuolinvuoteittensa\nääressä, hymyili poika -- hän oli aina terästä ja reipas -- niin\nsanomattoman reipas -- ja lausui hiljaa:\n\n-- Karma ystävä, me teimmekin nyt sitte vaihtokaupan. -- -- -- Ja hän\nsilmäsi vierellänsä kärsivään Karman omaan tyttöön lämpöisen,\ntoverillisen katseen niinkuin pitkälle matkalle lähtevät ystävykset\nsilmäävät toisiinsa. -- -- -- Sen pojan oma itki. Ja Karma itki.\n\nMutta silloin avasi hänen oma tyttönsä suloiset silmänsä ja lausui\nkuoleman kynnykseltä:\n\n-- Minusta tuntuu, että te voitte rakastaa toisianne. Olkaa hyviä\ntoisillenne niinkuin me olemme aina keskenämme olleet! Me lähdemme\nystävämme kanssa pitkälle matkalle, ennenkuin te. Mutta muistakaa, että\nte seuraatte meitä myöhemmin.\n\nEnnen iltaa olivat he vainajina. Ja heidän kuolinvuoteittensa ääressä\nottivat he, Karma ja se toinen tyttö, toisiansa kädestä. Tänne asti\novat he siten kulkeneet -- ja kulkevat luultavasti lopunkin matkaa.\nKarma ei tiennyt, millaista olisi ollut kulkea sen oman tytön kanssa.\nHän mietiskeli sitä joskus, mutta sitte hän huomasi, että se mietiskely\non turhaa. Hänen liitollansa tämän hyvän naisen kanssa, joka oli nyt\nhänen puolisonsa, oli juhlallisen vakava lähtökohta. Ja he olivat hyviä\ntoisillensa.\n\nMutta se yö ja se päivä ja se tyttö nousivat kuitenkin silloin tällöin\nmenneisyyden helmasta Karman mieleen. Ei tuntunut katkeralta, ei\ntuskaiselta -- tuntui vain mielessä hiljainen auvo, kun ajatteli niitä\nnuoruuden kirkkaita päiviä.\n\n-- -- -- Satamasta kuului tyynessä yössä tänne saakka huutoja. Siellä\nvaihdetaan aluksiin miehistöä. Merellä liikkui tummia pilkkuja ja kun\nkatsoi kaukoputkella, niin näki ne aluksiksi, mastossa hohtava\nellipsoidi.\n\nLännestä tulevalla valtatiellä kiiruhtaa yksinäinen kulkija. Ken mahtaa\nolla? -- Karma seuraa sen liikkeitä.\n\n-- Sehän on se peijakkaan Sorja! murisi Karma. Minun tekisi mieleni\npanna hänet kiinni ja estää hänen salaperäiset matkansa. No. Ehkäpä\nTurja tietää paremmin.\n\nHetken kuluttua Sorja ilmestyi Karman eteen, hengästyksissään kiivaasta\nkulusta ja silmät salamoiden omituista tulta.\n\n-- Nyt Karma! Saanko puhutella Turjaa?\n\n-- On tapana sanoa minulle asia, lausahti Karma kylmästi.\n\n-- Hyvä. Minä sanon. Mutta minä vannon: ellette usko minua ja hae\nTurjaa, niin -- -- --\n\n-- Asia! ärjäsi Karma.\n\n-- Saatte tapella tänä yönä, senkin mörkö! Sorjan jalka paukahti\npermantoon.\n\nKarma hypähti ylös:\n\n-- Tapella! Mitä Te höpisette? Eihän tiedustelijat näe yhtä vihollisen\npäätä liikkumassa!\n\n-- Sanoin jo, että ellette usko minua niin -- kuolkaa sitte. Teidän\ntiedustelijanne eivät näe koskaan mitään.\n\n-- Puhutte ilkeitä asioita. Hyvä, saamme nähdä. Missä ovat siis\ntiedustelijamme?\n\n-- Tuonelassa.\n\n-- Surmattu?\n\n-- Eivät suinkaan itsemurhan kautta. Heidät on annettu ilmi, yllätetty\nja surmattu. Täällä on petturi, teidän omassa leirissänne.\n\nKarma katsoi tähän naiseen kamalin silmäyksin. Hänelle välähti äkkiä:\nTämä nainen on itse petturi. Mutta Sorja kesti Karman katseen ja hän\nhillitsi itsensä muristen:\n\n-- No, hyvä. Saammepa nähdä. Kyllä hänet löydetään. Avaruuden kaikkien\ntähtien nimessä, kyllä hänet löydetään. Ei ole sellaista koloa tämän\ntähden pinnalla, mihin hän voisi piiloutua.\n\n-- Hakekaa häntä myöhemmin. Nyt on kiire.\n\nSe tuli Sorjalta kalskahtaen.\n\n-- Ensin tulee laivastohyökkäys ja päivän valjetessa alkaa hyökkäys\nkaikilla rintamilla.\n\nKoko Borealia oli pian valveilla. Yössä marssivat joukot, hiljaa ja\nääneti. Kaikkialla kuhisi ja liikkui varjoja, valoja ei sytytetty\nmissään.\n\nPian tuli laivaston hyökkäys. Karma johti taistelua sitä vastaan ja hän\notteli kuin mestari. Hänen laivansa kiersivät ja kaarsivat nopeina\nvihollisen laivoja. Niissä jyrähtelivät isot rautaputket ja lähemmä\ntultua vongahtelivat radiosäteet. Kaikki taisteluun osaa ottaneet\nvihollisen laivat hävitettiin tai vallattiin. Merellä pysytellyt osa\nlaivastoa pakeni.\n\nMaahyökkäys alkoi aivan oikein päivän valjetessa, mutta loppui lyhyeen,\nkun vihollinen huomasi että yllätys ei onnistunut.\n\nKun taistelu oli loppunut, alettiin etsiä petturia. Ensin kohdistuivat\nepäluulot Sonjaan. Mutta tutkittaessa saatiin selville, että hänen oli\nmahdotonta tuntea tiedustelijain sijoitusta ja toimintaohjeita ja\ntoiseksi huomattiin, että hän ei ole voinut olla minkäänlaisessa\nyhteydessä vihollisen kanssa. Karma ei ilmaissut epäluuloansa Sorjaan\nnähden. Mutta kun Turja otti tämän mahdollisuuden puheeksi, sanoi hän,\nmitä ajatteli. Mutta sitte hänenkin täytyi myöntää, että mitä järkeä\nolisi siinä, että hän olisi antanut ilmi tiedustelijat ja sitte tullut\nilmoittamaan hyökkäyksestä. Kaikki mahdollisuudet punnittiin, kaikkia\nmahdollisia tapauksia tutkittiin -- ilman tulosta. Petturia ei\nlöytynyt.\n\nMutta Karma päätti pitää silmänsä auki.\n\nSitte tuli taistelussa aivan oikein, niinkuin Sorja oli tiedottanut,\nhidas hyökkäys hautoja hyväksi käyttäen. Borealia pani käyntiin\nvastakoneiston. Joukkueet tekivät retkiä vihollisen alueelle.\nErittäinkin oli Jorma innostunut tällaisiin retkiin. Hän tallusteli\nusein haudat päästä päähän ja heitteli sieltä leikillään suuria kiviä\nkauempana oleviin hautoihin, missä tiesi vielä \"keltiäisiä\" majailevan.\nUseat näistä retkistä olivat rohkeita, mutta eivät kuitenkaan mitään\nerikoisia urheuden näytteitä.\n\nSonja ihmettelikin Taitsalle, miksi tämä kansa taisteli niin\nkoneellisesti eikä tehnyt urotöitä. Se surmasi vihollisia nerokkaalla\nkoneistollansa, mutta se oli muuten yleensä sangen varovainen.\n\n-- Sehän johtuu aivan luonnollisesti tämän kansan luonteesta ja\ntehtävästä, vastasi Taitsa. Tämä taistelu on sille vain pakollinen,\näärettömän vastenmielinen sivunäytös. Se ei pidä ollenkaan tehtävänään\neikä urheutena tappaa ihmisiä. Se tekee kylmästi koneilla sen, mikä\ntäytyy tehdä. Se on kenties alkanut vihata vihollisiansa ja sen vuoksi\nmenettelee raaemmin kuin se muuten olisi menetellyt. Mutta sillä ei ole\nmitään mielihalua tappaa toisia tai tapattaa itseänsä noin vain ilman\nmuuta. Päinvastoin on tärkeätä säästää kallisarvoisia kansan yksilöitä\ntulevien tehtävien varalle.\n\n-- Aivan oikein. Te olette oikeassa. Eihän tämä kansa voi toisin\nmenetelläkään, myönsi Sonja.\n\nKun hautoja myöten tehty hyökkäys oli lyöty takaisin lopullisesti oli\njo tullut lämmin vuodenaika. Mutta vieläkään ei Ekvatoria näyttänyt\nhellittävän. Sorja palasi taasen tiedustelumatkalta ja ilmoitti, että\nnyt vihollinen yrittää pitkäaikaista piiritystä.\n\nJa niin kävikin. Joukot leiriytyivät Uuden Borealian ympärille ja sen\nlahden suulla taivaanrannalla näkyi liikuskelevan sotasoutuja.\n\nTämä alkoi kansasta käydä pitkälliseksi ja eniten se kiusasi Turjaa,\njonka mieltä polttivat niin monet muut tehtävät. Täytyi kuitenkin\nkestää edelleen ja istua täällä loukussa.\n\nAluksi tuntui siltä kuin tämä Ekvatorian joukkojen yritys olisi ollut\naivan järjetön. Borealian kansa voisi elää alueellaan ajastaikoja ja\nviholliset saisivat loikoa leireissään siksi kun ikävystyisivät ja\nlähtisivät tiehensä. Kansa sai ravintonsa tältä alueelta, sillä oli\nsiellä tarpeeksi auringon energiaa ja muuta energiaa. Pahimmassa\ntapauksessa voisivat potkurialukset kiitää Ekvatorian laivaston\nkimppuun ja tuhota sen. Silloin olisi meritie vapaa.\n\nJa niinpä palasi kansa tavallisiin toimiinsa, voima-asemillensa,\nkasvitarhoihinsa, pelloillensa, tehtaisiinsa. Tarkka ja ankara\nvartiointi vain järjestettiin. Ja aina oltiin taisteluvalmiina. Se oli\njossain määrin raskasta elämää, mutta ei läheskään niin raskasta kuin\nVanhassa Borealiassa.\n\nEkvatorian joukoista lensi leikkipuheita ja sananparsia suusta suuhun.\nKarma lasketteli leveitä kokkapuheita. \"Olemmepa me vahvassa turvassa,\nkun on vartijoita enemmän kuin vartioitavia.\" \"Ne häpeävät nyt siellä\nensin perinpohjin ja lähtevät sitte tiehensä.\" \"Niitä eivät huoli\nnaisensa enää kotiin, siksi ne loikovat nyt tuolla pitkin metsiä.\"\nJ.n.e.\n\nIloinen säde pilkisti jo ihmisten silmistä ja hymy palasi heidän\nkasvoilleen. -- Ellei tämä vain olisi käynyt niin pitkälliseksi, niin\nolisi kaikki ollut hyvin.\n\nMutta lämpimän vuodenajan kääntyessä loppupuolelle muuttui asema.\nKuolonkentiltä levisi Borealiaan sietämätön löyhkä. Siellä mätäni maan\npinnalla kenties tuhansia ruumiita ja ruumiin osia, sinne tänne\nroiskuneita sisälmyksiä. Se löyhkä tunki joka paikkaan, se tuntui\nruuassa, juomassa, vieläpä se vainosi unessakin. Se oli toisinaan niin\nhirvittävä, että koko Borealia alkoi voida pahoin. Ilma oli oikein\nsinistä ja paksua ja usvaista, se melkein tukehdutti.\n\nJa sitte tulivat taudit, tuntemattomia hirveitä tauteja, joita ei\nkukaan osannut hoitaa. Ne tarttuivat -- ja tappoivat karaistuneimpiakin\nja väkevämpiäkin siihen paikkaan. Ruumis pöhöttyi ja musteni.\n\nVihdoin viimein toi Sorja tiedon, että viholliset valmistivat suurta\npaloa lounaassa, jonka he aikoivat sytyttää ensimmäisen kuivan myrskyn\nlähestyessä lännestä. He aikoivat polttaa Borealian autioksi\ntuhkaiseksi aavikoksi. Ensimmäinen kuiva myrsky tulisi lämpimän vuoden\najan lähetessä loppuaan.\n\nJa lämmin vuodenaika alkoikin tuota pikaa lähetä loppuaan -- -- --.\n\n\n\n\nXII luku. Vanha Borealia.\n\n\nKun Urja oli saattanut puolisonsa lumiveturiin ja sulkenut hänen\nrakkaan olemuksensa vielä viimeisen kerran hyväilevään silmäykseen,\nkääntyi hän kotiin päin ennenkuin lumiveturi lähti. Hänen täytyi\nlähteä, sillä hänen voimansa olivat loppumaisillaan.\n\nTultuaan vapisevin polvin siihen pieneen suojamaan Kapitoliossa, jossa\njokainen esine ja paikka puhui Turjasta ja heidän monivuotisista\nyhteisistä ponnistuksistaan ja taistoistaan, retkahti hän istumaan\npöydän ääreen ja heittäytyi käsiensä päälle kasvoilleen pöydälle. --\nHän oli nyt niin suunnattoman avuton ja yksin -- -- -- ikäänkuin hän\nolisi ollut ainoa elävä olento koko avaruudessa. Hänen oli vaikea olla\ntässä huoneessa, sillä tuntui kuin liikkuisi siellä kuolema, niinkuin\nsieltä olisi jo sykkivä elämä paennut ja jälelle jäänyt vain puristava\nhiljaisuus ja yksinäisyys. Mutta muualla olisi hänen vielä vaikeampi\nolla.\n\nHän ei jaksanut nyt nousta kuutiohuoneeseen katsomaan kaukana lahdella\nhäämöttävää mustaa pistettä. Hän ei jaksanut. Ja mitä se hyödyttäisi\nhäntä, hyljättyä yksinäistä. Se menee kuitenkin. Se ei tule takaisin.\n\n-- Niin meni minun elämäni. Tähän se päättyi. On niin raskasta. On niin\nraskasta. -- -- --\n\nHän istui kauan, kauan hiljaa siinä paikoillaan. Ellipsoidi soi ja\nvalitti katolla ja meteorit räiskähtelivät.\n\n-- -- -- Mutta sitte kuului lapsen itkua. Se tunki Urjan aisteihin, se\nvärähdytti häntä. Hän ajatteli, miltä tuntuisi, jos hänellä edes olisi\nlapsi luonansa. -- Kuinka se sentään olisi toista, lämmittävää,\niloista! Miksi hänellä ei ole lasta? He omistivat kaiken huomionsa\nsiinä määrin kansalleen, että he eivät katsoneet voivansa sallia\nsellaista onnea itselleen. Se oli käynyt kuin itsestään. Ennen ei Urja\ntullut tätä ajatelleeksikaan.\n\n-- Mutta siellähän itkee lapsi, lähde sinne, sanoi hän itselleen. Ja\nhän lähtikin.\n\nMyöhemmin hän nousi kuutiomajaan ja katseli kauan lounaaseen, sinnepäin\nmihin hänen elämänsä oli mennyt.\n\nJa hän tointui hiljalleen. Hän tarttui peräsimeen ja taisteli\nnäennäisesti entiseen tapaan. Mutta poissa oli entinen luomisen riemu,\nentinen luottamus ja reippaus. Illat ja yöt olivat kaihoa täynnä -- ja\nhän muuttikin suuren osan niistä työajaksi.\n\nHän vanheni nopeasti, hän tunsi sen.\n\nPäästiin onnellisesti siihen vuoden aikaan, jota ennen sanottiin\nlämpimäksi. Mutta millainen se oli? -- Muutama tilkku maasta paljastui,\njoki alkoi pyörittää paria voima-asemaa -- siinä kaikki. Satoi\nmelkein alituisesti lumiräntää, puhalsivat viluttavat tuulet ja\njäätikköilvekset karjuivat lähellä kuin varmaa saalistaan odottaen.\n\nTarja oli jäänyt. Hän oli saanut sellaisen päähänpiston. Hän, joka\nensimmäisenä ajoi ja saarnasi Ekvatoriaan siirtymistä!\n\nHän ponnisteli nyt Urjan rinnalla. Hänen pienessä vanhassa\ntoiskätisessä käkkyräisessä ruumiissaan oli ihmeteltävää sitkeyttä ja\naivoissa asusti äly, jota moni saattoi vielä kadehtia. He liittyivät\ntoisiinsa kummallisilla siteillä -- he kaksi vanhaa kuivalle jäänyttä\nkapakalaa, niinkuin Urja tapasi sanoa. He turvasivat toisiinsa. Tarja\nnuortui ja Urja vanheni. He eivät paljoa puhuneet, mutta he ymmärsivät\ntoisiansa hiljaisesti, heillä oli helpompaa toistensa seurassa.\n\nTarja tuli eräinä merkillisinä hetkinä hiljaisen puheliaaksi,\nlämpimäksi, herkäksi, melkeinpä kyynelherkäksi. Hän kertoi\navomielisesti elämäntarinansa -- siinä oli paljon suuria tapahtumia,\njotka kerrottiin aivan yksinkertaisesti. Siellä liikkui kymmeniä\nvarjokuvia, hänen kuvauksissaan, menneitä urhoja, hänen äitinsä ja joku\nmuu nainen, jonka merkityksen Tarjalle Urja arvasi vain siitä\nvivahduksesta, millä tämän naisen nimi lausuttiin. Urja kuunteli ja\npiteli käsissään varovaisesti ja hienotunteisesti Tarjan muistelmien\nkultaista kudosta. Jos hän joskus liikahdutti sitä varomattomasti,\najattelemattomasti, sulkeutui muistelojen lipas heti ja Urja näki\nTarjan katuvan, että oli ollut lapsellinen. Hän murjotti päiväkausia,\nolematta kuitenkaan millään tavalla Urjalle paha. Mutta jonkun ajan\nkuluttua muutti sisäinen pakko Tarjan taasen lapseksi.\n\nOlihan Urjalla muitakin auttajia, miesten parhaita, rautaisia,\ntarmokkaita. Ja sinä surullisena \"lämpimänä vuodenaikana\" tehtiin\nkaikki, mikä tehtävissä oli ensi talven varalle.\n\nPääasia oli nyt jo metsästys.\n\nUrja kulki itsekin jäätiköllä, oppiakseen tuntemaan tämän taistelun\ntärkeimmän rintaman. Hänessä oli vielä voimaa! Joskus hän tunsi\nlihaksistaan ja aivoistaan lähtevän entisen tehon. Se riemastutti\nhäntä. Ehkäpä hän ei sittekään ole menettänyt Turjaa ja elämäänsä.\nKentiespä hän pystyy taistelemaan täällä siksi kuin Turja saapuu, ja he\nmenevät etelään, hän nuortuu, pyöristyy ja lihoo, hän synnyttää\nTurjalle lapsen ja he ovat onnellisia.\n\n-- -- -- Eipä tässä niin vain antauduta! Älkää uskoko sitä, te\nAvaruuden vallat! Hän kaatoi ilveksiä, hän kiskoi miehiä railoista, hän\nlaski leikkiä heille ja antoi heitä silloin tällöin korvillekin jos he\ntulistuttivat häntä liian suorasukaisilla puheillaan hänen salaisista\nsisimmistä ajatuksistaan ja aistien värähtelyistään. Sanalla sanoen:\nhän kehittyi jäätiköllä miesten seurassa ravakammaksi, rotevammaksi ja\nmiesmäisemmäksi kuin hän oli ollut milloinkaan. Hän pelkäsi\nmenettävänsä entisen herkkyytensä ja naisellisuutensa. Se olisi tappio,\nsuuri tappio, sillä Turja ei pidä karkeasyisistä miesmäisistä naisista.\nÄlykkäistä, reippaista, kiinteistä, lujista ja täyteläisistä hän pitää,\nmutta ei karkeista.\n\nUrja pani toimeen Turjan aatteen: käänsi tuulivoima-asemien rakenteen\nja kehitti sitä edelleen sekä valmistutti niitä sitte useita. Niihin\nolisi pääasiassa turvauduttava ensi talvena, sillä vanhoista\nvoima-asemista ei saatu paljoa energiaa varastoon.\n\nKaikki maan äärillä olevat asunnot hyljättiin ja kansa kokoontui\nmahdollisimman mukavasti keskukseen. Rakennettiin lujia korkeita aitoja\npohjoisesta etelään -- niiden länsipuolelle ajateltiin itämyrskyjen\naikana muodostuvan valtavia lumisolia, joita myöten voitaisiin kulkea\n-- aivan kuten aina oli muodostunut asumusten länsipuolelle.\n\nYhä vielä nakutti energomittari Kapitolion katolla, yhä painui sen\npiirtämä käyrä suurin piirtein alaspäin, yhä vielä vongahti radiosäde\nsieltä iltasin tuhat mittaa korkealle. -- -- -- Urja jäi usein,\nniinkuin ennen Turja, tarkastamaan kiikarilla Avaruutta. Siellä\nojenteli lonkeroitaan ja pudisteli harjaansa Avaruuden Hirviö. Urja\nsaattoi jo selvästi havaita sitä kiertäviä aurinkoja, sen verhoon\ntakertuneita kiinteitä massoja. Hän havaitsi sen tomuvaipassa omituisia\npyörteitä, jotka kiitivät poispäin, kaikesta päättäen tavattomalla\nnopeudella.\n\nPäivä päivältä näytti hirviö kasvavan -- se johtui siitä, että\naurinkokunta kiiti sitä kohti nopeudella, joka oli monta kertaa\nsuurempi kuin sen tavallinen nopeus. Urja näki tässä massahirviössä\nliikettä, vilskettä, valoa, tummia kohtia, purkauksia, protuberansseja,\npilviä, lonkeroita. Hän oli toisinaan kuulevinaan ikäänkuin suunnatonta\nkaukaista jyminää ja pauhua. Hän tiesi sen kuuloharhaksi -- omat\naivonsa hänelle jymisivät ja pauhasivat.\n\n-- Jokohan Turja nyt tuntee aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalon -- --?\n\nAlkoivat myrskyt.\n\nUrja huomasi, että ne olivat osittain muuttaneet luonnetta.\nPyörremyrskyjen ohella liikkui valtavia vyörymyrskyjä, jotka velloivat\nilmakehää ylös ja alas. Tämä oli aivan uusi merkillinen piirre\njäätikköjen luonteessa. Se oudostutti Urjaa. Tuntui kuin olisi siinä\njotain vierasta, jotain salaperäistä, pelottavaa. Mikä mahtoi olla\ntällaiseen ilmiöön syynä? -- Hän mietti ja mietti sillä aikaa kuin\nensimmäiset vyörymyrskyt lakaisivat Borealiaa. Hänestä alkoi tuntua,\nettä Avaruuden Hirviön voimat vyöryivät näissä uudenlaatuisissa\nmyrskyissä. Oliko se kuvittelua, vai totta -- sitä hän ei varmaan\npystynyt ratkaisemaan. Mutta hän alkoi uskoa olettamukseensa.\n\n-- Aurinkokunta vaeltaa jo Avaruuden Hirviön tiheimmissä tomujoukoissa,\nsen uloimmassa ilmakehässä. Ilmakehien hankaus synnyttää vyöryt maan\nilmakehässä. Siinä hänen selityksensä. Ja kun ei muuta ollut saatavana,\nuskoi hän siihen.\n\n-- Olemme siis kuoleman esikartanoissa, mietti Urja. Astummeko sisään\nvai sivuutammeko sen viimeisen Suuren Portin? -- -- -- Kuka tietää,\nkuka tietää. Kiire on, kiire on. Kuolema vetää meitä syliinsä\ntavattomalla nopeudella. -- -- -- Mitä tekee Turja ja veljemme ja\nsisaremme, jotka katosivat jäätikölle? Mitä teemme me, jotka jäimme\ntänne? -- Me emme voi tehdä yhtään mitään. Me otamme vastaan mitä\nAvaruuden vallat säätävät.\n\nMyrskyn raivo suorastaan huumasi. Se turrutti aistit, se jäykistytti ja\npuudutti. Se sai aikaan väsymyksen ja ellottavan tunteen, se kuvotutti.\n\nOli enää vain muutamia taistelijoita, jotka uhmasivat myrskyä, useimmat\npiilottautuivat asuntoihinsa. Ei pelosta -- sen tiesi Urja -- vaan\npuutumuksesta, väsymyksestä. Elimistö ei jaksanut enää toimia ripeästi\ntällaisessa luonnossa kurjalla ravinnolla. Lihakset lahoivat, hermot\nkuivettuivat ja iho kävi harmaaksi ja kurttuiseksi. Sellaisessa\nruumiissa ei enää asustanut reima taisteluhalu. Silmät tylsän\nnäköisinä, kuulematta, näkemättä istuivat monet asuntonsa nurkassa --\nja kuolivat sinne.\n\nUrja oli vielä voimissaan ja lähti myrskyyn. Hän tahtoi tehdä\nkierroksensa, niinkuin Turjakin.\n\nPaljonko hänellä oli sitte kierrettävänä?\n\nMuutama tuulivoima-asema -- useimmat niistäkin olivat nimittäin jo\nvyörymyrskyt särkeneet -- ja sairaalat. Siinä kaikki!\n\nHän aikoi kuitenkin käydä muutamissa asunnoissakin.\n\nNe muutamat tuulivoima-asemat olivat käynnissä. Siellä aherteli Tarja.\nSiellä tapasi vielä muutamia reippaita miehiä.\n\n-- Vielä pyörii, huusi Urja eräälle nuorelle miehelle, joka\nystävällisesti muhoillen katseli häntä voima-aseman ovella.\n\n-- Terve uljas päällikkömme! Pyöriipä vain. Ja miksi ei pyörisi? Onhan\nhyvä luiku. Se pyörii, mitä Urja tahtoo pyörittää, vaikka se olisi\nsitte miehen pää. Ja nuori mies nauroi reippaasti ja tuttavallisesti.\n\nEhti siihen toinen samaa maata:\n\n-- Totta puhuen. Me pidämme Urjastamme niin paljon, että kaiken täytyy\npyöriä, minkä hän tahtoo pyörimään. Täällä tuulee pikkasen. Päällikkö\nkäy sisään!\n\nSiellä oli vielä entinen elämän ja energian tuntu ilmassa. Koneiden\njyrinä ja sihinä oli niin mieluista soittoa, että Urja melkein unohti\nhetkeksi uhkaavan kuoleman.\n\nMutta hän ei ehtinyt kauan nauttia tästä tunteesta. Pyrkiessään\nvoima-asemilta sairaaloihin, näki hän tiepuolessa kaksi kuollutta,\nmiehen ja naisen. He olivat nyykähtäneet lumeen, väännelleet\nkouristuksen kynsissä, antaneet ylön ja sitte nukkuneet. Ruumiit eivät\nolleet vielä jäässä -- se ei siis ollut pakkasen työtä. Urjaakin\nhuimasi ja ilkeä paino päässä ja ellottava tunne sisällä asteli hän\nvaivaloisesti edelleen.\n\nLähellä sairaaloita juoksi nainen eräästä asunnosta ulos ja heti toisia\nihmisiä hänen jälessään. Nainen juoksi Urjaa vastaan. Hänellä oli\nsylissään nähtävästi pieni lapsi. Kun hän huomasi Urjan, näytti hän\nsäikähtävän, pysähtyi ja tuijotti Urjaan suurin älyttömin silmin.\nSamassa saavuttivat takaa-ajajat hänet. Kävi selville, että hän oli\nmielipuoli ja lapsi hänen sylissään kuollut. Hän hyssytteli pienokaisen\nruumista hellästi, kuin peljäten sen heräämistä -- -- --.\n\nSairaaloissa oli paljon mielipuolia ja paljon kouristusten kanssa\nkamppailevia. Ja käydessään muutamissa asunnoissa, näki Urja kamalan\nnäyn toisensa perästä. -- Jokin merkillinen surma liikkui nyt tämän\nkansan keskuudessa. Tämä kaikki ei nyt johdu yksistään nälästä ja\nheikkoudesta ja myrskystä. Jokin tuntematon voima on nyt tarttunut\npeliin. Mutta mikä se on? Avaruuden nimessä: mikä se on?\n\nUrja palasi kierrokseltansa uupuneena ja toivottomana. Hänestä alkoi\ntuntua, että kansa ei kestä tämän myrskyn yli -- -- --.\n\nMutta se kesti kuitenkin. Suuren saaliin otti kuolema, mutta ei sentään\nkaikkia. Myrsky loppui odottamattoman lyhyeen ja tuli tasaisia tuulia\nja tyyniä ilmoja. Eloon jääneet hengähtivät helpotuksesta. Kaikki\nvoima-asemat pantiin kuntoon ja siellä täällä välähti silmistä kirkas\ntoivon säde.\n\nNyt alkoi Urja odottaa viestejä Turjalta. Hän oli aivan varma, että se\nsaapuu myrskyjen lakattua. Ensin hän ajatteli päivästä päivään, että\neihän vielä ole aikakaan. Matkahan kestää kymmeniä päiviä nopeastikin\nkulkien. Mutta kun alkoi olla kulunut kymmeniä päiviä, kävi hänen\nodotuksensa rauhattomammaksi. Hän nousi tuontuostakin kuutiomajaan\ntarkastelemaan kaukoputkella jäätiköitä ja Borealian lahtea. Monta\nkertaa hän oli näkevinään viestintuojain saapuvan ja silloin hän oli\naina niin kiihtynyt, että hän ei voinut pitkään aikaan tehdä mitään,\nhän käsitteli esineitä aivan älyttömästi.\n\nMutta aina laukesi hänen kiihtymyksensä pettymykseksi. Ei tullut\nketään. Joko oli se musta pilkku jäätiköllä tai lahden jäällä harhanäky\ntai Borealian metsästäjäjoukko.\n\nMutta sitte hän keksi, että Turja tuleekin suuren retkikunnan kera\nhakemaan heitä ja senvuoksi on kulku hidasta. Ja hän antoi mielellään\ntälle retkikunnalle aikaa muutamia päiviä. Mutta kun se ei sittekään\nsaapunut perille, ei hän enää mitenkään jaksanut odottaa kotona vaan\nlähti jäätikölle vastaan.\n\nHän oleili siellä miesten kanssa monta päivää, metsästeli ja nousi\nnunatakeille tähdäten tuntikausia kaukoputkellaan etelänpuolisia\njäätiköitä. Ja joka ilta hän oli yhä vaiteliaampi ja synkempi.\n\nLopulta hänen kuitenkin täytyi kuin täytyikin kääntyä takaisin\nBorealiaa kohti, näkemättä sitä mitä hänen kaukoputkensa haki etelän\njääkentiltä.\n\nJoka askeleella hän eteni valoisista toiveistansa, uuden elämän\nkuvitelmistansa -- niitä jäi suuret määrät sinne etelän jäätikölle. Se\nsarastus, jota hän oli eteläiseltä taivaanrannalta odottanut, jäi\nauttamattomasti kauas, kauas. Ja matka piti taas siihen maahan, jossa\noli pimeätä ja synkkää kuoleman odotusta. Oli niin sanomattoman\nraskasta raahata ajatuksensa sieltä etelästä, jossa se oli pitkiä\naikoja temmeltänyt, peruuttamattomasti tuonne pohjoiseen varjojen\nmaahan. Joka askel vei pois elämästä ja ilosta ja lähemmä surua ja\nkuolemaa.\n\nKun hän tuli kotiin istuivat he Tarjan kanssa pienessä suojamassa monta\ntuntia ääneti. Urja katseli Avaruuteen ja Tarja katseli häntä. Vihdoin\nUrja nousi, otti Turjan kuvan, jonka hän oli itse piirtänyt hänestä\nkauan sitte, katseli sitä, heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja itki.\nTarja tuli hänen luoksensa, silitti ainoalla kädellänsä hänen hiuksiaan\nja puhui hiljaa ja lempeästi:\n\n-- Niin. Urja on vielä siinä ijässä. Niinpä niin. Se on raskasta --\nminustakin se oli silloin raskasta, kun minä jäin yksin kuolemaa kohti\nkulkemaan. Mutta Urja ystävä katsoo minua, minä olen sen jo voittanut.\nMinä olen valmis astumaan Suuren Rauhan portista. Kyllä sen voittaa,\nihminen voi voittaa kaikki. Minä en tahdo lohduttaa Urja ystävää\nvalheella, sanomalla, että kyllä me vielä menemme etelään. Minusta\ntuntuu, ettemme me tästä maasta lähde ennenkuin tomuna Avaruuteen. Minä\nsanon tämän suoraan, sillä uskon, että se on parempi. Mutta minä\ntahtoisin lohduttaa sillä, että ihminen voi voittaa kaikki. Tahtoisin,\nettä Urja ystävä löytää lohdun itsestään. Mehän olemme taistelleet\nsuuria taisteluja. Ja minä luulen, että me pääsemme jo pian rauhaan.\n\nUrja tarttui kiihkeästi Tarjan käteen. Tämä kurttuinen, raajarikko\nkumarainen mies seisoi kuin valossa, seisoi kuin sankari ja -- hymyili\nkirkasta hymyä. Urja ei nähnyt tämän miehen käkkyräistä vartaloa, ei\nhänen ryppyisiä kasvojaan, hän näki ja tunsi sen ihmeellisen voiman,\nmikä hänestä säteili ja mies ja tämä voima ja valo sulivat\nyhteen. -- -- --\n\nKun Urja sitte taas pääsi lopulta kiinni kovaan todellisuuteen, päätti\nhän, Turjan sanat muistaen, että taistelua on jatkettava viimeiseen\nsaakka. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta, että Turja tulisi pian heitä\nhakemaan. Hän oli aivan varma siitä, että hän ensi talvena tulisi.\n\nMutta kansa ei voi elää täällä enää ensi talvea.\n\nSiispä on lähdettävä jäätikölle ja pyrittävä etelää kohti, jotta\ntavataan Turjan retkikunta mahdollisimman pian! Ja tätä varten alettiin\nnyt varustautua. Vähän oli toiveita kunnollisista varustuksista. Ei\nollut kelkkoja, ei ollut riittävästi kasematteja, ei akkumulaattoreja.\nPuvuista oli kova puute, ruokavaroja saataisiin kokoon kovin niukasti.\nMutta kuitenkin: _oli tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin, ja\nlähdettävä_.\n\nJa niin kului se aika, jota ennen sanottiin lämpimäksi vuodenajaksi,\nheikon kansan ahertaessa Urjan kiihottamana. Ihmisiä horjui teillä,\nkaatui ja kuoli. Mutta toiset ponnistelivat edelleen, tylsästi,\npuutuneesti -- mutta kuitenkin.\n\nYhtäkkiä alkoivat vyörymyrskyt pyyhkiä Borealiaa. Ne tulivat aikaisin,\nodottamatta -- ja ne toivat tullessaan viikatemiehen, joka teki\npuhdasta jälkeä.\n\n-- -- -- Eräänä päivänä laahustaa Urja ulkoa Kapitolioon. Hän ei muista\nmontako päivää myrskyä on kestänyt, hän ei muista onko yö vai päivä.\nKauhun kuvat tanssivat hänen silmiensä edessä: ihmisiä juoksee ulos\nasunnoistaan, syövät lunta, piehtaroivat, ulisevat, kuolevat ja\njäätyvät. Tuolla kaksi mielipuolta kuristavat toisiaan, korisevat\nja heittävät henkensä. Täällä mies syleilee naista hangessa,\nmyrskyn ulvoessa -- he käpristyvät yhteen ja heittävät henkensä\nsyleilyasennossa. Tuolla taasen kaksi naista paloittelevat lapsen\nruumista syödäkseen, riitaantuvat ja juoksevat myrskyn helmaan,\nhautautuen sinne. -- -- -- Ja niin edespäin -- loputtomasti. -- -- --\nUrja kulkee nelinkontin rappuja ylös. Hänen jäsenensä nytkähtelevät,\nsilmät verestävät ja kädet ovat nyrkissä. Kapitolio on autio ja tyhjä.\n\n-- Tarja, sähisee Urja. Missä on Tarja?\n\nMyrsky vastaa jylinällä ja omegametalli valittaa.\n\n-- Tarja! Pian, pian, pian -- -- --!\n\nMeteori vonkuu ja räiskähtää vastaukseksi.\n\nUrja laahustaa seuraavaan kerrokseen, istuu rapuilla ja huutelee\nTarjaa. Vihdoin tulee hän pieneen suojamaan.\n\nSiellä makasi Tarja permannolla. Hän oli nähtävästi retkahtanut siihen\ntuolilta. Hänen ruumiinsa tempoi ja nytkähteli kuin suonenvedossa. Urja\nryömi hänen luoksensa, otti hänen päänsä syliinsä ja soudatti häntä\nvalittaen. Myrskyn tukehduttava ja ellottava paine tunki tännekin.\nKapitolio huojui ja rätisi ja omegametalli piti helvetillistä melua.\nMeteori osui kattoon. Se puhkasi katon ja toisen seinän sekä humahti\nlumeen. Valoputket irtaantuivat huoneissa ja putoilivat paukkuen ja\nrätisten alas.\n\n-- Loppuu, loppuu, kaikki loppuu, hyrisi Urja ja keinutti lattialla\nruumistansa, sylissänsä Tarjan pää. -- -- -- Kun tulisi pian kuolema,\nkun tulisi, ja tämä loppuisi pian, hän lauloi. Tarja ystävä, kaikki\novat kuolleet, kaikki, kaikki, kaikki -- --. Huh, miten tukahduttaa!\nTarja ystävä, kuuletko minua enää? Nouse, lähtekäämme, täällä tukehtuu!\n\nTarja antoi ylen ja liikutteli jäseniään. Hän käänsi päätänsä ja katsoi\nUrjaan, silmät älyttöminä, kasvot vääristyneinä. -- -- -- Mutta sitte\noli kuin hän olisi tuntenut Urjan, silmiin ilmestyi syvyyttä -- niistä\nleimahti väläys, joka värisytti Urjaa. Hän kiljahti ja työnsi Tarjan\nkauas. Tämä kitisi naurua, ryömi takaisin ja ryhtyi tavoittamaan\nUrjalle väkivaltaa. Urja laahasi pakoon, Tarja ryömi jäljessä. Ja näin\njatkui kahden sammumistaan lepattavan elonliekin järjetöntä vaellusta\nKapitolion autioissa suojissa. -- -- -- Joskus oli Tarja saada Urjan\nkiinni. Hänen silmissään paloi mielipuolen himo ja suusta kähisi\nnauruntapaista. Urja ponnisteli jälleen ja pääsi pakoon. -- -- --\nMyrsky mylvi heidän ympärillänsä, lumi ja rakeet hakkasivat Kapitoliota\n-- ja siellä sisällä taisteli nainen mielettömän miehen kanssa.\n-- -- -- Vihdoin sattui Urjan käsiin pudonnut valoputki. Hän odotti\nTarjaa, päästi hänet luoksensa ja iski kaikin voimin häntä päähän. Hän\nlyyhähti lattialle ja jäi siihen. Urja ei uskaltanut eikä jaksanut\nottaa selvää oliko hän kuollut.\n\n-- -- -- Urja istuu lattialla, istuu istumistaan. Myrsky ulvoo ja\nomegametalli valittaa. Myrsky lakkaa ja yhä vain hän istuu. Hän on\npainunut kasaan, kuin olisi pää liian raskas. Aivoissa vilisevät kuvat\nsekaisin, sekaisin. Niitä tulee ja menee, syttyy ja sammuu. Ajatuksen\npätkä kutoutuu, mutta aivan äkkiä räiskähtää poikki, uusi kuva ryntää\nesiin. Ei, hän ei jaksa saada niitä järjestykseen -- -- --.\n\nVihdoin nousee Urja ravakasti, kuin olisi häntä huimannut, katselee\nympärilleen, kuin vasta olisi elämään tullut. Päässä ei tunnu olevan\nmitään elollista; se on täynnä kuollutta massaa. Kuvien vilinä on\ntauonnut, silloin tällöin välähtää vain kaukaisen valoilmiön tapainen\naistimus ja siihen yhtyy himmeä tietoisuus siitä, että sen mukana\npitäisi tulla jonkun ennen saadun näkemyksen, mutta joku ellottava\ntunne estää sen tulemasta, joten kaikki jää tuollaiseksi valoilmiöiden\ntapaiseksi sävähtelyksi, joita joka kerta säikähtää.\n\nHän kuuntelee jotain, nauraa ja puhelee:\n\n-- Se itkee. Turja, se itkee. -- -- Lapsi parka. Siellä on kylmä,\nsiellä ylhäällä. Mennään. Älä itke, äiti tulee, äiti tulee. -- -- --\n\nHän alkaa nousta kuutiomajaan ja nauraa hiljaa itseksensä, säpsähtää,\nkatsoo kauhistuneena ympärilleen ja nauraa sitte taas hiljaa\nitseksensä -- -- --.\n\nEllipsoidi valittaa autiossa maassa, jäätikköilvekset kiertelevät\nasuntoja ja kiljuvat, ilmakehässä tanssivat meteorit ja tähdet\nkiertävät Avaruutta, toisia syttyy ja toisia sammuu.\n\nViikatemies marssii jo kaukana jäätiköllä.\n\n\n\n\nXIII luku. Ratkaisu.\n\n\nKun lämmin vuoden aika alkoi olla lopussa ja ensimmäisiä myrskyjä\nsaattoi odottaa milloin hyvänsä, tuli Sorja eräänä päivänä Turjan luo\nja lausui:\n\n-- En tiedä, millainen on hyökkäyssuuunitelmanne. Mutta olipa se\nmillainen tahansa -- minä tarjoan siihen ratkaisevan lisän.\n\nTurja tarkasteli kylmästi tuota naista, joka tuli utelemaan häneltä\nhyökkäyssuunnitelmaa. Mutta Sorjan katse ja koko olemus oli selkeä ja\ntyyni kuin kirkas vesipisara. Hän puhui asiansa aivan luonnollisella\nvapaasti helisevällä äänellänsä. Ja rauhallisesti hän odotti vastausta,\npyöritellen hiljalleen uumiltansa riippuvaa koristetta.\n\nTurja kääntyi katsomaan ulos ja ärähti uhkaavalla äänellä:\n\n-- Kuka on sanonut, että me aiomme hyökätä?\n\n-- Ei kukaan. Näenhän minä tuon.\n\n-- Mistä pirusta!\n\n-- Voi hyvänen aika! Kymmenestä, kahdestakymmenestä seikasta.\n\n-- Antakaa kuulua!\n\nSorja silmäili Turjaa vakavasti. Hän laski kätensä Turjan pöydän\nkulmalle, naputteli pöytää ja sanat tulivat nyt hiukan kimmoisempina.\n\n-- Ensiksikin: Turja Borealian päällikkö ei jätä taistelua, jolla kansa\npelastetaan kuolemasta -- hän ei ole siitä aineesta -- -- --. Toiseksi:\nTurja Borealian päällikkö on ollut rauhaton ja kärsimätön tässä\ntoimettomuudessa. Nyt hän on rauhallinen. -- Siis on ratkaisu tehty. Ja\nmitään muuta ratkaisua ei ole kuin hyökkäys. Kolmanneksi: Karma vihaa\nminua entistä enemmän. Hän ei puhu kenellekään sanaakaan minun\nläsnäollessani. Hän pelkää, että minä saan hänen sanoistaan kokoon\njotakin ja ilmaisen viholliselle. -- Muuta ei sillä tavalla peljätä,\nkuin hyökkäyssuunnitelmaa. Neljänneksi: Jorma on kovin hyvällä\ntuulella. Hän on aina hyvällä tuulella, kun hän tietää pääsevänsä\nhyökkäämään. Viidenneksi: Siirrettäviä akkumulaattoreja ladataan.\nKuudenneksi: Laivastoon liitetään kuljetusaluksia. Seitsemänneksi --\n\n-- Riittää, riittää. Näen että kuljette täällä silmät auki -- ehkä\nliiankin auki.\n\nSorja kimmahti pystyyn:\n\n-- Sekö on Turjan vastaus minun tarjoukseeni?\n\n-- Istukaahan nyt. Teiskaroitte aina kovin tulisesti.\n\n-- Minä voin kärsiä sen, että joku Karma, Taitsa tai Jorma -- tai joku\nSonja epäilee minua petturiksi. Mutta Turjalta en voi sietää samaa\nkohtelua.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Miksikö -- -- --?\n\nHän hämmentyi hieman.\n\n-- Siksipä vain -- että hän on Turja. No, ellette ymmärrä niin -- -- --\n\n-- Istukaahan. Te tarjositte hyökkäyssuunnitelmaamme lisää -- oikeinpa\n_ratkaisevaa_.\n\n-- Niin tarjosin. Mutta se tarjous kestää vain tähän iltaan ja vain\nsiinä tapauksessa, että Turja ei epäile minua petturiksi.\n\n-- Haluaisin kuulla sen lisän.\n\n-- Ja minä haluaisin kuulla, suostutaanko ehtooni.\n\n-- Ehtoonne?\n\n-- Niin, että Turja ei epäile minua.\n\n-- Minun täytyy siis sanoa, etten epäile. Niinkö?\n\n-- Enemmän. Se ei riitä.\n\n-- Minun sanani ei siis riitä. Sepä kummallista.\n\n-- Ajatelkaa, että minä en olisi vaatinut mitään ehtoja, ellei minua\nolisi loukattu. Mutta nyt minä vaadin hyvitystä, eikä vain sanoja.\n\nTurja synkkeni taas:\n\n-- Puhukaa!\n\n-- Minä tahdon tietää, millainen on se suunnitelma, johon lupaamani\nlisän annan. Se ei asian vuoksi olisi ollenkaan tarpeellista, sillä\nminä tiedän, että minun suunnitelmani on parempi. Mutta minä vaadin\nluottamusta.\n\nTurja tarkasteli taas edessänsä seisovaa naista tuokion. Hän mietti\nmitä hän vaarantaisi, jos panisi tuon naisen koetukselle. Avaruuden\nnimessä, hän tutkii mitä tuo tyttö tietää. Sen hän tekee.\n\n-- No hyvä, pamautti Turja nousten kävelemään. Me heitämme laivoilla\njoukkoja rannikolle vihollisen taakse pohjoiseen ja etelään ja otamme\nrintaman sakarat pihteihin. Joko riittää?\n\n-- Ei. Siinä ei ole vielä kaikki.\n\n-- No hyvä. Kolmas joukko lähetetään kauas etelään ja kiertää\nvaltatielle ja sieltä keskustan taakse. Jollei tämä riitä, niin astukaa\nulos.\n\n-- Juuri tähän saakka tahdoin päästä, se riittää mainiosti. Minä voisin\nvielä kysyä milloin suunnitelma toteutetaan, mutta minä en ole ahne;\njätetään se. Ja kun minä voin liittää omasta päästäni alkurenkaan,\nEkvatorian laivaston hävittämisen, jonka päällikkö suvaitsi jättää\npois, niin olkoon kauppamme kuitti.\n\n-- No. Ja entä sitte?\n\n-- Nyt minä kysyn: entäpä jos Ekvatoria vetää sakarat meren rannalta\npois, iskee keskustaan ja murtaa puolustuslinjan sillä aikaa kuin\njoukot ovat aluksissa?\n\n-- Niin, tosiaan, hymyili Turja.\n\n-- Ja eikö sen etelään menevän joukon matka ole kovin pitkä?\n\n-- Pitkä. Mikäpä muu.\n\n-- Minä näen, että ette ole sanonut minulle kaikkea.\n\nTurja kävi vakavaksi.\n\n-- Mutta minä alennan vaatimuksestani kaiken sen sanomattoman pois,\nolipa se mitä hyvänsä. Ja esitän lisäni. Minusta on koko tuo\nsuunnitelma huono.\n\n-- Huono?\n\n-- Hirveän huono.\n\n-- Siinäkö Teidän \"lisänne\"?\n\n-- Ei. Minä sanon, että nyt on hyökättävä suoraan rintamapussin\npohjaan, puhkaistava se ja sitte käännyttävä oikealle ja vasemmalle ja\nlyötävä siivet.\n\nTurja mittasi askelin kiivaasti suojamaa ja vilkaisi kulmainsa alta\njulmasti tuon tuostakin Sorjaan.\n\n-- Perhanan nainen, murisi hän itseksensä.\n\n-- Ahaa, nauroi Sorja, minä huomaan, että minä olenkin esittänyt Teille\noman suunnitelmanne! Mutta nyt minä annan siihen sen ratkaisevan lisän:\nMinä takaan yönä, joka seuraa huomista päivää, aivan vapaan pääsyn\nrintaman puhki pussin pohjasta. Ja minä takaan, että ei synny mitään\nhälinää, ennenkuin Borealian joukot ovat Ekvatorian sivustajoukkojen\ntakana. Tämän minä takaan, jos minun sallitaan huomenna puikahtaa\nvihollisen puolelle eikä siis epäillä minua petturiksi.\n\nTurja mietti ja ihmetteli tätä takausta -- ja mietti taasen. Mutta\nsitte hän teki päätöksen:\n\n-- Sanoitte, että tarjous kestää iltaan.\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä. Minä vastaan ennen iltaa.\n\nSorja poistui -- ja hetken kuluttua tuli Sonja Turjan kutsusta.\n\n-- Neiti Sonja! Nyt haluaisivat aivoni hiukan keskustelun kylpyä.\n\n-- Vahinko, että minäkin tulen kohta yhtä vakavaksi kuin jöröimmät\nkansastanne. Minä osasin ennen olla hauska, mutta nyt minua vaivaavat\n-- ajatukset. Olen käynyt sairaaloissanne, olen opetellut kieltänne ja\nsaanut uusia ajatuksia. Olen unohtanut kevyen keskustelun taidon.\n\n-- Vakavat keskustelut ovatkin parempia.\n\n-- Ei, ei. Ihan varmaan Teidän aivonne kaipaisivat joskus taitavata\nlempeätä tuudittelijaa, joka houkuttelisi ne joskus lepoon,\nvirkistävään ilmanoloon, joka puhkaisisi Teidän panssaripintanne\nhyväntuulen ja välittömän keskustelun laukauksilla.\n\n-- Ehkä olette oikeassa. Mutta _tällä_ kertaa tahtoisin\nkeskustella vakavasti.\n\n-- Se tekee taas erittäin hyvää _minulle_, vakavuus nimittäin.\nMinun elämäni on ollut liian keveätä ja Teidän liian raskasta.\n\n-- Sanokaa minulle, Sonja hyvä, kuka on tämä Sorja?\n\nSonja hätkähti. Nähtävästi häneen koski kipeästi.\n\nTarja huomasi tämän.\n\n-- Kenties satutin arkaan kohtaan -- -- --.\n\n-- Ei mitään, ei se mitään.\n\n-- Mutta minulle olisi hyvin tärkeätä tuntea hänen entisyytensä. Seikka\non semmoinen -- -- -- Turja mietti.\n\nSonja hengitti kiihkeästi ja odotti jatkoa.\n\n-- Seikka on semmoinen, että hän on antanut erään lupauksen ja\ntahtoisin tietää onko hänellä edellytyksiä täyttää se.\n\nSonja ilostui. Se oli siis vain sellaista.\n\n-- Minä sanon kaikki mitä tiedän. Myönnän, että minulla voi olla\ntaipumusta puhumaan pahaa hänestä. Mutta en ole erittäin taitava\nparjaamaan. -- Hänen tarinansa on kummallinen. -- -- -- Hän on\nEkvatorian ylhäisimpiä naisia. Hän on Ekvatorian päällikön tytär.\nHänellä oli tavaton suosio kansan keskuudessa, hän kun ei ollut\nniinkuin me muut Ekvatorian naiset. Hän matkusti maan äärestä toiseen,\npuhutteli orjia ja kaikkia kansoja, hän vaati muutosta Ekvatorian\noloihin. Hän on ollut nuoresta tytöstä alkaen hirvittävän tarmokas ja\nmyöskin häikäilemätön. Kansat suosivat häntä niin, että me pelkäsimme\nhäntä. Ellei hän olisi ollut päällikön tytär, olisi teloittaja hänet\nperinyt, sillä häntä pidettiin kapinallisena.\n\nMutta sitte tapahtui selkkaus, jossa hänen vihansa kohdistui minuun\n-- -- -- ehkäpä syystä -- -- --.\n\n-- Jättäkäämme se. Mutta tiedättekö oliko hänellä suosijoita myöskin\nsotajoukossa?\n\n-- Oli, siksipä juuri häntä niin kovin peljättiin. Hänen isäänsä\nvaadittiin karkoittamaan hänet metsiin. Ja sitte hän hävisikin noiden\nselkkausten jälkeen. Eikä hänestä sen perästä kuultu.\n\n-- Tämä riittääkin minulle. Olen kiitollinen Teille tästä \"aivojen\nkylvystä\".\n\nIllalla annettiin Sorjalle vastaus.\n\nJa koko yö ja seuraava päivä varustettiin joukkoja matkalle.\n\n-- -- -- Oli tuulinen yö. Ilmakehässä kiitivät synkät pilvet monessa\nkerroksessa edestakaisin. Vain silloin tällöin vilahti näkyviin\nkorkeammissa ilmakehän osissa läimehtivät äänettömät salamat ja joku\nyksinäinen tähti. Tuuli toi mukanaan taistelukentiltä silloin tällöin\ntukehduttavan ja kuvottavan mätänevien ruumiiden hajun ja sen lisäksi\noli ilma muutenkin kuivia tomumassoja täynnä, niin että tuntui kuin ei\nsiinä olisi ollut ollenkaan happea.\n\nBorealia oli pimeä. Ainoastaan sairassuojamissa oli siellä täällä\nvaloja ja jos joutui niitä lähelle, kuuli sieltä liikettä ja jonkun\nvalittavan äänen. Tässä tukehduttavassa pimeässä yössä liikkui varjoja.\nJoukkoja kerääntyi teille ja veturit hyrisivät hiljaa, kuului tyyntä\ntasaista puhelua, käskyjä, kysymyksiä ja vastauksia.\n\nKapitoliokin oli pimeä, ainoastaan ellipsoidi hohti katolla. Mutta jos\ntarkkaan katsoi sen suojamiin jotain valoisampaa taivaan kohtaa\ntaustana käyttäen, niin näki sielläkin varjojen liikkuvan, näki\ntarkattavan ulos, näki käytettävän koneistoja, näki soitettavan\nkoskettimia.\n\n-- -- -- Turja istui veturissa läntisessä metsässä. Lähellä liikahteli\nsilloin tällöin joku varjo ja kaukaa tieltä kuului, kun tuuli sen\nsalli, lukemattomien veturien hiljainen hurina ja askelten tahti. Kun\nmetsä taas yltyi kohisemaan ja puut kumarrellessaan kahisivat\ntoisiinsa, ei kuulunut muuta kuin tahdikas naukuva ja nariseva ääni,\njoka lähti siitä, että kaksi toisiinsa takertunutta puuta hankasi\nyhteen tuulen käsissä kumarrellessaan.\n\nTurja koetti tähystellä pitkin tietä länteen päin ja alkoi käydä\nkärsimättömäksi. Mutta pian tuikahti tiellä pieni punainen tuli. Turjan\nlyhdystä tuikahti samanlainen vastaan. Hetken perästä vaihdettiin\nsiellä muutaman askeleen päässä pari sanaa ja samassa seisoikin Turjan\nvierellä varjo, jonka piirteet hän tunsi pimeässäkin. Hän päästi\nhimmeätä valoa lyhdystänsä ja silmäsi tulijan kasvoihin. Ne hohtivat ja\nsäteilivät reippaan kulun jäljeltä terveyttä ja voimaa ja silmät\npaloivat suurina ja hymyilevinä. Hänellä oli taas aivan sama\nmetsästäjän puku, kuin silloinkin, kun Turja hänet vangitsi lännessä\nmeren rannikolla.\n\n-- Myöhästyin pienen hetken, puheli Sorja. Se on tämän pimeyden syy.\nMinun täytyi kulkea varovasti, etten eksyisi oikeasta suunnasta.\n\n-- Me tulimme puolestamme hiukan liian aikaisin. Mutta meillä olikin\nselvä tie kuljettavana. Kohta ovat etujoukot täällä. Onko tie auki?\n\n-- On. Kaikki on niinkuin olla pitää. Koko tämä läntinen metsä on tyhjä\nihmisen suvusta. Ja voin ilmoittaa tarkalleen joukkojen sijoituksen\nsivustoilla.\n\nEnsimmäiset joukot saapuivat kohdalle ja eteneminen alkoi.\n\nEdellä kulkevan tiedustelujoukon päällikkönä oli Karma ja hän oli\nsaanut ohjeen pitää silmät auki joka puolella. Ja hän saikin tietoja\nalituisesti oikealta ja vasemmalta ja edestä -- mutta hänen täytyi\ntunnustaa aina jonkun ajan kuluttua Turjalle, että metsä oli tosiaan\ntyhjä.\n\nSorja istui Turjan veturissa ja antoi tietoja ja ohjeita teistä, matkan\npituudesta, vihollisen joukkojen sijoituksesta j.m.s. Ja Turjan täytyi\ntunnustaa, että hänen käyttäytymisensä oli kaunista, miellyttävää ja\nmielenkiintoista. Ei ainoatakaan kerskailun tai kiitoksen etsinnän\npiirrettä, ei merkkiäkään siitä, että hän haluaisi huomauttaa\nansioistaan tai edes liialla innostuksella tai paisuttelulla\ntyrkyttäisi apuansa ja -- itseänsä. Hän istui pimennossa näyttelemättä\nliikoja sen enempää ruumistansa kuin tietojansakaan. Hän antoi\nyksinkertaisesti juuri ne tiedot, mitä tarvittiin ja puheli sitte\nkaikennäköisistä pikkuhavainnoista matkalla -- tai oli vaiti.\n\nJo yön pimeydessä syttyivät ensimmäiset taistelut. Borealian joukot\nkäyttivät hyväkseen pimeässä kiiluvia tähtäimiään ja tuottivat\nvihollisille suurta tuhoa.\n\nVasta seuraavana päivänä alkoivat päärynnistykset. Ekvatorialla oli\nvielä suunnattomasti joukkoja niemimaalla, mutta vähitellen huomattiin,\nettä suuri osa niistä oli kapinallisia ja pysyi toimettomana.\n\n-- -- -- Ja toisena päivänä hajosivat vihdoin rintaman sivustoilla\nvielä toimivat vihollisjoukot hurjaan pakoon. Laumat vyöryivät etelään\nsekasortoisina ja kurittomina. Ne eivät enää totelleet päälliköltänsä,\nvaan alkoivat heitä surmata. Kaikesta päättäen oli nyt tapahtunut\nlopullinen ratkaisu ja Borealia oli vapaa.\n\nOsa Borealian joukoista palasi kotiin, osa jäi puhdistamaan\ntaistelutantereita ja kaiken varalta jatkamaan vielä vartiointia.\n\nSiitä päivästä jona Borealian joukot palasivat kotiin, muodostui\nvaltava juhlapäivä. Työt seisautettiin. Tiet, asunnot, tehtaat,\nvoima-asemat koristettiin kukilla ja lehvillä. Talojen katoilla\nsäihkyivät eri väriset liekit ja radiosäteet. Ne lensivät eri suuntiin,\nmuodostaen viuhkoja ja kiehkuroita. Tämä oli ensimmäinen riemullinen\nkasvien, lehvien, kukkien juhla sitte menneiden aikojen, jolloin\nVanhassa Borealiassa vielä tuuli humisi puissa ja hyväili kukkia. Se\noli sen vuoksi uuden maan ja uuden elämän juhla yhtä paljon kuin voiton\nja pelastuksen juhla. Kun suuri radiosäde vongahti ilmaan läntisistä\nmetsistä, tulvasi kotona oleva kansa teille ja katoille. Se kantoi\npuvussansa kirkkaita värejä, sen silmät säteilivät ja hymy loisti\njokaisen kasvoilla. Meluamatta, hiljakseen parveili se teillä ja\nkatoilla ja katseli pelastettua maatansa ja odotteli eri suunnilta\npalaavia taistelijoita. Kävi vieno tuuli. Meren lahti sädehti ja\nkimalteli auringon valoa. Siellä seisoivat kaikki alukset kuvioissa ja\nsuitsuttivat ilmaan erivärisiä liekkejä.\n\nSamalla aikaa lähenivät joukot lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ne\nlauloivat taistelumarssia, yksinkertaista ja jykevää. Kaikki joukot\nteillä ja katoilla yhtyivät siihen ja yhtäkkiä kajahtaa suuresta\nellipsoidista Kapitolion katolta pauhaavia sointuja, marssin sointuja\nmarssin tahdissa. Joka säkeistön lopussa jymähtää kymmenen suurta\nrautaputkea eri puolilla Borealiaa.\n\nJoukot vyöryvät Kapitoliota kohti. Ne liikkuvat tyynesti tahdissa ja\njärjestyksessä. On kuin jokin yhteinen hermosto hallitsisi koko tätä\nkansanpaljoutta -- niin luontevasti ja järjestyksessä sen liikkeet\nkäyvät.\n\nKapitoliossa on Turja esikuntineen ja myöskin Sorja ja Sonja ovat\nsaaneet luvan tulla sinne.\n\nSonja katselee ja kuuntelee syvään hengittäen ja silmät loistaen\nvakavan kansan syvää ja juhlallista iloa. Hän oli ollut sadoissa,\ntuhansissa tilaisuuksissa, joissa olisi ollut tarkoitus olla iloinen.\nMutta kertaakaan ei ilo ollut temmannut häntä näin ehdottomasti\nmukaansa. Tuo aaltoileva jymisevä tahti oli kuin sisäisen voiman\npaisuilemista, niinkuin olisi meri aaltoillut ja soudatellut häntä\nkirkkaissa hurmaavissa avaruuksissa. Marssin aallot löivät hänen\nläpitsensä kiireestä kantapäähän ja värisyttivät häntä ja hänelle\nnousivat kyyneleet silmiin. -- Ah, iloa, iloa oli hän etsinyt. Mutta\nkoskaan hän ei ollut käsittänyt, mistä ilo syntyy. Nyt hän sen tietää,\nvoi, nyt hän sen tietää. Ilo on sisäisen voiman ihanaa maininkia suuren\ntyön jäleltä. Ei ole mitään iloa ilman ponnistusta. Lepäävä energia ei\nkoskaan joudu tällaiseen aaltoiluun.\n\nSorja ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän iloa ja juhlaa. Hän käveli\neräässä suojamassa hiljaisin, pehmoisin liikkein edestakaisin, pyöritti\nvyönsä koristetta ja mietti. Kerran hän aikoi puhutella Turjaa, mutta\nmuutti sitte mieltä, vetäytyi syrjään ja katosi pian.\n\nTurja näki Sonjan avomielisen ja herkän ihastuksen ja haki katseillaan\nSorjaa, nähdäkseen, mitä hän piti juhlasta, mutta ei keksinyt häntä\nenää missään. Sonjan ihastus miellytti Turjaa. He tulivat lähemmäksi\ntoisiaan seistessään tässä saman tunnelman lumoissa. He vaihtoivat\nmuutamia sanoja ja tunsivat niiden tulevan molemmin puolin herkästä,\nystävällisestä mielestä. Ne olivat kuin lämmin luottava kädenlyönti.\n\nTuhansia ja taas tuhansia kokoontui Kapitolion edustalle suurelle\naukeamalle. Sotajoukkoja seisoi sivustoilla ja keskustassa. Kansa\nkiitteli taistelijoita ja kukitti heitä.\n\nTultiin ilmoittamaan, että halutaan kiittää myöskin Turjaa.\n\n-- Jopa nyt jotain, ihmetteli Turja. Kansani alkaa hassutella.\n\nHän astui kuitenkin aukeaman puoleiselle maasta koholla olevalle\nulkonemalle. Muuan mies heitettiin aukeamalla olevan veturin katolle.\n\nHän katsoi vihaisesti heittäjiinsä ja huusi sitte:\n\n-- Täällä nämä pojat vaativat, että on sanottava Turjalle:\n_kiitos_! ja että me luotamme häneen kuin luonnonlakiin. Minä\nsanoin, että tietäähän hän sen piru vie ilmankin. Mutta ne nakkasivat\nvain minut tänne. -- Toimittakaapa minut nyt sukkelaan alas täältä,\nvirkkoi hän sitte ympärillänsä seisoville.\n\n-- Meidän on kiitettävä kaikkia tai ei ketään, huusi Turja vastaan.\nVain kaikkien kansamme jäsenten yhteen kootulla voimalla me voitimme.\nMutta joukossamme on ollut yksi henkilö, joka ei kuulu kansaamme, ja\nhän teki kuitenkin ratkaisevia tekoja hyväksemme. Monet hänet tuntevat\n-- Sorjan. Häntä teidän on syytä kiittää.\n\n-- Missä on Sorja? huudettiin.\n\nTurja haeskeli häntä taasen katseillaan, vaan ei löytänyt. Mutta sitte\nkuului hänen äänensä erään sivurakennuksen ulkonemalta.\n\n-- Täällä minä olen. Mutta minä en tyydy kiitokseen. Pyydän paljon\nenempää. Minä pyydän vastapalveluksia. Olin juuri astumassa tuolle\ntielle, joka vie etelään, kun kuulin nimeäni huudettavan. Olin lähdössä\nmaastanne pois. Ja minä lähdenkin heti, kun olen tässä sanottavani\nsanonut. Minä menen Ekvatoriaan.\n\nTiedättekö, mitä tapahtuu parhaillaan Ekvatoriassa? -- Siellä\nryöstetään, murhataan, hävitetään. Siellä riehuu mielipuolia joukkoja,\nraakalaisia, asumuksia palaa, kasvitarhoja hävitetään, kaikki kiehuu ja\nkuohuu. Kas, siellä on lauennut vuosisatoja kestänyt jännitys. Salama\non iskenyt ja myrsky lentää yli koko maan, ympäri maapallon. Nyt siellä\ntarvitaan jokainen järjellisen voiman pisara. Pitäisi vangita myrsky ja\nsalama ja päästää päivä paistamaan onnettomille Ekvatorian kansoille.\nMutta siitä maasta ei löydy niin paljoa järkevää voimaa, että tämä\ntehtävä voitaisiin suorittaa. Minä pyydän, että Borealian kansa ja\nennenkaikkea sen suuri päällikkö ottaisi tehtäväksensä Ekvatoriassa\nriehuvan myrskyn hillitsemisen ja sen onnettomien kansojen elämän\njärjestämisen. Minä tiedän, että päällikkö lähtee nyt pohjoiseen ja\nettä häntä ei voi mahtavinkaan voima enää tältä matkalta pidättää.\nMutta minä lähden itse nyt heti etelään. Minä voin tehdä jotain siellä,\nmutta en läheskään kaikkea. Minä pyydän urheita miehiä tulemaan\njälessäni -- minä en voi enää olla täällä hetkeäkään -- minä pyydän\nBorealian päällikköä tulemaan heti kun hän on palannut pohjoisesta.\nTaistelu on suloista, kun on hiukankin menestymisen mahdollisuuksia.\nHyvästi!\n\nJa hän katosi.\n\nKansan keskuudessa syntyi kohinaa ja liikettä.\n\nSonja istui kalpeana eräässä suojamassa, nousi kävelemään ja istuutui\ntaasen.\n\n-- Se on siis tapahtunut, se on nyt siis tullut! Pitihän minun se\narvata. Tällaisen tappion jälkeen!\n\nHän näki Taitsan ja viittasi hänet luokseen:\n\n-- No nyt olette saavuttanut päämääränne. Järjettömät eläimet\nhävittävät Ekvatoriaa ja kaiketi koko minun kansani tuhotaan. Tästä\ntulee oikein raakuuden riemukulku. Huh! Minä olen aina peljännyt ja\ninhonnut orjien likaista laumaa ja odottanut siltä turmiota. Onko tämä\nteistä nyt oikein?\n\n-- Tämä on se, minkä tuloa Teidän kansanne valmisti vuosisadat, vastasi\nTaitsa.\n\nJa he iskivät yhteen tuimilla sanoilla ja erosivat vihassa.\n\nKun he tapasivat uudestaan, laski Sonja sovittavaa leikkiä ja Taitsa\npurki hänelle koko nuoruudenaikaisen aatemaailmansa. Vanhat kuvat,\nvanhat käänteet ja vanha tuttu innostuskin palasi taas, kun hän esitti\nSonjalle; mitä äärimmäistä kurjuutta kansat kärsivät, mitä irstaista\nelämää eli vallasluokka, mikä kuilu oli orjien ja valtiaiden välillä ja\nmillaisen jännityksen siinä täytyi syntyä.\n\nLisäksi oli nyt tullut vielä kaikki se, mitä viime aikoina oli\ntapahtunut. Borealian kansan kohtelu ja se äärimmäisen vastakohtainen\nkuva, mikä oli löydettävissä Borealian kansan yhteiskunnasta.\n\nSonja kuunteli hämmästellen itseksensä sitä uutta näköalaa, mikä\nhänelle täten avautui. Lopuksi hän tunnusti, ettei hän pysty näistä\nasioista keskustelemaan, hän ei ole ikänänsä niille uhrannut\npienintäkään ajatuksen murua. Mutta nyt hän tahtoi toimia jotain! Ei\nmitään sankarillista, ei mitään -- näin! Ja hän matki Sorjan asentoja.\nMutta jotain joka soveltuisi hänen luonteelleen.\n\nHe sopivat lopulta, että Taitsa lähtee Sorjan mukaan seuraamaan asiain\nkehitystä Ekvatoriassa ja Sonja toimii Borealiassa hankkien apua heille\nEkvatoriaan niin paljon kuin voi.\n\n-- -- -- Turja valmisti kuumeisella kiihkolla retkikuntaa pohjoiseen.\nParhaillaan riehuivat siellä myrskyt ja hän tahtoi saapua sinne heti\nniiden lakattua. -- Mutta valmistukset veivät kuin veivätkin useita\npäiviä. Oli otettava mukaan kaikki varusteet kansan kuljettamiseksi\nsieltä etelään. Tosin ei Turma ole lähettänyt sieltä mitään viestiä,\nmutta Turja on vakuutettu, että kansan on nyt aika lähteä sieltä.\n\nNäinä kuumeisina päivinä alkoi hänen luoksensa saapua Ekvatoriasta\nviestejä toinen toistaan kummallisempia.\n\nEräänä päivänä löntysteli eteläistä tietä yksikseen puheleva miehen\nkuvatus, joka pyysi puhutella Borealian päällikköä. Hän istui Turjan\nsuojamassa permannolla jalat ristissä allansa ja puhua papatti\nihmeellisestä opista, jonka mukaan Ekvatorian olot olisi järjestettävä.\nHän oli kuullut Borealian yksimielisestä yhteiskunnasta ja kansan\nurhoollisuudesta ja hän oli tahtonut vaarojen uhallakin tulla sen\nsuuren päällikön puheille, jonka käsissä nyt on Ekvatorian kohtalo,\njotta he kaksi yhdessä voisivat tehdä Ekvatorian yhteiskunnasta yhtä\nhyvän kuin on Borealian yhteiskunta. Hän oli vuosikymmenien kuluessa\nsuurella vaivalla ajatellut kokoon tämän järjestelmän ja tuli nyt\ntarjoamaan sitä toteutettavaksi.\n\nTurjaa huvitti tämä ilmiö ja hän kysyi:\n\n-- Kuinka tämä järjestelmänne voitaisiin sitte toteuttaa?\n\n-- Se on yksinkertaisesti ja helposti toteutettavissa. Jos annetaan\nEkvatorian kerjäläisille valta, niin he panevat sen toimeen. Heistä\nhyvin monet tuntevat järjestelmäni. He tuntevat myöskin tarkoin maan ja\nihmiset ja sitäpaitsi he ovat maan melkein suurin ja työteliäin ryhmä.\nYläluokka ei ole tehnyt mitään, orjat ovat tehneet jotain ruoskan\npelosta. Mutta kerjäläiset ovat tehneet aina työtänsä niin sanoakseni\nasianharrastuksesta. Jos siis päällikkö ja hallitus asetettaisiin\nkerjäläisistä, niin, luuli hän, voitaisiin Ekvatoriaan luoda\ntyytyväinen yhteiskunta.\n\n-- Olette siis kerjäläinen?\n\n-- Niin olen.\n\nTurja lupasi miettiä asiaa ja ukko lähti hyvillä mielii löntystämään\neteenpäin.\n\nSeuraavana päivänä saapui Ekvatoriasta räätälien edustaja ja esitti\nuuden järjestelmän, jonka mukaan sorretuille räätäleille olisi\nannettava enemmän tuloja ja valtaa. Sillä kuinka tärkeä ryhmä räätälit\nsentään ovatkaan yhteiskunnassa! Hehän ovat ihan yhteiskunnan runko.\nMitä olisivat ihmiset, varsinkin sivistyneemmät, ilman räätälejä? --\nEivät juuri mitään. Niin että räätälien varassa on suurelta osalta muun\nkansan olemus. \"Jos räätäli kestää niin kaikki kestää, jos räätäli\ntaipuu niin kaikki vaipuu.\"\n\nTurja lupasi miettiä asiaa.\n\nSitä seuraavana päivänä tuli kokonaisen kolmen kansan edustajat. He\nriitelivät jo tullessaan, kenelle Ekvatoriassa olisi valta annettava ja\nhe jatkoivat riitaansa Turjan luona. Turja pyysi heitä viemään\nkansoillensa sellaisia terveisiä, että kukin kansa pitäisi valtaa\nomassa keskuudessaan oikein miehekkäästi ja kukin ihminen omassa\nelämässään. Hän ei voinut heidän kanssaan nyt sen enempää keskustella\nheidän mielenkiintoisista yhteiskuntajärjestelmistään. Mutta\npohjoisesta palattuaan hän ottaisi asian uudestaan käsille.\n\nSitte tuli etelästä ylen lihava mies vielä lihavamman naisen kera. He\nilmoittivat olevansa Ekvatorian \"ainoan tuottavan elinkeinon\",\nnimittäin maatalouden edustajia.\n\nMies piti puheen Turjalle:\n\n-- Sitkeällä ja uutteralla työllä on Ekvatorian maamies monien\nmiespolvien aikana luonut viljelystä suunnattomiin korpiin, joissa\nmuinoin pedot kiljuivat ja auhdoille nevoille, joilla ennen halla\nhärmäistä valtikkaansa piteli. Tavattoman suuriarvoista ja\nisänmaallista työtä ovat maamiehet tehneet. Mutta heitä on rasitettu\nveroilla ja ulosteoilla ja koko yhteiskunta on ollut heidän\nhartioillansa. Me olemme tulleet esittämään, että tämän maan tärkeimmän\nelinkeinon tuotantoa edistettäisiin ja suojeltaisiin. Sillä maamies\nauransa kurjessa astelemassa -- siinähän on työn ja tuotannon\nvertauskuva. \"Jos maamies kestää niin kaikki kestää, jos maamies taipuu\nniin kaikki vaipuu.\"\n\n-- Mitä te siis tahdotte? keskeytti Turja.\n\n-- Kun nyt asutuskeskuskulttuurin pohjalle rakennettu\nyhteiskuntakehitys pettää, kun porvarillinen sivistys ja tiede ovat\ntehneet vararikon, niin olisi isänmaalle tärkeätä, että asutuskeskukset\nhävitettäisiin ja ihmiset palautettaisiin jälleen luonnolliseen elämään\nmaaemon syliin. Nämä paheen pesät, joissa vain kulutus ja keinottelu\nkukoistavat, ovat vieneet maataloudesta työvoiman. Siksi niiden\nhäviäminen olisi toivottava asia. -- Me maamiehet muodostamme\nkansakunnan ytimen, juuren, perustuksen. Jos maanviljelijäluokka\nhäviää, jää jälelle vain kauppaa tekevä ja kauppavoitosta elävä porvari\nja hänelle kauppatuotteita valmistavat orjat ja mökkiläiset. Maamiehen\nkera häviää kansallinen leipätuotanto, kansalliset pellot ja\nkansalliset lantakasat, kansalliset tavat, kansallinen kulttuuri,\nkansalliset päämäärät. Kaikkien muiden mieliä kiinnittävät\nkulttuuriarvot, joilla on vain tilapäinen markkina-arvo. -- Me\nmaamiehet olemme jo alkaneet luoda uutta sivistystä ja tiedettä.\nMaamiehen asema valtakunnassa on keskeisin. -- -- --\n\n-- Kiitän teitä, hyvät ystävät, että tulitte, keskeytti Turja taasen.\nMinulla on nähtävästi ollut tosiaankin väärä käsitys Ekvatorian\nmaanomistajain avuista ja merkityksestä. Kun minä kävin Ekvatoriassa,\nnäin minä auran kurjessa vain orjia ja maan omistajain minä näin juovan\nmasmaa ja hoitavan terveyttään ja harrastavan vetojuhtien asiaa. Mutta\nminä en ole nähtävästi sattunut tapaamaan näitä varsinaisia\nihanteellisia maamiehiä. -- Ehkäpä he olivat silloin juuri parhaillaan\nluomassa uutta sivistystä ja tiedettä. -- -- -- Kuinka monta auranalaa\non keskimäärin viime aikoina raivattu maata, joko nälkäiset ovat\nloppuneet Ekvatoriasta? -- -- -- Kuinka monta auranalaa Te itse olette\nraivannut?\n\n-- Ei ole voinut nyt tehdä työtä maatalouden kehittämiseksi. Maatalous\nei ole kannattanut moniin vuosiin.\n\n-- Mutta tehän sanoitte, että on luotu viljelystä korpiin joissa ennen\npedot viheltelivät -- -- --\n\n-- Tarkoitin menneitä polvia.\n\n-- Kannattiko se heille?\n\n-- Tuskin. Mutta heitä nälkä pakoitti -- eikä päässyt minnekään pakoon.\n\n-- Mutta Teitä ei nälkä pakoita.\n\n-- Eihän se sentään.\n\n-- Mutta Te arvelette, että pitäisi hävittää asutuskeskukset,\nteollisuus ja kauppa, jotta nälkä taas pakoittaisi ihmisiä viljelemään\nmaata -- Teille työvoimaa.\n\n-- En minä sitä sillä tavalla tahtoisi sanoa -- ne ovat kansalliset\npäämäärät, jotka vaativat.\n\n-- No hyvä. Miettikäämme tätä asiaa, kun tulen Ekvatoriaan. Viekää\ntervehdykseni Ekvatorian kansan ytimelle, juurelle ja perustukselle!\n\nSitte saapui Turjan luo suutarien lähetystö ja ilmoitti, että jos\nsuutari kestää niin kaikki kestää, mutta jos suutari taipuu niin kaikki\nvaipuu.\n\nTeollisuusmiesten ja kauppiaiden lähetystö vertasi teollisuusmiehiä ja\nkauppiaita kuningasilvekseen, joka kaataa saaliin -- ja siitä saavat\nsitte ruokansa suuret laumat. Se vaati, että teollisuutta ja kauppaa\nrasittavat verot on poistettava.\n\nSitte tuli pappien lähetystö, joka pyysi palkankorotusta papeille ja\ntemppeleihin lisää rukouspyöriä.\n\nTuli orjien lähetystö, joka esitti, että vallasluokka on tehtävä\norjaksi ja orjille annettava maat ja suuret asunnot ja valta. He sitte\njärjestävät Ekvatoriaan yhteiskunnan jotenkin Borealian malliin.\n\n-- Voi hyvät veljet, lausahti Turja. Tiedättekö te mikä on luonut\nBorealian yhteiskunnan?\n\nEivät tienneet.\n\n-- Sen on luonut lumi ja jää. Sen on luonut viisisataa vuotta kestänyt\ntaistelu lunta ja jäätä vastaan, kuolemaa vastaan -- johon taisteluun\nantautui viisisataa vuotta sitte terve, rohkea ja kunnollinen kansa.\nJos teidän suunnaton orjajoukkonne olisi nähnyt, ajatellut, kokenut,\noppinut ja kestänyt kaiken sen, minkä me olemme nähneet, ajatelleet,\noppineet, kokeneet ja kestäneet, niin te olisitte aikoja sitte luoneet\nEkvatoriaan hyvän yhteiskunnan. Katsokaas: luonnonlait ovat luoneet\nBorealian yhteiskunnan. Teidän on yhtä mahdotonta tehdä Ekvatoriasta\nBorealiaa kuin nostaa itseänne varpaistanne ilmaan. Älkää te olko\nlapsia, te, jotka tiedätte, miten jokainen kuolleenkin aineen muovaus\nvaatii suunnattomat määrät aikaa ja voimaa. Elävän massan muovaamiseen\ntarvitaan sitä vielä enemmän.\n\nTeidän asemanne on kurja, minä näin sen käydessäni Ekvatoriassa. Te\ntarvitsette ruokaa, te tarvitsette vapautta, te tarvitsette oikeutta,\nja ihmisarvoa. Mutta tämän kaiken te saavutatte vain järjestetyn työn,\nkehityksen ja kunnollisen järkevän toiminnan kautta. Älkää te\nkuvitelko, että Avaruuden kehityslait eivät pidä Ekvatoriassa\npaikkaansa. Älkää te luulko, että te voitte yössä hypätä toiselle\ntähdelle.\n\nNyt Turja nousi kävelemään.\n\n-- Minäpä sanon teille erään seikan, jota te ette kenties tiedä, mutta,\njoka teidän tulee tietää. Koko tätä tähteä uhkaa tuho.\n\n-- Lumi ja jää?\n\n-- Pahempi vielä.\n\nMiehet katselivat kysyvinä toisiinsa ja Turjaan.\n\nJa Turja esitti heille lyhyin iskevin vedoin koko aurinkokunnan\nproblemin. Hän kuvasi heille uhkaavan Avaruuden Hirviön ja esitti ne\nmahdollisuudet, mitkä maata odottavat.\n\nMiesten silmät puhuivat kauhusta, heidän kätensä vapisivat, heidän\nkasvonsa olivat kalpeat.\n\n-- Ja tähtemme pelastus, teidän pelastuksenne, meidän pelastuksemme ei\nriipu siitä oletteko te herroja ja teidän entiset herranne surmattuina\ntai orjina, vaan siitä, voidaanko keksiä pelastuskeinoja ja voidaanko\njoka ainoan tällä pallolla elävän ihmisen tahto ja tarmo temmata mukaan\nsiihen suureen taisteluun, mikä meitä odottaa.\n\nViekää terveiseni veljillenne ja sisarillenne, että tulen Ekvatoriaan,\nkun palaan pohjoisesta ja että silloin saa vapauden ja ihmisarvon\njokainen ihminen, joka ei tee rikoksia. Ja suurimman arvon saa se, joka\non kunnollinen ja tekee työtä. Hyvästi!\n\nMiehet lähtivät hiljaisina ja vakavina.\n\nKun mitä kummallisimpien järjestelmäin esittäjäin ja lähettien tulva\njatkui, käski Turja erikoisen kirjurin ottaa heitä vastaan ja tehdä\nmuistiinpanoja heidän nerontuotteistaan. Hän tarkastelee tultuaan niitä\nhauskuudekseen.\n\nSeuraavan päivän iltana tervehti hän jo Borealiaa radiosäteellä\njäätiköltä ja näki kaukana etelässä Borealian vastaavan. Ja sitä\nseuraavana iltana riehui jo lumimyrsky retkikunnan kasemattien yllä.\n\n\n\n\nXIV luku. Horna kuohuu.\n\n\nKun Sorja ja Taitsa saapuivat siihen Ekvatorian asutuskeskukseen, jossa\nTurja oli käynyt, ja jossa Ekvatorian hallitus oli suurimman osan\nvuodesta aina majaillut, tunsivat he heti ilmassa yhteiskunnallisen\nmyrskyn tunnelman. Ihmismassoja virtaili ja kuljeksi päämäärättömästi\nrannassa, teillä, puistoissa. Oli meluavia kokouksia, joissa puhuttiin,\nhuudettiin, puitiin nyrkkejä ja ruhjottiin muutamia osanottajia\nhengiltä. Oli ryöstettyjä taloja, oli savuavia raunioita, oli mätäneviä\nruumiita siellä täällä tien vieressä, usein alastomiksi ryöstettyinä.\nTeiden, katujen ja kanavien leima oli kokonaan muuttunut. Ei näkynyt\nvallasluokan komeita viittoja ja puolialastomia vartaloja, ei kaduilla\neikä aluksissa. Kaduilla kulki ja kanavilla souteli asestettuja\nsotilaita ja orjia sekä suunnattomat määrät huumaantunutta rahvasta\nyleensä. Joukot olivat ilosta juovuksissa. Ne kulkivat edestakaisin,\nlauloivat ja liekuttivat puunlehviä. Melkein kaikki työt seisoivat.\nKerjäläisillä oli kultaiset päivät. He saivat mitä ikinä halusivat.\nJa suurimmassa kunniassa näyttivät olevan Borealian sotakentiltä\npalanneet raajarikot, sokeat, kuurot ja tylsämieliset sotilaat tai\nsotilaanjäännökset, jotka kerjäilivät teiden varsilla.\n\nSorja ja Taitsa saivat kuulla, että hallituksen \"piiskajoukko\" oli\nsurmattu viimeiseen mieheen, että joukko vallassäädyn miehiä ja naisia\noli mennyt samaa tietä. Mutta yleensä heidän oli sangen vaikea saada\nselkoa tapahtumista.\n\nHeidän ensimmäinen tehtävänsä oli kerätä luotettavia miehiä ja naisia\nyhteistoimintaan, jotta saataisiin edes tapahtumain langoista selkoa.\nHe päättivät luoda kaksi \"hermokeskusta\", toisen tänne ja toisen\nsuureen asutuskeskukseen maapallon toiselle puolelle. Sorja kerää\nystäviänsä ja kannattajiansa sotajoukosta ja Taitsa menee puhuttelemaan\nkansansa pääosaa, joka yhä asui hänen synnyinseudullaan.\n\nKun Taitsa saapui siihen satamaan, jonka äärillä hän oli lapsuutensa\nviettänyt, havaitsi hän myrskyn ennättäneen jo sinnekin. Sama joukkojen\nliikehtiminen, sama ilo ja humina. Hän näki vanhoja tuttavia kulkemassa\njoukoissa, kiihtyneinä, silmät loistaen ja mieli nähtävästi ensi kerran\nelinijässä arkielämän yläpuolella aaltoilemassa.\n\nHän ymmärsi niin hyvin heidän ilonsa, heidän mielensä aaltoilun.\n\nTuolla menee muuan mies, joka hänen täällä ollessansa asui pienessä\nkurjassa mökissä erään mäen syrjässä. Mäeltä juoksi vesi ja lika hänen\nmökkinsä pihaan. Hän muistaa selvästi mökin lahonneen seinustan, sen\nkitisevän oven. Siellä sisällä oli syntymästä saakka mielipuoli poika\nkytkyessä, liaten tuon tuostakin yhden nurkan tukehduttavan pienen\nmökin permannosta. Siellä oli pari muuta lasta, käppyräinen vaimo;\nmiehellä oli ollut parantumaton tauti. Hän on vielä elossa ja nyt hänen\nsilmänsä loistavat. Taitsa tietää, mitä hän ajattelee: toista pientä\nhuonetta itsellensä, sen verran maata, että voisi elää mökillänsä -- ja\nmieletöntä poikaansa johonkin Ekvatorian hoitolaan. Hän toivoo ja\nuskoo, että tämä humaus suo hänelle tuollaisen onnen.\n\nTuolla toinen vanha tuttu, yhdeksän lapsen isä, joka ei vaimoinensa ole\nmoniin vuosiin nukkunut yhtään rauhallista yötä. Lapset, vaimo ja hän\nitse ovat sairalloisia. Taitsa muistaa selvästi, miten monta kertaa hän\nnäki alastoman pikku raukan itkevän hänen mökkinsä edessä olevassa\nlikaisessa solassa, joka teki eteisen virkaa. Hänkin toivoo lapsillensa\nhiukan helpompaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on ollut.\n\nTäällä kävelevät mies ja vaimo, joilla oli maata ja kunnollinen asunto\nkun he olivat nuoria, mutta heidät ajettiin pois maaltansa senvuoksi,\nettä heidän isäntänsä kielsi saaneensa hänelle tulevia kymmenyksiä,\nvaikka hän oli ne saanut. Taitsa tapasi vaimon silloin muinoin sillä\nmatkalla, jonka hän miehensä tietämättä teki isännän luo rukoillakseen\nhäneltä lupaa saada edelleenkin pitää maan. Taitsa muistaa vielä sen\nsuuren puun tien vieressä tuolla metsässä, jonka kohdalla kalpea nainen\ntuli häntä vastaan. Taitsa muisti kuulleensa jälestäpäin, että isäntä\noli vaatinut tältä nuorelta naiselta hänen kunniaansa ennenkuin lupasi\nottaa asian harkittavakseen. Ja mies löi vaimoansa, kuultuaan\nkerrottavan hänen käynnistään. Nämäkin toivoivat varmaan oikeutta\nitselleen.\n\nTällä tavalla Taitsan mieleen palautui monien vanhojen tuttaviensa\nelämä vuosien takaa, koko se puutteista ja kärsimyksistä kudottu kuva,\njoka oli häntä lapsena ja poikana ympäröinyt. Ja nyt ovat nämä sen\nkuvan elonkipunat, sen hermokeskukset, lähteneet liikkeelle ja\nyrittävät irtautua entisestä kudoksestaan. Se paine, joka on litistänyt\nheitä harmaata toivotonta elämän seinää vasten, on nyt poissa\nja he yrittävät heti kimmoisuutensa voimasta ponnahtaa irti\nkidutuspenkistänsä.\n\nMutta Taitsa näki myöskin toisenlaisia tuttuja puikkelehtimassa\njoukoissa. Hän näki hämärien hommien mestareja, varkaita ja\nsyntymästään saakka roistoja. Ja Taitsa arvasi heidän miettivän, miten\nvoisivat käyttää tätä myllerrystä hyväkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun ajan kuluttua olivat Ekvatoriassa koolla Sorja, Taitsa ja Karma.\nTurja oli lähtiessään kuvannut Karmalle lyhyesti aseman ja jättänyt\nhänen omaan harkintaansa, olisiko hänen edullista lähteä läheltä\nseuraamaan tapahtumia. Sonjan vaikutuksesta oli hän vihdoin tehnyt\npäätöksensä ja lähtenyt Ekvatoriaan pienen vapaaehtoisen joukon kanssa.\n\n-- Mikä onni, että tulitte, puhui hänelle Sorja. Vaikeimmat ajat ovat\ntulossa. Jotain kamalaa on ilmassa.\n\n-- Niin, puuttui puheeseen Taitsa. Tähän saakka on kaikki ollut enemmän\nvain ilmaan pidettyä kohinaa ja tunnekuohua. Mutta meidän väkemme on\nsaanut selville, että jokin salainen voima tekee työtä muuttaakseen\nkaiken keskinäiseksi perinpohjaiseksi hävitykseksi. Tämä on kuin\nmahtavan joen padon murtuminen ja sitä seurannut tulva. Paine on\nkerääntynyt vuosisadasta vuosisataan. On nähty jo kauan sitte, että\nennemmin tai myöhemmin sulku räjähtää rikki ja kauhistava tulva alkaa.\nMutta sulun isännät eivät sittekään suostuneet avaamaan veden juoksulle\npienintäkään rakoa. Nyt tässä tulvassa toimii sekä varsinainen joen\nuomassa juokseva vesi, että myöskin sen sivustoilla tuhojansa tekevä\nvilli vesi, joka vyöryy pelloille, kasvitarhoihin, asumuksiin, joka\nhävittää mitä eteen sattuu. Vedellä on kyllä uomansa, mutta se ei mahdu\nsiihen ennenkuin taas jonkun ajan kuluttua. Tässä myllerryksessäkin\ntuntuu eräänlainen yhtenäinen uoma. On pieni ydinjoukko, joka tuntee ja\ntunnustaa kehityksen uoman. Mutta tämän joukon liepeillä seuraa aivan\nvillejä joukkoja, jotka eivät tunne eivätkä tunnusta muuta kuin omia\nkielteisiä, hävittäviä vaistojansa. Tähän saakka on näyttänyt siltä\nkuin tulva tasaantuisi hiljalleen, mutta äskettäin olemme huomanneet,\nettä sitä aiotaan kuohuttaa vielä hirmuisemmaksi. Nyt on saatava\nselville mitä on tekeillä ja mistä nämä kummalliset voimat lähtevät, ja\nsitte iskettävä suoraan pesäpaikkaan. Omin voimin olisi meille ollut\nsangen vaikeata suorittaa tämä tehtävä, mutta apua saatuamme olemme\nvarmat voitostamme.\n\nNyt olivat liittoutuneet liikkeellä yötä päivää. He värväsivät vapauden\npuolustajia, järjestivät joukkoja, levittivät oikeita tietoja mitä\nmielettömämpien huhujen vastapainoksi ja -- ennen kaikkea -- he\nhankkivat tietoja tapahtumien kulusta. Heillä oli urkkijoita kaikissa\nkeskuksissa, kaikissa seuroissa ja yhdistyksissä, he paljastivat juonen\ntoisensa perästä, he saarnasivat, puhuivat ja kirjoittivat. He\nkoettivat kaikin voimin pitää näitä huumautuneita massoja järjen tiellä\nja luoda pohjaa uudelle yhteiskunnalle.\n\nKerran saapuu heidän yhteiseen neuvotteluunsa tiedustelija orjien\nkokouksesta ja ilmoittaa, että siellä puhui hänelle tuntematon mies,\ntarjosi aseita orjille ja kehoitti heitä surmaamaan tyyten\nvallassäädyn, \"verenimijälauman\".\n\n-- Millainen oli tämä mies? kysyi Karma.\n\nTiedustelija näytti piirtämänsä kuvan.\n\n-- Avaruuden nimessä, minä olen nähnyt tuon miehen! kiljahti Karma.\nMutta missä?\n\nHän mietti.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Tiedättekö missä minä olen hänet nähnyt? Hän oli\nyksi niitä, jotka antoivat meille aseita, kun niinä vallassäädyn\ntaistelujärjestön nimessä kävin niitä satamasta hakemassa. Tämäpä on\nkummallista -- tai oikeastaan suurenmoista! Nyt tämä pulma alkaa\nselvitä.\n\n-- Täällä valmistaa siis joku salainen keskus taisteluun kahta\ntoisillensa verivihollista leiriä, totesi Taitsa.\n\n-- Niin totta kuin nimeni on Karma - niin tekeekin. Mutta mikä on se\nkeskus? Onko Ekvatoriassa yhtään kansaa, joka pystyisi tällaiseen,\njosta voisi otaksua, että se aikoisi vallata tämän maan?\n\nTaitsa pudisti päätänsä ja Sorja naputteli sormellansa pöytää ja\ntähysteli ulos ikäänkuin hän ei olisi kuullut koko keskustelua.\n\n-- Me koetamme saada tästä selkoa, päätti Karma.\n\nSitte he taas ponnistelivat, urkkivat ja järjestelivät.\n\nMutta mitä innokkaammin he koettivat koota lankoja käsiinsä, sitä\nsekaisemmaksi ja jännittyneemmäksi asema kävi. Syntyi toisilleen\nvihamielisiä taistelujärjestöjä. Ne saivat aseita ja vereisiä\nyhteenottoja sattui siellä täällä. Vallassääty, joka ei juuri ollut\nnäyttäytynyt ollenkaan sataan päivään, läksi lymypaikoistaan, pukeutui\nrahvaan tavoin ja liittyi omaan taistelujärjestöönsä.\n\nLiittolaisilla ei ollut niin paljon voimia, että he olisivat voineet\nhallita tämän maapallon ympäri ylettyvän kiristyvän jännityksen. Heidän\nolisi pitänyt kyetä pitämään kurissa molemmat puolet.\n\n-- Horna vieköön, kirosi Karma. Minä voin kyllä tuhota toisen tai\ntoisen puolen näistä hulluista. Mutta minä en saa heihin järkeä, niin\npaljon että yhteenotto välttyisi. Turjan täytyisi olla täällä muutaman\npäivän kuluttua ja hiukan enemmän Borealian voimaa mukana muuten täällä\ntulee uusi räjähdys.\n\nSorjan silmät välähtivät\n\n-- Oletteko tekin sitä mieltä? Lähtekää Borealiaan, selittäkää asema\nTurjalle -- hän on siellä tai saapuu pian, ja _vaatikaa_ häntä\ntulemaan heti tänne. Sanokaa minun sanoneeni, että koko tämän meidän\ntähtemme kohtalo odottaa hänen ratkaisuaan!\n\nJa Karma lähti.\n\n\n\n\nXV luku. Kuollut maa.\n\n\n    \"Minne katsoin, kaikkialta\n    näin kasvot nälän ja kylmän,\n    kunne kuuntelin ulomma,\n    hukat kuulin huutaviksi.\n    Tuolla tunturit jylisi\n    jäissä jäämeisen hyrskyn,\n    täällä paadet paukahteli\n    pakkasessa yön ikuisen,\n    kaiken päällä taivon kansi\n    kuin luja kivinen lukko.\"\n\n                     Eino Leino.\n\nKun säät sallivat, kiiruhti Turjan retkikunta eteenpäin yötä päivää. Ja\nkun myrsky pidätti sitä, käveli Turja kasematissansa muutaman askeleen\npituisella tilalla edestakaisin kuin häkkiin vangittu ilves. Häntä ei\nmaittanut uni eikä ruoka, hän ei paljoa puhunut. Minkä sanoi sen sanoi\nkuin muiden aatosten lomasta. Hän suorastaan kiihkosi pohjoiseen.\n\nKun saavuttiin Borealian lahdelle, alkoi hän parin kolmen miehen kera\nkiiruhtaa mukana tuodulla pienellä lumiveturilla muun retkikunnan\nedelle.\n\nJo tulivat näkyviin tutut niemekkeet ja nunatakit, jo näkyi kaukana\nKara-nunatakin huippu hohtaen kirkkaana maassa leijailevan hämärän\nyläpuolella. Jo käännyttiin sen niemenkärjen ympäri, jonka takaa piti\nnäkyä kaukoputkeen Vanha Borealia.\n\nJa aivan oikein! Turja oli tosiaan näkevinään Kapitolion ellipsoidin\nhehkuvan siellä kaukana hämärässä. Sen akkumulaattori siis vielä\nainakin toimi. Ei ollut energia sieltä siis ainakaan viimeistä pisaraa\nmyöten lopussa. Ehkäpä, ehkäpä hyvinkin ovat jaksaneet taistella tähän\nsaakka. Mikä riemu nähdä heidät vielä elossa -- edes osaksi. Tietysti\non taistelu vienyt uhrinsa -- sehän on luonnollista. Mutta enimmät ovat\nelossa. Mikä riemullinen hetki onkaan kohtaamisemme. Heille pelastus,\nmeille onni ja tyytyväisyys.\n\nJa Urja!\n\nTurja jäi muistelemaan häntä oikein yksityiskohdittain. Hänen silmänsä\nhän muisti tarkalleen, hänen suunsa, hänen päänsä muodon, jokaisen\nhänen ruumiinsa viivan, hänen äänensä soinnun. Hänet valtasi sellainen\nhellyyden puuska, että hän tunsi kuin hiukaisevaa nälkää. -- -- -- Ja\ntästä lähtien he elävät enemmän toisilleen! Elävät kuin elävätkin. Hän\npitää Urjaa oikein hyvänä. Hän tahtoo korvata kymmenin kerroin\nlaiminlyöntinsä. Hänelle on kasaantunut sellainen suuri vuori\nrakkautta, että Urja on varmaan oleva onnellinen. -- -- Onkohan hän\nmuuttunut? Onkohan hän kärsinyt? Onkohan hän vanhentunut? -- Hän\nnuortuu etelässä. Aurinko, uusi elämä ja Turjan rakkaus tekee hänestä\nmieleltään nuoren, ruumiiltaan uljaan.\n\nJa heillä pitää olla lapsi niin pian kuin mahdollista.\n\nTurja tarkastaa uudestaan kaukoputkella Borealiaa. Ellipsoidi siellä\nloistaa, mutta ihme on ettei muita valoja näy. Nythän on jo melko\npimeä. Eivät tuhlaa energiaa! Eivät arvaa meidän olevan näin lähellä.\nAnnahan olla, eikö syty valoja. -- -- -- Turja laskee ilmaan\nradiosäteen. Se kohoaa sähisten korkeuteen ja sammuu. Läheiset jäätiköt\nkertaavat sen äänen ja taivaalla matkivat sitä meteorit.\n\nEi vastausta Borealista.\n\nTurja päästää uuden säteen ja mahtavamman. Jäätiköt vonkuvat vastaan ja\nilvekset kiljuvat.\n\nEi sittekään vastausta!\n\nTurjan mieltä alkaa oudosti ahdistaa. Hän istuutuu ja tuijottaa\neteensä. Ja sitte hän laskee kolmannen säteen ilmaan. Jäätiköt\nvonkuvat, ilvekset kiljuvat ja lähellä räiskähtää meteori.\n\nMutta Borealia ei hiiskahdakaan.\n\nTurja istuu tuskaisena siksi kun tullaan aivan lähelle. On jo hämärä.\nMutta Turja koettaa tarkastella kaukoputkella Vanhaa Borealiaa. Kovin\nse on lumen peitossa. Mutta näkyyhän kuitenkin tumma täplä siellä\ntäällä -- ne ovat asumuksia. Ja ellipsoidi Kapitolion katolla loistaa.\n\nMutta tuollahan liikkuu tumma ryhmä! On siellä sittekin eloa. Kumma,\netteivät vastaa tulella.\n\n-- Eikö liiku tuolla tumma ryhmä hämärässä? kysäsee Turja miehiltä\nantaen kaukoputken heille. Miehet katselevat kaukoputkella ja sitte\ntoisiinsa äänettöminä, kuin peljäten.\n\nVihdoin tulee hitaasti:\n\nKyllähän siellä -- -- -- mutta eivät ne taida olla ihmisiä.\n\nTurja tempaa kaukoputken ja -- kylmä hiki pusertuu hänen otsallensa.\nAvaruuden vallat, oi suuret Avaruuden vallat -- ne ovat ilveksiä -- ne\novat petoja -- -- --!\n\nNyt jysähtää Turjan mieleen kuin hirmuinen, hirmuinen paino.\n\nMutta vielä hän taistelee vastaan. Kenties siellä nukutaan tai kenties\nkansa on jo lähtenyt jäätikölle. Eihän maan autius vielä merkitse\nehdottomasti kansan kuolemaa.\n\nJa niin lähtee Turja kuulemaan tosiasiain tuomiota tässä asiassa --\njulmain tosiasiain musertavaa tuomiota.\n\nVeturi alkaa nousta maalle pitkin sitä kohtaa, missä ennen on kulkenut\nBorealian uljas tie.\n\nLönköttää vastaan kaksi ilvestä asunnoilta päin kantaen jotain\nsuussaan. Salama Turjan putkesta kaataa ne ja niiden saalis\ntarkastetaan. Toisella oli miehen pää, toisella nuoren naisen jalka.\nJalassa oli vielä jalkine. -- -- --\n\nPysähdyttiin asumuksen edustalle ja astuttiin sisään valaisten tietä\nlyhdyillä. Asumuksen edusta ja eteinen oli lunta täynnä. Vaivoin\npäästiin sisään. Vielä sisälläkin narisi kuura ja jää ja se kaikui\nmonin kerroin omegametallisista seinistä. Asunto oli aivan kylmä.\nMiehet jäivät seisomaan ensimmäiseen suojamaan, Turja jatkoi matkaa.\nKun hän valaisi lyhdyllänsä erästä suojamaa, näkyi sieltä nurkassa\nistuvan miehen kasvot lasittuneine silmineen. Hänen vieressään\nlattialla oli käppyrässä, kasvot Turjaan päin, nainen ikäänkuin\nsuojellen ruumillaan pientä lasta, joka oli poikkipuolin nojaten hänen\nuumiensa kohdalla. Kaikki kolme jäätyneitä. Muut suojamat olivat\ntyhjiä.\n\nSeuraavasta talosta löytyi kokonainen jäätynyt kasa ihmisiä. He olivat\nkauhuissaan ahtautuneet yhteen, kieritelleet ja kouristuneet toistensa\npäälle ja lopulta heittäneet henkensä.\n\nMuutamassa asunnossa olivat ovet auki ja siellä olivat ilvekset käyneet\naterioimassa. Oli vain jätteitä jälellä, vaatteita ja muutamia\nruumiinosia.\n\nJa niin edelleen jatkui tämä kauhun matka asunto asunnolta, suojama\nsuojamaita. Turja oli kuin unissakävijä. Hän ei puhunut sanaakaan, tuli\nja meni vain. Hänen silmänsä verestivät, hän hengitti raskaasti ja\nkäynti oli hoipertelevaa. Mutta yhä hän kulki asunnolta asunnolle,\nvaikka miehet olivat jo vakuutettuja, ettei ollut täällä enää ketään\npelastettavaa.\n\n-- Eivät olleet ihmiset nälkään kuolleet. He olivat kyllä kuihtuneita,\nharmaita ja kurttuisia, mutta selvästi näki, etteivät he olleet\nkuolleet yksinomaan ravinnon puutteeseen. Ei liioin ollut tämä\nyksinomaan nälän ja pakkasen työtä. On ollut jokin muu -- -- --jokin\nmuu surma on kävellyt täällä nälän ja pakkasen apurina. Se tietoisuus\npainui Turjan päähän. Täällä on ollut mielipuolia, täällä ovat ihmiset\nkieritelleet tuskissaan ja saaneet kouristuskohtauksia. Mutta Turja ei\njaksanut tätä sen pitemmälle miettiä. Hän kulki vain yhä edelleen ja\nlähestyi Kapitoliota.\n\nVihdoin astuttiin sisälle tähän rakennukseen. Kylmä, hirvittävän kylmä\noli sekin. Kuura ja jää narisivat lattialla. Tuttuja olivat paikat. --\nTuossa Urjan vanha kypärä. Tuossa hänen työpöytänsä. Sen ääressä syntyi\nkerran \"Urjan koneen\" suunnitelma. Tässä hän tapasi päivisin ottaa\nvastaan kansan naisia ja muita vieraita. Siinä on hänen\nmieli-istuimensa, verhottuna hänen väreillänsä. Kas tuossa hänen\nvaippansa. Siinä on vielä seinällä se suuri kuivunut seppele, joka\nkoristi heidän suojamansa seinää heidän hääyönänsä.\n\nTurja kulki autiosta suojasta toiseen tehden tällaisia havainnoita.\n\nVihdoin hän löysi Tarjan erään suojaman lattialta pääkallo halki\nlyötynä ja jäätyneenä.\n\nSadat kysymykset sävähtivät Turjan mieleen.\n\n-- Mikä on halaissut hänen päänsä? Onko hän pudonnut jostain? Se näytti\nmahdottomalta. Kuka on siis lyönyt häntä? Mikä taistelu täällä on\ntaisteltu?\n\nJa Turja tutki nyt kiihkeästi Kapitoliossa suojamasta suojamaan, mutta\nei löytynyt mistään vastausta.\n\n-- Missä on Urja?\n\nSe kysymys tunki nyt Turjan mieleen. Se puistatti häntä. Hänen\nmielessään oli koko ajan ollut kuin salaisena raskaana mielikuvana\npieni kuutiohuone -- siellä hän ei ollut vielä käynyt. Hänen täytyi\nlevätä, hänen täytyi koota voimiansa, ennenkuin hän lähti sinne\nnousemaan. Ellipsoidi soi ja valitti siellä ylhäällä niinkuin ennenkin\nja sen hiljainen kaiku hymisi täällä autioissa suojissa. Vihdoin Turja\nteki päätöksensä ja nousi kuutiomajaan.\n\n-- -- -- Kun häntä ei kuulunut lumiveturiin, vaikka miehet odottelivat\nmielestään melkein puoliyötä, lähtivät he häntä hieman levottomina\nhakemaan. He olivat nähneet hänen lyhtynsä valon kohoavan kuutiomajaan\nja siellä se paloi vieläkin. Ja sieltä he löysivät Turjan. Hän istui\nnurkassa seinään nojaten ja tuijotti kiikaripöydän ääressä nukkuvan\nUrjan kasvoihin. Urjan ruumis ja kasvot olivat ohkaisen kuuran\npeitossa, mutta selvästi näkyi hänen kasvoilleen jäätynyt hymy.\n\nMiehet seisoivat ja odottivat, mutta Turja ei näyttänyt heitä\nhuomaavankaan. Vihdoin he pyysivät hiljaisella äänellä Turjaa tulemaan\nalas veturiin, jossa on lämmintä.\n\n-- Antakaa minun jäädä tänne ja palatkaa etelään, mumisi Turja.\n\nMiehet katselivat toisiansa.\n\nMutta sitte nousi vuosisatain halki elänyt ja karaistunut Borealian\nkansan elämäntahto heidän yksinkertaisissa mielissänsä taisteluun. Se\npuhui heidän suunsa kautta Turjalle vuosituhansien takaista kieltänsä,\nse herätteli hänessä vuosituhansien varsilta kerättyjä ja ladattuja\ntaistelun vaistoja. Hänessä heräili ja oikoi jäseniänsä se Turja, joka\nkerran kaukana, kaukana harmaassa muinaisuudessa lauloi:\n\n\"Me iskimme miekoin ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana\nmorsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi\non minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät\nliekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat.\"\n-- niin, ja joka saattoi laulaa näinkin:\n\n    \"Muistan murhan\n    ma ensimmäisen,\n    kun Gullveig keihäiden\n    kärjissä vietiin,\n    Odinin salissa\n    poltettiin;\n    Kolmasti polttivat\n    kolmi-synnyn,\n    kuitenkin elää\n    hän nytkin vielä.\"\n\n-- Joka oli mukana, kun maata puhdistettiin pedoista, kun viljeltiin\nihanaa lumetonta maata, kun alettiin taistelu lunta vastaan, kun\npaettiin Ekvatoriaa ja sieltä Borealiaan ja joka vihdoin on satoja\nvuosia taistellut täällä Borealiassa. Tämä Turja, jonka ikää ei osaa\nsanoa, jolle vuosituhat on niinkuin hetki ja kuolo vielä tuntematon, se\nalkoi liikahdella, oikoa jäseniään ja kysyä mitä tässä nyt on tekeillä.\nJa se mittasi tälle murtuneelle tämän päivän Turjalle tätä tapahtumaa\nvuosituhansien mitalla, miljoonien kärsineiden ja kuolleiden mitalla ja\nsanoi: Katso, luuletko sinä poikaraukka olevasi yksin ja se kaikkein\nonnettomin? Katso tänne, näitä menneitä tuhansia miljooneja, jotka\ntämän tähden tomuun jo ovat tomunsa sekoittaneet. Katso näitä\nmiljooneja puolisonsa ruumiin ääressä itkeneitä tai mykkinä kärsineitä,\nkatso näitä vanhemmistaan jääneitä lapsia, lapsensa kadottaneita\nvanhempia. Tuhat miljoonaa kertaa, monta kertaa useammin vielä, on\nmaailmassa toistettu sama tuska ja suru. Katso näitä mereen hukkuneita,\njotka ovat yöllisellä pauhaavalla ulapalla yksin kamppailleet ja joiden\nkuoleva silmä on syvyyteen vajotessaan nähnyt vain tähden taivaalla\ntuikkivan, katso näitä tulessa palaneita, näitä taistelutantereilla\nhenkensä heittäneitä, jotka ovat polttavin huulin huutaneet tuskansa\navaruuteen. Katso näitä nälkään kuolleita, katso näitä, joilla ei\nelämässään ole ollut tervettä päivää ja näitä, jotka ovat itse tuskansa\nlopettaneet -- -- -- _Kaikki_ he ovat tunteneet tuskansa, niinkuin\nsinäkin, hirmuisena, uutena, odottamattomana. He ovat aivan varmaan\njonakin hetkenä olleet sitä mieltä, että heidän onnettomuutensa on\nsuurin, että sitä ei voi kestää. Ja kuitenkaan ei tämä tähti ole\nsiirtynyt sen johdosta hiventäkään radaltansa. Kuitenkin on elämä\nvyörynyt eteenpäin uomassansa heidän ohitsensa, heidän ylitsensä. Ja\nsen täytyy vyöryä eteenpäin. _Kun elämä polttaa ainetta, niin se itse\ntuntee tuskaa_. Mutta Ikuinen Laki säätää sen kuitenkin hehkuttamaan\nainetta Avaruuden rannattomilta ulapoilla. -- -- --\n\nTurja nousi ja laskeutui hiljalleen lumiveturiin.\n\nAamun valjetessa seisoi hän Kapitolion katolla hyperboloidin reunalla\nja katseli kuollutta maata. Valtaisena kuvasarjana kävivät hänen\nmielessänsä tämän maan kohtalot. Hän näki ensimmäisen metsästäjän,\npuoli-ihmisen, lymyvän tämän maan aarniometsissä ja kaatavan sen suuria\neläimiä. Hän näki hänen kilkuttavan kivistä asettansa ja tekevän päivän\ntyötä saadaksensa tulen. Sitte ilmestyy viljelty täplä sinne tänne\nmetsien keskeen ja lapset leikkivät majapahaisten edessä. Täplät\nlaajenevat, ihmisten luku kasvaa, syntyy asutuskeskuksia, teitä,\nsiltoja j.n.e. Sodat ja taistelut vyöryvät maan yli, sukupolvet\nvaihtuvat, syntyvät ja kuolevat -- ja sitte matelee jäätikkö\npohjoisesta ja uhkaa maata. Kansa pakenee etelään. Elääkö vai onko\nkuollut -- kuka tietää.\n\nMutta sitte eräänä päivänä saapuu jäätiköltä tänne uusi kansa ja ottaa\nmaan omaksensa. Se luo omegametallin, oppii hallitsemaan radiovoimaa,\nluo voima-asemat -- tuolla ne ovat lumen ja jään peitossa. Ainoastaan\nkorkeimmat piiput ojentuvat pinnalle kuin hukkuvain kädet.\n\nTämä kansa rakentaa asunnot, tiet, kasvitarhat -- kaikki ovat lumen ja\njään peitossa.\n\nTuolla loistaa Kara-nunataki, joka kerran on ollut metsäinen vuori ja\njonka ihanissa puissa tuuli on humissut. Tuolla uinuu jääpeitteen alla\nBorealian lahti, joka kerran on kuvastellut lehtoisia rantoja ja\nsaaria, kuullut vesilintujen huutoja ja iloisten ihmisten laulua,\nsoittoa ja naurua.\n\nTurja hakee katseillaan sitä seutua, missä hän Urjan kanssa vietti\nlapsuutensa. Siellä on vahva jäätikkörinne ja idästä tuleva harjanne\nulottuu luultavasti juuri heidän yhteisen lapsuudenasuntonsa päällitse\nmaan keskukseen. Siellä nukkuvat heidän molempain vanhemmat vahvan\njäätikön alla, siellä nukkuu se vanha ystävällinen ukko, joka heille\nkertoi tarinoita, täällä nukkuu Urja hänen lähellänsä, hän yksin on\ntässä heitä muistelemassa -- -- --\n\n-- Täällä on työ ja taistelu päättynyt, täällä ei minua enää tarvita.\nTäällä ei tarvita retkikuntaa -- ystävät ovat täältä jo lähteneet\npitkälle retkellensä. Vaiennut on voima-asemain jyminä ja\nakkumulaattorien sihinä, vaiennut on työmarssi, hervonnut ja kankea on\nUrjan käsi, taistelijat ovat astuneet Suureen Rauhaan. Miten\ntuntuisikaan houkuttelevalta seurata heitä. -- -- -- Mutta minun\nvuoroni ei ole vielä tullut. Vielä taistelee kansan toinen osa\netelässä. Vasta siellä tullenee minun vuoroni. Turja astui\nkuutiomajaan, katseli kauan jäätynyttä Urjaa, kosketti huulillaan hänen\njääkylmää poskeansa ja otti hänen kätensä alta rullan, johon oli suurin\ntuskan koukertamin kirjaimin kirjoitettu monta kertaa: \"Lapsi itkee.\"\n\"Lapsi itkee.\" \"Lapsi itkee.\"\n\n-- Urja kulta, puheli Turja, lapsi itki, kun se ei päässyt tähän\nmaailmaan, mutta se olisi itkenyt myöskin elämään tultuaan.\n\nSinne jäi jäätyneen maan jäätynyt valtijatar, korkealle\nvaltaistuimellensa Avaruuteen tähtäävän kiikarin ääreen. Ellipsoidi\nloisti vielä kun Turja katseli lounaaseen taivaltavasta lumiveturista\nkaukoputkella Borealiaa ennenkuin se häipyi viimeisen kerran hänen\nnäkyvistänsä.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\nTAISTELU VETTÄ JA TULTA VASTAAN.\n\n\n\n\nI luku. Nurinpäin käännetty elämä.\n\n\n    Kalliot halkeavat,\n    jättiläiset vapisevat;\n    ihmiset astuvat Helin\n    tietä, ja taivas ratkeaa.\n                Päivä pimenee\n    Maa painuu valtameren helmaan\n    taivaalta putoavat kirkkaat tähdet,\n    tuli nielee elämän puun,\n    liekit kohoavat itse taivasta kohti.\n\n                                      Edda.\n\nTurja pysäytti tähtikiikarin kellokoneiston Ekvatorian suurimmassa\ntähtitornissa, sammutti kiikarilampun, otti muistiinpanonsa ja\nlaskeutui alas. Ulkona yössä tanssivat tulikipunat ja koko läntinen\ntaivaanpuolisko loisti valomerenä, jossa oli suuria pimeitä saaria,\nniemiä ja niemimaita ja jonka vaahdot vyöryivät kauas avaruuteen. Tässä\nvalomeressä näkyi uivan satoja jättiläisaurinkoja ja jos suunnattomat\nvalot ja varjot lankesivat siellä sopivasti, saattoi myöskin nähdä\nomalla valollaan loistamattomia taivaanpalloja takertuneina meren\nhelmaan.\n\nTurja laskeutui pieneen suojamaan tähtitornin juurella. Siellä tuli\nhäntä vastaan pieni, kurttuinen masmalta hajuava mies tai pikemmin\nihmisraunio.\n\n-- Oletteko varma laskuistanne? kysyi häneltä Turja.\n\n-- Kysytte sitä ainakin kymmenennen kerran, tohisi mies. Onko Teillä\nsyytä epäillä niitä?\n\n-- Ei ole. En ole vielä niin pitkällä, että voisin tarkistaa laskunne.\nSehän se tässä kiusana onkin. Kuluu vielä ajastaika, ennenkuin olen\npäässyt tuloksiin. Mutta Tehän olette tehnyt miehinenne työtä jo\nvuosikymmeniä, Teidän täytyy olla selvillä asioista -- tai olette sitte\nsuurin tuhrus tämän tähden pinnalla. Te imette masmaa niin ettei Teissä\nkohta ole ihmisen puitteitakaan jälellä. Avaruuden vallat Teitä\narmahtakoot, jos Teidän laskuistanne löytyy masman höyryn jälkiä.\n\nMies vetäytyi ärtyneenä syrjään ja murisi:\n\n-- Olen laskenut, niinkuin olen laskenut. Saatte laskut, saatte\nkiikarin, saatte koneet. Muu ei kuulu Teihin. En ole orja.\n\nJa sitte hän irvisti:\n\n-- Entä sitte? -- -- -- Hajoaapa tämä tähdenmurunen tähtisumuksi\nmiljardin vuotta aikaisemmin tai myöhemmin. Mitä se merkitsee? Sehän on\nmeille ihan yhdentekevää.\n\n-- Tuhat tulimmaista, lennätti Turja ja lähti ulos.\n\n-- Mutta niinkuin sanottu, tohisi mies hänen jälkeensä, ainoastaan\nkaksi läheistä sivuamista tuon pimeän Polyhymnian kanssa, joka kulkee\naurinkokuntamme rinnalla -- ei muuta. Sitte phuii -- taas selville\nvesille. Tehkää poika. Se näkee jo auringon kirkkaampana. Sanokaa vain\nSorjalle sillä tavalla, niin -- -- --\n\nTurja lähti. Hän ei jaksanut kuunnella ukon lallatusta sen enempää.\n\nTurja kulki yössä kypärä päässä ja kaasunaamari mukana valmiina\nkäytettäväksi. Heti kuin Turja pääsi selville, että Vanhan Borealian\nkuoleman oli todennäköisesti aiheuttanut, nälän ja pakkasen ohella,\njokin myrkyllinen kevyt kaasu, ehkä hiilivetyjä, cyani t.m.s., jota\nvyörymyrskyt olivat tuoneet annoksen Avaruuden Hirviön kaasuvaipasta,\nantoi hän valmistaa mahdollisimman paljon kaasunaamareita,\nkäytettäväksi tarpeen tullen. Mutta vain silloin tällöin oli Ekvatorian\nalueella huomattu vyörymyrskyissä myrkyllisiä kaasuja.\n\nTurja oli vanhentunut. Kansansa ei ollut häntä tuntea kun hän palasi\npohjoisesta. Ja viimeksi kuluneet vuodet olivat yhä lisänneet vanhuuden\nvaltaa.\n\nHän havaitsi päivä päivältä yhä selvemmin, että Ekvatorian kansasta ei\ntule apua ratkaisevalla hetkellä. Se on kaikinpuolin takaperoinen\nkansa. Se oli hukuttaa itsensä omaan vereensä vallassäädyn suistuttua\nvallasta. Taistelut olivat käynnissä ja jännitys äärimmillään, kun\nTurja saapui miehineen Ekvatoriaan. Hän ei ikinä olisi sinne tullut,\nhän olisi antanut heidän sotia tai sopia keskenään -- ellei olisi ollut\nsuurta Avaruuden problemia, joka pakoitti hänet tänne tulemaan.\n\nSorjan ohjeiden mukaan hävitettiin jokin helvetillinen järjestö, joka\noli sisäisen sodan valmistanut -- Turja ei tänäkään päivänä tiennyt\nmikä voima siinä oikeastaan oli toiminut ja minkä päämäärän hyväksi. --\nOrjat vapautettiin, heille annettiin maata, järjestettiin oloja -- ja\nnyt elellään Ekvatoriassa edelleen omaa mukavuutta hakien.\n\nNäiden ajastaikojen kuluessa oli Turja tehnyt työtä päivällä Ekvatorian\n\"elämänvieterin uudestaan virittämiseksi\", yöllä Avaruuden ongelman ja\naurinkokunnan kohtalon laskemisessa. Ekvatorian kolmessa tähtitornissa\noli tehty havaintoja kymmeniä vuosia Avaruuden Hirviöstä ja se\ntähtitieteilijä, joka äsken oli tohissut ja lallatellut Turjalle --\nTulema -- oli apulaisineen laskenut havainnoista tulokset. Hän sai\ntulokseksi, että aurinkokunta tulee sivuuttamaan Avaruuden Hirviön ja\nmyöskin kaikki tähän saakka tunnetut sitä kiertävät kiinteät massat.\nAurinkokunta kulkee kymmenen ajastaikaa rinnakkain pimeän Polyhymnian\nkanssa samaan suuntaan ja maa tulee kaksi kertaa sangen lähelle tätä\ntähteä -- niin lähelle, että jos Polyhymnialla on ilmakehä, niin\nilmakehät myllertyvät toisiinsa ja ilmakehämme lämpötila humahtaa\nhetkeksi sangen korkealle.\n\n-- Mutta kumpikin kohtaus päättyy eroon, lallatteli Tulema. Se on\nflirttiä vain, se on liehittelyä. Polyhymnia ei huoli Eroksesta, Eros\non liian pieni poika -- -- --\n\nMutta Turja ei luottanut hänen havaintoihinsa ja laskelmiinsa.\n\n-- Senkin kapakala! puheli hän itseksensä. Imee masmaa, niin että\nvarmaan numerot tanssivat silmissä, kukaties näkee tähtiä Avaruudessa\nenemmän kuin niitä siellä onkaan. Häärii naisten seurassa, vanha kuha.\nHänelle ovat masma ja naiset ensin ja sitte vasta aurinkokuntamme ja\ntähtemme kohtalot. Sellaisiin aivoihin ei voi luottaa, kun on\nkysymyksessä maailmojen kohtalot.\n\nTurja oli jo vuosia tehnyt itse työtä ratkaistakseen ongelman. Hän\nistui yön toisensa jälkeen tähtikiikarin, spektroskoopin ja\nmeridianikoneen ääressä. Hän harjoitteli havaintoja, kronograafin\nkäyttöä, hän tutki laskujen teoriaa ja määräili tähtien asentoja.\nVihdoin hän pääsi niin pitkälle, että hän voi ryhtyä laskemaan\netäisyyksiä ja ratoja.\n\nHän oli nyt jo varma, että aurinkokunta läheni yhä Avaruuden Hirviötä\neikä siis ainakaan vielä ollut sivuuttanut sitä. Se oli jo läpäissyt\nsen stratosferin, sen uloimman tomukehän, ja alkoi nyt taivaltaa\nsisempää vyöhykettä, troposferia, jossa se voi tavata hyvin\nrunsaastikin kaasuja. Sitäpaitsi alkaa troposferissa lämpötila hitaasti\nkohota sitä mukaa kuin siihen upotaan syvemmälle -- stratosferissä oli\nollut kaikkialla yhtä kylmää. Joka päivä jää jäätävä kylmyys yhä\nkauemmaksi jälkeen ja joka päivä lähenee Avaruuden Hirviön hehkuva\nkeskus. Lämpötila kohoaa päivä päivältä ympärillämme avaruudessa --\nkuinka nopeasti, sitä ei vielä voida päättää. Milloin tulee vastaan\nniin kuumia tomu- ja kaasujoukkoja, että oma ilmakehämme kuumenee ja\njäätiköt alkavat sulaa?\n\nMaa uppoaa Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasujoukkioihin siten, että sen\nrata tekee pienen kulman sen akselin kanssa. Siten se puskee aina\neteläisellä poskellansa, joillakin kääntö- ja napapiirin välisillä\nseuduilla itsellensä tietä auki. Näille kulkusuunnan kanssa\nkohtisuorassa oleville seuduille, jotka törmäävät suoraan vasten\nAvaruuden Hirviön tomu- ja kaasumassoja, sataa enimmän meteoreja,\nsieltäpäin lähtevät vyörymyrskyt ja siellä on syntyvä suurin paine ja\nkorkein lämpötila.\n\nNäin paljon tiesi Turja nyt jo.\n\nMutta jälellä olivat vielä ratkaisevimmat kysymykset: _Jaksaako\naurinkokunta sivuuttaa Avaruuden Hirviön ja sivuuttaako Eros\nonnellisesti Avaruuden Hirviön lukemattomat seuralaiset -- ennenkaikkea\ntuon Polyhymnian_? -- Näihin kysymyksiin voi Turja vastata\naikaisintaan noin vuoden kuluttua.\n\nMutta hän on kärsimätön. Hän ei tahdo jaksaa odottaa omien laskujensa\ntuloksia. Hän kiristää Tulemalta totuutta tuon tuostakin. Hän\nkeskustelee hänen kanssansa, uhkaa häntä, hän tahtoo ikäänkuin ottaa\nulos pääkopasta hänen aivonsa ja tarkastella toimivatko ne\ntäsmällisesti, voiko niihin luottaa -- mutta aina ne tuntuvat hänestä\npehmenneiltä, pöhöttyneiltä ja veltoilta. Aivan kuin masma niistä\nlöyhkäisi! Ja aina hän saa häneltä kalmanhajuisen vastauksen:\n\n-- Entä sitte? Hajoaapa tämä tähtimurumme tomuksi ennemmin tai\nmyöhemmin. Tomu on kuitenkin kaiken loppu. Mitä meitä liikuttaa,\n_milloin_ tulee iankaikkinen rauha ja unohdus? Tulee se kumminkin.\nOn viimeistä atomia myöten yhdentekevää, oletteko Te täällä sätkytellyt\nhetken kauemmin tai ette -- ja yleensä olemmeko me kaikki olemassa\ntässä tulemisessa vuosituhatta lyhyemmän tai pitemmän ajan. Miksi\nvaivata itseänsä tällaisilla asioilla -- -- --? Minä olen laskenut --\nse kuuluu minun virkaani -- saan siitä toimeentulon. Mutta Te -- -- --.\nPitäkää Te vain hyvänä Sorjaa! Aa, olisipa minun hallussani sellainen\nihanuus -- minä viis silloin tähtien kohtaloista. On olemassa vain yksi\nmeille miehille mielenkiintoinen tähti: nainen, ja ainoastaan yksi\nmeille todellinen vetovoima: rakkaus.\n\nTurja havaitsee, että ei ole siitä miehestä totuuden perustukseksi.\nItsensä hänen on totuus valloitettava maksoi mitä maksoi. Mutta hänen\nmielikuvituksensa lentää tosiasiain edelle. -- Aurinko voi vajota\nAvaruuden Hirviön helmaan tai törmätä sitä kierteleviin massoihin.\nKummassakin tapauksessa on elämän satu tällä tähdellä, meidän\ntähdellämme, lopussa -- ihmiselonkin satu, ja sen juuri ennenkaikkea.\n\n-- Entä jos aurinkomme jaksaa sivuuttaa uhkaavan tuhon onnellisesti,\nmutta Eros törmää yhteen jonkun kiinteän massan kanssa? Täytyykö tämän\ntäällä kukkivan elämän silloinkin ehdottomasti kuolla? Täytyykö\nihmiselon sammua? Voihan ajatella, että jää jälelle vielä kiinteä\nmassa, tähdenkappale, jolla itää elämän siemen. Voisiko ihminen\npelastua sellaiselle kappaleelle?\n\nNäin vyyhteävät Turjan ajatukset hänen astellessansa tähtitornista\nasuntojen ohi itäänpäin kulkevaa tietä.\n\nOn tyyni, mahdollisimman selkeä yö. Hänen takaansa tulevassa Avaruuden\nHirviön kalpeassa valossa kumottavat asunnot ja heittävät varjoja,\nmietoja ja sekavia. Ne häälyvät ja tanssivat, samoinkuin valokin häälyy\nja värähtelee. Koko maisema: asutuskeskus teineen ja kanavineen,\nkasvitarhat ja pellot, vuoriston rinne ja huiput ja tulivuoren soihtu\ntuolla kaukana idässä, kaikki tuntuu oudolta ja salaperäiseltä tässä\nsatumaisessa valaistuksessa, usva- ja auerharsojen leijaillessa siellä\ntäällä. Turjasta tuntuu niinkuin tämä maa tässä yössä hiljaa väristen\nodottaisi tuhoansa.\n\nTuleman laskujen mukaan ei Eroksen ja Polyhymnian ensimmäiseen\nkohtaukseen ole enää vuottakaan. Turja on ryhtynyt varusteluihin jo\ntämän tapahtuman varalta.\n\nKoko hänen ja hänen mukanansa seuranneitten kansalaistensa työ\nEkvatoriassa tähtäsi loppujen lopuksi tähän pisteeseen. Olivatpa heidän\nsuunnitelmiensa, heidän järjestelyjensä ja mullistustensa piirustukset\nmillaiset hyvänsä -- aina niissä viivat tähtäsivät, jos osasi niitä\noikein katsoa, oikean perspektiivin hakea, tuohon yhteen ja\nsamaan pisteeseen; _Kohtauksiin tai yhteentörmäyksiin toisten\ntaivaankappaleiden kanssa_.\n\nKun annettiin maata entisille orjille, kerjäläisille ja\nmökkiläisille, toivottiin heiltä liikenevän aikaa perehtyäkseen yleensä\nluonnonlakeihin, tieteisiin ja tieteen soveltamiseen elämään -- ja\nmyöskin ottaakseen osaa yhteisiin varusteluihin. Entisen sotajoukon\nsijasta aiottiin luoda koko kansasta kylmäverinen, selväjärkinen ja\nkaikin puolin varustettu armeija taistelemaan Avaruuden ankaroita\nkohtaloita vastaan. Entisten sotasoutujen ja rautaputkien sijasta\naiottiin luoda kasematteja kylmää ja kuumaa vastaan, vuoriasuntoja\ntulvia vastaan, kaasunaamareja myrkyllisiä kaasuja vastaan, nopeita\nkuljetusneuvoja, joilla kansa voitaisiin siirtää maapallon puoliskolta\ntoiselle, ja niin edespäin.\n\nTätä varten taattiin myöskin entisen vallassäädyn jäsenille riittävä\ntoimeentulo, heistä toivottiin opettajia, johtajia, keksijöitä --\nheillä kun oli vuosituhantinen aivokulttuuri -- -- --. Järjestettiin\njättiläismäinen valistustyö, opetustyö. Suurin osa välineistä luotiin\naluksi Uudessa Borealiassa. Sen voima-asemat jauhoivat valistusta\nEkvatorialle: tukuttain kokeiluvälineitä, laboratoriovälineitä,\ntuhansia liikkuvia kuvia koneista, luonnontapahtumista,\ntähtimaailmasta, Avaruuden Hirviöstä -- -- -- Maaveturit ja\n\"valistuslaivat\" kiertelivät Ekvatoriaa ja seisovat opistot panivat\nparastaan.\n\nMutta Turjasta tuntui toisinaan kuin olisivat he pyöritelleet käsissään\nkuollutta ainetta. Se ei tuntunut muovautuvan, se ei tuntunut alkavan\nollenkaan pyöriä _itsestään_. Se siirtyi kun siirrettiin, se nousi\nkun nostettiin, se putosi kun pudotettiin. Mutta tämä kansa ei\nnäyttänyt ollenkaan omaavan yhtenäisyyden vaistoja, kykyä nähdä\nyhteistä päämäärää ja tuntea yhteistä tahtoa. Se oli niinkuin joukko\nilmaan heitettyjä vesipisaroita, jotka putoavat minne kutakin tuuli\nvie. Kullakin oli vain _yksi_ ajatuskeskus: oma itse -- mitään\nmuuta polttopistettä ei tämän kansan ajatuksen säteille näyttänyt\nlöytyvän mistään päin -- ei maan pinnalta eikä Avaruudesta.\n\nTurja oli koettanut aluksi yhdistää heidän ajatuksiansa aivan\nalkeellisilla keinoilla, maanpinnalle luoduilla polttopisteillä:\nyhteisillä viljelyksillä, voima-asemilla, aluksilla ja niin edelleen.\nSiten hän aikoi totuttaa heitä näkemään yhteisiä päämääriä. Mutta siitä\nei tullut mitään. Se mikä ei ollut kunkin yksityistä \"omaa\", oli\nsellaista, jota ei ollut kartutettava ja hoidettava, vaan petkutettava\nja varastettava itselleen. Tämä kansa ei näyttänyt oppivan koskaan\ntuntemaan mitään muuta \"omaa\" kuin sen, mille sai tehdä yksin ihan mitä\ntahtoi.\n\nSitte ajatteli Turja, että vaikka nämä pienet yhteiset päämäärät\nmaanpinnalla eivät pysty yhdistämään tätä kansaa -- tai näitä kansoja,\nniin totta sen sitte tekee Avaruudesta uhkaava tuho, tuo suuri, valtava\nAvaruuden Hirviö. Ja hän alkoi saarnata ja saarnauttaa siitä. Kansa\nkuunteli ja ihmetteli hetken, näytti olevan kiihdyksissään ja\nkauhuissaankin. Se pauhasi, viittoi ja touhusi. Se väitteli,\nsuunnitteli ja esitti lukemattomia \"teorioja\" ja \"periaatteita\" tästä\nkysymyksestä. Syntyi filosoofisia kouluja ja suuntia, erakkoja meni\nerakkoluoliin sitä ongelmaa miettimään. Temppeleihin lisättiin\nrukouspyöriä, joissa oli rukouksia Avaruuden Hirviötä vastaan.\n\nLapset leikkivät Avaruuden Hirviötä.\n\nMutta kun kansa oli purkanut tunteensa, kun aalto oli ohi ja tämä muoti\nhaalistunut, niin ei juuri kukaan välittänyt koko jutusta. Kaikki\njoivat masmaa, rakastelivat ja söivät ja petkuttivat toisiaan, niinkuin\nennenkin.\n\nSe oli sellaista tahdasta se kansakokoelma!\n\nEi kuitenkaan aivan kaikki. Siellä täällä laaksoissa ja villien jokien\näyräillä oli kansoja, joiden joukosta Turja löysi edes kipinän\nkorkeampaa yhteistä tahtoa. Siellä värähtivät muutamat aivot hänen\nesittämänsä suuren tehtävän satuttamina, sieltä lähti joukko\ntaistelijoita, jotka näkivät päämäärän. Nämä ynnä Borealian kansa,\njosta hyvin suuri osa oli muuttanut Ekvatoriaan, pitivät koossa\nEkvatorian yhteiskuntaa ja järjestivät sitä.\n\nKullakin kansalla oli parlamenttinsa ja nämä asettivat koko Ekvatorian\nparlamentin. Turja ja Sorja, jotka olivat mies ja vaimo, oli valittu\nEkvatorian työpäälliköiksi.\n\nOli siis vielä kipinä jälellä siellä täällä siitä korkeasta terveestä\nsivistyksestä, mikä oli kukoistanut tällä tähdellä näiden kansojen\nkeskuudessa tuhansia vuosia sitte. Oli vielä muutamissa aivoissa\njälellä, alitajunnassa, periytyneenä, yhteisvaiston ja työtarmon aihe.\nMutta vain muutamissa. Kaikkein useimmista oli Ekvatoria sen pyyhkinyt\npois ja ihmiset olivat vajonneet lähelle eläinten astetta -- sisäisesti\n-- vaikka ulkonaiset muodot olivat säilyneet.\n\n-- Se on kummallista! ihmetteli Turja toisenkin kerran. Mistä se\njohtuu? Ekvatorian luonnostako? -- Sehän on, varsinkin aikoinaan, ollut\nveltostuttava, aisteja kutkuttava. Tuollainen ruumista hyväilevä,\nhuumaava lämpö ja tuoksu ilmassa, muheva multa, runsaat luonnonantimet\n-- -- --. Vai johtuuko se vuosituhannen kestäneistä kummallisista\nyhteiskunnallisista oloista -- kaikki koettavat nyt matkia vallasluokan\nelämää -- -- --?\n\nJohtuuko se tästä kansojen sekasotkusta, siitä, että kansat ovat\njättäneet vanhat asuinsijansa ja jättäneet sinne kaiken muunkin\nparhaansa, jättäneet kulttuurinsa perustan ja pohjan ja täällä niillä\non jälellä vain vaistot. Tämä maapallon jäätyminen on temmannut kansat\nirti maaperästä ja kulttuuriperustasta ja heittänyt ne kuljeksimaan\nvailla sivistyksen edellytyksiä ja apuneuvoja, sekaantumaan ja\nomistamaan toistensa heikkouksia. Niin se voi olla, voipa\nhyvinkin -- -- --.\n\nMutta tahdasta ovat nyt nämä kansat, ovat totta totisesti! Ihmisillä on\ntäällä ankara alkeellinen mittausoppinsa, jonka mukaan maailmansäteet\nlähtevät minusta itsestäni, eivätkä enää tapaa koskaan toisiaan. Ja\nmahdottomalta näytti saada tämän kansan aivoja noudattamaan korkeampaa\ngeometriaa, jonka mukaan säteetkin kohtaavat vielä toisen kerran\nsamassa pisteessä -- toisessa pisteessä, yhteisessä päämäärässä.\n\nJota lähemmä Turja saapui asuntoansa, sitä tarkemmin hän tunsi\nsivuuttamansa asumukset ja niissä asuvat.\n\n-- Tämäkin mies tässä asumuksessa, vallasluokan jäsen, oli suuren\nmylläkän aikana orjien käsissä: hetki vain -- ja hän olisi lakannut\ntäällä tepastelemasta. Mutta Turjan miehet ennättivät pelastamaan.\nKovasti vihasivat orjat häntä. Oli pidellyt tuhmasti heidän tyttäriään,\nnuoria tyttöjä, oli juonut masmaa ja nylkenyt mökkiläisiänsä. Mutta jäi\nhenkiin Turjan miesten avulla. Sai pitää suuren osan maastansakin ja\nelelee nyt siinä, rellittelee. Valmistaa masmaa, myö naapureillensa,\njuottaa heitä, ottaa armoilleen ja lopulta syö heidät maaltansa pois.\nOli muuankin entinen orja hänelle velkaa. Kuolemata teki mies ja pieni\npoika jäi puille paljaille. Viimeisiä henkäyksiään veteli kuoleva, kun\ntuli tämä mies turilas, vei tavarat velasta, kannatti vielä kuolevankin\nulos ja sanoi, että maa ja asumus on hänen. -- Tämä sama mies kulkee\nvalistuskokouksissa, puhuu suulla suurella Avaruuden asioista,\n\"yhteisistä päämääristä\" ja \"korkeista periaatteista\" -- ja myö\nkokoontuneelle kansalle masmaa ja imee itse niin että on käppyrässä.\n\nMikään muu ei tätä miestä liikuta todenteolla, sen Turja tietää, kuin\ntoivo, että vallasluokka pääsisi entiseen asemaansa. Siksi hän saarnaa\ntyytymättömyyttä nykyiseen järjestelmään: Se sortaa viljelijöitä, se ei\nkuule tämän kansan parhaan osan ääntä, se maksaa mannun viljelijöille\nliian alhaisen hinnan -- -- -- Järjestys, järjestys pitäisi saada, pois\nohjaksista ne roskajoukot, yhteiskunnalle vaaralliset! Aisoihin ja\nruoskaa selkään!\n\n-- Tässä taasen asuu kaksi naapuria: suuren maan omistaja ja pienen\nasunnon omistaja, joka on sopimuksella saanut edelliseltä maata. He\njoivat kerran masmaa yhdessä ja riitaantuivat. Suuren maan omistaja\ntahtoi ajaa nurkkapielistänsä pois vihaamansa miehen. Hän varastutti\npienen asunnon mieheltä heidän sopimuksensa ja aikoi ajattaa hänet\ntielle. Mutta pienen asunnon mies sai erään orjanaisen kautta tietää\njuonen ja orjanainen varasti hänelle sopimuksen takaisin. Pian sen\njälkeen paloi suuren maan omistajan asumus ja hän luuli silloin myöskin\ntuon sopimuksen palaneen. Mutta se löytyikin pienen asunnon\nomistajalta. Sitte tuli kumous, suuren maan omistajalta otettiin pois\nenemmänkin maata ja orjat vapautettiin ja yksi niistä kertoi siitä\ntaistelusta, mitä naapurit olivat ajastaikoja keskenänsä käyneet. --\n\n-- Kas tässä se vasta asuukin periaatteiden mies! Hän julistaa niitä\njoka paikassa ja tilaisuudessa. Hän lyö nyrkkiä pöytään ja sanoo, että\n\"oikeus maan perii\". Ja hän puhuu Suuresta Hengestä, hän kauhistuu ajan\nja varsinkin vallasluokan \"aateköyhyyttä\" ja nautinnonhimoa. \"Se on\nperiaatteellisesti oikea kanta\", puhelee hän, tai: \"Tuollainen\nhuojuminen ja heiluminen kiusaa periaatteen ihmistä\". Mutta kun tulee\npaikka, missä pitäisi panna kova kovaa vastaan ja seistä kannallaan,\nniin tämä mies osuukin melkein aina kultaiselle keskitielle tai sille\npuolelle, joka voittaa. Hän on pehmoinen, pumpuloitu ja pulikoitsee\nilman mitään periaatteiden painolastia virran pinnalla eteenpäin ja ne,\njotka ehkä ovat hänen \"periaatteisiinsa\" takertuneet -- ne hän jättää\naivan yksinkertaisesti kuivalle yksinänsä mietiskelemään hänen\nperiaatteitansa. Ainoastaan silloin kun hänellä on joukkojen tahto\ntakanansa ja kun hän haistaa, että hän voittaa -- silloin hän esiintyy\npauhuten ja meluten ja näyttelee profeettaa.\n\n-- Täällä asuu nainen, joka on vastenmielisimpiä, mitä Turja on koskaan\ntavannut. Sellainen imellys, sellainen kuin lintu kiima-aikana. Karma\nnimittää häntä _kaukorakastajaksi_. Hän huolehtii ja puhuu ja\nkirjoittaa nim. aina kaukaisista asioista tai joistakin ihmeellisistä\ntunteista, jotka kummittelevat vallasluokan laiskoissa aivoissa. Mutta\nhätää ja puutetta omissa nurkkapielissä -- sitä hän ei näe, siitä hän\nei puhu.\n\n-- Tuossa asuu monessa suhteessa kunnon mies, entisen vallasluokan\njäsen. Hoitaa maitansa, tekee työtä, terveet reippaat aivot, käy illoin\naamuin temppelissä vääntämässä rukouspyörää, pitää hiukan\nnaapuristaankin huolta. Mutta ei pidä erehtyä odottamaan häneltä mitään\nnäkemyksen kaarta, joka ampuisi paljoakaan yli hänen oman maansa\nrajojen, puhumattakaan siitä, että se tavoittaisi Avaruutta.\n\nNäin kulkevat kuvat Turjan mielessä, soljuvat ohi sitä mukaa kuin\nasumukset ilmestyvät yöstä ja jäävät jälkeen. Niitä tulee ja menee,\ntulee ja menee, toinen toistansa kummempia. Niistä muodostuu kokonainen\nkudos, kokonainen valtava näkemys, kuva tämän kansan luonteesta,\nkehitystasosta, sen voimista, kyvyistä ja mahdollisuuksista. Ja kun hän\nkatsoo tätä taustaa vasten Avaruuden ongelmaa ja tulevaa suurta\ntaistelua, niin laskeutuu hänen mieleensä raskas paino. Tämä paino on\nhäntä vanhentanut. -- -- --\n\nJo lähenee hän Kapitoliota, jonka huipussa loistaa punainen pallo.\nValaistus välmehtii ja usma- ja auerharsot leijailevat ja tanssivat ja\ntihenevät hiljalleen. Meteorien suihke, rätinä, vongunta ja\nsalamoiminen on Turjalle jo siksi tuttua, että hän ei sitä huomaakaan.\n\nKun hän kulkee eräässä notkossa, tiheässä, notkoa pitkin vaeltavassa\nsumuvirrassa, tulee hänen vastaansa kaksi miestä. Hän silmää heitä --\nhe säpsähtävät ja katoavat kiireesti usvaan ja varjoihin. Turja jatkaa\nensin matkaansa, mutta pysähtyy sitte äkkiä.\n\nTuhat tulimmaista! Mitä leikkiä tämä on?\n\nHän muisti, että hän tunsi nämä miehet. He olivat Borealian miehiä. Ja\nmikä kaikkein kummallisinta -- heidän piti kuulua Turman retkikuntaan\n-- tuohon retkikuntaan, jonka hän lähetti Vanhaan Borealiaan vuosia\nsitte ja joka hukkui jäljettömiin pohjoisille jäätiköille. Turja oli\naivan varma, että se ei ollut saapunut Vanhaan Borealiaan -- eikä hän\ntiennyt myöskään, että siitä olisi yksikään mies palannut Ekvatoriaan.\n-- Ja nyt tulivat nämä miehet häntä vastaan Kapitolion tiellä. Ovatko\nhe käyneet Kapitoliossa? Vai näkikö hän näkyjä? Erehtyikö hän?\nKosmoksen nimessä: ei! Hän näki selvästi. Eiväthän hänen aivonsa vielä\nvanhuuttansa höpsi. Hän näki varmasti toisen miehen erikoisen tutut\npiirteet ja arven, jonka hän sai eräässä räjähdyksessä Vanhassa\nBorealiassa.\n\nTurja asteli nyt rivakasti ja saapui Kapitolioon. Siellä odotti häntä\nSorja hämyisessä suojassa, ohuessa ruumiinmukaisessa puvussa. Hän\nsäteili kauneutta ja lämpöä. Turja pysähtyi hetkeksi ihailemaan hänen\nruumiinsa viivojen jaloa suloa, hänen muotojensa täydellisyyttä. Ja\nSorja odotti häntä luoksensa, huulet avoinna, silmät loistaen. Turja\ntunsi, että nyt se tapahtuu -- nyt murtuu raja-aita heidän väliltänsä,\nnyt sulaa jää, nyt hellittää se salaperäinen voima, joka on\nlukemattomat kerrat temmannut hänet Sorjan tulisesta syleilystä\ntakaisin jäätävään, kylmään yksinäisyyteen, joka on aina tukehduttanut\nheidän antautumisensa tulen kesken.\n\nHän rientää Sorjan luo, he syleilevät. Turja katsoo häntä silmiin.\n-- -- -- Silloin se taas iski. Niissä ihanissa silmissä näkyi\nkirkkauden takana tumma, jäätävä välkähdys kuin timantin särmä. Ja\nsamassa Turja silmäsi Urjan kuvaa seinällä ja muisti kysyä, kävikö\nKapitoliossa kaksi Borealian miestä. Hän tunsi miten Sorjan ruumis\nvärähti, miten sen sulava pehmeys muuttui kiinteäksi jännitykseksi,\nmiten se ikäänkuin hiljaa pakeni hänestä.\n\n-- Ei. Ei ole käynyt ketään.\n\nLoisto oli sammunut Sorjasta, hän oli melkein synkkä.\n\nJa silloin tuli taas heidän välillensä se paino, se salainen,\ntuntematon -- -- --. Ja Turja painoi hiljaa kiinni sen oven, jonka\nSorja oli jättänyt auki mennessänsä omaan suojamaansa.\n\nMutta Turja ei tiennyt, että Sorja käveli aamuun saakka suojamassansa.\nHän väänteli käsiänsä, hän puri hammasta tuskasta ja raivosta, hänen\nposkillansa oli kuumeinen loiste ja hänen silmissänsä paloi villi tuli.\n\n-- Onko se Sonja, onko se tuo lutka, mumisi hän. Oh, kolmannella\nkerralla et pääse käsistäni! Tällä kertaa sinä et vie minulta\nmiestä ---- --\n\nYöstä tuli aamu.\n\nTurja ilmoitti lähtevänsä keskustelemaan Karman, Taitsan ja Sonjan\nkanssa ja tiedusti, lähteekö Sorja mukaan.\n\n-- Mitäpä minä. Onhan siellä Sonja, vastasi Sorja.\n\nTurja katsoi häneen pitkään, hänen otsansa kohosi ylvääseen asentoon ja\nsilmät kirkastuivat. Ja sitte hän otti tyynesti kypärän, sovitti sen\npäähänsä, ilmoitti kumahtavalla äänellä, milloin hän tulee takaisin ja\nastui ulos.\n\nHänen mielensä lainehti, mutta siitä ei näkynyt ulospäin merkkiäkään.\nHän oli näkevinänsä tältä kohdalta Sorjan mielen pohjaan saakka. Hän\noli näkevinänsä miten oikukas, järjetön ja kuivettunut oli tässä\nsuhteessa Sorjan muuten niin kirkas logiikka, ajatusjuoksu. -- -- --\nHän suorastaan vainosi ja piteli pahoin Turjaa tässä suhteessa. Jonkun\nnaisen, jonkun ainoan silmäyksen vuoksi, jonka hän oli keksivinään, hän\nmenetti malttinsa, hän sähisi ja kuohui, niinkuin olisi ilkeyden\ntulivuori ollut hänen sisässänsä.\n\nTurjan tyynen pinnan alla kierteli monta kertaa ankara tuska. Hän ei\njaksanut nousta kaiken yläpuolelle. Hän näki että Sorjan aivoissa,\nmielessä oli tällä kohdalla ikäänkuin kuivettunut paikka ja hän kärsi,\nkun ei ollut voinut tehdä sitä eläväksi. Hän syytti tästä itseänsä\n-- -- --. Mutta toiselta puolen hänen asemansa tuntui hänestä\nnaurettavalta. Hänen täytyy taistella ja kärsiä naisen oikkujen vuoksi\n-- sillä aikaa kun aurinkokunta kiitää kenties tuhoansa kohti ja kun\nAvaruuden ongelma kysyisi kaiken hänen tarmonsa ja voimansa. Se on\ntosiaankin suurenmoista! Mutta niin se nyt kuitenkin on. Hän ja Sorja\nkuuluvat yhteen kaikesta huolimatta. Taistelu yhdistää heitä. Sorja on\nnerokas ja tarmokas. Hän on ratkaissut monta pulmaa, hän on ajanut\ntahtonsa perille häikäilemättä. Turja tarvitsee häntä, taistelu\nyhdistää heitä -- niin hän luuli.\n\nMutta silloin tällöin tekee Turjan mieli Sonjan seuraan. Se on kuin\nlepoa hänelle. Sonjan puhelussa on viileää, unettavaa lepoa, niin että\nse tuo mieleen rauhaa. Hän soittaa ja laulaa, hän laskee leikkiä. Hän\nymmärtää kaikkea ja kaikkia, hänen mielensä on kuin itse elämän syli,\njohon ajatukset voivat heittäytyä turvallisesti, josta ne voivat löytää\nosanottoa. Hänen läheisyydessään ei ole taistelua vaan rauhaa.\n\nTurja lähestyykin jo Sonjan ja Taitsan asuntoa.\n\nAstuessaan sinne sisälle huomaa hän, että Sorja lähtee sittekin\nKapitoliosta tänne päin -- -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Sanokaa nyt minulle, miten saamme tämän kummallisen kansan\nvarustautumaan ensimmäisen Polyhymniakohtauksen varalta? kysyi Turja\nKarmalta, Taitsalta ja Sonjalta. -- Minä olen jo melkein toivoton.\n\n-- Ainako tämä kansa tuntuu Teistä kummalliselta, nauroi Sonja.\nTottukaa toki jo siihen.\n\n-- En ikänä. Se on aivan mahdoton kansa.\n\n-- Missä suhteessa?\n\n-- Joka suhteessa.\n\n-- Sanokaa nyt kerran arvostelunne tarkemmin, määritellymmin, jotta\nsaan puolustaa tätä kansaa.\n\nMinä en kyllä ole koskaan sietänyt tuota roskaväkeä, mutta minä taitan\npeistä yksintein senkin puolesta.\n\nKoska te moititte yhdessä tukussa Ekvatorian kansaa, niin minä\npuolustan sitä myöskin tukuttain, tekemättä eroa oman kansani ja orjien\nvälillä. Tämäpä on hassua: Sonja Ounantytär roskajoukon ritarina. No.\nAntakaa kuulua!\n\n-- Olen näinä vuosina, tähän kansaan tutustuessani, nähnyt niin paljon\nomituisia piirteitä, etten tiedä, mistä alkaisin. -- -- -- Esimerkiksi.\nMihin täällä perustuu ihmisten kunnioitus? Omaisuuteen -- eikö niin.\nMihin perustuu valta? Omaisuuteen -- eikö niin. Täällä saa sangen\nmerkillisellä tavalla kunniaa ja valtaa. Täällä saa ensiksikin\nomaisuutta sellaisella kummallisella tavalla, jota kutsutaan\n\"perimiseksi\" -- ja sitä omaisuutta seuraa myöskin ihmisten kunnioitus\nja valta ihmisten yli. Täällä perii muuan poika, suuri lurjus ja\nsuurimpia tuhruksia tämän tähden pinnalla, suuren omaisuuden. Häntä\nkunnioitetaan, hänellä on valtaa. Tuolla tekee kunnon mies koko ikänsä\ntyötä, kaikille hyödyllistä työtä -- ja kärsii kurjuutta. Täällä köyhä\ntutkija murtaa tutkimuksen vuorta, esittääkseen tälle kansalle\ntotuuksia, joille se voisi elämänsä perustaa -- hän kuolee unohdettuna.\nVaikka täällä ihminen saisi omaisuuden sormeansa liikuttamatta, vaikka\nhän sitä hankkiessaan pettäisi toisia, söisi yhteiskuntaa -- niin on\nhän kunniassa ja vallassa sen saatuaan. Eikö tämä ole kummallista?\n\nMikä on yhteiskunnan, sivistyksen ja kehityksen perustus? Eikö se ole\ntyö, kaikkinainen työ, ajatustyö ja ruumiillinen työ. Minä en tarkoita\nsitä, mitä yksi oppi tässä maassa saarnaa: että kaiken luo lihastyö. Ei\nsuinkaan. Yhden neron, yhden keksijän elämäntyö saattaa vastata\nmiljoonia ja taas miljoonia laiskojen miesten työpäiviä. Mutta joka\ntapauksessa työ, uuden luominen, luo yhteiskunnan ja kulttuurin. Mutta\ntämä kansa ei näy sitä tuntevan. Täällä ei kunnioiteta ihmistä sen\nmukaan mitä hän _tekee_, vaan sen mukaan mitä hän _omistaa_.\nJa se merkitsee samaa elämälle, kuin jos voiman sijaan asetettaisiin\nkaikkialle massa tai auringon sijaan pimeä möhkäle avaruudesta.\nBorealian kansan keskuudessa ei sellainen tulisi ikinä kysymykseen.\n\n-- Mutta eikö se johdu yksinkertaisesti siitä, puuttui Sonja puheeseen,\nettä omaisuus ihmisellä merkitsee sitä, että hän _on tehnyt_\njotain ja saavuttanut sen työllä. Ihmiset ovat oppineet tästä\ntuloksesta näkemään juuri työn ja työntekijän arvon?\n\n-- Katsokaa ympärillenne! Merkitseekö omaisuus Ekvatoriassa sitä?\n\n-- Minun täytyy myöntää, että eihän se yleensä nyt sitä merkitse.\n\n-- Siinäpä se, siinäpä se. Se on saattanut joskus kaukaisessa\nmuinaisuudessa merkitä sitä, _työtä_ nimittäin. Ja ehkä tämä\nomituinen järjestys on muisto niiltä ajoilta. Mutta silloin se on aivan\nliian vanha järjestys. Ihmisten kunnioituksen perusteet ovat aivan\ntuhansia vuosia liian vanhat. Ne ovat todellisen elämän kanssa\nristiriitaiset ja myöskin nykyään terveen elämän vastaiset.\n\nTästä yleisestä virheellisestä ja kummallisesta perustasta johtunee\nsitte se, että maanomistajat, ennenkaikkea Teidän oman luokkanne\njäsenet, hyvä neiti Sonja, kehtaavat pitää suurta melua merkityksestään\n-- siitä että he sallivat omistamiensa maiden kasvaa ravintoa ihmisille\nja sallivat köyhien ja mökkiläisten tehdä työtä näillä mailla.\n\n-- Mutta tekeväthän pienempien maapalojen omistajat itsekin työtä\nahkerasti.\n\n-- Kyllä. Mutta he eivät pidäkään itsestään melua ja väitä\nkannattavansa tätä maailmaa hartioillansa.\n\nTästä yleisestä järjestyksestä, joka on samaa kuin oikea myönteinen,\nelämän lakien mukainen järjestys nurinpäin käännettynä, johtunee\nmyöskin sitte se, että täällä tosiaan kerjäläisten lauma on tainnut\nmenneinä aikoina olla ahkerin joukko. Ne, joilla on omaisuutta, eivät\ntee työtä, sillä heillä on jo kaikki, mitä tässä yhteiskunnassa voi\nsaavuttaa, heillä on _omaisuutensa_ perusteella kaikki tämän\nyhteiskunnan tarjoamat edut. Ne taasen, joilla ei ole omaisuutta,\nvälttävät työtä, koska sillä ei saa yhteiskunnan suomia etuja. Työllä\nei yleensä ole saatu omaisuutta, sitä on saatu petkuttamalla ja\nkeinottelemalla.\n\nTämä kaikki on meille Borealian asukkaille niin outoa ja\nkummallista, että tuntuu ihan siltä kuin olisimme tulleet toiselle\ntaivaankappaleelle, jolla aivan uudet nurinkuriset lait ohjaavat\nihmiselämää.\n\n-- Mutta tekeväthän ihmiset yleensä täällä sentään työtä. Näenhän minä\nsen omilla silmilläni. Ja näette Tekin, jos tunnustatte, väitti Sonja.\n\n-- Olen laskenut, että tämä kansa tekee ja luo noin kymmenennen osan\nsiitä, mihin sillä riittäisi energiaa, jos se sen tarkoin käyttäisi,\njos se järjestäisi yhteiskuntansa suunnitelmanmukaisesti _työtä_\nsilmällä pitäen, pitäen silmällä sitä ihmisen toiminnan ainoata oikeata\njohtotähteä, että kaikki on siten järjestettävä, jotta energia tulee\nmahdollisimman tarkoin käytetyksi ihmisten yhteisen elämän,\nyhteiskunnan, kulttuurin hyväksi.\n\n-- Se ei ole ihme, puuttui nyt puheeseen Karma. Eihän täällä tutkita\ntyötehon edellytyksiä, siihen vaikuttavia tekijöitä, työtehon\nkohottamista, työvoiman kuntoa, sen kehittämistä ja sen kulutusta.\nTäällä on tuhansia filosofeja, jotka mietiskelevät ja tutkivat\nkaikennäköisiä hassutuksia, nuuskivat tuhansia vuosia sitte kuolleiden\nkielten päätteitä, rakentelevat tuhansia erilaisia filosofisia\njärjestelmiä -- mutta yhteiskunnan ja kulttuurin perustusta ei kukaan\ntutki. Ainoat työn tutkimuslaitokset näyttävät täällä aikaisemmin\nolleen ruoska ja nälkä.\n\n-- Niin, jatkoi Turja. Eikö teistä Sonja ja Taitsa tunnu kummalliselta\nse, että ihmiset täällä niin vähän kiinnittävät huomiota ympäristöönsä,\nlähimmäisiinsä ja yhteiskuntaan? Heille näyttää luomakunta ja Avaruus\nsupistuvan yhteen elolliseen pisteeseen: minä itse. Kun se on saanut\ntarpeensa, niin mitäpä väliä yhteiskunnan ja kulttuurin perusteista,\nmitäpä väliä tuottaako työ enemmän tai vähemmän tuloksia! Borealiassa\non asia toisin. Siellä oma minä ja yhteiskunta ovat samaa kudosta,\nsiellä on kansa taistellut niin kauan yhteisvoimin, että on kasvanut\nkaikkia yhdistävä kudos ja pääasiassa tämän kokonaisuuden puolesta\npuhuvat vaistot.\n\nTäällä Ekvatoriassa luulee jokainen kantavansa olemiston origoa,\nolemiston akseliston keskipistettä omassa itsessään ja jokainen\najattelee ja tuntee _minäkeskeisesti_, minähakuisesti, jos on\nkysymys eduista, minäpakoisesti, jos on kysymys velvollisuuksista. Tämä\n\"minäkeskeisyys\" on kehittynyt täällä suorastaan huvittaviin muotoihin.\nOnhan täällä olemassa filosoofinen oppi, joka epäilee, _onko yleensä\nmuita kuin minä ollenkaan olemassa_, onko koko ympäröivää maailmaa\nolemassa, muuta kuin _minun_ aivoissani. Ha ha ha. Ajattelehan\nKarma! Tulee mies, joka epäilee oletko sinä olemassa.\n\n-- Minä annan sille selkään, kyllä se sitte uskoo, että minä olen\nolemassa täyttä päätä.\n\n-- Täällä tätä oppia vanutellaan, venytellään ja mietitään, sillä aikaa\nkuin maan kohtalo huutaa työhön ja taisteluun. Laiskat miehet ja naiset\nottavat kyllästyneitä asentoja, imevät masmaa ja panevat\nkysymyksenalaiseksi, mikä oikeastaan on olemassa ja onko mitään\ntarkoitusta.\n\nJa näitä minäitse-filosoofeja säestävät minätaiteilijat, jotka pitävät\noman mielensä marmatuksia, omien hermojensa kepposia niin merkillisinä,\nettä koko kansan täytyy niistä ehdottomasti lukea lauluja ja\nkertomuksia, jotka eivät näe ympärillänsä, yhteiskunnassa mitään\nkirjoittamisen arvoista -- tai jotka ylistävät hiljaista\ntyytyväisyyttä, yksinäisyyttä ja kaikkien niskaa ja takapuolta\nvaivaavien ongelmien hylkäämistä ja luonnon ihailemista. Nämä\ntyytyväisyys- ja luonnonihailijatyypit ovat kaikkein vaarallisimpia,\nsillä he yrittävät tehdä velvollisuuksistaan kieltäytymisestä hyveen ja\nsilata sen nautinnolla.\n\nBorealian kansalainen ei usko, että olemiston keskipiste, origo, on\nhänessä; hän katselee elämää ja olemistoa ulkokohtaisesti -- -- --.\n\n-- Mutta minusta tuntuu, kuin Teistä Borealian kansa kokonaisuudessaan\nolisi olemiston keskipiste. Te katselette kaikkea sieltä käsin, Te\nvertaatte kaikkea oman kansanne elämään ja tapoihin. Minä myönnän\nkernaasti, lisäsi Sonja, että kansanne voisi olla vaikkapa avaruuden\nnapa. Mutta ottakaa huomioon ne olosuhteet, missä Ekvatorian kansat\novat eläneet.\n\n-- Minä otan ne huomioon. Mutta en ymmärrä sittekään kaikkia näitä\nkummallisuuksia.\n\n-- Onhan täällä monia selviä rappeutumisilmiöitä, sitä ei voi kieltää,\nmyönsi Taitsa, joka tähän saakka oli vain kuunnellut keskustelua ja\nsilloin tällöin hiljaa puhellut saapuneen Sorjan kanssa. -- Esimerkiksi\noikeudenkäyttö, uskonnon kuolema, kaikki tämä ulkokultaisuus -- -- --.\n\n-- Tietääkö Sonja, miten papit ehdottivat täällä oloja korjattavaksi\nsilloin suuren romahduksen jäleltä?\n\n-- En.\n\n-- He ehdottivat, että hankittaisiin temppeleihin lisää rukouspyöriä ja\nsäädettäisiin heille paremmat palkat ja sitä varten vero -- -- --.\n\n-- Minä en tosiaan ole huomannut tämän uskonnon merkitystä. Kenties\nsillä on jokin onnellistuttava vaikutus yhteen ja toiseen ihmiseen.\nMutta minä olen nähnyt suurimpien lurjusten käyvän vääntämässä\nrukouspyörää ja kuvittelemassa itseänsä elukaksi. Ja he imevät masmaa,\nsyövät naapurejansa ja vihaavat vapautettuja orjia aivan niinkuin ei\nmitään uskontoa olisikaan.\n\n-- Mutta eiväthän papit voi kieltää heitä käymästä temppeleissä. Minkäs\nheille tekee?\n\n-- Papeilla on vaikutusvaltaa. Heidän tulisi ainakin julistaa totuutta\npelkäämättä. Heidän tulisi sanoa suoraan, että se ja se menettely on\nhäpeällistä.\n\n-- Mutta pappiraukat menettäisivät tulonsa ja asemansa.\n\n-- Siinäpä se. Taas tulemme siihen perusvirheeseen.\n\n-- Tiedättekö, tämä ulkokultaisuus on jotain nerokasta, ylisteli Karma.\nMinä uskoin siihen melkein vuoden tänne tultuani. Kun kuulin julkisia\npuheita, luin kiertäviä viestejä ja näin yleensä vain ulkokuoren, niin\nminä ajattelin, että täälläpä on miesten ja naisten suhteissa ankara\njärjestys, tämäpä on ankarasti yksiavioinen maa. Minä luin esimerkiksi\nhätähuudon \"Eräs oikotie avioeron saantiin\", jossa kiivailtiin sitä\nvastaan, että toisiinsa työlästyneet aviopuolisot olivat kaikkien\nluonnollisten ja kunniallisten keinojen puuttuessa lopulta keksineet\nerään suunnattoman vaivaloisen, mutta samalla huvittavan salatien\navioeroon. He nim. antavat jollekin papille lahjoja, pyytävät että tämä\nnuhteleisi heitä eripuraisuudesta julkisesti. Ja kun tämä julkinen\nnuhde viedään oikeudelle, niin saadaan pitkien mutkien perästä avioero.\nOnpa täällä avioero ja aviollinen uskottomuus harvinaista, ajattelin\nminä, kun tuota luin. Luulin, että Borealiassa olivat tavat puhtaat.\nMutta jos aviomies -- tai -vaimo -- vakavasti pyrki eroon, niin sehän\nmyönnettiin. Emmehän havainneet mitään hyötyä siitä, että ihmisiä\nnaitetaan ja pidetään naimisissa pakolla.\n\nMutta täällä! -- Muuan heittiö levitti täällä sellaista oppia, että\npiti järjestää aviosuhde vapaammaksi. Oh, kuinka häntä vastaan\njyristiin \"kotien pyhyyden\" ja \"terveen yhteiskunnallisen elämän\"\npuolesta. Julkinen mielipide suorastaan myrskysi.\n\nJa ajatelkaa! Minä uskoin tähän! Eikö se ole suurenmoista, nerokasta!\nMaassa, jossa avioeroja tapahtuu tukuttain joka päivä, avioeroja,\njoista ei puhuta papille eikä tuomioistuimelle, maassa, jossa\nmoniavioisuutta pidetään yksityisessä keskustelussa luonnollisena ja\nyleisenä tosiasiana! Maassa, jossa naiset metsästävät \"lemmen mitat\"\ntäyttäviä miehiä -- -- --.\n\n-- Ja entäs oikeuslaitoksen ulkokultaisuus? jatkoi vuorostaan Turja.\nTäällähän on kai vuosituhansia oikeutta jaettu masman höyryssä. Minä en\nole tavannut tuomaria, joka ei ole imenyt masmaa. Koko oikeus imee\nmasmaa, käräjäpaikka on ollut masman ja rähinän pesä, elostelun tulisin\npätsi. Siksi on käräjäpaikalle meno alkanut vakavampien ihmisten\nkeskuudessa merkitä jotain alentavaa. Mutta mitä sanoivat tuomarit, kun\nme tahdoimme kieltää masman valmistuksen? -- He vastustivat aiettamme\n-- ettei lain pyhyys kärsisi! Outoa -- eikö totta!\n\nOnko syytökseni nyt tarpeeksi tarkasti määritelty, neiti Sonja? Miksi\nTe ette puolustaudu?\n\n-- Täällä Ekvatoriassa kuuluu talon emännän velvollisuuksiin jäädä\nkeskustelussa alakynteen, nauroi Sonja.\n\n-- Siis pikkuseikkoihin saakka kieroilua, jatkoi Turja armahtamatta.\nJa loppuun saakka! Kuolemaan saakka! Kun ihminen elää täällä, parjaa\nja jäytää hänen elämäänsä tavallisesti ympäristö. Mutta kun hän\nkuolee, rientävät kaikki vihamiehetkin palvomaan tuota _kuollutta\nmöhkälettä_, ruumista, ikäänkuin pelkäisivät he, että _se_\nmenee Elämän Herralle antamaan ilmi heidän tyhmyyksiään. Kun joku\ntodellinen mestari elää täällä, joku jumalallinen ihminen, joka tekee\nsuuren työn, niin harvat hänen elämäntyöstänsä välittävät. Mutta kun\nhän kuolee, niin hänen _hengetöntä ruumistansa_ palvotaan. Minä\nnäen sinne kiiruhtavan miehiä ja naisia, jotka eivät tunne hituistakaan\nsitä voimaa mikä on hänen elävästä olemuksestansa säteillyt, mutta\n_ruumiin_ ääreen he kiiruhtavat. Eikö tämä ole vapisuttavan outoa?\nOnko se symboli, enne? Kuoleman, kuolleen massan palvonta peloittaa\nminua, se on elämän kieltämistä, Merkitseekö se ihmiskunnan loppua?\nKaiken loppua?\n\n-- Muuan filosoofimme, lausui Taitsa, onkin sanonut: \"Koska on mitään\njumalaa havaittu kaikkien mieleiseksi? Tavallinen meno on hirttää,\ntappaa, ristiinnaulita jumalanne, kirota ja tallata heidät tylsien\nkavioittenne alle vuosisadaksi, tai pariksi, kunnes keksitte heidän\nolevan jumalia -- ja sitte rupeatte heistä kiljumaan, yhä kovin\npitkäkorvaiseen tapaan.\"\n\n-- Tuo kenties pitää paikkansa kunnollisiin jumaliin nähden, totesi\nKarma. Mutta sensijaan täällä kyllä palvotaan jumalia, jotka meidän\nmielestämme ovat suuria hunsvotteja. Suurmieheksi tullakseen ja\nsaadakseen suitsutusta eräiltä hyvin vaikutusvaltaisilta taiteellisilta\nmakumestareilta täytyy olla vain suuri lurjus, imeä masmaa, tulla\nkalpeaksi, saada selkäydintauti, olla joskus hulluna ja yleensä aina\nmahdollisimman eriskummainen -- ja sitte sepittää joitakin lauluja,\njoissa kuvataan \"elämän yöpuolta\", kiemurrellaan \"maailmantuskassa\",\nvoihkitaan, valitellaan ja ivataan niin että \"sydän särkyy\".\n\nTäällä näkyy olevan muuan makumestarien joukko, jolle terveen ja\ntavallisen elämän kuvaus on kauhistus, jotka eivät siedä taiteessa\nnähtävän tämän kansan tavallista elämää, varsinkaan sen verevämpiä,\nvahvempia puolia. Mutta sen sijaan nämä makumestarit rakastavat\n\"yönpuolista\" taidetta, taidetta, josta paistaa rappeutumisen ja\nkuoleman merkki. He kohottavat ihastuneena kätensä tervehtien miestä,\njoka heille julistaa: \"Minun aivoni sisältävät enemmän ruumiita kuin\nyleinen hauta.\" \"Olen maannut loassa, olen pyyhkinyt itseäni vereen\".\n-- \"Tyhjyyden ja tyhjyydenkammon evankeliumi, pohjaton väsymys.\"\n-- -- -- Huh, huh!\n\n-- Ja kaiken yllä leijailevat sitte nuo kirotut periaatteet, virkahti\nSorja.\n\n-- Niinpä niin. \"Periaatteita\" on niin että tämä kansa ihan\ntukehtuu niihin. Ne ovat ikäänkuin usvaa, jossa nämä ilmaan heitetyt\npisarat, yksilöt, leijailevat. Borealian kansa ei ollenkaan tunne\n\"periaatteita\". Se tuntee vain päämäärän, jonka elämä sille sanelee, ja\njohdonmukaisen siihen pyrkimisen. On yksi kaikki kokoava päämäärä:\n_Ihmiselon säilyminen ja kehitys tämän tähden pinnalla_. Siihen\npyrittäessä on kaikki seikat otettava huomioon, rata laskettava\nkylmästi ja häikäilemättä, energia käytettävä tarkoituksenmukaisesti.\n-- Mutta ei mitään \"periaatteita\". Piru vieköön Ekvatorian periaatteet!\n\n-- Täällä eivät siis ihmiset ollenkaan elä teidän mielestänne, ilvehti\nSonja, he vain ovat ja hengittävät.\n\n-- Aivan niin. Ja eräät taas, joiden ei pitäisi elää -- he elävät.\n\nLäsnäolijat katsoivat Turjaa kummastuneena. Sorja siirtyi silmäilemään\nulos ja rummutti pöytään sormillansa.\n\nTurja kertoi miehistä, jotka hän oli nähnyt viime yönä Kapitolion\ntiellä. Karma hypähti kävelemään.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Hän tarkasti Sorjan selkää ja niskaa.\n\n-- Kuulkaapa Sorja! Täällä kävelevät kuolleet. Tiedättekö Te siitä\nmitään? Tai kenties Te osaatte herättääkin kuolleita -- -- --.\n\n-- Emme. Mutta päinvastaista me osaamme -- se tuntui sisältävän enemmän\nkuin sanat sanoivat, ja sitte tuli hymyillen jatko -- niinkuin näitte\nvuosia sitte. Sorja oli kääntynyt ja hän oli pelkkää päivänpaistetta.\n\nTurja nousi ja alkoi astella suojamassa. Hänen mielessänsä paloi taas\nse yksi ja ainoa kysymys.\n\n-- Sanokaa mitä meidän pitää tehdä! Minä pelkään, että Borealian kansa\nsaa taistella yksin suurimman taistelun mitä tämän tähden pinnalla on\nkoskaan taisteltu. Minä pelkään, että Ekvatoria juo masmaansa ja\nlallattaa silloin kuin pitäisi toimia, että me emme saa siitä irti\nmitään. Tämä kansa kantaa tuhoa itsessänsä. Sen elämä on kuin nurinpäin\nkäännettyä. Sille on kenties Avaruudessa jo tuomio lausuttu -- ja ehkä\nsen mukana koko tähdellemme.\n\nHän pysähtyi.\n\n-- Minä en luota tähän kansaan. Meidät voi tuho yllättää. Mitä te\nsanotte, jos Tuleman laskuissa on masman höyryjä? Jos hän on laskenut\nväärin -- ja laskenut meidät tuhon omiksi. Me emme vielä ole alkaneet\nvarustautua. -- Emme ole voineet, Avaruuden nimessä, emme ole voineet.\nKaikki on niinkuin vierittäisi hirmuisen raskasta kiveä. Entä jos\nkohtaus Polyhymnian kanssa yllättää meidät -- ja jos siitä tuleekin\nyhteentörmäys? Minä en luota tuohon kapakalaan, tuohon perhanan\nTulemaan.\n\nEi, tässä ei auta muu kuin: koko Borealian kansa tänne, voima-asemat\ntänne ja työ käyntiin niin että ilma jymisee. Ja tämän Ekvatorian\ntakaperoisen kansan on ryhdyttävä taisteluun -- vaikka -- -- --. Tai\nsama se: kuolkoot! -- Mutta me taistelemme -- me Borealian kansa ja ne\npienet joukot, jotka ovat tästä maasta löytyneet -- viimeiseen tippaan\nsaakka.\n\n-- Mutta nyt me syömme, iloitsi Sonja. -- Syömme ja laskemme leikkiä ja\nrauhoitumme. Ja sitte minä pidän puolustuspuheeni teidän syytöksiänne\nvastaan. Minä osoitan teille, te karhut, että tyytyväisyys ja rauha on\nmyöskin elämää, että iloinen nautinto on myöskin elämää.\n\nJa Sonja emännöitsi ja piti yllä hilpeätä tuulta.\n\n\n\n\nII luku. Matkalla troposferissa.\n\n\nEkvatoriaa pieksivät vyörymyrskyt. Niitä tuli etelästä, suuria mahtavia\nvyöryjä, jotka myllersivät ilmakehää ylhäältä alas saakka. Niitä tuli\npohjoisesta, pienempiä, äkäisiä puuskapäitä. Ja joskus tuli lännestä\npyörre, joka ulvoi ja vikisi kuin sadan ilveksen hurja parvi\njäätiköllä. Etelästä tuli aina vesisade, joka oli hukuttaa Ekvatorian\nveteen. Pohjoisesta tuli lumiräntää ja lännestä ukkossäitä, jotka\npommittivat Ekvatoriaa hirmuisilla latauksilla. Oli tultu niin pitkälle\nAvaruuden Hirviön kaasu- ja tomuvaipassa, että ilman paine ja lämpötila\netelässä alkoivat kohota ja mahtava jääpeite eteläisellä pallon\npuoliskolla alkoi sulaa. Sieltä ryntäsi mereen jokia ja koskia, jotka\nhuuhtoivat mukaansa silloin tällöin kokonaisia asutuskeskuksia ja\nkasvitarhoja ja peltoja. Ne tuhosivat voima-asemia ja särkivät aluksia\njokien suissa.\n\nParhaillaan rakennettiin vuorille uusia asuntoja, sillä Polyhymniaa\nlähestyttäessä huuhtoisi tuhat mittaa korkea vuoksiaalto maita ja\nmantereita. Sateessa ja ukkosessa jymisevät voima-asemat, säksättävät\nja hyrisevät veturit ja työmarssit kaikuvat -- ne ovat Borealian\ntyömarsseja. -- -- -- On lopultakin saatu mukaan muutamia tuhansia\nEkvatoriankin väkeä, työtarmo tarttuu ja leviää ja pilkkalaulut\nlaiskoista ja veltoista kirvelevät ja yllyttävät myöskin puolestaan.\nTurja istuu keskuksessa toisella puolella maapalloa, Karma toisella\npuolella. Ja taas alkaa tuntua ihmisissä, lauluissa, puheissa, ilmassa\noikea taistelun viritys.\n\nViuuh, huii, pomm, pang, räts, räts. Ilma on täynnä räikinää, vonguntaa\nja räiskettä. Meteorisade on viimeaikoina kiihtynyt varsin\narveluttavaksi. Onneksi kuitenkin kaikki maahan putoavat möhkäleet ovat\nedelleen pieniä. Tapahtuu onnettomuuksia. Mutta ei kuitenkaan niin\nhirvittävästi kuin metelistä päättäen uskoisi.\n\nKun on hiukan tyyntä, kuuluu etelästä kuin maanalaista jyminää, ja maa\ntärähtelee ja heilahtelee niin että asumukset ja voima-asemat\nratisevat. Siellä jäätikkö paisuu ja ponnistaa vuoria, nunatakeja,\nratkoo maahan vajoavia kuiluja -- niinkuin maanjäristyksissä. Ja kun\nilma taasen hetkeksi kylmenee, jymähtelee sama jäätikkö niin että\nilmakehä tärisee.\n\nSataa, sataa, sataa. Aamusta iltaan, illasta aamuun. Etelästä tulevat\njoet tulvivat ja kosket mylvivät ja hyökkäävät merta kohti kuin\ntakaa-ajettu ilveslauma. Mitä mahtanee oikein etelänavalla tapahtua?\n\nSe maapallon puoli puskee tietä auki tomu- ja kaasujoukkioissa.\nLämpötila kohoaa siellä yhä ja jäätikkö sulaa sitä nopeammin ja virrat\nsyöksyvät sieltä sitä hurjempina. Meri alkaa hiljalleen kohota ja siinä\nalkaa tuntua voimakas luode ja vuoksi. -- Lähestytään siis Polyhymniaa.\n\nSilloin tällöin tappavat vyörymyrskyjen tuomat myrkylliset kaasut\nsiellä täällä ihmisiä -- -- --.\n\nTurja ei voi enää tehdä juuri ollenkaan havaintoja tähtitornissa. Hän\nlaskee tuloksia entisistä havainnoistaan. Vieläkään hän ei tiedä edes\nensimmäisen Polyhymnia-kohtauksen luonnetta. Hän tietää vain yhden\nasian, joka kiihoittaa häntä ponnistamaan äärimmilleen: _Tulema ei\nole ottanut huomioon valonsäteen taipumista auringon lähellä_. Hänen\ntulemansa täytyy siis olla ainakin hiukan virheellisen. Mutta kuinka\npaljon -- ja mikä on oikea tulema?\n\nToisinaan hän asuu melkein vakinaisesti veturissansa, jonka hän on itse\nrakennuttanut, joka kulkee maalla kuin lentäen ja joka kulkee vettä\nmyöten nopeammin kuin mikään soutu. Hän risteilee omaa puoliskoansa\nmaapallon vyöstä. Hän tarkastaa voima-asemia, johtaa rakennustöitä,\nkehoittaa, uhkaa ja haukkuu.\n\nHän on huomannut, että näitä Ekvatorian miehiä on kohdeltava yleensä\ntoisin kuin Borealian kansaa. Näille on puhuttava paljon, he eivät\nymmärrä vaiteliasta, lyhyttä ja täsmällistä käyttäytymistä. Siksi hän\nonkin usein liikkeellä. Hän opettelee nasevimmat iskusanat ja\nhaukkumasanat. Hän tuo tulta ja intoa aina sinne, mihin hän ilmestyy.\nKaikki ihmettelevät häntä, laiskat häntä pelkäävät, mutta yleensä\nEkvatorian väkikin oppii luottamaan häneen. Matkoilla ja öillä hän\nlaskee suurta ongelmaa ja kiihkoaa tulosta sitä tulisemmin, jota\nhurjemmin luonnonvoimat alkavat ympärillä raivota. Sorja seuraa häntä\nmelkein aina. Hän hoitaa Turjaa, hän järjestää pelastustöitä\nonnettomuuspaikoilla ja sairaiden ja haavoittuneiden hoitoa. Yhdessä he\ntaistelevat -- mutta eivät he ole päässeet sen lähemmäksi toisiaan.\n\nJoskus menee Turja Sonjan luo. Ei hän enää keskustele hänen kanssaan,\nei hän ole iloinen eikä surullinen, ei pura mieltänsä. Hän istuu vaiti,\nkuuntelee Sonjan hiljaista puhelua, soittoa ja laulua ja lähtee jälleen\notteluunsa.\n\n-- -- -- Suurin osa Ekvatorian kansasta elää veltosti, on syrjässä\ntaistelusta, hoitaa omaisuuttaan, elää pelossa ja vavistuksessa -- ja\nnautinnoissa. Maailmanlopun odotus leviää kuin kulovalkea. Nousee\nprofeettoja toinen toistaan kummempia. Syntyy villejä oppeja ja\nhuumaustiloja. Joukot aivan kuin juopuvat ja menettävät järkensä.\nTäällä elää lauma itsensä ruoskijoita, jotka kiroavat maailmaa, elämää\nja itseänsä ja odottavat Suuren Hengen kostoa. Täällä elää toinen\njoukko hillitöntä sukupuolielämää, -- he tahtovat kuolla nautinnon\nhuumassa. Tuolla on päällänsä seisojain lahko. Täällä miesten seura,\njotka kuohitsevat itse itsensä. Tuolla taas naisia, jotka tanssivat\nteillä alasti ja huutavat maailmanlopun tuloa.\n\nMutta Borealian kansa on kuin itse voima. Se on levännyt muutamia\nvuosia. Sen lihakset ovat kuin teräsjousia, sen äly on kirkas ja\nleikkaa tosiasioita kuin timantti. Sen tahto syleilee Avaruutta, se on\nkuin itse elämän ponnevoima. Sen päiden yllä pauhaa atmosfääri, kohisee\nja jymisee kuoleman uhka. Mutta sen huulilta aaltoilee työmarssi; sen\non tahti jykevä ja voitollinen, se on kuin voiton laulu.\n\nTämä kansa tuntee, että nyt lähestyy hetkien hetki -- se hetki, joka\nsisältää miljoonia vuosia, ehkä ikuisuuden. Se tuntee sen tulevan\nAvaruudessa, ja kaikki sen muinaiset taisteluvaistot heräävät. Nyt ei\nenää taistele tämän päivän Borealian kansa, nyt taistelevat heissä\ntuhannet sukupolvet ja näiden sukupolvien koottu valtava tahto huumaa\nja värisyttää tätä kansaa, kun se tuntee suuren ottelun lähestyvän.\nTuhansien vuosien takainen taistelun hurma herää.\n\nJa maa uppoaa tomu- ja kaasumassoihin, ne pieksävät sen kylkiä,\nAvaruuteen halkeavat kartio-aallot. Avaruuden Hirviön hehkuva syli\nlähenee ja Polyhymnian pimeä massa kulkee jo lähellä. Se on jo melkein\nekliptikan tasossa ja lähenee maan rataa ulkoapäin. Sen nopeus on vain\nhivenen pienempi kuin auringon, niin että se jää hyvin hitaasti\njälkeen, siirtyy kulkusuuntaa vastaan vinossa olevan ekliptikan tasossa\nsen toiselle puolelle, kulkien avaruudessa auringon radan kanssa\nristiin.\n\n\n\n\nIII luku. Polyhymnian vierailu.\n\n\n    \"Putosiko taivas maahan?\n    Putosiko maa hautaansa?\n      -- --  -- -- --\n    Ja ne harvat, jotka kuoleman välttivät,\n    kulkivat kauhusta painuvin päin.\"\n\n                          Japanil. Toyama.\n\nIlmapuntarikello kilisi ja Turja hypähti vuoteeltaan, jossa hän oli\nnukahtanut hetken täysissä tamineissa. Hän oli pitkät ajat jo nukkunut\ntällä tavalla lyhyet unensa: täysissä tamineissa, kaasunaamari\nvieressä, korvan juuressa kello, joka soi, jos seinällä olevaan\nreaktiokoneeseen vaikutti joku tunnettu myrkyllinen kaasu tai jos ilman\npaine kohosi määrättyyn rajaan.\n\nTurja katkaisi ilmapuntarista kelloon kulkevan johdon -- se soi\nsittekin! Oli siis myöskin myrkyllistä kaasua ilmassa! Hän pisti\nkaasunaamarin päähänsä ja lähti menemään semaforihuoneeseen, johon\nkaikki tiedotuskoneisto oli keskitetty ja jossa hän tiesi Sorjan\nvalvovan. Juuri kun hän astui suojamansa ovesta ulos tärähti maa ja\nsitte tuntui kuin koko maapallo olisi huojunut avaruudessa. Turja\nhorjahti ja tarttui ovipieleen. Uusi tärähdys ja entistä kovempi\nheiluminen. Hän hyökkäsi semaforihuoneeseen. Siellä seisoi Sorja\nkaasunaamari päässä pidellen ovipielestä -- hän oli tulossa hakemaan\nTurjaa.\n\n-- Läntiset semaforit soivat tuhannen mitan korkeudella, kuiskasi hän.\nSe kuului kuiskaukselta -- vaikka hän huusi.\n\nTurja tempasi kuulotorven, yhdisti ensin viiteensataan -- siellä\npauhasi kuin myrsky -- sitte tuhanteen -- siellä soi niinkuin veden\nnuoleskellessa aparaattia. Hän kuulusteli pitkin rannikoita ja huomasi,\nettä lähes tuhannen mittaa korkea vuoksiaalto vyöryi länteen päin. Se\npyyhki ja pieksi rannikoille ylemmäs ja alemmas sijoitettuja\naparaatteja toista toisensa perästä. Ainoastaan kaikkein korkeimmille\nrannikkovuorten huipuille sijoitetut aparaatit olivat vaiti. Niissä soi\nainoastaan kaukainen pauhu ja ilman villitty ulvonta.\n\nYhdistettyään kuulotorvensa pariin-kolmeenkymmeneen semaforijohtoon on\nTurja selvillä aallon laajuudesta ja kulusta.\n\nHänen ruumiinsa vapisee jännityksestä ja Sorja odottaa henkeä pidättäen\nhänen selitystänsä. Turja miettii hiukan.\n\nTämän täytyy olla jotain muuta kuin tavallista! Hän on seurannut\nvuoksiaaltojen kehitystä ja liikkeitä semaforien avulla jo kymmeniä\npäiviä ja on havainnut niiden päivä päivältä ja aalto aallolta\nkasvavan. Siitä on saanut lukea kuin kellokoneistosta Polyhymnian\nlähestymisen, vaikka alituisten myrskyjen, sateiden ja hämärän vuoksi\nei ole voinut tehdäkään kiikarilla ja meridianikoneella havaintoja. Maa\non lähestynyt Polyhymniaa siten, että pohjoisnapa on ollut\nhuomattavasti kääntyneenä siitä poispäin. Sen on voinut laskea\nvuoksiaalloistakin. Ne ovat kohisseet valtavimpina kahdessa kauas\netelään pistävässä valtameren mutkassa. Ne ovat heilahdelleet tasaajan\nrannikoiden kautta toisesta lahdesta toiseen. Täälläkin ne ovat\ntuntuneet melkoisina, mutta eivät kovin peljättävinä.\n\nNyt vyöryy kuitenkin tuhat mittaa korkea aalto melkoisen läheisellä\nrannikolla länteen päin.\n\n-- Tästä on leikki kaukana, murisee Turja.\n\n-- Tuho? läähättää Sorja.\n\n-- Se helvetillinen äijä, se masmaimuri, Tulema on -- -- -- Avaruuden\nsuuret vallat!\n\nTaas tärähdys ja nyt huojuu maapallo niin että irtonaiset kappaleet\nlentelevät suojaman seiniltä alas.\n\n-- Polyhymnia! kiljuu Sorja.\n\n-- Aivan varmasti, mörähtää Turja. Se on laskenut kymmenen päivää\nvikaan, se lallus. Meillä oli kaikki valmista -- ei muuta kuin vuorille\nmuutto, kahden päivän työ -- -- --.\n\nTaas hiljaisempi tärähdys.\n\nTurja kuulustaa itäisiä semafooreja.\n\n-- Sieltä möyryää aalto selkäämme, ellemme nyt toimi, huutaa hän\nSorjalle. Se on tullut juuri eteläisen lahden yli ja paiskautunut\nniiden suurien matalikkojen ylitse rannikkovuorten seinämiä vastaan.\nÄskeinen tärähdys ehkä johtui siitä -- ellei Polyhymnia pommita meitä\nkuillansa.\n\nIlmavirta alkoi ulvoa ja vinkua yhä hurjemmin Kapitolion yllä -- se\nmelkein tukahdutti meteorien räiskeen ja ukkosen jyrinän. Korkean\nilmanpaineen kello pärisi yhtämittaa. Turja tarkkasi vielä likimpiä\nrannikkosemaforeja. Niissä ei kuulunut olevan vettä. Meri on siis vielä\ntäällä alhaalla -- mutta alkaa pian nousta.\n\nSorja käytteli kipinäkonetta, sana Karmalle maapallon toiselle\npuolelle: \"Polyhymnia. Aalto tulossa. Heti vuorille.\"\n\nTurja nousi Kapitolion katolle. Oli pilkkoisen pimeä ja ilmakehä kohisi\n-- kuin olisi seisonut Ekvatorian suurimman kosken äärellä. Turja laski\nilmaan kolme valtavaa radiosädettä. Ne muodostivat suuren valoviuhkan.\nUseita satoja säteitä vastasi pimeydestä heti ja sitte toisia satoja\nkauempaa ja yhä kauempaa. Täten levisi tulisäteiden suihke kahden\naallon tavoin länteen ja itään.\n\n-- Hyvä, murisi Turja itseksensä.\n\nJärjestelyt olivat onneksi jo valmiina, koneisto toimi. Nähtävästi\njokseenkin kaikki ilmanpainekellot olivat tehneet tehtävänsä, koska\nkaikkialla oltiin valmiina. Turja tiesi, että jokainen säde merkitsi\nBorealian miestä, joka ei peljännyt ja joka teki tehtävänsä viimeiseen\nsaakka. Se teki niin hyvää Turjalle, että hän hymyili kaasunaamariinsa.\n\nHän tiesi, että sadat veturit alkavat nyt hyristä vuorille ja takaisin,\nkullekin määrättyä tietä myöten ja kullekin määrätyissä paikoissa\npysähtyen -- vuorille ja takaisin, vuoiille ja takaisin ja vuorille,\nniin kauan kuin \"armon aikaa\" riittää. Hän näkeekin jo veturien\nvalonheittäjäin vilkkuvan. Ne valaisevat milloin asumuksen seinää,\nmilloin tietä, milloin puistoa, milloin ilmassa hurjasti kiitäviä\nusvaharsoja.\n\nTurja sytytti Kapitolion suuren valonheittäjän ja tarkasteli\nympäristöä. Kaikkialta mihin huikaiseva jättiläissoihtu sinkosi valoa,\nnäkyi pimeyden kidasta juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä, kaasunaamarit\nkasvoilla, miehet kantoivat myttyjä tai lapsia tai molempia, naiset\nvielä pienempiä lapsia ja äidistä ja isästä kiinni pidellen koettivat\nhiukan vanhemmat pikku raukat pelastua hirmuisesta yöstä. Näkyi\nvetojuhtia ja ajopelejä, näkyi irrallaan juoksentelevia säikähtyneitä\neläimiä, joskus joku lintukin ryöpsähti alas tielle. Mutta Turja näki\nmyöskin kaukoputkella, että missä veturi ilmestyi kauhistuneen ja\nsekasortoisen joukon keskelle, siellä syntyi järjestystä ja joukot\nlähtivät vaeltamaan vuoristoa kohden. Näkyi siellä täällä, miten joukot\nensin hyökkäsivät veturiin, miten syntyi taistelua, -- mutta ne\nperääntyivät aina joko saaden joukkoonsa pari kuollutta tai totellen\nvähempää. Taistelusuunnitelman mukaan oli Borealian miesten tällaisten\nyllätysten sattuessa kuljetettava vetureilla aina _viimeiseksi\njääneitä_ ja heikkoja sekä järjestettävä muiden kulkua, niin että\nkeskitie olisi auki kahden veturin leveydeltä. Kaikki yritykset vallata\nveturi ja muut epäjärjestykset oli heidän torjuttava säälimättä.\n\nJa Turja näki, että näin tapahtui -- -- --.\n\nMeren lahti on melkein kuiva ja pitkin sen mutaista pohjaa, joka kiilui\nvalonheittäjän valossa, harhailivat jokien vedet. Useita aluksia oli\nkyljellään sataman edustalla. Pari vesipatsasta kohosi jälelläolevan\nveden pinnasta. Sinne oli posahtanut meteoreja. Koko metsä kuuristeli\nlänteen ja puita tempautui juurineen irti maasta ja kieri rinteitä\nalas.\n\nIdässä tulvi muuan joki. Maanvieremä oli nähtävästi tukkinut sen\njuoksun ja vesi työntyi jo uomastansa ulos. Turja silmäsi karttaansa ja\nnäki että tulva uhkasi kahta tietä. Hän lähetti sanoman esikuntaan\nn:o 0, jonka piirissä vieremä oli ja tarkasteli edelleen tulvaseutua.\nHän huomasi, että siellä oltiin jo taistelussa tulvaa vastaan. Etelässä\nkiisi usvaharsoja vuorten rinteillä ja erään kosken vesihöyry hohti\nvalokeilan valossa.\n\nLännessä ei näkynyt mitään erikoista.\n\nJa kaiken yllä kohisi ja mylvi ilmakehä.\n\nTuhansia ihmisiä, satoja kohtauksia _näki_ Turja kiertäessään\nvalonheittäjän valokeilaa ja kaukoputkeansa ympäri. Mutta sen sijaan\n_kuului_ vain ilman kohina ja ulvonta, meteorien räiskähtely ja\njoskus epäselvää jyrinää. Kun hän sammutti valonheittäjän, peittyi\nkauhistunut kansa pimeyteen, jonka halkaisi vain jonkun veturin\nvalonheittäjän valokeila. Turja tunsi edelleen maan silloin tällöin\ntärähtelevän ja vimmatusti kiitäväin tomu- ja usvajoukkojen pieksevän\nvaatetustansa.\n\n-- Tämä yö vaatii kyllä uhrinsa, niin ajatteli Turja laskeutuessaan\nsemaforihuoneeseen, missä Sorja oli edelleen vartiossa. Siellä pimeyden\nhelmassa tapahtuu onnettomuuksia, tuhansia sellaisia, joita ei ole\nvieläkään saatu hereille, jotka ovat välinpitämättöminä katselleet\nsivusta suurta varustautumista, eksyy ja hukkuu tänä yönä. He eivät ole\ntietysti viitsineet ottaa selkoa pelastussuunnitelmasta, eivätkä he\ntunne vuorille johtavia teitä. Heitä ei voida enää pelastaa.\nAjateltuaan ikänsä vain itseänsä, elettyään masmaa imien ja tavaraa\nitsellensä kaikilla keinoilla kiertäen, he nyt vapisevat, huutavat ja\novat mielipuolia. He juoksevat tavaroittensa ja masmansa luota yöhön ja\naalto tulee ja pyyhkii heidät pois kuin laskija väärän numeron.\n\n-- Aalto lähestyy, meri on alkanut nousta, huutaa Sorja hänelle\nsemaforihuoneessa.\n\n-- Selvää se. Aamulla on aallonharja täällä. Ovatko lähtijät valmiina,\nonko veturi lastattu? Aja vuoristoon!\n\nSorja lähti, mutta palasi ovelta, tarttui Turjan käsivarteen\nkiihkeästi, nojasi häneen ja puhui hänen korvaansa:\n\n-- Minun on vaikea lähteä. Jos me näemme toisemme viimeisen kerran\n-- -- --. Minulla olisi paljon sanottavaa -- -- -- Turja päällikköni ei\ntiedä, kuinka minä olen taistellut -- -- -- millainen minä olen. Minä\nolen ollut kova, sillä minä olen rakastanut -- -- --. Se on ollut kuin\npolttavaa tulta. Ja minä olen vihannut niitä, jotka ovat vain\nleikitelleet rakkaudella -- -- --.\n\nTurja teki kärsimättömän liikkeen:\n\n-- Me tapaamme kyllä toisemme. Puhukaamme sitte.\n\nJa Sorja erkani hänestä ja asteli verkalleen yöhön. Hetken kuluttua\nnäki Turja Sorjan veturin valonheittäjän sädekimpun halkaisevan\npimeyttä. Se kääntyi ja valaisi hetken semaforihuonetta ja häntä, sen\nkoskettimien ääressä istujaa. Sitte se kääntyi tielle. Sen valossa\nkiisi tomu- ja usvajuovia, juoksi ihmisiä ja harhaili eläimiä. Ja sitte\nse häipyi.\n\n-- Kummallista! ajatteli Turja. Että hän voi tällaisella hetkellä\najatella itseänsä ja rakkauttansa! Se on käsittämätöntä.\n\nRadiokone pärisi. Idästä tuli sanoma:\n\n-- Suuri maan vajoaminen katkaissut kaikki tiet. Tuhansia ihmisiä\nkuilun itäpuolella, hakevat ylipääsyä. Teemme Jorman kanssa parastamme.\n-- Taitsa.\n\nTurja otti kaasunaamarin pois kasvoiltaan, sillä kaasukello oli\nlakannut soimasta, pyyhki hikeänsä ja sulki erään luukun, josta puski\nsisään kuumaa ilmaa. Hän asetti pyyhkeen naulaan, oikoi sen sileäksi ja\nistui sitte radiokoneen ääreen:\n\n-- Tukkikaa etelästä tulevan joen juoksu vuoriston solassa ja johtakaa\njoukot sen uoman yli vuoristoon. Saavun sinne neljän tiiman kuluttua.\n\n-- Katsos vain, mietiskeli Turja, se olikin perhananmoinen tärskäys --\noikein maapahasemme huojui. Ja tuon se nyt teki. Saammepa nähdä, onko\nmuualla teitä poikki.\n\nIlma kävi yhä kuumemmaksi ja myrkkykaasukello alkoi taasen soida. Turja\npani naamarin päähänsä. Yössä alkoi säkenöidä miljoonien tulikipunoiden\nparvi, jotka himmensi melkein joka toinen sekuntti huikaiseva meteorin\nvana tai salaman leimahdus. Kaukainen jyrinä kävi yhtäjaksoiseksi ja\nilma alkoi ikäänkuin vapista, se ulvoi mahtavin ääniaalloin.\n\nKului tiima Turjan seuratessa luonnon myllerrystä ja ottaessa vastaan\ntietoja ja jakaessa käskyjä ja ohjeita. Sieltä pimeydestä tuli\nBorealian miesten tyyniä, lyhyitä ja täsmällisiä lauseita. \"Esikunta\nn:o 5 tyhjentyy. Päällikkö siirtyy vuoristokeskukseen.\" \"Tiellä A tuhat\nmittaa esikunnasta 15 silta murtunut. Taistelu, jonka jälkeen joukot\npakoitettiin tielle B. Esikunnat 13-16 parasta tyhjentää B-tietä\npitkin.\" \"Joki tulvinut, lauttoja pannaan kokoon.\" j.n.e, j.n.e. Niissä\nvärähteli Turjalle tuttu ja läheinen mieli ja tahto. Ja hänen sanomansa\nolivat ladattuja samalla voittoisalla rauhallisella voimalla.\n\nAalto vyöryy idästä yhä lähemmä. Semafori toisensa perästä ilmoittaa\nvettä. Ja läheisellä rannikolla nousi meri jo aika kyytiä.\n\nSorja ilmoitti vuoristosta, että oli tultu perille.\n\n-- Lähden itään, ilmoitti Turja vastaan. Sinne on syntynyt taistelun\nvaikein rintama. Tavattavissa radioteitse veturissani.\n\nHän ilmoitti kaikkiin esikuntiin, että pääesikunta ja keskussemafori on\njo vuoristossa -- jonne koko tiedotushermoston langat oli jo\naikaisemmin kaikeksi onneksi ehditty johtaa ja keskittää uuteen\nKapitolioon. Senjälkeen nousi hän Kapitolion katolle ja lakaisi vielä\nkerran suuren valonheittäjän valokeilalla ympäristöä. Ilma oli käynyt\nyhä usvaisemmaksi ja kuumemmaksi, se säkenöitsi ja meteorit pommittivat\nmaata; näki paljon vähemmän kuin edellisellä kerralla. Se seutu, minkä\nnäki, oli kuollutta. Vain joku yksinäinen onneton, kauhusta mieletön\nihminen saattoi vilahtaa siellä täällä hoipertelemassa. Rannikolla\nvyöryivät hyökyaallot ja kanavissa virtasi vesi maalle päin.\n\nIlma vapisi kuin hirmuisessa puristuksessa ja Avaruuden täytti\nkammottava kohina ja mylvintä. Turja sammutti valonheittäjän, mutta\njätti ellipsoidin hehkumaan. Juuri kun hän alkoi laskeutua alas,\ntärähti taasen niin että rakennus rusahteli ja tuntui selvästi maan\nheiluminen avaruudessa. Se huimasi lievästi ja Turja istahti hetkeksi\nrapulle. Sitte hän kiiruhti vielä kerran semaforihuoneeseen saadakseen\nselvän, johtuiko tämä vuoksiaallon ryntäyksistä vuoristoja vasten, vai\npommittiko Avaruus tosiaan tätä tähtiparkaa kappaleillansa.\n\nRadiokone pärisi. Se oli Karma maapallon toiselta puolelta:\n\n-- Roskailma täällä päin. Siitä huolimatta voimme toistaiseksi\nverrattain hyvin. Jos tulee yhteentörmäys, maa halkeaa ja joudumme eri\npalasille, niin terveisiä sinne päin Avaruutta. Ja hyvää vointia!\nBorealian miehet tekevät täällä tehtävänsä, niinkuin ennenvanhaan\nkotona myrskyn hyssytellessä. -- Kiitä Turjaa, on yksi ja toinen heistä\nsanonut ohimennen. Ellei enää tavata, niin on hänen hyvä tietää että me\nolemme aina luottaneet häneen kuin luonnonlakiin ja että meidän\nylpeytemme on astua hänen osoittamaansa ja kansamme valitsemaa tietä\nloppuun saakka. Eletään tai kuollaan -- miehen, ystävän kädenlyönti!\n\n-- Taistelu viimeiseen mieheen, lähden itään, en jouda enempää, vastasi\nTurja.\n\nHän sieppasi kartan pöydältä ja alkoi laskeutua pihamaalle. Käytävässä\nhoiperteli häntä vastaan mies, ilman kaasunaamaria, silmät\nlasittuneina, mykkänä kauhusta. Ovella istui nainen pidellen sylissään\nkahta pientä lasta. Turja kantoi miehen veturiinsa ja käski ajajansa\nantaa hänelle kaasunaamarin. Sitte hän palasi naisen luo. Nainen oli\ntajuton ja molemmat lapset kuolleita -- toisen pää oli murskana, toinen\noli kuollut nähtävästi myrkyllisistä kaasuista. Saatuaan naisen\nveturiinsa ja kaasunaamarin hänelle käski hän ajajansa pitämään huolta\npelastetuista ja kävi itse hoitamaan konetta. Ruumiita vilahteli\nsilloin tällöin tiellä ja tienvierillä -- kuolleita vaiko taintuneita\n-- Turja _ei voinut_ ottaa siitä selkoa. Hänen oli katkaistava\nkolmessa tiimassa matka, jonka pituista ei siinä ajassa vielä koskaan\noltu kuljettu.\n\nHän oli jo kauan miettinyt lentävää veturia. Jos hänellä olisi ollut\npuoli vuotta aikaa -- -- -- mutta nyt se on myöhäistä. Suuri Kosmos,\nolisipa hänellä nyt lentävä veturi! Hän voisi tarkastaa taistelua\nmelkein koko tällä puolella Ekvatorian aluetta. Mutta voisiko se lentää\ntällaisessa myrskyssä? -- Turha tutkia. Nyt on tämän veturin pantava\nparastansa.\n\nAutiot olivat jo tiet. Asumukset, kasvitarhat, pellot, puistot ja\nmetsät vilahtelivat veturin valonheittäjän valossa. Ilman usva- ja\ntomujoukot lensivät ja atmosferi vapisi ja mylvi. Salamat ja meteorin\nvanat sokaisivat silloin tällöin näön niin että oli vaikeata ohjata.\nTurja lisäsi vauhtia lisäämistään. Hän valitsi mahdollisimman suorat\ntiet ja puristi koneestansa viimeisenkin vauhdin pisaran. Tuli tulva\nvastaan. Hän laski suoraan aaltoihin. Ne tanssittivat ilkeästi veturia,\njoka ei ollut mikään erikoisen \"merikuntoinen\" alus. Turja kirosi\nitseksensä. Veturi kulki vettä pitkin paljon hitaammin kuin maalla.\nTämä vei aikaa. Sitäpaitsi ui vastaan kaikenlaisia esineitä; asumusten\njätteitä, puita, ruumiita, veneitä, huonekaluja, myttyjä ja nassakoita.\nPienemmät esineet hakkasivat veturia, suurimpia täytyi väistää. Se oli\nkirottua kulkua.\n\n-- -- -- Vihdoin päästiin jälleen kuivalle. Molemmilta rannoilta oli\nlöydetty muutamia onnettomia rannalle ajautuneita ja otettu veturiin.\nAjaja yritti heitä hoidella. Mutta vauhti oli niin tuima, että oli\nvaikea liikahtaa veturissa.\n\nValonheittäjän valokeila lakaisi vasemmalla vuoriston rinnettä. Se oli\npuolikehän muotoinen vuorijono, jonka pohjoinen sakara oli tässä,\neteläinen yhtyi etelän vuoriin. Tämän vuoriston mutkassa oli maan\nvajoama. Turja tiesi, että vuoriston takana meri jo nousi, se kiipeäisi\nkohta vuoriston juurelle, hyökyaalto heittäytyisi sen rinteitä vasten.\nMutta täällä tämän mahtavan vallituksen suojassa voi taistelu vielä\njatkua.\n\nVuoriston rinteellä kosken partaalla oli ryhmä kauniita suuria\nasumuksia, joista näkyi valoa. Ja kun Turja tarkasteli niitä veturinsa\nvalonheittäjän valossa, huomasi hän niissä ihmisten liikkuvan. Häntä\nkummastutti tämä. Maan äärillä, kaukana teistä saattaa olla asumuksia,\njoissa ei tiedetä, mitä tehdä tässä hirmuisessa yössä. Mutta tästä tien\nvarrelta piti toki pakenevan ihmisvyöryn lakaista mukaansa kaikki ne,\njotka vuorille aikoivat. Olisiko tässä tapahtunut jokin erehdys,\nolisivatko Borealian miehet jättäneet tämän asuntoryhmän oman onnensa\nnojaan? Turja päätti kuin päättikin ottaa asiasta selon. Siihen kuluisi\nhetkinen, mutta se tuntui olevan hänen velvollisuutensa.\n\nHän lasketti loivaa rinnettä ylös, oli tuokiossa erään suuren asumuksen\npihamaalla ja kiipesi sisälle. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mihin oli\ntullut, kirosi ja kääntyi takaisin.\n\n-- \"Viimeisten päivien seura\", murisi hän. Heitä on tietysti yritetty\najaa tielle. Mutta he haluavat odottaa täällä maailmanloppua, masmaa\nimien, lemmiskellen ja hartautta harjoittaen. On väärin tuhlata aikaa\nheidän tähtensä. He haluavat kuolla mukavasti -- siispä kuolkoot.\n\nJa sitte taas eteenpäin tulisimmalla vauhdilla mitä veturista lähti.\nAlkoi näkyä viimeisiä vuorille kiiruhtavia joukkoja ja edestakaisin\nkulkevia vetureja. Mutta sitte ne taas häipyivät yhä usvaisemmaksi\nmuuttuvaan raivoavaan yöhön. Turja lennätti edelleen halki lakeuksien,\nläpi metsien, yli jokien, kaartaen vähitellen etelään päin. Pölyä ja\nhiekkaa lensi ilmassa, metsät kamppailivat rajumyrskyn käsissä, puita\ntempautui irti maasta ja kaatuili tien kahden puolen. Mahtavan puun\nnöyrä rungon notkistus kunnioitti ilmakehässä pauhaavaa voimaa. Yli\ntasankojen vyöryvät jokien tulvat julistivat maapallon vapisevan\nlevottomuudesta. Koskien jyrinä tunki pauhun läpi kuin äärettömän\njättiläisen murina syvältä maan sisästä. Metsästä veturin valokeilaan\nsyöksähtävien eläinten silmissä kuvastui koko elollisen luonnon tuntema\nmykkä kauhu. Ja ihmisruumis siellä täällä ja tien vieressä tuskissaan\ntempova ja läähättävä metsäneläin ilmoittivat kuoleman marssivan tämän\ntähden pintaa.\n\nJa kaiken yllä tuikahtelivat miljoonat avaruuden tulikipunat ja\nleimahtelivat salamain ja meteorien vanat.\n\nTämä oli Turjasta mahtavaa ja juhlallista. Hänestä tuntui kuin\nvaistoaisi hän koko Avaruuden prosessin, kuolon ja luomisen suuren\nsulattimen kiehunnan. Tässä oli jotain kosmillista. Hän tunsi olemiston\näärettömät mittasuhteet.\n\nVihdoin alkoi loistaa edestäpäin veturien valokeiloja ja teillä ja\ntienvierillä liikehti suunnaton ihmisjoukko, onneton, kauhistunut,\npakoon lähtenyt ihmisjoukko, kaasunaamarit päässä, tavaramyttyjä,\nlapsia, vanhuksia, sairaita mukana.\n\nTuli vastaan ryhmä tiellä seisovia vetureja -- ne tukkivat tien. Turja\nlaski ilmaan kolme radiosädettä. Veturien luota juoksi silloin kolme\nBorealian miestä ja selittivät, huutaen Turjan korviin, että tie oli\njuuri katkennut tässä. Tästä oli kulkenut tuhansia juuri äsken\nvuoristoa kohti, mutta sitte oli maa tärähtänyt ja tien poikki oli\nrevennyt jyrkkäseinäinen kuilu. He olivat juuri neuvottelemassa, mitä\npiti tehdä. Ei ollut mukana silta-aineita. Tällä puolen kuilun ei niitä\nollut kuin kaukana vuoristossa, mutta tuolla puolen oli metsä aivan\nlähellä. Muutamien miesten on tavalla tai toisella mentävä ensin yli ja\ntuotava hirsiä metsästä -- -- --. Turja käski asettaa vartioketjun\netäämmälle ja avata tien hänen veturilleen. Hän ajoi kuilun äärelle ja\ntarkasteli sitä valonheittäjällä. Se oli melkoisen leveä.\nKalliopohjassa oli ollut repeämä ja maa oli nyt vajonnut siihen.\nSyvyyttä ei Turja saanut selville, alhaalla näkyi vain sinne tänne\nkallion reunoille jääneitä ihmisruumiita -- -- toiset huitoivat\nkäsillään ja arvattavasti huusivat. Hän arvioi kuilun leveyden, teki\nsitte pienen laskelman veturinsa vauhdista ja painosta ja käski luoda\ntien päähän pienen tasaisesti kohoavan mäen. Se tehtiin kymmenillä\nlapioilla tuokiossa. Sitte otti Turja veturiinsa kymmenkunnan\nkirvesmiestä, jättäen sen sijaan tullessaan siihen kokoamansa ihmiset\nmuihin vetureihin, ajoi hyvän matkaa takaisin tietä myöten ja pyörsi\njälleen ympäri. Hän astui ulos veturistaan, tarkasteli ja tunnusteli\nsitä kuin hyväillen -- kiersi ruuveja, tunnusteli mittareja j.n.e.\nJälleen veturiin -- joka heti syöksähti hurjaan lentoon. Joka\nsilmänräpäys lisääntyi vauhti. Veturin pyörät koskettivat tietä enää\nvain hiljaa ja pehmoisesti kuin pienen ilveksenpojan jalat. Ja nyt se\nerkani kokonaan maasta! -- -- --\n\nSen pyörät tapasivat tietä vasta kuilun toisella puolella. Kirvesmiehet\njätettiin metsänlaitaan ja Turja jatkoi matkaa.\n\nTuokion kuluttua välähti edessä kymmeniä veturien valosoihtuja.\nKapeassa solassa vuorijonon katkaisevan kosken kuohut ja huuru\nloistivat niiden valossa. Toiset soihdut valaisivat kosken partaalla\nkiipeileviä ja hääriviä ihmisiä. Siellä rakennettiin jättiläispatoa.\nHirsiä ja kaatuneita puita oli kuljetettu kallioseinien väliin, siellä\noli kuin suuri ristikkoaita.\n\nTänne saakka ulottui maan vajoaman, syvän kuilun pää ja vuoristosta\ntuleva koski syöksyi täällä tuohon kuiluun. Jos padotaan koski, voivat\ntäällä odottelevat tuhannet pakolaiset kulkea matalan uoman poikki\nvuoren juurella ja nousta sitte vuoristoon.\n\nTurja tapasi Taitsan ja Jorman veturin, missä olivat Sonja ja Orma.\nMiehet olivat solassa ja sinne nousi myöskin Turja. Veturien\nheittämässä valossa tutkisteli Turja koskea ja siitä kohoavia\nkallioisia seinämiä. Hän sanoi Taitsalle ja Jormalle suoraan\nepäilevänsä kestäisikö heidän suunnittelemansa pato montakaan hetkeä,\nsillä vuoksiaalto ajaisi todennäköisesti pian vettä ylätasangolle ja\njoki alkaisi tulvia. -- Miksi eivät he ole ryhtyneet pudottamaan solaan\ntuota suurta kalliota, joka riippuu tuonpuolisella rinteellä? Sehän\ntukkii kertakaikkiaan kapean uoman. Jonkun on vain ensin vietävä\nensimmäisen vetoköyden pää kosken yli. Kuka sen tekee? Se on teko,\njosta voi olla ylpeä. Se on miehen teko.\n\n-- Jospa tämä poika yrittäisi, mörähti Jorma.\n\n-- Oikein! Sitä minä oikeastaan tarkoitinkin.\n\nPitkän ohuen köyden pää sidotaan Jorman vyötäröille ja hän lähtee\nvuorelta alas kosken niskaan, vuorelle kuljetettujen valonheittäjäin\nvalaistessa hänelle tietä. Nyt hän lähtee uimaan uoman poikki. Hänen on\npalattava kerran rantaan, tunnettuaan uoman vetävän liian nopeasti.\nToisella kerralla hän tähtää ylemmäs, tuohon pieneen saareen toisella\nrannalla. -- -- -- Henkeä pidättäen seurataan vuorella hänen\nponnistelujaan. Veto vedolta hän lisää vauhtia, sillä virta vetää\nnytkin voimakkaasti. Hän ei voi enää palata, sillä kääntyessään hän\njoutuisi ehdottomasti kosken kapeaan uomaan ja silloin olisi heikko\nköysi hänen ainoa mahdollinen pelastuksensa.\n\nEdessä on vielä virran voimakkain uoma, joka kiertää saaren kärkeä.\nJättiläinen hyökkää siihen hurjin vedoin. Hän ui viistoon ylöspäin,\nmutta virta vie häntä alaspäin. Ehtiikö, ehtiikö hän saarelta\nojentuvaan puun runkoon? -- Vielä tuokio jännittävintä kamppailua --\nja jättiläinen voittaa.\n\nHän nousee saareen ja kahlaa sitte kosken toiselle rannalle. Pian on\nhän ylhäällä riippuvan kallion luona ja vetää yli vahvan touvin\ntoisensa perästä. Niitä myöten tulee yli lisää miehiä. Touvit\nkierretään kallion ympäri. Sadat miehet tarttuvat niihin kuilun\ntoisella puolella. Turja laskee merkiksi ilmaan radiosäteen, sadat\nmiehet ponnistavat maahan ja vetävät -- ja kallio syöksyy kuiluun. Se\npuristuu solan seinämien väliin ja tukkeaa kosken melkein tyysti.\nPienemmillä kivillä ja maalla tiivistetään tämä valtava pato.\n\nVeturit kuljetetaan matalan, melkein kuivan uoman yli pitkin\nkalliopohjaa ja pakolaislaumat alkavat vaeltaa samaa tietä.\nPysähdyspaikoille jää joukko kuolleita, kaasujen ja meteorien uhreja.\nMutta elossa olevat alkavat vaeltaa eteenpäin. -- -- --\n\nTurjakin kuljettaa veturillansa joukkoja vuoriston rinteille, pitäen\nsamalla aina ylimenopaikalle tullessaan silmällä patoa. Palatessaan\neräältä matkalta näkee hän veturinsa soihdun valossa jo kauaksi Jorman\ntutun jättiläisvartalon ylhäällä solassa padon vierellä. Vesi oli\nkiertänyt erään kallion lohkareen ympäri, syövyttänyt maata ja nyt\nuhkasi kallionlohkare vieriä alas. Silloin olisi saattanut koko pato\nmurtua kohonneen veden hirvittävästä painosta. -- -- -- Jorma ponnisti\nkallioon, piteli hartioillansa irroittuvaa lohkaretta ja viittoi ja\nnähtävästi huusi ja ärjyi. Alhaalta kiiruhti miehiä hirsiä kantaen\napuun. Hetken vielä näkyi Vanhan Borealian voittamaton jättiläinen\nvalonheittäjäin valaisemana sateenkaaren väreissä kimaltelevan\nvesihuurun ja padosta syöksyväin välkkyväin suihkujen keskessä,\nympärillänsä kuuristeleva metsä ja pauhaava pimeä ilmakehä ja yllänsä\nsalamoiva taivas. Hän piteli siellä ylhäällä Avaruuden voimia, jotka\nriehuivat vuoriston takana, hän tahtoi tuketa kuoleman tien. -- Turja\nkäänsi katseensa alemmaksi, joukkoihin, joita yhä kulki uoman\npoikki. -- -- -- Yhtäkkiä ne hukkuivat hänen silmistänsä ja niiden\nsijalle ilmestyi -- _vettä_! Valtava vesivyöry syöksi uomaa pitkin\nja peitti ihmisjoukot. Turja vilkasi jälleen ylemmä. _Ei ollut enää\nJormaa, ei patoa_! Solan korkuinen teräkseltä hohtava hirmuinen\nkaari möyrysi vuoriston takaa. Se oli vettä! Maa tärisi täällä saakka.\n\nTurja ajoi lähelle uomaa, otti viimeisiä joukkoja veturiinsa ja palasi.\nMeni ja palasi, meni ja palasi. Kiire oli, sillä vesi söi\nvuoriharjannetta, koski laajeni laajenemistaan. -- -- --\n\nVihdoin olivat pelastuneet turvassa korkeimmilla vuorilla. Ne jotka\nolivat jääneet tielle, olivat jo syvällä meren pohjassa, eivätkä\ntienneet enää mitään taistelun ankaruudesta -- -- --.\n\nAamulla sivuutti aallonharja Kapitolion meridianin. Oli yhä pimeä.\nValonheittäjän valossa näki Turja kiitävien pilvien välitse veden\nmyllertävän matalampien vuorten ylitse. Koko maa vuoriston ympärillä\noli kuin suunnaton kiehuva kattila. -- Nyt siis kaareutui Polyhymnian\nmusta pinta tuolla ylhäällä. Vahinko ettei sitä voinut nähdä.\nKaukoputkella sen pinnan olisi nähnyt sangen tarkkaan. Se oli siellä\nkuin ylösalaisin käännetty musta taivaanholvi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä palasivat vedet kohisten mereen, nousivat taas\nillalla, alenivat yöllä, nousivat aamulla -- ja niin vaihteli luode ja\nvuoksi edelleen, tasoittuen kuitenkin päivä päivältä. Vihdoin jäi\ntasanko vuoriston juurella pysyväisesti kuivaksi. Autio ja hävitetty\ntasanko! Sitä ei enää tuntenut entiseksi Ekvatorian maaksi. Mutta eipä\nollut kansakaan entinen Ekvatorian kansa! Tuskin puolet oli siitä\npelastunut vuorille -- puolikuolleita, köyhiä, avuttomia ihmisiä, jotka\ntuijottelivat tylsinä eteensä ja odottelivat kuolemaa.\n\nTaivaan tomu- ja kaasujoukkojen takaa kumotti toisesta\nsyrjästä loistava Polyhymnian pinta, joka peitti neljänneksen\nAvaruutta -- -- --.\n\n\n\n\nIV luku. Viimeiset päivät.\n\n\nAurinkokunta putosi yhä syvemmälle Avaruuden Hirviön helmaan.\nTroposferi kuumeni nopeasti ja maan ilmakehä kuumeni samoin. Eteläinen\njäätikkö suli humisten. Joet tulvivat, meri nousi hiljalleen, vallaten\nalangon toisensa perästä. Vyörymyrskyt paisuivat ja hurjistuivat,\nEkvatoriassa satoi melkein alati, sillä etelästä tulevat vesihöyryt\ntiivistyivät kiitäessään vyörymyrskyjen mukana pohjoiseen.\n\nMeteorisade tiheni ja teki tuhojansa, myrkylliset kaasut uhkasivat joka\nhetki ja ottivat uhrinsa -- -- --.\n\nIhmisten elämä kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi.\n\nBorealian kansan ansiota oli se, että Ekvatorian kansan jätteet vielä\nelivät vuorilla. Mutta mitä hyötyä siitä oli? Innokkaampienkin\nEkvatorian miesten tahdon jousi oli jo lauennut ja tuo vuosituhannet\nhelppoa elämää elänyt kansa näivettyi tympeään välinpitämättömyyteensä\njonka vain kiduttavat hourepuuskat katkaisivat. Tylsinä ja sanattomina\nkuljeksivat sen jäsenet nyt työmailla, riitaantuivat ja raivostuivat\nusein mielettömiksi -- tai kuolivat suorastaan liikkumattomina,\nlähtemättöminä loukkoonsa. Ainoastaan masman himo ja sukupuolivietti\ntoimivat edelleen. \"Viimeisten päivien seuroja\" ilmestyi ja hourailevia\nja hurmahenkisiä joukkoja liittyi yhteen kuljeskellen huutaen ja\nmeluten ja hillitöntä elämää eläen -- jätti kuolleensa teille ja\nmetsiin ja katosi lopulta kokonaan. Uusia joukkomielisairauksia puhkesi\ntaas toisaalla, kidutti joukkoja ja johti heidät tavallisesti tuhoon.\n\nMutta siksi ankara ja tukahduttava oli myrkyllinen ilmakehä, että\nBorealian kansakin kärsi. Se ei kestänyt tätä kuumuutta, tätä\nmyrkyllistä, kosteata, korkeapaineista ilmaa, jota meteorisade halkoi\nja vyörymyrskyt velloivat, yhtä hyvin kuin lunta, jäätä ja pakkasta.\nJos tätä kauan jatkuu, laukeaa tämänkin voittamattoman kansan voima --\nsen näki selvästi.\n\nVuorilla asuttiin, laaksoja ja tasankoja viljeltiin. Korkeimpien\nvuoristojen koskiin oli jo aikoja sitte rakennettu uusia voima-asemia.\nUseimmat niistä olivat säilyneet Polyhymniayönä ja niiden varassa\nelettiin nyt. Syvältä maan sisästä imivät johdot vettä jolla\nviillytettiin kasematteja. Ja Turja ja Karma suunnittelivat parhaillaan\nfysikaalis-kemiallisia jäähdytyskoneita siltä varalta, että kuumuus yhä\nkohoaisi.\n\nVieläkään ei oltu selvillä siitä, mikä oli aurinkokunnan kohtalo, ei\ntiedetty, mitä toisi mukanaan Eroksen ja Polyhymnian toinen tapaaminen.\nTurja laski yhä tulosta havainnoistansa. -- Hän oli nyt -- jälkeenpäin\n-- saanut tuloksen, joka oli jo eletty: että Eros oli sivuuttava\nPolyhymnian hyvin läheltä juuri sinä yönä jona se oli tapahtunutkin.\nToista kohtausta koskevaa ratkaisua hän lähestyi päivä päivältä. Jos\nhän olisi voinut laskea yötä päivää, olisi hän selvinnyt pian\nongelmasta. Mutta jokapäiväinen taistelu ja varustelut riistivät aikaa.\nSorja ei voinut niitä aivan yksin hoitaa ja Karmalla oli tarpeeksi\ntyötä maapallon toisella puolella. Sitäpaitsi tunsi Turja, että hänen\nvoimansa eivät riittäneet enää kaikkeen siihen, mihin ennen. Sisäinen\nponnevoima oli hiukan lauennut ja hän oli alkanut katsella elämää ja\nkuolemaa välinpitämättömämmin -- ikäänkuin itsekseen kaikelle\nnaurahdellen.\n\nEtenkin oli suhteensa Sorjaan johtanut tähän. Se oli häntä ensin\nkiduttanut -- tuo kaksinaisuus: toiselta puolen kiintymys Sorjan\nuljuuteen ja tarmoon, hänen ihanaan ruumiiseensa ja terävään järkeensä,\ntoiselta puolen vastenmielisyys; jonka hänen alhaiset hillittömät\npurkauksensa ja järjetön mustasukkaisuutensa synnyttivät. Hänen oli\nmahdoton ymmärtää Sorjan ristiriitaista mieltä. Hänen oli mahdoton\nkäsittää, että nainen, joka teki työtä, suuria tekoja, ja joka vihasi\nja halveksi ympäristöänsä, melkein kaikkia ihmisiä, oli kuitenkin\nsamalla niin suunnattomasti ympäristöstään riippuvainen -- ettei\nhänellä ollut sen lujempaa omakohtaista, itsenäistä elämänperustetta.\nSorja pelkäsi enemmän kuin kuolemaa sitä, että muut ihmiset sattuisivat\nnäkemään hänen heikkouksiaan. -- -- -- Hän luuli ihmisten aina pitävän\nhäntä silmällä kuin tanssijatarta teatteriesityksissä Ekvatorian\nsuurissa huvilehdoissa. Ja ihmisille piti näytettämän aina\nkoristeellista pintaa, vaikka viha ja alhainen mieli puistatti häntä\nheti kun tultiin verhon taakse, pois näyttämöltä, kahdenkeskiseen\nseurusteluun.\n\nTämä tällainen kiusasi Turjan suoraa ja miehekästä mieltä.\n\nJa kun Sorja raivosi mustasukkaisuuden puuskissa, oli hän suorastaan\nmestari keksimään Turjan puheissa, katseissa ja kaikessa sellaista,\nmistä hän lausui pistävän nerokkaita ilkeyksiä. Turjaa hämmästytti ja\ntoisinaan huvittikin tuo eläinihmiseltä perityn vaiston säkenöivä\nmyllerrys.\n\nMutta sitte kun Sorja antautui taas työhön, tuliseen kamppailuun,\nsuuriin tekoihin, unohti hän kaiken alhaisen -- se oli kuin pois\npuhallettu. Hän teki laskelmia kirkkaalla selvällä logiikalla, hän\nkäytti kaikkia tekijöitä, piittaamatta tunteistaan hituistakaan. Hän\nlämpeni, vilkastui ja eli todellista tervettä elämää. Silloin he\nlähenivät toisiaan ja toivoivat löytävänsä tien todelliseen liittoon.\n-- -- -- Kunnes taasen joku yllättävä heilahdus Sorjan mielessä teki\nkaikki tyhjäksi.\n\nTurja kaipasi toisinaan Sonjan tyyntä ja rauhallista seuraa. -- Sonja\nei milloinkaan näyttänyt tuntevan olevansa tanssijatar elämän\nnäyttämöllä. Hän ei milloinkaan esiintynyt sitä varten reilatussa\nympäristössä. Hän rakasti mukavuutta ja kaunista ympäristöä. Mutta hän\noli huolimaton ja hänen ympäristönsä ilmaisi sen; hän ei sitä\npeitellyt. Hänellä oli merkillinen taito vapauttaa seuransa kankeista\npuitteista. Siinä seurassa, jossa hän oli mukana, kelpasivat ihmiset\nparhaiten sellaisina kuin he olivat. Siellä ei näytetty vain fasaadeja,\nvaan ihmiset tunsivat yhtäkkiä voivansa olla niinkuin halutti, jännitys\nhellitti ja hyvää tekevä hiljainen vapauden tunne valahti sijaan,\nNäytti siltä kuin Sonjalla itsellään ei olisi ollut mitään\nkaksoiselämää: elämää näyttämöllä ihmisiä varten ja elämää verhon\ntakana. Hän oli aina se sama viileästi nautinnonhaluinen, älykäs,\nhieman kyynillinen, mutta syvimmässä olemuksessaan hyvin moraalinen\nluonne.\n\nHänessä ei kuitenkaan ollut ollenkaan aktiviteettia, taistelun halua.\nJa se oli Turjan mielestä melkein samaa kuin arvoton elämä. Sellaista\nihmistä ei hän voinut ajanpitkään pitää juuri missään arvossa. Sen\nvuoksi hänestä oli järjetöntä, että Sorja saattoi olla mustasukkainen\nSonjalle.\n\nTurja ei ollut ikänänsä kiinnittänyt huomiotaan omaan tunne-elämäänsä.\nNyt hän kuohahti ensin usein Sorjan terävien ilkeyksien satuttamana.\nMutta vähitellen hän ympäröi itsensä tyynen välinpitämättömyyden\npanssarilla. Hän jaksoi vähitellen nähdä naurettavaksi sen, että hän\nkuluttaisi itseänsä tällaisten joutavuuksien vuoksi -- -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tavallista valoisampi ja kauniimpi päivä. Polyhymnia paistoi jo\nkaukana auringon rinnalla. Kuljettiin varmaan jossain Avaruuden Hirviön\nsyliin kiitäneen tähden vanassa, koskapa myrkkykaasut olivat poissa,\nmeteoreja satoi kovin vähän ja ilmakehä lepäsi melkein tyynenä.\n\nTurja ja Sorja olivat käyneet eräällä voima-asemalla, vuoristojärvestä\nlähtevän kosken partaalla. He olivat soutaneet Kapitolionsa rannasta\nvuoristojärven poikki ja kerran moniin vuosiin kävelleet nautiskellen\nvuoriston luonnossa. -- Palatessaan olivat he tavanneet Sonjan, joka\noli myöskin ulkona harvinaisesta säästä nauttimassa. Hänkin oli\nvanhentunut ja käynyt vakavammaksi sen jälkeen kuin meteori oli\ntappanut Taitsan aivan hänen rinnaltansa. Nyt hän kuitenkin ilostui\ntavatessaan \"päälliköt\" -- niinkuin hän nimitti heitä -- ja pyysi\npäästä heidän veneessään järven yli.\n\nTällöin oli Sorja -- ensi kerran toisten ihmisten läsnäollessa --\nkadottanut malttinsa. -- -- -- Sonja hämmästyi ensin, mutta otti sitte\nasian kevyesti, naurahdellen, että kyllähän he naiset toisensa\nymmärtävät -- heillä on kullakin heikot hetkensä. Hänkin oli joskus\nnuoruudessaan ollut niin mustasukkainen, että oli oikein murhaa\nmielessään hautonut. Ajatelkaa: hän -- murhaa! Eikö se ollut hassua!\nMutta sitte hän havaitsi, että mustasukkaisuus aiheutti vatsakatarria\nja silloin hän heitti sellaisen hassutuksen -- -- --.\n\nJa Sonja silitti tarinoillaan pois syntyneen kiusallisen jännityksen.\nSorjakin näytti tyyntyvän.\n\nMutta sitte tultiin hakemaan Turjaa eräälle toiselle voima-asemalle.\nSovittiin, että naiset menevät kahden suoraan veneellä ja Turja jatkaa\nmatkaa voima-asemalta maitse järven ympäri.\n\n-- -- -- Istuessaan korkeata järven rantaa kiitävässä veturissa näkee\nTurja venheen lähestyvän Kapitolion rantaa. Ei ollut enää jälellä kuin\nsatakunta mittaa. Silloin vene yhtäkkiä kaatuu ja molemmat naiset\npainuvat vedenpinnan alle. Turja ei ollut kovin levoton. Sorja oli\naivan erinomainen uimari -- hän kyllä varmaan pelastaisi sekä itsensä\nettä Sonjan, joka ei osannut uida. Sorja ilmestyykin vedenpinnalle --\nmutta ilman Sonjaa. Hän sukeltaa kerran -- mutta palaa sittekin ilman\nSonjaa. Nyt hän alkaa uida rantaan. Tämäpä on käsittämätöntä! Turja\nhypähtää tapansa mukaan itse koneen ääreen ja lisää vauhtia. Hetken\nkuluttua hän on Kapitolion rannassa. Siellä on jo venheitä etsimässä\nSonjaa. Hänet löydetäänkin -- kuolleena.\n\nTämän päivän jälkeen eivät Turja ja Sorja katsoneet toisiaan silmiin.\nKammottava autius astui heidän välillensä. Mutta he aavistivat,\nettä pian tulisi ratkaisu --  ei ollut aikaa enää selvitellä\navio-asioita. -- -- --\n\nHetken kuluttua viiletettiin taas yhä tihenevissä ja kuumenevissa\ntomu- ja kaasujoukoissa. Yhä tukalammaksi ja tukehduttavammaksi kävi\nilmakehä, yhä lukuisammin kaasi kuolo kansaa.\n\n-- -- -- Yötä päivää oli Turja viime aikoina istunut laskujensa ääressä\nja vihdoin hän näytti saaneen tietoonsa kaikki. Hän näytti olevan kylmä\nja kova kuin kivi, kalpeana, huulet yhteen puristettuina tuijotti hän\nKapitolion katolta tätä Avaruuden valtojen kiroamaa maata. Hetken hän\narveli, onko syytä enää jatkaa taistelua. Eikö olisi parasta siemaista\nunijuomaa ja nukkua rauhassa pois, ennen hirmuista loppua?\n\nMutta tumman meren pintaviiva kaukana pohjoisessa muistutti hänelle\njäätiköistä, jotka olivat sen pintaviivan takana ja maasta jäätiköiden\nkeskellä. Ja taas puhuivat hänelle tuhannet sukupolvet haudoistansa,\nsukupolvet, jotka eivät olleet koskaan luopuneet taistelusta kesken. Ja\nsamassa hetkessä olivat itsemurhan ajatukset kaukana hänestä.\n\nJospa hän olisi saanut heti Ekvatoriaan tultuaan tietää koko totuuden\nja jos hän olisi näiden kuluneiden vuosien aikana voinut panna kaikki\nEkvatorian kansan voimat liikkeelle tuhon torjumiseksi, niin -- niin\nhän olisi varma, että ihmiselämä tällä taivaankappalella olisi voitu\npelastaa, vaikkapa sitte olisi täytynyt koko tähteä siirtää radaltaan.\nJos Tulema olisi ollut mies, jos Ekvatorian kansa olisi ollut samaa\nainetta kuin Borealian kansa, jos hän olisi saanut pelastetuksi\nVanhasta Borealiasta Urjan ja muut sinne jääneet, niin totta totisesti:\nvielä olisi tuleville polville tämän tähden pinnalla kirkas aurinko\npaistanut, vielä olisi ihminen iloinnut ihanassa maassa. Nyt on kaikki\nmyöhäistä. Ei voida tehdä muuta kuin hätäisesti varustautua heikkoon\npuolustukseen ja odotella _sattumalta_ apua.\n\nTurja kutsui Karman maapallon toiselta puolen kiireesti luoksensa. He\nneuvottelivat kauan kahden -- nämä kaksi jälelle jäänyttä urhoa\nVanhasta Borealiasta. Ja kun Karma palasi takaisin maapallon toiselle\npuolelle, kului pari päivää ennenkuin ensimmäinen kokkapuhe kuultiin\nhänen suustansa. Ja se merkitsi paljon se.\n\nBorealian miehille ilmoitettiin, että nyt vihdoin tulee kaikkien\ntaistelujen taistelu. _Eros ja Polyhymnia törmäävät yhteen sadan\npäivän kuluttua. Eros voi hajota tomuksi ja voi tulla Kaiken Loppu.\nMutta saattaa myöskin ajatella, että jäisi jälelle kappaleita, joilla\nihminen voisi elää. Joka tapauksessa: on tehtävä kaikki, mitä\nvoidaan_.\n\nJa Borealian kansa ryhtyi täyttämään viimeistä velvollisuuttansa.\nTunnettiin, että tulee Kaiken Loppu. Ei kulutettu aivoja kuvittelemalla\nmitään onnellisia sattumia. Tulkoon jos tulee -- vielä uusi elämä.\nMutta on rehellisintä tietää, että sattumiin ei ole luottamista. Ja\ntähän viimeiseen taisteluun astuttiin kuin kuolemaan vihityt. --\nKokoonnuttiin ryhmiin kerran pari, muisteltiin menneitä aikoja, Vanhaa\nBorealiaa, iloista lapsuutta, verevätä nuoruutta, monia seikkailuja ja\nkamppailuja. Kuuman myllertävän ilmakehän alla, maapalloa kiertävän\nEkvatorian vuoristoissa sinne tänne kasematteihin kokoontuneina\nBorealian jäsenet, nuo pohjoismaalaiset, lumen, jään ja pakkasen\nkasvatit, tyynesti puhellen irroittelivat juuriansa elämästä. Ei\nvalitettu, ei hiivistelty -- vaikka maasta irroittuvasta puusta\nkihoavan mahlan tavoin esiin pulpahtavat muistot hiukaisivatkin mieltä.\nTurja ja Karma, kumpikin omalla puolellansa maapalloa, olivat mukana\nnäissä erojuhlissa elämälle.\n\nNiissä laulettiin hiljaa kansan pyhimmät mystillisimmät laulut, joissa\nsykkäilivät Avaruuden ihmeelliset lohduttavat äänet ja tuhansien\nmiespolvien syvimmät kokemukset. Niiden sanat ja sävel olivat\nyksinkertaisia, niinkuin syvin salaisuus, mutta niissä värähteli\nkosmillinen tuntu, kuin olisi tämä tähti laulanut joutsenlaulunsa\ntoisille tähdille. Ja sitte joku vanha mies puhui _Elämänuskosta_,\nBorealian kansan pyhimmästä aarteesta, johon kosketeltiin sanoin vain\nsuurimpina hetkinä kun mielissä värähteli kaikkeuden soitto.\n\nLopuksi kaikki istuivat ääneti tuokion, kuin olisivat he jotain\nkuunnelleet syvän, väkevän ja pyhän tunnelman vallassa.\n\nTämän tunnelman vallassa taisteli Borealian kansa viimeisen\ntaistelunsa.\n\nJa se taisteli sen yksin.\n\nEkvatorian kansa eli viimeiset päivät täydellisessä houreessa. Raskas\nilmakehä ja sen myrkkykaasut, meteorit ja myrskyt olivat kiduttaneet\ntuon karaistumattoman kansan jo äärimmilleen. Ja kun nyt tuli vielä\ntämä tärisyttävä tieto, niin laukesivat kansan hermot lopullisesti.\nMerkilliset joukkosairaudet raivosivat sen keskuudessa. Suuret joukot\nkiemurtelivat maassa ja mumisivat käsittämättömiä rukoussanoja. Toiset\nraatelivat itseänsä, viileskellen ruumistaan ja maaten kedolla.\nKolmannet hukuttivat itsensä täydellisesti mielipuolina. Neljännet\nkuolivat myrkkykaasuista. Viidennet istuivat tai makasivat paikoillaan,\nkunnes kuolivat.\n\nKun Borealian kansa lähti siirtymään maapallon toiselle puolelle, missä\nKarman joukot olivat valmistaneet asumuksia ja kasematteja -- sillä\nyhteentörmäyksen piti Turjan laskujen mukaan tapahtua siten, että\nKarman puoli maapalloa olisi poispäin Polyhymniasta -- niin saatiin\nEkvatorian kansasta mukaan vain mitätön joukko.\n\n-- -- -- Ja kun uusilla asuinpaikoilla levisi huhu, että Borealian\nkansa aikoisi salaa paeta laivoilla johonkin tuntemattomaan saareen,\njossa voisi säilyä tuholta, mutta jättää Ekvatorian kansan tänne\nkuolemaan, niin hyökkäsivät mielettömät joukot pahaa aavistamattomien\nBorealian miesten ja naisten kimppuun ja silpoivat muutamia heistä. Sen\ntehtyään yrittivät he hävittää kaikki valmiina olevat varusteet. --\nSyntyi taisteluja ja Borealian miesten täytyi masentaa joukot\nradioputkillansa.\n\nHädässänsä uskoi Ekvatorian kansa mitä kummallisimpiin kertomuksiin,\nhuhuihin ja kuvitteluihin. Se näki näkyjä, odotti pelastajaa\nAvaruudesta ja luotti siihen, että yhteentörmäystä ei tapahdu. Eräät\ntaasen olivat masmasta villiytyneitä ja irstailivat loppuun saakka.\n\nBorealian kansa rakensi tulenkestäviä jäähdytettäviä kasematteja,\ntulenkestäviä pukuja ja happikoneita. Se varusti ravintoa\ntulenkestäviin säiliöihin eri paikkoihin suuret määrät. Se kutoi\nvuoristoon tiedotuskoneisto-verkon, rakensi teitä ja vetureita\nnopeimpien siirtymisien varalta. Se käytti vielä kerran viimeisetkin\nvoimansa työhön. -- -- --\n\nEros oli jo aikoja sitten sivuuttanut perihelionsa ja lähestyi nopeasti\nPolyhymniaa, joka hitaasti siirtyi ekliptikan tasossa Eroksen rataa\nkohti.\n\n\n\n\nV luku. Kaiken Loppu.\n\n\n    \"Ihmiset astuvat Helin tietä.\"\n\n                               Edda.\n\n    \"Yksin on kuoltava kunkin\"\n\n                         Eino Leino.\n\nAvalo-kotka istui ikivanhan puun latvassa korkealla vuorella. Se oli\nraihnainen ja kuolema lähestyi. Se oli syntynyt kaukana pohjoisessa\ntoistasataa ajastaikaa sitte kauniin kalarikkaan merenlahden rannalla.\nSen pesään pilviähipovassa korkeudessa näkyi pohjoisesta lumitunturi.\nEmä sille kiidätti milloin meren kaloja, milloin metsän pieniä eläimiä,\njoiden sisälmykset ja liha olivat mehukasta ravintoa.\n\nSiellä se vietti lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa päivät meren\ntuolla puolella merenrantavuorilla, joilla suolaiset merenvihurit\npuhaltelivat ja jonne aurinkoisina päivinä näkyi mahtava kimalteleva\nulappa. Jää läheni pohjoisesta, mutta Avalo-kotka ei sitä peljännyt.\nLämpiminä vuodenaikoina se ulotti pyyntiretkensä päinvastoin jäätikön\nreunalle, sillä jäällä liikkuva ilveksenpenikka näkyi tällöin kotkan\nsilmään huimaavimpaankin korkeuteen.\n\nMutta sitte alkoi surma liikkua siellä eläinten keskuudessa. Metsästä\nloppui riista, merestä väheni kalat. Avalo-kotka muutti etelään. Täällä\nsai jonkun aikaa sitte vielä vaivoin ateriansa. Mutta viime vuosina on\ntäälläkin metsä tyhjentynyt. Se on täynnä haisevia haaskoja ja\nvaalenevia luita. Avalo-kotkan on täytynyt hyljätä ylväät periaatteensa\nja syödä itsestäänkuollutta lihaa, jota se höysti vaivoin\ntavoittamallaan meren kalalla.\n\nMutta nyt se oli nähnyt kauan nälkää. Monta kertaa se oli odottanut\nkuolemaa, oli tuntenut tuskaa ja taintunut -- mutta oli kuitenkin\nvielä herännyt. Raihnainen se oli -- ainoastaan katse oli tarkka ja\nkantoi kauas niinkuin nuoruudessa.\n\nAvalo-kotkan ympärillä pimeni, musta möhkäle peitti taivaan kuin olisi\nsinne laskeutunut suuri musta katto, meren vedet alkoivat koko\nnäköpiirissä kuohua ja kohota, ilma alkoi ulvoa ja ikivanha puu\nkumarrella. Ei yhtä ainoata elävää olentoa keksinyt kotkansilmä\npimenevässä maailmassa, ei maanpinnalla eikä avaruudessa. Oliko hän,\nvanha Avalo-kotka, jäänyt yksin viimeiseksi eloon tämän tuomitun tähden\npinnalle?\n\nMyllertävät ja kohoavat vedet nakkasivat pari ihmisruumista vuoren\nrinteelle. Mutta kotka ei uskaltanut levittää sulkasatoisia siipiänsä\nja irroittaa kynsiänsä ikivanhan puun oksasta laskeutuakseen\ntyydyttämään ihmislihalla kaivertavaa nälkäänsä. Se tuuditteli edelleen\nkumartelevan puun oksalla, silmäili etäisyyksiä ja mietiskeli\nvanhuksenmietteitänsä.\n\nIdästä alkoi näkyä kuin tulen heijastusta ja kiehuvat vedet,\nvesipatsaat ja kurimukset kiiltelivät ja välkähtelivät tässä\nheijastuksessa. Vedet nousevat yhä ja myrsky kiihtyy. Avalo-kotkan on\npian lähdettävä tästä paikasta ja etsittävä joku suojaisempi paikka.\nMutta se ei jaksa lentää, ellei saa syödäksensä. Ja niin se lopultakin\nryöpsähtää alas, onnistuu pääsemään maahan ruumiiden luo, nokkasee\nniiltä silmät, istuu hetken toisen rinnan päällä ja yrittää jälleen\nlentoon. Epätoivoisin ponnistuksin pääsee se jälleen ikivanhan puun\nlatvaan, valitsee itsellensä suunnan ja hyppää siivillensä. Mutta\nsilloin myrsky tempaa sen valtoihinsa, kiidättää sitä ulvovassa\nilmakehässä, kuohuvien vesien poikki, kunnes se saa myrkkykaasua\nsisäänsä, menettää tajuntansa ja alkaa pudota. -- -- --\n\nTurja palasi viimeisestä neuvottelusta Karman kasematista. Jo eilen\nnäkyi Polyhymnia suunnattomana möhkäleenä taivaalla, pimentäen päivän.\nVuoksiaallot myllersivät ja maa tärähteli ja huojui avaruudessa. Koko\nyön oli ilmakehä vavissut ja leimahdellut. Nyt sanoivat miehet\ntoisilleen jäähyväiset Karman kasematissa ja lähtivät kukin\npaikallensa. Heidän erotessaan syttyi pimeässä idässä punerrus ja maata\nvapisutti suunnaton isku. Vuoria vaipui ja vedet syöksyivät tuhannen\nmittaa korkealle pitkin rinteitä. Polyhymnian kuu putosi tällöin\nitäiselle pallonpuoliskolle. Kasemattien alla oli alku-vuorta. Ne\nseisoivat vielä paikoillaan.\n\nKun Turja kiiruhti hämärässä kasematillensa, putosi hänen jalkoihinsa\nmyrskyävästä ilmakehästä kuolleena Avalo-kotka. Turja katseli vanhaa\nilman valtiasta ihmetellen, sillä myrkkykaasut olivat tappaneet\nilman- ja metsäneläimet sukupuuttoon. Ja hänen mieleensä muistui\nkansansa vanhan laulun sanat: \"Kaiken Loppu tulee ja Elo päättyy\nniinkuin kotka putoaa lennostansa.\" Oli myöskin vanha Borealian kansan\ntarina, jonka mukaan kotka toisi sanan silloin kun tätä kansaa uhkaa\ntuho.\n\nTurjan valaistu kasematti näkyi idän punahehkuista taivasta vasten. Kun\nTurja tuli lähemmäksi, näki hän miehen ja naisen taistelevan siellä\nsisällä. Naisella oli ase kädessä, hän tahtoi lyödä miestä. Mies\npuolustautui, kaatoi naisen ja väänsi asetta hänen kädestään, mutta\nnainen pääsi irti ja kamppailu kiihtyi -- -- --.\n\nTurja kiiruhti kulkuaan.\n\nNyt ne kierivät siellä yhtenä sykkyränä, naisella välähtelee teräase,\nhänen vaatteensa ovat siekaleina, miehen otsasta vuotaa verta. -- -- --\n\nVihdoin on Turja perillä. Lasittuvin silmin makaa maassa mies, kaulassa\nammottava haava. Ja Sorja seisoo pöydästä pidellen, vaatteet\nrevittyinä, kädessä verinen ase. Huomattuaan Turjan kuoleva mies\nyrittää puhua, mutta ei voi. Hän vie vaivoin kätensä povelleen, ottaa\nsieltä rutistuneen rullan ja ojentaa sitä Turjalle. Sorja syöksähtää\nsitä tempaamaan, mutta Turjan rautakoura pidättää hänet. Haavoitettu\nnytkähtää muutaman kerran -- ja ojentunut käsi retkahtaa alas. Turja\nottaa rullan, pyyhkii veren kuolleen kasvoilta -- ja kiljahtaa\nhämmästyksestä.\n\n_Se on Turma_.\n\nJa se rutistunut rulla on hänen kirjeensä Urjalle, jonka hän kirjoitti\nTurman retkikunnan mukaan monta vuotta sitte.\n\nKirjeen loppuun on Turma kirjoittanut: \"Ekvatorian Suuri Pahahenki,\nPerkele, on nainen ja minä olen joutunut hänen pauloihinsa.\"\n\nTurja katseli kauan Turmaa kasvoihin ja piteli kädessänsä kirjettänsä.\nHänestä tuntui kuin olisi tämä onneton ja kurja mies tullut\nkuolemallaan sovittamaan tekonsa ja tuonut tullessansa näiden raskaiden\nhetkien keskelle viestin menneiltä päiviltä, Urjalta ja kaatuneilta\ntovereilta. Hän ei ollut nähnyt noita kuoleman jäykistämiä kasvoja sen\npäivän jälkeen, jolloin Turma lähti retkikuntineen Uudesta Borealiasta,\njättäen jälkeensä ja vieden mukanansa paljon hyviä toiveita. Turja ei\nnäinä ankaroina hetkinä enää kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka on\nmahdollista, että Turma on ollut täällä, vaikka hänen piti kuolla\njäätiköillä. Hän aavistaa sisimmässään kyllä nyt kaikki, monien\ntapahtumain ihmeellisen kulun -- mutta hän ei kosketa mielessään nyt\nsiihen puoleen. Onhan nyt yhdentekevää, _miten_ Turma on tehnyt\ntekonsa. Kaikki on tapahtunut niinkuin on tapahtunut, kaikki on\nperuuttamatonta ja loppu tulee pian.\n\nMutta kuolleen Turman kasvoista puhuvat muistot hänelle. Hän muistaa\nTurman Vanhassa Borealiassa, hän muistaa hänet puhumassa miesten\npuolesta silloin kun Ekvatoria nähtiin ensi kerran jäätikön eteläiseltä\nrinteeltä, hän muistaa hänet lähdössä pohjoiseen Uudesta Borealiasta.\nJa hän kohottaa katseensa tulena palavaan itään. Mutta hän ei näe\nuhkaavaa tulimerta, ei tunne tärinää ja jyskettä, ei kuule atmosfäärin\nmylvintää eikä kasematin vilvoittavien vesijohtojen huminaa. Hänen\nmielensä vaeltelee kaukana muinaisilla mailla, menneiden sukupolvien\nkeskessä. Ja toisaalta soittaa hänelle Avaruus sointujansa -- sfärien\nharmonia. -- -- -- Menneisyys ja tulevaisuus sulavat yhdeksi, aikaa ei\nenää ole, iankaikkisuus on niinkuin yksi päivä -- -- --.\n\nSorja koskettaa häntä olkaan ja hän herää ja käännähtää. Siinä seisoo\nhänen edessänsä nainen. Revityt vaatteet ovat pudonneet häneltä ja\nsiinä hän seisoo ja hymyilee. Hetken tuntee Turja noita ihania\npiirteitä silmäillessään kuin hiukaisevaa nälkää, kaikki hellyys, joka\nvuosikymmeniä on kitunut häkissään, ryntää nyt portteja vastaan ja\ntulevat sukupolvet vaativat pääsyä elämään.\n\nMutta sitte huomaa Turja kirjeen kädessänsä ja Turman maassa ja hänen\npiirteensä kovettuvat ja hänen silmänsä syyttävät Sorjaa säälimättä.\n\n-- Tehkäämme tili, ennenkuin kuolemme, lausahtaa hän.\n\nSorja nyökkää. Hymy oli kadonnut. Hän oli kylmä kuin jää.\n\n-- Minä olen velkaa sinulle sen, että toin sinut metsästä Uuteen\nBorealiaan ja pidin sinua siellä.\n\n-- Ei sitä voi velaksi merkitä. Minä olisin kuitenkin myöhemmin tullut\nitse.\n\n-- Sinä olet velkaa minulle ja Avaruuden valloille sen, että tapoit\nvartijasi.\n\n-- Oh. Pikkusummistapa sinä alotat. Luettelo tulee ikävystyttävän\npitkäksi.\n\n-- Ole huoletta. Ehdimme sen läpi. Yhteentörmäyksen pitäisi tapahtua\nvasta kahden tiiman kuluttua. Onko sinulla sanottavana mitään\npuolustukseksesi?\n\n-- Ei mitään. Päinvastoin olisin tappanut luultavasti useampiakin, jos\nsiten olisin luullut pääseväni Ekvatoriaan vapauttamaan Sinua\nvankilasta.\n\n-- Minua vankilasta?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä. Sitte olen minä velkaa Sinulle sen, että -- -- -- että menin\navioon ja että minä en ole voinut tehdä Sinua onnelliseksi.\n\n-- Nyt Sinä taas päinvastoin jätät paljon pois tilistä.\n\n-- Mitä?\n\n-- Borealian tiedustelijat sodan aikana.\n\n-- Aavistin sitä! Helvetillinen naikkonen!\n\n-- Todellako. Puhukaamme rauhallisesti. Mehän kuolemme pian. Niin, minä\nsurmautin heidät, sillä minä tahdoin saada sinut luottamaan itseeni.\nSehän on yksinkertainen juttu. -- Jatkakaamme.\n\n-- Jatkakaamme. Minä uskon nyt, että se salainen voima, joka on niin\nmonta kertaa ilmennyt minun tielläni ja jota me Karman kanssa olemme\nturhaan etsineet -- -- -- että se olet ollut Sinä.\n\nSorja nyökkäsi.\n\n-- -- -- Ja että Turman matka -- -- --\n\n-- Aivan niin, myöskin se. Ja siinä minä menettelin epäviisaasti, sen\nmyönnän. Minä tuhosin ehkä ajattelemattomasti koko pohjoiseen jääneen\nosan kansaasi, kun minun olisi pitänyt poistaa vain Urja tieltäni.\n\n-- Minä tunnen, että minun pitäisi heittää Sinut nyt jo ulos tämän\nkaton alta, mutta tehkäämme kuitenkin tili loppuun. -- -- -- Sinä olet\nsiis myöskin valmistanut Ekvatorian sisäistä sotaa.\n\n-- Minä vain estin sen loppumasta ennen aikojansa. Minä tahdoin tehdä\nTurjasta Ekvatorian päällikön. Ja hänestä tuli se, jos hän otti ohjat\nkäsiinsä lopettamalla sisällisen sodan.\n\n-- Ja sitte Sinä olet velkaa Avaruuden valloille Sonjan kuoleman.\n\n-- Enkö sinulle?\n\nTurja hypähti Sorjan eteen kuin ilves.\n\n-- Täytyykö minun satuttaa käteni Sinuun?\n\n-- Ei. Älä tee sitä. Älkäämme pilatko tätä mielenkiintoista hetkeä,\nhetkeä jolloin me ensi kerran avomielisesti puhelemme keskenäisistä\nasioistamme. Niin, Sonja oli pitänyt minun isääni leikkikalunansa,\nryöstänyt minulta nuoruudenlemmittyni ja olisi nyt vienyt, jos olisi\nvoinut, puolisoni. Hän ei voinut kaikkea muuten sovittaa kuin\nkuolemalla. Hän sai elää aivan tarpeeksi kauan. Jatkakaamme.\n\n-- Sitte esitän laskun tästä viimeisestä murhasta.\n\n-- Minä en voinut muuta. Turma raukka rakasti minua ja menetti\njärkensä. Hän vaati omaksensa minua sillä uhalla, että hän muuten\nilmaisee kaiken Sinulle. Kehoitin häntä poistumaan ilmoittaen muuten\nsurmaavani hänet. Hän ei totellut, vaan kävi käsiksi minuun. Tein\nniinkuin sanoin, mutta sinä saavuit liian aikaisin. Jatkakaamme.\n\n-- Minä olen esittänyt kaikki laskuni.\n\n-- Ja minulla on oikeastaan yksi ainoa lasku tätä kaikkea vastaan: Minä\nolen rakastanut Sinua, minä ymmärsin Sinun tehtäväsi, ennenkuin\nnäinkään Sinut, ja tiesin osaavani taistella rinnallasi. Minä en\npyytänyt Sinulta mitään muuta kuin rakkautta, miehen suosiota naiselle\n-- mutta sitä et ole minulle antanut. Jos Sinä olisit sanonut yhden\nsanan, olisivat nämä minun tekoni voineet olla tekemättä ja me kaksi\nolisimme voineet elää keskellä raskainta taistelua onnellisina. Mutta\nsitä Sinä et ole voinut sanoa. Sinä olet ollut kuin noiduttu, Sinä olet\nollut raukka -- -- --.\n\nTurja tuijotti lähenevään tulimereen. Metsät paloivat, vedet kiehuivat,\nmaa tärisi, ilma vapisi, vuoret vaipuivat, meri kohosi.\n\nSitte hän lausui harvakseen:\n\n-- Minä ymmärrän Sinua. Minä inhoan Sinua. Minä ymmärrän: Sinä olet\nkansasi korkein eksponentti, sen minäkeskeisen maailmankatsomuksen\nilmetty lihaksitulo. Mutta ymmärrä Sinä myöskin, että minun on ollut\nmahdotonta rakastaa ihmistä, jonka silmistä on vaistomaisesti\nvälähdellyt tämä kielteinen, elämänvastainen kuolonsanoma, tämä\npelottava luonne, joka on oman kansani luonteelle aivan vastakkainen.\n-- -- -- Kuinka minä olisin voinut rakastaa naista, joka on tehnyt\nhirvittäviä murhia omien pyyteittensä vuoksi, jolle koko ihmiskunnan\ntaistelu Avaruuden valtoja vastaan on ollut vain välikappaleena omien\nvaistojensa toteuttamiseen. Sellainen nainen on ihmisen irvikuva, jota\nminä inhoan. Minä en voi kuolla yhdessä sellaisen naisen kanssa enkä\nminä halua pelastua yhdessä sellaisen naisen kanssa.\n\n-- Minä poistun, näethän. Minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää.\nMinä luulin, että Sinä olisit mies. Mutta Sinä oletkin lapsi,\nennakkoluuloinen lapsi. Katso ympärillesi! Kysyvätkö Avaruuden\ntapahtumat täytäntöön kulkiessaan, ketä ja mitä ne murskaavat? Väkevin\nvoima voittaa, heikommat hukkuvat. Ja elämänvoima minussa on kymmenen\nkertaa väkevämpi kuin Sinussa. Se on pyrkinyt päämääräänsä sellaisella\nhäikäilemättömällä tarmolla kuin minun aivoni ja kykyni on suinkin\nsille voinut lainata. Ajattele, jos Sinä olisit ollut mies ja me\nolisimme kahden pelastuneet, olisi minusta tullut uuden ihmissuvun\nkantaäiti.\n\n-- Voi sitä ihmissukua!\n\n-- Sinun logiikkasi on olevinaan kirkasta, Sinun tahtosi suuri ja\nmahtava. Ja kuitenkin saatat Sinä leperrellä kuin lapsi moraalista\nsilloin kun tulisi toimia. Katso! Ei Avaruus tunne mitään moraalia. Se\non ihmisten keksintöä.\n\n-- Kuollut Avaruus ei tunne. Mutta elämä tuntee. Siinä on se ero. Ja\nSinä ja Ekvatorian kansa olette jo kauan kuuluneet oikeastaan\nkuolleeseen Avaruuteen, ettekä elämään. Kuolema perii nyt vain omansa.\n\n-- Minä menen. Minä tahdon kuolla yksin. Minä en halua, että kukaan\nnäkee kasvoni vääristyneinä. Hyvästi siis! Toivottavasti emme tapaa\nenää toisiamme.\n\n-- Varmasti emme. Me kuljemme iankaikkisesti eri teitä.\n\n-- Tomussa kaikki yhtyvät.\n\n-- Mutta on muutakin kuin tomu.\n\nSorja astui ulos kasematista. Hetken aikaa kuvastuivat hänen uljaat\npiirteensä hehkuvaa taivasta vasten. Sitte tärähti ja vapisi maa Turjan\nalla. Tuliaalto vyöryi idästä kasematin yli ja Turjan korvissa hiljeni\nkaikki.\n\n-- -- -- Hän oli soutelevinaan rannattomilla ulapoilla. Elektronit\nlauloivat riemuissaan odottaen vapautusta hänen ruumiistaan. Suuri\nElämä tuli häntä vastaan avosylin ja lausui: \"Kiitän sinua poikani,\nettäs hehkutit ainetta siellä loppuun saakka.\" Ja Turjasta tuntui\nhyvältä, ei senvuoksi mitä oli saavutettu, vaan senvuoksi että oli\noikein tehty. Ja kaukana Avaruuden ulapan takana hohti Suuri\nRauha. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Turja heräsi, oli hän vanha ukko ja hänen ympärillänsä vallitsi\npimeys ja kuoleman hiljaisuus. Hän havaitsi olevansa kasematissansa\npienellä Avaruudessa kiitävällä Eroksen kappaleella, ainoana seuranansa\ntässä vierellä Turman tomumaja ja tuolla ulkona jonkun matkan päässä\nSorjan palanut ruumis. Turjan oli outo olla, painovoima oli niin\ntavattoman pieni. Tämä kappale oli niin pieni, että sen reunat voisi\nnähdä tuonne kummulle.\n\nTurja pukeutuu ilmatiiviiseen pukuun ja panee sen happikoneen käyntiin.\nSitte hän hakee esille päiväkirjansa ja kirjoittaa siihen: \"Olen tuolla\npuolella elämän. Avaruuden harmonia soi korvissani. Ja minä todistan:\non suuri yhteys, josta me lähdemme ja johonka me palaamme. Rehelliset\ntaistelijat, älkää peljätkö.\"\n\nSitte hän sulki päiväkirjarullan vahvaseinäiseen metallikoteloon, otti\nsen mukaansa, astui ulos, käveli pikku taivaankappaleen särmälle,\nsinkosi laatikon avaruuteen ja hypähti itse samaa tietä, toivoen\npääsevänsä jollekin lähellä loistavalle suuremmalle kappaleelle. Mutta\nmatkalla hänelle avautui Suuren Rauhan portti.\n\n\n\n"]