[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fU5TjoywMwQvy0ODicLMadH6zW05-rSfWSv6o3N1Qla8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},89,"Unelmiensa uhri","Salmela, Marja",1875,1924,"89-salmela-marja-unelmiensa-uhri","89__Salmela_Marja__Unelmiensa_uhri",null,"romaani",[],[],"fi",1902,33268,205276,false,15395,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Unelmiensa uhri: Romaani\" by Marja Salmela is a novel likely written in the early 20th century. The story centers around themes of childhood, growing up, and the transition from the simplicity of rural life to the complexities of social expectations and inner emotions, particularly through the lens of its main character, Eevi, as she navigates her feelings and future aspirations amid changing environments and relationships.  The opening of the novel sets a pastoral scene, portraying the beauty of summer arriving suddenly after a long wait, as the landscape and characters come alive with nature's fullness. We are introduced to two young boys, Erkki and another unnamed boy, who are enjoying the summer day by playing and interacting with the household staff. As they engage in innocent banter and play, the adults around them discuss the arrival of guests, hinting at social dynamics that will be developed further in the story. This introductory chapter establishes a peaceful yet vibrant rural setting, creating an atmosphere ripe for exploration of personal connections, the joy of childhood, and the looming changes that come with growing up. (This is an automatically generated summary.)",[],340,"Maaseudun pappilaan sijoittuva romaani kuvaa Tähtiniemen asukkaiden elämää ja ihmissuhteita. Kesäisen luonnon keskellä seurataan Aunen ja muiden nuorten unelmia, odotuksia ja arjen kohtaamisia säätyläisyhteisössä.","Marja Salmelan 'Unelmiensa uhri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 89.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","UNELMIENSA UHRI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMarja Salmela\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1902.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin\ntaikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten\npäivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä\nnurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi\njokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho\npelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.\n\nOli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi,\nmutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja\nkäki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja\npieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen\nkaunista, kirjavaa pajukeppiä.\n\nAivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän\nvaltamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia\nolallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät\nkesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha\nnähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja\npäivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan,\ntyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä\nhän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti\nkauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi\nkoivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja\nalkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.\n\nPoikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen\nsäärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja\nalkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli\nhavut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja\npisti täällä iloisesti lauluksi.\n\n\"Hyvä, että jouduit\", huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä\nkiilloitteli kuparikattiloita. \"Ruustinna aavistaa vieraita.\"\n\n\"Kaikki kunnossa\", vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.\n\n\"Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!\"\n\nPoikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä\nseisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin\nkumahtelevaa kantta. \"Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon\nkuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa,\nMiina?\"\n\n\"Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä\ntäällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.\"\n\n\"Oho!\"\n\n\"No, se on totta.\"\n\nSamassa tuli sisäpiika portaille. \"Saapa nähdä tuleeko vieraita?\nRuustinna odottaa tohtorin väkeä.\"\n\n\"No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki\nnurkat nuuskimassa!\"\n\n\"Niin, sen sanon minä\", sisäpiika keikautti päätään, \"että kyllä tässä\ntalossa paikat pidetään kunnossa -- ainakin niin pitkälle kuin vierasten\nsilmä kantaa.\"\n\n\"Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani\npidän minä.\" Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen\nrievun padan taakse piiloon.\n\n\"Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt\", sanoi samassa vanhanpuoleinen\nvaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan\nMiinan lennättämää riepua.\n\n\"Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain\ntuttuja olla.\"\n\n\"Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa\nhuolella hoida, ei se omaansakaan.\"\n\nVanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni\nkahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.\n\n\"Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.\"\n\n\"Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.\"\n\n\"Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan\", uskalsi poikanen tynnörillä\nhuomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt\nhuomautusta kuulevan.\n\nTyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja\nmairitellen: \"Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?\" Tyttö\nhyppäsi iloisesti sisälle maitohuoneeseen.\n\n\"Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.\"\n\n\"Annat sinä kuitenkin.\"\n\n\"No, jos nyt vähäsen maistaa.\"\n\n\"Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija\", tyttö\nsoitteli sormellaan ikkunalasia, \"viime talvena kun minä sairastin,\nkuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi\nsentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja\nkaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.\"\n\n\"Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.\"\n\n\"Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.\"\n\n\"Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?\"\n\n\"No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain\nenimmäkseen rankaisee.\"\n\n\"No, kun maailma on niin paha.\"\n\n\"Hm\", sanoi Eevi tuumailevasti. \"Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla.\nErkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee\nmieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät\", lisäsi hän\nmiettivästi. \"Ja Erkillä on kanssa\", jatkoi hän iloisemmin. \"Tiedätkö\nMaija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.\"\n\n\"Vai on se jo tuumattu.\"\n\n\"Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä\npuhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa\nlaittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse\ntahdot.\"\n\n\"Voi tuota lasta mitä puhuu! Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?\"\n\n\"Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin vaikea\nsaada uskollista palvelusväkeä.\"\n\nMaija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. \"Entä jos ei ruustinna minua\nlaske.\"\n\n\"Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.\"\n\n\"Eipä taida kieltää.\"\n\n\"Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei\nkoskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen.\nSiitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai\njos en ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä\nantaa minulle.\"\n\nEevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa.\n\n\"No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat jo\ntohtorin vaunut!\"\n\nEevi ryntäsi ikkunaan. \"Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!\"\n\nSamassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti\nniiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon\nisäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen\nsuupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti\nvakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, -- joka seikka vielä suuresti\nlisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut\nhänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa\nkaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin\nsyntyisin \"von\" ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen\npuolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse\nauttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää\nkaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.\n\nKun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut\npäällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon\nemäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä:\n\"Oändligt välkomna, kära vänner!\" [\"Sanomattoman tervetulleita, rakkaat\nystävät.\"] -- Toinen käsi ojentui tohtorille, toisella tarjoili hän\npaikkaa sohvassa.\n\nTohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen\nrouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta\nsuvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle\npuolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin\nvastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla\npiti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina\niltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin\nsuuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista\nmuistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi\nsukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi.\n\nRouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun\npäässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia\nriisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja\nruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa,\nvalkoista otsaansa.\n\nHän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta\nkasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.\n\n\"No päivää, Erkki\", puheli ruustinna ystävällisesti. \"Nythän sinusta on\ntullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin.\nHän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.\"\n\nErkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt\nvastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.\n\nNiiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. --\n\"Päivää! Sepä hauskaa että tulit!\" Hän ojensi kättä. \"Lähdetään nyt\nheti!\"\n\nJa niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.\n\nSoinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä.\nToisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota\naistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja\nkukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo.\nMutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella\npuolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi\nraivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja.\nPienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja\nsiellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea,\nvirtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti\nkuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen\nrannan jyrkän kalliorinteen.\n\nTätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski --\nyksi Karjalan monia ja kauniita -- jonka juhlallinen kohina selvästi\nkuului Soinamon suureen puistoon.\n\nErkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien\nsieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.\n\nRouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti,\nkunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.\n\nRuustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa\nhän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön\ntollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!\n\nKun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti.\nOsaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa\nkasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän\naiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa\nkodin.\n\nÄitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa\nsuurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä\npitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa\nollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa\nperinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki\nsitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin,\nsen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti.\n\nNyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle,\ntoisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina.\nOli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.\n\n\"Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia\", sanoi Eevi päättävästi.\n\"Pyydetään Heikkiä.\"\n\n\"Kuka on Heikki?\"\n\n\"Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin\nviisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho--ooi!\" Eevi huusi\nniin että kajahteli.\n\nHeikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri\npäättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan\nkellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt\n\"Maamme\"-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin\nääni.\n\nHeikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan\nmistäpäin ääni kuului. \"Nyt niillä taas on jotain asiaa!\" Hän pisti\nkirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä\nmennessä vain vilahtivat.\n\n\"Tule tänne\", komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. \"Tahdotko tulla\nleikkimään kanssamme?\"\n\nHeikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä\nkantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että\ntutkimuksen tulos oli tyydyttävä. \"Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?\"\n\n\"Sinun pitää valjastaa hevoset\", selitti Eevi, \"nämä lapset ovat kouluun\nvietävät.\"\n\n\"Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?\"\n\n\"Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen\nherrasväkien lapsia.\"\n\nHeikki raapaisi korvallistaan. \"Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä\nkävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!\"\n\nEevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä\nhyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan, joka\ntuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan.\n\n\"Odotahan vähän, Erkki.\" Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi\nmatkansa keittiötä kohden.\n\nKun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta\nhyväkseen ja läheni. \"Käytkö sinä koulua?\" Hän seisoi hajasäärin ja\nkysyvänä Erkin edessä.\n\n\"Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen\nlukenut täällä kotona.\"\n\n\"Onko se sinusta ikävää?\"\n\n\"On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.\"\n\n\"Oh\", Heikki teki keikahduksen kantapäällään. \"Siitä minä en välittäisi,\nkunhan vain saisin lukea.\"\n\n\"Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?\"\n\n\"Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi\nminua tänne kesäksi.\"\n\n\"Eikö tätisi pane sinua kouluun?\"\n\n\"Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän\nitsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja,\nsentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.\"\n\nSamassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä\nmarjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia.\n\n\"Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.\" Hän asettui\njuhlallisena koivun juurelle. \"Tule viereeni, Erkki!\" -- Heikille ojensi\nhän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa\nja ojensi sitten lusikan Heikille. \"Syö sinä nyt. Minä en enempää\ntahdo.\"\n\nHeikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt\nheille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa!\n\n\"Leikitään nyt jotain muuta\", ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja\npudistaen muruset esiliinastansa. \"Tule puutarhaan, Erkki!\"\n\n\"Entä Heikki?\"\n\n\"Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun.\n\n\"No, vaikka niinkin\", ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan\nkirjansa, kohta kun toiset olivat menneet.\n\nErkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli\nkukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat\nviimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa.\n\n\"Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta\" tuumaili Erkki\nmiettivästi. \"Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.\"\n\n\"Ei minustakaan.\" Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. \"Me olemme jo\nniin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet\ntään suuremmiksi.\"\n\n\"Ehkä se menee, kun tulen kouluun.\"\n\n\"Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.\" Eevi pani päänsä kallelleen\nja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi\nylpeillen: \"kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua\nkovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja\nlopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.\" Hän\nsilitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.\n\n\"Silloin olen minä ehkä ylioppilas.\"\n\n\"Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!\" Eevi taputti\nihastuneena käsiään. \"Mutta\", lisäsi hän miettivästi, \"tuletkohan sinä\nErkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?\"\n\n\"Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä\nkaunista, kohisevaa koskeanne.\" Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.\n\nSilloin kuului Maijan ääni. \"Lapset hoi, joutukaa!\"\n\nHevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani\nkaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen\nitsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta\nlähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta\nvastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita,\nhypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.\n\nHän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä\nvesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa,\n-- tässä uinut, -- tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa,\nja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.\n\nPalattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä\nairojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa.\n-- Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää\ntaskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä\njokaista, puheli niille ja syötteli leipää.\n\nMutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin\notti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti\npäristäen sieramiaan.\n\n\"Polle\", Erkki nieli itkuaan, \"Polle, minä tulen takaisin keväällä.\"\n\nSe oli kummankin ainoa lohdutus.\n\nKun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi\nja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään\ntapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni,\ntasainen 18-vuotias -- aivan toisenlainen kuin Erkki -- askarteli\nkeittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli\nvielä paljon puhelemista pojallensa.\n\n\"Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan\", sanoi Erkki miehekkäästi.\nHän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.\n\n\"Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista\nvaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.\"\n\nErkki nyykäytti päätään.\n\n\"Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua\ntovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa,\njoka ei vain ole pahaa.\"\n\nErkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän\nsuuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: \"Äiti, minä tahdon\nkoettaa.\"\n\nMutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja\nylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki\nvalvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen,\nsiveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: \"Jumala sinua\nsiunatkoon, poikani!\"\n\nErkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, -- ei sitä\ntyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, -- vaan\nparemmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka\nlapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta\nkun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio\nkorvatuksi.\n\nNäihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja\nleikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja\nkertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.\n\nPäästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian\nikävöidä enemmän \"aika-ihmisten\" tapaista lukemista. Varovasti kuin\npieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä\ntämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan\nvintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä\nvain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja\nromaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan\nrealistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain\nsen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.\n\nLähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka\nsuhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja\nmiellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi\ntahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa \"hienoksi neidiksi\".\n\nHuolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti\nse päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta.\nSeuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen\ntyttökouluun, sen neljännelle luokalle.\n\nKotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä.\nEtenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin\nopettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta\nsaanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.\n\nMahtoi \"aikaihmisten\" elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa!\nKunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika\nodottamassa -- --\n\nRuustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä\niltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä\nkosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että\nHelsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset\nhassutukset. -- Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna\nitse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön\nkasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja\nmallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta.\nSaa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin\nminun tyttäreni.\n\nToiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin\ntaipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi\nluonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän\noli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen\nkoivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään\ntäällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin\ntavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli\nkasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä\nunelmoi ja haaveili sen helmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen\ntoveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin,\njoihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen\nSoinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.\n\nNyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle -- viimeistä\nkertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa\nloppuun kurssinsa Helsingissä.\n\nHän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja\nhänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja\nluokkatoverinsa Elsan mukaansa.\n\nIltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli\npuolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla\nsaadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin\najaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle\nasemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun\nEevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen\nmetsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan\nkotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja\nMaijat ovat odottamassa.\n\nEevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän\nElsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta\noli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän\nkuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja\nummisti silmänsä.\n\nEevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä\nseurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte -- pyhäpäivien\npäätyttyä, -- alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut\nmistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.\n\nJo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat\nja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan\nsäästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut\nja illallinen onnistuivat!\n\nEevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli\nElsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä\noikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän\nvihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta\ntarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa.\nUusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan\nympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat,\nhipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät\nepäilemättä kauniit.\n\nElsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin\nhuoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien \"Kertomuksia Suomen kansan\nhistoriasta\".\n\n\"Oh, sinua, että viitsit!\" Eevi kääntyi Elsaan päin. \"Ja vielä näin\nherttaisena ja runollisena huvitusten aikana!\"\n\n\"Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?\" Elsa nosti\nhetkeksi katseensa kirjasta.\n\n\"Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua\nsieväksi, kun tulee vieraita.\"\n\n\"Ja vielä semmoisia vieraita!\" härnäili Elsa.\n\n\"Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.\"\n\n\"Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo\ntuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.\"\n\n\"Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.\"\n\n\"Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.\"\n\n\"Voi sinua!\" Eevi nauroi. \"Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan\nihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!\" Hän kavahti\nElsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti.\n\n\"No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän\nhenkeni siitä!\"\n\nHe nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat\nnauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta\nsuoraan peilin eteen. \"Katso, tuossa on kultani kuva, katso! -- Mutta\nkukka rintaan vielä!\"\n\nHän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen\nElsan rintaan, toisen omaansa.\n\nNyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon\ntyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan.\n\nEnsin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset\nkorvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä\npuvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman\nmairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo\nalkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden\nhuomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että \"nyt saavat pojat\nsydäntään varoa\". -- Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen:\nlaihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen\npostineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies\nrouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä\nsilkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina.\n\nVieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle,\nrouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki\npian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta.\nTotilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa\nkohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia\ntervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet.\n\n\"Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla\", huomautti nimismies\nsalista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä.\n\nVanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien\njouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin\nsisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä\ntarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat\ntarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta.\n\nEevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se\npani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli\nposkille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden\nkeskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että\nErkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä.\nSemmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti\nylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla\niloinen ja kohtelias! -- Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.\n\nMutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa\nErkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: \"No Eevi, ajammeko me nyt\nyhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?\" Eevi kiitti tyytyväisenä, ja\nkun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän\narvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.\n\nPuna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva\ntähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen\nsiellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse\nhäntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän\ntiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli\nedessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta\ntodellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa\nrikas.\n\nMiksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli\nluonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat\nkoivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat\nvaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa.\n\nMitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä?\n\nIsä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan\nelämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja\nihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki\noli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille\niloksi luotu. --\n\nTämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen\nmieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen\nkuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa.\n\nAihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita\nhän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen,\nvanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin.\nHän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta\nsamalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka\nkokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli\nainoa todellinen onni. --\n\nEeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut\nsiihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina\nhetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään\njoko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan\npeloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen,\nystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin,\nsekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä\ntervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että\nkadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se\nmilloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta,\nsillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan\nyht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata.\n\nRippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita.\nHän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi\nolla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie\ntuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian\nkolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen\nauennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.\n\nMitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään\nmuulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä,\nsydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan\nvanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä\nrippikoululupaustansa.\n\nParasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta,\nosaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän\nhämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä\nvanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen\nratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi\nsiten ottamatta.\n\nEi, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat.\nKyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän\nrikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia\nkauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan\nperäytyäkään.\n\nEevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona\nomassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä\nsanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen\niloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja\nsyksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä\nrakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.\n\nKeväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan\nsuurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen\nihmeellistä suloa.\n\nNäin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa\nrinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman\nvaltavasti, ja seurakunta veisasi: \"Oi Jumalan karitsa, joka poisotat\nmaailman synnit.\"\n\nEevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein\narastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama\nsormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään\nuskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei\ntahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena\njuhlapäivänänsä.\n\nPöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli \"Ljungblommor\".\nSen hän avasi ja luki runon \"Nattvardsbarnen.\" Sitten heittäytyi hän\nnyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa:\n\n      \"O Herre vi äro de svigtande rön,\n      Dem villorna jaga och böja,\n      Vi äro de gungande vågor i sjön,\n      Dem vindarna sänka och höja,\n      De fladdrande fläktar af tro och af bön,\n      Lätt rörde, men tröge att dröja.\"\n\nIllalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon\najateltavaa.\n\nNyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi\nmieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.\n\n\"Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi\", oli Hanna-täti kirjoittanut.\nMutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti\nkuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista\nonnea tavoitellen. \"Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon\nristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.\" -- Sanat juolahtivat\nEevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.\n\nHän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää,\nmuisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen\nsilmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui\nmieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki\nvanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat\nolleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. -- Uusi, musta puku\noli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät?\n\nKesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista\najatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?\n\nTaas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja\nkaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein\nRaamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen\nmielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon\ntyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja\noli huvitettu kaikista niistä \"hienoista\" ja \"hauskoista\" vieraista,\njotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten\nmoninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen\nsielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken\nhaihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.\n\nYksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin\nrastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille\nunelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita\nkalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti\nsulavin sävelin hänen haaveilujansa.\n\nTämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän\nistui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi _hän_, tuo\nvalkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä\nja sitten, sitten -- -- -- Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen\nonnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla -- --\n\nKun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai\ntottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä\nEevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän\nkoruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa\nhuoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin\nkanssa puheli hän jos jostakin, -- omasta itsestään kuitenkaan ei\nmitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän\nvain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta\nneuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui\näidistänsä.\n\nVuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon\npappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä\nkodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin\noli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.\n\nEeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän\noli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.\n\nKuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka\nkanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka\nsopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä\nnuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan\npäällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta\nrinnastansa. Siitä hän oli varma.\n\nHaihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle\nseuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta\nkeskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä\nhäntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut\nkuunnellakaan. \"Tottua\", \"unohtaa\", mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka\npuhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä _hän_ tunsi.\n\n\"Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes\" --\nsaneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. \"Kuss'\nuurtaa vaaroja --.\"\n\n\"Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!\" Eevi kätki kasvonsa Elsan\nsyliin ja nyyhkytti.\n\n\"Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän -- --.\"\n\n\"Tyynny, tyynny!\" \"Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!\" Eevi\npolkaisi kiihkeästi jalallaan.\n\n\"Mutta Eevi, jos oikein lujasti _tahtoo_, luulen kyllä, että voi opp --\"\n\nMutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, -- oppia tyyneksi!\nSemmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä\nkun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä\nviihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä\ntaloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa, kun\nei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin hän\noli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä\nluonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa\nolot millaiset tahansa. -- Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi hänen\ntuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli\nselvä.\n\nEro Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä.\n\n\"Mutta luuletko\", kysyi Elsa, \"että todella häntä rakastat? Hän on\nkaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?\"\n\n\"Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen\ntulevaisuusunelmiini\", vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. \"Hän ja\nSoinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy minun\nnyt erota.\"\n\n\"Älä itke, Eevi rakas!\" Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, \"luulen\nvarmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit\noikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt\ntyöhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.\"\n\nMutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja\nkatkerasti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja\nväkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen\nheinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja\nrippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä\nsisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset\nsiksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa\npaljon tuttuja.\n\nKansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen\nkarautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä\nsaapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret,\nmonisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille\nsaapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat\npäähänsä.\n\nSill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät\ntoiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan\nedustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen\nja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi\naika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.\n\nPuhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka\ntänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman\nkasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion\npoika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille\npitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden\nkaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään\nja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan\nristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi\naskeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi\nrippikoulu, -- jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko\nheidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.\n\nNyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta\nseudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen\nkaiku sen takaisin kantoi.\n\nVäki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.\n\nHautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta\nveisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi\nvoimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät\nsakariston ovelle.\n\nLiikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän\nastui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein\nankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.\n\nRukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli\ntoista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta\nmoni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet\nnuorelta ensikertalaiselta.\n\nPuhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa\neikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia\nkaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.\n\n\"Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja\nfariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla\", oli\ntekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat\nylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret\nturhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet\nkiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti\nomaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.\n\nSaarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken\nvärähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: \"Rakkaat sanankuulijat,\nte kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille,\nköyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki\nminulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden\npeittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen\nkuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä\nleventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa,\nmutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että\nsunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy\njokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte:\n'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja\nfariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään,\nkun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä\nhyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö,\nsillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' -- Yhtykäämme rukoilemaan,\nettä jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa\npalvelemaan hengessä ja totuudessa.\" -- --\n\nViime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon\nsaarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta\nsäteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas\nilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei\nhänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan\nhänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.\n\nHaudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti\nja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen\ntahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa\npieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan\nsuntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.\n\nTänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa,\nkirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat.\nSeisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua\nnuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.\n\nSyytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt.\nHeidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi\nkerran saarnannut.\n\nNyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan\nopintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo\nsuuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman\nhellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli\nvanhuksista kuin ihanin unelma.\n\nHeikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli\ntottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan\ntoimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli\ntutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen\neri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli\nitselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä\nmaksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi\nvalmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa\ntotuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän\ntotuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta\ntäynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta\nvuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman\nonnensa uhrata tälle työlle. --\n\nHeikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa.\nRiisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen\nluotaan laskien tinalusikan pöydälle. \"Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja\njuomasta!\" Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan\nhän jatkoi: \"Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman\npoikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven\nsaarnastuoliin avata.\"\n\nSeurasi syvä äänettömyys.\n\n\"Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.\" Oli kuin sumua\nHeikin silmissä. -- \"Nyt\", jatkoi hän, \"toivon velvollisuuksien ja\nhuolten taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika\nminun tehdä työtä ja auttaa.\"\n\n\"No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan meillä\non mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet elämään\nherrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen tarvitaan enemmän\nvaroja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.\"\n\n\"Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin\naion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä?\nNiin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla semmoisesta\nerilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä lupaa sitä\nleventää.\"\n\n\"Mutta Heikki\", vastusti isä, \"sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin,\ntulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen\nelämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.\"\n\n\"Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa\ntahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa\nkuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun.\nTaitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon,\nsilloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella\nkultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia\nhemmotella.\"\n\n\"Ei\", sanoi siihen äiti, \"ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.\"\n\n\"Niin rakkaus -- sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä\npian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.\"\n\n\"Ja Jumalan hengen hallita tahtoa\", lisäsi äiti hiljaa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nRuustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen\npappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli hän\nmenossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita\njärjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka\npitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan\ntavatonta työkykyä ja kelpoisuutta.\n\nKun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä\nseurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä\nkaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.\n\nNöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä\nmiettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista.\nMutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi\nSoinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi.\nKotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei\nvälittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka\nolisivat häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli,\nnuhteli ja suri, eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.\n\n\"Anna hänen olla\", pyyteli rovasti, \"hän on lapsi vielä. Kyllä\nymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.\"\n\n\"Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie\nsaanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.\"\n\nRovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle\nsilmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja\ntuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen\naamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina\nkimaltelivat nousevan auringon valossa. --\n\nHän ymmärsi tytärtään niin hyvin.\n\nMutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan\npaennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin\nhän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa ja\njäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä.\n\n\"Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.\"\n\n\"Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on\nsilmätkin!\"\n\nVaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat\nmatkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. \"Kaunis kuin\nherranenkeli -- -- ja semmoiset silmätkin!\"\n\nOlivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat\nsanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.\n\nEevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset,\nvaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?\n\nTyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos\nhän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä\nlämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita\nhänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja\nrakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.\n\nMutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta,\nkaukana ystävistä, tovereista, ja -- ja -- Erkistä.\n\nTaas tuli itku. -- -- Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia,\njotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen\nveroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka --\n\nKun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata\nitkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa\nkun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan,\ntaisi kuitenkin vähän miellyttää.\n\nJo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli,\nettä isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan,\nuusi, sievä esiliina edessään.\n\nHuomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen\nitserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin\npalauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.\n\nLoppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta\nuteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen\nmies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota,\ntavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän\nkumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset,\nsilmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän\nistui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja\nsairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi,\nväistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua\nolemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku\nvieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta\njos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi\npistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään,\nja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.\n\nRuustinna oli hänestä antanut arvostelunsa \"vähäpätöinen\", ja Eevi oli\nhuulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan\nensinkään \"intressantti\".\n\n\"Mistäpä häneen hienous olisi tullutkaan\", arveli ruustinna,\n\"sydänmaalta on hän kotoisin ja kirjainsa ääressä kasvanut.\"\n\n\"Mutta hyvä ja palvelevainen hän on\", huomautti rovasti. \"Ja sen minä\nsanon teille, että on hänessä muutakin kuin arkuutta ja myöntyväisyyttä.\nSalon lapsessa on tarmoa, siitä olen jo oireita nähnyt.\"\n\nRovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli\nsilloin hänestä kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. Hänen\npuheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin tähdätty ase\nkuulijain sydämiin ja kävi terävänä miekkana läpi luiden ja ytimien.\n\nIhmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. Hän oli heille kuin\nhuutavan ääni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti\nkaikille, niin ylhäisille kuin alhaisille.\n\n\"Enkö ollut oikeassa\", sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna myönsi,\nmutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemmälle. Tämän päivän saarna oli\nollut niin \"ottavaa\", Ei tehnyt ensinkään mieli keskustella.\n\nEevi puolestaan tuskin kuulikaan isänsä huomautusta. Hän oli kokonaan\nunohtanut kaiken häntä ympäröivän. Hän muisti vain rippikoulu-aikaansa,\nHanna-tädin neuvoja ja monta entistä, nyt jo unohtunutta ajatusta.\n\nTaas, oli edessä tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja\nkieltäymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia\nelämästä. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen välttämättömyys. \"Ei\nkenkään voi palvella kahta Herraa.\" Jyrkkänä ja peruuttamattomana\nesiintyi siinä totuus.\n\nEevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut\nvalitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän\nollut tyydytetty ja onnellinen?\n\nHän vavahti.\n\nEntä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla\nohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? --\n\nPolttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta\nsingahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja\nlevottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa\nperään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt,\nmutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän\ntyötään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen\nseurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä,\nkansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin\nkotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä\npitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän\nlintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä\nlapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa\nilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos\ntuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki\narkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta,\njopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä\npolvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.\n\nKotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi\nvaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja\nruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi.\nTuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle\npappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla.\n\nMutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut\nkävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin.\n\n\"Meillä taitaa olla sama matka?\"\n\n\"Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.\"\n\nPastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt\nheidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi:\n\n\"Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa\nmajassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta\nrakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien\npovessa.\" --\n\nEevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin\nkertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan\nhuomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja\nluonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja\nraivannut -- isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä -- miten hän\nMielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten\nhän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän\nolisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi\nnarahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt.\n\n\"Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!\" Eevi loi suuret\nsinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi\nkertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä.\n\n\"Minä käsitän heitä\", jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, \"ja käsitän\nteitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja\nunohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja\nlapsuuden kodille.\"\n\nEevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat\nnyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta\nmolempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen.\n\n\"Hänellä näkyy olevan hyvä sydän\", ajatteli Heikki, \"kenties vain\nkasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen\nmielessä liikkuu.\"\n\n\"Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu\", ajatteli Eevi. \"Nyt näin\nsen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen\nmaailmaan, joka hänen povessaan piilee.\" Eevin mielestä katosi kokonaan\nankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin,\nkatsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.\n\nJo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista\nvähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli\nmyönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen.\nVoimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa\nolennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein\nihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo\nlähelle päästä.\n\nSitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli\nEevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän\nensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi,\nsillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi\npäinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin\ntilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.\n\n\"Saanko kysyä, mitä te luette\", sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan\nEevin kirja kädessä puutarhassa.\n\n\"Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa\", vastasi Eevi laskien kirjan\npenkille. \"Rakastatteko te runoutta?\"\n\n\"En, sillä minä en sitä tunne.\"\n\n\"Ettekö ensinkään?\" Eevi näytti surkean pettyneeltä.\n\n\"Tuskin ensinkään.\"\n\n\"Entä muuta kaunokirjallisuutta\" -- Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja\n-- \"tunnetteko sitä?\"\n\n\"En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä\nasioissa.\"\n\n\"Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?\"\n\n\"En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin\nolisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen\nturhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta\nhyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.\"\n\n\"No, mutta pastori!\" Eevi oli ihan kauhuissaan. \"Kuinka te voitte puhua\nnoin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.\"\n\n\"En\", sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, \"etsiköön kukin\nsitä itse elämästä. -- Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen\",\njatkoi hän sitten, \"katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan\ntunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä\nsuosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä\ntahi tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni\nkaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen\nperehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää.\nLienenkö siinä erehtynyt?\"\n\nEevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä\nkuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa\npulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai\nveitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä.\n\n\"Älkää olko niin onneton puolestani\", jatkoi hän iloisesti. \"Olen\nminäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu\nsuurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa\ntutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen\nlukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen,\nruotsalaisen miehen tekemä taisi olla -- nimeä en muista -- Kun avasin\nkirjan, sattui silmäni sanoihin. 'Du måste vara ett och detta ena helt.\nSjälf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.' Se oli\nminun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.\"\n\nEevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta\naivan hänen tapaistaan se oli.\n\n\"Te ihmettelette kenties mieltymystäni\", jatkoi pastori tutkivasti\nkatsoen Eeviä silmiin.\n\n\"Ei, en suinkaan, ajattelin päinvastoin, että tuo pikku pätkä oli teille\nhyvin kuvaavaa.\"\n\n\"Mutta naiset kaiketi eivät erityisesti suosi semmoista runoutta. He\ntahtovat sitä, mitä sydämellä tai paremmin sanoen tunteellansa voivat\nkäsittää.\"\n\nEevistä tuntui sinä hetkenä pahalta puhe tunteista. Se oli hänestä kuin\nsyytös koko hänen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt käsittämään\nmuuta kuin tunne-elämää ja korkeintaan sen välityksellä vähän muuta.\nTämä syytös tuntui hänestä sitä kiusallisemmalta, kun hänen omasta\nkohdastansa täytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut\npuolustautua.\n\nSamassa muisti hän Elsan. \"Minulla on hyvä ystävä\", jatkoi hän, \"jolle\nainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. Hän on niitä naisia, joissa eivät\ntunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto\novat hänen pääominaisuuksiansa.\"\n\n\"Ja te olette hyvät ystävät\", kysyi Heikki omituinen ilon-ilme\nkasvoillaan.\n\n\"Niin\", myönsi Eevi, \"oikein hyvät ystävät. Useinhan me toisissamme\nrakastamme juuri sitä, mitä itsessämme enin kaipaamme.\"\n\n\"Niin, sanotaanhan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Mutta suuri\nerilaisuus voi myöskin herättää ristiriitaa.\"\n\nHeikki oli käynyt miettivän näköiseksi. Eevi taas oli viime sanojaan\nmelkein säpsähtänyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan,\nalkoi hänestä tuntua pahalta. Mieluista oli siitä syystä, kun vieraitten\ntulo pappilaan samassa keskeytti puhelun.\n\nPitkät talvipimeät olivat päättyneet, kevät koitti, ja ihmiset alkoivat\netsiä virkistystä ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita\noikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkisällä\ntuulella. Mutta Eeviä eivät vieraat huvittaneet. Hän eli omaa,\nympäristöstä eroitettua elämäänsä, ja ainoastaan se, mikä tavalla tai\ntoisella oli yhteydessä hänen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella\nhänen mieltään kiinnittää. --\n\nVieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja nämä olivat ainoat, joista\nEevi välitti. Hän olikin heidän kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut\nniin herttaisesti heidän kanssaan leikkiä kuin Eevi-täti, ei kukaan niin\nhellästi hyväillä ja lohduttaa, jos suruja sattui.\n\nEräänä päivänä, kun rovasti herroille näytteli viljelysmaitaan, ja\nruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla\nkahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten\nkanssa. Hänellä oli päällään uusi, vaalea kesä-puku. Päivä paistoi, ja\nlinnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyivät\npehmeät kätöset Eevin kaulaan. Valoa, lämpöä ja kevättä oli kaikkialla,\nkevättä Eevinkin sydämessä.\n\nLeikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten\ntakana. Juostiin sokkoa pakoon ja hypättiin jänönpoikasta. Lasten riemu\noli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten\nkeskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa.\n\n\"Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua\nvain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, -- noin. -- Nyt ei enää\nkirvele! Ja nyt täti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.\" Hän nosti\ntyttösen syliinsä, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren\nkiikun luokse.\n\nTämä kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki\nkoko ajan seurannut leikkiä puutarhassa. Hän ei voinut irroittaa\nkatsettaan Eevistä ja hänen herttaisesta leikistänsä. Eikä Eevi\nainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä\nnähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia\nhoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka\nitse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, -- nyt näki hän\nlisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin.\n\nTaisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi?\nVoisiko semmoinen henkilö olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi\nympäristöllensä?\n\nHeikki ajatteli omaa itseänsä. Toista olisi kokea tuollaista hellää\nosanottoa, kuin yksin kestää kaikki taistelut, toista tuntea pehmeän,\nrakastavan käden suorivan ryppyjä pois otsalta, kun elämän huolet ja\nristiriidat niitä sinne toivat.\n\nHeikin pää painui käden varaan, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silloin\nkuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri\nolallaan, muut lapset perässä. Heikki seurasi heitä silmin, kunnes he\nolivat näkyvistä kadonneet. Silloin jäi hän liikahtamatta ikkunan ääreen\nseisomaan. Hän seisoi siinä kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin\nkohoili. --\n\nVihdoin pyyhkäisi hän kädellä otsaansa. Hän oli nyt selvillä\ntunteistansa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nErkki asteli levottomana ja otsa rypyssä edestakaisin kotinsa\npuutarhassa. Hän oli nyt kookas ja kaunis nuori mies, mutta rintakehä\noli sisään painunut, ja hartiat olivat kumarassa kuten kirjatoukan\nainakin.\n\n\"Mitä poikani miettii\", kuului samassa tohtorinnan iloinen ääni.\n\n\"Parhaaseen aikaan tulitkin, äiti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!\"\nHän tarttui äidin käteen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien\npihlajien juurelle.\n\n\"Kesämatkasiko taas on mielessäsi?\"\n\nErkki nyykäytti päätään.\n\n\"Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan\nyksinkertainen.\"\n\n\"Eipä niinkään! Ei haluta lähteä maata kiertämään ja laiskanpäiviä\npitämään tietämättä ensinkään mihin pyrkii, vaikka jo on tämän ikäinen.\"\n\n\"No, mutta Erkki, älä nyt ole lapsellinen.\" Tohtorinna hymyili. \"Olet\nvalmiiksi vihitty maisteri, ja siinä on ensi askel. Tähän asti olet\npannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistystä.\nLähde Suomea kiertämään. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja\nihmiselämää. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin päättää mille\nalalle antautuisit.\"\n\nErkki oli hetkisen ääneti. Alakuloisuus, melkeinpä raskasmielisyys\nkuvastui hänen kauniilla kasvoillansa, kun hän vihdoin jatkoi: \"Äiti,\nsinä tunnet minut ja tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä oikeastaan\npelkään lähteä ulos elämään.\"\n\nTohtorinna katsoi kysyvästi poikaansa.\n\n\"Niin, minä pelkään\", jatkoi Erkki, \"sillä elämänihanne on edessäni\nsuurena ja pyhänä, mutta todellisuus on sen kanssa mitä kauheimmassa\nristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen välillä, ei\nkerrassaan missään. Räikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt\nparempaa niiden joukosta, jotka mennyttä aikaa ylistävät -- samoin\nnykyaikaa ihailevien joukosta, yhtä turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat\nkilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siinä katsota, poljetaanko\nlähimmäisen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja tämä\nihmiskunta, sekö on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekkäisyytensä orja se\non, ei muuta.\" Hänen äänensä värähteli katkerana.\n\n\"Mutta, Erkki, sinä et aina ole ajatellut näin. Muistatko miten\nelämänhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka\nolit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erilläsi heistä,\nmutta sitte aloit ymmärtää heitä. Nuoruuden ilo oli elpyä rinnassasi ja\n--\"\n\n\"Niin, äiti, se _oli_ elpyä, mutta sitä katkerampaa oli pettymys.\nToverini ja minä, meidän piti lähteä ulos elämään Suomen ja suurten\naatteiden palvelukseen. Meidän piti yhtenä miehenä, käsikädessä astua\ntotuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten kävi? Me astuimme eri teitä\nkukin oman onnensa hyväksi pyrkimään ja ponnistelemaan. Mikä suurta,\nmikä totta ja jaloa, sitä piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen\nhyväksi jotain tehdäkin -- lähinnä omaa etua -- Ja entä se elämänihanne,\nmiten kävi sen? Se oli nähtävästi liian korkealle asetettu. Se oli\nsaatava lähemmä, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa\ntapauksessa oli se -- unohdettava. Semmoista on elämä, äiti.\"\n\nHän vaikeni. \"Äiti\", lisäsi hän sitten vitkalleen, \"minä pelkään lähteä\nuusia kokemuksia ja uusia pettymyksiä kohden.\"\n\nTohtorinna oli hetken ääneti, kuin miettien mitä vastaisi. Sitten sanoi\nhän hiljaa ja lempeästi: \"En luule että sinä tahdot olla ihanteillesi\nuskoton, olivatpa toiset mitä tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin\nuskollisuuteen. Eikö niin? Mutta luuletko sillä parantavasi elämää, että\nristissäkäsin jäät suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua\nluostarikammioihin, vai mitä?\"\n\nErkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: \"Jos todella tahdot\nlähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis\nreippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!\"\n\n\"Oh, sinua äiti, millainen olet!\"\n\n\"Niin, niin! Mutta\", jatkoi tohtorinna vakavammin, \"kaksi neuvoa annan\nsinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko\nihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit.\nMutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden\nvaltoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.\"\n\nTohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle.\n\"Lopuksi\", lisäsi hän leikillisesti, \"toivon sinulle parempaa seuraa\nkuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain\nmielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!\"\n\n\"Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin\", sanoi Erkki\nhymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin.\n\nSaamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän\nkulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin\ntuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon\nrinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset\najatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa\nkaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä.\n\nKun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa\nmiten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi.\nYönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella,\njossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän\ntuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät\nhäntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän\ntalonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän\ntyöhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta\ntoiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset,\nsukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen,\nluotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa,\nmutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa,\njoka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi\nmuuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen,\nettä jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, -- ei ainoastaan\nulkonaisessa, -- vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se\nuskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä,\nmuuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä\nojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi\nvoittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla.\n\nErkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n\nkaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä\nluokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään.\n\nHäntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä\nerittäin kaunis kesäinen ilta.\n\nHän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan\nkanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen\npäänaluseksi.\n\nElokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi.\nMäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke,\njohon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa\nkotiin.\n\nKesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken\nmuun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua.\n\nHän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan\nläheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat\nhänet todellisuuteen.\n\nErkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät\ntulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin\nhitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta\nei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen.\n\nHän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas\nsävel kajahti ilmoille: \"Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot\nja rannat?\" Kahteen kertaan toisti laulaja:\n\n      \"Käy, sydän kärsivä, sovinnon\n      Ja soinnun kevät tääll' antaa!\n      Oi, Luojan laupeus on loputon\n      Ja rakkaus vailla on rantaa!\n      Kuin taivas sees, meret siniset!\n      Kuin meidät, kalpeat kukkaset,\n      Maa kaunis, vehreä kantaa!\n\n      Maa laaja vehryt ja vapaa on,\n      Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa,\n      Ja köyhä Suomemme, kullaton,\n      Se suurna, sulona hohtaa;\n      Tääll' laulu ilosta säihkyy niin,\n      Vaan haikeutt' utuista unelmiin\n      Myös kevään kerkeys johtaa.\"\n\nSanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä.\n\nErkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän\njuuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto,\nsemmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä\npaljon, tuota \"haikeutta utuista\", jota unelmiin aina \"kevään kerkeys\njohtaa.\" --\n\nEntä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen\nkäyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään\nhaihduttaa. --\n\nAlkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen\nyösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui\nhänen korvissaan: \"Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll'\nantaa!\"\n\nSeuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia\nkohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon\npikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.\n\nEilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien\ntoverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin,\nvanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.\n\nHän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä\nkääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita.\n\n\"Erkki! Mutta sepä jotain!\" Ääni oli maisteri Saarion.\n\n\"Kas vaan, no päivää, Kaarlo!\"\n\n\"Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri\nSelmer. -- Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme\nmaalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.\"\n\nErkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan,\njoudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin,\nja niin sitä lähdettiin.\n\nErkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni\ntuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet\ntavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut --?\n\n\"Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.\" Kaarlo osotti piiskan varrella\nmetsästä pilkistävää talon nurkkaa.\n\n\"Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa\", huomautti Erkki\nAuneen kääntyen.\n\n\"Niin\", vastasi hän \"ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu,\nhonkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin\nystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes\nkaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet\numpeen, seuraten luonnon kehitystä.\"\n\n\"Oletteko haaveilija?\"\n\nAune heläytti iloisen naurun. \"Onko luonnonihailija aina haaveilija?\"\n\n\"Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.\"\n\n\"Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne\nvaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan\ntäynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn\naihetta.\n\n\"Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa\nkehittämään haaveilijoita. Eikö totta?\"\n\n\"No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.\" Aune nauroi iloisesti.\n\nSamassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti\nohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. \"Tässä alkaa Tähtiniemen tie.\nTämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole\nkaunis, tämä siimekäs koivukujamme?\"\n\n\"Hyvin kaunis\", myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen\ntavattoman kauniita muotoja.\n\n\"Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla\",\nhuomautti Kaarlo.\n\n\"Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen\nyhteisvaikutuksesta\", lisäsi Aune.\n\n\"Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen\ntuloksia?\"\n\n\"Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.\" Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi\nrattailta maahan.\n\nTähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta\nlukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta\nvasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen,\noikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä,\nvastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli\nkasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske,\nkun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi\nrantakiviä huuhtelivat.\n\nItse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat\nkorkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka\nsopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi\nhetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain\nnautti täysin määrin.\n\nVarhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos\npuutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea\nja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä.\n\n\"Jatkakaa, neiti Saario\", pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan\nlopettaa. Ja Aune jatkoi:\n\n      \"Käy, sydän kärsivä, sovinnon\n      Ja soinnun kevät tääll' antaa!\"\n\nTuossa se siis oli tuo tuttu ääni!\n\nErkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne\nmenossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja\nmiksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen?\nSehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa.\n\nIhmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se\nErkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla\nsurumielisyyttä äärettömän paljon.\n\nNe synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut,\nvaltasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa.\n\"Neiti Saario\", sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, \"se oli\nkaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.\"\n\n\"Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on\nsopusointua ennen kaikkea.\"\n\n\"Vai on elämä teistä sopusointuista?\" Erkki hymähti katkerasti.\n\n\"Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava\ntulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.\"\n\n\"Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne,\nniinkö?\"\n\n\"Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.\" Hän hymyili\ntaaskin.\n\n\"Siltäpä näyttää!\"\n\n\"Maisteri Selmer\", Aune katsoi häntä vakavana silmiin, \"te olette\nivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän\nvakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo\nniin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja\nsydäntäsärkeviä, siksi _täytyy_ meidän olla iloiset.\"\n\n\"Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.\"\n\n\"Ei\", sanoi Aune vakavasti, \"se riippuu siitä millaista ilomme on.\nLöytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta\nlöytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä\npäivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä\naurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada,\nmutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse\npäivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos\noikealla tavalla otamme iloista vaaria.\" Aunen silmät säteilivät, kun\nhän loi ne Erkkiin. \"Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa\nja luottamusta Jumalaan?\"\n\n\"Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.\"\n\n\"Eikö teillä sitten ole\", aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä.\nHetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti:\n\"Ajatteletteko te sitten toisin?\"\n\n\"Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni\nuskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta\nolen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät\nepäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.\"\n\n\"Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!\" Se totinen ilme, joka\nhetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas\nsäteilemään.\n\nLäheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa.\nKatsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain\nhiljaa: \"Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos,\njonka voin antaa.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa,\nvai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin\näkkiä oli se käynyt!\n\nHän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja\nuudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut.\n\nHän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen\nmuutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä\nkuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin,\ntunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan\nHeikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli\nluullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan\npapeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä\ntunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista,\nköyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen\nopin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana\nkestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut\nelämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä\nsäilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli\nkerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin\nhalunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja -- ja -- -- --\ntyttärenä heidän luokseen tulla.\n\nOi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin\nvanhempia!\n\nKaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä\nkiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä\nselvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus.\n\nMissä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli\nEevin ainainen ajatus.\n\nHeikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta\nyhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa.\nTavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi\nHeikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki\nnämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään,\nmiten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa.\n\nHeistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana -- vähän sen jälkeen kun\nsukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta -- rovastin perheineen\npalatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi\nvakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on\npapin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa.\nTyöntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana\nmatkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. --\n\nEevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli\ntuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä.\n\nSitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat\nkihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset.\n\nHe päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin.\nEevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä\neivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi\nviehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä\nmetsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt\nEevinkin onni.\n\nMuutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen\nlevottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista\nolisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he\nyhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen.\n\nOlisi sekin hauskaa!\n\nEevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.\n\nHän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli:\n\n\"Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.\" -- Ja niin hän puhui asiasta.\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n\"Entä nyt\", sanoi rovasti vaimolleen, \"sinne meni nyt tyttö typykkämme.\"\n\n\"Minusta se on liian aikaista\", sanoi ruustinna päättävästi. \"Ja entinen\njuoksupoika vielä!\"\n\n\"Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?\"\n\n\"Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen,\njoka tarjoksi tulee.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia\nkeinutuolillensa, \"valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit,\nmuijaseni.\"\n\n\"Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!\"\n\n\"Puhutaan, puhutaan\", myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien\ntuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties\nmikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi\nruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa.\n\nSiten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville\nyksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille\nosoittaa: \"hän on minun, minun, minun!\"\n\n\"Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla\nyhdessä\", valitteli Eevi. \"Julaistaan jo!\" Ja niin kiihkeä oli hänen\npyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi.\n\nSalaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se\nhämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo\nankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin?\nMiksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen\nkeskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin\nrouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta\nsellaista odottanut?\n\nEntä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä?\nKummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja\npaheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin\nonnitteluja pappilaan.\n\nNyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän\nsuuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa\npuutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden\nihanimpia kotionnen kuvia.\n\nNäin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä\npuutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää\npitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen\ntaakseen ja kumartui häntä suutelemaan: \"Mitä kultani miettii?\"\n\n\"Hui, miten minua säikäytit!\" Eevi punastui. \"Älä nyt ole vallaton, vaan\ntule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!\"\n\n\"Häähametta.\"\n\n\"Oh sinua, tyhmeliini!\"\n\n\"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut\npuolivillapuvussakin.\"\n\n\"Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. -- Katso, tämä on\nMaijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina\nsylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?\"\n\n\"Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?\"\n\n\"Niin teen\", ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: \"Olen\njuuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni,\ntoverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän\nhauskaa! -- Katso, tässä on etehinen\", hän piirusti hiekkaan, -- \"ja\ntästä mennään ruokasaliin.\"\n\n\"No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina,\nvaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.\"\n\n\"Hökkeliin! Hui sinua!\"\n\n\"Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.\"\n\n\"Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi\nja --\"\n\n\"Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!\"\n\n\"Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon\npesäpaikaksi, eikö niin?\"\n\nHeikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki,\nseurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa.\n\n\"Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle\nmaailman matkalaiselle\", jatkoi hän miettivästi.\n\nHe vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä\nkätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: \"Sinä oma rakas, rakas\nystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun\ntulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.\" Hän vaikeni. -- \"Valoisaksi\nolet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet\", jatkoi hän hiljaa äänen\nvärähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta.\n\nSilloin kohotti Heikki päänsä. \"Valot ja varjot kai vaihtelevat\nmeidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä\npelkää kumpikaan.\"\n\nHän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti\nkesäisen auringon mailleenmennessä.\n\nTästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla,\nsuuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä,\njoka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä\nviettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja\nnämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.\n\nRistiriitaisuutta lisäsivät vielä ne perin vastaiset vaikutukset, joita\nEevi äidiltään ja Heikiltä sai. Alussa eivät tosin äidin mielipiteet\nmitään vaikuttaneet Eeviin, mutta sitä myöten, kun hän näki äidissä\nsaavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli hän\nhuomanneeksi, mitä oikeutettua ja hyvää saattoi äidinkin ajatuksissa\npiillä. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut --\nvarsinkin sen julkaisua -- oli käynyt myöntyväisemmäksi nähdessään,\nmiten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pitäjällä\n-- etenkin kaikki joilla oli täysi-ikäisiä tyttäriä -- melkein\nkadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, että\nEevi joskus turvautui äitiinsä, kun sattui erimielisyyksiä Heikin ja\nhänen välillänsä, ei äidin mielestä suinkaan asiaa pahentanut,\npäinvastoin.\n\nRovasti katseli asiain menoa syrjästä ja arveli mitä arveli, mutta antoi\nkaikkien olla rauhassa ja pitää huolta omista asioistansa. Ainoastaan\nkerran -- kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt -- oli hän\neräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa\nmonivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan.\nYksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja\npeittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se\nihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi\nonnelle tietä valmistaa, varsinkin siellä, missä niin eriluonteiset ja\nniin eri kasvatuksen saaneet henkilöt kuin Eevi ja Heikki tahtovat\ntoistensa tovereina kulkea läpi elämän. Se sana pitää paikkansa\navio-elämässäkin, että joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen,\nja päinvastoin. Ainoastaan se, jolla on päämääränä _tehdä_ onnelliseksi,\nvoi itse _tulla_ onnelliseksi. Mutta siellä, missä todella löytyy\nrakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyväksi, siellä on\nonni myöskin taattu.\n\nEevi itki isän näitä puhuessa, ja syvästi liikutettuna puristi Heikki\ntulevan appensa kättä. Tämä oli vakavin hetki heidän kihlauksensa\njälkeen. Heidän täytyi kysyä itseltään, oliko heillä todella sitä\nrakkautta, joka on valmis kieltämään itsensä ja uhrautumaan toisen\nhyväksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heillä\nedellytykset tulla onnellisiksi?\n\nHeikki puolestaan oli kohta selvillä siitä. Tulipa onni tai onnettomuus,\nhän oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun hän kosi.\nNyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä.\n\nEevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin\nrakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä\nHeikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän tunsi, miten tukeva oli se\nkäsi, joka häntä kannatti, miten luotettava se sydän, joka hänelle\nsykki, ja hän työnsi luotaan kaikki kysymykset ja epäilykset varmana\nsiitä, ettei hän voisi elää, ei tulla toimeen ilman Heikkiä ja hänen\nrakkauttaan.\n\nMitä Eevi tänä hetkenä tunsi, se tuli monet kerrat vielä kovan koetuksen\nalaiseksi. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itselleen, olisi hänen\ntäytynyt myöntää, että hänen rakkautensa tuskin välttävästi kesti\nkoetukset. Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että\nsanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän\nperustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat\nhänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä,\njoka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa\nrikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. Hän, jota\nkaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, hän oli valinnut Eevin\nsydämensä ystäväksi ja oli kantava hänet läpi elämän voimakkailla,\ntukevilla käsivarsillaan. -- --\n\nMutta tuli toisenlaisiakin hetkiä, ja ne täyttivät Eevin mielen\ntuskallisella kauhulla. Kun Heikistä pitäjällä puhuttiin pahaa, jota\nmyöskin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta\nsattui hän kuulemaan vähemmänkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi\nruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siitä, että Eevi, joka\nkyllä olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin\nmitättömään mieheen -- pappiin talonpoikaissukua -- silloin suuttui Eevi\nja sanoi Heikkiä tuhat kertaa paremmaksi äidin koko aatelista sukua.\nMutta jälkensä jätti tapaus kuitenkin.\n\nVielä paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, minkä Eevi Elsalta sai.\nEevi ei tiennyt kerrassaan mitä tehdä, niin onneton oli hän siitä. Sen\nsijaan, että Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi\nkirjeessään hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksiä ja\nvastaväitteitä jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eikö\nse ollut erehdystä kaikki? Pitäisikö Eevi Heikistä yhtä paljon, jos\nkaikki häntä moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen\nitsessään mitään onnea ollut, ei ensinkään, vaikka moni\nlapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein määrä rakkautta\nsaattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen vähänkin tingittiin,\noli se -- naiselle ainakin -- ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle.\n\nEevi joutui tästä aivan ymmälle. Voi sitä Elsaa, minkälainen oli! Aina\njärkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan.\n\nEevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje\noli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli\ntehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan\nkuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa.\n\nKaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä,\nsillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen\nkaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi\nlempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä,\nmiten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua,\nsillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta.\n\n\"Mattiko vai Maija nyt puvun saa\", kysäsi hän asettuen kivelle istumaan\nEevin viereen.\n\n\"Koeta arvata\", Eevi piiloitteli työtään.\n\n\"Mistäpä minä. Näytä pois!\"\n\n\"Katso\", Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun\npöytäliinan. \"Tämä on kotiamme varten.\"\n\n\"Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?\"\n\n\"Mitenkäs muutoin?\"\n\n\"Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille --\nkuinka sinä voit! Tiedäthän\", lisäsi hän lempeämmin, \"etten voi saarnata\ntoisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan\nitsensäkieltämistä.\"\n\n\"Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme\nkomeaksi tee.\"\n\n\"Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie\nkoko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen.\n_Minä_ en koskaan voi sitä sallia.\"\n\n\"Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani\nkäsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja\nniinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta\nsinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.\"\n\n\"Eevi, kuinka sinä voit\" -- hän katkaisi puheensa -- \"en ilolla koskaan,\nmutta velvollisuudesta.\"\n\n\"Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?\"\n\n\"Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.\"\n\nEevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki\noven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan\nkauheaa!\n\nItse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka\ntaaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut\nHeikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi\nnoussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen,\nankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin\nerehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?\n\nSemmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive,\naina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä\nkihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas\nepäsointuista ja ristiriitaa täynnä.\n\nMitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi?\n\nOli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty.\nEeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä\nhäneltä vaatia.\n\nEevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta.\n\nMutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään?\n\nHän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan\nomantunnon sitä vaatiessa.\n\nTuo omatunto, se se aina vastuksena oli!\n\nMutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen\nihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa\ntotteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla\nhänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän\nkaidalla tiellä kulkemaan.\n\nMutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä?\nSaisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen\nkenties jo kadottamaisillaan?\n\nHäntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta\npitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se\nhänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko\nja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä\nvoimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä\ntäysin onnelliset.\n\nEevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen\ntyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän\nhuomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa\ntapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja\nhänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan\nhalailemaan.\n\n\"Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!\"\nVanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. \"Voi hyvänen\naika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!\" Vanhus hymyili ja niiaili\nminkä ehti. \"Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla,\nsemmoisen sydämenruusun kun on saanut -- ja entä teillä sitten, hyvä\nneiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!\"\n\nSanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin\nlevottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan\nmatkaansa.\n\n\"Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!\" Sanat soivat yhä Eevin korvissa.\n\nNiin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki\ntekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena,\nihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa\nkauniin toteutumisen. -- -- --\n\n-- -- -- Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta\nHeikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut\npäätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa.\n\n\"Anna anteeksi, Heikki rakas!\"\n\n\"Sydämestäni.\" Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas.\n\n\"Heikki, sinun täytyy auttaa minua!\" Eevi painoi päänsä hänen olallensa.\n\n\"Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi\ntinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa\ntaakseen katsoa.\"\n\n\"Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista\nsitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan\nminusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.\" Eevin pää painui\nalas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan.\n\nHeikki veti Eevin polvellensa. \"Älä sano niin, ethän? Jumala huolii\nkaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun\nkerran saan sitä tehdä. -- Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun\nrakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi,\nkestää!\"\n\nHän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi\npuoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä\nkerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten\nsydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen\nliikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin\nsulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä,\njok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja\nrauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli\ntulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä,\nmelkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä\npukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele\npuuttuivat vielä.\n\nSilloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. \"Elsa!\" Eevi\nkavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan.\n\n\"Älä itke\", varoitteli äiti, \"silmäsi tulevat punaisiksi.\"\n\n\"Elsa, rakas Elsa!\" Eevi hymyili läpi kyynelten. \"Tule viereeni tänne!\"\nHän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi\nkahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen.\n\n\"Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi\", tuli äiti muistuttamaan, ja\nElsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte\npoistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin\nkiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän\nyhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa.\n\nOvi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen\nrakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.\n\n\"Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi.\nTunnen suuren kykenemättömyyteni.\"\n\n\"Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!\" Eevi nojautui\nvavisten sulhaseensa. \"Voitko sinä todella minua rakastaa?\"\n\n\"Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.\"\n\n\"Autathan minua sitten?\"\n\n\"Jumala meitä molempia auttakoon.\" Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi\npainoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen\nkotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa\nseurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi\npäivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun\nja uudenvuoden välillä.\n\nKohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin.\n\nErohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli\nusein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin\nrinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut,\ntuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat\nnyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas,\nhyvinkin raskas.\n\nTurkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla.\nKyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun\nhän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset\nmieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään\nkuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa\ntalvi-iltaa -- Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen\npilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo\nkoonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten\nsilmiä.\n\nEeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain?\nOliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren\nsydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin\naamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus -- tuntuuko\nse ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? -- Vilusta värähtää\nsilloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset\nkatoavat.\n\nEevi painautui lähemmä Heikkiä. \"Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa.\nMinua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun\nrinnallasi?\"\n\n\"Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun\nnyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä\nolen niin köyhä antaja.\"\n\nEevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne\nuudelleen virtaamaan.\n\n\"Katso, Eevi\", jatkoi Heikki, \"elämä on usein sellaista kuin tämä\nmatkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on\njokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen\nhyväksi.\"\n\n\"Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.\"\n\nHeikki hymyili hänelle. \"Sinulla on niin hellä sydän, Eevini.\nTuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen\nvalinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan\nvaatia lujuutta häneltä itseltään.\"\n\nEevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut\nsanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin\ntulevaisuus. \"Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?\"\n\n\"Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä\nsaavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että\njo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin\njos heitä rakastan. Sinä Eevi\", jatkoi hän yhä kiihkeämmin, \"olet\nensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt.\nKauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana\nminulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo\ntunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus\nvoitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei\nse tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta\nautathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille\nesikuvaksi ja minulle tueksi.\" Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä\nlämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle.\n\nTuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti\nesiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin\naallot aavalla merellä.\n\nPuoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten\nkuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat\nsuojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä\nsisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä\nseisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili\nkahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin.\n\n\"Hyvänen aika, nyt ne tulevat.\" Hän hyppäsi ulos.\n\nPastori auttoi nuoren rouvansa reestä. \"Maija, rakas vanha Maija!\" Eevi\nkavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori\nvieressä. \"Heikki, rakas Heikki, sinäkö\" -- -- Eevi loi kiitollisuutta\nsäteilevän silmäyksen mieheensä.\n\n\"Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi\", sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa\nkäteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi\n\"terve tuloa\" pikku emännälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo\nkesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan\nseutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas\neronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat\nolleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja\nvanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota!\n\n\"Telle est la vie, un long adieu\" [\"Sellainen on elämä, pitkä\nhyvästijättö.\"], kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja niissä sanoissa\nvärähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet.\n\nEevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen\nkotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli\nrevittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli\napulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä\nlie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus.\nToisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen\noli takapiha, navetta ja sikolätti.\n\nOli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille.\nKyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli\nympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita\noli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri\nsika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä\nporsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko\nravisteli rikkaläjää.\n\nKauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.\n\n\"Anna tänne kätesi.\" Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija\ntavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut.\n\n\"Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet\", vaikeroi Eevi heittäytyen\nkeittiössä olevalle penkille.\n\n\"Niin\", sanoi Maija tyynesti, \"kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy\nasua kanojen ja porsaiden parissa.\" Mutta kun Eevi samassa purskahti\nitkuun, säikähti Maija.\n\n\"Hyvänen aika, rouva kulta, ei sitä niin saa itkeä, pannaan vaikka\npeittoon se pihanpuoleinen ikkuna.\"\n\nEevi yhä vaan itki.\n\n\"Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se\", ehdotteli\nMaija. Mutta ei sekään näkynyt Eeviä ilahduttavan. Hän yhä vain\nnyyhkytti aivan sydäntäsärkevästi.\n\nSilloin pujahti Maija portaille, missä pastori valvoi kuormain\npurkamista. \"Kuulkaa\", Maija nykäisi nutun liepeestä, \"rouva pani niin\npahakseen ne tään talon elävät, ettei nyt muuta voi kuin itkeä. Jos\npastori toimittaisi sisään sen hänen pappansa antaman uuden\nkeikkatuolin, niin siihen ehkä ikävä asettuisi. Minä pyörähdän tupaan\nkahvipannua lainaamaan, että saan vähän vahviketta keittää.\"\n\nJa menossa oli jo Maija.\n\nEnsimäistä surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yhtä surkeita.\nOlot eivät ensinkään näyttäneet paranevan, päinvastoin. Eeville kävi yhä\nvaikeammaksi voittaa raskasmielisyyttään. Hänen terveytensä oli\nheikontunut, ja olot paikkakunnalla kävivät hänelle yhä enemmän\nsietämättömiksi.\n\nLehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettelöistään.\nSivistyneitä oli siellä tuskin nimeksikään, sillä ne harvat säätyläiset,\njoita siellä oli, olivat ainakin yhtä sivistymättömiä kuin muutkin\npitäjäläiset. Asutus oli harvaa ja köyhyys suuri. Varakkaita -- ja\nahneita -- talollisia oli tosin muutamia, mutta nämä joivat kilpaa\npitäjän \"herrojen\" kanssa, sillävälin kun muu kansa elää raahusti\nköyhyydessä ja tietämättömyydessä. Huonolla kannalla olivat kaikki\npyrinnöt pitäjässä, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelmää.\n\nKun Heikki vähitellen pääsi olojen perille, ei hän seurakuntaa\nsäästänyt. Yhä ankarampana kaikui hänen äänensä saarnastuolista, ja yhä\nuseampi sai papiltansa yksityisiä nuhteita. Ankaruus herätti vastustusta\nja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten kävi Heikin ja hänen\nseurakuntalaistensa väli kireäksi.\n\nEnnen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai hän\nvastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei hän kuitenkaan paljon siitä\nhuolinut. Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden\nvaltoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti\nhänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä\ntuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt,\npäivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se\nhänelle kävi.\n\nMiksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eivät\nihmiset hänen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja\nkatkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja hänen elämänsä. Olisihan\nHeikki voinut puhua vaimoväelle, joka aina mielellänsä Jumalan sanaa\nkuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin\nvelvollisuus käydä kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pitäjän\nmahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelijöiksi. Mikä siitä nyt oli\nseurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja hän\nitse, hän, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken\nonnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi\npuolisoksi. -- Ei ollut täällä isää, ei äitiä, ei ystävää ainoatakaan,\nei edes kotipuolen kaunis luonto häntä täällä ympäröinyt. Lakeat maat ja\nkivikkorinteet olivat hänen nykyiset näköalansa. Kyyneleet nousivat\nhänelle silmiin, kun hän niitä katseli. Hän oli kuin vieras vieraalla\nmaalla.\n\nMutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin\nturvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli\nhyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli\npieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat\nhilpeästi rannoille. -- Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän\nunohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä.\nTänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän\njuhlahetkenä muisteli.\n\nMutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä\nhuoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon\ntakapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset\nehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket\nerinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt\npastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: \"Jo se vähän taas nauroi.\nKyllä sen ikävä vielä asettuu.\"\n\nHeikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse\nei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä\nsuruun. Sitä ei Eevi unohtanut.\n\nOli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade\nsinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin\nviluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa\nompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja\najatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken\nmielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut.\n\nOlikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta\ntodellisuus oli hänestä niin synkän synkkä.\n\nHän otti kirjeen käteensä ja luki: \"Oi Elsa, mitä onkaan elämä?\nYhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa,\nsitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka\ntätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät\nminusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden\nsuhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö\nheillä ole oikeuttakin siihen.\n\nPitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä?\n\nOi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne\novat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden\norjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi,\neikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut\nsurmaavat. --\n\nKoko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä\nniinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä\ntoiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin\nsuruissaan värähtelee.\"\n\nEevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän\ntunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen.\nEivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes\nrauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.\n\nNäihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta\nmärkänä astui sisään.\n\n\"Päivää, Eevi!\"\n\n\"Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?\"\n\n\"Sairaan luota\", Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. \"Onpa hauskaa\npäästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.\"\n\n\"Missäpä niiltä suojassa olisi?\"\n\n\"Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!\"\n\n\"Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.\"\n\nHeikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli,\nsitten purskahti hän itkuun.\n\n\"No, mutta, Eevi!\" Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi\nleikillisesti hänen käteensä. \"Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti\nme sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.\"\n\n\"Eikä sinun ivailla.\" Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten\nseurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä\nitseään. \"Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.\"\n\n\"Anna anteeksi\", Heikin ääni oli kylmä. Hän ei enää jaksanut tehdä sitä\nystävällisemmäksi. Hän oli jo niin monen monet kerrat ollut\nystävällinen, varoittava, lohduttava tahi leikkisä. Kaikki oli turhaa.\nNyt ei hän enää jaksanut.\n\n\"Eihän sitä voi pyytää anteeksi, että puuttuu hienotuntoisuutta toista\nkäsittämään.\"\n\nHeikki lensi punaiseksi. \"Ei ainakaan puutu tahtoa siihen\", sanoi hän\nhetkisen kuluttua.\n\n\"Onhan se jo jaloa!\" Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja\nheittäytyi vuoteelle itkemään. Heikki istui hetkisen eteensä tuijottaen,\nnousi sitten, pyyhkäisi tapansa mukaan kädellä otsaansa ja asettui\ntyöhön.\n\nIllemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki vielä työtä\ntehden. Hetkiseksi keskeytti hän kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti\nesille kirjeen. Hän luki uudelleen sen viime sanat: \"Teitä saattaisi\nvaikka käräjiin vaatia hävittömästä kunnianloukkauksestanne, mutta\nolkoon nyt sillä, että itsellenne ja muille ilmoitan, miten\nhäpeämättömän rohkea te olette.\"\n\nHeikki huokasi. Tämä oli seuraus hänen saarnoistansa. Hän lähensi\nkirjettä kynttilän liekkiin. \"Tämä ei saa Eevin nähtäväksi tulla.\nSäästyköön häneltä ainakin se suru.\"\n\nKun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista.\nKynä kulki kuin itsestään. Sana toisensa jälkeen syntyi paperille, lause\nliittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis.\n\nEi kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli hänen ankarat\nnuhdesanansa, aavistanut, että hänen niitä kirjoittaessaan polttava\ntuska oli asunut hänen omassa povessansa, ja että se tuska oli saanut\nhänet vielä entistä ankarammin tuomitsemaan kaikkea syntiä ja\nheikkoutta. Kuulijat näkivät hänessä ainoastaan ankaran, jyrkän ja\ntunteettoman papin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nLunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan\ntaakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti.\n\nHiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja\npenkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen\nkanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä\nja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa\ntorkutti.\n\n\"Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?\"\n\n\"Vielähän sinne on noin tunnin matka.\"\n\nErkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota\nhän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi\nsilmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen\ntiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.\n\nOdotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit,\nsisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään\nTähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut.\nSeuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja\nkesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä\nhoukutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.\n\nAune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He\ntunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä,\navomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut\nlapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut\nsynkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa\nystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut\nTähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen\nsiellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan,\njonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli\nhaudattu.\n\nKaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein\nhartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä\nhän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä\nleikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä\nsen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.\n\nHymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen\nkouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli\npuhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta,\njoka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut\nhymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän\noli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.\n\nMutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut\nsiitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi\nhänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi\nsen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli\noppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen\nhilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka\nErkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki\ntullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada\nlukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli\nkäynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen\njohdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli\nsilloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: \"Älkää minua\nsäälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.\" Erkin olisi\nsilloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa,\nmutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat\nja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken\nnyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen\nsanoja oli seurannut. -- Pian hän sen taas oli näkevä.\n\nTähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut\njärjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta.\nJok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus\noli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta\nja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot\npeittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen\nyksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa\ntuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat\nkynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. --\nVierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune\nmielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja\npian olisi illallinenkin häntä odottamassa.\n\nMiten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. -- Aune seisoi\nhetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän\näkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa\nsäikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa.\n\nAunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien\nvarjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän\nyläpuolella riippui äidin kuva.\n\nTullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan\neteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa\nlapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? --\n\nVasta kun ulkoa kuului kulkusten kilinä, heräsi Aune ajatuksistaan. Puna\nnousi hänen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi hän\netehiseen, jonne tuli parhaaksi nähdäkseen Erkin valkeana kuin lumiukko\nastuvan sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena päivänä senjälkeen, kun Erkki oli Tähtiniemelle saapunut, jäivät\nErkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltapäiväksi kotiin. Aunen isä, tohtori,\nläksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset pääsivät mukaan erään\nkoulutoverinsa luo.\n\n\"No sisko, miten nyt iloksi pannaan\", kysäisi Kaarlo laskien kätensä\nAunen vyötäisille ja ketterästi pyöräyttäen häntä ympäri salin\nlattialla.\n\n\"Iloksiko? Sitä en tiedä, mutta minä puolestani aion mennä isän\nhuoneeseen katsomaan takkavalkeata.\"\n\n\"Entä jos meitäkin kutsuisit sinne. Eiköhän olisi siinä iloa kyllin, vai\nmitä arvelet, Erkki?\"\n\nErkki ei aluksi kuullut, mistä oli puhe, hän oli syventynyt Aunen\nnuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mikä oli kysymyksessä, oli hän\nkohta valmis. Kolmisin he siirtyivät vanhan tohtorin huoneeseen, jossa\niloinen takkavalkea uuninsa räiskyi, ja jonka toisesta päästä\nvarjostimen peittämä lamppu loi himmeää valoansa. Aune asettui pienelle\njakkaralle vastapäätä valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin\nläheisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. \"Hohhoo, miten\nmukavaa tämä elämä on!\"\n\n\"Tämmöistä hupia ei Helsingissä suoda\", huomautti Erkki.\n\n\"Ei usein ainakaan.\"\n\n\"Mutta kuulkaa\", keskeytti Aune, \"minulla olisi pieni ehdotus.\nPidetäänpä tässä iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meistä\nottaa osaa, eikö niin?\"\n\nKaikki olivat myöntyväisiä, mutta miten päästä alkuun?\n\n\"Sinä, Kaarlo, saat kunnian alkaa!\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane\nsinä, Aune, vaan alkuun. Naiset, nehän nyt etunenään työntäytyvät.\"\n\n\"Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua,\neikö niin?\"\n\n\"No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin 'todellista\nnaisellista sielua', niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä.\nKatso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja\ntätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?\"\n\n\"Saanpa kyllä. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen?\"\n\n      \"Täss' istun suojassani\n      Ja katson hiilokseen,\n      Se leimuaa, se hehkuu\n      Ja hiipuu hiljalleen.\n\n      Noin sydämessä mulla\n      Myös tunteet vaihtelee,\n      Ne leimuaa, ne hehkuu\n      Ja hiipuu hiljalleen.\"\n\n\"Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen\", toisti Erkki, \"ja\nkuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.\"\n\n\"Niin, se on totta.\" Aune silmäili vakavana eteensä. \"Se tietoisuus on\nsekä suloinen että täynnä edesvastuuta.\"\n\nKaarlo rykäisi pari kertaa -- häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin\nkeskusteluihin, -- ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä\nsyystä iloisesti: \"Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken\nhaihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa\nsiis, herra maisteri!\"\n\nErkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: \"Metsän rajassa oli talo,\ntalon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa.\nPoikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä\nviime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin\noli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha\nja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: 'kiitos neuvostasi', ja\nsamassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla.\nMutta toinen ajatteli: 'eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on\nkaikki maailmassa', ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi\nsuruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan\nkuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa\nmetsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia\ntapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä\npeljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja\nhehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. 'Sinun\ntäytyy lähteä lentoon', sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen\npesästä. -- Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti\nhetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon\nkeskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia\nkasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta\ntoiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni\npääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja\nkatseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun\nsuojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin\npuhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. 'Miten olet\nsinä niin kaunis ja niin valkea', kysyi hän viserrellen. 'Kai taivaan\nkaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.' 'Eikö se polta sinua?' 'Ei\npolta.' 'Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?' 'En, en kuole.' 'Etkö\nsinä pelkää ollenkaan?' 'Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä,\nja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?'\nSilloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi\nlentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä\ntukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt\nvasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön\nvaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt\nentistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja\nmetsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli\nkaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu.\n-- Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin\nkoivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä\nalkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä\nhän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku\nmetsätähdelle.\"\n\nAune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä\nsuoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui\nhievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen.\nHänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei\nkukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: \"Se oli\nkaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.\"\n\nErkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja\nAune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli\nmatkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi\nhän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen,\neikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän\nlyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli\nhäneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.\n\nAunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se\nselitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki\nkoskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne\nsittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä\nheidät nyt oli eroittanut?\n\nJos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen\nkuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä\nmuuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki\nollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin\nselvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen\nhaihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt\nvelvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä\ntunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen\nherättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen\nmenettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti.\nMiksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?\n\nPäivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus\nhiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen\nerehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?\n\nJo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän\nkestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi.\nKaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan\nkauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa\nhänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana\nystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.\n\nEpäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska\n-- joskin suuri -- ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä\nErkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän\nsanomattomasti kaipasi. -- \"Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa\",\noli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin,\nvastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman\nitsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan\nniiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi\ntai kärsi?\n\nHänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli\nhänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota\nrakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten\nja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut\nkokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli\nestänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli\nhuomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä\nystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli\ntässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys\nnyt sitä suuremmalta.\n\nIlmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään\nummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli\nyhtenään tuulta ja tuiskua.\n\nAune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli\nvihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin,\nettä nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui\nsiltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään\nvihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin\nihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi.\nIkkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan\nkalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi\npyyhkäisi.\n\nAune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja\nsuruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan\nohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi\nhän tehdä heidän hyväksensä? -- Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä\nkantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.\n\nSe mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa\nolennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin\nystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen\nkatseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen,\nettä hänen \"pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.\"\n\"Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!\"\n\nAune katsoi hämmästyneenä isäänsä.\n\n\"No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet\nheikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?\"\n\nMutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli\ntehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla -- -- Mitä hän ajattelisi?\nArvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!\n\nAika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli\ntulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha\ntohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki \"Turva\"\nisännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan\nisänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi\nlamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten\npaikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin\nunissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak.\nMuuten oli kaikki hiljaista huoneessa. -- Silloin kuului etehisestä\naskelia. Aune laski \"Valvojan\" kädestään ja kiiruhti katsomaan. \"Te\",\näännähti hän hämmästyneenä.\n\n\"Terveisiä Kaarlolta\", vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä\nAunelle.\n\n\"Onko Kaarlo sairastunut?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti.\nMinulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, -- minä\ntarkoitan -- Erkki kävi hämilleen -- minä tarkoitan, juuri niinkuin\nsanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?\"\n\n\"Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken\", pyyteli Aune.\n\"Kiitos, hyvinhän minä jaksan.\"\n\n\"Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.\"\n\n\"Oh\", Aune punastui, \"siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen\nhuolehtiminen syynä.\"\n\nErkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne\njouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo\nkiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. -- -- --\n\nErkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä\nistui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija\npöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin\nsoittokoneen ääreen.\n\nErkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli\nehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.\n\nKruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut.\nKasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja\nsalaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli\nsopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa.\nSiinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä\ntunnetta.\n\n\"Laulakaa\", pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin\nvastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli\nsanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan\netenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta\nteeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. --\nKesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja\njatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana\nja kirkkaana kaikui hänen äänensä:\n\n      \"On Herra sun tukes horjumaton,\n      Kun maalliset vaihettelee.\"\n\nSe oli jäähyväislaulu Erkille.\n\n\"Kiitos\", Erkki läheni Aunea. \"Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.\"\nHän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. \"Olen teille\nsydämestäni kiitollinen.\"\n\n\"Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.\" Hänen äänensä oli surullinen.\n\n\"Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?\"\n\n\"Niin kyllä!\"\n\n\"Se oli hyvin ystävällistä.\" Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein\nveitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi\nAunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken\nonnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä\nsaamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen\npelko!\n\nMutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi:\n\"Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune\nrakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän\nystävänäni -- vaimonani?\"\n\nAune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin\nkäteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki\nvastauksen.\n\nMutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä,\nkimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli\nhymyä. -- \"Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta\npuolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa,\nmutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi\nhän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.\n\n\"Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni\", puheli hän\nnostaen lapsen hymyillen polvillensa. \"Viljoseni, vienoiseni\", jatkoi\nhän poikaa kapaloiden, \"nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun\nisä tulee kotiin.\"\n\nEevi alkoi hyräillä, ja hiljaa heilahteli kätkyt. Ulkoa kuului kanojen\nkaakotusta, ja vastaisen ikkunan läpi näki Eevi sikojen myllertävän\ntakapihalla, mutta hän tuskin huomasi niitä. Hän oli vähitellen\nympäristöönsä tottunut, ja olihan sitäpaitsi nyt muuta ajattelemista.\n\nMaija kurkisti ovesta. \"Joko se nukkuu nyt, se sokurimuru?\"\n\n\"Jo nukkuu. Tule katsomaan, miten herttainen hän on.\"\n\n\"Niin on, ihan kuin pastorska pienenä.\"\n\n\"Vai niin, sitähän sinä aina sanot. Mutta paljoa kauniimpi hän kuitenkin\non, eikö niin?\"\n\n\"No, no, saattaa olla, onhan hän isäänsäkin, liekö siitä sitte\nkaunistunut.\"\n\n\"Kaunis hänestä vaan tulee, se on varma, kaunis kuin kukkanen\", sanoi\nEevi kumartuen kätkyen puoleen karkoittaakseen kärpäset pienoisensa\nkasvoilta. \"Mutta\", jatkoi hän sitte, \"mene nyt, Maija, kahvia\nkeittämään, että on kaikki valmiina, kun pastori tulee rippikoulusta.\"\n\nKupit olivat pöydällä ja Maija oli juuri kahvipannunkin viereen\nasettanut, kun Heikin askeleet kuuluivat etehisestä. Hän astui sisään.\n\n\"Päivää, mitä tänne kuuluu?\"\n\n\"Hyvää unta\", Eevi loi silmänsä hymyillen kätkyeeseen päin.\n\n\"Onpa odottamassa kaunis kahvipöytä\", puheli Heikki tyytyväisenä.\n\"Pannaan nämä vielä pappilan muorille silmien iloksi\", ja hän asetti\ntuoksuavan tuomikimpun pöydälle.\n\n\"Kiitos! Nepä kauniita!\"\n\n\"Niin, eikö todella? Ihastuin niihin kotimatkalla, siksi täytyi ne\nsinulle poimia.\"\n\n\"Sinäpä olet hyvä, kun hankit mulle kipeneen kauneutta yksin täälläkin.\"\nEevi huokasi huomaamattaan, ja Heikin otsa kävi samassa pilveen. \"Johan\ntäällä tulee kauneutta kilvan\", sanoi hän kuitenkin leikillisesti.\n\"Eivät taida tuomentertutkaan kestää kilpailua tuon veitikan rinnalla.\"\nHän läheni kätkyttä.\n\n\"Kuka hänelle vertoja vetäisi?\" Eevikin tuli viereen, ja he seisoivat\nhetken käsikädessä lastaan katsellen.\n\n\"Siitä kukkasesta saat iloa kesät, talvet\", huomautti Heikki\nmiettivästi.\n\n\"Niin\", jatkoi Eevi iloisesti, \"ja saanhan vielä lisäksi paljon\nherttaisia muistoja nyt, kun pääsen vanhempieni luona käymään. Ajattele,\nviikon kuluttua olen jo kotona, näen isän, äidin, ystävät ja kaikki nuo\ntutut, rakkaat paikat!\" \"Kyllä nekin ovat rakkaita\", jatkoi hän sitten,\n\"vaikka toista olisi palata Soinamoon.\"\n\n\"Sinne menemme joskus, kun Viljo on suureksi kasvanut.\"\n\n\"Oi Heikki\", Eevi heittäytyi hänen kaulaansa, \"oi, jos sinne todella\nkerran saisimme palata, jos saisimme yhdessä, onnellisina käydä\nnäkemässä kaikki nuo rakkaat, tutut paikat!\"\n\n\"Jos Jumala sen suo. -- Mutta ne tuumat ovat vielä tuulentupia. Nyt\najattelemme matkaasi vanhempien luo.\"\n\nHe rupesivat iloisesti suunnittelemaan Eevin matkaa, ja itselleen\nselittämättä tunnelmaa nauttivat he kumpikin siitä, että heillä nyt oli\nniin hauskaa yhdessä. Kotoisen lämpimältä tuntui ympäristö, ja\nkeskustelu oli iloista, tyyntä ja tasaista.\n\nHeikki tunsi, että tämmöinen hetki todella vastasi hänen koti-onnensa\ntoiveita. Se oli työn lomassa levon ja virkistyksen hetki. Oikein\nvaikealta tuntui sitä keskeyttää ja taas ryhtyä työhön. Mutta olihan\nmieli nyt virkistynyt ja silloin sujui työkin.\n\nHeikin poistuttua jäi Eevi yksin käsitöineen Viljon kätkyen viereen.\nHänen ajatuksensa olivat yhä kotona-käyntiin kiintyneet, ja kuva\ntoisensa jälkeen syntyi siitä hänen mielessään. Hän tulee kotiin ensi\nkertaa nuorena rouvana. Viljo käsivarrellaan astuu hän vaunuista.\nPortailla seisoo isä avosylin heitä odottamassa. Sitten tulee äiti,\näiti, joka kirjeissään on ollut niin hellä ja herttainen. Nyt, kun Eevi\nitse tietää äidin tunteet, ymmärtää hän paremmin omaa äitiäänkin, ja\nhänen käy sääli häntä muistaessaan heidän entistä epäsopuansa. Nyt\nkoettaisi hän antaa hellyyttä sitä enemmän. -- Entä sitten, kun\npappilaan tulee vieraita? -- Eevi oli jo kaikkea näkemässä ja\nkuulemassa. -- Kaikki tahtovat he Viljoa nähdä, ja kaikki häneen\ntietysti ihastuvat. Eeviä sanovat he laihtuneeksi, eikä se tee mitään.\nMutta hänen pukunsa ei ole kunnossa. Hattu on vanhanaikainen, eivätkä\nvaatteet käy hänelle hyvin. Heikille ei ole siitä puhumistakaan -- mutta\nkotona ehken asia korjautuu. Äiti kyllä pian semmoiset puutteet huomaa.\n\nTulevaisuudesta luisuivat Eevin ajatukset vähitellen menneisyyteen. Tuli\nmieleen kulunut vaikea talvi. Eevi mietti, mille kannalle asettua\nystävien kysymyksiin nähden. Kaikki sielläpäin pitivät Heikistä, sen hän\ntiesi, ja se tuntui hyvältä. Ei kukaan tulisi aavistamaan, että\nkyyneleet ja mielipaha olivat tavallisia heidän kodissaan.\nVastaisuudessa sitäpaitsi olot kenties parantuisivatkin. Viime talvi,\nsehän se ainoastaan oli ollut niin vaikea. Eevi sairasteli, ja\nselkkauksia oli seurakunnassa alituisesti. Ikävä ympäristö ja Heikin\nankaruus, kaikki synkistytti Eevin mieltä. Siitä sitten johtuivat\nepäystävälliset sanat ja loukkaukset.\n\nEevin kävi sääli Heikkiä ja sääli itseänsä. Miksi olikaan elämä\nsemmoista? Miksi se vaati niin paljo? Eihän sitä täyttää jaksanut. --\n\nMutta tästälähin olot ehken muuttuisivat. Eevi voimistuisi, paranisi\nsuhde pitäjäläisiin, ja Viljosta olisi iloa riittämään asti. Heikkikin\ntulisi myöntyväisemmäksi lapsensa tähden, ja Eevi itse saisi pojasta\nhyvitystä kaikista pettymyksistänsä. Viljon suhteen ei Eevi ainakaan\nkoskaan pettyisi. Hänessä näkisi hän sen ihanteen, jota hän tähän asti\nturhaan oli etsinyt.\n\nEevi muisti yhtäkkiä Erkkiä. Niin, -- hän oli todella kaunis ja hyvä\npoika. Vieläkin sykähti Eevin sydän, kun muistui lapsuuden ystävä\nmieleen. -- Mutta lapsuuden leikkitoveri oli leikkitoveriksi jäänyt.\nHeidän ystävyydestään ei sen enempää tullut. Olosuhteiden eroittamina\nolivat he pian käyneet vallan vieraiksi toisillensa. Ei ollutkaan\nErkistä tullut Eevin unelmien sankari, kuten hän aina ennen oli\najatellut. Sen sijaan oli Eevi tutustunut Heikkiin ja tämän voimakas,\nmutta samalla tunteellinen luonne oli kokonaan vallannut Eevin.\nYhteiselämä oli kuitenkin Eeville opettanut, että Heikin kiihkeimpienkin\ntunteitten täytyi taipua, väistyä syrjään ja nöyristyä aivan kuin\nolemattomaksi, jos sitä vaati hänen teräksinen tahtonsa, tuo tahto, joka\nmonet kerrat miekkana oli tunkenut Eevin sydämeen ja monet syvät haavat\nsiihen iskenyt. Toisin tekisi Viljo vastaisuudessa. Hän kasvaisi\nkauniiksi ja jaloksi. Rikas olisi hänen rintansa rakkaudesta, ja äiti\nylinnä sitä osakseen saisi. Onnensa Eevi silloin löytäisi, ja\nonnelliseksi täytyisi Viljonkin tulla. Kaikkea, mitä Eevi oli elämässään\nkaivannut, sitä saisi Viljo. Eevi itse kävisi edellä poimien pois kivet\nhänen poluiltansa, nostaen notkot ja mäet maahan painaen, loihtien\nkukkatarhoja keskelle erämaita. Mitä siitä, jos hän toimiinsa\nsortuisikin, kunhan Viljo saisi suureksi, saisi ihailluksi ja\nonnelliseksi!\n\nEevin ajatukset olivat hänet muassaan temmanneet, tulevaisuudesta\nsiirtäneet hänet menneisyyteen ja siitä äkkiä vieneet aikoihin vielä\nolemattomiin. Viljo palautti todellisuuteen. Mutta oli kuin hehkua\ntulevaisuuden taivaalta hänen kasvoillansa, kun hän nosti lapsen\nkätkyestä ja kiihkeästi painaen poikaa rintaansa vasten huudahti:\n\"Viljo, Viljo, miten äärettömästi me toisiamme rakastamme ja miten\nonnellisiksi me tulemme.\"\n\nVasta elokuun keskipaikoilla hankkiutui Eevi kotimatkalle vanhempiensa\nluota. Kylmiä, sateisia päiviä oli ollut monta, mutta nyt oli tuuli\npoistanut pilvet taivaalta, ja ilma oli taas käynyt lämpimäksi. Päivä\npaistoi melkein paahtamalla. Kaikki luonnossa näytti nauttivan\nkesälämmön palaamisesta. Kukat asemapäällikön puutarhassa nyykäyttivät\niloisesti päätään, yksinpä pienen asemahuoneen nurkatkin kiilsivät kuin\ntyytyväisyydestä auringon valossa.\n\nJunan tuloon oli vielä vähän aikaa, ja hiljaista oli ympäristöllä kuten\npienellä sydänmaan asemalla ainakin. Vasta muutama jalkamies oli\nasemalle ennättänyt junan tuloa odottamaan, kun Eevi äitinsä saattamana\nsinne saapui. Renki hyppäsi maahan vaunun kuskipenkiltä ja aukaisi oven.\nRuustinna astui ensimäisenä ulos, sitten Eevi Viljo käsivarrellaan.\nNaiset suuntasivat tiensä asemahuoneen odotussaliin, ja renki jäi\ntavaroita purkamaan.\n\nVielä ei junaa kuulunut.\n\n\"Äiti rakas\", alkoi Eevi, \"en voi selittää, miten kiitollinen olen\nsinulle kaikesta. Tätä aikaa muistellen toivon paremmin kestäväni kaikki\nvaikeudet kotona.\"\n\nHän huokasi.\n\n\"Lapsi parka, paljon sinulla onkin kestettävää. Toivon kuitenkin asiain\nnyt paranevan, kun sinä Heikille muistutat hänen velvollisuuksiaan. Ole\nvain tyyni ja luja vaatimuksissasi. Onhan selvää, että miehen lähin\nvelvollisuus on pitää huolta perheensä mukavuudesta.\"\n\n\"Heikki katsoo asiaa toiselta kannalta\", alkoi Eevi, mutta samassa\nkuului junan vihellys, ja matkustaville tuli kiire. Tavarat oli paraiksi\nvaunuun saatu, kun asemamies soitti kelloa, ja juna alkoi puhkien ja\nsavua ilmaan tupruutellen eteenpäin vieriä. Eevi ei ennättänyt muuta\nkuin vaunun ikkunasta huiskuttaa viime hyvästit äidille. Sitten oli hän\njo näkyvistä kadonnut.\n\nErokyyneleet kuivattuaan alkoi Eevi Viljoa uneen tuudittaa. Vaunujen\ntasainen tärähteleminen viihdytti poikaa, ja hän nukkui pian. Eevikin\npainoi silloin päänsä vastaiselle sohvan nurkalle vaipuen ajatuksiinsa.\n\nMiten mukavaa tässä oli, toista kuin kolmannessa luokassa! Jos nyt isä\ntietäisi, miten Eevi nauttii, isä, joka hänet tänne oli kustantanut!\nHeikki ei sitä olisi tehnyt, sen Eevi tiesi, ja hän alkoi ajatuksissaan\nvertailla vanhempiensa ja Heikin rakkautta. Sydän lämpeni vanhempien\nhellyydestä. Miksi ei Heikin rakkaus enää samalta tuntunut?\nKihlausaikana oli ollut toisin. Silloin oli Heikin rakkaus ollut Eevin\nsuurin onni, ja joskin Heikki silloinkin oli ollut ankara, oli Eevi\nhänessä omantuntonsa ääntä kuullut.\n\nOlikohan hän nyt käynyt kuuroksi tuolle sisäiselle äänelle? Hän\nsäpsähti. -- Ei, sitä ei hän tahtonut. Heikin liiallisuutta hän\nainoastaan vastusti, ja juuri sen rinnalla tuntui vanhempien rakkaus\nniin suloiselta.\n\nJuna pysähtyi samassa, ja nykäys herätti Viljon. \"Älä itke, älä\",\nviihdytteli Eevi nostaen pojan ikkunaan. Eräät vaunut olivat pysähtyneet\naseman, läheisyyteen, nuori rouva oli niistä maahan noussut ja läheni\nnyt junaa. Hänen vieressään astui herra, nähtävästi hänen miehensä,\nkantaen lasta käsivarrellaan. He astuivat vaunuun, jossa Eevi oli. He\nolivat juuri ehtineet kantaa tavaransa sisään, kun asemakello soi. Eevi\nnäki vilahdukselta hellät hyvästit ja kuuli herran muistuttavan:\n\"Huvittele nyt oikein, kunnes tulen sinua hakemaan.\"\n\nEevi vetäytyi Viljo sylissään sohvan nurkkaan. Hän tahtoi piiloutua tuon\nhienon rouvan katseilta, rouvan, jonka matkallelähtö ja koko olento oli\nkuin pisto hänen sydämmeensä. Hän muisti omaa kotoalähtöänsä. Ei se\nHeikki noin saattanut eikä sanonut. Entä tuon nuoren rouvan puku, miten\nhienon hieno se oli, ja hänen pienoisensa oli pitseinensä kuin\nprinsessa. -- Eevin silmä kääntyi Viljoon. \"Sydänkäpyni, iloni, _sinä_\net ainakaan saa kieltäymyksistä kärsiä. Sitä en ikinä salli.\"\n\nEevi oli tätä miettiessään painautunut yhä syvemmälle sohvan nurkkaan\npäättäen pysyä erillään matkakumppaneistaan. Mutta äkkiä hän säpsähti\nkuullessaan nuoren rouvan puhelevan pienoiselleen. Samassa kun hän kuuli\ntuon nuorekkaan, heleän äänen, syntyi hänen mielessään kuva iloisesta\ntyttöparvesta, koulu-ajasta ja kepposista. Hän nousi ja laski Viljon\nsylistään. Hänen täytyi nähdä tuon puhujan kasvot. Hän oli niitä tuskin\nvielä huomannut, vaatteita ainoastaan.\n\nEevin astuessa ulos vaunun naisosastosta saadakseen nähdä uuden\nmatkatoverinsa, seisoi tämä selin Eeviin ottaen hattua päästään, mutta\nkun hän, laskettuaan sen hyllylle, äkkiä teki kokokäännöksen, tuli Eevi\nhämilleen ja kääntyi poispäin.\n\nJos olisikin kaikki vain erehdystä? Se ajatus sai hänen ujouttaan\nmuistamaan. Mutta ennenkuin hän uudelleen ehti kääntyä toveriinsa päin,\ntunsi hän kaksi tukevaa kättä hartioillaan, ja vankkaa pudistusta\nseurasi huudahdus: \"Eevi, Eevi, mikä tuuli sinut tänne tuo?\"\n\n\"Sirkka\", huudahti Eevi iloisesti tuntiessaan entisen luokkatoverinsa.\n\"Mikä onnellinen sattuma!\"\n\n\"No, hyvä on alku hauskalle matkalle. Tulehan viereeni tänne!\"\n\n\"Ei, odota vähän, tule sinä tänne!\"\n\n\"Mitä sinulla siellä on? No, eipähän mitä! Katsoppa tuota veitikkaa, kun\non minun tyttöni kanssa melkein yhdenikäinen. Ei, vähän nuorempi hän\nkuitenkin on\", jatkoi hän nostellen tyttöään Eevin nähtäväksi.\n\n\"Viljo on viiden kuukauden vanha.\"\n\n\"Ja tämä Kerttu-Kaisa kahdeksan. Katso, kuinka sillä on tanakat sääret!\nNiillä jo ponnistellaan ja potkitaan.\"\n\nKun aikaa oli vierähtänyt vähäsen, ja Eevikin oli ehtinyt Viljoa\nnäytellä ja kehua, ehdotti Sirkka reippaasti: \"Pannaan nyt nämä aarteet\nnukkumaan, niin saamme vähän rauhassa puhella. Voi hyvänen aika, kuinka\ntämä on hauskaa!\" Hän hypähti istuessaan niin, että vaunun sohva\nnotkahteli. \"Ja sinusta tuli papin rouva\", jatkoi hän katsoen\nveitikkamaisesti Eeviä silmiin.\n\n\"Niin\", sanoi Eevi, \"onko se sinusta ihme?\" Hänestä tuntui aivan siltä\nkuin Sirkka ajatuksissaan olisi lisännyt: eikä sen enempää.\n\n\"Ei nyt aivan ihmekään. Kyllä sinä siihen tavallaan sovit. Sinä käsität\ntunteellisella tavallasi miehesi työn kaunista ja aatteellista puolta,\nja siitä te sitten yhdessä puhelette ylevästi ja ylösrakentavaisesti.\"\n\n\"No, Sirkka, älä nyt leikkiä laske.\"\n\n\"En, en. Täyttä totta minä puhun. Mutta katso, minä olen toisenlainen,\nja minä tarvitsen ukon juuri semmoisen kuin sain, semmoisen, jolla on\nkirjoituksia, laskuja ja senkin seitsemän yhteiskunnallista hommaa, ja\njoka tulee huoneestaan aivan peloittavan tuumailevana ja otsa rypyssä.\"\n\n\"Ja sekö sinusta on niin hauskaa?\"\n\n\"Niin on. Silloinhan hän tarvitsee muijan juuri semmoisen kuin minä\nolen. Et usko, miten monta kepposta minä olen hänelle tehnyt! Siihen\naikaan, kun meillä ei vielä ollut tuota Kerttu-Kaisaa, olin itse lapsena\ntalossa ja vielä nytkin saan vehkeistä huolta pitää, kunnes Kerttu\noppii.\"\n\n\"Vehkeileminen, sekö on sinun virkasi kodissa?\"\n\n\"Niin\", sanoi Sirkka juhlallisesti, \"et usko miten tarpeellista se on.\nUkkoni laskut lyövät aina paremmin yhteen, ja ajatukset luistavat\nnopeammin, kun minä ensin hetkisen hänen kanssaan hulluttelen.\"\n\n\"Johan nyt!\"\n\n\"Niin, niin, usko pois! Mies parka muuten tuumailisi yöt, päivät ja\nväsyisi siihen paikkaan, mutta mikä nyt auttaa, kun on kodissa vallaton,\npikku vaimo, joka ei suo ukolleen tuumailurauhaa, vaan nauraa hänelle\nvasten naamaa ja lavertelee niitä näitä. Usko pois, se lisää\ntavattomasti työkykyä.\"\n\nSirkka oli niin koomillinen totisuudessaan, ettei Eevi voinut nauruaan\npidättää. \"Kylläpä sinulla iloa riittää\", sanoi hän puoleksi nauraen,\npuoleksi huoahtaen. \"Onnellinen sinä\" -- \"ja sinun kotisi\", lisäsi hän\najatuksissaan. \"Mutta sanohan\", jatkoi hän, \"missä te oikeastaan\nasutte?\"\n\n\"Kyllä me asumme Helsingissä, mutta miehelläni on pieni perintötila\nmaalla, jossa kesäisin olemme ja joskus, tai oikeammin sanoen aina, kun\nsopii, talvellakin.\"\n\n\"Mutta miten sinä tulet maalla toimeen?\"\n\n\"Minäkö? Mainiosti! Miks'en tulisi toimeen?\"\n\n\"Sinä kun niin rakastat seuraelämää ja huveja?\"\n\n\"Totta sanoit, vanha toveri, mutta sen sinä unohdit, että minä --\nrakastan kaikkea. Kaikki on hauskaa: kova kiire ja ihmislaumat\nespiksellä, syksysateet maalla ja rapakko, joka roiskii ja loiskii.\"\n\nEevi ei voinut olla nauramatta.\n\n\"Minä puhun täyttä totta\", vakuutti Sirkka. \"Kaikki tuo on todella\nmainion hauskaa. Ja kun sitten tulen takaisin Helsinkiin ja näen, miten\nonnettomina ihmiset tuulta ja sadetta vastaan taistelevat, silloin\nnauran makeasti muistellessani, miten maalla sateeseen läksin ilman\nsateenvarjoa, lakki korvia myöten päähän painettuna ja hame kuin\nkolmentoistavuotiaalla.\"\n\n\"Etkö sinä maalla olostasi muuta hauskaa tiedä kuin syksysateet ja\nrapakot?\"\n\n\"Tiedän toki, kävelyretket pyryssä ja pakkasessa, kun tiet ovat ummessa\nja saan kinoksissa kahlata ja sitten tulla kotiin ukko-kullan tukkaa\npörröttelemään. Tiedätkö, mitä hän silloin sanoo?\"\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Että olen reipas ja raitis ja vallaton kuin pohjatuuli. Ja ne sanat ne\nmaistuvat!\"\n\nHän nauroi niin, että posket tulivat kuopille, ja hänen valkeat\nhampaansa välähtelivät.\n\n\"Minä luulen, ettet vielä koskaan ole surua tuntenut\", sanoi Eevi\nhuoaten.\n\n\"Eipä tiedä. Mutta jos iloistani vielä tahdot kuulla, niin on minulla\nhienompaakin huvia ja sivistyneempää seuraa kuin syksysateet ja\ntuiskuiset talvitiet.\"\n\n\"Kaiken sinä leikiksi käännät.\"\n\n\"Lupa on leikkiä puhua! Minä olen nuori vielä, ja etkö muista, että aina\nolen elämää ihanaksi sanonut?\"\n\n\"Muistan kyllä. Muistan sinua erityisesti semmoisena kuin olit\nretkellämme Korkeasaarelle. Muistatko sitä itse?\"\n\n\"Muistan toki, se oli todella ihana ilta.\"\n\n\"Muistatko Elsan puhetta?\"\n\n\"Kyllä muistan.\"\n\n\"Siinä oli paljon sisällystä.\"\n\n\"Niin oli. Kyllä minäkin joskus vakavuutta ymmärrän, ja jotta et\nvallattomuuttani vallan peljästyisi, tahdon vielä sinulle tunnustaa,\nettä aivan hyvin ymmärrän, että sinä papinrouvana tulet elämää\nkatsoneeksi enimmäkseen juuri vakavalta kannalta.\"\n\n\"Minulla onkin ollut niin paljon vaikeuksia\", sanoi Eevi huoahtaen.\n\n\"Vai niin, niinkö, ja onhan muuten miehesi työkin hyvin vakavalaatuista.\nYhdessä varmaan jaatte kaiken.\"\n\n\"Tavallaan\", myönsi Eevi vähän epävarmasti. Mutta yhtäkkiä nousi hän,\nkietoi kätensä Sirkan kaulaan, suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti:\n\"Sinulla on sydän kultaa. Oikein tekee hyvää tavata.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHyvin ristiriitaiset tunteet sydämessään palasi Eevi vanhempiensa luota\nomaan kotiinsa. Matkalle lähtiessään oli hän mielessään kuvitellut,\nmiten hän kesäisestä käynnistä virkistyneenä vielä pitkin tulevaa\ntalveakin voisi kotona olla iloinen ja tyytyväinen, mutta nyt tuntui\nsiltä, kuin tyytyväisyys ei olisi ottanut tullakseen, ei edes ensi\npäiviksikään. Kaikki hänelle vain muistutti, miten toisin oli ollut\nvanhempien kodissa. Siellä isä heitä, Viljoa ja Eeviä, hyväili ja hyvänä\npiti, äiti hankki erityisen palvelustytön Viljoa varten, jotta Eevi\nsaisi olla vapaampi, otti ompelijan taloon, joka pani Eevin pukuvaraston\nparempaan kuntoon, ja toimitti kaikessa niin, että Eevi ruuan, juoman,\nseurustelun ja huvin suhteen sai sitä, mikä enin miellytti. Se epäsopu,\nmikä ennen oli Eevin ja hänen äitinsä välillä vallinnut, oli nyt aivan\nunohtunut. Olihan äiti jo Eevin pienenä ollessa häntä hemmoitellut,\ntotuttaen saamaan, mitä milloinkin mieli teki. Ainoastaan Eevin\nhaaveilut olivat äitiä harmittaneet, ja ne olivat vieroittaneet heidät\ntoisistansa. Nyt olivat olosuhteet muuttuneet, ja ero oli haihduttanut\nepäsoinnut mielistä. Äidin rakkaus lapseensa tuntui vain suurenevan\nsiitä, että tämä nyt oli ahtaissa oloissa, jotka herättivät äidissä sekä\nsääliä että mielipahaa.\n\nSe seikka, että Heikki Salo apulaispappina oli ollut niin yleisesti\narvossapidetty, oli vähän parantanut sitä itsessään ikävää asianlaitaa,\nettä hän ennen oli palvellut juoksupoikana. Mutta nyt kun olot olivat\nmuuttuneet, tunsi ruustinna entistä katkerammaksi sen, ettei Eevi\nnaimisensa kautta ollutkaan tullut mihinkään huomattuun ja\narvossa pidettyyn asemaan. Tukalaa oli hänen olonsa, ja Heikin\nyksinkertaisuusperiaatteet ja suuri säästäväisyys tekivät elämän\nvieläkin ahtaammaksi. Oikein harmistuneena muisteli ruustinna, miten\nHeikki joka asiassa, puvuissa, ruuassa ja kaikissa elämäntavoissa vaati\nsemmoista menettelyä, mikä _hänestä_ oli papinperheelle sopivaa.\nTärkeimmistä aina turhimpiin pikkuseikkoihin asti ulottui hänen\nmääräämisvaltansa. Ei hän tosin jyrkkää pakkoa Eeville pannut, mutta hän\nesitti mielipiteensä siinä muodossa, ettei Eevi _voinut_ muuta kuin\ntaipua. Eevi tosin koetti, ainakin osaksi, sekä itselleen että muille\nuskotella, että hän mielellään taipui, mutta sydämensä sisimmässä ikävöi\nhän niitä mukavuuksia ja nautintoja, joista täytyi kieltäytyä.\n\nKaiken tämän oivalsi ruustinna kohta Eevin kotiin tultua, ja salainen\ntyytyväisyyden tunne valtasi hänet -- kesken huolienkin -- kun hän\nhuomasi nyt joutuneensa lastansa puolustavaan asemaan. Oli tuntunut\nkatkeralta kun Eevi tyttönä ollessaan pysyi vieraana äidilleen,\nkatkeralta sitten kihlausaikana, kun aina vain Heikin mieltä kysyttiin,\näidin ei koskaan. Vanhemmat, -- etenkin äiti -- oli silloin Eevistä\nkovin maallismielinen, kylmä ja järkevä. Mutta nyt olivat kieltäymykset\nopettaneet Eeviä antamaan arvoa sille hellyydelle, jonka hän oli luotaan\ntyöntänyt. Siksi kävi äidin ja tyttären suhde nyt entistä lähemmäksi ja\nevästettynä äidin neuvoilla sekä vahvana päätöksessään asettaa kaikki\nkodissa toiselle kannalle heitti Eevi jäähyväiset vanhemmilleen.\n\nSillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin\nsaisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän\npalaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän\nse oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä.\nHän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli\nluullut kihlausaikana. Ne yhteentörmäykset, joita heidän välillään\nsilloin oli ollut, olivat aina päättyneet siten, että Eevi nöyrästi oli\ntunnustanut erehtyneensä, oli pyytänyt Heikkiä olemaan kärsivällinen ja\nvakuuttanut tahtovansa ennen kaikkea oppia Jumalan tahtoa tuntemaan ja\ntottelemaan. Heikki oli tähän luottanut ja oli uskonut Eevin mielen\npehmeäksi peltomaaksi, jossa hyvä siemen helposti juurtuisi, kasvaisi ja\nkantaisi hedelmää. Mutta nyt kysyi hän itseltään, oliko hän siinä ehken\nerehtynyt? Olihan Eevin luonteessa tunteellisuus ja taipuvaisuus todella\nsilmäänpistävä piirre, mutta oli kuin pehmeää maaperää olisi ollut\nainoastaan pinnalla. Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä,\nkaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa.\n\nMikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset\nolleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan\nsaanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen\nhaaveilevaisuutensa. Saattoiko se lapsuuden päivistä saakka kasvaneena\nantaa tukea kasvatuksenkin kehittämälle itsekkäisyydelle ja siten\nvähitellen kovettaa, ja tehdä hedelmättömäksi muuten pehmeän maaperän?\n\nJos todella oli niin, ei silloin muuta neuvoa kuin Jumalan sanan\nvoimalla katkaista tuo hengen kahle. Todellinen elämä vaatimuksinensa\noli asetettava sille sijalle, missä nyt unelmat ja haaveilut\nhallitsivat, ja Jumalan tuomitseva sana oli sen tekevä.\n\nHetkeksi johtui Heikille mieleen, että hän ehken oli liian ankara ja\njyrkkä. Kenties olisi lempeys paremmin ollut paikallaan?\n\nMutta ei, niin ei saattanut olla. \"Jos joku tulee minun tyköni ja ei\nvihaa isäänsä ja äitiänsä ja emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja\nsisariansa ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun\nopetuslapseni\", oli Kristus itse sanonut. Jyrkkä oli totuus siinäkin,\nmutta se piti paikkansa, ja sitä oli seurattava.\n\nTulkoon onni tai onnettomuus, omaatuntoaan tahtoi Heikki totella.\nSydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon\ntunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. --\n\nTämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki\nodottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien\nkoittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa. Valoisaksi,\nlämpimäksi muuttuisi se taas, kun hän palaisi sinne, hän, jolle Heikki\noli ensi rakkautensa suonut ja jota hän vieläkin voimakkaan luonteensa\nkoko palavuudella rakasti.\n\nSe oli Heikin onni, että Eevi paluumatkalla kotia tapasi Sirkan. Muuten\nolisi kyllä Heikki jo ensi iltana toiveissaan katkerasti pettynyt.\nSirkan iloiset kuvaukset koti-onnestansa ja hänen hyvät ajatuksensa\nEevistä papinrouvana olivat tulleet parhaaseen aikaan vastapainoksi\nvaikutuksille vanhempien kodista. Yhtymisestä vielä iloisena oli Eevi\nhilpeällä mielellä ja sydämellinen kotiin saapuessaan. Viljo väsyneenä\nmatkasta pantiin kohta nukkumaan, ja sen tehtyänsä alkoi Eevi Heikille\nkertoilla matkamuistojaan. \"Olisitpa nähnyt Sirkan\", jatkoi hän\ninnostuneena, kerrottuansa heidän yhtymisestään, \"miten erinomaisen\nsievä hän oli!\"\n\n\"Sekö on hänen pää-ansionsa\", kysäisi Heikki totisena, vaikka\nveitikkamaisuus välähti silmäkulmain alta.\n\n\"Ei\". Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen.\n\"Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin\ntekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä\nsinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli\nviimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä\nsaaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken\nKorkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa\nolla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta\nluokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö\noppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt\nluvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi\nläheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen\nkiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten\nihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi\nkoko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili\npohjalla.\"\n\n\"Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä\nluokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan\nkelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.\"\n\n\"Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin\njäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä\nsaattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus\nhäämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille\nantaisi, mitä meiltä vaatisi? 'Taivas on sininen ja valkoinen ja\ntähtösiä täynnä', lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia\ntäynnä. -- Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren\nja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.\"\n\nEevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui\nkasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä\nlapsuutensa muistot.\n\n\"Mutta\", jatkoi Heikki, \"kun nuoruuden ensi hehku on aamuruskon lailla\nhäipynyt, seuraa sitä keskipäivän ankara, mutta samalla tyydyttävä työ\nvelvollisuuksiemme täyttämiseksi. Ja se on aamuruskonkin kultaa\nkallisarvoisempi, eikö olekin?\"\n\n\"Kenties -- mutta kauniimpi on keväinen aamu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä ensimäistä iltaa seurasi muutamia verrattain hiljaisia päiviä.\nEevin ei tehnyt mieli heti häiritä kotirauhaa parannuspuuhillansa, ja\nsitäpaitsi oli hänen rohkeutensa lannistunut ja hänen vakuutuksensa\nsiitä, että hänellä oli oikeus puolellaan, alkanut horjua, heti kun hän\njoutui Heikin vaikutuksen alaiseksi. Hän epäili vaatimuksiensa oikeutta,\nmutta tyytyä hän ei silti voinut. Päinvastoin muisti hän yhtenään\nverrata nykyisyyttään onnellisempaan oloon vanhempiensa kodissa ja kun\nsitten jossain kohdin ilmeni erimielisyyttä Heikin ja hänen välillään,\nantoi tuo tukahutettu tyytymättömyys hänen sanoillensa odottamatonta\nkatkeruutta.\n\nAlussa tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta kun yhdessäolon uutuus alkoi\nhaihtua, kun äskeinen ero ei enää vaikuttanut lauhduttavasti mieliin,\nkävivät epäsopu ja ristiriitaisuudet yhä tavallisemmiksi kodissa. Kaikki\nantoi aihetta erimielisyyksiin. Viljon kasvatus ja vaatetus,\ntalousseikat, raha-asiat, vieläpä Heikin suhde seurakuntalaisiinkin.\nSyysiltojen pimetessä ja talven tehdessä tuloaan vuoden valottomimpana\naikana vähenivät vähenemistään myös valohetket Eevin ja Heikin\nkoti-elämästä. Eevin sairaaloinen tunteellisuus yhä vain eneni näistä\nsurullisista suhteista, ja Heikki, joskin ulkonaisesti tyynempi, tunsi\ntuskan vieläkin polttavampana.\n\nOli pahin kelirikko, ja maa oli roudassa. Lunta oli jo vähän, mutta niin\nvähän, ettei reenjalas siinä vielä luistanut, ja se vähäkin oli\nepätasaisesti jaettuna, sillä ankara tuuli ajoi kinoksia toisiin\npaikkoihin jättäen toiset aivan paljaiksi. Kuka vain matkoja taisi\nvälttää, pysytteli kernaasti kotosalla, tiet kun olivat tukalat ja kulku\nhankalaa.\n\nHeikki oli vähän aikaa sitten tullut kotiin asioilta naapuritalosta. Hän\noli valmistanut saarnansa, laskenut sen syrjään ja istui nyt\nsyventyneenä laskuihinsa. Silloin astui Eevi huoneeseen.\n\n\"Onko sinulla aikaa puhella\", kysyi hän istuutuen vähän matkan päähän\nkirjoituspöydästä, jonka ääressä Heikki istui.\n\n\"On kyllä. Olen juuri tulojamme ja menojamme toisiinsa verrannut ja\ntahtoisin mielelläni puhua kanssasi sen johdosta.\"\n\n\"Minä taas aioin pyytää talousrahoja.\"\n\n\"Paljonko tarvitset?\"\n\n\"No anna nyt ainakin viisi markkaa.\"\n\n\"Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän.\nMeidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo\ntarjottavaksi en itselleni enkä muille.\"\n\nEeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että\nedellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle\nvieraalle naapuripitäjästä.\n\n\"Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle\", jatkoi hän\nkylmäkiskoisesti. \"Vai onko sekin sinusta turhuutta?\"\n\n\"Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.\"\n\n\"Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.\"\n\n\"Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi\nmukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä\nymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.\"\n\n\"Kuules Heikki\", Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko\nsisunsa, \"sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto,\nomatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin\nsinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin\noikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.\"\n\nHeikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän\nkuitenkin hiljaa jatkoi: \"Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi\naikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.\"\n\n\"Niin olisikin, mutta onkohan sekin minun syyni, ettemme sitä ehtineet.\nEn kai minä asiata alkuunpannut?\"\n\n\"Et kai. 'Syy, syy tule tänne, on täällä entisiäkin'. Minä olen niitä\npoloisia, joilla on tuliset tunteet, vaikka tahto on kova ja kylmä kuin\nteräksestä tehty, niinkuin sinä aina sanot.\"\n\nHeikki nousi, meni viereiseen huoneeseen ja jäi siihen ikkunan ääreen\ntuijottaen ulos sysisynkkään, valottomaan yöhön.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nErkin ja Aunen kihlausta seurasi onnellinen yhdessäolo. Erkki viipyi\npari viikkoa Tähtiniemellä, ja se aika oli kuin keväinen juhlapäivä.\nAune, joka monen vuoden kuluessa aina oli tottunut olemaan yksin, sai\nnyt kokea miltä kaikki tuntui, kun hänellä oli Erkki seuranansa.\nKaikkeen pitikin Erkin perehtyä, Aunen töihin, harrastuksiin ja\nhuveihin. Yhdessä kävivät he kävelemässä, pistäytyivät tienvarrella\nmoneen matalaan mökkiin, jossa asui joku Aunen ystävistä, joku sairas\ntai apuatarvitsevainen; yhdessä he lueskelivat, soittivat ja lauloivat.\n\nMutta sitten täytyi Erkin kiiruhtaa kotiin äidin luo jakamaan onneaan\nhänen kanssansa. Alkukesästä hän kuitenkin jo palasi ja asettui\nTähtiniemen läheisyyteen pieneen torppaan \"lukuja jatkamaan\". Hänen\ntarkoituksensa oli todella lukea, mutta päätarkoitus oli kuitenkin saada\ntilaisuutta olla yhdessä Aunen kanssa, sillä syksyn lähetessä oli heillä\nmolemmilla taas ero edessä. Erkki aikoi nimittäin sen lukukauden olla\nHelsingissä eikä Aune voinut kotiaan jättää.\n\n\"Oikein helpoitukselta tuntuu kuitenkin nyt ajatella eroa, selitti Aune\nreippaasti, 'kun tiedän miten toisenlaista se tulee olemaan kuin ikäväni\nviimein'.\"\n\n\"Voi sinua pientä poloista, miten kärsit tähteni!\"\n\n\"Niin, Erkki, jos olisit tietänyt, miten äärettömästi ikävöin sinua,\nluulen melkein, että olisit tullut.\"\n\n\"Kenties. Mutta juuri sinun parastasi ajatellen pysyin poissa. Kun minä\nTähtiniemeltä läksin, olin vahvassa aikeessa pian palata sinne. Mutta\njota enemmän sinne halusin, sitä epäilevämmäksi kävin. Minä tiesin, että\nsinua rakastin, ja tunsin, etten voisi olla sitä sanomatta, jos me\ntapaisimme. Omia tunteitani en hetkeäkään epäillyt. -- Tiesin, etteivät\nne ole hetken tuomia, toisen viemiä. -- Mutta kun muistin nuoruuttasi ja\nmiten väärin olisi saattaa sinua tekemään lupausta, jota kenties saisit\nkatua, ymmärsin, että minun oli ajatteleminen meidän molempien\npuolesta.\"\n\n\"Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!\"\nAune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi\nveitikkamaisesti häntä silmiin.\n\n\"Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään\ntahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen\nkertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin\nhyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää\npoikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä.\nEräänä iltana -- se oli vähän tällä puolen uuden vuoden -- olimme kahden\nkotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että\noikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: 'Millainen\nolinkaan pikku poikana?' 'Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi', vastasi\nhän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. 'Niin, raukkamainen,\ntiedänhän minä sen', jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena.\n'Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!' 'Eipä niinkään', sanoi silloin\näiti. 'Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa\nsitä enemmän.' 'Lieneekö sitä miehessä ensinkään', sanoin kuin itsekseni\nja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: 'hän on niin nuori'\n-- 'Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi', sanoi äiti, ja\nminä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla\nvähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin.\nLuin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni,\nkauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit\nkäynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja\nminä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän\nvastasi: 'Lähde -- ja Jumala sinua siunatkoon!'\"\n\n\"Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.\"\n\n\"Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?\"\n\n\"Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut\nja syventynyt, eikö niin?\" Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili,\nvaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.\n\n\"Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.\" Erkki\npuristi hänen kättään lämpimästi.\n\n-- -- \"Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään\nkävelemään!\" Ja he menivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi\nkävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon\npuheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He\nolivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea\nsai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen\ntoiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa\noli suuri ja sanomaton.\n\nOli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä\nkohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat\npihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa\nkauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan\nkuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä\npaistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat\nsoutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui\nsyksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät\nsen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa,\njonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.\n\nAune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi\nhetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin\nhelähtivät kirkonkellot soimaan.\n\n\"Kuule\"! Aune katsoi Erkkiin.\n\n\"Niin\", sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, \"noin ne kerran kaikuvat\nmeillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä\nennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.\"\n\n\"Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin\nsuuren suuri.\"\n\n\"Ja miksi sitä pelkäät?\"\n\n\"En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että\nkunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä,\njotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse\nsaan! 'Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan'. Ne sanat\nsoveltuvat onnellisuuteemmekin.\"\n\n\"Silloin on meidän velkamme suuri.\"\n\n\"Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä\nmaksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten\nme rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!\"\n\n\"Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!\"\n\n\"Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme,\nniinhän?\"\n\n\"Niin, viimeistään.\"\n\nSe oli iloinen toivo, ja Aune nauroi jo heleästi ajatellessaan, mitä\nmikin sanoisi. Sitten jatkoi hän vakavammin: \"Kyllä tämä kuitenkin oli\nihmeellistä! Minä en koskaan, niinkuin muut nuoret, ole naimista\najatellutkaan. Minulla on aina ollut riittävästi työtä ja siitä\ntyydytystä, siksi kai en ole muistanut tämmöistä onnea kaivatakaan.\"\n\n\"Mutta se tuli kuitenkin.\"\n\n\"Tuli, -- käsittämättömän suurena ja kauniina.\"\n\nHe pysähtyivät kumpikin, he katsoivat toinen toiseensa ja ympäröivän\nluonnon loistavaa kauneutta. Tuntui sopusointu liian syvältä, onni liian\nsuurelta voidakseen kauan kestää.\n\n\"Pian talvi peittää tämän kaiken\", sanoi Aune hiljaa.\n\n\"Mutta talvea seuraa kevät ja kaiken ylösnousemus.\"\n\nHe seisoivat hetkisen ääneti, sitten alkoivat he astua kotiin päin.\n\nKotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta\nlieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän\nalakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän\nyhdessä istuessaan hänen huoneessaan. \"Kuules\", sanoi hän äkkiä, \"olen\ntänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan\nmuistoista ovat rakkainta, mitä minulla on. Tahtoisin, että tietäisit\nmissä niitä säilytän. Nehän ovat sinun myöskin. Katso tätä\", hän otti\nesille pienen, kuluneen Uudentestamentin.\n\n\"Tämä oli äidin viimeinen lahja minulle. Olen sitä siitä asti käyttänyt,\nmutta nyt tuntuu siltä, että tahtoisin antaa sen sinulle.\"\n\n\"Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi.\nVasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.\"\n\n\"Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt,\nkovin väsynyt.\"\n\n\"No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni\", ja Erkki painoi hellästi\nhänen päänsä olallensa.\n\nSeuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä,\nmutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä\nsinne. \"Aune on sairastunut\", sanoi hän. \"Aion juuri hakea lääkäriä.\"\nErkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein\nmusertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.\n\nAunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut\nedes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä\ntuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.\n\nMuutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä\nnousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: \"Pidäthän ne kotimme ovet\nihan auki?\"\n\n\"Pidän rakkaani, pidän.\"\n\n\"Ja sitten sinä laulat: 'On Herra sun tukes'\" -- -- Hän loi loistavan\nkuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat\nkesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä\nollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime\njäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.\n\nSinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune\nrauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi\nvalvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän\nnosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja\nmakasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.\n\n\"Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?\" Aune\npuhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: \"Olen\nonnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan\nsinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen?\nSaamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus\nvallitsee.\"\n\nErkki ei voinut vastata. Yhä hiljemmin jatkoi silloin Aune: \"Muistathan\nyhteistä elämäntehtäväämme? Sitä toteuttaisit yksinkin jäätyäsi, eikö\nniin, antaisit koko kansallesi ja jok'ainoalle, jonka tielläsi tapaat --\netenkin kaikille, jotka kärsivät -- osaa siitä runsaasta rakkaudestasi,\njota minä olen saanut?\" Aune oli puhunut hyvin hiljaa, silmät\npuoli-ummessa. Nyt kohotti hän katseensa ja näki Erkin itkevän.\n\n\"Erkkini, rakkaimpani!\" Hän kietoi kätensä Erkin kaulaan, ja siihen hän\nnukkui kuin lapsi äitinsä olalle. Hän nukkui niin levollisesti, nukkui\nrauhaisaa lapsenunta, ja toivolla täyttyi siitä Erkin mieli. Mutta\ntajuttomana hän heräsi. Kuume nousi ja laski vuoroon, eikä lääkäri\nantanut yhtään toivon aihetta.\n\nOli iltapäivä. Aurinko alkoi mennä mailleen. Se kultasi kellertävät\nkoivut Tähtiniemen puistossa ja lahdelman välkkyvän pinnan.\n\n\"Erkki rakas, nosta minua\", pyysi Aune. \"Tahtoisin nähdä auringon\nlaskevan.\" Erkki nosti hänet hellävaroin. Äkkiä kohotti Aune kätensä:\n\"Oi, valoa -- oi, kirkkautta, katso!\"\n\nHän vaipui hengettömänä Erkin käsivarrelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukkaisten keskellä makasi Aune valkeassa arkussansa. Erkki oli\npolvillaan siinä vieressä melkein tiedottomana surussaan. Kuin unessa\nkulki hän surusaatossa, kuuli kellojen kaikuvan kumahdellen ja pastorin\npuhuvan sanoista: \"Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä\nJumalan.\" Hän näki kukkasiin peittyneen kirstun, kuuli kumahdukset, kun\nhautaan multaa luotiin ja tunsi kädenpuristuksia. Mutta kaikki oli\nhänelle kuin unta. Hän tiesi ainoastaan sen, että hänen puhtoinen pikku\nmetsätähtensä oli muutettu pois toisiin tarhoihin, ja hän oli jäänyt\nsitä itkemään yksin, syystuulissa, autioille rannoille.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOli maaliskuu ja kevättunnelmaa luonnossa. Eevi hääräili huoneessaan\njärjestyspuuhissa.\n\n\"Heikki, äläpä noin kirjojasi levittele, juuri kun koetan järjestystä\naikaansaada.\" Hän siirsi tuskastuneena miehensä kirjat tuolilta.\nÄänettömänä jatkoi Heikki työtään.\n\n\"No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani\nsaa.\"\n\nEevi huokasi. \"Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin\näiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.\"\n\nViljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä\nkirjoituspöytää. \"Heikki\", sanoi hän entistä ystävällisemmin, \"etköhän\npanisi toista takkia päällesi?\"\n\n\"Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?\" Heikki ei nostanut silmiäänkään.\n\"Mutta\", jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, \"tahtoisin\nesittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.\"\n\nHetkeksi keskeytti Heikki työnsä. \"Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän\nminua takkini mukaan arvostele.\" Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. --\nEevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki\nvastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista\nolikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia\nyhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.\n\nSamassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen\nja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.\n\n\"Sydämellisesti tervetullut!\". Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan.\n\"Vihdoinkin olet täällä luonani!\"\n\nHeikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen.\n\"Tervetuloa kotiimme!\"\n\n\"Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme\", jatkoi Eevi.\n\n\"Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?\" Heikin sanoissa oli\npainoa.\n\n\"Aivan niin! Pieni koti tekee sitäpaitsi paljon lämpimämmän ja\nkodikkaamman vaikutuksen.\" Elsa katsoi häntä iloisesti silmiin. \"Ei\nkodin yleisvaikutus sitäpaitsi seinistä riipukaan. Se järjestävä käsi,\njoka kaikkea johtaa, ja se henki, joka kodissa vallitsee, se on se, joka\nyleisvaikutuksen määrää.\"\n\nHeikki oli nostanut Viljon olalleen, kun Eevi Elsan tavaroita kootessaan\noli hänet maahan laskenut, ja juhlasaatossa sitten kuljettiin\nruokasaliin, missä kaunis kahvipöytä oli katettu.\n\n\"Kovinpa herttaista täällä on, ja otatte vastaan aivan kuin omaista.\"\nElsa silmäili ihastuneena ympärilleen.\n\n\"Mitenkä muuten Eevin ystävää! Ei hän niitä useinkaan saa luonaan nähdä,\nikävä kyllä.\"\n\nEevin katse kirkastui. Oli hän hyvä kuitenkin, tuo Heikki!\n\n\"Ei ne rouvat jouda niin vierailemaan eikä vieraita vastaanottamaan kuin\nme 'irtolaiset'\", jatkoi Elsa nauraen. \"Mutta rakkaita taitavat kotoiset\nkahleet olla.\"\n\nEevi hymyili itsekseen. Niin, rakkaita tavallaan, mutta miten paljon\nkepeämmiksi hän niitä ennen oli luullut. Ei hän silloin niiden painosta\nmitään tiennyt, mutta nyt hän sen tunsi liiankin hyvin.\n\nKun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille\ntilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui.\n\nSeuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä\nHeikki läksi silloin pitäjälle kinkereille.\n\nOli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui\naikoja sitten levollista lapsen-unta. Ylt'ympärillä oli hiljaista, Elsa\nja Eevi vain kahden valvoivat puhellen keskenään kuten usein ennen.\n\nElsa oli juuri Eeville kertonut kaikista heidän yhteisistä tovereistaan,\nmilloin hän heitä oli tavannut, mitä heistä tiesi. Kaikkia Eevi vielä\nmuisti ja kaikista tahtoi hän tietoja. Mutta oli kuin joka ainoa tuttu\nnimi tavalla tai toisella olisi hänelle vain suurenevaa surua tuottanut.\nHänen oma ja hänen toveriensa elämä oli hänestä pelkkä pettymysten\nsarja. Toisille olisi hän enemmän onnea toivonut, toisilta odottanut\nenemmän itselleen. \"Mutta\", sanoi hän kietoen kätensä ristiin yli polven\nja luoden tuskallisen katseensa Elsaan, \"minä rakastan heitä kuitenkin,\nrakastan palavammin kuin koskaan ennen. Vaikka he rakkauteni arvottomana\njalkainsa alle polkisivat, vaikka tylynä minut luotansa työntäisivät,\nminä en sittenkään muuta voi. Kotini Soinamossa, rakas, kaunis kotini,\nomaiseni ja ystäväni, joista kaikista nyt olen eroitettuna, minä en\nikinä voi heitä unhoittaa. Ijäksi olen heidät sydämeeni kätkenyt ja\nsiellä säilytän heidät ijäti.\" Eevin ääni värähteli, ja kosteina\nloistivat hänen silmänsä. -- \"Elsa rakas\", jatkoi hän yhä kiihkeämmin,\n\"sinä näit nuoruuteni ja kaikki sen kauniit unelmat, sinä olet nähnyt,\nmiten kolkkoa ja kylmää todellisuus on minulle ollut. Sano, oliko väärin\nunelmoida, vai miksi saan näin kärsiä? Sano, tuleeko minun vieraantua\nnäistä maallisista, niinkuin Heikki sanoo? Jos se on tämän\ntarkoituksena, niin kyllä keino siihen on oikea. Minä olen murtunut. En\nomista ainoatakaan eheää tunnetta, paitsi rakkauttani Viljoon. On kuin\nkatkennut kieli särähtäisi soimaan kaikkea muuta muistellessani. Yksin\nViljo saa vielä puhtaat soinnut sydämessäni helähtämään. Ei tosin muut\nkuin äiti voi äidin tunteita käsittää, mutta ei moni äitikään minua\nymmärtäisi. Viljo on ainoa iloni, ainoa henkäys runollisuutta, jota\nminäkin osakseni saan. Hän on kukkani kivikon keskellä, hänen onnensa on\nelämäni ainoa toivo, rakkaus häneen ainoa voimani.\" Eevi oli puhunut\nkiihkeästi. Nyt nousi hän äkkiä, sulki nukkuvan lapsen syliinsä, painoi\nhänet rintaansa vasten ja purskahti itkuun.\n\n\"Elsa rakas\", sanoi hän myöhemmin, kun tyyntyneenä istui ystävänsä\nvuoteen ääressä, \"kerro nyt jotain itsestäsi, oikein sisimmästäsi.\nLuvuistasi ja töistäsi kyllä puhut, mutta nyt tahdon jotain muuta,\njotain itsestäsi, tunteistasi. Sano, oletko koskaan rakastanut?\"\n\nHetkisen värähtivät Elsan kasvot. Sitten vastasi hän tyynesti: \"Kukapa\nei sitä olisi, mikä kerran, mikä kymmenen!\"\n\n\"Kerro, Elsa rakas!\"\n\n\"Voinhan kertoa, mutta lyhyeen se loppuu. Ihmiset ovat niin erilaiset.\nUseimmat heistä näkyvät vaihtavan tunteita niinkuin takkia, ja yhtä\ntodellisia ovat heistä heidän tunteensa kuitenkin. Minä jo melkein\nluulin, etten kykeneisi ensinkään rakastumaan, mutta sitte tuli tuo\ntunne kuitenkin ja vielä semmoisena, ettei se ollutkaan hetken lapsi. --\nMe olimme samassa koulussa opettajina. Meillä oli sama työ ja samat\nharrastukset. Teimme käsikädessä ja kilvan työtämme, ja lepohetkinä oli\nyhdessä-olo parhaana ilonamme. Pian ymmärsimme toisiamme sanoittakin.\nAjatuksemme yhtyivät alinomaa -- me huomasimme sen ilolla -- ja jos\naikaa kului, ettemme tavanneet, oli kumpaisellakin ikävä. Me olimme\ntoverit ja ystävät, sen sanan syvimmässä merkityksessä, mutta\ntunteessamme oli enemmän kuin kumppanuutta, sen tiesimme ja tunsimme\nmolemmat. Silloin tuli rinnallemme herttainen, viehättävä olento, ja\npian ymmärsin, että nainen joka on kotinsa kaunistus ja ilo, on suurempi\napu miehellensä kuin se, joka yhdenvertaisena työtoverina tahtoisi jakaa\nkaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se nainen, joka ei ole köynnöskasviksi\nluotu, seisokoon yksin! Elämässä on työtä ja tyydytystä riittävästi\nkaikille. Jospa vain tietäisit millaista elämäni nyt on! Kun\ntalvi-illoin istun seurassa, missä kymmenkunta emäntää on koolla\nvaatteita ompelemassa köyhille, tai kun palaan raittiusiltamista tai\nkoulustani, on onneni usein niin suuri, etten sen suurempaa voi\najatellakaan.\"\n\nEevi katsoi ihmettelevästi Elsaan, mutta ei virkkanut mitään, siksi\njatkoi Elsa: \"Muistathan, miten opinhaluinen olin, ja tiedät, että olen\nsitä vieläkin, mutta nyt ymmärrän, että opiskeleminen ei yksin minua\ntyydytä. Tarvitsen muutakin. Tarvitsen toiminta-alaa ja tunnetta siitä,\nettä olen hyödyksi. Opiskeleminen on ainoastaan tie siihen, mutta tie,\njota ilolla kuljen. Ehk'et ymmärrä sitä tyydytystä, jota esimerkiksi nuo\nyleiset pyrinnöt minulle tuottavat, mutta usko minua, pian lähenee aika,\njolloin juuri nuo yleishyödylliset asiat saavat entistä enemmän arvoa.\nRaittiusriennoilla esimerkiksi kuten muillakin aatteilla on nykyään\nkullakin ainoastaan pieni parvi kannattajiansa. Jos kovat ajat meille\nkoittavat, silloin tulevat nämä pyrinnöt kansallisiksi kysymyksiksi, ja\nsilloin niiden arvoa ymmärretään. Silloin kyllä kukin kantaa kortensa\nyhteistyöhön, mutta onnellinen on se, joka on saanut alkaa jo\naikaisemmin. Jospa tietäisit Eevi, miten rikasta ja onnellista elämäni\non!\"\n\nEevi oli hetken ääneti, sitten lausui hän hitaasti ja miettivästi:\n\"Kyllä sinä Elsa olet ihmeellinen. Nyt olet innostunut ja alussa puhuit\nniin tyynesti, kuin jos olisit kertonut eilisestä ilmanvaihdoksesta. Ja\nkuitenkin tiedän, ettet ole mikään jää-kalikka.\"\n\n\"Ja jos olisinkin, niin pitäisi ainakin sulaa sinun läheisyydessäsi\",\nsanoi Elsa nauraen.\n\nSitten alkoivat he riisuutua, sillä puoliyö oli jo aikoja sitten ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElsan käynti oli vaikuttanut kuin puhallus sammuvaan hiilokseen. Hän oli\nihmeellisesti osannut kääntää Eevin huomion Heikin hyviin puoliin, ja\nsiitä oli Eevissä herännyt kiihkeä halu koettaa uudelleen ja paremmin\nsopia Heikin kanssa jokapäiväisessä elämässä. Rakastivathan Heikki ja\nhän toisiaan. Kun vain kävisivät nuo pikku seikat paremmin yhteen,\nolisivat he onnelliset! --\n\nEevi puolestaan päätti koettaa, ja siten tuli päivänpaisteisia hetkiä\npikku kotiin, tuli hellyyttä, ystävällisyyttä ja iloa yhteiselämään.\nMutta kun Heikki ei vaatimuksiaan hellittänyt, ja Eevi kun ei kauan\njaksanut parastaan koettaa, oli vaara alituisesti väijymässä. Vaihteleva\nkuin taivas tuulisena päivänä oli koti-onni pappilassa, ja semmoista oli\nse ollut pitkin talvea. Silloin sattui tapaus, joka sai asiat uudelle\nkannalle.\n\nOli kevät. Koivut olivat hiirenkorvalla, ja nurmet vihannoivat. Eevi\nistui lempipaikallansa lammen rannalla. Läheisyydessä leikitteli Viljo,\nja hetken kuluttua yhtyi Heikkikin heihin. \"Itä tulee\", riemuitsi Viljo\nja kiipesi hänen polvellensa.\n\n\"Isä tulee\", toisti Eevi iloisesti hymyillen. \"Tutta\", sopersi Viljo,\nojentaen isällensä vihertävän lehden. -- \"Sinä itse olet isän 'tutta.'\nMutta kylmäthän pikku kätesi ovat.\"\n\n\"Kylmätkö\", kysyi Eevi levottomasti. \"Mennään kotia, ettei hän vilustu.\"\n\n\"Mennään vaan, vaikka eihän se nyt mitään vaarallista ole\", lohdutteli\nHeikki. Mutta Eevi ei voinut rauhoittua, ja kun Viljo seuraavana aamuna\nnähtävästi oli kuumeessa, lähetettiin lääkäriä hakemaan. Tuskaisena\nkulki Eevi vuoteen äärestä ikkunan luo ja ikkunasta vuoteelle. Oi jospa\nlääkäri joutuisi! -- -- --\n\nVihdoin hän tulikin.\n\n\"Onko hän kylmettynyt\", kysyi Eevi tuskallisesti, kun tutkimus oli\npäättynyt, ja lääkäri oli antanut määräyksensä.\n\n\"Ei suinkaan, tähän on nähtävästi tartunta syynä.\"\n\n\"Tartunta, miten se on mahdollista?\"\n\n\"Onko pastori kenties ollut sairaan luona?\"\n\n\"Kyllä mieheni vasta kävi erään vanhuksen luona, mutta --\"\n\n\"Missä se oli?\"\n\n\"Niemelän torpassa.\"\n\nLääkäri kävi vakavan näköiseksi.\n\n\"Mitä, mitä te tarkoitatte?\" Eevi tarttui hänen käteensä.\n\n\"Siinäpä onkin syy. Huhtikuussa kuoli siellä lapsi kuristustautiin.\"\n\nEevi ei kuullut sen enempää. Kirkaisten heittäytyi hän polvilleen Viljon\nvuoteen viereen, ja lääkäri, joka näki, ettei hän tässä sen enempää\nvoinut, poistui luvattuaan tulla pian takaisin. Silloin vanha Maija\nläheni vuodetta hiljaa kuiskaten: \"Hyvä rouva, rauhoittukaa toki, kyllä\nse vielä paranee, ei saa surra ennen aikaa! Tulisi rouva nyt ottamaan\nvähän kah -- --\"\n\n\"Pois!\" Eevi kääntyi häneen selin, eikä Maija enää uskaltanut\nlähestyäkään.\n\nSillävälin oli Heikki levottomana kiirehtinyt kotiin rippikoulusta ja\nastui huoneeseen. \"Miten on Viljon?\"\n\nEevi nousi. \"Mene, mene\", sanoi hän tuskasta kalpeana, \"sinä toit taudin\nlapsellesi, ja nyt se kuolee!\"\n\nHeikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin\nsalaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti\nsopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: \"Rouvaan se\nkoski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.\"\n\nMurtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen\nilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen\ntavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä\nhautaan sekä vaimo että lapsi! -- Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta\nheitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä\nsyytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet\nkuin tukehduttaa.\n\nHän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon\nvalittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli\ntemmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut.\n-- Käsiään väännellen kääntyi hän pois. \"Minä en voi, minä en saa mitään\ntehdä.\"\n\nHän heittäytyi tuskissaan polvilleen. \"Oi Jumala, armahda ja säästä.\nSäästä särjetyn sydäntä!\"\n\nVaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän\nkauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin\nhänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän\narvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se\nonneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä\nkummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä\n-- ja kuitenkin -- \"Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä\ntehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä\narmahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä\nanna nääntyä kuorman alle!\"\n\nKun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja\ntyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä\nsairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen\nlääkärin tuloa.\n\nIltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian\npalata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja\npäivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut\npojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä\nsairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden,\njoka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin,\nsaatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa:\n\"Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?\"\n\nEevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. \"Levätä, kun\nlapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.\" Ääni oli\nsoinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä\nistuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui\neikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.\n\n\"Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään\", sanoi tohtori\nollessaan valmis lähtemään.\n\n\"Elämään\", toisti Eevi ja tavoitteli kädellään pöydän laitaa, sillä\nmaailma musteni hänen silmissään.\n\n\"Niin elämään\", vakuutti tohtori iloisesti. \"Saan sydämestäni onnitella\nteitä.\"\n\n\"Kiitos\", Heikki puristi hänen kättään. -- Saatettuaan lääkärin ovelle\npalasi hän huoneeseen, jossa Eevi makasi sohvalla silmät puoli-ummessa\nkalpean ja kärsivän näköisenä. Heikin kävi häntä sääli. Mutta samassa\nheräsi katkerana ajatus: \"Ei hän minua säälinyt, ei ajatellut, pois\ntyönsi minut lapseni luota, vaikka minä rakastan poikaa niinkuin\nhänkin.\"\n\nHeikin kasvoilla kuvastui tuskallinen taistelu. Nyt kun vaara oli ohi ja\nViljo paranemassa, tulivat nuo ajatukset äkkiarvaamatta ja voimakkaina.\nNe tunkivat päälle aivan väkisin ja täyttivät mielen katkeruudella. --\nMutta Heikki oli liiaksi rehellinen taistelussaan itseään vastaan\nsuosiakseen niitä. Hän tuomitsi tunteensa ja tahtoi sitä kuolettaa,\nmaksoi mitä maksoi. Hänhän oli luvannut Eeviä rakastaa myötä- ja\nvastoinkäymisessä, ja hän tahtoi lupauksensa täyttää, tuntuipa se\nkevyeltä tahi raskaalta.\n\nEevi avasi verkalleen silmänsä. \"Heikki\", sanoi hän ja tavoitteli\nmiehensä kättä. Heikki ojensi sen hänelle, mutta kädenpuristuksessa oli\njotain velvollisuudentapaista ja väsähtynyttä. Eevi tunsi sen\nvaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt,\nvaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut. Elämä tuntui\nhänestä äkkiä sydäntäsärkevän kolkolta. -- \"Me saamme pitää\npienokaisemme\", sanoi hän vihdoin hiljaa, \"etkö tahdo auttaa minua hänen\nluokseen?\" Eevi nousi ja kulki Heikin tukemana Viljon vuoteen ääreen.\n\"Kiitos\", sanoi hän asettuen läheiselle tuolille. \"Mene sinä nyt vain\nkirjoitustasi jatkamaan.\"\n\n\"Jaksatko istua siinä?\"\n\n\"Kyllä jaksan, kiitos vaan.\"\n\nSilloin Heikki meni, ja Eevi jäi yksin lapsensa luo. Hän kumartui\nvuoteen laitaa vastaan ja laski kätensä nukkuvan otsalle. \"Sinä, minun\nainoa iloni\", kuiskasi hän hiljaa, ja kuumat kyyneleet alkoivat valua\npeitteelle.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKesä oli kulunut, samoin syksykin, ja nyt oli talvi. Viljo oli aivan\nterve ja oli kasvanut paljon, mutta hento hän oli, vähäverinen ja kalpea\nkuin pimennossa kasvanut kukka. Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin\nsilmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla\nulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän\nrasittuisi eikä vilustuisi.\n\nVälistä teki Heikin mieli vastustaa tätä alituista varoittelemista,\nmutta miten olikaan, ei hän sitä kuitenkaan rohjennut tehdä. Jos hän\njoskus tahtoi ajatuksensa täytäntöön panna, tuli hänelle siitä\njälestäpäin ääretön tuska, että jos Viljo nyt sairastuu ja kuolee, niin\non se hänen syynsä ja Eevin surma. Paras antaa asiain mennä niinkuin\nmenevät. Äidillähän siinä on suurimmat oikeudet niinkuin\nvelvollisuudetkin.\n\nViljon sairaudesta saakka oli Eevin ja Heikin suhde toiseksi muuttunut.\nSe oli ulkonaisesti parantunut, mutta todellisuudessa oli se käynyt\nentistä huonommaksi. Ei enää syntynyt riitaa eikä väärinkäsitystä heidän\nvälillään niinkuin ennen. Hiljaa, melkein vähitellen selvitettiin kaikki\nerimielisyydet, mutta syynä siihen ei ollut entistä suurempi sopusointu.\nPäinvastoin. Heidän suhteessaan oli nyt jotain särkynyttä, johon ei\nkumpikaan tahtonut kajota. He tunsivat sen. Heikki puolestaan ei voinut\nunohtaa Eevin menettelyä Viljon sairastaessa. Oli katkeran katkeraa,\nettä Eevi, hän, jota Heikki niin palavasti rakasti, oli hänet luotaan\ntyöntänyt silloin, kun heillä kumpaisellakin oli sydän surua täynnä. Jos\nsiinä olisi muuta moitittavaa ollut, olisi Heikki sanonut sen suoraan\nEeville. Mutta mitä nyt moittia, mitä sanoa? Sitäkö, ettei Eevi sen\nenemmän häntä rakastanut? --\n\nHeikillä ei ollut mitään sanomista, ei kerrassaan mitään. Hänen täytyi\nvain koettaa voittaa itsensä, ja sen hän tekikin. Mutta särkynyttä oli\nhänen sisimmässään siitä pitäen.\n\nEevi tunsi tämän ja päätti siitä Heikin rakkauden loppuneen. \"Jos lie\nsitä ollutkaan\", ajatteli hän katkerasti. \"Mitä mies semmoinen kuin\nHeikki tiesi rakkaudesta ja sen voimasta?\"\n\nNäin oli aika kulunut, joulu oli jo ohi, ja uusi vuosi oli alkanut. Pian\nalkaisivat kinkeritkin, ja Eevi jäisi silloin yksin kotiin koko\nviikoiksi. Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle\nhelpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa.\nMutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut\nhyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki\noli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän\nistuessaan illallispöydässä.\n\n\"Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi? Sinä jäät olemaan niin\nyksin kinkerien aikana.\"\n\n\"Näethän sinä, mitä lääkärit minulle voivat. Ei minusta tervettä tule\nkoskaan.\"\n\n\"Älä sano, kun koettaa minkä voi, saa luottaa Jumalaan.\"\n\n\"Jumala auttaa kuolemaan, kun ei ihminen enää jaksa elää.\"\n\n\"Mutta Jumala ei tahdo, että me surulla itse kuolemaamme joudutamme. Hän\nvoi auttaa elämäänkin ja auttaa velvollisuuksiemme täyttämiseen aina\nviimeiseen asti.\"\n\n\"Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.\" Eevin äänessä oli itkua.\n\n\"En minä pahaa tarkoittanut\", jatkoi Heikki lempeämmin, \"mutta luulen,\nettä meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä\npuolusta.\"\n\n\"Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä\nmuu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja\nvaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime\nvuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.\"\n\n\"Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan\nviimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?\"\n\n\"Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit\nasian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin\nkotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä\nluokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.\"\n\nHeikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: \"Äiti on itse\nnäinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan\nseura on sairaalle hyväksi?\n\n\"Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?\" Ääni oli katkera.\n\n\"Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.\"\n\nHe olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois.\n\"Hyvästi, hetkeksi\", sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, \"minä menen vähän\nkävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon\nkirjoittamista.\" -- Hän poistui.\n\nUlkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut.\nLumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet\nvilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan\ntavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja\nkuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa\nyksinäisen astujan tielle.\n\nOli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. -- Mikä\ntomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen\näärettömyydessä!\n\nLuonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki\ntänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää\nlaajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa\nja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen\nmieleensä.\n\nEevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei\nHeikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään\naivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä\naikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä\ntoisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä\nyhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.\n\nJok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut\nentistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä\nhänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse\nitsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen\nmielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi\noli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja\njulistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja\nhemmoitteleva rakkaus. -- Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut\nsuutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä\nolisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan\nkahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin\nollen entistäkin painavampi.\n\nKaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin\nluo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet\ntasapainosta saanut.\n\nMutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki\ntekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä\niltana.\n\nTasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui\nhän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä\nniiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt\nkohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä\nvoimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi\nhän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi\nhän itsekseen: \"Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen\näärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu\npuhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nEevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla.\nTaivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja\nalempana siinti sinertävä kukkulasarja.\n\nKuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika\ntuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja\nvälinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt,\nosaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden\nvaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen.\nMutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä\nviimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät\nhuolta kaikista kulungeistakin.\n\nNiin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen\noli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt\nsairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton,\njoten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi\ntahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta\nEevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon\nmukaansa ja vanhan Maijan.\n\nTäällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi\nlepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja\nsitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus\nkävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli\nväsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja\nrauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.\n\nSanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen\nsävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli\nmielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat\nväliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja\noli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja\nkehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa\nvalkeat vaahdot.\n\nEräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt\nViljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan\nuneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja\nhiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.\n\nTutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän\npyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän\nnäyttänyt isoon aikaan. \"Hyvä, kun nukkuu\", ajatteli Maija, \"nukkukoon\nvaan!\"\n\nMutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä\nnukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä\nherännyt. -- Saisi rouva jo herätä!\n\nSamassa avasikin Eevi silmänsä. \"Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin\nihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa -- kosken rannalla. Päivä\npaistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi\ntoiselle: 'Eevi on tullut, Eevi on täällä.' Minä tunsin siitä omituista,\nennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan\nääneen: 'Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?'\nKoko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään.\n'Rakastamme, rakastamme', soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa\nseisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat\nmakasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin\naloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: 'Älä itke lapseni, älä',\nlohduttelit sinä. 'Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle\nsuuren, kauniin omenan.' Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit\naivan niinkuin unessakin.\"\n\n\"Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena\", sanoi\nMaija ja myhähti.\n\n\"Niin\", sanoi Eevi miettivästi, \"hänhän on ainoa iloni täällä.\" Mutta\nsitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo\noli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan\nsiirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti\nselitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.\n\n\"No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen\", kysäisi Maija hieman\nkärsimättömästi. \"Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten\näsken kävi!\"\n\n\"No, miten!\" Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle\nmieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.\n\n\"Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on\netehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö\nja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän\npuhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: 'herr Vinlant', mutta minä\najattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta\nsilloin hän sanoi: 'no', ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä\nriippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: 'kom Vinlant.'\nTakissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen\nniitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli\nSuomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!\" -- Maija oli ihan\nhaltioissaan.\n\n\"Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä\", sanoi Eevi hiukan hymyillen\nMaijan innostukselle.\n\n\"Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää.\"\n\nVähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein\nuteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli\nmennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.\n\nKauanpa Maija viipyikin. -- Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta\nMaija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.\n\nKun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan\nhuomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian\npäättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet\nkenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat\nalkoivat ruokasalista poistua.\n\nNyt silmät auki!\n\nVoi -- Maija löi kätensä yhteen niin että läiskähti. Hän oli nähnyt\nerään herran lähestyvän tuota tunnettua takkia, heittävän sen\nhartioilleen ja poistuvan. Melkein lentämällä meni Maija. \"Voi hyvänen\naika, rouva kulta\", sanoi hän läähättäen, \"se on se meidän tohtorin\npoika, se Erkki herra.\"\n\nErkki herra! Nyt vasta Eevi ymmärsi, ja miten kummasti se vaikutti\nhäneen! Häntä ihan vapisutti äkillisestä mielenliikutuksesta. Erkki ja\nhän tapaisivat siis toisensa täällä, tapaisivat pitkän eron jälkeen! --\nAinoastaan kerran olivat he toisensa nähneet, sittenkun Eevi Soinamosta\nmuutti, ja silloinkin aivan pikipäin. Hyvin vähän oli Eevi Erkistä\nkuullutkin, oikeastaan ei muuta kuin että hän oli lueskellut\nHelsingissä, kunnes viime talvena äitinsä kuoltua oli matkustanut\nulkomaille. Ja nyt --!\n\nMaija innostui kertomaan tapauksen toisensa jälkeen Eevin ja Erkin\nyhteisistä leikeistä. Eevi kuunteli, ja kotimuistoihin liittyivät nyt\nmuistot lapsuuden leikkitoverista. Lujin sitein kietoi hänet menneisyys.\nPois väistyivät tajunnasta viime vuodet, pois nykyhetkikin. Menneisyys\npalasi, palasi lapsuus muistoinensa, sen olot, sen tunteet, sen leikit\nja työt.\n\nEnsimäinen nykyisyyteen kohdistuva ajatus oli: \"milloin me toisemme\ntapaamme.\" Maija tahtoi mennä Erkkiä etsimään, mutta siihen ei Eevi\nsuostunut. Tottahan he muutenkin tapaisivat! -- Mutta tunti kului\ntoisensa jälkeen, eikä ketään kuulunut. Aurinko alkoi jo laskea. Silloin\ntäytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle.\n\nSeuraavana aamuna oli Eevi entistä väsyneempi. Yö oli ollut levoton. Hän\noli unissaan laulanut, noussut istumaan ja yhtenään puhellut Soinamosta.\nMutta väsymyksestä huolimatta tahtoi hän verannalle, ja joka kerran, kun\nkuului läheneviä askelia, säpsähti hän. Mutta aamupuoli kului, eikä\nErkkiä kuulunut. Oli jo iltapäivä. Silloin astui hän äkkiarvaamatta\nverannalle, aluksi huomaamatta ketään.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi Eevi.\n\nHän kääntyi äkkiä.\n\n\"Tunnetteko vielä?\"\n\n\"Eevi, sinä täällä?\" Hän läheni, ja he ojensivat kättä toisilleen.\n\n\"Niin\", sanoi Eevi, \"olen tullut terveyttä hakemaan pitkällisen\nkitumisen jälkeen. Etkö istu?\"\n\nErkki nosti tuolin lähemmä ja istuutui. \"Vuosia on vierinyt siitä, kun\ntapasimme.\"\n\n\"Niin on. Paljon on tapahtunut.\"\n\n\"Paljon.\"\n\n\"Sinun äitisikin on kuollut.\"\n\nKävi kuin tuskan värähdys Erkin kasvoilla. \"Kuollut on. Vähää ennen, kun\nSuomi suruun pukeutui, aloin omaa äitiäni surra.\"\n\n\"Siinä oli surua paljon.\"\n\n\"Niin oli. Paljon kadotin lyhyessä ajassa.\" Erkin oli hetkisen vaikea\nsalata liikutustaan. Sitten jatkoi hän tyynesti mutta surunvoittoisesti:\n\"Hautajaistunnelmaa ei silloin ollut yksin kuolinhuoneissa, sitä tapasi\njoka talossa ja joka sydämessä.\"\n\n\"Ei ole ihmettä, että elämä nyt tuntuu niin toivottomalta\", sanoi siihen\nEevi, \"etenkin kun vielä itsekin on sairaana.\"\n\n\"Toivottomuutta en kuitenkaan voi pitää oikeutettuna, en yksityisessä\nenkä yhteisessä surussamme.\"\n\n\"Vaan entä kun toivottomuus tulee?\"\n\n\"Sen voimme Jumalan avulla voittaa, sen tiedän kokemuksesta. Etkö\nmuista, miten alakuloinen ja arka olin pienenä? Kauan kehityin samaan\nsuuntaan, mutta sitten tapahtui käänne. Olen siitä Jumalalle\nkiitollinen, sillä luulen, ettei elämästämme ole hyötyä, ei itsellemme\neikä muille niin kauan, kun ainoastaan suremme sen surkeutta ja toivomme\ntäältä pois. _Täällä_ on meillä tehtävämme ja _täällä_ täytyy meidän\nuskoa valoon, vapauteen ja Jumalan voimaan.\" Erkki oikaisihe tätä\nsanoessaan, ja näytti siltä kuin hän hartioiltaan olisi heittänyt\nkuorman, joka hänet hetkeksi oli maahan painanut. Hänen katseensa oli\nnyt tyyni ja kirkas.\n\n\"Sinä olet muuttunut\", sanoi Eevi. \"Sinussa on entistä enemmän voimaa ja\nreippautta.\"\n\n\"Se on hauska se! Toivon muutoksen olevan kestävää, sillä se on tullut\nsurussa koetelluksi.\"\n\n\"Kuules\", sanoi Eevi äkkiä, \"täytyy kysyä, kun en tiedä. Oletko\nkihloissa, kenties jo naimisissakin?\"\n\nErkki näytti tyhjää vasenta kättään. \"Olen yksin, niinkuin näet.\"\n\n\"Yksin\", toisti Eevi alakuloisesti.\n\n\"Niin, löytyy niitä, joiden on jääminen yksin, jotta heidän sydämensä\nlaajentuisi ja he todella oppisivat rakastamaan. Minulla oli liian ahdas\nsydän\", lisäsi hän vähän surumielisesti. \"Lieneekö se nyt edes\nlaajentunut.\"\n\n\"Ainakin olet entistä paljoa ystävällisempi\", sanoi Eevi. Hänen täytyi\nkeksiä jotakin sanoakseen, hänen kävi Erkkiä niin kovin sääli.\n\nKun Erkki myöhemmällä nousi lähteäkseen, ojensi Eevi hänelle kättä,\nsanoen: \"Olen iloinen siitä, että täällä yhdyimme. Yksin ja sairaana\nvieraalla maalla ei ole hyvä olla. Tuntuu kotoiselta, kun on edes joku\nystävä läheisyydessä.\"\n\nErkki oli juuri vähää ennen ollut kahdenvaiheilla, jäädäkö tänne, vai\njatkaako matkaansa toiseen tunturiseutuun. Nyt teki hän päätöksensä. Hän\njäi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAunen kuoltua oli Erkki melkein kuumeen tapaisesti ryhtynyt lukujaan\njatkamaan. Mutta työ ei käynyt, ja Erkki aikoi vanhempainsa pyynnöstä\nmatkustaa ulkomaille. Silloin sairastui tohtorinna Selmer. Tauti, joskin\naluksi lievää laatua, kääntyi vaaralliseksi, ja pian sai Erkki kätkeä\nhänetkin maanpoveen. -- Hän oli nyt jäänyt kaikesta rakkaimmastaan,\njäänyt yksin elämän taisteluihin. Tyhjyys tuntui ammottavalta, ja suru\noli hänet murtaa, mutta hän tiesi, mistä löytää lohdutusta. Selvemmin\nkuin koskaan ennen käsitti hän, että se usko, joka oli tehnyt hänen\näitinsä elämän siunaukseksi, ja joka Aunenkin sekä elämän että kuoleman\noli tehnyt niin autuaallisen onnelliseksi, oli ainoa, joka taisi antaa\narvoa elämälle, antaa selvitystä sen tarkoitukselle, ja tyydytystä\nhengen syvimmälle kaipuulle. Se taisi särjetyimmällekin sydämelle antaa\nuutta voimaa, uutta rauhaa ja iloa.\n\nTämä kokemus esti Erkkiä sortumasta. Vain kuonaa poltti suru pois hänen\nsielustansa. Karaistuna, puhdistuneena alkoi hän elämän kuin uudelleen.\n\nErkki oli ulkomaille tultuansa ryhtynyt lukujaan jatkamaan, mutta\nvaikeaksi kävi työ siellä, senjälkeen kun kotimaasta alkoi kuulua kummia\nsurusanomia. Hänen mielensä paloi kotiin, Suomeen, omaan maahan ja oman\nkansan keskuuteen. Suru tuntui vieraalla maalla ja vierasten keskellä\nvieläkin vaikeammalta.\n\nErkki oli jo paluumatkalla, kun erään lääkärin kehoituksesta päätti\noleskella pari kuukautta jossain tunturiseudussa, siellä ensin\nvoimistuakseen. Olihan ymmärtäväisintä malttaa mieltään ja koota voimia.\n-- Mitä muuten tähän vastaiseen työhön tuli, oli Erkki vielä epävarma\nsen laadusta. Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen\nmieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi\nhän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa\nmurheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. --\n\nKohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä\noli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa. Usein\ntuli hän kohta aamiaisen syötyään verannalle, missä Eevi istui\nodottamassa. Milloin luki hän ääneen, milloin keskustelivat he.\nAamupäivät varsinkin vietti Erkki Eevin seurassa, usein iltapäivätkin.\nMutta yksin ollessaan kuljeskeli hän tuntureilla ristiin rastiin. Hän\nrakasti yksinäisyyttä niinkuin ennenkin, ja varsinkin täällä, ylevän,\nyksinkertaisen tunturiluonnon helmassa oli se hänelle paras seura.\n\nMitä Eeviin tuli, oli elämä tuntureilla hänestä kokonaan muuttunut,\nsitten kun Erkki tuli sinne. Hän ei syytä siihen itselleen selvitellyt,\nmutta hän tunsi itsensä nyt kerrankin taas hiukan onnelliseksi.\nEpäsointuista oli hänen elämänsä tähän asti ollut. Sielun ja ruumiin\npuolesta sairaana oli hänen täytynyt eteenpäin ponnistella. Nyt oli\ntoisin. Lumoava luonto häntä taas ympäröi. Maija ei tullut taloushuolia\nvalittelemaan, ei tuonut posti haukkumakirjeitä Heikille, eikä kohdannut\nhäntä itseään Heikin surullinen, moittiva katse. Hän oli kuin toinen\nihminen. Kotona oli hän tuskainen ja kärttyisä, täällä tyyni. Kotona oli\nsuru katkeraa, täällä rauhallisempaa, melkeinpä suloista. Usein hän\ntosin itki, itki tietämättä oikeastaan miksi, mutta kesken kyynelten hän\nhymyili Maijalle, ja Erkille oli hänellä aina ystävällinen sana. -- Hän\ntiesi heidän häntä rakastavan ja säälivän, ja hänen oli niin hyvä olla.\n\nMyötäiset olosuhteet vaikuttivat pian Eevin terveyteen, ja hän alkoi\nreipastua aivan silminnähtävästi. Erkin seura houkutteli häntä\nkävelemään aluksi sanatoorion läheisyydessä, sitten ylemmä ja yhä\nylemmä. Lääkäri oli tyytyväinen, ja Maija myhähteli itsekseen nähdessään\nemäntänsä näin voimistuvan. Mutta unettomista öistä ja siitä\nvoimainponnistuksesta, jota nämä kävelyretket kysyivät, ei Maija mitään\ntiennyt. Ainoa muutos, minkä hän emännässään huomasi, oli, että mieli\noli muuttunut hilpeäksi ja puna poskille palannut.\n\nErkki epäili joskus, oliko Eevin voimistuminen todellista, vaiko\nainoastaan hetkellistä ja näennäistä, mutta hän ei tahtonut Maijan\nmieltä murehduttaa, siksi koetti hän vain itse puolestaan noudattaa mitä\nsuurinta varovaisuutta Eevin suhteen. Usein hiipi hän aterian jälkeen\naivan kuin varkain pitemmille kävelyretkilleen, joilla pelkäsi Eevin\nrasittuvan, mutta nähdessään miten lapsellisesti Eevi suri, jos ei\nmukaan päässyt, muutti hän menettelyään ja haki hänet ainakin\nalkumatkaksi seuraksensa. Tavallisesti jätti hän sitten Eevin lepäämään\njonnekin tienvarrelle ja jatkoi yksin, mutta palatessaan löysi hän aina\nEevin tienvarrella istumasta ja odottamasta.\n\nNäin kulkivat he joka päivä pitemmän tai lyhyemmän matkan yhdessä. Kansa\nlähitienoilla oppi pian tuntemaan sairaan rouvan, joka tienvarrella\nlepäsi, ja ystävällisen maisterin, joka hänellä aina oli seurana.\n\nUsein tapahtui, että Erkki kävelyltä palatessaan löysi Eevin\nkeskustelemasta jonkun tunturi-asukkaan kanssa. Joko seisoi\nreppuselkäinen työmies tiepuolessa, puhellen siitä, miten tuntureilla\noltiin ja elettiin, tai oli vaimo istuutunut kivelle sukkaansa kutomaan\nsiksi aikaa, kun Eeville kertoili lapsistaan kotona. -- \"Kalpeaksi\nrouvaksi\" nimitti kansa Eeviä, mutta \"ystävälliseksi\" myöskin. He olivat\nusein nähneet kyyneleen herahtavan hänelle silmään, hänen kuunnellessaan\nheidän kertomuksiaan, ja ihmetellen olivat he jääneet muistelemaan tuota\nmuukalaista, jonka sydän oli niin lämmin ja hellä, että silmä sai\nkyyneleitä vuodattamaan, kun kuuli kansan taisteluista karun luonnon\nkanssa.\n\n\"Niin meilläkin taistellaan\", kertoi Eevi puolestansa. \"Ei siellä\ntunturikuilut työntekijöitä niele, ei ole kodit kallioitten kupeella,\nkuten täällä, mutta korvessa hiipii hyinen halla, ja nälkä näännyttää\nkansaa.\"\n\nKerran tuli hänelle mieleen, että se oli tämän kansan keskuudessa kuin\nHeikki työnsä teki, sen hyväksi kuin kärsi ja kieltäytyi. Ja kuitenkin\n-- Miten usein olikaan Eevi ollut vastahankaa vetämässä! -- Hän muisti\npikku riitoja ruuasta, juomasta, vaatetuksesta ja elämän mukavuuksista.\nKuka oli niissä kansan puolta pitänyt, sen kansan, joka korpia raatoi,\nnäki nälkää, vilua ja puutetta? Kyllä Eevikin kansaansa rakasti. Hän\nsääli sen surua, sen kohtalon kovuutta, mutta miten, -- miten oli hän\n_teossa_ tätä rakkauttaan osoittanut?\n\nHän muisti tuhansia tilaisuuksia, joita olisi tahtonut saada takaisin.\nNyt olisi hän ymmärtänyt niitä käyttää. Nyt olivat hänen silmänsä\nauenneet. Mutta olikohan se jo liian myöhäistä? -- -- --\n\nSinä iltana itki Eevi tavallista kauemmin, ja uni karttoi hänen\nsilmäänsä. Niin monenlaiset ajatukset olivat mielessä heränneet. Suuri\nmuutos oli ulkonaisesti tapahtunut hänen elämässään, mutta vielä\nsuuremmaksi tunsi hän muutoksen omassa itsessänsä. Mielen katkeruus ja\nkärttyisyys oli poissa. Hellät tunteet ja kaikki, mikä hänessä parasta\noli, pääsi orastamaan kuin kevätvilja auringon valossa.\n\nOli Heikki kuitenkin ollut liian ankara. Hän tahtoi taivuttaa, mutta\ntaittoi, tahtoi karaista, mutta kovetutti. Eevin täytyi oikein hymyillä,\nkun tuli verranneeksi Heikkiä ja Erkkiä toisiinsa. Edellisen näki hän\nMooseksena Siinain vuorella, kädessään lain taulut, taustanaan tuli ja\nleimaus. Erkistä muisti hän sen opetuslapsen, joka rakkauden käskyä\njulistaen Mestarinsa askeleita seurasi.\n\nOli todella ihmeellistä, miten suuresti Erkki oli muuttunut. Joskus\ntosin valtasi hänet vielä suuri, joskin hetkellinen surumielisyys, jonka\nsyytä Eevi ei voinut ymmärtää, mutta muuten oli koko hänen olennossaan\njotain niin vapautunutta, niin hilpeää ja samalla syvällistä iloa. Hän\noli kuin irtautunut kaikista ajallisuuden ja itsekkäisyyden siteistä.\nKaikkea -- yksin elämän pikkuseikkojakin -- katsoi hän kauniilta ja\nylevältä kannalta. Kaikesta löysi hän hyvää, kaikesta iloa ja\ntilaisuuden iloa valmistaa. Sanatooriossa rakastivat kaikki häntä.\nLapset juoksivat riemuiten häntä vastaan, sairaimpienkin katse\nkirkastui, kun hän läheni, ja \"hyvä herra\" tai \"se kaunis\" oli nimi,\njolla hänet tunnettiin.\n\n\"Erkki\", kysyi Eevi äkkiä kerran, heidän istuessaan iltamyöhällä yhdessä\nsanatoorion verannalla, \"voisitkohan sinä koskaan surusta murtua?\"\n\nErkki säpsähti. \"Murtumiseksi ei suru ainakaan ole aiottu. Mutta miten\nkysyt sinä semmoista?\"\n\n\"Minä kuulin tänä iltana ihmeellisen kertomuksen. Täällä kävi eräs köyhä\nleski. Eikö hän tullut sinua vastaan? Hän läksi juuri ennenkuin sinä\npalasit tunturilta?\"\n\n\"Hän se sitten lie ollut. Näin vaimon, jonka katse ehdottomasti veti\nhuomioni puoleensa. Se oli niin kaunis, aivan kuin kirkastunut.\"\n\n\"Juuri semmoinen kuin sinulla\", ajatteli Eevi itsekseen, mutta ääneensä\nhän jatkoi: \"Minä tuskin jaksoin kuunnella hänen kertomustaan, ja hän on\ntuon kaiken kokenut. Hänkin oli kerran nuori, iloinen tyttö, ja hänellä\noli hyvä ystävä, nimeltä Sören. Yhdessä olivat he leikkineet, yhdessä\nkasvaneet, ja lopuksi kävivät he yhdessä rippikoulunsa. Sören rakensi\ntuvan, ja sinne he naimisiin mentyään muuttivat. Sörenin äiti oli\nkuollut, ja isästään hän ei mitään tiennyt, mutta äiti oli kasvattanut\npoikaansa hyvin, oli opettanut rehelliseksi ja raittiiksi työntekijäksi.\nMitään raittiuslupausta ei Sören kuitenkaan ollut tehnyt. Kun he olivat\nolleet kolme vuotta naimisissa, syntyi heille poika, ja heidän ilonsa\noli nyt ylimmillään. Sören varsinkin oli kuin puolipyörryksissä ilosta.\nHän meni tuttaviensa luo pitoihin ja kertoi ilosanoman sielläkin. Kun\nlopuksi itse pitäjän pastori tarttui lasiin ja ehdotti pienen 'Sören\nSörensen'in' maljan, sieppasi Sören lasin toverilta, maistoi, joi ja\ntyhjensi lasin pohjaan asti. Malja juotiin ilossa ja ihastuksessa, mutta\nse oli heidän perhe-onnensa loppu. Siitä pitäen rupesi Sören juomaan.\nHänen vaimonsa sai vähitellen selville, että Sörenin isä oli ollut suuri\njuoppo. Myrkky oli ollut perintönä jo miehen suonissa ja se rupesi\nvaikuttamaan samassa kun Sören tyhjensi ensimäisen lasinsa. Kerran --\npieni poika oli silloin seitsemän vanha -- kävi Sören tunturilla poika\nmuassaan. Siellä oli tuttavia, jotka tarjosivat väkijuomia. Sören joi ja\noli vähän humalassa, kun he yhdessä läksivät kotiin. Tie oli liukas.\nSören erehtyi etsiessään polkua; jalka luiskahti ja hän syöksyi\nsyvyyteen, työntäen poikaa mennessään. Kun apua vihdoin saapui, saatiin\nSören vielä henkiin, mutta pojan pieni ruumis oli murskana isän alla, ja\nSören itse jäi raajarikoksi koko elämänsä ajaksi. -- -- Häntä nyt\nvaimonsa elättää.\"\n\nEevi lopetti, ja hän tunsi, miten kylmä väre hänen ruumistansa\npuistatti. Erkkiinkin oli kertomus tehnyt syvän vaikutuksen, sitä\nsyvemmän vielä, kun hän muisti vaimoa, jonka hän tunturipolulla oli\nkohdannut.\n\nPitkän vaitiolon jälkeen jatkoi Erkki hiljaa kuin itsekseen: \"On todella\nihmeellistä, miten vähän ulkonaiset olot vaikuttavat onneemme tai\nonnettomuuteemme. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme elämää:\nvaadimmeko siltä onnea itsellemme, vai onko onnemme täyttää se tehtävä,\nminkä Jumala meille on määrännyt.\"\n\n\"Oh, Erkki, sinä vaadit paljon! Se on kolkko usko, tuo. Se ei lämmitä,\nei ilahduta.\"\n\n\"Etkö sinä itse nähnyt päinvastaista tuossa vaimossa? Kristus sanoo:\n'Jokainen, joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka\nhenkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen'.\"\n\nHe seisoivat nojautuneena verannan puitteita vastaan. Heidän jalkainsa\nalla avautui syvä, jyrkkä laakso, jonka pohjalla virta kiemurrellen\neteenpäin luikerteli. Kuu oli taivaalle noussut, ja sen kelmeässä\nvalossa näytti seutu aaveitten synkältä asunnolta. Särmäiset\nkalliokielekkeet ammoittivat kuin avoin kita valmiina saalista\nnielemään, ja sumupilvet laakson pohjalla liikkuivat ja liekkuivat\nedestakaisin kuin rauhattomat ihmishenget.\n\n\"Aika ja ajatukset ovat meitä pettäneet\", sanoi Erkki äkkiä. \"Meidän\ntäytyy erota. Hyvää yötä!\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nTämän illan jälkeen seurustelivat Erkki ja Eevi vielä enemmän toistensa\nkanssa. Heidän keskustelunsa kävivät nyt yhä syvällisemmiksi, yhä\nsisältörikkaammiksi ja vakavammiksi. Koskaan puhumatta omista,\nyksityisistä kokemuksistansa antoi Erkki Eeville mitä parasta hänellä\noli. Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja\nrohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja\nennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki\njok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän\nvaikutuksen. Se oli kehoitus eteenpäin pyrkimiseen, mutta kehoitus, joka\nsamalla antoi voimaa ja halua siihen eikä lannistavasti mieltä\nmasentanut.\n\nOli mitä ihanin ilta Eevin ja Erkin palatessa eräältä kävelyretkeltä\ntunturilla. Ei tehnyt vielä kummankaan mieli sisälle, siksi asettuivat\nhe tavalliselle lepopaikalleen sanatoorion läheisyyteen. Aurinko oli\njuuri mailleen menossa. Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat\ntunturihuiput.\n\nOli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt\nErkki iloisesti: \"Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.\"\n\nSuomen rannoille! Eevi säpsähti. Miksi tulikaan tuo ajatus hänelle niin\nodottamattomana ja niin mieltä ahdistavana? Olisihan hänen pitänyt sitä\nmuistaa. Kohta oli hän ollut kaksi kuukautta poissa kotoa, kokonaista\nkaksi kuukautta. Suloiselta unelmalta olivat tuntuneet nämä viime\nviikot. Nytkö ne loppuisivat?\n\n\"Kotipuoleeni liittyy liian paljon haikeita muistoja.\" Hän huokasi. --\n\"Siellä olen sairastellut ja kärsinyt niin paljo. En vielä uskalla\najatella sinne palaamista. Mutta toisin on sinun Erkki. Sano, mitä\naiot?\"\n\n\"Aluksi lähteä isäni luo, sitten tehdä työtä, missä minua paraiten\ntarvitaan. Elämän kutsumuksen valinta on minulle aina ollut vaikeata,\nenkä siitä vieläkään ole selvillä. Moni työ-ala minua houkuttelee,\npuoleensa vetää, mutta ei mikään ehdottomasti omakseen vaadi.\" Hän\nvaipui hetkeksi mietteisiinsä, kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien\nvarassa ja piirteli hajamielisenä kepillään kuvioita hiekkaan. Sitten\njatkoi hän verkalleen ja tuumailevasti: \"Lääkärin tointa olen pienestä\npitäen ihaillut, mutta luontainen taipumus on opintoni toisaalle\nohjannut. Samoin on papintoimen, en siihenkään sovellu. Olen pian valmis\nfilosofiantohtori ja opettajaksihan oikeastaan aijon, mutta on silläkin\ntoimella nurja puolensa -- tuo ainainen muistitietojen takominen usein\nvielä kehittymättömiin mieliin. Joskus tuntuu aivan epätoivoiselta, kun\nei kutsumukseni minulle selvene.\"\n\nEevi katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Älähän peljästy\", jatkoi hän hymyillen, \"asia on minua huolestuttanut,\nmutta puhe epätoivosta oli kuitenkin liioittelua. Olen viime aikoina\najatellut, että kenties hajanaisista harrastuksistani vielä jotain\nkokonaista syntyy. Kunhan kotiin pääsen, kyllä siellä työ-alaa avautuu.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, ainahan siellä työtä on, nyt etenkin. Kotiseutuni läheisyydessä on\nsitäpaitsi kansanopisto. Työ siellä minua miellyttäisi suuresti.\"\n\n\"Onnellinen sinä\", huokasi Eevi, \"sinulla on elämä edessäsi. Toisin on\nminun. Syksy on tullut keskellä kesää. Mitä syksyltä toivoa?\"\n\n\"No, mutta Eevi, kuinka voit niin sanoa? Onhan sinulla miehesi.\"\n\n\"On, mutta virka vaatii suurimman osan Heikin aikaa. Se on hänellä aina\npääasiana. Papin vaimon täytyy semmoiseen tyytyä.\"\n\n\"Eiköhän niin naineiden ylimalkaan, mutta eihän se onnea estä. Sitä\nsuuriarvoisempi on yhdessä-olo.\"\n\n\"Koetahan ensin\", sanoi Eevi kärttyisesti. Häntä tuskastutti koko\nkeskustelu, ja kuitenkin hän sitä yhä jatkoi. \"Kun naimisiin menet,\nkyllä mielesi muuttuu.\"\n\n\"Entä jos en mene.\"\n\n\"Oh, älä kehu, sitä pikemmin menet.\"\n\n\"Enpä luule. Siinä suhteessa pysyn aina ahdassydämisenä.\"\n\n\"Kylläpä sinä!\" Eevi ei voinut heretä. Hän oli kuin suunniltansa. \"Etkö\nluule, että kukaan sinua pystyisi viehättämään?\"\n\n\"Kyllä kai.\" Erkki oli käynyt hyvin vakavaksi. \"Mutta omistaa ystävä,\njoka minua olisi käsittänyt, olisi ollut minulle onnea liiaksi. Sitä ei\nsuotu.\" Erkin katse oli kääntynyt auringon laskuun päin. Eevi ei sitä\nnähnyt, mutta hänestä oli kuin hehkua hänen kasvoillansa.\n\nOliko se iltaruskon heijastusta, vai -- -- oliko se ehken\nmielenliikutusta?\n\n\"Tule\", sanoi Erkki äkkiä, \"mennään kotiin\", ja he menivät.\n\nMutta sinä yönä ei tullut unta Eevin silmiin. Myrsky kävi hänen\nmielessänsä. Aaltoina nousi tunne tunnetta vastaan taistelemaan. Milloin\nnostivat ne hänet korkealle tuskan kuohujen keskelle, milloin heittivät\nhänet alas pohjattomaan ja synkkään syvyyteen.\n\nAjatus, että eronhetki läheni, oli Eeville äkkiä tehnyt selvän hänen\ntunteistansa. Hän tiesi nyt, miksi nämä viime viikot olivat olleet niin\nsuloiset. Joskin ulkonaiset olosuhteet osaltaan olivat siihen\nvaikuttaneet, oli syvin syy sittenkin ollut Erkin läsnäolo. Hän se ilon\noli tullessaan tuonut, tuonut uutta voimaa ja uutta elämänhalua. Hänen\nystävällisyytensä oli yhdessäololle suloa antanut. Se oli\npäivänpaisteena ollut ennen pimeillä elämänpoluilla. Eevi oli sen\ntuntenut ennenkin, mutta hän ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Hän oli\nsulkenut silmänsä, mutta nyt niiden täytyi väkisinkin aueta. Hän rakasti\nErkkiä. Hän tunsi sen tuskalla, joka oli hänet tukehduttaa. Erkki, Erkki\nyksin oli hänen päivänpaisteensa, hänen ilonsa ja hänen elämänsä. Mitä\nolikaan lapsuuden leikkitoveri ollut sen rinnalla, mitä hän nyt oli\nystävänä, ystävänä, jolla ei toista vertaistansa?\n\nErkin suuri ystävyys, se oli aluksi kietonut Eevin, kietonut sitten\npäivä päivältä yhä lujemmin. Ja nyt tänä iltana, kun hän ymmärsi, että\nErkki oli häntä rakastanut, häntä yksin, silloin leimahtivat hänen\ntunteensa ilmituleen.\n\nErkki oli rakastanut -- -- kerran vain, eikä saanut, ketä rakasti. --\nJos se toista olisi koskenut, miksi hän ei sitä olisi sanonut? Sehän\nolisi ollut luonnollista. Nyt hän ainoastaan liikutettuna käänsi pois\nkatseensa. --\n\nEevin mieleen tulivat tuhannet seikat muistuttamaan Erkin\nystävällisyyttä. Nyt vasta hän tuon kaiken ymmärsi. Nyt näki hän Erkin\nsanat ja teot uudessa, arvaamattomassa valossa.\n\nÄkkiä muisti hän Heikin. Se nimi tuli kuin salama selvältä taivaalta.\nHeikki, mitä minä vastaan sinun edessäsi? Miten olen minä pitänyt\nlupaukseni?\n\nHuoneessa oli pimeää, mutta Eevistä tuntui äkkiä kuin Viljo olisi häneen\nkatsonut. Se oli Heikin katse, sitä oli hän aina sanonut. Siinä oli\nsurumielistä lempeyttä, mutta samalla jotain terävää ja läpitunkevaa.\n\"Älä katso\", huudahti Eevi ja hyppäsi pystyyn. \"Älä katso!\" -- Hän kätki\nkasvot käsiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. -- Heikki, Heikki!\n\nMutta olikohan Eevi häntä koskaan oikein todella rakastanut? Erehdystä\nlie kaikki ollut, koska hän taisi unhottaa, hän joka ystävilleen aina\noli uskollisena pysynyt. Erkin kuva oli sydämessä säilynyt aina\nlapsuuden ajoilta asti, ja nyt oli se esiin tunkeutunut.\n\nMutta entä onnenhetket ensi kodissa ja Viljon pienenä ollessa, miten\nniitä selittää?\n\nHeikin rakkautta ei Eevi hetkeäkään epäillyt. Se oli niin todellista\nkuin se taisi olla tuommoisen ankaran miehen povessa. Siihen hän täysin\nluotti. Mutta itsensä suhteen oli hän erehtynyt. Hän oli aina jotain\nkaivannut ja nyt -- nyt oli hän sen löytänyt Erkin rakkaudessa.\n\nHän muisti untansa. Eikö ollut hänellä oikeutta iloita siitä onnen\nmurusta, joka oli hänelle säästynyt keskellä elämän kolkkoutta?\n\nKovana kävi taistelu hänen rinnassaan. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin\nvastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt\ntäytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä\ntohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä\neikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja\nMaijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.\n\nEevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.\n\n\"Päivää\", tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. \"Sepä ikävää,\nettä olet heikompi.\"\n\n\"Mitä siitä\", Eevi koetti hymyillä.\n\n\"Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos\nolisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.\"\n\nEevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:\nErkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?\n\n\"Isältä tuli kirje tänä aamuna\", jatkoi Erkki iloisesti. \"Hän on jo\nkauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää.\nItseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin\nlähteä. Mutta minä väsytän sinua?\" Hän nousi lähteäkseen.\n\n\"Ei, ei\", esteli Eevi, \"puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.\"\n\n\"Tänään aamupuolella\", jatkoi Erkki, \"olen oikein lapsellisesti iloinnut\najatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle\non pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa\npaljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa\nsiellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille\ntahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa\nettä työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken\nhartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin,\nmiten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan\nkärsiä niin paljon puutetta. -- Tiedän, että tämä tuuma oli äidin\nlempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa\npäässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia\nsairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.\"\n\nErkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät\npuoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja\nnyykäytti päätään. \"Jatka vaan!\" Ja Erkki jatkoi: \"Sydäntäni lämmittää\najatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää\nsiementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa\ntyöskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka\nse vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään\nentistänsä ehompana ja puhtaampana. -- Jos tietäisit -- ja kai sen\ntiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä --\nmiltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin\nlapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia\nharrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai\nmuuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei\npoika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin,\ntuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki\nvoimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin\nkeskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko\npellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää\nsiementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!\"\n\n\"Sinä ehken pidät tätä haaveiluna\", jatkoi Erkki uudelleen Eeviin\nkääntyen, \"mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa\npolttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä\ntehdä.\"\n\nEevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen\ntajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli\nyhteydessä hänen tunteittensa kanssa.\n\n\"Nyt menen\", sanoi Erkki ja nousi.\n\n\"Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä\", jatkoi hän\nkiihkeästi, \"jolla on elämä ja onni edessäsi.\" (Hän huomasi Erkin\nsurumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) \"Minä olen\nmurtunut ainaiseksi.\"\n\n\"Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.\"\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä\nsen sovitan?\"\n\n\"Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.\" -- Erkki\noli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän\nluuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä\nhuomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä\noli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi\nonnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?\n\nEevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti\nhän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: \"Erkki,\nrakas Erkki, anna anteeksi!\"\n\nErkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? -- Hän ei ennättänyt\ntuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.\n\n\"Eevi\", sanoi hän vakavasti, \"voitko sinä hetken minua kuunnella?\" Ja\nniin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan,\nmiten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa\nystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon\nja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten\nlyhyt. \"Sinä ymmärrät nyt\", lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka\nvaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, \"ettei mainen onni\nminulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille\nmaille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta\", jatkoi hän, \"kunpa\nelämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa\nonni, jota täällä toivon.\"\n\nHän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän\nvaloa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen\nsielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa\npovessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli\nnähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen\nankaruutta. Mutta -- hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille\nastuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen.\nValituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.\n\nÄkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi:\n\"Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon\nyhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala\non kaikki kaikessa.\"\n\nHän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi\npysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi\nhiljaa: \"Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nElokuun päivä paistoi. Tunturien lomitse päilyi kirkkaana pienen lammen\npinta, ja riemukkaasti riensi tunturipuro kivistä uraansa sen syvyyteen.\nMutta Eevin sairashuoneeseen ei päässyt päivä pilkistämään. Ikkunaverhot\nolivat alasvedettyinä, ja Maija askarteli hiljaa huoneen puolihämärässä.\n\nVuoteesta kuului silloin heikko ääni: \"Mitä kello on?\"\n\n\"Puoli kaksitoista.\"\n\nHitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli\nvain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. \"Pastori! -- Herra\nsiunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!\" Maija syleili nyyhkien\nHeikin polvia.\n\n\"Miten täällä jaksetaan?\"\n\n\"Huonosti, huonosti.\" Maija pudisti päätään. Heikki läheni vuodetta ja\njäi siihen äänettömänä katselemaan nukkuvaa, kunnes tämä viimein\nkatseesta heräsi.\n\n\"Heikki!\"\n\nHän kumartui häntä suutelemaan. Sitten istuutui hän vuoteen laidalle\nEevin käsi omassaan. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ollut puhetta kotimatkasta, mutta lääkäri sanoi Eeviä liian\nheikoksi. Ei siis ollut matkaa ajattelemistakaan. Oli aamupäivä. Maija\noli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.\n\n\"Tule lähemmä\", pyysi Eevi, \"tahtoisin puhua sinulle niin kauan kuin\nvielä jaksan, -- puhua suoremmin kuin koskaan ennen. Älä luule\", jatkoi\nhän kuin anteeksi pyytäen, \"että sinua ehdoin tahdoin olen pettänyt.\nOlen pettänyt itseäni kaikkein enin. Koko elämäni on ollut suuri\nerehdys. Minä aloin sen unelmoiden itsekästä onnea, ja minä olen\nniittänyt, mitä kylvin. 'Jokainen, joka pyytää henkeään vapahtaa, hän\nkadottaa sen', Nyt ymmärrän tuon todeksi, vaikka en ennen ole tahtonut\nsitä uskoa. Minä tunsin Jumalan tahdon, mutta annoin omalle\nitsekkäisyydelleni etusijan. Laskin tunteeni valloilleen. Ne tulivat\ntekojeni ohjaajiksi, kun sitten näin sinun lujuutesi, miten rehellisesti\nsinä omaatuntoasi noudatit, säikähdin aluksi, mutta sitte rauhoitin\nitseäni sillä, että sinusta saisin tuen ja sinun rinnallasi tulisin\nparemmaksi. Mutta sisimmässäni unelmoin onnea, jota sinun rakkautesi\nminulle tuottaisi. -- Tulivat vastoinkäymiset ja ihmisten moitteet --\nminä huomasin pettyneeni ja syytin sinua. Rakkaus Viljoon on ollut\npuhtaampaa, mutta ei sekään saattanut minua itseäni tuntemaan.\"\n\nEevi oli puhunut nopeaan kuin keskeyttämistä peljäten. Nyt vaipui hän\nhetkeksi väsyneenä vuoteelle. Sitten jatkoi hän, lyhyesti mutta suoraan\nkertoen kaikesta, mitä tuntureilla oli tapahtunut. Heikki kuunteli häntä\nkeskeyttämättä.\n\n\"Erkin kertomus itsestään\", jatkoi Eevi, \"palautti minut järkeeni. Jäin\nyksin -- minulle selveni kaikki ja tuli ikävä sinua. -- Kuolema on nyt\nedessäni -- synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut\nihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!\" Hän vaipui vuoteelleen.\nHänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi,\nja tuskanhiki oli otsalle noussut.\n\nHeikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan. Hän odotti,\nkunnes Eevi vähän tyyntyi, sitten sanoi hän hitaasti ja painavasti:\n\"Ihmisenpoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli.\"\n\nEevi ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua pyysi hän hiljaa:\n\n\"Heikki, anna anteeksi.\"\n\n\"Anteeksi antakaa toinen toisillenne, niinkuin myös Kristus on teille\nanteeksi antanut.\" -- \"Paljon olisi minunkin puoleltani pitänyt olla\ntoisin.\"\n\nEevi ei vastannut mitään.\n\n\"Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?\"\n\nSilloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei\nkoskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat\nhäneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat\nkuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee\nsen hedelmääkantavaksi.\n\nHe olivat kahden, Heikki ja hän, rehellisinä ja nöyrtyneinä toinen\ntoisensa edessä, ja he tulivat nyt lähemmäksi toisiaan kuin ennen\nvuosien kuluessa.\n\nMyöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli\nhuoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. \"Olen tässä\najatellut\", sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, \"että, jos ei\nelämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi.\nMuista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, -- olen siitä nyt\niloinen, vaikka ennen sitä välistä surin. Mutta vaikka hän on poika, on\nhänellä paljo minulta perittyä. Kasvata häntä ymmärtäväisemmin kuin mitä\nminä olisin tehnyt. Karaise ja reipastuta, mutta älä ole kova!\nKoskettele hellävaroin helliä tunteita.\"\n\n\"Minä tahdon koettaa. Ehken minäkin olen jotain oppinut.\" Äänessä oli\nitkua.\n\n\"Muista vanhempiani\", kuiskasi Eevi, \"ja vie terveiseni Soinamoon.\"\n\nSe oli hänen viimeinen pyyntönsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli satanut rankasti. Virtana oli vesi maahan valunut, ja tuulispää oli\npuita puistellut kuin taittamalla. Mutta juuri kun virttä veisattiin\nEevin haudalla, pääsi aurinko pilvien peitosta. Kastekyynelin hymyili\nhänelle kotoinen luonto, hymyili kuin onni hänen elämänsä viime hetkinä.\nHeikin tahdosta lepäsi hän nyt kotipitäjänsä hautausmaalla, jonne\nkuuluivat kotoisen kosken kuohut ja humina Soinamon suuresta puistosta.\n\n\n\n"]