[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBSWKrfcufGp0dy4t1cjyul9cnU1GB2KIcR8Z3kFibs8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},890,"Antikristuksen ihmetyöt","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"890-lagerlof-selma-antikristuksen-ihmetyot","890__Lagerlöf_Selma__Antikristuksen_ihmetyöt",null,"romaani",[14],"kansanperinne",[16],"nobel","fi",1897,1910,77282,472749,false,47686,[25,26],"Sicily (Italy) -- Fiction","Socialism -- Fiction",[28,29,30,31],"Historical Novels","Mythology, Legends & Folklore","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Antikristuksen ihmetyöt\" by Selma Lagerlöf is a novel written in the early 20th century. The story explores profound themes of faith, prophecy, and the duality of good and evil through allegorical and mythological elements. Central to the narrative is the prophetic figure of the Sibyl, set against the historical backdrop of Augustus’s Rome, who reveals her foreboding message regarding the arrival of Antichrist.  At the start of the novel, a dense darkness envelops the land during a significant night, while Emperor Augustus considers a sacred offering to the gods. As he and his entourage prepare to conduct a nighttime ritual, they encounter a horrifying Sibyl, who alludes to the coming of Antichrist, resembling Christ but destined to deceive. The opening sets a tone of tension and mystery, introducing elements of prophecy and tension between divine forces and human perception, ultimately revealing the Sibyl’s foretelling of a humble child who will transform the world. This blend of myth, spirituality, and history hints at a deeper exploration of faith and redemption that goes beyond the characters' immediate experiences. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Suomalainen, Jaakko",283,"Romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Sisiliaan ja tarkastelee kristinuskon ja nousevan sosialismin suhdetta. Tarina kertoo ihmeitä tekevästä patsaasta, joka muistuttaa ulkoisesti Kristusta mutta kantaa sanomaa maallisesta onnesta ja köyhien auttamisesta.","Selma Lagerlöfin 'Antikristuksen ihmetyöt' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 885. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ANTIKRISTUKSEN IHMETYÖT\n\nKirj.\n\nSelma Lagerlöf\n\n\nSuomensi Jaakko Suomalainen\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1910.\n\n\n\n\n\n\n\n          \"Kun Antikristus saapuu,\n          näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta.\n          Silloin vallitsee suuri nälänhätä ja\n          Antikristus kulkee maasta\n          maahan ja jakaa leipää köyhille.\n          Ja hän on saapa paljon puoltajia.\"\n\n                              Sisilialaisesta kansantarusta.\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nJohdanto.\n\n1. Keisarin näky. 2. Rooman pyhä lapsi. 3. Katusululla\n\nEnsimäinen kirja.\n\n1. Mongibello. 2. Fra Gaetano. 3. Kummisisko. 4. Diamante. 5. Don\nFerrano. 6. Don Matteon tehtävä. 7. San Pasqualen kellot. 8. Kaksi\ncanzonia. 9. Pako. 10. Sirokko. 11. San Sebastianon juhla.\n\nToinen kirja.\n\n1. Suuren miehen puoliso. 2. Leipää ja leikkejä. 3. Aracoelin hylkiö.\n4. Vanha kärsimyshistoria. 5. Rautainen rannerengas. 6. Fra Felicen\ntestamentti. 7. Ihmeen tapahduttua. 8. Jettatore. 9. Palazzo Geraci ja\npalazzo Corvaja. 10. Falco Falcone. 11. Voitto.\n\nKolmas kirja.\n\n1. Keidas ja erämaa. 2. Palermoon. 3. Kotiintulo. 4. Vain tästä\nmaailmasta. 5. Muuan Signorellin fresko.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n    \"Kun Antikristus saapuu,\n      näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta.\"\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nKEISARIN NÄKY.\n\n\n_Se tapahtui siihen aikaan_, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja\nHerodes kuninkaana Jerusalemissa.\n\nSilloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli\nmaan. Se oli pimein yö, mitä kukaan vielä oli nähnyt; olisi voinut\nluulla, että koko maa oli joutunut kellariholviin. Oli mahdotonta\neroittaa vettä maasta, eikä tutuintakaan tietä voinut kulkea. Toisin ei\nsaattanut ollakaan, sillä taivaalta ei tullut ainoatakaan valonsädettä.\nKaikki tähdet olivat jääneet omiin koteihinsa, ja lempeä kuu oli\nkääntänyt kasvonsa poispäin.\n\nJa yhtä syvä kuin pimeys oli myöskin äänettömyys ja hiljaisuus. Virrat\nolivat pysähdyttäneet juoksunsa, tuuli ei liikahtanut, olivatpa\nhaavankin lehdet lakanneet väräjämästä! Ken meren äärellä olisi\nastellut, hän olisi huomannut, ettei laine enää lyönyt rantaan, ja ken\nerämaassa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut.\nKaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta ei pyhä yö häiriytyisi.\nRuoho ei rohjennut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua, eivätkä kukkaset\nuskaltaneet levittää tuoksuaan.\n\nTänä yönä pedot eivät saalistaan ajaneet, käärmeet eivät pistäneet,\nkoirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa. Mitkään elottomat\nesineet eivät olisi tahtoneet loukata yön pyhyyttä suostumalla\nsuorittamaan mitään pahaa tekoa. Ei yksikään tiirikka olisi voinut\navata lukkoa, eikä yksikään veitsi olisi kyennyt verta vuodattamaan.\n\nJuuri tänä yönä lähti Roomassa pieni ihmisparvi keisarin asunnosta\nPalatinukselta ja suuntasi kulkunsa Forumin poikki kohti Kapitoliumia.\nÄsken päättyneenä päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet\nkeisarilta, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakentaisivat\nhänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei ollut\nheti antanut suostumustaan. Hän ei tiennyt, hyväksyisivätkö jumalat\nsen, että hänen temppelinsä seisoisi aivan heidän omansa vieressä,\nja hän oli vastannut, että hän tahtoi ensin toimittaa yöllisen uhrin\nhaltijalleen ja siinä tutkia heidän tahtoaan. Hän nyt juuri, muutamien\nuskottujen seuraamana, oli menossa uhriansa toimittamaan.\n\nAugustus istui kantotuolissa, sillä hän oli vanha, ja Kapitoliumin\nkorkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jonka\nkyyhkyset hän aikoi uhrata. Ei yhtään pappia eikä sotamiestä eikä\nneuvosherraa häntä seurannut, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä.\nSoihdunkantajat kulkivat hänen edellään, ikäänkuin aukaisemassa tietä\nyön pimeydessä, ja hänen jäljessään seurasivat orjat, jotka kantoivat\nkolmijalkaista alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta,\nmitä tarvittiin uhraamiseen.\n\nMatkalla keisari keskusteli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen\nvuoksi ei kukaan huomannut yön ääretöntä hiljaisuutta ja äänettömyyttä.\nVasta kun he olivat tulleet Kapitoliumin laelle sen aution paikan\nääreen, joka oli varattu uudelle temppelille, heille selvisi, että\njotain erikoista oli tapahtumassa.\n\nTämä yö ei voinut olla samallainen kuin kaikki muut, sillä korkealla\nkallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat\nensin, että se oli vanha, murtunut olivipuun runko, he luulivat sitten,\nettä ikivanha kivikuva Jupiterin temppelistä oli vaeltanut kalliolle.\nViimein heistä näytti, ettei siinä voinut olla kukaan muu kuin vanha\nsibylla.\n\nMitään niin vanhaa, niin säittensyömää ja niin jättiläissuurta he eivät\nkoskaan olleet nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhistava. Ellei keisari\nolisi ollut mukana, he kaikki olisivat paenneet kotiinsa vuoteeseen.\n\"Se on hän\", kuiskasivat he toisilleen, \"jolla on ikävuosia niin monta\nkuin hietajyvää hänen kotimaansa rannoilla. Miksi hän juuri tänä yönä\non lähtenyt luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle,\nhän, joka kirjoittaa ennustuksensa puitten lehdille ja tietää, että\ntuuli vie orakelinsanoman sille, jolle se on aiottu?\"\n\nHe olivat niin kauhistuneita, että he olisivat heittäytyneet polvilleen\nja painaneet otsansa maahan, jos sibylla olisi liikahtanutkaan. Mutta\nhän istui hiljaa aivan kuin hengetönnä. Hän istui kumarassa kallion\näärimäisellä reunalla, ja varjostaen kädellä silmiään tähysti yöhön.\nNäytti siltä kuin hän olisi noussut kalliolle nähdäkseen paremmin\njotain, joka tapahtui hyvin kaukana. Hän saattoi siis nähdä jotain,\nhän, tällaisena yönä!\n\nSamassa keisari ja kaikki hänen seuralaisensa huomasivat, kuinka syvä\npimeys oli. Ei kukaan heistä voinut nähdä kämmenen leveyttä eteensä.\nJa mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumea kohina\nkuulunut. Mutta ilma oli tukahduttava, kylmänhiki kihosi otsalle, ja\nkädet olivat kankeat ja voimattomat, Heistä tuntui, että jotain kauheaa\ntäytyi olla tapahtumaisillaan.\n\nMutta ei kukaan tahtonut näyttää pelkurilta, vaan kaikki sanoivat\nkeisarille, että nämä olivat hyviä enteitä: koko luonto pidätti\nhenkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.\n\nHe kehoittivat Augustusta kiireesti ryhtymään uhritoimitukseen\nja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut luolastaan\ntervehtimään hänen haltijaansa.\n\nMutta seikka olikin se, että vanha sibylla oli niin kiintynyt\nkatselemaan erästä näkyä, ettei hän edes tiennyt, että Augustus oli\ntullut Kapitoliumille. Hän oli hengessään siirtynyt kaukaiseen maahan\nja siellä hän oli kulkevinaan suuren aukean poikki. Pimeässä hänen\njalkansa sattui yhtä mittaa johonkin, jota hän luuli mättäiksi. Hän\nkumartui koettelemaan kädellään. Eipä siinä ollutkaan mättäitä, vaan\nlampaita. Hän vaelsi suurten, nukkuvain lammaslaumojen keskellä.\n\nNyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä aukeaa, ja hän lähti\nkulkemaan sen luo. Paimenet nukkuivat tulen ääressä, ja heillä oli\nvieressään pitkät teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaansa\npetoja vastaan. Mutta eivätkö nuo kiiluvasilmäiset ja pörheähäntäiset\npienet eläimet, jotka hiipivät tulta kohti, olleet shakaleja? Eivätkä\npaimenet kuitenkaan heittäneet niitä sauvoillaan, koirat nukkuivat\nedelleen, lampaat eivät paenneet, ja pedot laskeutuivat levolle\nihmisten viereen.\n\nTämän näki sibylla, mutta ei tiennyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen\ntakanaan vuorenkukkulalla. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin\nalttari, sytytettiin hiilet, suitsutettiin pyhää savua ja että keisari\notti häkistä toisen kyyhkysistä uhratakseen sen. Mutta hänen kätensä\nolivat niin puutuneet, ettei hän osannut pidellä lintua. Yhdellä\nainoalla siiveniskulla kyyhkynen pääsi irti ja katosi yön pimeyteen.\n\nKun tämä sattui, katsahtivat hovimiehet epäluuloisina vanhaan\nsibyllaan. He luulivat, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden.\n\nMistäpä he saattoivat tietää, että sibylla aina vain oli seisovinaan\npaimenten hiilitulen ääressä ja että hän nyt kuunteli heikkoa säveltä,\njoka kaikui läpi kuolonhiljaisen yön? Hän kuuli sen kauan, ennenkuin\nhuomasi, ettei se tullut maasta, vaan korkeudesta. Viimein hän kohotti\nkatseensa ja silloin hän näki häikäisevän valkoisten olentojen\nleijailevan korkealla pimeydessä.'' Siellä oli pieniä enkeliparvia,\njotka suloisesti lauloivat ja aivan kuin etsien lentelivät edestakaisin\navaran aukean yläpuolella.\n\nJuuri silloin kun sibylla kuunteli enkelien laulua, valmistautui\nkeisari yrittämään uutta uhria. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin\nja otti toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän nyt jännitti voimansa\näärimmilleen pitääkseen siitä kiinni, solui kyyhkysen liukas ruumis\nhänen kädestään, ja lintu suhahti läpinäkymättömään yöhön.\n\nKeisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin ääreen ja\nrukoili haltijaansa. Hän huusi häneltä apua voidakseen torjua ne\nonnettomuudet, joita tämä yö tuntui ennustavan.\n\nTästäkään sibylla ei ollut kuullut mitään. Hän kuunteli koko sielullaan\nenkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Viimein se kaikui\nniin kovana, että paimenet heräsivät. He kohousivat kyynärpäilleen ja\nnäkivät, kuinka hopeanvalkoisten enkelien loistavat parvet liikkuivat\nkorkealla pimeydessä pitkin, leijailevin rivein kuin muuttolinnut.\nMuutamilla oli kädessään kannel tai viulu, muutamilla sitra tai harppu,\nja heidän laulunsa helisi iloisena kuin lasten nauru ja huolettomana\nkuin leivon liverrys. Kun paimenet kuulivat tämän, nousivat he\nlähteäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan\nihmeestä.\n\nHe haparoivat pitkin kapeaa, kiemurtelevaa polkua, ja vanha sibylla\nseurasi heitä. Äkkiä kävi vuori valoisaksi. Suuri, kirkas tähti syttyi\nsen yllä, ja kaupunki sen huipulla kimalteli tähtiloisteessa kuin\nhopea. Kaikki harhailevat enkeliparvet riensivät sinne riemuhuudoin ja\npaimenet kiirehtivät askeleitaan, niin että he melkein juoksivat. Kun\nhe olivat saapuneet kaupunkiin, niin he huomasivat, että enkelit olivat\nkeräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupungin porttia. Se\noli viheliäinen olkikattoinen rakennus, paljas kallio takaseinänä.\nTämän yläpuolella loisti tähti ja sinne keräytyi yhä enemmän ja enemmän\nenkeleitä. Muutamat laskeutuivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle\nvuorenseinälle rakennuksen taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin\nsen yläpuolella. Korkealle, hyvin korkealle oli ilma kirkkaana säpien\nsäteilystä.\n\nSiinä silmänräpäyksessä kun tähti syttyi kaupungin yläpuolella, heräsi\nkoko luonto, eivätkä miehet, jotka seisoivat kapitoliumin kukkulalla,\nvoineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raikkaitten, mutta\nhyväilevien tuulten kulkevan avaruudessa, suloiset tuoksut tulvailivat\nheidän ympärillään, puut suhisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet\ntuikkivat ja äkkiä näkyi kuu korkealla taivaalla valaisten maailmaa.\nJa pilvistä laskeutuivat ne molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin\nolkapäille.\n\nKun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus pystyyn ylvään iloisena, mutta\nhänen ystävänsä ja orjansa lankesivat polvilleen. \"Ave Caesar!\" he\nhuusivat. \"Sinun haltijasi on vastannut sinulle. Sinä olet se Jumala,\njota pitää palveltaman Kapitoliumin kukkulalla.\"\n\nJa se kunnioitus, jota hurmaantuneet miehet riemuissaan osoittivat\nkeisarille, oli niin kovaäänistä, että vanha sibylla kuuli sen. Se\nherätti hänet hänen näyistään. Hän nousi paikaltaan kallion reunalta ja\nkulki ihmisten joukkoon. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut\nsyvänteestä ja äkkiä peittänyt vuorenhuipun. Hän oli hirvittävä\nvanhuudessaan. Karkea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä\nympärillä, jäsenten nivelet olivat turvonneet, ja tummunut iho peitti\nruumista kovana kuin kaarna, ja ryppy oli rypyn vieressä.\n\nValtaavana ja kunnioitusta herättävänä hän liukui kohti keisaria.\nToisella kädellään hän tarttui keisaria ranteeseen, toisella hän\nosoitti kauas itään.\n\n\"Katso!\" käski hän, ja keisari nosti silmänsä ja katsoi. Avaruus aukeni\nhänen katseittensa edessä, ja ne kulkivat kaukaiseen itämaahan. Ja\nhän näki viheliäisen tallin jyrkän kallion juurella ja sen avoimessa\novessa muutamia polvistuneita paimenia Tallin sisässä näkyi nuori äiti\npolvillaan pienen lapsen edessä, joka lepäsi lattialla olkilyhteellä.\n\nJa sibyllan suuret, luiset sormet osoittivat tuota köyhää lasta.\n\n\"Ave Caesar!\" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. \"Siinä on se jumala,\njota pitää Kapitoliumin kukkulalla palveltaman!\"\n\nSilloin Augustus peräytyi hänen luotaan kuin mielipuolen.\n\nMutta sibyllan valtasi mahtava ennustajahenki. Hänen himmeät silmänsä\nalkoivat palaa, hänen kätensä kohosivat taivasta kohti, hänen äänensä\nmuuttui, niin ettei se tuntunut hänen omaltaan, vaan siinä oli\nsellainen voima ja kaiku, että se olisi voinut kuulua kautta koko\nmaailman. Ja hän lausui sanoja, jotka hän tuntui lukevan tähdistä:\n\n    \"Maailman uudistajaa\n    Kapitoliumill' jumaloidaan,\n    Kristusta, Antikristusta,\n    vaan ei ihmistä kurjaa.\"\n\nKun hän oli sanonut tämän, liukui hän pois kauhunlyömäin miesten\nkeskeltä ja kulki hitaasti alas vuorenkukkulalta ja katosi.\n\nMutta seuraavana päivänä Augustus kielsi jyrkästi kansaa rakentamasta\nhänelle mitään temppeliä Kapitoliumille. Sensijaan hän rakensi sinne\npyhäkön vastasyntyneelle jumal'lapselle ja antoi sille nimen _taivaan\nalttari_, Ara coeli.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nROOMAN PYHÄ LAPSI.\n\n\n_Kapitoliumin kukkulalla_ oli franciskanimunkkien luostari. Mutta ei\nse oikein luostarin kaltainen ollut, pikemminkin linnoituksen. Se oli\nkuin vahtitorni merenrannalla, josta tarkastellaan ja tähystellään,\nlähestyykö vihollinen.\n\nLuostarin vieressä oli Santa Maria in Aracoelin komea basilika.\nBasilika oli rakennettu muistoksi siitä, että sibylla siellä oli\nnäyttänyt Augustukselle Kristuksen. Mutta luostari oli rakennettu sen\nvuoksi, että peljättiin sibyllan ennustuksen täyttyvän ja Antikristusta\nkerran palveltavan Kapitoliumilla.\n\nJa munkit tunsivat olevansa kuin taistelijoita. Kun he astelivat\nkirkkoon laulamaan ja rukoilemaan, kuvittelivat he kulkevansa\nlinnoituksen muureilla ja lennättävänsä nuolisateita kohti hyökkäävää\nAntikristusta.\n\nAlati he ajattelivat Antikristusta, ja koko heidän jumalanpalveluksensa\noli yhtä kamppailua, jolla he koettivat pidättää Antikristusta kaukana\nKapitoliumilta.\n\nHe painoivat päähineen syvemmälle, niin että se varjosti silmiä\nja tähystelivät alati ulos maailmaan. Heidän katseensa kävi\ntuijottamisesta kuumeiseksi, ja aina he luulivat keksivänsä\nAntikristuksen. \"Tuolla hän on, täällä hän on\", huusivat he. Ja he\nliehuttivat ruskeita kaapujansa ja varustautuivat taisteluun, kuten\nkallionhuipulle keräytyneet varikset nähdessään kotkan.\n\nMutta toiset sanoivat: \"Mitäpä auttavat rukoukset ja katumus?\nSibyllahan on sen sanonut. Antikristus tulee.\"\n\nSilloin toiset sanoivat: \"Jumala voi tehdä ihmeen. Ellei taistelu\nmitään auttaisi, niin hän ei olisi antanut sibyllan meitä varoittaa.\"\n\nVuoden toisensa jälkeen franciskanit puolustivat Kapitoliumia,\nkatumusta harjoittaen ja hyviä töitä tehden ja julistaen Jumalan sanaa.\n\nHe puolustivat sitä vuosisadan toisensa jälkeen, mutta mitä enemmän\naika kului, sitä voimattomammiksi ja heikommiksi ihmiset kävivät.\nMunkit sanoivat toisilleen: \"Tämän ajan valtakunnat eivät enää kauan\nkestä. Tarvitaan maailman uudistajaa, kuten Augustuksen aikaan.\"\n\nHe repivät hiuksiansa ja ruoskivat itseään, sillä he tiesivät, että\nuudestisynnyttäjän täytyi olla Antikristus ja että siitä tulisi voiman\nja väkivallan uudestisyntymys.\n\nNiinkuin sairaita ahdistaa tuska, niin heitä vainosi Antikristuksen\najatteleminen. Ja he näkivät hänet edessään. Hän oli yhtä rikas kuin\nKristus oli ollut köyhä, yhtä paha kuin Kristus hyvä, yhä kunnioitettu\nkuin Kristus oli ollut halveksittu.\n\nHänellä oli vahvat aseet ja hän kulki veristen pahantekijäin etupäässä.\nHän hävitti kirkot, murhasi papit, asesti ihmiset sotaan, niin että\nveli taisteli veljeä vastaan ja jokainen pelkäsi toistaan, eikä ollut\nmitään rauhaa.\n\nJa jokaiselle voiman ja väkivallan ihmiselle, joka ajan merta kulki, he\nhuusivat vahtitornistaan Kapitoliumilta: \"Antikristus, Antikristus!\"\n\nJa jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja\nlauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: \"Meidänpä rukousten tähden pahat\nkukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille\".\n\nSiinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi,\netteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille\nraskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen\ntunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä\nlavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit\nnäkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä.\nJa kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin\njälkeen.\n\nNäitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä\nKristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku\nmunkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä\nlohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun\nkappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt\nvahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa\noli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa,\nniinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä\noli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti\nkoristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka\nolivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään\ntauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta\nja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut\nkaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja\nsanoi itsekseen: \"Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta\nKapitoliumilla.\"\n\nMunkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen\nitsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen\npyhiin korkeuksiin. \"Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?\" sanoi hän.\n\"Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki.\nSinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa\nrukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta.\nSinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman.\"\n\nMunkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti\nsäteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten\nsuuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta\npalveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt\nhänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa\nsuojelivat. \"Varmaa on, että sinä et saata kukistua\", sanoi hän. \"Sinun\nvaltakuntasi täytyy pysyä.\"\n\nJa jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja\nrauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla\nolisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.\n\nNiin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi\naikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin\nyksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.\n\nJa vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin\nmielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty\nmunkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin\nsuurena kunniana Jumalan edessä.\n\nJa niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä\nvoimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä\nkiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.\n\nSiihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi\nAracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut\nvoivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan\nhän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja\nmyymään sen hänelle.\n\nMutta vaikka hän olisi kultarahoilla peittänyt koko suuren basilikan\nmosaikilattian, eivät munkit olisi suostuneet myymään hänelle tätä\nkuvaa, joka oli heidän ainoa lohdutuksensa.\n\nMutta englantilainen nainen oli niin ylenmäärin kiintynyt kuvaan, ettei\nhän tuntenut iloa eikä rauhaa ilman sitä. Ja kun hän ei millään muulla\ntavalla voinut päämääräänsä saavuttaa, päätti hän varastaa kuvan. Hän\nei ajatellut, minkä synnin hän tekisi; hän tunsi vain suuren pakon ja\npolttavan janon ja hän tahtoi kernaammin uskaltaa sielunsa autuuden,\nkuin kieltää sydämeltään sitä iloa, minkä tuon toivotun omistaminen\ntuottaisi. Ja päästäkseen tarkoituksensa perille, hän teetti ensiksikin\nkuvan, joka oli aivan samallainen kuin Aracoelin.\n\nAracoelin kuva on olivipuuta Getsemanen yrttitarhasta, mutta\nenglantilaisnainen rohkeni jalavasta leikkauttaa kuvan, joka oli\naivan sen kaltainen. Aracoelin kuva ei ole ihmiskäsin maalattu. Kun\nmunkki, joka oli sen leikannut, oli ottanut esille pensselinsä ja\nvärit, nukahti hän kesken työtänsä. Ja kun hän heräsi, oli kuva saanut\nvärinsä. Se oli itse maalannut itsensä osoittaakseen, että Jumala sitä\nrakasti. Mutta englantilaisnainen uskalsi tavallisilla maalareilla\nmaalauttaa jalavakuvansa sellaiseksi, että se oli aivan tuon pyhän\nkuvan kaltainen.\n\nVäärennetylle kuvalle hän hankki kruunun ja kengät, mutta ne eivät\nolleet kultaa; ne olivat vain kullattua rautapeltiä. Hän tilasi\nkoristuksia, osti sormuksia ja kaulanauhoja ja kellonvitjoja ja\nrannerenkaita ja jalokiviä -- mutta kaikki oli vain messinkiä ja lasia\n-- ja hän puki kuvan samallaiseksi kuin avunhakijat olivat pukeneet sen\noikean ja alkuperäisen.\n\nKun kuva oli valmis, otti hän neulan ja piirsi kruunuun: \"Minun\nvaltakuntani on vain tästä maailmasta.\" Hän näytti ikäänkuin pelkäävän,\nettei itsekään osaisi eroittaa kuvaa kuvasta. Ja tuntui siltä kuin\nhän olisi tahtonut rauhoittaa omaatuntoaan. \"Enhän ole tahtonut tehdä\nväärää Kristuksenkuvaa. Minähän olen kirjoittanut hänen kruunuunsa:\n'Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta'.\"\n\nSenjälkeen hän heitti ylleen suuren vaipan, kätki kuvan sinne ja nousi\nAracoeliin. Ja hän pyysi saada rukoilla Kristuksenkuvaa.\n\nKun hän nyt seisoi pyhäkössä ja kynttilät olivat sytytetyt ja rautaovi\navattu ja hän näki kuvan, alkoi hän täristä ja vapista ja näytti\nolevan pyörtymäisillään. Munkki, joka häntä seurasi, kiiruhti silloin\nsakastiin hakemaan vettä ja hän jäi yksinään kappeliin. Ja kun munkki\npalasi, oli pyhänryöstö tehty. Nainen oli vaihtanut itselleen pyhän,\nihmeitä tekevän kuvan ja pannut väärän ja voimattoman sen sijalle.\n\nMunkki ei lainkaan huomannut vaihdosta. Hän sulki väärennetyn kuvan\nrautaoven ja kaksinkertaisten lukkojen taakse, ja englantilaisnainen\nkulki kotiansa mukanaan Aracoelin aarre. Hän asetti sen palatsiinsa\nmarmorijalustalle ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen.\n\nYlhäällä Aracoelissa, missä ei lainkaan tiedetty, miten paljon\noli menetetty, rukoiltiin väärää Kristuksenkuvaa, samoinkuin oli\nrukoiltu oikeaa, ja kun joulu tuli, järjestettiin hänelle, kuten\ntavallista, kirkkoon mitä kaunein luola. Siellä hän makasi Marian\nsylissä kimallellen kuin jalokivi, ja hänen ympärilleen oli asetettu\npaimenia ja enkeleitä ja viisaat miehet. Ja koko sen ajan, kun luola\noli paikoillaan, tuli Roomasta ja Campagnasta lapsia, ja Aracoelin\nbasilikaan pystytettiin pieni saarnastuoli, ja he saarnasivat pienoisen\nKristuslapsen suloisuudesta, herttaisuudesta, korkeudesta ja voimasta.\n\nMutta englantilaisnainen pelkäsi kovin jonkun huomaavan, että hän\noli varastanut Aracoelin Kristuksenkuvan. Senvuoksi hän ei kellekään\ntunnustanut, että hänellä oli oikea kuva. \"Se on jäljennös\", sanoi\nhän, \"se on tavattomasti todellisen kuvan kaltainen, mutta se on vain\njäljennös.\"\n\nHänellä sattui olemaan pieni italialainen palvelustyttö. Kerran kun\ntyttönen kulki huoneen läpi, pysähtyi hän kuvan eteen ja puhui sille:\n\"Sinä Kristuslapsiparka, joka et ole mikään Kristuslapsi, kunpa vain\ntietäisit, kuinka oikea lapsi lepää loistossaan Aracoelin luolassa ja\nkuinka Maria ja pyhä Joosef ja paimenet ovat polvillaan hänen edessään!\nJa jospa tietäisit, kuinka lapset nousevat pieneen saarnastuoliin\njuuri häntä vastapäätä ja kuinka ne niiaavat ja lähettävät hänelle\nsormisuukkoja ja saarnaavat hänelle mitä kauneinta osaavat!\"\n\nMuutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli uudelleen ja puhui\nkuvalle: \"Sinä Kristuslapsi-parka, joka et ole mikään Kristuslapsi,\ntiedätkö, minä olen tänään käynyt ylhäällä Aracoelissa ja nähnyt,\nkuinka oikeata lasta kannettiin kulkueessa. Sen yläpuolella pidettiin\nkunniataivasta, ja kaikki ihmiset lankesivat polvilleen, ja ne\nlauloivat ja soittivat hänelle. Et koskaan sinä saa olla mukana missään\nniin ihanassa.\"\n\nJa vieläkin, muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli taas ja\npuhui kuvalle: \"Tiedätkö sinä, Kristuslapsi, että sinun on parempi\nseista siinä, missä seisot. Sillä oikeata lasta haetaan sairaitten luo,\nja hän ajaa heidän luokseen kultakoristeisissa vaunuissaan, mutta ei\nvoi auttaa heitä, vaan he kuolevat epätoivoonsa. Ja aletaan sanoa, että\nAracoelin pyhä lapsi on kadottanut ihmeitätekevän voimansa ja etteivät\nrukoukset ja kyyneleet sitä liikuta. Parempi on sinun seista siinä,\nmissä seisot, kuin että sinua avuksi huudettaisiin etkä voisi auttaa.\"\n\nMutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Puolenyön aikaan soi Aracoelin\nluostarin porttikello hyvin kovasti. Ja kun ei portinvartija kyllin\nnopeasti kiirehtinyt avaamaan, alettiin kolkuttaa. Kolkutettiin\nterävästi kuin kilahtavalla metallilla, ja se kuului kautta koko\nluostarin. Kaikki munkit hyppäsivät yhtaikaa vuoteiltaan. Kaikki,\njoita kauheat unet olivat vaivanneet, hyppäsivät yhtaikaa pystyyn ja\nluulivat, että Antikristus oli tullut.\n\nMutta kun avattiin -- kun avattiin! Siellä seisoi kynnyksellä pieni\nKristuksenkuva. Hänen pikku kätensä oli kellon nuorasta vetänyt, hänen\nkultakenkäinen jalkansa oli ojentunut ovea potkimaan!\n\nPortinvartija otti heti käsivarsilleen pyhän lapsen. Silloin hän näki,\nettä sillä oli kyyneleet silmissä. Oi, pyhä lapsi-raukka oli vaeltanut\nyöllä läpi kaupungin. Mitä se olikaan saanut nähdä! Niin paljon\nköyhyyttä ja niin paljon hätää ja niin paljon paheita ja niin monta\nrikosta! Tuntui kauhealta ajatella, mitä se oli saanut kestää.\n\nPortinvartija vei kuvan heti esimiehelle. Ja he ihmettelivät, kuinka\nhän oli joutunut yöhön.\n\nMutta esimies soitatti kirkonkelloa ja kutsui munkit\njumalanpalvelukseen. Ja kaikki Aracoelin munkit kulkivat suureen\nhämärään basilikaan, pannakseen kuvan juhlallisesti paikoilleen.\n\nRiutuneina ja kärsivinä he kulkivat ja värisivät raskaissa\nsarkakaapuissaan. Useat heistä itkivät, ikäänkuin olisivat pelastuneet\nhengenvaarasta. \"Kuinkapa olisi meidän käynyt\", sanoivat he, \"jos ainoa\nlohdutuksemme olisi meiltä otettu? Antikristus se houkutteli Rooman\npyhän lapsen pois suojelevasta pyhäköstä!\"\n\nMutta kun heidän piti panna Kristuksenkuva kappelin pyhimyskaappiin,\nlöysivät he sieltä väärän lapsen, sen, jonka kruunussa oli kirjoitus:\n\"Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta.\"\n\nJa kun he nyt lähemmin tarkastelivat kuvaa, löysivät he kirjoituksen.\n\nSilloin esimies kääntyi munkkien puoleen ja puhui heille:\n\n\"Veljet, laulakaamme Te Deumia ja verhotkaamme kirkon pilarit silkkiin\nja sytyttäkäämme kaikki vahakynttilät ja lamput ja viettäkäämme suurta\njuhlaa.\n\n\"Niinkauan kuin luostari on pystyssä seisonut, on se ollut kauhun koti\nja kirouksen asunto, mutta kaikkien täällä eläneitten kärsimyksiä\nmuistaen on Jumala antanut armonsa tapahtua. Ja nyt on kaikki vaara\nohitse.\n\n\"Jumala on kruunannut taistelun voitoksi, ja se, minkä tässä näette, on\nmerkkinä siitä, ettei Antikristusta koskaan Kapitoliumilla palvella.\n\n\"Sillä jotta ei sibyllan sana jäisi täyttymättä, on Jumala lähettänyt\ntämän väärän kuvan, jolla on Antikristuksen sanat kruunussaan, ja hän\non antanut meidän palvella ja rukoilla tätä, aivan kuin tämä olisi\nollut tuo suuri ihmeittentekijä.\n\n\"Mutta nyt voimme levätä iloiten ja rauhassa, sillä sibyllan hämärä puhe\non täyttynyt, ja Antikristusta on täällä palveltu.\n\n\"Suuri on Jumala, kaikkivaltias, joka on antanut kauhean pelkomme\ntyhjiin raueta ja joka on täyttänyt tahtonsa, maailman tarvitsematta\nnähdä ihmisenpojan irvikuvaa.\n\n\"Onnellinen on Aracoelin luostari, joka lepää Jumalan turvissa ja\ntäyttää hänen tahtonsa ja on hänen ylitsevuotavan armonsa siunaama.\"\n\nKun esimies oli sanonut nämä sanat, otti hän käsiinsä väärän kuvan,\nastui läpi kirkon ja aukaisi suuret pääovet. Hänen alapuolellaan olivat\nkorkeat, leveät portaat ja niitten satayhdeksäntoista marmoriastinta,\njotka johtivat alas Kapitoliumilta kuin syvyyteen. Ja hän kohotti kuvan\npäänsä yläpuolelle ja huusi korkealla äänellä: \"Anatema Antikristo\", ja\nheitti sen Kapitoliumin korkeudesta alas maailmaan.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nKATUSULULLA.\n\n\n_Kun rikas englantilaisnainen_ aamulla heräsi, huomasi hän kuvan\nkadonneen ja ihmeissään mietti, mistä hänen pitäisi sitä etsiä. Hän\narveli, että ainoastaan Aracoelin munkit olivat voineet sen ottaa. Ja\nhän lähti kiireesti Kapitoliumille päin etsimään ja vakoilemaan.\n\nNiin hän saapui niitten suurten marmoriportaitten juurelle, jotka\nveivät Aracoelin basilikaan. Ja hänen sydämensä löi rajusti ilosta,\nsillä alimmalla portaalla hän näki juuri sen, mitä etsi. Hän otti\nkuvan, heitti viittansa sen yli ja kiiruhti kotiaan. Ja hän asetti sen\ntaas saliinsa.\n\nMutta kun hän nyt vaipui katselemaan sen ihanuutta, huomasi hän, että\nkruunuun oli tullut kuhmu. Hän otti kruunun kuvan päästä, nähdäkseen\nkuinka suuri oli vahinko, ja samassa hänen silmänsä sattuivat\nkirjoitukseen, jonka hän itse oli piirtänyt: \"Minun valtakuntani on\nvain tästä maailmasta\".\n\nSilloin hän tiesi, että tässä oli se väärä Kristuksen kuva, ja että\noikea oli joutunut takaisin Aracoeliin.\n\nHän joutui epätoivoon ymmärtäessään, ettei hän enää koskaan saanut sitä\nomakseen, ja hän päätti seuraavana päivänä matkustaa pois Roomasta,\nsillä hän ei tahtonut jäädä sinne, koskei hänellä enää ollut kuvaa.\n\nMutta kun hän lähti, otti hän väärän kuvan mukaansa, koska se muistutti\nsitä, jota hän rakasti, ja se seurasi häntä sitten kaikilla matkoilla.\n\nHän ei saanut missään rauhaa, vaan matkusteli lakkaamatta, ja siten\nkulki kuvakin ympäri koko maailman.\n\nJa kaikkialla, minne kuva tuli, tuntui Kristuksen valta ikäänkuin\nvähenevän, vaikkei kukaan voinut tietää minkätähden. Sillä eihän\nmikään näyttänyt sen heikommalta kuin tuo jalavainen kuva-parka\nmessinkisormuksineen ja lasihelmineen.\n\nKun se rikas englantilaisnainen, jonka hallussa kuva ensin oli ollut,\nkuoli, siirtyi se perintönä toiselle rikkaalle englantilaisnaiselle,\njoka myöskin alituiseen matkusteli, ja tältä taas kolmannelle. --\n\nKerran, tämä tapahtui jo sen ensimäisen englantilaisnaisen aikana, kuva\nsaapui Parisiin.\n\nKun se ajoi kaupunkiin, oli siellä kapina. Kansajoukot kulkivat\nhurjasti huutaen katuja pitkin ja vaativat leipää. Ne ryöstivät puoteja\nja heittivät kiviä rikkaitten palatseihin. Sotajoukko-osastot marssivat\nniitä vastaan, ja silloin ne kiskoivat irti katukiviä, kumosivat läjiin\najopelejä ja huonekaluja ja rakensivat katusulkuja.\n\nKun nyt rikas englantilaisnainen saapui suurissa matkavaunuissaan,\nhyökkäsi kansajoukko vaunujen kimppuun, pakoitti hänet nousemaan niistä\nja kiskoi ne lisäksi yhteen katusulkuun.\n\nKun koetettiin vierittää vaunuja niitten tuhansien tavaroitten\njoukkoon, joista katusulku oli tehty, putosi maahan muuan suurista\nmatkakirstuista. Kansi ponnahti auki, ja ulos kieri kaiken muun muassa\nAracoelista heitetty Kristuksenkuvakin.\n\nVäki hyökkäsi sen kimppuun ryöstääkseen sen, mutta pian huomattiin,\nettä kaikki sen korut olivat väärennettyjä ja aivan arvottomia, ja\nsille ruvettiin nauramaan ja sitä pilkkaamaan.\n\nSe kulki kädestä käteen kapinoitsijain joukossa, kunnes muuan niistä\nkumartui katsomaan sen kruunua. Silloin hänen silmänsä keksivät ne\nsanat, jotka olivat piirrettyinä siihen: \"Minun valtakuntani on vain\ntästä maailmasta.\"\n\nMies huusi ääneen nämä sanat, ja kaikki kirkuivat, että se pieni kuva\nsai olla heidän sotalippunaan. He veivät sen katusulun harjalle ja\nasettivat sen sinne kuten lipun.\n\nKatusulun puolustajien joukossa oli muuan mies, joka ei ollut köyhä\ntyömies, vaan oppinut, joka oli viettänyt koko ikänsä lukukammiossaan.\nHän tunsi kaiken sen hädän, joka ihmisiä ahdisti, ja hänen sydämensä\noli täynnä osanottoa, niin että hän alituiseen etsi keinoa, millä\nparantaa heidän asemaansa. Kolmekymmentä vuotta hän oli kirjoittanut ja\nmiettinyt löytämättä apua. Kun hän nyt kuuli hätäkellon soivan, seurasi\nhän sen kutsuntaa ja syöksyi kadulle.\n\nHän oli tempaissut käteensä aseen ja liittynyt taisteleviin ajatellen,\nettä se arvoitus, jota hän ei ollut kyennyt selvittämään, voitaisiin\nratkaista väkivallalla ja voimalla ja että köyhät taistellen\nsaavuttaisivat paremman aseman.\n\nNiin hän seisoi koko päivän taistelussa, ja kaikkialla hänen\nympärillään kaatui ihmisiä, veri räiskyi hänen kasvoilleen, ja elämän\nkurjuus näytti hänestä suuremmalta ja tuskallisemmalta kuin koskaan.\n\nMutta aina kun ruudinsavu hälveni, loisti hänen silmäänsä tuo pieni\nkuva, joka kesken taistelun tuoksinankin seisoi järkkymättä katusulun\nkorkeimmalla harjalla.\n\nJoka kerran kun hän kuvan näki, välähtivät hänen aivojensa läpi sanat:\n\"Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta.\" Viimein hänestä tuntui,\nettä sanat itsestään piirtyivät ilmaan ja alkoivat leijailla hänen\nsilmäinsä edessä milloin tulessa, milloin veressä, milloin savussa.\n\nHän seisoi liikkumatta. Hänellä oli pyssy kädessä, mutta hän lakkasi\nampumasta. Yhtäkkiä hän tiesi, että siinä oli se sana, jota hän oli\netsinyt koko elämänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli sanottava ihmisille.\nTuo halpa kuva se oli osoittanut hänelle ratkaisun.\n\nHän lähtee vaeltamaan kautta koko maailman ja julistaa: \"Teidän\nvaltakuntanne on vain tästä maailmasta.\"\n\n\"Huolehtikaa sen vuoksi tästä elämästä ja olkaa kuin veljet. Jakakaa\nrikkautenne, niin ettei kukaan ole rikas eikä kukaan köyhä. Tehkää\nkaikki työtä, omistakaa jokainen maata, ja olkaa kaikki toistenne\nvertaisia.\n\n\"Älköön kukaan nälkää nähkö, älköön kukaan ylellisyyteen eksykö,\nälköönkä kukaan vanhuudessaan puutetta kärsikö.\n\n\"Ja koettakaa kaikille valmistaa onnea, sillä ei löydy mitään korvausta,\njoka odottaisi teitä. Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta.\"\n\nKaikki tämä kulki läpi hänen aivojensa hänen seisoessaan siinä\nkatusululla, ja kun tämä ajatus oli hänelle selvennyt, laski hän alas\naseensa eikä kohottanut sitä enää taisteluun ja verenvuodatukseen.\n\nPian senjälkeen hyökättiin katusulkua vastaan uudelleen ja se\nvallattiin. Sotajoukko-osastot kulkivat voittoisina ja kukistivat\nkapinan, ja ennen iltaa vallitsi järjestys ja rauha koko suuressa\nkaupungissa.\n\nSilloin lähetti englantilaisnainen muutamia palvelijoita etsimään hänen\nkadonneita kapineitaan, ja he löysivät yhtä ja toista vaikkakaan ei\nkaikkea. Ensimäiseksi he löysivät vallatulta katusululta sen, joka\nAracoelista oli ulos heitetty.\n\nMutta mies, joka taistelun aikana oli kuvaa katsellut, alkoi julistaa\nuutta oppia, jota kutsutaan sosialismiksi, mutta joka on Antikristuksen\noppi.\n\nJa se rakastaa ja kieltäytyy ja opettaa ja kärsii kuten kristinusko,\nniin että se on aivan sen kaltainen, samoinkuin Aracoelin väärä kuva on\nkokonaan oikean Kristuksenkuvan kaltainen.\n\nJa samoinkuin tuo väärä kuva, sanoo sekin: \"Minun valtakuntani on vain\ntästä maailmasta.\"\n\nJa vaikka kuva, joka on levittänyt opin, on jäänyt syrjään ja\nunohtunut, ei opin ole käynyt niin, vaan se kulkee kautta maailman\nkoettaen vapahtaa ja uudistaa sitä.\n\nSe leviää päivä päivältä. Se kulkee kautta kaikkien maitten ja sillä\non monta nimeä, ja se on niin viekoitteleva senvuoksi, että se lupaa\nkaikille maallista onnea ja nautintoa, ja se houkuttelee kannattajia\nenemmän kuin mikään, mikä on maailmassa esiintynyt sitten Kristuksen\naikojen.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA.\n\n    \"Silloin vallitsee suuri nälänhätä.\"\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nMONGIBELLO.\n\n\n_Palermossa_ eli seitsemänkymmentäluvun lopulla köyhä poika. Hänen\nnimensä oli Gaetano Alagona. Siinä oli hänen onnensa. Ellei hän olisi\nollut vanhaa Alagonan sukua, olisi hän kaiketi saanut nääntyä nälkään.\nHänhän oli vain lapsi eikä hänellä ollut rahaa eikä vanhempia. Mutta\nnyt olivat Santa Maria in Gesun jesuitat armeliaisuudesta ottaneet\nhänet luostarikouluunsa.\n\nKerran kun hän juuri oli läksyänsä lukemassa, tuli muuan munkki ja\nkutsui hänet pois kouluhuoneesta, sillä joku sukulainen tahtoi tavata\nhäntä. Mitä, sukulainen! Hän oli aina kuullut, että kaikki hänen\nsukulaisensa olivat kuolleet. Mutta pater Josef väitti, että tämä\noli ilmielävä signora, joka oli hänelle sukua ja tahtoi viedä hänet\npois luostarista. Siitä tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Tahtoiko se\nnainen ottaa hänet pois luostarista? Siihen hän kaiketi ei kykenisi!\nHänestähän piti tulla munkki.\n\nHän ei tahtonut nähdä koko signoraa. Eikö pater Josef voisi sanoa\nhänelle, ettei Gaetano koskaan jätä luostaria ja ettei maksanut vaivaa\npyytääkään häntä. Ei, pater Josef sanoi, ettei käynyt päinsä antaa\nsignoran lähteä takaisin, ellei hän ollut saanut nähdä sukulaistaan, ja\nhän melkein veti Gaetanon vastaanottohuoneeseen. Sillä seisoi nainen\nikkunan luona. Hän oli harmaatukkainen, iho oli ruskea, silmät olivat\nmustat ja niin pyöreät kuin helmet. Hänellä oli päässään pitsihuntu,\nja hänen musta leninkinsä oli kiiltäväksi kulunut ja hieman vihertävä\nniinkuin pater Josefin kaikkein vanhin kaapu.\n\nNähdessään Gaetanon, teki nainen ristinmerkin. \"Jumalan olkoon kiitos,\nsiinä on oikea Alagona!\" sanoi hän ja suuteli pojan kättä.\n\nHän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että Gaetano oli ehtinyt\nkahdennelletoista vuodelle eikä kukaan hänen omaisistaan ollut häntä\nkysellyt. Mutta hän ei ollut tiennyt, että suvun toisesta haarasta oli\nketään elossa. Mistäkö hän sitten oli nyt sen kuullut? Kas, Luca oli\nlukenut nimen sanomalehdistä. Se oli mainittu niitten joukossa, jotka\nolivat saaneet palkinnon. Siitä oli nyt puoli vuotta, mutta Palermoon\noli niin pitkä matka. Hänen oli täytynyt säästää ja säästää saadakseen\nmatkarahoja. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin. Mutta hänen oli\ntäytynyt päästä katsomaan sukulaistaan. Santissma madre, kuinka\niloinen hän nyt oli! Ja tässä hän nyt seisoi, donna Elisa, Alagonan\nsukua hänkin. Hänen miehensä, joka oli kuollut, oli ollut Antonelli.\nVielä oli olemassa yksi Alagona, donna Elisan veli. Hän asui myöskin\nDiamantessa. Mutta Gaetano ei tainnut tietää, missä Diamante oli. Poika\nveti päätään taaksepäin. Niin, sen hän arvasi, ja donna Elisa nauroi.\n\n\"Diamante on Monte Chiarolla. Tiedätkö, missä on Monte Chiaro?\"\n\n\"En.\"\n\nDonna Elisa kohotti kulmakarvojaan ja näytti veitikalta.\n\n\"Monte Chiaro on Etnalla, jos tiennet, missä Etna on.\"\n\nHän sanoi sen niin epäillen, kuin olisi aivan liikaa vaatia Gaetanoa\ntietämään mitään Etnasta. Ja he nauroivat kaikki kolme, sekä hän että\npater Josef ja Gaetano.\n\nDonna Elisasta tuli kuin toinen ihminen, kun hän oli saanut heidät\nnauramaan. \"Tahdotko lähteä katsomaan Diamantea ja Etnaa ja Monte\nChiaroa?\" kysyi hän reippaasti. \"Etna sinun täytyy nähdä. Se on\nmaailman korkein vuori. Etna on kuningas, ja vuoret sen ympärillä ovat\npolvillaan eivätkä uskalla nostaa silmiänsä sen kasvoja kohti.\"\n\nSitten hän alkoi kertoa kaikellaista Etnasta. Hän luuli, että se voisi\nhoukutella pojan.\n\nJa totta oli, ettei Gaetano ennen ollut ajatellut, minkälainen vuori\nEtna oli. Hän ei ollut käsittänyt, että sillä oli lunta päälaella,\ntammimetsää parrassa, viininlehtiä vyötäreillä ja että se seisoi polvia\nmyöten oransimetsissä. Ja juuri sitä pitkin syöksyivät suuret, leveät,\nmustat virrat. Ne virrat olivat merkillisiä: ne virtasivat solinatta,\naaltosivat tuuletta, huonoinkin uimari saattoi päästä niitten yli,\nvaikkei ollut siltaa. Gaetano arvasi, että hän tarkoitti laavaa. Ja\ndonna Elisa iloitsi, kun poika arvasi. Hänellä oli siis päätä. Hän oli\noikea Alagona.\n\nJa miten suuri olikaan Etna! Kun meni kolme päivää sen ympäri ajaessa\nja kolme päivää, jos ratsasti sen huipulle ja takaisin! Ja kun siellä\noli viisikymmentä kaupunkia, paitsi Diamantea ja neljätoista suurta\nmetsää ja kaksisataa pikku vuorta, eivätkä ne niinkään pieniä olleet,\nvaikka Etna oli niin suuri, ettei niitä sen enempää huomannut kuin\nkärpäsparvea kirkon katolta! Ja siellä oli sellaisia luolia, että\nniihin mahtui kokonainen sotajoukko, ja vanhoja, onttoja puita, joissa\nsuuri lammaslauma voi saada suojaa rajusäällä!\n\nKaikkea, mikä oli merkillistä, tuntui löytyvän Etnalla. Siellä oli\njokia, joita täytyi varoa. Vesi oli niissä niin kylmää, että kuolisi,\njos sitä joisi. Toiset joet virtasivat ainoastaan päivällä, toiset\nainoastaan talvella, ja toiset virtasivat melkein koko matkan syvällä\nmaan sisässä. Ja siellä oli lämpimiä lähteitä ja rikkilähteitä ja savea\nsyökseviä vuoria.\n\nOlisi ehkä vahinko, ellei Gaetano saisi nähdä tätä vuorta, sillä se oli\nniin kaunis. Se näytti taivasta vasten loistoteltalta. Se oli kirjava\nkuin karuselli. Varmaan hän tahtoisi nähdä sen aamulla ja illalla,\nkun se oli punainen; varmaan hän tahtoisi nähdä sen yöllä, kun se oli\nvalkoinen. Tietysti hän tahtoisi myös tietää, oliko totta, että se voi\nolla kaikenvärinen, että se voi käydä siniseksi, mustaksi, ruskeaksi ja\npunasinerväksi? Tai käyttikö se harsoa, kuten signora? Oliko se kuin\npöytä, jota peittivät plyyshiliinat? Oliko sillä kultasäikeinen tuunika\nja vaippa riikinkukon höyhenistä?\n\nGaetano tahtoisi kai kernaasti tietää, kuinka lienee sen seikan laita,\nettä vanha Arturo-kuningas istuisi siellä jossain luolassa. Donna\nElisa sanoi, että hän aivan varmaan vielä asui Etnalla, sillä kerran\nkun Catanian piispa ratsasti yli vuoren, karkasi häneltä kolme muulia,\nja renki, joka niitä etsi, löysi ne luolasta Arturo-kuninkaan luota.\nSilloin pyysi kuningas renkiä sanomaan piispalle, että kun hänen\nhaavansa paranevat, tulee hän pyöreän pöydän ritareineen panemaan\noikealle tolalleen kaiken, mikä Sisiliassa oli epäkunnossa. Ja se, joka\nkykeni silmillään näkemään, tiesi kyllä, ettei Arturo-kuningas ollut\nvielä päässyt luolastaan.\n\nGaetano ei tahtonut antaa donna Elisan houkutella itseään, mutta hän\narveli, että piti olla hieman kohtelias donna Elisalle. Tämä seisoi yhä\nvielä, mutta nyt Gaetano haki hänelle tuolin. Kunhan hän nyt vain ei\nluulisi tämän olevan senvuoksi, että Gaetano tahtoisi seurata häntä.\n\nHänestä oli tosiaankin hauskaa kuulla donna Elisan kertovan vuorestaan.\nOli niin somaa, kun se osasi niin monta konstia. Se ei ollut lainkaan\nsamallainen kuin Palermon luona Monte Pellegrino, joka vain seisoi\nsiinä, missä seisoi. Etna osasi savuta kuin uuninpiippu ja puhaltaa\ntulta kuin kaasulyhty. Se osasi jymistä, täristä, syöstä laavaa,\nheittää kiviä, kylvää tuhkaa, ennustaa ilmoja ja koota sadetta. Kun\nMongibello vain liikahti, silloin sortui kaupunki toisensa jälkeen,\naivan kuin talot olisivat olleet pystyyn asetettuja korttiliuskoja.\n\nMongibello, siinä oli myös yksi Etnan nimi. Sitä kutsuttiin\nMongibelloksi, koska tuo sana merkitsee vuorten vuorta. Sen nimen se\nkyllä ansaitsikin.\n\nGaetano huomasi donna Elisan varmasti luulevan, ettei hän jaksaisi\nvastustaa kiusausta. Donna Elisalla oli niin paljon ryppyjä\nkasvoissaan, ja kun hän nauroi, syntyi niistä kuin verkko. Sitä hän\nkatseli. Se näytti niin merkilliseltä. Mutta ei hän vielä ollut sen\nverkon vanki.\n\nMutta donna Elisa sanoi nyt epäilevänsä, uskaltaisiko Gaetano\ntodellakin tulla Etnalle. Sillä vuoren sisässä oli monta jättiläistä\nkahleissa ja musta linna, jota vartioi monipäinen koira. Siellä oli\nmyöskin suuri paja ja ontuva seppä, jolla oli vain yksi silmä keskellä\notsaa. Ja kaikkein hirveintä oli, että juuri syvimmällä vuoren sisässä\noli rikkijärvi, joka kiehui kuin öljykattila, ja siinä oli Lucifero ja\nkaikki kadotetut. Ei, Gaetano ei uskaltaisi tulla sinne, sanoi donna\nElisa.\n\nMuutoin ei ollut lainkaan vaarallista asua siellä, sillä vuori pelkäsi\npyhimyksiä. Donna Elisa sanoi, että se pelkäsi monia pyhimyksiä, mutta\nenimmän Catanian Santa Agataa. Jos catanialaiset aina kohtelisivat\npyhimystään niinkuin niitten tulisi, eivät maanjäristykset eikä laava\nvoisi tehdä heille mitään pahaa.\n\nGaetano seisoi aivan donna Elisan vieressä ja nauroi kaikelle, mitä\ntämä sanoi. Kuinkas hän oli siihen joutunut, ja miksei hän saattanut\nolla nauramatta? Donna Elisa oli niin merkillinen signora.\n\nMutta äkkiä sanoi Gaetano, jotta ei pettäisi Signoraa: \"Donna Elisa,\nminusta tulee munkki.\" -- \"Niinkö, tuleeko?\" sanoi hän. Ja sitten hän\nalkoi ilman muuta taas kertoa vuoresta.\n\nHän sanoi, että Gaetanon pitäisi nyt kuunnella oikein tarkkaan; nyt\ntulisi kaikkein tärkein. Hänen pitäisi seurata donna Elisaa vuoren\neteläpuolelle niin kauas, että oltaisiin lähellä Catanian suurta\ntasankoa, ja siellä hän näkisi notkon, hyvin suuren ja avaran,\npuolipyöreän notkon. Mutta se oli aivan musta, laavavirrat vuosivat\nsiihen joka puolelta. Siellä oli vain kiviä, ei ruohonkortta.\n\nMutta minkälaiseksi oli Gaetano sitten kuvitellut laavaa? Donna Elisa\narveli hänen luulevan, että se Etnalla oli yhtä sileää ja tasaista\nkuin kadulla. Mutta Etnassa oli suunnaton joukko kaiken maailman\nkamaluuksia. Voiko hän uskoa, että kaikki käärmeet ja lohikäärmeet ja\nnoidat, jotka laavassa kiehuivat, olivat vuotaneet sen mukana esiin,\nsilloinkuin siellä oli ollut purkaus. Siinä ne olivat madelleet ja\nkierineet ja kiemurrelleet toistensa ympärillä ja koettaneet ryömiä\nkylmälle maalle ja vetäneet taas toisensa takaisin tuohon kurjuuteen,\nkunnes laava hyytyi heidän ympärillään. Ja nyt ne eivät enää voineet\npäästä irti. Ei toki!\n\nEikä laava ollut niinkään kuollutta kuin Gaetano luuli. Vaikkei siinä\nkasvanutkaan ruohoa, voi siinä olla muuta nähtävää. Mutta Gaetano ei\nikinä osaisi arvata, mitä se oli. Se haparoitsi ja kompastui, se ryömi\nja tupertui, se kulki polvillaan ja päällään ja käsivarsillaan. Kiipesi\nylös pitkin laakson seinää ja laskeutui taas alas laakson seinää, siinä\noli vain piikkejä ja muhkuroita, sillä oli hämähäkinverkosta vaippa\nja pölyä perukissaan ja jalkoja niin paljon kuin madolla. Mikäpä se\nmuu voisi olla kuin kaktus? Tiesikö Gaetano, että kaktus kulki laavaa\npitkin ja kaivoi maata kuin talonpoika? Tiesikö hän, etteivät mitkään\nmuut kuin kaktukset mahtaneet mitään laavalle?\n\nNyt donna Elisa katsoi pater Josefiin ja iski silmää veitikkamaisesti.\nKaktus oli Etnan paras taikuri; mutta noita oli noita. Kaktus oli\nsaraseni, sillä se käytti orjattaria. Niinpian kuin se oli kiinnittänyt\njohonkin juurensa, tarvitsi se avukseen mantelipuun. Niin se kävi.\nMantelipuut ovat hienoja, loistavia signorinoja. Ne eivät tahdo oikein\nuskaltaa mennä tuolle mustalle, mutta se ei auta. Sinne niitten täytyy\nmennä ja siellä ne saavat olla. Oi, Gaetano saisi nähdä sen, jos hän\ntulisi sinne! Kun mantelipuut keväällä hohtavat valkeissa kukissaan,\novat ne niin puhtaita ja kauniita, että tekisi mieli itkeä niitten\nkohtaloa kuin ryöstettyjen prinsessojen.\n\nNyt pitäisi Gaetanon viimein saada kuulla, missä Monte Chiaro oli.\nSe kohosi sen mustan laakson pohjasta. Donna Elisa koetti saada\nsateenvarjoaan seisomaan lattialla. Noin se seisoi. Se seisoi aivan\npystyssä. Se ei ollut koskaan arvellutkaan ruveta istumaan tai\nmakaamaan. Ja yhtä musta kuin laakso oli, yhtä vihreä oli Monte Chiaro.\nSiinä oli palmu palmun vieressä, köynnös köynnöksessä kiinni. Se oli\nkuin herra suurikukkaisessa yönutussaan. Se oli kuin kuningas kruunu\npäässä. Se kannatti koko Diamantea kulmillaan.\n\nJo hetki sitten oli Gaetanon tehnyt kovasti mieli tarttua donna Elisan\nkäteen. Kunpa se vain kävisi päinsä? No, kävihän se. Hän veti sitä\nluokseen kuin ryöstettyä aarretta ikään. Mutta mitäs hän sillä tekisi?\nSilittelisikö? Jos koettelisi aivan hiljaa yhdellä sormella, ehkei\ndonna Elisa sitä huomaisi? Ehkei hän huomaisi, vaikka panisi kaksi\nsormea? Ehkäpä hän ei huomaisi silloinkaan, vaikka suutelisi hänen\nkättään. Donna Elisa puhui yhtämittaa. Hän ei sitä lainkaan huomannut.\n\nHänellä oli vielä niin paljon kerrottavana. Ja sellaista hauskaa kuin\nDiamanten historia!\n\nHän kertoi, että kaupunki kerran oli ollut alhaalla laakson pohjassa.\nSitten tuli laava ja katseli tulipunaisena alas jyrkänteenreunalta.\nMitä, oliko viimeinen päivä tullut? Kaupunki otti sukkelaan kaikki\ntalonsa hartioilleen, päälaelleen, kainaloonsa ja juoksi ylös pitkin\nMonte Chiaroa, joka oli aivan siinä lähettyvillä.\n\nYlös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi\nkorkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten\nse juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän\nväen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei\nollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta\nja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu\nkulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja\nvierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta\nsenverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi.\nKun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin\nja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo\nGeracin.\n\nMutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa\nDiamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja\nnäyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat\nomistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat\nrakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta\nnäkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.\n\nGaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef\ntaisi käydä kärsimättömäksi. \"Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan\nkotiinne, donna Elisa\", sanoi hän hyvin lempeästi.\n\nMutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan\nollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää\nGaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi.\nEi se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja\nkun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne\nollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut\nmitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät\nmolemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu\nsinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan\nvaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?\n\nGaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut\nsiihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei\nhuomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa\noli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.\n\nHän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa\nvanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri\nsali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla\npöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä.\nJuhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen\nkanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei,\nsiellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen\npuotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen\nmitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin\nse oli.\n\nGaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä.\nKummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä\nmuuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään\nmunkkituumat.\n\nMutta donna Elisa näytti nyt juuri olevan kaikkein innokkaimmillaan.\nHänen poskilleen kohosi sinne ruskean keskelle hieman punaa, ja pari\nkertaa kohotti hän niin ihmeen lystikkäästi kulmakarvojaan. Sitten hän\nalkoi kertoa, minkälaista hänen omassa kodissaan oli.\n\nDonna Elisalla tuntui olevan kaikkein pienin talo koko kaupungissa.\nSe oli aivan kesäpalatsia vastapäätä, mutta siinä olikin sen ainoa\netu. Hänellä oli pieni puoti, jossa hän möi muistokoteloita ja\nvahakynttilöitä ja kaikkea, mitä tarvittiin jumalanpalvelukseen.\nMutta, antakoon pater Josef anteeksi, ei nykyään sellaisesta kaupasta\nsaanut suurtakaan voittoa, miten sitten lieneekin ollut entiseen\naikaan. Puodin takana oli pieni työhuone. Siellä hänen miehensä oli\nseisonut leikellen pyhimyksenkuvia ja rukousnauhan helmiä, sillä hän\noli ollut taiteilija, tuo signor Antonelli. Ja työhuoneen vieressä\noli pari pientä rotankoloa, niissä ei päässyt kääntymäänkään, niissä\npiti istua kyykyllään kuin vanhojen kuninkaitten vankiloissa. Ja\ntoisessa kerroksessa oli pari pientä kanakoppia. Toiseen niistä hän oli\nlaittanut oljista pienen kananpesän ja lyönyt muutamia orsia. Siellä\nsaisi Gaetano asua, jos hän lähtisi mukaan.\n\nGaetanon teki mieli silittää hänen poskeaan. Donna Elisa tulisi\nkumminkin pahoilleen, kun ei Gaetano voisikaan lähteä mukaan.\nUskaltaisikohan häntä hyväillä. Hän vilkaisi salavihkaa pater\nJosefiin. Pater Josef istui katsellen lattiaan ja huokaili, niinkuin\ntavallisestikin. Hän ei ajatellut Gaetanoa, ja donna Elisa ei sitä\nainakaan huomaisi.\n\nDonna Elisa kertoi, että hänellä oli palvelijatar, jonka nimi oli\nPacifica ja renki nimeltä Luca. Mutta ei niistä kumminkaan ollut suurta\napua, sillä Pacifica oli vanha ja kun hän oli käynyt kuuroksi, oli\nhänestä tullut niin ärtyinen, ettei donna Elisa voinut antaa hänen\nolla auttamassa puodissa. Ja Lucan olisi oikeastaan pitänyt olla\npuunleikkaaja ja valmistaa pyhimystenkuvia, joita donna Elisa sitten\nmöisi, muttei hänellä koskaan ollut aikaa pysyä työpajassa. Hän oli\naina puutarhassa hoitamassa kukkia. Oli heillä puutarhakin Monte\nChiaron kiviraunioissa. Mutta ei tarvinnut luullakaan, että siinä oli\nmitään erikoista. Tietysti Gaetano ymmärsi, ettei hänen kotonaan ollut\nläheskään sellaista kuin luostarissa. Mutta donna Elisa olisi kuitenkin\nniin kernaasti vienyt hänet sinne, koska hän oli vanhaa Alagonan sukua.\nJa kotona olivat hän ja Luca ja Pacifica sanoneet toisilleen: \"Mitä\nsiitä, jos tuleekin hieman enemmän huolta, kunhan vain saisimme hänet\ntänne!\" Ei, madonna nähköön, sitä he eivät ajatelleet. Mutta kaikki\nriippui vain siitä, tahtoiko Gaetano uhrautua vähän saadakseen olla\nheidän kanssaan.\n\nJa nyt oli donna Elisa lopettanut, ja nyt kysyi pater Josef, mitä\nGaetano aikoi vastata. Esimies tahtoi, sanoi pater Josef, että Gaetano\nitse päättäisi. Eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hän lähtisi\nmaailmaan, koska hän oli viimeinen sukuansa.\n\nGaetano liukui hiljaa lattialle donna Elisan sylistä. Mutta vastaus!\nEi ollut niinkään helppoa vastata. Oli kovin vaikeaa sanoa tälle\nSignoralle: en lähde.\n\nPater Josef tuli hänen avukseen: \"Pyydä Signoralta, että saat vastata\nparin tunnin kuluttua, Gaetano! Poika ei ole koskaan ajatellut, että\nhänestä tulisi mitään muuta kuin munkki\", selitti hän donna Elisalle.\n\nDonna Elisa nousi, otti sateenvarjonsa ja koetti näyttää iloiselta,\nmutta hänen silmänsä olivat kyyneleissä.\n\nNiin, tietysti hänen täytyy tuumia, sanoi hän. Mutta jos hän olisi\ntuntenut Diamantea, ei olisi tarvinnut. Nyt siellä asui vain\ntalonpoikia, mutta kerran siellä oli ollut piispa, ja monta pappia\nja suuri joukko munkkeja. Nyt ne olivat poissa, mutta ei niitä oltu\nunhoitettu. Siitä ajasta saakka oli Diamante ollut pyhä kaupunki.\nSiellä vietettiin useampia juhlia kuin muualla, ja siellä oli\nsuunnattoman paljon pyhimyksiä, ja sinne saapui tänäkin päivänä\nsellainen joukko pyhiinvaeltajia. Se, joka asui Diamantessa, ei koskaan\nvoinut unohtaa Jumalaa. Hän oli melkein puoleksi pappi. Niin että\nsenvuoksi hän kyllä voisi tulla. Mutta saisihan hän tuumia, jos häntä\nhalutti. Donna Elisa tulisi uudelleen huomenna.\n\nGaetano käyttäytyi hyvin sopimattomasti. Hän käänsi selkänsä donna\nElisalle ja hyökkäsi ovelle. Hän ei edes sanonut olevansa kiitollinen\nsiitä, että donna Elisa oli tullut. Hän tiesi, että pater Josef\noli sitä odottanut, mutta hän ei voinut. Kun hän ajatteli suurta\nMongibelloa, jota hän ei koskaan saisi nähdä, ja donna Elisaa, joka\nei koskaan enää tulisi, ja koulua ja suljettua luostarinpihaa ja koko\nsuljettua elämää! Älköön pater Josef ikinä odottakokaan häneltä niin\npaljoa; hänen täytyi juosta pois.\n\nJa olikin jo aika. Kun Gaetano oli ehtinyt kymmenen askelta oven\nulkopuolelle, pääsi itku valloilleen. Häntä säälitti donna Elisa. Voi\nsentään, että hänen täytyisi matkustaa yksinään kotiansa! Eikä Gaetano\nsaanut lähteä hänen mukaansa.\n\nHän kuuli pater Josefin tulevan ja hän käänsi kasvonsa seinään päin.\nKunpa nyt vain voisi olla nyyhkyttämättä!\n\nPater Josef kulki huokaillen ja mumisten itsekseen, niinkuin hänen\ntapansa oli. Kun hän tuli Gaetanon kohdalle, pysähtyi hän ja huokasi\nentistä syvempään.\n\n\"Mongibello, Mongibello\", sanoi Pater Josef, \"ei kukaan voi vastustaa\nMongibelloa\".\n\nGaetano vastasi itkemällä vielä kiivaammin.\n\n\"Vuori houkuttelee\", mutisi pater Josef. \"Mongibello on kuin\nkoko maailma, siellä on kaiken maan kauneus ja ihanuus ja kasvit\nja ilmanalat ja ihmeet. Koko maailma tulee kerrallaan häntä\nhoukuttelemaan.\"\n\nGaetano tunsi, että pater Josef puhui totta. Oli kuin maa ojentaisi\nvahvat käsivartensa vangitakseen hänet. Hänestä tuntui, että hänen\ntäytyisi lujasti painautua seinään, jottei tempautuisi irti.\n\n\"Parempi on, että hän saa nähdä maan\", sanoi pater Josef. \"Täällä hän\nkulkisi vain ikävöiden maailmaa. Kun hän on nähnyt maailman, alkaa hän\nkenties taas ikävöidä taivasta.\"\n\nGaetano ei vielä ymmärtänyt, mitä pater Josef tarkoitti, kun jo tunsi\nnousevansa hänen käsivarsilleen, tunsi, kuinka hänet kannettiin\ntakaisin vastaanottohuoneeseen ja laskettiin donna Elisan syliin.\n\n\"Ottakaa hänet, donna Elisa, koska olette voittanut hänet puolellenne\",\nsanoi pater Josef.\n\n\"Näyttäkää hänelle Mongibello, ja katsokaa, voitteko pitää hänet\nluonanne.\"\n\nMutta kun Gaetano uudelleen istui donna Elisan sylissä, oli hän niin\nonnellinen, että hänen oli mahdotonta enää paeta. Hän oli niin lujasti\nvangittu kuin hän olisi astunut Mongibellon sisään ja vuorenseinä hänen\njälkeensä sulkeutunut.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nFRA GAETANO.\n\n\n_Kuukauden_ Gaetano oli asunut donna Elisan luona ja ollut niin\nonnellinen kuin vain lapsi voi. Jo matka donna Elisan keralla oli\ntuntunut siltä kuin ajelisi gasellien ja paratiisilintujen vetämänä,\nmutta asuminen hänen luonaan tuntui kuin kannettaisiin kultapaareilla,\njoita auringonvarjostimet suojaisivat.\n\nSitten tuli Diamanteen kuuluisa franciskani, pater Gondo, ja donna\nElisa ja Gaetano menivät torille häntä kuulemaan. Sillä pater Gondo ei\nsaarnannut koskaan kirkossa, vaan hän kokosi aina ihmiset ympärilleen\ntorikaivolle tai kaupunginportin luo.\n\nKoko tori oli täpösen täynnä ihmisiä, mutta kun Gaetano istui\nraatihuoneen portaitten kaidepuulla, näki hän selvästi pater Gondon,\njoka seisoi kaivonkehällä. Hän mietti, oliko munkilla tosiaankin\nkaapunsa alla jouhipaita ja oliko nuora hänen vyöllään täynnä solmuja\nja rautapiikkejä, jotta sitä voi käyttää ruoskana.\n\nGaetano ei ymmärtänyt, mitä pater Gondo puhui, mutta ajatellessaan,\nettä hän nyt näki pyhimyksen, kulki väristys toisensa jälkeen hänen\nläpitsensä.\n\nKun pater oli puhunut noin tunnin, viittasi hän kädellään, että hän\ntahtoi levätä hetkisen. Ja hän astui maahan kaivonkehältä, istuutui ja\npainoi kasvot käsiinsä. Munkin siinä levätessä, kuuli Gaetano kumeata\nkohinaa. Sellaista hän ei ollut ennen kuullut. Hän katseli ympärilleen\nsaadakseen tietää, mitä se oli. Koko ympärillä seisova kansa siinä\npuhui. \"Siunattu, siunattu, siunattu\", sanoivat kaikki yhtaikaa.\nUseimmat kuiskasivat vain ja mutisivat, ei kukaan huutanut ääneen,\nsiihen oli hartaus liian suuri. Ja kaikkien mieleen oli yhtaikaa\njohtunut sama sana: \"Siunattu, siunattu\", kaikui yli koko torin.\n\"Siunaus huulillesi, siunaus kielellesi, siunaus sydämeesi!\"\n\nÄäni kuului kumeana, itkun ja liikutuksen tukahduttamana, mutta tuntui\nkuitenkin siltä kuin myrsky olisi kiitänyt halki ilman. Se oli kuin\ntuhansien merisimpukkain suhina.\n\nTämä vaikutti Gaetanoon paljon enemmän kuin munkin saarna. Hän olisi\ntahtonut tehdä jotain, vaikkei tiennyt mitä, sillä tuo hiljainen kohina\ntäytti hänet liikutuksella, se tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän\nkiipesi rautakaiteelle, kohottautui kaikkein yläpuolelle ja alkoi\nhuutaa samaa kuin hekin, mutta paljon kovempaa, niin että hänen äänensä\nerottautui kaikista muista.\n\nDonna Elisa kuuli sen ja näytti käyvän tyytymättömäksi. Hän veti\nGaetanon alas eikä tahtonut enää jäädä sinne, vaan meni hänen kanssaan\nkotiin.\n\nMutta keskellä yötä Gaetano nousi sängystään. Hän puki vaatteet\npäälleen, sitoi nyyttiin kaikki, mitä hänellä oli, pani hatun päähänsä\nja kengät kainaloonsa. Hän aikoi paeta. Hän ei voinut enää elää donna\nElisan luona.\n\nKun hän oli kuullut pater Gondoa, eivät Diamante ja Mongibello\nmerkinneet hänelle enää mitään. Kaikki oli arvotonta verraten siihen,\nettä saisi olla kuin pater Gondo ja tulla ihmisten siunaamaksi.\nGaetano ei voisi elää, ellei hän saisi istua torikaivolla ja kertoa\npyhimystaruja.\n\nMutta jos Gaetano edelleenkin kulkisi donna Elisan puutarhassa ja\nsöisi persikoita ja mandarineja, ei hän koskaan saisi kuulla suuren\nihmismeren kohisevan ympärillään. Hänen täytyi lähteä pois ja ruveta\nerakoksi Etnalle, hänen täytyi asua jossain sen suurista luolista ja\nelää juurilla ja hedelmillä. Hän ei koskaan kohtaisi yhtään ihmistä,\nhän ei koskaan leikkaisi hiuksiansa, eikä hänellä olisi muuta päällään\nkuin joitakin likaisia rääsyjä. Mutta kymmenen tai kahdenkymmenen\nvuoden kuluttua hän tulisi takaisin maailmaan. Silloin näyttäisi hän\neläimeltä ja puhuisi kuin enkeli.\n\nSe olisi toista, kuin kulkea samettivaatteissa ja kiiltonahkaisessa\nhatussa, kuten nyt. Se olisi toista kuin istua puodissa donna Elisan\nkanssa ja poimia hyllyltä pyhimyksiä yhden toisensa perästä ja kuulla\nhänen kertovan, mitä ne olivat tehneet. Monasti hän oli ottanut veitsen\nja puupalan ja koettanut leikata pyhimyskuvia. Se oli hyvin vaikeaa,\nmutta vaikeampaa olisi tehdä itsestään pyhimys, paljon vaikeampaa.\nMutta hän ei peljännyt vaikeuksia eikä kieltäymyksiä.\n\nHän hiipi huoneestaan, pitkin ullakkoa ja alas portaita. Oli enää\nkuljettava vain läpi puodin kadulle, mutta viimeisellä portaalla hän\npysähtyi. Vasemmalta puolen kuulsi ovenraon läpi heikko valojuova.\n\nSiinä oli donna Elisan huoneen ovi. Gaetano ei uskaltanut mennä\netemmäksi, koska hänen kasvatusäidillään paloi kynttilä. Ellei hän\nnukkunut, kuulisi hän, kuinka Gaetano aukaisisi puodinoven raskaat\nsalvat. Hän istuutui hiljaa alimmalle portaalle odottamaan.\n\nÄkkiä hänen mieleensä johtui, että donna Elisan täytyi valvoa näin\nmyöhään yöllä ja tehdä työtä hankkiakseen hänelle ruokaa ja vaatteita.\nHänen mieltään liikutti kovin se ajatus, että donna Elisa rakasti\nhäntä niin paljon, että tahtoi tehdä näin. Ja hän ymmärsi, kuinka\nsurulliseksi donna Elisa tulisi, jos hän nyt lähtisi pois.\n\nKun hän näin ajatteli, alkoi hän itkeä.\n\nMutta samalla hän rupesi ajatuksissaan moittimaan donna Elisaa. Kuinka\nhän saattoi olla niin tuhma, että surisi Gaetanon lähtöä. Tuottaisihan\ndonna Elisalle suurta riemua, kun hänestä tulisi pyhä mies. Se olisi\nhänen palkintonsa siitä, että oli tullut Palermoon ja noutanut sieltä\nGaetanon.\n\nItse hän itki yhä kiivaammin samalla kuin tällä tavalla oli\nlohduttelevinaan donna Elisaa. Kävi niin sääliksi, kun ei donna Elisa\nymmärtänyt, minkälaisen palkinnon hän saisi.\n\nEihän donna Elisan olisi yhtään tarvinnut olla pahoillaan. Ainoastaan\nkymmenen vuotta eläisi Gaetano siellä vuorella ja sitten hän tulisi\ntakaisin kuuluisana Fra Gaetano erakkona. Silloin hän astelisi\nDiamanten katua, ja suuri ihmisjoukko seuraisi häntä, kuten pater\nGondoa. Ja kadulla olisi lippuja ja kaikki talot olisivat koristetut\nliinoilla, ryijyillä ja seppeleillä. Hän pysähtyisi donna Elisan puodin\nedustalle, ja donna Elisa ei tuntisi häntä, vaan olisi lankeamaisillaan\npolvilleen hänen eteensä. Mutta niin ei saisi käydä, vaan hän lankeaisi\npolvilleen donna Elisan eteen ja pyytäisi anteeksi sitä, että kymmenen\nvuotta sitten pakeni hänen luotaan. \"Gaetano\", sanoisi donna Elisa,\n\"sinä tuot minulle kokonaisen ilon meren, vähäistä surun puroa vastaan.\nTottahan annan sinulle anteeksi!\"\n\nGaetano näki tämän kaiken mielessään, ja se oli niin kaunista, että.\nhän alkoi itkeä yhä kiivaammin. Häntä peloitti vain se, että donna\nElisa kuulisi, kuinka hän nyyhkytti, ja että hän tulisi huoneestaan ja\nhuomaisi hänet. Ja silloin hän ei päästäisi Gaetanoa menemään.\n\nHänen täytyi puhua järkeä donna Elisalle. Voisiko Gaetano koskaan\ntuottaa hänelle suurempaa iloa kuin lähtemällä nyt?\n\nEikä tässä ollut kysymys ainoastaan donna Elisasta, myöskin Luca ja\nPacifica tulisivat niin iloisiksi, kun hän palaisi taas pyhänä miehenä.\n\nHe seuraisivat kaikki häntä torille. Siellä olisi vielä enemmän lippuja\nkuin kadulla, ja Gaetano puhuisi raatihuoneen portailta. Mutta kaikilta\nkaduilta ja kujilta tulisi väkeä virtanaan.\n\nSilloin Gaetano puhuisi niin, että he kaikki syöksyisivät polvilleen ja\nhuutaisivat: \"Siunaa meitä, Fra Gaetano, siunaa meitä!\"\n\nSitten hän ei enää lähtisi pois Diamantesta. Hän rupeaisi asumaan\nsuurten portaitten alla donna Elisan puodin ulkopuolella.\n\nJa he toisivat hänen eteensä sairaita, ja murheelliset tekisivät\npyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen.\n\nKun Diamanten sindaco kulkisi ohi, suutelisi hän Gaetanon kättä.\n\nDonna Elisa möisi puodissaan Fra Gaetanon kuvia.\n\nJa donna Elisan kummityttö, Giannita, kumartaisi Fra Gaetanolle eikä\nkoskaan enää kutsuisi häntä tuhmaksi munkkipojaksi.\n\nJa donna Elisa olisi niin onnellinen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAh... Gaetano hätkähti ja heräsi. Oli valoisa aamu, ja donna Elisa\nja Pacifica seisoivat häntä katselemassa. Ja Gaetano istui portaalla\nkengät kainalossa, hattu päässä ja nyytti jalkojen juuressa. Mutta\ndonna Elisa ja Pacifica itkivät. \"Hän on aikonut paeta luotamme\",\nsanoivat he.\n\n\"Miksi istut siinä, Gaetano?\"\n\n\"Donna Elisa, minä aijoin paeta.\"\n\nGaetano oli urhealla päällä ja vastasi niin reippaasti kuin maailman\nluonnollisin asia olisi kysymyksessä.\n\n\"Aioit paeta?\" kertasi donna Elisa.\n\n\"Tahdoin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi.\"\n\n\"No, miksi istut nyt tässä?\"\n\n\"En tiedä, donna Elisa, taisin nukahtaa.\"\n\nNyt näkyi, kuinka murheellinen donna Elisa oli. Hän painoi käsiään\nsydäntään vasten, aivan kuin hänellä olisi kauheita tuskia, ja hän itki\ntyrskien.\n\n\"Mutta nyt minä jään tänne, donna Elisa\", sanoi Gaetano.\n\n\"Mitä, jäätkö!\" huudahti donna Elisa. \"Saat kernaasti lähteä. Katso\ntuota, Pacifica, tuonnäköinen on kiittämätön! Hän ei ole mikään\nAlagona. Hän on seikkailija.\"\n\nVeri kohosi Gaetanon kasvoihin, hän nousi seisomaan ja viittasi\nkädellään, niin että donna Elisa hämmästyi. Noin olivat kaikki miehet\nhänen suvussaan käyttäytyneet. Noin donna Elisan isä ja isoisä; hän\ntunsi taas kaikki Alagonan heimon kopeat herrat.\n\n\"Te puhutte näin senvuoksi, ettette mitään tiedä, donna Elisa\", sanoi\npoika. \"Ei, ei, te ette tiedä mitään, ette tiedä, miksi minun täytyy\npalvella Jumalaa. Mutta nyt saatte sen tietää. Katsokaas, siitä on\njo kauan. Isä ja äiti olivat niin köyhiä, eikä meillä ollut mitään\nsyötävää, ja sitten isä lähti hakemaan työtä eikä tullut koskaan\ntakaisin, ja äiti ja me lapset olimme kuolla nälkään. Silloin äiti\nsanoi: 'Lähtekäämme etsimään isää!' Ja me läksimme. Sitten tuli ilta ja\nsatoi kovasti ja siinä virtasi kokonainen joki poikki tien. Äiti kysyi\nmuutamasta talosta, saisimmeko olla siellä yötä. Ei, meidät ajettiin\nulos. Äiti ja me lapset seisoimme tiellä ja itkimme. Silloin äiti\nkääri vaatteensa kokoon ja astui virtaan, joka syöksyi tien poikki.\nHänellä oli pikku sisko käsivarrellaan ja suuri mytty pään päällä ja\nisoa siskoa hän talutti kädestä. Minä kuljin perästä niin läheltä kuin\nvoin. Minä näin, että äiti astui harhaan. Se, mikä oli hänen päänsä\npäällä, putosi virtaan, ja hän yritti ottaa sitä kiinni ja silloin\nputosi pikku sisko. Hän koetti tarttua pikku siskoon, ja silloin virta\nvei ison siskon. Äiti syöksyi heidän jälkeensä, ja virta vei hänetkin.\nMinä säikähdin ja juoksin maihin. Pater Josef on sanonut, että minä\npelastuin senvuoksi, että palvelisin Jumalaa kuolleitten puolesta ja\nrukoilisin heidän edestään. Ja senvuoksi ensin päätettiin, että minusta\ntulisi munkki ja senvuoksi minä nyt aioin lähteä Etnalle ja ruveta\nerakoksi. Minun täytyy palvella Jumalaa, donna Elisa.\"\n\nDonna Elisa oli kokonaan masennuksissa. \"Niin, niin, Gaetano\", sanoi\nhän, \"mutta se koskee niin minuun. Minä en tahtoisi päästää sinua\nluotani.\"\n\n\"En minä lähdekään\", sanoi Gaetano. Hän oli niin hyvällä tuulella, että\nhäntä halutti nauraa. \"En minä lähde.\"\n\n\"Puhunko kirkkoherralle, jotta sinut lähetettäisiin seminaariin\", kysyi\ndonna Elisa nöyrästi.\n\n\"No mutta kun te ette ollenkaan ymmärrä, donna Elisa, ette ollenkaan!\nMinähän sanon, että en lähde täältä. Olen keksinyt jotain muuta.\"\n\n\"Mitä sinä olet keksinyt?\" kysyi donna Elisa alakuloisena.\n\n\"Mitä luulette minun tehneen, kun istuin tuossa portaalla? Minä näin\nunta, donna Elisa. Näin unta, että aioin paeta. Niin, donna Elisa, näin\nunta, että seisoin puodissa ja koetin avata ovea, mutta en osannut,\nsillä siinä oli niin monta lukkoa. Seisoin pimeässä ja avasin lukon\ntoisensa jälkeen, ja aina niitä oli uusia. Minä pidin kauheata melua ja\najattelin: 'Nyt tulee donna Elisa'. Viimein ovi aukeni ja minun piti\nhyökätä ulos, mutta juuri silloin tunsin teidän kätenne niskassani,\nja te veditte minut sisään, ja minä potkin ja potkin, ja minä löin\nteitä, kun en päässyt menemään. Mutta, donna Elisa, teillä oli kynttilä\nkädessä, ja silloin minä näin, että siinä ette ollutkaan te, vaan äiti.\nSilloin minä en uskaltanut rimpuilla vastaan, vaan säikähdin, sillä\näitihän on kuollut. Mutta äiti otti nyytin, joka hänellä oli mukanaan,\nja alkoi vetää esille kaikkea, mitä siinä oli. Äiti nauroi ja oli\niloisen näköinen ja minä tulin iloiseksi, kun hän ei ollut minulle\nvihainen. Se oli niin kummallista. Hän veti esiin nyytistä kaikki\nne pienet pyhimyksenkuvat, jotka minä muka olin leikannut puodissa\nteidän luonanne, ja ne olivat niin kauniita. 'Osaatko nyt leikellä\nnäin kauniita kuvia, Gaetano?' sanoi äiti. 'Osaan', vastasin minä.\n'No, voithan palvella Jumalaa siten', sanoi äiti. 'Eikö minun tarvitse\nlähteä pois donna Elisan luota?' 'Ei', sanoi äiti. Ja juuri kun äiti\nsanoi sen, herätitte te minut.\"\n\nGaetano katsoi riemuiten donna Elisaan.\n\n\"Mitä äiti sitten sillä tarkoitti?\"\n\nDonna Elisa vain ihmetteli.\n\nGaetano heitti päätään taaksepäin ja nauroi.\n\n\"Äiti tarkoitti, että teidän pitäisi panna minut oppiin, jotta voisin\npalvella Jumalaa leikkaamalla kauniita enkelien ja pyhimysten kuvia,\ndonna Elisa.\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nKUMMISISKO.\n\n\n_Sisilian_ jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja\nenemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen\nihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka\nkantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.\n\nMutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen\ntuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan\nja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies\nhaudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja\nettä rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen\nuskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän\nhittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin\nkaikista pyhimyksistä.\n\nTapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa\nrikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret\nsaisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta\nnäyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset\nlapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen\nkummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas\nkummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle\nmaakartanon perinnöksi.\n\nSilloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön\ntypykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli\npunainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa\nkiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän\noli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa\noli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä\ntyttösen hyväksi.\n\nNo, kun juhannuspäivä tuli, tilasi donna Elisa vaunut ja lähti ajamaan\nCataniaan, joka on kokonaista neljä peninkulmaa Diamantesta. Hänellä\noli Giannita mukanaan, ja molemmat olivat juhlapuvussa. Donna Elisa oli\npuettu mustaan silkkiin, jota helmet koristivat, ja Giannitalla oli\nkukkareunainen harsoleninki. Kädessään oli Giannitalla kukkakori ja\nylinnä kukkien päällä granatiomena.\n\nDonna Elisan ja Giannitan matka sujui hyvin. Kun he viimeinkin\nsaapuivat Cataniaan, joka loistaa mustalla laavapohjallansa, ajoivat he\nkaupungin kauneimpaan palatsiin.\n\nSe oli korkea ja suuri, niin että pikku Giannita-parkaa aivan peloitti.\nMutta donna Elisa astui rohkeasti sisään, ja hänet vietiin cavaliere\nPalmerin ja hänen puolisonsa luo, jotka omistivat talon.\n\nDonna Elisa huomautti signora Palmerille, että he olivat\nlapsuudenystävät, ja pyysi, että Giannita pääsisi signoran nuoren\ntyttären kummisiskoksi.\n\nTähän suostuttiin ja nuori Signorina kutsuttiin sisään. Hän oli kuin\npikkuinen ihme: heleänpunaista silkkiä, venetsialaisia pitsejä, suuret,\nmustat silmät ja suuri, pörröinen tukka. Hänen pieni ruumiinsa oli niin\nkapea ja ohut, ettei sitä lainkaan huomannut.\n\nGiannita ojensi hänelle kukkaiskorin, ja hän otti sen armollisesti\nvastaan. Hän katseli Giannitaa kauan ja miettivänä, kiersi hänen\nympärinsä ja rakastui hänen tasaisiin, sileisiin kiharoihinsa. Niinpian\nkuin hän oli nähnyt ne, juoksi hän hakemaan veistä, jakoi kahtia\ngranatiomenan ja antoi toisen puolen Giannitalle. Omenaa syödessään he\npitivät toisiansa kädestä ja sanoivat:\n\n    Sisko, sisko, sinä mun\n    oman' olet, minä sun.\n    Kotini sun kotisi,\n    leipäni sun leipäsi.\n    Sun on mainen onneni,\n    taivainenkin paikkani.\n\nSitten he suutelivat toisiaan ja mainitsivat toisiaan kummisiskoiksi.\n\n\"Nyt et saa koskaan hyljätä minua, kummisisko\", sanoi pieni signorina,\nja molemmat olivat hyvin totisia ja toimessaan.\n\nHeistä oli äkkipäätä tullut niin hyvät ystävät, että he itkivät, kun\npiti erota.\n\nMutta sitten kului kaksitoista vuotta, ja kummisiskot elivät kumpikin\nomassa maailmassaan eivätkä tavanneet toisiaan. Koko tämän ajan\nGiannita pysyi kotonansa eikä käynyt kertaakaan Cataniassa.\n\nMutta sattuipa sitten jotain perin ihmeellistä. Giannita istui kerran\niltapäivällä huoneessaan puodin takana koruompeleineen. Hän oli hyvin\ntaitava, niin että hänellä monasti oli melkein ylenmäärin työtä.\nMutta koruompelu rasittaa silmiä, ja Giannitan huoneessa oli pimeä.\nSen vuoksi hän oli pannut puotiin vievän oven raollensa, jotta sieltä\ntulisi hieman enemmän valoa.\n\nKohta kello neljän jälkeen kulki sivuitse vanha myllärinleski Rosa\nAlfari. Donna Olivian puoti näytti kadulta päin hyvin miellyttävältä.\nKatse liukui läpi avonaisen holvioven suuriin koreihin, joissa\noli vihreitä ja punakirjavia hedelmiä, ja kaukana taustassa näkyi\nGiannitan kauniin pään rajapiirteet. Rosa Alfari pysähtyi juttelemaan\ndonna Olivian kanssa vain sentähden, että tämän puoti näytti niin\nystävälliseltä.\n\nRosa Alfarilla oli aina valittamista ja voivottamista. Nyt häntä\nsuututti se, että hänen täytyi ensi yönä matkustaa yksinään Cataniaan.\n\"Kyllä on surkeaa, etteivät postivaunut tule Diamanteen ennen\nkymmentä\", sanoi hän. \"Minä nukun matkalla, minä, ja kenties varastavat\nsilloin minulta rahat. Ja mihin minä joudun, kun tulen Cataniaan kello\nkaksi yöllä?\"\n\nSilloin huusi Giannita äkkiä puotiin: \"Ettekö ottaisi minua mukaanne\nCataniaan, donna Alfari?\" Hän kysyi puoleksi leikillään odottamatta\nvastausta.\n\nMutta Rosa Alfari innostui. \"Hyvä Jumala, lapsi, lähtisitkö minun\nmukaani?\" sanoi hän. \"Lähtisitkö tosiaankin?\"\n\nGiannita tuli puotiin ilosta hehkuen. \"Lähtisin!\" sanoi hän. \"En ole\nkäynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen.\"\n\nMutta Rosa Alfari katseli tyytyväisenä Giannitaa, sillä tämä oli\npitkä ja vahva, hänen silmänsä olivat iloiset ja hänen huulillaan oli\nhuoleton hymy. Hän oli verraton matkatoveri.\n\n\"Laita vain itsesi kuntoon!\" sanoi mummo. \"Sinä lähdet mukaan kello\nkymmenen, se on päätetty.\"\n\nSeuraavana päivänä kierteli Giannita Catanian katuja. Hän ajatteli\nkoko ajan kummisiskoaan. Hän oli niin omituisessa mielentilassa, kun\ntaas oli näin lähellä ystäväänsä. Giannita rakasti kummisiskoaan,\neikä hän tehnyt niin ainoastaan senvuoksi, että San Giovanni oli\nkäskenyt ihmisiä rakastamaan kummisiskoaan. Hän oli jumaloinut tuota\nsilkkipukuista pikku lasta kuin kauneinta, mitä oli nähnyt. Siitä oli\ntullut melkein hänen epäjumalansa.\n\nSenverran hän tiesi kummisiskostaan, että tämä oli vielä naimaton ja\nasui Cataniassa. Hänen äitinsä oli kuollut eikä hän ollut tahtonut\njättää isäänsä, vaan oli jäänyt tämän taloon emännäksi. \"Minun täytyy\nasettaa niin, että saan nähdä hänet\", ajatteli Giannita.\n\nAina kun Giannita kohtasi hienot ajoneuvot, ajatteli hän: \"Tuossa voi\nolla kummisiskoni ajelemassa.\" Ja hän tirkisteli ajavia nähdäkseen,\noliko niistä joku sen pienen tytön kaltainen, jolla oli niin suuri\ntukka ja suuret silmät.\n\nGiannitan sydän alkoi lyödä aivan vimmatusti. Hän oli aina ikävöinyt\nkummisisartaan. Hän itsekin oli yhä naimaton, senvuoksi että hän piti\neräästä nuoresta kuvanleikkaajasta Gaetano Alagonasta, ja tämä ei ollut\nkoskaan osoittanut vähääkään halua mennä naimisiin hänen kanssaan.\nGiannita oli sen vuoksi monasti suuttunut tuohon nuoreen mieheen, ja\nvarsinkin oli häntä harmittanut se, ettei hän koskaan saisi kutsua\nkummisisartaan häihinsä.\n\nOli hän ylpeillytkin kummisisarestaan. Hän oli ollut olevinaan hienompi\nkuin toiset, koska hänellä oli sellainen kummisisko. Jospa hän nyt\nmenisi hänen luokseen, kun kerran oli kaupungissa. Se antaisi loistoa\nkoko matkalle. Kun hän sitä miettimistään mietti, juoksi siihen muuan\nsanomalehtipoika. \"Giornale da Sicilia!\" huusi hän. \"Palmerin juttu!\nSuuria kavalluksia!\"\n\nPitkä Giannita tarttui ohikiitävää poikaa niskaan. \"Mitä sanot?\" huusi\nhän. \"Valehtelet, sinä valehtelet!\" ja hän oli vähällä lyödä poikaa.\n\n\"Ostakaa minulta sanomalehti, signora, ennenkuin lyötte!\" sanoi poika.\nGiannita osti sanomalehden ja alkoi lukea. Hän löysi heti selonteon\nPalmerin jutusta.\n\n\"Koska juttu käsitellään tänään oikeudessa\", kirjoitti sanomalehti,\n\"teemme siitä tässä selkoa\".\n\nGiannita luki lukemistaan. Hän luki uudelleen ja uudelleen, ennenkuin\nymmärsi. Eikä hänen ruumiissaan ollut yhtään ainoata lihasta, joka ei\nolisi tärissyt kauhusta, kun hän viimein ymmärsi.\n\nHänen kummisiskonsa isä, jolla oli ollut suuria viinitarhoja, oli\njoutunut perikatoon, sillä maakirput olivat hävittäneet hänen\ntarhansa. Ja se oli kaikkein vähintä. Hän oli tyhjentänyt erään\nhyväntekeväisyysrahaston varat, jotka olivat hänelle uskotut. Hänet oli\nvangittu ja tänään tuotaisiin hänet oikeuden eteen.\n\nGiannita rutisti kokoon sanomalehden, viskasi sen maahan ja polki sitä.\nParempaa ei ansainnut se, joka toi tuollaisia uutisia.\n\nHän oli aivan tyrmistynyt siitä, että juuri nyt sellaista piti sattua,\nkun hän ensimäistä kertaa kahteentoista vuoteen tuli Cataniaan. \"Herra\nJumala\", sanoi hän, \"onko tällä joku tarkoitus?\"\n\nKotona Diamantessa ei kukaan ollut viitsinyt kertoa hänelle\nkoskaan, mitä tapahtui. Kohtalo oli tuonut hänet tänne juuri\noikeudenkäyntipäiväksi.\n\n\"Kuulkaas nyt, donna Alfari\", sanoi hän, \"tehkää mitä tahdotte, mutta\nminun täytyy mennä oikeussaliin.\"\n\nGiannitassa oli lujuutta. Mikään ei voinut häntä horjuttaa. \"Ettekö\nymmärrä, että juuri tämän vuoksi eikä suinkaan teidän tähtenne Jumala\npani teidät ottamaan minut mukaanne Cataniaan?\" sanoi hän Rosa\nAlfarille.\n\nGiannita ei hetkeään epäillyt, ettei tässä olisi ollut jotain\nyliluonnollista.\n\nRosa Alfarin täytyi antaa hänen mennä, ja kyselemällä hän löysi\noikeuspalatsin. Hän asettui sinne katupoikien ja roskaväen joukkoon\nkuulijainpaikalle ja näki cavaliere Palmerin syytettyjen penkillä.\nHän oli hieno herra, jolla oli vaalea pujoparta ja vaaleat viikset.\nGiannita tunsi hänet.\n\nHän kuuli, että cavaliere Palmeri tuomittiin puoleksi vuodeksi\nvankeuteen, ja hänestä tuntui yhä selvemmältä, että hän oli kuin\nJumalan lähettiläs. \"Nyt tarvinnee kummisiskoni minua\", ajatteli hän.\n\nHän meni takaisin kadulle ja kyseli palazzo Palmeria.\n\nTiellä muutamat vaunut ajoivat hänen ohitsensa. Hän katsahti niihin\nja näki vaunuissa istuvan naisen silmät. Samassa tuntui kuin joku\nolisi sanonut hänelle, että siinä oli hänen kummisiskonsa. Hän, joka\najoi, oli kalpea ja istui kumarassa ja hänellä oli rukoilevat silmät.\nGiannita tunsi heti rakastavansa häntä suuresti. \"Sinähän olet minut\nniin monasti tehnyt iloiseksi\", sanoi hän, \"senvuoksi että olen sinulta\nodottanut iloa. Nyt voin sen kenties palkita.\"\n\nGiannita tunsi olevansa täynnä hartautta, kun hän nousi palazzo\nPalmerin korkeita, valkoisia marmoriportaita, mutta äkkiä hänet valtasi\nepäilys. \"Mitä minä Jumalan mielestä voinen tehdä sen hyväksi, joka\non kasvanut tällaisessa loistossa?\" ajatteli hän. \"Unohtaako Herra\nJumala, että minä olen vain köyhä Giannita Diamantesta?\"\n\nHän pyysi erään palvelijan viemään terveisiä signorina Palmerille,\nja sanomaan, että hänen kummisisarensa tahtoisi tavata häntä.\nHän hämmästyi, kun palvelija palasi sanoen, ettei häntä tänään\nvoitu vastaanottaa. Tyytyisikö hän tähän? Ei, ei ikinä! \"Sanokaa\nsignorinalle, että minä jään tähän odottamaan koko päiväksi, sillä\nminun täytyy saada puhutella häntä.\"\n\n\"Signorinan pitää muuttaa palatsista puolen tunnin kuluttua\", sanoi\npalvelija.\n\nGiannita joutui suunniltaan. \"Mutta minä olen hänen kummisisarensa,\nhänen kummisisarensa, etkö ymmärrä sitä!\" sanoi hän miehelle. \"Minun\ntäytyy saada puhutella häntä!\" Palvelija hymyili eikä liikahtanut.\n\nMutta Giannita ei voinut käsittää, että hänet käskettäisiin pois.\nHänhän oli Jumalan lähettämä. Tottakai palvelija sen ymmärsi, tottakai,\nsanoi hän ja korotti ääntään. Hän oli tullut Diamantesta eikä ollut\nkäynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen. Aina eilispäivän iltapuolelle\nkello neljään hän ei ollut ajatellutkaan tänne matkustamista. Miehen\npitäisi ajatella sitä! Aina eilisiltaan kello neljään.\n\nPalvelija seisoi liikahtamatta. Giannita aikoi kertoa hänelle koko\njutun taivuttaakseen hänet, kun ovi avautui. Hänen kummisisarensa\nseisoi kynnyksellä.\n\n\"Kuka puhuu täällä eilisestä kello neljästä?\" kysyi hän.\n\n\"Muuan vieras, signorina Mikaela.\"\n\nNyt Giannita syöksyi esiin. Eihän täällä ollut ketään vierasta.\nTäällä oli hänen kummisiskonsa Giannita Diamantesta, joka kävi täällä\nkaksitoista vuotta sitten donna Elisan kanssa. Eikö hän muistanut\nhäntä? Eikö hän muistanut, kuinka he olivat jakaneet granatiomenan?\n\nSignorina ei kuunnellut sitä. \"Mitä tapahtui eilen kello neljä?\" kysyi\nhän hyvin levottomana.\n\n\"Silloin minä sain Jumalalta käskyn lähteä sinun luoksesi, kummisisko\",\nsanoi Giannita.\n\nToinen katsoi häneen kauhistuneena. \"Tule tänne\", sanoi hän ikäänkuin\npeljäten, että palvelija saisi kuulla, mitä Giannita aikoi sanoa\nhänelle.\n\nHän kulki kauas sisähuoneisiin, ennenkuin pysähtyi. Sitten hän kääntyi\nniin nopeasti Giannitan puoleen, että tämä säikähtyi. \"Sano se heti!\"\nhuusi hän. \"Älä kiusaa minua, sano se heti!\"\n\nHän oli yhtä pitkä kuin Giannita, mutta hyvin toisellainen. Hän oli\nhienompaa rakennetta ja hänellä, maailmannaisella, oli paljon hurjempi\nja kesyttömämpi ilme kuin maalaistytöllä. Kaikki, mitä hän tunsi, näkyi\nhänen kasvoistaan. Eikä hän koettanutkaan salata sitä.\n\nGiannita hämmästyi hänen kiivaudestaan niin, ettei heti tullut\nvastanneeksi.\n\nSilloin hänen kummisisarensa kohotti epätoivoissaan kädet päänsä\nyläpuolelle, ja sanat tulvivat hänen huuliltaan. Hän sanoi tietävänsä,\nettä Jumala oli lähettänyt Giannitan tuomaan hänelle sanoman uusista\nonnettomuuksista. Jumala vihasi häntä, sen hän tiesi.\n\nGiannita löi kädet yhteen. Jumalako vihasi häntä, päinvastoin,\npäinvastoin.\n\n\"Niin, niin\", sanoi signorina Palmeri. \"Niin se on.\" Ja kun hän pelkäsi\nsitä sanomaa, jonka Giannita toisi, jatkoi hän puhettaan. Hän ei\nantanut Giannitalle sananvuoroa, vaan keskeytti hänet alituiseen. Hän\ntuntui olevan niin kauhuissaan siitä, mitä hänelle viime päivinä oli\ntapahtunut, ettei hän lainkaan voinut hallita itseään.\n\nTottakai Giannita ymmärsi, että Jumalan täytyi vihata häntä, sanoi hän.\nOlihan hän tehnyt niin kamalaa. Hän oli hyljännyt isänsä, pettänyt\nisänsä. Oli kai Giannita lukenut neljännen käskyn. Sitten hän puhkesi\nuudelleen kiivaisiin kyselyihin. Miksei Giannita jo sanonut, mitä\naikoi? Hän ei odottanutkaan mitään muuta kuin pahaa. Hän oli valmis.\n\nMutta Giannita-parka ei päässyt puhumaan, sillä niinpian kuin hän aikoi\nalkaa, peljästyi Signorina ja keskeytti hänet. Hän kertoi Giannitalle\ntarinansa, aivan kuin taivuttaakseen häntä olemaan armelias.\n\nGiannitan ei tarvinnut luulla, että hänen onnettomuutensa oli\nvain siinä, ettei hän enää saisi pitää omia vaunuja eikä aitiota\nteatterissa eikä kauniita pukuja eikä palvelusväkeä tai ettei hänellä\nollut kattoakaan pään päällä. Ei sekään riittänyt, että hän nyt oli\nkadottanut kaikki ystävänsä, niin ettei edes tiennyt, mistä pyytäisi\nsuojaa. Eikä siinäkään ollut tarpeeksi onnettomuutta, että häntä nyt\nhävetti niin, ettei voinut katsoa ketään ihmistä silmiin.\n\nVaan se oli vielä paljoa pahempaa.\n\nHän oli istuutunut ja oli silmänräpäyksen hiljaa heilutellen ruumistaan\nedes takaisin tuskissaan. Mutta kun Giannita nyt alkoi puhua, keskeytti\nhän hänet.\n\nGiannita ei voinut uskoa, kuinka hänen isänsä oli rakastanut häntä. Hän\noli aina antanut hänen elää loistossa ja komeudessa kuin ruhtinattaren\nikään.\n\nMikaela ei ollut koskaan tehnyt paljoa isänsä hyväksi, antanut hänen\nvain keksiä mitä ihanimpia keinoja tyttärensä huvittamiseksi. Eikä hän\nollut mitään uhrannut, kun ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän ei\nollut koskaan rakastanut ketään niinkuin isäänsä, ja hänen oma kotinsa\noli ollut komeampi kuin kenenkään muun.\n\nMutta sitten kerran oli hänen isänsä tullut ja sanonut hänelle: \"Minut\naiotaan vangita. On levitetty huhu, että minä olisin varastanut, mutta\nse ei ole totta.\" Silloin hän oli uskonut isäänsä ja auttanut häntä\npiiloutumaan karabiniereiltä. Ja ne olivat etsineet häntä turhaan\nCataniasta ja Etnalta ja koko Sisiliasta.\n\nMutta kun polisit eivät löytäneet cavaliere Palmeria, alkoi kansa\nsanoa: \"Hän on korkea herra, ja korkeat herrat auttavat häntä, muutoin\nhänet olisi jo aikoja sitten löydetty.\" Ja sitten oli Catanian\nprefekti tullut hänen luokseen. Hän otti hänet vastaan hymyillen, ja\nprefekti tuli muka puhelemaan ruusuista ja kauneista säistä. Sitten\nhän sanoi: \"Tahtoisitteko, Signorina, vilkaista tähän pikku paperiin?\nTahtoisitteko lukea tämän pikku kirjeen, tahtoisitteko, Signorina,\npanna merkille tuon pikku allekirjoituksen?\" Hän tuijotti paperiin. Ja\nmitä hän näki? Hänen isänsä ei ollut viaton. Hänen isänsä oli ottanut\ntoisten rahoja.\n\nKun prefekti oli lähtenyt, oli hän mennyt isänsä luo. \"Sinä olet\nsyyllinen\", sanoi hän isälleen. \"Tee, mitä tahdot, mutta minä en voi\nenää auttaa sinua.\" Oi, hän ei ollut tiennyt, mitä sanoi. Hän oli\naina ollut hyvin ylpeä. Hän ei ollut voinut kärsiä, että häpeäpilkku\ntahraisi hänen nimensä. Hetkisen hän oli toivonut, että isä olisi ollut\nkuollut, kernaammin kuin että tällaista olisi tapahtunut. Kenties hän\noli niin sanonutkin isälleen. Ei hän oikein tiennyt, mitä hän oli\npuhunut.\n\nMutta tämän jälkeen oli Jumala hyljännyt hänet.\n\nHirveitä seikkoja oli tapahtunut. Hänen isänsä oli ymmärtänyt hänet\nsananmukaisesti. Hän oli mennyt ilmiantamaan itsensä. Ja aina siitä\nsaakka, kun hän oli joutunut vankeuteen, ei hän ollut tahtonut nähdä\ntytärtään. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä, ja ruoan, jonka hän\nisälleen toimitti, lähetti tämä koskemattomana takaisin. Se oli\nkaikkein kauheinta. Hän näytti luulevan, että hänen tyttärensä tahtoi\nmyrkyttää hänet.\n\nHän katsoi Giannitaan sellaisessa tuskassa kuin hän odottaisi\nkuolemantuomiotaan.\n\n\"Miksi et sano minulle, mitä sinulla on kerrottavana?\" tiuskaisi hän.\n\"Sinä tapat minut.\"\n\nMutta hänen oli mahdoton pakoittaa itseään vaikenemaan.\n\n\"Tiedä\", jatkoi hän, \"että tämä palatsi on nyt myyty ja ostaja on\nvuokrannut sen eräälle englantilaiselle naiselle, joka muuttaa tänne\ntänään. Mutta muutamia hänen tavaroitaan tuotiin tänne jo eilen, ja\nniitten joukossa oli pieni Kristuslapsen kuva.\n\n\"Minä näin sen, Giannita, kun kuljin etehisen läpi. Ne olivat ottaneet\nesille sen jostain matka-arkusta ja panneet sinne lattialle. Se oli\nniin huonosti säilynyt, ettei kukaan välittänyt varoa sitä. Sen kruunu\noli kuhmuinen ja kapalo likainen ja kaikki koristukset, jotka sitä\npeittivät, olivat ruosteisia ja vahingoittuneita. Mutta kun minä näin\nsen makaavan lattialla, nostin sen ylös ja vein sisään ja asetin\neräälle pöydälle. Ja tätä tehdessäni johtui mieleeni, että minun\npitäisi anoa siltä apua. Lankesin polvilleni sen eteen ja rukoilin\nkauan. 'Auta minua tästä suuresta hädästä!' sanoin Kristuslapselle.\n\n\"Rukoillessani tuntui minusta, että kuva tahtoi vastata. Nostin päätäni,\nja lapsi seisoi siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin, mutta muuan\npöytäkello alkoi juuri silloin lyödä. Se löi neljä kertaa, ja tuntui\nkuin se olisi sanonut neljä sanaa. Tuntui siltä, että Kristuslapsi\nvastasi nelikertaisen myönnytyksen rukoukseeni.\n\n\"Se antoi minulle rohkeutta, Giannita, niin että tänään ajoin\noikeuspalatsiin nähdäkseni isääni. Mutta hän ei kääntänyt silmiään\nminuun koko sinä aikana, jonka hän seisoi tuomariensa edessä.\n\n\"Pidin varani, silloin kun hänet vietiin pois, ja heittäysin eräässä\nkapeassa käytävässä hänen eteensä polvilleni. Giannita, hän antoi\nsotamiesten viedä minut syrjään sanomatta minulle sanaakaan.\n\n\"Näetkö nyt, Jumala vihaa minua. Kun kuulin sinun puhuvan eilisillasta\nkello neljästä, säikähdin. Kristuslapsi lähettää minulle uuden\nonnettomuuden, ajattelin. Se vihaa minua, joka olen pettänyt isäni.\"\n\nTämän sanottuaan hän viimeinkin vaikeni ja kuunteli henkeä pidättäen,\nmitä Giannita hänelle sanoisi.\n\nJa Giannita kertoi hänelle oman tarinansa.\n\n\"Oi, kuinka tämä on kummallista?\" sanoi hän viimein. \"Minä en ole\nkäynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen ja sitten saan tulla tänne\naivan odottamatta. Enkä tiedä mistään mitään, mutta kohta kun astun\njalkani kadulle, saan tietää sinun onnettomuutesi. Jumala on lähettänyt\nminulle käskyn, sanoin itsekseni. Hän on kutsunut minut tänne auttamaan\nkummisiskoani.\"\n\nSignorina Palmerin silmät kääntyivät levottoman kysyvinä häneen. Nyt se\ntulisi se uusi isku. Hän kokosi kaikki voimansa kestääkseen sen.\n\n\"Mitä voisin nyt tehdä puolestasi, kummisisko?\" sanoi Giannita.\n\"Tiedätkö, mitä ajattelin kulkiessani kadulla? Kysyn häneltä, tahtooko\nhän lähteä Diamanteen, ajattelin. Siellä on muuan vanha talo, jossa\nsaamme asua halvalla. Ja minä ompelisin ja neuloisin, jotta voisimme\nelättää itseämme. Kun olin kadulla, luulin, että se voisi käydä päinsä,\nmutta nyt ymmärrän, että se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Sinä\nvaadit elämältä muuta, sinä, mutta sano sentään, voinko tehdä mitään\nhyväksesi! Älä sysää minua luotasi, sillä Jumala on minut lähettänyt.\"\n\nSignorina kumartui Giannitaa kohti. \"No?\" sanoi hän tuskaisesti.\n\n\"Anna minun tehdä, mitä voin, puolestasi, sillä minä rakastan sinua\",\nsanoi Giannita ja vaipui polvilleen ja laski kätensä kummisiskonsa\nvyötäreille.\n\n\"Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?\" kysyi signorina.\n\n\"Toivoisin, että minulla olisi\", sanoi Giannita, \"mutta olenhan vain\nköyhä raukka\".\n\nOli ihmeellistä nähdä, kuinka nuoren signorinan kasvoissa piirteet\nnyt pehmenivät, kuinka hipiä kävi helakaksi ja kuinka silmät alkoivat\nsäteillä. Nyt näkyi, että hän oli suuri kaunotar.\n\n\"Giannita\", sanoi hän hitaasti ja tuskin kuuluvasti, \"luuletko, että\ntämä on ihme? Luuletko, että Jumala voi antaa ihmeen tapahtua minun\ntähteni?\"\n\n\"Voi kyllä\", kuiskasi Giannita.\n\n\"Rukoilin Kristuksenkuvaa, että hän auttaisi minua, ja hän lähettää\nsinut luokseni. Luuletko, että Kristuslapsi sinut lähetti, Giannita?\"\n\n\"Luulen, hän se oli, hän se oli.\"\n\n\"Jumala ei siis olekaan minua hyljännyt, Giannita?\"\n\n\"Ei, Jumala ei ole sinua hyljännyt.\"\n\nKummisisko itki hetkisen. Huoneessa oli aivan äänetöntä. \"Kun sinä\ntulit, Giannita, luulin, etten enää muuta voi kuin surmata itseni\",\nsanoi hän sitten. \"En tiennyt, minne lähtisin, ja Jumala vihasi minua.\"\n\n\"Mutta sano nyt, mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä, kummisisko!\"\nsanoi Giannita.\n\nVastaukseksi toinen veti hänet puoleensa ja suuteli häntä.\n\n\"Onhan siinä jo kylliksi, että sinä olet pienen Kristuslapsen\nlähettämä\", sanoi hän. \"Onhan siinä kylliksi, kun tiedän, ettei Jumala\nole minua hyljännyt.\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nDIAMANTE.\n\n\n_Mikaela Palmeri_ oli Giannitan kanssa matkalla Diamanteen. He olivat\nastuneet postivaunuun kolmen ajoissa aamulla ja ajaneet sitä kaunista\ntietä, joka kulkee Etnan alinta rinnettä kiertäen vuorta. Mutta oli\nollut aivan pimeä. He eivät olleet nähneet mitään ympärillä olevasta\nseudusta.\n\nNuori signorina ei suinkaan tätä valittanut. Hän istui maahanluoduin\nsilmin suruunsa syventyneenä. Eikä hän silloinkaan, kun päivä alkoi\nsarastaa, tahtonut nostaa silmiään vilkaistakseen ulos. Vasta sitten,\nkun he olivat aivan lähellä Diamantea, sai Giannita hänet katselemaan\nseutua.\n\n\"Katso nyt tuonne! Tuossa on Diamante, josta tulee sinun kotisi\", sanoi\nhän.\n\nSilloin oli Mikaela Palmeri oikealla puolen tietä nähnyt mahtavan\nEtnan, joka leikkasi taivaasta suuren palan. Aivan vuoren takaa kohosi\naurinko, ja kun auringonpyörän ylin reuna pisti esiin, näytti valkea\ntunturivuori palavan ja lähettävän kipinöitä ja säteitä.\n\nMutta Giannita kehoitti häntä katsomaan toiselle puolen.\n\nJa toisella puolella hän näki sen monihuippuisen vuoriketjun, joka\nympäröi Etnaa kuin torneilla varustettu muuri, seisovan punertavana\nauringon noustessa.\n\nMutta Giannita viittasi toiselle taholle. Ei hän sitä tarkoittanut, ei\nsitä.\n\nSilloin Mikaela laski silmänsä alemmas ja katsoi mustaan laaksoon.\nSiellä maa välkähteli kuin sametti, ja valkoinen Simeto vaahtosi\nlaakson pohjalla.\n\nMutta ei hän vieläkään ollut kääntänyt silmiään oikealle suunnalle.\n\nSitten hän viimeinkin näki jyrkän Monte Chiaron, joka kohosi mustasta\nsamettipukuisesta laaksosta, loistaen punaisena aamuvalossa, ja\nympäröivät palmukruunut suojasivat sitä kuin auringonvarjostimet. Ja\nsen huipulla hän oli nähnyt kaupungin torneineen, muurien ympäröimän,\nja sen kaikki ikkunat ja tuuliviirit säkenöivät.\n\nTämän nähdessään hän oli tarttunut Giannitan käteen ja kysynyt häneltä,\noliko siinä todellinen kaupunki ja asuiko siinä ihmisiä.\n\nHän luuli, että se oli joku taivaan kaupungeista ja että se häviäisi\nkuin unennäkö. Hän oli varma siitä, ettei vielä kukaan ihminen ollut\nkulkenut tuota tietä, joka laaksonseinämää kierteli suurissa kaarissa\nMonte Chiarolle ja nousi polvitellen pitkin vuorta ja katosi synkkään\nkaupunginporttiin.\n\nMutta kun hän tuli lähemmäksi Diamantea ja näki että se oli oikea ja\ntodellinen kaupunki, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Häntä liikutti\nse, että maailma vielä hänellekin näytti kaiken kauneutensa. Hän oli\nluullut että se, oltuaan kaikkien hänen onnettomuuksiensa näyttämönä,\naina sen jälkeen tuntuisi hänestä harmaantuneelta ja kuihtuneelta ja\nkasvavan vain ohdakkeita ja myrkyllisiä kukkia.\n\nHän saapui Diamanteen kädet ristissä, aivan kuin olisi tullut\npyhättöön. Ja hänestä tuntui, että tämä kaupunki saattoi tarjota\nhänelle yhtä paljon onnea kuin kauneuttakin.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nDON FERRANTE.\n\n\n_Pari päivää myöhemmin_ Gaetano seisoi työpajassaan ja leikkasi\nviininlehtiä rukousnauhan helmiin. Oli sunnuntai, mutta Gaetanon\nomaatuntoa ei painanut työnteko, sillä olihan tämä Jumalan kunniaksi.\n\nSuuri levottomuus ja tuska oli hänet täyttänyt. Hän oli ruvennut\najattelemaan, että sen ajan, jonka hän oli rauhassa viettänyt donna\nElisan luona, nyt täytyi olla loppumaisillaan. Ja hänestä tuntui, että\nhänen pian piti lähteä maailmalle.\n\nSillä Sisiliaan oli tullut suuri köyhyys, ja hän näki hädän kulkevan\nkaupungista kaupunkiin ja talosta taloon niinkuin ruton, ja se oli\ntullut Diamanteenkin.\n\nSen vuoksi ei kukaan enää tullut ostamaan mitään donna Elisan puodista.\nNe pienet pyhimystenkuvat, joita Gaetano valmisti, seisoivat hyllyillä\ntiheissä riveissä, ja rukousnauhat riippuivat suurissa tertuissa tiskin\nalla. Ja donna Elisa oli kovin hädissään ja huolissaan, kun hän ei\nvoinut mitään ansaita.\n\nSiitä Gaetano ymmärsi, että hänen täytyi jättää Diamante, lähteä\nmaailmalle, vaikka vaeltamaan, ellei ollut muuta keinoa. Sillä eihän\nsellainen tuottanut Jumalalle kunniaa, että hän leikkasi kuvia, joilta\nei koskaan apua anottu ja sorvasi rukousnauhan helmiä, jotka eivät\nkoskaan liukuneet rukoilevan sormien välistä.\n\nHänestä tuntui, että maailmassa olisi jossain kaunis, vastarakennettu\ntuomiokirkko, jonka seinät olivat jo valmiiksi muuratut, mutta joka\nsisäpuolelta vapisi alastomuuttaan. Se odotti ja vartosi, että Gaetano\ntulisi leikkauksilla koristamaan sen kuorituolit ja alttarikehyksen ja\nsaarnastuolin ja kirjatelineen ja pyhimyskaapin. Ja kirvelevin sydämin\nhän ikävöitsi sitä työtä, joka häntä odotti.\n\nMutta tällaista tuomiokirkkoa ei ollut Sisiliassa, sillä siellä ei\nsuinkaan ajateltu minkään uuden kirkon rakentamista, vaan sen täytyisi\nolla jossain hyvin kaukana, maissa sellaisissa kuin Florida tai\nArgentiina, jotka eivät vielä olleet täpösen täynnään pyhiä rakennuksia.\n\nHän sekä vapisi että iloitsi ja oli ruvennut työskentelemään kahta\nvertaa ahkerammin, jotta donna Elisalla olisi jotain myytävää sillä\naikaa, kun hän oli poissa ansaitsemassa hänelle suuria rikkauksia.\n\nNyt hän odotteli enää vain viimeistä merkkiä Jumalalta, ennenkuin\npäättäisi lähteä. Hän odotti Jumalalta voimaa, jotta kykenisi puhumaan\nmatkahalustaan donna Elisalle. Sillä hän tiesi tämän seikan tuottavan\ndonna Elisalle niin suurta surua, ettei hän käsittänyt, kuinka\nsaattaisi edes puhua siitä.\n\nJuuri hänen tätä ajatellessaan tuli donna Elisa työhuoneeseen. Silloin\nGaetano sanoi itsekseen, ettei tänään ollut ajattelemistakaan ilmoittaa\nsitä donna Elisalle, sillä tänään hän oli iloinen. Hänen kielensä kävi,\nja hänen kasvonsa loistivat.\n\nGaetano rupesi muistelemaan, milloin hän viimeksi oli nähnyt donna\nElisan sellaisena. Aina siitä saakka, kun hätä-aika oli alkanut, oli\ntuntunut kuin he eläisivät ilman päivänvaloa jossain Etnan luolassa.\n\nMiksei Gaetano ollut tullut torille kuuntelemaan soittoa? kysyi donna\nElisa. Miksei hän koskaan tullut kuuntelemaan ja katsomaan donna\nElisan veljeä don Ferrantea? Gaetano oli aina vain nähnyt, kuinka\nhän puodissaan seisoi suippolakki päässä ja lyhyt nuttu yllään, eikä\ntiennyt, minkälainen mies don Ferrante oikein oli. Hän piti häntä\ntietysti vanhana, rumana kauppiaana, jolla oli ryppyiset kasvot ja\nkarkea parta. Ei kukaan tuntenut don Ferrantea, ellei ollut nähnyt\nhäntä sunnuntaina soittoa johtamassa.\n\nTänään hänellä oli ollut uusi univormu. Hänellä oli ollut\nkolmikolkkainen hattu ja siinä vihreän-punavalkea sulka, hopealla\nkirjailtu kaulus, hopearipsiset olkalaput, hopeanyöri rinnalla ja\nmiekka kupeella. Ja kun hän oli noussut johtajakorokkeelle, olivat\nrypyt tasoittuneet hänen kasvoiltaan, hänen vartalonsa oli kasvanut.\nHäntä oli melkein voinut sanoa kauniiksi.\n\nKun hän johti Cavalleriaa, oli tuskin voinut hengittää. Mitä Gaetano\nsiitä arveli, että ne suuret torin varrella olevat talot olivat\nhymisseet mukaan. Mustasta palazzo Geracista oli donna Elisa selvästi\nkuullut erään rakkauslaulun, ja nunnaluostarista, siitä typötyhjästä,\noli kaunis hymni tulvinut yli torin.\n\nJa kun soitto hetkeksi pysähtyi, oli kaunis asianajaja Favara,\njolla oli yllään musta samettitakki ja päässään suuri ryövärihattu\nja kaulassa loistavan punainen liina, mennyt don Ferranten luo ja\nviitannut kädellään avoimelle puolen toria, josta näkyi Etna ja meri.\n\"Don Ferrante\", oli hän sanonut, \"te kohotatte meidät taivaisiin\nniinkuin Etna ja te johdatte mieleemme ikuisuuden niinkuin tuo ääretön\nmeri\".\n\nJos Gaetano olisi tänään nähnyt don Ferranten, olisi hänen täytynyt\nrakastaa häntä. Ainakin hänen olisi täytynyt tunnustaa, että don\nFerrante oli komea mies. Kun hän hetkeksi laski kädestään tahtipuikon\nja tarttui asianajajaa käsikoukkuun ja käveli hänen kanssaan edes\ntakaisin pitkin sileitä kiviä roomalaisen portin ja palazzo Geracin\nvälillä, oli jokaisen täytynyt nähdä, että hän hyvin saattoi kilpailla\nkauniin Favaran kanssa.\n\nDonna Elisa oli istunut kivipenkillä tuomiokirkon seinävierellä\nsindacon puolison kanssa. Ja signora Voltaro oli aivan äkkiä sanonut,\nkatseltuaan vähän aikaa don Ferrantea: \"Donna Elisa, teidän veljennehän\non vielä nuori mies. Hän saattaa milloin tahansa mennä naimisiin,\nhuolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan.\"\n\nJa hän, donna Elisa, oli vastannut, että sitä hän rukoili taivaalta\njoka päivä.\n\nMutta tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan surupukuinen nainen tuli\ntorille. Ei koskaan oltu nähty mitään niin mustaa. Ei se riittänyt,\nettä leninki ja hattu ja hansikkaat olivat mustat, vaan huntu oli\nniin tiheä, ettei saattanut luulla sen takana olevankaan valkeita\nkasvoja. Santissima Dio, tuntui siltä kuin hän olisi heittänyt ylleen\npaarivaatteen. Ja hän oli kulkenut hitaasti ja kumarassa. Oli melkein\npeloittanut. Oli melkein luultu sitä kummitukseksi.\n\nAi, ai, koko tori oli juuri ollut täynnä iloa. Talonpojat,\njotka olivat sunnuntaita kotonaan, olivat seisoneet suurissa\njoukoissa juhlapukeissaan ja punaiset huivit kierrettyinä kaulaan.\nTalonpoikaisvaimot, jotka menivät tuomiokirkkoon, olivat vaeltaneet ohi\nvihreissä hameissaan ja keltaisissa kaulaliinoissa. Pari matkustavaista\noli seisonut pilariaidan luona ja tarkastellut Etnaa, ja he olivat\nvalkeissa vaatteissa. Entä kaikki univormuihin puetut soittajat, jotka\nolivat olleet melkein yhtä koreita kuin don Ferrante, ja kimaltelevat\nsoittimet ja kuvin koristettu tuomiokirkon pääsivu! Ja auringonpaiste\nja Mongibellon lumihuippu, joka tänään oli ollut niin lähellä, että\nolisi melkein voinut tarttua kiinni siihen, kaikki se yhteensä oli\nollut verrattoman iloista.\n\nKun nyt tuo musta nais-raukka oli tullut kaiken tämän keskelle, oli\njokainen tuijottanut häneen, muutamat olivat tehneet ristinmerkin.\nJa lapset olivat hyökänneet raatihuoneen portailta, missä he olivat\nratsastaneet kaidepuulla, ja seuranneet häntä parin askeleen päästä.\nJa laiska Pierokin, joka oli maannut kaukana pylväsaidan luona, oli\nnoussut kyynärpäilleen. Torilla oli vallinnut sellainen hämmästys kuin\nolisi tuomiokirkon musta madonna siinä kulkenut.\n\nMutta oliko kenenkään käynyt sääliksi tuo musta nainen, johon kaikki\ntuijottivat? Oliko ketään liikuttanut se, että hän oli kulkenut niin\nhitaasti ja kumarassa?\n\nOli kyllä, yhtä se oli liikuttanut, ja se oli don Ferrante. Hänen\nsydämessään asui musiikki, hän oli hyvä ihminen ja hän oli ajatellut:\nkirottuja olkoot kaikki rahastot, joita kootaan hätääkärsiville ja\njotka tuovat ihmisille vain onnettomuutta!\n\nTuossakin tuo Signorina Palmeri-raukka, jonka isä on varastanut jostain\nhyväntekeväisyysrahastosta, nyt häpeää niin, ettei uskalla näyttää\nkasvojaan. Ja näin ajatellen don Ferrante astui mustaa naista kohti ja\nsaavutti hänet aivan kirkon ovella.\n\nSiinä hän oli tehnyt kunniaa ja sanonut nimensä. \"Ellen aivan erehdy\",\noli don Ferrante sanonut, \"olette Signorina Palmeri. Tahtoisin esittää\nteille erään pyynnön.\"\n\nSilloin nainen oli säpsähtänyt ja astunut askeleen taaksepäin, aivan\nkuin paetakseen, mutta sitten hän oli pysähtynyt.\n\n\"Se koskee sisartani, donna Elisaa\", oli don Ferrante sanonut. \"Hän\ntunsi teidän äitinne, Signorina, ja häntä haluttaisi kovin tutustua\nteihin. Hän istuu täällä tuomiokirkon seinävierellä. Sallikaa minun nyt\nviedä teidät hänen luokseen!\"\n\nJa sen enempää sanomatta don Ferrante oli ottanut naista käsikoukusta\nja tuonut hänet donna Elisan luo. Eikä nainen ollut vastustanut. Donna\nElisa olisikin tahtonut nähdä sen, joka tänään olisi voinut vastustaa\ndon Ferrantea.\n\nMutta silloin oli donna Elisa noussut seisomaan ja astunut mustaa\nnaista vastaan ja heittänyt syrjään hänen huntunsa. Ja hän oli\nsuudellut häntä molemmille poskille.\n\nMutta mitkä kasvot, mitkä kasvot! Kenties ne eivät olleet lainkaan\nkauniit, mutta niissä oli silmät, jotka puhuivat aivan itsestään ja\njotka valittivat ja vaikeroivat, silloinkin kun koko kasvot hymyilivät.\nNiin, Gaetano ei kenties tahtoisi leikata tai maalata madonnaa niitten\nkasvojen mukaan, sillä ne olivat liian laihat ja liian kalpeat, mutta\nvarmaa oli, että Herramme tiesi, mitä teki, kun hän ei pannut niitä\nsilmiä punakkoihin ja pulleisiin kasvoihin.\n\nKun donna Elisa oli suudellut häntä, oli hän painanut päänsä donna\nElisan olkapäälle, ja pari lyhyttä nyyhkytystä oli vavahduttanut häntä.\nSitten hän oli hymyillen nostanut silmänsä. Ja tuo hymy tuntui sanovan:\n\"Oi, näyttääkö maailma tällaiselta? Onko se näin kaunis? Antakaa minun\nnähdä se ja hymyillä sille! Uskaltaako todellakin tällainen onneton\nraukka katsoa sitä? Ja joutua katsottavaksi? Voinko kestää sitä, että\nminuun katsellaan?\"\n\nKaiken tämän hän oli puhunut sanoitta, hymyllään vain. Sellaiset\nkasvot, sellaiset kasvot!\n\nMutta tässä keskeytti Gaetano donna Elisan. \"Missä hän on nyt?\" sanoi\nhän. \"Minun täytyy myöskin nähdä hänet!\"\n\nSilloin donna Elisa katsoi Gaetanoa silmiin. Ja hän näki niitten\npalavan kirkkaina, aivan kuin tulta täynnään, ja Gaetanon ohimoille\nkohosi tumma puna.\n\n\"Saat hänet kyllä aikanaan nähdä\", sanoi hän terävästi. Ja hän katui\njokaista sanaa, minkä oli puhunut.\n\nGaetano näki, että hän peljästyi, ja hän ymmärsi syyn. Hänen johtui\nmieleensä nyt juuri sanoa donna Elisalle, että hän aikoi matkustaa\npois, matkustaa aina Amerikaan saakka.\n\nSilloin Gaetano käsitti, että tuo vieras signorina varmaan oli hyvin\nvaarallinen. Niin ehdottomasti uskoi donna Elisa, että Gaetano olisi\nrakastunut häneen, että hän melkein iloitsi kuullessaan tämän aikovan\nlähteä matkalle.\n\nSillä ei mikään hänestä ollut epämieluisempaa kuin köyhä miniä, jonka\nisä oli varas.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nDON MATTEON TEHTÄVÄ.\n\n\n_Tulipa sitten_ muuan iltapäivä, jolloin kirkkoherra don Matteo veti\njalkaansa vastakiilloitetut saappaat, pani päälleen vastaharjatun\nsoutaninsa ja laittoi kaapun mitä kauneimpiin poimuihin. Hänen\nkasvonsa loistivat, kun hän kulki kujalla, ja kun hän jakoi siunauksia\novenpielissä istuville vanhoille kehrääjä-vaimoille, teki hän sen\nniin pehmeillä kädenliikkeillä, kuin olisi jakanut ruusuja.\n\nKuja, jota don Matteo asteli, kulki vähintäinkin seitsemän holvikaaren\nalitse, aivan kuin jokainen talo olisi käynyt liittoon naapurinsa\nkanssa. Se kulki pienenä ja kapeana vuorta ylös, oli puolittain\nportaina, puolittain katuna, sen ojat olivat alati tulvillaan,\nja täynnään se oli aina appelsiininkuoria ja kaalinlehtiä, mihin\nliukahtaa. Pyykkivaatteita riippui kuivamassa aina maasta taivaaseen\nasti. Tuulenviima heilutti märkiä puseronhihoja ja esiliinannauhoja\naivan don Matteon kasvoihin. Ja se tuntui niin ilkeältä ja märältä,\naivan kuin ruumis olisi silitellyt don Matteota.\n\nKujan päässä oli pieni, synkkä tori, ja sen laidassa don Matteo näki\nvanhan talon, jonka eteen hän pysähtyi. Se oli suuri ja neliskulmainen\nja melkein ilman ikkunoita. Siinä oli kahdet isot portaat ja niissä\nmahdottoman korkeat astimet ja kaksi suurta ovea raskaine lukkoineen.\nJa sen seinät olivat mustaa laavaa, ja siinä oli ulkoparveke, jonka\ntiilikivilattiaa peitti vihreä lima ja jossa oli niin tiheässä\nhämähäkinverkkoja, että notkeat sisiliskotkin olivat vähällä tarttua\nniihin.\n\nDon Matteo tarttui portin-kolkuttimeen ja löi niin että jymisi. Silloin\nkuului, kuinka kaikki akat pitkin koko kujaa alkoivat puhua ja udella.\nJa silloin näkyivät pesijättäret torialtaalla päästävän kädestään\npesinkiven ja kartun ja alkavan keskenään kuiskutella ja kysellä.\n\"Millähän asioilla don Matteo liikkunee?\" sanoivat he. \"Ja miksi don\nMatteo kolkuttaa tuon vanhan talon ovelle, missä kummittelee ja missä\nei kukaan muu uskalla asua kuin tuo vieras signorina, jonka isä istuu\nvankeudessa?\"\n\nMutta nyt Giannita aukaisi oven don Matteolle ja vei hänet pitkin\nmonia käytäviä, joissa haisi home ja kosteus. Muutamissa paikoin oli\nlattiasta irronnut kiviä, ja don Matteo saattoi nähdä kellariin saakka,\njossa suuria rottaparvia vilisi mustalla maapohjalla.\n\nKun don Matteo vaelsi tämän vanhan talon läpi, katosi hänen hyvä\ntuulensa. Hän ei kulkenut ylisienkään portaitten ohi vaanimatta niitä\nepäluuloisin silmin, ja kun hän kuuli rasahduksenkin, hätkähti hän.\nHän kävi alakuloiseksi ikäänkuin jonkun onnettomuuden edellä. Don\nMatteo ajatteli sitä pientä, turbaanipäistä maurilaista, jonka oli\ntapana näyttäytyä tässä talossa, ja ellei hän nyt nähnytkään sitä, voi\nkuitenkin sanoa, että hän tavallaan tunsi sen läsnäolon.\n\nViimein Giannita avasi erään oven ja kirkkoherra astui huoneeseen.\nSeinät olivat alastomat kuin tallissa, vuode niin ohut kuin nunnan ja\nvuoteen yläpuolella riippui madonna, joka ei maksanut kolmea soldoa\nenempää. Kirkkoherra pysähtyi katselemaan pientä madonnaa, kunnes\nkyyneleet tahtoivat nousta silmiin.\n\nHänen siinä seisoessaan tuli sisään signorina Palmeri. Hänen päänsä\noli kumarassa ja hänen liikkeensä hitaita, aivan kuin hän olisi\nhaavoitettu. Kun kirkkoherra huomasi hänet, näytti hän tahtovan sanoa:\n\"Te ja minä, signorina Palmeri, tapaamme toisemme merkillisessä,\nvanhassa talossa. Oletteko täällä tutkimassa vanhoja maurilaisia\nseinäkirjoituksia tai etsimässä mosaiikkeja kellareista?\" Sillä\nkirkkoherra joutui hämilleen, kun hän näki signorina Palmerin. Hän\nei voinut ymmärtää, että tämä jalo nainen olisi köyhä. Hän ei voinut\nkäsittää, että hän asui pienen maurin talossa.\n\nHän päätti itsekseen, että hänen täytyi pelastaa signorina tästä\nkummitushuoneesta ja köyhyydestä. Hän rukoili lempeältä madonnalta\nvoimaa pelastaa hänet.\n\nSitten hän sanoi signorinalle tulevansa don Ferrante Alagonan\npyynnöstä. Don Ferrante oli uskonut hänelle, että signorina Palmeri\noli hyljännyt hänen kosintansa. Miksi niin? Eikö signorina tiennyt,\nettä vaikka don Ferrante näytti köyhältä, kun hän seisoi puodissaan,\nhän kai kuitenkin oli Diamanten rikkain mies. Ja don Ferrante oli\nvanhaa espanjalaista sukua, jota oli pidetty suuressa arvossa sekä\nkotimaassaan että Sisiliassa. Ja hänellä oli vielä corsolla suuri talo,\njoka oli kuulunut hänen esi-isilleen. Signorinan ei olisi pitänyt antaa\nkieltävää vastausta.\n\nDon Matteo näki, kuinka hänen puhuessaan signorinan kasvot kävivät\naivan jäykiksi ja kalpeiksi. Hän oli vähällä heittää puheensa kesken.\nHän pelkäsi signorinan pyörtyvän.\n\nJa vain suurimmalla ponnistuksella signorina jaksoikin vastata. Sanat\neivät tahtoneet päästä huulilta. Tuntui kuin ne olisivat olleet liian\nkamaloita ilmi lausuttavaksi. Kyllähän hän ymmärsi, sanoi hän, että don\nFerrante tahtoi tietää, miksi hän oli hyljännyt hänen kosintansa. Hän\ntunsi olevansa siitä äärettömän liikutettu ja kiitollinen, mutta hän\nei voinut tulla don Ferranten vaimoksi. Hän ei voinut mennä naimisiin,\nsillä hän toi myötäjäisinään häpeää ja pilkkaa.\n\n\"Jos te menette naimisiin jonkun Alagonan kanssa, rakas signorina\",\nsanoi don Matteo, \"ei teidän tarvitse peljätä kenenkään kyselevän,\nmitä sukua te itse olette. Alagona on kunniakas, vanha suku. Don\nFerrantea ja hänen sisartaan donna Elisaa pidetään yhä vielä Diamanten\nensimäisinä, vaikka he ovat kadottaneetkin kaikki sukunsa maatilat ja\novat pakoitetut käymään kauppaa. Don Ferrante tietää kyllä, että vanhan\nnimen loistoa ei himmentäisi naimisliitto teidän kanssanne. Älkää sitä\narastelko, signorina, jos muuten suostuisitte menemään naimisiin don\nFerranten kanssa!\"\n\nMutta signorina Palmeri pysyi sanoissaan. Don Ferrante ei saisi mennä\nnaimisiin pahantekijän tyttären kanssa. Signorina istui kalpeana ja\nepätoivoissaan ja näytti harjoitteilevan lausumaan tällaisia kauheita\nsanoja. Hän sanoi, ettei hän tahtonut tunkeutua sukuun, joka tulisi\nhäntä halveksimaan. Hänen onnistui sanoa tämä jyrkästi ja kylmästi,\näänen värähtämättä.\n\nMutta mitä enemmän hän puhui, sitä suuremmaksi kasvoi don Matteon\nhalu auttaa häntä. Kirkkoherrasta tuntui kuin hän olisi tavannut\nkuningattaren, jolta oli valtaistuin riistetty. Hänessä leimahti palava\nhalu jälleen painaa kruunu tuon kuningattaren päähän ja kiinnittää\nvaltijattaren viitta hänen hartioilleen.\n\nSenvuoksi don Matteo kysyi häneltä, eikö hänen isänsä pian päässyt\nvankeudesta, ja sanoi ihmettelevänsä, millä tämä sitten eläisi.\n\nSignorina vastasi, että hän elättää isäänsä kättensä töillä.\n\nDon Matteo kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hän ajatellut, kuinka\nhänen isänsä, joka aina oli ollut rikas mies, voisi kestää köyhyyttä.\n\nNyt signorina vaikeni. Hän koetti taivuttaa huuliaan vastatakseen,\nmutta ei saanut ääntä kuuluville.\n\nDon Matteo puhui puhumistaan. Signorina näytti yhä peljästyneemmältä,\nmutta ei kumminkaan myöntynyt.\n\nViimein ei kirkkoherra enää oikein tiennyt, mitä keinoa koettelisi,\nkuinka hän voisi pelastaa tuon nuoren signorinan tästä kummitustalosta,\nköyhyydestä ja siitä häpeän taakasta, joka häntä painoi. Mutta\nsitten sattuivat hänen silmänsä sängyn yläpuolella olevaan pieneen\nmadonnankuvaan. Nuori signorina oli siis uskovainen.\n\nSilloin papillinen henki valtasi don Matteon. Hän tunsi, että Jumala\noli lähettänyt hänet pelastamaan tämän nais-raukan. Kun hän jälleen\npuhui, oli hänen äänessään outo sävy. Hän tunsi, ettei hän suinkaan\nomin voiminsa tässä puhunut.\n\n\"Tyttäreni\", sanoi hän ja nousi seisomaan. \"Teidän tulee mennä\nnaimisiin don Ferranten kanssa isänne tähden. Madonna tahtoo sitä,\ntyttäreni.\"\n\nDon Matteon olemukseen ilmestyi jotain valtavan vaikuttavaa. Sellaisena\nei kukaan ollut vielä nähnyt häntä. Signorina vapisi, aivan kuin joku\nhenki olisi hänelle puhunut, ja hän pani kätensä ristiin.\n\n\"Olkaa don Ferrantelle hyvä ja uskollinen puoliso\", sanoi don Matteo,\n\"ja madonna lupaa minun kauttani, että teidän isänne saa viettää\nsuruista vapaan vanhuuden\".\n\nSilloin signorina ajatteli, että don Matteota johdatti korkeampi voima.\nJumala itse puhui hänen kauttaan. Ja hän vaipui polvilleen ja taivutti\npäänsä. \"Minä teen, mitä käskette\", sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun kirkkoherra don Matteo tuli ulos pienen maurin talosta ja\nasteli pitkin kujaa, otti hän äkkiä esille messukirjansa ja alkoi\nlukea. Ja vaikka pyykkivaatteet löivät häntä poskiin ja hän oli\nkompastua pieniin lapsiin ja appelsiininkuoriin, katsoi hän ainoastaan\nkirjaan. Hän kaipasi Jumalan suurta sanaa.\n\nSillä tuolla mustassa talossa kaikki oli näyttänyt niin varmalta ja\nhorjumattomalta, mutta kun hän astui ulos auringonpaisteeseen, alkoi\nhäntä painaa se lupaus, jonka oli antanut madonnan nimessä.\n\nDon Matteo rukoili ja luki, ja luki ja rukoili. Suojelkoon taivaan\nJumala tuota naista, joka oli uskonut häntä ja totellut häntä, aivan\nkuin hän olisi ollut profeetta!\n\nDon Matteo kääntyi kulmasta corsolle. Hän törmäili aaseihin, jotka\nkulkivat kotiaan päin kantaen seljässään matkustavia signorinoja,\ntuuppaili talonpoikia, jotka palasivat työstä, kompastui vanhoihin\nkehrääjäakkoihin ja sotki heidän pellavansa. Viimein hän saapui\npieneen, synkkään puotiin.\n\nSe oli ikkunaton puoti vanhan palatsin nurkassa. Kynnys oli jalkaa\nkorkea, lattia kovaksi poljettua maata, oven täytyi aina olla\nauki, jotta valoa pääsisi sisään. Tiski oli kuorma-ajurien ja\naasinkuljettajien piirittämä.\n\nJa tiskin takana seisoi don Ferrante. Hänen partansa oli takkuinen,\nkasvot yhtenä ryppynä ja ääni kähisi kiukusta. Ajurit vaativat\nsuunnatonta hintaa niistä kuormista, jotka he olivat tuoneet Cataniasta.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nSAN PASQUALEN KELLOT.\n\n\nPian huomattiin Diamantessa, ettei don Ferranten puoliso, donna\nMikaela, ollut paljon muuta kuin lapsi. Näyttäköön hän vaikka kuinka\nhienolta maailmannaiselta, hän oli sittenkin vain lapsi. Eikähän muuta\nvoinut odottaakaan, kun muisti, minkälaista hänen elämänsä oli ollut.\n\nMaailmasta hän ei ollut muuta nähnyt kuin sen teatterit, museot,\ntanssisalit, kävelyt ja kilpa-ajokentät, ja nehän ovat vain\nleikkipaikkoja. Hän ei ollut koskaan saanut yksinään kulkea kadulla.\nHän ei ollut koskaan tehnyt työtä. Hänelle ei oltu koskaan puhuttu yhtä\nvakavaa sanaa. Hän ei ollut edes kertaakaan rakastunut kehenkään.\n\nKun hän oli muuttanut kesäpalatsiin, unohti hän surunsa yhtä helposti\nja kevyesti kuin lapsi. Ja hänellä näkyikin olevan lapsen leikkivä\nmieli ja hän näytti osaavan muuttaa ja uudeksi luoda koko ympäristönsä.\n\nDiamante, vanha likainen sarasenikaupunki, näytti donna Mikaelasta\nparatiisilta. Hän sanoi, ettei hän lainkaan hämmästynyt, kun don\nFerrante tuli puhuttelemaan häntä torilla ja kun hän kosi häntä.\nHänestä tuntui aivan luonnolliselta, että sellaista tapahtuisi\nDiamantessa. Hän oli heti nähnyt, että Diamante oli kaupunki, missä\nrikkaat miehet etsivät köyhiä, onnettomia signorinoja tehdäkseen niistä\nmustien laavapalatsiensa hallitsijattaria.\n\nJa hän pitikin kesäpalatsista. Perin vaalennut musliini, joka peitti\nhuonekaluja, kertoi hänelle tarinoita. Ja hän keksi syvän ajatuksen\nkaikissa niissä rakkausnäytelmissä, joita seinätaulujen paimenet ja\npaimentytöt esittivät.\n\nHän oli myöskin pian keksinyt don Ferranten salaisuuden. Hän ei ollut\nsuinkaan mikään tavallinen kauppias syrjäkadun varrelta. Hän oli\nkunnianhimoinen mies, joka kokosi rahaa voidakseen takaisin ostaa\nesi-isien maatilat Etnalla ja Catanian palatsin ja linnat sisämaan\nvuorilta. Ja jos hän kulkikin lyhyessä takissa ja suippolakissa\nkuin talonpoika, oli se vain senvuoksi, että sitä pikemmin pääsisi\nesiintymään Espanjan grandina ja Sisilian prinssinä.\n\nMentyään naimisiin otti don Ferrante tavaksi joka ilta vetää päälleen\nsamettitakin, pistää kitaran kainaloonsa ja asettua kesäpalatsin\nmusiikkisaliin parvekkeen portaille laulamaan canzoneja. Hänen\nlaulaessaan uneksi donna Mikaela, että hän oli joutunut naimisiin koko\nihanan Sisilian jaloimman miehen kanssa.\n\nKun donna Mikaela oli ollut naimisissa pari kuukautta, pääsi hänen\nisänsä vankilasta ja asettui asumaan kesäpalatsiin tyttärensä luo.\nHän viihtyi hyvin Diamantessa ja tuli pian kaikkien ystäväksi. Hän\nkeskusteli kernaasti mehiläistenhoitajien ja viinitarhojentyömiesten\nkanssa, joita hän tapasi \"Europan kahvilassa\" ja hän huvittelihe joka\npäivä ratsastamalla Etnan rinteelle etsimään muinaisjäännöksiä.\n\nMutta tyttärelleen hän ei suinkaan ollut anteeksi antanut. Tosin hän\nasui tyttärensä katon alla, mutta kohteli häntä kuin vierasta naista\neikä koskaan näyttänyt rakastavansa häntä. Donna Mikaela pysytteli\nsyrjässä eikä ollut huomaavinaankaan. Hän ei enää voinut pitää isänsä\nvihaa niin vakavana. Tuo vanha mies, jota hän rakasti, luuli voivansa\nvuoden toisensa jälkeen aina vain vihata häntä! Hän eläisi lähellä\ntytärtään, kuulisi hänen puhuvan, näkisi hänen silmänsä ja olisi hänen\nrakkautensa ympäröimänä, ja jaksaisi sittenkin aina vain vihata häntä!\nOi, hän ei tuntenut tytärtään eikä itseään! Donna Mikaela istui usein\nkuvittelemassa, kuinka kaikki tapahtuisi, kun hänen isänsä täytyisi\ntunnustaa olevansa voitettu, kun hänen täytyisi näyttää tyttärelleen,\nettä hän häntä rakasti.\n\nEräänä päivänä, kun donna Mikaela seisoi verannallaan ja liehutti\nliinaa isällensä, joka oli lähtenyt ratsastamaan pienellä,\ntummanruskealla ponilla, nousi sinne puodistaan don Ferrante puhuakseen\nvaimonsa kanssa. Ja don Ferrantella oli sanottavana se, että hänen oli\nonnistunut lunastaa donna Mikaelan isälle jäsennyys Catanian \"Pyhän\nsydämen veljeskuntaan\".\n\nMutta vaikka don Ferrante puhuikin hyvin selvästi, ei donna Mikaela\nnäyttänyt lainkaan häntä ymmärtävän.\n\nDon Ferranten täytyi uudestaan kertoa, että hän oli eilen ollut\nCataniassa ja silloin hänen oli onnistunut hankkia cavaliere Palmerille\npääsy erääseen veljeskuntaan. Hän saisi tulla sinne kuukauden kuluttua.\n\nDonna Mikaela kysyi vain: \"Mikä on tarkoituksesi? Mikä on\ntarkoituksesi?\"\n\n\"Oi, voi\", sanoi don Ferrante, \"etkö käsitä, että minä olen voinut\nkyllästyä ostamaan isällesi kallista viiniä mannermaalta, ja että minua\nitseänikin haluttaisi kerran ratsastaa Domenicolla?\"\n\nKun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään\nlisättävänä.\n\n\"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?\" sanoi donna\nMikaela. -- \"Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!\" --\n\"Köyhiä vanhuksia?\" -- \"No, ei niin rikkaitakaan.\" -- \"Ei kai niillä\nole yksityisiä huoneita?\" -- \"Ei, mutta hyvin suuret makuusalit.\" --\n\"Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?\" -- \"Ei, ovat ne\nposliinia.\" -- \"Mutta ei ole pöytäliinaa?\" -- \"Herra Jumala, jos pöytä\nkerran on puhdas, niin!\"\n\nHän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: \"Siellä asuu peräti kunnon\nväkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere\nPalmeria.\"\n\nSitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi,\nmutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli\nluopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi\nviheliäiseksi kauppiaaksi.\n\nHän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi\noli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.\n\nEikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante\nnähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä\n\"Europan kahvilaan\" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna\nMikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi\nkoko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista,\nettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:\n\n\"Onko sinulla jotain isää vastaan?\" -- \"Hän käy liian kalliiksi.\" --\n\"Mutta olethan sinä rikas.\" -- \"Kuka sinulle on sellaista uskotellut?\nEtkö näe, kuinka minä saan ponnistella?\" -- \"Säästä sitten ennemmin\njossain muussa.\" -- \"Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on\nsaanut tarpeeksi lahjoja.\" -- \"Ei, säästä jossain, joka koskee minua!\"\n-- \"Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla\nennallaan.\"\n\nDonna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi\nsellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.\n\n\"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?\" --\n\"Tiedän kyllä.\" -- \"Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?\"\n-- \"Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani\non.\" -- \"Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni\nCataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä\nsaanut.\" -- \"Sen tiedän.\" -- \"Ja että minä muutin tänne Diamanteen,\njotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?\" --\n\"Eivät ne tulekaan veljeskuntaan.\" -- \"Kun tämän kaiken tiedät, etkö\npelkää tehdä mitään isälleni?\" -- \"Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää.\"\n\n\"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?\" kysyi nyt donna Mikaela. -- \"Olet\nkyllä\", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. -- \"Eikö sinusta ole\nollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että\nminä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta\nole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa?\nMiksi pitää tämän kaiken nyt loppua?\"\n\nDon Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä.\n\"Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via\nEtnealta!\" -- \"Kyllä muistan.\" -- \"Täällä vuorella on toinen tapa.\nTäällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista.\nMutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille\nsaamme.\"\n\nKun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta,\nmutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante\nvoi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin\ntähdet, katsoivat häneen.\n\n\"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!\" Don Ferrante nauroi.\n\"Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut.\"\nDonna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. \"Hyvä on\", sanoi\ntämä, \"että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä\". Yhä oli\ndonna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: \"Minäkö sen\nsanon hänelle, vai sanotko sinä?\"\n\nDonna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan\nja vastasi arvokkaasti: \"Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin\nviimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään.\"\n\n\"En, en minä _saa_\", sanoi hän matkien. \"Kernaamminhan minä kuuntelen\nlyhytaikaista voivotusta.\"\n\nMutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don\nFerrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä,\nkuka auttaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDiamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen\non sen tarina.\n\nKauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä\nerakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli\nlastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että\nenglantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat\nmaksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan,\nlähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa\ntotta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja\nkuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi.\nNyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta,\nvaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. \"Minä vien sen\nEnglantiin\", sanoi hän, \"ja englantilaiset maksavat siitä sen painon\nkultaa.\" Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä\najaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.\n\nNäytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko\nlaskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili\nJumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt\nlähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi,\nmutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin\nkallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti\nsen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään\nsatamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin\nDiamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.\n\nTämän madonnan luo donna Mikaela nyt lähti rukoilemaan isänsä puolesta.\n\nHän löysi madonnan kappelin, joka oli rakennettu erääseen\npimeään tuomikirkon nurkkaukseen. Siellä olivat seinät kokonaan\nmuistoesineitten, hopeasydänten ja taulujen peitossa. Niitä olivat\nlahjoittaneet kaikki ne, joita Diamanten madonna oli auttanut.\n\nKuva oli hakattu mustasta marmorista, ja kun donna Mikaela näki sen\nseisovan komerossaan, korkeana ja tummana ja melkein kultaisen ristikon\npeitossa, oli hän huomaavinaan, että sen kasvot olivat kauniit ja että\nne säteilivät lempeyttä. Ja hänen sydämensä täytti toivo.\n\nTäällä oli taivaitten mahtava kuningatar, täällä oli hyvä Maria-äiti,\ntäällä se murheellinen, joka ymmärsi kaikki tuskat, täällä oli hän,\njoka ei sallisi donna Mikaelan menettävän isäänsä.\n\nTäältä hän heti saisi avun. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin polvistua ja\nkertoa hätänsä, ja musta madonna auttaisi häntä.\n\nRukoillessaan tuntui hänestä, että don Ferrante varmasti jo tällä\nhetkellä muutti mielipiteensä. Kun hän tulisi kotiin, astuisi don\nFerrante häntä vastaan ja sanoisi hänelle, että hän sai pitää isänsä.\n\nOli aamu kolme viikkoa myöhemmin.\n\nDonna Mikaela astui ulos kesäpalatsista aikoen aamumessuun, mutta\nennen kirkkoon menoa tahtoi hän käydä donna Elisan puodissa ostamassa\nvahakynttilän. Oli vielä niin aikaista, että hän oli peljännyt, ettei\npuoti edes olisi auki, mutta se olikin, ja hän tuli hyvin iloiseksi,\nkun nyt saisi lahjan mustalle madonnalle.\n\nPuoti oli tyhjä, kun donna Mikaela astui sisään, ja hän aukaisi ja\nsulki ovea, jotta kellon kilinä kutsuisi donna Elisan puotiin. Viimein\ntuli joku, mutta se ei ollut donna Elisa, vaan muuan nuori mies.\n\nNuori mies oli Gaetano, jonka donna Mikaela tuskin tunsi. Sillä Gaetano\noli kuullut niin paljon puhuttavan hänestä, että hän pelkäsi kohdata\nhäntä, ja aina kun donna Mikaela oli tullut donna Elisan luo, oli\nGaetano sulkeutunut työhuoneeseen. Donna Mikaela tiesi hänestä vain\nsen, että hän aikoi lähteä Diamantesta ja että hän lakkaamatta leikkasi\npyhimysten kuvia, jotta donna Elisalla olisi jotain myymistä, sillä\naikaa kun Gaetano ansaitsi suuria rikkauksia kaukana Argentiinassa.\n\nKun hän nyt näki Gaetanon, oli tämä hänestä niin kaunis, että hän tunsi\noikein iloa. Hän oli silloin niin täynnä levottomuutta kuin vainottu\neläin, muttei mikään suru maailmassa voinut estää häntä tuntemasta\niloa, niinpian kuin hän näki jotain kaunista.\n\nHän kysyi itseltään, missä oli nähnyt Gaetanon ennen, ja muisti\nnähneensä hänen kasvonsa isänsä ihanassa taulukokoelmassa Catanian\npalatsissa. Siinä hän ei ollut työpuserossaan, vaan hänellä oli ollut\nmusta felbhattu ja siinä pitkä, liehuva valkoinen sulka, ja leveä\npitsikaulus samettinutulla. Ja hänet oli maalannut suuri mestari van\nDyck.\n\nDonna Mikaela pyysi Gaetanolta vahakynttilää, ja tämä alkoi etsiä\nsellaista. Ja nyt tapahtui se kumma, että Gaetano, joka joka päivä\nnäki tämän pikku puodin, tuntui olevan siinä aivan vieras. Hän etsi\nvahakynttilää rukousnauhalaatikoista ja pienistä medaljongikoteloista.\nHän ei löytänyt sitä ja hän kävi niin kärsimättömäksi, että kaasi\nkumoon laatikoita ja särki koteloita. Syntyi kauhea hävitys ja kaikki\nmeni epäjärjestykseen. Ja se oikein surettaisi donna Elisaa, kun hän\ntulisi kotiin.\n\nMutta donna Mikaelasta oli hauska nähdä, kuinka Gaetano pudisteli\notsaltaan tuuheata tukkaansa ja kuinka hänen kullanväriset silmänsä\nloistivat kuin keltainen viini auringonsäteitten virratessa sen läpi.\nHän tunsi lohdutusta nähdessään jonkun, joka oli niin kaunis.\n\nSilloin donna Mikaela pyysi anteeksi niiltä jaloilta herroilta, jotka\nsuuri mestari van Dyck oli maalannut. Sillä hän oli monasti sanonut\nheille: \"Oi signor, te olette kyllä ollut kaunis, mutta noin tumma ja\nnoin kalpea ja noin surumielinen ette ole voinut olla. Eikä teillä ole\nollut tuollaisia tulisilmiä. Vaan tämän on mestari, joka teidät on\nmaalannut, pannut kasvoillenne.\" Mutta kun donna Mikaela näki Gaetanon,\nhuomasi hän, että kaikki se saattoi löytyä ihmiskasvoissa, ja ettei\nmestarin ollut tarvinnut lisätä mitään. Sen vuoksi hän pyysi anteeksi\nniiltä vanhoilta jaloilta herroilta.\n\nSillä välin Gaetano oli löytänyt pitkät kynttilälaatikot, jotka olivat\ntiskin alla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ja hän antoi donna\nMikaelalle kynttilän, muttei tiennyt, mitä se maksoi, vaan sanoi, että\nsen voisi myöhemmin maksaa. Kun donna Mikaela pyysi jotain, mihin\nkääriä kynttilän, sai hän Gaetanon sellaiseen tuskaan, että hänen\ntäytyi ryhtyä auttamaan.\n\nSurren hän ajatteli, että tuollainen mies aikoi lähteä Argentiinaan.\n\nGaetano jätti donna Mikaelan tehtäväksi kääriä kynttilän paperiin ja\nasettui sillä aikaa tarkastelemaan häntä. Donna Mikaela olisi toivonut\nvoivansa pyytää, ettei Gaetano katselisi häntä nyt, kun hänen kasvonsa\nkuvastivat vain toivottomuutta ja kurjuutta.\n\nGaetano oli katsellut donna Mikaelan piirteitä vain hetkisen, kun hän\nhypähti pienelle tikapuulle, otti korkeimmalta hyllyltä kuvan ja toi\nsen donna Mikaelalle. Se oli kullattu ja maalattu puuenkeli, pieni San\nMichele taistelussa paholaisen kanssa. Hän kieritteli sen esiin paperin\nja pumpulin seasta.\n\nHän ojensi sen donna Mikaelalle ja pyysi häntä ottamaan sen vastaan.\nHän tahtoi lahjoittaa sen donna Mikaelalle, sanoi hän, sillä se oli\nparas, mitä hän koskaan oli leikannut. Hän oli niin varma, että sillä\noli suurempi voima kuin hänen muilla kuvillaan, että hän oli asettanut\nsen syrjään ylimmälle hyllylle, jottei kuka tahansa saisi nähdä sitä ja\nostaa. Hän oli kieltänyt donna Elisaa myymästä sitä kellekään muulle\nkuin sille, jolla oli suuri suru. Ja nyt pitäisi donna Mikaelan ottaa\nse.\n\nHän epäili. Hänestä tuo mies oli melkein liian lähentelevä.\n\nMutta Gaetano pyysi häntä katsomaan, kuinka hyvin kuvaili leikattu.\nNäkikö hän, että pääenkelin siivet olivat pörrössä vihasta ja että\nLucifero painoi kyntensä hänen reiteensä? Näkikö hän, kuinka San\nMichele syöksi keihäänsä viholliseensa ja kuinka hän rypisti otsaansa\nja puristi yhteen huulensa?\n\nHän tahtoi pistää tuon pikku kuvan donna Mikaelan käteen, mutta tämä\nveti kätensä hitaasti pois. Hän näki kyllä, että kuva oli kaunis ja\nvoimallinen, sanoi hän, mutta hän tiesi, ettei se voisi auttaa häntä.\nHän kiitti Gaetanoa lahjasta, mutta ei tahtonut ottaa sitä vastaan.\n\nSilloin Gaetano tempaisi kuvan käteensä, kääri sen paperiin ja\npumpuliin ja asetti taasen paikoilleen.\n\nEikä hän puhunut mitään donna Mikaelalle, ennenkuin kuva oli kääritty\nja asetettuna syrjäiseen paikkaansa.\n\nMutta silloin hän kysyi, miksi donna Mikaela tuli ostamaan\nvahakynttilää, ellei hän ollut uskovainen. Oliko hänen tarkoituksensa\nsanoa, ettei hän luottanut San Micheleen? Eikö hän sitten tiennyt, että\nSan Michele oli voimallisin enkeleistä ja että juuri hän oli voittanut\nLuciferon ja syössyt sen Etnaan? Epäilikö hän tämän totuutta? Eikö hän\ntiennyt, että San Michele taistelussa kadotti yhden siipisulkansa ja\nettä se löydettiin Caltaniseltasta? Tiesikö hän sen vai eikö tiennyt?\nVai mitä hän tarkoitti sillä, ettei San Michele muka voisi auttaa?\nUskoiko hän sitten, etteivät mitkään pyhimykset voineet auttaa? Ja\nhän itse, Gaetano, seisoi kaiket päivät työhuoneessaan leikellen\npyhimyksiä! Tekisikö hän sitä, elleivät ne mihinkään kelpaisi? Luuliko\nhän Gaetanoa petturiksi?\n\nMutta koska donna Mikaela oli yhtä harras uskovainen kuin Gaetano,\najatteli hän, ettei tällä ollut oikeutta puhua noin, ja se kiihoitti\nhäntä sanomaan vastaan.\n\n\"Mutta sattuuhan kumminkin välistä, etteivät pyhimykset auta\",\nsanoi hän Gaetanolle. Ja kun tämä katseli häntä epäillen, sai hän\nvastustamattoman halun todistaa väitteensä, ja hän kertoi, kuinka\nhänelle oli madonnan nimessä luvattu, että jos hänestä tulisi don\nFerranten uskollinen puoliso, hänen isänsä saisi nauttia huoletonta\nvanhuutta. Mutta nyt hänen miehensä tahtoi lähettää isän muutamaan\nveljeskuntaan, joka oli köyhä kuin vaivaistalo ja ankara kuin vankila.\nEikä madonna ollut tätä estänyt, vaan se tapahtuisi kahdeksan päivän\nperästä.\n\nGaetano kuunteli hyvin vakavana. Ja juuri se sai donna Mikaelan\nkertomaan hänelle koko asian.\n\n\"Donna Mikaela\", sanoi hän, \"kääntykää tuomiokirkon mustan madonnan\npuoleen\".\n\n\"Luuletteko sitten, etten ole rukoillut häntä?\"\n\nSilloin Gaetano punastui ja sanoi melkein vihassa: \"Ette kai tahdo\nsanoa, että olette turhaan kääntynyt mustan madonnan puoleen?\"\n\n\"Olen rukoillut häntä turhaan nämä kolme viime viikkoa, rukoillut,\nrukoillut häntä.\"\n\nKun donna Mikaela puhui tätä, saattoi hän tuskin hengittää. Häntä\nitketti oma itsensä, sentähden että hän joka päivä oli odottanut apua\nja joka päivä pettynyt eikä kumminkaan tiennyt parempaa neuvoa kuin\nuudelleen tarttua rukouksiinsa. Ja hänen kasvoistaan näkyi, että hänen\nsielunsa eli uudelleen kaiken, mitä hän oli kärsinyt, kun hän joka\npäivä oli odottanut rukoustensa kuulemista ja kun aika oli luistanut\nhänen käsistään.\n\nMutta Gaetano ei tullut liikutetuksi, vaan seisoi hymyillen ja rummutti\nmuutamaan lasilaatikoista, jotka olivat tiskillä.\n\n\"Oletteko ainoastaan _rukoillut_ madonnaa?\" sanoi hän.\n\nAinoastaan rukoillut, ainoastaan rukoillut! Mutta olihan hän\nluvannutkin madonnalle jättää pois kaikki syntinsä. Hän oli mennyt\nkujalle, jonka varrella hän ensin oli asunut, hoitamaan sitä sairasta\nvaimoa, jolla oli haava jalassa. Hän ei koskaan mennyt kerjäläisen ohi\nantamatta almua.\n\nAinoastaan rukoillut! Ja hän sanoi Gaetanolle, että jos madonna olisi\nkyennyt auttamaan häntä, olisi sen pitänyt olla tyytyväinen hänen\nrukouksiinsa. Hän oli viettänyt päiviä tuomiokirkossa. Ja sitä tuskaa,\nsitä tuskaa, joka häntä ahdisti! Eikö sitä otettaisi huomioon?\n\nGaetano vain kohotti olkapäitä. Eikö donna Mikaela ollut koettanut\nmitään muuta?\n\nMitään muuta! Mutta eihän koko maailmassa ollut mitään, jota hän ei\nolisi koettanut. Hän oli antanut hopeasydämiä ja vahakynttilöitä. Hän\nistui alituiseen rukousnauha käsissä.\n\nGaetano ärsytti häntä. Ei hän pitänyt minkään arvoisena sitä, mitä\ndonna Mikaela oli tehnyt, vaan kysyi yhä: \"Eikö mitään muuta? Eikö\nmitään muuta?\"\n\n\"Mutta pitäisihän teidän ymmärtää!\" sanoi hän. \"Don Ferrante ei anna\nminulle niin paljon rahaa. En voi tehdä enempää. Nyt viimeinkin on\nminun onnistunut hankkia silkkilankaa ja silkkikangasta ommellakseni\nalttariliinan. Pitäisihän teidän ymmärtää!\"\n\nMutta Gaetano, joka kaiket päivät oli tekemisissä pyhimysten kanssa,\ntunsi sen ihmeellisen voiman ja innon, jolla he olivat pakoittaneet\nJumalaa kuulemaan heidän rukouksiaan, ja hän hymyili pilkallisesti\ndonna Mikaelalle, kun tämä luuli voivansa pakoittaa madonnaa\nvahakynttiläin liekillä ja alttariliinoilla.\n\nKyllä hän ymmärsi, vastasi hän. Kaikki oli hänestä selvää. Noinhan\naina kävi pyhimysparkojen. Koko maailma rukoili pyhimysten apua,\nmutta harvat ymmärsivät, kuinka heidän tulisi menetellä, jotta heidän\nrukouksensa kuultaisiin. Ja perästäpäin sanottiin, etteivät pyhimykset\npystyneet mihinkään. Kaikkia, jotka tiesivät, kuinka heidän tuli\nrukoilla, autettiin.\n\nDonna Mikaela nosti silmänsä innokkaasti odottaen. Gaetanon sanoista\ntulvi sellainen voima ja vakaumus, ja donna Mikaela alkoi uskoa, että\ntuo mies voisi opettaa hänelle oikean, pelastavan sanan.\n\nMutta Gaetano otti kynttilän, joka oli tiskillä donna Mikaelan edessä\nja heitti sen takaisin laatikkoon ja sanoi hänelle, mitä hänen tuli\ntehdä. Hän kielsi häntä antamasta madonnalle lahjoja ja rukoilemasta\nhäntä ja tekemästä mitään köyhien hyväksi. Hän sanoi donna Mikaelalle,\nettä hän tulisi repimään rikki tämän alttariliinan, jos hän ompelisi\nsiihen enää pistettäkään.\n\n\"Näyttäkää hänelle, donna Mikaela, kuinka tärkeä tämä on teille!\"\nsanoi hän ja loi pakoittavalla voimalla häneen silmänsä. \"Herra\nJumala, voinettehan keksiä jotain, joka osoittaa hänelle, että nyt\non kysymyksessä tosi eikä leikki! Voinettehan näyttää hänelle,\nettette tahdo jäädä elämään, ellei teitä auteta! Aiotteko edelleenkin\nolla uskollinen don Ferrantelle, jos hän lähettää pois isänne?\nTietysti aiotte. Ellei madonnan tarvitse olla peloissaan siitä, mitä\nsaattaisitte tehdä, miksipä hän teitä auttaisi?\"\n\nDonna Mikaela vetäytyi taaksepäin. Gaetano astui nopeasti tiskin ääreen\nja tarttui kiinni hänen kappansa hihaan.\n\n\"Ymmärrättekö, teidän tulee näyttää hänelle, että voitte joutua\nturmioon, ellette saa apua. Te heittäydytte syntiin ja kuolemaan,\nellette saa, mitä tahdotte. Sillä tavalla pyhimyksiä pakoitetaan.\"\n\nDonna Mikaela tempautui irti hänestä ja lähti pois sanomatta sanaakaan.\nHän kiirehti pitkin kierteissä kohoavaa katua, saapui tuomiokirkkoon ja\nheittäytyi aivan kauhuissaan maahan mustan madonnan alttarin ääreen.\n\nTämä tapahtui lauantai-aamuna, ja sunnuntai-iltana donna Mikaela näki\nGaetanon uudelleen. Sillä silloin oli kaunis kuutamo, ja Diamantessa\non tapana, että kuutamoiltoina kaikki lähtevät kaduille kävelemään.\nKohta kun kesäpalatsin asukkaat olivat astuneet ulos ovesta,\ntapasivat he tuttuja. Silloin oli donna Elisa tarttunut cavaliere\nPalmerin käsivarteen ja sindaco Voltaro oli liittynyt don Ferranteen\nkeskustellakseen vaaliasioista, mutta Gaetano astui donna Mikaelan\nluokse, sillä hän tahtoi kuulla, oliko tämä seurannut hänen neuvoansa.\n\n\"Oletteko lakannut ompelemasta sitä alttariliinaa?\" sanoi hän.\n\nMutta donna Mikaela vastasi, että hän oli koko eilispäivän sitä\nommellut.\n\n\"Siinä tapauksessa tosiaankin te itse turmelette asianne, donna\nMikaela?\"\n\n\"Niin, nyt sitä ei enää voikaan auttaa, don Gaetano.\"\n\nDonna Mikaela jättäytyi hieman jälkeen, niin että he pysyivät matkan\npäässä muista, sillä hänellä oli jotain puhuttavaa Gaetanolle. Ja kun\nhe tulivat Porta Etnealle, kääntyi hän kulkemaan läpi portin ja he\nastuivat niitä polkuja, jotka hiipivät Monte Chiaron palmulehtoihin.\n\nHe eivät olleet voineet kulkea ihmisvilinässä kaduilla. Donna Mikaela\npuhui sellaista, että Diamanten väki olisi kivittänyt hänet, jos se\nolisi kuullut.\n\nHän kysyi Gaetanolta, oliko tämä koskaan nähnyt tuomiokirkon mustaa\nmadonnaa. Hän itse ei ollut nähnyt häntä ennenkuin eilen. Madonna oli\nkai senvuoksi asettunut niin pimeään nurkkaan, ettei kukaan voisi nähdä\nhäntä. Hänhän oli musta, ja hänen edessään oli ristikko. Ei kukaan\nvoinut häntä nähdä.\n\nMutta tänään oli donna Mikaela nähnyt hänet. Tänään oli ollut joku\nmadonnan juhlapäivä ja hänet oli nostettu esille komerostaan. Hänen\nkappelinsa lattia ja seinät olivat verhotut valkeisiin mantelinkukkiin,\nja hän itse oli seisonut alhaalla alttarilla, tummana ja korkeana,\nvalkean kukkaloiston ympäröimänä.\n\nMutta kun donna Mikaela oli nähnyt hänet, oli hän joutunut epätoivoon.\nSillä kuva ei ollut minkään madonnan. Oi, häpeää, häpeää! Se oli\naivan selvästi vanha jumalatar. Joka vähääkään tiesi, ei saattanut\nerehtyä. Hänellä ei ollut kruunua vaan kypärä; ei hänellä ollut lasta\nkäsivarrellaan vaan kilpi. Se oli Pallas Athene. Ei se ollut mikään\nmadonna. Ei, ei!\n\nEttä juuri täällä Diamantessa palveltaisiin sellaista kuvaa! Että juuri\ntäällä asetettaisiin esille sellainen häpäisijä ja sitä palveltaisiin!\nTiesikö Gaetano, mikä oli pahin onnettomuus? Heidän madonnansa oli niin\nruma. Se oli jo alkanut mureta eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään\ntaideteos. Se oli niin ruma, ettei siihen voinut katsoa.\n\nEttä hän olikaan antanut noitten tuhansien muistoesineitten, jotka\nriippuivat kappelissa, narrata itseään, että hän olikaan uskonut\nkaikkia niitä taruja, joita siitä kulki! Ja tuhlannut kolme viikkoa\nrukoilemalla häntä. Selväähän nyt oli, miksei hän ollut saanut apua! Se\nei ollut mikään madonna, se ei ollut mikään madonna!\n\nHe kulkivat sitä tietä, joka käy Monte Chiaron ympäri kaupunginmuurin\nalapuolella. Koko maailma oli valkeana heidän ympärillään. Valkea sumu\nseppelöi vuoren juurta, ja mantelipuut kaukana Etnalla aivan loistivat\nvalkeina. Väliin he itsekin joutuivat suuren mantelipuun alle, ja\nheidän yllään kaartuivat sen kimmeltävät oksat, niin täynnä kukkia\nkuin olisivat ne olleet hopeakylpyyn kastetuita. Kuunvalo oli niin\nvoimakas, että kaikki kadotti värinsä ja muuttui valkeaksi. Saattoi\nmelkein ihmetellä, ettei sitä tuntenut, ettei se lämmittänyt, ettei se\nhäikäissyt silmiä.\n\nDonna Mikaela mietti ihmeissään, mahtoiko kuuvalo estää Gaetanoa\ntarttumasta häneen ja heittämästä häntä Simetoon, kun hän häpäisi\nmustaa madonnaa.\n\nGaetano kulki äänetönnä ja tyynenä donna Mikaelan vieressä, mutta\npeljäten tämä odotti, mitä hän tulisi tekemään. Mutta vaikka hän kuinka\npelkäsikin, hän ei voinut vaieta.\n\nKaikkein kauhein oli hänellä vielä ilmaisematta. Hän sanoi, että hän\noli koko päivän koetellut ajatella oikeata madonnaa ja että hän oli\nmieleensä johdattanut kaikki tämän kuvat, mitä hän oli nähnyt. Mutta\nse oli ollut turhaa, sillä heti kun hän ajatteli säteilevää taivaan\nkuningatarta, asettui väliin vanha musta jumalatar. Ja hän näki hänen\ntulevan kuivettuneena ja toimeliaana vanhanapiikana ja himmentävän\nkokonaan taivaitten suuren kuningattaren, niin että hänellä ei ollut\nenää mitään madonnaa. Hän luuli, että oikea madonna oli suuttunut\nhäneen, koska hän oli uhrannut liian paljon sille toiselle, ja että\nhän nyt kätki kasvonsa ja armonsa häneltä. Tuon väärän madonnan tähden\nsyöstäisiin nyt hänen isänsä onnettomuuteen. Nyt hän ei enää saisi\npitää häntä kotonaan. Nyt ei hän koskaan saisi häneltä anteeksi. Oi\nJumala, oi Jumala!\n\nJa kaiken tämän hän sanoi Gaetanolle, joka kunnioitti Diamanten mustaa\nmadonnaa enemmän kuin mitään muuta.\n\nGaetano tuli nyt aivan lähelle donna Mikaelaa ja tämä pelkäsi, että\nhänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän sanoi hiljaisella äänellä\nikäänkuin puolustaakseen itseään. \"Minä olen mieletön. Tuska tekee\nminut mielettömäksi. En nuku koskaan.\"\n\nMutta Gaetano oli astellut aivan äänetönnä eikä ajatellut muuta kuin\nsitä, minkälainen lapsi donna Mikaela oli ja kuinka hän ei lainkaan\nymmärtänyt sovittautua elämän mukaan.\n\nJa ennenkuin Gaetano itsekään oikein tiesi, oli hän vetänyt hyvin\nlempeästi donna Mikaelan puoleensa ja suudellut häntä, koska hän oli\nsemmoinen ymmärtämätön ja neuvoton lapsi.\n\nDonna Mikaelan valtasi sellainen hämmästys, ettei hän edes ennättänyt\nestää sitä. Eikä hän huutanut eikä paennut. Hän ymmärsi heti, että\nGaetano oli suudellut häntä niinkuin suudellaan lasta. Hän kulki vain\nnopeasti edelleen ja alkoi sitten itkeä. Juuri tämä suudelma oli saanut\nhänet tuntemaan, kuinka voimaton ja hyljätty hän oli, ja kuinka hän\nkaipasi jotain, joka olisi vahva ja hyvä ja suojelisi häntä.\n\nOlihan kauheata, että vaikka hänellä oli sekä isä että mies, hän oli\nniin hyljätty, että tämän vieraan piti tuntea sääliä häntä kohtaan.\n\nKun Gaetano näki hänen vartalonsa vavahtavan äänettömistä\nnyyhkytyksistä, tunsi hän itsekin vapisevansa. Voimakas ja raju\nliikutus valtasi hänet.\n\nTaas hän tuli aivan donna Mikaelan viereen ja laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen. Ja kun hän puhui, ei hänen äänensä ollut kirkas ja\nvarma, vaan käheä ja liikutuksen tukahduttama.\n\n\"Paetkaa minun kanssani Argentiinaan, ellei madonna auta teitä!\"\n\nNyt donna Mikaela sysäsi hänet luotaan. Ja Gaetano tunsi heti, ettei\nhän enää puhunut hänelle kuten lapselle. Donna Mikaela kääntyi ja lähti\ntakaisin kaupunkiin. Gaetano ei seurannut häntä, vaan jäi seisomaan\nsiihen tielle, missä hän oli suudellut häntä, ja hänestä tuntui ettei\nhän koskaan eläissään voisi jättää sitä paikkaa. --\n\nKaksi päivää uneksi Gaetano donna Mikaelasta, mutta kolmantena hän tuli\nkesäpalatsiin puhumaan hänelle.\n\nHän tapasi donna Mikaelan kattoterassilla ja sanoi heti, että tämän\npiti paeta hänen kanssaan.\n\nHän oli ajatellut sitä siitä asti, kun he erosivat. Hän oli seisonut\ntyöhuoneessaan ja mietiskellyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja nyt hän\noli päässyt selvyyteen.\n\nDonna Mikaela oli ruusu, jonka ankara sirocco oli irti temmaissut\noksasta ja säälittä kieritellyt ilmassa, jotta se ruusu sitten saisi\nsitä paremman rauhan ja suojan sydämellä, joka häntä rakasti. Hänen\npitäisi ymmärtää, että Jumala ja kaikki pyhimykset toivoivat ja\npyysivät, että he rakastaisivat toisiaan, muutoin eivät ne suuret\nonnettomuudet olisi tuoneet donna Mikaelaa Gaetanon läheisyyteen.\nJa jos madonna kieltäytyikin auttamasta donna Mikaelaa, tapahtui\nse senvuoksi, että hän tahtoi vapauttaa hänet siitä uskollisuuden\nlupauksesta, jonka don Ferrante oli saanut. Sillä kaikki taivaassa\ntiesivät, että hän oli hänen, Gaetanon. Häntä varten hänet oli luotu,\nhäntä varten hän oli kasvanut, häntä varten hän eli. Kun Gaetano\noli suudellut häntä kuutamoisella tiellä, oli hän tuntenut olevansa\nkadotettu lapsi, joka kauan on harhaillut erämaassa ja nyt viimein\ntullut kotiportille. Hänellä ei ollut mitään, mutta hän, donna Mikaela,\noli hänen kotinsa ja kotilietensä, siinä oli se perintöosuus, jonka\nJumala oli hänelle tarkoittanut, ainoa maailmassa, mikä oli hänen.\n\nSenvuoksi Gaetano ei voinut jättää donna Mikaelaa tänne. Hänen täytyi\nlähteä mukaan, hänen täytyi, täytyi.\n\nGaetano ei lainkaan ollut polvillaan donna Mikaelan edessä. Hän puhui\nseisoaltaan, kädet nyrkissä ja silmäin leimutessa. Hän ei rukoillut\ndonna Mikaelaa, hän käski häntä lähtemään mukaan, koska hän oli\nGaetanon.\n\nEi ollut suinkaan synti viedä häntä pois, pikemminkin se oli Gaetanon\nvelvollisuus. Kuinka Mikaelan kävisi, jos Gaetano hänet jättäisi?\n\nDonna Mikaela kuunteli häntä liikahtamatta. Hän istui äänetönnä pitkän\naikaa senkin jälkeen, kun Gaetano oli lakannut puhumasta.\n\n\"Milloin matkustatte?\" kysyi hän viimein.\n\n\"Diamantesta lähden lauantaina.\"\n\n\"Ja koska lähtee laiva?\"\n\n\"Se lähtee sunnuntai-aamuna Messinasta.\"\n\nDonna Mikaela nousi ja astui pengermän portaita kohti.\n\n\"Isäni matkustaa Cataniaan lauantaina\", sanoi hän. \"Minä pyydän don\nFerrantelta, että saan saattaa hänet sinne.\" Hän astui pari porrasta\nalemmas, aivan kuin ei aikoisi enää sanoa mitään. Sitten hän pysähtyi.\n\"Jos silloin tapaatte minut Cataniassa, seuraan teitä, mihin tahdotte.\"\n\nHän kiiruhti alas portaita. Gaetano ei koettanut pidättää häntä. Tulisi\nkyllä aika, jolloin hän ei pakenisi häntä. Hän tiesi, että donna\nMikaelan täytyi ruveta häntä rakastamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko perjantai-iltapäivän donna Mikaela oli viettänyt tuomiokirkossa.\nHän oli tullut madonnan luo ja heittäytynyt epätoivoissaan maahan hänen\njalkoihinsa. \"Oi, madonna mia, madonna mia! Tuleeko minusta huomenna\nkarannut vaimo? Saavatko ihmiset tosiaankin syytä sanoa minusta vaikka\nmitä pahaa?\" Ja silloin näytti kaikki hänestä yhtä hirveältä. Häntä\nkauhistutti pakeneminen Gaetanon kanssa, mutta hän ei käsittänyt,\nkuinka hän saattaisi jäädä don Ferranten luo. Hän vihasi niin yhtä kuin\ntoistakin. Ei kumpikaan näyttänyt voivan tarjota hänelle muuta kuin\nonnettomuutta.\n\nHän näki kyllä, ettei madonna häntä auttaisi. Ja nyt hän viimein kysyi\nitseltään, eikö hän joutuisi suurempaan kurjuuteen paetessaan Gaetanon\nkanssa kuin jäädessään don Ferranten luo. Maksoiko vaivaa saattaa\nitsensä häpeään kostaakseen siten miehelleen?\n\nJa saattoiko mikään olla inhoittavampaa kuin paeta miehen kanssa, jota\nhän ei rakastanut?\n\nHän vääntelihe tuskissaan. Koko viikon oli kalvava levottomuus häntä\nahdistanut. Kauheinta oli, ettei hän koskaan voinut nukkua. Hänen\najatuksensa eivät enää olleet selviä, terveitä.\n\nYhä uudestaan ja uudestaan hän aloitti rukouksensa. Mutta sitten hän\najatteli: \"Madonna ei voi auttaa minua.\" Ja hän lakkasi heti.\n\nSilloin hän tuli ajatelleeksi entisiä surun aikoja ja hän muisti sitä\npientä kuvaa, joka kerran oli auttanut häntä, kun hän oli ollut yhtä\nsuuressa epätoivossa.\n\nHän kääntyi tulisella innolla rukouksissaan tuon pienen, köyhän lapsen\npuoleen. \"Auta minua, auta minua! Auta vanhaa isääni, ja auta minua\nitseäni, etten lankeaisi pahuuden ja koston kiusaukseen!\"\n\nKun hän tänä yönä pani maata, jatkuivat tuskat ja taistelut. \"Kunpa\nvoisin vain nukkua edes yhden ainoan tunnin\", sanoi hän, \"niin\ntietäisin, mitä tahtoisin\".\n\nGaetanon piti lähteä matkalleen varhain seuraavana aamuna. Donna\nMikaela päätti viimein mennä puhuttelemaan häntä, ennenkuin hän\nmatkusti, ja sanoa hänelle, ettei hän voinut seurata mukana. Hän ei\njaksanut kestää sitä, että häntä pidettäisiin langenneena naisena.\n\nTuskin hän oli tämän päätöksen tehnyt, kun hän nukahti. Hän ei\nherännyt, ennenkuin kello seuraavana aamuna löi kymmentä. Ja silloin\nGaetano oli jo matkustanut. Donna Mikaela ei saanutkaan sanotuksi\nhänelle, että hän oli katunut.\n\nMutta sitä hän ei ajatellutkaan. Unessa oli jotain uutta ja outoa\ntullut häneen. Hänestä tuntui, että hän yöllä oli elänyt taivaassa ja\nhengittänyt autuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikäpä pyhimys tekisi ihmisille enemmän hyötyä kuin San Pasquale?\nEiköpäs satu joskus, että ihmiset puhelevat jossain yksinäisellä\npaikalla metsissä tai vainioilla ja että he silloin joko puhuvat pahaa\njostain tai suunnittelevat jotain tyhmää? No, huomaa nyt, että juuri\nkun he paraikaa puhuvat, kuulevat he viereltään rapinaa, niin että he\nihmetellen katselevat ympärilleen, nakkasiko joku kiven heitä kohti.\nEi kannata sen enempää katsella ympärilleen. Turhaa on juosta etsimään\nkiven heittäjää. Sen lähettää San Pasquale. Yhtä varmaan kuin taivaassa\nlöytyy oikeutta, oli se San Pasquale. Hän kuuli, kuinka he puhuivat\npahaa ja heitti yhden kivistänsä varoittaakseen heitä.\n\nJa sen, jota harmittaa, kun hänen pahat juonensa häiriytyvät, ei pidä\nlohduttautua sillä, että San Pasqualen kivet pian loppuisivat. Ne\neivät suinkaan lopu. Niitä on niin paljon, että niitä riittää maailman\nviimeiseen päivään. Sillä tiedättekös, mitä San Pasquale teki, kun\nhän kulki täällä maan päällä, tiedättekö, mitä hän ajatteli enemmän\nkuin mitään muuta? San Pasquale huomasi kaikki pienet piikivet, jotka\nolivat hänen kulkemallaan tiellä, ja keräsi ne pussiinsa. Te, herra, te\nviitsitte tuskin kumartua ottamaan maasta soldoa, mutta San Pasquale\npoimi jokaisen piikiven, ja kun hän kuoli, vei hän ne kaikki mukanaan\ntaivaaseen, ja siellä hän nyt istuu ja heittelee niillä kaikkia, jotka\novat ryhtymässä johonkin sopimattomaan.\n\nMutta tämä ei suinkaan ole ainoa hyöty, mitä San Pasquale ihmisille\ntuottaa. Hänpä se juuri antaa merkin silloin, kun joku kohta joutuu\nnaimisiin tai kun joku kohta kuolee, ja hän voi antaa merkkejä\nmuullakin kuin kivillä. Randazzossa istui vanha Saraedda-äiti\ntyttärensä tautivuoteen ääressä ja nukahti siihen. Mutta tytär makasi\ntiedotonna ja oli kuolemaisillaan eikä kukaan voinut ilmoittaa\npapeille. Miten heräsi äiti ajoissa? Miten hän heräsi, jotta saattoi\nlähettää miehensä pappilaan? Ei mistään muusta kuin siitä, että tuoli\nalkoi keinua edestakaisin ja natista ja narista, kunnes hän heräsi.\nJa sen teki San Pasquale. Kukapa muu kuin San Pasquale ajattelisi\nsemmoista?\n\nVielä on kerrottava yksi seikka San Pasqualesta. Tre Castagnissa eli\npitkä Kristofero. Ei hän ollut mikään huono ihminen, mutta hänellä oli\npaha tapa. Hän ei voinut avata suutaan kiroomatta. Hän ei voinut sanoa\nkahta sanaa, ellei toinen niistä ollut kirous. Ja luuletteko, että\nvähääkään auttoi, vaikka vaimo ja naapurit kuinka varoittivat häntä?\nMutta sänkynsä yläpuolella oli hänellä pieni taulu, joka esitti San\nPasqualea, ja sen pienen kuvan onnistui auttaa häntä. Joka yö se heilui\nedestakaisin kehyksissään, heilui kovaa tai hiljaa, aina sen mukaan,\nkuinka hän oli päivällä kironnut. Ja mies huomasi, ettei hän saattaisi\nnukkua yhtenäkään yönä, ennenkuin lakkaisi kiroamasta.\n\nDiamanteen on San Pasqualelle rakennettu kirkko Porta Etnean\nulkopuolelle, vähän matkaa alaspäin vuorenrinnettä. Se on peräti pieni\nja halpa, mutta sen valkeat seinät ja punainen kupooli peittyvät\nsomasti mantelipuitten keskelle.\n\nSenvuoksi, kohta kun mantelipuut keväällä ovat kukassa, on San\nPasqualen kirkko Diamanten kaunein. Sillä sen yli kaareutuvat kukkivat\noksat täpötäynnään valkeita, kimmeltäviä kukkia kuin loistavin puku.\n\nSan Pasqualen kirkko on hyvin onneton ja hyljätty, sillä siellä ei\nenää koskaan voida pitää jumalanpalvelusta. Kun näet garibaldilaiset,\njotka vapauttivat Sisilian, tulivat Diamanteen, majoittuivat he San\nPasqualeen ja franciskaniluostariin, joka on kirkon vieressä. Ja itse\nkirkkoonkin he veivät järjettömiä luontokappaleita ja pitivät siellä\nniin hurjaa elämää naisten kanssa ja soiton remutessa, että sitä on\nsiitä saakka pidetty häväistynä ja saastutettuna eikä sitä ole koskaan\nenää voitu avata jumalanpalvelusta varten.\n\nSen vuoksi muukalaiset ja ylhäinen väki huomaavat San Pasqualen vain\nsilloin, kun mantelipuut ovat kukassa. Sillä vaikka koko Etnan rinne\nsilloin onkin valkeanaan mantelinkukkia, seisovat kumminkin suurimmat\nja komeimmat puut vanhan, aution kirkon ympärillä.\n\nMutta Diamanten köyhä kansa käy San Pasqualessa läpi koko vuoden. Sillä\nvaikka kirkko aina onkin suljettuna, mennään sinne kuitenkin anomaan\nneuvoa pyhimykseltä. San Pasqualen kuva on juuri sisäänkäytävän suussa\nsuuren kivikatoksen alla, ja sen puoleen käännytään, kun tahdotaan\nkysellä jotain tulevaisuudesta. Ei kukaan ennusta tulevaisuutta\nparemmin kuin San Pasquale.\n\nNyt sattui, että juuri sinä aamuna kun Gaetano lähti Diamantesta,\nolivat pilvet syöksyneet alas Etnalta, niin tiheinä kuin ne olisivat\nolleet tomua, joka nousee lukemattomien sotajoukkojen jaloista, ja ne\ntäyttivät koko ilman kuin mustasiipiset lohikäärmeet ja ne syöksivät\nsadetta ja purskuttivat sumua ja pimeyttä. Ja ilma Diamantessa tuli\nniin sakeaksi, ettei voinut nähdä toiselle puolen katua. Sumu kasteli\nkaiken, lattia oli yhtä märkä kuin kattokin, pihtipielet tihkuivat,\nportaitten käsipuut helmeilivät pisaroita, sumu värisi etehisissä ja\nhuoneissa, niin että olisi voinut luulla niitten olevan täynnä savua.\n\nMutta juuri tänä aamuna aikaiseen, ennen sateen alkamista, lähti\nCataniasta muuan rikas englantilaisnainen suurissa matkavaunuissaan\ntehdäkseen kierroksen ympäri Etnan. Mutta kun hän oli ajanut muutamia\ntunteja, alkoi hirmuinen sade, ja kaikki kietoutui sumuun. Koska hän\nei tahtonut jättää näkemättä niitä ihania seutuja, joitten kautta hän\nmatkusti, päätti hän ajaa lähimpään kaupunkiin ja viipyä siellä, kunnes\nrajuilma menisi ohi. Mutta se kaupunki oli juuri Diamante.\n\nTämä englantilaisnainen oli muuan miss Tottenham ja hän se juuri\nCataniassa oli muuttanut asumaan palozzo Palmeriin. Kaiken sen joukossa\nmitä hän kuljetti mukanaan matkakirstuissaan, oli se Kristuksenkuva,\njota donna Mikaela edellisenä iltana avukseen oli huutanut. Sillä tätä\nkuvaa, joka nyt jo oli vanha ja huonosti pidetty, englantilaisnainen\nkuljetti aina mukanaan muistona vanhasta ystävästä, joka oli\nlahjoittanut hänelle rikkautensa.\n\nMutta olisi voinut luulla, että San Pasquale tiesi, mikä suuri\nihmeittentekijä kuva oli, sillä hän näytti tahtovan tervehtiä tulijaa.\nSamalla hetkellä, kun miss Tottenhamin vaunut ajoivat sisään Porta\nEtneasta, San Pasqualen kirkonkellot alkoivat soida.\n\nJa ne soivat sitten koko päivän aivan itsestään.\n\nSan Pasqualen kellot eivät ole paljoa suuremmat kuin ne, joita\nkartanoissa käytetään kutsumaan kotiin työväkeä, ja sellaisina ne\nriippuvat pienen katoksen alla kirkon ulkopuolella, ja niitä soitetaan\nvetämällä nuorasta, joka kulkee pitkin kirkon seinää.\n\nEi ole suinkaan raskasta saada kelloja soimaan, mutta eivät ne sentään\nniin kevyitä ole, että ne voisivat heilua aivan itsestään. Se, joka\non nähnyt franciskaniluostarin vanhan Fra Felicen panevan jalkansa\nnuorasilmukkaan ja alkavan polkea, käsittää kyllä, etteivät kellot voi\nruveta soimaan omasta voimastaan.\n\nMutta niin ne juuri tekivät tänä aamuna. Nuora oli tiukasti sidottu\nseinäkoukkuun eikä kukaan sitä liikuttanut. Eikä kukaan ollut ryöminyt\nkatolle panemaan niitä liikkeeseen. Nähtiin selvästi, kuinka kellot\nheiluivat edestakaisin ja kuinka kielet löivät malmilaitaan. Ei voitu\nselittää, kuinka ne olivat alkaneet liikkua.\n\nKun donna Mikaela heräsi, olivat kellot jo soimassa ja hän makasi\nkauan hiljaa ja kuunteli kuuntelemistaan. Hän ei ollut koskaan kuullut\nmitään kauniimpaa. Hän ei tiennyt, että tämä oli mikään ihme, mutta hän\nmakasi ajatellen, että tämä oli ihanaa. Hän mietti ihmeissään, voivatko\ntavalliset malmikellot tosiaankin soida sillä tavalla.\n\nEikähän voikaan tietää, minkälainen malmi sinä päivänä soi San\nPasqualen kelloissa.\n\nDonna Mikaelasta tuntui, kuin kellot sanoisivat hänelle, että nyt\nhänen piti olla iloinen, nyt hänen piti elää ja rakastaa, nyt häntä\nodotti jokin suuri ja kaunis, nyt hän ei enää koskaan saanut katua eikä\nkoskaan olla surullinen.\n\nSilloin hänen sydämensä hypähti kuin ylväässä tahdissa ja hän astui\njuhlallisesti erääseen suureen linnaan. Ja kelle saattoi tämä linna\nkuulua, kuka muu voi olla niin ihanan paikan omistaja kuin rakkaus?\n\nNyt sitä ei voi enää salata: kun donna Mikaela heräsi, tunsi hän\nrakastavansa Gaetanoa eikä toivonut mitään parempaa kuin saada paeta\nhänen kanssaan.\n\nJa kun donna Mikaela aukaisi ikkunaluukun ja näki harmaan aamun, heitti\nhän sormisuukon ja kuiskasi: \"Oi aamu, sinä alat päivän, jolloin minä\nsaan matkustaa, ja sinä olet kaunein aamu, mitä koskaan olen nähnyt, ja\nniin harmaa kuin oletkin, tahtoisin hyväillä ja suudella sinua.\"\n\nMutta kelloista hän kuitenkin enimmän piti.\n\nSiitä ehkä voikin päättää, että hänen rakkautensa oli voimakas,\nsillä kaikkia muita kiusoittivat nuo kellot, jotka eivät näyttäneet\naikovankaan lakata soimasta. Ei kukaan välittänyt niistä ensimäisen\npuolentunnin kuluessa. Silloin tuskin kuultiinkaan mitään soittoa,\nmutta toisen ja kolmannen...\n\nÄlköön kukaan luulko, etteivät San Pasqualen kellot saaneet ääntään\nkuuluviin. Niissä on aina kova kaiku ja nyt tuntui niitten ääni yhä\nvain kasvavan. Pian kuului siltä, ettei ylhäällä sumussa ollut mitään\nmuuta kuin kelloja. Koko taivas tuntui riippuvan niitä täynnään,\nvaikkei niitä voinut nähdä pilvien tähden.\n\nKun donna Elisa ensin kuuli tuon kaiun, luuli hän San Giuseppen pienen\nkellon soivan ja sitten itse tuomiokirkon kellon. Senjälkeen hän oli\nkuulevinaan dominikaniluostarin kellon yhtyvän joukkoon, ja viimein hän\ntiesi varmasti, että kaikki kaupungin kellot soivat soimistaan, minkä\njaksoivat, kaikki viiden luostarin ja seitsemän kirkon kellot. Hän oli\ntuntevinaan ne kaikki, kunnes hän viimein kysyi ja sai tietää, että\nainoastaan San Pasqualen pienet kellot soivat.\n\nEnsimäisinä tunteina, kun ei vielä yleisesti tiedetty, että kellot\nsoivat aivan itsestään, huomattiin vain, että sadepisarat putoilivat\nkellonsoiton tahdissa ja että kaikki, jotka puhuivat, saivat ääneensä\nvahvan malmisoinnun. Huomattiin myöskin, että oli mahdotonta soittaa\nmandolinia tai kitaraa, sillä kellojen kaiku sekoittui musiikkiin\nja teki sen korviahuumaavaksi, eikä myöskään saattanut lukea, sillä\nkirjaimet hyppelivät edestakaisin kuin kehonkielet, ja sanat olivat\nsaaneet äänen ja lukivat itsensä aivan kuuluvasti.\n\nPian eivät ihmiset voineet katsella kukkia, jotka nuokkuivat pitkissä\nvarsissaan, sillä heistä tuntui, että ne heiluivat edestakaisin. Ja he\nvalittivat, että niihin oli tullut ääntä tuoksun sijasta.\n\nMutta toiset väittivät, että sumukin, joka ilmassa leijaili, häilyi\nkellonsoiton tahdissa, ja he sanoivat, että kaikki seinäkellojen\nheilurit liikkuivat sen mukaan ja että kaikki, jotka kulkivat ulkona\nsateessa, koettivat tehdä samoin.\n\nJa tällaista oli silloin, kun kellot olivat soineet vasta pari tuntia\nja kun ihmiset vielä nauroivat niille.\n\nMutta kolmantena tuntina tuntui kellojen kaiku yhä kovenevan, ja\nsilloin tukkivat muutamat pumpulia korviinsa ja toiset peittäytyivät\ntyynyihin. Mutta yhtä selvään tuntui, kuinka ilma tärisi\nkellonlyönneistä ja ihmiset olivat tuntevinaan, että kaikki liikkui\ntahdissa. Ja ne, jotka pakenivat ylös pimeään ullakkoon, huomasivat\nkellojen äänen siellä olevan niin kirkkaan ja heleän, kuin se tulisi\ntaivaasta, ja ne, jotka pakenivat kellariin, kuulivat sen siellä niin\nvoimakkaana ja kumeana, kuin San Pasqualen kirkko olisi ollut maan alla.\n\nJa kaikki ihmiset Diamantessa alkoivat joutua kauhuihinsa, paitsi donna\nMikaela, jota rakkaus suojeli kaikesta pelosta.\n\nNyt ruvettiin ajattelemaan, että jotain sen täytyi merkitä, koskapa\njuuri San Pasqualen kellot soivat. Ja kukin kyseli itseltään, mitä\npyhimys ennusti. Jokaisella oli oma pelkonsa ja jokainen luuli, että\nSan Pasquale ennusti juuri hänelle sitä, mitä hän kaikkein vähimmän\ntoivoi. Ja kullakin oli omallatunnollaan joku synti ja hän luuli nyt,\nettä San Pasquale soitti juuri siitä hänelle rangaistusta.\n\nMutta päivällisaikaan, kun kellojen kaiku yhä jatkui, tiedettiin\nvarmasti, että San Pasqualen soitto ennusti Diamantelle hirmuista\nonnettomuutta. Ei saattaisi odottaa vähempää, kuin että kaikki ihmiset\nkuolisivat vuoden kuluessa.\n\nJa kaunis Giannita tuli peloissaan ja itkien donna Mikaelan luo ja\nvalitti sitä, että juuri San Pasquale soitti. \"Oi Jumala, kunpa se\nolisi ollut joku muu kuin San Pasquale!\"\n\n\"Hän näkee sieltä, että meille tapahtuu jotain kauheata\", sanoi\nGiannita. \"Sumu ei estä häntä näkemästä niin kauas kuin hän tahtoo. Hän\nnäkee, että mereltä lähestyy vihollislaivasto. Hän näkee, että Etnasta\nnousee tuhkapilvi, joka sataa meidän päällemme ja hautaa meidät.\"\n\nMutta donna Mikaela hymyili ja arveli, että hän kyllä tiesi, mitä San\nPasquale ajatteli. \"Se on surusoitto kauniille mantelinkukille, jotka\nsade nyt hävittää\", sanoi hän Giannitalle.\n\nHän ei antanut minkään säikyttää itseään, sillä hän uskoi, että kellot\nsoittivat vain hänelle. Ne tuudittivat hänet unelmiin. Hän istui aivan\näänetönnä musiikkisalissa ja antoi ilon vallita sydämessään. Mutta koko\nmaailma hänen ympärillään oli vain pelkoa ja levottomuutta ja tuskaa.\n\nNyt ei kukaan enää voinut istua hiljaa työssään. Ei voitu ajatella\nmuuta kuin sitä suurta onnettomuutta, jota San Pasquale ennusti.\n\nKerjäläisille ruvettiin antamaan niin paljon lahjoja, etteivät ne\nkoskaan olleet saaneet enempää, mutta kerjäläiset eivät tulleet\niloisiksi, sillä he eivät luulleet saavansa elää huomista päivää.\nJa papit eivät suinkaan voineet iloita, vaikka he saivat niin monta\nrippilasta, että heidän täytyi istua rippituolissa koko päivä, ja\nvaikka lahja lahjan perästä ladottiin pyhimysten alttareille.\n\nEikä edes Vincenzo da Lozzo, kirjeittenkirjoittaja, iloinnut tästä\npäivästä, vaikka hänen kirjoituspöytänsä raatihuoneen parvekkeella\naivan piiritettiin, ja hänelle olisi kernaasti maksettu soldo sanalta,\nkun vain tänä viimeisenä päivänä olisi saatu kirjoitetuksi joku\njäähyväissana rakkaille poissaoleville.\n\nOli aivan mahdotonta pitää tänä päivänä koulua, sillä lapset itkivät\nkoko ajan. Mutta päivällisaikaan tulivat äidit, kauhusta kalpein\nkasvoin, ja veivät pienokaiset mukaansa kotiin, jotta edes oltaisiin\nyhdessä, jos jotain tapahtuisi.\n\nSamoin oli kaikilla räätälien ja suutarien oppipojilla vapaapäivä.\nMutta poika-parat eivät uskaltaneet nauttia siitä, vaan istuivat\nkernaammin paikoillaan työhuoneessa ja odottivat.\n\nJa soittoa jatkui yhä iltapäivälläkin.\n\nSilloin nousi palazzo Geracin portinvahti, -- palatsissa ei enää\nasu muita kuin kerjäläisiä, -- joka itsekin on kerjäläinen ja käy\npuettuna mitä kurjimpiin ryysyihin, ja veti päälleen vaalean vihreän\nsamettilivrean, jota hän käytti vain pyhimysjuhlissa ja kuninkaan\nsyntymäpäivänä. Ja jokainen, joka näki hänen tuossa komeudessa\nistuvan porttikäytävässään, tunsi pelon viiltävän sydäntään, sillä\nnyt ymmärrettiin, ettei ukko odottanut minkään pienemmän herran kuin\nperikadon saapuvan siitä portista, jota hän vartioitsi.\n\nIhmiset säikyttivät toisiaan aivan kauheasti.\n\nTuolla kulki talosta taloon Torino-raukka, joka kerran oli ollut\nvarakas mies, ja huusi, että nyt oli tullut aika, jolloin kaikki,\njotka olivat häntä pettäneet ja hänet köyhdyttäneet, saisivat\nrangaistuksensa. Hän meni kaikkiin pikku puoteihin corson varrella ja\nlöi nyrkin tiskiin ja lupasi, että nyt saisivat kaikki kaupungissa\ntuomionsa, koska olivat olleet mukana häntä pettämässä.\n\nJa yhtä säikyttävää oli se, mitä saatiin kuulla \"Europan kahvilan\"\npelaajajoukkiosta. Siellä olivat samat neljä peluria istuneet vuoden\ntoisensa jälkeen pelipöydässä, eikä oltu koskaan ajateltukaan, että\nhe voisivat tehdä mitään muuta. Mutta nyt he heittivät äkkiä kortit\nkäsistään ja lupasivat toisilleen, että jos he elävänä pääsisivät tämän\npäivän kauhuista, he eivät enää koskaan niitä liikuttaisi.\n\nDonna Elisan puoti oli täpösen täynnä ihmisiä, ja taivuttaakseen\npyhimyksiä ja kääntääkseen pois uhkaavan vaaran he ostivat kaikki\npyhät esineet, mitä hänellä oli myydä. Mutta donna Elisa ajatteli vain\nGaetanoa, joka oli poissa, ja hän luuli San Pasqualen ennustavan, että\nGaetano joutuisi matkalla perikatoon. Eikä hän iloinnut yhtään niistä\nkaikista rahoista, joita hän ansaitsi.\n\nMutta kun San Pasqualen kellot yhä soivat koko iltapäivän, jaksettiin\ntuskin elää.\n\nSillä nyt tiedettiin, että ne ennustivat maanjäristystä ja että koko\nDiamante menisi raunioiksi.\n\nKujilla, missä talotkin näyttivät pelkäävän maanjäristystä ja\nahdistuvan yhteen tukemaan toisiaan, ihmiset siirsivät kadulle\nsateeseen viheliäiset huonekalunsa ja pingoittivat niitten yli katoksi\nsänkypeitteitä. Ja he kantoivat kadulle pienet lapsensakin kehtoineen\nja käänsivät laatikoita niitten päälle.\n\nSateesta huolimatta oli corsolla kumminkin sellainen tungos, että\nsiellä tuskin pääsi tunkeutumaan eteenpäin. Sillä kaikki tahtoivat\nkulkea Porta Etnean kautta nähdäkseen, kuinka kellot heilumistaan\nheiluivat ja ollakseen varmoja siitä, ettei kukaan liikuttanut nuoraa,\nvaan että se oli tiukasti sidottu kiinni. Ja kaikki, jotka tulivat\nsinne, lankesivat polvilleen tielle, missä vesi vuosi virtanaan ja rapa\noli pohjaton.\n\nSan Pasqualen kirkon ovet olivat kiinni kuten aina, mutta ulkopuolella\nkierteli vanha harmaaveli Fra Felice rukoilijoitten keskellä kädessään\nmessinkilautanen ja otti vastaan lahjoja.\n\nVuoron perään kulkivat säikähtyneet ihmiset San Pasqualen kuvan luo\nkivikatoksen alle ja suutelivat hänen kättään. Muuan vanha vaimo tuli\nkantaen varovasti jotain, jota hän suojeli vihreän sateenvarjonsa\nalla. Se oli lasillinen vettä ja öljyä, jossa keinui pieni lampunsydän\nheikosti palaen. Sen hän asetti kuvan jalkain juureen ja kävi sitten\npolvilleen sen eteen.\n\nVaikka monet ajattelivatkin, että pitäisi koettaa sitoa kellot kiinni,\nei kukaan uskaltanut ehdoittaa sitä. Sillä ei uskallettu vaijentaa\nJumalan ääntä.\n\nEi kukaan olisi myöskään tohtinut sanoa, että tämä saattoi olla vain\nFra Felicen keksintöä, jotta hän saisi rahoja kokoon. Fra Feliceä\nrakastettiin. Sille olisi käynyt huonosti, joka olisi tällaista sanonut.\n\nDonna Mikaelakin tuli San Pasqualen luo, ja hänellä oli isänsä\nmukanaan. Hän kulki sinne pää pystyssä ja aivan pelotta. Hän tuli\nkiittämään San Pasqualea, joka soitti hänen sieluunsa sen suuren\nrakkauden. \"Tänä päivänä alkaa elämäni\", sanoi hän itsekseen.\n\nEi don Ferrantekaan näyttänyt pelkäävän, mutta katkera ja pahalla\ntuulella hän oli. Sillä asianlaita oli se, että kaikkien piti käydä\nhänen puodissaan sanomassa hänelle, mitä he ajattelivat ja kuulemassa\nhänen arveluaan, koska hän oli yksi Alagonista, jotka niin monta vuotta\nolivat johtaneet kaupunkia.\n\nKoko päivän tuli kauhistuneita, vapisevia ihmisiä hänen puotiinsa. Ja\nne astuivat kaikki hänen luokseen ja sanoivat: \"Tämähän on hirmuista\nkellonsoittoa, don Ferrante. Kuinkahan meille käy, don Ferrante?\"\n\nTuskin ainoakaan kaupungin asukkaista jätti pistäytymättä don Ferranten\npuodissa kysymässä; neuvoa häneltä. Koko ajan kun soittoa kesti,\nseisoivat ne tiskin yli kumartuneina ostamatta ainoallakaan soldolla.\n\nUgo Favarakin, luulosairas asianajaja, tuli puotiin ja kävi istumaan\ntiskin taakse. Ja koko päivän näki don Ferrante hänen istuvan siinä,\naivan kalmankalpeana, aivan liikkumatta, kärsien kuulumattomia tuskia\nsanaakaan sanomatta.\n\nMutta joka viides minuutti hyökkäsi sisään Torino il-Martello ja löi\nnyrkin tiskiin ja sanoi, että nyt oli tullut se hetki, jolloin don\nFerrante saisi rangaistuksensa.\n\nDon Ferrante oli luja mies, mutta hän ei voinut välttää kellojensoiton\nvaikutusta enempää kuin kukaan muukaan. Ja mitä kauemmin hän\nsitä kuunteli, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, miksi kaikki\nihmiset syöksyivät juuri häiden puotiinsa. Tuntui siltä, kuin ne\ntarkoittaisivat jotain erikoista, ikäänkuin ne tahtoisivat tehdä hänet\nvastuunalaiseksi soitosta ja siitä pahasta, jota se ennusti.\n\nHän ei ollut sanonut sitä kenellekään, mutta hänen emäntänsä sen\nkai oli levittänyt. Hän alkoi uskoa, että kaikki ajattelivat samaa,\nvaikkeivät uskaltaneet sitä sanoa. Hän ajatteli, että asianajaja istui\nodottamassa, että hän antaisi perään. Hän luuli, että koko kaupunki\ntuli katsomaan, uskaltaisiko hän todellakin lähettää pois appensa.\n\nDonna Elisa, jolla oli niin paljon työtä omassa puodissaan, ettei hän\nitse voinut tulla, lähetteli lakkaamatta vanhan Pacifican kysymään\nhäneltä, mitä hän ajatteli kellonsoitosta. Ja kirkkoherrakin tuli\nhetkeksi puotiin ja sanoi kuten kaikki muutkin: \"Oletteko koskaan\nkuullut tällaista hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante?\"\n\nJa don Ferrante olisi tahtonut tietää, tulivatko asianajaja ja don\nMatteo ja kaikki muut tosiaankin vain soimaamaan häntä siitä, että hän\naikoi lähettää pois cavaliere Palmerin.\n\nVeri alkoi jyskyttää ohimoissa. Huone pyöri välistä hänen silmissään.\nJa yhtämittaa tuli aina joku kysymään: \"Oletteko kuullut tällaista\nhirmuista kellonsoittoa?\"\n\nMutta se, joka ei lainkaan tullut kysymään, oli donna Mikaela. Eihän\nhän voinut tulla, koskei hän tuntenut mitään pelkoa. Hän oli vain\nihastunut ja ylpeä siitä, että nyt oli tullut se mahtava tunne, joka\ntäyttäisi koko hänen elämänsä. \"Saan elää suurta ja voimakasta elämää\",\nsanoi hän. Ja häntä kauhistutti se, että hän tähän asti oli ollut vain\nlapsi.\n\nHänen piti matkustaa postivaunuissa, jotka kulkivat Diamanten läpi\nkello kymmenen illalla. Kun kello läheni neljää, ajatteli hän, että\nhänen nyt täytyi ilmoittaa asia isälleen ja ruveta panemaan kokoon\nhänen tavaroitaan.\n\nMutta ei tämäkään tuntunut hänestä vaikealta. Hänen isänsä tulisi pian\nperästä Argentiinaan. Hän pyytäisi häntä odottamaan kärsivällisesti\nmuutamia kuukausia, kunnes he saisivat järjestykseen kodin, mihin\nkutsua hänet. Ja hän tiesi varmaan, että hänen isänsä kernaasti soisi\nhänen matkustavan pois don Ferranten luota.\n\nHän kulki suloisessa hurmauksessa. Ei ollut olemassa mitään, jota\nolisi voinut pitää hirmuisena. Ei ollut olemassa mitään häpeää, mitään\nvaaraa, ei, ei mitään.\n\nHän odotti vain saavansa kuulla postivaunujen ratinan.\n\nSilloin hän kuuli ääniä portailta, jotka johtivat pihasta toiseen\nkerrokseen. Hän kuuli raskaitten jalkojen tömistävän. Hän näki ihmisten\nastuvan avoimessa pylväskäytävässä, joka kiersi ympäri talon ja jota\ntäytyi kulkea, päästäkseen huoneisiin. Hän näki, että ne kantoivat\nkeskellään jotain raskasta, mutta hän ei voinut saada selvää, mitä se\noli, sillä väkeä oli niin paljon.\n\nKalpea asianajaja kulki etunenässä. Hän tuli kertomaan donna\nMikaelalle, että don Ferrante oli ruvennut ajamaan Torinoa ulos\npuodista, mutta silloin Torino oli iskenyt häntä puukolla. Ei se\nollut mitään vaarallista. Hänen haavansa oli jo sidottu ja paranisi\nneljässätoista päivässä.\n\nDon Ferrante kannettiin nyt sisään, ja hänen katseensa harhaili\nympäri huonetta, ei donna Mikaelaa, vaan cavaliere Palmeria etsien.\nKun hän näki hänet, ilmoitti hän vaimolleen sanaakaan sanomatta, vain\nmuutamalla käden liikkeellä, ettei cavaliere Palmerin koskaan tarvinnut\nlähteä hänen talostaan, ei koskaan, ei koskaan.\n\nSilloin donna Mikaela painoi kädet silmilleen. Oi, mitä, hänen isänsä\nei matkustaisikaan! Hän itsekin oli pelastettu. Ihmeen kautta hän oli\nsaanut avun!\n\nOi, nyt hänen täytyi olla iloinen, olla tyytyväinen! Mutta hän ei\nollut. Hän tunsi hirveintä tuskaa.\n\nHän ei päässytkään matkustamaan. Hänen isänsä saisi jäädä tänne,\nja silloin pitäisi hänen olla uskollinen don Ferrantelle. Hän sai\ntaistella ymmärtääkseen. Niin se oli. Hän ei voinut matkustaa.\n\nHän koetti selittää asiaa jollain toisella tavalla. Ehkäpä tämä oli\nväärä johtopäätös. Hän oli mennyt niin sekaisin. Ei, ei, niin se oli,\nhän ei voinut.\n\nHäntä niin suunnattomasti väsytti. Hänhän oli matkustanut yhtä\nmittaa koko päivän. Hän oli ollut jo pitkän matkan päässä. Eikä hän\nnyt koskaan pääsisikään perille. Hän vaipui aivan lamaan. Hän oli\nhuumauksissa ja voimatonna. Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin levätä\nsen loppumattoman matkan jälkeen, jonka hän oli suorittanut. Mutta eipä\nhän kai saisi sitä koskaan loppuun suoritetuksi. Hän alkoi itkeä sitä,\nettei milloinkaan pääsisi perille. Koko elämänsä hän saisi matkustaa ja\nmatkustaa eikä koskaan perille pääsisi.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nKAKSI CANZONIA.\n\n\nSeuraavana aamuna San Pasqualen kellojen soimisesta donna Elisa istui\npuodissaan ja laski rahoja. Edellisenä päivänä, kun kaikki ihmiset\nolivat olleet peloissaan, olivat tavarat menneet uskomattomalla\nvauhdilla kaupaksi, ja kun hän tänä aamuna oli astunut puotiin, oli\nhän ensin melkein säikähtänyt. Sillä koko puoti oli autio ja tyhjä,\nmedaljongit olivat poissa, vahakynttilät olivat poissa ja samoin kaikki\nsuuret rukousnauhakimput. Kaikki Gaetanon kauniit pyhimyskuvat oli\notettu alas hyllyiltä ja myyty, ja donna Elisaa oikein suretti, kun hän\nei enää nähnyt ympärillään suurta pyhien miesten ja naisten joukkoa.\n\nSilloin hän veti auki rahalaatikon ja se oli niin täysi, että hän\ntuskin jaksoi vetää sen. Ja kun hän laski rahojansa, itki hän, aivan\nkuin ne kaikki olisivat olleet väärennettyjä. Sillä mitäpä hyödytti\nhäntä kaikkien noitten likaisten liiranseteleitten ja noitten suurien\npronssilanttien omistaminen, nyt kun hän oli kadottanut Gaetanon!\n\nOi, hän ajatteli, että jos Gaetano olisi viipynyt kotona vielä\npäivänkään, ei hänen olisi tarvinnut matkustaa, sillä nyt oli rahoja\nyllin kyllin.\n\nSiinä istuessaan hän kuuli postivaunujen pysähtyvän portin edustalle.\nMutta hän ei edes nostanut silmiään, hän ei välittänyt siitä, mitä\ntapahtui, kun kerran Gaetano oli poissa. Silloin ovi avattiin ja kello\nsoi hirveästi. Hän vain itki ja laski rahojaan. Joku sanoi: \"Donna\nElisa, donna Elisa!\" Ja siinä oli Gaetano.\n\n\"Mutta Herra Jumala, kuinka sinä olet kotona?\" huusi donna Elisa.\n-- \"Sinähän olet myynyt kaikki kuvasi. Minun täytyi tulla kotiin\nleikkaamaan sinulle uusia.\" -- \"Mutta mistä sinä olet saanut sen\ntietää?\" -- \"Olin postivaunua vastassa kello kaksi yöllä. Rosa Alfari\ntuli siinä ja kertoi minulle kaikki.\" -- \"Olipa hyvä, että menit posti\nvaunua vastaan! Olipa hyvä, että päähäsi pälkähti mennä postivaunua\nvastaan!\" -- \"Niin, eikös ollutkin hyvä!\" sanoi Gaetano.\n\nJa vajaan puolentunnin kuluttua Gaetano seisoi taas työhuoneessaan, ja\ndonna Elisa, jolla ei ollut yhtään mitään tehtävää tyhjässä puodissaan,\ntuli vähä väliä työhuoneen ovelle häntä katsomaan. Oi, oliko hän\ntosiaankin siellä leikkaamassa pyhimystenkuvia? Donna Elisa ei voinut\npäästää viittä minuuttia vierähtämään pistäytymättä häntä katsomassa.\n\nMutta kun donna Mikaela kuuli, että Gaetano oli palannut, ei hän\ntuntenut mitään iloa, pikemminkin vihaa ja epätoivoa. Sillä hän\npelkäsi, että Gaetano tulisi kiusaajana houkuttelemaan häntä.\n\nDonna Mikaela oli kuullut, että muuan rikas englantilaisnainen oli\ntullut Diamanteen sinä päivänä, kun kellot soivat. Häntä liikutti\nsyvästi, kun hän sai tietää, että tulija oli juuri sen Kristuksenkuvan\nomistaja. Pieni Kristuslapsi oli siis tullut, kohta kun hän oli häntä\navuksi huutanut! Sade ja kellonsoitto olivat hänen työtään!\n\nHän koetti nyt ilahduttaa sydäntään ajattelemalla, että hänen tähtensä\noli tapahtunut ihme. Täytyihän sen, että hän tunsi olevansa Jumalan\narmon ympäröimä, olla hänelle paljon suuremmanarvoista kuin kaikki\nmaallinen onni ja rakkaus. Hän ei tahtonut päästää minkään maallisen\nraastamaan itseään pois tästä Jumalan siunaamasta hurmauksesta.\n\nMutta kun hän kohtasi Gaetanon kadulla, katsoi tämä tuskin häneen,\nja kun hän tapasi hänet donna Elisan luona, ei hän tarttunut hänen\nkäteensä eikä edes puhutellut häntä.\n\nSillä vaikka Gaetano oli tullutkin kotiin sentähden, että hänestä\noli liian raskasta matkustaa ilman donna Mikaelaa, ei hän totisesti\nvähääkään tahtonut kiusata ja houkutella häntä. Hän näki, että donna\nMikaela oli pyhimysten suojeluksessa, hän piti häntä niin pyhänä, että\ntuskin uskalsi uneksia hänestä.\n\nGaetano tahtoi olla hänen läheisyydessään, ei rakastaakseen häntä,\nmutta senvuoksi, että hän luuli donna Mikaelan elämän piankin loistavan\npyhistä töistä. Gaetano ikävöi ihmeitä, niinkuin puutarhanhoitaja\nikävöi kevään ensimäistä ruusua.\n\nMutta kun viikot kuluivat, eikä Gaetano koskaan koettanut lähestyä\ndonna Mikaelaa, alkoi tämä epäillä ja arvella, ettei hän lainkaan ollut\nrakastanutkaan häntä. Hän sanoi itselleen, että Gaetano oli houkutellut\nhäneltä pakenemislupauksen vain näyttääkseen hänelle, että madonna voi\ntehdä ihmeen.\n\nMutta jos asia oli niin, ei donna Mikaela ymmärtänyt, miksei Gaetano\njatkanut matkaa, vaan kääntyi takaisin.\n\nTämä teki hänet levottomaksi. Hän ei luullut voivansa hallita\nrakkauttaan, ellei tietäisi, rakastiko Gaetano häntä. Hän punnitsi\npuoleen ja toiseen ja tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, ettei\nGaetano koskaan ollut rakastanut häntä.\n\nTällaista ajatellessaan oli donna Mikaelan täytynyt istua pitämässä\nseuraa don Ferrantelle. Tämä oli maannut kauan sairaana. Hän oli saanut\npari halvauskohtausta ja oli noussut tautivuoteesta murtuneena miehenä.\nHänestä oli äkkiä tullut vanha ja tylsä ja arka, niin ettei hän koskaan\nuskaltanut olla yksinään. Hän ei enää seisonut puodissaan, hän oli joka\nsuhteessa toinen ihminen.\n\nHäneen oli tarttunut suuri halu esiintyä ylhäisenä ja loistavana.\nNäytti siltä, kuin don Ferrante-parka olisi tullut suuruudenhulluksi.\n\nDonna Mikaela oli hyvin hyvä hänelle ja istui tunnittain\nlörpöttelemässä hänen kanssaan.\n\n\"Kukahan se mahtoi olla\", oli hänellä tapana sanoa, \"joka kerran seisoi\ntorilla sulkahatussa ja nyöritakissa ja miekka kupeella ja joka soitti\nniin, että sanottiin, että hänen soittonsa oli kohottavaa kuin Etna ja\nmahtavaa kuin meri? Ja kuka se näki köyhän, mustapukuisen signorinan,\njoka ei uskaltanut näyttää kasvojaan ihmisille, ja meni hänen luokseen\nja tarjosi hänelle käsivartensa? Kukahan se mahtoi olla? Voikohan se\nolla don Ferrante, joka koko viikon seisoi rihkamapuodissaan suippo\nlakki päässä ja lyhyt nuttu yllä? Ei, se on mahdotonta. Ei kai vanha\nkauppias saattanut tehdä sellaista?\"\n\nDon Ferrante nauroi. Juuri näin hän tahtoi vaimonsa puhelevan hänelle.\nDonna Mikaelan piti myöskin sanoa hänelle, mitenkä kävisi, kun\ndon Ferrante tulisi hoviin. Näin sanoisi kuningas ja näin sanoisi\nkuningatar. \"Vanhat Alagonathan ovat taas heränneet henkiin\",\nsanottaisiin hovissa. Ja kuka on kohottanut suvun? Ihmetellään ja\nihmetellään. Onko tuo don Ferrante, joka on sisilialainen ruhtinas ja\nespanjalainen grandi, sama mies kuin se, joka seisoi rihkamapuodissaan\nDiamantessa ja kiljui kuorma-ajureille? Ei, sanottaisiin, se ei voi\nolla sama. Se ei missään tapauksessa voi olla sama.\n\nTästä don Ferrante piti ja hän tahtoi kuulla donna Mikaelan puhuvan\nnäin päivät päästään. Hän ei väsynyt koskaan, ja hänen vaimonsa oli\nhyvin kärsivällinen.\n\nMutta eräänä päivänä, kun donna Mikaela parastaikaa istui\nlörpöttelemässä, tuli sisään donna Elisa. \"Käly, jos sinulla on\nPompeijin pyhän neitsyen legenda, niin lainaa se minulle!\" pyysi hän.\n-- \"Mitä, aiotko sinä ruveta lukemaan?\" kysyi donna Mikaela. -- \"Taivas\nvarjelkoon, tiedäthän, etten minä osaa lukea. Gaetano sitä pyytää.\"\n\nDonna Mikaelalla ei ollut Pompeijin pyhän neitsyen legendaa. Mutta sitä\nhän ei sanonut donna Elisalle, vaan meni kirjahyllynsä luo ja otti\nsieltä pienen kirjan, joka sisälsi sisilialaisia rakkauslauluja, antoi\nsen donna Elisalle ja tämä vei sen Gaetanolle.\n\nMutta tuskin donna Mikaela oli tehnyt tämän, ennenkuin hän alkoi\nankarasti katua. Ja hän kysyi itseltään, mitä hän oli tarkoittanut\nmenetellessään näin, hän, jota pyhä Kristuslapsi oli auttanut.\n\nHän punastui häpeästä muistaessaan, että hän oli alleviivannut muutaman\npienistä canzoneista, erään, joka, kuului näin:\n\n    Vastausta etsin verratonta.\n    Kumarruin jo päivän, yönkin eteen,\n    Linnun, pilvein teitä tutkin monta,\n    Valoin lyijyn sulakuuman veteen,\n    Kukan lehdet yksitellen raastoin,\n    Naisen mustalaisen luoksein haastoin.\n    Nyt mä teiltä, taivaan pyhät, kysyn:\n    \"Vieläkö ma armaan lemmittynä pysyn?\"\n\nHän oli kyllä toivonut saavansa vastauksen tähän. Mutta hän oli\nansainnut sen, ettei mitään vastausta tullut. Hän oli ansainnut sen,\nettä Gaetano halveksi häntä ja piti häntä tungettelevana.\n\nEikä hän kumminkaan ollut aikonut tehdä mitään pahaa. Ainoa, mitä hän\noli halunnut, oli saada tietää, rakastiko Gaetano häntä.\n\nTaas kului muutamia viikkoja ja donna Mikaela istui yhä don Ferranten\nluona.\n\nMutta kerran oli donna Elisa houkutellut hänet ulos.\n\n\"Tule minun puutarhaani, käly, katsomaan suurta magnoliapuutani! Et ole\nkoskaan nähnyt mitään niin kaunista.\"\n\nHän oli mennyt donna Elisan kanssa kadun poikki ja tullut hänen\npuutarhaansa. Ja donna Elisan magnolia oli kuin säteilevä aurinko, niin\nettä sen huomasi jo, ennenkuin oli nähnytkään. Kauas tuntui ilmassa\nväräjävä tuoksu, ja kuului voimakas mehiläisten surina ja lintujen\nviserrys.\n\nKun donna Mikaela näki puun, voi hän tuskin hengittää. Se oli hyvin\nkorkea ja suuri, säännöllisen kauniisti muodostunut, ja sen suuret,\nlujat lehdet raikkaan tummanvihreitä. Mutta nyt se oli kokonaan suurten\nheleitten kukkien peitossa, jotka tekivät sen loistavaksi ja koristivat\nsen, niin että se näytti olevan juhlapuvussa -- ja siitä tuntui\nvirtaavan hurmaavaa iloa. Ja donna Mikaela oli kuin huumaantunut ja hän\ntunsi, että outo, vastustamaton voima valtasi hänet. Hän veti puoleensa\nmuutaman noista jäykistä oksista, aukaisi sen kukan taittamatta sitä\nirti ja alkoi neulalla pistellä kirjaimia terälehtiin. -- \"Mitä\nteet, käly?\" kysyi donna Elisa. -- \"En mitään, en mitään.\" -- \"Minun\nnuoruudessani oli nuorilla tytöillä tapana pistellä rakkauskirjeitä\nmagnoliakukkiin.\" -- \"Ehkäpä niillä on vieläkin sama tapa.\" -- \"Ole\nvaruillasi, minä luen kyllä sinun mentyäsi, mitä olet kirjoittanut.\" --\n\"Ethän sinä osaa lukea.\" -- \"Onhan minulla Gaetano.\" -- \"Ja Luca. On\nkai parempi, että käännyt Lucan puoleen.\"\n\nMutta kun donna Mikaela tuli kotiin, katui hän. Näyttäisiköhän donna\nElisa todellakin kukkaa Gaetanolle? Ei, ei, donna Elisa oli liian\nviisas. Mutta jospa Gaetano itse oli nähnyt hänet työhuoneensa\nikkunasta? Niin no, Gaetano ei vastaisi mitään. Mutta hän, donna\nMikaela, teki itsensä naurettavaksi.\n\nEi koskaan, koskaan hän enää tekisi mitään sellaista. Olihan hänen\nparempi olla mitään tietämättä. Olihan parempi, ettei Gaetano\nvälittänyt hänestä.\n\nKuitenkin hän aina mietti, minkä vastauksen mahtaisi saada. Mutta ei\ntullut mitään.\n\nJa taas kului viikko. Silloin don Ferrante sai päähänsä lähteä\najelemaan iltapäivisin.\n\nKesäpalatsin vaunuliiterissä oli vanhanaikaiset juhlavaunut, jotka\nvarmasti olivat enemmän kuin satavuotiset. Ne olivat hyvin korkeat\nja niissä oli pieni ja ahdas vaunukori, joka kiikkui nahkaremmeistä\ntakapyörien välissä, ja nämä olivat niin suuret kuin myllyn vesipyörät.\nVaunut olivat maalatut valkoisella ja kullalla, vaatetetut punaisella\nsametilla ja ovissa oli vaakuna.\n\nMuinoin oli näissä vaunuissa ajaminen tuottanut suurta kunniaa, ja\nkun vanhat Alagonat niissä olivat kulkeneet pitkin corsoa, olivat\nihmiset nousseet seisomaan kynnyksiltä ja tunkeutuneet porteille\nja kurkoitelleet verannoilta nähdäkseen niitä. Mutta silloin niitä\nolivatkin vetäneet solakat berberiläiset hevoset, silloin oli kuskilla\nollut tekotukka ja palvelijalla kalunat, ja ohjakset olivat olleet\nkirjailtua silkkiä.\n\nMutta nyt don Ferrante tahtoi valjastaa vanhat hevosensa juhlavaunujen\neteen ja panna vanhan puotipalvelijansa kuskiksi.\n\nKun donna Mikaela sanoi hänelle, ettei se käynyt päinsä, alkoi\nhän itkeä. Mitä hänestä ajateltaisiinkaan, ellei hän iltapäivin\nnäyttäytyisi corsolla vaunuissaan? Senhän ylhäinen mies viimeiseksi\nsaattoi itseltään kieltää. Mistä kukaan tietäisi, että hän oli\naatelismies, ellei hän ajaisi edestakaisin katua vanhoissa Alagonan\nvaunuissa?\n\nIloisin hetki don Ferranten elämässä hänen sairastumisensa jälkeen oli\nse, kun hän ensimäistä kertaa läksi ajelemaan. Hän istui suorana ja\nkumarteli ja viittaili hyvin armollisesti kaikille vastaantulijoille.\nJa Diamanten väki kumarsi ja tempasi hatun päästään, niin että se\nlakaisi katua. Tottahan don Ferrantelle suotiin se ilo!\n\nDonna Mikaela oli myöskin mukana, sillä don Ferrante ei uskaltanut ajaa\nyksinään. Hän ei olisi kernaasti lähtenyt, mutta silloin don Ferrante\noli ruvennut itkemään ja huomauttanut, että hän meni naimisiin donna\nMikaelan kanssa silloin, kun tämä oli halveksittu ja köyhä. Hänen ei\npitänyt olla kiittämätön eikä unohtaa, mitä don Ferrante oli hänelle\ntehnyt, vaan lähteä mukaan. Miksei hän tahtonut ajaa niissä vaunuissa?\nNe olivat komeimmat vanhat vaunut koko Sisiliassa.\n\n\"Mikset tahdo lähteä ajelemaan minun kanssani?\" sanoi don Ferrante.\n\"Muista, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan! Etkö näe, ettei\nedes isäsi sinua rakasta? Älä ole kiittämätön!\"\n\nTällä tavoin hän oli pakoittanut donna Mikaelan istumaan vierelleen\njuhlavaunuihin.\n\nMutta ei käynyt ollenkaan niin, kuin donna Mikaela oli odottanut.\nEi kukaan nauranut. Naiset niiasivat ja miehet kumarsivat niin\njuhlallisesti, kuin vaunut olisivat olleet sata vuotta nuoremmat. Ja\ndonna Mikaela ei voinut huomata hymyä yksissäkään kasvoissa.\n\nEikä koko Diamantessa olisikaan kukaan voinut nauraa. Sillä tiedettiin\nkyllä, minkälainen donna Mikaelan ja don Ferranten suhde oli.\nTiedettiin, kuinka don Ferrante rakasti häntä ja kuinka hän itki, kun\ndonna Mikaela hetkeksikään hänet jätti. Tiedettiin myöskin, että hän\nkiusasi vaimoaan mustasukkaisuudella, polki mäsäksi hänen hattunsa, jos\nne sopivat hänelle eikä koskaan antanut hänelle rahoja uusien pukujen\nostamiseen, ettei vain kukaan muu huomaisi hänen kauneuttaan ja pääsisi\nrakastumaan häneen. Mutta siitä huolimatta hän sanoi vaimolleen, että\ntämä oli niin ruma, ettei kukaan jaksaisi katsoa häntä kasvoihin. Ja\nkun kaikki tämä tiedettiin Diamantessa, ei ketään naurattanut. Kuinka\nsaattaisi nauraa donna Mikaelalle, kun hän istui lepertelemässä sairaan\nmiehen kanssa! Diamanten asukkaat olivat hurskaita kristityitä eikä\nmitään raakalaisia.\n\nNiin kulkivat juhlavaunut haalistuneessa loistossaan Diamanten corsoa\nedestakaisin kello viiden ja kuuden välillä. Ja ne saivat Diamantessa\nkulkea aivan yksinään, sillä siellä ei ollut ainoitakaan muita ylhäisiä\nvaunuja, mutta tiedettiinhän, että samaan aikaan kaikki ajoneuvot\nRoomassa kulkivat Monte Pinciolle ja Neapelissa Villa Nationaleen ja\nFlorensissa Cascineille ja Palermossa La Favoritaan.\n\nMutta kun vaunut kolmatta kertaa lähestyivät Porta Etneaa, kuului sen\ntoiselta puolen iloinen torventörähdys.\n\nJa portista vierivät sisään suuret, korkeat, englantilaismalliset\nmetsästysvaunut.\n\nKyllä kai nekin olivat vanhanaikaiset. Postimiehellä, joka ratsasti\noikeanpuoleista etuhevosta, oli nahkahousut ja kankipalmikkoinen\ntekotukka. Koko ajopelit muistuttivat vanhoja postivaunuja, joissa\nmatkustajain osasto on kuskinistuimen takana ja joissa on korkea, kapea\nkatto ja siellä istuimia.\n\nMutta kaikki oli uutta, hevoset kauniita ja vahvoja eläimiä, vaunut\nja silat loistivat, ja ajelijoina oli muutamia catanialaisia nuoria\nherroja ja naisia, jotka olivat tekemässä retkeä Etnalle.\n\nJa he eivät voineet olla nauramatta, kun he ajoivat vanhojen\njuhlavaunujen ohi. He kumartuivat alas korkealta vaununkatolta, jossa\nhe istuivat, nähdäkseen niitä, ja heidän naurunsa kaikui hyvin kovana\nja kimeänä Diamanten korkeitten, äänettömien rakennusten keskellä.\n\nDonna Mikaelan tuli äkkiä hyvin paha olla. Ajelijat olivat hänen\nentisiä seuratovereitaan. Mitä he sanoisivatkaan kotia tultuaan? \"Me\nnäimme Diamantessa Mikaela Palmerin.\" Ja ne nauraisivat ja kertoisivat,\nnauraisivat ja kertoisivat.\n\nKoko elämä tuntui hänestä äärettömältä kurjuudelta. Hän ei ollut mitään\nmuuta kuin hullun orja. Koko ikänsä pitäisi hänen vain löperrellä don\nFerranten kanssa.\n\nKun hän tuli kotiin, oli hän aivan näännyksissä. Hän oli niin väsynyt\nja voimaton, että tuskin vain jaksoi laahustaa ylös portaita.\n\nKoko ajan don Ferrante ylisti onneaan, kun nuo ylhäiset ihmiset olivat\nkohdanneet hänet ja nähneet hänen komeutensa. Hän sanoi vaimolleen,\nettä nyt ei enää kukaan välittäisi siitä, että tämä oli ruma tai että\ntämän isä oli varastanut. Nyt tiedettiin, että hän oli ylhäisen herran\npuoliso.\n\nIltapäivällä donna Mikaela istui aivan äänetönnä ja antoi isänsä\npuhella don Ferranten kanssa. Silloin alkoi mandolini hyvin hiljaa\nhelistä kadulla kesäpalatsin ikkunan alla. Se oli vain mandolini ilman\nkitaran tai viulun säestystä. Ei mikään voinut olla sen arempaa ja\nkevyempää, ei mikään sen viehkeämpää ja liikuttavampaa. Ei saattanut\nuskoa, että sen mandolinin kieliä liikutti ihmiskäsi. Se oli kuin\nmehiläisten ja heinäsirkkojen ja seinäsirkkojen yhteinen konsertti.\n\n\"Taas on joku rakastunut Giannitaan\", sanoi don Ferrante. \"Siinä on\nvasta nainen! Kuka hyvänsä näkee, että hän on kaunis. Jos minä olisin\nnuori, rakastuisin minä Giannitaan. Hän osaa rakastaa.\"\n\nDonna Mikaela vavahti. Don Ferrante oli oikeassa, ajatteli hän.\nMandolinin soittaja tarkoitti Giannitaa. Tänä iltana hän oli käymässä\nkotona äitinsä luona, vaikka muuten hän nykyään asui kesäpalatsissa.\nSen donna Mikaela oli saanut aikaan, kun don Ferrante oli muuttunut\nveltoksi.\n\nMutta donna Mikaela piti mandolininsoitosta, kelle se sitten olikin\naiottu. Se oli pehmoista ja lempeää ja lohduttavaa. Hän meni hiljaa\nhuoneeseensa voidakseen paremmin kuunnella pimeässä ja yksikseen.\n\nSiellä lehahti häntä vastaan suloinen, voimakas tuoksu. Mitä se\noli? Hänen kätensä alkoivat vavista, ennenkuin hän löysi kynttilän\nja tulitikut. Hänen kirjoituspöydällään oli suuri, kokonaan auennut\nmagnoliankukka.\n\nYhteen terälehteen oli pistetty sanat: \"Ken mua rakastaa?\" Ja sen alla\nseisoi: \"Gaetano.\"\n\nKukan vieressä oli pieni valkoinen kirja täynnä rakkauslauluja. Ja\nmuuan pikku canzoneista oli merkitty:\n\n    Rakkaudestan' ei kenkään tiedä.\n    Salaa, ääneti se syntyi yössä.\n    Unelmat vain mun saa luokses viedä,\n    ain' oon aarteen vartioimistyössä.\n    Kuolinvuoteelleni kiirehtäissä\n    papin, vielä huulet kiinni suljen,\n    ovi lukoss' on, ja avain käissä\n    äänetönnä ijäisyyteen kuljen.\n\nSoittoa jatkui. Mandolinissa on raittiin ilman ja auringonpaisteen\nsävy. Jotain, joka sovittaa ja rauhoittaa. Pala ihanan luonnon\nlohduttavaa suruttomuutta.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nPAKO.\n\n\n_Siihen aikaan_ oli Diamantessa vielä Aracoelista heitetty pikku kuva.\n\nEnglantilaisnainen, joka hänet omisti, oli ihastunut Diamanteen. Hän ei\nollut voinut jättää sitä.\n\nHän oli vuokrannut itselleen koko hotellin ensimäisen kerroksen ja\nasettunut sinne kuin kotiinsa. Hän osti suurilla summilla kaikellaisia\nvanhoja saviastioita ja vanhoja rahoja niin paljon kuin vain sai\nkäsiinsä. Hän osti mosaiikkiteoksia ja alttaritauluja ja pyhäinkuvia.\nHänelle pisti päähän, että hänen piti hankkia kokoelmaansa kaikki\nkirkon pyhimykset.\n\nSitten hän sai kuulla Gaetanosta ja lähetti tälle sanan, että hänen\npitäisi tulla hotelliin.\n\nGaetano keräsi kokoon kaikki, mitä hän viime aikoina oli leikannut ja\notti ne mukaansa miss Tottenhamin luo. Englantilaisnainen oli hyvin\ntyytyväinen hänen pikku kuviinsa ja tahtoi ostaa ne kaikki.\n\nMutta rikkaan englantilaisnaisen huoneet olivat kuin jonkun museon\nromukammiot. Siellä oli kaikkea mahdollista ja kokonaan sikin sokin ja\nepäjärjestyksessä. Siellä oli puoleksi tyhjiä matkakirstuja, siellä\nriippui kappoja ja hattuja, siellä oli tauluja ja kaiverroksia, siellä\noli matka-käsikirjoja, aikatauluja, teeserviisejä ja spriikeittiöitä,\nsiellä oli tapparakeihäitä, messukirjoja, mandolineja ja vaakunakilpiä.\n\nJa tämä avasi Gaetanon silmät. Hän punastui äkkiä, puri huultaan ja\nalkoi pakata kuviaan takaisin laukkuun.\n\nHänen silmänsä sattuivat erääseen Jeesuslapsen kuvaan. Se oli juuri se\nAracoelilta heitetty ja se seisoi nyt keskellä sitä epäjärjestystä,\nhuononpäiväinen kruunu päässä ja messinkikengät jalassa. Kasvoista\noli väri kulunut pois, sormukset ja koristukset olivat ruosteisia, ja\nkapalo oli vanhuuttaan kellastunut.\n\nKun Gaetano näki tämän, ei hän tahtonut myödä kuviansa miss\nTottenhamille, vaan aikoi suoraa päätä lähteä tiehensä.\n\nKun englantilaisnainen kysyi häneltä, mikä hänelle oli tullut,\nraivostui hän ja alkoi syytää moitteita.\n\nTiesikö hän, vieras nainen, että monet niistä esineistä, joita hänellä\noli ympärillään, olivat pyhiä?\n\nTiesikö hän, vai eikö hän tiennyt, että tuossa oli itse pyhä\nKristuslapsi? Ja hän oli antanut sen kadottaa kolme sormea toisesta\nkädestä ja antanut kivien pudota kruunusta ja antanut sen maata tuolla\nlikaisena ja ruosteisena ja häväistynä. Ja jos hän noin käsitteli\nJumalan oman pojan kuvaa, millaiseksi hän sitten antaisikaan kaiken\nmuun turmeltua? Gaetano ei tahtonut myydä mitään hänelle.\n\nKun Gaetano raivosi tällä tavalla, ihastui miss Tottenham, hurmaantui.\n\nSiinä oli totinen usko ja oikea, pyhä viha. Tämän nuoren miehen piti\ntulla taiteilijaksi.\n\nEnglantiin, Englantiin hänen täytyi päästä! Hän tahtoi lähettää tämän\nnuoren miehen suuren mestarin luo, ystävänsä, joka koetti uudistaa\ntaidetta, sen, joka tahtoi opettaa ihmisiä kaunistamaan kotinsa,\nkaunistamaan kirkkonsa ja luomaan koko maailman kauniiksi.\n\nHän määräsi ja järjesteli, ja Gaetano antoi hänen puuhata mielensä\nmukaan, sillä hän halusi nyt mieluimmin päästä pois Diamantesta.\n\nHän näki, ettei hän enää jaksaisi elää siellä. Hän luuli, että Jumala\nitse johti hänet pois kiusauksesta.\n\nHän matkusti kaikessa hiljaisuudessa. Donna Mikaela tuskin tiesi koko\nasiasta, ennenkuin hän oli poissa. Gaetano ei ollut millään ehdolla\nuskaltanut mennä sanomaan hänelle jäähyväisiä.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nSIROKKO.\n\n\n_Tämän jälkeen_ kului rauhaisasti kaksi vuotta. Ainoa, mitä tapahtui\nDiamantessa ja koko Sisiliassa, oli se, että ihmiset kävivät yhä\nköyhemmiksi ja köyhemmiksi.\n\nTulipa sitten syksy, ja se aika läheni, jolloin viinisato oli\nkorjattava.\n\nJa siihen aikaan tavallisesti canzonit itsestään syntyvät huulille,\nsiihen aikaan virtaa mandolineista uusia ja kauniita sävelmiä.\n\nSilloin lähtee nuori väki viinitarhoihin, ja siellä kestää työtä ja\nnaurua koko päivän ja tanssia ja naurua koko yön, eikä siellä enää\ntiedetäkään, mitä uni on.\n\nSilloin on kirkas ilmameri vuoren yläpuolella kauniimpi kuin koskaan\nennen. Silloin ilma vavahtelee sanasutkauksia, silloin lävistävät sen\ntuliset silmäykset kuin salamat, silloin se ei saa lämpöä ja kirkkautta\nvain auringosta, vaan myöskin nuorten Etnannaisten säteilevistä\nkasvoista.\n\nMutta tänä syksynä olivat kaikki viinitarhat maakirpun hävittämät.\nEivät tunkeilleet rypäleitten poimijat köynnösten välille, eivät\nkierrelleet naiset pitkissä riveissä korit pään päällä pusertimien luo,\neikä ollut öisin tanssia tasaisilla katoilla.\n\nEikä tänä vuonna edes kirkas, kevyt lokakuunilmakaan leijaillut\nEtnanseutujen yläpuolella. Aivan kuin katoajan liittolaisena, tuli\nAfrikan puolelta raskas, lamauttava erämaan tuuli ja toi mukanaan tomua\nja usvaa, joka pimitti koko tienoon.\n\nEi kertaakaan tämän syksyn kuluessa saatu tuntea raitista\nvuoristotuulta. Lakkaamatta silloin puhalsi turmiota tuova sirokko.\n\nVälistä se tuli kuivana ja täynnä hietaa ja niin polttavan kuumana,\nettä täytyi sulkea ovet ja akkunat ja pysytellä sisällä huoneissa,\njottei nääntyisi.\n\nMutta useimmiten se tuli lauhana ja kosteana ja painostavana. Eivätkä\nihmiset tunteneet koskaan rauhaa, suru ei heitä jättänyt yöllä eikä\npäivällä, ja huolia kokoontui heille kuin lumikinoksia korkeille\ntuntureille.\n\nJa levottomuus saavutti donna Mikaelankin, joka aina vain hoiteli\nvanhaa miestään don Ferrantea.\n\nTänä syksynä hän ei kuullut kertaakaan naurua, ei kertaakaan laulua.\nIhmiset hiipivät toistensa ohi, niin täynnä vihaa ja epätoivoa, että\nnäyttivät olevan tukehtumaisillaan. Ja hän sanoi itsekseen, että ne\nvarmasti kuljeskelivat uneksien kapinasta. Hän ymmärsi, että niitten\ntäytyi tehdä kapina. Se ei kylläkään mitään auttaisi, mutta ei heillä\nollut muutakaan keinoa, mihin tarttua.\n\nSyksyn alussa hän oli istunut verannallaan ja kuullut ihmisten\npuhelevan kadulla. He puhuivat aina kadosta. Meillä on kato vehnästä\nja viinistä, vaara pyörii rikkiin ja oransseihin nähden, koko Sisilian\nkeltainen kulta on mennyt mitättömiin. Mistäs eletään nyt?\n\nJa donna Mikaela ymmärsi, että tämä oli kauheata. Vehnä, viini,\noranssit ja rikki, koko heidän keltainen kultansa.\n\nHän alkoi myöskin ymmärtää, että kurjuus oli suurempi kuin minkä\nihmiset jaksaisivat kestää, ja hän vaikeroitsi sitä, että elämän piti\nmuodostua niin raskaaksi. Hän kyseli, miksi ihmisiä pakoitettiin\nmaksamaan niin suunnattomia veroja. Miksi piti olla veroa palmupuista?\nNyt kaatoivat talonpojat viha sydämessä maahan nuo vanhat puut, jotka\nniin kauan olivat huojuneet jalolla saarella. Ja miksi piti pantaman\nvero ikkunoista? Mitä sillä tarkoitettiin? Tarkoitettiinko sitä, että\nköyhän kansan piti ottaa pois ikkunansa, muuttaa huoneista kellareihin\nasumaan?\n\nRikkikaivoksissa oli työlakkoja ja levottomuuksia, ja hallitus lähetti\njoukkoja pakoittamaan kansaa taas työhön. Donna Mikaela ihmetteli,\neikö hallitus mahtanut tietää, ettei noissa kaivoksissa ollut mitään\nkoneita. Se ei ollut siis koskaan kuullut, että lapset laahasivat\nmalmin syvistä kaivoskuiluista. Se ei siis tiennyt, että nämä lapset\nolivat orjia, se ei kai voinut ajatellakaan, että niitten vanhemmat\nolivat myyneet ne työnantajille. Tai jos hallitus sen tiesi, miksi se\ntahtoi auttaa kaivosten omistajia?\n\nKerran hän sai kuulla puhuttavan hirvittävän monista rikoksista.\nJa taas hän alkoi kyselynsä. Miksi annettiin ihmisten tulla noin\nrikollisiksi? Ja miksi niitten kaikkien annettiin olla niin köyhiä ja\nryysyisiä. Miksi piti niitten olla niin ryysyisiä? Hän tiesi, että\nsen, joka asui Palermossa tai Cataniassa, ei tarvinnut kysellä näin.\nMutta se, joka asui Diamantessa, ei saattanut olla pelkäämättä ja\nkyselemättä. Minkätähden annettiin ihmisten tulla niin köyhiksi, että\nhe kuolivat nälkään?\n\nKesä oli tuskin vielä mennyt, syksyä ei ollut vielä pitemmälle\nkulunut kuin lokakuun loppuun, ja nyt jo donna Mikaela alkoi nähdä\nmielessään sen päivän, jolloin kapina puhkeaisi. Hän näki nälän\nnäännyttämien ihmisten hyökkäävän pitkin katua. Ne ryöstäisivät puodit,\nne ryöstäisivät ne muutamat rikkaat, joita kaupungissa oli. Tuo hurja\njoukko pysähtyisi kesäpalatsin edustalle, kiipeäisi balkoneille ja\nlasiovien taa. \"Tänne vanhojen Alagonien jalokivet, tänne don Ferranten\nmiljonat!\" Kesäpalatsihan oli heidän unelmiensa päämäärä! He luulivat,\nettä se oli täynnä kultaa kuin satujen linna.\n\nMutta kun he eivät mitään löytäisi, panisivat he tikarin hänen\nkurkulleen, saadakseen hänet ilmaisemaan aarteet, joita hänellä ei\nkoskaan ole ollut, ja nuo ryöstönhaluiset joukot tappaisivat hänet.\n\nMikseivät suuret maanomistajat pysyneet kotonaan? Miksi ne ärsyttivät\nköyhiä, viettämällä loistavaa elämää Roomassa ja Parisissa. Ei niitä\nniin vihattaisi, jos ne pysyisivät kotona, eikä niin kalliisti ja\npyhästi vannottaisi kaikkien rikkaitten kuolemaa.\n\nDonna Mikaela toivoi vain, että hän olisi voinut paeta johonkin suureen\nkaupunkiin. Mutta sekä hänen isänsä että don Ferrante sairastuivat\ntänä syksynä, ja heidän tähtensä hänen täytyi jäädä paikoilleen,\nsiihen missä oli. Ja hän tiesi, että hänet tapettaisiin sovitusuhriksi\nrikkaitten synneistä köyhiä kohtaan.\n\nMonena vuonna onnettomuuksia oli kasaantunut Sisilian varalle, ja nyt\nniitä ei enää voitaisi pidättää. Nyt alkoi Etnakin uhata purkausta.\nRikinsavu oli öisin tulipunainen, ja maanjäristyksiä kuului Diamanteen\nsaakka. Kaikki loppuisi. Kaikki häviäisi kerrallaan.\n\nEikö hallitus sitten tiennyt tyytymättömyydestä? Oi, hallitus oli\nviimeinkin saanut siitä tietää ja se oli asettanut komitean. Tuntui\nhyvin lohduttavalta, kun eräänä kauniina päivänä komitean jäsenet\najoivat pitkin Diamanten corsoa. Kunpa vain kansa olisi tiennyt, että\nhe tarkoittivat sen parasta! Kunpa eivät vaimot olisi seisoneet ovissa\nja syljeskelleet mannermaalta tulleitten hienojen herrojen jälkeen,\nkunpa eivät lapset olisi juosseet vaunujen perästä huutaen: \"Varas,\nvaras!\"\n\nKaikki, mitä tehtiinkin, vain kiihoitti kapinaan. Eikä ollut ketään,\njoka olisi voinut ryhtyä rauhoittamaan kansaa. Ei ollut yhtään\nvirkamiestä, jota olisi uskottu. Ne, jotka tyytyivät vain lahjojen\nottamiseen, olivat vähimmän halveksittuja. Mutta sanottiin, että monet\nolivat Mafian jäseniä. Sanottiin, että ne tahtoivat vain anastaa\nitselleen rahoja ja valtaa.\n\nMitä enemmän aika kului, sitä useammat merkit osoittivat, että\njotain hirmuista tulisi tapahtumaan. Sanomalehdistä luettiin, että\ntyöläisjoukkoja kokoontui suuriin kaupunkeihin ja kuljeksi pitkin\nkatuja. Sanomalehdistä luettiin myöskin, kuinka sosialistijohtajat\nmatkustivat ympäri maan pitämässä kiihoittavia puheita. Heti selvesi\ndonna Mikaelalle, mistä kaikki levottomuus, tuli. Sosialistit ne\nyllyttivät kapinaan. Heidän palopuheensa ne panivat mielet kiihkoon.\nKuinka niitten annettiin tehdä sellaista? Kuka oli sitten Sisilian\nkuningas? Oliko hänen nimensä Da Felice vai Umberto?\n\nDonna Mikaelan valtasi kauhu, josta hän ei millään näyttänyt pääsevän.\nHänestä tuntui, että juuri häntä vastaan oli liittouduttu. Ja mitä\nenemmän hän kuuli sosialisteista, sitä enemmän hän niitä pelkäsi.\n\nGiannita koetti häntä rauhoittaa. \"Ei meillä täällä Diamantessa ole\nmitään sosialisteja\", sanoi hän. \"Diamantessa ei ajatella kapinan\nnostamista.\" Mutta donna Mikaela kysyi häneltä, eikö hän tiennyt,\nmitä merkitsi se, että vanhat kehrääjävaimot istuivat synkissä\nnurkissaan kertoellen suurista sankariryöväreistä ja Palermon\nkuuluisasta kalastajasta Guiseppe Alesista, jota he sanoivat Sisilian\nMasanielloksi?\n\nJos sosialistit vain saisivat kapinan alkuun, liittyisi siihen\nDiamantekin. Koko Diamante tiesi jo, että jotain hirmuista oli\ntulossa. Oli nähty suuren, mustan munkin kummittelevan palazzo Geracin\nbalkonilla. Kuultiin huuhkajien huutavan yöt läpeensä, ja muutamat\nväittivät, että kukot lauloivat auringon laskiessa ja olivat ääneti\naamun sarastaessa.\n\nEräänä marraskuun päivänä Diamante äkkiä tulvahti täyteen kauheita\nihmisiä. Ne olivat karkeapartaisia miehiä, joilla oli petomaiset\nkasvot, suuret kädet ja tavattoman pitkät käsivarret. Useimmilla oli\nväljät, liehuvat liinapuvut, ja ihmiset olivat tuntevinaan niissä\nkuuluisia roistoja ja vasta irtipäässeitä kaleriorjia.\n\nGiannita kertoi, että kaikki nuo villit miehet asustivat sisämaan\nautioissa vuoristoissa, mutta olivat kulkeneet Simeton poikki ja\ntulleet Diamanteen, koska muuan huhu oli tiennyt kertoa kapinan jo\nalkaneen. Mutta kun kaikki oli ollut rauhallista ja karabinierikasarmi\ntäynnä väkeä, olivat ne menneet matkoihinsa.\n\nDonna Mikaela ajatteli nyt alituisesti näitä miehiä, uskoi, että\nne hänet kerran murhaisivat. Hän näki aina niitten liehuvat\nliinapuvut ja niitten petomaiset kasvot. Hän tiesi, että ne vaanivat\nvuorenonkaloissaan odotellen sitä päivää, jolloin kuulisivat\nDiamantesta laukauksia ja kapinan melua. Silloin ne hyökkäisivät\nkaupunkiin polttaen ja murhaten ja kulkisivat koko nälkäisen joukon\netupäässä ryöstön kenraleina ja johtajina.\n\nDonna Mikaelan oli tänä syksynä hoidettava sekä isäänsä että don\nFerrantea, jotka makasivat sairaana kuukauden toisensa jälkeen.\nHänelle oli kuitenkin sanottu, ettei kummankaan tauti ollut lainkaan\nhengenvaarallista.\n\nHän iloitsi suuresti siitä, että don Ferrante sai jäädä eloon, sillä\nsiihen perustui hänen ainoa toivonsa. Hän arveli, että ihmiset\nviimeiseen saakka karttaisivat tekemästä väkivaltaa miehelle, joka oli\nvanhaa, kunnioitettua sukua.\n\nIstuessaan tautivuoteen ääressä, hän ikävöi monasti Gaetanoa, ja\nlukuisat olivat ne kerrat, jolloin hän toivoi, että tämä olisi kotona.\nEi hän tuntisi tuskaa eikä kuolemanpelkoa, jos Gaetano taas seisoisi\ntyöhuoneessaan. Silloin hänen sydämessään asuisi vain turvallisuus ja\nrauha.\n\nNytkin, vaikka Gaetano oli niin kaukana, oli hän juuri se, jonka donna\nMikaela ajatuksissaan haki, kun kauhu oli tehdä hänet mielipuoleksi.\nHän ei ollut kuitenkaan saanut Gaetanolta koko aikana ainoatakaan\nkirjettä, niin että hän välistä luuli, että tämä oli kokonaan unohtanut\nhänet. Toisin ajoin hän taas varmaan tiesi, että Gaetano rakasti häntä.\nHän tunsi suurta pakkoa ajatella Gaetanoa, ja siitä hän ymmärsi, että\nGaetano ajatteli häntä ja kutsui häntä.\n\nTänä syksynä hän viimein sai Gaetanolta kirjeen. Oi, sellaisen kirjeen!\nDonna Mikaelan ensimäinen ajatus oli polttaa se.\n\nHän oli noussut kattoterassille saadakseen yksinäisyydessä lukea\nkirjeen. Täällä hän oli kerran kuullut Gaetanon rakkaudentunnustuksen.\nEikä se ollut millään lailla vaikuttanut häneen. Se ei ollut\nlämmittänyt eikä peloittanut häntä.\n\nMutta toista oli tämä kirje. Gaetano pyysi, että donna Mikaela tulisi\nhänen luokseen, hänen omakseen, antaisi hänelle elämänsä. Ja kun hän\nluki sitä, säikähti hän omaa itseään. Hän tunsi, kuinka hän tahtoisi\nhuutaa ilmoille: \"Tulen, tulen!\" ja heti lähteä matkaan. Häntä veti\njokin, viittoi jokin pois.\n\n\"Olkaamme onnellisia!\" kirjoitti Gaetano. \"Me tuhlaamme aikaa, vuodet\nvierivät. Olkaamme onnellisia!\"\n\nHän kuvaili, kuinka he eläisivät. Hän kertoi hänelle muista naisista,\njotka olivat noudattaneet rakkauden ääntä ja tulleet onnellisiksi. Hän\nkirjoitti yhtä houkuttelevasti kuin vakuuttavastikin.\n\nSittenkään eivät sanat häntä niin hurmanneet kuin se rakkaus, joka\nkirjeessä hehkui ja paloi. Se nousi paperilta kuin huumaava suitsutus,\nja hän tunsi, kuinka se tunkeutui häneen. Tulinen kaiho siinä puhui\njoka sanasta.\n\nNyt hän ei enää ollut Gaetanolle mikään pyhimys niinkuin ennen. Tämä\nselveni hänelle niin valtaavan äkkiä parin vuoden vaitiolon perästä. Ja\ndonna Mikaelasta tuntui tuskalliselta, että se ihastutti häntä.\n\nHän ei ollut koskaan ajatellut rakkautta sellaiseksi. Miellyttäisikö\ntällainen häntä? Hän huomasi kauhukseen, että se miellyttäisi.\n\nJa sitten hän rankaisi sekä itseään että Gaetanoa kirjoittamalla\nankaran vastauksen. Siinä oli moralia, moralia, ei mitään muuta\nkuin moralia. Sen kirjoitettuaan hän oli ylpeä. Hän ei kieltänyt\nrakastavansa Gaetanoa, mutta tuskinpa tämä löytäisi rakkaudensanoja,\nkun ne olivat niin käärityitä varoituksiin. Eikä hän kai löytänytkään\nniitä. Hän ei kirjoittanut senjälkeen.\n\nMutta nyt ei donna Mikaela enää voinut ajatuksissaan pitää Gaetanoa\nturvana ja tukena. Nyt hän oli vaarallisempi kuin sisämaan rosvot.\n\nJa joka aamu saapui Diamanteen yhä synkempiä tietoja. Nyt alkoivat\nkaikki hankkia aseita. Ja vaikka sellaisten omistaminen oli kielletty,\nkantoivat kuitenkin kaikki niitä salaa.\n\nKaikki matkustavaiset lähtivät saarelta, mutta sensijaan lähetettiin\nsinne Italiasta toinen tuhatlukuinen sotilasjoukko toisensa perästä.\n\nSosialistit puhuivat lakkaamatta. Ne olivat täynnään pahoja henkiä ja\njouduttivat onnettomuuden tuloa.\n\nViimeinkin kapinalliset olivat saaneet määrätyksi päivän, jolloin\nmyrskyn piti puhjeta. Koko Sisilia, koko Italia nousisi kapinaan. Se ei\nollut enää vain uhkausta, se oli todellisuutta.\n\nMannermaalta tuli sotilasjoukkoja yhä lisää. Ja useimmat olivat\nneapelilaisia, joilla on ainaista kaunaa sisilialaisille. Ja nyt\ntuli tieto, että koko saari oli julistettu piiritystilaan. Siellä ei\nolisi enää tuomioistuimia, vain sotaoikeuksia. Ja kansa sanoi, että\nsotamiehillä olisi oikeus ryöstää ja murhata, niin paljon kuin heitä\nhalutti.\n\nEi kukaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Kauhu näytti tekevän kaikki\nmielettömiksi. Sisämaan talonpojat rakensivat varustuksia vuorilleen.\nDiamantessa seisoivat miehet suurissa ryhmissä torilla, seisoivat\npäivät päästään menemättä työhön, Kauheilta näyttivät nuo miehet\ntummissa viitoissa ja lerppahatuissa. Kaikki kai ne siinä hautoivat\nmielessään sitä hetkeä, jolloin saisivat ryöstää kesäpalatsin.\n\nMitä lähemmäs tultiin kapinan puhkeamispäivää, sitä sairaammaksi kävi\ndon Ferrante. Ja donna Mikaela alkoi peljätä hänen kuolevan.\n\nDon Ferranten kadottaminen näytti hänestä merkitsevän sitä, että hänet\noli edeltäpäin määrätty joutumaan turmioon. Kukapa hänestä sitten\nmitään huolta pitäisi, kun hänen miehensä oli kuollut?\n\nHän hoiteli don Ferrantea. Hän ja kaikki sen naapuriston naiset\nistuivat hänen vuoteensa ympärillä ääneti rukoillen.\n\nMutta eräänä aamuna noin kuuden aikaan kuoli don Ferrante. Ja donna\nMikaela suri häntä, sillä poissa oli nyt hänen ainoa turvansa ja\nse ainoa, joka olisi voinut pelastaa hänet turmiosta. Hän tahtoi\nkunnioittaa kuolemaa sillä tavalla, mikä vieläkin on yleistä\nDiamantessa.\n\nHän verhotutti mustaan kuolinhuoneen ja suljetti kaikki luukut, ettei\niloinen päivänvalo pääsisi huoneisiin.\n\nHän antoi myöskin sammuttaa tulen liedestä ja lähetti sanan sokealle\nlaulajalle, jotta tämä tulisi joka päivä palatsiin laulamaan\nvalitusvirsiä.\n\nHän jätti cavaliere Palmerin Giannitan hoidettavaksi, voidakseen itse\nistua äänetönnä kuolinhuoneessa sinne kiiruhtaneitten vaimojen joukossa.\n\nOli kuolinpäivän ilta, kaikki valmistukset olivat suoritetut ja\nodotettiin vain valkoisten veljeskuntaa, jonka piti tulla viemään\nruumis pois. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Kaikki naapuriston naiset\nistuivat siellä liikkumattomina surun ilme kasvoilla.\n\nDonna Mikaela istui kalpeana suuressa tuskassaan ja tuijotti\ntahtomattaan paarivaatteeseen, joka oli heitetty ruumiin yli. Se\noli suvulle kuuluva paarivaate, jonka keskelle oli loistavana ja\njättiläissuuruisena kirjailtu perheen vaakuna, ja jonka reunaa\nkoristivat hopearivat ja paksut tupsut. Tämä paarivaate ei ollut\nkoskaan peittänyt ketään muita kuin Alagonia. Se näytti olevan siinä\nlevällään, jottei donna Mikaela silmänräpäykseksikään unohtaisi, että\nhänen viimeinen tukensa nyt oli kaatunut ja että hän nyt oli yksinään\nja suojatta raivoavan kansan käsissä.\n\nNyt tuli joku ilmoittamaan, että vanha Assunta oli saapunut. Vanha\nAssunta, mitä mahtoi vanha Assunta tahtoa? Niin, hän oli ylistysvirsien\nlaulaja, hänellä oli tapana laulaa kuolleista.\n\nDonna Mikaela antoi Assuntan tulla huoneeseen. Hän tuli sellaisena kuin\nhän oli joka päivä istuessaan kerjäämässä tuomiokirkonportailla, sama\npaikattu leninki ja sama perin haalistunut huivi ja sama kainalosauva.\n\nPienenä ja kumaraselkäisenä hän ontui kirstun luo. Hänellä oli\nkurttuiset kasvot, sisäänpäin painunut suu ja sammuvat silmät. Donna\nMikaela sanoi itsekseen, että siinä astui huoneeseen itse avuttomuus ja\nheikkous.\n\nVanhus korotti äänensä ja alkoi puhua vaimon nimessä:\n\n\"Herrani on kuollut, ja minä olen yksin. Hän, joka korotti minut\nvierelleen, on kuollut. Kuinka kauheata on, että kotini on kadottanut\nhallitsijansa! -- Miksi ovat ikkunaluukkusi suljetut? kysyvät\nohikulkijat. -- Minä vastaan, en voi sietää päivänvaloa, sillä minun\nsuruni on suuri, minun suruni on kolminkertainen. -- Mitä, ovatko\nvalkoiset kantaneet pois niin monta suvustasi? Ei, ei kukaan minun\nsuvustani ole kuollut, mutta minä olen kadottanut mieheni, mieheni,\nmieheni.\"\n\nVanhan Assuntan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaela\npuhkesi valitukseen. Koko huone täyttyi mukaan yhtyvien vaimojen\nvalitusäänistä. Sillä ei mikään vahinko ole niin suuri kuin miehen\nmenettäminen. Ne, jotka olivat leskiä, ajattelivat sitä mitä olivat\nkadottaneet, ja ne, jotka eivät vielä olleet, ajattelivat sitä\naikaa, jolloin he eivät enää voisi liikkua kaduilla, kun ei ketään\nmiestä ollut heitä saattamassa, jolloin he jäisivät yksinäisyyteen,\nköyhyyteen, unohdukseen, jolloin he eivät olisi mitään, eivät\nmerkitsisi mitään, jolloin heistä tulisi maailman hyljättyjä lapsia,\nkoskei heillä enää ollut miestä, koskei enää mikään antanut heille\nelämisen oikeutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli päästy jo pitkälle joulukuuta, joulun ja uudenvuoden välisiin\npäiviin.\n\nYhä oli sama kapinan vaara ja yhä kuultiin samoja hirveitä huhuja.\nKerrottiin, että Falco Falcone oli koonnut kokonaisen ryöväriliiton\nkivilouhokseensa ja että hän vain odotteli sitä päivää, jolloin kapinan\npiti alkaa, hyökätäkseen Diamanteen ja ryöstääkseen sen.\n\nKerrottiin myöskin, että monessa pienessä vuoristokaupungissa kansa\noli noussut kapinaan, repinyt maahan tulliasemat kaupunginporteilla ja\nkarkoittanut tullimiehet.\n\nTiedettiinpä vielä kertoa, että sotajoukko-osastot kulkivat kaupungista\ntoiseen, vangitsivat kaikki, joita epäiltiin, ja ampuivat niitä\nsadoittain.\n\nJokainen sanoi, että täytyi taistella. Eihän kukaan voinut antaa\nnoitten italialaisten murhata itseään yrittämättä vastarintaa.\n\nKoko ajan donna Mikaela oli sidottu isänsä tautivuoteeseen, niinkuin\nennen don Ferranten. Hän ei päässyt pakenemaan Diamantesta ja tuska\nkasvoi hänessä niin, että hän lopulta oli pelkkää vapisevaa kauhua ja\npelkoa.\n\nViimeinen ja raskain kaikista tuskansanomista, mitä hän oli saanut, oli\nkoskenut Gaetanoa.\n\nSillä vain viikko oli kulunut don Ferranten kuolemasta, kun Gaetano\noli tullut kotiin. Ja se ei ollut suinkaan herättänyt kauhua donna\nMikaelassa, vaan se oli ilahduttanut häntä. Hän oli riemuinnut siitä,\nettä hänen, lähellään oli viimeinkin joku, joka voi häntä suojella.\n\nSamalla kertaa hän päätti, ettei hän lainkaan ottaisi vastaan Gaetanoa,\njos tämä tulisi häntä tapaamaan. Hän tunsi kuuluvansa vielä kuolleelle.\nHän tahtoi kernaimmin olla näkemättä Gaetanoa koko vuoteen.\n\nMutta kun Gaetano oli ollut kotona kahdeksan päivää, käymättä\nkesäpalatsissa, kysyi donna Mikaela hänestä Giannitalta. \"Missä Gaetano\non, onko hän kenties jo matkustanut, koskei kukaan puhu hänestä?\"\n\n\"Oi, Mikaela\", vastasi Giannita, \"mitä vähemmän Gaetanosta puhutaan,\nsitä parempi se hänelle\".\n\nHän kertoi donna Mikaelalle, niinkuin olisi kertonut suuresta häpeästä,\nettä Gaetanosta oli tullut sosialisti.\n\n\"Hän on kokonaan muuttunut Englannissa ollessaan\", sanoi hän. \"Ei hän\nrukoile enää, ei Jumalaa eikä pyhimyksiä. Hän ei suutele kirkkoherraa\nkädelle, kun hän tapaa tämän. Hän sanoo kaikille ihmisille, ettei\nniitten enää pidä maksaa tullia kaupunginportilla. Hän yllyttää\ntalonpoikia jättämään vuokramaksut suorittamatta. Hänellä on aseita\nmukanaan. Hän on tullut kotiin saadakseen täällä kapinan syttymään,\nauttaakseen roistoja.\"\n\nGiannitan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaelan hyyti suurempi\nkauhu, kuin koskaan ennen.\n\nTätä siis olivat syksyn tukahduttavat päivät ennustaneet. Hänen juuri,\nGaetanon, piti pudistaa salama pilvistä. Ettei hän ollutkin odottanut\ntätä jo kauan sitten.\n\nSiinä oli rangaistus ja kosto. Juuri hänen, Gaetanon, piti saada\nonnettomuus alkamaan.\n\nNäinä viime päivinä hän oli ollut rauhallisempi. Hän oli kuullut, että\nkaikki sosialistit ympäri saarta oli vangittu. Ja kaikki ne pienet\nkapinaliekit, joita oli syttynyt kaukaisissa vuoristokaupungeissa\noli nopeasti tukahdutettu. Oli melkein näyttänyt siltä, että kapina\nraukeaisi tyhjiin.\n\nMutta nyt oli tullut viimeinen Alagona, ja kansa seuraisi häntä.\nNoihin mustiin ryhmiin torilla tulisi liikettä. Liinapukuiset miehet\nkulkisivat poikki Simeton. Falco Falconen ryöväriliitto kiipeäisi\nesille kivilouhoksestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana Gaetano puhui torilla. Hän oli istunut torikaivon\nluona ja katsellut, kuinka ihmiset tulivat hakemaan vettä. Kahteen\nvuoteen hän ei ollut saanut nähdä, kuinka hennot tytöt nostivat raskaat\nvesiruukut päänsä päälle ja poistuivat tanakoin, juhlallisin askelin.\n\nMutta kaivolle eivät tulleet ainoastaan nuoret tytöt, sinne saapui\nkaikenikäistä kansaa. Ja kun hän nyt näki, kuinka köyhiä ja onnettomia\nuseimmat olivat, alkoi hän puhua heidän kanssaan tulevaisuudesta.\n\nHän lupasi heille, että paremmat ajat pian koittaisivat. Hän sanoi\nvanhalle Assuntalle, että tämä tästä lähtein saisi jokapäiväisen\nleipänsä tarvitsematta keltään ihmiseltä pyytää ainoatakaan armonpalaa.\nJa kun Assunta sanoi, ettei hän ymmärtänyt, kuinka se voisi tapahtua,\nkysyi Gaetano häneltä melkein vihassa, eikö hän tiennyt, että nyt oli\ntullut aika, jolloin ei yksikään vanhus eikä yksikään lapsi jäisi\nhellyyttä ja suojaa vaille.\n\nHän viittasi vanhaan tuolintekijään, joka oli yhtä köyhä kuin Assunta\nja senlisäksi hyvin sairas, ja hän kysyi Assuntalta, luuliko tämä,\nettä enää voitiin kestää köyhäinhoidon ja sairashuoneitten puutetta.\nEikö hän saattanut ymmärtää, ettei tällaista voinut jatkua? Eivätkö he\njokainen kyenneet ymmärtämään, että tästä lähtien pidettäisiin huolta\nköyhistä ja sairaista?\n\nHän näki myös muutamia lapsia, joitten hän tiesi elävän pääasiallisesti\njoenäyräiltä ja tienvieriltä keräämistään krasseista ja suolaheinistä,\nja hän lupasi, ettei tästä lähtien kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää.\nHän laski kätensä lasten pään päälle ja vannoi niin juhlallisesti, kuin\nolisi ollut Diamanten ruhtinas, ettei niiltä enää puuttuisi leipää.\n\nHe eivät tienneet mitään täällä Diamantessa, sanoi hän, he olivat\nymmärtämättömiä, he eivät käsittäneet, että uusi, siunattu aika oli\ntullut, he luulivat, että vanha kurjuus saisi aina vain jatkua.\n\nSillä välin kun hän näin lohdutti köyhiä, oli yhä useampia kokoontunut\nhänen ympärilleen, ja hän hyppäsi äkkiä pystyyn, asettui kaivonkehälle\nja alkoi puhua.\n\nKuinka he saattoivatkaan, sanoi hän, yksinkertaisuudessaan luulla,\nettei mitään parempaa tulisi? Tyytyisivätkö ihmiset, jotka omistavat\nkoko maan, siihen, että sallivat vanhusten nähdä nälkää ja antavat\nlapsista kasvaa heittiöitä ja pahantekijöitä?\n\nEivätkö he tienneet, että vuorissa ja meressä ja maassa oli aarteita?\nEivätkö he olleet koskaan kuulleet, että maa oli rikas? Luulivatko he,\nettei se voisi elättää lapsiaan?\n\nÄlkööt mutisko keskenään ja sanoko, että oli mahdotonta järjestää oloja\ntoisin. Älkööt luulko, että piti löytymän rikkaita ja köyhiä. Oi, he\neivät tienneet mitään! He eivät tunteneet maa-äitiänsä. Luulivatko he,\nettä hän vihasi jotain heistä? He olivat siis käyneet pitkälleen ja\nkuulleet maan puhuvan? Olivat nähneet hänen kirjoittavan lakeja? Olivat\nkuulleet hänen langettavan tuomioita? Ja hän oli käskenyt muutamat\nnäkemään nälkää ja toiset menehtymään ylellisyyteen? Niinkö?\n\nMikseivät he aukaisseet korviansa ja kuulleet niitä uusia oppeja, jotka\nkulkivat kautta maailman? Eivätkö he tahtoneetkaan mitään parempaa?\nRakastivatko he sitten ryysyjänsä? Tyytyivätkö he suolaheinään ja\nkrasseihin? Eivätkö he tahtoneet saada kattoa päänsä päälle?\n\nJa hän sanoi heille, ettei merkinnyt yhtään mitään, vaikka he\nkieltäytyivätkin luottamasta siihen uuteen aikaan, joka oli\nkoittamassa. Se tulisi heidän luokseen kuitenkin. Eihän heidän\ntarvinnut aamuisin nostaa aurinkoakaan merestä. Uusi aika tulisi heidän\nluokseen niinkuin aurinkokin, mutta mikseivät he tahtoneet olla sitä\nvastaanottamassa? Miksi he sulkeutuivat pimeyteensä ja pelkäsivät tuota\nuutta valoa?\n\nHän puhui kauan näin, ja yhä enemmän ja enemmän Diamanten köyhää väkeä\nkeräytyi hänen ympärilleen.\n\nMutta mitä kauemmin hän jatkoi, sitä kauniimmaksi muodostui hänen\npuheensa, sitä kaikuvammaksi kävi hänen äänensä.\n\nLoistavan kirkkaisiin silmiin ilmestyi tulta, ja kansasta, joka häneen\nkatseli, hän oli kaunis kuin nuori ruhtinas.\n\nHän oli kuin joku oman sukunsa muinaisista, mahtavista herroista,\njoilla oli voimaa lahjoittaa kaikille avaran maansa ihmisille onnea\nja kultaa. He uskoivat häntä, kun hän sanoi, että hänellä oli onni\nannettavana heille. Heitä lohdutti ja ilahdutti se tunne, että heidän\nnuori herransa rakasti heitä.\n\nKun hän oli lopettanut, alkoivat he riemuita ja huusivat hänelle, että\nhe tahtoivat seurata häntä ja tehdä, mitä hän käski.\n\nHän oli saanut heidät valtoihinsa tuossa tuokiossa. Hän oli niin kaunis\nja niin ihana, etteivät he voineet vastustaa häntä. Ja hänen uskonsa\noli sellainen, että se hurmasi ja pakoitti.\n\nSinä yönä ei Diamantessa ollut ainoatakaan köyhää, joka ei olisi\nuskonut, että Gaetano lahjoittaisi hänelle suruttomia ja onnellisia\npäiviä. Sinä yönä siunasivat häntä kaikki ne, jotka asuivat liitereissä\nja ulkohuoneissa. Sinä yönä he kävivät nälkäisinä maata varmasti\nuskoen, että huomenna, heidän herätessään, seisoisi heidän edessään\nvalmiiksi katettuja pöytiä, notkuen ruokien paljoutta.\n\nSillä Gaetanon puheessa oli sellainen voima, että hän saattoi vakuuttaa\nvanhalle, että tämä oli nuori ja palelevalle, että tämän oli lämmin. Ja\njokainen tunsi, että sen täytyi tapahtua, mitä hän lupasi.\n\nHän oli uuden ajan ruhtinas. Hänen kätensä olivat anteliaat, ja ihmeet\nja siunaukset vuotaisivat Diamantelle, nyt kun hän oli tullut takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä auringon laskiessa Giannita tuli sairaan huoneeseen\nja kuiskasi donna Mikaelalle: \"Paternòssa on kapina syttynyt. Siellä\non ammuttu jo monta tuntia, ja se kuuluu tänne asti. Cataniaan on jo\nlähetetty viesti sotaväelle. Ja Gaetano sanoo, että täällä puhkeaa\nmyöskin. Hän sanoo, että kaikissa Etnankaupungeissa puhkeaa kapina\nyhtaikaa.\"\n\nDonna Mikaela viittasi Giannitalle, että tämä jäisi hänen isänsä luo ja\nmeni itse kadun poikki donna Elisan puotiin.\n\nDonna Elisa istui tiskin takana ompelukehyksensä ääressä, mutta ei\ntehnyt työtä. Suuret kyyneleet tippuivat yhtämittaa, niin että hänen\noli täytynyt lakata ompelemasta.\n\n\"Missä Gaetano on?\" sanoi donna Mikaela kiertelemättä. \"Minun täytyy\npuhutella häntä.\"\n\n\"Siunatkoon Jumala puheesi!\" vastasi donna Elisa. \"Gaetano on\npuutarhassa.\"\n\nDonna Mikaela kulki pihan poikki muurin ympäröimään puutarhaan.\n\nPuutarhassa oli monta käytävää, jotka kulkivat kapeina ja mutkitellen\npenkereeltä toiselle. Siellä oli myöskin joukko lehtimajoja ja\nluolia ja lepopaikkoja. Ja siellä kasvoi niin tiheässä jäykkiä\nagaveja ja pensasmaisia vaivaispalmuja ja kankealehtisiä fiikuksia ja\nrododendroneja, ettei saattanut nähdä kahta askelta eteensä. Donna\nMikaela sai kauan kulkea noita lukemattomia käytäviä, ennenkuin hän\nlöysi Gaetanon. Ja mitä kauemmin hän kulki, sitä kärsimättömämmäksi hän\nkävi.\n\nViimein hän löysi Gaetanon puutarhan kaukaisimmasta päästä, siltä\nalimmalta penkereeltä, joka ulottui kaupungin muurista pistävän\nvallisarven tasalle. Siellä Gaetano puuhasi kaikessa rauhassa meisseli\nja vasara kädessä pienen pystykuvan ääressä. Kun hän huomasi donna\nMikaelan, tuli hän vastaan kädet ojennettuina.\n\nDonna Mikaelalla oli tuskin aikaa tervehtiä häntä. \"Onko totta\", sanoi\nhän, \"että te olette tullut kotiin saattaaksenne meidät turmioon?\"\nGaetano, nauroi. \"Sindaco on käynyt täällä\", sanoi hän. \"Kirkkoherra on\nkäynyt täällä. Tuletteko nyt tekin?\"\n\nDonna Mikaelaa loukkasi se, että hän nauroi ja puhui sindacosta ja\nkirkkoherrasta. Merkitsi kai hänen tulonsa toki toista ja enempää.\n\n\"Tahdotteko sanoa minulle\", kysyi hän jäykästi, \"onko totta, että tänä\niltana täällä puhkeaa kapina?\" -- \"Ei\", sanoi Gaetano, \"ei täällä\nmitään kapinaa puhkea\". Ja hän sanoi sen sellaisella äänellä, että\ndonna Mikaelan kävi melkein sääli häntä.\n\n\"Te tuotatte donna Elisalle hyvin paljon surua\", puhkesi hän sanomaan.\n-- \"Ja teille myös, eikö niin?\" sanoi Gaetano kevyt iva äänessä. \"Minä\ntuotan teille kaikille paljon surua. Minä olen tuhlaajapoika, minä\nolen Juudas. Minä olen se vihanenkeli, joka ajan teidät ulos tästä\nparatiisista, missä syödään heinää.\"\n\nDonna Mikaela vastasi: \"Ehkä meistä tämä nykyinenkin on parempaa kuin\njoutua sotamiesten ammuttavaksi.\" -- \"Tietysti, parempi on kuolla\nnälkään. Siihenhän on totuttu.\" -- \"Ei ole liioin hauskaa joutua\nroistojen murhattavaksi.\" -- \"Mutta miksi Herran nimessä annetaan\nlöytyä roistoja, ellei tahdota joutua niitten murhattavaksi?\" -- \"Niin,\ntiedänhän\", sanoi donna Mikaela yhä kiivaammin, \"että te tahdotte\nhävittää kaikki rikkaat\".\n\nGaetano ei vastannut heti, vaan puri huultaan, ettei kiivastuisi.\n\"Sallikaa minun puhua teille, donna Mikaela\", sanoi hän viimein.\n\"Antakaa minun selittää.\"\n\nSamassa hänen kasvonsa saivat kärsivällisen ilmeen. Hän puhui\nsosialismista, selvästi ja yksinkertaisesti, niin että lapsenkin olisi\npitänyt ymmärtää.\n\nMutta donna Mikaela ei likimainkaan voinut seurata. Ehkä hän olisi\nvoinut, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut juuri silloin kuulla\npuhuttavan sosialismista.\n\nHänestä oli alkanut tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän oli nähnyt\nGaetanon. Maa oli alkanut keinua hänen jalkojensa alla. Jotain ihanaa\nja autuasta oli tunkeutunut häneen ja hurmannut hänet kokonaan.\n\"Jumalani, häntähän minä rakastan!\" sanoi hän itsekseen. \"Totisesti\nhäntä!\"\n\nEnnenkuin hän oli nähnyt Gaetanon, oli hän varsin hyvin tiennyt,\nmitä hänen piti sanoa. Hän oli aikonut viedä Gaetanon takaisin hänen\nlapsuutensa uskoon. Hän oli aikonut osoittaa hänelle, että tuo uusi\noppi oli inhoittava ja hirmuinen. Mutta sitten tuli rakkaus. Se sai\nhänet hämmentymään ja teki tuhmaksi. Hän ei voinut vastata mitään. Hän\nvain istui kummeksien sitä, että Gaetano saattoi puhua.\n\nIhmetellen hän mietti, mahtoiko Gaetano nyt olla kauniimpi kuin ennen.\nEi donna Mikaela ennen ollut niin hämmentynyt nähdessään hänet. Hän ei\nollut koskaan ollut näin ihastunut. Tai oliko se siinä, että Gaetanosta\nnyt oli tullut vapaa, voimakas mies? Häntä peloitti, tuntiessaan, ettei\nhän voisi vastustaa tuota miestä.\n\nHän ei uskaltanut väittää vastaan. Hän ei edes uskaltanut puhua, jottei\npuhkeaisi itkuun. Jos hän olisi rohjennut puhua, ei hän olisi puhunut\npolitikasta. Hän olisi sanonut Gaetanolle, mitä hän oli kokenut sinä\npäivänä, jona kellot soivat. Taikka hän olisi pyytänyt saada suudella\nhänen kättään. Hän olisi sanonut Gaetanolle, kuinka hän oli uneksinut\nhänestä. Hän olisi tahtonut sanoa, että ellei hänellä olisi ollut näitä\nunelmia, hän ei olisi jaksanut elää. Hän olisi pyytänyt saada suudella\nGaetanon kättä kiitollisuudesta, koska hän juuri tältä kaikkina näinä\nvuosina oli saanut elämisen voiman.\n\nEllei mitään kapinaa puhjennut, miksi Gaetano puhui sosialismista? Mitä\nliikutti sosialismi heitä, jotka istuivat kahden donna Elisan vanhassa\npuutarhassa. Hän katseli pitkin muuatta puutarhan käytävää. Luca oli\nasettanut sen kahden puolen puukaaria, ja niitä myöten kiertelivät nyt\nköynnösruusun hennot vesat täynnään pikku nuppuja ja kukkia. Kaikki\nkysyivät aina ihmetellen, mihin tuota käytävää myöten tultiin. Ja sitä\nmyöten tultiin pienen, säittensyömän amorinin luo. Vanha Luca ymmärsi\nasiat paremmin kuin Gaetano.\n\nHeidän siinä istuessaan aurinko laski, ja Etna kävi aivan\nruusunpunaiseksi. Tuntui siltä kuin Etna olisi punastunut harmista\nkatsellessaan donna Elisan puutarhaan. Juuri auringon laskiessa,\nkun Etna punaisena hohti, donna Mikaela tavallisesti oli ajatellut\nGaetanoa. Olivathan he ikäänkuin molemmat häntä odottaneet. Ja he\nolivat molemmat mielessään kuvitelleet, kuinka kävisi, kun Gaetano\ntuli. Hän, donna Mikaela, oli vain peljännyt, että Gaetano olisi\nliian tulinen ja hurjan raju. Ja nyt hän puhui vain noista kauheista\nsosialisteista, joita donna Mikaela inhosi ja pelkäsi.\n\nGaetano puhui kauan. Donna Mikaela näki, kuinka Etna vaaleni ja kävi\npronssinruskeaksi, ja sitten tuli pimeys. Donna Mikaela tiesi, että\ntulisi kuutamo. Siinä hän istui aivan hiljaa toivoen kuutamolta apua.\nItse hän ei voinut tehdä mitään. Hän oli täydelleen Gaetanon vallassa.\nMutta kun kuutamo tuli, ei sekään auttanut. Gaetano jatkoi puhettaan\nkapitalisteista ja työväestä.\n\nSilloin donna Mikaelasta tuntui, että kaikkeen tähän oli vain yksi\nselitys. Gaetanon oli täytynyt lakata rakastamasta häntä.\n\nÄkkiä hän muisti jotain. Se oli tapahtunut kahdeksan päivää sitten.\nSamana päivänä Gaetano oli tullut kotiin. Silloin donna Mikaela oli\nastunut Giannitan huoneeseen, mutta kulkenut niin hiljaa, ettei\nGiannita kuullut sitä.\n\nHän oli silloin nähnyt Giannitan seisovan hurmaantuneena korkealle\nojennetuin käsin ja ylöspäin käännetyin kasvoin. Ja käsissään hänellä\noli valokuva. Milloin hän sen vei huulilleen ja suuteli sitä, milloin\nhän nosti sen päänsä yläpuolelle ja katseli sitä ihastuneena. Ja\nvalokuva oli ollut Gaetanon.\n\nKun donna Mikaela oli nähnyt tämän, oli hän vetäytynyt takaisin, ääneti\nniinkuin oli tullutkin.\n\nJa hän oli silloin vain säälinyt Giannitaa, jos tämä rakasti Gaetanoa.\nMutta nyt, kun Gaetano yhä puhui sosialismista, nyt tämä tapaus muistui\nhänen mieleensä.\n\nNyt hän alkoi uskoa, että Gaetanokin rakasti Giannitaa. Hänen mieleensä\nmuistui, että he olivat lapsuudentovereita. Gaetano oli kenties kauan\nrakastanut häntä. Ehkä hän oli tullut kotiin mennäkseen naimisiin\nGiannitan kanssa. Donna Mikaela ei voinut sanoa mitään, hänellä ei\nollut mitään valittamisen oikeutta. Tuskin kuukausi sitten hän oli\nkirjoittanut Gaetanolle, ettei tämä saanut rakastaa häntä.\n\nGaetano kumartui nyt hänen puoleensa, tapasi hänen katseensa ja\npakoitti hänet viimeinkin kuuntelemaan.\n\n\"Teidän täytyy ymmärtää, teidän täytyy nähdä ja ymmärtää, donna\nMikaela. Täällä etelässä me tarvitsemme juuri uudestisyntymistä,\nherätystä, sellaista kuin aikoinaan kristinusko. Ylös orjat, alas\nherrat! Tarvitaan auraa, joka kääntää esiin uusia yhteiskuntakerroksia!\nMeidän täytyy kylvää uuteen maahan, vanha on jo mehuttomaksi imetty.\nVanhoilla pintakerroksilla on vain heikko, kurja kasvuvoima. Antakaa\npohjakerrosten päästä päivän valoon, ja saatte nähdä toista!\n\n\"Käsitättekö, donna Mikaela, miksi sosialismi elää, miksei se ole\nhävinnyt? Siksi, että se tuo mukanaan uuden sanan. 'Ajatelkaa maata',\nse sanoo, niinkuin kristinusko toi tullessaan sanan: 'Ajatelkaa\ntaivasta.' Katsokaa ympärillenne! Ajatelkaa maata, onhan siinä kaikki,\nminkä me omistamme. Asettukaamme tänne niin, että tulemme onnellisiksi!\nMiksi, miksi ei ole näin ajateltu aikaisemmin. Senvuoksi, että me\nolemme niin paljon puuhailleet siinä tulevaisessa. Jättäkäämme rauhaan\nse tulevainen! Maa, maa, donna Mikaela! Ah, me sosialistit, me\nrakastamme sitä! Me rukoilemme pyhää maata, halveksittua äiti-parkaa,\njoka kantaa surua senvuoksi, että hänen lapsensa tahtovat nousta\ntaivaaseen.\n\n\"Uskokaa minua, donna Mikaela\", sanoi hän. \"Kaikki on suoritettu\nmuutamassa vuodessa. Silloin ovat marttyyrit vuodattaneet vertaan,\nsilloin ovat apostolit saarnanneet, silloin on joukko joukon jälkeen\nkääntynyt. Me, maan oikeat pojat, saamme voiton. Ja hän aukenee eteemme\nkaikessa suloudessaan. Hän tuo meille kauneutta, tuo nautintoa, tuo\ntietoa, tuo terveyttä.\"\n\nGaetanon ääni alkoi väristä, ja kyyneleet kimaltelivat hänen\nsilmissään. Hän meni penkereen reunalle, ojensi kätensä kuin\nsyleilläkseen kuun valaisemaa maata. \"Sinä olet niin häikäisevän\nkaunis\", sanoi hän, \"niin häikäisevän kaunis\".\n\nJa donna Mikaela oli hetkisen tuntevinaan hänen surunsa kaikesta siitä\ntuskasta, joka mateli tämän kauneuden pinnan alla. Hän näki elämän\npaheineen, kärsimyksineen kuin likaisen joen täynnä löyhkävää saastaa,\nkiemurtelevan tämän kimmeltävän kauneusmaailman halki.\n\n\"Eikä kukaan voi sinusta nauttia\", sanoi Gaetano, \"ei kukaan rohkene\nsinusta nauttia. Sinä olet kesytön ja täynnä pahuutta ja oikkuja. Sinä\nolet epäluotettava ja vaarallinen, sinä olet harmi ja tuska, sinä olet\npuute ja häpeä, sinä olet sortamisen pakko, sinä olet kaikkea, mitä\nkauhu voi nimittää, senvuoksi, etteivät ihmiset ole tahtoneet tehdä\nsinusta parempaa.\n\n\"Mutta sinun aikasi tulee\", sanoi hän riemuiten. \"Vielä he kerran\nkääntyvät sinun puoleesi koko rakkaudellaan. Eivätkä turvaudu unelmaan,\njoka ei mitään anna eikä mitään voi.\"\n\nDonna Mikaela keskeytti hänet äkkiä. Hän alkoi yhä enemmän peljätä\nhäntä.\n\n\"On siis totta, ettette menestynyt Englannissa?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Kerrotaan, että se suuri mestari, jonka luo miss Tottenham teidät\nlähetti, on sanonut, että te...\"\n\n\"Mitä hän on sanonut?\"\n\n\"Että te kuvinenne sovitte Diamanteen, muttei muualle.\"\n\n\"Kuka sellaista sanoo?\"\n\n\"Niin luullaan, koska te olette niin muuttunut.\"\n\n\"Koskako minä nyt olen sosialisti?\"\n\n\"Miksipä olisitte se, jos te olisitte menestynyt?\"\n\n\"Ah, miksi...? Te ette tiedä\", jatkoi hän nauraen, \"että englantilainen\nmestarini oli itsekin sosialisti. Te ette tiedä, että juuri hän on\nsaanut minuun nämä mielipiteet...\"\n\nHän keskeytti eikä jatkanut sananvaihtoa. Hän meni penkille, jolla oli\nistunut donna Mikaelan tullessa ja toi sieltä pienen pystykuvan. Hän\nojensi sen donna Mikaelalle ikäänkuin sanoen: \"Katsokaa itse, oletteko\noikeassa!\"\n\nDonna Mikaela otti sen ja piti sitä kuun valossa. Se oli mustasta\nmarmorista tehty mater dolorosa. Hän näki sen aivan selvästi.\n\nJa hän tunsikin sen. Kuvalla oli hänen omat piirteensä. Se hurmasi\nhänet silmänräpäykseksi. Seuraavassa hänet valtasi kauhu. Hän, Gaetano,\njoka oli sosialisti, joka ei uskonut, hän rohkeni luoda madonnan! Ja\noli antanut kuvalle hänen piirteensä! Gaetano kietoi hänetkin syntiinsä!\n\n\"Minä olen tehnyt sen teille, donna Mikaela\", sanoi hän.\n\nOi, koska se oli hänen omansa! Donna Mikaela heitti sen yli muurin. Se\nputosi jyrkälle vuoritielle, poukahti yhä syvemmälle, iski irti kiviä\nja iskeytyi kai itsekin palasiin. Viimein kuului loiskahdus alhaalta\nSimetosta.\n\n\"Mikä oikeus teillä on veistää madonnoja?\" kysyi hän Gaetanolta.\n\nTämä seisoi ääneti. Hän ei ollut koskaan nähnyt donna Mikaelaa\nsellaisena.\n\nSamalla hetkellä kun donna Mikaela rupesi vastustamaan, muuttui hän\nylhäiseksi ja uhkeaksi. Kauneus, joka hänessä alituiseen tuli ja meni\nkuin levoton vieras, loisti nyt hänen kasvoillaan. Hän näytti kylmältä\nja taipumattomalta, naiselta, joka oli ihana voittaa ja valloittaa.\n\n\"Te uskotte siis Jumalaan, koska veistätte madonnoja?\" sanoi hän.\n\nGaetano hengitti kiivaasti. Nyt oli hän vuorostaan hervotonna. Hän oli\nitse ollut uskovainen. Hän tiesi, kuinka hän oli haavoittanut donna\nMikaelaa. Hän näki, että oli kadottanut hänen rakkautensa. Hän oli\naukaissut kauhean, loppumattoman kuilun heidän välilleen.\n\nHänen täytyi puhua, hänen täytyi voittaa donna Mikaela puolelleen.\n\nHän alkoi taas, mutta hiljaa ja kangertaen.\n\nDonna Mikaela kuunteli hetkisen. Sitten keskeytti hän hänet melkein\nsäälien.\n\n\"Kuinka teistä tuli sellainen?\"\n\n\"Minä ajattelin Sisiliaa\", sanoi Gaetano myöntyvänä.\n\n\"Ajattelitte Sisiliaa\", kertasi donna Mikaela mietteissään. \"Ja miksi\ntulitte kotia?\"\n\n\"Tulin kotiin nostattamaan kapinaa.\"\n\nTuntui siltä, kuin he olisivat puhuneet vilustumisesta, jostain\ntaudista, jonka Gaetano oli itselleen hankkinut, ja jonka aivan\nhelposti saattoi parantaa.\n\n\"Te tulitte kotiin viedäksenne meidät turmioon\", sanoi donna Mikaela\nankarasti.\n\n\"Olkoon niin, olkoon niin\", myönsi Gaetano. \"Voittehan nimittää sitä\nsiksi. Ja kun kaikki menee näin, on teillä kai oikeuskin siihen. Oi,\nkunpa en olisi saanut vääriä tietoja, kunpa en olisi tullut viikkoa\nliian myöhään! Mutta onhan meidän sisilialaisten kaltaista antaa\nhallituksen joutua edelle? Kun tulin, olivat johtajat jo vangitut,\nsaari neljänkymmenen tuhannen soturin miehittämä. Kaikki turhaa!\"\n\nHänen sydämessään kaikui merkillisen tyhjältä, kun hän sanoi tuon\n\"kaikki turhaa\". Ja tämän tähden, josta ei mitään saattanut tulla, hän\noli murskannut onnensa. Hänen mielipiteensä ja periaatteensa tuntuivat\nhänestä kuivilta hämähäkinverkoilta, joihin hän oli kietoutunut. Hän\ntahtoi repäistä itsensä irti saadakseen omaksensa donna Mikaelan. Hän\noli ainoa todellinen, ainoa, minkä hän tunsi omakseen. Niin oli hänestä\nennen tuntunut. Ja se tunne tuli takaisin nyt. Donna Mikaela oli ainoa\nmaailmassa.\n\n\"Paternòssa taistellaan kuitenkin tänään.\"\n\n\"Siellä on syntynyt joku riita kaupunginportilla\", sanoi hän.\n\"Ei se ole mitään. Kunpa olisin voinut sytyttää koko Etnan, koko\nkaupunkien seppeleen Etnan ympäriltä! Silloin meitä olisi ainakin\nymmärretty. Meitä olisi kuunneltu. Nyt ammutaan maahan vain joitakin\ntalonpoikaisjoukkoja, jotta saadaan nälkäisiä suita vähän vähenemään.\nMeille ei suoda ainoatakaan myönnytystä.\"\n\nHän reuhtoili verkossaan. Uskaltaisiko hän astua donna Mikaelan eteen,\nsanoa hänelle, että tämä kaikki oli vähäarvoista? Eihän hänen tarvinnut\najatella pohtikaa. Hän oli taiteilija, hän oli vapaa. Ja hän tahtoi\nsaada Mikaelan omakseen.\n\nTällä hetkellä tuntui, kuin ilma olisi värähtänyt. Laukaus vyöryi läpi\nyön, toinen, kolmas.\n\nDonna Mikaela tuli Gaetanon luo ja tarttui häntä ranteeseen. \"Onko tuo\nkapinaa?\" kysyi hän.\n\nLaukaus jyrähti toisensa jälkeen. Sitten kuului huutoa ja melua.\nKansajoukko hyökkäsi alas katua.\n\n\"Se on kapinaa, sen täytyy olla kapinaa. Oi, eläköön sosialismi!\"\n\nGaetanon valtasi riemu. Hän uskoi taas aatteeseensa. Donna Mikaelankin\nhän tahtoi voittaa. Naiset eivät ole koskaan kieltäytyneet kuulumasta\nvoittajalle.\n\nMolemmat kiiruhtivat sanaakaan sanomatta puutarhan läpi portille.\nSiellä Gaetano alkoi huutaa ja kirota. Hän ei päässyt ulos. Ei ollut\navainta. Hän oli suljettuna puutarhaan.\n\nHän katsahti ympärilleen. Kolmella sivulla korkea muuri, neljännellä\näkkisyvyys. Ei mitään pääsyä. Mutta kaupungista kuului hirvittävä melu.\nKansajoukot syöksyivät edestakaisin, laukaukset ja huudot viilsivät\nilmaa. Kiljuntana kaikui: \"Eläköön vapaus, eläköön sosialismi!\" Gaetano\nryntäsi porttia vastaan. Hän melkein ulvoi hänkin. Hän oli vanki. Hän\nei päässyt mukaan.\n\nDonna Mikaela riensi hänen luokseen niin nopeasti kuin voi. Nyt, kun\nhän oli kuullut Gaetanon puhuvan, ei hän ajatellutkaan pidättää häntä.\n\n\"Odottakaa, odottakaa!\" sanoi hän. \"Minä olen ottanut avaimen.\"\n\n\"Te, te!\"\n\n\"Minä otin sen, kun tulin. Päähäni pisti, että voisin sulkea teidät\ntänne, jos aikoisitte nostaa kapinan tänä yönä. Tahdoin pelastaa\nteidät.\"\n\n\"Mitä hulluuksia!\" sanoi hän ja tempasi avaimen.\n\nAvaimenreikää etsiessään hän sai vielä aikaa sanoa jotain.\n\n\"Miksette tahdo pelastaa minua nyt?\"\n\nDonna Mikaela ei vastannut.\n\n\"Ehkäpä senvuoksi, että teidän Jumalanne saisi tilaisuuden syöstä minut\nturmioon.\"\n\nDonna Mikaela oli yhä vaiti.\n\n\"Ettekö uskalla suojella minua hänen vihaltaan?\"\n\n\"En, en uskalla\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Te uskovaiset olette kauheita.\"\n\nGaetano tunsi, että donna Mikaela jätti hänet. Hänen intonsa jäähtyi ja\nhänen rohkeutensa lannistui, kun ei donna Mikaela tehnyt ainoatakaan\nyritystä pidättääkseen häntä. Hän väänsi avainta edestakaisin saamatta\nporttia auki, herpautuneena siitä, että donna Mikaela seisoi hänen\ntakanaan kalpeana ja kylmänä.\n\nÄkkiä hän tunsi donna Mikaelan käsivarret kaulallaan ja huulten etsivän\nhänen huuliaan.\n\nSamassa aukeni portti, ja Gaetano syöksyi ulos. Hän ei tahtonut saada\ndonna Mikaelan suudelmia, jotka vain vihkivät hänet kuolemaan. Hänestä\noli donna Mikaela aavemaisen kammottava vanhassa uskossaan. Hän syöksyi\npois kuin paeten.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nSAN SEBASTIANON JUHLA.\n\n\n_Kun Gaetano oli syöksynyt pois_, seisoi Mikaela kauan aikaa donna\nElisan puutarhassa. Hän seisoi siellä aivan kivettyneenä eikä tuntenut\nmitään eikä ajatellut mitään.\n\nSilloin hänelle äkkiä johtui mieleen, etteivät Gaetano ja hän olleet\nainoat maailmassa. Hän muisti isänsä, joka makasi sairaana ja jonka hän\noli unohtanut niin moneksi tunniksi.\n\nHän meni portista corsolle, ja se oli autio ja tyhjä. Melua ja\nlaukauksia kuului vielä kaukaa, ja hän arveli itsekseen, että Porta\nEtnean luona kai taisteltiin.\n\nKesäpalatsin päätyyn valoi kuu kirkkainta hohdettaan ja häntä\nihmetytti, kun tähän aikaan ja tänä yönä balkonin ovet olivat auki ja\nikkunaluukut sulkematta. Ja vielä enemmän hän kummasteli sitä, että\nportti oli selkoseljällään ja puodin ovi aivan auki.\n\nKulkiessaan porttiholvin läpi, ei hän siellä nähnyt vanhaa Piero\nporttivahtia. Pihalyhtyä ei oltu sytytetty, eikä ainoatakaan ihmistä\nnäkynyt kartanolla.\n\nHän astui portaita myöten pylväskäytävään, ja hänen jalkansa\nsattui johonkin kovaan. Se oli pieni pronssimaljakko, jonka paikka\ntavallisesti oli musiikkisalissa. Muutamia portaita ylempää hän löysi\nveitsen. Se oli puukko, jonka pitkä terä oli tikarin tapainen. Kun hän\nnosti sen maasta, tipahti terältä pari tummaa pisaraa. Hän ymmärsi,\nettä sen täytyi olla verta.\n\nJa niinpä hän ymmärsi, että se, mitä hän koko syksyn oli peljännyt,\noli nyt tapahtunut. Roistot olivat käyneet kesäpalatsissa ryöstämässä.\nJa kaikki, jotka olivat voineet, olivat sieltä paenneet, mutta hänen\nisänsä, joka ei päässyt vuoteeltaan, oli nyt varmasti murhattu.\n\nHän ei saattanut tietää, eivätkö rosvot vieläkin olleet talossa.\nMutta nyt, kun hän oli joutunut keskelle suurinta vaaraa, katosi\nhänen pelkonsa, ja hän kiiruhti eteenpäin ajattelematta, että hän oli\nyksinään ja suojatonna.\n\nHän astui läpi käytävän ja tuli musiikkisaliin. Siellä kulki poikki\nlattian leveitä kuun valojuovia ja keskellä yhtä tällaista juovaa\nmakasi pitkänään joku ihminen.\n\nDonna Mikaela kumartui liikkumattoman ruumiin ylitse. Se oli Giannita.\nHänet oli murhattu, hänellä oli suuri, ammottava haava kaulassa.\n\nDonna Mikaela asetti ruumiin suoraan, pani sen kädet ristiin ja sulki\nsen silmät. Siinä hän sai kätensä vereen ja tuntiessaan miten se oli\nhaaleata, tahmeaa, alkoi hän itkeä. \"Oi, hyvä rakas sisareni\", sanoi\nhän aivan ääneen, \"sinun nuori henkesi on vuotanut pois tämän veren\nmukana. Koko elämäsi olet rakastanut minua ja nyt olet vuodattanut\nveresi puolustaessasi minun taloani. Senkötähden Jumala on ottanut\nsinut pois luotani, että Hän tahtoi rangaista minua kovuudestani?\nSenkötähden olet jättänyt minut, etten suonut sinun rakastavan sitä,\njota itse rakastin? Oi, sisko, sisko, etkö voinut rangaista minua\nlempeämmin?\"\n\nHän kumartui ja suuteli kuolleen otsaa. \"Ethän usko sitä\", sanoi hän.\n\"Tiedäthän, että olen aina ollut sinulle uskollinen. Tiedäthän, että\nrakastin sinua.\"\n\nHän muisti, että vainaja oli nyt erinnyt tästä maailmasta ja ettei\nhän katumusta ja ystävyyden vakuutuksia enää tarvinnut. Ja hän luki\npari rukousta ruumiin ääressä, koska ainoa, mitä hän saattoi siskonsa\npuolesta tehdä, oli hurskailla ajatuksilla tukea Jumalan luo pakenevan\nsielun matkaa.\n\nSitten hän kulki edelleen, pelkäämättä enää mitään omasta puolestaan,\nmutta kauhulla ajatellen, mitä hänen isälleen oli mahtanut tapahtua.\n\nKun hän viimein oli kulkenut juhlakerroksen monien suurten salien\nläpi ja seisoi sairaan huoneen ovella, hapuilivat hänen kätensä kauan\nlukkoa, ja kun hän sen löysi, ei hänellä ollut voimia kiertää avainta.\n\nSilloin hänen isänsä huusi huoneestaan kysyen, kuka tuli. Kun hän kuuli\nisänsä äänen ja ymmärsi, että tämä eli, tuntui hänestä, että kaikki\nhänessä vapisi ja murtui ja kadotti kyvyn totella hänen tahtoaan.\nSamalla kertaa hänen aivonsa ja sydämensä pettivät eivätkä lihakset\nvoineet pitää häntä pystyssä. Hän ennätti vielä ajatella tämän kaiken\njohtuvan viime aikain kauheasta mielen jännityksestä. Ja omituisen\nvapautumistunteen valtaamana hän vaipui pitkälliseen pyörtymykseen.\n\nDonna Mikaela heräsi tainnoksista aamupuoleen. Silloin oli paljon\ntapahtunut. Palvelijat olivat tulleet esiin piilopaikoistaan, ja he\nolivat hakeneet donna Elisan. Hän oli ottanut hoitoonsa hyljätyn\npalatsin, lähettänyt hakemaan polisia ja toimittanut sanan valkoisten\nveljeskunnalle. Ja nämä olivat kantaneet Giannitan ruumiin hänen\näitinsä asuntoon.\n\nKun donna Mikaela heräsi, huomasi hän makaavansa sohvalla isänsä\nkamarin viereisessä huoneessa. Hänen luonaan ei ollut ketään, mutta hän\nkuuli donna Elisan puhuvan isänsä huoneessa.\n\n\"Poikani ja tyttäreni\", sanoi donna Elisa nyyhkyttäen, \"olen kadottanut\nsekä poikani että tyttäreni\".\n\nDonna Mikaela koetti nousta, mutta ei voinut. Hänen ruumiinsa oli vielä\nhorroksissa, vaikka sielu olikin jo valveilla.\n\n\"Cavaliere, cavaliere\", sanoi donna Elisa, \"voitteko sitä ymmärtää?\nMuutamia Etnan roistoja hiipii Diamanteen. Muutamia roistoja, jotka\nampuvat tullikamaria ja huutavat: 'Eläköön sosialismi!' Ja tämän ne\ntekevät ainoastaan peloittaakseen ihmisiä kaduilta ja houkutellakseen\nkarabinierit Porta Etnean luo. Joukossa ei ole mukana ainoatakaan\ndiamantelaista. Roistot vain ovat toimeenpanneet kaiken päästäkseen\nryöstämään miss Tottenhamin ja donna Mikaelan taloihin, kahden naisen,\ncavaliere! Ja mitä ne oikeastaan ajattelivat, nuo herrat upseerit,\njotka istuivat sotaoikeutta? Luulivatko ne, että Gaetano oli liitossa\nroistojen kanssa? Eivätkö ne sitten nähneet, että hän oli herrasmies,\noikea Alagona, taiteilija? Kuinka ne ovat voineet tuomita hänet?\"\n\nDonna Mikaela kuunteli kauhistuneena, mutta koetti kuvitella\nmielessään, että hän vielä näki unta. Hän oli kuulevinaan, kuinka\nGaetano kysyi, uhrasiko hän hänet Jumalalleen. Ja hän oli itse\nvastaavinaan, että hän teki sen. Nyt hän varmaan uneksi siitä, miltä\ntuntuisi, jos Gaetano tosiaankin olisi vangittu. Mitään muuta tämä ei\nvoinut olla.\n\n\"Mikä onnettomuuksien yö tämä on?\" sanoi donna Elisa. \"Mikä se\nkiertelee ilmassa ja tekee ihmiset hulluiksi ja sekapäisiksi? Olettehan\nnähnyt Gaetanon, cavaliere. Onhan hän aina ollut kiivas ja tulinen,\nmutta ei hän ole ollut mieltä vailla, ei hän ole ollut järjetön ja\nhullu. Mutta tänä yönä hän hyökkäsi suoraan sotamiesten syliin. Te\ntiedätte, että hän aikoi nostaa kapinan, tiedätte, että hän oli tullut\nkotiin nostamaan kapinaa. Ja kun hän kuulee ammuttavan ja huudettavan\n'eläköön sosialismi', käy hän villiksi ja hurjaksi. Hän luulee, että\nkapina on puhjennut ja hyökkää pitkin katua päästäkseen mukaan. Ja\nhän huutaa koko ajan minkä jaksaa 'eläköön sosialismi'. Ja sitten hän\nkohtaa suuren parven sotamiehiä, kokonaisen sotajoukon. Sillä ne olivat\nmenossa Paternòhon, mutta kuulivat matkalla ampumista ja poikkesivat\ntänne katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja Gaetano ei enää osaa eroittaa\nsotilaslakkia. Hän luulee, että ne ovat kapinallisia, hän luulee, että\nne ovat taivaan enkeleitä ja hyökkää niitten keskelle ja vangitaan.\nJa nämä, jotka sitä ennen ovat ottaneet kiinni kaikki roistot, kun ne\nolivat hiipimässä tiehensä myttyineen, tarttuvat nyt Gaetanoonkin. Ja\nne kulkevat kaupungin läpi ja huomaavat, että kaikki on rauhallista,\nmutta ennenkuin ne lähtevät pois, tuomitsevat ne vankinsa. Ja Gaetano\nsaa samallaisen tuomion kuin muutkin, hän samallaisen kuin ne, jotka\novat tehneet murtovarkauksia ja surmanneet naisia! Eivätkö ne ole\nkadottaneet järkeänsä, cavaliere?\"\n\nDonna Mikaela ei voinut kuulla, mitä hänen isänsä vastasi. Hän tahtoi\nitse tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta hän oli yhä kivettyneenä eikä\nvoinut liikahtaa. Olikohan Gaetano ammuttu?\n\n\"Mitä ne tarkoittavat sillä, että tuomitsevat hänet yhdeksänkolmatta\nvuoden vankeuteen?\" sanoi donna Elisa. \"Luulevatko ne, että hän voi\nelää niin kauan, tai että kukaan, joka häntä rakastaa, voi elää niin\nkauan? Hän on kuollut, cavaliere, kuollut minulta kuten Giannitakin.\"\n\nDonna Mikaelasta tuntui, että vahvat kahleet sitoivat hänet, jottei\nhän päässyt kuulemasta. Tämä oli hänestä pahempaa kuin olla sidottuna\nhäpeäpaaluun ja saada raippoja.\n\n\"Koko vanhojen päivieni ilo on nyt minulta viety\", sanoi donna Elisa.\n\"Sekä Giannita että Gaetano! Minä odotin aina, että he menisivät\nnaimisiin keskenään. Se olisi sopinut niin hyvin, kun he molemmat\nolivat minun lapsiani ja rakastivat minua. Mitä varten minä nyt elän,\nkun minulla ei ole lainkaan nuorta väkeä ympärilläni? Monesti olin\nhyvin köyhänä siihen aikaan, kun Gaetano tuli luokseni, ja minulle\nsanottiin, että minun olisi parempi olla yksin. Mutta minä vastasin:\n'Se ei tee mitään, ei mitään, kun vain saan nuorta väkeä ympärilleni'.\nJa minä ajattelin, että kun hän kasvaa suureksi, hän ottaisi itselleen\nnuoren emännän ja sitten he saisivat pikku lapsia, eikä minun\ntarvitsisi koskaan istua yksinäisenä ja hyödyttömänä vanhuksena.\"\n\nDonna Mikaela tuli ajatelleeksi, että hän olisi voinut pelastaa\nGaetanon, mutta ei ollut tahtonut. Mutta miksei hän ollut tahtonut?\nSe näytti hänestä nyt aivan käsittämättömältä. Hän rupesi mielessään\nluettelemaan kaikkia niitä syitä, joitten tähden hän oli antanut\nGaetanon syöksyä turmioon. Hän oli jumalankieltäjä ja sosialisti ja\nhän oli aikonut nostaa kapinan. Ja tämä oli painanut enemmän kuin\nkaikki muu, silloin kun hän oli avannut Gaetanolle puutarhanportin. Se\noli painanut enemmän kuin hänen rakkautensakin. Nyt hän sen ymmärsi.\nTuntui siltä, kuin vaakakupillinen höyheniä olisi painossa voittanut\nvaakakupillisen kultaa.\n\n\"Uljas poikani\", sanoi donna Elisa, \"uljas poikani! Hänestä oli tullut\njo suuri mies siellä Englannissa, ja hän tuli kotiin auttaakseen meitä\nköyhiä sisilialaisia. Ja nyt ne ovat tuominneet hänet kuin roiston.\nKerrotaan, että ne olivat vähällä ampua hänetkin, niinkuin ne toiset.\nEhkäpä olisikin ollut parempi, että ne olisivat tehneet sen, cavaliere.\nOlisi ollut parempi saada peittää hänet kirkkomaahan, kuin tietää hänen\nolevan vankilassa. Kuinka hän voi kestää kaikki kärsimyksensä? Hän ei\nvoi kestää, hän sairastuu, pian hän kuolee.\"\n\nKun hän sanoi tämän, riuhtaisihe donna Mikaela irti huumauksesta ja\nnousi sohvalta. Hän hoiperteli huoneen poikki ja tuli isänsä ja donna\nElisan luo yhtä kuolonkalpeana kuin murhattu Giannita-parkakin. Hän oli\nniin heikko, ettei hän uskaltanut astua keskelle lattiaa, vaan pysähtyi\novensuuhun ja nojasi pihtipieleen.\n\n\"Minä se\", sanoi hän, \"donna Elisa, minä se...\"\n\nSanat eivät tahtoneet tulla hänen huuliltaan. Hän väänteli käsiään\nepätoivoissaan, kun ei voinut puhua.\n\nDonna Elisa oli heti hänen luonaan. Hän kiersi kätensä donna Mikaelan\nympärille tukeakseen häntä, välittämättä siitä, että tämä koetti\ntyöntää häntä luotaan.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, donna Elisa\", sanoi hän tuskin kuuluvalla\näänellä. \"Minä sen tein.\"\n\nDonna Elisa ei juuri kuunnellut hänen puhettaan. Hän huomasi, että\ndonna Mikaelalla oli kuumetta ja luuli hänen hourailevan.\n\nDonna Mikaelan huulet liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotain,\nmutta sai vain muutamia sanoja kuuluville. Oli mahdotonta ymmärtää,\nmitä hän tarkoitti. \"Hänelle, samoinkuin isällenikin\", sanoi hän kerran\ntoisensa perään. Ja sitten hän sanoi jotain sellaista, että kaikki,\njoita hän rakasti, hän syöksi turmioon.\n\nDonna Elisa oli saanut hänet istuutumaan tuolille, ja siinä donna\nMikaela suuteli hänen vanhoja, ryppyisiä käsiään ja pyysi häneltä\nanteeksi.\n\nKyllä, kyllä, donna Elisa antoi hänelle anteeksi.\n\nDonna Mikaela katsoi terävästi hänen kasvoihinsa kuumeisilla silmillään\nja kysyi, oliko se totta.\n\nKyllä se oli totta.\n\nSilloin hän laski päänsä donna Elisan olalle ja nyyhkytti, ja sitten\nhän kiitti häntä ja sanoi, ettei hän voisi elää, ellei saisi hänen\nanteeksiantoaan. Ei hän ketään vastaan ollut niin rikkonut kuin donna\nElisaa. Voiko hän antaa anteeksi?\n\n\"Kyllä, kyllä\", sanoi donna Elisa kerran toisensa perästä eikä voinut\nymmärtää muuta kuin että toinen houri kuumeesta ja kauhusta.\n\n\"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain\", sanoi donna Mikaela. \"Minä\ntiedän sen, mutta sinä et tiedä. Sinä et anna minulle anteeksi, jos\nsaat sen tietää.\"\n\n\"Annan varmasti sinulle anteeksi\", sanoi donna Elisa.\n\nHe puhelivat näin kauan ymmärtämättä toisiaan, mutta vanhalle donna\nElisalle teki hyvää, että hänellä tänä yönä oli joku, jota hän sai\npeitellä ja lohduttaa ja jolle sai antaa vahvistavia yrttejä ja\nlääkkeitä. Hänelle teki hyvää, että vielä löytyi joku, joka laski\npäänsä hänen olalleen ja itki suruissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDonna Mikaela, joka lähes kolme vuotta oli rakastanut Gaetanoa\najattelemattakaan, että he koskaan olisivat toistensa omia, oli\ntottunut kummaan rakkauteen. Hänelle riitti, kun hän tiesi, että\nGaetano rakasti häntä. Kun hän ajatteli tätä, hiipi häneen suloinen\nturvallisuuden ja onnen tunne. \"Mitäpä siitä, mitäpä siitä\", sanoi hän,\nkun kohtasi vastoinkäymisen. \"Gaetano rakastaa minua.\" Gaetano oli aina\nhänen vierellään, rohkaisi häntä ja lohdutti häntä. Hän oli mukana\nkaikissa donna Mikaelan ajatuksissa ja askareissa. Hän oli hänelle itse\nelämän henki.\n\nHeti kun donna Mikaela oli ennättänyt hankkia Gaetanon osoitteen,\nkirjoitti hän hänelle. Siinä hän tunnusti uskoneensa varmasti, että\nGaetano kävi kohti onnettomuutta. Mutta hän oli niin pahoin peljännyt\nsitä, mitä tämä tulisi saamaan aikaan elämässä, ettei ollut uskaltanut\npelastaa häntä.\n\nHän kirjoitti myöskin, kuinka hän inhosi Gaetanon oppeja. Hän ei\nlainkaan teeskennellyt. Hän sanoi, että vaikka Gaetano olisikin\nvapaana, ei hän kuitenkaan voisi tulla hänen omakseen.\n\nHän pelkäsi Gaetanoa. Tällä oli, kirjoitti hän, sellainen valta\nhäneen, että jos he joutuisivat toistensa omiksi, tekisi hän hänestä\nsosialistin ja jumalankieltäjän. Senvuoksi donna Mikaelan täytyi aina\nelää hänestä eroitettuna, pelastaakseen sielunsa.\n\nMutta hän pyysi ja rukoili, ettei Gaetano kaikesta tästä huolimatta\nlakkaisi häntä rakastamasta. Hän ei saanut lakata, ei saanut! Hän saisi\nrangaista donna Mikaelaa millä muulla tavalla hyvänsä, kunhan vain ei\nlakkaisi rakastamasta häntä.\n\nHän ei saanut tehdä niinkuin donna Mikaelan isä. Kenties Gaetano olisi\ntehnyt oikein sulkiessaan sydämensä donna Mikaelalta, mutta hän ei\nsittenkään saisi sitä tehdä. Hänen täytyi olla armelias.\n\nKunpa hän tietäisi, kuinka donna Mikaela rakasti häntä, kunpa tietäisi,\nkuin hän hänestä uneksi!\n\nJa hän kertoi Gaetanolle, että tämä oli itse hänen elämänsä.\n\n\"Täytyykö minun kuolla, Gaetano?\" kysyi hän.\n\n\"Ei siis riitä, että mielipiteet ja opit meidät eroittavat. Ei riitä,\nettä ne ovat vieneet sinut vankeuteen. Pitääkö sinun lakata minua\nrakastamastakin, sen vuoksi, että ajattelemme eri lailla?\n\n\"Oi, Gaetano, rakasta minua! Eihän se mihinkään johda, sinun\nrakkaudessasi ei ole mitään toivoa, mutta rakasta minua, minä kuolen,\nellet rakasta.\"\n\nTuskin donna Mikaela oli lähettänyt tämän kirjeen, kun hän jo alkoi\nodottaa vastausta. Hän luuli saavansa myrskyisen ja suuttuneen kirjeen,\nmutta hän toivoi, että siinä olisi yksi ainoa sana, joka osoittaisi\nhänelle, että Gaetano rakasti häntä.\n\nMutta hän odotti useampia viikkoja saamatta Gaetanolta mitään kirjettä.\n\nEi auttanut se, että hän joka aamu seisoi ulkokäytävässä odottamassa\nkirjettä ja teki postinkantajan melkein murheiseksi, kun tämän aina\npiti sanoa, ettei hän tuonut mitään kirjettä.\n\nKerran hän itse meni postiin ja pyysi rukoilevin silmin, että hänelle\nannettaisiin se kirje, jota hän odotti. Senhän täytyi olla siellä,\nsanoi hän. Mutta he eivät kenties olleet osanneet lukea osoitetta,\nehkä kirje oli joutunut väärään lokeroon? Ja hänen lempeät, kerjäävät\nsilmänsä liikuttivat postimestaria, niin että tämä salli hänen etsiä\nläpi vanhojen hakemattomien kirjeitten läjät ja kääntää ylösalaisin\nkaikki postikonttorin laatikot. Mutta tästä kaikesta ei ollut mitään\nhyötyä?\n\nHän kirjoitti uusiakin kirjeitä Gaetanolle, muttei mitään vastausta\ntullut.\n\nSilloin hän koetti ruveta uskomaan sitä, mikä näytti hänestä\nmahdottomalta. Hän koetti painaa sieluunsa sen käsityksen, että Gaetano\noli lakannut rakastamasta häntä.\n\nMitä suuremmaksi tämä varmuus tuli, sitä enemmän hän alkoi sulkeutua\nhuoneeseensa. Hän pelkäsi ihmisiä ja istui kernaimmin yksinään.\n\nPäivä päivältä hän kävi voimattomammaksi. Hän kulki kumaraisena,\nvieläpä hänen kauniista silmistäänkin näytti häviävän eloisuus ja\nloisto.\n\nMuutaman viikon kuluttua hän kävi niin heikoksi, ettei hän enää\nvoinut olla pystyssä, vaan sai kaiken päivää maata sohvallaan. Häntä\nkulutti tauti, joka vähitellen vei häneltä kaiken elinvoiman. Hän\nnäki kulkevansa kohti kuolemaa, ja hän pelkäsi kuolemista. Mutta hän\nei voinut tehdä mitään. Häntä varten löytyi yksi ainoa parannuskeino,\nmutta sitä ei kuulunut.\n\nSillaikaa kun donna Mikaela näin näytti hiljaa luisuvan pois elämästä,\nvalmistauduttiin Diamantessa viettämään San Sebastianon juhlaa, joka on\ntammikuun lopulla.\n\nSe oli Diamanten suurin juhla, mutta viime vuosina ei sitä oltu\nvietetty tavanmukaisella loistolla, koska liian suuri hätä ja synkkyys\nolivat painaneet mielet lamaan.\n\nMutta tänä vuonna kohta kun kapina oli kukistettu ja kun Sisilia\nvielä oli täynnä vierasta väkeä ja kun kansan rakastamat sankarit\nnääntyivät vankiloissa, ehdoitettiin juhla vietettäväksi koko entisessä\nloistossaan, sillä nyt ei saisi, sanottiin, pyhimyksiä laiminlyödä.\n\nJa Diamanten hurskas väki päätti, että juhlaa vietettäisiin kahdeksan\npäivää ja että San Sebastianoa kunnioitettaisiin liehuvilla lipuilla ja\nkoristeluilla ja kilparatsastuksilla ja raamatullisilla juhlakulkueilla\nja ilotulituksilla ja kilpalaulannoilla.\n\nValmistuksiin ryhdyttiin kiireesti ja innolla. Joka talossa siivottiin\nja pestiin. Kerättiin taas esiin vanhat juhlakulkuevaatteet ja\nvalmistauduttiin vastaanottamaan vieraita kaikkialta ympäri koko Etnan.\n\nAinoa Diamanten talo, missä ei tehty valmistuksia, oli kesäpalatsi.\nDonna Elisa oli siitä syvästi murheissaan, mutta hän ei saanut donna\nMikaelaa suostumaan talonsa koristamiseen. \"Kuinka voit vaatia, että\nminä puettaisin tällaisen surun talon kukkiin ja viheriään?\" sanoi\nhän. \"Ruusut pudottaisivat lehtensä, jos minä tahtoisin käyttää niitä\npeittämään sitä onnettomuutta, mikä täällä vallitsee.\"\n\nMutta donna Elisa oli innokkaasti mukana juhlan valmistuksissa ja\nhän odotti paljon hyvää siitä, että ruvettiin taas kunnioittamaan\npyhimyksiä, kuten entisinä aikoina. Hän ei puhunut muusta kuin siitä,\nkuinka papit koristuttivat tuomiokirkon päädyn vanhaan sisilialaiseen\ntapaan hopeakukilla ja peileillä. Ja hän kuvaili juhlaratsastusta: niin\nja niin monta olisi ratsastajia, ja niin ja niin korkeat töyhdöt niillä\nolisi hatuissa, ja ne pitäisivät käsissään niin ja niin pitkiä, kukkiin\nkiedottuja keppejä, joitten päässä olisi vahakynttilä.\n\nKun ensimäinen juhlapäivä tuli, oli donna Elisan talo mitä komeimmasti\nkoristeltu. Katolla näkyi liehuvan Italian vihreän-punavalkoinen\nlippu, ja punaisia kultareunaisia liinoja, joissa oli pyhimyksen\nalkukirjaimet, oli heitetty riippumaan ikkunalaudoilta ja balkonin\nkaiteilta. Mutta ylös-alas pitkin seiniä kierteli tähden ja kaaren\nmuotoisia rautatammiköynnöksiä, ja ikkunain ympärillä hiipi seppeleitä,\njotka oli sidottu donna Elisan puutarhan pienistä heleistä ruusuista.\nAivan sisäänkäytävän päällä oli pyhimyksen kuva, kehyksinä liljoja, ja\nkynnyksellä oli cypressin oksia. Ja jos olisi astunut taloon sisään,\nolisi huomannut, että se sieltäkin oli yhtä koristeltu kuin ulkoa päin.\nKellarista ullakkoon saakka oli kaikki juhla-asussa ja kukkiin puettua,\neikä puodin hyllyillä ollut ainoatakaan niin pientä tai vähäpätöistä\npyhimystä, ettei sillä olisi ollut eternelliä tai bellistä kädessä.\n\nSamalla tavoin oli köyhässä Diamantessa koristettu talot pitkin koko\nkatua. Siellä oli sellainen lippujen vilinä, että se muistutti niitä\npyykkivaatteita, joita aina riippui maasta taivaaseen saakka kujalla\npienen maurin talon edustalla. Jokaisessa talossa ja jokaisessa\nkunniaportissa oli lippuja, ja kadun poikki oli pingoitettu köysiä,\njotka olivat täynnään liehuvia pikku lippuja.\n\nJoka kymmenen askeleen päähän olivat diamantelaiset pystyttäneet\nkunniaportteja poikki kadun. Ja joka portin päällä oli pyhimyksen kuva\nkeltaisten eternelliseppelten keskellä. Balkonit oli verhottu punaisiin\npeitteisiin ja kirjaviin pöytäliinoihin, ja seiniä pitkin kierteli\njäykkiä köynnöksiä.\n\nSiellä oli niin paljon kukkia ja niin paljon vihreää, ettei kukaan\nvoinut käsittää, miten nämä kaikki oli saatu hankituksi jo tammikuussa.\nKaikki oli seppelöityä ja kukilla koristettua. Luudanvarsissa oli\ncrocusseppeleitä ja portinkolkuttimissa hyasinttivihkoja. Mutta\nikkunoissa oli tauluja ja niissä sinipunervista vuokoista kyhätyt\npyhimyksen alkukirjaimet tai tervehdyslauseita.\n\nJa näin koristeltujen talojen välillä vyöryi ihmisvirta mahtavana\nkuin paisuva joki. Eikä San Sebastianoa juhlimassa ollut ainoastaan\ndiamantelaisia. Kaikkialta Etnalta tuli keltaisia kullalla silattuja\nja maalattuja rattaita; niitä vetivät kiiltävävaljaiset hevoset ja\nne olivat täpö täynnä väkeä. Sairaita ja kerjäläisiä ja sokeita\nlaulajia oli tullut suurissa parvin. Ja siellä oli kokonaisia\npyhiinvaeltajajonoja. Ne olivat niitä poloisia, joitten nyt\nonnettomuuksien perästä oli rukoiltava jonkun puolesta.\n\nVäkeä oli tullut niin paljon, että epäiltiin, voisivatko kaikki mahtua\nkaupungin muurien sisälle. Kansaa oli kadulla, kansaa ikkunoissa,\nkansaa balkoneilla. Korkeilla kiviportailla istui ihmisiä, ja\npuodit olivat täynnä. Talojen suuret katuovet olivat seljällään, ja\nporstuoihin oli asetettu tuoleja puoliympyrää niinkuin teatterissa.\nNiillä istui isäntäväki vieraineen katsellen ohikulkijoita.\n\nKadulla vallitsi huumaava melu. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset\npuhuivat ja nauroivat. Siellä oli vielä posetivinsoittajia, jotka\nveivasivat koneitaan, suuria kuin urut. Siellä oli katulaulajia, ja\nsiellä oli miehiä ja naisia, jotka lausuivat Tasson runoja rämisevillä,\nsärkyneillä äänillään. Siellä oli kaikellaisia kuuluttajia, jokaisesta\nkirkosta virtasi urkujen pauhu, ja torilla vuoren harjalla puhalsivat\nkaupungin soittajat, niin että kuului yli koko Diamanten.\n\nTämä iloinen melu ja tämä kukkien tuoksu ja tämä lippujen liehunta\nkesäpalatsin edustalla herätti Donna Mikaelan horrostilasta. Hän nousi\nseisomaan aivan kuin elämä olisi tullut noutamaan häntä. \"Minä en tahdo\nkuolla\", sanoi hän itsekseen. \"Tahdon koettaa elää.\"\n\nHän tarttui isäänsä käsivarteen, ja he lähtivät kadulle. Hän toivoi,\nettä elämä ulkona hurmaisi hänet, niin että hän voisi unohtaa surunsa.\n\"Jollei se minulle onnistu\", ajatteli hän, \"jollen voi löytää\nhuvitusta, silloin täytyy minun kuolla\".\n\nMutta sattuipa Diamantessa olemaan muuan vanha, köyhä kivityömies, joka\noli arvellut voivansa ansaita juhlien aikana pari soldoa. Senvuoksi hän\noli laavasta muodostanut muutamia San Sebastianon ja paavi Leo XIII:n\nrintakuvia. Ja kun hän tiesi, että monet diamantelaiset rakastivat\nGaetanoa ja surivat hänen kohtaloaan, muovaili hän pari hänenkin\nkuvaansa.\n\nKohta kun donna Mikaela oli tullut kadulle, sattui hän kohtaamaan juuri\nsen miehen ja tämä tarjosi hänelle pieniä, viheliäisiä tekeleitään.\n\n\"Ostakaa Gaetano Alagona, donna Mikaela\", sanoi mies, \"ostakaa Gaetano,\njonka hallitus panetti vankeuteen, kun hän tahtoi auttaa Sisiliaa!\"\n\nDonna Mikaela puristi lujasti isänsä käsivartta ja kiiruhti edelleen.\n\nMutta \"Europan kahvilassa\" lauloi isännän poika canzoneja. Hän\noli sepittänyt joitakuita uusia juhlaa varten ja muun muassa pari\nGaetanostakin. Sillä olihan luultavaa, että ihmiset tahtoivat nyt.\nkuulla juuri hänestä.\n\nKun donna Mikaela kulki kahvilan ohi ja kuuli laulua, pysähtyi hän\nkuuntelemaan.\n\n\"Oi, Gaetano Alagona!\" lauloi nuori mies. \"Laulut ovat mahtavia. Minä\nvapautan sinut lauluillani. Ensin lähetän luoksesi viehkeän canzonin.\nSe solahtaa vankilasi ristikkojen läpi ja murtaa ne. Sitten lähetän\nluoksesi sonetin, joka on sorea kuin nainen ja lahjoo vartijasi. Ja\nsitten runoilen sulle ihanan oodin, joka tärisyttää vankilasi muureja\nylväällä poljennallaan. Mutta jos ei näistä mikään auta, syöksen esiin\nmahtavan eepoksen, jossa on sotajoukot sanoja. Oi, Gaetano, vahvana\nkuin armeija se hyökkää eteenpäin. Kaikki vanhan Rooman legionat eivät\nyhteensäkään voisi sitä pidättää.\"\n\nLaulun ajan donna Mikaela puristi kuin kouristuksen vallassa isänsä\nkäsivarresta, mutta ei sanonut mitään, läksi vain eteenpäin.\n\nSilloin cavaliere Palmeri alkoi puhua Gaetanosta. \"En tiennyt, että\nhäntä niin rakastettiin\", sanoi hän.\n\n\"En minäkään\", mumisi donna Mikaela.\n\n\"Mutta tänään näin itse outojen ihmisten tulevan donna Elisan puotiin\nja kerjäävän häntä myymään jotain, jota Gaetano oli leikannut. Hänellä\nei ollut jäljellä muuta kuin pari vanhaa rukousnauhaa, ja minä näin\nhänen katkaisevan ne ja jakavan pois helmi helmeltä.\"\n\nDonna Mikaela katsoi isäänsä rukoilevan lapsen lailla. Mutta cavaliere\nei tiennyt, tahtoiko hänen tyttärensä, että hänen piti vaieta vai\njatkaa puhettaan.\n\n\"Donna Elisan vanhat ystävät kulkevat hänen puutarhassaan Lucan\nkanssa\", sanoi hän, \"ja Luca näyttää heille Gaetanon lempipaikkoja ja\nsitä maapalaa, johon hänellä oli tapana istuttaa. Ja Pacifica istuu\ntyöhuoneessa höyläpenkin ääressä ja kertoo hänestä kaikellaista, aina\nsiitä saakka kun hän oli noin pieni.\"\n\nEnempää hän ei voinut kertoa, tungos ja melu heidän ympärillään oli\nniin suuri, että hänen täytyi keskeyttää.\n\nHe aikoivat mennä tuomiokirkkoon. Portailla istui, kuten aina, vanha\nAssunta. Hänellä oli käsissään rukousnauha ja hän mutisi samaa rukousta\nkoko nauhan ympäriinsä. Hän anoi pyhimykseltä, että se Gaetano, joka\noli luvannut auttaa kaikkia köyhiä, saisi palata takaisin Diamanteen.\n\nKun donna Mikaela kulki hänen ohitseen, kuuli hän selvästi: \"San\nSebastiano, anna meille Gaetano! Oi, armeliaisuutesi tähden, oi,\nkurjuutemme tähden, San Sebastiano, anna meille Gaetano!\"\n\nDonna Mikaela oli aikonut mennä kirkkoon, mutta kääntyi portailta.\n\n\"Siellä on sellainen tungos\", sanoi hän, \"minä en uskalla\".\n\nHän lähti taas kotiin. Mutta sillä välin oli donna Elisa käyttänyt\nhyväkseen hänen poissaoloaan. Hän oli vetänyt lipun kesäpalatsin\nkatolle, hän oli levittänyt liinoja balkoneille, ja kun donna Mikaela\ntuli kotiin, oli hän juuri kiinnittämässä köynnöstä portin päälle.\nSillä donna Elisa ei voinut kestää sitä, ettei kesäpalatsia oltu\nkoristettu. Hän tahtoi, ettei tällä kertaa mitään puuttuisi San\nSebastianon kunniasta. Ja hän pelkäsi, ettei pyhimys auttaisi Diamantea\nja Gaetanoa, jollei Alagonan vanha palatsi häntä juhlisi.\n\nDonna Mikaela saapui kalpeana kuin kuolemaantuomittu ja kumarassa kuin\nkahdeksankymmenvuotias mummo.\n\nHän huokaili itsekseen: \"Minä en tee hänestä mitään rintakuvia, en\nlaula hänestä mitään lauluja, en uskalla rukoilla Jumalaa hänen\npuolestaan, en osta mitään hänen helmiänsä. Kuinka hän voisi luulla,\nettä minä rakastan häntä? Hänen täytyy rakastaa kaikkia noita\nmuita, jotka jumaloivat häntä, mutta ei minua. Minä en kuulu hänen\nmaailmaansa, minua hän ei enää voi rakastaa.\"\n\nJa kun hän näki, että hänen taloansa aiottiin kukkaisin koristaa,\ntuntui se hänestä niin viiltävän julmalta, että hän tempasi köynnöksen\ndonna Elisan käsistä ja heitti sen hänen jalkojensa juureen, kysyen\nsamalla, tahtoiko hän murhata hänet.\n\nSitten hän kulki donna Elisan ohi ylös portaita huoneeseensa. Hän\nheittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin.\n\nHän ei ollut ennen ymmärtänyt, kuinka kaikki ulkonainen eroitti hänet\nja Gaetanon toisistaan. Kansan mies ei voinut rakastaa häntä.\n\nJa senlisäksi hänestä tuntui, että hän esti Gaetanoa auttamasta kaikkia\nnoita köyhiä.\n\nKuinka Gaetanon täytyikään häntä inhota, kuinka hän mahtoikaan vihata\nhäntä!\n\nJa entinen epätoivo hiipi taas häneen. Häntä ei rakastettu. Se surmaisi\nhänet. Hän ajatteli siinä maatessaan, että kaikki oli mennyttä, kaikki\nlopussa.\n\nMutta silloin seisoi äkkiä hänen sisäisen silmänsä edessä pieni\nKristuksenkuva. Tuntui kuin se olisi astunut huoneeseen koko köyhässä\nloistossaan. Hän näki sen selvästi.\n\nDonna Mikaela alkoi huutaa avukseen Kristuslasta. Ja hän ihmetteli\nsitä, ettei hän ennemmin ollut kääntynyt tämän hyvän auttajan puoleen.\nMutta sen vuoksi hän kai vasta äärimäisessä hädässään muisti kuvan, kun\ntämä ei seisonut missään kirkossa, vaan miss Tottenham kuljetti sitä\nympäri kuin mitäkin museoesinettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli saman päivän myöhäinen ilta. Päivällisen jälkeen donna Mikaela oli\nantanut kaikille palvelijoilleen luvan mennä katsomaan juhlaa, niin\nettä hän ja hänen isänsä olivat yksinään koko suuressa talossa. Mutta\nkymmenen tienoissa hänen isänsä nousi ja sanoi aikovansa lähteä torille\nkuulemaan laulukilpailua. Ja silloin donna Mikaela ei uskaltanut jäädä\naivan yksikseen, vaan hänen täytyi mennä mukaan.\n\nKun he tulivat torille, näkivät he, että se oli muutettu teatteriksi,\njossa tuolirivi seisoi toisensa vieressä. Joka ainoa nurkka oli täynnä\nväkeä ja vain vaivoin saivat he itselleen paikat.\n\n\"Tänä iltana on Diamante ihana, Mikaela\", sanoi cavaliere Palmeri.\nTuntui siltä, kuin yön sulous olisi saanut hänet lempeämmäksi. Hän\npuhui tyttärelleen yksinkertaisemmin ja hellemmin kuin pitkiin aikoihin.\n\nDonna Mikaelakin arveli, että hän puhui totta. Hänestä tuntui samalta\nkuin ensi kertaa Diamanteen tullessaan. Tämä oli ihmeitten kaupunki,\nkauneuden kaupunki, pienoinen Jumalan pyhättö.\n\nAivan hänen vastapäätään oli suuri ja mahtava rakennus, joka näytti\nolevan kokoonpantu itseloistavista timanteista. Hänen täytyi miettiä\nhetkinen, ennenkuin hän käsitti, mikä se oli.\n\nTuomiokirkon päätyhän se vain oli, verhottuna jäykästä hopea- ja\nkultapaperista tehtyihin kukkiin, ja niitten väliin pistetty tuhannen\npientä peiliä. Ja jokaisesta kukasta riippui pieni öljylasi, jonka\nliekki oli tulikärpäsen suuruinen. Se oli hyvin kaunista. Se oli\nviehättävin ilotulitus, mitä donna Mikaela oli nähnyt.\n\nTorilla ei ollut mitään muuta valoa, eikä muuta tarvittukaan. Tuo suuri\ntimanttiseinä loisti aivan riittävästi.\n\nMusta palazzo Geraci seisoi niin kirkkaan punaisena, kuin siihen olisi\nheijastanut tulipalon lieska.\n\nTorin ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys, ja se vaikutti, että\ndonna Mikaela taas oli tuntevinaan vanhan, lumotun Diamanten, joka\nei sijainnut maassa, vaan oli pyhä linna jollain taivaan vuorella.\nRaatihuone raskaine balkoneineen ja korkeine portaineen, pitkä\nnunnaluostari ja roomalainen portti olivat ihania ja ihmeellisiä. Ja\nhän saattoi tuskin uskoa, että juuri tässä kaupungissa hän oli saanut\nkärsiä niin hirmuista tuskaa.\n\nKeskellä tuota suurta ihmispaljoutta ei kylmyyttä lainkaan huomannut.\nTalvinen yö oli leuto kuin kevätyö. Ja donna Mikaela alkoi tuntea\nitsessään jotain keväistä. Hänen sielunsa alkoi värähtää ja vapista\nsuloisesti ja samalla kammottavasti. Siltä täytyi tuntua Etnan\nlumikinoksista, kun aurinko sulattaa ne kimalteleviksi vuoripuroiksi.\n\nHän katseli ihmisiä, joita tori oli täynnään, ja hänestä tuntui\nkummalta, että ne olivat aamupäivällä tehneet häneen niin\nvastenmielisen vaikutuksen. Olihan hänestä mieluista, että ne\nrakastivat Gaetanoa. Oi, jos vain Gaetano olisi edelleenkin rakastanut\nhäntä, olisi hän ollut sanomattoman ylpeä ja onnellinen näitten\nrakkaudesta. Silloin hän olisi voinut suudella noita vanhoja, känsäisiä\nkäsiä, jotka muovailivat Gaetanon kuvia ja jotka liittyivät rukoukseen\nhänen puolestaan.\n\nHänen tätä ajatellessaan avattiin kirkonovet ja suuret vankkurit\nvierivät kirkosta. Ylinnä punaiseen verhotuissa vankkureissa seisoi San\nSebastiano paalussaan, ja kuvan alapuolella ne neljä laulajaa, jotka\naikoivat kilpailla.\n\nSiinä oli muuan vanha sokea mies Nicolosista, muuan catanialainen\ntynnyrintekijä, jota pidettiin koko Sisilian parhaimpana\nimprovisatorina, muuan seppä Terministä ja pieni Gandolfo, joka oli\nDiamanten raatihuoneen vartijan poika.\n\nKaikki ihmiset kummastelivat sitä, että Gandolfo uskalsi esiintyä\nnäin vaarallisessa kilpailussa. Tekiköhän hän sen miellyttääkseen\nmorsiantaan pikku Rosaliaa? Ei kukaan ollut kuullut ennen puhuttavan\nsiitä, että hän osasi improvisoida. Ei hän ollut koskaan elämässään\ntehnyt mitään muuta kuin syönyt mandarineja ja tirkistellyt Etnalle.\n\nEnsimäiseksi vetivät kilpailijat arpaa keskenään, ja sattui niin, että\ntynnyrintekijä joutui ensimäiseksi ja Gandolfo viimeiseksi. Kun arpa\noli vedetty, kalpeni Gandolfo. Olihan kauheata joutua viimeiseksi, kun\nkaikkien oli puhuttava samasta asiasta.\n\nTynnyrintekijä valitsi esityksensä aiheeksi sen ajan, jolloin San\nSebastiano oli legionasoturina vanhassa Roomassa ja uskonsa tähden\nsidottiin paaluun ja asetettiin tovereittensa ampumatauluksi. Hänen\nperästään tuli sokean vuoro, ja tämä kertoi, kuinka muuan hurskas\nroomalaisnainen sitten löysi martyrin verisenä ja nuolien lävistämänä,\nja onnistui herättämään hänet henkiin. Senjälkeen tuli sepän vuoroja\nhän kuvaili kaikkia niitä ihmeitä, joita San Sebastiano oli tehnyt\nSisiliassa viisitoistasataa-luvulla ruton aikana. Kutakin näistä\nkolmesta ylistettiin kovasti. He käyttivät paljon mahtavia sanoja\nverestä ja kuolemasta, ja kansa riemuitsi. Mutta diamantelaiset kävivät\nlevottomiksi pikku Gandolfon puolesta.\n\n\"Seppä vie häneltä kaikki sanat. Hän ei voi onnistua\", sanoi joku.\n\n\"Oi\", sanoi toinen, \"eihän pikku Rosalia sentähden ota kihlausnauhaa\npalmikostaan\".\n\nMutta Gandolfo kyyristäytyi vankkurinnurkkaan. Hän kävi yhä pienemmäksi\nja pienemmäksi. Lähellä istuvat voivat kuulla, kuinka hänen hampaansa\nkalisivat pelosta.\n\nKun hänen vuoronsa viimeinkin tuli ja hän nousi seisomaan ja alkoi\nimprovisoida, onnistui hän hyvin huonosti. Hän oli huonompi kuin kukaan\noli odottanut. Hän änkytti kuuluville pari säettä, mutta se oli vain\nmuitten esitysten kertaamista.\n\nSitten hän äkkiä vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Tällä hetkellä\nvaltasi hänet epätoivon voima. Hän oikaisihe, ja poskille kohosi hieman\nväriä.\n\n\"Oo, signori\", sanoi pikku Gandolfo, \"sallikaa minun puhua siitä, mitä\naina ajattelen! Sallikaa minun puhua siitä, minkä aina edessäni näen!\"\n\nJa hän alkoi sujuvasti ja valtaavalla voimalla kertoa siitä, mitä itse\noli nähnyt.\n\nHän kertoi, kuinka hän, raatihuoneen vartijan poika, oli hiipinyt\npimeitten ullakkojen kautta ja piiloutunut eräälle oikeussalin\nparvekkeelle sinä yönä, jolloin sotaoikeus oli kokoontunut tuomitsemaan\nDiamanten kapinallisia.\n\nSilloin hän oli nähnyt syytettyjen penkillä don Gaetano Alagonan\nvillien roikaleitten joukossa, jotka olivat pahempia kuin pedot.\n\nHän kertoi, kuinka kaunis Gaetano oli ollut. Pikku Gandolfon mielestä\nhän oli ollut kuin Jumala noitten kauheitten miesten keskellä. Ja\nhän kuvaili näitä roistoja, niitten hurjan petomaisia kasvoja,\nniitten karkeata tukkaa ja jäykkiä jäseniä. Hän sanoi, että ne olivat\nsellaisia, että sydän vavahti sillä, joka niitä silmiin katsoi.\n\nKumminkin oli don Gaetano, kauneudestaan huolimatta, hirmuisempi kuin\nnämä ihmiset. Gandolfo ei käsittänyt, kuinka ne uskalsivat istua hänen\nvieressään penkillä. Don Gaetanon rypistettyjen kulmien alta sinkosi\nmuihin vankeihin katseita, joitten olisi pitänyt surmata niiltä sielu,\njos niillä, kuten muilla ihmisillä, olisi sielua ollut.\n\n'Ketä olette te', tuntui hän kysyvän, 'jotka uskallatte ryhtyä ryöstöön\nja murhaan huutamalla avuksenne pyhää vapautta? Tiedättekö, mitä\nolette tehneet? Tiedättekö, että teidän juonenne tähden minä nyt istun\nvangittuna? Ja minä olisin pelastanut Sisilian!' Ja jokainen katse,\njonka hän niihin heitti, oli kuolemantuomio.\n\nHänen silmänsä sattuivat niihin esineisiin, joita roistot olivat\nryöstäneet ja jotka oli asetettu tuomarien pöydälle. Hän tunsi\nne. Kuinkapa hän ei olisi tuntenut kesäpalatsin pöytäkelloja ja\nhopeavateja, tietysti hän tunsi ne pyhäinkuvat ja rahat, jotka oli\nvarastettu hänen englantilaiselta suojelijattareltaan! Mutta kun hän\noli tuntenut nämä esineet, vilkaisi hän roistoihin, huulillaan kamala\nhymy. 'Voi urhoja, voi urhoja', sanoi hymy, 'te olette varastaneet\nkahden naisen asunnosta'.\n\nVäri hänen jaloissa kasvoissaan vaihtui lakkaamatta. Kerran oli\nGandolfo nähnyt niitten vääntyvän äkillisestä kauhusta. Se tapahtui\nsilloin, kun mies, joka istui häntä lähinnä, oli ojentanut kätensä,\nja se oli aivan verinen. Aavistiko hän kenties totuuden? Ajatteliko\nhän silloin, että nämä miehet olivat murtautuneet siihen taloon, jossa\nhänen rakkaansa oli?\n\nGandolfo kertoi, kuinka upseerit, joitten piti olla tuomareina, olivat\nastuneet sisään äänettöminä ja totisina ja istuutuneet paikoilleen.\nMutta kun hän oli nähnyt nämä korkeat herrat, oli hänen levottomuutensa\nvähentynyt. He tiesivät, oli hän arvellut itsekseen, että don Gaetano\noli ylhäinen mies, ja ettei heidän pitänyt tuomita häntä. Eivät he\nhäntä sekoittaisi roistoihin. Eihän toki kukaan saattanut uskoa, että\nhän oli ollut ryöstämässä kahden naisen asunnosta.\n\nJa kas, kun tuomari huusi Gaetano Alagonan nimen, ei hänen äänessään\nollut kovuutta. Hän puhui hänelle kuin vertaiselleen.\n\n\"Mutta\", sanoi Gandolfo, \"kun don Gaetano nyt nousi pystyyn, seisoi\nhän niin, että hän saattoi nähdä yli torin. Ja torilla, tällä samalla\ntorilla, jossa nyt niin paljon ihmisiä istuu iloiten ja huvitellen,\nkulki silloin ruumissaatto.\n\n\"Valkoisten veljeskunta täällä kantoi murhatun Giannitan ruumista hänen\näitinsä asuntoon. Kantajat kulkivat eteenpäin tulisoihtujen valossa, ja\nselvästi voi eroittaa paarit, jotka oli asetettu heidän olkapäilleen.\nSaattueen hitaasti kulkiessa yli torin, voi tuntea paarivaatteen,\njoka oli levitetty ruumiin yli. Se oli Alagonain paarivaate, upeitten\nvaakunoitten ja loistavien hopeareunuksien koristama. Mutta kun Gaetano\noli nähnyt sen, ymmärsi hän, että murhattu oli Alagonain talosta. Hänen\nkasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi ja hän hoippui kuin kaatumaisillaan.\n\n\"Samassa tuomari kysyi häneltä: 'Tunnetteko murhatun?' Ja hän vastasi:\n'Tunnen.' Silloin jatkoi tuomari, joka oli armelias mies: 'Oliko hän\nteidän läheisiänne?' Ja don Gaetano vastasi: 'Minä rakastan häntä'.\"\n\nKun Gandolfo oli päässyt tähän asti kertomuksessaan, näkyi donna\nMikaela äkkiä nousevan pystyyn, aivan kuin hän olisi aikonut väittää\nvastaan, mutta cavaliere Palmeri veti hänet kiivaasti takaisin\nviereensä. \"Hiljaa, hiljaa!\" sanoi hän hänelle.\n\nJa donna Mikaela istui äänetönnä kasvot käsiin painuneina. Silloin\ntällöin huojutti hän ruumistaan ja valitti hiljaa.\n\nMutta Gandolfo kertoi, kuinka tuomari, kun Gaetano oli tämän\ntunnustanut, oli viitannut muihin vankeihin ja kysynyt häneltä: 'Jos\nrakastitte sitä naista, kuinka voitte sitten olla missään yhteydessä\nnoitten hänen murhaajiensa kanssa?'\n\nSilloin don Gaetano oli kääntynyt roistoihin päin. Hän oli nostanut\nnyrkkinsä niitä vastaan ja pudistanut sitä. Ja hän oli näyttänyt siltä,\nkuin hän olisi toivonut käteensä tikarin, millä iskeä ne maahan, toisen\ntoisensa jälkeen.\n\n'Noitten', oli hän huudahtanut. 'Minäkö olisin missään yhteydessä\nnoitten kanssa?'\n\nJa aivan varmaan hän oli aikonut sanoa, ettei hänellä ollut mitään\ntekemistä rosvojen ja murhamiesten kanssa. Tuomari oli hymyillyt\nhänelle lempeästi ja näyttänyt vain odottavan sitä vastausta\nvapauttaakseen hänet.\n\nMutta silloin oli tapahtunut Jumalan ihme.\n\nJa Gandolfo kertoi, kuinka kaikkien varastettujen tavarain joukossa,\njotka olivat tuomarien pöydällä, oli ollut muuan pieni Kristuksenkuva.\nSe oli kyynärän korkuinen, siinä oli paljon koristuksia ja sitä\nkaunistivat kultakruunu ja kultaiset kengät. Juuri tällöin oli muuan\nupseereista kumartunut vetääkseen kuvan luokseen, ja kun hän teki sen,\nputosi kruunu lattialle ja vieri aina don Gaetanon jalkojen juureen.\n\nDon Gaetano nosti maasta kruunun, piti sitä silmänräpäyksen ajan\nkäsissään ja katsahti siihen tarkasti. Näytti siltä, kuin hän olisi\njotain lukenut siitä.\n\nHän ei pitänyt sitä kädessään kauempaa kuin silmänräpäyksen.\nSeuraavassa otti vahtisotamies sen häneltä.\n\nDonna Mikaela nosti silmänsä melkein säikähtäneenä. Kristuksenkuva!\nSiinä se taas oli. Saisiko hän heti vastauksen rukoukseensa?\n\nGandolfo jatkoi: \"Mutta kun don Gaetano nyt nosti päätään, vapisivat\nkaikki kuin ihmeen tapahduttua, sillä hän oli niin muuttunut.\n\n\"Oo, signori, hän oli niin valkoinen, että hänen kasvonsa näyttivät\nloistavan ja hänen silmänsä säteilivät rauhallisen ihanasti. Hänestä\noli kadonnut kaikki viha.\n\n\"Ja hän alkoi rukoilla muiden vankien puolesta, hän rukoili, että heidän\nhenkensä säästettäisiin.\n\n\"Hän pyysi, etteivät he tuomitsisi noita kurjia lähimäisiään. Hän pyysi,\nettä korkeat tuomarit sensijaan tekisivät jotain niitten hyväksi, jotta\nne kerran voisivat elää kuten muutkin. 'Meillä on elettävänämme vain\ntämä elämä', sanoi hän. 'Meidän valtakuntamme on vain tästä maailmasta.'\n\n\"Hän alkoi puhua siitä, miten nämä ihmiset olivat eläneet. Hän puhui\nniin kuin hän olisi osannut lukea heidän sieluistaan. Hän kertoi heidän\nelämänsä tarinan, kuinka synkkä ja pimeä se oli ollut. Hän puhui niin,\nettä muutamat korkeista herroista itkivät.\n\n\"Sanat tulivat voimakkaina ja mahtavina, että tuntui, kuin don Gaetano\nolisi ollut tuomari ja tuomarit pahantekijöitä. 'Katsokaa', sanoi hän\nheille, 'kenen on syy, että nämä ihmisparat ovat menneet hukkaan. Eikö\nteidän, joilla valta on, olisi pitänyt ottaa niitä hoitoonne?'\n\n\"Ja näkyi, kuinka he kaikki kauhistuivat sitä vastuunalaisuutta, minkä\nhän vieritti heidän hartioilleen.\n\n\"Mutta äkkiä tuomari oli keskeyttänyt hänet.\n\n\"'Puolustakaa itseänne, Gaetano Alagona', sanoi hän, 'älkääkä muita!'\n\n\"Silloin oli don Gaetano hymyillyt. 'Signor', sanoi hän, 'minulla ei ole\npaljoa, millä puolustautua. Mutta on minulla kumminkin jotain. Olen\njättänyt urani Englannissa nostattaakseni Sisiliassa kapinan. Olen\ntuonut maahan aseita. Olen pitänyt kapinallisia puheita. Onhan minulla\njotain, vaikkei paljoa.'\n\n\"Tuomari oli melkein rukoillut häntä. 'Älkää puhuko noin, don Gaetano!'\noli hän sanonut. 'Ajatelkaa, mitä sanotte!'\n\n\"Mutta don Gaetano oli tehnyt sellaisia tunnustuksia, että heidän oli\ntäytynyt tuomita hänet.\n\n\"Kun he olivat sanoneet hänelle, että hän saisi yhdeksänkolmatta vuotta\nvankeutta, oli hän huudahtanut: 'Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka\näsken kannettiin ohi. Käyköön minulle, niinkuin hän tahtoi!'\n\n\"Ja sitten en häntä enää nähnyt\", sanoi pikku Gandolfo, \"sillä\nvahtisotilaat asettivat hänet välilleen ja veivät pois.\n\n\"Mutta kuullessani hänen rukoilevan niitten puolesta, jotka olivat\nmurhanneet hänen rakkaimpansa, lupasin itselleni, että koettaisin tehdä\njotain hänen hyväkseen.\n\n\"Lupasin sepittää San Sebastianolle kauniin improvisation, jotta hän\nauttaisi häntä. Mutta en onnistunut. En ole mikään improvisatori, en\nosannut.\"\n\nTähän hän lopetti ja heittäytyi kovasti itkien kuvan jalkoihin.\n\"Anna anteeksi, etten osannut\", huusi hän, \"ja auta häntä kuitenkin!\nTiedäthän, että kun he tuomitsivat hänet, lupasin tehdä sen hänen\ntähtensä, jotta sinä pelastaisit hänet. Mutta nyt en olekaan osannut\npuhua sinusta, ja sinä et auta häntä.\"\n\nDonna Mikaela tiesi tuskin, kuinka kaikki tapahtui, mutta hän ja pikku\nRosalia, joka rakasti Gandolfoa, ennättivät melkein yhtaikaa hänen\nluokseen. He vetivät hänet puoleensa ja suutelivat häntä molemmat ja\nsanoivat hänelle, ettei kukaan ollut puhunut niinkuin hän, ei kukaan,\nei kukaan. Eikö hän nähnyt, että ihmiset itkivät? San Sebastiano oli\nhäneen tyytyväinen. Donna Mikaela pani sormuksen pojan sormeen, ja\nkaikkialta hänen ympäriltään huiskutettiin kirjavia silkkiliinoja,\njotka kimaltelivat kuin merenaallot tuomiokirkon seinästä säteilevässä,\nkirkkaassa valossa.\n\n\"Viva Gaetano, viva Gandolfo\", huusi kansa.\n\nJa pienen Gandolfon ympärille satoi kukkia ja hedelmiä ja silkkiliinoja\nja koristuksia. Donna Mikaela työnnettiin melkein väkivallalla erilleen\nhänestä. Mutta pelko ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän seisoi\nkeskellä aaltoilevaa kansanpaljoutta ja itki. Kyyneleet virtasivat\npitkin hänen poskiansa, ja hän itki, iloiten siitä, että itki. Se oli\nkorkein siunaus.\n\nHän tunkeutui Gandolfon luo, hän ei voinut kyllin kiittää tätä. Tuo\npieni runoilijahan oli kertonut hänelle, että Gaetano rakasti häntä.\nKun Gandolfo oli maininnut nämä sanat: \"Nyt tapahtuu hänen tahtonsa,\njoka äsken kannettiin ohi\", oli donna Mikaela äkkiä ymmärtänyt Gaetanon\nluulleen, että hän, Mikaela, makasi Alagonain paarivaatteen alla.\n\nJa tästä kuolleesta hän oli sanonut: \"Minä rakastan häntä!\"\n\nVeri virtasi jälleen hänen suonissaan, sydän löi taas, kyyneleet\nvuosivat. \"Se on elämää, elämää\", sanoi hän itsekseen, samalla kun hän\ntahtomattaan liikkui edestakaisin kansanpaljouden mukana. \"Elämä on\ntaas tullut luokseni. En kuolekaan.\"\n\nPienen Gandolfon ympärille he kaikki tahtoivat tunkeutua, koska hän oli\nantanut heille jonkun, jota rakastaa, johon toivoa, jota ikävöidä näinä\nalakuloisuuden aikoina, kun kaikki näytti menetetyltä.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\n\n    \"Antikristus kulkee maasta maahan\n    ja jakaa leipää köyhille.\"\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nSUUREN MIEHEN PUOLISO.\n\n\nOli helmikuu ja mantelipuut alkoivat kukkia mustassa laavamaassa\nDiamanten ympärillä.\n\nCavaliere Palmeri oli käynyt kävelemässä Etnan rinteillä ja tuonut\ntullessaan suuren mantelipuunoksan, nuppuja ja kukkia täyden, ja\nasettanut sen maljakkoon musiikkisaliin.\n\nDonna Mikaela vavahti, kun hän näki sen. Ne olivat siis tulleet, nuo\nmantelinkukat. Ja kokonaisen kuukauden, kokonaista kuusi viikkoa niitä\nnäkisi kaikkialla.\n\nNiitä seisoisi kirkon alttarilla, niitä olisi haudoilla, niitä\nkannettaisiin rintavihoissa, hatussa, tukassa. Niitä kukkisi teitten\nyläpuolella, rauniokummuilla, mustalla laavalla.\n\nJa jokainen mantelinkukka maistuttaisi häntä siitä päivästä, jolloin\nkellot soivat, jolloin Gaetano oli vapaa ja onnellinen ja jolloin hän\nuneksi saavansa elää hänen kanssaan kokonaisen elämän.\n\nHänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen täysin ymmärtänyt, mitä\nmerkitsi se, että Gaetano oli vankina ja poissa, ettei hän koskaan enää\nsaisi nähdä häntä.\n\nHänen sydämensä oli lakata tykyttämästä, hänen täytyi istuutua, jottei\nkaatuisi, ja hän sulki silmänsä.\n\nSiinä välähti hänen mieleensä muuan tapaus.\n\nHän on äkkiä kotonaan Catanian palatsissa. Hän istuu korkeassa\netehisessä ja lukee, ja hän on iloinen nuori neiti, signorina Palmeri.\nSilloin palvelija tuo hänen luokseen kiertelevän kauppiaan. Tämä on\nnuori, kaunis mies, kukkiva mantelipuunoksa napinlävessä, pään päällä\nlaudanpalanen täynnä puusta leikattuja pieniä pyhimysten kuvia.\n\nHän ostaa muutamia kuvia, ja sillä välin ahmivat nuoren miehen silmät\nkaikkia etehisen taideteoksia. Hän kysyy mieheltä, haluaako tämä\nnähdä heidän kokoelmiaan. Kyllä, kyllä hän haluaa. Ja hän lähtee itse\nnäyttämään niitä.\n\nNuori mies on niin onnellinen näkemästään, että signorina Palmeri\najattelee: hänestä pitäisi tulla oikea taiteilija. Ja hän lupaa olla\nunhoittamatta vierastaan. Hän kysyy mieheltä, mistä tämä on kotoisin.\nMies vastaa: \"Diamantesta.\" -- \"Onko se kaukanakin?\" -- \"Neljä tuntia\nmenee postivaunuilla.\" -- \"Entä junalla?\" -- \"Diamanteen ei ole\nrautatietä, signorina.\" -- \"Teidän täytyy rakentaa.\" -- \"Meidän? Me\nolemme liian köyhiä. Pyytäkää, että Catanian rikkaat ihmiset rakentavat\nmeille rautatien!\"\n\nSen sanottuaan hän aikoo lähteä, mutta kääntyy takaisin ovelta ja\nojentaa signorinalle mantelinkukkansa. Tämä oli kiitokseksi kaikesta\nsiitä kauniista, mitä hän oli näyttänyt hänelle.\n\nKun donna Mikaela avasi silmänsä, ei hän tiennyt, oliko hän uneksinut\ntai oliko kenties todellisuudessa kerran tapahtunut jotain samallaista.\nOlihan Gaetano tosiaankin joskus saattanut käydä palazzo Palmerissa\nmyymässä kuviaan, vaikka se oli unohtunut hänen mielestään, mutta\nmantelinkukat nyt tuoneet sen mieleen.\n\nMutta samapa se. Pääasia oli, että tuo nuori puunleikkaaja oli Gaetano.\nHänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut rakkaimpansa kanssa. Hän oli\nkuulevinaan oven sulkeutuvan Gaetanon mentyä.\n\nJa tästä asti hän sai päähänsä, että hänen piti rakentaa rautatie\nCatanian ja Diamanten välille.\n\nGaetano oli varmasti tullut hänen luokseen pyytämään sitä. Se oli hänen\nkäskynsä, ja donna Mikaela tunsi, että hänen täytyi totella.\n\nEikä hän edes yrittänytkään vastustaa. Hän tiesi varmasti, että\nDiamante kaipasi rautatietä kipeämmin kuin mitään muuta. Hän oli\nkuullut Gaetanon kerran sanovan, että jos vain Diamanteen olisi\nrautatie, niin että se helposti voisi lähettää muualle oranssinsa ja\nviininsä ja hunajansa ja mantelinsa, ja että matkustajat pääsisivät\nsinne mukavasti, tulisi siitä pian rikas kaupunki.\n\nJa heti hän oli myöskin varma siitä, että saisi aikaan rautatien. Joka\ntapauksessa hän ainakin koettaisi. Hänen ei johtunut mieleenkään jättää\ntuumaa. Kun Gaetano toivoi sitä, täytyi hänen totella.\n\nHän alkoi heti laskea, kuinka paljon rahaa hän itse voisi antaa. Mutta\nse ei riittäisi pitkälle. Hänen täytyi hankkia rahoja. Siinä oli\nensimäinen tehtävä.\n\nJo hetken perästä hän meni kadun toiselle puolelle donna Elisan luo\nja pyysi tätä auttamaan myyjäisiä järjestettäessä. Donna Elisa nosti\nsilmänsä koruompeleestaan. \"Minkätähden tahdot järjestää myyjäiset?\" --\n\"Minä aion hankkia kokoon rahoja rautatietä varten.\" -- \"Se on sinun\ntapaistasi, Mikaela, se ei olisi pistänyt kenenkään muun päähän.\" --\n\"Mikä, donna Elisa? Mitä sinä tarkoitat?\" -- \"En mitään.\"\n\nJa donna Elisa jatkoi koruompelustaan.\n\n\"Sinä et siis tahdo ottaa osaa minun myyjäisiini?\" -- \"En, en tahdo.\"\n-- \"Etkö tahdo antaa pikkuista avustustakaan?\" -- \"Sen, joka noin äsken\non kadottanut miehensä, ei pitäisi ruveta lörpöttelemään.\"\n\nDonna Mikaela ymmärsi, että donna Elisa oli häneen jostain syystä\nsuuttunut eikä senvuoksi tahtonut häntä auttaa. Mutta kyllä kai toiset\nymmärtäisivät, että tämä oli ihana suunnitelma, joka pelastaisi\nDiamanten.\n\nMutta donna Mikaela sai turhaan kulkea ovelta ovelle. Vaikka hän olisi\nkuinka paljon puhunut ja rukoillut, ei hän saanut yhtään kannattajia.\n\nHän koetti selittää, hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa\nvaikuttaakseen ihmisiin. Ei kukaan tahtonut suostua hänen\nsuunnitelmiinsa.\n\nMihin ikänä hän tuli, sai hän vastaukseksi, että oltiin liian köyhiä,\nliian köyhiä.\n\nSindacon puoliso antoi kieltävän vastauksen. Hänen tyttärensä eivät\nsaisi olla myymässä. Don Antonio Greco, jolla oli marionettiteatteri,\nei tahtonut tulla nukkeineen. Kaupungin soittajat eivät lupautuneet.\nEi yksikään kauppias luvannut antaa tavaroita. Kun donna Mikaela oli\nmennyt, naurettiin hänelle.\n\nVai rautatie, rautatie! Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Siinä pitäisi\nolla yhtiöt, osakkeet, säännöt ja hallitukselta lupa. Kuinkapa\nsaattaisi nainen järjestää sellaiset?\n\nMutta muutamat eivät tyytyneet vain nauramaan hänelle, ne suuttuivat\nhäneen.\n\nHän meni benediktinien vanhan luostarin luona olevaan kellarimaiseen\npuotiin, jossa mestari Pamphiliolla oli tapana kertoa ritariromaneja.\nHän meni sinne kysymään mestari Pamphiliolta, tahtoisiko tämä tulla\nmyyjäisiin kertomaan yleisölle Kaarle suuresta ja hänen paladineistaan,\nmutta kun mestari oli juuri keskellä esitystään, täytyi donna Mikaelan\nistuutua odottamaan.\n\nSilloin hänen huomionsa kiintyi donna Concettaan, mestari Pamphilion\npuolisoon, joka istui korokkeella miehensä jalkojen juuressa kutoen\nsukkaa. Aina kun mestari Pamphilio puhui, liikkuivat donna Concettan\nhuulet. Hän oli kuullut miehensä romanit niin moneen kertaan, että\nosasi ne ulkoa ja lausui sanat, ennenkuin ne olivat lähteneet mestari\nPamphilion huulilta. Mutta hän nautti aina yhtä paljon ja hän itki ja\nhän nauroi, niinkuin oli tehnyt ensi kertaa kuunnellessaan.\n\nMestari Pamphilio oli vanha mies, joka aikoinaan oli puhunut paljon,\nniin että ääni nyt petti, kun hän tuli suuriin taistelukohtauksiin ja\ntahtoi puhua kiivaasti ja nopeasti. Mutta donna Concetta, joka tunsi\nulkoa jokaisen kohdan, ei koskaan keskeyttänyt mestari Pamphiliota.\nHän vain antoi merkin katsojille, että odottaisivat, kunnes mestari\ntaas voi jatkaa. Mutta jos mestari Pamphilion muisti petti, oli\ndonna Concetta äkkiä pudottavinaan silmän kutimestaan, nosti sukan\nkasvoilleen ja heitti sen takaa unohtuneen sanan miehelleen, niin\nettei kukaan sitä huomannut. Ja kaikki tiesivät, että vaikka donna\nConcetta ehkä olisi osannut kertoa nuo romanit paremminkin kuin mestari\nPamphilio, ei hän koskaan olisi suostunut tekemään mitään sellaista,\neikä ainoastaan sentähden, että se olisi ollut sopimatonta naiselle,\nvaan senkin vuoksi, ettei hän silloin olisi läheskään niin paljon\nnauttinut kuin kuullessaan rakasta mestari Pamphiliota.\n\nKun donna Mikaela näki donna Concettan, vaipui hän unelmiin. Oi, kunpa\nsaisi noin istua sen lavan juurella, mistä oma rakas puhui, istua niin\npäivät päästään ja rukoilla! Hän tiesi, kelle se olisi sopinut.\n\nMutta kun mestari Pamphilio oli lakannut puhumasta, meni donna Mikaela\nhänen luokseen ja pyysi hänen apuaan. Ja mestari Pamphilon oli hyvin\nvaikea kieltäytyä niitten tuhansien rukousten vuoksi, joita näytti\ntulvivan donna Mikaelan silmistä. Mutta donna Concetta tuli hänelle\navuksi. \"Mestari Pamphilio\", sanoi hän, \"kerro donna Mikaelalle\nGuglielmo ilkeästä\". Ja mestari Pamphilio kertoi.\n\n\"Donna Mikaela\", sanoi hän, \"tiedättekö, että Sisiliassa oli kerran\nkuningas, jonka nimi oli Guglielmo ilkeä. Hän oli niin ahne, että hän\nvei alamaisiltaan kaikki heidän rahansa. Hän käski, että kaikkien,\njoilla oli kultarahoja, piti jättää ne hänelle. Ja hän oli niin ankara\nja niin julma, että kaikkien täytyi totella häntä.\n\n\"No niin, donna Mikaela, nyt tahtoi Guglielmo ilkeä saada tietää, oliko\njoku piiloittanut kultarahoja taloonsa. Senvuoksi hän lähetti yhden\npalvelijoistaan Palermon corsolle taluttamaan kaunista hevosta. Ja mies\ntarjosi hevosta kaupaksi ja huusi kovalla äänellä: 'Myydään yhdestä\nkultarahasta, myydään yhdestä kultarahasta!'\n\n\"Muttei kukaan voinut ostaa.\n\n\"Se oli kumminkin hyvin kaunis hevonen, ja muuan Palermon nuori herra,\nherttua Montefiascone, ihastui siihen kovin. 'En voi koskaan enää\niloita, ellen saa tuota hevosta ostetuksi', sanoi hän hovimestarilleen.\n'Signor duca', sanoi hänen hovimestarinsa, 'minä tiedän, mistä voitte\nsaada kultarahan. Kun teidän herra isänne kuoli ja hänet vietiin\nkapusinien luostariin, pistin minä vanhan tavan mukaan kultarahan hänen\nsuuhunsa. Voittehan ottaa sen, signor!'\n\n\"Sillä tietäkää, donna Mikaela, ettei Palermossa haudata kuolleita\nmaahan. Ne viedään kapusinien luostariin ja munkit ripustavat ne\nhautakammioihinsa. Oi, kuinka monta riippuukaan niissä huoneissa! Niin\nmonta ylhäistä naista, puettuina silkkiin ja hopeaharsoihin, niin monta\nkorkeata herraa, ritarimerkit frakissa ja niin monta pappia, kaapu\nluurangon päällä ja kalotti pääkallossa.\n\n\"Nuori herttua teki neuvon mukaan. Hän lähti kapusinien luostariin, otti\nkultarahan isänsä suusta ja osti sillä hevosen.\n\n\"Mutta ymmärrättehän, että kuningas oli lähettänyt palvelijansa ja\nhevosen corsolle vain sitävarten, että saisi tietää, oliko kellään\nvielä rahoja. Ja nyt vietiin herttua kuninkaan eteen. 'Kuinka on\nmahdollista että sinulla vielä on kultarahoja?' sanoi Guglielmo ilkeä.\n'Sire, se ei ollut minun, se oli isäni.' Ja hän kertoi, mistä hän oli\nsaanut rahan. 'Totta tosiaan', sanoi kuningas. 'Olen unohtanut, että\nkuolleilla vielä oli rahoja!' Ja hän lähetti palvelijansa kapusinien\nluostariin ja otatti kaikki rahat kuolleitten suista.\"\n\nTähän lopetti vanha mestari Pamphilio kertomuksensa. Ja nyt kääntyi\ndonna Concetta vihaasäihkyvin silmin donna Mikaelaan. \"Juuri te olette\ntaluttamassa hevosta\", sanoi hän.\n\n\"Minäkö, minäkö?\"\n\n\"Te juuri, donna Mikaela. Nyt sanoo hallitus: 'Diamantelaiset\nrakentavat rautatien. Nehän ovat rikkaita. Ja se lisää meille veroja.\nJa taivas tietää, ettemme jaksa maksaa sitäkään veroa, jolla meitä nyt\njo rasitetaan, vaikka kävisimme ryöstämässä esi-isämmekin.\"\n\nDonna Mikaela koetti rauhoittaa häntä.\n\n\"Ne ovat lähettäneet teidät saadakseen tietää, onko meillä vielä\nrahoja. Te olette rikkaitten urkkija, te olette hitossa hallituksen\nkanssa. Nuo Rooman verenimijät ovat teidät ostaneet.\"\n\nDonna Mikaela käänsi hänelle selkänsä.\n\n\"Minä tulin puhumaan teille, mestari Pamphilio\", sanoi hän ukolle.\n\n\"Mutta minä teille vastaan\", pisti donna Concetta, \"sillä tämä on\nvastenmielinen pyyntö ja sellaisen hoidan minä. Minä tiedän mikä on\nsuuren miehen puolison velvollisuus, donna Mikaela.\"\n\nDonna Concetta vaikeni, sillä tuo hieno nainen loi häneen niin\nkateellisen katseen, että hänen kävi sääli donna Mikaelaa. Niin,\ntaivas, olihan ollutkin eroa miehissä, don Ferranten ja mestari\nPamphilion välillä.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nLEIPÄÄ JA LEIKKEJÄ.\n\n\n_Diamantessa_ näytetään matkustajille kahta palatsia, jotka ovat\nraunioiksi sortumaisillaan, vaikkeivät koskaan ole olleet valmiita.\nNiitten suurissa ikkuna-aukoissa ei ole puitteita, korkeita seiniä ei\nyhdistä katto ja suuret portit ovat laudoilla ja oljilla suljetut. Nuo\nmolemmat palatsit ovat aivan vastapäätä toisiaan kahden puolen katua,\nmolemmat yhtä puoli tehoisina ja yhtä rappiolla. Niissä ei ole mitään\nrakennustelineitä, eikä kukaan voi päästä niihin sisään. Ne näyttävät\nolevan rakennettuja vain kyyhkysiä varten.\n\nKas tämmöistä niistä kerrotaan.\n\nMitä on nainen, oi signore? Hänen jalkansa on niin pieni, että hän\nkulkee halki maailman, jättämättä siihen jälkiä. Miehelle hän on varjo.\nHän on seurannut miestä läpi elämän, eikä tämä ole huomannut häntä.\n\nNaiselta ei voi paljoa vaatia. Hänenhän täytyy istua huoneeseen\nsuljettuna koko päivän kuin vangin. Hän ei voi edes oppia tavaamaan\noikein rakkauskirjettä. Hän ei voi tehdä mitään, missä on järkeä. Kun\nhän kuolee, ei hänen hautakiveensä ole mitään kirjoitettavaa. Niin on\nkaikkien naisten laita.\n\nMutta kerran tuli Diamanteen nainen, joka oli yhtäpaljon muita\nkorkeammalla kuin satavuotinen palmu ruohonkorsia. Hänellä oli liiroja\nkymmenin tuhansin ja hän voi jakaa ne pois tai pitää ne, miten vain\nhalutti. Eikä hän väistynyt kenenkään tieltä. Häntä ei peloittanut\njoutua vihatuksi. Hän oli suurin ihme, mitä silmä oli nähnyt.\n\nOlihan luonnollista, ettei hän ollut sisilialainen. Hän oli\nenglantilainen. Ensimäiseksi hän tänne tultuaan otti haltuunsa hotellin\nensimäisen kerroksen yksin itselleen. Mitä se hänelle merkitsi? Koko\nDiamante ei olisi riittänyt hänelle.\n\nTotisesti, koko Diamante ei riittänytkään hänelle. Mutta heti kun hän\noli tullut, alkoi hän hallita kaupunkia kuin kuningatar. Sindacon\ntäytyi totella häntä. Hänhän juuri pakoitti sindacon asettamaan\ntorille kivipenkkejä! Hänenhän käskystään ruvettiin kaupungin katuja\nlakaisemaan joka päivä!\n\nKun hän aamuisin heräsi, odottivat kaikki Diamanten nuoret miehet hänen\novensa ulkopuolella saadakseen opastaa häntä jollakin huvimatkalla.\nHe olivat jättäneet suutarinpenkkinsä ja kivenhakkuumoukarinsa\npalvellakseen häntä oppaina. He olivat myyneet äitinsä silkkileningin,\nvoidakseen ostaa aasilleen naistensatulan, jotta, _hän_ ratsastaisi\nsillä linnaan tai Tre Castagniin. He olivat luopuneet talostaan ja\nkodistaan, voidakseen ostaa hevosen ja vaunut, joilla he saisivat viedä\nhänet Randazzoon tai Nicolosiin.\n\nMe olimme kaikki hänen orjiaan. Lapset alkoivat kerjätä englanniksi, ja\nsokeat mummot hotellin portaissa donna Pepa ja donna Tura, pukeutuivat\nvalkeaan huntuun ihastuttaakseen häntä.\n\nHän oli kaiken keskipiste. Käsityöt ja muut ammatit nousivat hänen\nympäriltään. Ne jotka eivät muuta osanneet tehdä, kaivoivat maata\netsien rahoja ja saviruukkuja, tarjotakseen niitä hänelle. Valokuvaajia\nmuutti kaupunkiin, ja ne rupesivat työskentelemään häntä varten.\nKorallinmyyjiä ja kilpikonnankaupustelijoita kasvoi maasta hänen\nympärillään. Santa Agnesen papit kaivoivat hänen tähtensä esiin vanhan\nDionysiusteatterin, joka oli hautautuneena heidän kirkkonsa takana, ja\njokainen, jolla sattui olemaan joku sortunut huvila, kaivoi kellarien\npimeydestä esiin mosaiikkilattian jäännöksiä ja houkutteli suurilla\nilmoituksilla häntä tulemaan katsomaan.\n\nOlihan Diamantessa ennenkin ollut muukalaisia, mutta ne olivat tulleet\nja menneet, eikä kellään ollut ollut sellaista valtaa. Nyt oli\nkaupungissa tuskin ainoatakaan miestä, joka ei kokonaan turvautunut\nenglantilaiseen Signorinaan. Onnistuipa hänen panna hieman henkeä Ugo\nFavaraankin. Tiedättehän, se Ugo Favara, asianajaja, josta olisi tullut\nsuuri mies, mutta jolla oli vastoinkäymisiä ja joka palasi kotiin aivan\nmurtuneena. Englantilainen käytti häntä hoitamaan hänen raha-asioitaan.\nHän tarvitsi häntä, ja hän otti hänet.\n\nDiamantessa ei ole koskaan ollut naista, joka olisi tehnyt sellaisia\nkauppoja. Hän levittelihe kuin kinsteri keväällä. Yhtenä päivänä ei\nkukaan tiedä, että sitä löytyykään, toisena sitä on jo suuri mätäs.\nKohta ei Diamantessa voinut tietää, mihin astuisi, jottei polkisi\nhänen maalleen. Hän osti maataloja ja kaupunkikartanoita, hän osti\nmantelimetsiä ja laavavirtoja. Kauniit näköalapaikat Etnan rinteellä\nolivat hänen ja samoin vesiperäinen maa tasangolla. Ja kaupunkiin hän\nrupesi rakennuttamaan kahta suurta palatsia. Niissä hänen piti asua ja\nhallita kuningaskuntaansa.\n\nEi koskaan enää saa nähdä sellaista naista kuin hän. Eikä kaikessa\ntässä kylliksi. Hän tahtoi myöskin taistella köyhyyttä vastaan, oi\nsignore, sisilialaista köyhyyttä vastaan! Kuinka paljon hän jakoikaan\njoka päivä ja minkä verran lahjoitteli juhla-aikoina! Kahden härkäparin\nvetämät kuormavaunut menivät Cataniaan ja palasivat sieltä täpötäynnään\nkaikellaisia vaatteita. Hän oli päättänyt, että ihmisillä piti olla\nehjät vaatteet siinä kaupungissa, missä hän hallitsi.\n\nMutta kuulkaas, kuinka hänen kävi ja kuinka taistelun köyhyyttä vastaan\nja kuinka kuningaskunnan ja kuinka palatsien!\n\nHän piti Diamanten köyhille kestit, ja kestien jälkeen oli\nkreikkalaisessa teatterissa näytäntö. Sellaista olisi kyllä joku\nentisen ajan keisareista saattanut tehdä. Mutta onko kukaan koskaan\nkuullut, että naiselle olisi sellaista pälkähtänyt päähän?\n\nHän kutsui kaikki köyhät. Siellä olivat ne molemmat sokeat hotellin\nportailta ja vanha Assunta tuomiokirkon rappusilta. Siellä oli\npostitalon mies, jonka leuka oli sidottu punaisella vaatteella\nkasvosyövän tähden, ja siellä oli se tylsämielinen, joka aukaisee\nkreikkalaisen teatterin rautaportit. Kaikki aasipojat olivat siellä,\nja ne kädettömät veljekset, jotka lapsuudessaan olivat räjähyttäneet\npommin ja menettäneet sormensa, ja siellä oli puujalkainen invaliidi ja\nvanha tuolintekijä, joka oli jo liian vanha työskentelemään.\n\nTuntui kummalta nähdä niitten kömpivän koloistaan, kaikkein\nDiamanten köyhien. Sinne tulivat mummot, jotka pimeissä kujissa\nkehräävät värttinällä, ja posetiivinsoittaja, jonka kone on niin\nsuuri kuin kirkon urut ja muuan nuori kiertelevä neapelilainen\nmandoliininsoittaja, joka oli täynnä kaiken maailman pirullisuutta.\nKaikki silmätautiset ja vanhuudenhöperöt, ne, joilla ei ollut kattoa\npään päällä, ne, jotka tavallisesti tienvieriltä keräsivät suolaheinää\npäivällisekseen, kivenhakkaaja, joka ansaitsi liiran päivässä ja\njolla oli huolehdittavanaan kuusi lasta, kaikki ne olivat pyydetyt ja\nsaapuneet kestiin.\n\nSiinä köyhyys toi esille joukkonsa englantilaista signorinaa vastaan.\nKellä on sellainen armeija kuin köyhyydellä? Mutta tällä kertaa\nenglantilainen Signorina saattoi voittaa hänet.\n\nHänellä olikin, millä taistella ja voittaa. Hänellä oli koko tori\ntäynnään katettuja pöytiä. Hänen viinitynnyreitään olivat täynnä\nne penkit, jotka ovat tuomiokirkon seinämällä. Hän oli muuttanut\nkoko aution nunnaluostarin ruokapöydäksi ja keittiöksi. Hänellä\noli koko muukalaissiirtokunta, valkeissa esiliinoissa, ruokalajeja\njakamassa. Hänellä oli koko se Diamante, joka tavallisesti syö itsensä\nkylläiseksi, edestakaisin kulkevana katsojajoukkona.\n\nNiin katselijoita, minkälaisia katselijoita hänellä olikaan? Hänellä\noli suuri Etna ja heloittava aurinko. Hänellä oli sisämaan punaiset\nvuoret ja vanha Vulcanuksen temppeli, joka nyt oli pyhitetty San\nPasqualelle. Eikä yksikään näistä ollut vielä nähnyt kylläistä\nDiamantea. Eikä yksikään näistä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka\npaljon kauniimmilta he itse näyttäisivät, jos heitä voisi katsella,\ntarvitsematta tuntea nälän suhisevan korvissa ja polkevan kantapäille.\n\nMutta huomatkaa muuan seikka. Niin merkillinen ja suuri kuin tämä\nSignorina olikin, ei hän kuitenkaan ollut kaunis. Ja kaikesta\nvallastaan huolimatta ei hän ollut miellyttävä eikä puoleensavetävä.\nHän ei hallinnut leikinlaskulla eikä palkinnut hymyllä. Hänellä oli\njäykkä, kankea ruumis ja jäykkä, kankea luonne.\n\nTänään, kun hän antoi köyhille ruokaa, muuttui hän kuin toiseksi\nihmiseksi. Meidän jalolla saarellamme asuu ritarillista väkeä. Koko\ntuossa köyhien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi antanut hänen\nhuomata, että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä. He osoittivat hänelle\nkunnioitusta, mutta osoittivat kuin naiselle ainakin. He istuutuivat\npöytään kuin vertaisensa luona. He kohtelivat häntä kuin vieraat\nkohtelevat emäntäänsä. Tänään kunnioitan minä sinua tulemalla luoksesi,\nhuomenna kunnioitat sinä minua tulemalla minun luokseni. Sillä lailla,\neikä muuten.\n\nHän seisoi raatihuoneen korkeilla portailla ja näki sieltä\njokaiseen pöytään. Ja kun vanha tuolintekijä, joka istui pöydän\npäässä, oli saanut lasinsa täyteen, nousi hän seisomaan, kumarsi\nenglantilaisnaiselle ja sanoi: 'Juon teidän terveydeksenne, signorina.'\n\nNiin he tekivät kaikki. He panivat käden sydämelleen ja kumarsivat\nhänelle. Olisi kenties tehnyt hänelle hyvää, jos hän olisi saanut\nsellaista ritarillisuutta osakseen aikaisemmin elämässään. Miksi olivat\nhänen kotimaansa miehet päästäneet hänet unohtamaan, että naiset ovat\nsitä varten, että niille osoitettaisiin kunnioitusta?\n\nTäällä ne kaikki näyttivät kuin palavan hiljaisesta jumaloimisesta.\nNiin meidän jalolla saarella kohdellaan naista. Mitä kaikkea hän saikin\nheiltä siitä ruuasta ja viinistä, jonka hän lahjoitti! Hän sai heiltä\nnuoruutta ja keveän mielen ja sydämeen sen tiedon, että häntä kannatti\nkadehtia. He pitivät hänelle puheita. 'Jalomielinen signorina, te,\njoka olette tullut meren poikki meidän luoksemme, te, joka rakastatte\nSisiliaa', ja sen semmoista. Hän näytti osaavan punastua. Hän ei\nenää salannut, että hänellä oli hymykin. Kun he olivat puhuneet,\nalkoi englantilaisen signorinan suun ympärillä vavahdella. Hän kävi\nkahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Sitä hän juuri tarvitsi.\n\nSiellä oli muuan aasipoika, joka tavallisesti vie englantilaisia naisia\nTre Castagniin ja aina ennen eroa rakastuu niihin. Nyt hänen silmänsä\näkkiä aukenivat. Eiväthän hento, siro ruumis ja hieno hipiä olleet\nainoat jumaloimisen arvoiset, vaan myöskin väkevyys ja voima. Aasipoika\npudotti äkkiä veitsen ja kahvelin, nojasi kyynärpäät pöydänreunaan ja\njäi katselemaan häntä. Ja samoin tekivät kaikki muutkin aasipojat. Se\nlevisi kuin rutto. Tuliset silmäykset alkoivat polttaa englantilaista\nsignorinaa.\n\nEivätkä ainoastaan köyhät häntä ihailleet. Asianajaja Ugo Favara tuli\nhänen luokseen ja kuiskasi, että englantilaisesta signorinasta oli\ntullut hänen maa-raukkansa ja hänen itsensä kaitselmus. 'Kunpa olisin\nennen kohdannut sellaisen naisen kuin te', sanoi hän.\n\nAjatelkaa vanhaa lintua, joka on monta vuotta istunut häkissään ja\nkäynyt pörröiseksi ja menettänyt höyhenistään kaiken loiston! Ja sitten\nsaapuu joku ja asettaa kaikki entiselleen ja silittää loiston näkyviin.\nAjatelkaa tällaista, signore!\n\nEntäs se neapelilainen poika! Hän otti esille mandoliininsa ja alkoi\nlaulaa siinä istuessaan. Tiedättehän, kuinka hän tavallisesti laulaa,\ntiedättehän, kuinka hän vääntelee suurta suutaan ja käyttää rumia\nsanoja. Tavallisimmin hän on kuin irvistävä naamari. Mutta oletteko\nhuomannut, että hänen silmissään asuu enkeli? Enkeli, joka näyttää\nitkevän lankeemustaan ja olevan täynnä kaikkea jumalaista hulluutta.\nJa tänä iltana hän oli vain enkeli. Hän nosti päätään kuin pyhässä\ninnostuksessa, veltto ruumis kävi jänteväksi ja ylväs elonvoima kohotti\nhäntä. Kuolonkalpeat posket saivat väriä. Ja hän lauloi, lauloi niin,\nettä näkyi, kuinka säveleet tulikärpästen lailla lähtivät hänen\nhuuliltaan ja täyttivät ilman riemulla ja tanssilla.\n\nKun yö tuli, lähtivät kaikki kreikkalaiseen teatteriin. Se oli juhlan\nhuippu. Mitä olikaan englantilaisella signorinalla siellä tarjottavana!\n\nHänellä oli venäläinen laulajatar ja saksalainen varietetaiteilija.\nHänellä oli englantilaisia painijoita ja amerikkalainen taikuri. Mutta\nmitä tämä oli kaikkeen muuhun verraten, hopeanhohtavaan kuutamoon\nja itse paikkaan ja muistoihin verraten! Köyhistä tuntui, kuin he\nolisivat olleet kreikkalaisia ja sivistyksen kannattajia, kun he taas\nsaivat istuutua oman vanhan teatterinsa kalliopenkeille ja näyttämön\nkaatumaisillaan olevien pylväitten välistä katsella verrattoman ihanaa\npanoraamaa.\n\nKöyhät eivät olleet kitsaita, ne jakoivat muille kaiken saamansa ilon.\nNe eivät säästäneet riemuaan, ne olivat hillittömiä käsien taputtajia.\nEsiintyjät palasivat näyttämöltä mukanaan kokonainen rikkaus\nylistyssanoja.\n\nJoku kehoitti englantilaista signorinaa esiintymään. Olihan kaikki tämä\njumaloiminen tarkoitettu hänelle. Hänen pitäisi asettua katsomaan sitä\nsilmästä silmään ja päästä tuntemaan se. Ja he sanoivat hänelle, kuinka\nse hurmaisi, kuinka se kohottaisi, kuinka se innostaisi.\n\nSiitä ehdoituksesta hän piti. Hän suostui siihen heti. Nuoruudessaan\nhän oli laulanut, ja englantilaiset ovat sellaisia, etteivät ne koskaan\narkaile laulamasta. Hän ei olisi sitä muutoin tehnyt, mutta nyt hän\noli hyvällä tuulella ja nyt hän tahtoi laulaa niille, jotka häntä\nrakastivat.\n\nHän esiintyi viimeisenä. Ajatelkaa nyt, astua niin vanhalle\nnäyttämölle. Siellä Antigone oli elävältä haudattu ja Iphigenia\nuhrattu. Mutta englantilainen signorina astui esiin ottamaan vastaan\nkaikkea mahdollista kunniaa.\n\nSe riehahtikin häntä vastaan, heti kun hän näyttäytyi. Ne olivat polkea\nmaan puhki osoittaakseen hänelle suosiotaan.\n\nSe olikin ylväs hetki. Hän seisoi siinä Etna taustana ja Välimeri\nsivukulissina. Hänen edessään ruohon peittämillä penkeillä istui\nvoitettu köyhyys, ja hän tunsi, että koko Diamante oli hänen jalkainsa\njuuressa.\n\nHän valitsi Bellinin, meidän oman Bellinimme. Hän tahtoi olla\nmiellyttävä, hänkin, ja senvuoksi lauloi hän Belliniä, joka on syntynyt\ntäällä Etnan juurella, Belliniä, jonka me osaamme ulkoa, jokaista\nsäveltä myöten.\n\nTietystikään, oi signore, tietystikään hän ei osannut laulaa. Hän\noli noussut lavalle vain sitävarten, jotta häntä ylistettäisiin. Hän\noli astunut esiin senvuoksi, että kansan rakkaus pääsisi puhkeamaan\nilmoille. Mutta hän lauloikin epäpuhtaasti ja heikosti. Ja ihmiset\ntunsivat joka säveleen.\n\nSiellähän oli se neapelilainen mandoliininsoittaja. Hän se ensimäisenä\nirvisti koko naamallaan ja päästi yhtä epäpuhtaan ääneen kuin\nenglantilainen signorina. Sitten alkoi se, jolla oli kasvosyöpä, nauraa\nniin, että hänen siteensä irtosi. Sitten alkoi aasipoika taputtaa\nkäsiään.\n\nSitten ne kaikki yhtyivät mukaan. Se oli hulluutta, mutta sitä\nne eivät ymmärtäneet. Ei täällä vanhojen kreikkalaisten maalla\nkärsitä barbareja, jotka laulavat epäpuhtaasti. Donna Pepa ja donna\nTura nauroivat, ja sitä ne eivät olleet koskaan ennen tehneet. Ei\nainoatakaan puhdasta ääntä! Kautta madonnan ja San Pasqualen, ei\nainoatakaan puhdasta ääntä!\n\nHe olivat kerran elämässään syöneet kylläksensä. Olihan selvää, että\nhe olivat aivan huumaantuneita ja hulluja. Ja miksi eivät he sitten\nolisi nauraneet? Ei kai heille oltu sitävarten annettu ruokaa, jotta\nsaataisiin viiltää heidän korviaan viilalla ja sahalla. Eivätkö he\nsaisi puolustautua nauramalla, eivätkö he saisi matkia ja viheltää ja\nkaakattaa? Eivätkö he saisi heittäytyä seljälleen ja räjähtää nauruun?\nEiväthän he sentään olleet englantilaisen signorinan orjia.\n\nEnglantilainen signorina hämmästyi. Hän hämmästyi aivan liiaksi\nvoidakseen ymmärtää. Vihelsivätkö he hänelle? Alhaalla oli varmasti\ntapahtunut jotain, jota hän ei voinut nähdä. Hän lauloi aarian loppuun.\nHän oli varma siitä, ettei tämä nauru häntä tarkoittanut.\n\nKun hän oli lopettanut, riehahti häntä vastaan hirmuinen\nsuosionosoitusten myrsky. Sen hän viimein ymmärsi. Tulisoihdut ja\nkuutamo valaisivat yön, niin että hän näki ihmisrivien väänteleivän\nnaurusta. Nyt, kun hän ei laulanut, kuuli hän ivan ja pilkan. Se\ntarkoitti häntä. Silloin hän pakeni pois näyttämöltä. Ja hänestä\nnäytti, että suuri Etna huojui naurusta ja meri kimalteli lystikkäästi.\n\nMutta vielä pahempaa oli tulossa. Hauska heillä oli ollut, noilla\nköyhillä, hauskempi kuin koskaan ennen, ja he tahtoivat kuulla häntä\nkerran vielä. He huusivat häntä takaisin, he huusivat: 'Bravo! Bis!\nDa capo!' He eivät tahtoneet päästää käsistään sellaista huvia. Hän,\nenglantilaisnainen, oli melkein tiedotonna. Hänen ympärillään pauhasi\nmyrsky. He huusivat, he ulvoivat saadakseen hänet esiin. Hän näki\nheidän kohottavan käsiään ja uhkaavan häntä pakoittaakseen hänet\nlavalle. Hetkessä oli kaikki muuttunut vanhaksi sirkukseksi. Hänen piti\nkäydä esiin petojen nieltäväksi.\n\nMyrskyä jatkui, se kävi yhä hurjemmaksi. Toiset esiintyjät, jotka\nalkoivat peljätä, pyysivät häntä myöntymään. Ja häntä itseäänkin\npeloitti. Hänestä tuntui aivan, että hänet murhattaisiin, ellei hän\nantaisi myöten.\n\nHän hoippui lavalle ja seisoi kansanjoukon edessä silmä silmää vasten.\nSääli ei tullut kysymykseen. Hän lauloi, koska he kaikki tahtoivat\npitää hauskaa. Se oli kaikkein pahinta. Hän lauloi, sentähden\nettä pelkäsi heitä eikä uskaltanut vastustaa. Hän oli yksinäinen\nmuukalainen, eikä hänellä ollut ketään, joka suojelisi häntä, ja häntä\npeloitti. Ja he nauroivat, he nauroivat.\n\nKoko aaria oli yhtä rääkymistä ja kirkumista ja kiekumista ja\nvihellystä. Ei kukaan häntä säälinyt. Nyt hän kenties ensi kertaa\nelämässään tunsi tarvitsevansa jonkun, joka häntä säälisi.\n\nNo niin, seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa. Hän ei voinut kauempaa\nkärsiä Diamantea. Mutta kun hän sanoi sen asianajaja Favaralle, rukoili\ntämä häntä jäämään hänen tähtensä, ja hän kosi häntä.\n\nHän oli valinnut oikean ajan. Englantilainen signorina myöntyi, ja meni\nnaimisiin hänen kanssaan.\n\nMutta siitä lähtien hänen palatseissaan ei enää rakennettu, hän ei\ntaistellut köyhyyttä vastaan eikä häntä huvittanut esiintyä Diamanten\nkuningattarena. Voitteko uskoa? Hän ei koskaan näyttäytynyt kadulla,\nvaan eli kodissaan aivan kuin sisilialainen nainen.\n\nHänen pieni talonsa oli piilossa korkean laipion takana, ja hänestä\nitsestään ei kuultu mitään. Tiedettiin vain, että hän oli kokonaan\nmuuttunut. Mutta ei tiedetty, oliko hän onnellinen vai onneton, oliko\nhän sulkeutunut kotiinsa senvuoksi, että hän vihasi ihmisiä vai\nsenvuoksiko, että hän tahtoi olla sellainen, jollainen sisilialaisen\nvaimon tulee olla.\n\nMutta eivätkö lopukin naisten puuhat aina näin. Kun he rupeavat\nrakentelemaan palatseja, eivät ne koskaan valmistu. Naiset eivät osaa\ntehdä mitään, jolla olisi kestävyyttä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nARACOELIN HYLKIÖ.\n\n\n_Kun donna Mikaela_ sai tietää, miten köyhät olivat naurullaan\nhäväisseet miss Tottenhamin, kiiruhti hän hotelliin ilmaistakseen\nmielipahansa. Hän tahtoi pyytää, ettei englantilainen signorina\ntuomitsisi niitä raukkoja heidän tekonsa mukaan, sillä he olivat\nolleet ilon ja viinin huumaamia. Hän aikoi pyytää, ettei hän kääntäisi\nselkäänsä Diamantelle. Hän ei tosin oikein pitänyt miss Tottenhamista,\nmutta köyhien tähden... Hän tahtoi sanoa kaiken, mitä ajatella voi\nlepyttääkseen hänet.\n\nKun hän lähestyi Etnan hotellia, näki hän koko kadun olevan täynnä\nkuormavaunuja. Ei ollut siis mitään toivoa. Suuri hyväntekijätär\nmatkustaisi.\n\nHotellin ulkopuolella vallitsi suuri suru ja katumus. Ne molemmat\nvanhat mummot, donna Pepa ja donna Tura, jotka aina ennen olivat\nistuneet hotellin pihassa, oli nyt ajettu ulos, ja he olivat käyneet\npolvilleen portin eteen. Ja se nuori aasinajaja, joka rakasti kaikkia\nenglantilaisia signorinoja, oli painanut kasvot seinää vasten ja itki.\n\nMutta itse hotellissa isäntä kulki edestakaisin pitkässä korridorissa\nja soimasi kohtaloa, joka tuotti hänelle tällaisen onnettomuuden.\n\"Signor Dio\" mutisi hän, \"minusta tulee rutiköyhä. Jos sallit tämän\ntapahtua, tartun vaimoani käteen ja otan lapseni käsivarrelle ja\nheittäydyn Etnaan\".\n\nHotellin emäntä oli hyvin kalpea ja alakuloinen. Hän tuskin uskalsi\nnostaa silmiään maasta. Hän olisi tahtonut ryömiä polvillaan\ntaivuttaakseen rikasta signorinaa jäämään.\n\n\"Uskallatteko puhutella häntä, donna Mikaela?\" sanoi hän. \"Auttakoon\nJumala teitä, jotta voisitte puhua hänelle! Oi, sanokaa hänelle, että\nse neapelilainen poika -- hänhän se sai aikaan koko onnettomuuden -- on\njo ajettu pois kaupungista! Sanokaa hänelle, että ne kaikki tahtovat\ntehdä parannuksen! Puhukaa hänelle, signora!\"\n\nEmäntä opasti donna Mikaelan englantilaisnaisen vastaanottohuoneeseen,\nja vei salonkiin hänen korttinsa. Hän tuli heti takaisin ja pyysi donna\nMikaelaa odottamaan vain parin minuutin ajan. Signorina Tottenham puhui\nraha-asioista signor Favaran kanssa.\n\nMutta tämä olikin juuri se hetki, jolloin asianajaja Favara pyysi miss\nTottenhamin kättä ja odottaessaan donna Mikaela kuuli hänen aivan\nääneen sanovan: \"Ette saa matkustaa, signorina! Mitä tulee minusta, jos\nte lähdette? Minä rakastan teitä enkä voi antaa teidän matkustaa. En\nolisi uskaltanut puhua, ellette olisi uhanneet matkustaa. Mutta nyt...\"\n\nHän alensi taas äänensä, mutta donna Mikaela ei tahtonutkaan kuulla\nenempää, vaan poistui. Hän ymmärsi olevansa liikaa. Jollei signor\nFavaran onnistunut pidättää suurta hyväntekijätärtä, niin ei kenenkään.\n\nKun hän taas kulki portista, seisoi siellä isäntä riitelemässä vanhan\nfranciskanimunkin Fra Felicen kanssa. Ja hän oli niin kiihdyksissä,\nettei hän ainoastaan riidellyt Fra Felicen kanssa, vaan ajoi tämän pois\nkoko talosta.\n\n\"Fra Felice\", huusi hän, \"te tulette kiistelemään suuren\nhyväntekijättären kanssa. Te tahdotte yhä perinpohjaisemmin suututtaa\nhänet. Menkää tiehenne, sanon minä! Senkin susi, ihmissyöjä, menkää\ntiehenne!\"\n\nFra Felice oli yhtä kiihtynyt kuin isäntäkin ja aikoi tunkeutua tämän\nsivu. Mutta silloin isäntä tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet\nsuoraan kadulle.\n\nFra Felice oli mies, joka luojaltaan oli saanut suuren lahjan.\nSisiliassa kaikki harrastavat arpajaisia, ja siellä löytyy ihmisiä,\njotka osaavat ennustaa, mitkä numerot seuraavassa vedossa voittavat.\nSitä, joka on saavuttanut tällaisen ennustustaidon, sanotaan\npolaccoksi, ja useimmiten on sellainen joku vanha kerjäläismunkki. Ja\nsellainen munkki oli Fra Felice. Hän oli Etnaseudun suurin polacco.\n\nMutta kun kaikki toivoivat, että hän sanoisi heille jonkun voittavan\nkolmiryhmän tai neliryhmän, kohdeltiin häntä tavallisesti suurella\nkunnioituksella. Hän, Fra Felice, ei ollut tottunut siihen, että häntä\ntartuttiin käsivarteen ja hänet heitettiin kadulle.\n\nHän oli noin kahdeksankymmen-vuotias, kokoonkäpristynyt ja raihnas. Kun\nhän kompuroi eteenpäin vaunujen välissä, kompastui hän, polki kaapunsa\nja oli vähällä kaatua. Mutta ei kellään niistä rengeistä ja kuskeista,\njoita seisoi portin ulkopuolella puhelemassa ja valittelemassa, ollut\ntänään aikaa ajatella Fra Feliceä.\n\nUkko horjui puoleen ja toiseen suuressa sarkakaavussaan. Hän oli\nkäynyt niin pieneksi ja kuivuneeksi, että kaavussa taisi olla enemmän\njäykkyyttä kuin munkissa. Vanha kaapu se näyttikin pitävän häntä\npystyssä.\n\nDonna Mikaela saavutti ukon ja pisti aivan hiljaa toisen kätensä hänen\nkainaloonsa. Hän ei jaksanut nähdä, kuinka ukko törmäsi lyhtypatsaisiin\nja kompastui portaisiin. Mutta Fra Felice ei huomannut, että kukaan\npiti huolta hänestä. Hän kulki eteenpäin mutisten ja manaten ja luuli\nyhä olevansa yhtä yksinään kuin omassa kopissaankin.\n\nDonna Mikaela ihmetteli, mistä syystä Fra Felice mahtoi olla niin\nsuuttunut miss Tottenhamiin. Olikohan englantilainen signorina käynyt\nhänen kirkossaan vetämässä alas freskot seiniltä, vai mitä hän oli\ntehnyt?\n\nSillä Fra Felice oli kuusikymmentä vuotta asunut suuressa\nfranciskaniluostarissa, joka oli ulkopuolella Porta Etneaa, seinä\nseinässä vanhan San Pasqualen kirkon kanssa.\n\nSiellä Fra Felice oli ollut munkkina jo kolmekymmentä vuotta, kun\nluostari suljettiin ja myytiin eräälle maallikolle. Muut munkit\nmuuttivat pois, mutta Fra Felice jäi paikoilleen, sillä hän ei voinut\nkäsittää, kuinka oli mahdollista, että myytiin San Franciskon taloja.\n\nJos sinne muutti maallikoita, näytti Fra Felicestä sitä\ntarpeellisemmalta, että ainakin yksi munkki jäi paikoilleen. Kukapa\nmuutoin pitäisi huolta kellonsoitosta tai valmistaisi lääkkeitä\ntalonpoikaiseukoille tai jakaisi leipää luostarin köyhille? Ja Fra\nFelice valitsi itselleen kopin eräässä luostarin syrjäisessä nurkassa\nja kulki luostariin ja sieltä pois, niinkuin hän aina oli tehnyt.\n\nKauppias, joka luostarin omisti, ei käynyt siinä koskaan. Hän ei\nvälittänyt vanhasta luostarirakennuksesta, hän oli vain tahtonut\nsaada omakseen viinitarhat, jotka siihen kuuluivat. Niinpä Fra Felice\nhallitsi yhä vanhaa luostaria ja hän se muurasi paikoilleen alas\nlohkeilleet pienat ja rappaili uudelleen seinät. Yhtä monta köyhää\nkuin menneinä päivinä, ruokittiin luostarissa nytkin. Ennustuslahjansa\ntähden Fra Felice sai niin suuria almuja kierrellessään Etnan\nkaupungeissa, että hänestä olisi tullut rikas mies; mutta kaikki meni\nluostarille.\n\nVielä suurempaa huolta kuin luostarista, oli Fra Felice pitänyt\nluostarin kirkosta. Sen olivat sodan aikana saastuttaneet veriset\ntappelut ja muu riettaus, niin ettei siinä enää voitu messua lukea.\nMutta ei hän tätäkään saattanut ymmärtää. Se kirkko, jossa hän oli\nlupauksensa tehnyt, oli hänen mielestään aina yhtä pyhä.\n\nHänen suurin surunsa oli se, että kirkko oli joutunut aivan rappiolle.\nHänen oli täytynyt nähdä, kuinka englantilaiset olivat tulleet ja\nostaneet saarnastuolin ja messupöydän ja kuorituolit. Eikä hän ollut\nvoinut estää Palermon museoherroja viemästä kruunuja ja tauluja\nja messukasukoita. Hän ei ollut voinut tehdä mitään pelastaakseen\nkirkkoaan, vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut. Mutta hän vihasi\nnoita kirkonryöstäjiä, ja kun donna Mikaela nyt näki hänet noin\nsuuttuneena, luuli hän, että miss Tottenham oli tahtonut riistää\nhäneltä joitakin hänen aarteitaan.\n\nMutta asia olikin päinvastoin niin, että kun Fra Felicen kirkko nyt oli\naivan tyhjä, eikä kukaan enää tullut sitä ryöstämään, oli hän alkanut\nmiettiä keinoja, millä saisi sen taas koristetuksi, ja hän oli iskenyt\nsilmänsä rikkaan englantilaisnaisen pyhäinkuva-kokoelmaan. Köyhien\njuhlassa, jolloin miss Tottenham oli ollut hyvä ja lempeä kaikille,\noli Fra Felice uskaltanut pyytää häneltä hänen kaunista madonnaansa,\njonka puku oli samettia ja silmät kuin taivas. Ja hänen pyyntöönsä oli\nsuostuttu.\n\nTänä aamuna Fra Felice oli lakaissut ja tomuttanut kirkon ja asettanut\nkukkia alttarille, ennenkuin oli lähtenyt kuvaa hakemaan. Mutta kun hän\noli tullut hotelliin oli englantilaisnainen muuttanut mieltään eikä\nlainkaan luvannut antaa hänelle kallisarvoista madonnaa. Sen sijaan hän\noli lahjoittanut hänelle pienen, repaleisen ja likaisen Kristuslapsen\nkuvan, jota vailla hän arveli huoletta voivansa olla.\n\nOi, millaista iloa ja odotusta Fra Felice oli tuntenutkaan, ja sitten\nhänet oli kokonaan petetty! Hän ei ollut voinut tyytyä tällaiseen,\nvaan oli kerran toisensa perästä tullut takaisin pyytämään sitä toista\nkuvaa. Se oli niin kallisarvoinen kuva, ettei hän olisi voinut ostaa\nsitä kaikella sillä rahalla, mitä hän sai kerjätyksi koko vuonna.\nViimein suuri hyväntekijätär oli ajattanut hänet ulos, ja juuri tämän\njälkeen donna Mikaela oli tavannut hänet.\n\nKun he kulkivat pitkin katua, alkoi hän puhella ukon kanssa ja\nhoukutteli tämän kertomaan koko jutun. Ukolla oli kuva mukanaan ja\nkeskellä katua hän pysähtyi, näytti sitä donna Mikaelalle ja kysyi,\noliko hän nähnyt viheliäisempää olentoa.\n\nDonna Mikaela katsoi hetken hämmästyneenä kuvaa. Sitten hän hymyili ja\nsanoi: \"Lainatkaa minulle kuva pariksi päiväksi, Fra Felice!\"\n\n\"Ottakaa se ja pitäkää se\", sanoi ukko. \"Kunpa se ei enää koskaan\ntulisi minun silmieni eteen!\"\n\nDonna Mikaela vei kuvan kotiinsa ja laitteli sitä kahtena päivänä. Kun\nhän sitten lähetti sen Fra Felicelle, loistivat sen vastakirkastetut\nkoristukset, sillä oli uusi, puhdas kapalo, se oli uudestaan maalattu\nja kruunussa kimaltelivat kirkkaat, moniväriset kivet.\n\nSe oli niin kaunis, tuo Aracoelin hylkiö, että Fra Felice asetti sen\nkirkkonsa tyhjälle pääalttarille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli hyvin aikainen aamu. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja leveää\nmerta tuskin eroitti. Oli tosiaankin hyvin aikaista. Kissat\nkuljeskelivat vielä katoilla, savua ei noussut uuninpiipuista, ja sumut\nkierivät laakson pohjassa jyrkän Monte Chiaron ympärillä.\n\nSilloin vanha Fra Felice tuli juosten kohti kaupunkia. Hän juoksi niin,\nettä oli tuntevinaan vuoren tärisevän jalkojensa alla. Hän juoksi niin\nnopeasti, etteivät heinänkorret tienvarrelta ennättäneet pirskahuttaa\nkastetta hänen kaavulleen, niin nopeasti, etteivät skorpionit\nennättäneet nostaa pyrstöään ja pistää häntä.\n\nUkon juostessa hulmusi kaapu valtoinaan hänen ympärillään ja nuora\nheilui solmimattomana takana. Avarat hihat löyhyivät kuin siivet,\nja raskas päähine hyppi edestakaisin seljässä, aivan kuin se olisi\ntahtonut kiirehtää häntä.\n\nTullimies kaupunginportilla, joka vielä istuallaan nukkui, heräsi ja\nhieroi silmiään, kun Fra Felice syöksyi ohi, mutta ei ennättänyt tuntea\nhäntä. Katukivet olivat kasteen liukastamat, kerjäläiset makasivat\nkorkeitten kiviportaitten vierellä jalat huolimattomasti ojennettuina\nkadulle, valvonnasta perin väsyneet dominonpelaajat kulkivat kotiinsa\nkahvilasta unissaan hoippuen. Mutta Fra Felice kiiti eteenpäin, hän\nvältti kaikki esteet.\n\nJa talot ja niitten pääovet, torit ja holvikkaat solain suut jäivät\nvanhan Fra Felicen taakse. Hän juoksi puoliväliin corsoa, ennenkuin\npysähtyi.\n\nHän pysähtyi erään pitkän talon eteen, jossa oli monta raskasta\nbalkonia. Hän tarttui portinkolkuttimeen ja jyskytti, kunnes muuan\nrengeistä heräsi. Eikä hän rauhoittunut ennenkuin renki oli hakenut\nesiin neitsyeen ja neitsyt herättänyt signoran.\n\n\"Donna Mikaela, Fra Felice on tuolla alhaalla! Hän tahtoo välttämättä\npuhua teidän kanssanne.\"\n\nKun donna Mikaela viimeinkin tuli Fra Felicen luo, läähätti tämä vielä\nhengästyneenä, mutta silmissä oli tulta ja poskilla pienet kalvakat\nruusut.\n\nKuvasta, kuvasta nyt oli kysymys! Kun Fra Felice aamulla oli soittanut\nneljänsoiton, oli hän mennyt kirkkoon katselemaan sitä.\n\nSilloin hän oli nähnyt, että suuria kiviä oli irtautunut holvista aivan\nkuvan yläpuolelta. Ne olivat pudonneet alttarille ja rikkoneet sen\npäällystän, mutta kuva oli jäänyt paikoilleen. Ja sorasta ja pölystä ei\nollut mitään varissut kuvan päälle, vaan se oli aivan vahingoittumaton.\n\nFra Felice tarttui donna Mikaelan käteen ja sanoi, että hänen täytyi\nlähteä mukaan luostariin katsomaan ihmettä. Hänen pitäisi saada nähdä\nse kaikkein ensimäiseksi, sillä hän oli pitänyt huolta kuvasta.\n\nJa donna Mikaela seurasi häntä hänen luostariinsa halki harmaan kolakan\naamun, ja sydän tykytti innosta ja odotuksesta.\n\nKun hän oli tullut sinne ja nähnyt, että Fra Felice oli puhunut totta,\nkertoi hän tunteneensa kuvan heti kun oli sen nähnyt ja tienneensä,\nettä se oli ihmeitätekevä. \"Hän on suurin ja lempein ihmeittentekijä\",\nsanoi hän.\n\nFra Felice astui kuvan luo ja katsoi sitä silmiin. Sillä kuvalla ja\nkuvalla on suuri ero, mutta vanhan munkin viisauteen kuuluu osata\neroittaa, millä kuvalla on voimaa, millä ei. Nyt näki Fra Felice, että\ntämän kuvan silmät olivat syvät ja loistavat, aivan kuin niissä olisi\nollut henki ja että hänen huulillaan eli salainen hymy.\n\nSilloin Fra Felice lankesi polvilleen, risti kätensä ja ojensi ne kuvaa\nkohti. Ja hänen vanhoja, ryppyisiä kasvojaan kirkasti suuri ilo.\n\nHeti tuntui Fra Felicestä, että hänen kirkkonsa seinät olivat peitetyt\ntauluilla ja purppuraverhoilla, valo säteili alttarilta, laulu kaikui\nlehteriltä, ja koko lattian täyttivät polvistuneet, rukoilevat ihmiset.\n\nKaikki ihanuus, mitä uneksia voi, tulisi nyt hänen köyhän, vanhan\nkirkkonsa osaksi, kun siinä oli yksi suurista, ihmeitätekevistä kuvista.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nVANHA KÄRSIMYSHISTORIA.\n\n\n_Diamanten kesäpalatsista_ lähti tähän aikaan monta kirjettä Gaetano\nAlagonalle, joka istui Comon vankilassa. Mutta kirjeenkantajan laukussa\nei ollut koskaan kirjettä Gaetanolta kesäpalatsiin.\n\nSillä Gaetano oli astunut elinkautiseen vankeuteensa, aivan kuin\nse olisi ollut hauta. Ja sitä ainoata hän pyysi ja toivoi, että se\nlahjoittaisi hänelle haudan unhoituksen ja rauhan.\n\nHän tunsi olevansa kuin kuollut ja sanoi itselleen, ettei hän tahtonut\nkuulla jälkeenjääneitten valituksia ja vaikerruksia. Eikä hän tahtonut\npettyä toivomaan eikä antaa hellien sanojen houkutella itseään\nikävöimään sukulaisia ja ystäviä. Eikä hän tahtonut kuulla mitään\nsiitä, mitä maailmassa tapahtui, kun hän ei kumminkaan kyennyt ottamaan\nsiihen osaa ja ohjaamaan sitä.\n\nHän hankki vankilaansa työtä ja leikkasi kauniita taideteoksia, kuten\naina oli tehnyt. Mutta koskaan hän ei ottanut kirjettä vastaan, ei\nketään päästänyt puheilleen. Hän arveli siten pääsevänsä tuntemasta\nonnettomuutensa koko katkeruutta. Hän luuli voivansa oppia elämään\neheän elämän neljän ahtaan seinän sisälläkin.\n\nMutta näin ollen donna Mikaela ei koskaan saanut häneltä sanaakaan\nvastaukseksi.\n\nViimein donna Mikaela kirjoitti vankilan johtajalle ja kysyi, elikö\nGaetano vielä. Ja tämä vastasi, että se vanki, josta hän oli kysynyt,\nei koskaan lukenut ainoatakaan kirjettä. Hän oli pyytänyt päästä\nkaikista ulkomaailmaa koskevista tiedoista.\n\nSenjälkeen donna Mikaela ei enää kirjoittanut. Sensijaan hän jatkoi\ntyöskentelyä rautatiensä hyväksi. Hän tuskin uskalsi mainita siitä\nDiamantessa, mutta siitä huolimatta hän ei ajatellut mitään muuta. Hän\nitse neuloi ja valmisti koruompeleita ja antoi kaikkien palvelijainsa\ntehdä pieniä huokeita esineitä, joita hän voisi kaupata myyjäisissään.\nPuodista hän valitsi vanhaa rihkamaa arpajaisia varten. Hän pani\nPieron, porttivahdin, laittamaan värillisiä lyhtyjä, hän sai isänsä\nmaalaamaan kylttejä ja ilmoitustauluja ja hän antoi kamarineitsyensä\nLucian, joka oli kotoisin Caprista, laittaa korallista kaulaketjuja ja\nnäkinkenkärasioita.\n\nHän ei ollut kuitenkaan lainkaan varma, tulisiko ainoatakaan ihmistä\nhänen juhlaansa. Kaikki olivat häntä vastaan, ei kukaan tahtonut häntä\nauttaa. Ne eivät edes pitäneet siitäkään, että hän näyttäytyi kadulla,\nettä hän puhui raha-asioista. Sellainen oli sopimatonta hienolle\nnaiselle.\n\nJuuri silloin vanha Fra Felice koetti auttaa häntä, sillä hän rakasti\nsignoraa, kun tämä oli koristanut hänelle kuvan.\n\nKerran kun donna Mikaela valitti sitä, ettei hän saanut ketään uskomaan\ntämän rautatierakennuksen tärkeyttä, otti hän kalotin päästään ja\nosoitti kaljua päälakeansa.\n\n\"Katsokaa minua, donna Mikaela!\" sanoi hän. \"Yhtä kaljuksi tekee tämä\nrautatie teidän päänne, jos jatkatte, niinkuin olette alkanut.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, Fra Felice?\"\n\n\"Donna Mikaela\", sanoi ukko, \"eikö olisi hulluutta ryhtyä vaaralliseen\nyritykseen ilman yhtään ystävää ja auttajaa?\"\n\n\"Olenhan minä koettanut saada ystäviä, Fra Felice.\"\n\n\"Niin, ihmisiä!\" sanoi ukko. \"Mutta mitä apua on ihmisistä? Jos joku\nlähtee kalalle, donna Mikaela, tietää hän, että hänen pitää pyytää\navukseen San Pietroa, jos joku aikoo ostaa hevosen, voi hän anoa San\nAntonio Abbaten apua. Mutta jos minä tahdon rukoilla teidän rautatienne\nedestä, en tiedä, kenen puoleen kääntyisin.\"\n\nJa Fra Felicen tarkoituksena oli sanoa, että donna Mikaelan pitäisi\nvalita joku suojeluspyhimys rautatielleen. Hän tahtoi, että donna\nMikaela valitsisi sen kruunupään lapsen, joka seisoi hänen vanhassa\nkirkossaan, rautatiensä ensimäiseksi ystäväksi ja auttajaksi. Hän\nsanoi, että jos signora vain tekisi niin, ei hän varmastikaan jäisi\napua vaille.\n\nDonna. Mikaela tuli niin liikutetuksi, kun joku tahtoi auttaa häntä,\nettä hän heti lupasi rukoilla San Pasqualen lapselta menestystä\nrautatiellensä.\n\nMutta Fra Felice hankki suuren kollehtilaatikon ja maalautti siihen\nsuurilla, selvillä kirjaimilla: \"Lahjoja Etnanrautatielle.\" Ja hän\nkiinnitti sen kirkkoonsa kuvan alttarin viereen.\n\nTästä oli kulunut vain yksi päivä, kun don Antonio Grecon puoliso,\ndonna Emilia, tuli vanhaan, hyljättyyn kirkkoon kysymään neuvoa San\nPasqualelta, joka on kaikista pyhimyksistä viisain.\n\nSyksyn kuluessa oli nimittäin don Antonion teatterin ruvennut käymään\nhuonosti, kuten oli odotettavaakin tähän aikaan, jolloin kaikilla oli\nrahanpuute.\n\nDon Antonion päähän oli silloin pälkähtänyt koettaa tulla toimeen\npienemmillä teatterikustannuksilla kuin ennen. Hän oli jättänyt pois\npari lamppua ja entiset suuret ja komeasti maalatut ilmoituslehdet.\n\nMutta se oli ollut suurta hulluutta. Eikähän sovikaan sillä\nhetkellä, jolloin ihmiset menettävät halun käydä teatterissa, ruveta\nlyhentelemään prinsessojen silkkilaahustimia ja säästämään kuninkaitten\nkruunujen kultauksessa.\n\nEhkei se ole niin vaarallista muussa teatterissa, mutta\nnukketeatterissa on enemmän kuin arveluttavaa ryhtyä muutoksiin.\nJa se johtuu siitä, että nukketeatterissa käy enimmäkseen vain\npojannulikoita. Aikaihmiset saattavat ymmärtää, että välistä täytyy\nsäästää, mutta lapset tahtovat aina nähdä kaikki samallaisena.\n\nYhä vähemmän ja vähemmän tuli katsojia don Antonion teatteriin ja hän\njatkoi säästämistään. Sitten pisti hänen päähänsä, ettei hän tarvinnut\nniitä kahta sokeaa viulunsoittajaa, isä Eliaa ja veli Tommasoa, jotka\ntavallisesti soittivat väliaikoina ja sotakohtauksissa.\n\nNämä sokeat, jotka ansaitsivat paljon laulamalla surutaloissa ja jotka\njuhlapäivinä kokosivat rahasumman toisensa jälkeen, olivat kalliit\npalkata. Don Antonio eroitti ne ja hankki posetiivin.\n\nMutta siitä tuli hänen onnettomuutensa. Kaikki Diamanten oppipojat\nja puotipojat lakkasivat käymästä teatterissa. He eivät tahtoneet\nistua kuulemassa posetiivia. He lupasivat toisilleen, etteivät menisi\nteatteriin, ennenkuin don Antonio oli ottanut takaisin soittoniekkansa.\nJa he pitivätkin lupauksensa. Don Antonion nuket saivat esiintyä\ntyhjille seinille.\n\nNämä nuoret pojat, jotka muutoin kernaammin luopuivat illallisestaan\nkuin teatterista, jäivät ilta illalta pois nukkenäytännöstä. Ne olivat\nvarmoja siitä, että don Antonion viimein täytyisi asettaa kaikki\nennalleen.\n\nMutta don Antonio on taiteilijasukua. Hänen isällään ja veljellään on\nnukketeatteri, hänen lankonsa, kaikki hänen sukulaisensa ovat siinä\nammattimiehiä. Ja don Antonio ymmärtää taidettaan. Hän osaa muuttaa\nääntään aivan rajattomasti, hän osaa samalla kertaa ohjata kokonaista\nnukkesotajoukkoa ja hän osaa ulkoa tekstin kokonaiseen näytelmäjaksoon,\njoka perustuu Carolus Magnuksen kronikaan.\n\nJa nyt don Antonion taiteilijaylpeyttä oli loukattu. Hän ei tahtonut\nmyöntyä ottamaan sokeita takaisin. Hän tahtoi, että hänen teatterissaan\nkäytäisiin hänen vuokseen eikä musikanttien.\n\nHän muutti suunnitelmaa ja alkoi esittää suuria, loistavasti\nnäyttämöllepantuja kappaleita. Mutta kaikki oli turhaa.\n\nLöytyy muuan näytelmä, jonka nimi on \"Paladinin kuolema\" ja joka\nkuvailee Rolandin taistelua Roncevalin luona. Se vaatii sellaista\nkoneistoa, että nukketeatterin täytyy olla kaksi päivää suljettuna,\njotta se voitaisiin asettaa käyntiin. Yleisö rakastaa sitä niin,\nettä sitä tavallisesti näytellään kaksinkertaisilla hinnoilla ja\ntäydelle huoneelle kokonainen kuukausi. Nyt don Antonio järjestytti\ntämän näytelmän, mutta hänen ei tarvinnut esittää sitä, hän ei saanut\nkatsojia.\n\nTämä mursi don Antonion. Hän koetti saada takaisin isä Eliaa ja veli\nTommasoa, mutta nämä tiesivät nyt, minkä arvoisia he hänelle olivat. He\nvaativat palkkoja sellaisia, että hän olisi joutunut perikatoon niitä\nmaksaessaan. Oli mahdotonta päästä mihinkään yksimielisyyteen.\n\nPienessä asunnossa nukketeatterin takana elettiin kuin piiritetyssä\nlinnoituksessa. Ei ollut muuta tehtävää kuin nähdä nälkää.\n\nDonna Emilia ja don Antonio olivat molemmat nuoria, iloisia ihmisiä,\nmutta nyt he eivät enää koskaan nauraneet.\n\nEi heitä hätä niin paljon ahdistanut, mutta don Antonio oli ylpeä mies\neikä voinut kestää sitä ajatusta, ettei hänen taiteensa enää kyennyt\nhoukuttelemaan katsojia.\n\nSilloin lähti, kuten sanottu, donna Emilia San Pasqualen kirkkoon\nrukoilemaan pyhimykseltä hyvää neuvoa. Hänen tarkoituksensa oli ollut\nrukoilla yhdeksän rukousta sen suuren kivikuvan edessä, joka seisoi\nkirkon ulkopuolella, mutta ennenkuin hän oli ruvennut rukoilemaan, oli\nhän huomannut, että kirkon ovi oli auki. \"Minkätähden San Pasqualen\nkirkonovi on auki?\" sanoi donna Emilia. \"Sitä ei ole sattunut minun\npäivinäni.\" Ja hän astui kirkkoon.\n\nSiellä sisällä oli vain Fra Felicen rakas kuva ja suuri\nkollehtilaatikko. Ja kuva loisti niin kauniina kruunussaan ja\nsormuksissaan, että donna Emilia viehättyi menemään aivan hänen\nluokseen. Mutta kun hän näin tuli katsoneeksi kuvaa silmiin, näytti\ntämä hänestä niin suloiselta ja lohduttavalta, että hän laskeutui\npolvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä. Ja hän lupasi, että jos kuva\ntahtoisi auttaa häntä ja don Antoniota heidän hädästään, panisi hän\nkaikki yhden illan tulot siihen suureen laatikkoon, joka oli naulattu\nkuvan viereen.\n\nLopetettuaan rukouksensa, donna Emilia piiloutui kirkon oven taakse\nja koetteli kuunnella, mitä ohikulkijat puhuivat. Sillä jos kuva\ntahtoi häntä auttaa, antaisi se nyt hänen kuulla jonkun sanan, joka\nilmoittaisi, mitä hänen oli tekeminen.\n\nHän ei ollut seisonut siinä kahtakaan minuuttia, ennenkuin vanha\nAssunta tuomiokirkon portailta asteli siitä sivuitse donna Pepan ja\ndonna Turan seurassa. Ja hän kuuli Assuntan sanovan juhlallisella\näänellään: \"Sinä vuonnahan minä ensi kerran näin esitettävän Vanhan\nkärsimyshistorian.\" Donna Emilia kuuli sen aivan selvästi. Assunta\nsanoi tosiaankin \"Vanhan kärsimyshistorian\".\n\nDonna Emiliasta tuntui, ettei hän koskaan ennättänyt kotiinsa asti.\nHänestä tuntui, etteivät jalat jaksaneet kuljettaa häntä kyllin\nnopeasti. Tie tuntui tulleen moninkerroin pitemmäksi. Kun hän\nviimeinkin näki teatterinnurkan ja sen katon alla punaiset lamput ja\nsuuret kuvitetut ilmoituslehdet, tuntui hänestä, että hän oli kulkenut\nmonta peninkulmaa.\n\nKun hän astui sisään don Antonion luo, istui tämä nojaten suurta\npäätään käsiinsä ja tuijottaen pöytään. Surullista oli katsella don\nAntoniota. Näinä viime viikkoina hänen tukkansa oli ruvennut lähtemään.\nPäälaella oli se niin ohutta, että nahka kuulsi läpi. Mikäpä ihme se\noli, kun hänellä oli sellaisia huolia kannettavanaan! Donna Emilian\npoissa ollessa hän oli ottanut esille kaikki nukkensa ja tarkastanut\nne. Sitä hän nyt teki joka päivä. Hänen oli tapana istuutua katselemaan\nsitä nukkea, joka esitti Armidaa. Eikö hän sitten enää ollutkaan kaunis\nja viehättävä, saattoi hän puhella itsekseen. Ja hän koetti kohentaa\nRolandin miekkaa tai Kaarle suuren kruunua. Donna Emilia näki, että\nhän taas oli kullannut keisarikruunun, kai ainakin viidennen kerran.\nMutta sitten hän oli lopettanut työnsä kesken ja vaipunut synkkiin\nmietteisiin. Hän oli nyt huomannut, ettei vika ollut kultauksen\npuutteessa, vaan uusien aiheitten.\n\nKun donna Emilia astui huoneeseen, ojensi hän kätensä miestään kohti.\n\n\"Katso tänne, don Antonio Greco\", sanoi hän, \"minulla on käsissäni\nkultamaljoja täynnä kuninkaanviikunoita!\"\n\nJa hän kertoi, kuinka hän oli rukoillut ja mitä hän oli luvannut ja\nminkä neuvon hän oli saanut.\n\nKun hän sanoi tämän, hypähti don Antonio seisaalleen. Kädet riippuivat\njäykkinä pitkin ruumista ja hiukset nousivat pystyyn. Hän joutui\nsanomattoman kauhun valtaan. \"Vanha kärsimyshistoria\", huusi hän,\n\"Vanha kärsimyshistoria!\"\n\nSillä Vanha kärsimyshistoria on mysterio, jota aikoinaan näyteltiin\nkautta koko Sisilian. Se tunki syrjään kaikki muut oratoriot ja\nmysteriot ja sitä esitettiin joka vuosi joka kaupungissa parin\nvuosisadan aikana. Vuoden suurin päivä oli se, jolloin Vanha\nkärsimyshistoria esitettiin. Mutta nyt sitä ei enää näytellä. Nyt se\nelää vain kansan muistossa kuin satu.\n\nMuinoin sitä näyteltiin kyllä nukketeatterissakin. Mutta nyt on ruvettu\npitämään sitä jo liian kuluneena ja vanhanaikaisena. Sitä on tuskin\nnäytelty kolmeenkymmeneen vuoteen.\n\nDon Antonio alkoi kiljua ja huutaa donna Emilialle, että tämä tuli\nkiusaamaan häntä mielettömyyksillä. Hän vastusti donna Emiliaa\nkuin pahaa henkeä, joka koetti saada hänet valtoihinsa. Tämä\noli hämmästyttävää, sydäntäviiltävää, sanoi hän. Mistä hän oli\nsaattanutkaan saada sellaisen sanan korviinsa? Mutta donna Emilia\nseisoi tyynenä ja antoi hänen riehua. Hän sanoi vain, että se mitä hän\noli kuullut, oli Jumalan tahto.\n\nDon Antoniokin rupesi pian talttumaan. Tuo suuri ajatus valtasi\nhänet vähitellen. Ei mitään oltu Sisiliassa niin paljon rakastettu\nja näytelty. Ja asuihan yhäti samaa kansaa tällä jalolla saarella.\nRakastivathan he samaa maata, samoja vuoria ja samaa taivasta, joita\nheidän esi-isänsäkin olivat rakastaneet? Mikseivät he voisi rakastaa\nVanhaa kärsimyshistoriaakin?\n\nHän taisteli vastaan, niin kauan kuin jaksoi. Hän sanoi donna\nEmilialle, että se kävisi liian kalliiksi. Mistä hän saisi\npitkätukkaiset ja parrakkaat apostolit? Hänellä ei ollut ehtoolliseen\nsopivaa pöytää, hänellä ei ollut sellaista koneistoa, joka tarvittiin\nkulkuetta ja ristinkantamista varten.\n\nMutta donna Emilia huomasi, että hän antaisi perään, ja ennen iltaa hän\nlähti kuin lähtikin Fra Felicen luo ja lupasi tälle uudestaan panna\nyhden illan tulot pienen kuvan kollehtilaatikkoon, jos tämä keino\nosoittautui oivaksi.\n\nFra Felice kertoi lupauksesta donna Mikaelalle ja tämä iloitsi ja\nsamalla kertaa pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi.\n\nYmpäri kaupungin levisi tieto, että don Antonio aikoi esittää Vanhan\nkärsimyshistorian, ja hänelle naurettiin. Don Antonio oli menettänyt\njärkensä.\n\nOlisi kyllä kernaasti katseltu Vanhaa kärsimyshistoriaa, jos olisi\nsaatu nähdä se sellaisena kuin se ennen aikaan näyteltiin. Olisi\nkernaasti nähty esitettävän sitä niinkuin Acissa, jossa kaupungin\nylimykset olivat kuninkaina ja palkkasotureina ja käsityöläiset\nhoitivat juutalaisten ja apostolien asiat, ja jolloin vanhasta\ntestamentista oli lisätty niin monta kohtausta, että näytelmä kesti\nkoko päivän.\n\nKernaasti olisi myöskin uudelleen eletty Castelbuocon ihanat\npäivät, jolloin koko kaupunki oli muuttunut Jerusalemiksi. Siellä\nnäyteltiin mysteriota niin, että Jeesus tuli ratsastaen kaupunkiin\nja portille siroteltiin hänen tielleen palmunoksia. Siellä esitti\nkirkko Jerusalemin temppeliä ja raatihuone Pilatuksen palatsia.\nSiellä lämmittelihe Pietari tulen ääressä kirkkoherran pihalla,\nristiinnaulitseminen tapahtui vuorella kaupungin yläpuolella ja Maria\netsi poikansa ruumista sindacon puutarhan luolista.\n\nKun tällaiset seikat olivat muistossa, kuinka olisi voitu tyytyä\nkatsomaan suurta mysteriota don Antonion teatterissa!\n\nMutta tästä huolimatta don Antonio työskenteli innokkaasti valmistellen\nnäyttelijöitä ja järjestellen suurta koneistoa.\n\nJa kas, muutaman päivän kuluttua tuli kylttimaalari, mestari Battista,\nja lahjoitti hänelle ilmoitustaulun. Hänestä oli ollut hauska kuulla,\nettä don Antonio aikoi näyttää Vanhan kärsimyshistorian. Hän oli nähnyt\nsen nuoruudessaan ja iloinnut siitä suuresti.\n\nNyt seisoi siis suurilla kirjaimilla teatterin nurkalla: \"Vanha\nkärsimyshistoria eli Jälleen ylösnoussut Aadam, murhenäytelmä kolmessa\nnäytöksessä, kirjoitti cavaliere Filippo Orioles.\"\n\nDon Antonio mietti vain mielessään, mille kannalle yleisö asettuisi.\nMutta aasipojat ja oppipojat, jotka kulkivat hänen teatterinsa ohi,\nlukivat ilmoitustaulun pilkallisesti nauraen. Don Antoniosta näytti\nkaikki hyvin synkältä, mutta hän työskenteli kumminkin uskollisesti\nedelleen.\n\nKun määrätty ilta tuli ja kärsimyshistoria piti esitettämän, ei kukaan\nollut sen levottomampi kuin donna Mikaela. \"Auttaako pieni kuva minua?\"\nkysyi hän lakkaamatta itseltään.\n\nHän lähetti neitsyeensä Lucian vakoilemaan. Seisoiko poikaparvia\nteatterin ympärillä? Näyttikö siltä, että väkeä tulisi? Voisihan Lucia\nmennä kysymään donna Emilialtakin, joka istui pilettiluukulla, miltä\nnäytti.\n\nMutta kun Lucia palasi, ei hän tuonut lainkaan toiveita tullessaan.\nTeatterin ulkopuolella ei ollut ollenkaan ihmisiä. Pojat olivat\npäättäneet musertaa don Antonion.\n\nKahdeksan ajoissa ei donna Mikaela enää jaksanut istua kotonaan\nsellaisessa jännityksessä. Hän sai cavaliere Palmerin lähtemään\nkanssaan teatteriin. Hän tiesi kyllä, ettei oikea signora ollut koskaan\nastunut jalkaansa don Antonion teatteriin, mutta hänen täytyi nähdä,\nkuinka kaikki päättyisi. Hänen rautatielleen olisi huimaavan suuri etu,\njos don Antonio onnistuisi.\n\nKun donna Mikaela saapui teatteriin, oli kello muutamia minuutteja\nvailla kahdeksan. Eikä donna Emilia ollut myynyt ainoatakaan pilettiä.\n\nMutta hän ei ollut alakuloinen. \"Käykää sisään, donna Mikaela!\"\nsanoi hän. \"Me esitämme sen joka tapauksessa. Se on niin kaunista.\nDon Antonio esittää sen teille ja teidän isällenne ja minulle. Se on\nkauneinta, mitä hän koskaan on näyttänyt.\"\n\nDonna Mikaela astui pieneen teatterisaliin. Se oli surupuvussa,\nniinkuin suuret teatterit aina olivat ennen maailmassa, kun Vanha\nkärsimyshistoria esitettiin. Mustat, hopeareunaiset verhot ympäröivät\nnäyttämöä. Ja pienet penkit olivat mustaan puetut.\n\nKohta kun donna Mikaela oli astunut sisään, näkyi eräästä pienestä'\nkulissin reiästä don Antonin pensasmaiset kulmakarvat. \"Donna Mikaela!\"\nhuusi hän, niinkuin äsken juuri donna Emilia. \"Me näyttelemme\nkuitenkin. Se on niin kaunista. Se ei ollenkaan kaipaa katsojia.\"\n\nSamassa tuli donna Emilia itse, aukaisi oven ja piti sitä niiaillen\nselkosen seljällään. Sieltä tuli kirkkoherra don Matteo.\n\n\"Mitäs arvelette minusta, donna Mikaela?\" sanoi hän nauraen. \"Mutta\nymmärrättehän, tämähän on Vanha kärsimyshistoria. Minä näin sen\nnuoruudessani Palermon suuressa ooperassa, ja luulenpa, että juuri tämä\nvanha kappale teki minusta papin.\"\n\nKun ovi seuraavan kerran avautui, astuivat sisään isä Elia ja\nveli Tommaso, viulut kainalossa ja hakivat tutut paikkansa niin\nrauhallisina, kuin ei heillä koskaan olisi ollut mitään riitaa don\nAntonion kanssa.\n\nOvi aukeni taas. Sisään tuli pieni mummo solatieltä pienen maurin talon\nyläpuolelta. Hän oli surupuvussa ja teki ristinmerkin astuessaan sisään.\n\nHänen jälkeensä tuli neljä viisi muuta vanhaa mummoa, ja donna Mikaela\nkatsoi aivan närkästyneenä, kuinka he vähitellen täyttivät teatterin.\nHän tiesi, ettei don Antonio olisi tyytyväinen, ennenkuin olisi saanut\ntakaisin oman yleisönsä, ennenkuin sai näytellä itsepäisille, rakkaille\npojilleen.\n\nÄkkiä hän kuuli myrskyn kohauksen tai ukkosen jyrinän. Ovet\nselkoseljälleen, ja kaikki kerrallaan sisään! Pojat tulivat. He\nistuutuivat vanhoille paikoilleen niin varmoina kuin olisivat saapuneet\nkotiinsa.\n\nHe katselivat toisiansa hieman häpeissään. Mutta heidän oli ollut\nmahdotonta nähdä toisen vanhan mummon toisensa perästä menevän heidän\nomaan teatteriinsa katsomaan heille varattua kappaletta. Heidän oli\nollut ratki mahdotonta nähdä koko kadun täyden vanhoja kehrääjiä\nvitkalleen vaeltavan kohti teatteria. Ja niin he olivat hyökänneet\nsisään.\n\nMutta tuskin tuo nuori väki oli päässyt paikoilleen, ennenkuin se\nhuomasi joutuneensa kurittajan käsiin! Oi, Vanha kärsimyshistoria,\nVanha kärsimyshistoria.\n\nEi sitä esitetty niinkuin Acissa tai Castelbuocossa. Ei sitä esitetty\nniinkuin Palermon ooperassa, sitä näyttelivät vain nukkeraukat\nliikkumattomin kasvoin ja jäykin jäsenin, mutta vanha näytelmä ei ollut\nkadottanut voimaansa.\n\nDonna Mikaela huomasi sen jo toisessa näytöksessä ehtoollisen aikana.\nPojat alkoivat vihata Juudasta. He huusivat hänelle uhkauksia ja\nherjaussanoja.\n\nKun kärsimyshistoriaa jatkui, ottivat he hatut päästään ja panivat\nkädet ristiin. He istuivat aivan hiljaa, kauniit, ruskeat silmät\nsuunnattuina näyttämölle. Silloin tällöin helmeili pari kyyneltä!\nSilloin tällöin puristui käsi vihasta nyrkkiin.\n\nDon Antonio puhui väräjävin äänin, donna Emilia oli polvillaan\nsisäänkäytävällä. Don Matteo katseli lempeästi hymyillen pikku nukkia\nja muisteli Palermon ihanaa näytelmää, joka oli tehnyt hänestä papin.\n\nMutta kun Jeesus vangittiin ja piinattiin, häpesivät nuoret omaa\nitseään. He olivat myöskin saattaneet vihata ja vainota. He olivat\nolleet samallaisia kuin nuo farisealaiset, kuin nuo roomalaiset.\nHävetti ajatellessakin. Kunpa don Antonio antaisi heille anteeksi!\n\n\n\n\nViides luku.\n\nRAUTAINEN RANNERENGAS.\n\n\n_Donna Mikaela_ muisteli usein muuatta köyhää pientä ompelijatarta,\njonka hän oli nuorena nähnyt Cataniassa. Hän oli asunut palazzo\nPalmerin viereisessä talossa ja oli aina istunut porttikäytävässä\ntyönsä ääressä, niin että donna Mikaela oli nähnyt hänet tuhat kertaa.\nHänellä oli ollut tapanaan istuskellessaan laulaa ja hän oli varmaankin\nosannut vain yhden ainoan canzonin. Aina, aina hän oli laulanut samaa\nlaulua.\n\n\"Leikkasin kiharan mustista hiuksistani\", oli hän laulanut. \"Päästin\nvalloilleen mustan, kiiltävän palmikkoni ja leikkasin kiharan\nhiuksistani. Tein sen iloksi ystävälleni, joka murheissaan on. Oi,\narmaani istuu vankilassa, armaani ei enää koskaan kierrä hiuksiani\nsormiensa ympäri. Lähetän hänelle kiharan hiuksistani, jotta hän\nmuistaisi niitä pehmoisia kahleita, mitkä eivät koskaan enää häntä\nsido.\"\n\nDonna Mikaela muisti hyvin tämän laulun. Se oli aivan kuin kaikunut\nkautta koko hänen lapsuutensa ja ennustanut hänelle sitä kärsimystä,\njoka häntä odotti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDonna Mikaela istui tähän aikaan useasti San Pasqualen kirkon\nkiviportailla. Hän näki silloin merkillisten seikkain tapahtuvan\nkaukana monitaruisella Etnalla.\n\nPitkin mustaa laavamaata kiisi rautatiejuna vastalasketuilla,\nkiiltävillä kiskoilla. Se oli juhlajuna. Tien varrella liehui lippuja,\nvaunut olivat seppelöidyt ja istuimet peitetyt purpuratyynyillä.\nAsemilla seisoi ihmisiä ja he huusivat juhlainnoissaan: \"Eläköön\nkuningas, eläköön kuningatar, eläköön uusi rautatie!\"\n\nHän kuuli sen niin hyvin, hän oli itse mukana junassa. Oi, hän sai\nniin suurta, suurta kunniaa osakseen! Hänet kutsuttiin kuninkaan\nja kuningattaren eteen, ja he kiittivät häntä uudesta rautatiestä.\n\"Pyytäkää meiltä jotain suosionosoitusta, ruhtinatar!\" sanoi kuningas,\nmainiten häntä tuolla arvonimellä, jota Alagonan suvun naiset muinoin\nolivat kantaneet.\n\n\"Sire\", vastasi hän, niinkuin vastataan saduissa, \"lahjoittakaa vapaus\nviimeiselle Alagonalle!\"\n\nJa hänen pyyntöönsä suostuttiin. Kuningas ei voinut kieltää häneltä\nsitä rukousta, kun hän oli rakentanut tämän hyvän rautatien, joka oli\ntuova rikkautta koko Etnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun donna Mikaela nosti kättään, niin että hiha solui alemmas, näkyi\nhänen ranteessaan ruostunut rautarengas. Hän oli löytänyt sen kadulta,\ntunkenut kätensä siltä läpi ja nyt hän kantoi sitä aina. Kun hän vain\nnäki sen tai kosketti sitä, kalpeni hän, ja hän unohti koko maailman\nympärillään. Mutta hän näki vankilan, sellaisen kuin Foscarin Venedigin\ndogepalatsissa. Se oli pimeä, ahdas kellariluola, valo hämärsi hieman\nristikkoisesta reiästä, ja seinästä lähti suuri kimppu kahleita, jotka\nkäärmeen lailla kiertyivät vangin jalkojen, käsien ja kaulan ympärille.\n\nKunpa pyhimykset tekisivät ihmeitä! Kunpa ihmiset ponnistelisivat!\nKunpa hän itse pian saisi sellaista kiitosta, että voisi vangilleen\npyytää vapautta! Hänen vankinsa kuolee, ellei hän kiiruhda.\nJäytäköön rautarengas lakkaamatta hänen rannettaan, jottei hän\nsilmänräpäykseksikään häntä unhoittaisi!\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nFRA FELICEN TESTAMENTTI.\n\n\n_Kun donna Emilia_ avasi pilettiluukun ja rupesi myymään pääsylippuja\nVanhan kärsimyshistorian toiseen näytäntöön, seisoi ulkona pitkä jono\npiletinostajia, illalla oli teatteri niin täpösen täynnä, että ihmisiä\npyörtyi tungoksessa ja kolmantena iltana saapui matkustajia sekä\nAdernòsta että Paternòsta katsomaan rakasta murhenäytelmää. Don Antonio\naavisti, että voisi esittää sitä koko kuukauden kaksinkertaisilla\nhinnoilla ja pitää kaksi näytäntöä illassa.\n\nOi, kuinka onnellisia he olivatkaan don Antonio ja donna Emilia, ja\nkuinka kernaasti ja kiitollisina he panivatkaan kaksikymmentäviisi\nliiraa pienen kuvan kollehtilaatikkoon!\n\nDiamantessa herätti tämä tapaus suurta hämmästystä, ja monet tulivat\ndonna Elisalta kysymään, luuliko hän pyhimysten tahtovan, että donna\nMikaelaa piti auttaa.\n\n\"Oletteko kuullut, donna Elisa\", sanottiin, \"että San Pasqualen\nKristuslapsi auttoi don Antonio Grecoa, kun hän lupasi yhden illan\ntulot donna Mikaelan rautatien hyväksi?\"\n\nMutta kun näin kysyttiin donna Elisalta, sulki tämä suunsa ja\nnäytti sellaiselta, ettei hän osannut ajatella mitään muuta kuin\nkoruompelustaan.\n\nFra Felice tuli itse hänen luokseen ja kertoi, mitkä kaksi ihmettä kuva\njo oli tehnyt.\n\n\"Signorina Tottenham oli hyvin tuhma, kun hän luopui kuvasta, joka on\nsellainen ihmeitten tekijä\", sanoi donna Elisa.\n\nSamaa ajattelivat kaikki. Signorina Tottenhamillahan kuva oli ollut\nmonta vuotta, eikä hän ollut huomannut mitään. Ei se varmastikaan\nvoinut tehdä ihmeitä. Tämä oli vain sattuma.\n\nOli onnetonta, ettei donna Elisa tahtonut uskoa. Hän oli nyt ainoa\nAlagona Diamantessa. Ihmiset mukautuivat hänen ajatukseensa, enemmän\nkuin itse tiesivätkään. Jos donna Elisa olisi uskonut, olisi koko\nkaupunki tahtonut auttaa donna Mikaelaa.\n\nMutta donna Elisa ei voinut uskoa, että Jumala ja pyhimykset tahtoivat\nauttaa hänen kälyänsä.\n\nHän oli pitänyt häntä silmällä aina San Sebastianon juhlasta asti.\nKohta kun joku puhui Gaetanosta, kalpeni hänen kälynsä ja näytti\nhyvin tuskaiselta. Hänen kasvonpiirteensä kävivät samallaisiksi kuin\nsyntisen, jota omantunnon tuskat kalvavat.\n\nDonna Elisa istui eräänä aamuna tätä mietiskellen, ja se valtasi hänet\nniin, että hän antoi neulan levätä. \"Donna Mikaela ei ole mikään\nEtnannainen\", sanoi hän itsekseen. \"Hän pitää hallitsevien puolta ja\niloitsee siitä, että Gaetano on vankilassa.\"\n\nUlkona kadulla kannettiin samassa suuria paareja. Niille oli pinottu\nkasa kirkonkoristuksia. Siinä oli kynttiläkruunuja ja alttarikaappeja\nja pyhäinjäännössäiliöitä. Donna Elisa silmäili niitä hetkisen, sitten\nhän alkoi taas miettiä.\n\n\"Hän ei sallinut minun koristaa Alagonan taloa San Sebastianon\njuhlaksi\", ajatteli hän. \"Hän kai ei tahdo, että pyhimys auttaisi\nGaetanoa.\"\n\nKaksi miestä työnsi nyt ohitse rämiseviä käsikärryjä. Niillä oli\nkokonainen vuori punaisia seinäverhoja, runsaasti kirjailtuja alttarin\nesirippuja ja alttaritauluja leveissä, kullatuissa kehyksissä.\n\nDonna Elisa huiskaisi kädellään, aivan kuin karkoittaakseen kaiken\nepäilyksen. Se mitä oli tapahtunut, ei voinut olla mikään todellinen\nihme. Tottakai pyhimykset tiesivät, ettei Diamantella ollut varoja\nhankkia rautatietä.\n\nNyt ajoivat ohitse keltaiset työkärryt, jotka olivat täpötäynnä\nnuottipitimiä, messukirjoja, rukousjakkaroita ja rippituoleja.\n\nDonna Elisa heräsi mietteistään. Hän katsoi ulos rukousnauhojen\nvälistä, jotka riippuivat ikkunan kiekuroissa. Tuossahan vietiin jo\nkolmatta kuormaa kirkonkapineita. Ryöstettiinkö Diamantea parastaikaa?\nOlivatko sarasenit hyökänneet kaupunkiin?\n\nHän asettui ovelle nähdäkseen paremmin. Taas kannettiin paareja, ja\nniillä oli rautapeltisiä suruseppeleitä, hautatauluja, joissa oli\npitkät kirjoitukset ja vaakunakilpiä, sellaisia, joita kirkkoihin\nripustetaan vainajien muistoksi.\n\nDonna Elisa kysyi kantajilta ja sai tietää, mitä oli tapahtumassa.\nSanta Lucia in Gesun kirkkoa tyhjennettiin parastaikaa. Sindaco ja\nkaupunginneuvosto olivat päättäneet, että se muutettaisiin teatteriksi.\n\nKapinan jälkeen oli Diamanteen saatu uusi sindaco. Se oli muuan\nnuori mies Roomasta. Hän ei tuntenut kaupunkia, mutta tahtoi\nkumminkin kernaasti tehdä jotain sen hyväksi. Hän oli ehdoittanut\nkaupunginneuvostolle, että Diamante hankkisi itselleen teatterin\nsamalla tavoin kuin Taormina ja muut kaupungit. Muutettaisiin\nvain yksinkertaisesti joku kirkoista teatteritaloksi. Viidessä\nkaupunginkirkossa ja seitsemässä luostarikirkossa oli kai enemmän kuin\ntarpeeksi, niistä riittäisi kyllä joku toiseenkin tarkoitukseen.\n\nTuossa oli nyt esimerkiksi jesuittain kirkko, Santa Lucia in Gesu.\nLuostari, joka sitä ympäröi, oli jo muutettu kasarmiksi, ja kirkko oli\nmelkein kokonaan hyljätty. Siitä tulisi mainio teatteri.\n\nNäin oli uusi sindaco ehdoittanut, ja kaupunginneuvosto oli sen\nhyväksynyt.\n\nKun donna Elisa sai kuulla, mitä oli tapahtumassa, heitti hän ylleen\nviitan ja hunnun ja lähti Luciankirkkoon sellaisella kiireellä, kuin\nriennetään kuolevan luo.\n\n\"Kuinka käy nyt sokeitten?\" ajatteli donna Elisa. \"Kuinka ne voivat\nelää ilman Santa Lucia in Gesun kirkkoa?\"\n\nKun donna Elisa tuli sille pienelle hiljaiselle torille, jonka\nympärille jesuittain pitkät, rumat luostaritalot oli rakennettu, näki\nhän leveillä kiviportailla, jotka ulottuvat vii koko kirkon pääsivun,\nrivin risaisia lapsia ja takkuisia koiria. Ne olivat kaikki sokeitten\nkuljettajia, ja ne itkivät ja vinkuivat minkä jaksoivat.\n\n\"Mikä teillä kaikilla on?\" kysyi donna Elisa. -- \"Ne tahtovat viedä\nmeiltä kirkkomme\", valittivat lapset. Ja silloin ulvoivat koirat vielä\nsurkeammin kuin ennen, sillä sokeitten koirat ovat melkein kuin ihmisiä.\n\nKirkon ovella donna Elisa kohtasi mestari Pamphilion vaimon, donna\nConcettan. \"Oi, donna Elisa\", sanoi hän, \"ette ole koskaan eläissänne\nnähnyt mitään näin kauheaa. Parasta on, ettette mene sisään.\"\n\nMutta donna Elisa kulki edelleen.\n\nKirkossa hän ei ensin nähnyt mitään muuta kuin valkoisen pölypilven.\nMutta pilven läpi jyrisivät vasaraniskut, sillä muutamat työmiehet\nolivat juuri irroittamassa muuatta suurta kiviritaria korkealta\nikkunakomerosta.\n\n\"Herra Jumala\", sanoi donna Elisa, \"ne irroittavat Sor Arrigoa!\" Ja hän\najatteli, kuinka turvallisena tämä oli maannut komerossaan. Joka kerran\nkun hän oli nähnyt hänet, oli hän toivonut saavansa olla yhtä kaukana\nlevottomuudesta ja muutoksista kuin vanha Sor Arrigo.\n\nLuciankirkossa oli vielä suuri hautapatsas. Se kuvasi vanhaa jesuittaa\nmakaamassa marmorisella sarkofagilla ruoska kädessä ja päähine\nvedettynä syvään silmille. Hänen nimensä oli pater Succi ja Diamantessa\noli tapana peloitella lapsia hänellä.\n\n\"Uskaltavatkohan ne liikuttaa pater Succiakin?\" ajatteli donna Elisa.\nJa hän haparoi halki kalkkitomun kuoriin nähdäkseen, olivatko ne\nuskaltaneet siirtää pois vanhan jesuitan.\n\nMutta pater Succi makasi vielä paikoillaan kivisellä vuoteellansa.\nHän makasi siinä synkkänä ja ankarana, jollainen hän oli ollut\neläissäänkin, ja saattoi melkein luulla, että hän vielä eli. Jos siinä\nolisi ollut tohtori ja lääkepullopöytä ja vuoteen vierellä palavia\nkynttilöitä, olisi saattanut luulla, että pater Succi makasi sairaana\nkirkon kuorissa odotellen viimeistä hetkeänsä.\n\nSokeat istuivat hänen ympärillään, niinkuin sukulaiset, jotka\nkokoontuvat kuolevan luo, huojutellen ruumistaan sanattomassa surussa.\nSiellä olivat molemmat naiset hotellin pihalta, donna Pepa ja donna\nTura, siellä oli vanha Saraedda äiti, joka söi armoleipää sindaco\nVoltaron talossa, siellä oli sokeita kerjäläisiä, sokeita laulajoita,\nsokeita kaikenikäisiä ja -säätyisiä. Kaikki Diamanten sokeat olivat\nsiellä, ja Diamantessa on uskomattoman paljon niitä, jotka eivät enää\nnäe päivänvaloa.\n\nKaikki nämä istuivat pitkät ajat ääneti, mutta välistä puhkesi joku\nheistä tuskanhuutoon. Välistä haparoi joku heistä munkin, pater Succin\nluo ja heittäytyi ääneensä itkien hänen päälleen.\n\nVielä enemmän kuolinhuoneen kaltaiseksi teki tämän se, että kirkkoherra\nja franciskaniluostarin pater Rossi kulkivat siellä koettaen lohdutella\nmurheisia.\n\nDonna Elisa tuli hyvin liikutetuksi. Oi, niin monta kertaa hän oli\nnähnyt nämä ihmiset pihallaan iloisina, ja nyt piti hänen kohdata\nheidät tällaisessa kurjuudessa! He olivat houkutelleet hänet\nvuodattamaan ihania kyyneleitä, kun he olivat laulaneet suruvirsiä\nhänen miehelleen signor Antonellille ja hänen veljelleen don\nFerrantelle. Ei hän totisesti olisi tahtonut nähdä heitä tällaisessa\nhädässä.\n\nVanha Saraedda äiti rupesi puhumaan donna Elisalle.\n\n\"En tiennyt mitään, kun tulin\", sanoi mummo. \"Jätin koiran portaille\nja astuin ovesta sisään. Sitten ojensin käteni nostaakseni syrjään\novipeitteen, mutta ovipeite oli poissa. Nostin jalkani, aivan kuin\nkynnyksen takana kuten ennenkin olisi ollut porras, mille polkea,\nmuttei ollut mitään porrasta. Ojensin käteni ottaakseni vihkivettä,\nlaskeusin polvilleni kulkiessani pääalttarin ohi, ja koetin kuunnella\nsitä pientä kelloa, joka aina soi, kun pater Rossi tulee pitämään\nmessua. Donna Elisa, ei ollut ollenkaan vihkivettä, ei alttaria, ei\nkello soinut, ei ollut mitään.\"\n\n\"Oi, raukkoja, raukkoja!\" sanoi donna Elisa.\n\n\"Sitten kuulen, kuinka taotaan ja hakataan eräässä ikkunassa. 'Mitä\nteette Sor Arrigolle?' huudan minä, sillä kuulen heti, että se on Sor\nArrigon ikkuna.\n\n\"'Viemme hänet pois', vastaavat ne.\n\n\"Samassa tulee kirkkoherra don Matteo, ottaa minua kädestä ja selittää\nkaiken. Minä melkein suutun kirkkoherralle, kun hän sanoo, että tätä\ntehdään teatteria varten. Ne tarvitsevat meidän kirkkomme teatteriksi!\n\n\"'Missä on pater Succi?' sanon heti. Ja hän vie minut pater Succin luo.\nHän saa viedä minut, sillä itse en osaa. Kun ne ovat ottaneet pois\nkaikki tuolit ja rukousjakkarat ja matot ja korokkeet ja irtoportaat,\nen osaa. Ennen kuljin täällä yhtä hyvin kuin tekin.\"\n\n\"Kirkkoherra hankkii teille toisen kirkon\", sanoi donna Elisa. --\n\"Donna Elisa\", sanoi mummo, \"mitä sanotte? Sanokaa yhtä hyvin, että\nkirkkoherra antaa meille näkömme! Voiko don Matteo antaa meille kirkon,\njossa näemme, niinkuin näimme tässä? Ei yhdenkään tarvinnut tuoda\nopastaan tänne sisään. Tuolla donna Elisa, oli muuan alttari, kukat\nsillä olivat punaisia kuin Etna auringon laskiessa, ja me näimme sen.\nLaskimme kuusitoista vahakynttilän liekkiä pääalttarilla sunnuntaisin\nja kolmekymmentä juhlapäivinä. Saatoimme nähdä, kuinka pastori Rossi\ntoimitti täällä sisällä messua. Mitä teemme toisessa kirkossa, donna\nElisa? Siellä emme voi mitään nähdä. Ne ovat uudelleen sammuttaneet\nsilmäimme valon.\"\n\nDonna Elisan sydän kävi niin lämpimäksi, kuin sulaa laavaa olisi\nvuotanut sen yli. Varmasti tehtiin näille sokeille suurta vääryyttä.\n\nSitten donna Elisa meni don Matteon luo.\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne\", sanoi hän, \"oletteko puhunut sindacolle?\"\n\n\"Oi, oi, donna Elisa\", sanoi don Matteo, \"koettakaa te puhua hänelle,\nminun puheestani ei tule apua\".\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne, sindaco on muukalainen, ehkei hän ole\nkuullut puhuttavan sokeista.\"\n\n\"Signor Voltaro on käynyt hänen luonaan, pater Rossi on käynyt hänen\nluonaan ja minä myöskin, minä myöskin. Hän vastaa vain, ettei hän voi\nmuuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto on päättänyt. Tiedättehän, donna\nElisa, kaupunginneuvosto ei voi peruuttaa mitään. Jos se on päättänyt,\nettä teidän kissanne lukee messun tuomiokirkossa, niin se ei voi sitä\nmuuttaa.\"\n\nÄkkiä syntyi kirkossa liikettä. Suuri, sokea mies astui sisään. \"Isä\nElia\", kuiskasi don Matteo, \"isä Elia\".\n\nIsä Elia oli vanhin siinä sokeitten laulajien ammattikunnassa, joka\ntänne tavallisesti kokoontui. Hänellä oli pitkä valkoinen tukka ja\nparta ja hän oli kaunis kuin joku pyhistä patriarkoista.\n\nKuten kaikki muut, meni hänkin pater Succin luo. Hän istuutui hänen\nviereensä ja nojasi otsansa kirstuun.\n\nDonna Elisa meni isä Elian luo ja puhutteli häntä. \"Isä Elia\", sanoi\nhän, \"teidän pitäisi mennä sindacon puheille\".\n\nUkko tunsi donna Elisan ja vastasi hänelle karkealla vanhuksenäänellään.\n\n\"Luulette siis, että minä olen odottanut, kunnes te sanoisitte sen\nminulle. Ettekö käsitä, että ensimäinen ajatukseni oli mennä sindacon\nluo.\"\n\nHän puhui kovaan ja selvästi, niin että työmiehet lakkasivat\nkolkuttelemasta luullen jonkun ruvenneen saarnaamaan.\n\n\"Olen sanonut hänelle, että me sokeat laulajat muodostamme\nammattikunnan ja että jesuitat avasivat meille kirkkonsa jo kolmesataa\nvuotta sitten ja antoivat meille oikeuden kokoontua tänne, jotta\nvoisimme valita uusia jäseniä ja kuulla uusia lauluja.\n\n\"Ja minä sanoin hänelle, että meitä kuuluu tähän ammattikuntaan\nkolmekymmentä ja että pyhä Lucia on meidän suojeluspyhimyksemme ja\nettemme me koskaan laula kadulla, vaan aina pihoissa ja huoneissa\nja että me laulamme pyhäintaruja ja sitäpaitsi suruvirsiä, muttei\nainoatakaan kevytmielistä laulua ja että jesuitta pater Succi avasi\nmeille kirkon senvuoksi, että sokeat ovat meidän Herramme laulajoita.\n\n\"Minä sanoin hänelle, että muutamat meistä ovat recitatoreja, jotka\nosaavat esittää vanhoja lauluja, mutta toiset ovat trovatoreja, jotka\nkeksivät uusia. Sanoin hänelle, että me tuotamme iloa monelle ihmiselle\ntällä jalolla saarella. Kysyin häneltä, miksei hän salli meidän jäädä\neloon. Sillä koditon ei voi elää.\n\n\"Sanoin hänelle, että meillä on tapana vaeltaa kaupungista toiseen\nympäri koko suuren Etnan, mutta Diamanten Luciankirkko on meidän\nkotimme ja täällä meille luetaan messu joka aamu. Miksi hän tahtoo\nkieltää meiltä Jumalan sanan lohdutuksen.\n\n\"Sanoin hänelle, että jesuitat muuttivat kerran mieltään ja aikoivat\najaa meidät pois kirkostaan, mutta se ei onnistunut heille. Vaan me\nsaimme varakuninkaan kirjeen, jossa meille annettiin ikuisiksi ajoiksi\noikeus pitää kokouksiamme Santa Lucia in Gesun kirkossa. Ja minä näytin\nhänelle kirjeen.\"\n\n\"Mitä hän silloin sanoi?\"\n\n\"Hän nauroi minulle\".\n\n\"Eikö kukaan muista herroista voi teitä auttaa?\"\n\n\"Minä olen käynyt heidän luonaan, donna Elisa. Koko aamun minua on\nlähetetty Herodeksen luota Pilatuksen luo.\"\n\n\"Isä Elia\", sanoi donna Elisa alentaen äänensä, \"oletteko unohtanut\nhuutaa avuksi pyhimyksiä?\"\n\n\"Minä olen rukoillut sekä mustaa madonnaa että San Sebastianoa että\nSanta Luciaa. Minä olen rukoillut niin monia, kuin olen tainnut nimeltä\nmainita.\"\n\n\"Mitä luulette, isä Elia\", sanoi donna Elisa alentaen vieläkin ääntään,\n\"autettiinko don Antonio Grecoa senvuoksi, että hän lupasi rahoja donna\nMikaelan rautatietä varten?\"\n\n\"Ei minulla ole mitään rahoja annettavana\", sanoi ukko lohdutonna.\n\n\"Ajatelkaahan kumminkin sitä, isä Elia\", sanoi donna Elisa, \"kun olette\nniin suuressa hädässä. Voisittehan koettaa luvata Kristuksenkuvalle,\nettä te itse ja kaikki, jotka kuuluvat teidän ammattikuntaanne,\npuhutte ja laulatte rautatiestä ja kehoitatte ihmisiä auttamaan sitä,\njos saatte pitää kirkkonne. Emmehän tiedä, auttaako se, mutta täytyy\nkoettaa kaikkea mahdollista, isä Elia. Eihän lupaaminen maksa mitään.\"\n\n\"Minä lupaan vaikka mitä teidän tähtenne\", sanoi ukko.\n\nHän nojasi taas sokean päänsä mustaan kirstuun, ja donna Elisa ymmärsi,\nettä hän oli antanut lupauksen saadakseen olla rauhassa suruineen.\n\n\"Minä vien teidän lupauksenne Kristuksenkuvalle?\" sanoi hän.\n\n\"Tehkää kuten tahdotte!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta samana päivänä oli vanha Fra Felice noussut viiden aikaan\naamulla ja alkanut lakaista kirkkoansa. Hän tunsi olevansa täysin\nreipas ja terve, mutta parastaikaa lakaistessaan tuntui hänestä, kuin\nSan Pasqualella, joka kivipusseineen seisoi kirkonoven ulkopuolella,\nolisi ollut jotain sanottavaa hänelle. Hän astui portaille, mutta\nSan Pasqualella ei ollutkaan mitään asiaa. Aurinko vain solui juuri\nesiin Etnan takaa ja sen säteet kiitivät alas synkkää vuorenrinnettä\nkimallellen kuin harpunkielet. Kun säteet saapuivat Fra Felicen vanhaan\nkirkkoon, muuttivat ne sen ruusunpunaiseksi. Ruusunpunaisiksi kävivät\nmyös vanhat, barbariset pylväät, jotka kannattivat katosta kuvan\nyläpuolella, ja San Pasquale kivipusseineen, ja Fra Felice itsekin.\n\"Mehän näytämme nuorilta poikasilta\", ajatteli ukko, \"meillä on vielä\npitkä jono vuosia elettävänämme\".\n\nMutta kun hänen piti mennä takaisin kirkkoon, tunsi hän ankaraa\nrinnanahdistusta, ja hänen mieleensä välähti, että San Pasquale oli\nkutsunut hänet luokseen sanoaksensa jäähyväiset. Samassa hänen jalkansa\nkävivät niin raskaiksi, että hän vaivoin jaksoi liikuttaa niitä. Hän\nei tuntenut lainkaan kipua, mutta sensijaan väsymystä, jonka täytyi\nmerkitä kuolemaa. Hän jaksoi tuskin panna pölyharjan sakastin oven taa,\nsitten hän hoippui kuoriin, paneutui korokkeelle pääalttarin eteen ja\nkietoi kaapun ympärilleen.\n\nHänestä tuntui, kuin Kristuksen kuva olisi nyökännyt hänelle päätään ja\nsanonut: \"Nyt tarvitsen sinut, Fra Felice.\" -- Hän nyökäytti vastaan\nmaatessansa siinä. \"Olen valmis, en petä sinua.\"\n\nFra Felice vain makasi ja odotti, ja se oli hänestä niin kaunista. Hän\nei ollut koskaan elämässään ennättänyt tuntea, kuinka väsynyt hän oli.\nNyt hän viimeinkin saisi levätä kyllikseen. Kuva pitäisi kyllä kirkon\nja luostarin voimassa hänettäkin.\n\nHän makasi hymyhuulin ajatellen sitä, että vanha San Pasquale oli\nkutsunut hänet ulos sanoakseen hänelle viimeisen kerran hyvää huomenta.\n\nSiinä Fra Felice makasi myöhäiseen päivään ja melkein koko ajan\npuoleksi uinuen. Ei ketään ollut hänen luonaan ja hänestä tuntui,\nettei käynyt päinsä näin vain hiipiä kuolemaan. Hänestä tuntui, että\nhän tavallaan kuin petti. Tämä herätti hänet kerran toisensa perästä.\nHänenhän pitäisi kutsua papit luokseen, mutta eihän hänellä ollut, ketä\nlähettää niitä hakemaan.\n\nMaatessaan tuntui hänestä, että hän kutistui kokoon yhä enemmän ja\nenemmän. Joka kerran kun hän heräsi tuntui hän mielestään pienemmältä,\nikäänkuin hän vähitellen kokonaan häviäisi. Nyt hän varmaankin voisi\nkääriä kaapunsa neljä kertaa ympärilleen.\n\nHän olisi kenties saanut kuolla aivan yksikseen, ellei donna Elisa\nolisi tullut rukoilemaan sokeitten puolesta pikku kuvaa. Donna Elisa\noli tullessaan hyvin omituisessa mielentilassa, sillä hän toivoi kyllä,\nettä köyhät saisivat apua, muttei kumminkaan toivonut, että donna\nMikaelan asia edistyisi.\n\nAstuessaan kirkkoon, hän näki Fra Felicen makaavan korokkeella alttarin\njuurella, ja hän astui munkin luo ja laskeutui polvilleen hänen\nviereensä.\n\nFra Felice käänsi silmänsä häneen ja sanoi käheällä äänellä hymyillen\nheikosti: \"Minun täytyy kuolla.\" Mutta sitten hän oikaisi: \"Minä saan\nkuolla.\"\n\nDonna Elisa kysyi, mikä häntä vaivasi ja tarjoutui toimittamaan apua.\n\n\"Istuutukaa tähän?\" sanoi Fra Felice ja yritti raukeana pyyhkäistä\nhihansuulla pölyä korokkeelta.\n\nDonna Elisa sanoi, että hän tahtoisi tuoda papit ja armeliaisuussisaret.\n\nUkko tarttui hänen hameeseensa ja piti häntä paikoillaan.\n\n\"Tahdon ensin puhua teidän kanssanne, donna Elisa.\"\n\nHänen oli vaikea puhua ja hän hengitti kiivaasti joka sanan välillä.\nDonna Elisa istuutui hänen viereensä odottamaan.\n\nHetkisen vanhus makasi läähättäen, sitten hänen kasvoilleen kohosi\npuna, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän puhui helposti ja\ninnokkaasti.\n\n\"Donna Elisa\", sanoi Fra Felice, \"minulla on muuan perintö jätettävänä.\nSe on huolestuttanut minua koko päivän. En tiedä, kelle sen antaisin.\"\n\n\"Fra Felice\", sanoi donna Elisa, \"älkää sellaisesta huolta tehkö. Ei\nole ainoatakaan ihmistä, joka ei tarvitsisi hyvää lahjaa.\"\n\nMutta kun Fra Felice nyt oli paremmissa voimissa, tahtoi hän, ennenkuin\nmääräsi perinnöstä, puhua donna Elisalle siitä, kuinka hyvä Jumala oli\nollut häntä kohtaan.\n\n\"Eikö Jumala ole osoittanut minulle suurta armoa, tehdessään minusta\npolaccon?\" sanoi hän.\n\n\"On kyllä, se on suuri lahja\", sanoi donna Elisa.\n\n\"Vaikka saa olla vain pieni, pieni polacco, on se suuri lahja\", sanoi\nFra Felice, \"varsinkin se on ollut hyödyllistä sen jälkeen kun luostari\nlakkautettiin ja kun toverit ovat poistuneet tai kuolleet. Se merkitsee\nsitä, että pussi on leipää täynnä, ennenkuin on ojentanutkaan kätensä\nkerjätäkseen. Se merkitsee sitä, että aina kohtaa iloisia kasvoja ja\nsaa syvän kumarruksen tervehdykseksi. En tiedä mitään sen suurempaa\nlahjaa köyhälle munkille, donna Elisa.\"\n\nDonna Elisa ajatteli, kuinka Fra Feliceä oli kunnioitettu ja\nrakastettu, sentähden että hän oli osannut ennustaa, mitkä numerot\narpajaisissa voittaisivat. Eikä hän voinut kieltää hänen olevan\noikeassa.\n\n\"Jos vaelsin tietä päivänhelteessä\", sanoi Fra Felice, \"tuli\npaimen luokseni ja saattoi minua pitkät matkat suojellen minua\npäivänvarjollaan. Ja kun tulin työmiesten luo viileisiin\nkivilouhoksiin, jakoivat ne leipänsä ja papuliemensä kanssani. En ole\npeljännyt ryöväreitä enkä karabiniereitä. Tullimies kaupunginportilla\nei ole ollut huomaavinaankaan, kun olen kulkenut sivuitse pusseineni.\nSe on ollut hyvä lahja, donna Elisa.\"\n\n\"Onpa niinkin\", sanoi donna Elisa.\n\n\"Eikä se ole ollut vaikea virka\", sanoi Fra Felice. \"He puhuttelivat\nminua ja minä vastasin heille, siinä kaikki. He tiesivät, että joka\nsanalla on oma numeronsa ja panivat merkille, mitä minä sanoin, ja\npelasivat sen mukaan. Minä en tiennyt, kuinka se kävi, donna Elisa, se\noli Jumalan lahja.\"\n\n\"Köyhä väki tulee teitä kovasti kaipaamaan, Fra Felice\", sanoi donna\nElisa.\n\nFra Felice hymyili. \"Eivät ne välittäneet minusta sunnuntaina, eikä\nmaanantaina, kun silloin juuri äskettäin oli ollut arpominen\", sanoi\nhän. \"Mutta ne tulivat torstaina ja perjantaina ja lauantaiaamuna,\nkoska joka lauantai arvotaan.\"\n\nDonna Elisa alkoi käydä levottomaksi, kun kuoleva ei ajatellut mitään\nmuuta kuin tätä. Äkkiä sukelsi hänen mielessään esiin yksi ja toinen,\njoka oli kadottanut arpajaisissa ja hän muisti monta, jotka olivat\npanneet menemään koko onnensa. Hän tahtoi johtaa kuolevan ajatukset\npois noista syntisistä arpajaisista.\n\n\"Te sanoitte, että tahdoitte puhua testamentistanne, Fra Felice.\"\n\n\"Mutta minun on niin vaikea tietää, kelle annan perinnön, kun\nminulla on niin monta ystävää. Annanko sen niille, jotka leipoivat\nminulle makeita leipiä, vai niillekö, jotka tarjosivat minulle\npapuja, tuoreessa öljyssä ruskotettuja? Vai lahjoitanko sen\narmeliaisuussisarille, jotka hoitivat minua, kun olin sairas?\"\n\n\"Onko teillä paljonkin lahjoitettavana, Fra Felice?\"\n\n\"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää.\"\n\nFra Felice tuntui taas käyvän huonommaksi, hän makasi äänetönnä,\nraskaasti hengittäen.\n\n\"Olisin myöskin tahtonut antaa sen kaikille kierteleville\nmunkkiraukoille, jotka ovat menettäneet luostarinsa\", kuiskasi hän.\n\nJa sitten hetkisen mietittyään: \"Olisin myöskin tahtonut antaa sen\nRooman vanhalle, hyvälle miehelle. Hänelle, tiedättehän, joka meistä\nkaikista pitää huolta.\"\n\n\"Oletteko niin rikas, Fra Felice?\" sanoi donna Elisa.\n\n\"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää.\"\n\nHän sulki silmänsä ja lepäsi hetken, sitten hän sanoi:\n\n\"Tahdon antaa sen kaikille ihmisille, donna Elisa.\"\n\nHän sai uusia voimia siitä ajatuksesta, hänen poskillaan näkyi taas\nheikko puna, ja hän kohosi kyynärpäänsä varaan.\n\n\"Katsokaa tätä, donna Elisa!\" sanoi hän pistäen kätensä kaavun sisään\nja vetäen esille sinetöidyn kirjekuoren, jonka ojensi hänelle.\n\n\"Menkää viemään tämä sindacolle, Diamanten sindacolle.\"\n\n\"Tässä, donna Elisa\", sanoi Fra Felice, \"tässä ovat ne viisi numeroa,\njotka ensi lauantaina voittavat. Ne on minulle ilmoitettu ja minä olen\npannut ne paperille. Ja sindaco saa ottaa nämä numerot ja naulauttaa\nne roomalaiselle portille, missä kaikki tärkeä kuulutetaan. Ja hänen\npitää ilmoittaa kansalle, että tämä on minun testamenttini. Tämän minä\nlahjoitan kaikille ihmisille. Viisi voittavaa numeroa, koko viisiryhmä,\ndonna Elisa!\"\n\nDonna Elisa otti kirjekuoren ja lupasi antaa sen sindacolle. Eihän hän\nvoinut muutakaan tehdä, sillä Fra Felice-paralla ei ollut enää monta\nhetkeä elettävänään.\n\n\"Kunhan nyt tulee lauantai\", sanoi Fra Felice, \"silloin monet\najattelevat Fra Feliceä. -- 'Pettääköhän vanha Fra Felice meidät?'\nkyselevät he itseltään. 'Voisikohan olla mahdollista, että voitamme\nkoko viisikon?'\n\n\"Lauantai-iltana arvotaan Catanian raatihuoneen balkonilla, donna\nElisa. Silloin he kantavat esille arpajaispyörän ja pöydän, ja\narpajaisherrat tulevat ja se pieni, kaunis lastenkodin lapsi. Ja numero\ntoisensa perästä lasketaan onnenpyörään, kunnes ne kaikki sata ovat\nsiellä!\n\n\"Mutta väkijoukko seisoo alhaalla vavisten odotuksesta, niinkuin meri\nvapisee myrskytuulessa.\n\n\"Kaikki diamantelaiset ovat siellä ja ne seisovat aivan kalpeina\neivätkä oikein uskalla katsoa toisiaan kasvoihin. Ennen he ovat\nuskoneet, mutta nyt eivät. Nyt he ajattelevat, että vanha Fra Felice on\npettänyt heidät. Kukaan ei uskalla toivoa pikkuistakaan.\n\n\"Silloin vedetään ensimäinen numero, ja se on se oikea.\n\n\"Oi, donna Elisa, he hämmästyvät niin, että osaavat tuskin riemuita.\nSillä he odottivat kaikki, että he pettyisivät. Kun toinen\nnumero vedetään, tulee haudanhiljaisuus. Sitten vedetään kolmas.\nArpajaisherrat ihmettelevät, kun kaikki on niin hiljaista. 'Tänään ne\neivät voita mitään', sanovat he. 'Tänään saa valtio suuren voiton'.\nVedetään sitten neljäs numero. Lastenkodin lapsi vetää kierretyn\npaperin pyörästä, merkitsijä avaa sen ja näyttää numeron. Alhaalla\nkansan joukossa tuntuu melkein kaamealta, ei uskalleta hiiskua\nsanaakaan sellaisessa onnessa. Vedetään viimeinen numero. Donna\nElisa, ne huutavat, ne kirkuvat, ne heittäytyvät toistensa syliin, ne\nnyyhkyttävät. Ne ovat rikkaita. Koko Diamante on rikas\".\n\nDonna Elisa oli pitänyt käsivarttaan Fra Felicen pään alla ja tukenut\nhäntä, sillaikaa kun hän oli läähättäen puhunut tämän kaiken. Nyt\npainui pää äkkiä raskaana alas. Vanha Fra Felice oli kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDonna Elisan ollessa vanhan Fra Felicen luona, olivat monet Diamanten\nihmiset ruvenneet huolehtimaan sokeitten puolesta. Eivät juuri miehet,\nuseimmat miehet olivat työssä vainioilla, vaan naiset. Ne olivat\ntulleet suurissa joukoin Santa Luciaan lohduttamaan sokeita, ja\nviimein, kun sinne oli kokoontunut noin nelisensataa naista, oli heidän\npäähänsä pälkähtänyt mennä puhuttelemaan sindacoa.\n\nHe olivat kulkeneet torille ja huutaneet sindacoa. Hän oli tullut\nraatihuoneen balkonille, ja he olivat rukoilleet sokeitten puolesta.\nSindaco oli ystävällinen ja kaunis mies. Hän oli vastannut heille\nhyväntahtoisesti, mutta ei ollut tahtonut taipua. Hän ei voinut\nperuuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto oli päättänyt.\n\nMutta naiset olivat päättäneet, että se piti peruutettaman, ja he\njäivät torille. Sindaco meni takaisin raatihuoneeseen, mutta he\nseisoivat vain torilla huutaen ja rukoillen. He eivät luvanneet\npoistua, ennenkuin hän oli myöntynyt.\n\nTällä välin saapui donna Elisa, aikoen antaa sindacolle Fra Felicen\ntestamentin. Hän oli syvästi murheissaan kaikesta kurjuudesta, mutta\nsamalla hän tunsi jonkullaista katkeraa tyydytystä siitä, ettei hän\nollut saanut apua Kristuslapselta. Hän olikin aina arvellut, etteivät\npyhimykset tahtoneet auttaa donna Mikaelaa.\n\nOlipa se totisesti kaunis lahja, minkä hän oli saanut San Pasqualen\nkirkossa! Paitsi sitä, ettei se kyennyt auttamaan köyhiä, saattoi\nse vielä viedä turmioon koko kaupungin. Nyt menisi kaikki se, mitä\nihmisillä vielä oli, arpojenmyyjälle. Siitä tulisi vain yhtämittaista\nlainaamista ja panttaamista.\n\nSindaco otti heti vastaan donna Elisan ja oli yhtä levollinen ja\nkohtelias kuin aina, vaikka naiset huusivat torilla, sokeat valittivat\nodotushuoneessa ja väkeä oli juossut hänen luonaan koko päivän.\n\n\"Miten voin palvella teitä, signora Antonelli?\" sanoi hän. Donna Elisa\nkatseli ensin ympärilleen ihmetellen, kelle sindaco puhui. Sitten hän\nkertoi testamentista.\n\nSindaco ei säikähtänyt eikä ihmetellyt. \"Tämä on hyvin\nmieltäkiinnittävää\", sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen paperin.\n\nMutta donna Elisa piti lujasti kiinni kirjekuoresta ja kysyi:\n\"Signor sindaco, mitä aiotte tällä tehdä, aiotteko naulauttaa tämän\nroomalaiselle portille?\"\n\n\"Aion, mitä muuta voin tehdä, signora. Sehän on kuolleen miehen\nviimeinen tahto.\"\n\nDonna Elisa olisi tahtonut sanoa hänelle, mikä kauhea testamentti tämä\noli, mutta hän hillitsi itsensä puhuakseen sokeista.\n\n\"Pater Succi, joka sääsi, että sokeat saisivat olla hänen kirkossaan,\non myöskin kuollut mies\", pisti hän väliin.\n\n\"Signora Antonelli, alatteko tekin nyt tuon virren?\" sanoi sindaco\naivan ystävällisesti. \"Olihan se erehdys, mutta miksei kukaan sanonut\nminulle, että sokeat oleskelivat Luciankirkossa? Nyt, kun se kerran on\npäätetty, en minä voi purkaa päätöstä. En voi.\"\n\n\"Mutta heidän oikeutensa ja kirje, signor sindaco!\"\n\n\"Heidän oikeutensa eivät merkitse mitään. Ne koskevat jesuittain\nluostaria, mutta eihän enää ole olemassa sellaista luostaria. Ja\najatelkaas, signora Antonelli, miten minun käy, jos annan perään.\"\n\n\"Teitä rakastetaan hyvänä miehenä.\"\n\n\"Signora, luullaan silloin, että minä olen heikko mies, ja raatihuoneen\nedustalle keräytyy joka aamu neljäsataa työmiehenvaimoa kerjäämään\nmilloin sitä, milloin tätä. On nyt vain kestettävä yksi päivä. Huomenna\non kaikki unhoitettua.\"\n\n\"Huomenna!\" sanoi donna Elisa. \"Koskaan me emme tätä unhoita.\"\n\nSindaco hymyili, ja donna Elisa näki, että hän luuli tuntevansa\nDiamanten kansan paremmin kuin hän, donna Elisa.\n\n\"Ja te luulette, että tämä painaa kovin heidän sydäntään\", sanoi\nsindaco.\n\n\"Luulen, signor sindaco!\"\n\nSilloin sindaco naurahti. \"Antakaa minulle tuo kirjekuori, signora!\"\n\nHän otti sen ja meni balkonille.\n\nHän alkoi puhua naisille. \"Olen juuri äsken saanut kuulla\", sanoi hän,\n\"että vanha Fra Felice on kuollut ja että hän on jättänyt testamentin\nteille kaikille. Hän on merkinnyt paperille viisi numeroa, joitten\npitäisi voittaa ensi lauantain arvonnassa, ja hän lahjoittaa ne teille.\nKukaan ei ole niitä vielä nähnyt. Ne ovat tässä kirjekuoressa, ja se on\navaamaton.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi, jotta naisilla olisi aikaa ajatella sitä, mitä\nhän oli sanonut.\n\nHeti paikalla he alkoivat huutaa: \"Numerot, numerot!\"\n\nSindaco viittasi heitä vaikenemaan.\n\n\"Ajatelkaa\", sanoi hän, \"että Fra Felicen oli mahdotonta tietää, mitkä\nnumerot ensi lauantaina vedettäisiin.\n\n\"Jos näihin numeroihin luotatte, voitte kaikki hävitä. Eikä meillä ole\nvaraa tulla vielä köyhemmäksi kuin mitä jo olemme täällä Diamantessa.\nPyydän teiltä senvuoksi, että annatte minun hävittää testamentin, niin\nettei kukaan saa sitä nähdä.\"\n\n\"Numerot\", huusivat naiset, \"numerot esiin!\" \"Jos saan hävittää\ntestamentin, lupaan teille\", sanoi sindaco, \"että sokeat saavat\ntakaisin kirkkonsa.\".\n\nTorilla vallitsi hiljaisuus. Donna Elisa nousi oikeussalissa tuoliltaan\nja tarttui molemmin käsin sen selkänojaan.\n\n\"Saatte valita kirkon tai numerot\", sanoi sindaco. \"Taivaan Jumala\",\nhuokasi donna Elisa, \"hänhän on itse paha henki kiusaamaan köyhää\nkansaa tällä lailla\".\n\n\"Olemme ennenkin olleet köyhiä\", huusi nyt muuan nainen, \"voimme olla\nköyhiä edelleenkin\".\n\n\"Emme valitse Barrabasta Kristuksen sijasta\", huusi toinen.\n\nSindaco otti tulitikkulaatikon taskustaan, raapaisi tulen ja vei sen\nhitaasti testamenttia kohti.\n\nNaiset seisoivat äänettöminä ja antoivat Fra Felicen viiden voittavan\nnumeron haihtua ilmaan. Sokeitten kirkko oli pelastettu.\n\n\"Tämä on ihme\", kuiskasi vanha donna Elisa, \"he uskovat kaikki Fra\nFeliceen ja antavat hänen numeroittensa palaa! Tämä on ihme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä donna Elisa istui taas puodissaan koruompeluskehyksensä\nääressä. Hän näytti vanhalta istuessaan siinä ja hänessä oli jotain\nsortumaisillaan olevaa ja murtunutta. Ei istunut siinä tavallinen donna\nElisa, vaan köyhä, iäkäs, hyljätty nainen.\n\nHän veti neulan väsyneesti kankaasta ja kun hänen piti pistää se\ntakaisin, teki hän sen hitaasti ja välinpitämättömästi. Hänen oli\nvaikea estää kyyneleitä putoamasta koruompeleelle ja turmelemasta sitä.\n\nDonna Elisa oli saanut kestää suuren surun. Tänään hän oli kadottanut\nGaetanon ainiaaksi. Ei ollut enää pienintäkään toivoa hänen\ntakaisinsaamisestaan.\n\nPyhimykset olivat menneet vastustajien puolelle. He tekivät ihmeitä\nauttaakseen donna Mikaelaa. Ei kukaan voinut väittää, ettei se ollut\nihme, mikä oli tapahtunut. Eivät olisi Diamanten köyhät naiset voineet\nseista hiljaa, sillaikaa kun Fra Felicen numerot paloivat, ellei heitä\nihme olisi sitonut.\n\nJa kun hyvät pyhimykset näin tahtoivat auttaa donna Mikaelaa, joka\nei pitänyt Gaetanosta, teki se erään ihmisparan niin vanhaksi ja\ntoivottomaksi.\n\nOvikello kilisi kiivaasti ja donna Elisa nousi vanhaan tapaansa. Donna\nMikaela tuli. Hän oli iloinen ja astui donna Elisaa vastaan ojennetuin\nkäsin. Mutta donna Elisa kääntyi pois. Hän ei voinut puristaa noita\nkäsiä.\n\nDonna Mikaela oli riemuissaan. \"Oi, donna Elisa, sinä olet auttanut\nminun rautatietäni. Mitä sanoisinkaan? Miten sinua kiittäisin?\"\n\n\"Säästä kiitoksesi, käly!\"\n\n\"Donna Elisa!\"\n\n\"Jos pyhimykset tahtovat antaa meille rautatien, tapahtuu se kai\nsitävarten, että Diamante tarvitsee sitä eikä senvuoksi, että he\nrakastavat sinua.\"\n\nDonna Mikaela peräytyi. Nyt hän viimein luuli ymmärtävänsä, miksi donna\nElisa oli vihainen hänelle. \"Jospa Gaetano olisi kotona!\" sanoi hän.\nHän seisoi siinä painaen kättään sydämelleen ja valittaen. \"Jos Gaetano\nolisi kotona, ei hän sallisi sinun olla noin julma minua kohtaan.\"\n\n\"Gaetanoko ei sallisi?\"\n\n\"Ei, hän ei sallisi. Vaikka oletkin vihainen minulle, sentähden että\nrakastin häntä mieheni eläessä, et uskaltaisi soimata minua siitä, jos\nhän olisi kotona.\"\n\nDonna Elisa kohotti hieman kulmiaan. \"Luulet, että hän saisi minut\nvaikenemaan tällaisessa asiassa\", sanoi hän ja hänen äänensä oli perin\nkummallinen.\n\n\"Mutta, donna Elisa!\" Donna Mikaela tuli aivan hänen luokseen ja\nkuiskasi: \"Onhan mahdotonta, aivan mahdotonta olla häntä rakastamatta.\nHän on kaunis, kuuletko. Hän voittaa minut ja minä pelkään häntä. Sinun\ntäytyy antaa minun rakastaa häntä.\"\n\n\"Täytyykö?\" Donna Elisa katsoi maahan ja puhui hyvin lyhyeen ja\nkäheällä äänellä.\n\nDonna Mikaela joutui suunniltaan. \"Minua hän rakastaa\", sanoi hän. \"Ei\nGiannitaa, vaan minua. Ja sinun pitäisi pitää minua tyttärenäsi, sinun\npitäisi auttaa minua, sinun pitäisi olla hyvä minulle. Ja sensijaan\nsinä asetut vastaan. Sinä olet julma. Et salli minun tulla luoksesi\npuhumaan hänestä. Kuinka kaipaankaan ja työskentelenkään, en saa sitä\nsinulle sanoa.\"\n\nDonna Elisa ei voinut kestää kauempaa. Olihan donna Mikaela todellinen\nlapsi, nuori, ajattelematon ja vapiseva kuin linnun sydän. Juuri\nsellainen, josta täytyi pitää huolta. Donna Elisan täytyi syleillä\nhäntä.\n\n\"Enhän tiennyt sitä, sinä tuhma lapsi-raukka\", sanoi hän.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nIHMEEN TAPAHDUTTUA.\n\n\n_Sokeitten laulajain_ ammattikunta piti kokoustaan Luciankirkossa.\nYlinnä kuorissa istui kolmekymmentä sokeaa vanhusta jesuitta-isien\nleikkauksilla koristetuissa kuorituoleissa. Köyhiä olivat useimmat\nheistä, useimmilla oli kerjäläispussi ja kyhmysauva vierellään.\n\nVakavaa ja juhlallista oli sokeitten parvessa. He tiesivät, mitä\nmerkitsi olla tämän pyhän laulajakunnan jäseniä, tämän ihanan, vanhan\nAcademian.\n\nKirkon suupuolesta kuului silloin tällöin hillittyä humua. Siellä istui\nodottamassa sokeittentaluttajia, lapsia, koiria ja vanhoja mummoja.\nVälistä rupesivat nuoret metelöimään toistensa ja koirien kanssa, mutta\nse tukahdutettiin ja hillittiin heti.\n\nNe sokeista, jotka olivat trovatoreja, nousivat toinen toisensa perästä\nseisomaan ja sanelivat uusia säkeitä.\n\n\"Nouse nyt, pyhän Etnan kansa\", lausuivat he, \"ihmeitten vuoren\nihmiset, oi, nouskaa, hallitsijattarellenne tuokaa uusi koristus!\nHän toivoo kahta pitkää nauhaa kauneuttansa kohottamaan, kaksi\npitkää rautaista nauhaa hän tahtoo mantteliinsa kiinnittää. Nämä\nhallitsijattarellenne tuokaa ja hän palkitsee teidät rikkaudella, antaa\nkultaa raudan asemesta. Lukemattomat aarteet tuo mahtava lahjoittaa\nniille, jotka häntä nyt auttavat\".\n\n\"Lempeä ihmeittentekijä on keskeemme tullut\", sanoi toinen. \"Köyhänä,\nhuomaamatonna hän seisoo vanhassa, tyhjässä kirkossaan, ja peltinen on\nhänen kruununsa, lasia timanttinsa. 'Minä en uhria tahdo, oi köyhät',\nsanoo hän, 'mulle ei temppeliä, oi kurjat! Teidän onneanne kaitsen. Kun\nrikkaus säteilee teidän majoistanne, loistavat mulla oikeat kivet, kun\nhätä kauas karkkoaa maasta, saan minä jalkaani kultaiset kengät, helmiä\ntäydet.'\"\n\nAina sitä myöten kun säe toisensa, jälkeen sanottiin, hyväksyttiin se\ntai hyljättiin. Sokeat arvostelivat hyvin ankarasti.\n\nMutta seuraavana päivänä, he lähtivät vaeltamaan kautta Etnan ja\nlauloivat rautatietä kansan sydämeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Fra Felicen testamentin ihme oli tapahtunut, alkoivat ihmiset antaa\nlahjoja rautatietä varten. Donna Mikaela oli pian koonnut noin sata\nliiraa. Silloin matkustivat donna Mikaela ja donna Elisa Messinaan\nkatsomaan höyryraitiotietä, joka kulkee Messinan ja Pharon välillä.\nHeillä ei ollut suuria ajatuksia. He tyytyisivät höyryraitiotiehen.\n\n\"Mitä varten rautatien pitää olla niin kallis?\" sanoi donna Elisa.\n\"Sehän on niinkuin tavallinenkin tie, vaikka siihen pannaan sitten\nkaksi rautakiskoa. Mutta insinörit ja hienot herrat tekevät tien\nniin kalliiksi. Älä välitä insinöreistä, Mikaela! Anna meidän kunnon\ntientekijöittemme, Giovannin ja Carmelon, rakentaa rautatiesi!\"\n\nHe tutkivat tarkkaan Pharoon vievän höyryraitiotien ja toivat kaiken\nmahdollisen tiedon tullessaan. He mittasivat, kuinka pitkä oli kiskojen\nväli, ja donna Mikaela piirusti paperipalalle, kuinka raiteet asemilla\nkulkivat ristiin rastiin. Se ei ollut niin vaikeaa. He olivat varmoja\nsiitä, että selviytyisivät itsekseen.\n\nTänään tuntui siltä, ettei ollut mitään esteitä. Eihän ollut vaikeampaa\nrakentaa asemataloa kuin tavallistakaan taloa, sanoivat, he. Eikä\nsitäpaitsi tarvittaisikaan enempää kuin pari asemataloa. Pieni koju\nriitti useimpiin pysähdyspaikkoihin.\n\nKun he vain voisivat olla muodostamatta yhtiötä, ottamatta\npalvelukseensa hienoja herroja ja tekemättä sellaista, mikä maksaa\nrahaa, saataisiin rautatie kyllä pystyyn. Ei se tulisi niin kalliiksi.\nMaan he kyllä saisivat ilmaiseksi. Korkeat herrat, joitten omaa oli\nmaa Etnalla, ymmärtäisivät kyllä, kuinka suuren hyödyn he voisivat\nsaada rautatiestä ja antaisivat sen vapaasti kulkea alueittensa läpi.\nHe eivät pitäneet tarpeellisena radan viitoittamista edeltäkäsin. He\nalkaisivat Diamantesta ja rakentaisivat vähitellen Cataniaan saakka.\nPiti vain alkaa ja sitten lisätä joka päivä pieni pala. Eihän se ollut\nniin vaikeata.\n\nTämän matkan jälkeen he ryhtyivät rakentamaan tietä omin päin. Don\nFerrante ei ollut jättänyt donna Mikaelalle suurta perintöä, mutta\nonneksi oli hänelle kuulunut suuri ala laavan peittämää autiomaata\nEtnan rinteellä. Tänne alkoivat Giovanni ja Carmelo raivata tilaa\nuudelle rautatielle.\n\nKun yritys alkoi, oli rautatienrakentajilla vain sata liiraa.\nMutta testamentille tapahtunut ihme oli täyttänyt heidät pyhällä\nmielettömyydellä.\n\nMiten oivallinen rautatie siitä tulisikaan, miten oivallinen!\n\nSokeat laulajat olivat osakkeitten kerääjiä, pyhimyksen kuva antoi\nrakentamisluvan, ja vanha puotirouva, rouva Elisa, oli insinöörinä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nJETTATORE.\n\n\n_Cataniassa_ oli kerran \"pahasilmäinen\" mies, jettatore. Hän oli\nmelkein peloittavin jettatore, mitä Sisiliassa on ollut. Heti kun hän\nnäyttäytyi kadulla, kiiruhtivat ihmiset taivutetuin sormin tekemään\nsuojelevan merkin. Eikä sekään useimmiten auttanut. Se, joka oli hänet\nkohdannut, sai varustautua ottamaan vastaan surkean päivän. Hänen\nruokansa oli pohjaanpalanutta ja hänen hieno, vanha hyytelömaljansa\nrikki. Hän saisi tietää, että hänen pankkiirinsa oli lakkauttanut\nmaksunsa, ja että se pikkuinen kirjelippu, jonka hän oli lähettänyt\nystävänsä puolisolle, oli joutunut vääriin käsiin.\n\nUseimmiten oli jettatore pitkä, hoikka mies ja hänellä on kalvakat,\nvilkuilevat silmät ja pitkä nenä, joka riippua lerpattaa ylähuulen\npäällä. Jumala on pannut papukaijan nenän merkiksi jettatoreen. Mutta\nkaikkihan vaihtelee, ei mikään säännöllisesti uudistu. Tämä jettatore\noli pieni mies, ja hänen nenänsä kuin San Michelen.\n\nTästä juuri seurasi, että hän teki paljon enemmän pahaa kuin tavallinen\njettatore. Kuinka monta vertaa useammin meitä ruusu pistääkään kuin\nnokkonen polttaa!\n\nJettatoren ei koskaan pitäisi kasvaa aikaihmiseksi. Hän on onnellinen\nvain niinkauan kuin hän on lapsi.\n\nSilloin hänellä vielä on äiti-kultansa, ja tämä ei koskaan näe tuota\npahaa silmää, hän ei koskaan ymmärrä, miksi hän joka kerran pistää\nneulalla sormeensa, kun hänen poikansa tulee ompelupöydän ääreen.\nHän ei koskaan pelkää suudella häntä. Vaikka hänen talossaan on aina\nsairaita ja palvelusväki muuttaa yhtenään ja ystävät vetäytyvät pois,\nhän ei koskaan huomaa mitään.\n\nMutta sittenkun jettatore on astunut ulos maailmaan, on hänen monasti\nperin vaikea tulla toimeen. Täytyyhän ihmisten ensi kädessä ajatella\nomaa itseään, eihän kukaan saata turmella koko elämäänsä olemalla hyvä\njettatorea kohtaan.\n\nLöytyy paljon jettatoreja, jotka ovat pappeja.\n\nEikähän se ole mikään ihme: susihan iloitsee, jos se saa repiäkseen\nmonta lammasta. Jettatoret eivät milloinkaan voine tehdä enemmän pahaa\nkuin pappeina. Miten mahtanee käydä niitten lasten, jotka he kastavat\nja niitten morsiusparien, jotka he vihkivät.\n\nSe jettatore, josta tässä puhutaan, rupesi insinöriksi ja\naikoi rakentaa rautateitä. Hänet määrättiinkin eräälle valtion\nrautatierakennuksista. Eihän valtio voinut tietää, että hän oli\njettatore. Mutta oi, sitä kurjuutta! Kohta kun hänet oli määrätty\nradalle, tapahtui pelkkiä onnettomuuksia. Kun piti tehtämän leikkaus\njonkun kukkulan läpi, sattui vieremä vieremän perästä, kun piti silta\nrakennettaman, murtuminen toisensa jälkeen. Kun piti räjähdytettämän\nkalliota, tappoivat sinkoilevat kivisirut työmiehiä.\n\nAinoa, joka ei koskaan vahingoittunut, oli insinöri, jettatore.\n\nMutta ne raukat, jotka tekivät työtä hänen johdollaan! He laskivat joka\naamu sormensa ja jäsenensä. \"Huomenna me olemme kenties kadottaneet\nteidät\", sanoivat he.\n\nIlmoitettiin yli-insinörille, ilmoitettiin ministerille. Ei kumpikaan\nheistä tahtonut välittää valituksista. He olivat liian viisaita ja\noppineita uskoakseen pahaan silmään. Pitäkööt työmiehet paremmin\nvaransa työskennellessään. Heidän oma syynsä oli, että saivat kärsiä\nonnettomuuksia.\n\nJa soravaunut kaatuilivat ja lokomotivit räjähtelivät.\n\nEräänä aamuna kuiskailtiin, että insinöri oli poissa. Hän oli kadonnut,\neikä kukaan tiennyt, miten hänen oli käynyt. Oliko joku ehkä pistänyt\nhänet kuoliaaksi? Ei, ei, kukapa olisi uskaltanut murhata jettatoren!\n\nMutta hän oli tosiaankin kadonnut, eikä kukaan nähnyt häntä senjälkeen.\n\nMuutaman vuoden kuluttua alkoi sitten donna Mikaela ajatella\nrautatiensä rakentamista. Ja saadakseen siihen rahoja tahtoi hän pitää\nmyyjäiset suuressa franciskaniluostarissa Diamanten ulkopuolella.\n\nSiellä on luostarinpiha, jota ympäröivät mahtavat, vanhat pilarit.\nDonna Mikaela järjesteli pieniä myymälöitä, pieniä arpajaisia ja pieniä\nhuvittelupaikkoja holvikäytäviin. Hän pani venetsialaisia lyhtyjä\nriippumaan pylväästä pylvääseen köynnösten tavoin. Hän asetti suuria\ntynnöreitä Etnaviiniä luostarikaivon ympärille.\n\nTyöskennellessään siellä donna Mikaela puhui usein pikku Gandolfon\nkanssa, josta Fra Felicen kuoltua oli tullut luostarin vartija.\nKerran hän antoi Gandolfon näyttää hänelle koko luostarin. He kävivät\nkaikkialla ullakosta kellariin saakka. Ja kun hän näki nuo lukemattomat\npienet kopit ja niitten ristikkoikkunat ja kalkilla rapatut muurit ja\nkovat puupenkit, sai hän kumman päähänpiston.\n\nHän pyysi, että Gandolfo sulkisi hänet johonkin koppiin ja jättäisi\nhänet sinne viideksi minuutiksi.\n\n\"Nyt olen vanki\", sanoi hän jäätyään yksikseen.\n\nHän koetteli ovea, hän koetteli ikkunaa. Hän oli tosiaankin telkien\ntakana.\n\nTältä tuntui siis vankina olo! Neljä alastonta seinää ympärillä,\nhiljaista kuin haudassa ja kylmää kuin haudassa.\n\n\"Nyt tahdon tuntea sitä, mitä vanki tuntee\", ajatteli hän.\n\nMutta samassa hänet valtasi kokonaan se ajatus, ettei Gandolfo ehkä\ntulisikaan päästämään häntä pois. Ehkä hänet kutsuttaisiin muuanne,\nehkä hän sairastuisi ankarasti, ehkä hän kompastuisi ja loukkautuisi\nkuoliaaksi jossain pimeistä käytävistä. Paljon saattoi tapahtua\nsellaista, ettei Gandolfo pääsisikään tulemaan.\n\nEikä kukaan tiennyt, missä donna Mikaela oli, kukaan ei osaisi etsiä\nhäntä tästä syrjäisestä kopista. Jos hänet jätettäisiin tänne vain\nyhdeksikin tunniksi, tulisi hän hulluksi kauhusta.\n\nHän näki edessänsä nälän, pitkällisen nälän. Hän kamppaili jo tuskan\nloppumattomissa tunneissa. Oi, miten hän kuuntelisi askeleita, miten\nhän huutaisi!\n\nHän jyskyttäisi ovea, hän raapisi länsillään seinien muurisavea, hän\nkoettaisi purra poikki ikkunan ristikkoa.\n\nKun he viimein löytäisivät hänet, makaisi hän kuolleena lattialla, ja\nkaikkialla näkyisi merkkejä siitä, kuinka hän oli koettanut päästä pois.\n\nMiksei Gandolfo tullut? Nyt hän oli täällä ollut ainakin neljänneksen,\npuoli tuntia. Miksei hän tullut?\n\nHän uskoi varmasti olleensa telkien takana kokonaisen tunnin, kun\nGandolfo tuli. Missä hän oli viipynyt niin kauan?\n\nHän ei ollut viipynyt ensinkään. Hän oli vain ollut poissa viisi\nminuuttia.\n\n\"Herra Jumala, tältä tuntui siis istua vangittuna, tällaista oli\nGaetanon elämä!\" Hän hyrskähti itkuun, kun taas näki yllään aukean\ntaivaan.\n\nKun he hetken kuluttua seisoivat avonaisella parvekkeella, näytti\nGandolfo hänelle paria ikkunaa, joissa oli luukut ja vihreät\nauringonvarjostimet.\n\n\"Asuuko tuolla joku?\" kysyi donna Mikaela. \"Asuu, donna Mikaela.\"\n\nGandolfo kertoi, että siellä asui muuan mies, joka ei koskaan lähtenyt\nulos muuta kuin yöllä, mies, joka ei koskaan puhutellut ketään.\n\n\"Onko hän hullu?\" kysyi donna Mikaela.\n\n\"Ei, ei, hän on yhtä viisas kuin te tai minä. Mutta hän sanoo, että\nhänen täytyy pysyä piilossa. Hän pelkää hallitusta.\"\n\nDonna Mikaelan mieltä alkoi suuresti kiinnittää tämä mies. \"Mikä hänen\nnimensä oli?\" sanoi hän.\n\n\"Minä nimitän häntä signor Alfredoksi.\"\n\n\"Millä lailla hän saa ruokaa?\"\n\n\"Minä sitä laitan hänelle\", sanoi Gandolfo.\n\n\"Entä vaatteita.\"\n\n\"Minä nekin hankin hänelle. Minä vien hänelle myöskin kirjoja ja\nsanomalehtiä.\"\n\nDonna Mikaela kulki hetken äänetönnä. \"Gandolfo\", sanoi hän sitten\nja antoi hänelle ruusun, joka oli hänellä kädessään. \"Pane tämä\ntarjottimelle, kun ensi kerran viet ruokaa vankiraukallesi!\"\n\nSenjälkeen donna Mikaela lähetti melkein joka päivä jonkun pikku\nesineen luostarin miehelle. Milloin kukan, milloin kirjan, milloin\npari hedelmää. Se tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän leikitteli\nmielikuvituksellaan. Hänen onnistui melkein kuvitella mielessään, että\nhän lähetti nämä kaikki Gaetanolle.\n\nKun tuli myyjäispäivä, meni donna Mikaela aikaisin aamulla luostariin.\n\"Gandolfo\", sanoi hän. \"mene vankisi luo kysymään häneltä, eikö hän\ntahdo tulla tänä iltana juhlaamme\".\n\nGandolfo toi pian vastauksen. \"Hän käskee sanomaan teille paljon\nkiitoksia, donna Mikaela\", sanoi poika. \"Hän lupaa tulla.\"\n\nDonna Mikaela hämmästyi, sillä hän ei ollut luullut, että\nmies uskaltaisi tulla. Hän oli tahtonut vain osoittaa hänelle\nystävällisyyttä.\n\nJokin pakoitti donna Mikaelan nostamaan silmänsä. Hän seisoi luostarin\npihalla ja yhdestä rakennuksesta avattiin ikkuna hänen yläpuoleltaan.\nDonna Mikaela näki keski-ikäisen, miellyttävännäköisen miehen seisovan\nikkunassa ja katselevan häntä.\n\n\"Tuolla hän on, donna Mikaela!\" sanoi Gandolfo.\n\nDonna Mikaela oli onnellinen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi\nvapauttanut ja pelastanut tämän miehen. Ja oli siinä vielä muutakin.\nIhmiset, joilla ei ole mielikuvitusta, eivät voi sitä ymmärtää. Mutta\ndonna Mikaela kulki koko päivän vavisten ja odottaen. Hän ajatteli\nvain, miten hän pukeutuisi. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi\nodottanut Gaetanoa.\n\nMutta donna Mikaela sai pian toisenlaistakin tekemistä. Koko päivän\nvirtasi onnettomuuksien joukko häntä vastaan.\n\nEnsimäinen oli vanhan Etnanryövärin, Falco Falconen kirje.\n\n    \"Rakas ystävä, donna Mikaela!\n\n    Koska olen kuullut, että sinä aiot rakentaa rautatien pitkin Etnaa,\n    tahdon ilmoittaa sinulle, että minun suostumuksellani se ei koskaan\n    tule tapahtumaan. Sanon sen sinulle nyt heti, jottet tuhlaisi\n    enempää rahaa etkä vaivaa tähän yritykseen.\n\n    Kuuluisa, korkeasyntyinen signora, olen nöyrä palvelijasi\n\n                                                 _Falco Falcone_.\n\n    Passafiore, sisarenpoika, on tämän kirjoittanut.\"\n\nDonna Mikaela heitti luotaan tuon tahraisen kirjeen. Hänestä tuntui,\nettä tämä oli kuolemantuomio rautatielle, mutta tänään hän ei tahtonut\nsitä ajatella. Tänään hänellä oli myyjäisensä.\n\nHetken perästä tulivat hänen tientekijänsä, Giovanni ja Carmelo. He\nneuvoivat häntä hankkimaan insinörin. Hän' kai ei tiennyt, millaista\nmaata Etnalla oli. Ensin oli laavaa, sitten tuhkaa ja sitten taas\nlaavaa. Rakennettaisiinko tie ylimmän laavakerroksen päälle vai\ntuhkakerroksenko, vai pitikö heidän kaivaa vielä syvemmälle? Kuinkahan\nlujan pohjan rautatie tarvitsi? He eivät pääsisi mihinkään, elleivät\nsaisi sinne miestä, joka tämän ymmärtäisi.\n\nDonna Mikaela lähetti heidät pois. Huomenna, huomenna! Tänään hänellä\nei ollut aikaa ajatella sitä.\n\nKohta senjälkeen toi donna Elisa vielä huonompia uutisia.\n\nDiamantessa oli muuan kaupungin osa, jossa asui köyhää, hurjaa väkeä.\nNämä raukat olivat säikähtäneet, kun he olivat kuulleet puhuttavan\nrautatiestä. Siitä seuraa Etnanpurkaus ja maanjäristys, olivat he\nsanoneet. Suuri Etna ei kärsi mitään kahleita. Se pudistelee pois koko\nrautatien. Ja kansa sanoi nyt, että pitäisi mennä repimään rikki tie,\nniinpian kun yksikin kisko oli sille laskettu.\n\nOi onnettomuuksien päivää, oi onnettomuuksien päivää! Donna Mikaela\ntunsi olevansa kauempana päämäärästään kuin koskaan.\n\n\"Mitä se nyt hyödyttää, että kokoomme rahaa myyjäisillämme?\" sanoi hän\nalakuloisena.\n\nEikä hän näyttänytkään saavan rahaa kokoon. Iltapäivällä alkoi sataa.\nDiamantessa ei ollut satanut siitä päivästä asti, jona kellot soivat.\nPilvet laskeutuivat aivan kattojen tasalle ja vesi virtasi. Se, joka\noli kaksi minuuttia ulkona, oli läpimärkä.\n\nKuuden aikaan, kun donna Mikaelan myyjäisten piti alkaa, satoi\nkiivaimmillaan. Kun hän saapui luostariin, ei siellä ollutkaan ketään\nmuita kuin ne, joitten piti auttaa tarjoilussa ja myynnissä.\n\nItku nousi kurkkuun. Tällainen onnettomuuksien päivä! Mikä oli vetänyt\nhänen päälleen kaikki nämä vastoinkäymiset?\n\nDonna Mikaelan silmät sattuivat muutamaan vieraaseen mieheen, joka\nnojasi pylvääseen ja katseli häntä. Nyt donna Mikaela äkkiä tunsi\nhänet. Siinä oli jettatore. Siinä oli Catanian jettatore, jota hän oli\noppinut pelkäämään jo lapsena.\n\nDonna Mikaela meni rohkeasti häntä vastaan. \"Seuratkaa minua, signor!\"\nsanoi hän ja kulki edellä.\n\nHän päätti mennä hyvin kauas, niin ettei kukaan kuulisi heitä ja sitten\nhän pyytäisi, ettei mies koskaan tulisi hänen silmäinsä eteen. Hänen\ntäytyi tehdä niin. Tuo mies ei saanut turmella koko hänen elämäänsä.\n\nHän ei ajatellut, mihin suuntaan kulki. Äkkiä hän oli luostarikirkon\novella ja astui sisään.\n\nSiellä oli melkein pimeä. Vain Kristuksenkuvan edessä paloi pieni\nöljylamppu.\n\nKun donna Mikaela näki Kristuksenkuvan, säpsähti hän. Tällä hetkellä\nhän ei olisi tahtonut nähdä häntä.\n\nKuva toi hänen mieleensä, kuinka sen kruunu oli vierinyt Gaetanon\njalkojen juureen, silloinkun tämä oli ollut raivoissaan roistoille.\nEhkei Kristuksenkuva tahtonutkaan, että hän ajaisi pois jettatoren.\n\nMutta hänellä oli sittenkin syytä peljätä jettatorea. Ja tämä teki\nväärin tullessaan hänen juhlaansa. Donna Mikaelan täytyi jollain lailla\npäästä hänestä.\n\nDonna Mikaela oli kulkenut läpi koko kirkon ja seisahtui nyt\nkatselemaan Kristuksenkuvaa. Hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa\nmiehelle, joka häntä seurasi.\n\nHän muisti, millaista sääliä hän äskettäin oli tuntenut tätä miestä\nkohtaan, sentähden, että tämä istui vankina, niinkuin Gaetanokin. Hän\noli iloinnut niin suuresti, kun oli voinut houkutella hänet takaisin\nelämään. Mitä hän nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän lähettää hänet jälleen\nvankilaan?\n\nHän muisti sekä isänsä että Gaetanon. Tulisiko tästä kolmas, jonka\nhän...\n\nHän seisoi äänetönnä taistellen itsensä kanssa. Viimein jettatore alkoi\npuhua.\n\n\"Kas niin, signora, eikö ole totta, että olette saanut tarpeeksenne\nminusta?\"\n\nDonna Mikaela teki kieltävän liikkeen.\n\n\"Ettekö toivo, että palaan taas koppiini?\"\n\n\"En ymmärrä teitä, signor.\"\n\n\"Ymmärrätte kylläkin. Teille on tänään tapahtunut jotain hirmuista. Te\nolette nyt aivan toisennäköinen kuin eilen.\"\n\n\"Olen hyvin väsynyt\", sanoi donna Mikaela kiertäen.\n\nMies astui hyvin lähelle häntä, aivan kuin pakoittaakseen totuuden\nesille. Kysymykset ja vastaukset sinkoilivat lyhyinä ja katkonaisina\nheidän välillään.\n\n\"Ettekö näe, että koko juhlanne on epäonnistumaisillaan?\" -- \"Koetan\nuudestaan huomenna.\" -- \"Ettekö sitten ole tuntenut minua?\" -- \"Olen,\nolen nähnyt teidät ennen Cataniassa.\" -- \"Ettekö pelkää jettatorea,\nte?\" -- \"Ennen kyllä, lapsena.\" -- \"Mutta nyt, ette nyt pelkää?\"\nDonna Mikaela jätti vastaamatta. -- \"Pelkäättekö itse?\" sanoi hän. --\n\"Sanokaa totuus\", sanoi toinen kärsimättömänä. \"Mitä aioitte sanoa\nminulle, kun toitte minut tänne?\"\n\nDonna Mikaela katseli levotonna ympärilleen. Hänen täytyi sanoa\njotain, hänellä täytyi olla jotakin vastattavana tuolle. Silloin hänen\nmieleensä johtui ajatus, joka tuntui hänestä aivan kauhealta. Hän\nkatsoi Kristuksenkuvaan. \"Vaaditko sinä sitä?\" tuntui hän kysyvän.\n\"Tuleeko minun tehdä se tuon vieraan miehen vuoksi? Mutta sehän on\nsama, kuin heittäisin pois ainoan toivoni.\"\n\n\"En tiedä oikein, uskallanko puhua teille, mitä aioin\", sanoi hän.\n-- \"Niin, näettekös, ette uskalla.\" -- \"Aion rakentaa rautatien,\ntiedättehän?\" -- \"Tiedän.\" -- \"Tahtoisin, että te auttaisitte minua.\"\n-- \"Minäkö?\"\n\nNyt, kun hän oli päässyt alkuun, tuntui jatkaminen helpommalta. Hän\nihmetteli itsekin, kuinka luonnolliselta hänen puheensa tuntui.\n\n\"Minä tiedän, että te olette rautatienrakentaja. Niin ymmärrättehän,\nettei minun rautatielläni makseta mitään palkkaa. Mutta olisihan\nparempi, että auttaisitte minua työssäni, kuin että istutte\nsulkeutuneena kammioonne. Joka tapauksessa tuhlaatte aikanne.\"\n\nMies katsoi häneen melkein ankarasti. \"Tiedättekö te, mitä sanotte?\" --\n\"Tämä on tietysti liian rohkea pyyntö.\" -- \"Juuri niin, liian rohkea\npyyntö.\"\n\nJa sitten tuo onneton mies alkoi peloitella häntä.\n\n\"Teidän rautatiellenne kävisi samoinkuin teidän juhlallennekin\". Donna\nMikaela oli samaa mieltä, mutta hänestä tuntui, että hän oli sulkenut\nitseltään kaikki peräytymistiet ja että hänen nyt täytyi loppuun asti\nkestää ystävällisenä. -- \"Minun juhlani on pian täydessä käynnissään\",\nsanoi hän luottavasti.\n\n\"Kuulkaa nyt, donna Mikaela!\" sanoi mies. \"Viimeinen, josta ihminen\nlakkaa uskomasta hyvää, on hän itse. Ei voi jättää kaikkea toivoa\nitsestään.\"\n\n\"Miksi pitäisi sitten?\"\n\nMies teki liikkeen, aivan kuin häntä tuskastuttaisi donna Mikaelan\nluottamus.\n\n\"Kun ensin aloin ajatella tätä seikkaa\", sanoi hän, \"rauhoituin\nhelposti. Pari onnettomuustapausta on sattunut, sitten sinusta on\nlevinnyt huhu, ja sitten se on muuttunut uskoksi. Usko se mielet\ntaikoo. Joku tulee sinua vastaan ja uskoo, että häntä onnettomuus\nkohtaa, ja onnettomuus tietysti kohtaa. Kuolemaa tuskallisempaa on\nesiintyä muitten silmissä jettatorena, mutta ei sinun itsesi tarvitse\nsitä uskoa.\"\n\n\"Se on niin järjetöntä\", sanoi donna Mikaela.\n\n\"Tietysti se on sitä. Mistä minun silmissäni olisi onnettomuutta\ntuottava voima? Ja kun näin ajattelin, päätin koetella. Matkustin\nerääseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntenut. Seuraavana päivänä\nluin sanomalehdestä, että se juna, jolla olin tullut, oli ajanut\nratavartijan yli. Oltuani päivän hotellissa, näin isännän olevan\nepätoivoissaan ja kaikkien vieraitten lähtemässä pois. Mitä on\ntapahtunut? kysyin. -- Yksi palvelijoistamme on sairastunut rokkoon. --\nOi, sitä kurjuutta.\n\n\"No niin, donna Mikaela, minä sulkeuduin huoneeseeni ja eroittauduin\nkaikesta yhteydestä ihmisten kanssa. Vuoden kuluttua olin rauhoittunut.\nKysyin itseltäni, miksi olin sulkeutunut huoneeseeni. Olethan sinä\nvaaraton mies, sanoin, ethän tahdo ketään vahingoittaa. Miksi elät yhtä\nkurjasti kuin pahantekijä? Olin juuri aikonut astua taas elämään, kun\nsatuin tapaamaan käytävässä Fra Felicen. Fra Felice, missä kissa on? --\nKissa, signor? -- Niin luostarinkissa, joka tavallisesti tuli saamaan\nminulta maitoa. Missä se nyt on? -- Se tarttui rotanloukkuun. -- Mitä\nsanotte, Fra Felice? -- Sen käpälä tarttui teräslankaverkkoon eikä se\nsaanut sitä irti. Se raahautui jonnekin ullakolle ja kuoli nälkään. --\nMitä siitä sanotte, donna Mikaela?\"\n\n\"Tekö olisitte syypää kissan kuolemaan?\"\n\n\"Minähän olen jettatore.\"\n\nDonna Mikaela kohautti olkapäitään. \"Tuollaista hulluutta!\"\n\n\"Jonkun ajan kuluttua heräsi minussa uusi elämänhalu. Silloin naputti\nGandolfo ovelleni ja pyysi minua teidän juhlaanne. Miksi en menisi?\nOn mahdotonta uskoa tuottavansa onnettomuutta vain näyttäytymällä.\nTuntui aivan juhlalta, donna Mikaela, jo se, kun sai laittautua\nkuntoon, ottaa esille mustat vaatteensa, harjata ne ja pukea päälleen.\nMutta kun saavuin juhlapaikalle, oli se autio, sade virtasi, teidän\nvenetsialaiset lyhtynne olivat vettä täynnä. Ja te itse näytitte siltä\nkuin olisitte kohdannut koko elämän onnettomuudet yhtenä päivänä. Kun\nkatsoitte minuun, kävitte kauhusta tuhkanharmaaksi. Kysyin joltakin:\nMikä on signora Alagonan oma nimi? -- Palmeri. -- Oi, Palmeri, hän on\nsiis Cataniasta, hän on tuntenut jettatoren.\"\n\n\"Niin se on totta, minä tunsin teidät.\"\n\n\"Te olette ollut hyvin ystävällinen, hyvin hyvä, ja minua surettaa se,\nettä olen turmellut juhlanne. Mutta nyt lupaan, että pysyn erilläni\nsekä teidän juhlastanne että teidän rautatiestänne.\"\n\n\"Miksi teidän pitäisi pysyä erillänne?\"\n\n\"Minä olen jettatore.\"\n\n\"Minä en usko sitä. Minä en voi sitä uskoa.\"\n\n\"Enhän minäkään usko. Kyllä, kyllä minä uskon. Katsokaas, sanotaan,\nettei jettatorea voita kukaan muu kuin se, joka on yhtä suuri pahassa\nkuin hän. Kerran, sanotaan, katsoi jettatore peiliin, ja hän kaatui\nkuoliaana maahan. No niin, minä en koskaan katso peiliin. Minä uskon\nsen siis itse.\"\n\n\"Minä en usko. Luulen melkein, että uskoin, kun näin teidät tuolla\nulkona. Nyt en usko.\"\n\n\"Antaisitte minun kenties työskennellä rautatiellänne?\"\n\n\"Antaisin tietysti, jos vain suostuisitte.\"\n\nMies tuli taas aivan lähelle donna Mikaelaa, ja he puhuivat muutamia\nlyhyitä lauseita. \"Tulkaa tänne valoon, tahdon nähdä teidän kasvonne.\"\n-- \"Te luulette, että minä teeskentelen.\" -- \"Minä luulen, että te\nolette kohtelias.\" -- \"Miksi minun pitäisi olla kohtelias teille?\"\n-- \"Onko tuo rautatie teille minkään arvoinen.\" -- \"Siitä riippuu\nelämäni onni.\" -- \"Kuinka niin?\" -- \"Sen pitää hyödyttää erästä, jota\nrakastan.\" -- \"Oikein syvästikö?\" Donna Mikaela ei sanonut mitään,\nmutta mies luki vastauksen hänen kasvoistaan.\n\nHän notkisti polvensa donna Mikaelan eteen ja kumarsi päänsä niin\nsyvään, että saattoi suudella hänen hameensa helmaa. -- \"Te olette\nhyvä, te olette hyvin hyvä. En koskaan tätä unohda. Ellen olisi se,\nmikä olen, kuinka kernaasti rupeaisinkaan palvelukseenne!\"\n\n\"Teidän _täytyy_ auttaa minua!\" sanoi hän. Ja häntä liikutti niin\nmiehen onnettomuus, ettei hän enää peljännyt tämän vahingoittavan häntä.\n\nMies hyppäsi pystyyn. \"Sanon teille jotain. Ette voi kävellä yli\nlattian kompastumatta, jos minä katson teihin.\"\n\n\"Lorua\", sanoi hän. \"Koettakaa!\"\n\nJa hän koetti. Mutta hän oli oikein peloissaan. Siitä saakka, kun\nhän otti ensimäisiä askeleitaan, ei hän ollut tuntenut itseään niin\nepävarmaksi. Mutta sitten hän ajatteli: \"Jos tämä olisi Gaetanon\ntähden, kestäisin kyllä.\"\n\nSilloin se kävi.\n\nHän kulki edes ja takaisin yli kirkonlattian.\n\n\"Pitääkö minun tehdä se kerran vielä?\" Mies nyökäytti päätään.\n\nSiinä astuessaan donna Mikaelan johtui mieleen:\n\n\"Kristuslapsi on ottanut häneltä pois kirouksen, jotta hän auttaisi\nminua.\" Hän kääntyi äkkiä ja tuli taas miehen luo.\n\n\"Oi tiedättekö, te ette ole mikään jettatore.\"\n\n\"Enkö ole?\"\n\n\"Ette, ette!\" donna Mikaela tarttui miestä olkapäihin ja pudisti häntä.\n\"Ettekö näe sitä, ettekö ymmärrä? Se on otettu teiltä pois.\"\n\nPikku Gandolfon ääni kuului käytävästä kirkon ulkopuolelta. \"Donna\nMikaela, donna Mikaela, missä olette? Olemme saaneet niin paljon väkeä,\ndonna Mikaela. Kuulkaa, kuulkaa!\"\n\n\"Eikö sada enää?\" kysyi jettatore epävarmalla äänellä.\n\n\"Ei sada, kuinka voisi sataa? Kristuksenkuva on ottanut pois teiltä\nkirouksen, jotta auttaisitte hänen rautatietään.\"\n\nMies horjui ja hapuili käsillään ilmaa. \"Se on poissa. Uskon\ntosiaankin, että se on poissa. Äsken sen vielä tunsin. Mutta nyt...\"\n\nHän aikoi taas heittäytyä donna Mikaelan jalkoihin.\n\n\"Ei minun eteeni\", sanoi donna Mikaela, \"hänen, hänen eteensä!\" Hän\nosoitti Kristuksenkuvaa.\n\nMutta mies heittäytyi sittenkin donna Mikaelan jalkoihin. Hän suuteli\nhänen käsiään ja hyrskivässä itkussa kertoi, kuinka ihmiset olivat\nvainonneet ja kammonneet häntä ja kuinka paljon kurjuutta elämä tähän\nasti oli hänelle tuottanut.\n\nSeuraavana päivänä jettatore lähti Etnalle viitoittamaan rautatietä.\nEikä hän ollut sen vaarallisempi kuin kukaan muukaan.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nPALAZZO GERACI JA PALAZZO CORVAJA.\n\n\nSiihen aikaan, jolloin normannit hallitsivat Sisiliaa, paljon ennen\nkuin Alagonan suku oli saarelle saapunut, kohosivat Diamanteen nuo\nmolemmat ihanat rakennukset palazzo Geraci ja palazzo Corvaja.\n\nGeracin jalot paronit rakensivat talonsa torin viereen, Monte Chiaron\nkorkeimmalle huipulle. Corvajan paronit taas rakensivat omansa paljon\nalemmas vuoren rinteelle ja peittivät sen puutarhoihin.\n\nPalazzo Geracin mustat laavamuurit kiersivät pientä nelisnurkkaista\npihaa, joka oli täynnään rauhaa ja ihanuutta. Vaakunakoristeisen\nkunniaportin alitse veivät korkeat portaat toiseen kerrokseen. Balkoni\nei kiertänyt ympäri talon, vaan siellä täällä kaikkein omituisimmissa\nkohdin avautuivat seinät pieniksi pylväitten kaunistamiksi\nparvekkeiksi. Seinät olivat täynnä korkokuvia, kirjavia sisilialaisia\nmarmorilevyjä ja Geracin paronien vaakunakilpiä. Ikkunoita oli myöskin,\nhyvin pieniä, mutta komeissa puitteissa, joko pyöreitä ja valo-aukot\nniin pieniä, että viiniköynnöksen lehti voi ne peittää tai soikeita ja\nniin kapeita, etteivät päästäneet valoa enempää kuin kaihtimien rako.\n\nCorvajan paronit eivät ruvenneet koristelemaan palatsinsa pihaa,\nmutta rakennuksen alakertaan laitettiin ihana sali. Lattiaan avattiin\nsuuri vesisäiliö kultakaloja varten, seinäkomeroihin asetettiin\nmosaiikilla peitetyitä suihkukaivoja, joista kirkasta vettä ryöppysi\nmahtaviin jättiläisnäkinkenkiin. Näitten yllä kaareutui maurilainen\nhelmikupu ja sitä kannattivat kevyet pylväät, joitten ympäri kiersivät\nmosaiikkiköynnökset. Siinä oli sali, jonka vertaista ei ollut muualla\nkuin Palermon sarasenilinnassa.\n\nKoko rakennusajan kesti sukujen välillä kiihkeätä kilpailua. Kun\npalazzo Geraci sai balkonin, sai palazzo Corvaja korkeat gootilaiset\nkaari-ikkunansa, kun palazzo Geracin katto kaunistettiin runsaasti\nkoristelluilla torneilla, sai palazzo Corvaja kyynäränkorkuisen mustan\nmarmorisen harjakoristeen, valkealla kirjaillun. Geracin talon korkeata\ntornia vastasi Corvajan rakennuksen kattoterassi, jonka reunaa pitkin\noli asetettu vanhanaikaisia kukkaruukkuja.\n\nVaikka palatsit viimein valmistuivatkin, jatkui kuitenkin kilpailua\nmolempien aatelisperheitten välillä. Vihamielisyys ja riita tuntui\ntarttuvan taloista kaikkiin, jotka niissä asuivat. Geracin paroni\nei koskaan voinut ajatella samoin kuin Corvajan parooni. Kun Geraci\ntaisteli Anjoun puolesta, taisteli Corvaja Manfredin. Jos Geraci\nvaihtoi puolta ja auttoi Aragoniaa, siirtyi Corvaja Neapelin puolelle\nja taisteli Roobertin ja Johannan riveissä.\n\nMutta ei tässä kyllin. Selvän selvää oli, että kun Geraci hankki\nitselleen vävypojan, täytyi Corvajankin lisätä valtaansa hyvän\nnaimiskaupan kautta. Kumpikaan suku ei koskaan päässyt rauhaan.\nTäytyi syödä kilpaa, huvitella kilpaa, tehdä työtä kilpaa. Geracit\nvetäytyivät Bourbonien hoviin Neapeliin, ei suinkaan kunnianosoituksia\nsaadakseen, vaan senvuoksi, että Corvajat olivat siellä. Corvajien\ntaas puolestaan täytyi viljellä viiniä ja louhia rikkiä, koska Geracit\nolivat innostuneet maanviljelykseen ja vuorityöhön. Kun joku Geraci\nsai perinnön, täytyi jonkun Corvajan vanhan sukulaisen laskeutua\nkuolinvuoteelle, jottei suvun kunniaa alttiiksi annettaisi.\n\nPalazzo Geracilla oli alituinen työ palvelijoittensa laskemisessa,\njottei vain palazzo Corvaja menisi edelle. Mutta palvelijoitten\nluvussa-pitäminen ei riittänyt, piti olla selvillä myöskin hatunnauhat\nja silat ja hevoset. Fasaanisulat Corvajan hevosten niskassa eivät\nsaaneet olla tuumaakaan korkeammat kuin Geracin. Heidän vuohilaumojensa\npiti lisääntyä yhtä nopeasti, ja Geracin härillä täytyi olla yhtä\npitkät sarvet kuin Corvajien.\n\nSaattaisi luulla, että meidän päivinämme molempien palatsien välinen\nvihollisuus olisi lopussa. Meidän päivinämme ei löydy enää ainoatakaan\nCorvajaa toisessa palatsissa eikä ainoatakaan Geracia toisessa.\n\nNyt on Geracin piha likainen kolo, jonne on sijoitettu aasitallit\nja sikolätit ja kanakopit. Korkeilla portailla kuivataan riepuja,\nja korkokuvat ovat arpisia ja rikkinäisiä. Toisessa etehisistä\nkaupitaan vihanneksia, toisessa ommellaan kenkiä. Porttivahti näyttää\nrisaisimmalta kerjäläiseltä, ja kellarikerroksesta ullakkoon saakka\nasuu vain köyhää, rutiköyhää väkeä.\n\nEikä ole yhtään paremmin palazzo Corvajan laita. Ei ole jäljellä\nmerkkiäkään mosaiikkikoristeista tuossa suuressa salissa, vaan\ntyhjät alastomat holvit. Siellä ei asu kerjäläisiä, sillä palatsi on\nsuurimmaksi osaksi raunioina. Ainoastaan sen kaunis pääty koristelluine\nikkunapuitteineen kohoaa enää Sisilian kirkasta taivasta kohti.\n\nMutta Geracin ja Corvajan välinen vihollisuus ei ole lopussa. Entisinä\naikoina eivät kilpailleet ainoastaan itse korkeat suvut, vaan myöskin\nheidän naapurinsa ja alustalaisensa. Koko Diamante on yhä vielä\njakautunut Geracin ja Corvajan puolueisiin. Yhäti kulkee Diamantessa\nkorkea, ampuma-aukoilla varustettu muuri eroittaen Geracin puoltajat\nCorvajan kannattajista.\n\nVielä nytkään ei kukaan, joka kuuluu Geraceihin, mene naimisiin\ncorvajalaisen tytön kanssa. Eikä corvajalainen paimen salli\nlampaittensa juoda geracilaisesta kaivosta. Ei heillä ole edes samoja\npyhimyksiäkään. Geracit rukoilevat San Pasqualea, mutta musta madonna\non corvajalaisten suojelija.\n\nGeracin mies uskoo aina, että koko Corvaja on täynnä velhoja, noitia ja\nihmissusia. Corvajan mies uskaltaa autuutensa siitä, että Geracissa on\nvain heittiöitä ja taskuvarkaita.\n\nDonna Mikaela asui Geracin alueella, ja pian oli koko se kaupunginpuoli\nhänen rautatiensä harrastajia. Mutta silloin eivät Corvajat voineet\nmuuta kuin panna vastaan.\n\nCorvajan asukkaita suututti varsinkin kaksi seikkaa. He olivat\nkateellisia mustan madonnansa maineesta eivätkä senvuoksi pitäneet\nsiitä, että Diamanteen oli tullut vielä yksi ihmeitätekevä kuva. Se\noli toinen seikka. Senlisäksi he pelkäsivät, että Mongibello hautaisi\nkoko Diamanten tuhkaan ja tuleen, jos sitä yritettäisiin ympäröidä\nrautatiellä.\n\nMuutamia päiviä myyjäisten jälkeen alkoi palazzo Corvaja osoittaa\nvihamielisyyttään. Donna Mikaela löysi kerran kattoterassiltaan\nsitronan, joka oli niin täyteen pistetty nuppineuloja, että se näytti\nteräspallolta. Siinä palazzo Corvaja koetti taikoa hänen päähänsä yhtä\nmonta huolta kuin sitronassa oli neuloja.\n\nSitten Corvaja odotti pari päivää nähdäkseen, mitä sitrona vaikuttaisi.\nMutta kun donna Mikaelan väki yhä edelleen kulki Etnalla lyöden\nlinjakeppejä, kiskottiin ne eräänä yönä pois. Ja kun kepit taas\nseuraavana päivänä pantiin paikoilleen, lyötiin San Pasqualen ikkuna\nrikki ja heitettiin kivellä Kristuksenkuvaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonte Chiaron etelärinteellä oli ahdas, pitkulainen pikku tori.\nMolemmilla pitkillä sivuilla seisoi synkkiä, korkeita rakennuksia.\nToisella lyhyistä sivuista oli huimaava syvyys, toisella kohosi jyrkkä\nvuori. Tie oli ennen kulkenut terassittain, mutta portaat olivat\nluhistuneet kokoon ja marmoriset kaidepuut murtuneet. Leveimmältä\nterassilta kohosivat palazzo Corvajan mahtavat rauniot.\n\nTorin paras koristus oli komea, soikea vesiallas, joka oli aivan\npengermäin alla, juuri vuoritien vieressä. Se seisoi siinä\nlumivalkeana, korkokuvien koristamana ja täynnä kirkasta, kylmää vettä.\nSe oli parhaiten säilynyt kaikista muinaisen Corvajan ihanuuksista.\n\nKerran kauniina ja rauhallisena kevätiltana kaksi mustiinpuettua\nnaista asteli pienelle torille. Siellä ei sillä hetkellä ollut ketään.\nMolemmat naiset katselivat ympärilleen ja kun eivät nähneet yhtään\nihmistä, istuutuivat he kaivon viereen odottamaan.\n\nPian tuli muutamia uteliaita lapsia heitä tarkastelemaan, ja toinen\nnaisista, joka oli vanha, alkoi jutella lasten kanssa. Hän rupesi\nkertomaan heille satuja. \"Kerrotaan, että ... ja olipa kerran...\" puhui\nhän.\n\nNiin saivat lapset kuulla, kuinka Kristuslapsi oli muuttunut\nruusu- ja lilja kimpuksi, kun madonna oli kohdannut erään Herodeksen\nsotamiehistä, joille oli annettu käsky surmata kaikki lapset. Ja he\nsaivat kuulla tarun siitä, kuinka Kristuslapsi kerran laitteli savesta\nlintuja ja kuinka hän taputti käsiänsä ja antoi savikukoille siivet,\njotta ne voivat lentää pois alta, kun muuan paha poika tahtoi murskata\nne.\n\nVanhan naisen puhuessa kokoontui monta lasta hänen ympärilleen,\nmutta tuli myöskin aikaihmisiä. Oli juuri lauantai-ilta, niin että\nmaatyömiehet palasivat kotiin peltotöistään. Useimmat tulivat Corvajan\nkaivolle saadakseen siemauksen vettä ennen kotiinmenoaan. Kun he\nhuomasivat kerrottavan pyhäintaruja, pysähtyivät he kuuntelemaan.\nMolempia naisia ympäröi pian tumma muuri karkeita, mustia viittoja ja\nlerppahattuja.\n\nÄkkiä vanha nainen sanoi lapsille: \"Rakastatteko Kristuslasta?\" --\n\"Rakastamme, rakastamme!\" sanoivat he, ja heidän suuret, mustat\nsilmänsä säteilivät. -- \"Tahtoisitte kai kernaasti nähdä hänet?\" --\n\"Tahtoisimme.\"\n\nNainen avasi viittansa ja näytti lapsille pientä Kristuksenkuvaa\nhelyillä koristellussa kapalossa ja kultakruunu päässä ja kultakengät\njalassa. \"Tässä hän on\", sanoi hän. \"Olen ottanut hänet mukaani\nnäyttääkseni teille.\"\n\nLapset olivat ihastuksissaan. He panivat ensin kätensä ristiin\nnähdessään kuvan vakavat kasvot, sitten he alkoivat heitellä sille\nlentosuukkoja.\n\n\"Eikö hän ole kaunis\", sanoi nainen.\n\n\"Antakaa hänet meille, antakaa hänet meille!\" huusivat lapset.\n\nMutta nyt tunkeutui esiin muuan suuri, raaka työmies, tummaihoinen\nja mustapartainen. Hän tahtoi tempaista kuvan käteensä. Vanha nainen\nennätti tuskin pistää sen selkänsä taa.\n\n\"Kuva tänne, donna Elisa, kuva tänne!\" sanoi mies.\n\nDonna Elisa-raukka katsahti donna Mikaelaan, joka koko ajan oli\nistunut hänen vierellään ääneti ja tyytymätönnä. Donna Mikaela oli\nvastenmielisesti suostunut lähtemään Corvajan puolelle näyttämään kuvaa\nsikäläiselle kansalle. \"Kuva auttaa meitä, kun se tahtoo\", oli hän\nsanonut. \"Älkäämme pakoittako sitä tekemään ihmeitä.\"\n\nMutta donna Elisa oli välttämättä tahtonut lähteä ja hän oli\nsanonut, että kuva odotti vain, että se vietäisiin uskottomien\ncorvajalais-raukkojen luo. Kaiken sen jälkeen, mitä kuva oli tehnyt,\nvoisivat he toki senverran luottaa häneen, että uskoisivat hänen voivan\nvoittaa puolelleen nekin.\n\nMutta nyt seisoi donna Elisa siinä, mies edessään, eikä tiennyt, miten\nhän voisi estää tätä tempaamasta kuvaa.\n\n\"Antakaa se tänne hyvällä, donna Elisa\", sanoi mies, \"muutoin,\njumaliste, otan sen. Minä isken sen pieniin palasiin, pienen pieniin\npalasiin. Saatte nähdä, mitä jää jäljelle puunukesta. Saatte nähdä,\njaksaako se vastustaa mustaa madonnaa.\"\n\nDonna Elisa painautui vuorenseinämää vasten, hän ei nähnyt mitään\npaon mahdollisuutta. Ei hän voinut juosta, ei hän voinut taistella.\n\"Mikaela\", valitti hän, \"Mikaela!\"\n\nDonna Mikaela oli hyvin kalpea. Hän painoi käsiänsä sydäntään vasten,\nniinkuin hän tavallisesti teki, kun jokin liikutti häntä. Hänestä\ntuntui kamalalta seista vihollisena noita synkkiä miehiä vastassa.\nJuuri noita lerppahattuja ja lyhyitä viittoja hän aina oli peljännyt.\n\nMutta nyt, kun donna Elisa turvautui häneen, kääntyi hän äkisti ympäri,\notti kuvan käteensä ja ojensi sen miestä kohti.\n\n\"Tässä on, ota!\" sanoi hän uhmaten. Ja hän astui askeleen lähemmäs.\n\"Ota ja tee sille, mitä voit!\"\n\nHän piti kuvaa ojennetuin käsin ja tuli yhä lähemmäksi synkkää\ntyömiestä.\n\nTämä kääntyi tovereihinsa. \"Hän luulee, etten saata tehdä mitään tuolle\nnukelle!\" sanoi hän pilkaten. Ja koko työmiesten joukko heittäytyi\nivaten polvilleen ja nauroi.\n\nMutta mies ei ottanut kuvaa, vaan tarttui sensijaan suureen kuokkaansa,\njoka hänellä oli mukanaan. Hän peräytyi pari askelta, kohotti kuokan\npäänsä päälle ja jännitti koko ruumiinsa iskuun, jonka piti kerrassaan\nmusertaa koko tuo vihattu puunukke.\n\nDonna Mikaela pudisti varoittaen päätään. \"Et voi\", sanoi hän eikä\nvetänyt kuvaa pois.\n\nMies näki, että donna Mikaelaa kumminkin peloitti, ja hän nautti\nvoidessaan pitää tätä kauhun vallassa. Hän seisoi kauemmin kuin olisi\ntarvinnut, kuokka kohotettuna.\n\n\"Piero!\" kuului silloin kimakkana ja valittavasti. \"Piero, Piero!\"\n\nMies laski kuokan iskemättä. Hän näytti kauhistuneelta.\n\n\"Piero!\" kaikui kimeänä ja viiltäen kuin hätähuuto.\n\n\"Herra Jumala, Marcia huutaa!\" sanoi hän.\n\nSamassa syöksyi ihmisjoukko ulos pienestä tuvasta, joka oli rakennettu\nvanhan palazzo Corvajan raunioille. Siinä taisteli kymmenkunnan naista\nyhtä karabinieriä vastaan. Karabinierillä oli käsivarrellaan lapsi ja\nnaiset koettivat temmata sitä pois. Mutta polisi, joka oli pitkä ja\nvahva mies, riistäytyi irti, nosti lapsen olkapäälleen ja juoksi alas\npengerportaita.\n\nMusta Piero oli katsellut tätä liikahtamatta. Kun karabinieri\nriistäytyi irti, kumartui hän donna Mikaelan puoleen ja sanoi\nkiihkeästi: \"Jos tuo _pienokainen_ teidän käsissänne voi estää tämän\ntapahtumasta, rupeaa koko Corvaja hänen ystäväkseen.\"\n\nNyt oli karabinieri torilla. Piero viittasi kädellään.\nSilmänräpäyksessä muodostivat hänen toverinsa piirin pakenevan\nympärille. Karabinieri pysähtyi. Kaikkialla oli kiinteä kehä miehiä,\njotka uhkasivat häntä kuokillaan ja lapioillaan.\n\nHetkessä syntyi kauhea meteli. Naiset, jotka olivat taistelleet\nkarabinierin kanssa, syöksyivät torille kovasti huutaen. Tyttö polisin\nkäsivarrella kirkui minkä jaksoi ja koetti päästä irti. Joka puolelta\nkiirehti väkeä. Kaikki kyselivät ja ihmettelivät.\n\n\"Lähtekäämme nyt!\" sanoi donna Elisa donna Mikaelalle. \"Nyt ei kukaan\najattele meitä.\"\n\nMutta donna Mikaelan silmät olivat sattuneet yhteen naisista. Tämä\nhuusi vähimmin, mutta heti näki, että juuri häntä asia koski. Koko\nhänen elämänsä onni oli ilmeisesti kysymyksessä.\n\nSe nainen oli ollut hyvin kaunis, vaikka pirteys oli kokonaan hänestä\nkadonnut, sillä hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen kasvoissaan oli\nyhäti jotain suurta ja vaikuttavaa. Täällä on sydän, joka osaa rakastaa\nja kärsiä, lausuivat nuo kasvot. Donna Mikaela tunsi kiintyvänsä tuohon\nköyhään naiseen niinkuin sisareen.\n\n\"Nyt emme saa lähteä\", sanoi hän donna Elisalle.\n\nKarabinieri kysyi moneen kertaan, pääsikö hän menemään.\n\nEi, ei, ei! Ei ennenkuin hän oli antanut lapsen takaisin.\n\nLapsi oli Pieron ja hänen vaimonsa Marcian. Mutta he eivät olleet\nlapsen oikeat vanhemmat. Siinä oli riidan aihe.\n\nKarabinieri yritti selittelyllä voittaa väen puolelleen. Hän koetti\nvakuuttaa ympärillä seisojille, ei Pierolle eikä Marcialle, mutta\nniille muille. \"Ninetta on lapsen äiti\", sanoi hän, \"tiedättehän\nte sen. Hän ei voinut pitää lastaan luonaan niinkauan kuin hän oli\nnaimatonna, mutta nyt hän on naimisissa ja tahtoo saada lapsensa\ntakaisin. Ja nyt kieltäytyy Marcia antamasta poikaa. Eikö tämä ole\nkovaa Ninettaa kohtaan, joka ei ole voinut pitää lasta luonaan\nkahdeksaan vuoteen. Marcia ei suostu luopumaan siitä. Hän ajaa\nNinettan ulos, kun tämä tulee pyytämään lastaan. Viimein Ninettan on\ntäytynyt valittaa sindacolle. Ja sindaco on käskenyt meitä hankkimaan\nlapsen Ninettalle takaisin. Sehän onkin Ninettan lapsi\", sanoi hän\nväkijoukkoon vedoten.\n\nMutta tämä ei paljoa vaikuttanut Corvajan miehiin.\n\n\"Ninetta on Geraci\", huudahti Piero, ja kehä karabinierin ympärillä\nseisoi kiinteänä.\n\n\"Kun tulimme tänne hakemaan lasta\", sanoi polisi, \"emme löytäneet\nsitä. Marcia oli surupuvussa ja koko hänen huoneensa verhottu mustaan,\nja suuri joukko naisia istui hänen luonaan itkemässä. Ja hän näytti\nmeille lapsen kuolintodistusta. Silloin me lähdimme pois ja sanoimme\nNinettalle, että hänen lapsensa oli kirkkomaalla.\n\n\"No niin, kuinkas kävi. Hetkistä myöhemmin minä olin täällä torilla\nvahdissa. Katselin, kuinka lapset leikkivät. Ja vahvin heistä ja kovin\nhuutaja oli muuan tyttö. 'Mikä sinun nimesi on?' kysyin minä. --\n'Francesco, vastasi tyttö heti.\n\n\"Minun pälkähti päähäni, että kenties tämä Francesco-tyttö olisi\nNinettan poika, ja minä seisoin paikoillani ja odotin. Juuri äsken\nnäin Francescon menevän Marcian taloon. Minä menin perässä ja siellä\nistui Francesco-tyttö Marcian luona syömässä illallista. Marcia ja\nkaikki itkijänaiset alkoivat huutaa, kun minä astuin sisään. Silloin\nminä tartuin Signorina Francescoon ja juoksin pois. Sillä lapsi ei ole\nMarcian. Huomatkaa se, signori! Se on Ninettan. Marcialla ei ole siihen\nmitään oikeutta.\"\n\nSilloin Marcia alkoi viimein puhua. Hän puhui syvällä äänellä, joka\npakoitti kuuntelemaan ja hän teki vain muutamia, mutta ylväitä\nliikkeitä. Eikö hänellä ollut oikeutta lapseen? Kuka sille sitten oli\nantanut ruokaa ja vaatteita? Se olisi tuhat kertaa kuollut, ellei häntä\nolisi ollut. Ninetta oli antanut sen La Feluccalle. Hehän tunsivat La\nFeluccan. Joka hänelle jätti lapsensa, se sanoi sille: Sinun pitää\nkuolla. Ja sitä paitsi, mikä oli se Ninettan oikeus? Sillä, jota poika\nrakasti, oli häneen oikeus. Sillä, joka poikaa rakasti, oli häneen\noikeus. Piero ja hän rakastivat poikaa kuin omaansa. He eivät voineet\nerota hänestä.\n\nNainen oli epätoivoissaan, mutta mies kenties vielä enemmän. Piero\nuhkasi karabinieria, heti kun tämä vain liikahtikin. Karabinieri näytti\nkumminkin huomaavan, että voitto kallistuisi hänen puolelleen. Väki oli\nnauranut, kun hän oli puhunut signorina Francescosta. \"Iske kuoliaaksi\nminut, jos tahdot!\" sanoi hän Pierolle. \"Auttaako se sinua? Saatko\nsittenkään pitää lapsen? Se ei ole sinun. Se on Ninettan.\"\n\nPiero kääntyi donna Mikaelan puoleen. \"Rukoilkaa tuota auttamaan\nminua!\" Hän viittasi kuvaan.\n\nDonna Mikaela astui heti Marcian luo. Hän pelkäsi ja vapisi\naikomustaan, mutta nyt hän ei saanut pysyä syrjässä. \"Marcia\",\nkuiskasi hän, \"tunnusta! Tunnusta, jos uskallat!\" Nainen katsoi häneen\nsäpsähtäen. -- \"Näenhän minä sen\", kuiskasi donna Mikaela, \"te olette\nniin yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Mutta minä en sano mitään, ellet\ntahdo.\"-- \"Hän tappaa minut\", vastasi Marcia. -- \"Minä tiedän yhden,\njoka ei anna hänen tappaa sinua\", sanoi donna Mikaela. \"Muutoin sinulta\nviedään lapsi\", lisäsi hän.\n\nKaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat molempiin naisiin. Näkyi,\nkuinka Marcia taisteli sydämessään. Hänen kasvonsa vavahtelivat\nkiivaasti. Sitten huulet liikkuivat. \"Lapsi on minun\", sanoi hän,\nmutta niin matalalla äänellä, ettei kukaan sitä kuullut. Hän sanoi sen\nuudestaan, ja nyt se tuli kuin viiltävä huuto: \"Lapsi on minun\".\n\n\"Mitä teet nyt minulle, kun tämän tunnustan?\" sanoi hän miehelleen.\n\"Lapsi on minun, muttei sinun. Se syntyi sinä vuonna, kun sinä olit\nMessinassa työssä. Minä jätin sen La Feluccalle, ja silloin oli\nNinettankin poika siellä. Kerran, kun kävin La Feluccan luona, sanoi\nhän: 'Ninettan poika on kuollut'. Ensin ajattelin vain: 'Oi, Jumala,\nkunpa se olisi ollut minun!' Sitten sanoin La Feluccalle: 'Sano\nkaikille, että minun poikani on kuollut ja Ninettan poika elää!' Minä\nannoin La Feluccalle hopeakampani ja hän suostui tähän. -- Kun sinä\ntulit kotiin Messinasta, sanoin sinulle: 'Otetaan ottolapsi! Mehän\nemme koskaan ole olleet oikein onnellisia. Koetetaanpa ottaa pieni\nkasvatti!' Sinä suostuit siihen, ja minä otin oman lapseni luokseni. Ja\nsinä olet iloinnut siitä, ja me olemme eläneet kuin paratiisissa.\"\n\nJo ennenkuin hän oli lopettanut, laski karabinieri lapsen maahan.\nSynkät miehet avasivat äänettöminä hänelle rivinsä, ja hän meni pois.\nMutta kylmät väreet kulkivat donna Mikaelan ruumiissa, kun hän näki\nkarabinierin menevän Nyt juuri hänen olisi pitänyt jäädä suojelemaan\ntuota vaimo-raukkaa. Kun hän lähti, tuntui siltä, kuin hän olisi\nsanonut: 'Tuo nainen on lain ulkopuolella. Häntä minä en voi suojella!'\nSamaa tunsi jokainen mies ja nainen, joka siellä seisoi. Hän oli lain\nulkopuolella!\n\nToinen toisensa perästä he alkoivat lähteä tiehensä.\n\nPiero, mies, seisoi liikkumatta eikä nostanut silmiään. Mutta jotain\nhäijyä ja kamalaa tunkeutui häneen. Kaikki mahdollinen viha ja vimma\nkeräytyi yhteen hänen sydämessään. Sieltä puhkeaisi jotain hirmuista,\nniinpian kuin hän ja Marcia jäisivät kahden.\n\nKauheinta oli, ettei nainen tehnyt mitään välttääkseen kohtaloaan.\nHän seisoi hiljaa ja lamassa, tietäen, että hänen tuomionsa oli kuin\nsinetillä vahvistettu eikä mikään sitä voinut muuttaa. Hän ei rukoillut\neikä paennut. Hän kyyristyi kokoon kuin koira vihastuneen isäntänsä\nedessä. Sisilialaiset vaimot tietävät, mikä heitä odottaa, jos he ovat\nloukanneet miehensä kunniaa.\n\nAinoa, joka, koetti häntä puolustaa, oli donna Mikaela. Ei hän ikinä\nolisi pyytänyt Marciaa tunnustamaan, sanoi hän Pierolle, jos hän olisi\ntiennyt, millainen mies tällä oli. Hän oli luullut Pieroa jaloksi\nmieheksi. Jalo mies olisi sanonut näin: Pahasti olet tehnyt, mutta\nse, että tunnustat rikoksesi kaikkien kuullen ja asetut alttiiksi\nminun vihalleni pelastaaksesi lapsen, sovittaa kaiken. Siinä on kyllin\nrangaistusta. Jalo mies olisi ottanut, lapsen toiselle käsivarrelleen,\nkiertänyt toisen vaimonsa ympärille ja mennyt iloisena kotiaan. Näin\nolisi signor menetellyt. Mutta hän ei ollut mikään signor, hän oli\nverikoira.\n\nHän sai puhua, miten parhaiten taisi, mies ei kuullut häntä, vaimo ei\nkuullut häntä. Tuntui kuin hänen sanansa olisivat kimmonneet takaisin\nläpipääsemättömästä muurista.\n\nLapsi tuli nyt juuri isän luokse ja koetti vetää puoleensa hänen\nkättään. Piero katsoi julmistuneena poikaan. Nyt, kun poika oli tytön\nvaatteissa ja kun tukka oli sileäksi kammattu ja vedetty korvain\ntaakse, näki Piero heti, kuinka poika muistutti Marciaa. Ennen hän ei\nollut sitä huomannut. Hän potkaisi luotaan Marcian pojan.\n\nKamala tunnelma vallitsi torilla. Naapurit yhä vain ääneti ja hitaasti\nvetäytyivät pois. Monet menivät vastenmielisesti ja epäillen, mutta\nmenivät kumminkin. Mies näytti vain odottavan, että viimeinenkin\npoistuisi.\n\nDonna Mikaela lakkasi puhumasta, sensijaan otti hän kuvan ja laski\nsen Marcian käsivarsille. \"Ota hänet, Marcia-sisko, ja hän sinua\nsuojelkoon!\" sanoi hän.\n\nMies huomasi tämän ja se näytti vain kiihdyttävän hänen vihaansa.\nTuntui siltä, ettei hän enää jaksaisi odottaa sitä hetkeä, jolloin\njäisi kahden vaimonsa kanssa. Hän kyyristyi kokoon. Hän oli kuin\npetoeläin ennen hyppyä.\n\nMutta kuva ei turhaan levännyt vaimon käsivarsilla. Tuo Aracoelin\nhylkiö vei Marcian kaikkein suurimpaan rakkaudentyöhön.\n\n\"Mitä sanoo minulle Kristus paratiisissa, kun ensin olen pettänyt\nmieheni ja sitten tehnyt hänestä murhaajan?\" ajatteli hän. Ja hän\nmuisti, kuinka hän oli rakastanut suurta Pieroa nuoruuden iloisina\npäivinä. Tällaista kurjuutta hän ei ollut silloin luullut tuottavansa\nhänelle.\n\n\"Ei, Piero, älä tapa minua!\" huusi hän äkkiä. \"Ne panevat sinut\nkalereille. Pääset muutoinkin näkemästä minua enää!\"\n\nHän lähti juoksemaan torin toiselle puolelle, josta alkoi äkkijyrkkä\nsyvyys. Selvää oli, mitä hän aikoi tehdä. Hänen kasvonsa sen todistivat.\n\nMoni hyökkäsi hänen peräänsä, mutta hän oli paljon edellä. Silloin\nsolahti kuva, jota hän vielä kantoi, alas hänen käsivarsiltaan ja\nasettui hänen jalkojensa eteen. Hän kompastui siihen ja kaatui. Ja\nhänet saatiin kiinni.\n\nHän riuhtoili irtipäästäkseen, mutta pari miestä piti häntä lujasti\nkiinni. \"Oi, antakaa minun tehdä se!\" huusi hän. \"Hänen tähtensä!\"\n\nMutta nyt ehti mieskin hänen luokseen. Hän oli saanut kiinni Marcian\nlapsen ja nostanut sen käsivarrelleen. Hän oli hyvin liikutettu.\n\n\"Kas niin, Marcia, jätä se tekemättä!\" sanoi hän. Hän oli hämillään,\nmutta hänen tummat silmänsä syvällä päässä säteilivät iloa ja puhuivat\nenemmän kuin hänen sanansa. \"Ehkä olisi vanhan tavan mukaan pitänyt\nniin käydä, mutta en minä siitä välitä. Kas niin, lähdetään nyt! Olisi\nvahinko sellaista naista kuin sinä, Marcia.\"\n\nHän kiersi käsivartensa Marcian ympärille ja lähti astumaan kohti\nkotiaan ylös palazzo Corvajan raunioille. Ja niinkuin muinoin entisten\nparonien kulkiessa kotiaan, Corvajan kansa nytkin seisoi kahdenpuolen\ntietä ja kumarsi Pierolle ja Marcialle.\n\nKun he kulkivat donna Mikaelan ohi, pysähtyivät he, kumarsivat syvään\nhänelle ja suutelivat kuvaa, joka oli annettu hänelle takaisin. Mutta\ndonna Mikaela suuteli Marciaa. \"Rukoile onnessasi minun puolestani,\nMarcia-sisko!\" sanoi hän.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nFALCO FALCONE.\n\n\n_Nyt ovat sokeat laulajat_ viikon toisensa perästä laulaneet Diamanten\nrautatiestä, ja San Pasqualen kirkon suuri kollehtilaatikko on joka\nilta ollut lahjoja täynnä. Signor Alfredo mittailee ja linjoittaa\nkaukana Etnan rinteellä, ja kehrääjättäret synkillä kujilla kertovat\nihanista ihmeistä, joita, halveksitun kirkon pieni Kristuksenkuva, on\ntehnyt. Ne rikkaat ja mahtavat miehet, jotka omistavat maan Etnalla,\nilmoittavat kirjeessä toinen toisensa perään, että he tahtovat\nluovuttaa maata tähän siunattuun yritykseen.\n\nNäinä viime viikkoina tulvii lahjoja kaikkialta. Toiset tuovat\nkiviä asemataloja varten, ja toiset ruutia laavamöhkäleitten\nräjähdyttämiseksi, ja toiset tuovat ruokaa työmiehille. Mutta Corvajan\nköyhät ihmiset, joilla ei ole mitään annettavaa, tulevat yöllä, kun he\novat lopettaneet oman työnsä. He tulevat lapioineen ja kottikärryineen\nja hiipivät Etnan rinteelle ja kaivavat maata ja täyttävät tietä,\nniin että kun signor Alfredo ja hänen väkensä aamulla sinne saapuvat,\nluulevat he, että Etnannoidat ovat riuhtaisseet itsensä irti\nlaavavirroistaan ja auttaneet heitä' työssä.\n\nMutta koko ajan on kyselty ja tiedusteltu: Missä on Etnan kuningas,\nFalco Falcone? Missä on se mahtava Falco, joka on hallinnut\nEtnanrinnettä kaksikymmentä ja viisi vuotta. Hänhän kielsi don\nFerranten leskeä rakentamasta rautatietä. Mitä hän tarkoitti\nuhkauksellaan? Miksi hän istuu hiljaa, kun hänen kieltoaan uhmataan?\nMiksei hän ammu kuoliaaksi Corvajan ihmisiä, kun he hiipivät yöllä\nkottikärryineen ja kuokkineen? Miksei hän laahaa sokeita laulajia\nsyvälle kivilouhokseensa ja ruoski niitä? Miksei hän varastuta donna\nMikaelaa kesäpalatsista voidakseen sitten hänen henkensä lunnaiksi\nvaatia rautatierakennuksen lopettamista?\n\nDonna Mikaela sanoo itsekseen: \"Onko Falco Falcone unohtanut sanansa,\nvai pidättääkö hän iskuaan, kunnes voi satuttaa kovimmin?\"\n\nJa kaikki ihmiset kyselevät samalla lailla: \"Milloin syöksyy Etnan\ntuhkapilvi rautatien yli? Milloin vie sen Mongibellon kuohuva tulva?\nMilloin on mahtava Falco Falcone valmis hävittämään sen?\"\n\nKun yhäti odotetaan, että Falco hävittäisi rautatien, puhutaan paljon\nhänestä, varsinkin niitten työmiesten piirissä, jotka seuraavat signor\nAlfredoa.\n\nJuuri vastapäätä San Pasqualen kirkon sisäänkäytävää on, kerrotaan,\npieni talo alastomalla vuorennyppylällä. Talo on kapea ja niin korkea,\nettä se muistuttaa uuninpiippua, joka on jäänyt seisomaan poroksi\npalaneelle tontille. Siellä on niin ahdasta, ettei portaille ole tilaa\ntalon sisässä, vaan ne kiertävät seinien ulkosyrjää. Siellä täällä\npistää esiin balkoneja ja muita ulkonevia rakennuksen osia, jotka ovat\nyhtä sikin sokin kuin linnunpesät puun rungossa.\n\nTässä talossa Falco Falcone syntyi, ja hänen vanhempansa olivat vain\nköyhää työväkeä. Mutta juuri tässä köyhässä tuvassa Falco sai oppia\nylpeyttä.\n\nFalcon äiti oli onneton vaimo, joka avioliittonsa ensimäisinä vuosina\nsynnytti vain tyttäriä. Hänen miehensä ja kaikki hänen naapurinsa\nhalveksivat häntä.\n\nTämä vaimo ikävöitsi vain poikaa. Kun hän odotti viidettä lastaan,\nsiroitti hän joka päivä suolaa kynnykselle ja istui tarkastamaan,\nkuka ensimäisenä astuisi siitä yli. Astuisiko mies vaiko nainen?\nSynnyttäisikö hän pojan vai tyttären?\n\nJoka päivä hän laski. Hän laski sen kuukauden kirjaimet, jossa lapsi\nsyntyisi. Hän laski kirjaimet miehensä nimestä ja omastaan. Pani ne\nyhteen ja vähensi. Siitä tuli tasaluku. Siis hän synnyttäisi pojan.\nSeuraavana päivänä hän teki laskun uudelleen. \"Ehkä laskin eilen\nväärin\", sanoi hän.\n\nKun Falco syntyi, sai hänen äitinsä osakseen niin suurta kunniaa, että\nhän sen vuoksi rakasti poikaansa enemmän kuin kaikkia muita lapsiaan.\nKun isä tuli sisään katsomaan lasta, otti hän hatun päästään ja kumarsi\nsyvään. Talon portin päälle pantiin hattu kunniamerkiksi, ja lapsen\nkylpyvesi heitettiin porraskivelle ja annettiin sen siitä juosta\nkadulle. Kun Falco kannettiin kirkkoon, pantiin hänet kummitätinsä\noikealle käsivarrelle, ja kun naapurivaimot tulivat katsomaan hänen\näitiään, kumarsivat he lapselle, joka kätkyessään uinui.\n\nSe olikin suurempi ja voimakkaampi kuin lapset tavallisesti ovat.\nFalcolla oli heti syntyessään karhea tukka, ja kun hän oli kahdeksan\npäivän vanha, sai hän jo hampaan. Mutta kun hänen äitinsä asetti hänet\nrinnoilleen, oli hän niin raju, että äiti nauroi ja sanoi: \"Luulenpa\ntuoneeni maailmaan sankarin\".\n\nHän odotti Falcolta aina suurtöitä, ja hän kylvi häneen ylpeyttä.\nMutta kuka hänestä muuten mitään toivoi? Falco ei voinut edes oppia\nlukemaan. Hänen äitinsä koetti ottaa kirjan esille ja opettaa pojalleen\nkirjaimia. Hän näytti A:ta: tuo on iso hattu, hän näytti B:tä: tuossa\non silmälasit, hän näytti C:tä: tuo on käärme. Sen hän oppi. Sitten\nsanoi äiti: 'Jos panet yhteen silmälasit ja ison hatun, tulee siitä\nBa.' Sitä hän ei voinut oppia. Hän suuttui ja löi äitiään. Ja tämä\njätti hänet rauhaan. \"Sinusta tulee kuitenkin suurmies\", sanoi hän.\n\nFalco oli hidas ja ilkeä poikana ja nuorukaisena. Lapsena hän ei\nviitsinyt leikkiä, täysikasvuisena hän ei viitsinyt tanssia. Eikä\nhänellä koskaan ollut armasta. Mutta kernaasti hän meni sinne, missä\nsaattoi odottaa tappelua.\n\nFalcolla oli kaksi veljeä, jotka olivat muitten ihmisten kaltaisia, ja\njoita pidettiin paljon suuremmassa arvossa kuin häntä. Falcoa harmitti\nkyllä, kun hän huomasi jäävänsä jäljelle veljistään, mutta hän oli\nliian ylpeä sitä näyttämään. Ja hänen äitinsä puolusti häntä aina. Kun\nisä oli kuollut, antoi hän Falcon istua ylinnä pöydässä eikä sallinut\nkoskaan, että hänestä tehtiin pilaa. \"Minun vanhin poikani on etevin\nteistä kaikista\", sanoi hän.\n\nKun tätä kaikkea muistellaan, sanotaan: \"Falco on ylpeä. Hän pitää\nkunnianaan hävittää rautatien.\"\n\nJa tuskin ovat kuuntelijat ennättäneet tointua tästä säikähdyksestä,\nkun kertojan mieleen jo johtuu toinen juttu Falcosta.\n\nKokonaista kolmekymmentä vuotta, sanotaan, eli Falco samoin kuin\nmuutkin köyhät ihmiset Etnalla. Maanantaiaamuna hän lähti veljineen\ntyöhön viiniviljelyksille. Hänellä oli pussissaan viikon leipä, ja\nhän keitti pavuista ja riisistä soppaa samoinkuin muutkin. Ja hän oli\niloinen saadessaan taas lauantai-iltana kääntyä kotiin. Hän iloitsi,\nkun tiesi löytävänsä katetun pöydän viineineen ja maccaroneineen ja\nvalmiissa vuoteessa pehmeät patjat.\n\nOli muuan sellainen lauantai-ilta. Falco ja Falcon veljet olivat\nkotimatkalla, ja Falco asteli kuten tavallista hieman toisten jäljessä,\nsillä hänellä oli raskas ja hidas käynti. Mutta kas, kun veljet\ntulivat kotiin, ei ollutkaan illallinen odottamassa, vuoteet olivat\nvalmistamatta ja pöly peitti paksulta kynnyksen. Mitä, olivatko kaikki\nkotona kuolleet? Silloin he näkivät äitinsä istuvan lattialla pimeässä\nnurkassa. Hänellä oli tukka vedettynä silmille ja hän istui piirrellen\nsormellaan maalattiaan. -- \"Mitä täällä on tapahtunut?\" sanoivat\nveljet. Hän ei nostanut silmiään, hän puhui, kuin olisi puhunut maalle.\n\"Me olemme tulleet rutiköyhiksi, rutiköyhiksi.\" -- \"Aikovatko he ottaa\nmeiltä talon pois?\" huudahtivat veljet. -- \"Ne aikovat ottaa meiltä\nkunnian ja leivän.\"\n\nJa hän kertoi: \"Teidän vanhin sisarenne on ollut palveluksessa leipuri\nGasparolla, ja se on ollut hyvä paikka. Signor Gasparo antoi Pepalle\nkaiken leivän, joka jäi myymättä puodissa, ja hän toi sen minulle. Sitä\non ollut niin paljon, että siitä on riittänyt meille kaikille.\n\n\"Minä olen iloinnut siitä saakka, kun Pepa sai sen paikan. Näin saan\nminä huolettoman vanhuuden, ajattelin. Mutta viime maanantaina tuli\nPepa itkien takaisin kotiin. Signora Gasparo oli ajanut hänet pois.\"\n\n\"Mitä Pepa oli tehnyt?\" kysyi Nino, joka oli Falcon jälkeen vanhin.\n\n\"Signora Gasparo syytti Pepaa leivän varastamisesta. Minä menin signora\nGasparon luo ja pyysin häntä ottamaan Pepan takaisin. -- 'En', sanoi\nhän, 'tyttö ei ole rehellinen.' -- 'Pepa on saanut leivän signor\nGasparolta', sanoin minä, 'kysykää vain signorilta!' -- 'En minä\nhäneltä voi kysyä', sanoi signora, 'hän on matkoilla ja tulee, kotiin\nvasta ensi maanantaina.' -- 'Signora', sanoin minä, 'me olemme niin\nköyhiä. Ottakaa Pepa takaisin palvelukseenne!' -- 'En', sanoi hän,\n'minä itse muutan pois signor Gasparon luota, jos hän ottaa takaisin\nsen piian.' -- 'Varo itseäsi', sanoin minä silloin, 'jos sinä viet\nmeiltä leivän, niin minä vien sinulta hengen.' Silloin hän säikähti ja\nhuusi väkeä avukseen, niin että minun täytyi lähteä pois.\"\n\n\"Mitä tässä nyt on tehtävä?\" sanoi Nino. \"Pepan täytyy hankkia\nitselleen toinen palveluspaikka.\"\n\n\"Nino\", sanoi Zia-äiti. \"Sinä et tiedä, mitä se nainen on naapureille\nsanonut Pepasta ja signor Gasparosta.\"\n\n\"Kuka voisi estää naisia juoruamasta\", sanoi Nino.\n\n\"Ellei Pepalla nyt ole muuta tehtävää, voisi hän ainakin laittaa meille\nruokaa\", sanoi Turiddo.\n\n\"Signora Gasparo on sanonut, että hänen miehensä salli Pepan varastaa\nleipää, jotta tämä sitten...\"\n\n\"Äiti\", keskeytti Nino tulipunaisena. \"Minä en aio panettaa itseäni\nkalereille Pepan tähden.\"\n\n\"Eivät kaleritkaan sentään syö kristityitä\" sanoi Zia-äiti.\n\n\"Nino\", sanoi silloin Pietro, \"meidän täytyy lähteä kaupungille\nhankkimaan ruokaa\".\n\nTällöin he kuulivat jonkun nauravan takanaan. Falco nauroi.\n\nHetken perästä Falco astui signora Gasparon puotiin ja pyysi saada\nostaa leipää. Vaimo-raukka säikähti, kun Pepan veli astui puotiin.\nMutta sitten hän ajatteli: Hän on juuri tullut työstä. Hän ei ole vielä\nkäynyt kotonaan. Hän ei tiedä mitään.\n\n\"Beppo\", sanoi hän hänelle, sillä Falcon nimi ei silloin vielä ollut\nFalco, \"käykö viininkorjuu hyvin?\" Ja hän odotti, ettei toinen mitään\nvastaisi.\n\nMutta Falco oli puheliaampi kuin tavallisesti ja hän kertoi heti,\nkuinka paljon rypäleitä he olivat ennättäneet korjata puristimeen.\n\"Tiedättekö\", sanoi hän sitten, \"että eilen murhattiin meidän\nvuokraajamme?\" -- \"Oi tiedän, signor Riego-parka, minä kuulin siitä.\"\nJa hän kysyi, kuinka se oli tapahtunut.\n\n\"Salvatore sen teki. Mutta se on liian kamalaa signoran kuultavaksi?\"\n-- \"Ei lainkaan. Tottakai sen kuulla jaksaa, mikä kerran tehtykin on.\"\n\n\"Salvatore meni häntä vastaan näin, tällä lailla, signora\". Ja nyt\nveti Falco esiin puukkonsa ja laski kätensä naisen pään päälle. \"Näin\nleikkasi hän häneltä kaulan poikki korvasta korvaan.\"\n\nMutta samalla kun Falco tämän sanoi, teki hän sen. Nainen ei ennättänyt\nedes huutaa. Työ oli tehty kuin mestarin kädellä.\n\nTämän jälkeen Falco joutui kalereille ja siellä hän oli viisi vuotta.\n\nJa kun tätä kerrotaan, niin kauhu kasvaa. \"Falco on rohkea\",\nsanotaan. \"Ei mikään maailmassa voi peloittaa häntä luopumaan jostain\naiheestansa.\"\n\nSilloin johtuu heti mieleen vielä muuan juttu.\n\nFalco vietiin kalereille Augustassa ja siellä hän tutustui Biagioon,\njoka siitä lähtien on aina seurannut häntä. Eräänä päivänä käskettiin\nhänet ja Biagio ja muuan kolmas vanki peltotyöhön. Joku päällysmiehistä\ntahtoi laittaa puutarhan kotinsa ympärille. Siellä he seisoskelivat\naivan hiljaa maata kaivaen, mutta heidän silmänsä alkoivat vilkuilla\nympärille. He olivat muurien ulkopuolella, he näkijät tasangot ja\nvuoret, näkivät aina Etnalle saakka. \"Nyt on oikea hetki\", sanoi Falco\nBiagiolle. \"Minä kuolen ennemmin kuin menen takaisin vankeuteen\", sanoi\nBiagio. Sitten he kuiskasivat kolmannelle vangille, että hänen täytyi\nauttaa heitä. Hän pani vastaan, sillä hänen rangaistusaikansa oli pian\nlopussa. \"Me tapamme sinut\", sanoivat he. Silloin hän suostui.\n\nMutta vahtisotamies seisoi heidän edessään kädessä ladattu kiväri.\nJalkaraudoissaan Falco ja Biagio hyppäsivät tasajalassa vahtisotamiehen\nluo. He uhkasivat häntä lapioillaan, ja ennenkuin hän ennätti\najatellakaan ampumista, heitettiin hänet kumoon, sidottiin ja pantiin\nturve suuhun. Sitten vangit väänsivät lapioillaan ketjut auki, jotta\npääsivät astumaan. Ja niin he pakenivat yli tasankojen ja piiloutuivat\nvuorten rotkoihin.\n\nKun yö tuli, hiipivät Falco ja Biagio sen vangin luota, jonka he olivat\nmukaansa ottaneet. Hän oli vanha ja heikko ja olisi voinut hidastuttaa\nheidän pakoaan. Seuraavana päivänä karabinierit saivat hänet kiinni ja\nhänet ammuttiin.\n\nJa väristys käy läpi ruumiin, kun tätä ajatellaan. \"Falco on\nsäälimätön\", sanotaan. Jokainen käsittää, ettei hän tule säästämään\nrautatietä.\n\nJa tarina toisensa perästä ilmestyy, ja ne säikyttävät niitä\nihmisparkoja, jotka Etnan rinteellä ovat rautatienteossa.\n\nKerrotaan kaikki ne kuusitoista murhaa, jotka Falco on tehnyt.\nKerrotaan, kuinka hän on ahdistellut ihmisiä ja ryöstänyt heitä.\n\nMuuan jutuista säikyttää kovemmin kuin kaikki muut yhteensä.\n\nKun Falco pääsi kalereilta, asusti hän metsissä ja luolissa ja\nsuuressa kivilouhoksessa lähellä Diamantea. Pian hän oli koonnut\nympärilleen mahtavan ryövärijoukon. Hänestä tuli ylistetty ja kuuluisa\nrosvopäällikkö.\n\nSilloin hänen sukulaisensa joutuivat aivan toiseen asemaan kuin tähän\nasti. Heitä kunnioitettiin, niinkuin mahtavia kunnioitetaan. Heidän\ntarvitsi tuskin tehdä työtä, sillä Falco rakasti sukulaisiaan ja oli\nheitä kohtaan antelias. Mutta ei hän heitäkään armahtanut, hän oli\nankara.\n\nZia-äiti oli kuollut, ja Nino oli mennyt naimisiin ja asui isänsä\ntuvassa. Eräänä päivänä sattui, että Nino tarvitsi rahaa, eikä hän\ntiennyt parempaa keinoa kuin mennä kirkkoherran luo, ei don Matteon,\nmutta sen vanhan, don Giovannin. \"Teidän korkea-arvoisuutenne\", sanoi\nNino hänelle, \"minun veljeni pyytää teiltä viisisataa liiraa\". --\n\"Mistä minä voisin ottaa viisisataa liiraa?\" sanoi don Giovanni. --\n\"Minun veljeni tarvitsee niitä, tarvitsee välttämättä\", sanoi Nino.\n\nSilloin vanha don Giovanni lupasi maksaa rahat, kunhan hän vain saisi\naikaa hankkia ne. Nino ei tahtonut oikein suostua siihen. \"Ethän voine\nvaatia, että minä ottaisin viisisataa liiraa nuuskarasiastani\", sanoi\ndon Giovanni. Ja Nino myönsi hänelle kolmen päivän lykkäyksen. \"Mutta\nvarokaa, ettette kohtaa veljeäni tällä aikaa!\" sanoi hän.\n\nSeuraavana päivänä don Giovanni ratsasti Nicolosiin aikoen vaatia\nmaksettavaksi muuatta saatavaansa. Kenenpä hän kohtasi tiellä, ellei\njuuri Falcon ja kaksi tämän kumppania? Don Giovanni hyppäsi aasinsa\nseljästä ja lankesi polvilleen Falcon eteen. \"Mitä tämä tarkoittaa, don\nGiovanni?\" -- \"Minulla ei ole vielä yhtään rahaa, mutta minä koetan\nhankkia. Armahda minua!\"\n\nFalco alkoi kysellä, ja don Giovanni kertoi. \"Teidän\nkorkea-arvoisuutenne\", sanoi Falco, \"teitä on yritetty pettää\". Hän\npyysi don Giovannia tulemaan mukaansa Diamanteen. Kun he tulivat sen\nvanhan talon luo, ratsasti don Giovanni San Pasqualen muurin taakse ja\nFalco huusi Ninon ulos. Nino tuli muutamalle balkonille. \"Hei, Nino!\"\nsanoi Falco nauraen. \"Sinä olet kiristänyt rahoja kirkkoherralta?\"\n-- \"Joko sinä sen tiedät?\" sanoi Nino. \"Minä aioin juuri kertoa sen\nsinulle.\"\n\nMutta nyt Falco muuttui ankaraksi. \"Nino\", sanoi hän, \"kirkkoherra\non minun ystäväni, ja hän luulee nyt että minä olen aikonut ryöstää\nhäneltä. Sinä olet tehnyt hyvin pahasti.\" Samassa hän nosti pyssyn\nposkelleen ja ampui Ninon. Ja sen tehtyään hän kääntyi don Giovannin\npuoleen, joka oli kauhusta putoamaisillaan aasinsa seljästä. \"Nähkää\nnyt, teidän korkea-arvoisuutenne, etten minä tiennyt mitään Ninon\nkiristysyrityksestä!\"\n\nJa tämä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten, kun Falco oli ollut\nryövärinä vasta viisi vuotta.\n\n\"Kuinkapa Falco säästäisi rautatietä\", sanotaan, kun tätä kerrotaan,\n\"koskei hän säästänyt omaa veljeäänkään?\"\n\nJa vielä muistuu mieleen jotain.\n\nNinon murhan jälkeen Falcoa odotti verikosto. Kun Ninon puoliso\nlöysi miehensä kuolleena, säikähti hän niin, että toinen puoli\nhänen ruumistaan halvautui, eikä hän päässyt enää liikkumaan. Mutta\nsen vanhan tuvan ikkunan ääreen hän asettui. Siinä hän on istunut\nkaksikymmentä vuotta pyssy vieressään Falcoa odotellen. Ja häntä on tuo\nsuuri ryöväri peljännyt. Kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ole kulkenut\nlapsuudenkotinsa ohi.\n\nMutta vaimo ei ole paikaltaan väistynyt. Ei kukaan päässyt menemään\nSan Pasqualen kirkkoon näkemättä hänen kostonhimoisten silmiensä\ntuijottavan ikkunaruudun takaa. Kuka näki hänen nukkuvan, kuka näki\nhänen työtä tekevän? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa\nmiehensä murhaajaa.\n\nTätä kuullessaan ihmiset käyvät yhä aremmiksi. Falcoa seuraa onni,\najatellaan. Se nainen, joka tahtoo tappaa hänet, ei voi liikkua\npaikaltaan. Häntä seuraa onni. Hän onnistuu kyllä hävittämään\nrautatienkin.\n\nEikä ole onni koskaan häntä jättänyt. Karabinierit ovat ajaneet häntä\ntakaa, mutteivät ole saaneet kiinni. Karabinierit ovat peljänneet\nFalcoa enemmän kuin Falco karabinierejä.\n\nSitten kerrotaan juttu muutamasta nuoresta karabinieriluutnantista,\njoka ajoi takaa Falcoa. Hän oli järjestänyt oikean ajojahdin ja ahdisti\nFalcon viidakosta viidakkoon. Viimein upseri tiesi varmaan, että Falco\noli saarrettuna muutamaan pieneen metsikköön. Sen ympärillä seisoivat\nvahdit, ja upseri meni sinne sisään ja käveli sinne tänne pyssy\nkädessä. Mutta vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt Falcoa.\nHän astui taas ulos metsästä ja tapasi jonkun talonpojan. \"Oletko\nnähnyt Falco Falconea?\" -- \"Olen, signor, hän kulki äsken ohitseni ja\nlähetti terveisiä teille...\" -- -- \"Diavolo!\" -- \"Hän oli nähnyt teidät\ntuolla viidakossa ja oli aikonut ampua teidät, mutta ei tehnytkään\nsitä, sillä hän ajatteli, että kenties teidän velvollisuutenne oli\najaa häntä takaa.\" -- \"Diavolo, Diavolo!\" -- \"Mutta jos vielä tämän\njälkeenkin koetatte...\" -- \"Diavolo, Diavolo, Diavolo!\"\n\n\"Luuletteko, että tuo luutnantti tuli toista kertaa. Ettekö luulekin,\nettä hän heti pyysi siirtoa sellaiseen seutuun, missä hänen ei\ntarvinnut ajaa takaa ryöväreitä?\"\n\nJa työmiehet, jotka kulkevat Etnan rinteellä, kyselevät toisiltaan:\n\"Kuka meitä auttaa Falcoa vastaan. Hän on kauhistava. Sotamiehetkin\nvapisevat hänen edessään.\"\n\nHe muistelevat mielessään, että Falco on nyt vanha mies. Ei hän\nenää ryöstä postivaunuja eikä vangitse maatilanomistajia. Hän istuu\nenimmäkseen rauhallisena Diamanten kivilouhoksessa, ja sensijaan että\nhän ryöstäisi rahoja ja omaisuutta, hän suojelee niitä.\n\nHän ottaa veroa suurilta maanomistajilta luvaten suojella heidän\ntilojaan muilta varkailta, ja Etnalla on kaikki nyt niin tyyntä ja\nrauhallista, sillä hän ei salli kenenkään tehdä vahinkoa niille, jotka\nmaksavat hänelle veroa.\n\nMutta se ei rauhoita ketään. Kun Falcosta nyt on tullut mahtavien\nystävä, voi hän sitä helpommin hävittää rautatien.\n\nJa ihmiset muistavat kertomuksen Niccola Gallista, joka oli\npäällysmiehenä markisi di San Stefanon maatilalla Etnan eteläisellä\nrinteellä. Kerran työmiehet tekivät lakon keskellä leikkuuaikaa.\nNiccola Galli joutui epätoivoon. Vehnä oli kypsää eikä sitä saatu\nleikatuksi. Työmiehet eivät suostuneet, ne panivat maata ojanreunalle.\n\nNiccola Galli istuutui aasin selkään ja lähti Cataniaan kysymään neuvoa\nherraltaan. Matkalla tuli häntä vastaan kaksi miestä pyssyt olalla.\n\"Minne sinä ratsastat, Niccola?\"\n\nNiccola oli tuskin ennättänyt puhua montakaan sanaa, kun miehet\ntarttuivat aasin päitsiin ja käänsivät sen ympäri. \"Et saa ratsastaa\nmarkisin luo, Niccola.\" - \"Enkö saa?\" -- \"Et, ratsasta kotiisi.\"\n\nLähdettiin takaisinpäin. Niccola istui aasillansa vavisten. Kun he\ntulivat perille, sanoivat miehet: \"Vie meidät nyt pellolle!\" Ja he\nmenivät työmiesten luo. -- \"Työhön, lurjukset! Markisi on maksanut\nveronsa Falco Falconelle. Tehkää muualla lakkoja, muttei täällä.\" Pelto\nleikattiin paremmin kuin yksikään muu. Falco seisoi pellon toisella\nlaidalla, Biagio toisella. Kyllä leikkuu joutuu, kun on sellaiset\nvoudit.\n\nTätä muistellessa ei pelko vähene. \"Falco pitää sanansa\", sanotaan.\n\"Hän tekee sen, minkä on uhannut.\"\n\nEi kukaan ole ollut rosvopäällikkönä niinkauan kuin Falco. Kaikki\nmuut kuuluisat ryövärit ovat kaatuneet tai vangitut. Hän yksin pysyy\nuskomattoman onnensa ja taitonsa avulla elossa ja toimessaan.\n\nVähitellen hän on vetänyt luokseen koko sukunsa. Kaikki hänen lankonsa\nja sisarenpoikansa ovat hänen ympärillään. Useimmat heistä ovat\njoutuneet kalereille. Ei kukaan heistä välitä siitä, että saa kärsiä\nvankeutta. Jokainen ajattelee vain, onko Falco häneen tyytyväinen.\n\nSanomalehdissä kerrotaan usein Falcon urotöistä. Tiedetään, että\nenglantilaiset pistävät oppaan kouraan kymmenenliiran setelin, jos\nhän voi viedä heidät Falcon kivilouhokselle. Tiedetään, etteivät\nkarabinierit enää ammu häntä, koska hän on viimeinen suurista\nryöväreistä.\n\nHän pelkää niin vähän kiinnijoutumista, että hän usein lähtee Messinaan\nja Palermoon. Onpa hän mennyt salmenkin poikki käymään Italiassa. Hän\nmatkusti Neapeliin, silloin kun Guglielmo ja Umberto olivat siellä\nristimässä panssarilaivaa. Hän matkusti Roomaan, kun Umberto ja\nMargherita viettivät hopeahäitään.\n\nTällaista ajatellessa vapisuttaa. Falcoa rakastetaan ja ihaillaan,\nsanovat työmiehet. Falcoa rukoillaan. Hänellä on lupa tehdä, mitä hän\ntahtoo.\n\nTiedetään vielä, että kun Falco katseli kuningatar Margheritan\nhopeahäitä, ihastui hän niihin niin, että sanoi: \"Kun minä olen elänyt\nEtnalla kaksikymmentä ja viisi vuotta, vietän hopeahäitäni Mongibellon\nkanssa.\"\n\nIhmiset olivat nauraneet tälle ja sanoneet, että siinä oli hieno\najatus. Sillä hänellä ei ollut koskaan ollut mitään armasta, vaan\nMongibello rotkoineen ja metsineen ja kraatereineen ja jääkenttineen\noli palvellut ja suojellut häntä kuin puoliso. Ei kellekään maailmassa\nFalco ollut niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin Mongibellolle.\n\nKysytään, milloin Falco ja Mongibello viettävät hopeahäitään. Ja\nvastataan, että se tapahtuu tänä vuonna. Silloin ajattelevat työmiehet:\n_Hän hävittää meidän rautatiemme Mongibellon päivänä_.\n\nHeidän keskensä vallitsee epäilys ja kauhu. Tuskin he enää uskaltavat\ntehdä työtä. Mitä enemmän lähenee se aika, jolloin Falco tulee,\njuhlimaan liittoaan Mongibellon kanssa, sitä useammat jättävät signor\nAlfredon. Pian hän kulkee melkein yksinänsä työhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDiamantelaisista on hyvin harva nähnyt Etnan suurta kivilouhosta.\nHe ovat tottuneet karttamaan sitä, sillä Falco asuu siellä. He ovat\nvaroneet tulemasta hänen pyssynsä ylettyville.\n\nHe eivät ole nähneet Mongibellon suurta rotkoa, josta heidän esi-isänsä\nkreikkalaiset louhivat kiviä muinaisina aikoina. He eivät ole nähneet\nsen ihanasti läikkyviä seiniä eikä sen mahtavia kivimöhkäleitä,\njotka muistuttavat sortumaisillaan olevia pylväitä. Eivätkä he ehkä\ntiedäkään, että kivilouhoksen pohjalla on komeampia kukkia kuin\nkasvihuoneessa. Luonto ei siellä enää ole Sisilian luontoa, se on jo\nIndian.\n\nKivilouhoksessa seisovat mandarinipuut niin keltaisenaan hedelmiä, että\nniitä luulee jättiläismäisiksi auringonruusuiksi, ja siellä kasvavat\nkameliat niin suuriksi kuin tamburinin pohja. Ja maassa puitten välissä\nmakaa joukottain kallisarvoisia kuningasviikunoita ja pehmytnukkaisia\npersikoita peittyneenä pudonneisiin ruusunlehtiin.\n\nEräänä iltana Falco istuu yksinään kivilouhoksessa. Falco on sitomassa\nseppeltä ja hänellä on edessään suuri joukko kukkia. Nuora, jolla hän\nsitoo, on paksua kuin köysi, ja hän pitää jalkaa kerän päällä, jottei\nse kierisi pois. Hänellä on silmälasit päässä, mutta ne valahtavat\nyhtämittaa liian alas koukkuista nenänvartta myöten.\n\nFalco kiroilee karkeasti, sillä hänen kätensä ovat jäykät känsistä,\njoita niihin on tullut alituisesta pyssyn pitelemisestä, eivätkä\nne osaa kunnolleen käsitellä kukkia. Sormet puristavat niitä kuin\nrautapihdit. Falco noituu sitä, että liljat ja vuokot musertuvat\nsiruiksi, kun hän vain katsookin niihin.\n\nFalco istuu nahkahousuissaan ja pitkässä kiinninapitetussa takissaan\nniin kukkien keskellä kuin pyhimys juhlapäivänään. Biagio ja\nPassafiore, sisarenpoika, ovat koonneet ne hänelle. He ovat kasanneet\nhänen eteensä kivilouhoksen loistokukkia kokonaisen Etnan vuoren.\nFalco voi valita liljojen ja kaktuskukkien, ruusujen ja pelargonioiden\nvälillä. Ja hän raivoaa kukille ja uhkaa polkea ne mäsäksi nahkaisilla\nsandaleillaan, elleivät ne taivu hänen tahtonsa mukaan.\n\nEi koskaan ennen Falco ole ollut missään tekemisissä kukkien kanssa.\nKoko elämässään hän ei ole sitonut ainoatakaan kukkavihkoa kellekään\ntytölle, ei taittanut yhtään ruusua napinläpeensä. Hän ei ole edes\nkertaakaan laskenut seppelettä äitinsä haudalle.\n\nSenvuoksi hentoiset kukat kapinoivatkin häntä vastaan. Tukkaan ja\nhattuun kiertyy köynnöskukkia, ja lehtiä on tarttunut hänen karkeaan\npartaansa. Hän pudistaa kiivaasti päätään ja arpi poskessa hehkuu\ntulipunaisena niinkuin muinoin, kun hän taisteli karabinierejä vastaan.\n\nMutta seppele kasvaa, ja paksuna kuin tukki se kiertyy Falcon säärien\nja jalkaterien ympärille. Falco noituu sitä, ikäänkuin se olisi\nrautakahle, jota hän kerran laahasi jalkojensa välissä. Pistäessään\nsormensa okaan tai polttaessaan kätensä nokkoseen hän valittaa pahemmin\nkuin silloin, kun kalerivahdin ruoska vinkui hänen seljässään.\n\nBiagio ja Passafiore, hänen sisarenpoikansa, eivät uskalla näyttäytyä,\nvaan ovat piiloutuneet erääseen luolaan, kunnes kaikki on valmista.\nNe nauravat Falcolle täyttä kurkkua, sillä tällaista valitusta ei ole\nkivilouhoksessa kaikunut senjälkeen, kun onnettomat sotavangit siellä\ntyöskentelivät.\n\nMutta Biagio katselee korkeata Etnaa, joka auringon laskiessa punertuu.\n\"Katso Mongibelloa\", sanoo hän Passafiorelle, \"katso, kuinka se\npunastuu! Se kai aavistaa, mitä Falco puuhaa tuolla kivilouhoksessa.\"\nJa Passafiore vastaa: \"Eipä kai Mongibello ole koskaan luullut saavansa\npäälaelleen mitään muuta kuin tuhkaa ja lunta.\"\n\nMutta äkkiä Biagio lakkasi nauramasta. \"Tämä ei ennusta hyvää,\nPassafiore\", sanoi hän. \"Falco on käynyt liian ylpeäksi. Pelkään, että\nsuuri Mongibello pitää häntä pilkkanaan.\"\n\nMolemmat rosvot katsovat toisiansa tarkasti silmiin. \"Kunpa se olisi\nvain ylpeyttä\", sanoo Passafiore.\n\nMutta nyt he yhtaikaa kääntävät päänsä pois eivätkä uskalla sanoa\nmitään. Sama ajatus, sama kauhu on vallannut heidät molemmat. Falco\non tulossa mielipuoleksi. Hän on jo hetkittäisin mielipuoli. Niin\nkäy suurien rosvopäälliköitten: he eivät jaksa kantaa kunniaansa ja\nsuuruuttaan, heistä kaikista tulee mielipuolia.\n\nPassafiore ja Biagio ovat huomanneet tämän jo kauan sitten, mutta\nkumpikin on sen äänetönnä kantanut ja kumpikin on toivonut, ettei\ntoinen olisi mitään huomannut. Nyt he ymmärtävät, että he molemmat sen\ntietävät. He puristavat toistensa kättä sanaakaan sanomatta. Falcossa\non vielä niin paljon suurta. He molemmat, Passafiore ja Biagio,\ntahtovat estää ketään huomaamasta, ettei Falco enää ole se, mikä hän on\nollut.\n\nViimein Falco on saanut seppeleensä valmiiksi, hän ripustaa sen\npyssynpiippuun ja tulee toisten luo. Sitten he kaikki kolme lähtevät\nkivilouhoksesta ja lähimmästä maatalosta he ottavat hevoset päästäkseen\nnopeasti Mongibellon huipulle.\n\nHe ratsastavat täyttä neliä, niin etteivät voi keskenään puhella, mutta\nkun he kiitävät maakartanoitten ohi, näkevät he, kuinka kansa tanssii\ntasaisilla katoilla. Ja vajoista, missä työmiehillä on yömajansa, he\nkuulevat puhetta ja naurua. Siellä istuu iloisia, rauhallisia ihmisiä\narvailemassa arvoituksia ja sepittelemässä leikillisiä runonpätkiä.\nMutta Falco kiitää ohi. Sellainen ei kuulu hänelle. Falco on suuri mies.\n\nHe ajavat kohti huippua. Ensin he ratsastavat mantelipuitten ja\nkaktuksien keskellä, sitten platanien ja pinioitten, sitten tammien ja\nkastanjoitten.\n\nMutta yö ei ole kirkas, he eivät näe mitään Mongibellon ihanuudesta. He\neivät näe köynnösten peittämää Monte Rossoa, he eivät näe niitä kahta\nsataa kraateriaukkoa, jotka ympäröivät Mongibellon korkeinta huippua,\nniinkuin tornit kaupunkia, he eivät näe tätä äärettömän monikoristeista\nmetsämaata.\n\nCasa del Boscossa, mihin tie loppuu, he nousevat hevostensa seljästä.\nBiagio ja Passafiore ottavat seppeleen ja kantavat sitä yhdessä. Mutta\nheidän kulkiessaan Falco alkaa puhella. Vanhaksi tultuaan hän on\nruvennut kernaasti juttelemaan.\n\nJa Falco sanoo, että vuori muistuttaa niitä kahtakymmentäviittä vuotta\nhänen elämässään, jotka hän on siellä viettänyt. Hänen suuruutensa\nalkuvuosia olivat urotyöt kaunistaneet. Ken silloin hänen luonaan\neli, siitä täytyi tuntua, kuin hän kulkisi loppumatonta juhlallista\nlehtikäytävää, josta sitronat ja viinirypäleet riippuivat. Sitten hänen\nurotyönsä olivat kasvaneet runsaina kuin oranssit, jotka ympäröivät\nEtnan juurta. Kun hän oli tullut korkeammalle, oli urotöitten loisto\nhimmennyt, mutta ne, mitkä hän oli suorittanut, olivat olleet mahtavia\nkuin tammet ja kastanjat kohoavan vuoren rinteellä. Nyt, kun hän oli\nsuuruutensa kukkulalla, halveksi hän toimintaa. Hänen elämänsä oli\nkylmä kuin vuorenhuippu, hän tyytyi vain näkemään maailman jalkainsa\njuuressa. Mutta olihan selvää, että jos hän nyt ryhtyisi johonkin,\nei kukaan voisi vastustaa häntä. Hän oli kauhea kuin tultasyöksevä\nvuorenhuippu.\n\nFalco kulkee edellä puhuen, Passafiore ja Biagio seuraavat jäljessä\nkauhusta äänetönnä. Hyvin hämärästi he näkevät allaan Mongibellon\nvaltaisen rinteen kaupunkeineen, viinivainioineen ja metsineen. Ja\nFalco luulee olevansa yhtä mahtava kuin kaikki tämä!\n\nMitä korkeammalle he kohoovat, sitä kamalammalta tuntuu ympäristö.\nVuoren ammottavat halkeamat, kraaterista nouseva rikinsavu, joka painuu\nalas rinnettä, ollen liian raskasta heti nousemaan ilmaan, vuoren\ntärisyttävät vavahdukset, alituinen kumea jyrinä maan sisästä, liukas,\nrosoinen jääkenttä, jota halkovat vuoripurot, tavaton kylmyys, pureva\ntuuli, kaikki nämä saavat nousun kaameaksi. Ja Falco sanoo, että\ntämä muistuttaa häntä! Miten lieneekään sitten hänen sielunsa laita?\nVallinneeko sielläkin sellainen kylmyys ja sellainen kaameus kuin\nEtnalla?\n\nHe kompastelevat jääpalasiin ja tunkeutuvat eteenpäin lumessa, jota\nvälistä on kyynärän paksulta. Vuoristotuuli on kaataa heidät kumoon.\nHeidän täytyy kaahlata kylmässä ja syvässä vedessä, sillä edellisenä\npäivänä on aurinko sulattanut suuren joukon lunta. Ja samalla kun he\novat kylmästä kangistumaisillaan, vavahuttelee ikuinen tuli maata\nheidän jalkojensa alla.\n\nHeille johtuu mieleen, että Lucifero ja kaikki kadotetut ovat tuolla\nsisässä. Heitä kauhistuttaa se, että Falco on vienyt heidät helvetin\nportille.\n\nMutta he pääsevät kumminkin yli jääkentän ja tulevat itse tuhkakartion\njuurelle vuoren huipulla. He lähtevät pyrkimään ylöspäin polkien\nliukasta tuhkaa ja pimpsikiviä. Kun he ovat kartion puolivälissä, ottaa\nFalco seppeleen ja viittaa toisia pysähtymään. Hän tahtoo yksinään\nnousta kukkulalle.\n\nAamu sarastaa samassa ja kun Falco saapuu huipulle, näkyy jo\naurinko. Silloin ympäröi Mongibellon ja sen huipulla seisovan vanhan\nEtnanryövärinkin loistava aamuvalaistus. Mutta Etnan varjo leviää yli\nkoko Sisilian, ja näyttää siltä kuin Falco, joka vuorenhuipulla seisoo,\nulottuisi merestä mereen, poikki koko saaren.\n\nFalco seisoo siellä katsellen ympärilleen. Hän katsoo Italian puolelle\nja on näkevinään Neapelin ja Rooman. Hän antaa katseensa liukua itään\npäin isonturkin maahan saakka ja etelään sarasenien maahan. Hänestä\ntuntuu, kuin kaikki tämä olisi hänen jalkainsa juuressa ja tunnustaisi\n_hänen_ suuruutensa.\n\nSitten Falco laskee seppeleen Mongibellon huipulle.\n\nKun hän tulee tovereittensa luo, puristaa hän vakavana heidän kättään.\nKun hän laskeutuu alas kartiota, näkevät he, kuinka hän ottaa maasta\npimpsikiven ja pistää sen taskuunsa. Falco ottaa sen mukaansa muistoksi\nelämänsä kauneimmasta hetkestä. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään\nniin suureksi kuin äsken tuolla Mongibellon huipulla.\n\nMutta tänä riemunpäivänä ei Falco tahdo tehdä työtä. Huomenna, sanoo\nhän, ryhtyy hän toimeen ja vapauttaa Mongibellon rautatiestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaternòn ja Adernòn välillä on muuan yksinäinen maatalo. Se on oikein\nsuuri, ja sen omistaa eräs leski, donna Silvia, jolla on monta ja\nvankkaa poikaa. Ne ovat karskia väkeä, kun uskaltavat vuoden umpeensa\nasua maalla yksikseen.\n\nOn Mongibellon seppelöimisen seuraava päivä. Donna Silvia istuu pihalla\nvärttinöineen. Hän on yksinään, kotosalla ei ole ketään muuta. Portista\nvetäytyy hiljalleen sisään kerjäläinen.\n\nHän on vanha mies, pitkä koukkunenä nuokkuu ylähuulen päällä, parta\non siivoton ja raukeat silmät punareunaiset. Ne ovat rumimmat silmät\nmitä saattaa nähdä, niitten valkuainen on kellahtavaa ja ne katsovat\nkieroon. Kerjäläinen on laiha ja hyvin pitkä, kulkiessaan hän liikuttaa\nruumistaan, niin että luulisi hänen kiemurtelevan eteenpäin. Hän\nliikkuu niin äänettömästi, ettei donna Silvia kuule hänen tuloaan.\nEnsimäiseksi hän huomaa kerjäläisen varjon, joka kapeana kuin käärme\nkiemurtelee häntä kohti.\n\nHän nostaa silmänsä huomatessaan varjon. Silloin kumartaa kerjäläinen\nhänelle ja pyytää maccaroneja.\n\n\"Maccaronit ovat tulella\", sanoo donna Silvia. \"Istu odottamaan, niin\nsaat himoruokaasi.\"\n\nKerjäläinen istuutuu donna Silvian viereen, ja hetken kuluttua he\nalkavat puhella. Pian kääntyy puhe Falcoon.\n\n\"Onko totta, että te annatte poikienne olla työssä donna Mikaelan\nrautatiellä?\" sanoo kerjäläinen.\n\nDonna Silvia puristaa huulet yhteen ja nyökkää myöntävästi.\n\n\"Te olette urhoollinen nainen, donna Silvia. Falco saattaisi kostaa\nteille.\"\n\n\"Kostakoon, jos tahtoo\", sanoo donna Silvia. \"Mutta minä en rupea\ntottelemaan sitä, joka on tappanut isäni. Falco pakoitti minun\nisäni pakenemaan Augustan vankilasta, mutta hänet saatiin kiinni ja\nammuttiin.\"\n\nSen sanottuaan hän nousee ja menee hakemaan ruokaa.\n\nMutta kyökin ikkunasta hän näkee, kuinka kerjäläinen istuu kivipenkillä\nheilutellen ruumistaan. Hän ei ole hetkeäkään liikkumatta. Ja hänen\nedessään luikertelee hänen varjonsa, kapeana ja kiemurrellen kuin\nkäärme.\n\nDonna Silvia muistaa nyt, mitä hän oli kuullut Caterinan, Falcon\nNino-veljen puolison, sanovan. \"Mistä tunnette Falcon kahdenkymmenen\nvuoden kuluttua?\" oli häneltä kysytty. -- \"Miksi en tuntisi miestä,\njolla on käärmevarjo?\" oli hän vastannut. \"Siitä hän ei pääse koko\nelämässään.\"\n\nDonna Silvian sydäntä kouristaa. Tuossa hänen pihallaan istuu Falco\nFalcone. Hän on tullut kostamaan sitä, että donna Silvian pojat ovat\ntyössä rautatiellä. Pistääköhän Falco nyt talon tuleen, vai murhaako\nhän hänet?\n\nKoko donna Silvian ruumis tärisee, kun hän nostaa maccaronit vadille.\n\nMutta Falcosta käy aika pitkäksi siellä kivipenkillä. Silloin juoksee\npieni koira hänen luokseen ja painautuu hänen eteensä. Falco etsii\ntaskustaan leipäpalaa, mutta saa käteensä vain kiven, jonka heittää\nkoiralle.\n\nKoira hakee kiven ja tuo sen heti takaisin Falcolle. Falco heittää sen\nvielä kerran, koira ottaa taas kiven, mutta kiidättää sen nyt pois.\n\nFalco muistaa, että sen kiven hän otti Mongibellolta, ja lähtee koiran\nperässä saadakseen sen pois. Hän viheltää ja koira tulee heti hänen\nluokseen. -- \"Anna kivi tänne!\" Koira pistää päänsä kallelleen, muttei\nanna sitä. -- \"No, anna kivi tänne, kanalja!\" Koira puristaa huulet\nyhteen. Eihän hänellä ole kiveä. -- -- \"Saapa nähdä, saapa nähdä\",\nsanoo Falco. Hän taivuttaa koiran pään taaksepäin ja pakoittaa sen\navaamaan kitansa. Kivi on hyvin syvällä hampaitten takana ja Falco\nkoettaa sormellaan kaivaa sitä esiin. Silloin koira puraisee häntä,\nniin että verta vuotaa.\n\nFalco kauhistuu. Hän menee sisään donna Silvian luo. \"Kyllä kai teidän\nkoiranne on terve?\" sanoo hän.\n\n\"Minun koirani? Ei minulla koiraa ole. Se on kuollut.\" -- \"Entä tuo,\njoka juoksi pihalla?\" -- \"En voi ymmärtää, mitä koiraa tarkoitatte\",\nsanoo donna Silvia.\n\nFalco ei virka enää mitään eikä hän tee donna Silviallekaan mitään\npahaa. Hän lähtee vain tiehensä. Häntä peloittaa. Hän luulee, että\nkoira oli hullu ja että häneenkin nyt tarttuu vesikauhu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana donna Mikaela istuu yksinään musiikkisalissa, Hän on\nsammuttanut lampun ja aukaissut balkoninovet. Hänestä tuntuu hauskalta\nkuunnella iltaisin ja öisin kadulta tunkeutuvia ääniä. Ei silloin kuulu\npajoista kalketta, ei kivenhiojien eikä muitten huutoja. Silloin sieltä\nkuuluu vain laulua ja naurua, kuiskauksia ja mandolinin soittoa.\n\nÄkkiä hän näkee tumman käden tarttuvan balkonin kaiteeseen. Kättä\nseuraa käsivarsi ja pää, silmänräpäyksessä heilahtaa koko ihminen\nbalkonille. Donna Mikaela näkee sen verrattain selvään, sillä lyhdyt\npalavat vielä kaduilla. Se on pieni, leveähartiainen ja isopartainen\nmies. Hän on paimenen puvussa, jalassa nahkasandaalit, päässä\nlerppahattu ja sateenvarjo sidottu selkään. Heti kun hän pääsee\njaloilleen, sieppaa hän pyssyn olkapäältään ja astuu huoneeseen pitäen\nsitä käsissään.\n\nDonna Mikaela istuu äänetönnä antamatta elonmerkkiäkään. Eikä nyt\nolekaan aikaa avunhuutoon eikä pakenemiseen. Hän toivoo, että mies\nottaa, minkä haluaa ja menee matkoihinsa huomaamatta häntä, joka istuu\nhuoneen pimeimmässä nurkassa.\n\nMies laskee pyssyn jalkojensa vähin, ja donna Mikaela kuulee, kuinka\nhän ryhtyy raapaisemaan tulta tulitikulla. Donna Mikaela sulkee\nsilmänsä. Ehkäpä mies luulee, että hän nukkuu.\n\nKun tulitikku syttyy, huomaa ryöväri hänet heti. Hän yskäisee\nherättääkseen hänet. Kun donna Mikaela yhä on liikkumatta, hiipii rosvo\nhänen luokseen ja painaa sormellaan varovasti hänen käsivarteensa.\n\"Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!\" huutaa donna Mikaela eikä\nvoi enää pysyä äänetönnä. Mies vetäytyy heti taaksepäin. \"Rakas donna\nMikaela, aioin vain herättää teidät.\"\n\nSiinä istuu donna Mikaela vavisten kauhusta, ja mies kuulee, kuinka hän\nnyyhkii. -- \"Rakas signora, rakas signora!\" sanoo hän. -- \"Sytyttäkää\ntuli, että näen, missä olette!\" huutaa donna Mikaela. Rosvo raapaisee\ntulta uudella tikulla, nostaa lampusta kuupan ja lasin ja sytyttää\ntulen yhtä kätevästi kuin joku kamaripalvelija. Sitten hän astuu aivan\novensuuhun, niin kauas donna Mikaelasta kuin suinkin mahdollista. Viepä\nhän pyssynsäkin balkonille. -- \"Nyt kai ette enää pelkää, signora?\"\n\nMutta kun donna Mikaela ei lakkaa itkemästä, sanoo hän: \"Signora, minä\nolen Passafiore, sisarenpoika, ja tuon teille sanoman Falcolta. Hän ei\nenää aio hävittää teidän rautatietänne.\"\n\n\"Oletteko tullut tänne tekemään pilkkaa minusta?\" sanoo donna Mikaela.\n\nSilloin mies vastaa melkein itkien: \"Oi, hyvä Jumala, kunpa tämä\nolisikin leikkiä. Kunpa olisi Falco entisellään!\"\n\nJa hän kertoo donna Mikaelalle, kuinka Falco oli noussut Mongibellon\nhuipulle ja seppelöinyt sen. Mutta vuori ei ollut pitänyt siitä, ja nyt\nse oli kukistanut Falcon. Yksi ainoa pieni pimpsikivi Mongibellolta oli\nriittänyt tuon peljätyn kaatamiseen.\n\n\"Falcon aika on jo mennyt\", sanoo Passafiore. \"Hän kävelee syvällä\nkivilouhoksessa ja odottaa sairastavansa. Kahdeksaan päivään hän ei\nole maannut eikä syönyt. Hän ei ole vielä sairastunut, mutta haava\nhänen kädessään ei myöskään parane. Hän luulee, että hän on saanut\nmyrkkyä ruumiiseensa. 'Kohta minä olen hullu koira', sanoo hän. Ei\nminkäänlainen viini eikä minkäänlainen ruoka häntä miellytä. Ei häntä\nvähääkään huvita se, että minä ylistän hänen sankaritöitänsä. -- 'Ei\nniistä kannata puhua!' sanoo hän. 'Minä päätän elämäni kuin hullu\nkoira'.\"\n\nDonna Mikaela katsoi terävästi Passafioreen. \"Mitä tahdot minun tässä\ntekemään? Et kai tarkoittane, että minun pitäisi mennä kivilouhokseen\nFalco Falconen luo?\"\n\nPassafiore luo silmänsä maahan eikä uskalla sanoa mitään.\n\nDonna Mikaela kertoo, mitä hän oli saanut kärsiä Falcon tähden.\nFalcohan oli säikyttänyt pois hänen työmiehensä. Hän oli asettunut\nhänen rakkaimpia toiveitaan vastustamaan.\n\nÄkkiä Passafiore lankeaa polvilleen. Hän ei uskalla astua askeltakaan\nlähemmäksi donna Mikaelaa, mutta hän lankeaa polvilleen.\n\nHän rukoilee, että donna Mikaela ymmärtäisi, mikä tässä on\nkysymyksessä. Hän, signora, ei tiedä eikä hän käsitä, mikä Falco on.\nFalco on suuri mies. Aina pienestä pojasta saakka oli Passafiore\nkuullut puhuttavan hänestä. Koko ikänsä hän on toivonut pääsevänsä\nkivilouhokseen elämään hänen luonaan. Kaikki hänen serkkunsa menivät\nFalcon luo, koko suku oli siellä. Mutta kirkkoherra oli saanut\npäähänsä, että Passafiore ei saisi mennä. Hän teki hänestä räätälin,\najatelkaa vain räätälin! Kirkkoherra sanoi, ettei hän saisi mennä. Oli\nmuka kauhea synti elää samoinkuin Falco. Passafiore olikin monta vuotta\ntaistellut haluansa vastaan don Matteon tähden. Mutta viimein hän ei\nollut jaksanut ponnistella vastaan, vaan oli mennyt kivilouhokseen.\nHän on saanut olla vain yhden vuoden Falcon luona ja nyt on tämä jo\nmennyttä miestä. Tuntuu kuin aurinko olisi sammunut taivaalta. Koko\nelämä on pilalla.\n\nPassafiore katsoo donna Mikaelaan. Hän näkee, että tämä kuuntelee häntä\nja ymmärtää hänet.\n\nHän muistuttaa donna Mikaelalle, kuinka tämä oli auttanut jettatorea ja\navionrikkojaa. Minkätähden hän olisi kova ryöväriä kohtaan? Antoihan\nSan Pasqualen Kristuksenkuva hänelle kaikki, mitä hän pyysi. Hän tiesi\nvarmaan, että donna Mikaela oli rukoillut Kristuslasta suojelemaan\nrautatietä Falcoa vastaan. Ja se oli totellut häntä, se oli antanut\nMongibellon pimpsikiven murtaa Falcon voiman. Mutta eikö hän nyt\ntahtoisi olla armollinen ja auttaa heitä, jotta Falco saisi terveytensä\ntakaisin ja tulisi kunniaksi maalle, kuten ennenkin?\n\nPassafioren onnistuu liikuttaa donna Mikaelan mieltä. Äkkiä tämä\nkäsittää, miltä vanhasta ryöväristä tuntuu syvällä kivilouhoksen\npimeissä luolissa. Hän näkee Falcon kulkevan siellä ja odottavan\nmielipuolisuutta. Hän ajattelee sitä, kuinka ylpeä Falco on ollut ja\nkuinka murtunut ja nöyryytetty hän nyt on. Ei, ei, ei kukaan saa sillä\nlailla kärsiä. Se on liian kovaa, liian kovaa.\n\n\"Passafiore\", puhkeaa hän sanomaan, \"mitä toivot? Minä teen mitä ikänä\nvoin. En pelkää enää. En yhtään pelkää.\"\n\n\"Donna Mikaela, me olemme rukoilleet Falcoa menemään Kristuksenkuvan\nluo pyytämään armoa. Mutta Falco ei tahdo uskoa kuvaan. Hän ei tahdo\ntehdä mitään muuta kuin istua alallaan ja odottaa onnettomuutta. Mutta\ntänään, kun minä kiusasin häntä, että hän lähtisi rukoilemaan, sanoi\nhän: 'Tiedäthän, kuka minua istuu odottamassa siellä vanhassa talossa\njuuri kirkon vastapäätä. Mene hänen luokseen kysymään, salliiko hän\nminun kulkea ohitsensa kirkkoon! Jos hän sallii, niin minä uskon kuvaan\nja rukoilen sitä'.\"\n\n\"No?\" kysyy donna Mikaela.\n\n\"Minä olen käynyt vanhan Caterinan luona ja hän on antanut\nsuostumuksensa. 'Hän saa mennä San Pasqualen kirkkoon enkä minä ammu\nhäntä', sanoi hän.\"\n\nPassafiore on yhä polvillaan.\n\n\"Onko Falco jo käynyt kirkossa?\" kysyy donna Mikaela.\n\nPassafiore vetäytyy vähän lähemmäs. Hän vääntelee käsiään\nepätoivoisena. \"Donna Mikaela, Falco on hyvin sairas, eikä se ole vain\nsen koiran tähden, hän on ollut sairas jo ennenkin.\" Ja Passafiore\nponnistelee ankarasti, ennenkuin hän saa sen sanotuksi. Viimein hän\ntunnustaa, että vaikka Falco on hyvin suuri mies, on hänellä välistä\nollut mielipuolisuuden puuskia. Ja nyt hän ei ollut ainoastaan puhunut\nvanhasta Caterinasta, vaan sanonut näin: \"Jos Caterina sallii minun\nmennä kirkkoon ja jos donna Mikaela Alagona tulee tänne kivilouhokseen\nja ojentaa minulle kätensä ja taluttaa minut kirkkoon, silloin lähden\nkuvan luo.\" Ja siitä ei oltu saatu häntä luopumaan. Donna Mikaelan,\njoka oli paras ja pyhin naisista, pitäisi tulla hänen luokseen, muuten\nhän ei lähtisi.\n\nKun Passafiore on lopettanut puheensa, jää hänen päänsä riipuksiin. Hän\nei uskalla kohottaa silmiänsä.\n\nMutta donna Mikaela ei epäile silmänräpäystäkään, kun kerran puhe on\nkääntynyt Kristuksenkuvaan. Hän ei tunnu ajattelevan ollenkaan, että\nFalco jo on hullu. Hän ei mainitse sanallakaan, kuinka häntä peloittaa.\nHän luottaa nyt kuvaan niin, että sanoo: \"hiljaa\" kuin nöyrä,\ntottelevainen lapsi:\n\n\"Passafiore, minä seuraan sinua.\"\n\nSitten hän lähtee Passafioren perässä, kulkien kuin unissaan. Hän\nei epäile nousemasta Etnan rinnettä. Hän ei epäile kavuta jyrkkiä\nvuoriteitä kivilouhokseen. Hän saapuu aivan kalpeana, mutta silmät\nihanasti loistaen vanhan ryövärin luo tämän vuorenonkaloon ja ojentaa\nhänelle kätensä. Ja Falco nousee, yhtä aavemaisen kalpeana kuin donna\nMikaelakin ja seuraa häntä. Tuntuu siltä, kuin he eivät olisi ihmisiä,\nvaan henkiä. He liikkuvat päämääräänsä kohti aivan äänettöminä. Oma\nitse on heissä kuollut, mutta korkeampi henki heitä johtaa ja taluttaa.\n\nJo seuraavana päivänä donna Mikaelasta tuntuu kuin sadulta, että hän\non tehnyt mitään sellaista. Hän on varma siitä, ettei suinkaan hänen\noma säälinsä eikä armahtavaisuutensa eikä rakkautensa ole saanut häntä\nlähtemään yösydännä ryövärinluolaan, vaan että vieras voima häntä on\nvienyt. Hän on ollut kokonaan huumautunut.\n\nSillaikaa kun donna Mikaela on ryövärinluolassa, istuu vanha Caterina\nikkunassaan odottaen Falcoa. Hän on antanut suostumuksensa eikä häntä\npaljon ole tarvinnut pyytääkään.\n\n\"Hän saa huoletta mennä kirkkoon\", sanoo hän. \"Minä olen odottanut\nhäntä kaksikymmentä vuotta, mutta hän saa huoletta mennä kirkkoon.\"\n\nPian Falco saapuu, donna Mikaelan taluttamana, Passafiore ja Biagio\nseuraavat häntä. Falco kulkee kumarassa, näkyy, että hän on vanha ja\nheikko. Hän yksinään menee kirkkoon, muut jäävät ulkopuolelle.\n\nVanha Caterina on nähnyt hänet aivan selvästi, mutta ei ole\nliikahtanutkaan. Hän istuu äänetönnä koko ajan, kun Falco on\nkirkossa. Hänen sisarentyttärensä, joka asuu hänen luonaan, luulee,\nettä hän rukoilee, ja kiittää Jumalaa siitä, että on voinut hillitä\nkostonhimonsa.\n\nViimein Caterina pyytää häntä aukaisemaan ikkunan. \"Tahdon nähdä, onko\nhänellä vielä jäljellä käärmevarjonsa.\"\n\nMutta hän on lempeä ja ystävällinen. \"Vie pois pyssy, jos tahdot\" sanoo\nhän. Ja sisarentytär siirtää pyssyn pöydän toiselle reunalle.\n\nViimein tulee Falco kirkosta. Kuunvalo sattuu aivan hänen kasvoihinsa,\nja Caterina huomaa, että hän on toisellainen kuin se Falco, jonka hän\nmuistaa. Ei ole enää Falcon kasvoissa sitä kauheata vihan ja ylpeyden\nleimaa. Hän tulee kumaraisena ja murtuneena. Hän herättää vanhassa\nCaterinassa melkein sääliä.\n\n\"_Hän_ auttaa minua\", sanoo Falco kovalla äänellä Passafiorelle ja\nBiagiolle. \"Hän on luvannut auttaa minua.\"\n\nRyövärit aikovat lähteä, mutta Falco on niin iloinen, että hänen täytyy\nensiksi saada puhua heille onnestaan.\n\n\"Päässäni ei enää humise, en tunne kipua enkä rauhattomuutta. Hän\nauttaa minua.\"\n\nToverit tarttuvat hänen käteensä taluttaakseen hänet pois.\n\nFalco kulkee pari askelta, sitten hän taas pysähtyy. Hän oikaisee\nitsensä ja liikuttaa samalla ruumistaan, niin että käärmevarjo\nkiemurtelee ja polveilee tiellä.\n\n\"Minä tulen täysin terveeksi, täysin terveeksi\", sanoo hän.\n\nMiehet koettavat viedä häntä perässään, mutta se on jo myöhäistä.\n\nCaterinan silmät olivat sattuneet käärmevarjoon. Hän ei jaksa hillitä\nitseään enää, hän kumartuu äkkiä pöydän toiselle puolen, tempaa pyssyn\nja laukaisee. Ja Falco on surmattu. Caterina ei aikonut tehdä sitä,\nmutta kun hän näki Falcon, oli hänen mahdotonta päästää häntä menemään.\nKaksikymmentä vuotta hän oli elättänyt itsessään kostonajatusta. Se sai\nhänestä voiton.\n\n\"Caterina, Caterina!\" huutaa sisarentytär.\n\n\"Ei hän pyytänytkään minulta muuta kuin saada esteettä _mennä_\nkirkkoon\", vastaa vanhus.\n\nVanha Biagio laskee Falcon ruumiin maahan ja sanoo:\n\n\"Hänen piti tulla aivan terveeksi!\"\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nVOITTO.\n\n\n_Hämärässä muinaisuudessa_ asui Sisilian saarella suuri filosofi\nEmpedokles. Hän oli kaunein ja täydellisin ihminen, niin ihana ja\nviisas, että häntä pidettiin ihmiseksi tulleena jumalana.\n\nEmpedokles omisti palan maata Etnan rinteellä, ja muutamana iltana hän\npiti siellä pidot ystävilleen. Niissä hän puhui sellaisia sanoja, että\nvieraat huudahtivat hänelle: \"Sinä olet jumala, Empedokles, sinä olet\njumala!\"\n\nYöllä Empedokles ajatteli: \"Sinä olet nyt saavuttanut korkeimman, mitä\nmaan päällä saattaa. Nyt sinun pitää kuolla, ennenkuin vastoinkäymiset\nja heikkous sinut saavuttavat.\" Ja hän nousi Etnan huipulle ja\nheittäytyi palavaan kraateriin. \"Kun ei kukaan löydä ruumistani\",\najatteli hän, \"sanotaan, että minut on elävänä otettu jumalien luo\".\n\nMutta seuraavana aamuna hänen ystävänsä etsivät häntä kaikkialta\nhuvilasta ja ympäri koko vuoren. He saapuivat myöskin kraaterille\nja löysivät sen reunalta Empedokleen kengän. Ja he ymmärsivät, että\nEmpedokles oli heittäytynyt kraateriin, jotta hänet luettaisiin\nkuolemattomien joukkoon.\n\nMutta juuri tämän tarinan tähden Empedokleen nimeä ei ole koskaan\nunohdettu, ja moni on ihmetellen ajatellut, missä hänen huvilansa on\nsaattanut olla. Muinaistutkijat ja aarteenkaivajat ovat sitä etsineet,\nsillä tuon ihanan miehen huvila oli tietysti täynnään marmorisia\nkuvapatsaita, pronssiesineitä ja mosaiikkeja.\n\nDonna Mikaelan isä, cavaliere Palmeri, oli saanut päähänsä, että\nhänen piti ratkaista tuo huvilakysymys. Joka aamu hän nousi ponynsa\nDomenicon selkään ja ratsasti etsimään sitä. Hän oli varustettu kuin\nmuinaistutkija konsanaankin, raavinrauta vyössä, lapio kupeella ja\nsuuri reppu seljässä.\n\nJoka ilta kotia tultuaan cavaliere Palmeri kertoi donna Mikaelalle\nDomenicosta. Näinä vuosina, joina he olivat ratsastelleet ympäri\nEtnaa, oli Domenicosta kehittynyt täydellinen muinaistutkija. Hän\npoikkesi syrjään tieltä, kohta kun näki jotkut rauniot. Hän kuopi maata\nniissä paikoin, mihin ehdoitti tehtäväksi kaivauksia. Hän korskahteli\nhalveksivasti ja käänsi päänsä pois, jos hänelle näytti väärennettyä\nvanhanaikaista rahaa.\n\nDonna Mikaela kuunteli hyvin kärsivällisesti ja asiaan innostuneena.\nHän tiesi varmasti, että jos tuo huvila viimeinkin sattuisi löytymään,\nsaisi Domenico löydöstä kaiken kunnian.\n\nMutta cavaliere Palmeri ei koskaan kysellyt tyttäreltään _tämän_\nyrityksistä. Hän ei ollut koskaan vähääkään innostunut rautatiestä.\nNäytti melkein siltä, kuin hän ei tietäisikään, että hänen tyttärellään\noli sellaisia puuhia.\n\nEikähän se ollutkaan ihme: hän ei milloinkaan näyttänyt välittävän\nmistään, joka koski hänen tytärtään.\n\nKerran kun he molemmat istuivat päivällispöydässä, alkoi donna Mikaela\näkkiä puhua rautatiestä.\n\nHän oli saanut voiton, sanoi hän. Hän oli viimeinkin saanut voiton.\n\nIsän täytyi kuulla, millaisia uutisia tytär tänään oli saanut. Catanian\nja Diamanten välille ei rakennettaisikaan ainoastaan höyryraitiotietä,\nniinkuin hän ensin oli ajatellut. Ympäri koko Etnan rakennettaisiin\nrautatie.\n\nFalcon kuoleman kautta hän ei ollut ainoastaan vapautunut Falcosta\nitsestään, vaan kansakin luuli nyt, että suuri Mongibello ja kaikki\npyhimykset olivat hänen puolellaan, ja niin oli syntynyt oikea\nkansaninnostus rautatien aikaansaamiseksi. Avustuksia merkittiin\nkaikissa Etnan kaupungeissa. Yhtiö oli muodostettu. Lupa oli saatu\ntänään. Huomenna alkaisivat työt täydellä todella.\n\nDonna Mikaela oli haltioissaan. Hän ei voinut syödä. Hänen sydämensä\nuhkui onnea ja kiitollisuutta. Hän ei voinut olla puhumatta siitä\nmahtavasta innostuksesta, joka oli vallannut kansan. Hän kertoi\nkyynelsilmin San Pasqualen Kristuslapsesta.\n\nOli ihanaa nähdä, kuinka hänen silmänsä loistivat toivoa. Näytti siltä,\nettä hänellä, paitsi sitä onnea, josta hän puhui, oli kokonainen\nautuuden maailma odotettavanaan.\n\nTänä iltana hänestä tuntui, että sallimus oli ohjannut häntä hyvin ja\nonnellisesti. Hän näki, että Jumala oli vienyt Gaetanon vankeuteen,\njotta hän taas palaisi uskoon. Pienen kuvan ihmetyöt vapauttaisivat\nhänet, ja sen vuoksi hän kääntyisi ja tulisi uskovaiseksi kuten\nennenkin. Ja hän, donna Mikaela, saisi olla hänen omansa. Kuinka hyvä\nolikaan Jumala!\n\nJa tämän suuren autuuden tulvehtiessa hänen sydämessään istui hänen\nisänsä häntä vastapäätä aivan kylmänä ja välinpitämättömänä.\n\n\"Onpa se varsin kummallista\", sanoi hän vain.\n\n\"Tottakai tulet huomenna perustamisjuhlaan?\"\n\n\"Enpä tiedä, pääsenkö tutkimuksiltani.\"\n\nDonna Mikaela alkoi kiivaasti murennella leipäpalastaan. Hänen\nkärsivällisyytensä petti. Isä oli päässyt ottamasta osaa hänen\nsuruihinsa, mutta hänen iloonsa! Hänen täytyi siihen ottaa osaa!\n\nJa hetkessä katkesi se kuuliaisuuden ja pelon kahle, joka oli sitonut\nhäntä aina isän vangitsemisesta saakka.\n\n\"Kun sinä olet niin paljon kuljeskellut Etnalla\", sanoi hän hyvin\nlempeällä äänellä, \"olet kai joskus joutunut Gelaan?\"\n\nCavaliere nosti silmänsä ja tuntui muistuttelevan mielessään. \"Gelaan,\nGelaan?\"\n\n\"Gela on kylä, jossa on satakunta taloa Monte Chiaron etelärinteellä,\naivan sen juurella\", jatkoi donna Mikaela, kasvojen ilme mahdollisimman\nviattomana. \"Se on ahdattuna Simeton ja vuoritien väliin, ja muuan joen\nhaara juoksee usein pitkin Gelan katua, niin että hyvin harvoin pääsee\nkuivin jaloin kylän läpi. Kirkon katto sortui viime maanjäristyksessä,\neikä sitä ole voitu korjata, sillä Gela on perin köyhä. Etkö ole\ntosiaankaan kuullut puhuttavan Gelasta?\"\n\nCavaliere Palmeri vastasi sanomattoman totisena. \"Tutkimukset ovat\nvieneet minut ylös vuorelle. En ole tullut ajatelleeksi etsiä suuren\nfilosofin huvilaa Gelasta.\"\n\n\"Mutta Gela on mieltäkiinnittävä paikka\", sanoi donna Mikaela\nitsepäisenä. \"Sikäläisillä ei ole mitään erityisiä navettarakennuksia.\nSiat asuvat alakerrassa, ihmiset kerrosta ylempänä. Gelalaisilla onkin\nrajattoman paljon sikoja. Ne viihtyvät siellä paremmin kuin ihmiset,\nsillä ihmiset ovat melkein aina sairaita. Siellä raivoaa alituinen\nkuume, malaria ei lopu sieltä koskaan. Siellä onkin niin kosteata,\nkellarit ovat aina veden vallassa ja soista nouseva usva peittää sen\njoka yö. Gelassa ei ole ainoatakaan puotia eikä polisia, ei postia,\nlääkäriä eikä aptekia. Kuusisataa ihmistä elää siellä kokonaan\nunhoitettuina ja villiytyneinä. Ettäkö et koskaan olisi kuullut\npuhuttavan Gelasta?\" Donna Mikaela näytti vakuuttavan ihmettelevältä.\n\nCavaliere Palmeri pudisti päätään. \"Nimen kai minä olen kuullut?\"\n\nDonna Mikaela loi isäänsä tutkivan katseen. Sitten hän äkkiä kumartui\nisänsä puoleen ja veti hänen povitaskustaan pienen käyräpäisen veitsen,\nsellaisen, jota käytetään viinivesoja leikattaessa.\n\n\"Empedokles raukka\", sanoi hän ja samalla loistivat hänen kasvonsa\nveitikkamaisuutta. \"Kun luulee nousseensa jumalien luo, heittääkin Etna\nnäkyville kengän.\"\n\nCavaliere Palmeri lyyhistyi kokoon kuin kuulan satuttamana.\n\n\"Mikaela\", sanoi hän torjuen, aivan kuin se, joka ei tiedä, miten\npuolustautua.\n\nMutta donna Mikaela oli heti taas yhtä totinen ja viaton kuin äsken.\n\"Minulle on kerrottu\", sanoi hän, \"että Gela muutamia vuosia sitten\noli häviämäisillään. Siellä ovat kaikki ihmiset viininviljelijöitä,\nja kun maakirput tulivat ja hävittivät heidän viinitarhansa, olivat\nhe kuolla nälkään. Maanviljelysseura lähetti heille silloin sellaisia\namerikkalaisia taimia, joihin maakirppu ei pysty. Gelan väki istutti\nne, mutta kaikki taimet kuolivat. Mitenkäpä gelalaiset olisivat\nosanneet hoitaa amerikkalaisia viinivesoja? No niin, sitten saapui\nmuuan, joka opetti heille sen.\"\n\n\"Mikaela\", kuului melkein vaikeroiden. Donna Mikaelasta tuntui, että\nhänen isänsä näytti jo melkein voitetulta, mutta hän jatkoi aivankuin\nei olisi mitään huomannut.\n\n\"_Joku saapui_\", sanoi hän voimakkaasti painostaen, \"ja hän oli\ntilannut itselleen uusia taimia. Hän alkoi istuttaa niitä heidän\nviinitarhoihinsa. He nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän yritti\nmielettömiä. Mutta kas, hänen taimensa kasvoivat ja elivät, ne eivät\nkuolleet. Ja hän on pelastanut Gelan.\"\n\n\"Minusta tämä keskustelu ei ole huvittavaa, Mikaela\", sanoi cavaliere\nPalmeri yrittäen keskeyttää hänet.\n\n\"Se on yhtä huvittavaa kuin muinaistutkimuskin\", sanoi donna Mikaela\ntyynesti. \"Mutta sanonpa sulle jotain. Eräänä päivänä menin sinun\nkamariisi hakeakseni jonkun muinaistutkimusta käsittelevän kirjan.\nSilloin näin, että koko sinun kirjahyllysi oli täynnä kirjoituksia\nmaakirpuista, rypäleitten hoidosta, viinin valmistuksesta.\"\n\nCavaliere vääntelehti tuolillaan kuin mato, jota poljetaan. \"Ole vaiti,\nole vaiti\", sanoi hän hiljaa. Häntä hävetti enemmän kuin ollessaan\nsyytettynä varkaudesta.\n\nMutta nyt säteili donna Mikaelan silmissä taas koko tukahdutettu\nveitikkamaisuus.\n\n\"Vilkaisin välistä niihin kirjeisiin, joita lähetit\", jatkoi hän.\n\"Tahdoin nähdä, keiden oppineitten kanssa olit kirjevaihdossa. Minua\nihmetytti, että kirjeet olivat aina osoitetut maanviljelysseurojen\nesimiehille ja sihteereille.\"\n\nCavaliere Palmeri ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Donna Mikaela\nnautti enemmän kuin kuvata saattaa, nähdessään isänsä voimattomana.\n\nHän katsoi häntä suoraan silmiin. \"Luulen, ettei Domenico vielä ole\noppinut tuntemaan ainoatakaan rauniota\", sanoi hän painokkaasti. \"Gelan\nlikaiset pojannaskalit kuuluvat joka päivä leikkivän sen kanssa ja\nsyöttävän sille vesikrasseja. Domenico taitaa olla oikein Gelan jumala,\npuhumattakaan hänen -- --\"\n\nCavaliere Palmerin päähän näytti pälkähtävän uusi ajatus.\n\n\"Entäs se sinun rautatiesi\", virkkoi hän, \"mitä sanoitkaan rautatiestä?\nEhkäpä sentään pääsisin huomenna.\"\n\nDonna Mikaela ei kuullut häntä. Hän otti esille kukkaronsa.\n\n\"Tässä on muuan väärennetty vanha raha\", sanoi hän, \"nikkelinen\n'Demarata'. Ostin sen saadakseni näyttää Domenicolle. Kyllä se nyt\nkorskuu.\"\n\n\"Kuulehan nyt. tyttö!\"\n\nDonna Mikaela ei vastannut sellaisiin parannusyrityksiin. Valta oli nyt\nhänen kädessään. Nyt ei riittänyt se, että häntä koetettiin lepytellä.\n\n\"Kerran avasin sinun reppusi, katsellakseni muinaislöytöjä. Siellä ei\nollut muuta kuin kuivettunut viinin vesa.\"\n\nDonna Mikaela oli pelkkää säteilevää veitikkamaisuutta.\n\n\"Tyttö, tyttö!\"\n\n\"Miksihän sellaista sanottaisiin. Ei kai se ainakaan muinaistutkimusta\nliene. Ehkä se on hyväntekeväisyyttä, ehkä se on katumusharjoit-- --.\"\n\nNyt cavaliere Palmeri löi nyrkin pöytään, niin että lasit ja lautaset\nhypähtivät. Tämä oli Ihan kiusallista. Jäykkä ja kunnianarvoisa vanha\nherra ei saattanut sietää sellaista pilantekoa. \"Niin totta kuin olet\ntyttäreni, vaikenet nyt.\"\n\n\"Tyttäresi\", sanoi donna Mikaela, ja veitikkamaisuus oli\nsilmänräpäyksessä poispyyhkäisty, \"olenko sitten tyttäresi? Gelan\nlapset saavat hyväillä ainakin Domenicoa, mutta minä -- -- --\"\n\n\"Mitä tahdot, Mikaela, mitä pyydät?\"\n\nMolemmat katsoivat toisiinsa, ja yhtaikaa kiertyivät kyyneleet heidän\nsilmiinsä.\n\n\"Minulla ei ole ketään muuta paitsi sinä\", kuiskasi donna Mikaela.\n\nCavaliere Palmerin täytyi avata hänelle sylinsä. Donna Mikaela nousi\nhitaasti, hän ei uskonut silmiään.\n\n\"Kyllä tiedän, minkälaista tästä tulee\", sanoi cavaliere nuristen, \"en\nsaa minuuttiakaan olla itsekseni\".\n\n\"Huvilaako etsimässä?\"\n\n\"Tule nyt suutelemaan minua, Mikaela! Cataniasta lähdettyämme olet\ntänään ensimäisen kerran ollut hurmaava.\"\n\nKun donna Mikaela syleili isäänsä, pääsi häneltä niin käheä, hurja\nhuudahdus, että isä melkein säikähti.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\n\n    \"Ja hän on saapa paljon puoltajia.\"\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nKEIDAS JA ERÄMAA.\n\n\n_Keväällä_ 1894 ruvettiin rakentamaan Etnanrataa, syksyllä 1895\nse valmistui. Se lähti merenrannasta, kiersi vuoren laajassa\npuoliympyrässä ja palasi taas merenrantaan.\n\nJunat tulevat ja lähtevät joka päivä, ja Mongibello on kukistettu\nja sallii sen tapahtua. Ihmettelevät muukalaiset matkustavat poikki\nmustien, kiemurtelevien laavavirtojen, halki vaikeitten mantelimetsien\nja läpi synkkien, vanhojen sarasenikaupunkien.\n\n\"Katsokaa, katsokaa, tällainenkin maa on olemassa!\" sanovat he.\n\nVaunuissa istujista aina joku kertoo siitä ajasta, jolloin\nKristuksenkuva oli Diamantessa.\n\nSe oli aika se, oli totisesti! Joka päivä kuva teki uusia ihmeitä.\nEi niitä kaikkia osaa kertoa, mutta hän sai kaiken Diamantessa niin\niloiseksi, kuin olisivat päivän hetket olleet karkeloivia neitosia.\nLuultiin, että aika oli pannut tiimalasin täyteen kimmeltävää\nkultasantaa.\n\nJos joku olisi kysynyt, kuka siihen aikaan Diamantea hallitsi, olisi\nvastattu: Kristuksenkuva. Kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan.\nEi kukaan ottanut emäntää, ei ostanut arpoja, ei rakentanut taloa\nkysymättä häneltä neuvoa.\n\nMoni puukonpisto jäi antamatta kuvan tähden, moni vanha riita\nsovittiin, moni katkera sana sai pysähtyä huulten taakse.\n\nJokaisen täytyi tulla hyväksi, sillä huomattiin, että kuva suosi\nniitä, jotka olivat rauhallisia ja avuliaita. Niille hän antoi ilon ja\nrikkauden hyviä lahjoja.\n\nJos nyt maailma olisi ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt, niin\nDiamantesta olisi pian tullut rikas ja mahtava kaupunki. Mutta\nsensijaan hävitti se osa maailmaa, joka ei uskonut Kristuksenkuvaan,\nkaiken hänen työnsä. Ei auttanut, vaikka hän siroitteli ympärilleen\nkuinka paljon onnea tahansa.\n\nVerot aina kasvoivat ja veivät kaiken rikkauden. Ja sitten tuli Afrikan\nsota. Kuinkapa kukaan saattoi iloita, kun pojat, rahat ja muulit piti\nlähettää Afrikaan? Eikä sotaa käyty onnellisesti, tappio seurasi\ntoistaan. Kuinka kukaan saattoi olla onnellinen, kun isänmaan kunnia\noli menossa?\n\nVarsinkin rautatien valmistuttua huomattiin, että Diamante oli kuin\nkeidas suuressa erämaassa. Keidas on alttiina erämaan lentohiekalle ja\nryöväreille ja pedoille. Niinpä Diamantekin. Keitaan täytyisi levitä\nyli koko erämaan, ennenkuin se olisi turvassa. Diamante alkoi ajatella,\nettei se saattanut olla onnellinen, ennenkuin koko maailma rukoili sen\nKristuksenkuvaa.\n\nVaan kävikin niin, että kaikki, mitä Diamante toivoi ja halusi, jäi\nsiltä saamatta.\n\nNiinpä toivoi donna Mikaela ja koko Diamante Gaetanoa takaisin. Kun\nrautatie oli valmistunut, matkusti donna Mikaela Roomaan anomaan\nGaetanon vapauttamista, mutta turhaan. Kuningas ja kuningatar olisivat\nkyllä tahtoneet auttaa häntä, mutta eivät voineet. Tiedättehän,\nkuka silloin oli ministerinä. Hän hallitsi Italiaa rautakouralla.\nLuuletteko, että hän olisi sallinut kuninkaan vapauttaa jonkun\nkapinallisen sisilialaisen?\n\nToivottiin myöskin hartaasti, että Diamanten Kristuslapselle\nosoitettaisiin sitä kunnioitusta, joka sille kuului, ja donna Mikaela\npyrki sen vuoksi Vatikanin vanhan miehen puheille. \"Pyhä isä\", sanoi\nhän, \"saanhan kertoa teille, mitä on tapahtunut Diamantessa Etnan\nrinteellä?\" Ja kun hän oli kertonut kaikista kuvan ihmetöistä, rukoili\nhän, että paavi määräisi San Pasqualen vanhan kirkon puhdistettavaksi\nja vihittäväksi ja järjestäisi erikoisen pappiskunnan Kristuslapsen\npalvelusta varten. Mutta donna Mikaela sai kiellon Vatikanista kuten\nQuirinalistakin.\n\n\"Rakas ruhtinatar Mikaela\", sanoi paavi, \"niitä tapauksia, joista\npuhutte, ei kirkko uskalla laskea ihmeitten joukkoon. Mutta älkää\nsenvuoksi suinkaan joutuko epätoivoon. Jos Kristuslapsi tahtoo, että\nsitä palveltaisiin teidän kaupungissanne, saamme vielä uuden merkin. Se\nnäyttää Meille tahtonsa niin selvästi, ettei Meidän tarvitse epäillä.\nJa antakaa anteeksi, tyttäreni, vanhalle miehelle, että hänen täytyy\nolla varovainen!\"\n\nKolmattakin seikkaa oli Diamantessa toivottu. Oli odotettu, että\nviimeinkin saataisiin jotain tietoja Gaetanosta. Donna Mikaela matkusti\naina Comoon saakka, jossa Gaetanoa pidettiin vankina. Hänellä oli\nmukanaan suosituskirjeitä Rooman kaikkein ylhäisimmiltä, ja hän uskoi\nvarmasti saavansa puhua Gaetanon kanssa. Mutta vankilanjohtaja lähetti\nhänet vankilanlääkärin luo.\n\nTämä kielsi häntä tapaamasta Gaetanoa. \"Tahdotte nähdä sitä vankia.\nEtte saa. Sanotte, että hän rakastaa teitä ja luulee teidän kuolleen.\nAntakaa hänen luulla! Hän on jo taipunut odottamaan kuolemaa. Hän ei\nenää kärsi kaipauksesta. Tahdotteko, että hän saa tietää teidän elävän\nja rupeaa taas ikävöimään? Tahdotteko sitten surmata hänet? Sanon\nteille yhden seikan. Jos hän alkaa ikävöidä takaisin elämään, kuolee\nhän kolmessa kuukaudessa.\"\n\nHän puhui niin. Ja donna Mikaela ymmärsi, että hänen täytyi jättää\nGaetano näkemättä. Mutta mikä pettymys, mikä pettymys se olikaan!\n\nKotia tultuaan hänestä tuntui samalta kuin siitä, joka on uneksinut\nniin elävästi, ettei herättyäänkään voi päästä eroon unelmistaan. Hän\nei saattanut käsittää, että kaikki hänen toiveensa olivat häpeään\njoutuneet. Hän hämmästyi itsekin huomatessaan kerran toisensa perästä\najattelevansa näin: \"Kun olen pelastanut Gaetanon.\" Mutta eihän hänellä\nnyt enää ollut pienintäkään toivoa Gaetanon pelastumisesta.\n\nHän ajatteli milloin yhtä milloin toista yritystä, mihin ryhtyisi.\nRupeaisiko hän ojittamaan tasankoa, vaiko louhimaan Etnasta marmoria?\nHän epäili ja mietti. Ei mikään hänen mieltään tarpeeksi kiinnittänyt.\n\nSama haluttomuus, joka oli tarttunut donna Mikaelaan, levisi yli koko\nkaupungin. Huomattiin, että kaikki, mikä oli sellaisten ihmisten\nvarassa, jotka eivät uskoneet Kristuksenkuvaan, meni myttyyn ja\nepäonnistui. Etnanrataakin hoidettiin huonosti. Jyrkissä nousuissa\ntapahtui alituiseen onnettomuuksia. Ja piletit olivat liian kalliita.\nKansa rupesi taas turvautumaan postivaunuun ja kuormarattaisiin.\n\nDonna Mikaela ja muutkin alkoivat ajatella, että Kristuksenkuva pitäisi\nviedä ulos maailmaan. He lähtisivät näyttämään ihmisille, kuinka hän\nlahjoittaa terveyttä ja varallisuutta ja iloa kaikille, jotka tahtoivat\nolla rauhallisia ja ahkeria ja auttaa lähimäisiään. Kun ihmiset näin\nsaisivat oikein nähdä sen, kyllä he varmaan kääntyisivät.\n\n\"Tuon kuvan pitäisi seista Kapitoliumilla maailmaa hallitsemassa\",\nsanoi Diamanten väki.\n\n\"Kaikki, jotka meitä nyt hallitsevat, ovat kunnottomia\", sanoi kansa.\n\"Hallitkoon meitä ennemmin pyhä Kristuslapsi.\"\n\n\"Kristuslapsi on mahtava ja armelias. Jos hän hallitsisi, tulisi\nköyhistä rikkaita ja rikkaillakin olisi tarpeeksi. Hän tietää kyllä,\nketkä oikeutta harrastavat. Jos hän pääsisi valtaan, saisivat ne, joita\nnyt hallitaan, istua tuomarinistuimella. Hän kulkisi silloin kautta\nmaailman kuin kirkasteräinen aura, ja se mikä nyt hedelmätönnä makaa\nsyvällä, kantaisi silloin sadon.\"\n\nMutta ennenkuin nämä kauan haudatut suunnitelmat ennätettiin panna\ntäytäntöön, saapui maaliskuun ensimäisinä päivinä 1896 sanoma Aduan\ntaistelusta. Italialaiset oli lyöty, ja monta tuhatta heistä oli\nkaatunut tai vangittu.\n\nMuutaman päivän perästä tapahtui Roomassa ministerivaihdos. Ja se mies,\njoka nyt nousi valtaan, pelkäsi sisilialaisten vihaa ja epätoivoa.\nHyvittääkseen heitä, hän vapautti muutamia noista vangituista\nsosialisteista. Ne viisi, joita luultiin kansan eniten kaipaavan,\npääsivät vankilasta. Ne olivat Da Felice, Bosco, Verro, Barbato ja\nAlagona.\n\nOi, donna Mikaela koetti olla iloinen, kun hän sai tietää tämän. Hän\nkoetti olla itkemättä.\n\nHän oli luullut, että Gaetano istui vankeudessa, jotta Kristuksenkuva\nsaisi murtaa hänen vankilansa muurit. Jumalan armo hänet oli sinne\nvienyt, jotta hänen olisi pakko taivuttaa päänsä Kristuksenkuvan edessä\nja sanoa: \"Minun Herrani ja minun Jumalani.\"\n\nMutta nyt ei ollutkaan kuva häntä vapauttanut. Hän palaisi samallaisena\npakanana, kuin ennenkin oli. Sama ammoittava kuilu jäisi aina vain\nheidän välilleen.\n\nHän koetti iloita. Riittihän se, että Gaetano oli vapaa. Mitä sen\nrinnalla donna Mikaela itse ja hänen onnensa merkitsi!\n\nMutta niin kävi kaiken, jota Diamante oli toivonut ja halannut.\n\nSuuri erämaa oli hyvin julma keidas-raukkaa kohtaan.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nPALERMOON.\n\n\n_Viimeinkin, viimeinkin,_ kello on yksi yöllä. Ne, jotka pelkäävät,\nettä uni pettää heidät, nousevat vuoteeltaan, pukeutuvat ja lähtevät\nkadulle.\n\nJa ne, jotka ovat torkkuilleet tähän saakka kahvilain pöytien ääressä,\nhyökkäävät pystyyn kuullessaan askelten kaikua katukivitykseltä. He\npudistavat ruumiistaan uneliaisuuden ja kiiruhtavat ulos. He liittyvät\nnopeasti kasvavaan ihmisvirtaan, ja hidas aika alkaa kulkea hieman\nnopeampaan.\n\nPuolitutut henkilöt puristavat toistensa kättä sydämellisen lämpimästi.\nNäkyy, että kaikkien mielessä vallitsee sama riemu. Ja kävelyllä on\nmitä omituisinta väkeä: vanhoja yliopiston professoreita ja ylhäisiä\naatelismiehiä ja hienoja naisia, jotka muulloin eivät jalkaansa kadulle\nlaske. Kaikki he iloitsevat samalla lailla.\n\n\"Herra Jumala sentään, että hän tulee, että Palermo nyt saa hänet\ntakaisin!\" sanovat he.\n\nPalermolaiset ylioppilaat, jotka eivät koko yönä ole poistuneet\npäämajaltaan Quattre Cantilta, ovat hankkineet itselleen tulisoihtuja\nja kirjavia lyhtyjä. Niitä ei pitänyt sytyttää ennenkuin neljän\najoissa, jolloin odotettu saapuisi, mutta noin kahden maissa alkoi yksi\nja toinen koetella, paloiko hänen tulisoihtunsa hyvin. Silloin kaikki\nsytyttävät omansa ja tervehtivät valoa vivahuudoilla. Ei saata seista\npimeässä, kun sellainen ilo liekehtii sydämessä.\n\nHotelleissa herätetään matkustajat ja heitä kehoitetaan nousemaan\nvuoteeltaan. \"Tänä yönä on Palermossa juhla, oo signori!\"\n\nMatkustajat kysyvät, ketä juhlitaan. \"Erästä sosialisteista, jonka\nhallitus on päästänyt vankeudesta. Hän saapuu tänä aamuna höyrylaivalla\nNeapelista.\" -- \"Mikä hän on miehiään\"? -- \"Hänen nimensä on Alagona,\nja kansa rakastaa häntä.\"\n\nKaikkialla on puuhaa pitkin yötä tuon odotetun tähden. Muuan\nvuohipaimen Monte Pellegrinolta laittelee juuri pieniä bellisvihkoja\nsitoakseen ne vuohiensa kaulanauhoihin. Ja kun hänellä on vuohia sata\nja jokaisen kaulassa on nauha, niin... Mutta hänen täytyy ennättää.\nHänen vuohensa eivät voi huomisaamuna marssia Palermoon, elleivät ne\nole päivän kunniaksi koristettuja.\n\nOmpelijattarien on täytynyt olla työssä puoliyöhön saakka, jotta\nsaisivat valmiiksi kaikki ne uudet leningit, mitä seuraavana aamuna\ntarvittiin. Ja kun joku sellainen pikku ompelijatar on lopettanut\ntyönsä toista varten, täytyy hänen ajatella itseäänkin. Hän pistää pari\nsulkaa hattuunsa ja kohentaa rosetin kyynärän korkuiseksi. Tänään hänen\ntäytyy olla kaunis.\n\nKokonaiset talorivit ovat juhlavalaistuksessa. Siellä ja täällä\nsuhahtaa raketti ilmaan. Leikkipommit räjähtelevät ja paukahtelevat\njoka kadunkulmassa.\n\nKukkaismyymälät pitkän Via Vittorio Emanuelen varrella tyhjentyvät\nkerran toisensa perästä. Aina vain enemmän ja enemmän tarvitaan\nvalkeita oranssinkukkia! Koko Palermo on täynnään oranssin suloista\ntuoksua.\n\nPiazza Bolognan pronssikeisari, ruma Kaarle viidesparka, joka on\näkäinen ja laiha ja kurja kuin San Giovanni erämaassa, on jollain\ntutkimattomalla tavalla saanut käteensä kukkavihkon. Kun ylioppilaat,\njotka seisovat Quattro Cantilla, aivan lähellä, kuulevat siitä,\nmarssivat he järjestetyssä kulkueessa keisarin luo, valaisevat häntä\nsoihduillaan ja kohottavat vanhalle itsevaltiaalle vivahuudon. Ja muuan\nheistä ottaa käteensä hänen kukkavihkonsa antaakseen sen suurelle\nsosialistille.\n\nSitten ylioppilaat lähtevät satamaan.\n\nPaljon ennenkuin he ovat sinne päässeet, sammuvat heidän soihtunsa,\nmutta siitä he eivät välitä. He tulevat kaulatuksin ja laulavat täyttä\nsuuta ja välistä keskeyttävät laulun huutaen: \"Alas Crispi! Eläköön\nBosco!\" Sitten laulu taas pääsee vauhtiinsa, mutta keskeytyy uudelleen,\nsillä ne, jotka eivät osaa laulaa, syleilevät ja suutelevat laulajia.\n\nJärjestöjä ja ammattikuntia marssii niistä kaupunginosista, joissa\nsamaa käsityötä on harjoitettu enemmän kuin tuhannen vuotta. Tuolla\ntulevat muurarit soittokuntineen ja lippuineen, tuolla tulevat\nmosaiikkityöntekijät, tuolla tulevat kalastajat.\n\nKun yhdistykset tulevat vastakkain, tervehtivät ne toisiaan lipuilla.\nVälistä ne pysähtyvät pitämään puheita. Silloin puhutaan niistä\nviidestä vapautetusta, viidestä marttyyrista, jotka hallitus nyt\nviimeinkin on jälleen lahjoittanut Sisilialle. Ja koko kansanjoukko\nhuutaa:\n\n\"Eläköön Bosco! Eläköön Da Felice! Eläköön Verro! Eläköön Barbato!\nEläköön Alagona!\"\n\nMutta jos joku, joka on kyllästynyt katujen pauhuun, menee Palermon\nsatamaan, pysähtyy hän ja huudahtaa: \"Mikä ihmeen paikka tämä on?\nMadonna santissima, mihin olen joutunut?\"\n\nSillä hän on odottanut, että satama olisi vielä autio ja pimeä.\n\nMutta monenlaiset seurat ja yhdistykset ovat ottaneet haltuunsa\nkaikki Palermon sataman veneet ja purret. Nämä kulkevat satamassa\nedestakaisin, tiheässä riippuu niissä venetsialaisia lyhtyjä, ja joka\nsilmänräpäys suhahtaa niistä ilmaan suuria rakettikimppuja.\n\nKarkeille tuhdoille on levitetty komeita mattoja ja verkakankaita, ja\nniillä istuu naisia, kauniita Palermon naisia, puettuina helakkaan\nsilkkiin ja läikkyvään samettiin.\n\nNuo pienet alukset lipuvat vedessä, milloin taajoin joukoin, milloin\neroten toisistaan. Suurista laivoista kohoavat mastot ja raakapuut\ntäynnään pikku lippuja ja lyhtyjä, ja pienet sataman höyrylaivat\nkulkevat edestakaisin, savupiiput kukilla koristettuina.\n\nKaiken tämän alla vesi läikkyy ja kuvastaa ja heijastaa, niin että\njokaisen lyhdyn valosta kasvaa kokonainen valovirta, ja airoista\ntippuvat vesihelmet muuttuvat pisartelevaksi kullaksi.\n\nMutta sataman ympärillä seisoo satatuhatta, sataviisikymmentä tuhatta\nihmistä, ilosta mieletönnä. He suutelevat toisiaan, he kohottavat\nilohuutoja, ja he ovat niin riemuissaan, niin riemuissaan. Heidän\nilollaan ei ole ääriä. Monen heistä täytyy aivan itkeä.\n\nTulenvälkkeessä on iloa! Hyvä on, että voidaan sytyttää tulia. Tuolla\nleimahtaa äkkiä suuri liekki Monte Pellegrinon vuorelta, aivan\nsataman yläpuolelta. Sitten nousee mahtavia liekkejä kaikkialta\nsiitä monihuippuisesta vuorimuurista, joka ympäröi kaupunkia. Monte\nFalconella liekehtii, San Martinolla, Tuhanten vuorella, jonne\nGaribaldi marssi.\n\nMutta kaukana merellä kulkee suuri höyrylaiva, Neapelista tullen, ja\nlaivalla on Alagona, sosialisti.\n\nHän ei saata nukkua yöllä. Hän on noussut hytistään ja astelee kannella\nedestakaisin. Ja sitten tulee kapteni hytistään pitämään hänelle\nseuraa. Mutta hän ei voi puhua kaptenin kanssa. Hän ajattelee, että hän\npian on Sisiliassa. Oi, Palermo, Palermo!\n\nHän on istunut vankeudessa enemmän kuin kaksi vuotta. Ne ovat olleet\nkaksi tuskan ja kaipauksen vuotta. Ja onko niistä ollut mitään hyötyä?\nJuuri sitä hän tahtoisi tietää. Onko tuottanut mitään hyötyä se,\nettä hän on ollut aatteelleen uskollinen ja mennyt vankeuteen? Onko\nSisilia ajatellut häntä? Ovatko hänen kärsimyksensä saaneet aatteelle\nainoatakaan kannattajaa?\n\nHän on kysynyt kaptenilta, mutta tämä ei tiedä mitään sellaisesta. Hän\npuhuttelee Alagonaa kuten tavallista matkustajaa. Kapteni ei tiedä\nmitään siitä, minkä puolesta hän taistelee.\n\nMutta nyt hän astuu kaptenin luo, tarttuu häntä ranteeseen, vie hänet\nreilingin ääreen ja kysyy, näkeekö hän mitään tuolta kaukaa etelästä.\nKapteeni katsoo pitkin merta hyvillä silmillään ja näkee vain yön,\nvain mustan yön merellä. Hän ei näe lainkaan, että tulenhohde kajastaa\ntaivaanrannalla.\n\nGaetano kulkee yli kannen ja kysyy matrooseilta, eivätkö he näe\nkultaista kajastusta tuolla edessä päin taivaanrannalla.\n\n\"Se on Palermo\", sanovat merimiehet. \"Sen kohdalla kajastaa aina yöllä\ntuollainen valo.\"\n\nEihän se mitenkään voi koskea häntä. Hän vakuuttaa itselleen, ettei\nhäntä varten ole voitu mitään tehdä. Eihän hän saata vaatia, että\nkaikki ihmiset olisivat kerrallaan muuttuneet sosialisteiksi.\n\nMutta hetken kuluttua hän ajattelee: \"Jotain erikoista lienee sentään\nkysymyksessä, kaikki matroosit keräytyvät nokkaan.\"\n\n\"Palermo palaa\", sanovat merimiehet.\n\nNiin, sitähän se saattoi ollakin. Kun hän oli niin kauheasti kärsinyt,\noli hän odottanut, että jotain olisi tehty häntä varten.\n\nMutta sitten merimiehet huomaavat vuorilla loimuavat tulet.\n\nEi se voi olla tulipaloa. Nyt täytyy olla jonkun pyhimyksen juhla. He\nkyselevät toisiltaan, mikä päivä nyt olisi.\n\nHän koettaa myöskin uskoa, että siellä on jotain sellaista. Hän kysyy\nkaptenilta, onko nyt joku juhlapäivä. Heillähän on niitä niin monta.\n\nHe tulevat yhä lähemmäksi. Suuren kaupungin kumea juhlapauhu kuuluu\nheidän korviinsa.\n\n\"Koko Palermo laulaa ja soittaa tänä yönä\", sanoo joku.\n\n\"Ehkä Afrikasta on saatu voitonsanoma\", sanoo toinen.\n\nEi kukaan tule ajatelleeksikaan sellaista, että se olisi hänen\ntähtensä. Hän siirtyy laivan perään, ettei näkisi mitään. Hän ei tahdo\ntehdä pilaa omasta itsestään toivomalla mitään. Kuinkapa koko Palermo\nloistaisi juhlavalaistuksessa köyhän sosialistin vuoksi!\n\nSilloin joku merimies tulee hakemaan häntä. \"Älkää seisoko siellä!\nTulkaa katsomaan Palermoa! Jonkun kuninkaan täytyy tulla sinne tänään.\nTulkaa katsomaan Palermoa!\"\n\nHän alkaa miettiä. Ei, ei hän luule, että mikään kuningas vierailisi\nSisiliassa juuri nyt. Mutta eihän hän tohdi uskoa, kun ei kukaan\nmuukaan -- -- --\n\nÄkkiä päästävät kaikki höyrylaivalla olevat kovan huudon. Se kuuluu\nmelkein hätähuudolta. Suuri huvipursi on laskenut aivan heitä kohti ja\nliukuu nyt laivan sivuitse.\n\nKoko pursi peittyy kukkiin ja säteilee valoa. Laidan ulkopuolella\nviiltävät punaiset ja valkeat silkkiverhot. Kaikki ihmiset siellä\novat punaisissa ja valkeissa. Gaetano seisoo höyrylaivan kannella ja\ntähystää, mitä tämä kaunis sanansaattaja tullessaan tuo. Silloin purje\nkääntyy toiselle laidalle ja sen valkealta pinnalta häntä vastaan\nhohtaa: \"Eläköön Alagona!\"\n\nSiinä on hänen nimensä. Ei minkään pyhimyksen, ei kuninkaan eikä\nvoittoisan kenraalin! Ketään muuta höyrylaivalla olijoista eivät\ntarkoita nämä kunnianosoitukset. Hänen nimensä, hänen nimensä!\n\nHuvipurresta lasketaan ilmaan muutamia raketteja. Kokonainen\ntähtitaivas sataa alas. Sitten se purjehtii pois.\n\nHän saapuu satamaan. Ja riemu pauhaa ja hurmaus ja eläköönhuudot ja\nkunnianosoitukset. Ihmiset sanovat: \"Emme käsitä, kuinka hän saattaa\nkestää tämän.\"\n\nMutta heti kun hän on joutunut keskelle kunnianosoituksia, tuntee hän,\nettei hän lainkaan niitä ansaitse. Hän tahtoisi heittäytyä polvilleen\nnäitten sadanviidenkymmenen tuhannen ihmisen eteen, jotka häntä\njumaloivat, ja rukoilla heiltä anteeksi, ettei ole mihinkään kyennyt\neikä mitään tehnyt heidän hyväkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan kuin omituisesta sattumasta donna Mikaela on tänä yönä\nPalermossa. Hän on siellä järjestämässä jotain niistä uusista\nyrityksistä, joita hänen täytyy panna alulle voidakseen pysyä hengissä\nja täysijärkisenä. Kaiketi hän on siellä ojitusten tai marmorikaivoksen\ntähden.\n\nHän on satamassa, hän samoin kuin kaikki muutkin. Hän herättää huomiota\ntunkeutuessaan alas rantaan: pitkä, tumma nainen, joka jo ulkonäöstä\npäättäen on jotakin, kalpeat, voimakaspiirteiset kasvot ja rukoilevat,\nkaihoisat, tuskaa täydet silmät.\n\nSillä välin kun kunnianosoituksia satamassa kestää, riehuu donna\nMikaelassa kumma taistelu. \"Jos Gaetano nyt tietäisi, että minä olen\ntäällä\", ajattelee hän, \"voisinko, voisinko...\n\n\"Jos hän saisi nähdä minut kaikkien näitten ihmisten joukossa,\nvoisinko...\"\n\nSiellä vallitsee ihana riemu, sellainen, jonka vertaista hän ei koskaan\nollut nähnyt. Ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat kuin veljet. Eikä\ntämä kaikki tapahdu vain sentähden, että muuan sosialisti tulee kotia,\nvaan senvuoksi, että he kaikki luulevat maailman nyt kohta tulevan\nonnelliseksi. \"Jos hän näkisi minut nyt, kun tämä riemu pauhaa hänen\nympärillään\", ajattelee hän. \"Voisinko, voisinko...\"\n\nHän näkee, kuinka Gaetanon vaunut koettavat tunkeutua väkijoukon läpi.\nKulku käy askel askeleelta. Pitkät ajat ne seisovat paikoillaan. Kuluu\nvarmasti monta tuntia, ennenkuin ne pääsevät satamasta.\n\n\"Jos hänen silmänsä sattuisivat minuun nyt, kun hän näkee kaikkien\ntunkeutuvan ympärillään, voisinko olla heittäytymättä hänen syliinsä?\nVoisinko?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta kun donna Mikaela pääsee pois tungoksesta, ottaa hän vaunut\nja ajaa ulos Palermosta yli Conca d'oronkentän Monrealen vanhojen\nnormannikuninkaitten suureen tuomiokirkkoon.\n\nHän astuu sinne sisälle ja katsoo nyt silmästä silmään kauneinta\nKristuksenkuvaa, mitä inhimillinen taide on luonut. Ylinnä kuorissa hän\nistuu, tuo siunaava Kristus, kimaltelevissa mosaiikkikoristuksissaan.\nHän on mahtava ja salaperäinen ja majesteetillinen. Lukemattomat ovat\nne, jotka pyhiin vaeltavat Monrealeen saavuttaakseen rauhan katsomalla\nhänen kasvoihinsa. Lukemattomat ovat ne, jotka kaukaisista maista\nikävöivät hänen luokseen.\n\nMaa huojuu sen alla, joka ensimäistä kertaa näkee hänet. Hänen silmänsä\npakoittavat muukalaisen polvet notkistumaan. Tietämättään kuiskaa\nkatsoja: \"Sinä, Jumala, olet Jumala.\"\n\nYmpäri temppelin seiniä säteilevät ihanissa mosaiikkitauluissa maailman\ntapahtumat. Ne johtavat ainoastaan häneen. Niitten tehtävänä on vain\nsanoa: Koko menneisyys on hänen. Koko nykyisyys kuuluu hänelle. Ja\nsamoin koko tulevaisuus.\n\nElämän ja kuoleman salaisuudet kätkeytyvät tuohon päähän.\n\nSiinä asuu se henki, joka ohjaa maailman kohtalot.\n\nSiitä säteilee se rakkaus, joka vapahtaa maailman.\n\nJa donna Mikaela huutaa hänen puoleensa: \"Sinä Jumalan poika, älä\neroita minua sinusta! Älä anna kellekään ihmiselle voimaa eroittaa\nminua sinusta!\"\n\n\n\n\nKolmas luku\n\nKOTIINTULO\n\n\n_Aivan ihmeellinen_ seikka on kotiintulo. Matkalla ollessa ei saata\nkuvitellakaan, että se olisi niin ihmeellistä.\n\nMessinaan saavuttaessa tulee ensin melkein kärsimättömäksi. \"Eikö tämä\nolekaan mitään muuta?\" sanoo itsekseen. \"Tämähän on samallainen maa\nkuin muutkin.\"\n\nJa kun kulkee läpi kaupungin, on yhä kärsimätönnä. Jotain olisi pitänyt\ntapahtua, jotain sattua tällä välin. Kunpa ei olisi tarvinnut tavata\nsamaa hätää, samoja rääsyjä, samaa kurjuutta kuin lähtiessä.\n\nTosin huomaa, että kevät on tullut. Fiikunapuissa on taas lehdet,\nviinivesat levittelevät rönsyjään, jotka kasvavat kyynäränpituisiksi\nparissa tunnissa, ja monenmoiset herneet ja pavut ovat levällään\nsataman vihannespöydillä.\n\nJos heittää silmäyksen kukkuloille kaupungin yläpuolella, näkee, että\nharmaat kaktuskasvit, jotka kiipeilevät vuorenjyrkänteillä, ovat\ntulipunaisten kukkien peitossa. Niitä on puhjennut kaikkialle kuin\npieniä, loistavia liekkejä. Näyttää siltä kuin kaktukset olisivat\nolleet täynnä tulta, joka nyt on leimahtanut esiin.\n\nMutta kuinka kaktus kukkineekin, on se sittenkin yhtä harmaa ja\ntomuinen ja hämähäkinkinojen vallassa. Kotiintulija sanoo itselleen,\nettä kaktus on Sisilian kaltainen. Kuinka monta kevättä se joutuneekin\nkukkimaan, sittenkin se aina on harmaa köyhyyden maa.\n\nOn mahdotonta käsittää, että kaikki on pysynyt ennallaan ja\nsamallaisena. Mikseivät Scylla ja Charybdis ole ruvenneet pauhaamaan,\nkuten muinaisina päivinä? Miksei Girgentitemppelin kivijättiläinen ole\nnoussut pystyyn jäykkine jäsenineen? Miksei Selinuntin temppeli ole\nkohonnut raunioistaan? Miksei koko Sisilia ole herännyt?\n\nKun kulkee Messinasta edelleen pitkin rantaa etelään, tuntee\nyhä kärsimättömyyttä. Näkee, että talonpojat aina vain kulkevat\nkynnöstyössä puuauroineen ja että heidän hevosensa ovat yhtä laihoja ja\nkurjia ja pilalle-ajetuita.\n\nNiin, kaikki on ennallaan. Auringonpaiste laskeutuu maahan kuin\nvärisade, pelargoniat kukkivat tienvarsilla, meri läikkyy pehmeän\nsinervänä ja hyväilee rantaa.\n\nJylhiä, mahtavahuippuisia vuoria kohoaa pitkin matkaa. Etnan luminen\nlaki häämöittää kaukaa.\n\nÄkkiä huomaakin, että jotain ihmeellistä on tapahtumassa.\nKärsimättömyys katoaa. Sensijaan iloitsee tulija kukkivasta maasta\nja vuorista ja merestä. Ihana maa vaatii meidät takaisin kuin jonkun\nharhaan joutuneen osansa. Ei ennätä ajatella muuta kuin turpeita ja\nkiviä.\n\nViimeinkin saapuu lähelle varsinaista kotia, lapsuudenkotia. Mitä\njumalattomia ajatuksia onkaan mielessä liikkunut poissa ollessa! Tuota\nkoti-parkaa ei muka koskaan enää tahtonut nähdä, senvuoksi että siellä\noli saanut kärsiä liian paljon. Mutta nyt saa matkan päästä nähdä\ntuon vanhan vuoristokaupungin, ja se on paikoillaan viattomana ja\nhymyilevänä eikä tunne itsessään mitään syytä. \"Tule rakastamaan minua\nuudelleen\", sanoo se. Eikä voi muuta kuin iloita ja kiittää sitä siitä,\nettä saa sitä taas rakastaa.\n\nOi sentään, miltä tuntuu, kun astuu monipolvista tietä, joka vie\nkaupunginportille! Olivipuun pehmoinen varjo peittää kulkijan. Eikö\nollutkin se hyväilyksi aiottu? Pikkuinen sisilisko vilahtelee jollain\nmuurilla. Sitä täytyy pysähtyä katsomaan. Ehkäpä tuo sisilisko oli\nlapsuuden ystävä, joka tuli sanomaan päivää!\n\nÄkkiä sitten alkaa peloittaa. Sydän rupeaa lyömään ja jyskyttämään.\nMuistuu mieleen, ettei tiedä, mitä saa kuulla kotia tullessaan.\nEi ole kirjottanut yhtään kirjettä eikä saanut ainoatakaan.\nKaiken, mikä muistutti kotia, on karkoittanut mielestään. Olihan\nse viisainta, koskei enää milloinkaan voisi päästä kotia. Ja aina\ntähän silmänräpäykseen asti onkin kaikki kotoinen ollut kuollutta ja\nyhdentekevää.\n\nMutta tällä hetkellä ei tiedä, miten saattaa kestää, ellei kaikki ole\naivan ennallaan täällä kotivuorella. Sydäntä viiltää, jos vain Monte\nChiaro on menettänyt yhdenkään palmuistaan tai ainoakaan kivi irronnut\nkaupungin muurista.\n\nSeisookohan suuri agavi vielä paikoillaan kallionkielekkeellä? Ei,\nagavi ei seiso siinä enää, se on kukkinut ja katkaistu. Ja tienmutkan\nkivipenkki on mennyt rikki. Tuota penkkiä tulee kaipaamaan, se on\nollut niin mainio lepopaikka. Ja kas, ne ovat rakentaneet ladon tuohon\nviheriään paikkaan mantelipuitten vähin.\n\nEi koskaan voi enää heittäytyä pitkäkseen sinne kukkiviin apilaihin.\n\nJoka askeleella peloittaa. Mitähän taas kohtaa?\n\nNiin alakuloisen jännitettynä huomaa olevansa, että varmasti purskahtaa\nitkuun, jos vain jokukaan vanha kerjäläisakka on tällä välin kuollut.\n\nEipä tiennyt, että kotiintulo olisi näin ihmeellistä.\n\nMuutama viikko sitten oli vankeusaika loppunut, ja tympeä\nvälinpitämättömyys oli jäänyt sydämeen. Ei oikein ollut tiennyt,\nviitsisikö lainkaan lähteä kotiin. Se, jota rakasti, oli kuollut,\ntuntui aivan liian kauhealta mennä raastamaan kaipaustaan esiin haudan\npovesta. Niin sitä kierteli mieletönnä ja päästi päivän toisensa\njälkeen menemään. Viimein sitten miehisti itsensä. Täytyihän lähteä\nkotia äiti-raukan luo.\n\nJa kun sinne on saapunut, tuntee, että onkin ikävöinyt jokaista kiveä,\njokaista ruohonkortta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina siitä asti, kun Gaetano astui puotiin, on donna Elisa ajatellut:\n\"Nyt minun pitää puhua hänelle Mikaelasta. Ehkei hän edes tiedä,\nettä tämä elää.\" Mutta sitten hän lykkää sen tuonnemmaksi hetki\nhetkeltä. Eikä syynä ole ainoastaan se, että hän tahtoo vähän aikaa\npitää Gaetanoa yksin itseään varten, vaan hän tietää, että kohta\nkun hän mainitsee Mikaelan nimen, Gaetano joutuu rakkauden tuskiin\nja kurjuuteen. Sillä Mikaela ei lainkaan tahdo mennä naimisiin\nhänen kanssaan, sen hän on tuhansia kertoja sanonut donna Elisalle.\nHän tahtoi vapauttaa hänet vankeudesta, mutta ei tahdo ruveta\nvapaa-ajattelijan puolisoksi.\n\nVain puoli tuntia haluaa donna Elisa pidättää Gaetanon itseään varten,\nvain puoli tuntia.\n\nMutta niin pitkää aikaa hän ei saakaan istua käsi Gaetanon kädessä ja\ntehdä hänelle tuhansia kysymyksiä, sillä ihmiset ovat saaneet tietää,\nettä Gaetano on tullut kotiin. Äkkiä on katu täynnään kansaa, joka\ntahtoo nähdä hänet. Donna Elisa on lukinnut oven, sillä hän tietää,\nettei saa hetkenkään rauhaa, kohta kun tieto Gaetanon tulosta on\nlevinnyt. Mutta se ei paljoa auta. Ihmiset koputtavat ikkunaan ja\njyskyttävät ovelle. \"Don Gaetano\", huutavat he, \"don Gaetano!\" Gaetano\ntulee nauraen portaille. He heiluttavat lakkejaan ja huutavat eläköötä.\nHän syöksyy keskelle joukkoa ja syleilee toista toisensa perään.\n\nMutta eivät he tätä tahtoneet. Hänen täytyy nousta portaille pitämään\npuhetta. Hänen pitää kertoa heille, kuinka kauheasti hallitus on häntä\nkohdellut ja kuinka paljon hän on saanut kärsiä vankilassa.\n\nGaetano nauraa yhä ja asettuu portaille. \"Vankilassa?\" sanoo hän.\n\"Mitäpä sieltä olisi kerrottavaa? Minä olen joka päivälliseksi saanut\nlientä, ja sitä ette te kaikki voi itsestänne sanoa.\"\n\nPieni Gandolfo heiluttaa lakkiaan ja huutaa hänelle: \"Nyt on\nDiamantessa paljon enemmän sosialisteja kuin lähtiessänne, don Gaetano.\"\n\n\"Kuinkapa muuten voisi ollakaan?\" vastaa Gaetano. \"Kaikista ihmisistä\npitää tulla sosialisteja. Vai onko kenties sosialismissa mitään kamalaa\nja hirmuista? Sosialismi on ihanneruno. Se on ihanneruno omasta kodista\nja iloisesta työstä. Ja sitä runoa jokainen ihminen on sepitellyt\nlapsuudestaan saakka. Koko maan piiri, täynnänsä...\"\n\nHän keskeyttää, sillä hän on sattunut luomaan silmänsä kesäpalatsia\nkohden. Siellä seisoo donna Mikaela eräällä balkonilla katsellen häntä.\n\nGaetanolle ei vilahda mieleenkään, että se olisi harhanäky tai aave.\nHän näkee heti, että siinä on todellinen ja elävä donna Mikaela.\n\nMutta juuri senvuoksi... Ja sitten senvuoksi, että vankila oli vienyt\nhäneltä voimat, niin ettei häntä voi pitää täysin terveenä...\n\nHäntä hävettää kauheasti, kun hän ei jaksa pysyä pystyssä. Hän hapuilee\nilmaa käsillään, koettaa saada tukea ovenpielestä, mutta turhaan. Jalat\nliukuvat alta, hän kaatuu pitkin portaita ja pää jysähtää ankarasti\nkiveen.\n\nSiinä hän makaa aivan kuin kuolleena.\n\nKaikki hyökkäävät auttamaan, kantavat hänet sisään, juoksevat hakemaan\nvälskäriä ja lääkäriä, antavat määräyksiä, puhelevat ja ehdoittavat\ntuhansia keinoja.\n\nDonna Elisa ja Pacifica saavat hänet viimein kannetuksi yhteen\nmakuuhuoneista. Luca ajaa ihmiset pois ja asettuu vartioimaan lukittua\novea. Donna Mikaelan, joka muitten mukana oli tullut sisään, oli hän\nkaikkein ensimäiseksi käsipuolesta taluttanut ulos. Hän ei ainakaan\nsaanut jäädä sisään. Luca oli itse nähnyt, kuinka Gaetano oli kaatunut,\naivan kuin olisi saanut iskun takaraivoonsa, kun hän näki donna\nMikaelan.\n\nSitten tulee lääkäri ja yrittää kerran toisensa perästä saada Gaetanoa\nvirkoamaan. Se ei onnistu, hän makaa aivan jäykkänä. Tohtori arvelee,\nettä Gaetano on kaatuessaan saanut vaarallisen iskun päähänsä.\n\nHän ei ole varma, onnistuuko hänen lainkaan saada Gaetanoa virkoamaan.\n\nPyörtyminen sinänsä ei tietysti mitään merkinnyt, mutta isku\nkiviportaan kovaa syrjää vastaan...\n\nTalon sisässä puuhataan innokkaasti. Mutta ulkona seisovat raukat eivät\nvoineet muuta tehdä kuin kuunnella ja odottaa.\n\nSiinä he seisoivat koko päivän donna Elisan oven edessä. Siinä\nseisoivat donna Concetta ja donna Emilia. Ei ole entisinä aikoina\nheidän välillään vallinnut suurtakaan ystävyyttä, mutta tänään he\nseisovat vierekkäin suremassa.\n\nMoni tuskainen silmä tähystelee läpi ikkunain donna Elisan huoneisiin.\nPieni Gandolfo ja vanha Assunta tuomiokirkon portailta ja köyhä\ntuolintekijä seisovat väsymättä koko iltapäivän. On kauheaa, että\nGaetanon pitää kuolla juuri nyt, kun he ovat saaneet hänet takaisin.\n\nSokeat seisovat siellä aivan kuin odottaisivat saavansa Gaetanolta\nnäkönsä, ja sekä Geracin että Corvajan köyhät ovat tulleet kuulemaan,\nkuinka käy heidän nuoren herransa, viimeisen Alagonan.\n\nHän heille hyvää tahtoi, ja suuri oli hänessä voima ja kyky. Olisipa\nhän vain saanut elää...\n\n\"Jumala on vetänyt pois suojelevan kätensä Sisiliasta\", sanovat he.\n\"Hän antaa kaikkien, jotka tahtovat auttaa kansaa, joutua turmioon.\"\n\nKoko iltapäivän ja illan ja aina myöhään yöhön kansajoukko seisoo donna\nElisan talon edustalla. Täsmälleen kello kaksitoista aukaisee donna\nElisa puodinoven ja astuu portaille. \"Voiko hän paremmin?\" huutavat\nkaikki hänelle. \"Ei, ei hän paremmin voi.\"\n\nSilloin kaikki hiljenee, mutta viimein kysyy yksinäinen, vapiseva ääni:\n\"Voiko hän huonommin?\" -- \"Ei, ei, ei hän huonomminkaan voi. Hän on\nennallaan. Tohtori istuu hänen luonaan.\"\n\nDonna Elisa on heittänyt ison mustan huivin ylleen, ja hänellä on\nlyhty kädessä. Hän astuu portailta kadulle, missä ihmiset istuvat tai\nmakaavat aivan toisissaan kiinni. Hän kulkee hiljaa eteenpäin.\n\n\"Onko Gandolfo täällä?\" kysyy hän.\n\n\"Olen, donna Elisa.\" Ja Gandolfo tulee hänen luokseen.\n\n\"Lähde mukaan avaamaan minulle kirkkosi.\"\n\nKaikki, jotka kuulevat donna Elisan sanovan tätä, ymmärtävät, että\nhän on menossa San Pasqualen Kristuslapsen luo rukoilemaan Gaetanon\npuolesta. He nousevat pystyyn ja tahtovat seurata häntä.\n\nDonna Elisaa liikuttaa tämä osanottavaisuus. Hänen sydämensä avautuu\nkokonaan.\n\n\"Minä kerron teille jotain\", sanoo hän, ja hänen äänensä vapisee\nkovasti. \"Olen nähnyt unen. En käsitä, kuinka voi sattua, että nukahdin\ntänä yönä. Mutta kun istuin sängyn vieressä ja olin suurimmassa\ntuskassa, nukahdin. Ja tuskin olin uneen vaipunut, kun näin edessäni\nKristuslapsen kruunussa ja kultakengissä, sellaisena kuin se seisoo\ntuolla San Pasqualen kirkossa. Ja se sanoi minulle näin: 'Ota\nminiäksesi se vaimoraukka, joka minun kirkossani nyt polvillaan\nrukoilee, niin Gaetano paranee'. Se ennätti vain sanoa tämän, kun\nheräsin, ja avatessani silmät, olin näkevinäni Kristuslapsen katoavan\nseinän läpi. Ja nyt minun täytyy mennä sinne katsomaan, onko siellä\nketään.\n\n\"Mutta nyt kuulette kaikki lupaukseni, että jos siellä San Pasqualen\nkirkossa on joku nainen, minä teen niinkuin kuva on käskenyt. Vaikka\nse olisi köyhin kulkurityttö, otan minä hänet hoitooni ja teen hänet\nminiäkseni.\"\n\nKun donna Elisa on tämän sanonut, lähtee hän ja kaikki ne, jotka ovat\nodottaneet kadulla, San Pasqualen kirkkoon. Kaikki nuo köyhät ihmiset\nvärisevät odotuksesta. Ne voivat tuskin olla hyökkäämättä donna Elisan\nedelle katsomaan, onko kirkossa ketään.\n\nEntä, jos siellä onkin joku mustalaistyttö, joka on tullut yöksi suojaa\nhakemaan! Kukapa muu voisi yöllä olla kirkossa kuin joku köyhä, koditon\nraukka? Kauhean lupauksen on donna Elisa tehnyt.\n\nViimein he ovat saapuneet Porta Etnealle, ja sitten käy kulku nopeasti,\nnopeasti alas mäkeä. Mutta, taivas varjelkoon, totisesti on kirkonovi\nauki! Siellä on siis varmasti joku.\n\nLyhty tärisee donna Elisan kädessä. Gandolfo tahtoo ottaa sen, mutta\nhän ei anna. \"Jumalan nimeen, Jumalan nimeen\", mutisee hän astuessaan\nkirkkoon.\n\nIhmiset tunkeutuvat hänen perässään. Ne ovat vähällä ovessa pusertaa\ntoisensa kuoliaaksi, mutta jännitys pidättää kaikki äänettöminä. Ei\nkukaan virka sanaakaan. Kaikki katsovat pääalttariin päin. Onko siellä\nketään? Onko siellä ketään? Pieni, kuvan yläpuolella riippuva lamppu\nvalaisee kurjan heikosti.\n\nOnko siellä ketään?\n\nOn, siellä on joku. Siellä on nainen. Hän rukoilee polvillaan ja on\nkumartanut päänsä niin syvään, ettei voi nähdä, kuka hän on. Mutta nyt,\nkun hän kuulee takaapäin askeleita, oikaisee hän pitkän, alaspainuneen\nkaulansa ja kohottaa silmänsä. Se on donna Mikaela.\n\nHän peljästyy ensin ja säpsähtää, aivan kuin aikoisi paeta. Donna Elisa\npeljästyy myöskin, ja he katsovat toisiinsa, niinkuin eivät olisi\nennen tavanneet. Mutta sitten sanoo donna Mikaela ihan hiljaa: \"Tulet\nrukoilemaan hänen puolestaan.\" Ja väki näkee, kuinka hän siirtyy hieman\nsyrjään, jotta donna Elisa pääsisi aivan kuvan eteen.\n\nDonna Elisan käsi vapisee, niin että hänen täytyy laskea lyhty\nlattialle, ja hänen äänensä on käheä, kun hän sanoo: \"Eikö täällä ole\ntänä yönä käynyt ketään muuta kuin sinä, Mikaela?\" -- \"Ei, ei ketään\nmuuta.\"\n\nDonna Elisan täytyy nojata seinään, jottei kaatuisi, ja donna Mikaela\nhuomaa sen. Heti hän on pystyssä donna Elisan luona ja kiertää kätensä\nhänen ympärilleen. \"Käy istumaan, käy istumaan!\" Hän vie hänet alttarin\nreunalle ja laskeutuu polvilleen hänen eteensä. \"Onko hän niin heikko?\nRukoilkaamme hänen puolestaan.\"\n\n\"Mikaela\", sanoo donna Elisa, \"minä luulin, että saisin täältä avun\".\n-- \"Saat nähdä, että sen saatkin.\" -- \"Näin unta, että kuva tuli\nluokseni, että hän tuli luokseni ja sanoi, että minun pitäisi tulla\ntänne.\" -- \"Onhan hän auttanut meitä monta kertaa ennenkin.\" -- \"Mutta\nhän sanoi minulle näin: Ota miniäksesi se vaimoraukka, joka nyt\npolvillaan rukoilee minun alttarini ääressä, niin poikasi paranee.\" --\n\"Mitä sanoit hänen käskeneen?\" -- \"Minun pitäisi ottaa miniäkseni se,\njoka täällä polvillaan rukoili.\" -- \"Ja sinä tahdoit tehdä sen? Ethän\ntiennyt kenet tapaisit!\"\n\n\"Matkalla tein lupauksen -- ja ne, jotka seurasivat minua, kuulivat\nsen -- että kuka ikänä hän lieneekin, minä otan hänet syliini ja vien\nkotiini. Ajattelin, että se olisi joku köyhä, jota Jumala tahtoi\nauttaa.\" -- \"Köyhäpä siellä olikin.\" -- \"Tulin niin murheiseksi, kun\nnäin, että täällä olitkin sinä.\"\n\nDonna Mikaela ei vastaa, hän katsoo kuvaan. \"Tahdotko sinä sitä?\nTahdotko sinä sitä?\" kuiskaa hän tuskissaan.\n\nDonna Elisa jatkaa valitustaan. \"Minä näin hänet niin selvästi, eikä\nhän ole koskaan ennen pettänyt. Ajattelin, että joku köyhä, jolla ei\nollut myötäjäisiä, oli rukoillut häneltä miestä. Semmoista on ennen\ntapahtunut. Mitä minä nyt teen?\"\n\nHän valittaa ja vaikeroi. Hän ei voi päästä siitä ajatuksesta, että\nsen piti olla joku köyhä nainen. Donna Mikaela käy kärsimättömäksi.\nHän tarttuu donna Elisan käsivarteen ja pudistelee häntä. \"Mutta donna\nElisa, donna Elisa.\"\n\nDonna Elisa ei kuule häntä, hän jatkaa valitustaan. \"Mitä minä nyt\nteen, mitä minä nyt teen?\"\n\n\"Mutta tee miniäksesi se vaimo-raukka, joka täällä polvillaan rukoili,\ndonna Elisa!\"\n\nDonna Elisa nostaa silmänsä. Minkälaiset kasvot ovatkaan hänen\nedessään! Niin hurmaavat, niin viehättävät, niin hymyilevät!\n\nMutta hän saa nähdä ne vain hetkisen. Donna Mikaela kätkee ne kohta\ndonna Elisan vanhaan, mustaan leninkiin.\n\nDonna Mikaela ja donna Elisa kulkevat yhdessä kaupunkiin. Katu tekee\nmutkan, niin etteivät he voi nähdä donna Elisan taloa, ennenkuin ovat\naivan lähellä. Kun se viimeinkin tulee näkyville, huomaavat he, että\npuodin ikkunat ovat valaistut. Neljä suurta vahakynttilää seisoo\npalamassa riippuvien rukousnauhojen välissä.\n\nMolemmat naiset puristavat toistensa kättä. \"Hän elää\", kuiskaa toinen\ntoiselle. \"Hän elää.\"\n\n\"Et saa puhua hänelle siitä, mitä kuva käski sinun tekemään\", sanoo\ndonna Mikaela donna Elisalle.\n\nPuodin edustalla he syleilevät toisiaan ja menevät kumpikin kotiinsa.\n\nHetken kuluttua Gaetano tulee puodin portaille.\n\nHän seisoo tuokion hiljaa ja vetää sisäänsä raikasta yöilmaa. Silloin\nhän näkee, kuinka tummassa palatsissa kadun toisella puolen syttyy\ntulia.\n\nGaetano hengittää kiivaasti ja läähättäen. Häntä näyttää melkein\npeloittavan mennä kauemmaksi. Äkkiä hän hyökkää eteenpäin kuin se,\njoka kulkee väistämätöntä onnettomuutta kohti. Kesäpalatsin ovi\non lukitsematta, hän harppaa kaksi porrasta kerrallaan ja sysää\nkoputtamatta musiikkisalin oven auki.\n\nSillä välin donna Mikaela on miettinyt, tuleeko Gaetano nyt yöllä\nvaiko vasta aamulla. Äkkiä hän kuulee hänen askeleittensa kaikuvan\nkäytävässä. Kauhu valtaa hänet. Minkälainen Gaetano nyt on? Donna\nMikaela on niin uskomattoman paljon ikävöinyt häntä. Onko Gaetano nyt\ntosiaankin sellainen, että koko tämä kaipaus vaimenee?\n\nJa eikö enää mitään muureja nouse heidän välilleen? Voivatkohan he\nnyt kerrankin sanoa toisilleen kaikki? Puhuvatko he rakkaudesta eikä\nsosialismista?\n\nKun Gaetano avaa oven, koettaa donna Mikaela mennä häntä vastaan, mutta\nei voi. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän istuutuu ja peittää silmät\nkäsillään.\n\nHän odottaa, että Gaetano sulkisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä,\nmutta sitä hän tietystikään ei tee. Gaetano ei ole tottunut tekemään\nsitä, mitä hänen odotetaan tekevän.\n\nKohta kun hän oli jaksanut pysyä pystyssä, oli hän pannut vaatteet\npäälleen ja lähtenyt donna Mikaelan luo. Oikeastaan hän nyt tullessaan\naivan kuohuu ilosta. Hän olisi toivonut, että donna Mikaelakin olisi\nottanut asian iloiselta kannalta. Gaetano ei tahdo tulla liikutetuksi.\nHänhän oli pyörtynyt aamupäivällä. Eihän hän kestänyt mitään.\n\nHän seisoo hiljaa donna Mikaelan vieressä, kunnes tämä taas on\ntyyntynyt. \"Teillä on heikot hermot\", sanoo hän. Siinä on tosiaankin\nkaikki, mitä hän sanoo.\n\nDonna Mikaela ja donna Elisa ja kaikki ihmiset ovat varmoja siitä, että\nhän on tullut sulkemaan donna Mikaelan syliinsä ja sanomaan, että hän\nrakastaa häntä. Mutta juuri siksi se on Gaetanosta mahdotonta. Muutamat\nihmiset ovat ilkeitä. Heidän luonteensa on sellainen, että he aina\njättävät tekemättä juuri sen, mikä heidän pitäisi tehdä.\n\nGaetano alkaa kertoa hänelle matkastaan. Hän ei puhu sanaakaan\nsosialismista. Hän puhuu pikajunista ja konduktöreistä ja omituisista\nmatkatovereista.\n\nDonna Mikaela istuu paikoillaan häneen katsellen. Hänen silmänsä\nkerjäävät ja kerjäävät yhä innokkaammin. Gaetano tuntuu olevan iloinen\nja onnellinen nähdessään hänet. Mutta miksei hän saata sanoa sitä, mitä\nhän on tullut sanomaan.\n\n\"Kuljitteko Etnan rataa?\" kysyy donna Mikaela. \"Kuljin\" vastaa Gaetano\nja alkaa aivan itsestään puhua radan kauneudesta ja hyödystä. Hän ei\ntiedä lainkaan, millä tavalla se on saatu rakennetuksi.\n\nGaetano sanoo itselleen, että hän on raakalainen. Miksei hän lausu\ndonna Mikaelalle niitä sanoja, joita tämä odottaa? Mutta mitäs donna\nMikaela sitten istuu siinä niin nöyränä? Mitäs hän ilmeisesti on sen\nnäköinen, että Gaetanon tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa hänet?\nHän, Gaetano, on niin huiman, niin riehuvan onnellinen ollessaan häntä\nlähellä, mutta omistaahan hän hänet niin varmaan, niin ehdottomasti...\nOn niin somaa kiusata häntä.\n\nMutta Diamanten väki seisoo yhä kadulla. Ja jokainen on niin onnellinen\nkuin olisi naittanut oman tyttärensä.\n\nNe ovat tähän asti pingoittaneet kärsivällisyyttään, jotta Gaetanolla\nolisi aikaa esittää asiansa. Mutta nyt hän kai oli sen jo tehnyt. Ja ne\nalkavat huutaa:\n\n\"Eläköön Gaetano, eläköön Mikaela!\"\n\nDonna Mikaela nostaa silmänsä, joissa kuvastuu sanomaton tuska.\nKylläkai Gaetano ymmärtää, ettei hän tuolle mitään mahda.\n\nHän menee käytävään ja lähettää Lucian pyytämään, että väki olisi\nhiljaa.\n\nKun hän palaa takaisin, on Gaetano noussut pystyyn. Hän ojentaa kätensä\ndonna Mikaelalle. Hän aikoo lähteä.\n\nDonna Mikaelakin ojentaa kätensä melkein tietämättä mitä tekee. Mutta\nsitten hän vetää sen takaisin. \"Ei, ei\", sanoo hän.\n\nGaetano aikoo lähteä. Kuka tietää, tuleeko hän huomenna takaisin. Eikä\ndonna Mikaela ole saanut puhua hänelle, hän ei ole saanut sanoa mitään\nsiitä, mitä hän tahtoo hänelle ilmaista.\n\nHeidän välinsä ei varmastikaan tarvinnut olla samallainen kuin\ntavallisten rakastuneitten. Olihan tuo mies antanut hänen elämälleen\nkaiken arvon monen vuoden aikana. Puhuipa hän nyt rakkaudesta tai ei,\nse oli yhdentekevää. Donna Mikaela tahtoi kumminkin sanoa Gaetanolle,\nmitä tämä oli hänelle ollut.\n\nJa nyt, juuri nyt. Täytyy pitää kiinni hetkistä, kun on kysymyksessä\nGaetano. Donna Mikaela ei uskalla päästää häntä menemään.\n\n\"Ette saa lähteä vielä\", sanoo hän. \"Minulla on jotain sanottavaa\nteille.\"\n\nHän nostaa Gaetanolle tuolin, istuutuu itse vähän hänen taakseen.\nGaetanon silmät ovat kovin iloiset tänään. Ne häiritsevät häntä.\n\nSitten hän alkaa puhua. Hän levittää Gaetanon eteen elämänsä suuret,\nsalaiset aarteet. Kaikki nämä sanat on Gaetano sanonut hänelle ja\nsaanut hänet uneksimaan kaikki nämä unet. Hän ei ollut päästänyt mitään\nunohtumaan. Hän oli koonnut ja säästänyt ne. Siinä oli ollutkin koko\nhänen köyhän elämänsä rikkaus.\n\nAlussa hän puhuu nopeasti kuin ulkoläksyä lukien. Häntä peloittaa\nGaetano. Hän ei tiedä, pitääkö tämä siitä, että hän puhuu. Sitten hän\nuskaltaa katsahtaa häneen. Gaetano on nyt totinen eikä enää yhtään\nilkeä. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee, ikäänkuin tahtoisi painaa\nmieleensä jokaisen tavun. Äsken olivat hänen kasvonsa sairaaloiset ja\nharmaankalpeat, mutta äkkiä on kaikki muuttunut. Nyt ne alkavat loistaa\nkuin kirkastetun kasvot.\n\nDonna Mikaela kertoo kertomistaan. Gaetanon ilmeestä hän näkee olevansa\nitsekin nyt kaunis. Ja täytyyhän hänen nyt ollakin kaunis! Saahan hän\nviimeinkin sanoa Gaetanolle kaikki. Hän saa sanoa, kuinka rakkaus\nhäneen syttyi ja kuinka se sitten on aina hänessä elänyt. Viimeinkin\nhän saa sanoa, kuinka Gaetano on ollut hänelle kaikki kaikessa.\n\nSanat eivät voi sitä ilmaista kylliksi. Hän tarttuu Gaetanon käteen ja\nsuutelee sitä.\n\nGaetano sallii sen tapahtua. Hän ei liikahdakaan. Väri hänen\nkasvoissaan ei tummene, mutta se käy heleämmäksi, läpinäkyvämmäksi.\nDonna Mikaelan mieleen muistuu, kuinka Gandolfo oli sanonut, että\nGaetanon kasvot tulivat niin valkeiksi, että ne loistivat.\n\nGaetano ei keskeytä donna Mikaelaa. Tämä kertoo rautatiestä, puhuu\nihmeistä, joita tapahtui toinen toisensa perään. Gaetano katsoo välistä\nhäneen säteilevin silmin. Hän ei lainkaan tee pilkkaa donna Mikaelasta.\n\nDonna Mikaela ajattelee ihmetellen, mitä mahtaa liikkua Gaetanon\nmielessä. Hän näyttää oikeastaan siltä, kuin se, mitä donna Mikaela\nsanoo, ei olisi hänelle uutta. Hän tuntuu ennestään tietävän kaiken.\nOlikohan se rakkaus, jota Gaetano sydämessään tunsi donna Mikaelaa\nkohtaan, samallainen kuin tämän rakkaus häntä kohtaan? Oliko se\nyhteydessä Gaetanon sielun jaloimman puolen kanssa? Sekö oli ollut\nGaetanon elämän ylläpitävä voima? Sekö oli antanut siivet hänen\ntaiteelleen? Sekö oli saanut hänet rakastamaan köyhiä ja sorrettuja?\nValtaako se nyt jälleen hänet, saako se hänet tuntemaan, että hän on\ntaiteilija, apostoli, ettei mikään ole hänelle liian korkeaa?\n\nMutta kun Gaetano aina vain vaikenee, ajattelee donna Mikaela, ettei\nhän kenties tahdo sitoa itseään. Hän rakastaa donna Mikaelaa, mutta\ntahtoo kenties pysyä vapaana miehenä. Ehkä hän käsittää, ettei donna\nMikaela sovi sosialistin puolisoksi.\n\nDonna Mikaelan veri alkaa kiehua. Hän ajattelee Gaetanon kenties\nluulevan, että hän istuu siinä kerjäämässä hänen rakkauttaan.\n\nHän on kertonut Gaetanolle melkein kaiken, mitä on tapahtunut tämän\npoissaollessa. Nyt hän äkkiä keskeyttää kertomuksensa.\n\n\"Olen rakastanut teitä\", sanoo hän, \"rakastan teitä aina ja luulen\ntoivovani, että te sanoisitte minulle kerran vielä, että rakastitte\nminua. Se tekisi eron helpommaksi kantaa.\"\n\n\"Tekisikö?\" sanoo Gaetano.\n\n\"Voinko tulla puolisoksenne?\" sanoo hän, ja hänen äänensä värähtää\nharmista. \"En pelkää enää, kuten ennen, teidän oppejanne, en pelkää\nteidän köyhiänne, tahtoisin kääntää maailman ylösalaisin, minä,\nsamoinkuin te. Mutta minä olen uskovainen. Kuinka minä voin elää teidän\nkanssanne, ellette te tahdo siinä suhteessa seurata minua? Tai ehkä\nte houkuttelisitte minut epäuskoon? Silloin olisi maailma minulle\nkuollutta. Kaikki kadottaisi merkityksensä, arvonsa. Minusta tulisi\nkurja, viheliäinen ihminen. Meidän täytyy erota.\"\n\n\"Meidän!\" Gaetano kääntyy donna Mikaelaan. Hänen silmänsä alkavat\nhehkua kärsimättömyyttä.\n\n\"Nyt saatte lähteä\", sanoo donna Mikaela aivan hiljaa, \"minä olen\nsaanut sanoa teille, mitä tahdoin. Olisin toivonut, että teillä olisi\nollut jotain sanottavaa minulle. Mutta ehkä näin onkin parempi.\nÄlkäämme tehkö eroa vaikeammaksi kuin sen tarvitsee olla.\"\n\nGaetanon toinen käsi tarttuu äkkiä ja lujasti donna Mikaelan käsiin,\ntoinen pitää hänen päätään hiljaa. Sitten hän suutelee häntä.\n\nMieletönkö hän oli, donna Mikaela, kun luuli että Gaetano antaisi\nminkään, minkään maailmassa heitä eroittaa!\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nVAIN TÄSTÄ MAAILMASTA.\n\n\n_Kun hän kasvoi_ sanoivat kaikki ihmiset: \"Hänestä tulee pyhimys,\npyhimys.\"\n\nHänen nimensä oli Margherita Cornado. Hän asui Girgentissä, joka on\nSisilian etelärannalla, suurella kaivosalueella. Kun hän vielä oli\nlapsi, oli hänen isänsä kaivostyömies, mutta sai sitten vähän periä,\nniin että voi lakata työskentelemästä.\n\nMargherita Cornadon kodissa Girgentissä oli pieni, ahdas ja viheliäinen\nkattoterassi. Kapeat ja jyrkät portaat sinne veivät ja matalan oviaukon\nkautta täytyi kömpiä. Mutta maksoi kyllä vaivan kiivetä sinne. Sieltä\nylhäältä ei näkynyt ainoastaan kattojen paljous, vaan ilma kaupungin\nyläpuolella kimalteli täynnään Girgentin kirkkojen torneja ja päätyjä.\nJa jokainen pääty ja jokainen torni oli kuin värähtelevä huippu,\njossa kuvat kimmelsivät ja akkunaparvekkeet seista törröttivät ja\ntelttakatokset loistivat.\n\nJa kaupungin ulkopuolella näkyi avara kenttä, joka hiljalleen laskeutui\nmerta kohti, ja kenttää vartioi vuorten puoliympyrä. Koko kenttä hohti\npunervana, meri oli emaljinsininen ja vuorten rinteet olivat keltaisia.\nSe oli täydellinen hehkuva itämaa väriloistossaan.\n\nMutta sinne näkyi paljon muutakin kuin tämä. Vanhoja temppeleitä oli\nsiellä täällä pitkin laaksoa. Muurinraunioita ja omituisia vanhoja\ntorneja siellä oli. Se oli oikea satumaailma.\n\nLapsena Margherita Cornadolla oli tapana viettää suurin osa päivästä\nsiellä ylhäällä. Mutta hän ei koskaan katsellut huikaisevaa maisemaa.\nHänen mieltänsä kiinnitti muu.\n\nIsä oli usein kertonut hänelle elämästä Grotten rikkikaivoksissa,\njoissa hän kävi työssä. Istuessaan ilmavalla terassilla Margherita\nCornado kuvitteli aina kuljeksivansa noissa pimeissä maanalaisissa\nkäytävissä ja hapuilevansa eteenpäin synkissä kaivoksissa.\n\nHän ei koskaan saanut pois mielestään sitä kurjuutta, joka vallitsi\nkaivoksissa, varsinkin hänen täytyi ajatella lapsia, jotka kantoivat\nmalmin maanpinnalle. \"Nuo pikku vaunut\" oli heillä nimenä. Se sana\npyöri aina hänen mielessään. Raukat, raukat nuo pikku vaunut, nuo pikku\nkaivosvaunut!\n\nAamuisin ne saapuivat ja seurasivat kukin isäntäänsä kaivokseen. Kun\ntämä oli hakannut tarpeeksi malmia, nosti hän kaivosvaunun hartioille\nmalmikorin, ja sitten alkoi nousu. Matkalla niitä yhtyi useampia, niin\nettä lopulta syntyi pitkä jono. Ja ne alkoivat laulaa:\n\n    \"Tuskin ja vaivoin yks' kerta on mennyt.\n    Yhdeksäntoista kun jaksaisi ken nyt.\"\n\nKun he viimein pääsivät päivän valoon, tyhjensivät he malmikorinsa ja\nviskautuivat maahan levähtämään hetkiseksi. Useimmat hoipertelivat\nrikkipitoisten vesilätäkköjen äärelle, joita oli kaivoksen suuaukon\nympärillä, ja joivat löyhkävää vettä.\n\nMutta pian niiden täytyi lähteä taas takaisin ja ne keräytyivät\nkaivoksen suulle. Laskeutuessaan huusivat ne: \"Herra ja Jumala,\narmahda, armahda, armahda!\"\n\nJoka matkalta, minkä nuo pikku vaunut tekivät, kävi niiden laulu\nyhä surkeammaksi. Ne huokailivat ja itkivät madellessaan eteenpäin\nkaivospolkua.\n\nNuo pienet vaunut uivat hiessä, malmikorit söivät haavoja heidän\nhartioihinsa. Ylös ja alas kulkiessaan he lauloivat:\n\n    \"Seitsemän jäljellä ompi.\n    Kuolema ois helpompi!\"\n\nKoko lapsuutensa ajan Margherita Cornado oli sydämessään surkutellut\nnäitä pienokais-parkoja. Ja juuri senvuoksi, että hän aina ajatteli\nheidän onnettomuuttaan, luultiin, että hänestä tulisi pyhimys.\n\nEikä hän unhoittanut heitä suuremmaksikaan tultuaan. Kohta kun hän oli\npäässyt täysikasvaneeksi, lähti hän Grotteen, jossa useimmat kaivokset\nolivat, ja kun nuo pikku vaunut tulivat päivänvaloon, tarjosi hän\nheille kaivoksen suulla raikasta, puhdasta vettä. Hän kuivasi hien\nheidän kasvoiltaan ja hoiteli haavoja heidän hartioissaan. Paljoa\nhän ei heidän hyväkseen voinut tehdä, mutta pian tuntui noista pikku\nvaunuista, etteivät he voisi kestää työssä sitä päivää, jona Margherita\nCornado ei tulisi heitä hoivaamaan.\n\nMutta noitten pikku vaunujen onnettomuudeksi Margherita Cornado oli\nhyvin kaunis. Kun hän eräänä päivänä auttoi heitä, sai muuan kaivoksen\ninsinöreistä nähdä hänet ja rakastui häneen heti kovasti.\n\nPari viikkoa senjälkeen lakkasi Margherita Cornado käymästä Grotten\nkaivoksilla. Sensijaan hän istui kotonaan Girgentissä ompelemassa\nmyötäjäisiään. Hänen piti mennä naimisiin kaivosinsinörin kanssa. Tämä\nolisi edullinen liitto ja hän pääsisi kaupungin mahtavien sukulaiseksi.\nEihän hän silloin enää voinut hoidella noita pikku vaunuja.\n\nPari päivää ennen häitä tuli vanha kerjäläisakka Santuzza, joka oli\nMargheritan kummi, ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. He lähtivät\nkattoterassille saadakseen olla rauhassa.\n\n\"Margherita\", sanoi mummo, \"sinä elät nyt keskellä sellaista iloa ja\nihanuutta, ettei kenties maksa vaivaa puhua sinulle niistä, jotka\nelävät tuskan ja hädän alla. Sinä olet unohtanut kaiken sellaisen.\"\n\nMargherita nuhteli häntä, kun hän saattoi puhua niin.\n\n\"Tuon terveiset pojaltani, Oresteelta. Hänen käy huonosti, ja hän\npyytää sinulta neuvoa.\"\n\n\"Tiedäthän, että voit minulle puhua suoraan, Santuzza\", sanoi tyttö.\n\n\"Orestes ei ole enää Grotten kaivoksilla. Sen kai tiedät. Hän on\nRacalmutossa. Ja hänen asemansa on perin kurja. Ei senvuoksi, että\npalkka olisi juuri huono, mutta insinöri on sellainen, että se piinaa\nköyhää väkeä viimeiseen veripisaraan saakka.\"\n\nMummo kertoi nyt, miten insinöri kidutti työmiehiä. Hän laski työajan\nliian lyhyeksi, hän kiskoi heiltä sakkoa, jos he laiminlöivät yhdenkään\npäivän. Hän ei pitänyt tarpeellista huolta kaivoksista. Sattui\nmaanvieremiä toinen toisensa perään. Ei kukaan ollut varma hengestään,\nniinkauan kuin oli maan alla.\n\n\"No niin, Margherita, Oresteella oli poika. Reipas poika, juuri\nkymmenen vuotta täyttänyt. Silloin tuli insinöri ja tahtoi ostaa pojan\nOresteelta ja panna sen noitten pikku vaunujen joukkoon. Mutta Orestes\nsanoi että ei. Hänen poikaansa ei turmeltaisi sellaisessa työssä.\nSilloin insinöri uhkasi, että Orestes ajettaisiin pois kaivostyöstä.\"\n\nSantuzza pysähtyi tässä.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Margherita.\n\n\"Niin, sitten Orestes antoi pojan insinörille. Ensimäisenä päivänä\ntämä antoi pojalle selkään. Hän löi häntä joka päivä. Poika kävi yhä\nkurjemmaksi. Orestes huomasi sen ja hän pyysi insinöriä säästämään\npoikaa mutta insinööri ei tuntenut vähintäkään sääliä Hän sanoi, että\npoika oli laiska, ja jatkoi kiduttamistaan. -- Ja nyt hän on kuollut.\nMinun pojanpoikani on kuollut, Margherita.\"\n\nMargherita oli kokonaan unohtanut oman onnensa. Hän oli jälleen vain\nkaivostyömiehen tytär, noitten pikku vaunujen suojelushaltijatar,\nse lapsukainen, jolla oli tapana istua täällä valoisalla terassilla\nitkemässä mustien kaivoksien kurjuutta.\n\n\"Miksi sallitaan sen miehen elää!\"\n\nMummo katsoi terävästi häneen. Sitten hän hiipi lähemmäksi ja veti\nesiin veitsen. \"Tämän lähettää sinulle Orestes ja sen mukana tuhannen\nkysymystä\", sanoi hän.\n\nMargherita Cornado otti veitsen, suuteli sen terää ja antoi sen\ntakaisin sanaakaan sanomatta.\n\nSitten tuli häitten edellinen ilta. Sulhasen vanhemmat odottivat\npoikaansa. Hänen piti saapua kotiin kaivoksilta illansuussa. Mutta\nhän ei tullutkaan. Yön joutuessa lähetettiin muuan palvelija Grotten\nkaivoksille häntä etsimään. Tämä löysi hänet peninkulman päässä\nGirgentistä. Hän makasi tien vieressä murhattuna.\n\nAlettiin kohta etsiä murhaajaa. Grotten kaivostyömiehiä kuulusteltiin\nankarasti, mutta syyllistä ei saatu ilmi. Ei ollut mitään todistuksia,\nei ketään saatu pettämään toveriaan.\n\nSilloin Margherita Cornado astui esiin ja ilmiantoi Oresteen, joka\noli hänen kumminsa Santuzzan poika ja joka ei ollutkaan muuttanut\nRacalmutoon.\n\nHän teki tämän, vaikka nyt oli saanut kuulla, että hänen sulhasensa oli\nsyypää kaikkeen, mistä Santuzza oli puhunut. Hän teki tämän, vaikka\nitse oli langettanut sulhasensa tuomion suutelemalla veistä.\n\nMutta tuskin hän oli ilmiantanut Oresteen, ennenkuin hän alkoi katua.\nVihlovat omantunnon tuskat valtasivat hänet.\n\nJossain muussa maassa ei hänen tekoaan olisi katsottu rikokseksi, mutta\nSisiliassa se pidetään semmoisena. Sisilialainen kuolee kernaammin kuin\nesiintyy ilmiantajana.\n\nMargherita Cornado ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Hän tunsi\nsydämessään alituisen vihlovan katumuksen, hänessä asui ikuinen tuska.\n\nEi häntä ankarasti tuomittu, sillä tiedettiin, että hän oli rakastanut\nmurhattua, ja oltiin sitä mieltä, että Santuzza oli menetellyt liian\njulmasti häntä kohtaan. Ei kukaan puhunut hänestä halveksivasti eikä\nkukaan lakannut tervehtimästä häntä.\n\nMutta häntä ei auttanut se, että toiset hänelle olivat lempeitä. Tuska\nasui hänen rinnassaan ja vaivasi häntä kuin polttava haava.\n\nOrestes oli tuomittu elinkaudeksi kalereille. Santuzza oli kuollut pari\nviikkoa senjälkeen, kun pojan tuomio langetettiin. Margherita ei voinut\nrukoilla anteeksi ei toiselta eikä toiselta.\n\nHän turvautui pyhimyksiin, mutta ne eivät tahtoneet häntä auttaa.\nTuntui siltä, ettei millään maailmassa ollut voimaa vapauttaa häntä\nomantunnon tuskien kauheasta ahdistuksesta.\n\nTähän aikaan oleskeli Girgentin seuduilla kuuluisa franciskanimunkki,\npater Gondo. Hän saarnasi saadakseen osanottajia Diamanteen tehtävään\npyhiinvaellusretkeen.\n\nSe ei huolettanut pater Gondoa, ettei paavi vielä ollut julistanut\nSan Pasqualen Kristuksenkuvaa ihmeitätekeväksi. Hän oli matkoillaan\ntavannut sokeita laulajia ja kuullut heidän kertovan kuvasta. Ihania\nöitä hän oli istunut isä Eliaan ja veli Tommason jalkain juuressa, ja\niltaruskosta päivän sarastukseen saakka kuunnellut heidän kertomuksiaan\nkuvasta.\n\nJa nyt tuo suuri saarnamies oli alkanut ohjata kaikkia murheellisia\ntämän voimakkaan ihmeittentekijän luo. Hän kehoitti ihmisiä, etteivät\nhe antaisi otollisen ajan käyttämättä kulua. Kristuslasta, sanoi hän,\nei oltu tähän asti Sisiliassa paljoa rukoiltu. Nyt oli tullut aika,\njolloin hän tahtoi, että häntäkin palveltaisiin. Ja sitä varten hän oli\nantanut ihmeen toisensa jälkeen tapahtua tuon pyhän kuvan kautta.\n\nPater Gondo, joka novisiaikansa oli ollut Aracoelin luostarissa\nKapitoliumilla, kertoi kansalle siitä Kristuslapsen kuvasta, joka\nsiellä oli, ja niistä tuhansista ihmeistä, joita se oli suorittanut.\n\"Ja nyt tahtoisi tämä hyvä lapsukainen, että sitä palveltaisiin\nSisiliassa\", sanoi pater Gondo. \"Älkäämme epäilkö enää, vaan\nkiiruhtakaamme sen luo. Nyt näinä päivinä on taivas lempeä. Olkaamme me\nensimäiset, jotka tunnustamme kuvan! Olkaamme kuin itämaitten paimenet\nja viisaat miehet, menkäämme sen pyhän lapsen luo, kun se vielä makaa\nolkivuoteellaan viheliäisessä luolassa!\"\n\nMargherita Comadoon syttyi uusi toivo, kun hän kuuli tätä. Hän oli\nensimäinen, joka kuuli pater Gondon kutsun. Sitten liittyi häneen\nmuitakin. Neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa kulki pater Gondon johdolla\nsisämaan vuorisen erämaan halki Diamantea kohti.\n\nHe olivat kaikki hyvin köyhiä ja onnettomia. Mutta pater Gondo antoi\nheidän vaeltaa laulaen ja rukoillen. Pian heidän silmänsä alkoivat\nsäteillä, aivan kuin Betlehemin tähti olisi kulkenut heidän edellään.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi pater Gondo, \"miksi Jumalan poika on suurempi\nkuin kaikki pyhimykset? Sentähden, että hän antaa sielulle autuuden,\nsentähden, että hän antaa synnit anteeksi, sentähden, että hän\nlahjoittaa ihmishengelle autuaan levon Jumalassa, sentähden, että hänen\nvaltakuntansa ei ole tästä maailmasta.\"\n\nKun hänen pieni joukkonsa näytti väsyneeltä, rohkaisi hän sitä\nkertomalla niistä ihmeistä, joita kuva oli tehnyt. Sokeitten laulajien\nkertomukset kasvoivat raikkaiksi hedelmiksi ja virkistäväksi viiniksi.\nNuo köyhät kulkijat Sisilian vuorisissa erämaissa taivalsivat kevein\naskelin, ikäänkuin olisivat vaeltaneet kohti Natsaretia katsomaan\npuusepän poikaa.\n\n\"Hän ottaa meiltä kaiken kuormamme\", sanoi pater Gondo. \"Kun tulemme\ntakaisin, on sydämemme kevyt, sillä tuska on poissa.\"\n\nJa vaeltaessaan halki kuivettuneen, päivänpolttaman erämaan, missä\nei ainoakaan puu varjoa suonut ja missä vesi oli katkeraa suolasta\nja rikistä, tunsi Margherita Cornado, että hänen sydämensä tuskat\nvaimenivat.\n\n\"Se taivaan pieni kuningas ottaa pois kärsimykseni\", sanoi hän.\n\nEräänä toukokuun päivänä pyhiinvaeltajat saapuivat viimein Diamanten\nvuoren juurelle. Siinä loppui erämaa. He näkivät ympärillään\nolivilehtoja ja raikasta vehreyttä. Vuori säteili, kaupunki kimmelsi.\nHe tunsivat tulleensa paikkaan, jota varjosi Jumalan armo.\n\nHe vaelsivat iloisina ylös kiemurtelevaa tietä ja voimakkain ja\nriemuisin äänin he virittivät vanhan pyhiinvaeltajain laulun.\n\nKun he olivat kulkeneet vähän matkaa, juoksi Diamantesta ihmisiä heitä\nvastaan. Kuullessaan vanhan toivioretkeläislaulun yksitoikkoisen\nsävelen, olivat he heittäneet työnsä ja kiiruhtaneet ulos. Ja Diamanten\nväki syleili ja suuteli pyhiinvaeltajia.\n\nHeitä oli odotettu jo kauan sitten eikä oltu voitu käsittää, mikseivät\nhe olleet tulleet aikaisemmin. Diamanten Kristuksenkuva oli voimallinen\nihmeittentekijä, hän oli niin armahtavainen, niin täynnään rakkautta,\nettä kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen luokseen.\n\nKun Margherita Cornado kuuli tätä, tuntui hänestä, että hänen sydämensä\njo oli kuin parantunut tuskastaan. Kaikki diamantelaiset lohduttivat\nhäntä ja rohkaisivat häntä. \"Hän auttaa sinua aivan varmaan, hän auttaa\nkaikkia\", sanoivat he. \"Ei kukaan ole häntä turhaan rukoillut.\"\n\nKaupungin portilla pyhiinvaeltajat hajaantuivat. Kaupunkilaiset veivät\nheidät koteihinsa virkistymään matkan jälkeen. Tunnin kuluttua he\nkohtaisivat toisensa Porta Etnealla lähteäkseen kuvan luo.\n\nMutta Margheritalla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa kokonaista\ntuntia. Hän kyseli tietä San Pasqualen kirkkoon ja meni sinne yksinään\nennen kaikkia muita...\n\nKun pater Gondo ja pyhiinvaeltajat tunnin kuluttua saapuivat San\nPasqualen kirkkoon, näkivät he Margherita Cornadon istuvan korokkeella\npääalttarin edessä. Hän istui hiljaa eikä ollut näkevinäänkään niitä,\njotka tulivat. Mutta kun pater Gondo astui aivan hänen lähelleen,\nhyökkäsi hän pystyyn, niinkuin olisi ollut väijyksissä, ja syöksyi\nhänen päälleen. Hän tarttui pater Gondoa kurkkuun ja tahtoi kuristaa\nhänet.\n\nMargherita Cornado oli pitkä, tukevakasvuinen ja voimakas. Syntyi kuuma\ntaistelu, ennenkuin pater Gondo ja pari muuta pyhiinvaeltajaa saivat\nhänet voitetuksi. Hän oli täydelleen mielipuoli ja niin raivoissaan,\nettä hänet täytyi sitoa.\n\nToivioretkeläiset olivat tulleet juhlallisessa kulkueessa, he lauloivat\nja pitivät kädessään palavia kynttilöitä. Heitä oli pitkä jono, sillä\nmonet diamantelaisetkin olivat liittyneet heihin. Ne, jotka kulkivat\nensimäisenä, lopettivat heti laulun, perässätulevat eivät olleet\nhuomanneet mitään, vaan jatkoivat lauluaan. Mutta sitten kulki sanoma\nsiitä, mitä oli tapahtunut, rivistä riviin, ja minne se saapui, siellä\nlaulu tyrehtyi. Oli tuskaista kuulla, kuinka se kuoleutui pois ja\nvaihtui syvään valitukseen.\n\nYmmärsiväthän kaikki väsyneet toivioretkeläiset, että he olivat\ntulleet turhaan. Koko heidän vaivaloinen vaelluksensa oli ollut turha.\nMatkapäivien kauniit unelmat sammuivat. Pyhä kuva ei voinut antaa\nheille mitään lohdutusta.\n\nPater Gondo itse oli kauhuissaan. Hänelle tämä oli ankarampi isku\nkuin kenellekään muulle, sillä muilla oli kullakin vain oma surunsa\najateltavanaan, mutta hän kantoi sydämellään kaikkien näitten ihmisten\nsurut. Kuinka hän voisi vastata kaikista niistä toiveista, joita hän\noli heissä herättänyt.\n\nÄkkiä hänen kasvoilleen levisi kaunis, lapsellisen luottavainen hymy.\nKuva tahtoi kai koetella hänen ja näitten toisten uskoa. Jolleivät he\nvain horjuisi, saisivat he avun.\n\nHän alkoi taas heleällä äänellään laulaa pyhiinvaeltajien laulua ja\nastui kohti alttaria.\n\nMutta kun hän tuli lähemmäksi pääalttaria, keskeytti hän uudelleen\nlaulun. Hän pysähtyi ja katseli kuvaa suurin silmin. Sitten hän\nojensi kätensä, otti kruunun ja tarkasti sitä hyvin läheltä. \"Niin\nsiinä seisoo, niin siinä seisoo\", mutisi hän. Ja hän pudotti kruunun\nkädestään, ja se kieri pitkin kivilattiaa.\n\nSiitä hetkestä pater Gondo tiesi, että hänen edessään oli Aracoelin\nhylkiö.\n\nMutta hän ei huutanut tätä heti kansalle, vaan sanoi sävyisästi tapansa\nmukaan:\n\n\"Ystäväni, minä kerron teille jotain merkillistä.\" Hän kertoi\nheille englantilaisnaisesta, joka oli yrittänyt varastaa Aracoelin\nKristuksenkuvan. Ja hän kertoi, kuinka kuva oli nimitetty\nAntikristukseksi ja kuinka se oli heitetty ulos maailmaan.\n\n\"Muistan vielä vanhan veli Simonen\", sanoi pater Gondo. \"Hän ei koskaan\nnäyttänyt minulle kuvaa sanomatta: 'Juuri tuo pikku käsi soitti\novikelloa. Juuri tuo pikku jalka potki ovea.'\n\n\"Mutta kun kysyin veli Simonelta, mitä oli tullut siitä toisesta\nkuvasta, sanoi hän aina: 'Mitäpä hänestä olisi voinut tulla? Rooman\nkoirat ovat kai laahanneet hänet pois ja purreet hänet palasiksi.\"\n\nKun pater Gondo oli sanonut tämän, meni hän yhtä hiljaisena ja tyynenä\nottamaan kruunun, jonka hän äsken oli pudottanut.\n\n\"Lukekaa nyt tämä!\" sanoi hän. Ja hän pani kruunun kiertämään kädestä\nkäteen. Ihmiset seisoivat vahakynttilät kädessä ja valaisivat niillä\nkruunua. Ne, jotka osasivat lukea, lukivat, toiset näkivät ainakin,\nettä siinä oli joku kirjoitus.\n\nJa jokainen, jonka kädessä kruunu oli käynyt, sammutti heti\nvahakynttilänsä.\n\nKun viimeinen kynttilä oli sammunut, kääntyi pater Gondo\ntoivioretkeläisiin, jotka olivat keräytyneet hänen ympärilleen. \"Minä\nolen johtanut teidät tänne\", sanoi hän heille, \"jotta löytäisitte sen,\njoka antaa sielulle rauhan ja avaa sille Jumalan valtakunnan, mutta\nminä olen johtanut teitä harhaan, sillä tuolla ei ole mitään sellaista\nannettavanaan. Hänen valtakuntansa on vain tästä maailmasta.\n\n\"Sisar-raukkamme on tullut mielipuoleksi\", jatkoi pater Gondo,\n\"senvuoksi, että hän tuli tänne toivoen taivaallisia armotöitä. Hänen\njärkensä murtui, kun hän rukoili tuota eikä hänen rukoustaan kuultu.\nTuo kuva ei voinut kuulla häntä, sillä tuon valtakunta on vain tästä\nmaailmasta.\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja kaikki katsoivat häneen aivan kuin kysyen,\nmitä heidän tuli ajatella kaikesta tästä.\n\nSitten hän kysyi hiljaa kuten ennenkin: \"Saako kuva, jonka kruunussa\nseisovat sellaiset sanat, kauempaa häväistä alttaria?\"\n\n\"Ei saa!\" huusivat pyhiinvaeltajat. Diamanten väki seisoi äänetönnä.\n\nPater Gondo otti kuvan käsiinsä ja kantoi sen suoraksi ojennetuin\nkäsivarsin halki kirkon, ovea kohti.\n\nMutta kuinka hiljaa ja nöyrästi pater olikin puhunut, hänen silmänsä\nolivat koko ajan, ankaroina ja vangitsevina, katsoneet kansajoukkoon.\nEikä siellä ollut ainoatakaan, joka ei olisi alistunut ja nöyrtynyt\nhänen tahtonsa voimasta. Jokainen oli tuntenut olevansa masentunut ja\nkykenemätönnä vapaasti ajattelemaan.\n\nKun pater Gondo tuli lähelle ovea, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.\nVielä viimeinen vangitseva silmäys kulki yli kansajoukon.\n\n\"Kruunu myöskin\", sanoi pater Gondo. Ja se tuotiin hänelle.\n\nHän painoi kruunun kuvan päähän ja kulki sen kivikatoksen alle,\njoka suojeli San Pasqualen kuvaa. Hän kuiskasi sanasen parille\npyhiinvaeltajalle ja nämä kiirehtivät pois. Pian he palasivat tuoden\nsylissään oksia ja halkoja. Ne he laskivat pater Gondon jalkoihin ja\nsytyttivät tuleen.\n\nKaikki, jotka olivat olleet kirkossa, olivat tunkeutuneet ulos. He\nseisoivat kirkon edustalla, yhä vain masentuneina ja tahdottomina.\nHe näkivät, että munkki aikoi polttaa heidän rakkaan, ihmeitätekevän\nkuvansa, eivätkä he ryhtyneet vastarintaan. He eivät itsekään tienneet,\nmikseivät he koettaneet pelastaa kuvaa.\n\nMutta kun pater Gondo näki tulen syttyvän ja tiesi että kuva nyt oli\nkokonaan hänen vallassaan, oikaisi hän itsensä ja hänen silmänsä\nsalamoivat.\n\n\"Lapsi-raukat\", sanoi hän lempeästi ja kääntyi diamantelaisten puoleen.\n\"Hirmuinen on se vieras, jota olette luonanne pitäneet. Mutta kuinka on\nmahdollista, ettette ole ennen huomanneet, kuka hän on?\n\n\"Mitä pitää minun teistä uskoa?\" jatkoi hän ankarammin. \"Te sanotte\nitse, että kuva on antanut kaiken, mitä olette rukoilleet. Ei ole\nsiis Diamantessa ketään, joka näinä vuosina olisi rukoillut syntien\nanteeksiantamusta ja sielulleen rauhaa.\n\n\"Voiko sellainen olla mahdollista? Diamanten kansalla ei ole ollut muuta\nrukoiltavaa kuin arpajaisnumeroita ja hyviä vuosia ja jokapäiväistä\nleipää ja terveyttä ja rahoja. Ei mitään muuta se ole anonut kuin\ntämän maailman hyvyyttä. Ei ainoankaan ole tarvinnut rukoilla osakseen\ntaivaallista armoa.\n\n\"Niinkö tosiaankin? Ei, sehän on mahdotonta\", sanoi pater Gondo\niloisesti, aivan kuin toivo olisi hänet äkkiä täyttänyt. \"Minä itse\nolen erehtynyt. Diamanten kansa on ymmärtänyt, etten heittäisi kuvaa\ntuleen kysymättä Ja tutkimatta tätä seikkaa. Se odottaa, vain minun\nvaikenevan, jotta se saisi astua esiin todistamaan.\n\n\"Nyt monet tulevat luokseni sanomaan: 'Tämä kuva on tehnyt minusta\nuskovaisen', ja monet sanovat: 'Häneltä minä olen saanut syntien\nanteeksiantamuksen', ja monet sanovat: 'Hän on avannut silmäni, jotta\nolen saanut katsoa taivaan ihanuuteen.' He astuvat esiin sanomaan\ntämän, ja minä vaikenen ja häpeän ja saan kantaa kuvan takaisin\nalttarille ja tunnustaa, että olen erehtynyt.\"\n\nPater Gondo vaikeni ja hymyili kansalle kehoittavasti. Kuulijajoukon\nvaltasi kiivas levottomuus. Monet tuntuivat aikovan astua esiin\ntodistamaan. He ottivat pari askelta, mutta pysähtyivät.\n\n\"Minä odotan\", sanoi pater, ja hänen silmänsä rukoilivat ja kerjäsivät\nväkeä tulemaan.\n\nMutta kukaan ei tullut. Tuska viilsi kansajoukkoa, kun se ei voinut\ntodistaa rakkaan kuvansa eduksi. Mutta ei kukaan tehnyt sitä.\n\n\"Lapsi-raukkani\", sanoi pater Gondo syvästi suruissaan. \"Teidän\nkeskellänne on seisonut Antikristus, ja te olette olleet hänen\nvallassaan. Olette unohtaneet taivaan. Olette unohtaneet, että teillä\non sielu. Te ajattelette vain tätä maailmaa.\n\n\"Ennen sanottiin, että Diamanten väki oli Sisilian hurskainta. Mutta\ntoisinpa taitaakin olla. Diamanten asukkaat ovat maailman orjia. Ehkäpä\nhe vielä ovat uskottomia sosialisteja, jotka rakastavat vain tätä\nmaailmaa. Sellaisiahan heidän täytyy olla. Onhan heidän keskellään\nollut Antikristus.\"\n\nKun kansaa näin syytettiin, näytti se viimeinkin tahtovan nousta\npuolustautumaan. Suuttumuksen mutina kulki rivistä riviin.\n\n\"Kuva on pyhä\", huusi yksi. \"Kun hän tuli, soivat San Pasqualen kellot\nkoko päivän.\"\n\n\"Saattoivatko ne soida vähempää aikaa varoittaessaan kansaa sellaisesta\nonnettomuudesta\", vastasi munkki.\n\nHän jatkoi syytöksiään yhä kiivaampana. \"Te olette\nepäjumalanpalvelijoita, ettekä kristityitä. Te palvelette tätä\nsentähden, että hän auttaa teitä. Mutta pyhyyden hengestä teissä ei ole\nmitään.\"\n\n\"Hän on ollut hyvä ja armelias kuin Kristus\", vastasi kansa.\n\n\"Eikö juuri siinä olekin onnettomuus piillyt?\" sanoi pater Gondo ja\nnyt oli hän äkkiä käynyt kauheaksi vihassaan. \"Hän on ottanut ylleen\nKristuksen muodon viedäkseen teidät harhaan. Juuri sillä tavalla hän on\nsaattanut kutoa verkkonsa teidän ympärillenne. Juuri jakamalla teille\nlahjoja ja siunaustaan hän on houkutellut teidät ansaansa ja tehnyt\nteistä maailman orjia. Vai eikö tämä ole totta? Voiko ehkä joku astua\nesiin väittämään vastaan? Vai oletteko ehkä kuulleet, että joku, joka\nei satu olemaan täällä läsnä, olisi rukoillut kuvalta taivaan armoa?\"\n\n\"Hän on ottanut voiman jettatorelta\", sanoi muuan.\n\n\"Sehän juuri, joka on yhtä suuri pahassa kuin jettatore, voi tämän\nvoittaa!\" sanoi pater katkerana.\n\nSitten ei enää koetettu kuvaa puolustaa. Jokainen yritys näytti vain\npahentavan asiaa.\n\nMonet katsoivat ympärilleen nähdäkseen donna Mikaelaa, joka myös oli\nsaapuvilla. Hän seisoi keskellä ihmisjoukkoa, kuuli ja näki kaiken,\nmutta ei tehnyt mitään kuvan pelastamiseksi.\n\nSillä kun pater Gondo oli sanonut, että kuva oli Antikristus, oli hän\nsäikähtänyt, ja kun pater Gondo oli osoittanut, että Diamanten ihmiset\nolivat rukoilleet vain tämän maailman hyvyyttä, oli hänen kauhunsa\nkasvanut. Hän ei ollut uskaltanut tehdä mitään.\n\nMutta samassa kun munkki oli sanonut, että he kaikki olivat joutuneet\nAntikristuksen valtaan, nousi jokin hänen sisässään vastarintaan. \"Ei,\nei\", sanoi hän, \"niin se ei voi olla\". Jos hänen pitäisi uskoa, että\njoku paha voima oli hallinut häntä niin monena vuonna, menettäisi hän\njärkensä. Ja hänen järkensä alkoi puolustautua.\n\nSilloin murtui hänessä usko ylenluonnolliseen niin äkkiä, kuin katkeaa\nliiaksi pingoitettu viulunkieli. Hän ei voinut enää seurata mukana.\n\nHänen ajatuksensa tutkivat nyt äärettömän nopeasti kaiken sen\nylenluonnollisen, jonka hän itse oli saanut kokea, ja ne tuomitsivat\nsen. Oliko siinä yhtään ainoata varmaa ihmettä? Hän sanoi itselleen,\nettä siinä oli vain sattumia, sattumia.\n\nTämä oli samallaista kuin vyyhden uudestaan viipsiminen. Ja omista\nkokemuksistaan hän siirtyi toisten aikojen ihmeisiin. Nekin sattumia.\nMielikuvitusta. Kenties valhetta suurin osa.\n\nTuo raivoava munkki syytti edelleen kansaa kauhein sanoin. Donna\nMikaela koetti kuunnella, päästäkseen irti omista ajatuksistaan.\nMutta hänestä tuntui vain, että kaikki, mitä tuo mies sanoi, oli\nmielettömyyttä, oli valhetta.\n\nMutta mitä tapahtui hänessä nyt, vapaa-ajattelijaksiko hän oli\nmuuttumassa siinä seistessään?\n\nHänen katseensa etsi Gaetanoa. Tämä oli myöskin siellä, hän seisoi\nkirkon portailla aivan munkin lähellä. Hänen silmänsä katselivat\ndonna Mikaelaa. Ja hän tiesi, mikä muutos nyt oli tapahtumassa\ndonna Mikaelassa, tiesi sen niin varmaan, kuin tämä olisi sen\nsanonut hänelle. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta eikä\nvoitonriemuiselta. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hillitä munkkia\npelastaakseen donna Mikaelalle pienen uskon hitusen.\n\nMutta donna Mikaelan ajatukset eivät tunteneet sääliä. Ne kulkivat\nedelleen ja ryöstivät tyhjäksi hänen sielunsa. Koko ylenluonnollisuuden\nsäteilevä maailma raukesi maahan, murskautui. Hän sanoi itselleen,\nettei ylenluonnollisista tiedetty mitään, ei voitu tietää mitään. Monta\nsanomaa oli maasta kulkenut taivaaseen. Ei ainoatakaan ollut tullut\ntaivaasta maan päälle.\n\n\"Mutta tahdon vielä uskoa Jumalaan\", sanoi hän ja pani kätensä ristiin\nkuten ennenkin, aivan kuin säilyttääkseen edes sen viimeisen ja\ntärkeimmän.\n\n\"Teidän silmänne, diamantelaiset, ovat hurjia ja pahoja\", sanoi pater\nGondo. \"Jumala ei ole teidän joukossanne. Antikristus on ajanut Jumalan\npois.\"\n\nDonna Mikaelan silmät koettivat tavoittaa Gaetanon katseen. \"Voitko\nantaa enää mitään sisältöä tällaisen viheliäisen ja typötyhjäksi\nraastetun olennon elämälle?\" tuntuivat ne kysyvän. Gaetanon katse oli\nylvään varma. Donna Mikaelan kauniit, rukoilevat silmät ilmaisivat,\nkuinka hänen värjöttävä sielunsa nyt tarttui Gaetanoon tukea etsien.\nGaetano ei silmänräpäystäkään epäillyt, ettei hän voisi tehdä donna\nMikaelan elämää ihanaksi ja rikkaaksi.\n\nDonna Mikaela ajatteli sitä iloa, joka aina seurasi Gaetanoa, missä\nhän kulkikaan. Hän ajatteli sitä iloa, joka oli hulmuillut Gaetanon\nympärillä sinä yönä Palermossa. Hän tiesi, että se pulppusi siitä\nuudesta uskosta onnellisen maanpiirin mahdollisuuteen. Voisiko tämä\nusko ja tämä ilo vallata hänetkin?\n\nHän väänteli käsiänsä tuskissaan. Olisiko tämä uusi hänelle minkään\narvoinen? Eikö hänen aina vain täytyisi tuntea itseään yhtä tyhjäksi\nkuin tällä hetkellä.\n\nPater Gondo kumartui tulta kohti.\n\n\"Sanon teille kerran vielä?\" huusi hän, \"jos yksikään ainoa astuu esiin\nja sanoo, että tämä kuva on vapahtanut hänen sielunsa, niin en polta\ntätä\".\n\nSilloin donna Mikaela tunsi, ettei hän tahtonutkaan tuon kuvan tuhoa.\nSiihen liittyi muisto hänen elämänsä ihanimmista hetkistä.\n\n\"Gandolfo, Gandolfo\", kuiskasi hän. Hän oli äsken nähnyt hänet\nvierellään.\n\n\"Mitä, donna Mikaela?\"\n\n\"Älä anna hänen polttaa kuvaa, Gandolfo!\"\n\nMunkki oli lausunut kysymyksensä kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa. Ei\nkukaan astunut esiin kuvaa puolustamaan. Mutta pikku Gandolfo hiipi yhä\neteenpäin.\n\nPater Gondo vei kuvaa yhä lähemmäksi tulta.\n\nHuomaamattaan oli Gaetanokin kumartunut. Ylväs hymy välähti hänen\nkasvoillaan. Donna Mikaela tiesi hänen tuntevan nyt, että Diamante\ntästä lähtien kuului hänelle. Munkin hurja kiihko oli tehnyt Gaetanosta\nsielujen herran.\n\nDonna Mikaela katseli kauhistuneena ympärilleen. Hänen silmänsä\nkiisivät kasvoista kasvoihin. Tapahtuiko ehkä kaikkien näitten ihmisten\nsielussa sama muutos kuin hänen omassaan. Hänestä näytti, että niin\ntapahtui.\n\n\"Näetkös, Antikristus\", sanoi pater Gondo uhaten, \"ettei kukaan ole\najatellut sieluaan, niinkauan kuin sinä olit täällä. -- Sinun täytyy\nkadota.\"\n\nSitten pater Gondo laski Aracoelin hylkiön roviolle.\n\nMutta kuva oli maannut siinä vain silmänräpäyksen, kun Gandolfo tarttui\nsiihen.\n\nHän tempasi sen pois, kohotti sen korkealle päänsä päälle ja lähti\njuoksemaan.\n\nPater Gondon pyhiinvaeltajat syöksyivät hänen jälkeensä, ja kiihkeä ajo\nkävi pitkin Monte Chiaron jyrkänteitä.\n\nMutta pieni Gandolfo pelasti kuvan.\n\nTiellä ajoivat suuret raskaat matkavaunut. Gandolfo, jonka takaa-ajajat\nolivat saavuttamaisillaan, ei tiennyt parempaa neuvoa, vaan heitti\nkuvan vaunuihin.\n\nSitten hän antautui levollisena. Ja kun takaa-ajajat nyt aikoivat\nsyöksyä vaunujen jälkeen, hillitsi hän heidät. \"Varokaa itseänne,\nsignora vaunuissa on englantilainen.\"\n\nSiinä ajoi signora Favara, joka viimeinkin oli väsynyt Diamanteen ja\nmatkusti nyt uudelleen avaraan maailmaan. Ja hän sai ajaa rauhassa. Ei\nyksikään sisilialainen uskalla ahdistaa ketään englantilaisnaista.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nMUUAN SIGNORELLIN FRESKO.\n\n\n_Viikkoa myöhemmin_ pater Gondo oli saapunut Roomaan. Hän pääsi\nVatikanin vanhan miehen puheille ja kertoi tälle, kuinka hän oli\nlöytänyt Kristuksen haamuun kätkeytyneen Antikristuksen, kuinka tämä\noli kietonut Diamanten asukkaitten mielen maallisiin ja kuinka hän\noli aikonut polttaa hänet. Hän kertoi vielä, ettei hän voinut saada\nkansaa palaamaan Jumalan luo. Sensijaan koko Diamante oli langennut\nepäuskoon ja sosialismiin. Ei kukaan huolehtinut sielustaan, ei kukaan\najatellut taivasta. Pater Gondo kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä näille\nihmis-raukoille.\n\nVanha paavi, joka oli viisaampi kuin kukaan muu, ei nauranut pater\nGondon kertomukselle, vaan tuli syvästi murheiseksi.\n\n\"Olet menetellyt väärin, olet menetellyt hyvin väärin\", sanoi hän.\n\nHän istui hetkisen ääneti ja miettivänä, sitten hän sanoi: \"Et ole\nnähnyt Orvieton tuomiokirkkoa?\" -- \"En, pyhä isä.\" -- \"Mene sitten\nkatsomaan sitä\", sanoi paavi \"ja kun palaat sieltä takaisin, saat\nkertoa minulle, mitä olet nähnyt\".\n\nPater Gondo totteli. Hän lähti Orvietoon katsomaan sen pyhää\ntuomiokirkkoa. Kahden päivän kuluttua hän palasi taas Vatikaniin.\n\n\"Mitä olet nyt saanut nähdä Orvietossa?\" kysyi häneltä paavi.\n\nPater Gondo kertoi, että hän yhdessä tuomiokirkon kappelissa oli\nlöytänyt Luca Signorellin freskoja, jotka esittivät _Viimeisten aikain\ntapahtumia_. Mutta hän ei ollut katsellut Viimeistä tuomiota eikä\nKuolleitten ylösnousemusta. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt siihen\nsuureen tauluun, jota kirkonvartija nimitti _Antikristuksen ihmetöiksi_.\n\n\"Mitä näit siinä?\" kysyi paavi.\n\n\"Näin, että Signorelli oli maalannut Antikristuksen yhtä köyhäksi ja\nyksinkertaiseksi mieheksi kuin Jumalan poika oli vaeltaessaan täällä\nmaan päällä. Näin, että hän oli kuvannut hänet Kristuksen kaltaiseksi\nja antanut hänelle Kristuksen kasvot.\"\n\n\"Mitä muuta näit?\" sanoi paavi.\n\n\"Ensimäiseksi näin freskossa, kuinka Antikristus saarnasi niin, että\nrikkaat ja mahtavat laskivat aarteensa hänen jalkainsa juureen.\n\n\"Toiseksi näin, että sairas kannettiin Antikristuksen luo ja hän paransi\nsen.\n\n\"Kolmanneksi näin marttyyrin, joka uskoi Antikristukseen ja poltettiin.\n\n\"Neljänneksi näin suuressa seinämaalauksessa, että ihmiset kiiruhtivat\nmahtavaan rauhan temppeliin, ja pahuuden henki syöstiin alas taivaasta,\nja taivaan salamat surmasivat kaikki väkivallantekijät.\"\n\n\"Mitä ajattelit, kun näit tämän kaiken?\" kysyi paavi.\n\n\"Kun näin tämän, ajattelin: Tuo Signorelli on ollut mieletön.\nTarkoittaako hän, että Antikristuksen aikoina paha voitetaan, ja tämä\nmaailma tulee autuaaksi kuin paratiisi?\"\n\n\"Näitkö vielä mitään muuta?\"\n\n\"Viidenneksi näin taulussa kuvattavan, että papit ja munkit ladottiin\nsuurelle roviolle ja poltettiin.\n\n\"Ja kuudenneksi ja viimeiseksi näin, että paholainen seisoi\nAntikristuksen vieressä kuiskaten hänen korvaansa ja neuvoen, miten\nhänen piti menetellä ja puhua.\"\n\n\"Mitä ajattelit, kun tämän näit?\"\n\n\"Sanoin itsekseni: Tuo Signorelli ei ole ollut mieletön, vaan profeta.\nTotisesti Antikristus tuleekin Kristuksen haamussa ja tekee tästä\nmaailmasta paratiisin. Hän tekee sen niin kauniiksi, että ihmiset\nunohtavat taivaan. Ja siitä tulee maailman vaarallisin kiusaus.\"\n\n\"Ymmärrätkös nyt\", sanoi paavi, \"että se, mitä minulle kerroit, ei\nollut mitään uutta? Kirkko on aina tiennyt, että Antikristus tulisi\ntäynnään Kristuksen hyveitä.\"\n\n\"Tiesittekö senkin, pyhä isä, että hän tosiaankin oli tullut?\"\n\n\"Kuinkapa voisin olla täällä Pietarin istuimella vuoden toisensa\njälkeen tietämättä, että hän on tullut?\" sanoi paavi. \"Näen,\nkuinka syntyy joku kansanliike, joka melkein palaa rakkaudesta ja\nvihaa Jumalaa. Näen, kuinka uusi toivo onnellisesta maailmasta saa\nmarttyyrejä. Näen, kuinka he saavat uutta iloa ja uutta voimaa noista\nsanoista 'Ajattele tätä maailmaa', aivan samoin kuin he ennen saivat\nsitä sanoista 'Ajattele taivasta'. Tiesin, että hän, josta Signorelli\nennusti, oli tullut.\"\n\nPater Gondo kumarsi äänetönnä.\n\n\"Ymmärrätkö nyt, minkätähden olet menetellyt väärin?\"\n\n\"Pyhä isä, valaise minulle minun syntini.\"\n\nVanha paavi nosti silmänsä. Hänen kirkas katseensa lävisti sen\nsattumusten verhon, joka peittää tapahtumia, ja näki sen, mikä\npiiloutuu tuon verhon taa.\n\n\"Pater Gondo\", sanoi hän, \"tiedätkö, mikä oli se lapsi, jota vastaan\nsinä Diamantessa taistelit, lapsi, joka oli armelias ja ihmeitätekevä\nkuin Kristus, tuo köyhä, halveksittu lapsi, joka voitti sinut ja jota\nsinä sanot Antikristukseksi? Etkö tiedä, mikä hän on?\"\n\n\"En, pyhä isä.\"\n\n\"Entä hän, joka Signorellin taulussa paransi sairaita ja hellytti\nrikkaitten sydämet ja kaatoi maahan väkivallantekijät, hän, joka muutti\nmaan paratiisiksi ja vietteli ihmiset unohtamaan taivaan? Etkö tiedä,\nkuka hän on?\"\n\n\"En, pyhä isä.\"\n\n\"Kukapa hän muu voisi olla kuin Antikristuksen oppi, sosialismi?\"\n\nMunkki nosti silmänsä kauhuissaan.\n\n\"Pater Gondo\", sanoi paavi ankarasti, \"kun pitelit sylissäsi kuvaa,\ntahdoit polttaa sen. Minkätähden? Mikset osoittanut hänelle rakkautta\nja vienyt häntä pienen Kristuslapsen luo Kapitoliumille, josta hän on\nlähtenyt?\n\n\"Mutta näin te teette, te kerjäläismunkit. Te voisitte ottaa sen suuren\nkansanliikkeen käsivarsillenne, siiloinkun se vielä on pieni kuin\nkapalolapsi ja te voisitte viedä sen Jeesuksen jalkain juureen, ja\nAntikristus saisi nähdä, että hän on vain Kristuksen jäljennös ja\ntunnustaisi hänet herrakseen ja mestarikseen. Mutta niin ette tee. Te\nheitätte Antikristuksen opin polttoroviolle, ja pian se vuorostaan\nheittää sinne teidät.\"\n\nPater Gondo vaipui polvilleen. \"Ymmärrän, pyhä isä. Minä menen etsimään\nkuvaa.\"\n\nPaavi nousi majesteetillisena. \"Älkää etsikö kuvaa, antakaa hänen\nkäydä kulkuansa kautta aikojen. Me emme häntä pelkää. Kun hän hyökkää\nKapitoliumia kohti päästäkseen maailman valtaistuimelle, otamme Me\nhänet vastaan ja Me viemme hänet Kristuksen luo. Me sovitamme taivaan\nja maan. Mutta te teette väärin\", jatkoi hän lempeämmin, \"kun te\nvihaatte häntä. Te olette silloin unohtaneet, että sibylla pitää häntä\nyhtenä maailman uudistajista. 'Maailman uudistaja Kapitoliumill'\njumaloidaan, Kristusta, Antikristusta.'\"\n\n\"Pyhä isä, jos hän parantaa tämän maailman onnettomuudet, eikä taivas\nkärsi vahinkoa, niin en vihaa häntä\".\n\nPaavi hymyili hienointa hymyään.\n\n\"Pater Gondo, suo minunkin kertoa eräs sisilialainen tarina. Kerrotaan,\npater Gondo, että kun Herramme paraillaan loi maailmaa, tahtoi hän\nkerran tietää, oliko vielä paljon työtä jäljellä. Ja hän lähetti San\nPietron katsomaan, oliko maailma valmis.\n\n\"Kun San Pietro tuli takaisin, sanoi hän: 'Kaikki itkevät ja\nnyyhkyttävät ja valittavat.'\n\n\"'Silloin ei maailma ole vielä valmis', sanoi Herramme ja loi edelleen.\n\n\"Kolmen päivän kuluttua lähetti Herramme San Pietron uudelleen maan\npäälle.\n\n\"'Kaikki nauravat ja riemuitsevat ja leikkivät', sanoi San Pietro, kun\nhän palasi.\n\n\"'Ei ole maailma vielä valmis', sanoi Herramme ja loi edelleen.\n\n\"San Pietro lähetettiin kolmannen kerran.\n\n\"'Toiset itkevät ja toiset nauravat', sanoi hän palattuaan.\n\n\"'Silloin on maailma valmis', sanoi Herramme.\n\n\"Ja niin se onkin ja sellaiseksi se jää\", sanoi vanha paavi. \"Ei kukaan\nvoi vapauttaa ihmisiä heidän suruistaan, mutta se saa paljon anteeksi,\njoka synnyttää heissä uutta voimaa kantamaan niitä.\"\n\n\n\n"]