[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI5Lm2ONcnZ09L0Ql09FtMs3e9LPdHm6Y6WWDWbXhh1U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},891,"Tunturien yöpuolta","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"891-paulaharju-samuli-tunturien-yopuolta","891__Paulaharju_Samuli__Tunturien_yöpuolta","Vanhoja tarinoita","novelli",[],[],"fi",1934,null,27022,172717,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää 15 Lappiin sijoittuvaa tarinaa, jotka pohjautuvat kirjailijan keräämään kansanperinteeseen. Kertomukset liikkuvat todellisuuden ja yliluonnollisen rajalla, ja niissä esiintyy noitia, manalaisia sekä muita myyttisiä olentoja.","Samuli Paulaharjun 'Tunturien yöpuolta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 891. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUNTURIEN YÖPUOLTA\n\nVanhoja tarinoita\n\n\nKirj.\n\nSAMULI PAULAHARJU\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTunturien ikuinen vaeltaja.\nPaksujalka noita-vainajan ajomiehenä.\nPounu-Lassin otrinki.\nMetsän pelästyttämä.\nKieruan vanha pappi.\nHaavruuva huutaa.\nOnnen lammas.\nJorpa-Ollin kuolema.\nSuongil, suuri noita.\nVantus meren rannalla.\nRikkaan Hannun aarre.\nRaunan Piera taajoo manalaisen kanssa.\nKutturi ja Nakkula.\nLussin Pieti ja kuninkaantytär.\nNiilas Saaran kiroissa.\nOutoja sanoja.\n\n\n\n\nTUNTURIEN IKUINEN VAELTAJA.\n\n\nHeikun Piettar hiihtää kuin henkensä edestä pitkin öistä aapaa. \nVihaisesti hän survaisee suksisauvansa hankeen, köykistää selkänsä ja \npotkaisee... Ja taas, ja taas ... oikealla ja vasemmalla ... oikealla \nja vasemmalla. Valkoiseksi hankaantunut vanha tervaamaton sivakka \nparahtelee pahasti pakkasen puremassa kinoksessa, vitsasta väännetyt \nmäystimet kitisevät kipeästi joka potkaisulla, ja sauvojen vitsaiset \nrenkaat valittavat. Vahva höyry nousee Piettarin hartioista. Mutta tyly \npakkanen on vastassa, hyytää höyryn ja puhaltaa sen valkoisena \nkuuraverhona hiihtäjän pitkään takkuiseen tukkaan, lakkireuhkaan ja \nhartioihin sekä hartioilla keikkuvan kurpan karvattomaan pintaan.\n\nKuuluu tunturin tyviltä, marastosta pitkä valittava hukan jollotus, \nkuuluu pitkä jolina toisestakin tunturista, kun sieltä toinen hukka \nvastaa toverilleen. Kuuluu jostakin vuoman laidasta äpärän ruma \nrääkyminen...\n\nMutta Heikun Piettar hiihtää vain. Hän ei välitä hukan jolinoista eikä \näpärän rääkymisistä. Piettar hiihtää vain, hiihtää, hiihtää, niin että \nhartiat höyryävät, vitsat voivottelevat ja sivakka parkuu.\n\nMutta tuon tuostakin hiihtäjä hätkähtää, katsahtaa taakseen ja vetäisee \npienen kurentonsa käppyrään...\n\nMutta kohta hän taas entistä kiukkuisemmin söhäisee sauvan hankeen ja \npotkaisee, niin että paltsarajan repaleiset helmat heilahtavat...\n\nKoko yön Piettar hiihtää vuoman toisensa perästä, ruukaltaa kuin \nnälkäinen hukka yhdeksän vuomaa yhtenä yönä.\n\nAamunkoiton punertaessa pienen lapinkylän lumisia kattoja Piettar \nhikivirtoja valuttaen, mutta yltä päältä valkoisena huurretonttana, \nharvat parranhaivenet ja nenänalus jääkalkkareissa, hiljalleen \nlaahustaa halki siljon taloja kohden. Kylän koiralauma syöksähtää \nvihaisena hiihtäjän kimppuun, mutta äkkiä kaikki haukkujat kääntyvät \nkiljahtaen takaisin ja korvat humussa, häntä koipien välissä painuvat \npää kierossa mikä minnekin.\n\nPiettar ei käännä päätäänkään penikkain puoleen, kahnustaa vain \nlähimmälle talolle, asettaa sivakkansa seinää vasten ristiin ja \nkompuroi pirttiin.\n\n-- Na, Piettar se vain hiihtää. Mistäpäs hän nyt tulee? kysytään \ntalossa.\n\n-- Tulenpahan vain tuolta ... mistä tulen, Piettar urahtaa, heittää \nkurpan selästään, puistelee kuuraa parrastaan ja paltsarajastaan ja \nheittäytyy sellaisenaan pitkälleen ovipielen tyhjään sänkypahaseen. \nKurppansa hän vain vääntää päänsä alle.\n\nJa kohta kuuluu ovisängystä kova kuorsaus. -- -- --\n\nTunteehan koko suohkana, monikin suohkana, Heikun Piettarin, tunturien \nikuisen vaeltajan, Piettarin, joka vain tulee ja menee, mutta ei viivy.\n\nAamuruskon koittaessa, koska päivä jo tuntureita vaeltelee ja kohta \nrupeaa kotasavuja punertamaan, hän laahustaa öisestä erämaasta, tulee \ntaloon ja heittäytyy nukkumaan. Koko päivän väsynyt hiihtäjäparka \nnukkuu, vasta iltapuoleen herää sekä syö ja juo, mitä talo tarjoaa. \nMutta jo taas illalla hän tulee levottomaksi, juoksee ulkona, siirtelee \nsivakoitaan ja peloissaan katselee pimenevään tunturiin. Mutta koska \npuoliyön hetki rupeaa lähestymään, hän äkkiä hätkähtää ja sähähtää:\n\n-- Tuolla se tulee!\n\nKiireesti Piettar sonnustaa silloin kurpan selkäänsä, menee \njuoksujalkaa ulos, sieppaa sivakat ja lähtee äkäisesti potkimaan.\n\nTietää tunturiseutu senkin, ettei mies aina ole näin vaeltanut.\n\nSiitä on jo kymmeniä vuosia, kun Piettar kerran -- mikä lienee, \npahalainen, viekoitellut -- varasti Vanhan Vuollon, kiukkuisen \nkoutokeinolaisen, tunturiluovasta peskin, sieppasipa vielä kuivatun \nporonlavan. Mutta vanha Vuollo, koranus, äkkäsi kohta, että luovassa \noli käyty ja viety. Vuollo kokosi kouraansa luovanroskia, puhalsi \nkolmasti niitä ilmaan ja kirosi ja sanoi, että kuultiin:\n\n-- Kyllä se, kortto, saa ikänsä laukkoa, jos ei vain tuo takaisin.\n\nNyrkkejään kohotellen ja heristellen äijä vielä ähisi:\n\n-- Ja näihin kourhin on ne tuotava!\n\nKuulipa Heikun Piettarkin kylillä puhuttavan Vuollon kirouksista ja \npahoin hätkähti. Mutta kohta hän vain nauroi ja sanoi:\n\n-- Katohan vanhaa hampaatonta köyryä, kun yrittää vielä noitua... \nKukahan tässä rupiaa tunturia laukkomhan?\n\nMutta kun Heikun Piettar sitten on illalla tunturin alla pimeässä \noudassa poroja raitioimassa, häneen yht'äkkiä iskeytyy kamala \nlevottomuus, mikä lienee, kolo olemus. Hän koettaa hiihdellä ja \njoikailla vanhaa tunturivirttään, mutta jalka ei tahdo liikkua, eikä \nääni lähteä ulos rinnasta.\n\nMikä kortto painaa jalkoja, mikä rietas rutistaa rintaa?\n\nPiettar kutsuu luokseen koiraa, ainaista raitioapulaistaan. Tsähpi \ntulee hyppien ja iloisesti haukahdellen. Mutta yht'äkkiä se kiljahtaa \nkipeästi ja peloissaan laukkaa pakoon, eikä tule enää lähelle, vaikka \nisäntä kuinka houkuttelisi. Kaukana se vain seisoo ja peloissaan \nkatsoo, ollen valmis lähtemään karkuun...\n\nPiettar katselee yhä levottomampana koiransa kummallista menoa. Eivät \nole nyt oikein asiat.\n\nKoko tunturi ja outa tuntuvat kovin kaameilta. Ei kuulu hukan ulvontaa, \nei porokellon ääntä, eivät edes taivaanvalkeat riehu. On niinkuin jokin \nsuuri paha olisi juuri saapumassa, jostakin tuolta mustasta tunturista. \n\nMikä lie sitten tulossa tuho?\n\nPiettar yrittää huutaa raitiokumppanilleen, joka liikkuu oudassa \nporotokan toisella laidalla, mutta ääni ei lähde liikkeelle...\n\nYht'äkkiä Piettar tuntee kauhean vihlaisun, joka sävähtää läpi sielun \nja ruumiin. Hän hypähtää ja ulvahtaa kuin ammuttu hukka, syöksähtää \nsitten sivakoilleen ja lähtee hiihtämään kuin olisi vainolainen \nkintereillä...\n\nSiitä alkoi Heikun Piettarin vaellus.\n\nJoka yö, koska puoliyö rupeaa lähestymään, tulee Piettarille kamala \nkäsky, tulee kuin joku peloittava kova kumppani, joka sanoo, että nyt \nlähdetään.\n\nJa Piettarin pitää lähteä, on sää millainen tahansa, on suvi taikka \ntalvi, sotkuinen syksy taikka sohjuinen kevät. Ja aina pitää painaa \nkuin henkensä edestä. -- -- --\n\nArvaa Piettar heti, että Vanha Vuollo se on, ja arvelee, että \nkylläpähän heittää, kun aikansa kiusaa. Mutta ei heitä, panee miehen \nvain joka yö matkaan.\n\nEtsii Piettar varastamansa peskin -- vanha karvaton paltsaraja\nriepu se vain on -- sulloo sen kurppaansa, pistää sinne kuivatun \nporonlavankin, josta hän ei ole kyennyt edes suupalaa ottamaan, ja \nlähtee puhuttelemaan Vanhaa Vuolloa. Mutta Koutokeinon kamala äijä on \nmennyt, ei tiedetä mihin. Yrittää Piettar vielä toisenkin kerran \nVuollon kodalle, mutta saa jo matkalla kuulla, että äijä on kadonnut \ntunturiin, mihin lienee kuollut kiroineen.\n\nTyhjin toimin, kuivettunut poronlapa, karvaton paltsaraja kurpassaan, \nPiettar surkeana tulla kahnustaa takaisin.\n\nEi ole enää Piettarin kirojen pyörryttäjää, eikä ole kamala \nkoutokeinolainenkaan niitä peräyttänyt. Sen saa Piettar kyllä tuntea. \nAla hiihdellä nyt vain niin kauan kuin jalka tietä antaa ja kanna \nkurppaa, synnintaakkaa...\n\nMutta satipa ei kannakaan!\n\nHeittää Piettar kerran aamuhämärissä tunturia hiihtäessään kurppansa \nsyvään kuruun ja lähtee vihaisesti laskemaan alas pitkää myötälettä. \nTuntuu jo kovin keveältä hartioissa, sivakka ihan ilosta ulvahtelee ja \nheittelee pitkiä hyppyjä tunturinportaalta toiselle...\n\nPiettar tulee kylään kuin uutena miehenä, potkaisee sivakkansa seinän \nviereen ja mennä tömistää pirttiin hökäisten:\n\n-- Siitä tuli loppu nyt!\n\nMutta kun ilta joutuu ja puoliyö saapuu, saapuu vanha vainoojakin ja \npanee miehen noutamaan kurppaansa. Piettar paran täytyy pimeässä \nponnistella takaisin kolkkoon tunturiin, kähmiä siellä kuin yökyöpeli \nja etsiä synnintaakkaansa aamuun saakka ja sitten sonnustaa se jälleen \nselkäänsä ja lähteä ruukaltamaan kuin ennenkin.\n\nJa aina joka yöpaikassa pitää kurppa asettaa pään alle.\n\n-- Na, kuinka kauan Piettarin pitää tuota takkaa kiikuttaa? kysyvät \nkylänmiehet joskus.\n\n-- Niin kauan kuin elän, Piettar murahtaa katkerasti ja jahkaisee:\n\n-- Kunpahan tästä pian pääsis.\n\n-- Na, olisikkos valmis kuolemhan, jos se tulis? kysytään.\n\n-- Vaikka paikalla pasuuna helähtäisi\n\n-- Mutta ... olekkos ajatellut helvettiä?\n\n-- Tämä helvettiä on! kähähtää Piettar, potkaisee vihaisesti sivakalla \nja painuu yöhön. -- -- --\n\nNäinpä sitten Piettar ohjaa kulkunsa joelle ja lähtee pimeässä \npotkaisemaan ylitse -- kyllä vanha erämaiden kiertäjä tietää, mistä \nvirta käy ja jäätä kalvaa...\n\nJää rusahtaa, ja öinen hiihtäjä syöksyy sulaan. Kova virta painaa, ja \nvahva vesi vetää miestä jään alle...\n\nEi Piettar huutele hätäänsä, eikä karju apua. Kuin jo lepoon päässeenä \nhän uskoo nyt vihdoinkin tulleen lopun pitkästä vaelluksestaan...\n\nMutta silloin ruukaltaa siihen taas vanha paha, panee Piettarin \ntempaamaan suuren puukkonsa ja kiskomaan itsensä kovalle jäälle.\n\nTunturien vaeltajan ei anneta vaipua veteen. Hänen virkansa on hiihtää \nja kantaa kuivettunutta poronlapaa ja vanhaa paltsarajaa.\n\nMärkänä, kylmettyneenä jääukkona Piettar entistä surkeampana taas \nhiihtää kahnustelee kylille. Ja kylän koirat hyökkäävät kahta \nkiukkuisemmin häntä vastaan, mutta kohta ne nopeammin kuin koskaan \nkääntyvät takaisin ja kiljuen ruukaltavat pakoon. -- -- --\n\nLaskee Piettar sitten taas suurta tunturia. On siellä musta pohjaton \nkortsi, sellainen, johon mies varmasti voisi mennä ikiteilleen, sati \nvain pitkää myötälettä sinne täyttä vauhtia laskettaisi.\n\nHiihtäjä saa äkkiä hurjan halun. Nyt kerrankin loppukoon kurja matka ja \nkamala kurpan kiikuttaminen.\n\nPiettar survaisee äkäisesti sauvalla hankea ja kiitää kuin mieletön \nkohti surmankitaa. Sivakat huutavat, vitsat kirahtelevat, ja tuuli \nviheltää korvissa kuin rietas...\n\nHampaat irvissä, hurjin katsein Piettar tähtää mustaa kuilua, yhä vain \ntyönnellen sauvoillaan, ja vauhti tulee aina hurjemmaksi. Tuntuu kuin \nilkeää kurppaa ei enää olisikaan hartioilla.\n\n-- Herra Jumala ... nyt kumminkin menhän!\n\nKamalana kita kyllä ammottaa, mutta -- suhaus vain ja silloin on kaikki \nlopussa...\n\nMutta mikä siellä takana rähähti?\n\nYht'äkkiä tarttuu joku näkymätön sivakkoihin ja väkisin vääntää \nkärjistä, niin että Piettar kohta kuin lentävä kuvatus mennä viilettää \nhyppien ja keikkuen yli rotkojenkin porras portaalta pitkin kuilun \nreunaa ja tulla tohahtaa alas outamaahan tunturin juurelle.\n\nJa aivan ehjin nahoin, kurppa hartioilla.\n\nVanhan paltsarajan ja kuivettuneen poronlavan varkaan ei ole lupa \nsortua tunturin kuiluunkaan. -- -- --\n\nVäsynein voimin pieni miesnepu yhä vain joka jumalanilta, koska muut \nkristityt paneutuvat Herran huomaan, vääntää selkäänsä kurjan \nsynnintaakan ja pahan ajamana painuu yöhön. Vaikka ei tahdo enää jalka \nmyöten antaa, eikä henki keuhkoissa kulkea, sittenkin vain pitää mennä \nköpittää. Yskien ja köhien...\n\nSillä tunturienmaan kirot ovat kamalat ja pyörtämättömät.\n\n\n\n\nPAKSUJALKA NOITA-VAINAJAN AJOMIEHENÄ.\n\n\nVanha Paksujalka, tunturien kotamies, ajelee porolla pitkin Taka-Lapin \naukeaa erämaata. Yön kalpeassa kuutamossa suuren tunturiselän matalat \nkäkkyräkoivut kurottelevat lumikinoksista kymmeniin koukeroihin \nvääntyneitä varsiaan ja oksiaan kuin kopristaakseen kiinni ohitse \njutavan yksinäisen ajomiehen. Ahkion pohja kahisee hangessa, \nvuottoraipan jukko kitkahtelee, ja porojen koparat naksahtelevat \ntasaisen nulkan tahdissa. Muuta ääntä ei suuren tunturimaan valjussa \nyössä kuulu.\n\nEikä näy, paitsi Paksujalkaa poroineen, muuta elävää olentoa koko \nerämaassa. Ainoina liikkuvina tovereina ovat vain korkeajalkaiset \nkuvahaiset, jotka äänettöminä kummituksina nulkkaavat kilvaten \najomiehen rinnalla.\n\nTaivaanvalkeat roihahtavat palamaan. Ruijan korkeiden gaissojen takaa \nne kavahtavat pohjoisen pimeälle kumulle, ja kaameasti sähisten ja \ntohisten öiset tulet liehuvat, niin että oikein vistottaa.\n\nPaksujalka on aralla luonnolla, öinen autio tunturimaa on kovin kolkko \najella yksinäisen miehen. Taivaanvalkeatkin kun vielä kovin oudosti \nheputtavat ja sähisevät.\n\nJa kahta kolkompaa on, kuu on kamala vainaja matkakumppalina.\n\nPerässä, Paksujalan ahkion selkälautaan kollostettuna, nulkkaa toinen \nporo, ja sen isossa kansiahkiossa maata kojottaa vanha kuollut noita. \nKolo Stuorra-Jouni siellä, lukitun kannen alla, lepää vainajana, \nStuorra-Jouni, väkevä lovinoita, johon koko Lapinmaa on katsonut \npeläten ja kauhtuen. Ja syystä kyllä. Sillä sellainen noita Jouni on \nollut, että hän vain joikaillen on saattanut vetää valtavat \npeuralaumatkin tunturien taakse Taka-Lappiin, vaikka Kittilänmaasta \nasti. Vihoissaan hän on voinut lähettää hirmuisen ruttotaudin tuhoamaan \nnaapurin koko poroelon, niinkuin hän teki Kuuvan Andarakselle. Onpa hän \njoskus noitunut vihamiehensä laukkaamaan nälkäisenä hukkana ympäri \ntuntureita. Paksujalka kyllä muistaa vielä, kuinka kävi Panne-Jussan: \nhukkana joutui laukkomaan, kun riitaantui Jounin kanssa. Ja kaikkien \nkauhuksi Stuorra-Jouni on suurta noitarumpuaan pärryttäen laulanut \nitsensä louheen sekä sitten lentää kahistanut pimeän yön tietämissä \nseitsemät suohkanat.\n\nMonta kertaa on Paksujalkakin joutunut kolon naapurinsa kanssa \ntekemisiin, ja aina hän on saanut sitä pelätä. Milloin Jouni on uhannut \nnoitua hänet hukaksi, milloin taas tunturi koirillaan, nälkäisillä \nhukilla, syöttää sekä hänet että hänen poronsa viimeiseen koparaan.\n\n-- Na, vielä mie sinut, koranuksen, koirillani syötän! muistaa \nPaksujalka kuulleensa kymmenet kerrat.\n\nMutta nyt on pelätty noita kuollut, mennyt niin lujaan louheen, ettei \nenää ole herännyt, ei merkkisanoilla eikä millään. Oli Jouni juuri \nnoussut ja ottanut noitarumpunsa kodanperästä ja sitten yht'äkkiä \nkaatunut rumpuineen. Pahasti parahtaen oli rummun nahkainen kansi \npamahtanut halki, mutta vielä pahemmin parahtaen vanha noita oli jäänyt \nmakaamaan kalliin kapineensa päälle. Siitä oli hänet sellaisenaan \nvanhoine paltsarajoineen ja kaikkineen kiireesti nostettu ja lukittu \nsuureen kansiahkioon.\n\nJa vanha naapuri, Paksujalka rukka, on joutunut pelättävää noitaa \nvedättämään kankaiseen Pielpajärven kirkkomaahan. Se on kyllä kamala \nmatka. Mutta ei ollut muitakaan, jotka olisivat tohtineet lähteä \nkuolleen kyytimieheksi, kun vielä oli yötä myöten ajettava autiota \ntunturimaata. Mutta parempi on lennättää vanha paha siunattuun maahan, \nkuin antaa hänen kylässä maata rojottaa koko tunturin kauhuna. Pääsee \nsiitä samalla itsekin rauhaan.\n\nKiire on Paksujalalla. Tunturimaan talvipäivä on lyhyt, yötä myöten \npitää ajaa ruukaltaa. Pitää ajaa, vaikka tuntuukin kovin kolkolta olla \nruman noitavainajan kanssa kaksin kaukana pimeässä erämaassa.\n\nJa kun se vielä oli niin kamalasti kuollut. Vaikka lieneekö tuo edes \nkuollutkaan, langennut vain louheen niinkuin ennenkin. Tiedä, vaikka \nvielä, rietas, kompuroisi ylös.\n\nYön yksinäinen ajomies joutuu kuormineen aavalle vuomalle, jonka halki \njutokeino oiustaa.\n\nTaivaanvalkeat rupeavat yhä kovemmin roihuamaan. Sävähtää mustaan \navaruuteen tulisia soihtuja, jotka liikkuvat ja laajenevat, värisevät \nja keijaavat kuin suuret aaveet ja taas häipyvät pimeyteen. Mutta pian \nnousee uusia soihtuja, ja kohta on koko pohjoinen kumu kaamean tulen \nvallassa. Öiset valkeat kiipeävät sähisten ylös taivaan vahvuudelle, \nlaskevat alas ja taas nousevat, ja monta kertaa ne sävähtävät alas \nlumiselle lakeudelle äkäisesti suhahdellen Paksujalan korviin, niin \nettä karhunnahkaisen sieppurin karvat kärähtelevät. Porotkin kovin \nvauhkoilevat...\n\nKoko tunturimaa hohtaa ja värisee yön kummassa tulipalossa. \nKuvahaisetkin häiläävät ja hyppivät kuin levottomat henget. Kuin \närsytellen ne väliin jättäytyvät taakse ja sitten taas äkkiä suhahtavat \nedelle, taikka keikutellen nulkkaavat rinnalla ... ja jo taas \nheittäytyvät ahkion alle piiloon tai sukeltavat hankeen... \nKuvahaisahkion pitkän pitkä kummitusäijä keikkuu ja hyppii kuin ilkkuen \nylös ja alas, mutta aina vain juovattaa ajomiestä kuin paha \npainajainen...\n\nTaivaanvalkeat sähähtelevät yhä äkäisemmin. Paksujalka katsahtelee \nvuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle, hoputtaa poroa ja joikailee: -- \n\n    Jumala, Jumala, Jumala,\n    voia voia voia naa!\n    Jumala, Jumala...\n\nJälkiporo, jonka ahkioon lukittuna Jouni-raukka maata rötköttää, alkaa \nyht'äkkiä ankarasti vauhkoilla ja hypähdellä tiepuoleen ja riuhtoa \nkolloshihnaansa. Paksujalka katsahtaa taakseen:\n\n-- Na, mikäs pohtsoa vaivaa? Killa mie -- -- -- Herra Jumala!\n\nItse Stuorra-Jouni istuu kahdareisin ahkion kannella. Kinnipeskeissään \näijä siinä könöttää, hosuu molemmin käsin ylös ja alas ja hyssyttää:\n\n-- Hyss ... hyss ... hyss...\n\nTakahärkä kauhtuu, niin että tempaa kolloshihnan poikki ja lähtee \nhulluna laukkaamaan pitkin vuomaa. Lumi lentää sauhuna, ja ahkio \nheittelehtii sinne ja tänne. Mutta noita yhä istuu ajopelin kannella \nlumiryöpyssä, heiluttelee käsiään ja sihisee:\n\n-- Hyss ... hyss ... hyss...\n\nKauhuissaan katselee Paksujalka Stuorra-Jounin hurjaa ajoa, katsoo ja \nsiunailee. Sitten hän äkkiä karjaisee, räpsähdyttää poroa ajohihnalla \nja lähtee laukottamaan pakoon kohti kaukaista metsää.\n\nMutta noita ratsastaa vain kansiahkiolla pitkin kuutamoista aapaa, \nheiluttelee käsiään ja hyssyttää...\n\nViimein lähtee Stuorra-Jounin poro ruukaltamaan Paksujalan jälkeen \nsamaa jutokeinoa, jota Paksu jo kaukana mennä kaahottaa.\n\nTulee öisellä aavalla ankara kilpa-ajo. Kauhtunut Paksu laukottaa \nedellä, minkä porostaan saa irti, ja perässä tulla tohistaa ahkiolla \nratsastaen kuolleeksi katsottu noita. Stuorra-Jounin karvaton \npaltsaraja vain reuhottaa repaleisena, lakinkolkat seisovat pystyssä \nkuin vihaiset sarvet, ja rintaliina roikkuu niskassa heiluvana \npyrstönä.\n\nPaksujalka katsahtaa taakseen aina vähän päästä, hosuu poroa ja \nparahtelee:\n\n    -- Jumala, Jumala, Jumala...\n    voia voia voia...\n\nMetsänreuna lähenee nopeasti, mutta perässä juovattava noita tulee myös \nyhä lähemmäksi. Kuuluu jo ahkion kahina ja poronkoparan kopsutus, \nkuuluu noidan ilkeä hyssytys ja heiluvien käsien tohina...\n\nJo ennättää Paksujalka metsään vuoman taakse, poukahtaa pois ahkiosta \nja heittää ajohihnan puun ympäritse, sitten juosta kallistaa hirveässä \nhädässään samaa kyytiä tuonnemmaksi ja kapaisee suureen mäntyyn.\n\nSamassa Stuorra-Jounikin tulla kahahtaa metsään, ja hänen ajohärkänsä \npysähtyy ankarasti saaloen Paksujalan poron viereen. Noita nostelee \npäätänsä, kääntelee ja tuhahtelee, ja lakinsarvet heiluvat vihaisesti. \nViimein hän lähtee kahdareisin kaahaamaan pitkin ahkion kantta, sitten \nlumikinoksessa kontaten rupeaa etsimään ajomiestään. Jo Jouni löytää \njäljet ja juovattaa niitä petäjän tyvelle. Nuuskien ja tuhisten noita \nkiertää petäjän moneen kertaan, toisin päin ja toisin päin. Kumartuu \nhän viimein alas ja ilkeästi kähisten iskee pitkät ruskeat hampaansa \npuun kylkeen, niin että kaarnansilpareet pirahtelevat. Lennähtelee \nkohta tuoresta jäistä lastuakin, kun noita oikein vihantiestä levittää \nsuunsa ja upottaa julmat leukapiikkinsä puuhun kerta toisensa \nperästä...\n\nPaksujalka kyköttää kauhuissaan männynlatvassa ja odottaa, hätäisenä \nodottaa päivänkoittoa, joka ottaisi noidalta vallan.\n\nMutta ei näy vielä koiton reunaakaan. Kalpea kuukin on painunut \nPeldoaiven taakse, ja roihuavat taivaanvalkeat ovat sammuneet...\n\nOn kaamea pimeys erämaassa. Tunturit komottavat mustina, kolkkoina \nköyryinä synkkää taivasta vasten, vain pienet kylmät taivaannastat \ntuijottavat tummalta kumulta. Metsä on läpinäkymättömän musta, ja suuri \naapa on kuin jäinen synkeä hämäryys.\n\nKaukaa tunturista kuuluu hukan yksitoikkoinen ulvonta, kuuluu jostakin \nvuoman takaa pororaition pitkä huuto... Yhtä kaameilta kuuluvat \nkumpaisetkin synkkänä peloittavana yönä. Paksujalka ei uskalla \nhievahtaakaan, vielä vähemmin huutaa vastaan.\n\nMutta alhaalta petäjäntyveltä, pimeästä yhä kuuluu hiljaista \nkähmimistä, kähinää ja narsketta. Paksu petäjä tärisee, ja narske \nnousee jäistä runkoa latvaan asti. Paksujalka vetäytyy käppyrään. \nHänestä tuntuu kuin ilkeä noita verenhimoisena hukkana jäytäisi hänen \njäseniään ja purisi ytimiin asti. Kamala kalmanhaju höyryää \npetäjäntyvellä kohoten kuin rutto ylös, ja latvassa kyköttävä \nPaksujalka näkee, kuinka maassa puun ympärillä taajoo suuri \nmanalaisparvi.\n\nJo alkaa vahva petäjä nytkähdellä. Paksu kovertaa kyntensä kiinni \npuunoksiin ja vaikertelee:\n\n    -- Jumala, Jumala, Jumala...\n    voia voia voia...\n\nPetäjä nytkähtelee yhä kovemmin. Paksujalka tuijottaa tuskissaan yhtä \nmittaa taivaan koittorannalle odottaen aamunmerkkiä...\n\nMutta petäjä nytkähtelee yhä kovemmin, noita kähisee sen juurella, ja \nmanalaiset taajovat, ja harmaa ruttohöyry nousee petäjänlatvaan asti...\n\nJo värähtää heikko ruskotus Jollamoaiven takaisella taivaanliepeellä. \nKaukainen tunturinlaki punertuu, ja öinen erämaa rupeaa aukenemaan. \nPaksujalka puunlatvassaan huomaa sen ja ilahtuu. Hän puristaa petäjän \nkäkkyrälatvaa, kurottaa kaulaansa ja karjaisee niin kovasti kuin \njaksaa:\n\n-- Päivä koittaa! Mene keinhos!\n\nOudosti kajahtaa pelästyneen miehen parkaisu öisessä erämaassa ja \nputoaa petäjän tyvelle kuin pitkäisen isku.\n\nStuorra-Jouni hätkähtää ja kohoaa pystyyn, ruskeat hampaat irvissä ja \nsuu täynnä jäisiä petäjänsilpareita.\n\nAamuruskon punerrus läikähtää noidan synkkään muotoon, ja valkoiset \npetäjänlaikat hänen suussaan hehkuvat kuin tuli.\n\nNoita kähähtää vihaisesti, loksahduttaa leukojaan ja puhaltaa punaiset \nsilpareet hangelle...\n\nSitten Stuorra-Jouni äkkiä kyykistyy pimeään ja vielä kerran \nkiukkuisesti iskee hampaansa petäjäntyveen. Puu kaatua rojahtaa maahan, \nja Paksujalka lennähtää kauas syvälle lumikieppiin. Kuuluu vain surkea \nparkaisu:\n\n-- Jumala, Jumala!\n\nMutta silloin aamunkoitto sivelee kohta lumihankia...\n\nNoita kyyristyy alas aamuruskon alle. Matalana, selkä köykyssä hän \nnelistäen kuin ajettu hukka laukkoo porojen luo, niin että lumi \nryöppyää. Ahkioonsa kannen alle hän kolisten paiskautuu, ja kansi \nrapsahtaa lukkoon. -- -- --\n\nJo viimein Paksujalka kähmii ylös lumikiepistään. Ja päivä jo \nsilmäpuolella katselee Jollamoaiven takaa. Peloissaan Paksu kurkistelee \nympärilleen: noita on kadonnut, porot seisovat entisessä paikassaan. \nUkko lähestyy varovasti poroja, menee arastellen kansiahkion luo. Se on \nlukossa niinkuin ennenkin. Paksu ottaa ajosauvan, koettaa sillä \nvarovasti liikuttaa noidan ahkiota. Se tuntuu raskaalta, siellä noita \njo taas maata rojottaa. Mutta ei kuulu risahdustakaan.\n\nPaksujalka kollostaa Stuorra-Jounin poron taas ahkionsa selkälautaan ja \nlähtee ajamaan. Ja kova kiire ukolla on. Yhtä mittaa pitää porojen \nnulkata ja tolvata, jopa myötäleissä ruukaltaa, niin että lumipaakut \nlentelevät.\n\nSillä toista yötä Paksujalka ei enää halua olla Stuorra-Jounin kanssa \npimeässä autiossa erämaassa. Ennen päivänlaskua pitää ennättää \nPielpajärven kirkon siunatulle kentälle.\n\n\n\n\nPOUNU-LASSIN OTRINKI.\n\n\nPounu-Lassi on ostanut otringin ja ajelee sillä ylpeänä kohti \nkotirantoja. Äkäisesti niskojaan nakellen komea raanelainen laukkoo \naallolta aallolle. Terävänä puukkona sen pysty keula viiltää paaruja \npoikki, niin että ne kohisten paiskelehtivat kahta puolta ja sitten \njuovattavat sivulla kuin suurena lumirekenä. Tervankiiltavänä \nläikähtelee otringin pullea kylki milloin miltäkin puolelta, ja \nkeltaisiksi maalatut parraspuut välkähtelevät kuin tulenkielet \nkarjaspäiden vaalean vihreistä pärskeistä. Vinottain kiinnitetty \nrovaseili pullistuu komeasti, kun väkevä nuurvästä siihen puskee täysin \nvoimin.\n\nPounu-Lassilla, kovalla merensoutajalla, on kerrankin oma otrinki, \nKolmiruumaisella hän kyllä on aapaa soutanut ja seilannut kohta \nkymmenet vuodet, on höösmannina ohjaillut muiden otrinkiakin. Mutta \npääsi Pounu viimein, kun aikansa miehenä ponnisteli, oman otringin \nisännäksi. Sai siinä kyllä soutaa ja rähjätä ja tapella armottoman \nRuijanmeren kanssa, niin että monesti verenmaku tuli suuhun. Mutta \näkäistä ukkoa ei meri peloittanut eikä saanut taamotuksi.\n\nJa tässä nyt ensi kertaa omalla otringilla lasketellaan kotia kohden \nniinkuin ainakin iso aapamies. Hyvin näyttää vene uutta isäntäänsä \ntottelevan, ja kipparitkin, jotka hyvässä tuulessa saavat melkein \njoutilaina istuskella, ovat tyytyväisiä. Senkuin seiliä vain hoitelevat \nja aaltojen puhaltamaa vettä auskaroivat pois.\n\nMutta otringissa, vaikka se niin ylpeästi keikkuen ajaa pitkin aapaa, \non sittenkin jotakin outoa, josta suuri merensoutaja ei vielä ole \noikein selvillä, jotakin, joka tuntuu melkein kuin vainoten juovattavan \n-- vaikkapa juuri itseä otringin isäntää...\n\nJo yön hämärissä, kun Pounu-Lassi kävi hierualla katsomassa vasta \nostettua alustaan, hän huomasi, että veneessä kähmi outo, alaston mies, \nistui etuteljolle, soutamaan muka, puhellen: \"Ei tässä hyvä soutaa\", \nistui keskiteljolle muka soutamaan puhellen: \"Ei tässäkään hyvä \nsoutaa\", ja vielä samoin souteli ja totesi toisiakin teljoja. Mutta kun \nalaston mies aikoi mennä perää koettelemaan, Pounu kiroten potkaisi \nvenettä, niin että rysähti. Alaston kummitus säikähti, hyppäsi \nrääkäisten pystyyn ja lennähti kauas mereen, upoten sinne.\n\nPounu kyllä arvaa, mikä se oli: onnettomuutta ennustava meriraukka, \nkurja, joka ei uskalla liikkua päivännäössä -- tulee vain yön hämärissä \nkähmimään niinkuin rietas, ja rääkyy kuin äpärä. Mutta eipä se \nennättänyt koetella höösmannin paikkaa. Sen aikoo Pounu itse koetella.\n\nOn meritrolleja nähty ennenkin, eikä kovan aapakarhun kannata ruveta \nniitä muistelemaan. Pounu ei sanallakaan kerro kippareilleen \nalastomasta kummituksesta. Säikähtäisivät he siitä, niin etteivät \nuskaltaisi astua koko purtiloon.\n\nJa aamulla haalataan ankkuri ylös, kiskotaan purje mastoon ja lähdetään \nlaskettelemaan kohti suurta aapaa. Silloin on lähdettävä merelle, kun \nse on edessä avoinna, sati vain hyvä tuuli puskee. Nyt pitää joutua -- \nturskanjuksaus on tulisimmassa menossa...\n\nJa näin tässä nyt mennä puhalletaan, niin että kokka kohisee. Mikä \nlienee sitten matkan loppuna?\n\nTäysin purjein Pounu-Lassi laskettelee, vaikka kova nuurvästä puhaltaa \ntäysin palkein. Rovaseili on komeasti pullollaan, ja vesipauhut \nlentävät kahta puolta.\n\nVihainen nuurvästä saa apua ja voimaa suurelta aapamereltä, yltyen yhä \nylpeämmäksi. Pounu-Lassi, äkäinen merensoutaja, Pitspärkein \nmonikertainen kävijä, tuntee koko olennossaan, että tässä kohta \ntarvitaan täyttä miestä. Hän tuntee, että kolkon, kontoisen Ruijanmeren \nsuuret kummat ovat taas liikkeellä -- ja näkymätön suuri kohtalo ajelee \npitkin pauhaavaa aapaa. Koko ikänsä aalloilla keikkuneen merensoutajan \nei tarvitsekaan niitä nähdä, hän tuntee ne meren vihaisesta käynnistä \nja tuulen äänestä. Kippareille Pounu ei niistä mitään virka, hän tietää \nkyllä, että hekin ovat miehiä paikallaan kun kova tulee, vanhoja \naapamiehiä, kymmeniä, satoja kertoja kylvetettyjä Jäämeren raskailla, \nsuolaisilla paaruilla.\n\nPounu seisoo totisena perässä, ja otrinki kiitää lentäen pitkin \nkarjuvaa merta. Väliin se nousee kaikkein korkeimmalle aapatunturille, \nkeikkuu sen ylitse ja taas tohisten ajaa alas kaikkein syvimpään \nmerenhautaan, rytisten ja vapisten siellä, niin että laitanaulat \nnatisevat iskoksissaan. Sitten se jälleen alkaa huohottaen puskea ylös \ntoista korkeaa vesiköyryä. Kipparit saavat ammentaa vettä pois senkuin \nennättävät.\n\nKoko aapa on pauhaavana myllerryksenä ja harmaana vesisauhuna, ja \nvesisauhussa mennä tohistaa uudella aluksellaan Pounu-Lassi. Hyvin \nkestää Lassin laiva, hyvin se ajaa pahimmatkin aallot, kun Pounu itse \nsitä taitavasti ohjailee.\n\nPäivä rupeaa jo painumaan pohjoiselle, rannattoman aavan takaisiin \nkontohöyryihin, ja kesäinen yö alkaa vähän hämärtyä. Kaukaiset \nrantatunturit katselevat ja kurkistelevat kuin suuret mustat \nkummituiset korkealta taivaanlaidoilta yli valkoisten kontohöyryjen.\n\nJa otrinki laskettelee taas suurta vesimyötälettä...\n\nSilloin aapamiehet yht'äkkiä kuulevat takaapäin kovan rääkäisyn, ja \nkaikki oikein vavahtavat. Mutta vanhoina merensoutajina kukaan ei ole \nsitä kuulevinaankaan. Jokainen hoitaa vain omia tehtäviään.\n\nSiellä, veneen jäljessä juovattavan vesivyöryn valkoisella harjalla, \npauhujen seassa ratsastaa alaston mies, naama vihan irvistyksessä, \nheristellen suuria nyrkkejään. Kun aalto saavuttaa otringin, hypätä \ntoikkaisee mies sen harjalta, tarttuu veneen perään ja rupeaa \nkiipeämään ylös...\n\nKipparit aivan tyrmistyksissään odottavat kohta tapahtuvan jotakin \nkamalaa. Mutta Pounu-Lassi hoitaa vain peräsintä ja silmä kovana katsoo \nveneen taakse. Kun miehen pää viimein nousee yli veneenlaidan, hän \ntärähdyttää nyrkillään sitä kasvoihin, niin että kummitus parkaisten \nputoaa takaisin ja katoaa meren pauhuun.\n\nMiehet katsahtavat toisiinsa. Mutta kukaan ei puhu asiasta sanaakaan, \nkukaan ei ollut edes näkevinäänkään koko kummitusta.\n\nMutta kohta taas kuuluu kamala karjaisu, ja alaston mies jälleen \nratsastaa vesiluomen kuohuissa vielä vihaisemmasti irvistellen ja vielä \nkiukkuisemmin huitoen nyrkeillään. Kun vesipauhu saavuttaa veneen, mies \ntaas hypätä roiskahduttaa, tarttuu kiinni ja rupeaa kiipeämään ylös...\n\nMutta Pounu-Lassikin seisoo valmiina. Kun irvistelevä naama nousee \nnäkyviin, paukahtaa taaskin Lassin suuri moukari. Ruma huuto vain, ja \nalaston kummitus molskahtaa mereen.\n\nEikä vihainen meritrolli anna miehille rauhaa. Aina suurimman aallon, \njoka yhdeksännen vesiluomen harjakuohuista hän parkaisee ja ponnahtaa \nveneen perään. Mutta joka kerta Pounu-Lassin kova moukari iskee hänen \nnaamaansa, pudottaen hänet aapaan.\n\nMutta kovana kohtalona Pounua vainoamaan pantu kurja meriraukka ei \nsiitä taamoonnu. Entistä pahemmin hän parkuu ja entistä vihaisemmin \nirvistellen hänen naamansa nousee näkyviin. Mutta myös entistä \nkiukkuisemmin paukahtaa Pounun luinen nyrkki.\n\nMeriraukka riepu on ajettu kovalle asialle.\n\nOtringissa ei kukaan sano sanaakaan. Kipparit pelosta kalpeina syytävät \nvettä pois, ja Pounu-Lassi seisoo perässä äkäisenä, nyrkki valmiina \niskemään. Ja Pounun kiiluvat silmät pälyilevät yhtä päätä eteen ja \ntaakse, milloin huolehtien veneen ohjauksesta, milloin taas takaisista \nkuohuista etsien meriraukkaa.\n\nKoko matka on hurjaa taistelua, taistelua henkirievusta armottoman \nmeren ja sen yhtä armottoman kummituksen kanssa.\n\nNuurvästä on ajanut koko väkensä liikkeelle. Huutaen ja ulvoen se käy \notringin kimppuun, vyörytellen suuria vesituntureita. Meriraukoilla ja \nkaikilla meren kummituksilla on kaikkein parhain aikansa. He ajelevat \npitkin aapoja suurilla surmaretkillään, ja moni merensoutaja soutaa \nviimeisen aapansa.\n\nMutta Pounu vimmoissaan antaa otrinkinsa lentää täysin purjein.\n\nJa se lentääkin, ajaen kilpaa aaltojen ja nuurvästän kanssa.\n\nMutta sitten muutamassa niemennokassa, jo lähellä kotirantoja, jotkut \nkovat paarut hyökkäävät sivulta käsin. Silloin alaston vainooja \nparkaisten, niin että se vavahduttaa miehiä sisuskaluja myöten, syöksyy \nveneeseen sivusta laidan ylitse, ruveten siitä yrittämään höösmannin \nkimppuun. Höösmanni katsoo kuin peto, silmät kiiluen. Kun meren \nkummitus kyyryissään lähestyy, aikoen kohta tarttua kiinni, Pounu-Lassi \nvähän peräytyy, sitten äkkiä hyökkää potkaista jymähdyttäen raskaalla \nmerisaappaallaan kurjaa raukkaa vasten naamaa, niin että se pyörivänä \nkeränä lentää nurin niskoin veneen pohjalle. Kuuluu vain kova kähähdys, \nja meritrolli katoaa otringin peräkottiin...\n\nKauhusta kalpeina kipparit katsovat tappelun menoa. Kalpeana ja \ntotisena Pounukin seisoo veneen perässä. Vanhana merenkävijänä hän \nhyvin ymmärtää, että meritrolli on pantu juuri häntä vainoamaan, ja se \nyrittää päästä vain häneen käsiksi, vetääkseen hänet otrinkeineen \npohjattomaan syvyyteen. Sitä se jo siellä hieruallakin yöllä aanaili.\n\nMutta Pounu-Lassi tahtoo viimeiseen asti tapella vastaan. Hän katselee \nnopeasti lähestyvää rantaa, arvioi matkaa -- ja sitten hän tekee äkkiä \npäätöksensä.\n\nMenköön vaikka koko purtilo, mutta nyt koetetaan kuka tässä kestää.\n\nPounu tarttuu äkäisesti peräsimeen ja ohjaa otringin suoraan rantaa \nkohden, kohti matalaa hieruaa, missä aallot vyöryvät kaikkein kauimmas \nmaalle. Silmä tiukkana, hammasta purren, höösmanni seisoo perässä, ja \ntäysin purjein vene laukkoo kohti kivistä rantaa. Miehet katsovat ja \nymmärtävät kyllä, mikä on tällaisen hurjan ajon loppuna, mutta he \naavistavat sen tarkoituksen, eivätkä sano sanaakaan, syytävät vain \nvettä pois veneestä.\n\nOtrinki lähestyy rantaa ja hiukan jo karahtaa pohjakiviin. Mutta \nsamassa vyöryy valtava yhdeksäs aalto vuorenkorkuisena pauhuna, \nkohottaa veneen harjalleen ja paiskaa sen, niin että rysähtää, kauas \nkuivalle maalle.\n\nKipparit kiljaisevat ja lentävät nurin aluksen keulaan. Mutta otrinki \njää rannalle melkein kohdalleen isojen kivien väliin. Sukkelaan \nkapaisevat miehet veneestä pois, ja siunaillen he katselevat kamalaa \nkulkuneuvoaan.\n\nMutta Pounu-Lassi ei pidä kovaa kiirettä. Kirves kourassa hän äkäisesti \nhyppää alas veneen perästä, astellen suoraa päätä aluksen keulapuoleen \nja vihaisena hakata ryskii emäpuun ja laitalaudat isoille lastuille. \nSitten hän sanaakaan sanomatta sytyttää lastut palamaan...\n\nTervattuun lautaan tuli tarttuu heti rätisten, ja kirkkaina kielinä se \npian juoksee ja hyppii pitkin laitoja puhaltaen mustaa savua. Kohta on \nPounu-Lassin uusi komea otrinki suurena kesäyön kokkona. Liekit \ntohisevat ja leiskuvat, ja tuuli ajaa mustaa paksua savua pitkin \nhieruaa aina tuntureihin asti.\n\nMeri yhä pauhaa ja vyöryttelee valkoharjaisia vesivuoria rantaan \npärskäytellen aina palavaan otrinkiin saakka.\n\nKipparit katsovat päätään pudistellen vuoroin palavaa alusta, vuoroin \nsen isäntää.\n\nMutta Pounu vain polttaa ja hoitelee komeaa kokkoaan. Synkännäköisenä \nhän katsoo veneensä tuhoa. Pian on koko merenkyntäjä mennyt. Keulapuoli \non jo kekäleinä, ja tuli tarttuu kohta peräkottiin.\n\nSitä juuri Pounu odottaa.\n\nKovasti vingahtaen tuli viimein puhaltuu veneen peräosaan, ja kohta on \nperäkottikin tohisevana nuotiona.\n\nKuuluu silloin tulipätsistä kova parkaisu.\n\nSavun ja liekkien seassa keikkuu alaston mies vihaisena irvistellen ja \nnyrkkejään heristellen. On kuin tulen tohinasta kuuluisi karjuntaa:\n\n-- Jos olisin arvannut, että poltat, et maalle olisi tullut!\n\nTulisessa pätsissä keikkuen kummitus parkaisee vielä kerran, ja \nnyrkkejään heilutellen hän häviää liekkeihin.\n\nSamassa koko peräkotti rysähtää kasaan, eikä Pounu-Lassin otringista \nkohta ole jäljellä muuta kuin savuavia kekäleitä.\n\nKauan Pounu-Lassi seisoo katsellen komean veneensä mustia savuavia \njäännöksiä.\n\nSiinä nyt mustana kasana käryää Pounu-Lassin otrinki, jota mies on koko \nikänsä havitellut -- jota varten hän on koko ikänsä soutaa rähjännyt \narmotonta aapaa. Ja kun mies sen viimeinkin sai, niin -- siinä se \nsitten olikin. Vain yhden matkan hän sai sen isäntänä lasketella -- \nkurjan senkin ... meriraukan kanssa hengestään tapellen.\n\nMutta miehenäpä Pounu-Lassi siitä selviytyi, haminan otti kiinni, \nvaikka rietas koko matkan oli kimpussa. Eikä Pounua ainakaan vielä \nsaatu vedetyksi meriraukkojen synkkään valtakuntaan...\n\nTiedä, vaikka Pounu vieläkin kerran laskettelee omalla otringilla. Sati \nvain vuosia riittää.\n\n\n\n\nMETSÄN PELÄSTYTTÄMÄ.\n\n\nJuntin Kalla loikoilee Vähänvaaran metsäkodan risupeitteisellä lavalla \nyrittäen unenpäästä kiinni. Mutta uni ei tahdo tulla. Vanhassa \nmetsäkömmänässä on jotakin outoa, käsittämätöntä. Kallasta tuntuu kuin \nhän ei olisi täällä yksinään, vaikkahan onkin tänne yksin illan \npimetessä saapunut ja asettunut yökuntiin.\n\nEi Kalla ensimmäistä kertaa ole metsien yövieraana. Vanha erämies on \nmonet vuodet ja monet kiveliöt kiertänyt pyytöretkillään, satojen \nasentokuusien tyvillä hän on nukkunut nuotiolla ja taas toisin vuoroin \nloikoillut autioiden metsäkotien risuvuoteella.\n\nMutta tänne, Vähänvaaran kodalle, ei Kallan yövuoro ole koskaan ennen \nsattunut. Pahaksihan tätä on aina mainittu ja niin rauhattomaksi, ettei \nkukaan kristitty ihminen ole tässä milloinkaan saanut nukkua yötänsä \nlevossa. Monet arat erämiehet ovat aina tämän kaukaa kiertäneet.\n\nOnhan Kalla tämän kuullut, ja on kuullut muisteltavan sitäkin, että \nHompsi-Jouni, outalappalainen, pahanelkinen noita, koranus, olisi tässä \nmuinaisina aikoina asustellut monet vuodet. Vielä muitakin vanhoja \nlapinkenttiä on tässä aivan ympärillä, ja pitkin vaaran laitaa kulkee \nvanhan vanha jutamakeino, jota entiset lappalaiset ja lantalaiset ovat \nkaiket talvet ajelleet remuten ja joikaillen.\n\nVanha erämies on tämän kaiken kyllä kuullut, mutta kun kota on sattunut \nillan tullen eteen, on hän kömpinyt sisään, heittänyt lintutakkansa \nnurkkaan ja ruvennut yövieraaksi, arvellen:\n\n-- Ihmisen rakentama tämä lienee ja ihmistä varten rakennettu.\n\nJa penikulmaisen erämaan vuosikausia autiona kyhjöttänyt musta kota on \ntaas saanut hoitoihinsa oikean ihmiseläjän. Räiskyvä tuli on jälleen \npitkästä aikaa muistellut kodanhaltialle ja metsänvanhimmalle ihmisen \nläsnäolosta, ja kömmänän villiin ummehtuneeseen metsäläishenkeen on \nyhtynyt kristitynhajua sekä lintukeitosta kohonnutta tuoresta \nmetsäntuoksua.\n\nMutta tämä kaikki, sekä tuli ja savu ynnä tervaksentuntu yrittävät \nvanhasta kodasta ahdistaa pois ikivanhaa metsäläishenkeä...\n\nSillä täällä rannattomassa erämaassa, kaukana kristittyjen olinsijoilta \nasuu metsän suuri näkymätön henki. Öisin se hiipii lähemmäksi ja \nvastustamattomalla voimalla ottaa haltuunsa koko luomakunnan, vanhan \nkotaröttelönkin yövierainensa, kaikkinensa. Ei sitä kuolevainen saata \nnähdä, tuntea vain koko olennossaan.\n\nJuntin Kallakin, vanha eränkävijä, sen kyllä tuntee. Ei hän metsää \npelkää, vanha metsän tuttu ja väärti. Hän tietää, että Jumalan suurta \nluomakuntaa ovat kaikki ihmisrievusta metsän näkymättömään vanhimpaan \nja kyöpeleihin asti. Onhan Kalla heidän kaikkien kanssaan aina \nvaeltanut sovinnossa. Eivät he ole häntä koskaan liikoja häirinneet, \nkun hänkään ei ole heitä tahallaan ärsyttänyt eikä heille ylpeillyt.\n\nMutta täällä Vähänvaaran mustassa mökissä tuntuu oudommalta kuin \nmissään entisissä metsäkömmänöissä. Erämies ei käsitä, minkätähden, \nmutta hän tuntee, että kodassa on jotakin...\n\nVanha metsien kiertäjä ei tästä suinkaan säikähdä. Hän vain loikoilee \ntyytyväisenä metsäläisasunnon karkealla risuvuoteella ja katselee \nkuinka kodankaton räppänäaukko tulee yhä tummemmaksi kertoen yön \nsaapumisesta.\n\nKotatuli on jo nukahtanut hiilokseensa. Erämieskin käännähtää \nkyljelleen ja yrittää nukkua.\n\nMutta metsän näkymätön suuri henki valvoo... -- -- --\n\nTuskin on erämies päässyt hiukan hortoon, kun yht'äkkiä oven takaa \nkuuluu ankara jymähdys> niin että oikein kotakin tärähtää. On kuin \nsuuri kelo olisi rymähtänyt maahan, sitä vaille, ettei kaatunut kodan \nkatolle.\n\nKalla hypähtää ylös ja menee ovesta kurkistelemaan.\n\n\nEi näy missään kaatunutta keloa, eikä muutakaan kummaa. On aivan oven \nedessä vain suuri autio erämaa, jonka ylle on laskeutunut yön pohjaton \nsynkeys. Taivas on raskas ja tumma, mutta vielä raskaampana ja \ntummempana komottaa taivasta vasten suuri musta tunturi tuossa aivan \nvierillä. Toisaalla taas on leveä aukea vuoma, jonka takalaidalla \nmustat kuikelokuuset sadoin terävin latvoin kannattavat taivaan matalaa \nreunaa.\n\nJossakin vuoman laidassa korvessa huutelee huuhkaja, niinkuin suuren \nerämaan henki huhuilisi. Tunturista päin tulla leuhottaa iso tumma \nlintu, lentäen äänettömästi läpi pimeyden kuin jonkin näkymättömän \nheittämänä, ja yhtä äänettömästi se laskeutuu kodan taakse mustaan \nkuuseen. Sieltä kohta paistaa kaksi pientä kiilua kuin kissapökön \nkeltaista silmää...\n\nSuuren metsän salaperäiset näkymättömät henget ovat liikkeellä. Pimeä \nyö on heidän oikea virka-aikansa.\n\nKalla menee jälleen kotaan, vitsastaa oven kiinni ja heittäytyy \nkotarisuille, ihmetellen, mikä siellä rojahti.\n\nMutta Vähänvaaran metsäkömmänän yövieraalle ei anneta rauhaa. Tuskin on \nKalla päässyt pitkälleen, kun jo alkaa ulkoa kuulua liikkumista ja \naskeleita. Joku hiipii ympäri kotaa, joskus kähmien seiniäkin... Kuka \nlienee, outo kulkija, joka ei löydä ovea, eikä osaa tulla kotaan?\n\nKalla makaa selällään hievahtamatta ja, korvat tarkkoina, odottaa, \nmilloin se tulee ovea röykyttämään.\n\nMutta se ei näytä aikovan sisään. Se yhä vain hiipii hiljaa ympäri \nkotaa, moneen kertaan kiertää ... jo mennä kähmii katollekin ja \nlähestyy räppänää. Mutta ei se tule räppänästä kurkistamaan, ei \nainakaan räppänäaukossa näy minkäänlaista varjoa eikä kenenkään \nmuotoa... Jo taas öinen vaeltaja laskeutuu katolta alas ja lähtee \nuudestaan seiniä kiertämään. Nyt se kopeloi nurkkaa ... lähestyy jo \ntaas ovea...\n\nTämähän on kirottua kähmimistä. Juuri kun outo kiertäjä kapsehtii oven \ntakana, Kalla nousee hiljaa ylös, hiipii ovelle, työntää sen äkkiä auki \nja hyppää ulos. Mutta oven takana ei näy ketään. Kalla kiertää koko \nkömmänän, mutta ei löydä, ei minkäänlaista elävää olentoa, ei ihmistä \neikä metsänelukkaa. Eikä näy ainoatakaan jälkeä vasta sataneessa \nlumessa, ei kodan seinustalla eikä katolla.\n\nOnhan vanha erämies vanhoissa lapinkodissa ennenkin kuullut monenlaisia \nkummia, eikä ole niitä kovin pelännyt. Hän on maannut vain yönsä \nrauhassa, jopa nukkunutkin. Mutta tämä tuntuu kohta melkein kololta.\n\nMutta tämähän onkin Vähänvaaran kuulu kota, Hompsi-Jounin kota.\n\nKun Kalla tulee taas sisään, vastaa kota entistä kummemmalta. Erämies \ntuntee vielä selvemmin, että ennen kokematon outo olento asuu \nkömmänässä, raskas väkevä henki, joka painaa ja puristaa, niin että \nkohta koko huone rupeaa hajoamaan. Näyttää kuin katto jo kohahtelisi...\n\nKymmenien metsäkotien ja asentokuusien yövieras ei sentään varsin \nvapise. Hän heittäytyy taas risulavalle pitkälleen, makaa ja valvoo, \ntuijottaa pimeään ja odottaa... Mustasta katosta ammottaa tylsänä \nvastaan räppänän harmaa aukko, ja alhaalta arinasta katsoo pieni kirkas \ntulensilmä.\n\nEi kuulu enää hiipimistä, ei mitään, eikä ketään näy.\n\nTaisi antaa jo rauhan.\n\nMutta yht'äkkiä erämies tuntee, että joku nykäisee häntä jalasta. Hän \nkovin säpsähtää ja tuijottaa pimeään, mutta ei näe ketään. Erämies \nmakaa melkein peloissaan, eikä uskalla hievahtaakaan, odottaa vain...\n\nKuuluu sitten niinkuin joku tulla haamuaisi jostakin ja tassuttelisi \nyhä lähemmäksi ... kuuluu jo raskasta hengityksen huohotusta ja \nomituista klunkutusta sekä niinkuin vanhan paltsarajan kahinaa. Ja \nilmassa tuntuu tunkkaista homeenhajua. Tassutus ja huohottaminen kuuluu \nyhä lähempää...\n\nKalla makaa ja melkein vapisten odottaa, mikä sieltä tulee ja mitä \nvarten...\n\nKohta joku näkymätön tönäisee erämiestä olkapäähän ja suhahtaa \näkäisesti:\n\n-- Lähemmä pois!\n\nKalla hätkähtää, hyppää pystyyn ja karjaisee:\n\n-- Sekö, rietas, sun joukhos lähtee!\n\nKuuluu hiljainen kähähdys, ja arinan heikkoa kiilua vasten näkyy musta \nhaamu häivähtävän ja häviävän pimeyteen.\n\nErämies laittaa kiireesti arinalle ison tulen roihuamaan sekä koluaa ja \netsii joka nurkan. Mutta ei mitään outoa löydy. Vanha heinäkasa on \ntulen takana seinän vieressä, mutta eihän siinäkään, tunkkaisessa \nläjässä, mitään saata olla.\n\nKäväisee Kalla ulkonakin ja kiertää kömmänän, mutta ei löydä mitään. \nSiellä on sama pohjaton yö, suuri erämaan yö. Huuhkaja vain yksinään \nhuhuilee jossakin, ja yksinäisen kissapökön kummastuneet silmät \nkiiluvat mustasta kuusesta...\n\nYhä oudommaksi käy vanhan kodan olemus. On kuin puolilahossa \nmetsakömmänässä asuva näkymätön tuntisi sanomatonta tuskaa sen takia, \nettä kristitty ihminen on asettunut hänen majaansa huokumaan ja tulta \npitämään ja lintukeittojaan korventamaan. Väkivängällä kodan vanhin \ntahtoisi hänet karkoittaa pois.\n\nErämies istua kyköttää peloissaan tulen ääressä, työntäen aina uutta \npuuta palamaan ja tuntien koko olennossaan, että kodan näkymätön \nkähmijä kohta taas ilmestyy jostakin...\n\nMutta mistä ja minkälaisena? Jaksaako sen kanssa vielä taajoa?\n\nTulee se vain ja kohta...\n\nYht'äkkiä tunkkainen heinäkasa alkaa hiljalleen liikkua, niinkuin jokin \nolento sen piilossa kömmertelisi. Se nousee ... nousee ja kahisee ... \nnousee yhä, jo rupeaa kasan kukkura kierimään syrjään...\n\nKalla katsoa tuijottaa kasaa henkeään pidätellen...\n\nHeinäkasan kukkura vierähtää syrjään, ja siitä kohoaa pää -- vanhan \näijän pää. Likainen, kurttuinen naama sieltä hiljalleen nousee, nousee \n... otsa, silmät, nenä, suu, leuka, jo kaulakin ja olkapäät. Vetiset \nsilmät katsoa tuijottavat elottomina, ja vesiherneet kiiltelevät \nsilmännurkissa. Iso aataminpala liikahtelee laihassa kaulassa ylös ja \nalas, niinkuin äijä jotakin nieleskelisi.\n\nKalla katsoo kauhuissaan kamalaa ilmestystä ja vetäytyy kauemmaksi \nkarjuen:\n\n-- Mikä rietas sie olet? Mene keinhos!\n\nMutta äijä vain katsoa tollottaa ja kohoaa, kohoaa yhä ylemmäksi. Vanha \nkurmuinen pöykkyri on hänen päällään, homehtuneessa vyössä roikkuu \nsuuri puukko, ja päässä on kulunut lakkireuhka, jonka likainen \nsammaltunut tupsu rieppaisee äijän otsalla. Ja tunkkaisia heiniä \nroikkuu repaleisissa ketineissä.\n\nHompsi-Jouni se on, kodan muinainen eläjä, jo aikoja sitten edesmennyt \nvanha noita.\n\nÄijä nousee heinäkasasta ja rupeaa hiljalleen lähestymään erämiestä, \nkädet levällään, kourat valmiina tarttumaan kiinni. Silmät tollottavat \nelottomina, vesiherneet kiiluvat silmännurkissa ja aataminpala \nklunkuttaa vihaisesti...\n\nKauhistunut erämies sieppaa tulesta suuren palavan kekäleen, heiluttaa \nsitä ja karjuu:\n\n-- Älä tule, rietas! Mene pois! Mene keinhos!\n\nMutta Hompsi-Jouni tulla haamuaa lähemmäksi, vihaisesti klunkuttaen. \nKalla peräytyy heilutellen tuliasettaan ja kiroillen. Hompsi-Jouni yhä \nlähenee... Kalla painuu kodan peränurkkaan. Jouni hamuaa sinne \nlevitetyin käsin... Kalla huitaisee kekäleellä ja pakenee toiseen \nnurkkaan. Mutta kun äijä taas, entistä vihaisempana, mustat kourat \nharallaan, rupeaa lähestymään, Kalla synkästi kiroten lennättää tulisen \nkekäleen vasten hänen harmaata naamaansa ja hyppää taas toiseen \nnurkkaan.\n\nHompsi-Jouni kähähtää kiukkuisesti ja pakenee. Tuliset hiilet hehkuvat \nhänen olkapäillään...\n\nSamassa äijä katoaa.\n\nMutta Kallan heittämä tulikekäle on pudonnut heinäkasaan, ja heinät \novat pelmahtaneet palamaan. Valkea leiskuu kohta toisella puolella \nkotaa, ja paksu savu puhaltuu ulos räppänän täyteisenä.\n\nLiekkien lomasta, milloin sieltä, milloin täältä, leiskahtelee\nHompsi-Jounin kurttuinen naama ja laiha kaula. Kalla näkee sen ja \nhyppii edestakaisin, hosuen tulikekäleellä kuin mielipuoli, noituen ja \nkarjuen.\n\nViimein syttyy koko kota palamaan, ja erämies saa sukkelaan ruukaltaa \nsieltä ulos, Paksu savu ja pitkät tuliset kielet puhaltuvat vihaisina \nhänen kintereillään.\n\nKohta on vanha metsäkömmänä suurena tulikokkona. Pimeänä syksyisenä \nyönä se on kaamea kuin kadotuksen pätsi. Musta metsä punoittaa kodan \nympärillä, ja tulenliekit loimottavat kauas aukealle vuomalle. \nRääkäisten katoaa kuusenoksalla istuva kissapökkö pimeyteen, ja \nkorvessa huhuileva huuhkaja käy äänettömäksi. Liekit leimuavat ja \nrätisevät, ja musta savu ajelee pitkin metsiä kohti mustaa tunturia.\n\nMutta liekkien välissä yhä keikkuu ja leiskuu Hompsi-Jounin kurttuinen \nnaama...\n\nKalla istua kyköttää kaatuneella puunrungolla palavan kodan ja sen \nhiiloksen ääressä aamuun asti, Ja koko ajan hän tuijottaa tuleen. Hän \nnäkee vielä hiiloksestakin äijän oudon muodon. Vanhassa punaisessa \nsilmännurkassa yhä kimaltelee kirkas vesiherne, ja laihan kaulan \naataminpala liikkuu ja klunkuttaa. Mutta Jounin naamassa ei enää ole \nvihanilmettä. Se näyttää jo melkein tyytyväisenä vilkuttavan hiilien \nhehkusta.\n\nVasta viimeisen liekin sammuessa hiiloksesta katoaa Hompsi-Jounikin.\n\nMutta Kalla vain istuu ja katselee hiilosta.\n\nSinne painui Hompsi-Jouni, katosi vanha noita koko kotinsa kanssa \nsaatuaan lopultakin ahdistetuksi kutsumattoman yövieraan pois \nasuntoröttelöstään.\n\nPäivä katselee kohta vuoman takaa ja punertaa tunturia, kun Kalla \nviimein nousee ja lähtee hiljakseen astelemaan kiveliön pitkiä \npalkaita. Mutta vielä vuoman rantatievalta hän kääntyy katsomaan \nkaamean yömajansa nokista kekälekasaa.\n\nSiellä se mustan tunturin alla mustana komottaa, ja harmaa savu siitä \nyhä suitsuaa...\n\nEi ole Juntin Kalla tämän jälkeen enää entisellään. Vanhan erämiehen \nkatsantoon on tullut outo ilme. Hän astelee aina omissa ajatuksissaan \nja tuijottaa niinkuin katsoisi johonkin toiseen maailmaan...\n\nToiseen maailmaan Kalla katsookin. Hänen ajatuksensa liikkuvat aina \nsuuren pyörryttävän metsän merkillisissä asioissa, joita hän ei pysty \nkäsittämään.\n\nIhmiset sanovat, että Juntin Kallan on metsä pelästyttänyt.\n\n\n\n\nKIERUAN VANHA PAPPI.\n\n\nKieruan vanha yksinäinen pappi on päässyt vaivoistaan ja siunattu \nhaudan lepoon. Oikein ikävöiden koko suohkana muistelee vanhaa \nsielunpaimentaan, joka vielä äskettäin valkopäisenä, selkä köykyssä \nyksinään käydä köpötteli kylän käytävillä pysähtyen monesti \nvastaantulijoita puhuttelemaan, tuli usein hieruallekin kalamiesten \nkanssa haastelemaan ilmoista ja kalanpyynnistä, ja sitten pyhinä Herran \ntemppelissä puhui heille armonsanaa.\n\nKymmeniä vuosia pappi rukka oli asunut Jäämeren kaukaisen kalliosaaren \npappilassa ja satoja kertoja sen pienessä kirkossa pauhannut köyhille \nkalanpyytäjille, monesti kilvoitellen meren pauhujen kanssa. Oli hän \nkyllä, ennen nuorena ollessaan, monta kertaa pyrkinyt etelään, \nrikkaammille seuduille, mutta -- tännepä piti jäädä Jäämeren kolkoille \nrannoille, missä talvella viikkokausin asui pimeys, jumalanpäivän \nnäkemätön, niin että lopulta jo tahtoi ihmisrievussa pyrkiä asumaan \nsisällinenkin pimeys, jumalanpäivän näkemätön sekin. Tänne suureen \nyksinäisyyteen täytyi jäädä iäkseen, tänne viimein kuollakin, ja \ntäältä, pimeiltä periltä lähteä pimeän haudan lepoon...\n\nKunpahan olisikin, pappi raukka, päässyt lepoon.\n\nEi ollut viikkoja vainaja vielä levännyt mullassa, kun Kieruan \nkristikansa joulun pimeöissä astelee kirkkoon kuulemaan suurta sanomaa \npienestä Betlehemin piltistä ja maailman suuresta valkeudesta, jota \nkellotkin tapulissa moukuvat ja kirkonkynttilät iloiten julistavat \npäivättömässä pimeydessä vaeltaville Jäämeren soutajille. Herran \ntemppeliä lähestyessään kansa näkee kirkon portailla kuutamossa oudon \nmustan miehen. Päätään käsiinsä nojaten mies äänetönnä kymärässä istua \nkyhjöttää niinkuin jokin väsynyt matkamies. Kun kirkkoväki astua \nkapsehtii lähemmäksi, ja joku menee jo koskettamaan miehen hartioita, \nkohottaa tämä hitaasti päätään...\n\n-- Herra Iesus ... meijän vanha pappi! parkaistaan koko joukolla. \nKirkuen lähdetään juoksemaan pakoon pitkin kuutamoista rinnettä,\ntoiset kaatuillen ja kompastellen, muutamat naiset mennen aivan \ntaitamattomiksi. Vanhat, kaikkia kokeneet kalamiehetkin astelevat \nmelkein säikähtyneinä takaperin, jääden kaukaa katsomaan.\n\nRaskaasti huokaisten portailla istuja viimein nousee seisomaan ja \nlähtee selkä köykyssä, keppi kädessä hitaasti astua laahustamaan \nhautoja kohden, kadoten kalmiston pimeyteen.\n\nKierualaisten kallis joulukirkko meni melkein vikaan.\n\nKun kristikansa viimeinkin uskaltaa peloissaan hiipiä Herran \ntemppeliinsä, jää maailman suuri ilosanoma siltä melkein kuulematta. \nPappi kyllä saarnaa ja pauhaa, mutta seurakunta vain vilkuilee koko \najan ympärilleen, ja kynttilöiden lepattavassa valossa se\nluulee milloin missäkin hämärässä nurkassa näkevänsä vanhan\npappi-vainajan. -- -- --\n\nNähdäänkin vanha pappi-vainaja sitten monet kerrat, ja aina \nkauhistutaan .. \n\nKuutamoisina öinä hän mustana kummituisena usein liikkuu autiolla \nkirkkomaalla harmaiden hautaristien joukossa. Väliin hänet taas nähdään \nhiljalleen hiiviskelevän kirkon ympärillä. Selkä köykyssä niinkuin \neläessäänkin, iso piikkinokkainen keppi kädessä, hän mennä laahustaa \nympäri Herran temppeliä, aina vain ympäri Herran temppeliä, milloin \nmyötäpäivään, milloin vastapäivään, äänetönnä selkä köykyssä mennä \nlaahustaa joskus koko pitkän yön, vasta aamunkoiton punertaessa \nkadoten. Toisinaan taas on nähty hänen kurkistelevan ikkunasta \nkirkkoon, toisinaan käyvän kirkonovea kolkuttamassa, ja sitten \nhitaasti, pää painuksissa hiipivän hautoja kohden.\n\nOn joku sattunut näkemään, kun pimeänä yönä kirkon ikkunoista ovat \nkirkkaat tulet loistaneet -- edesmenneet, hautoihin siunatut vainajat \novat sinne kokoontuneet kuulemaan armonsanaa. On hautausmaan pimennosta \ntullut musta kumarainen kummituskin ja keppinsä varassa hiljalleen \nsyrjäpuolia hiiviskellyt kirkonportaille, aikoen astua sisään. On hän \njo avannut oven, mutta portaille, valoisaan oviaukkoon hän on jäänyt \nkymäränä seisoa kyhjöttämään. Ei ole hän voinut astua kirkkoon, vaikka \nmonta kertaa on koettanut ... aina vain on vavahtaen peräytynyt \ntakaisin...\n\nJa siinä keppiinsä nojaten vanha pappi riepu on kauan seisonut ja \nsurullisena, päätään nyökytellen tuijottanut valoisaan Herran \ntemppeliin, jossa hänkin on monta kertaa saarnannut, mutta vainajana ei \nenää saa mennä edes vainajien kirkonmenoa kuulemaan.\n\nViimein pappi on raskaasti huokaillen, entistä kumarampana lähtenyt \nlaahustamaan takaisin pimeään...\n\nKoko Kieruan kristikansa on kauhuissaan vanhan pappi-vainajansa öisistä \nvaelluksista. Pappi paran hautaa ei uskalleta enää päivälläkään \nlähestyä, eikä liioin kirkon lähimailla liikkua pimeässä. Pappi raukkaa \nkovin pelätään, vaikka öinen kummajainen ei tee kenellekään mitään \npahaa, omia aikojaan vain hiiviskelee kirkon seutuvilla.\n\nMutta sitä kaikki ihmettelevät, minkätähden ei kuolleeksi siunattu \nkristitty pappi, jumalansanan julistaja, sakramenttien jakaja, saa \nlepoa haudassa. Minkä kauhean synnin hän on tehnyt, kun on niin pahoin \njoutunut riettaan valtaan, että pitää öisin kummitella?\n\nKoko kylä sitä toisiltaan kyselee.\n\nJa sellainen voimallinen saarnamies kun hän oli!\n\nSuuri suohkana ei osaa kylliksi kiittää entisen pappinsa erinomaisia \nlahjoja. Hän messusi, niin että kirkko kaikui, ja kun hän \nsaarnastuolissa pauhasi, niin monesti vanhat merenparkitsemat \naapakarhutkin pyyhiskelivät silmännurkkiaan.\n\nKaikkein voimallisimmin pappi saarnasi suurina rippipyhinä, jolloin \nKieruan köyhä kalastajakansa kävi Herran pöydässä. Silloin koko \ntemppeli itki ja parkui, kun sielunpaimen, itsekin itkien, puhui \nihmiskurjan turmeltuneesta luonnosta ja veriruskeista synneistä, jotka \nhuutavat helvetin tulista järveä ja tarvitsevat Kristuksen \nverikuolemaa... Oikein huutaen hän varoitti sanankuulijoitaan menemästä \nkatumattomina Herran pöytään syömään ja juomaan itselleen iankaikkista \nkadotusta. Melkein itkien hän jakoi alttarilta pyhää ehtoollista, ja \nkun hänen piti sanoa; \"Herramme Jeesuksen Kristuksen veri\", niin väkevä \nnyyhkytys aina nielaisi viimeisen sanan.\n\nOlihan pappi rukka monesti yksinäisyydessään, ainaisen ikävän \nahdistamana, pitkän pimeän painamana istunut viinapullon ääressä, oli \ntoisinaan sekaisin katsein ja epävarmoin askelin liikkunut kylän \nkäytävillä, oli joskus pyhäaamuna astellut kirkkoon väsynein, \npunoittavin silmin. Mutta sitä väkevämmät manaukset ja kiroukset syntiä \nja viinaperkelettä ja kaikenlaista rietasta menoa vastaan olivat \nsilloin saarnastuolista salamoineet...\n\nEi saata Kierua käsittää, mikä on tällaisen voimallisen sananjulistajan \najanut riettaan valtaan.\n\nMennään viimein ja avataan hauta, avataan arkku ja katsotaan, onko \npapin ruumista enää olemassakaan, vai joko rietas on hänet kokonaan \nkorjannut haltuunsa.\n\nPappi-vainaja lepää arkussaan entisensä näköisenä.\n\nVanha sielunpaimen siunataan uudestaan Herransa lepoon. Oikein kirkon \nvihitty pappi lukee hänelle ankarat jumalansanat.\n\nMutta vähän ajan kuluttua musta kummitus taas nähdään liikkuvan \nhautausmaalla ja kiertävän kirkkoa. Aivan niinkuin ennenkin hän, suuri \nkeppi kourassa, hitaasti mennä laahustelee ympäri temppeliä, toisinpäin \nja toisinpäin, väliin kurkistellen ikkunasta sisään, väliin kolkutellen \novea... Mutta aamuruskon koittaessa hän aina katoaa.\n\nJa kylä on kauhuissaan.\n\nHiipii silloin muutamana pimeänä kuuttomana yönä pari vanhaa velhoa \nkirkkomaalle. He taas raastavat pappi rievun lepokammion auki, kähmivät \nauki arkunkin, jopa kiskovat ruumiin ylös ja kääntävät sen suulleen. Ja \nlopuksi velhot julmin kirosanoin siunaavat rauhattoman vainajan itse \nisän perkeleen nimeen...\n\nEikä sitten pitkään aikaan nähdäkään mustaa kummituista. Kylä on jo \nhyvillään, että pappi raukka on viimeinkin saanut rauhan, ja kyläkin on \nsaanut rauhan sekä päässyt kamalasta pelostaan. Sitä vain monet \nkauhistuen ajattelevat, että heidän vanha sielunpaimenensa piti \nsiunattaman riettaan nimeen.\n\nMutta jo taas muutamana kuutamoisena yönä nähdään vanhan tutun \nvaeltajan selkä köykyssä, keppi kädessä kiertävän kirkkoa niinkuin \nennenkin. Nähdään hänen kerran liikkuvan jo kylän käytävilläkin, \nnähdäänpä sitten muutamina pimeinä öinä hiiviskelevän pappilan pihalla, \nkolistelevan entisen huoneensa ovea ja kurkistavan ikkunasta sisään.\n\nKauhusta parkuen laukkaavat ihmiset pakoon kohdatessaan peloittavan \nkummituisen milloin missäkin, pihalla, kylätiellä, hierualla, mutta \nkaikkein useimmin kirkon seutuvilla. Eikä kylä kohta uskalla enää \npimeässä liikkua oviensa ulkopuolella.\n\nVanha edesmennyt pappi riepu, Jumalan ja perkeleen nimeen siunattu, on \nkoko seurakuntansa kauhuna.\n\nSattuu sitten kerran myöhäisenä iltana pappi-vainaja tulemaan kirkon \nluona vanhan merensoutajan kanssa vastakkain. Harmaa aapakarhu, joka on \nmonet meriraukat ja meritrollit nähnyt kasvoista kasvoihin ja joskus \nniitä puhutellutkin, ei varsin säikähdä, eikä heti lähde laukkaamaan \npakoon. Kun pappi pitkin tien viertä hitaasti mennä kyökyttää ohitse, \nmerensoutaja, katsahtaen häntä syrjäsilmällä, murahtaa:\n\n-- Mikset sie, pappi, pysy hauvassa?\n\nPappi ei käännä päätäänkään, mennä laahustaa vain selkä köyryssä ja \nhiljaa nyyhkyttäen valittaa:\n\n-- Ei saa rauhaa ... ei saa rauhaa...\n\n-- Vaikka olet siunattu Jumalan ja perkelhen nimhen.\n\nMutta musta kummitus ei käännä päätäänkään, mennä kyökyttää vain pitkin \ntien viertä selkä köyryssä, hokien:\n\n-- Ei saa rauhaa ... ei saa rauhaa...\n\nAapakarhu astelee perässä ja huutaa:\n\n-- Kuka sun saattaa panna rauhaan?\n\nÖinen vaeltaja katoaa pimeään kirkkomaahan, ja sieltä vielä kuuluu \nhiljainen vaikerrus:\n\n-- Kaisan trolli tietää... Kaisan vanha pappi tietää... -- -- --\n\nSaapuukin sitten Kaisan vanha pappi, ja syksyisenä pimeänä yönä, \nsydänyön hetken vierähdettyä, hän astelee kirkkomaalle.\n\nTaivaanvalkeat loimottavat pohjoisella kaameasti valaisten kuolleitten \nkenttää, merta ja kylää. Ja suuri joukko Kaisan pappia seurannutta \nkylän kansaa hiiviskelee kirkkomaan aidan takana peloissaan \nkurkistellen aidan ylitse.\n\nKieruan pappi parka hoitaa vanhaa virkaansa: selkä köykyssä kiertää \nkirkkoa myötä- ja vastapäivään, väliin pysähtyen huokailemaan...\n\nKaisan pappi astelee lähemmäksi sanoen jo jotakin kierualaiselle. Mutta \nkirkonkiertäjä mennä köpittää vain vanhaa latuaan vaikerrellen:\n\n-- Ei saa rauhaa ... ei saa rauhaa...\n\nKaisan pappi astuu aivan hänen eteensä ja kysyy:\n\n-- Minkätähden et, veli parka, saa rauhaa?\n\nVanha haudastaan karannut pappi raukka, Jumalan ja perkeleen nimeen \nsiunattu, pysähtyy äkkiä, oikaisee köyryn vartensa ja parkaisee, \nparkaisee, niin että se kaameasti kajahtaa yli öisen kirkkomaan ja koko \nkylän.\n\nKieruan kansa kalmiston aidan takana säikähtää, monet lähtevät \nsiunaillen juoksemaan pois.\n\nSitten kuuluu kolkko ääni, joka tulee kuin pimeästä haudasta kumisten:\n\n-- Minä olen varastanut ... juonut siunattua kirkonviiniä ... \nsekoittanut vettä siunattuun viiniin ... antanut alttarilta Kristuksen \nverenä ... häpäissyt Kristuksen veren... Minä olen siunatusta viinistä \njuopuneena astunut Herran Jumalan kasvojen eteen... Minulle ei ulotu \nJumalan armo... Ei ole armoa maassa levätä ... odottaa tuomiopäivää... \nMaa ei ota vastaan... Ei ole rauhaa...\n\nTaivaanvalkeat loimahtelevat korkealle, liekehtien sinne ja tänne ja \ntaas toisin vuoroin sähäytellen alas tuntureihin, joskus melkein \nkirkkotarhaan asti. On kuin itse taivaskin toteaisi vanhan pappi raukan \nteon kaameuden ja siitä vihanliekissä leimuaisi. Kirkkomaan harmaat \nhautaristitkin näyttävät yön oudossa valossa häilähtelevän.\n\nKaisan pappikin katsoo kovin totisena, melkein kauhistuksissaan vanhaa \nsielunpaimenta, joka siinä kymäräisenä ja kurjana hänen edessään \nvapisten seisoo...\n\nViimein Kaisan pappi ottaa kauhtanastaan pienen nuppineulan, pistää \nsillä kirkkomaahan reiän, sanoen Kieruan papille:\n\n-- Maa ottaa sinut vastaan. Tuon reiän lävitse pitää sinun tällä \nhetkellä menemän ja mahtuman ... ja pysymän maassa tuomiopäivään asti!\n\nVanha väsynyt pappi riepu, perkeleen nimeen siunattu Kristuksen veren \nhäpäisijä, painuu vapisten yhä kymärämpään, kun Kaisan pappi häntä \nmanaa maan lepoon. Hän putoaa polvilleen, painuu sykkyrään aivan maahan \nsaakka ja siinä sauvaansa nojaten, kurotetuin käsin surkeana katsoo \nmanaajaansa. Saattaako hän, kurja raukka, päästä irti kauheista \nsynneistään, Jumalan kirouksesta, saattaako hän, maan hylkimä, mennä \nniin pieneksi ja mitättömäksi, että mahtuu Kaisan papin avaaman ahtaan \nportin kautta matamaan maan siunattuun lepoon.\n\nKauan Kieruan pappi raukka siinä kurjana, käsiään kurotellen kyhjöttää \nkuin suuren tuomarinsa edessä. Viimein hänen kasvonsa aivan kuin \nkirkastuvat, ja hänen suustaan kuuluu hiljainen ilon huudahdus.\n\nJa musta kummitus rupeaa hiljalleen kutistumaan ja painumaan maata \nkohden...\n\nKuuluu viimein pieni humahdus, ja vanha kirkkomaan kiertäjä on \nkadonnut.\n\nTaivaanvalkeat leimuavat ja häiläävät avaruuden suurella kumulla. Ne \neivät enää sähise, eivätkä syöksähtele alas, ne viettävät suuressa \nylhäisyydessään hiljaista äänetöntä ilonhetkeä.\n\n\n\n\nHAAVRUUVA HUUTAA.\n\n\nHiljainen vastatuuli hajoittelee kontohöyryjä ja ajelee niitä pitkin \naapaa. Kuin suuret aaveet ja jättiläisten haamut ne nulkkaavat keveästi \npaarulta paarulle ja rantaan päästyään kiipeävät ylös tunturien \nrinteitä, kunnes uupuneina jäävät levähtämään korkeimmille huipuille.\n\nIso kolmiruumainen mennä keikuttelee samaa nulkkaa kontohöyryjen kanssa \nkohti Porsangin rantoja. Nuori Kelo-Sammu on siinä höösmannina, ja \nrovaseiliä hoitelee vanha Kaplakan Jussa. Kontohöyryt kulkevat \nleikitellen aapamiesten mukana, milloin aukaisten eteen meren aina \nvastarantaa myöten, milloin upottaen purjehtijat umpinaiseen \nmeripimeään. Toisinaan taas vain ohuet umuhaituvat taajovat aalloilla \nja häiläävät kuin kuolleitten haltiat.\n\nKolmiruumainen puskee komeasti halki meripimeäin ja keijuvien höyryjen, \nja aapamiehet ovat tyytyväisiä. Sati vain västänen puhaltaisi kovemmin, \nniin kohta oltaisiin Porsangin rannoilla.\n\nMutta vastatuulella ei ole kiirettä, ja kontohöyrytkin ajelevat yhä \nvain aavalla, joka on kuin haltiain ja keijulaisten suurena \ntaajomakenttänä. Tällaisella säällä vanha aapakarhu melkein odottaa \njotakin jostakin kuulevansa taikka näkevänsä.\n\nMutta sittenkin, vaikkahan odottaakin, kun jotakin outoa jostakin \nkuuluu taikka näkyy, vanhatkin merensoutajat aina vavahtavat.\n\nNiinpä nytkin Kaplakan Jussa ja Kelo-Sammu yht'äkkiä tyrmistyvät \njotakin kuuntelemaan.\n\nEdestä kontopilvestä, jostakin, kuuluu kova huuto, niin että jo \ntunturitkin rannoilta vastaavat. Kelo-Sammu katsahtaa miltei peloissaan \nKaplakan Jussaan, mutta vanha Jussa mälliä purren katselee vain merelle \nniinkuin ei olisi kuullut mitään. Sammu kysyä hölähdyttää:\n\n-- Mikä se oli? Kuulithan sie?\n\nJussan silmät muljahtavat vihaisesti, eikä hän vastaa mitään.\n\nKuuluu taas huuto, pitkä valittava naisen huuto, joka puskee läpi \nkontohöyryjen ja aivan vavahduttaen kulkee läpi kovankin miehen.\nKelo-Sammu taas hätkähtää, katsoo kummissaan Kaplakkaa ja melkein \nhuutaen kysyy:\n\n-- No, mutta mikä siellä kiljuu? Kuulithan sie? Siellä on joku \nmerenhä'ässä.\n\nKaplakan äijä katsoo kauan ja kamalannäköisenä Sammua, äristen viimein \nvihaisena:\n\n-- Jos sie mitä merellä näet eli kuulet, ole vaiti. Et sitä vielä \ntiijä?\n\nOn taas aivan hiljaista, ei kuulu enää mitään. Vene vain ajelee halki \nhöyryjen ja paarujen. Mutta miehet katsovat herkeämättä aavalle sekä \neteen että sivuille.\n\nMiltä paarulta, mistä umupilvestä huutaja ilmestyy?\n\nJo näkyy edessä kaukana jotakin outoa. On kuin naisen käsi keikkuisi \naalloilla. Valkoinen kaunis käsi näyttää kyynäspäätä myöten heiluvan ja \nviittovan ikäänkuin apua pyydellen. Hätäisenä se liikkuu ja vilkuttaa \nedestakaisin, vuoroin nousten korkeammalle, vuoroin painuen, niin että \nvain valkoiset sormet aallonharjalla vipattavat.\n\nSammu aivan sanatonna katsoo outoa kappaletta ja ohjaa veneen \nlähemmäksi.\n\nOnko se ainakin oikein ihmisen käsi, elävä käsi? Vaimoihmisen valkoinen \nkäsi siinä kumminkin keikkuu ja kurottelee. Kauniit sormet varsin \nvärisevät, ja koko käsi vapisee...\n\nKenenkä käsi se on? Kuinka se on tänne aavalle joutunut? Kuka vaimo \nraukka on tänne vaipunut? Ja hengissä vielä...\n\nKaplakan äijä ei sano sanaakaan, hoitelee purjetta vain ja puree \nmälliä, syljeskelee ja synkännäköisenä katselee tuntureita ja kaukaista \naapaa.\n\nValkoinen käsi yhä heiluu ja vapisee ja taas kohoaa. Kohta nousee \nmerestä naisen pääkin ja hartiat. Mustat kiiltävät, vettä valuvat \nhiukset ovat hajallaan ympäri valkoisten hartiain, ja hiuksien latvat \nlaahaavat kaukana aalloilla. Vilusta tytisten nainen liikkuu vedessä \nveneen perässä ja hiljaisesti äännellen hytistää:\n\n-- Hy-hy-hy-hy-hy-hy...\n\nKelo-Sammu katsoo kummissaan merestä noussutta mustatukkaista olentoa, \neikä ole uskoa näkemäänsä todeksi. Merentyttären hytinä kovin säälittää \nnuorta kalamiestä, ja hänen hiljainen, tuskin aaltojen loiskeesta \nerottuva äänensä, oikein sydäntä vavahduttaa.\n\nNainen ui aivan veneen viereen, kohottaa kalpeita kasvojaan ja, katsoen \nsuurin surullisin silmin, vaikertelee hiljaa:\n\n-- Käsi paleltuu... Eikö ole vantutta?\n\nOuto anelija vaipuu taas mereen. Vain paljas valkoinen käsi jää vielä \napua anoen heilumaan aalloille. Kelo-Sammu sivaltaa kiireesti vasemman \nvanttuunsa ja heittää sen lämpimiltään paaruille. Nopea liike vain, ja \nmerenkäsi sujahtaa sukkelasti vanttuuseen. Mustatukkainen pää kohoaa \nuudelleen, keikkuu aaltojen vaahdossa, ja vihertävistä paaruista \nkatselevat tummat merenviheriäiset silmät lahjan antajaa kiitollisin \nilmein. Sammusta tuntuu kuin merentyttären kalpeissa kasvoissa \nhäivähtelisi lämmin verenpuna ja huulilla leikkisi onnellinen hymy...\n\nKohta taas pää painuu mustaan syvyyteen. Valkoinen käsi, karkeaan \nvanttuuseen verhottuna, viittoilee vielä hetkisen, ennenkuin sekin \nkatoaa.\n\nKelo-Sammu tuijottaa kauan veneen takaiseen aapaan, mihin outo meren \neläjä katosi. Aivan sanatonna hän istuu ja katsoo, eikä ole uskoa \nnäkemäänsä.\n\nKaplakan äijä on koko ajan vain äkäisenä katsellut tuntureita, eikä ole \nollut näkevinäänkään mitään kummaa. Vasta kun Sammu on heittänyt \nvanttuun mereen, ja on päästy etemmäksi oudosta olennosta, Jussan vanha \nnaama rupeaa lientymään.\n\nKyllä vanha Kaplakka aapameren asiat tietää. Heti äänestä hän jo tunsi, \nettä haavruuva siellä huutaa, eikä mikään onneton meriraukka, joka aina \naavistelee kaikkein pahinta. Ja ymmärtää sen nyt Kelo-Sammukin, \npuumaailmasta tänne aapamaailmaan riutunut maankiertäjä, joka aina on \nnaureskellut vanhojen parkkiintuneiden aapamiesten meren muisteluksille \nja sanonut:\n\n-- Ja ne ei ole kun vanhoja valetuksia!\n\nNiinkuin ikänsä rannattomalla aavalla kiikkuneet merensoutajat \nsaarnaisivat tyhjiä taikka muistelisivat joitakin joutavia satuja.\n\nMutta nyt puumaailman mies on saanut itse nähdä, minkälaisia \n\"valetuksia\" merensoutajien muistelukset ovat.\n\nOn Sammu kyllä saanut kuulla monet muistelukset haavruuvastakin, kun \nhän vanhojen kalamiesten kanssa on istunut hierualla ranta-aitan \nportailla katsellen ääretöntä, milloin myrskyssä möyryävää, milloin \npäiväpaisteessa kimaltelevaa aapaa.\n\nKyllä siinä hieruan hengessä merensoutajilla riitti muisteluksia, niin \nettä puumaailman mies sai aivan kummissaan kuunnella. Krikan Piettar, \njoka varsinkin pohjoissäillä tahtoi mykitellä, ei liikoja mykitellyt, \nkun pääsi saarnaamaan haavruuvasta, joka surkeasti itkien kiikkui \npaaruilla, kun oli pitkistä hiuksistaan sotkeutunut Piettarin \nturskanliinaan. Ja karkea Pörö-Jussa, kuhmuotsainen Oppanan soutaja, \noli Oppanan aavalla nähnyt haavruuvan ja merikissan hirmuisen tappelun \nsekä auttanut parkuvaa haavruuvaa tuhoten ruman merikissan. Vanha \nPoikkis-äijä, joka koko elämänsä oli aavalla hyvin pärjännyt, oli aina \nottanut haavruuvalta merkkiä, milloin oli hyvä lähteä merelle. Äijä oli \nöisin kuunnellut, haalasiko haavruuva ankkurin kettinkiä sisään, vai \nkolistiko sitä ulos, ja sen mukaan oli järjestänyt merensoutunsa. \nVuoti-äijää haavruuva oli varoittanut pahasta säästä, sanonut:\n\n    -- Sie piät panna viijen kluvan purthin,\n    tulee nuurvästä, hirmuinen sää.\n\nMutta kun Jyykeän Petterin Isko sai saarnavuoron ja alkoi huutaen \nmuistella, niin koko hierua kuuli, kuinka Isko oli Kaisan aavalla \nnähnyt haavruuvan istuvan päiväpaisteisilla aalloilla kampaillen pitkiä \nhiuksiaan ja laulaen niin kauniisti ja niin surullisesti, etteivät \nkovaluontoisimmatkaan kuulijat olleet voineet pidättää kyyneleitään. \nVanhat aapakarhut olivat asioikseen katselleet tuntureita ja salaa \npyyhkäisseet poskiaan. Mutta meren laulaja oli viimein huutanut hyvin \npitkään ja hyvin surullisesti sekä vaipunut aapaan. Ja pian oli tullut \nankara sää. -- -- --\n\nKelo-Sammu on tällaisia meren muisteluksia epäuskoisena kuunnellut \nmoneenkin kertaan. Mutta nyt...\n\nKovin surullisestihan haavruuva äsken huuteli. Siitä saattaa pian tulla \nkova sää. Tämän uskoo kohta puumaailmankin mies, puhumattakaan vanhasta \nKaplakasta.\n\nHyvää vauhtia, soutamistakin apuna käyttäen, miehet rupeavat pyrkimään \nkohti rantaa.\n\nPääsevät he helposti maihin, paha ilma ei ennätä saavuttaa. Päinvastoin \nvästätuuli, häädettyään kontohöyryt aavalta tuntureihin, vaistoaa ja \nkokonaan väsähtää, niin että miesten saapuessa Porsangin rannoille on \nmelkein tinatyven. -- -- --\n\nKun Kelo-Sammu ja Kaplakan Jussa sitten muutamana iltana hämärissä \njoutuvat paluumatkalle, on hyvä öystätuuli. Tyytyväisinä miehet \nhaalaavat ankkurin ylös -- Kaplakka on yöllä kuunnellut haavruuvan \nankkurin haalaamista --, vetävät rovaseilin mastoon, ja kohta he \nlaskettelevat kuin suuret nuurfaarat kohti kotirantoja, purje komeasti \npullollaan...\n\nMutta aavalla öystä yltyy pauhaamaan täysin palkein, niin että \nkolmiruumainen kaksine miehineen kohta tuntee olevansa kovin \nvaarallisella taipaleella. Kaplakka koettaa hoidella purjetta, ja\nKelo-Sammu on höösmannina ohjaamassa. Mutta valtavat merenvyöryt \nroiskahduttelevat veneeseen vettä, niin että Kaplakan äijä saa sitä \nyhtämittaa ammentaa pois.\n\nJa öystä yhä vain yltyy...\n\nKaplakkakin, vanha aapakarhu, rupeaa kohta jo totisin naamoin \nkatselemaan karjaspäiden kovaa pauhua. Ei hän toki pelkää eikä vapise, \nmutta sellainen merenkäynti tässä vain tulee, että saadaan katsoa, \nvieläkö miehet kotihieruaa näkevät...\n\nKohoaa silloin kuohuista veneen takaa taas tuttu valkoinen käsi, kohoaa \nkohta tuttu tumma pääkin, merenviheriäiset silmät vilahtavat vaahtojen \nvälistä, ja meren pauhusta kuuluu hiljainen ääni:\n\n-- Anna mie styyrään!\n\nJa sen enempää kysymättä mereneläjä liukuu veneen viereen, tarttuen \nlujin käsin kolmiruumaisen perään. Siinä hän keinuu, kunnes tulee suuri \nvesiluomi, jonka harja hänet sievästi siirrältää veneeseen höösmannin \nviereen.\n\nHeti tarttuu merentytär kiinni peräsinpuuhun. Ja hänen vasemmassa \nkädessään on yhä Kelo-Sammun karkea kulunut vantus.\n\nSitten on itse haavruuva höösmannina. Kelo-Sammun vieressä seisoen hän \nohjaa venettä, niin että Sammu saa vain katsoa ja ihmetellä hänen \nerinomaista taitoaan. Öystä vyöryttelee kokonaisia vesivuoria pitkin \naapaa, mutta Kelo-Sammun vantusta hoiteleva luja käsi hoitelee \nkolmiruumaisen peräsintä, niin että suurimmaltakin vesitunturilta \nlasketellaan pauhaten alas, ja taas heti ylpeästi pusketaan toiselle \ntunturille. Tulee korkea vesiköyry, ja sen valtava valkoinen harja \nnäyttää kohta murskaavan alleen koko purtilon. Mutta juuri oikealla \nhetkellä peränpitäjä pyörähdyttää sukkelan kierroksen, niin ettei \nveneeseen tule vesipisaraakaan. Tulla möyryää suuri vesipauhu toiselta \ntaholta uhaten niellä kitaansa kaikki, mutta taas parhaalla hetkellä \nalus tekee komean kaarroksen ja sitten mennä viilettää poikki \npauhaavien kuohujen. Merentytär on omassa valtakunnassaan. Hän on \nikänsä aalloilla asunut ja keikkunut ja tietää kyllä, millä lailla \naalloilla on liikuttava. Tummat silmät vain tuijottavat eteenpäin \nkatsellen vesivuoria ja karjaspäitä, ja kuin leikitellen haavruuva \nniitä kierrättelee.\n\nMutta aina väliin haavruuva vilkaisee yli olkansa Kelo-Sammuun. Kun hän \nhuomaa nuoren höösmannin ihailevan katseen, helähtää hieno puna hänen \nkalpeille kasvoilleen, ja koko kasvot ilahtuvat, silmiinkin tulee \nkirkas ilme. Meren tyttären pää keikahtaa pystympään, käsi tarttuu \nlujemmin peräsimeen, ja entistä ylpeämmin pieni vene kiertää ja laukkoo \njulmien vesiköyryjen pauhinassa...\n\nKelo-Sammu katsoo henkeään pidätellen oudon apulaisensa ihmeellistä \ntaitoa. Hän elää mukana ja tuntee koko olennossaan joka mutkan ja \nkierroksen, tehden tietämättään samoja liikkeitä kuin veneen \nohjaajakin. Hän on hyvillään jokaisesta uudesta odottamattomasta \nkäännöksestä, ylpeästä noususta ja huimaavasta laskusta, ja monta \nkertaa hänen täytyy ihmetellen huudahtaa, kun vene kaatumatta tekee \nsukkelan kaarroksen.\n\nHaavruuvan musta tukka heiluu valtoimena myrskyn riepoiteltavana. \nPitkät kosteat hiukset hivelevät Sammun kasvoja, monesti kiertyen \nympäri kaulan, niin että Sammu saa niitä tuon tuostakin päästellä irti. \nNe hivelevät kuin meren pehmeät kuohut, ja kalamiehen karkeisiin \nmerenpuremiin sormiin ne tahtovat kerrassaan takertua kiinni. Niissä on \nomituinen, voimakas, pyörryttävä merentuoksu. Ja sama pyörryttävä \nmerentuoksu on haavruuvassakin, joka tuossa, melkein sylissä ollen, \nhohtavanvalkoisena ja notkeana pitelee peräsinpuuta.\n\nNuoresta maankiertäjästä tämä on miltei kuin muistelusten kertomaa \nseilaamista satujen salaperäisillä ulapoilla. Meren ihmeellinen \ntaruolento, valkoinen haavruuva, ohjaamassa kalamiehen vanhaa \nkolmiruumaista Ruijanmeren kamalassa myrskyssä! Ja haavruuvan \nvalkoisessa kädessä kalamiehen vanha karkea vantus kuin mikäkin suuri \nkalleus...\n\nIhaillen, veret vapisten, Sammu katselee merestä noussutta apulaistaan. \nMutta kun hän vähänkään uskaltaa koskettaa haavruuvan valkoista hipiää, \nvetäisee hän äkkiä kätensä takaisin. Iho tuntuu vavahduttavan kylmältä.\n\nHaavruuvakin tuntee Sammun kosketuksen, ja punastus sekä ilahtunut ilme \nhäivähtävät hänen kasvoillaan. Mutta hän huomaa myös miehen \nvavahduksen, ja heti valahtavat hänen kasvonsa jälleen kalpeiksi, ja \nsilmiin tulee sumentunut, surullinen katse...\n\nHyvä Jumala sentään! Hehän ovat kumpainenkin eri maailmasta, saman \nJumalan luomia kyllä molemmat. Ruskeakivinen ranta on heidän \nmaailmainsa rajana. Sen maapuolella, päiväpaisteessa ja avarassa \nsinisessä ilmassa on toisen koti, mutta toisen on hieruan meripuolella \nmustissa surullisissa syvyyksissä, joista voi päästä päiväpaisteeseen \nvain aalloille keikkumaan. Toisen koko olennossa on vapaan ilman ja \npäiväpaisteen henkeä, toisen taas mustien syvyyksien surumielisyyttä. \nToisen kanssaveljinä ovat valossa elävän maan kaikki olennot laulavia \nlintuja myöten, mutta toisen tuttavina mykät kalat ja rumat aapahirviöt \nsekä rääkyvät meriraukat.\n\nSiksi haavruuvan katse onkin aina surullinen ja hänen laulunsa \nalakuloista. -- -- --\n\nHaavruuva ohjaa kolmiruumaisen vähääkään kysymättä suoraan kalamiesten \ntuulettomaan kyläpoukamaan. Siellä vasta, kun vene karahtaa hieruan \npohjakiviin, hän ponnahtaa takaisin mereen ja lähtee nopeasti liukumaan \npois.\n\nKelo-Sammu seisoo taas yksinään peräsinpuun vieressä ja sanaakaan \nsanomatta, oikein ikävöiden katsoo hänen jälkeensä. Siellä menee \npaaruilla keikkuen hänen ihmeellinen apulaisensa. Valkoinen hipiä vain \nläikähtelee aalloista, ja mustat hiukset häilävät vesiluomista. \nSammusta tuntuu, kuin vanttuun mukana olisi hänestä itsestäänkin \njotakin mennyt sinne, suureen aapaan...\n\nMutta kaukaa kuohuista haavruuva vielä kohoaa ylös ja kääntyy katsomaan \njälkeensä. Sitten hän kovin surullisin ilmein painuu mustaan syvyyteen.\n\nViimeiseksi vielä kumminkin heiluu korkealla paarujen yllä valkoinen, \nkarkeaan vanttuuseen kätketty käsi...\n\n\n\n\nONNEN LAMMAS.\n\n\nJuhannusaaton aurinko on painumassa pohjoiselle, lähennellen jo \nkorkeita tunturihuippuja. Kuvahaiset vain häiläävät pitkinä ja \npeloittavina kuin Staalut ja muut tunturikyöpelit.\n\nMartin Jussa raitioi pientä porotokkaansa Rautuvaaran tievoilla \nOunistunturien suuressa erämaassa. Täällä on poroilla hyvät olot, on \nheinäiset jängät sekä ruohoiset hetteet ja lompolorannat. On vielä \nkuivat jäkäläiset tievat ja jylhät pahikot, ja kirkas kaalo kaltiovesi \nkohisee pahtojen välissä.\n\nTunturien käkkyräkoivut ja matalat vaivaisenvarvut vasta vihertävät \nkesäntuloa. Korkeiden tunturilakien ja pahtojen pohjoisilta vieriltä \nloistavat valkoiset lumikentät. Täällä ylhäisessä tunturimaassa on \njuhannus vielä viileää kevätkesää.\n\nMutta porot ovat tyytyväisiä. Niillä on parhain kesänaikansa, ei vielä \nräkkäkään kiusaa.\n\nMartin Jussakin on tyytyväinen. Vaatimet ovat hyvin vasoneet, ja vasat \njo juoksentelevat roukuen emonsa perässä. Yksinään on Jussa koko \ntunturissa, ja tuntee olevansa melkein kuin suuren erämaan isäntä, \njonka valta ulottuu tunturista tunturiin. Kiertäessään ympäri pientä \neloansa Jussa joikaillen muistelee ylhäistä asuinmaataan, muistelee \nettä tunturit kajahtelevat:\n\n    -- Na, Pyhäkeroko siinä viel' oli,\n    loo loko loo lolo, loo loko loo lolo?\n    Na, Outtakkako siinä viel' oli,\n    loo loko loo lolo, loo loko loo lolo?\n    Na, Rautuvaarako siinä viel' oli,\n    loo loko loo lolo, loo loko loo lolo?\n\nSuuri päivä jutaa yhä pohjoisemmaksi ja samalla yhä laskeutuu \ntavoitellen kohta kuin vanhana väärtinä Pyhäkeron ylpeätä kumua. Siellä \nse ylhäisissä korkeuksissa hetkisen levähtää, ei liekehdi, ei leimua, \nkatselee vain suurena lempeänä taivaansilmänä autiota tunturimaataan, \njossa vain köyhä Martin Jussa poroineen askaroi.\n\nYön hiljainen salaperäinen henki hiipii yli erämaan, käärien tunturit \nsinipunervaan sekä vetäen pahikkoihin ja lompoloille hämyisen verhon, \njonka suojissa suuri luonto saa rauhassa levähtää.\n\nEi kuulu muuta kuin porojen roukumista, kun elo ruohoa jyrsien liikkuu \nlompolon rannalla tievan laidassa. Sekin kuulostaa oudolta kuin tulisi \njostakin tievan alta taikka pahtakolosta...\n\nOn niin oudonhiljaista, että melkein jo odottaisi jostakin hämyisestä \nkurusta kohta kohoavan jonkin salaperäisen olion. Sillä tällaisina \näänettöminä öinä, juuri juhannusöinä, tunturien ja tievojen haltiat ja \nsalaperäiset näkymättömät henget ovat ahkerimmin liikkeellä.\n\nMartin Jussa hyvin tietää, että täällä Rautuvaaran ja Pyhäkeron \ntievoissa asustaa maahiaisia. Mutta Jussa ei vain ole vielä koskaan \nsattunut niitä näkemään, vaikka on eloineen täällä samoilla mailla \nmonet kesät oleskellut. Jussan äiji kyllä, vanha Martti-äijä, oli \ntäällä Ounistuntureissa nähnyt niitä monet kerrat, samoin kuin Kurun \nSimu Ullatievassa ja Nili-Kalla Sokkovaarassa ja Vuontis-ukko \nkotilompolonsa rannalla. Olipa Martti-äijä kerran tässä samassa \nRautuvaarassa tavannut ja ottanut kiinni maahiaisen lehmän. Se oli \nollut hyvä lehmä, onnen lehmä. Ja siitä lähtien Martti-äijä oli \nruvennut rikastumaan...\n\nSattuisipa sellainen onni joskus köyhälle Jussallekin, joka melkein \nkoko ikänsä on saanut raitioida muiden eloa. Tätä Martin Jussa on monta \nkertaa ajatellut yksinäisinä pitkinä öinään, oleskellessaan pienen \nelonsa kanssa täällä Rautuvaaran maahiaistievoilla.\n\nSattuisipa kerran Jussallekin.\n\nSatipa joskus sattuukin... -- -- --\n\nYön hiljaista hetkeä viettäen Jussa istuskelee nuotiolla käristellen \nporonkieltä, ja elokin rauhassa liikuskelee ruohoa etsien.\n\nMutta yht'äkkiä porot rupeavat rauhattomina roukumaan...\n\nJussa hypähtää katsomaan, mikä kumma peloittelee eloa.\n\nSiellä musta elukka liikkuu porojen joukossa. Jussa säikähtää, luulee \nahmaksi ja kiireesti, pala suussa, rukattaa hätään.\n\nMutta ei siellä petoa ole. Musta lammas siellä vain liikkuu, kaunis \nsukkajalkainen musta jaara, jonka päässä on kaksi valkoista kairaa, \nposkissa kahden puolen. Porojen joukossa se kävellä keputtelee omia \naikojaan, väliin ruohoa nuuskii, väliin taas seisoo ja ikävissään \nmääkii -- ei mää'i, vaan kovin oudosti ikisee: \"i-i-i!\" Lammas näyttää \nkuin jotakin etsivän. Poroja se katsoo oudostellen, samoin porotkin \nsitä.\n\nJussa katsoo kauan outoa elukkaa ihmetellen, mistä on tullut tunturiin \ntuollainen elävä. Sitten hänelle yht'äkkiä selviää asia. Sehän on \nmaahiaisen lammas ... noin kummallisesti määkiikin. Maahiaisen lammas \nse on...\n\nSiinä nyt olisi Martin Jussalle onnen lammas. Kun vain Jussa osaisi ja \nymmärtäisi ottaa sen kiinni.\n\nKyllä Jussa tällaiset asiat tietää ja taitaa. Hän hiipii hiljaa \nlähemmäksi -- niinhän Martti-äijikin oli tehnyt --, riisuu luhkan \nhartioiltaan, käärii sen lujaan myttyyn -- aivan kuin Martti-äijikin --\nhiipii vielä vähän, piiloitellen luhkaa selkänsä takana...\n\nLammas on takaperin Jussaan, nuuskii vain ruohoa, ei huomaa...\n\nJussa hiipii vielä muutaman askeleen, käännähtää varovasti selin, \nkatsoo lammasta vasemman olkansa ylitse -- Martti-äijikin oli samoin \ntehnyt -- ja sitten äkkiä kovalla vauhdilla lennättää luhkamytyn \nolkansa ylitse, niin että se mennä tohahtaa yli lampaankin.\n\nLammas säikähtää, ponnahtaa ylös, määkäisee surkeasti ja aikoo \nruukaltaa pakoon. Mutta se ei ota montakaan hyppyä, kun jo äkkiä \npysähtyy, katsoo pelästyneenä luhkaa ja kauan aikaa ikisee kovin \nsurullisella äänellä. Viimein se kääntyy ja tulee hitaasti, pää \nalhaalla, hiljaa ikisten Jussan luo.\n\nSiinä se sitten poropaimenen edessä pää painuksissa, ikisten seisoo ja \npeloissaan häntä katsoo... \n\nJussa on itsekin hiukan aralla luonnolla. Uskaltaako, saako kristitty \nihminen sitä ollenkaan kosketella? Jos se silloin karkaa pois ja \nkatoaa...\n\nViimein kumminkin -- pitäähän se toki panna kiinni -- Jussa kädellään \nhiljaa koskettaa lampaan selkää. Elukka säikähtää, laukkaa pakoon. \nPoropaimenkin pelästyy: nyt onnen lammas jälleen meni. Mutta se heti \nkääntyy ja tulee takaisin surullisesti ikisten. Vapisten se seisoo ja \npeloissaan, kallella päin katsoo suurin mustin silmin, kun poropaimen \nsitä sievästi taputtelee ja silittelee ja raaputtaa sen niskaa. Vielä \nsurullisemmin se ääntelee, kun Jussa sitoo karkean nahkahihnan sen \nkaulaan, sonnustaen hihnan toisen pään isoon kiveen, ettei elukka \npääsisi karkuun.\n\nMutta kun Jussa menee noutamaan luhkaansa, huomaa hän, että se on \nkadonnut. Maahiainen on siepannut poromiehen uuden luhkan lampaansa \nhinnaksi.\n\nJussa ei siitä pahastu. Hän on päinvastoin hyvillään. Nyt on eläin \nmaksettu. Menköön luhka, vaikka uusikin! Hän on saanut nyt haltuunsa \nmaahiaisen lampaan, onnen elukan.\n\nJa poropaimenen eteen läikähtää yht'äkkiä koko tulevainen menestys...\n\nNyt hän, Martin Jussa, rupeaakin rukattamaan onnen palkaita, nyt vasta \nalkaa elämä kääntyä oikeille keinoille. Vielä tässä raitioidaan \ntuhansien tokkaa ja aivan omaa eloa, niinkuin ennen Mahtin Aslakka \nKoutokeinossa. Semmoisen elon kanssa sitten kelpaa rymistää ympäri \nOunistuntureita ja outamaita ja mennä vaikka Ruijanmerelle asti ... \nmennä, niin että maat jytisevät, ja kymmenet rengit ja piiat karjuvat, \nja kymmenet koirat kiljuvat, ja kymmenet, sadat poron kellot \npompottavat. Ihmiset vain katsovat kateellisina ja siunailevat ja \nsanovat toisilleen:\n\n-- Siinä meneekin Martin Jussa, iso rikas! Sillä on eloa, niin ettei \ntiijäkkään ... kaikki tunturit täynnä ... niinkuin sopulia. Siinä on \nOunistunturien iso rikas, Martin Jussa!\n\nKyllä Jussa osaisi tuhantisen tokan hoitaa: renkejä ja piikoja kyllä \nsaa, ja sikiöitä on omalla kotakentällä nousemassa... Mutta sen hän \naina katsoisi, etteivät lantalaiset, kortot, eivätkä Ruotsin puolen \noutamiehet, pororosvot, saisi paljoakaan varastetuiksi... Köyhille \nlappalaisille hän kyllä nakkelisi ilmaiseksi kisuroita ja silmäpuolia \nvasoja, jopa jonkin piettiönkin ja huonon stainakan. Ja hyvä väärti hän \nolisi toisien rikkaiden tunturilaisten kanssa, ja pahpan kanssa ja \nlänsmannin kanssa -- pahpalle hän usein veisi parhaita paisteja... Eikä \nhän toki koskaan rupeaisi leikkelemään omia merkkejään muiden \npeurakorviin. Hän on kuullut, että maahiaisten asiat vaativat \nkristillistä ja nuhteetonta vaellusta.\n\nItse hän ajelisi komeissa valkkopeskeissä, oikein gabba-jievjoissa, ja \näkäinen mutsikkahärkä olisi jutona, ja perässä rukattaisi toinen härkä, \njonka lukollinen kansiahkio olisi täynnä hopearahoja...\n\nSiinä ajaisikin Martin Jussa, oikea ylilappalainen, Ounistunturien iso \nrikas!\n\nMutta kyllä pitääkin nyt maahiaisen mustaa lammasta -- tuollahan tuo \nikisee -- hoitaa hyvästi. Eikä saa toki maahiaista suututtaa -- \npitäköön vain luhkan...\n\nKuinkas oli käynyt Martti-äijän, kun oli saanut maahiaisen lehmän ja \ntullut rikkaaksi. Ukko riepu oli suututtanut maahiaisen, ja siihen oli \nhänen onnen palkaansa päättynyt. Aivan köyhänä oli vanha Martti-äijä \nhävinnyt tunturiin. Oli kuultu, kun hän oli siellä kovin surkealla \näänellä ja nuotilla joikaillut:\n\n    -- Voi, Ounistunturia onnetonta,\n    loo loko loo lolo, loo loko loo lolo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo...\n\nMartin Jussa kyllä koettaa aina pysyä sovinnossa maahiaisten kanssa. Ja \nhän joikailee kirkkaasti, niin että sen kyllä kuulee vaikka \nmaahiaisukko tievamajaansa:\n\n    -- Na, Pyhäkeroko siinä viel' oli,\n    loo loko loo lolo, loo loko loo lolo... -- -- --\n\nAamulla kun Jussa vie porotokkaa kotansa luo koittolevolle, hän ajelee \nelon perässä mustaa sukkajalkaista jaaraa. Lammas pysyy jo hyvin \nirtaallaan matkassa, vähän kyllä kuin kummastellen, että mihin tässä \nviedään. Se juosta kapistaa porokarjan kintereillä. Mutta aina tuon \ntuostakin se kääntyy katsomaan jälkeensä ja ikisee kuin kysyen, vieläkö \nrukatetaan. Sitten se taas lähtee kipittämään joukon perään, niin että \nvalkoiset sukkajalat vilkkuvat.\n\nTunturien turvekota juoksee pienimpäänsä myöten katsomaan outoa mustaa \nelukkaa, joka niinkuin iso koira saapuu porokarjan mukana kentälle. \nKovin hätäisennäköisenä lammas seisoo kotaväen keskellä, pyörii ja \nkatselee ympärilleen ja ikisee.\n\n-- Se on maahiaisen lammas, onnen lammas! Jussa ylpeästi todistaa, \nmuistellen, kuinka ja mistä hän on sen käsittänyt.\n\n-- Ja nyt tässäkin koassa ruvethan elämhän!\n\nJa kaikki saavat kuulla ja uskoa tämän, kun vielä musta lammaskin \nvakuuttaa:\n\n-- Ni-i-iin!\n\nMaahiaisen musta lammas jää kotakentälle. Kaikki tahtovat sitä \nhyviteilä. Lapset aina laukkaavat sen perässä, koettaen ohjata sitä \nparhaille ruokapaikoille. Mutta tunturitievojen piiloisilla laitumilla \nliikkuneelle elukalle ei kelpaa parhainkaan rantaruoho, vaikka sikiöt \nsitä kuinka tarjoaisivat. Lammas vain vähäisen niitä haistelee, kääntää \npois päänsä ja ikisee. Sitten se nuuskii ilmaa joka tuulelta ja viimein \nruukaltaa suoraan suurelle jängälle. Hyvillään äännellen se\nlaukkaa suurien hillanlehtien kimppuun ja alkaa niitä napsia. \nRuskeanviheriäiset isot hillanlehdet, mustan väkevän jängän nostamat, \novat maahiaisen lampaan oikeaa evästä. Mikään muu viheriä ruoho ei \nsille kelpaa.\n\nMutta kun mustaa lammasta janottaa, se juoksee kentän laitaan \nkirkkaalle kaltiolle. Lompolon Tumma vesi ei sille kelpaa, ei \npurovesikään, ja jängän ruskea neste on sille kauhistus. Vain kirkas \nkaltiovesi on mieluista sekä läpikuultava Valkeansaivon vesi.\n\nEikä maahiaisen sukkajalkainen jaara viihdy kentän toisien lampaiden \nseurassa. Kun ne leveästi määkien ja päristäen tulevat sen luokse, se \npeloissaan kiireesti pakenee pois. Ja aina se kapsuttelee omaa \npolkuansa kaltiolle ja hillanlehtilaitumelle.\n\nMutta kun lammas näkee turvekodan lapsia kentällä, se jo kaukaa heille \nikisee ja juoksee luo, vaikkakin se aina katsoo heitä hiukan \noudostellen. -- -- --\n\nKaukainen turvekota elää suurien toivojen aikaa. Kaikki puhuvat vain \nmaahiaisen lampaasta, onnen lampaasta, joka Jussalle, kodan köyhälle \nisännälle annettiin tunturissa itse juhannusyönä. Kaikki ovat \ntyytyväisiä, kaikki asiat menestyvät hyvin. Vasat kasvavat nopeasti, \neikä räkkä kiusaa eloa kovin ankarasti.\n\nJa Ounistunturien poropaimen joikailee yhä ylpeämmin mahtavasta \ntunturistaan.\n\nPienessä turvekodassa saarnataan joka päivä koreista silkkihuiveista ja \nisoista hopeaisista rintariskuista, kirjotakeista ja valkkopeskeistä. \nNiitä on luvassa pienimmälle pissikoltullekin kohta monin kerroin. \nKotaemäntä jo melkein itseään halveksien ja säälien katselee vanhaa \nkulunutta silkkiriepuaan ja kovin virttynyttä kirjotakkiaan. Mutta \nkohtahan ne joutavatkin pois ja saadaan sijaan uudet, joita ei tarvitse \nhävetä.\n\nLapset juoksevat alituisesti onnen lampaan perässä luetellen sille, \nmitä koreaa kukin tarvitsee, ja kysellen, milloin he niitä saavat. \nKyllä sikiöt sen tietävät, että musta lammas niitä kaikkia kohta \ntoimittaa.\n\nLammastahan toki, kaiken menestyksen alkua, aina pitää huolehtien \nmuistaa. Lapset kantaa reputtavat jängältä säkillisittäin hillanlehtiä, \nkuivaavat niitä kotasiljolla ja rakentavat ison sauran. Siinä on \nlampaan talviniesta -- ja lapsilla on luvassa omat nimikkovasat.\n\nMutta kun tulee syksy, ja elukat pitää laittaa talvisuojaan, \nrötistetään maahiaisen lampaalle turvepuuran nurkkaan oma pieni \nkarsina, jossa se saa oleskella omissa eväissään erillään toisista \nlampaista. Näille, kaikkiruokaisille kristikansan kasvateille, \nkannetaan syötäväksi vaikka mitä, lehtiä, jäkäliä, roskaheiniä ja \nkaikkia kalansuljuja ja keittoliemiä. Mutta musta onnen elätti \nnapertelee vain sieviä viisisormisia hillanlehtiä ja juo kirkasta \nkaltiovettä, jota pitää tarjota kirkkaasta tinakattilasta.\n\nOnnen lammas onkin lähtöisin sellaisesta paikasta, jossa on astioina \nhopea. Se on kyllä kuultu Martti-äijiltä, mutta täällä täytyy lampaan \ntyytyä tinaan, turvekodan hopeaan.\n\nPitkä ruma syksy ja pimeä syystalvi vierähtävät tunturientakaisessa \nturvekodassa samassa suuressa uskossa ja toivossa kuin kesäkin.\n\nHyvin vain menestyy kaikki, lampaatkin tekevät jo kolmosia, ja syksyllä \nolivat verkot järvessä siikaa täynnä. Jussa kiertelee eloineen matalia \noutamaita, ja porot jäkälää kaivaen tekevät kiekeröitä pitkin tievoja.\n\nJa tuon tuostakin kuuluu lumisesta oudasta komea joikaus:\n\n    -- Na, Pyhäkeroko siinä viel' oli,\n    loo loko loo lolo, loo loko loo lolo...\n\nSati vain tässä jokin vuosi vielä eletään, niin Martin Jussa jutaa kuin \nMahtin Aslakka, että tunturit rytisevät. -- -- --\n\nJoulu, pimeimmän kaamosajan suuri juhla, saapuu pienelle \nturvekodallekin, joka yksinäisenä, paksujen hankien ympäröimänä \nkyhjöttää tunturien takana. Hyvin täällä vain eletään ja joulua \nodotellaan. Mikäpä täällä hätänä, vaikka olisivat vielä suuremmat \nhanget ja tunturit ympärillä.\n\nTäällä on onnen lammas hillanlehtiä näpertelemässä, eikä ole \nmaahiaista, eikä muitakaan kummituisia suututettu.\n\nJa vaarallinen kaamosajan juhla pitää nyt viettää entistäkin \nvarovammin. Kotasiljo siistitään sieväksi, korjataan risut ja roskat \nsyrjään, ja aina liikutaan hiljaa, eikä anneta sikiöidenkään kovasti \ntaajoa.\n\nLevottomina sitten kuunnellaan, kuinka jouluyönä tunturimaiden \nnäkymättömät kummituiset, joulustaalut ja tontut ajella tohistavat \npitkin erämaita. Ollaan kuulevinaan, kuinka ne tulla kahistavat \nkotasiljollekin ja kiertävät kotaa sekä lammaspuuraa... Onpa \nkuuluvinaan kuin kova kolahdus ja sähähdys ja ryskähdys, sekä sitten \nniinkuin jotakin tuttua ikinää...\n\nJa sitten taas ajaa suhistetaan ympäri kotasiljoa...\n\nKaamosajan suuret henget ovat liikkeellä. Pienen ihmisen täytyy niitä \navuttomana, peloissaan kuunnella.\n\nAamulla menee kotaemäntä puuraan lampaita hoitelemaan, ja \nhillanlehtirove on hänellä kainalossa sekä kädessä tinakattila, jossa \non kirkasta kaltiovettä.\n\nMutta karsinasta ei kuulu tuttua ikinää.\n\nVapisten, pahoin aavistuksin emäntä astuu aidan viereen ja rupeaa \npimeässä kopeloimaan karsinaa. Siellä ei tunnukaan olevan mitään. \nEmäntä säikähtää, niin että vesikattila ja rove rävähtävät alas hänen \nkäsistään, ja suuressa hädässä hän juoksee kotaan surkeasti \nvoivotellen...\n\nJussa arvaa heti asian, ryntää oikopäätä puuraan ja rupeaa pimeässä \ntunnustelemaan karsinaa... Ei siellä mitään ole! Lammas on kadonnut... \nMutta sitten sattuu käteen aidan vierestä jotakin pehmeää, villaista...\n\nJussa voihkaisee kipeästi.\n\nVähitellen Jussan silmät tottuvat puuran hämärään, ja hän näkee koko \nonnettomuuden.\n\nKarsinassa, aidan vieressä makaa musta onnen lammas hengetönnä. Se on \npistänyt, raukka, päänsä aidan rakoon ja siihen hirttynyt. Mustin \nsammunein silmin se tuijottaa Jussaa, ja suu on avoinna kuin se \nvieläkin haluaisi sanoa: \"i-i-ii\".\n\nJussa hyppää karsinaan, irroittaa elukan aidanraosta, ruveten sitä \nmielettömänä repimään ja pudistelemaan kuin henkiin saadakseen. Mutta \nlammas pysyy kuolleena. Synkkänä, sanaakaan sanomatta Jussa raukka sitä \nkatselee.\n\nSiinä menivät nyt suuret elot ja muut hyvät.\n\nMutta kotaemäntä itkee ja huutaa aivan sekapäisenä. Joutuvat siihen \nsikiötkin, ja kun he näkevät mieluisen hoidokkinsa kohtalon, on kohta \nkoko kenttä täynnä surkeaa valitusta ja parkumista.\n\nKun sitten päivän vaietessa katsellaan kotasiljoa, nähdään lammaspuuran \nluona puiden hakkuupölkky paiskattuna ylösalaisin. Siitä arvataan, että \njoulustaalu on yöllä ajanut pölkkyyn, lennättänyt sen vihoissaan nurin \nja vielä kostoksi ajanut kodan onnen lampaan surmilleen.\n\nHakkuupölkky, onneton, on sattunut unohtumaan staalujen ja tonttujen \ntielle. -- -- --\n\nItse joulupäivänä Jussa ottaa onnen lampaansa hartioilleen ja tuura \nkädessä hiihtää jängälle. Ja sikiöt kahlaavat parkuen perässä \nsurullisena saattona. Jussa purastaa jänkään syvän kuopan, pudottaa \nsinne surkean kantamuksensa ja peittää sen jäätyneillä, \nhillanlehtisillä turvekokkareilla.\n\nRikkinäisin takkirievuin, karvattomin kengin lapset seisovat kuopan \nympärillä vilusta väristen, itkien ja huutaen, ettei saa heidän \nlammastaan sinne peittää. Kenelle he nyt syöttävät hillanlehtiä?\n\nSanatonna Jussa hiihtelee takaisin jängältä, ja lapsiparvi tarpoo \nperässä.\n\nSinne täytyi, mustaan jänkään; Martin Jussan, itse joulupäivänä haudata \nsuuri onnensa, uskonsa ja toivonsa...\n\nKöyhän turvemökin valoisa joulu on muuttunut pimeimmäksi kaamosajan \nyöksi. Sanattomina istutaan kylmässä savuisessa kodassa pihisevän tulen \nääressä. Jussa katselee synkästi, emäntä on itkuisin silmin, ja lapset \nyhä parkuvat ja muistelevat mustaa lammasta, joka söi vain \nhillanlehtiä...\n\nHillanlehtisaura kyhjöttää kotasiljolla lumen peitossa kadonneen onnen \nsurullisena muistomerkkinä... -- -- --\n\nEi ole Martin Jussa enää suurien toivojen nostama tunturimies. Jussa \nriepu ei enää uskalla ajatuksissaankaan ajella tuntureita tuhantisen \ntokan isäntänä, ei hän kuvaile valkkopeskejä, eikä usko heliseviin \nhopeoihin. Ei juokse hänen äänensä ylpeästi, eikä hän jaksakaan enää \njoikailla komeaa tunturivirttänsä.\n\nJussa on taas vain köyhä turvekodan ukko, joka raskain mielin raitioi \npientä porotokkaansa. Vain joskus kuuluu tunturista hänen joikauksensa. \nMelkein kolkosti kajahtelee suuri tunturimaa, kun Martin Jussa pimeänä \nyönä pienen tokkansa vierillä surkein äänin -- aivan kuin ennen muinoin \nMartti-äiji -- huutaa jouvottelee:\n\n    -- Na, Pahakuruko siinä viel' oli,\n    loo loko loo lolo, loo loko loo lolo?\n    Voi, Ounistunturia onnetonta,\n    loo loko loo lolo, loo loko loo lolo,\n    loo lolo loo loo, loo lolo loo loo...\n\n\n\n\nJORPA-OLLIN KUOLEMA.\n\n\nJorpa-Olli, vanha eränkävijä, makaa pirtin peräkömmänässä odotellen \nlähtöä -- ei suinkaan suureen valkoiseen, taivasta tavoittelevaan \ntunturiin, vaan pimeälle tuntemattomalle taipaleelle, josta ei ole \npaluukeinoa viitoitettu. Pahainen tuli palaa tuikuttaa takkapieleen \nripustetussa traanikollassa täyttäen huoneen harmaalla savulla ja \ninhoittavalla merellisen katkulla.\n\nResuisessa vuoteessa, vanha kulunut pöykkyri päällä, mutta sittenkin \nvilusta hytisten, Olli rukka maata retkottaa laihana ja partaisena, \nharmaat harvat tukanhaivenet pörrössä ja silmät kovin oudosti palaen. \nTuon tuostakin hän hätkähtää, kohottaa päätään pielukselta ja koettaa \nkäheällä vaipuneella äänellä huutaa:\n\n-- Eikö pappia jo kuulu?\n\nPirtinovea raotetaan ja vastataan:\n\n-- Ei kuulu vielä. Mutta kyllä se kohta tulee... Koetahan sie oottaa!\n\nOvi sulkeutuu taas, ja Olli jää yksin. Mitäpä hänestä, loppua tekevästä \näijästä, kylän hoitolaisesta. Hyvä kun pian pääsisi pois... Riettaan \nkanssa lienee hourannut jo monet vuodet.\n\nVanhan eränkävijän täytyy yhä odottaa. Hän on kyllä pyytöretkillään \ntottunut odottamaan, lyhyeen jos pitkäänkin. Eihän saalis aina heti ole \nsaatavissa. Mutta nyt on sielusta kysymys, nyt on asiana joko taivaan \nautuus taikka helvetin tuli.\n\nEikä pappia vain kuulu, päästäjää, pelastajaa.\n\nOlli vääntelehtii tuskissaan.\n\nMiksi tulituikkukin palaa noin huonosti ja levottomasti lepattaa? \nTuntuu kuin riettaat henget taajoisivat pimeissä nurkissa ja \nodottaisivat otollista hetkeä.\n\nJorpa-Ollista se on kovin kamalaa. Hän vavahtelee yhtä päätä ja kähisee \nitsekseen:\n\n-- Voi, miksikäs mie sen tein?\n\nKaameana nousee vanhan erämiehen mieleen muuan kaukainen kaamosajan yö, \njolloin hän, koska koko kristikansa nukkui, yksinään pimeässä mennä \nkähmi kuin kyöpeli mustan tunturin alle ja siellä nirhasi nimettömään \nsormeensa reiän ja tipahdutti yhdeksän punaista pisaraa kolmeen \ntienhaaraan ja sanoi ... kurja, uskalsikin sanoa:\n\n    -- Veri olkhon pirulle,\n    ja metänvilja minulle!\n\nTämä nousee nyt mieleen kaameana totena. Muistaa Olli vielä, kuinka \ntekonsa häntä heti vavahdutti, kuinka hän koko sielussaan tunsi kamalan \nahdistuksen, että nyt jotakin, jotakin hyvin kallista oli hänestä \npienten veripisarain mukana lähtenyt, lähtenyt ainaiseksi. Hän olisi \nkohta jo kovin mielellään ottanut tekonsa takaisin, mutta teko oli \ntehty, pisarat annettu ja sanottu kovat sanat. Ollia vieläkin vistottaa \nmuistaessaan, kuinka hän silloin kuuli tunturista ilkeän naurun \nrähähdyksen.\n\nJorpa-Olli katselee ja puristelee nimetöntä sormeaan. Siinä näkyy \nvieläkin pieni arpi. Vaikka Olli silloin vain pisti pikkuruisen, \npikkuruisen reiän, jäi siihen sittenkin elinikäinen merkki.\n\nSiinä se vain on vieläkin, synnin ja kadotuksen merkki, riettaan \nporomerkki, pykälä, pistel... Kyllä Olli on sen koko elämänsä tuntenut \nkamalana, sydämen ja sielun syvyyteen työnnettynä pistoksena... Monesti \non Olli jo tarttunut kirveeseen iskeäkseen pois koko sormen, paholaisen \npykälineen. Mutta niinhän tekevät poronvarkaat, leikkaavat merkit pois \n-- ja sittenkin poro totuudessa kuuluu sen oikealle omistajalle. Samoin \nOllikin, vaikka iskisi pykälän pois, on merkitty riettaan \npykällyspuuhun... On merkitty yhdeksällä punaisella pisaralla, \nveripisaralla.\n\nVeressä on sielu, ja nyt se on annettu riettaalle.\n\nJa rietas taajoo ja kähisee jo tuolla pimeässä nurkassa. Kyllä Olli sen \nkuulee, ja tuntee hänen kähinänsä. Tuolla hän kähmii jo... Eikä pappia \nvain kuulu.\n\nMuut sitä, rietasta, eivät kykene ajamaan pois, ei jumalansanallakaan. \nMitäpä he, kun on sielu riettaalle omin ehdoin veren kanssa\nluvattu. -- -- --\n\nMitä sitten rietas on antanut miehen sielusta?\n\nKyllä Jorpa-ukko, vanha erämies, muistaa.\n\nKamalan kaamosyön perästä kohta rupesi tulemaan metsänviljaa melkein \npyytämättä. Se oli totisesti ylpeätä aikaa. Sitä muistaessaan vanha \nkuolemansairas Jorpa vieläkin oikein hypähtää vuoteessaan. Silloin ei \nkoskaan tarvinnut pyytöretkeltä palata tyhjänä. Aina oli jotakin \nkurpassa, riekkojakin väliin peskinpovi pullollaan. Oli komeata tulla \nsellaisen saaliin kanssa kotiin silloin, kun toisilla oli laihassa \nkurpassaan vain jokunen rikki ammuttu riekkoriepu...\n\nPeuroja, isoja hirvaita, ajoi rietas hautoihin ja hankaisiin joskus \noikein tokittain. Eikä tarvinnut muuta kuin mennä ja nylkeä. Kyllä \nkelpasi silloin elää, kun oli lihaa ja taljoja tuntureissa luovat \ntäynnä. Kettuja, kalliita, kalliita mustia kettuja, joita ei joka mies \nollut nähnytkään, tuli monesti kaksittain samoista sangoista. Ja niistä \nrahaa lähti, kiisat täyteen hopeaisia speisejä ja taalereita, niin että \nhelisi. Oli ja tuli viljaa...\n\nKyllä kelpasi elää!\n\nVanha erämies taas hytkähtää mielihyvästä.\n\nMutta kohta jälleen muistuu mieleen kamala kaamosyö, ja sairaan pää \nretkahtaa alas. Ja taas nousee mieleen kaameita kuvia.\n\nKuka antoi viljaa ... ja millä hinnalla? Missä ovat nyt rahat ja \nriistat, ja ... ja ... missä olen minä... Riettaan pykällyspuussa.\n\nJa minkälaista oli vilja?\n\nMustia, mustia olivat ketut aina, riettaan kettuja jok'ainoa. Ja mustia \nolivat riettaan ajamat peuratkin, niin että monesti oikein vistotti.\n\nMutta vielä enemmän vistotti, kun joka kerta, kun metsässä piti nylkeä \nsaamaansa peuraa, mustat korpit suurin tokin kokoontuivat ympärille \nklonkkumaan ja rähisemään. Ne klonkkuivat aina kovin oudosti, \ntappelivat ja rähisivät ja täyttivät kaikki petäjät.\n\nKyllä Olli arvasi, kenenkä väkeä korpit olivat. Eivät ne oikeita \nlintuja olleet ... eivät ne sillä lailla klonku. Sitä ne katsoivat ja \nilkkuivat, kun miesriepu siinä tuskissaan kiskoi sielunsa hintaa.\n\nSilloin taas, kun Olli tuli tunturista kantaen mustaa kettua, vaikka \npiilossakin, harakat lensivät vastaan koko joukoin ja seurasivat \nperässä räkättäen, niin että pää oli mennä sekaisin. Tuvankatolle ne \njäivät koko harjan täyteisenä rivinä räkättämään, eivätkä lähteneet \npois, vaikka Jorpa koetti niitä hätistellä ja kalikoilla viskellä. \nPienen mutkan ne vain lentää rieppaisivat, tulivat takaisin ja \nräkättivät entistä pahemmin.\n\nMuistaa Olli vielä, kuinka koloa oli korppien koikkuminen ja harakkain \nilkeä räkätys. Naapuritkin sitä jo kauhistuivat, jopa rupesivat Ollia \nkohta kammomaan.\n\n-- Se on riethan kanssa liitossa, kuuli Olli joskus takanapäin \nitsestään sanottavan.\n\n-- Arvasivathan he, että riethan joukkokuntaa harakat ja korpit olivat, \nOlli tuskissaan ähkäisee.\n\nSiitä muistuu Jorpa-Ollin mieleen, kuinka hän monet kerrat jo oli ollut \nmenossa papin puheille päästäkseen kolkosta teostaan -- oli nimettömän \nsormen riettaan pykälä muistunut mieleen... Mutta aina oli sattunut \nmatkalla vastaan hyvä saalis, suuri peurahirvas taikka säihkyvä musta \nkettu. Ja silloin oli heti pyytömiehen veri päässyt valloilleen. Hän \noli aivan unohtanut sekä pappilat että sielunsa asiat, sormenkin \nsurkean merkin, ja täyttä vauhtia lähtenyt lennättämään viljaa. Mutta \nse oli joka kerta villinä paennut ja hiihdättänyt aina takaisin \nkotipaikalle, jopa siitäkin ohitse, ennenkuin ajomies oli sen \ntavoittanut.\n\nJa näin oli pappilassa käynti ja pahan vallasta pääseminen aina \nsiirtynyt ajasta toiseen. Harakat vain olivat yhä ahkerammin \nräkättäneet Ollin lähimailla, ja korpit metsässä koikkuneet.\n\nMutta viljaa oli tullut hyvästi, ja se oli aina pyytömiestä \nkiihoittanut. Harakkoihin ja korppeihin hän oli melkein jo tottunut, ja \nveripisarat olivat monesti miltei unohtuneet.\n\n-- Niin oli, niin oli ... ja papin luona käyminen jäi, Olli surkeana \nvaikeroi.\n\nSitten tuli vanhuus ja väsymys ... vanhuus ja väsymys ja -- rietas \nitse.\n\nEi jaksanut Olli enää mennä tunturiin eikä etemmäksi outamaihin \npyytöretkille. Ei saanut hän enää jaloa villipeuraa, ei säihkyvää \nmustaa kettua, eikä paljon mitään... Jonkin riekkorievun vain.\n\nMutta kerran hän -- muistuu mieleen vieläkin kovin kaamealta -- viritti \nraudat kotikentälle, aivan aitan lähelle, päätellen:\n\n-- Tuokhon nyt jonkun elukan tuohonkin!\n\nEikä Jorpa-Olli malttanut olla katsomatta, kuinka käy. Ikkunapielestä \nhän salaa kurkisteli kuutamoiseen yöhön ja näki kauhukseen, kun \nsarvipäinen rietas tuli tunturista ratsastaen tulipunaisella revolla ja \najaa ruukalti yli aukean vuoman, niin että lumi suihkusi perässä \npunaisena pyrstönä. Otusta korvista pidellen rietas lasketteli sinne ja \ntänne ja viimein ohjasi elukan sankoihin. Mutta juuri, ennenkuin raudat \nrävähtivät kiinni, paholainen poukahti pois selästä, heittäytyi \nhangelle pitkälleen ja kieritteli siinä ja nauroi, nauroi, kauan aikaa \nkieritteli hangella räkättäen ilkeästi kuin harakka, niin että se \nkuului pirttiin asti. Sitten se aina tuon tuostakin nauruun rähähtäen \nlaukkasi takaisin mustaan tunturiin...\n\nOlli riepu oli niin kauhuissaan, ettei uskaltanut mennä nukkumaankaan. \nPimeän pirtin ikkunapielessä, pöytään nojaten hän istua kykötti koko \nyön. Aina vähän päästä oli ulkoa kuuluvinaan rumaa naurua, ja \npirtinlattialla ikkunan kuutamokuvassa puunoksien kuvahaiset olivat \nkuin revolla ratsastava rietas.\n\nKovin peloissaan Jorpa aamulla meni katsomaan saalistaan. Raudoissa oli \nkomea musta kettu niinkuin ennenkin. Mutta kun Olli muisteli yöllistä \nnäkemäänsä -- rietasta ajamassa tulenkarvaisella revolla -- hän ei \ntahtonut uskaltaa koskea koko elukkaan. Mutta saaliin säihkyvä musta \nturkki voitti vanhan pyytömiehen kammon. Olli otti revon sangoista ja \nkiskoi siltä nahan. Se oli kyllä kaikkein kamalimpia tehtäviä. \nVapisevin käsin miesparka ahersi, ja turkki poltti kuin tuli. Kädet \npunertuivat aivan verenkarvaisiksi, ja nimettömän sormen pykälästä \nalkoi jo tihkua punaisia pisaroita. Se viilteli ihan sydämeen saakka...\n\nEi ollut vanhalla Jorpa rukalla tämän jälkeen enää luontoa virittää \npyytöjä mihinkään.\n\nKyllä rietas on ajanutkin Jorpa-Ollille viljaa, on ajanut kymmeniä \nvuosia sekä itse pyydystänyt ja odottanut Ollia, merkittyä viljaansa... \nElikkä -- sati totuuden sanoo -- hullu saalis on itse rukattanut ja \npistänyt päänsä riettaan pyydykseen.\n\n-- Ja nyt se tulee korjaamhan, Olli surkeana vaikeroi. Eikä vain pappia \nkuulu.\n\nTraanikollan tulituikku rupeaa kohta loppumaan. Se värisee ja lieputtaa \nkovin levottomasti, milloin leimahtaen isoon liekkiin, milloin taas \nmiltei sammuen. Ja tummat kuvahaiset taajovat ja hyppivät kuin ilkeät \npeikot ympäri seiniä, mennen väliin piiloon, väliin taas vilahtaen \nesiin.\n\nKauhusta vapisten, silmät palaen Olli katselee kaameaa taajomista. \nVäliin hän sävähtää tulikuumaksi ja tuskanhikeen, väliin taas kovat \nvilun puistatukset ajavat läpi laihan ruumiin.\n\n-- Nyt se tulee ... nyt se tulee! Olli ähkii, yrittäen kurkistella \npäänsä taakse. -- Tuolta se tulee tunturista ... kyllä mie näen... \nSillä on sarvet ja koparat ... rattastaa tulenkarvaisella ketulla \nräkättää kun harakka ... kuulenhan mie ... tunnenhan mie... Voi, Herra \nIesus, ne yheksän veripisaraa ... syäntä polttaa ... sormea polttaa...\n\nOlli puraisee tuskissaan sormeensa, niin että siitä punainen veri \npurskahtaa. Sitten hän menee tajuttomaksi...\n\nVähän ajan kuluttua hän taas herää ja koettaa pihistä:\n\n-- Eikö pappia jo tule?\n\n-- Jo tulee ... pihaan jo ajoi! vastataan ovelta.\n\n-- Tuli kohta sammuu ... tulee pimeä ... pimeä ... kuuluu melkein kuin \nlapsen itkuinen vaikerrus.\n\nMutta samassa jo kopisee porstuassa, ja pirttiin astuu outo vieras -- \nodotettu pappi tuo lienee, varmaan uusi apulainen. Kovin musta hän on \nja komeissa mustissa turkeissa liikkuu. Mitään puhumatta, keneenkään \nkatsomatta vieras oikopäätä astua kopsottelee perähuoneeseen, hiukan \nnäyttää onnahtavan vasenta jalkaansa. Ja on hänellä niinkuin papilla \nainakin pieni kiisa kainalossa.\n\nOuto painaa oven kiinni jälkeensä. Eikä huoneesta kuulu vähään aikaan \nmuuta kuin hiljaista sihinää ja kähmimistä...\n\nMutta yht'äkkiä viiltää ilmaa kamala parkaisu, joka tuntuu lähtevän \nsielun sisimmistä syvyyksistä, kaikkein synkeimmän kauhun pusertamana. \nKoko pirtti liikahtaa, ja kuulijat seisovat tyrmistyneinä, siunaillen \nja voivotellen. Mutta kukaan ei uskalla mennä perähuoneeseen edes \novenraosta kurkistamaan.\n\nOn taas vähän aikaa aivan hiljaista. Pirtissä olijat vapisevat kauhusta \narvaten, että huoneessa tapahtuu jotakin kamalaa...\n\nKuuluu peräkömmänästä ankara ryskähdys, niinkuin jokin vahva kappale \näkkiä murtuisi ... ja kohta alkaa kuulua kovaa korinaa ja röhinää...\n\nKoko pirtti on aivan kauhun vallassa. Kukaan ei uskalla liikahtaakaan, \ntuskin henkeään puhaltaa.\n\nTaas alkaa kuulua hiljaista kähmimistä, ja viimein tulee sieltä outo \nvieras pois, astelee mitään sanomatta ja keneenkään katsomatta \nkiisoineen ulos ja lähtee ajamaan.\n\nKahdella mustalla hevosella ja kuomureellä nähdään vieraan ajelevan. \nMutta hän ei lähde jutamaan kirkolle vetävää keinoa. Suoraa päätä outo \nkävijä oiustaa yli umpihankien, ja jälkiä jättämättä hän öisessä \nkuutamossa lennättää täyttä vauhtia kohti pohjoista tunturia.\n\nMutta perähuoneesta ei kuulu enää äännähdystäkään. Uskalletaan sinne \nviimein mennä varovasti kurkistelemaan. Tuli on jo sammunut, huoneessa \non pilkko pimeä.\n\nKun tuodaan tuli, nähdään vanhan Jorpa-Ollin maata retkottavan \nhengetönnä, muoto mustana, pää taakse väännettynä ja kädet tuskaisessa \nkoukussa tiukkaan nyrkkiin puristettuina...\n\nHuoneessa on kaamea tulikiven katku, ja lattialla näkyy palaneita \nkoparanjälkiä.\n\n\n\n\nSUONGIL, SUURI NOITA.\n\n\nSuongil, suuri noita, palaa aina ylpeänä pyytöretkeltään. Veneessä on \nkalaa vaikka viikoksi ja lintua toiseksi viikoksi.\n\nNäin vain Suongil, suuri noita, viljaa tuo ja saa.\n\nEi tarvitse muuta kuin mennä järvelle melomaan ja heittelemään verkkoja \nsinne ja tänne -- jo saa kohta nostaa kaloja niin paljon kuin kehtaa. \nJa kun hetkisen kiertelee järven takaisia outamaita ampua paukutellen, \njo on lintuakin kylliksi.\n\nEikä sitten muuta kuin meloa takaisin turvekömmänälleen. Ja niestaa on \npitkäksi aikaa, riittää sitä antaa muillekin, ja itse saa huoletonna \nvain maata ja syödä.\n\nKoko kylä, kaikki turvekodat sitä mainovat ja joikaavat:\n\n    -- Suongil, suuri noita,\n    aina viljaa saa,\n    Suongil, suuri noita,\n    viljaa saa, viljaa saa...\n\nJa kun Suongil juovsattaa villipeuroja yhdeksien tunturien takaa, \nsilloin erämaassa syntyy suuri pyytö. Koko lapinkylä lähtee liikkeelle, \nSuongil parhaana miehenä. On silloin erämaassa elämää, melua, huutoa ja \nähinää, ja satalukuinen sarvipäinen villi tokka kolhitaan viimeiseen \nkoparaan. Sitten kylän jokaisessa turvekömmänässä höyryävät täydet \nlihakattilat, ja niiden ääressä mässätään pitkät pimeät. Maataan ja \nnukutaan, tuhistaan ja röyhtäillään, ja taas mässätään liemisin \nnaamoin, syödään peurankuuta, imeskellään ydinkontteja ... Koko \nkotakylä elää yltäkylläisyydessä, ja joka kotatulen ääressä \njoikaillaan:\n\n-- Suongil, suuri noita, aina viljaa saa, viljaa saa, Suongil peuroja \njuovsattaa yli yheksien tunturien, Suongil, suuri noita, viljaa saa, \nviljaa saa...\n\nVain Vaiskin Illep, kierosilmäinen kademieli, koettaa todistella:\n\n-- Peura kulkuu tuonne, peura kulkuu tänne ... ei tottele peura \nSuongilia.\n\nIllep laittaisi vaikka kortot Suongilin pyytöihin, jos vain pystyisi ja \nuskaltaisi. -- -- --\n\nJa Suongil saa aina kyllä lintua ja kalaa, niin että riittää muillekin, \njoskus koko kylälle. Kelpaavat ne Vaiskin Illepillekin, naapurikodan \nukolle, kierosilmälle, joka monet illat istuu väärtinä Suongilin \nkodassa, mättäen suuhunsa milloin rasvaista siikatauroa, milloin \nhöyryävää metsokeittoa, mättäen niin että naama ja kourat ovat \nrasvassa. Ja parhaita paloja ahmien Illep aina välillä saarnaa:\n\n-- Olet suuri noita sie, väärti, suuri ja väkevä... Saat kalaa, saat \nlintua, saat vaikka mitä. Sie hyvät taurot laitat, hyvät lintukeitot... \nMutta et keitä, väärti, mettoa ja siikaa samassa kattilassa... Kiurin \nEvvan keitti -- -- Mutta Evvan onkin hyvin suuri noita.\n\n-- Valehtelet! Ei keittänyt, sanoo Suongil.\n\n-- Keitti! väittää Illep. -- Mie katoin ... ja sitten syötiin keittoa \nEvvanin kanssa. Evvan on hyvin väkevä noita ... keitti mettoa ja \nsiikaa...\n\nSuongil ei puhu mitään, jyrsii vain ja imeskelee metson kumppiluuta, \nkatsellen syrjäsilmällä naapurikodan kierosilmää. Näyttää hän sitten \npuhtaaksi kaluttua luuta Illepille ja sanoo:\n\n-- Na, siinä olikin oikea outalintu! Katohan, kuinka suuri peräkumppi!\n\n-- Na, na, suuri on... Mutta Kiurin Evvan keitti meton ja siian samassa \nkattilassa, ja ne vasta suuria oli... Mutta sie et keitä... Et ole niin \nsuuri noita kun Evvan.\n\nSuongil viimein suuttuu ja karjaisee:\n\n-- Keitän miekin! Ei Evvan mikään noita ole.\n\n-- Et keitä... Evvan keitti, Illep vielä ilkkuu.\n\nSuongil sieppaa ison kattilan, työntää äkäisesti sen haahloihin, \npaiskaa siihen siian ja metson ja laittaa alle ankaran tulen.\n\nVaiskin Illep, kierosilmä, istuu kotatulen toisella puolella ja \nitsekseen ilkeästi naureskellen katselee Suongilin keittohommia.\n\nSuongil kohentelee tulta kattilan alle. Mutta tuli tohisee ja vinkuu \nniin oudosti, että Suongil kohta melkein aralla hengellä sitä\nhoitelee, milloin työntäen uutta puuta, milloin entistä nykien pois. \nKeittovesikin kuhisee kovin kummallisesti. Kattilasta kuuluu kuin \nkipeää kitinää ja valitusta sekä jo vihaista sihinää, pitkää \nvihansihinää... Rupeaa sitten kuin jonkin pahan ajamina pullahtelemaan \nylös toinen toisensa perästä suuria vesipolluja, jotka oudosti \näännellen kuplahtelevat halki...\n\nKattilan keitokset, metso ja siika, silloin äkkiä liikahtavat kuin \nolisivat eläviä. Siika potkaisee pyrstöllään ja ponnahtaa toiselle \nsivulle kiehuvaa pataa, kauas metsosta, metso, sätkähdyttäen \nsiiventynkiään taas vierähtää kauas vastaiselle puolelle.\n\nSuongil jo kovin hätäisenä katsahtaa kattilaan aina vähän päästä, \ntyönnellen ja vedellen kekäleitä edestakaisin, milloin puolelle ja \ntoiselle. Heittää hän monta kertaa hätäisen syrjäsilmäyksen \nIllepiinkin, ja ukon naama punoittaa kovin vakavana.\n\nMutta kotatulen toisella puolella punoittaa lllepin kavalasti naurava \nnaama, suora silmä tuijottaen Suongiliin ja kiero silmä katsoen \nkattilaan.\n\nKeittovesi alkaa yhä oudommin porista ja kohista. Se kaivautuu keskeltä \nsyvälle kuopalle ja kohoaa toiselta sivulta siian ympärille, toisella \ntaas peittämään metsoa, niin että kumpainenkin kiehuu omassa \nsuojassaan, syvä hauta vain välissä. Ja suuri kumma porina käy \nkattilassa. Toisella puolella polskahtelee ja potkii siika, toiselta \nkuuluu kuin metson kotkotus...\n\nJa vesi yhä nousee kahta laitaa.\n\nAivan peloissaan Suongil jo vartioi keittoansa, lopulta nopeasti \nvedellen kekäleitä pois kattilan alta. Kierosilmä vain katsoo ja \nkavalana naureskelee.\n\nYhtäkkiä keittovesi sähähtää vihaisesti ja kohta oikein huutaen \nsyöksähtää kahta puolta yli kattilan reunan. Siika ja metso \npaiskautuvat kumpikin puoleltaan kotamaalle, vesi yhä puhaltuu ylitse, \nja tuli sammuu. Kova höyry tohahtaa tulesta, samalla kuin kattila \npamahtaa kappaleiksi, ja palaset lennähtävät ympäri kotaa.\n\nKauhistunut Suongil paiskautuu kodan perään asti. Mutta kierosilmäinen \nIllep rähähtää ilkeään nauruun, kompuroi sitten nopeasti ulos, huutaen:\n\n-- Ei keittänyt Kuirin Evvankaan!\n\nKääntyy kierosilmä vielä takaisin ja ilkkuu ovenraosta:\n\n-- Siinä meni pyytös ja ... pyytöonnes!\n\nSäikähtyneenä Suongil, suuri noita, istua kyköttää pimeän kodan \nperässä. Höyry pihisee vieläkin kuumasta tuhasta. Tulisijan toiselta \npuolelta paistaa pimeästä puolikypsä siika, toisella puolella maata \nretkottaa iso, tumma, käpertynyt metso. Ja pimeästä, niiden välistä \njostakin kiiluu tulisen kekäleen hehkuva nokka tuijottaen kuin ilkkuva \nsilmä.\n\nKoko yön Suongil istuu kodan perässä liikahtamatta ja katsoo kurjaa \nkeittoansa... -- -- --\n\nSe oli onneton keitto.\n\nSuongil makailee vain kaiket päivät kotarisuillaan, ja aina on mielessä \nsurkea keittoyritys. Vanha pyytömies tuntee ylpistyksissään tehneensä \njotakin, joka olisi saanut jäädä tekemättä... Paha epäilys ja\npelko ovat iskeytyneet Suongiliin, niin että hän on kohta aivan \nsuunniltaan. Monta kertaa hän kompuroi kodastaan ulos ja aikoo lähteä \njärvelle, mutta kääntyy pian tieltä takaisin ja heittäytyy jälleen \nkotarisuilleen. Menee Suongil kerran jo rantaan saakka, vie verkotkin \nveneeseen. Mutta silloin taas nousee epäilys, niin ettei hän \nuskallakaan lähteä, vaan kantaa verkot jälleen uluille ja astelee \ntakaisin kotaansa.\n\nMutta viimein Suongil päättää koettaa kaiken uhallakin. Hän nostaa \nluontonsa ja manaa väkeä avukseen. Vihaisesti kiroten hän hyppää \nkodasta ulos, paukahduttaa oven jälkeensä kiinni ja lähtee äkäisenä \nviuhtomaan järvelle päin. Kohta se nähdään, koranus!\n\nKun Suongil mennä reuhtoo kylän monien turvemökkien ohitse, tuntuu \nhänestä kuin joka kömmänästä pahalla silmällä salaa kurkisteltaisiin \nhänen jälkeensä. Mutta ukko mennä köpittää vain ja kohta äkäisenä meloo \njärvelle. Mutta siellä taas, kun siiat päiväpaisteisella pinnalla \nmyötäänsä maikkuvat, muistuu mieleen siian ja metson keittoyritys -- ja \nkova nostoluonto rupeaa kohta painumaan. Kovin totisena kalamies laskee \nveikkonsa, ja ensi kerran koko elämässään hän pyytöjä asetellessaan \narvelee:\n\n-- Satipa ei tule mitään!\n\nEpävarmoin ja hitain vedoin Suongil sitten taas meloo kokemaan \nverkkojansa, ja vapisevin käsin hän niitä nostelee. Ja -- siinä ovat \nhänen pahat aavistuksensa: ei ainoatakaan siikaa eikä taimenta, vain \njokin piikkiselkäinen ahven ja pikkuinen hauenpenikka.\n\nSynkkänä, mieli mustana kalamies katselee viljaansa. Siinä on \nSuongilin, suuren noidan, suuri saalis: muutamia ristikaloja \nveneenpohjalla. Ahvenet vielä kuin pilkaten harittelevat \nselkäpiikkejänsä, ja hauet kuin halveksien ja irvistellen aukovat \nleveää kitaansa. Iljettää koko ryöttäjoukkio. Tekisi mieli kiroten \nlennättää kaikki takaisin järveen. Mutta siitä tulisi vielä suurempi \npahennus -- eikä turvekömmänässä enää ole parempaakaan syötävää.\n\nSynkkänä ukko meloskelee hiljalleen rantaan ja kiskoo raskaalta \ntuntuvan tyhjän veneen maalle. Kiireesti hän työntää kurjan saaliinsa \nkurppaan ja syrjäpuolia kiertäen hiipii kömmänäänsä. Ei ole koskaan \ntäysinäisinkään kalakontti Suongilista tuntunut näin raskaalta.\n\nSamoin käy sitten yhä edelleenkin, kun Suongil koettaa laskea verkkonsa \ntoiseen ja toiseen paikkaan kokeillen, jotta ehkä siitä lähtisi. Ei \ntartu Suongilille enää oikea vilja. Kalaonni on mennyt. Kylän laitoja \nkierrellen ukko saa joka kerta hiipiä kotiinsa. -- -- --\n\nSitten kerran taas Suongil äkäisenä nostaa luontoansa, manaa väkeä \navukseen ja vihantäytisenä lähtee metsänviljaa pyytämän. On outamaissa \nelävää kyllä, joka lajia, lintuakin monenlaista, metsoa ja muuta. Vanha \npyytömies, outien kiertäjä, kyllä tietää, missä aina parhain vilja \nliikkuu.\n\nSuongil näkee puussa komean metson, suuren mustan linnun, joka istuu \npetäjän latvassa, istuu, istuu tönöttää vain ja kovin kummasti \nkääntelee päätään...\n\nSuongil hiipii lähelle ja ampua paukahduttaa. Luoti vingahtaa ohitse. \nMetso kääntelee vain päätään ja katselee ympärilleen niinkuin ei olisi \nmitään tapahtunut. Suongil kiroaa, ampuu toisen kerran. Ei satu. Metso \nkatselee vain kahta puolta, katsoa muljahduttaa kerran ampujaakin, \nmutta kuitenkin istuu yhä paikoillaan, ei lähde lentämään. Suongilista \ntämä tuntuu jo oudolta. Hän jo melkein arvaa, että jotakin, jotakin on \nkummaa tässäkin, mutta yrittää kumminkin vielä. Hän valitsee sileimmän \nkuulan, sylkäisee siihen kolme kertaa ja vihaisesti kiroten painaa sen \npyssyynsä. Sitten hän tähtää kauan ja tarkasti ja taas antaa pamahtaa. \nLuoti vain vähäisen höyheniä pölähdyttää...\n\nMutta metso ei lähde lentämään. Se istuu vain ja kääntelee päätään. \nKauan se kahta puolta, toisella ja toisella silmällään vuorottain \nkatsoa tollottaa kuin ihmeissään suoraan Suongiliin. Viimein se rupeaa \npäätänsä kyökyttäen kiukkuisesti kotkottamaan. Suongil katsoo \nsäikähtyneenä ja kuulee kotkotuksesta selviä sanoja:\n\n    -- Suongil kyllä suuri noita,\n    muttei saata Suongilkaan,\n    suuri noita, suuri noita,\n    metsoa, siikaa yhdessä keittää...\n\nSitten suuri musta lintu venyttää kaulaansa, laukoo siipiänsä yhdeksät \nkerrat ja lähtee lentämään mustaa tunturia kohden. Mutta ei kuulu \nvähäistäkään siipien tohinaa.\n\nAmpuja istahtaa kannolle ja katsoo metson jälkeen, katsoo ja miettii. \nSuongilin, suuren noidan, olisi pitänyt tietää tämä ilmankin. Ei asu \nmetsänväki sovinnossa vedenväen kanssa. Eikä niitä koskaan kostamatta \npanna yhteen.\n\nKauan istuu Suongil metsässä ja tuijottaa tyhjään metson istumapuuhun. \nViimein hän hypähtää ylös, pieksää pyssynsä petäjänkylkeen kappaleiksi \nja heittää mustaan metsälompoloon.\n\nEi yritä Suongil enää metsälle, eikä rupea peurojakaan juovsattamaan -- \nhän tietää sen turhaksi. Ei ole hänellä enää uskoa eikä voimaa. Vain \njärvellä hän meloo ja hiljakseen, kylän syrjäpuolia laahustellen, \nkanniskelee risukaloja kurpassaan. Pieni on kantamus, mutta raskaalta \nse tuntuu.\n\nSaapa hän joskus jostakin turvekömmänästä kuulla jälkeensä \njoikailtavan:\n\n    -- Ei ole Suongil suuri noita,\n    ei lintua saa, ei kalaa saa,\n    ei peuroja saata juovsattaa.\n    Ei ole Suongil suuri noita,\n    ei enää viljaa saa...\n\n-- Satipa ei olekaan! Suongil tähän katkerasti hymähtää ja mennä \nköpittää kömmänäänsä.\n\nPienessä turvekodassa Suongil sitten yksinään istua kyköttää tulen \nääressä ja tuleen tuijottaen keittää tuhrailee huonoa risukalaa. Ei nyt \nole kellään Suongilin kodalle asiaa, ei kierosilmä Illepilläkään, \nvaikka oli kyllä ennen...\n\nTuli rätisee, suhisee ja leiskuu kattilan alla, heitellen punertavia \nvaloja ja tummia varjoja kodan mustiin seiniin sekä keittomiehen \nkasvoihin. Tulen rätinä saarnaa ja muistelee Suongilille entisiä suuria \nsaaliita, peurojen juovsatuksia ja hurjia ajoja sekä padantäyteisiä \nlihakeittoja, joiden ääressä yökaudet mässättiin, ja kylän kansa \njoikaili hänestä komeasti, mainoi ja raamoi.\n\nRisukala-kattila kiehua porisee, Suongil yhä tuijottaa tuleen ja \nkuuntelee sen muisteluksia...\n\nSilloin oli aina kyllä hyvää kalaa ja lintua, ja ylpeä joikaus kuului \nyli kylän...\n\nÄkkiä kattila kohahtaa yli taitojensa, ja kalakeitto tulvahtaa tuleen \nvihaisesti sähähtäen.\n\nSuongil säikähtää, niin että kiljaisten hyppää pystyyn. Hän muistaa \nonnettoman keittoyrityksensä, joka saattoi hänet turmioon. Peloissaan \nhän kurkistaa kattilaan, että eihän siellä vain taaskin... Mutta kohta \nhän hymähtää:\n\n-- Eihän siellä toki siikaa ... mistäpä? Kurjaa risukalaa vain. Se on \nSuongilin, \"suuren noidan\", paras niesta. Ja sekin, rietas, jo \nvihaisena yrittää ruukaltaa kattilasta pois...\n\nJa Suongilin, suuren noidan, vanha luonto nousee kohta täyteen \nkiukkuunsa, kun hän kotatulensa ääressä manailee:\n\n-- Voi, koranus! Satipa nyt olisi vaikka yksi ainoa siika, vaikka kurja \nsiianpenikka ja edes yksi pieni metsonrepale ... olis ... olis yksikin \nriepu, niin samaan kattilaan paiskaisin molemmat riettaat, ja tulen, \nhelvetin tulen työntäisin alle ja korventaisin, korventaisin, niin että \nkoko kota pamahtaisi kappaleiksi, koko kylä lentäisi rääsyinä ilmaan...\n\n-- Saisikin lentää, ja mustina riekaleina kaikki kelvottomat \nkerjäläiset... Osaavat, koranukset, kyllä pilkaten joikailla \nSuongilista... Vaikka eivät itse saata juovsattaa yhtä kurjaa \npeurakisuraa ... joikastaa osaavat ja rääkyä kuin piessat: \"Suongil ei \nole suuri noita...\"\n\n-- Suongil on ollut suuri noita, satipa on vieläkin. Suongil ei saa \nenää siikaa, ei lintua, eikä saata enää peuroja juovsattaa. Mutta \nSuongil taitaa lähteä pois, kun häntä ei enää tarvita. On Suongil vielä \nniin suuri noita, että uskaltaa lähteä...\n\nSuongil kapsahtaa äkkiä ylös ja lähtee hämärään yöhön. Läpi kylän, ohi \ntuttujen turvekömmänäin hän äkäisesti astelee. Kotien räppänistä vielä \nnousee savua ja tulisäkeniä, ja sisästä kuuluu asukkaiden puhetta. \nMutta Suongil ei välitä sellaisista. Hän menee rantaan ja potkaisee \nveneen järveen, hypätä roikkaisee siihen ja lähtee melomaan.\n\nJärvelle hän kuulee kylästä joikauksen:\n\n    -- Suongil ei ole suuri noita,\n    ei lintua saa, ei kalaa saa...\n\nMutta Suongil ei siitä välitä, meloo vain kohti järven luusuaa, josta \njo kuuluu Patunan kova pauhu...\n\nOn kohta sydänyön hämärin hetki, kun Suongil saapuu Patunan niskalle. \nAlhaalta tummasta yöstä jo kumottavat könkään valkoiset pauhut, harmaat \nusvat nousevat sauhuna ylös, ja koski ärjyy kuin vihainen peto.\n\nVeneen perässä pystynä seisoen Suongil pimeänhämyssä ohjaa pienen \npurtilonsa kohti kovinta pauhua, karjuen vielä Patunaakin pahemmin: -- \nOn Suongil niin suuri noita, että uskaltaa Patunaan laskea!\n\nVihaisesti virta vetää veneen kitaansa. Kuin ammuttuna se syöksyy \nkönkään kaikki nielevään niskaan, loiskahduttaa siitä komean kaaren \nalas ja katoaa kuohujen valkoiseen pärskeeseen...\n\nSuongilin mela sieltä vain viimeisenä vilahtaa, ja sitten tumma lakki \nläikähtää, kun suuri noita pystynä seisoo veneen perässä.\n\n\n\n\nVANTUS MEREN RANNALLA.\n\n\nVanha Krikan Sammu soutelee saitatorkoa Porsanginvuonolla.\n\nOn erinomainen torkon soutuilma. Hiljainen tuuli taajoo keveitten \nkontohöyryjen kanssa vuonolla, ja matalat paarut ajelevat toisiaan \npitkin aapaa. Yhtämittaisena, katkeamattomana vaeltajajoukkona ne \ntulevat ja menevät, keikuttelevat Sammun venettä, kohahtavat hiljaa \njonkin meren muisteluksen, sitten taas kiirehtivät edelläjuoksijansa \njälkeen, ja viheriäisenä läikähtelee niiden kiiltävä selkä, \nLumiharjaiset tunturit katselevat kontohöyryjen ylitse kesäistä \nmerenaapaa, jossa siellä täällä monet saidanpyytäjät soutelevat \nedestakaisin.\n\nSaita on myös ahkerana vaeltamassa. Sammu saa tuon tuostakin kiskaista \ntorkonsa veneeseen ja irroittaa siitä ison rimpuilevan kalan sekä \nheittää koukun uutta ottamaan. Ja vene on kohta puolillaan kauniita \nhopeakylkisiä saitoja.\n\nTyytyväisenä Krikan ukko katselee saalistaan, ja yhä vain kiskoo uutta, \nkoska kala on hyvällä syömäkiirillä. Hyvin näyttävät saavan kaloja \ntoisetkin toikomiehet, jotka siellä täällä pitkin vuonoa soutelevat. \nYhtämittaa heilläkin läikähtelee merestä nostetun kalan hopeainen \nkylki.\n\nNyt onkin paras torkoaika.\n\nMutta aina saa soutaja tarkkailla merta ja taivasta. Ruijanmeri on \nepävakainen ja petollinen. Nousee musta pilvi aavasta, taikka puskee \npaha tönkyrä tunturin takaa, ja kohta kova tuulenrossa viheltää ympäri \nvuonoa pannen meren pauhaamaan, niin että saidansoutajat saavat ruveta \nnopeasti soutamaan rantaa kohden. Ja vielä nopeammin, jos kovan sään \nedellä on pitkin aapaa ajellut jokin outo huuto.\n\nNiinkuin viime kesänäkin juuri näihin aikoihin...\n\nSammu vavahtaa, heittää soutamasta ja rupeaa kuuntelemaan.\n\nHiljainen vaikerrus kiirii yli aaltojen. Se on kuin tuskaisesta \nihmissielusta lähtenyt surkea valitus, mutta kumminkaan se ei kuulosta \nlähtevän mistään määrätystä paikasta, tuolta taikka täältä, irtonaisena \nja sijattomana se vain lentää ilmassa paarujen yllä:\n\n-- ... oijoi ... joi ... joi ... jooooi...\n\nSammu katselee peloissaan ympärilleen joka suunnalle, mutta ei näe \nmitään outoa missään.\n\nTuuli hiljalleen ajelee kontohöyryjä, ja paarut ajelevat toisiaan \nniinkuin ennenkin. Toiset torkomiehet soutelevat ja nostavat saitaa, \neivätkä näy kuulleen mitään, taikka eivät ainakaan näytä olevan \nkuulevinansa.\n\nKyllä vanha merensoutaja tietää, ettei outo ilmassa lentävä valitus ole \nelävän merensoutajan suusta lähtenyt, ja tietää hän senkin, mikä \ntavallisesti juovattaa tällaisen valitushuudon jäljessä: kova sää ja \nmiesten meno, meno taikka pärjäys.\n\nSammu lappaa nopeasti orron koukkuineen veneeseen ja lähtee kiireesti \nkiskaltelemaan rantaa kohden. Toiset saitamiehet soutelevat vain \nedestakaisin vuonolla.\n\nSoudelkoot ja pärjätkööt sittenkin, kun kova sää tulee. Mutta Krikan \nukko soutaa rantaan. Hänen korvissaan yhä kaikuu meren hiljainen \nvaikerrus.\n\nMiksi siinä oli niin pystyvä voima, vaikka se aivan hiljaa vain \nvaikerteli. Ei sellaista kestä vanhakaan merensoutaja kuulla.\n\nMutta ei tule nyt kovaa säätä eikä miesten menoa. Kunnialla palaavat \nrantaan toisetkin saidansoutajat, eivätkä he ole kuulleet mitään outoa \nääntä.\n\nKrikan ukkokin jo alkaa epäillä vanhojen korviensa valehdelleen, vaikka \nniissä vieläkin selvästi kaikuu outo valitus. -- -- --\n\nOn Sammu muutamana päivänä taas vanhalla paikallaan soutamassa torkoa. \nTuuli tulee, kustahan tulee niinkuin ennenkin, ja viheriäharjaiset \npaarut ajelevat kilvaten toisiaan rannasta rantaan yli vuonon, ja \nvalkeaharjaiset pilvet ajelevat kilvaten toisiaan taivaan kumulla \ntunturista tunturiin yli vuonon...\n\nOn taas hyvä torkoilma, ja saita syö hyvästi. Sammu nostaa kalan \ntoisensa perästä, ja samoin näyttävät tekevän toisetkin ukot ulompana \nvuonolla. Ei tarvita muuta, kun heität koukun aapaan, ja saat taas \nkohta ruveta kiskomaan orrosta. Ja kalan kylki läikähtelee komeasti \npäiväpaisteessa.\n\nSaidan soutaminen on kalaukon mieluisinta työtä, kun aapa antaa hyvin \nkalaa ja Jumala paistattaa päivää sekä antaa hyvän tuulensa hiljalleen \npuhaltaa.\n\nYhtäkkiä taas, kun Sammu parhaillaan lappaa orroa veneeseen, kiirii \nilmassa pitkä hiljainen vaikerrus:\n\n-- ... oijoi ... joi ... joi ... joi ... jooooi...\n\nOrron lappaminen keskeytyy. Sammu aivan säikähdyksissään istuu ja \nkuuntelee.\n\nSama ääni, sama vaikerrus taaskin.\n\nSitten äkkiä viiltää ilmaa kova huuto, pitkä suora huuto, joka ajelee \npaarujen yllä sijatonna niinkuin valitusäänikin.\n\nVanha saidansoutaja pelästyy vielä kovemmin. Vapisten, orro kädessä hän \nistuu teljolla kuunnellen ja hätäisenä katsellen ympärilleen joka \nsuunnalle.\n\nMutta meriraukkaa ei näy missään paaruilla keikkuvan. Eikä se ole \nhaavruuvakaan. Ei haavruuva näin huutele miehen karkealla äänellä.\n\nSiinä oli taas niinkuin jokin ottava tuntu. Mikä se oli?\n\nToiset torkomiehet eivät näytä nytkään kuulleen mitään. He vain \nsoutavat rauhassa ja lappavat kalaa. Mutta suuri huuto otti Sammulta \nniin luonnon pois, että hänen täytyy taas lähteä kiskomaan kohti \nrantoja.\n\nSiinä soudellessa Krikan Sammulle muistuu mieleen viimekesäinen \nsaidanpyytö. Silloinhan juuri näihin aikoihin -- hyvä Jumala, eikö lie \nollut aivan tänä päivänä -- tällä samalla aukealla Oulan Juntin \nsoutaminen loppui. Tuollahan hän, tuon pienen saaren öystäpuolella veti \ntorkoa, kun suuri tuulispuska ajoi nuurvästästä kuin riettaan iili, \npaiskaten veneen kerrassaan ylösalaisin. Sinne Juntti meni, niin ettei \nole sen koommin kuultu eikä nähty. Vain tyhjän veneen tuuli kuljetti \nkumollaan rantaan.\n\nEihän se vain ollut Oulan Juntin huuto?\n\nSammu oikein hypähtää. Sehän se olikin! Siksi se oli niin ottava.\n\nKun Sammu rupeaa tarkemmin muistelemaan kuulemaansa ääntä, hänestä \ntuntuu kuin itse Juntti olisi siellä jossakin huutanut. Ääni särähteli \naivan samoin kuin silloinkin, kun kerran Kelviikin aavalla yhdessä \njouduttiin merihätään ja kaatuneen veneen pohjalla kilpaa paruttiin \nkarjaspäiden vyöryessä myötäänsä ylitse. Juntti parkui ja huuteli \noijoi-joitaan hänen korvansa vieressä juuri samalla äänellä kuin äsken.\n\nSiellä Juntti raukka taas aavalla merenhädässä huutaa, eikä ole nyt \ntoivoa avusta. Ei edes saata odottaa laivaa, joka tulisi veneen \npohjalta pärjäämään, niinkuin silloin Kelviikin aavalla. Ei ole \nraukalla nyt turvana kumoon keikahtanutta venettäkään. Missähän, kurja, \najelehtinee?\n\nSammu hyvin muistaa, kuinka Juntti monta kertaa, kun kuultiin \nmeriraukkojen surkeaa valitusta ja nähtiin niiden avuttomina keikkuvan \naalloilla sekä sitten taas parkuen painuvan mustaan armottomaan aapaan, \nsanoi, että Herra varjelkoon ihmisriepua tuonne joutumasta. Se on kolo \npaikka.\n\nSinne kumminkin, meriraukkojen synkkään joukkoon, meriraukkana \nparkumaan, Juntti joutui. Pitkän ikänsä miesriepu sai kiikkua \npaaruilla, ja samaa kiikkumista täytyy hänen jatkaa kuoltuaankin. Ja \nvielä pitää parkua eläville merensoutajille onnettomuutta sekä \npeloitella vanhaa soutukumppaniaan.\n\nSurullisin mielin Krikan Sammu soutaa kiskaltelee muistellen \nedesmennyttä aapatoveriaan ja tarkastellen taivaan ja meren merkkejä.\n\nTuuli puhaltelee edelleenkin hiljaisesti, eivätkä taivaan pilvet \nainakaan myrskyä aavistele. Mutta Ruijanmereen ei ole koskaan \nuskaltamista, vähimmin silloin, kun kuulee tuollaisia sijattomia \nhuutoja. Voi tulla tuulispuuska milloin tahansa ja mistä tahansa, \nniinkuin silloinkin, kun Juntti meni. Ei ihmisriepu milloinkaan tiedä, \nmissä on hänen merensoutunsa loppu ja missä on viimeinen hamina. Toinen \nvaipuu mereen meriraukkojen joukkoon, ja toinen kuolee kuivalle \nvuoteelle...\n\nEi tule nytkään kovaa säätä eikä hätäsoutua, vaikka meren huuto sitä \naanautteli. Hyvin pääsee Krikan ukko rantaan, ja toisetkin soutajat \ntulevat illalla täysin venein. -- -- --\n\nToiset torkomiehet soutavat jo taas seuraavana päivänä vuonolle, mutta \nKrikan ukko ei uskalla mennä hieruaa ulommaksi. Siinä hän vain kävelee \nja istuskelee rantakivillä tarkkaillen vuonoa ja taivaan tuulia. Sammun \nkorvissa yhä vain kaikuu Oulan Juntin surkea huuto. Hän uskoo, että se \nvarmaankin oli vanhan venekumppanin kutsu. Hänen vuoronsa saattaa tulla \npiankin...\n\nMutta sitten muutamana koreana päivänä Sammu saa äkkiä kuin salaisen \nkäskyn, että nyt pitää lähteä vuonolle. Hän rukattaa hierualle, lykkää \nveneensä rantakiviltä ja soutaa vanhalle pyytöpaikalleen. Mutta kovin \naralla luonnolla miesriepu on, ja aina vähän päästä hän heittää \nsoutamisen, katselee ympärilleen ja kuuntelee...\n\nSää on mitä parhain. Paarut tulevat ja menevät, hiljainen tuuli \npuhaltelee, ja korkeat tunturit vuonon takaa katselevat pieniä \nmerensoutajia, jotka tyytyväisinä vedättävät saitatorkoansa.\n\nJa Krikan Sammukin, vanha kalamies, lappaessaan hopeakylkisiä saitoja, \ntarttuu pian pyytöönsä, niin ettei kohta enää muuta muistakaan...\n\nSilloin taas äkkiä vaeltaa yli paarujen hiljainen vaikerrus, ja kohta, \nlyhyen äänettömyyden jälkeen kajahtaa valtava valitushuuto. Suurena \nilmantäyteisenä tuskan parkaisuna se ajaa yli vuonon, niin että \nrantavaarat vastaavat ja ilma tärisee. Sijattomana, irtonaisena se vain \nkiirii paarujen päällä...\n\nKuuluu kohta toinenkin kova parkaisu, joka päättyy pitkään surkeaan \nuikutukseen. On kuin joku hengenhätäinen jossakin olisi keikkumassa \nkaatuneen veneen pohjalla.\n\nKrikan Sammun saidansoutu on heti taas loppunut. Vapisten hän istuu ja \nkuuntelee... Kaamea huuto ja surkea vaikerrus viiltävät syvään sydäntä \nja sielua. Sitä enemmän, kun ääni on Oulan Juntin tuttu ääni.\n\nMistä huutanee Juntti raukka ja mitä varten?\n\nSammusta tuntuu kuin viimeinen surkea uikutus olisi kuulunut jostakin \ntuolta pieneltä saarelta taikka saaren takaa. Mutta hän on niin \npeloissaan, että taas lähtee kiireesti vetelemään maata kohden.\n\nMutta kun Sammu yrittää soutaa ja ohjata rantaan käsin, vene aina \npyörähtää selälle päin. Hän koettaa kiskoa ja kääntää venettä oikeaan \nsuuntaan, mutta on kuin jokin näkymätön voima väkisin vääntäisi, niin \nettä veneen keula on viimein päin pientä saarta. Ja silloin vene rupeaa \nitsestään liukumaan, eikä Krikan ukkokaan enää uskalla ponnistella \nvastaan. Hän tuntee, ettei tässä auta muu kuin soutaa vain ja antaa \nmennä, mihin vedetään. Ja vene juoksee, että kohisee, karahtaen kohta \nsaaren hieruaan.\n\nArkana ja peloissaan Krikan ukko rupeaa katselemaan saaren rantoja. \nTäältä pitäisi jotakin löytyä, jotakin meren ajamaa, ihmiselle \nkuuluvaa.\n\nOnkin hierualla, pitkin rantakivikkoa, meren luomaa roskaa ja ryönää, \ntaaria ja temppua monena pitkänä ruskeana rivinä. Ja satalukuiset \nedesmenneet, kuivalle ajautuneet harmaat kraakut irvistelevät rannalta \nja rantaroskasta suu ammollaan.\n\nMutta jokin näkymätön ohjaa Sammun saaren öystäpuolelle, pienen mutkan \npohjukkaan. Siellä ullirajassa, ison kiven juurella, merenryönän seassa \non se, jota Krikan Sammu on tuotu etsimään...\n\nSe on vain harmaa karkea vantus, vasemman käden vantus. Se lojuu siinä \nrantaroskien joukossa yksinään kovin surullisena, suu avoinna kuin \nvalmiina suureen tuskanhuutoon. Rikkinäinen peukalo piipottaa äkäisesti \npystyssä, viittoen kuin elävä olento ohikulkijaa luokseen.\n\nHelposti Sammu huomaakin vanttuun ja arvaa heti asian. Kenkänsä \nkärjellä hän varovaisesti kääntää vanttuun esiin.\n\nSiinä se on, tunteehan Sammu sen, Oulan Juntin käsine.\n\nJuntti raukka on henkirievustaan taistellessaan vetäissyt vanttuun \nvasemmasta kädestään, ja armoton meri on ajanut sen maalle. Mutta \nJuntti itse on joutunut, mihin lienee joutunut synkkään syvyyteen.\n\nMutta rantaan ajautunut, hukkuneen lämpöisestä kädestä lähtenyt vantus \nei ole saanut rauhaa, eikä antanut rauhaa Juntti raukallekaan. Se on \nhierualla ajelehtinut avuttomana niinkuin orpo sielu, milloin ullin \nhuuhdottavana, milloin tuulen purtavana, milloin taas on sitä päivä \npolttanut, samalla tuottaen vaivaa entiselle omistajalleenkin.\n\nTämän on tuntenut Juntti raukkakin, ja sitä on hänen pitänyt lähteä \nvanhalle soutukumppanilleen valittamaan.\n\nJa Sammu, elämänsä ikäinen aapojen soutaja, ymmärtää heti Juntin vaivan \nja tietää, mitä on tehtävä. Hän kaivaa kuopan kuivaan maahan ullirajan \nyläpuolelle ja hautaa vanttuun siihen. Vierittää hän vielä ison kiven \npainoksi, sanoen:\n\n-- Tuohon mie sinut hautaan. En tiijä, missä sie ite olet ... mutta \nlepää rauhassa, Herran nimessä.\n\nHartaana Sammu katselee rakentamaansa pientä omituista hautaa. Siinä on \nmaan lepoon siunattuna ainoa, mitä meri on antanut kadonneesta Oulan \nJuntti raukasta. Ristissä käsin Krikan ukko hyvästelee ja siunaa \nentisen soutukumppaninsa karkean vanttuun leposijan, sanoen:\n\n-- Lepo kuollehille, rauha eläville!\n\nSammusta tuntuu kuin olisi hän kätkenyt maahan itsensä vanttuun \nomistajan.\n\nKeventynein mielin vanha torkomies lähtee soutamaan saarelta pois. Ei \nvenekään enää yritä pyöriä vastaan, se juosta viilettää suoraan kohti \nkotihieruaa.\n\nJa päivä paistaa kirkkaasti, tuuli puhaltelee pehmeästi, ja siikanteet \najelevat rantaan...\n\nEikä Krikan Sammun enää koskaan tarvitse kuulla Oulan Juntin surullista \nvaikerrusta.\n\n\n\n\nRIKKAAN HANNUN AARRE.\n\n\nUvjaladnen suuri kortsi on kolo paikka. Sen rumat louhikkoiset \npahtaseinät kohoavat kahta puolta peloittavan synkkinä, ja kuilun \npohjassa kohisee Uvjaladnejoki mustana manalan virtana. Siellä se \npäivättömässä rotkossa pauhaa väliin ilkeästi kähisten, väliin taas \nvihaisesti huutaen, niin että kortsin partaalta katsojaa melkein \nkauhistuttaa.\n\nHarvoin kyllä sinne, suureen autioon tunturiin kukaan sattuu \nkulkeutumaan, ja vielä harvemmin kukaan lähtee rumaan kuiluun \nkurkistelemaan. Monet peloissaan jo kaukaa kiertävät Uvjaladnen \nkortsin. Mutta kumminkin kaikilla on kortsille kova veto ja mieliteko. \nAnkara pelko vain estää sinne menemästä.\n\nSillä koko tunturimaa korkeilta outaperiltä ja tenonlatvoilta aina \nRuijanmerelle asti tietää, että kortsin pohjalla, Uvjaladnen kuohujen \npartaalla, jossakin luolikossa on kätkettynä Rikkaan Hannun suuri \naarre. Se on ollut siellä jo satoja vuosia, ja sitä on yhtä kauan \netsitty ja yritetty vallata. Mutta saamatta se on jäänyt.\n\nKoko tunturimaa tietää senkin, kuka Rikas-Hannu on ollut. Monet \nmuisteluksethan kertovat ylpeästä ylilappalaisesta, joka tuhatpäisine \nporotokkineen ennen muinoin juti tunturista tunturiin, mennä rymistäen \nmilloin Ruijanmeren rannalle, milloin taas eteläisiin outamaihin. Ja \nrahoja, silparahoja, speisejä ja päivätaalereita oli miehellä kiisat \ntäynnä.\n\nTunturista tunturiin muistelukset saarnaavat, kuinka Rikas-Hannu \nautioita erämaita jutaessaan monta kertaa joutui tappelemaan Staalujen, \nväkevien, julmien tunturipeikkojen kanssa, ja aina oli kysymyksessä, \npuolin ja toisin, henki ja tavarat. Mutta joka kerta Hannu voitti, \ntappaen tunturipeikon ja perien sen hopeat. Kaksitoista Staalua \ntunturimies surmasi, saaden heiltä hopeoita nelikoittain. Sillä joka \nStaalulla oli taskuissaan, peskinpovessa ainakin nelikollinen \nhopearahoja.\n\nOikein hopean helinä kuuluu, kun muistelukset tunturitalossa, \nturvekodassa taikka pororaition laavussa näitä mainovat -- vaikka \nsamalla tuntuu kamalalta kuulla, kuinka Rikkaan-Hannun on pitänyt \nhenkensä kaupalla tapella voittaakseen kimppuunsa käyvän tunturipeikon.\n\nMutta vielä kovemmin silparahat helisevät, kun kuullaan, että Hannu on \nkätkenyt Staaluilta saamansa suunnattomat rikkaudet Uvjaladnen rumaan \nkortsiin. Neljä suurta kuparikattilaa hopeoita täynnä Hannu on \nrenkeineen ja poroineen kantaa kiikuttanut tunturiin ja piiloittanut \nsinne kortsiin johonkin louhen alle.\n\nKorvat pystyssä koko tunturimaa kuuntelee vanhaa mainasta, ollen heti \nvalmiina valtaamaan Hannun hopeat -- ja sitten vasta kelpaisi olla. \nLöytäisipä pienen turvekömmänän kinnipeskinen ukko Uvjaladnen \nsilparahat, niin jo elämä valkenisi -- ainakin hirsitalo \nlohtakamareineen ja sinisine ikkunapielineen heti rakennettaisiin. \nTaikka saisi tuntureita kiertävä riekonpyytäjä aarteen hoitoihinsa, hän \nkohta olisi vaikka valkoisen kauppatalon isäntänä.\n\nMutta maahan kupsahtavat suuretkin toiveet heti, kun muistelus kertoo, \nettä ylpeä Hannu pani aarteensa niin koloon paikkaan ja niin kovien \nhaltiain hoitoihin, ettei sitä joka turvekömmänän ukon eikä joka \nporopaimenen pää kestä mennä yrittämäänkään.\n\nTietäähän sen, että jylhiltä tunturipeikoilta saadut tavarat piti \njälleen heittää jylhään tunturiin. Henkensä kaupalla ne oli taaskin \nlunastettava. Ken aikoi mennä niitä uudestaan valtaamaan, hänen oli \ntapeltava tunturipeikkojen kanssa. Muisteluskin sen sanoi, ja se oli \nvanha tunturimaiden laki, Ei suuri tunturi, eivätkä rumat tunturipeikot \nanna ilmaiseksi mitään. Eikä pelkurin tarvitse yrittääkään, miestä \nsiinä kysytään.\n\nTurvekodan kinnipeskisen ukko rievun hirsitalo sinisine ikkunapielineen \nhäipyy jälleen pimeään tulevaisuuteen, ja riekkoja pyytelevä tenomies \nsaa yhä edelleenkin viritellä riekonansoja tunturikuruihin.\n\nMutta muistelus kumminkin ahkerasti helisyttää hopearahoja monen \nkorvissa, rakennellen hirsitupia, sinisiä ikkunapieliä ja \nlohtakamareita ja valkoisia kauppataloja. Siitä jo moni niin intoutuu \nja ylpistyy, että melkein aanailee olevansa oikea ja valittu aarteiden \nvaltaaja. Ja moni taivaltaa tunturiin, rumalle kortsille -- ainakin \nkatsomaan, kuinka kolo paikka se on.\n\nJa kolo se onkin, koska sieltä pimeinä syksyöinä nähdään tulen \nliekehtivän, ja talvipäivinä nousevan paksun savun. Joskus sieltä taas \nkuuluu kumeita jymähdyksiä, ja joskus on siellä nähty outojen \npeloittavien henkien taajovan. Tunturien ankarat haltiat siellä \nelämöivät.\n\nPienet lappalaisrievut, vaikka ovatkin suurien erämaiden elämänikäisiä \nkiertäjiä ja tuntevat kaikki tunturit ja tunturien rumatkin rotkot, \npalaavat kortsilta hyvin pian takaisin.\n\nKyllä heille silparahat kelpaisivat, mutta paikka vistottaa.\n\nVistottaa se, ja on kolo.\n\nSen saavat nähdä ja kokea kerran vanhat kovat riekkomiehetkin, jotka \nharmaana syyspäivänä oikein miehissä menevät sinne rikkauksia perimään.\n\nTornakon ukko ja Hormaniemen Juhan-Piettar, Kinis-Tuomas ja Piret-Erkki \novat koko viikon kierrelleet tuntureita Uvjaladnen ympäristöillä ja \nsaaneet hyvästi riekkoja. Kaikilla on reput pullollaan, ja \ntunturikotaan jäivät vielä suuret takat.\n\nSiitä riekkomiehet niin ylpistyvät, että päättävät lopuksi mennä \nkorjaamaan Rikkaan-Hannun aarteen.\n\nMikäs siinä, kun kerran tunturissa lähellä ollaan, niin saattaahan \nsamoin keinoin käydä pistämässä kurppaansa Hannu raukan hopeat. Ovat ne \njo kylliksi homehtuneet tunturipeikkojen hoidoissa, niin että hyvin \njoutavat jo kristittyjen ihmisten käsiin kirkastumaan. Sitten vasta \nkelpaisi astella kotiin, kun olisi rahaa, jopa oikein Uvjaladnen \nrikkaudet. Riekkorievut joutaisivat silloin tunturien hyviksi.\n\nJo saisi tunturimaa kerrankin saarnaamista.\n\nSati vain riekkomiehet uskaltavat mennä.\n\nRiekkomiehet uskaltavat ja menevät, että maat jytisevät. Nyt ovatkin \nsellaiset miehet matkassa, että rahat otetaan, vaikka tulisi tuhannen \nkyöpeliä. Kaikkein kovimpana koko joukossa pauhaa ja etumaisena mennä \ntouhottaa Kinis-Tuomas.\n\nMutta kun peloittava kortsi rupeaa lähestymään, miehet hiljentävät \nkovaa vauhtiaan, ja lopulta he hiljaa hiiviskellen äänettöminä perä \nperää astelevat kuilun partaalle. Kaikkein viimeisimpänä nilkuttaa \nKinis-Tuomas, koska hän louhikossa sattui jalkansa nyrjähdyttämään.\n\nSiinä kamalaksi sanottu kortsi silparahoineen nyt on aivan jalkojen \nedessä. Hämäränä syysiltana se näyttää entistä kolkommalta. Ja \nyksinäinen erämaa sen ympärillä on kovin outo ... ei kuulu linnun \nääntä, ei risahdusta. Mutta tuntuu kuin kohta saattaisi kuulua ja näkyä \njotakin -- vaikka itse musta sarvipäinen rietas kömpisi synkästä \nkurusta ja parkaisisi, niin että pahtaseinät paukahtaisivat halki.\n\nÄänettöminä, henkeään pidätellen riekkomiehet seisovat kuilun partaalla \nkatsellen pelokkaina ympärilleen, vilkaisten syrjäsilmällä \ntoisiaankin...\n\nJa sitten he yht'äkkiä sanaakaan sanomatta, kuin yhteisestä \nsopimuksesta taikka jostakin salaperäisestä käskystä, kaikin lähtevät \nlaukkaamaan pakoon, Kinis-Tuomas kaikkien etumiehenä.\n\nEikä kukaan uskalla edes taakseen katsoa. Kaikista tuntuu kuin jokin \nkamala olento olisi kintereillä, kohta kiinni tarttumassa... -- -- --\n\nMutta Joun'-Niilas, kouluja käynyt länsmanni lähtee tunturiin aivan \nyksinään, tahtoen yksin vallata kaikki silparahat -- mitäpä niitä \nosittelemaan. Kirjanoppinut Joun'-Niilas nauraa vain Staaluille ja \nmuille tunturikummituksille sanoen, ettei sellaisia olekaan. Mutta \nsiitä huolimatta kirjaviisas menee erämaahan juuri juhannusyönä, koska \non kuullut, että silloin aarnihaudan tulet palavat ja haltiat \nhoitelevat aarteitaan, ja silloin ne parhaiten voidaan käsittää. Onpa \nlänsmanni vartavasten kiskonut päälleen lapinpuvun.\n\nKoreisiin lapinparseeleihin vaatehdittu Joun'-Niilas kyköttää sitten \nkuin lapinäijä taikka vanha aarnihaudan haltia juhannusyönä yksinään \nkortsin partaalla autiossa tunturissa odottaen, milloin ja mistä \naarnihaudan tuli tuikahtaisi. Katsoo hän synkkään kuiluun tuonne, \nkatsoo taas tänne, katsoo ylös, katsoo alas ja odottaa ... odottaa... \n\nJa niin tapahtuukin, että sydänyön hetkellä, koska aurinko on \nalimmillaan ja erämaa melkein kuin uneen vaipumassa, pieni kirkas tuli \nhäilähtelee hämärästä kurusta, suuren louhen juuresta. Pieni elävä \ntuli, sinertävä liekki siellä värisee ja vapisee ... sammuu ja taas \nlehahtaa ilmi ja arkana värisee...\n\nAarnihaudan salaperäinen haltia siellä parhaillaan hoitelee aarrettaan.\n\nKortsin partaalla istuva aarnihaudan vartija vavahtaa, katsoo tarkkaan \nvärisevää tulta, katsoo vielä tarkemmin ja sitten hyppää ylös, ruveten \nnopeasti laskeutumaan kuiluun, kumminkin lakkaamatta tuijottaen \nkurunpohjassa värisevään liekkiin.\n\nSieltähän se louhen alta yhä leiskuu. Kyllä nyt aarre löytyy ja nousee.\n\nMutta juuri kun Joun'-Niilas laskeutuu kuruun, muuan iso kallionlohkare \nitsestään liikahtaa kuin näkymättömän käden kääntämänä, lähtien sitten \nkolisten vyörymään alas. Ja kohta koko pahtaseinä on valtavana vyörynä, \njossa isoimmat kivet, pomppien pienempäinsä ylitse kiukkuisesti \nkolisten ja paukkuen ajavat toisiaan takaa, niin että tunturi \njymisee... \n\nKirjanoppinut Joun'-Niilas on lapinparseeleineen vähältä joutua samaan \nvyöryyn. Hädintuskin hän ennättää hypätä syrjään kovalle kalliolle, kun \njo koko seinä on suurena kivivirtana.\n\nEi länsmanni viitsi enää istua aarnihaudan vartijana, eikä hän liioin \nhalua lähteä hopeoita kaivamaan. Ei hän enää muista edes katsoa, \nvieläkö kortsissa haltian tuli häilähtelee. -- -- --\n\nRupeaa hopeain helinä kiusaamaan jo Aapa-Junttiakin, suurta puhuvaista \nmiestä, joka ahkerasti käy tunturien ja vuonojen kansalle jumalansanaa \njulistamassa, saaden melkein joka saarnapaikassa kuulla saarnattavan \nRikkaan-Hannun aarteesta. Siellähän se yhä on rumassa kortsissa \nkyöpelien ja metsäperkeleitten hallussa. Ja ne aina ajavat ja \npeloittavat pois jokaisen kristityn, joka vain uskaltaa niitä yrittää, \nja pitävät, köyryt, itse hopeansa.\n\nMutta kun etsisi niitä jumalansanan voimalla ja ottaisi riettailta \nrahat pois.\n\nJa Aapa-Juntti lähtee, yksinään vain lähtee ja nousee tunturiin kantaen \nRaamattua kainalossaan, niin että se kaikilta nähtäisiin. Ei hän \ntarvitse silloin muita apumiehiä, kun on isokirja matkassa. Siinä on \nparas apumies ja todistaja kovimpaankin asiaan riettaita ja kaikkia \nköyryjä vastaan. Moni kyllä olisi halukas lähtemään Juntin mukaan, \npelkurikin hyvin uskaltaisi saarnamiehen perässä painella, mutta Juntti \npainelee yksin.\n\nKaikki uskovat vahvasti, että nyt viimeinkin rumasta kortsista riettaat \nkarsivat tunturiin, ja hopeat helähtävät louhen alta, kun itse\nAapa-Juntti on asiassa. Onhan monta kertaa kuultu, kuinka väkevästi \nJuntti saarnatessaan manaa perkeleitä ja kyöpeleitä, niin että heidän \ntäytyy häntä pelätä ja totella.\n\nSati vain hopeat eivät nyt helähdä, niin eivät sitten koskaan, uskovat \nsekä Maskjoki että Punakas ja Taana. Ja muutamat hyvät kylänmiehet \nsaarnaavat, että siellä on niin julmasti sitä hopeanromua, silparahoja, \nettei Juntti jaksa niitä yksin kantaakaan. Oikein pitäisi lähteä häntä \nmiehissä auttamaan. Ehkä saisi siitä jonkin speisin ja päivätaalerin \nitsekin.\n\nKoko kylä odottaa ja katsoo ylös tunturiin, milloin Aapa-Juntti sieltä \nastuu alas loistavin kasvoin kuin ennen muinoin Mooses Siinainvuorelta.\n\nVasta seuraavan päivän iltapuolessa vanha Aapa-Juntti hiljalleen tulla \nkähmii takaisin. Synkkä on hänen muotonsa, allapäin hän astelee, ja \nisonkirjan hän on kätkenyt kurppaansa. Ei hän paljoa puhu matkastaan. \nSen vain Juntti muistelee, että hän aamuruskon punertaessa tuntureita, \nkoska kuilu vielä asui pimeyden varjossa, seisoi kortsin partaalla \nRaamattu kädessä avoinna, väkevästi manaten perkeleitä ja riettaita ja \nStaaluja jättämään silparahat kristityn haltuun sekä itse menemään \nsinne, mihin heille sija valmistettu on...\n\nMutta mitä sitten tapahtui, saarnamies ei muistele.\n\nTiedä, vaikka Juntti olisi nähnyt itse hänet -- helvetin\nvanhimman... -- -- --\n\nMutta koska Aapa-Juntti ei saanut aarretta esiin sanan voimalla, lähtee \nviimein kova kauppamies, Skankke, ajamaan sitä ylös ruudin voimalla. \nApumiehikseen hän saa kaupparenkinsä ja Lintin Aukustin sekä \ntiennäyttäjäkseen lappalaisen Jouni-ukon.\n\nOn jo myöhäinen ilta, taivaalla ajelevat ukonpilvet painavat ilman jo \nhämäräksi, kun miehet ehtivät perille. Lapin Jouni ei kyllä uskalla \nmennä pelätyn aarrepaikan lähellekään. Kaukaa kortsin partaalta hän \nvain viittoilee ja huutaa kipittää, kun miehet kähmivät tummassa \nkuilussa etsien suurta pahtaa, jonka alta Jouni sanoo monta kertaa \nnähneensä tulen tuikkivan. Kun miehet viimeinkin löytävät pahdan, Jouni \nvapisten kitisee jotakin, että se se on, sen alta on tuli näkynyt -- ja \nkapaisee sukkelasti kauas tunturiin.\n\nKohta kuuluu hämärästä kortsista kalkutus ja raudan helähtely, \nkähmiminen ja hiljainen haastelu. On kuin manalan sepät siellä olisivat \npajatöissä takomassa kadotettujen kahleita...\n\nSitten yht'äkkiä kuuluu kumea jymähdys ja näkyy tulen leimahdus kortsin \nkohdalla, tummaa pahtaseinää vasten. Tunturit tärähtävät, ja kuilusta \nsinkoilee ilmaan suuria kivensirpaleita -- ja sitten juoksee kaiku \npitkänä jylinänä tunturista tunturiin.\n\nJouni on niin kauhuissaan, että ruukaltaa pois koko Uvjaladnelta. \nVanhana erämaan kiertäjänä hän aavistaa, että kortsissa kohta tapahtuu \nkamalia asioita. Tunturien haltiat eivät kestä eivätkä kärsi noin \nylpeätä röykkäämistä omassa valtakunnassaan. Ja vielä yöllä, joka on \nheidän parhain aikansa.\n\nMutta kortsissa miehet ovat räjähdyttäneet pahdan pois.\n\nJa he rupeavat heti kovalla kolinalla kaivamaan aarretta. Kivikuokilla \nhe hakkaavat kalliomuraa, kierittelevät kiviä ja vääntelevät kangilla \nniitä syrjään. Kaikkein kiukkuisimmin häärii köyhä kaupparenki. \nPiikkikuokalla hän röykyttää vuorta, niin että tulikipinät lentelevät, \nja paiskii kivilohkareita menemään kolisten alas virtaan. Kuoppa tulee \nyhä syvemmäksi, ja kaupparenki kyökyttää kuin kyöpeli sen hämärässä \nrotkossa. Iskee hän siinä oikein vihamiestä kuokallaan kuopanpohjaa. Se \nrämähtää kovin oudosti, rämähtää kuin vanha kattilariepu. Sitten kuuluu \nkovaa helinää syvemmältä, jostakin kivien alta...\n\nKaupparenki karjaisten ilosta poukahtaa korkealle. Hän kyllä tietää, \nkuinka hopeat helisevät, ja hosuu vielä vihaisemmin kivikuokallaan. \nKuuluu taas helinää, kaupparenki kaivaa vielä äkäisemmin, huudellen:\n\n-- Jo helisee ... jo helisee!\n\nMutta tunturin päälle painuneesta mustasta ukonpilvestä leimahtaa äkkiä \nkirkas salama valaisten synkkää kuilua. Ja samassa pamahtaa hirveä \npitkäisen jylinä, joka vuoria vyörytellen hiljalleen ajaa pitkin \nhämärtyviä tuntureita, niin että koko erämaa vapisee. Leimahtaa taas ja \npamahtaa kohta toinen vielä ankarampi isku, ja se lennättää \nkaupparengin kivikuokkineen syvästä kortsista kauas tunturiin. Ja \nsitten pitkäinen taas lähtee vuoria jylkyttämään...\n\nEi ole kauppamiehellä eikä Lintin Aukustillakaan enää halua etsiskellä \nRikkaan-Hannun hopeoita. Kivikuokat, porat ja moukarit unohtuvat, kun \naarteenkaivajat kiireesti kapaisevat ylös kurusta ja lähtevät kuin \npeikkojen ajamina juoksemaan pois, pitkäisen yhä juovattaen perässä \nvuoria vyörytellen...\n\nTunturissa he tapaavat kaupparengin, joka piikkikuokallaan hosuu ja \nhakkaa kovaa kalliota, niin että tuli suihkii. Ukkosen jylistäessä hän \nhyppii ja iskee kahta kiukkuisemmin, hulluna karjuen:\n\n-- Helisee ... helisee ... Rikkaan-Hannun silparahat ... helisee ... \nhelisee...\n\n\n\n\nRAUNAN PIERA TAAJOO MANALAISEN KANSSA.\n\n\nVanhasta markkinatuvasta kirkon takaa kuuluu iloista elämää, naurua ja \nlaulua, joikaamista ja jalankapsetta. Kylän nuoret ovat siellä \nkisailemassa.\n\nOn Ruijanmeren rannalla kyllä pitkää talvista iltaa ja yötä taajoa. Ja \nkannattaa taas maat jalassa remuta, kun koko kevättalven ja kesän sekä \nsyksyn on saanut kalan kintereillä soutaa merta, monesti yökausin, \nmilloin turskaa juksaten, milloin saitatorkoa vedättäen.\n\nMutta nyt on taas hetkeksi helpoittanut, niin että joutaa vähän iloa \npitämään.\n\nVanha tunkkainen tupa, jossa entiseen aikaan markkinaväki elämöi ja \nöisin kaikenlaiset kyöpelit möykkäsivät ja rietastelivat, on taas \ntäynnä elämää ja taajomistä, elävää nuorta elämää. Siinä tanssia \nkallistetaan ahtaalla keskilattialla, seisoskellaan parittain seinien \nvierissä taikka istutaan käsikauloin nurkassa rahilla, jopa \nlattiallakin, joskus taas juostaan peräkkäin huutaen ja nauraen. Ja \nkaikilla on hyvä mieli, lapinpojatkin joikailevat. Ei kukaan muista \nraskasta merensoutua, eikä ketään vaivaa könttyri.\n\nKisaileva huone on melkein pimeä. Peräseinällä ja takanpielessä käryää \nvain pieni traanikollan tuikku laskien merellisen hajua huoneen \nharmaaseen henkeen, joka jo ilmankin on kyllästetty hikihöyryllä ja \nlapinpeskien väkevällä tuoksulla.\n\nMutta mitä niistä. Kyllä kylän nuoret tuntevat toisensa hämärässäkin, \neikä merensoutajalle merellisen haju ole outoa.\n\nKaikkein iloisin kisailemaan on Raunan Piera, Russemarkan komea \nlapinpoika, joka aina ajelee ylpeissä valkkopeskeissä joikaillen, niin \nettä kuuluu yli koko kylän. Häntä moni tytär tahtoo tavoitella \nkumppanikseen, ja Piera laskettelee kylän tyttäristä heliseviä \njoikauksia, niin että kaikki saavat kuulla, millaisia he ovat: iloisia \nja kemppejä sekä seppiä tekemään vaikka mitä. Kyllä Piera tyttäriä \nsaattaa joikailla, vaikka kuinka komeasti.\n\nMutta Kuuvan Elleä Piera vain ei saata joikailla heleästi. Siitä tulee \nväkisinkin rumaa jouvotusta:\n\n    -- Elle-koo-oo, vanha-koo-oo,\n    paha-koo-oo, laiska-koo-oo,\n    Elle-koo-oo, ruma-koo-oo,\n    nuun nuun nutin nuun nuu...\n\nElle, vanhan Kuuva-noidan tytär, on aina kovin tavoitellut Pieraa \nsuopunkiinsa. Hän on rukattanut pojan perässä yhtäpäätä ja koettanut \nkisailla hänen kanssaan, on vienyt hänet kotiinsa ja näytellyt \nrikkauksiansa, onpa kerran yrittänyt häntä syöttää itseensä, mitä \nlienee oudonnäköistä ydinkonttia tarjonnut.\n\nMutta Piera on silloin suuttunut, heittänyt konttiluun kodanovesta \nvanhalle silmäpuoli koiralle, karjaisten Ellelle:\n\n-- Älä yritäkään! Koirille sun konttis!\n\nSiitä on Elle jäänyt kiukuissaan itkemään ja kiroamaan -- huutanut \nvielä ovelta jälkeen riettaista ja manalaisista ja nyrkkejään \nheristellen uhkaillut:\n\n-- Riettaihen ja manalaisten kanssa sie piät vielä taajoman!\n\nMutta Raunan Piera ei siitä välitä, joikailee ja nauraa, kisailee ja \ntaajoo elävien tyttärien kanssa markkinatuvan parhaana poikana. Kuuvan \nElle on kyllä joukossa, mutta hän pysyttelee seinävierillä naureskellen \nilkeästi ja katsellen kovin pahalla silmällä. Mutta Piera ei häntä näe, \nPiera katselee muita ja hyvällä silmällä sekä joikaillen muistelee \nkylän kemppejä tyttäriä...\n\nVanha markkinatupa elää suuressa ilossa. Traanikollain tulituikut \nhyppivät ja häiläävät samaan tahtiin kuin nuoretkin, höyry pullahtelee \nulos harmaana pilvenä joka oven avauksessa, ja iltahetket vierivät \nnopeasti.\n\nOn kohta jo puoliyön aika. Kuu katselee taivaankumulta kummastellen, ja \nnuoret yhä vain kisailevat.\n\nMutta Kuuvan Elle seisoskelee seinävierillä ja vilkuilee ympärilleen \nniinkuin jotakin odotellen...\n\nKuuluu yht'äkkiä jostakin ulkoa pitkä valittava huuto, kova tuskan \nparkaisu.\n\nKoko kisapirtti hätkähtää ja aivan peloissaan pysähtyy kuuntelemaan -- \nvain Kuuvan Ellen muodossa häivähtää ilkeän ilon välkähdys.\n\nOliko se vainajain valitusta kirkkotarhasta, vai meriraukkako parkui \nvuonolla? Kamalaa se vain oli, ja onnettomuutta se ennustaa...\n\nTytöt aivan kalpeina siunailevat, juoksevat ovelle ja aikovat lähteä \nkotiin, mutta pojat eivät laske, sanovat vain:\n\n-- Antaa meriraukkojen huuvella. Se on heijän virkansa. Ei ne maalle \ntule.\n\nKuuvan Ellekin naureskelee tyttöjen pelolle ja sanoo, ettei \nmeriraukkoja tarvitse maalla pelätä.\n\nKolkko huuto onkin kohta unohdettu, ja pidetään iloa niinkuin ennenkin, \ntanssataan, nauretaan ja joikaillaan...\n\nKuuvan Elle vain kovin hätäisesti aina vähän päästä vilkuilee oveen.\n\nSieltä kohta, oven takaa, kuuluu hiljaista kahinaa ja tuulen suhinaa, \nvaikka on tyyni kuutamoinen yö. Ja taas kuuluu, kun suuri tuulispuuska \ntulla riepoittaa kohti markkinatupaa, niin että ilma tohisee ja nurkat \nvinkuvat. Tuvan ovi repäistään äkkiä auki, porot vain ryöpsähtävät \ntakasta lattialle. Mutta minkäänlaista tulijaa ei näy...\n\nTytöt taas kirkaisevat kauhusta, ja koko kisapirtti tuijottaa \nsäikähdyksissään pimeään oviaukkoon...\n\nJo viimein sieltä tulla kiepsahtaa aivan outo olento, nuori kaunis \ntyttö, mustassa silkissä kahisten. Tytön tummat silmät palavat \ntulenliekkeinä, mutta hänen kasvonsa näyttävät tuikun hämärässä valossa \nkovin kalpeilta. Peloissaan, arkoina katsovat häntä kylän tytöt, \noudoksuen katsovat pojatkin. Vain Kuuvan Elle näyttää tuntevan vieraan \ntulijan ja rupeaa häntä kohta viemään toisten joukkoon. Mutta tytöt yhä \npeläten siirtyvät syrjään.\n\nPojat toki eivät kauan katsele, kun jo koko joukolla rukattavat tytön \nympärille. Mutta tyttö menee kahisten ja aivan kuin ilmassa keijuen, \njalankapseen kuulumatta, suoraan Raunan Pieran viereen, ruveten häntä \nsuostuttelemaan. Ja Pieran silmät leimuavat, kun hän nauraen ja \nhuudellen rupeaa tytön kanssa ilakoimaan.\n\nMutta kohta tuntuu, että mustan tytön mukana on tupaan tullut jokin \nouto henki ja olemus. Huoneessa on jotakin sanomattoman raskasta ja \nahdistavaa, jotakin elävälle elämälle aivan vierasta ja vastaista, \njotakin, joka väkisinkin painaa ja taamoo elämäniloisia nuoria. Yksin \ntraanikollain pahaiset tulenliekit vipajavat levottomasti, niinkuin \nheidänkin elävää henkeään jokin ahdistaisi. \n\nSitten yht'äkkiä henkäisee ilkeän kylmä viima läpi tuvan, niin että \npienet tulituikut sammuvat. Vinkuen menee viima ulos savupiipun kautta, \nja oven puolesta kuuluu Kuuvan Ellen naurun rähähdys.\n\nTytöt kirkuvat toinen toistaan kovemmin, muutamat rupeavat mielettöminä \nhyppimään ja huutamaan.\n\nKalpea kuu katsoo kummissaan pienestä ikkunasta vanhan markkinatuvan \noutoa menoa...\n\nPojat peloissaan raapivat tulta, mutta tuli ei syty, vaikka kuinka \npiirreltäisiin. Tikut vain tuhahtelevat ja sammuvat. Huoneen outo \nolento ei saata kestää elävän tulen polttavaa liekkiä.\n\nTytöt yhä kirkuvat, hyppivät ja parkuvat, nauravat ja itkevät. Viimein \nhe kovalla kohinalla ryntäävät ovelle ja huutaen ja siunaillen \nlaukkaavat samaa vauhtia kotiin.\n\nMutta pojat jäävät vielä ja koettavat kilvan tavoitella outoa tytärtä. \nHelposti hänet löytää, vaikkei valoa olekaan. Hänen silmänsä välkkyvät \npimeästä nurkastakin, ja hänen silkkiensä kahina kyllä kuuluu. Mutta \ntyttö ei juuri välitä toisista pojista, hän haluaa olla vain Raunan \nPieran kanssa. Eikä Pierakaan enää joikaillen muistele kylän tyttäriä, \nhän katselee vain vasta tulleen kaameasti kiehtovia silmiä ja rupeaa \nkohta niistä joikailemaan.\n\nOven puolesta mustasta nurkasta yhä vielä kuuluu ilkeää naurua.\n\nMutta pimeässä markkinatuvassa tuntuu olevan kovin outo tuoksu. Se \ntulee yhä väkevämmäksi, ollen kohta kuin kamalinta kalmanhajua. \nPojatkin jo peloissaan siunailevat ja katsovat epäillen mustana \nkahisevaa tyttöä. He aanailevat, että tyttö ei ole oikea ihminen, mikä \nlienee kalmistosta lähtenyt manalainen. Viimein he kauhuissaan toinen \ntoisensa jälkeen kiireesti pakenevat pois koko huoneesta.\n\nRaunan Piera vain ei tunne mitään outoa tuoksua. Hän kisailee, eikä \nhuomaa sitäkään, että hän lopulta on tytön kanssa vain kahden tuvassa.\n\nTytön silkkien kahina täyttää huoneen, ja kun hän keijuu ikkunasta \ntulevassa kuun valossa, hänen verhonsa välkähtelevät kuin noitavalkeat. \nYlpeä Piera tästä aivan huumaantuu. Hän nauraa ja puhuu ja joikailee \ntytölle, vaikka tyttö ei sano sanaakaan eikä liioin naura. Tytön kasvot \novat oudon kalpeat, mutta silmät katsovat liekehtien ja kutsuen...\n\nJa siitä Piera viimein tulee niin hulluksi, että tempaa tytön syliinsä \nja puristaa häntä mielettömänä.\n\nSilloin tyttökin äkkiä kuin villipeto tarrautuu Pieraan kiinni ja \npuristaa häntä, rutistaa niin että poika on tukehtua ja puree, puree \nposkiin, korviin, otsaan, leukaan, kaulaan, mihin vain ennättää...\n\nKauhuissaan Piera yrittää huutaa, mutta ei saa ääntään liikkeelle. Hän \ntuntee tytön kamalan huounnan kasvoillaan, ja häntä puistattaa tytön \nihon kosketus. Sehän on kylmä kuin jää.\n\nViimein poika saa hirveällä ponnistuksella survaistuksi tytön pois \nluotaan.\n\nMutta kun Piera peräytyy etemmäksi ja taas katsahtaa tyttöön ja näkee \npimeästä hänen viekoittelevat silmänsä, hän syöksyy ja uudestaan \nsieppaa tytön syliinsä. Tyttö heti tarrautuu kiinni kuin peto, ja poika \nkohta tuntee, kuinka tytön kädet ja käsivarret kiertyvät hänen \nympärilleen kylminä rautaisina puristimina, ollen kovat ja kolkot kuin \nluurangon kourat...\n\nTuskissaan Piera pyrkii irti kamalasta syleilystä. Mutta tyttö kuristaa \nyhä kovemmin. Poika ponnistelee vastaan kaikin voimin, ja pimeässä \nkuutamoisessa tuvassa tulee kaamea ottelu. Taisteleva pari kaatuu \nlattialle, ja siinä se suurena keränä kierii ja pyörii ympäri huonetta \nhuohottaen ja ähisten, poika pyrkien irti tytön kolkoista kourista, \ntyttö armottomasti pitäen kiinni, purren ja kuristaen.\n\nRahit ja istuinpöliköt kaatuilevat ja pyörivät kolisten nurkasta \nnurkkaan, silkit kahisevat ja välkehtivät kuutamossa, ja elävä hiki \nsekä kuollut kalmanhaju sekaantuvat yhteen täyttäen huoneen. Tytön \nkylmä tunkkainen huounta puhaltuu ilkeänä pojan kasvoihin, ja hänen \nihonsa jäinen kosketus ajaa kylmät väristykset kautta ruumiin ja \nsielun...\n\nMutta aina kun poika sattuu katsahtamaan tytön silmiin, hän uudestaan \nsekaantuu ja joutuu tytön kamaliin käsiin.\n\nViimein kun aamunkoitto on kohta nousemassa vuonon takaa, tyttö äkkiä \nheittää Pieran irti ja hypähtää ylös. Hän katsahtaa vielä palavin \nsilmin poikaan ja sitten kiitää kahisten ulos.\n\nPiera lähtee juoksemaan hänen jälkeensä. Tyttö liitelee keijuen edellä. \nMutta ei kuulu askelten kapsetta, silkkien kahinaa vain. Eikä näy tytön \nkuvahaistakaan hangella.\n\nKirkkoa kohden tyttö keijuu, aina vähän päästä katsoen taakseen, ja \npoika laukkoo mielettömänä perässä minkä jaksaa.\n\nTyttö liitelee portista kirkkomaalle. Sinne Pierakin peloissaan \nruukaltaa, ennättäen juuri nähdä, kun tyttö vanhan kallellisen \nhautapatsaan luona vielä kääntyy häneen päin, katsoen palavin, mutta \nsurullisin silmin. Sitten tyttö viittaa kädellään ja päästää pitkän, \nvalittavan huudon...\n\nPoika on jo ennättänyt aivan lähelle ja aikoo taas tarttua tyttöön \nkiinni, mutta silloin yht'äkkiä mustat silkit putoavat kahisten\nalas ... ja hautaristin luona seisoo -- alaston luuranko, jonka tyhjät \nsilmäkuopat katsoa tollottavat kaameina, mutta sanomattoman \nsurullisina...\n\nSitten luuranko ankarasti vavahtaa, rysähtää kalisten kasaan ja katoaa \nristin juureen.\n\nPiera seisoo kauhusta kalpeana ristin luona, eikä voi käsittää, mitä on \ntapahtunut. Hänen päässään vilisevät sekaisin kahisevat silkit, palavat \nsilmät ja kamala kaliseva luuranko... Sekapäisenä hän tuijottaa ristin \njuurelle, mihin tyttö katosi, mutta näkee siinä vain puhtaan valkoisen \nrikkomattoman lumen.\n\nÄkkiä Piera parkaisten heittäytyy maahan ja rupeaa kaivamaan lunta \nristin juurelta. Paljain käsin hän kynsien ja kuopien työntää lunta \nsyrjään yhtä mittaa hokien:\n\n-- Tänne se meni ... täällä silkit kahisevat.\n\nSyvän kuopan, aina kylmettyneeseen maahan saakka hän punoittavin, verta \ntihkuvin kynsin kaivaa. Vanhan ristin jäistä tyveä hän kohmettunein \nkäsin puristelee, valitellen:\n\n-- Tuolta sen silmät näkyvät... -- -- --\n\nKylä pitää komeaa Raunan Pieraa hiukan kummallisena. Ei hän enää halua \ntaajoa tyttärien kanssa, eikä joikaillen heitä muistella. Hän \nsaarnailee vain Kalggu-Jousepin Priita-Mariasta sekä joikaillen \nmuistelee hänen liekehtiviä silmiään ja kahisevia silkkejään. Mutta \nsitten hän kohta taas melkein itkien joikailee kalisevasta luurangosta.\n\nMutta kylän vanhat muistavat, että Priita-Maria on nuorena tyttönä \nkuollut jo aikoja, aikoja sitten. Hänen hautaristinsäkin on kohta \nlahona kaatumassa. Kaunis hän oli ollut, ja silkeissä hänet oli \nhaudattu.\n\nTytöt melkein pelkäävät Raunan Pieraa, kun hänen koko muotonsa on \ntäynnä kolkkoja huunpuremia.\n\nMutta Kuuvan Elle, kun näkee Pieran, rähähtää aina ilkkuvaan nauruun.\n\n\n\n\nKUTTURl JA NAKKULA.\n\n\nNakkula, Rakkiniemen suuri noita, laskettelee purje levällään kohti \nkotirantaa. Hyvä tuuli työntää tohisten, rovaseili pullistuu, ja \nkolmiruumainen laukkoo komeasti keikkuen paarulta toiselle. Nakkula \nitse on höösmannina venettä ohjaamassa, ja kipparit hoitelevat \npurjetta.\n\nJa vuono vyöryy läikkyen vihertävinä paaruina, juoksiaiset ajelevat \nympäri ulappaa purskautellen ilmaan vesisuihkuja, moosat lentelevät \nkirkuen veneen ympärillä, ja jostakin kaukaa kuuluu yksinäisen \nmeriraukan pitkä huuto...\n\nNakkula kuulee meriraukan parkumisen, katsoo, katsoo, mistä päin se \nkuuluu, ja vähän levottomana tarkastelee merta ja taivaanmerkkejä. \nMeriraukan huutohan tietää pahaa säätä ja onnettomuutta.\n\nÄijä muistaa, kuinka hän äskettäin Muotkan hierualla sattui yhteen \nvanhan Kutturin kanssa. Siellä heti syntyi heidän välillään kiukkuinen \nkamppailu, niinkuin monta kertaa ennenkin. Vihan vimmassa siinä \nsähistiin vastakkain kuin kaksi raivostunutta petoa. Hampaita \nkiristellen ja syljeskellen, nyrkkejä heristellen, molemmin puolin \npuhallettiin toisilleen mitä kauheimpia kirouksia ja uhattiin toisiaan \nriettailla ja manalaisilla ja köyryillä ja kaikilla pahoilla.\n\nKutturi, Juovankan iso noita, onkin iankaikkinen vastus. Hän on aina \nNakkulan tiellä poikkipuolin kuin rietas, milloin kalanpyydössä, \nmilloin riekkotunturissa, milloin missäkin.\n\nMitä teki, vanha köyry, kerrankin?\n\nKun Nakkula menee turskanliinoja kokemaan, niin vihaisia tainareita, \nryökäleitä, on hampaat irvillään joka koukussa... Ja taas toisen kerran \non rumia merikissoja, riettaita, niin että oikein vieläkin vistottaa.\n\nNiin ja taas, kun päivä aivan kirkkaana paistaa yli vuonon ja \ntunturien, eikä tunnu tuulen henkeäkään, kun Nakkula on saitatorkoa \nsoutamassa ja saa lappaa kalaa, minkä ennättää, niin eikös ajelekin \npitkin vuononreikää vihainen tuulispuska ja tule kohti vinkuen ja \nsähisten. Ja kuka on tuulispuskassa? Itse Kutturi siitä irvistelee, \nKutturin, riettaan, ilkeä naama irvistelee pyörivästä vesihöyrystä. \nSuoraan päälle se aikoo ajaa ja paiskata kaikki ylösalaisin, niin että \nköli paistaa... Mutta kun Nakkula kiireesti sieppaa puukon ja kiroten \nlennättää sen vasten Kutturin irvistelevää naamaa, niin jo pirunpuskan \ntäytyy heittää kyynäspäämutka ja viheltäen mennä tohistaa kohti \nJuovankan tuntureita, niin että vesi vihaisena sauhuna nousee \ntaivaalle.\n\nJa sitten taas, kun Nakkula talvella menee tunturiin kokemaan \nriekonansoja, ei niissä ole muuta kuin valkoisia höyhentukkoja sekä \njokin verinen riekonpää. Ketut ja naalit ovat kierrelleet pitkin ansoja \ntehden puhdasta. Ja sen arvaa kysymättäkin, että Kutturin äijä ne on \nnostanut ilkitöihin.\n\nJa mitä tekee Kutturi, kun Nakkula on tunturissa heinänteossa, \nasustellen jokivankan vanhassa metsäkodassa? Lähettää, rietas, sinne \nkyöpeleitä koko tokan. Nakkulan täytyy hikipäissään ja puukko kourassa \ntapella niiden kanssa pitkä yö, ennenkuin saa ne ajetuksi pois \nkimpustaan.\n\nEipä silti, että Rakkiniemen suuri noita pelkäisi Juovankan isoa noitaa \ntaikka joutuisi hänen kanssaan otellessaan alakynteen, niin että \nrupeaisi sovintoa pyytämään ja tunnustamaan itsensä huonommaksi. Sitä \ntoki Nakkula ei tee, eikä hänen tarvitsekaan tehdä.\n\nHän on aina maksanut täysin mitoin kaikki, lähettäen kortot takaisin, \nniin että Kutturi on monta kertaa saanut nostaa koko väkensä avukseen, \nennenkuin on selvinnyt kaikista pahoistaan.\n\nSillä omia lähettämiäänhän ovat olleet. Itsepähän on äijä sitten saanut \nomien pahojensa kanssa taajoa. Ja vielä ne hänet tasmovatkin.\n\nNytkin Kutturi taas, vanha koranus, Muotkan hierualta lähdettäessä \nkirosi, ettei Nakkula, maka, ota kiinni Rakkiniemen haminaa. Mutta \nsiihen Nakkula puolestaan kiroten sähähti vastaan:\n\n-- Ja mie otan! Mutta sie mahat mennä Juovankan hierualle lentämällä... \nJa korpit sinut, riethan, sitten syökhöt! -- -- --\n\nJa kolmiruumainen laukkoo hyvässä tuulessa kohti Rakkiniemen rantaa...\n\nKuuluu taas meriraukan pitkä huuto. Nakkula katselee levottomana \ntakaistaan aapaa, mistä huuto kuuluu.\n\nKutturin pahat siellä jo taitaa olla kulkemassa.\n\nKova tuulenpyrähdys ajaa yht'äkkiä ohitse vinkaisten ilkeästi ja \nkovasti rävähdyttäen purjetta.\n\nKoko venekunta arvaa, että Kutturi se on, ja melkein peloissaan \nodottaa, millä tavoin noita nyt on liikkeellä.\n\nAjaa vähän ajan päästä toinen, kovempi tuulenrossa ja menee ohitse \nkiljuen ja repien rovaseiliä. Sitten kohta tulee kolmas, ja se jo \nlentää karjuen ja raastaen, niin että koko kolmiruumainen vapisee.\n\nJa yhä uusia tuulenrossia ajelee toisiaan, aina kovemmin karjuen, \nviimein ulvoen täyttä kurkkua. Suuri vuono vyöryy valkoisina \nkarjaspäinä. Kolmiruumainen syöksyy lentäen karjaspäältä toiselle, \nmilloin hurjaa vauhtia lasketellen pauhaavaa myötälettä, milloin taas \nvavahdellen puskettaen kohisevaa vastamäkeä. Höösmanni saa täysin \nvoimin hoitaa peräsintä, ja molemmat kipparit ajavat vettä pois \nveneestä senkuin ennättävät.\n\nTaas ruukaltaa ohitse kova tuulenpyrähdys vinkaisten ilkeästi, ja purje \npamahtaa halki. Mutta vene vain mennä viilettää...\n\nSamassa suuri valas nostaa kauheaa päätään merestä, veneen takaa. \nNakkula säikähtää, mutta tulee kohta melkein hyvilleen ja karjaisee:\n\n-- Na, sielläkös sie, rietas, oletkin?\n\nNakkula hyppää seisomaan veneen perään ja karjuen ja kiroten ja \nnyrkkejään heilutellen rupeaa manaamaan hirviötä pois. Mutta se tulee \nvain yhä lähemmäksi, puhaltaa vesisuihkun ja taas nousee ja taas \nsukeltaa...\n\nSitten jo äkkiä aivan veneen vierestä puhaltaa töristetään vettä \nniinkuin suuresta torvesta, ja kohta hirviö nousta ryöhähtää ylös, \nollen vähältä kaataa veneen. Siinä se sitten kellettelee, inhoittava \npäkkitunturi, melkein airon ylettyvillä.\n\nKolmiruumainen keikkuu ja heiluu melkein upotakseen, ja purjeen \nriekaleet repalehtavat tuulessa kuin hätää huutaen.\n\nMutta valas yhä puskettaa veneen rinnalla, painuen veteen ja taas \nnousten ja aina vähän päästä töristäen, välittämättä vähääkään Nakkulan \nmanauksista. Kipparit ovat aivan kauhuissaan, ja totisin harmain \nnaamoin katselee Nakkulakin armotonta saattomiestä.\n\nViimein Nakkula, Rakkiniemen suuri noita, sieppaa suuren \nviinaottinkinsa, lennättää sen täyttä vauhtia valaan kuonoon, \nkarjaisten:\n\n-- Mene, saatana, sen tykö, jonka sun lähettänyt on!... Ja se saapi \nolla tänäpäivänä korkeimman tunturin harjalla, mutta huomenna \nsyvimmässä hauvassa!\n\nValas säikähtää ja painuu paikalla pohjaan. Se vetäisee pyrstöllään, \npyörähtää ympäri ja lähtee kovaa vauhtia takaisin. Valtavana kiilana se \nkyntää merta, niin että korkeat paarut kuin tunturit seisovat kahden \npuolen suurta vakoa. Ja aina tuon tuostakin törähtää ilmaan vihainen \nvesisuihku...\n\nKova tuuli kohta melkein tyyntyy. Meri vain vielä kauan aikaa jonkaa \nsuurina vyöryinä.\n\nKolmiruumaisen kipparit saavat jo viimein ruveta airoilla kiskomaan \nraskasta venettä. Nakkula köllöttää perässä höösmannina katsellen, \nkuinka vesiryöppy kovaa vauhtia pakenee yhä kauemmaksi kohti vuonon \nperää...\n\nSieltäpähän lähettäjänsä löytää.\n\nKun miehet saapuvat kotirantaan, näkevät he siellä ison kiven vieressä \nhierualla Nakkulan heittämän viinaottingin. Meren jonka sitä siinä \nhiljalleen keikuttelee, ja tyhjän ottingin kylki kumahtelee kiveä \nvasten. -- -- --\n\nKutturikin, Juovankan iso noita, on vuonolla.\n\nHän soutaa kiskaltelee Outa-Tomman kanssa, ja kotirantaa kohden hänkin \non yrittämässä. Tuuli puhaltelee pitkin vuononreikää, päivä läikkyy \nvihreillä paaruilla, ja valkoiset pilventönkyrät ajelevat yli \nlumiharjaisten tunturikeilojen.\n\nOn soutajilla hyvä sää.\n\nSiinä hiljalleen soudeltaessa Juovankan Kutturi-noita naureskellen \nmuistelee Tommalle, kuinka hän Muotkan hierualla sanoi Rakkiniemen \nvanhalle Nakkulalle, joka muka on noita olevinaan hänkin. Vielä \nkovemmin Kutturi nauraa, kun hän muistelee, minkälaisen kyytimiehen hän \nlaittoi Nakkulalle.\n\n-- Siinä saakin Nakkulan äijä kattoa, saako kiinni haminaa... Mutta met \nvain menhän ja otethan Juovankka kiinni.\n\nJa miehet soutelevat naureskellen.\n\nKuuluu yht'äkkiä vuonolta, ulkoa päin pitkä huuto.\n\nMiehet vavahtavat, vilkaisevat toisiinsa, mutta eivät sano sanaakaan, \nrupeavat vain kuin salaisesta käskystä kovemmin vetämään airoillaan.\n\nKuuluu taas surkea valittava parkaisu, kaksikin pitkää huutoa \nperäkkäin...\n\nMiehet vavahtavat vielä kovemmin, mutta eivät puhu mitään, kiskovat \nvain ankarammin. Vene menee jo kohisten.\n\nTaas viiltää ilmaa monta pitkää surkeaa hätähuutoa...\n\nMutta Kutturi ei sano sanaakaan kuulemastaan, eikä sano myös\nOuta-Tomma. Molemmin he vain kiskovat airoista kuin henkensä edestä. \nVene menee melkein lentäen.\n\nSuuri tuulenrossa ajaa vinkuen pitkin kirkasta merenpintaa, ja äkkiä \nkäy koko aapa kaamean harmaaksi.\n\nMutta kohta taas on aivan hiljaista. Ei tunnu tuulta, ei kuulu \nmeriraukan huutoa, ei moosankaan kirkumista. Aapa vain on harmaa ja \nkolkko.\n\nSoutajat tuntevat, että nyt on kohta kauheita tapahtumassa. Mutta eivät \nhe ole tietävinäänkään, kiskovat vain kovasti...\n\nJo näkevät miehet, että kaukana vuonolla vesi nousee savuna korkealle \nilmaan niinkuin tuulispuskan pyörittämänä. Siellä ryöhyää valtava \nvesitunturi, ja se näyttää kovalla pauhulla ruukaltavan kohti \nsoutumiehiä.\n\nKutturi katsoo sitä kauhusta kalpeana. Hän arvaa jo, mikä sieltä on \ntulossa, ja tempoo niin että airot ovat katketa. Kauhistuen katsoo \nOuta-Tommakin pauhaavaa vesivuorta ja kiskoo minkä jaksaa. Tomma uskoo \nsieltä ajavan ainakin itse vesiperkeleen.\n\nNyt on henkiriepu kysymyksessä.\n\nSuuri merenryöppy lähenee nopeasti, tullen joka hetki yhä \nvaltavammaksi. Vesi pärskyy ainakin tunturien tasalle, ja kova kohina, \ntörinä ja möyry kuuluu jo veneeseen asti. Soutajista tuntuu niinkuin \nvene ei liikkuisi paikaltaan, vaikka he kuinka raastaisivat...\n\nKohta rupeaa vesiryöpystä häämöittämään tavattoman suuri tumma möhkäle, \nniinkuin valaan pää. Kutturista näyttää, että sen niskalla ratsastaa \nvanha Rakkiniemen noita. Kalpeana hän sitä katsoo, ja hänestä rupeaa \ntuntumaan, että nyt on asia pantu käymään hengen päälle.\n\nMusta kummitus tulla ryösää venettä kohden purskautellen vihaisia \nsuihkuja, niin että meri savuaa. Hirviö leväyttää aina vähän päästä \nauki suuren kitansa.\n\nSe ammottaa kuin kadotuksen portti, Johon koko vene molempine \nsoutumiehineen, kaikkineen saattaisi kerrassaan upota kuin \nilmanaikainen leikkikappale.\n\nKutturi hätäpäissään syljeksii mereen kahta puolta venettä ja kiroaa ja \nnoituu, ja karjuen koettaa manata valasta pyörtämään pois. Mutta se ei \ntottele vähääkään, tulla kohistaa vain perässä aukoen ja loksahdutellen \nkauheaa kitaansa...\n\nOuta-Tomma rukka tätä katsoessaan kauhtuu, niin että heittää airot \nomiin valtoihinsa ja parkaisten paiskautuu suulleen veneen pohjalle. \nMutta Kutturi kiskoo kalpeana, aina tuon tuostakin katsahtaen taakseen, \nvieläkö on pitkälti rantaan.\n\nRanta ei näytä lähenevän ollenkaan, mutta valas kyllä lähenee. Se \npuhaltaa perässä kuin vihollinen suurena merenkauhuna ja kadotuksena, \naukoen kitaansa ja töristäen vihaisia vesisauhuja.\n\nKutturi tempoo airoista, niin että veri suusta pursuaa ja verivirta \nvuotaa nenästä pitkin rintoja. Mutta Outa-Tomma makaa vain suullaan \nveneen pohjalla potkien ja parkuen kuin järjetön luontokappale.\n\nKutturi vilkaisee taakseen. Kohta ollaan hieruassa -- ja kohta on meri \nniin matalaa, ettei valas, riettaan rumilas, enää pääse uimaan...\n\nVielä muutamia kovia vetoja -- eikä suuri rumilas enää saata mitään...\n\nMutta silloin valas, töristäen niin että tunturit kajahtavat, pyörähtää \nkiukkuisesti takaisin, ruotaisten valtavalla pyrstöllään. Räsähtäen \nlennähtää vene miehineen kaikkineen kauas kuivalle rannalle. -- -- --\n\nVerta sylkien, verta valuttaen ja voihkien Kutturi parka, Juovankan iso \nnoita, makaa hierualla, eikä saata paikaltaan liikahtaa. Outa-Tomma \nvain laukkoo edestakaisin pitkin rantaa parkuen:\n\n-- Voi voi voi, nyt se rietas tulee ... rietas tulee ... ja syö \nminut...\n\nKuuluu vuonolta silloin kovaa tohinaa, viheltämistä ja klonkkumista...\n\nSieltä tulla ryöhältää suuri tuulispuska vettä korkealle riepoittaen. \nTuulispuskan matkassa tohistaa tuhantinen parvi suuria mustia lintuja, \npyörien ja repalehtaen ilmantäyteisenä ryöttäjoukkona ja klonkkuen \ntoinen toistaan rumemmin.\n\nKun Kutturi näkee ne ja kuulee niiden äänen, hän parkaisee kipeästi:\n\n-- Herra Jumala ... jo tulivat!\n\nVanha noita raukka kouraisee voihkien rintojansa ja puhaltaa hierualle \nsuuren punaisen verivirran.\n\nTuulispuska mustine klonkkujineen ryöhältää suoraan kohti. Pitkän aikaa \nse tohisten ja vinkuen pyörii Kutturin kohdalla, ja riettalinnut \nreuhaavat mukana ryöpsähtäen monta kertaa kiinni verissään makaavaan \nnoita parkaan. Kiljaisten tuulispuska lähtee taas ajamaan jokireikää \npitkin tunturiin pyörien ja kiertäen, niin että koivutkin vääntyvät \nsolmuun.\n\nTuulispuskan matkassa mennä riekkuu korppienkin tuhantinen tokka \nvaltavana pyörteenä, huutaen ja klonkkuen.\n\nJa Outa-Tomma näkee, kuinka samassa parvessa mennä riepoittaa suuri \nmusta reuhake, joka on kuin Kutturi, Juovankan iso noita.\n\n\n\n\nLUSSIN PIETI JA KUNINKAANTYTÄR.\n\n\nLussin Pieti rievulle ei ole liikoja annettu. Sen verran vain, että hän \npystyy palkkapaimenena raitioimaan tunturilaisen eloa. Koira \nkintereillään hän, niinkuin raitiot ainakin, hyvin osaa hiihdellä \nporotokan perässä ja hoidella eloa pysymään koossa. Ja taas pimeinä \ntalviöinä, kun hukka vaanii syrjäpuolissa, hän saattaa kyllä parkua ja \njoikailla niin kovasti, ettei peto uskalla hänen kohdaltaan hyökätä \nporojen kimppuun. Moniin muihinkin raition toimiin Pieti pystyy, ollen \naina vuorollaan paimenessa, mutta moneen hän taas ei pysty. Suopungin \nheittäminen on jo niin kova konsti, ettei Pieti saata sitä oppia. \nNuoransilmukka singahtelee hänen käsistään mihin milloinkin, muttei \njuuri milloinkaan sinne, mihin mies riepu sitä tarkoittaa. Mutta ei hän \nsiitä suuria välitä. -- Na-na! hän vain sanoo ja yrittää uudestaan.\n\nTietäväthän kaikki Pieti paran ja säälien häntä katselevat. Ei hän \nliene ainakaan onnenlakeissa syntynyt. Tiedä, vaikka olisivat \nmaahiaiset vähän pilanneet.\n\nMitäpä hän, Pieti riepu. Hyvä kun kelpaa porotokan kintereillä \nhiihtelemään ja laukkomaan ja hukkia karjumalla peloittelemaan. Eipä \nhänelle liioin suuria palkkoja tarvita. Mies on tyytyväinen, kunhan saa \nvatsansa täyteen lihakeittoa ja paltsarajan päälleen sekä niin paljon \nrahanpuolta, että saattaa niinkuin toisetkin tunturimiehet koreissa \nparseeleissa käydä kirkkopyhinä kirkonperässä alttarin aterialla.\n\nKirkossa on Pieti yhtä hyvä kuin muutkin. Eihän siellä tarvitse \nsuopunkia heittää. Ja kun lukkari nurkkapenkissään nousee seisomaan ja \nylpeästi rykäisten panee alkuun virren, Lussin Pietikin rykäisee \nylpeästi ja alkaa veisata senkuin jaksaa. Silloin koko suohkana saa \nkuulla, että hän on seppä huutamaan vaikka lukkarin kanssa kilpaa. \nLussi huijauttelee kuin tunturissa hukanajossa, niin ettei lukkarin \nyrityksiä kaikiste kuulukaan. Mitäpä lukkari! Eihän hän koskaan ole \nhukkaa pois karjunut, eikä ollut tunturissa niinkuin Pieti. Ei kirkossa \nsiihen opita. Ja mitäpä siitä, vaikkei aina aivan kirjan mukaan \njoikaakaan, sati vain ääntä lähtee.\n\nSaattaahan Lussin Pieti riepu joikailla. Sitäpä hän juuri saattaakin -- \nvaikka kristityt sanovat, että joikaaminen on riettaan virkaa, ja Pieti \nparkuu riettaan kunnioiksi. Mutta Lussin Pieti karjuu tavallisesti vain \ntunturissa hukalle, ja huutelee hän muutenkin. Ylpeäsarvista hirvasta \nja komeaa oiushärkää ja sievää poronvasaa hän joikailee, sähiseviä, \nliekehtiviä ta ivaan valkeoita hän joikailee, ja tuntureita hän \njoikailee, kaikkein komeimmin lumiharjaista Peltsaa. Peltsa onkin hänen \nkesäpaikkansa, ja on kaikkia muita tuntureita mahtavampi.\n\nMutta lapintyttäriä Lussi riepu ei osaa joikailla. Hän ei oikein \nymmärrä, mitä eläviä he ovat. Saattavat he olla hyvin kemppejä ja \nkoreitakin kappaleita, kun ovat monissa läikkyvissä silkeissä ja \nhelisevissä rintariskuissa. Silloin niitä kyllä mielikseen ja silmän \nkoreikseen katselee, mutta mitäpä heitä joikailla. Eiväthän he ole \nhukkia, joita pitäisi elosta pois karjua...\n\nToista on karjua hukille tunturissa. Sinne mahtuu ääntä.\n\nJa mahtuu ääntä kirkkoonkin. Siellä on myös lupa huutaa, vaikka se \nonkin Herran temppeli, hirsipirtti. Mutta muissa pirteissä ei anneta \njoikastella. Eikä niissä äänikään juokse, kun ei saa henkeä \nkehposiinsa.\n\nLussin Pieti käy kirkossa, milloin vain elon kanssa oleskellaan \nlähimailla. Onhan siellä mukava huudella lukkarin kanssa kilpaa ja \nkuulla pahpan pauhaamista. Väliin pahpa huutaa, niin että -- miten hän \nsaattaakin niin kauan ja niin kovasti karjua. Jumalasta ja perkeleestä, \nsynnistä ja helvetistä hän pauhaa, ja sitten väliin saarnaa ruohoista \nja jäniksistä ja pikku lintusista, ja väliin taas puhuu vanhoja \nmuisteluksia maahiaisista ja äpäristä ja hattaroista. Niitä on mukava \nkuunnella. Kyllähän pahpan pitää niitä tietää, kun kerran Pietikin \ntietää, lienee pahpa hyvinkin niitä nähnyt, maahiaisiakin...\n\nSitten yht'äkkiä koko kirkkokansa rupeaa huutamaan ja taajomaan. Ja \nLussin Pieti riepukin huutaa ja taajoo, vaikkei hän juuri käsitäkään, \nminkätähden tässä nyt, oikein Herran temppelissä, sillä lailla \nruvettiin elämöimään.\n\nKerran taas Lussin Pieti istuu kirkossa, ja pahpa puhuu hyvin \nkauniisti. Hänen äänensä oikein helisee, kun hän muistelee \nkultakruunuisista tyttäristä, joilla on kultaiset otsalehdet ja \nsormissa kultasormukset sekä vielä rinnassa kointähdet ja kuolemattomat \niankaikkisuuden kukat... Ja valkein vaattein he tanssaavat puhtaalla \nkultalattialla laulaen iankaikkista ylistysvirttä korkealle \nkuninkaalle...\n\nPieti kuuntelee aivan henkeään pidätellen. Kesken pahpan puhetta hän \nyht'äkkiä ponnahtaa ylös ja rupeaa vuoroin nauraen, vuoroin itkien \nhuutamaan ja hyppimään, huutamaan, että hän tahtoo nähdä \nkultakruunuisen kuninkaantyttären. Pahpan pitää sanoa, missä hän, \nLussin Pieti, saisi hänet nähdä.\n\nJa tästä lähtien Lussin Pieti puhuu ja saarnaa vain \nkuninkaantyttärestä, jopa kohta kovalla äänellä poroja paimennellessaan \njoikailee:\n\n    -- Vuoi, kultakruunu nieida,\n    voia voia voia naa,\n    otsalehdet ja sormukset,\n    voia voia voia naa,\n    koitto tähdet paistaa,\n    oi oi oi oi joo,\n    kultalattialla tanssaa,\n    oi oi oi oi joo,\n    iankaikkisuuden kukka,\n    ai ai ai ai jaa.\n\nMutta kun poroelon kanssa muutetaan kesäksi Peltsatunturin juurille, \nsiellä Pieti vasta oikein ylpeästi huutelee. Kaiket päivät hän huutaa, \nniin että tunturit kaikuvat. Väliin hän joikailee valkeaharjaisesta \nPeltsasta, joka yli kaikkien ylpeänä katselee, väliin taas \nkultakruunuisesta kuninkaantyttärestä, joka valkein vaattein kaikkein \nkauneimpana kultalattialla tanssaa.\n\nJa sitten taas poropaimen muistelee pahpan ihmeellistä puhetta. Kyllä \non pahpa saanut nähdä kempin tyttären, missä sitten lienee liikkunut. \nMitäpä kun pahpa! Saisipa Pieti riepukin joskus nähdä, vaikka vähän \nvilahdukselta vain, ja -- saisipa pikkuisen, pikkuisen vain sormella \nkoskettaa kirkasta koittotähteä...\n\nPieti uskoo, että varmasti hänkin vielä saa sen nähdä, sati vain jaksaa \nodottaa. Ja Pieti alkaa taas komeasti joikailla:\n\n    -- Vuoi, kultakruunu nieida,\n    voia voia voia naa,\n    koittotähdet paistaa,\n    oi oi oi oi joo...\n\nJa Lussin Pieti saakin nähdä.\n\nMuutamana hiljaisena kesäyönä, kun päivä on pohjoisessa Peltsan takana \nja tunturissa asuu yön suuri henki, Pieti eloa paimennellen astuskelee \ntunturin tyvillä, pikku tievojen vaiheilla. Siellä, vanhojen \nmaahiaiskumpujen mailla hän äkkiä näkee ihmeellisen ilmestyksen. Pienen \ntievan vierillä, kivien takana, vilahtelee jotakin valkoista. Hän \nhiipii katsomaan, mikä siellä liikkuu, gabba-jievjako, maahiaisen \nvalkoinen poro...\n\nPieti naakii matalana kivi kiveltä lähemmäksi. Osaisipa hän nyt heittää \nsuopunkia, saisi gabba-jievjan. Ja siinä hänellä vasta poro olisi, \nkaunis, kaunis valkko, jota olisi soma katsoa ja hoidella.\n\nMutta kohta hiipijä huomaa, että tievan vierillä liikkuja on ihminen, \noikein tytärihminen. Pieti katsoo, katsoo ... kuka, kuka on tuo kemppi \ntytär... Sitten hän äkkiä hypähtää, tarttuu päähänsä, ollen aivan \nkiljaista säikähdyksestä.\n\n-- Herra Jumala! Sillähän on oikein kultakruunu päässä, ja otsalla \nkiiltää kultaa ... ja rinnasta paistaa koittotähti, ja vielä \niankaikkisuuden kukka... Vuoi, kuninkaantytär ... ja kultalattialla \ntanssaa...\n\nPieti riepu seisoo aivan sanatonna. Henkeään pidätellen ja rintojaan \npidellen hän ison kiven takaa kyyryissään kurkistelee. Ja ihmeellinen \ntievan tytär liikkuu kuin tanssien ruohoisella kentällä, joka \nyöauringon valossa kauniina punertelee.\n\nKauniisti tytär siinä liikkuu ja keijuu. Ja Pieti lähtee taas hiljaa \nhiipimään, ollen kohta aivan hänen vieressään. Siihen hiipijä jälleen \npysähtyy ja hartaana, pää kallellaan, kädet ristissä rinnalla katsoo, \nkun kultakruunuinen yhä hypähtelee ja pyörähtelee ja liikkuu sinne ja \ntänne, aivan kuin omissa oloissaan, eikä näytä vierasta katsojaa \nhuomaavankaan...\n\nRupeaa jo aamupuoli lähestymään, ja yön valvonut aurinko katselee jo \nkorkean tunturin ylitse. Mutta erämaiden paltsarajainen poropaimen yhä \nseisoo ja hartaana kädet ristissä, vesissä silmin katsoo, vain katsoo, \nkun valkeaan verhottu ihana kuninkaantytär aamuruskon punertaessa hänen \nedessään tievalla keijuu... Ja tieva hohtaa kuin kulta.\n\nViimein Pieti hiljaa varpaillaan astellen hipuu vielä lähemmäksi -- \neikä tytär näytä huomaavan, keijuu vain. Kun tyttö pyörähtää päin, \nPieti kaukaa kurotellen sormellaan pikkuisen hipaisee ihanasti \npaistavaa koittotähteä...\n\nMutta kiljaisten hän heti kiskaisee sormensa takaisin. Hänen lävitseen \nsävähtää kuin polttava tulenisku. Ja ihmeellinen keijujakin säikähtää, \nhypähtää ja häviää jonnekin tievan taakse kivikkoon.\n\nPieti pitelee sormeaan ja katselee pelästyneenä tytön jälkeen. Hän ei \nsaata käsittää, mihin tytär niin äkkiä katosi.\n\nJuoksee Pieti viimein tyttöä etsimään. Hädissään hän laukkaa ympäri \ntievan, katsoen joka komeron ja kivenkolon. Koettaa hän huudellakin \nkadonnutta keijujaa. Mutta tyttö ei vain vastaa mitään, eikä häntä enää \nmistään löydy... -- -- --\n\nMonena yönä Lussin Pieti yhä uudelleen tulee poroineen saman tievan \ntienoille, tulee hän monesti vapaina hetkinään kirkkoparseeleihin \npukeutuneena sinne koko yöksi istumaan. Ison kiven juurella, kiveen \nnojaten hän istua kyköttää ja katsoo, herkeämättä pitää silmällä tievan \nkivikkoa, missä hän näki kultakruunuisen tanssaavan. Monta kertaa hän \niloisesti säpsähtää ja hypähtää katsomaan, kun on näkevinään valkoisten \nverhojen vilahduksen. Mutta kohta hän taas huomaa pettyneensä.\n\nOn Pietillä kädessä valmiina luhka, jonka hän aikoo heittää tievan \ntyttären ylitse heti, kun se tulee keijumaan -- näin on hänelle \nneuvottu. Silloin se ei enää pääsisi pakenemaan.\n\nVanhalla luhkarievulla, jota on vuosikausia kantanut hartioillaan, \nporopaimen nyt tahtoisi vangita kultakruunuisen kuninkaantyttären!\n\nSittenpä hän saisi sitä aina katsella. Ja se olisi ihanaa! Kädet \nristissä Pieti katselisi häntä vaikka koko päivän, monta päivää. Eikä \nmuusta välittäisi. Valkoinen tievojen tytär taajoisi ja keijuisi, ja \npaltsarajainen poropaimen seisoisi vieressä katsoen kallellapäin.\n\nIhmeellistä tievan tytärtä ei vain enää näy. Poropaimen saa joka aamu \nsurullisena astella tievalta takaisin.\n\nKiipeää Pieti kerran jo suurelle Peltsalle etsimään kadonnutta. Ei \nhäntä löydy sieltäkään, vaikka Pieti koko kesäisen yön laukkoo sinne ja \ntänne ja kiertää suuren tunturihuipun.\n\nMutta iankaikkisuuden ihania sinertäviä kukkia Pieti sieltä löytää. \nNiitä kasvaa siellä ylhäällä lumirajassa, kirkkaissa korkeuksissa \nsinertävän jään ja ikuisen valkeuden vierillä. Varovasti hän\ntaittaa muutamia ja pistää ne paltsarajansa poveen, pistää yhden \nrintariskuunsakin samalla tavalla kuin se oli valkoisella keijulaisella \nkoittotähden vieressä.\n\nJa tyytyväisenä Lussi astelee tunturilta alas. Hän on kumminkin \nlöytänyt kuninkaantyttären ihanan sinikukan. -- -- --\n\nAina joka kesä Lussin Pieti lähtee pororaitiona Peltsan tuntureihin. Ja \njoka kesä hän monet yöt käy tutun tievan vierillä kiven juurella \nistumassa ja odottamassa kadonnutta tievan valkoista tytärtä. Mutta \nhäntä vain ei näy ei kuulu.\n\nKäy Pieti myös Peltsasta noutamassa uusia kukkia. Niitä hän aina pitää \nrintariskussaan, pistäen siihen uuden, kun entinen on karissut pois. Ja \nporoeloa raitioidessaan hän kaiket päivät suruissaan joikailee \nkultakruunuisesta tyttärestä, jonka hän on kerran nähnyt, mutta jota \nhän ei enää koskaan saa nähdä. Tunturista tunturiin kiirii joikaus:\n\n    -- Vuoi, kultakruunu nieida,\n    voia voia voia naa...\n\nToiset tunturilaiset katselevat Pietiä säälien ja sanovat, että \nhänellä, raukalla, on pimeä sielu. Eikö liene miesparka hiukan pahan \nvallassa. Joikailee vain riettaan lauluja ... eikä saata edes kirjaa \nlukea. -- -- --\n\nKuuleepa Lussin Pieti kerran saarnattavan, että kuninkaantytär on \ntullut kirkonkylille. Mies riepu aivan ilosta hyppii ja huutelee ja \nalkaa kohta veisata vanhaa virttänsä. Koko kylä saa kuulla hänen \njoikaavan entistä komeammin:\n\n    -- Vuoi, kultakruunu nieida,\n    voia voia voia naa,\n    otsalehdet ja sormukset,\n    voia voia voia naa...\n\nPieti pukee päälleen kirkkoparseelit, sovittaa pirrilakin punaisen \ntupsun somasti otsapuolelle -- kuninkaantyttärellä on kultainen \notsalehti -- ja pistää rintaansa vereksen iankaikkisuuden kukan. Kuiva \nja rutistunuthan kukka jo on, mutta Peltsasta poimittu kukka kumminkin. \nSitten hän pikku nulkkaa juosten rukattaa muiden tunturilaisten \njoukkoon kirkkotievalle katsomaan kuninkaantytärtä.\n\nHän on nyt varmasti tullut Peltsasta. Kyllä Pieti sen arvaa. Kunhan \nsaisi häntä edes kaukaa nähdä, katsoa koittotähteä... Tanssaakohan hän \ntaas ja keijuuko niinkuin Peltsassa? Mutta täällä ei ole kultalattiaa.\n\nMutta eihän Pieti riepu näe mitään, vaikka kuinka kulkisi ja \nkurkistelisi. Ei mistään vilahda valkoista, eikä välkähdä kulta. Kansaa \nvain on paljon liikkeellä, lantalaisia ja lappalaisia yli koko \ntunturimaiden, niin ettei tunne puoliakaan. Viimein toiset \ntunturimiehet osoittavat Lussille, että tuolla se on, nyt se kohta \ntulee...\n\nPieti kohentelee rintakukkaansa, asettelee lakkinsa tupsua ja \nkurkottelee hyvin nähdäkseen.\n\nJa kuninkaantyttäreksi sanottu vaimoihminen vaeltaa ohitse toisien \naivan outojen ihmisten seurassa. Tunturilaiset ja kaikki muutkin \nheiluttavat lakkejaan ja huutavat senkuin jaksavat. Koko kirkkotieva on \nsuurena huutona.\n\nMutta Lussin Pieti ei heiluta lakkiaan eikä huuda. Hän katsoo aivan \nkuin säikähtynyt.\n\nEihän tuolla, kuninkaantyttäreksi sanotulla, ole kultakruunua, eikä \nvalkoisia vaatteita, eikä rinnasta paista koittotähti. Ei hänellä ole \nedes iankaikkisuuden kukkaa... Ei hän ole mikään kuninkaantytär... Mikä \nlienee lannanriuku.\n\nAivan pettyneenä ja murheellisena Pieti lähtee pois koko \nkirkkotievalta. Häntä melkein vistottaa katsella tuonnäköistä \nkuninkaantytärtä. Vielä vähemmin Pieti voisi häntä joikailla. Siitä \ntulisi kolo joikaus.\n\nPieti ymmärtää nyt, että oikean kuninkaantyttären saattaa nähdä vain \nsuuressa valkoisessa Peltsassa.\n\nJa sielläkin vain joskus. -- -- --\n\nJa sinne, suureen valkoiseen Peltsaan, Lussin Pieti menee elon mukana \nedelleenkin joka kesä niin kauan kuin jaksaa. Hän kyllä jo uskoo, ettei \nhän Peltsan kultakruunuista enää koskaan saa nähdä, mutta tallustelee \nkumminkin vanhalle paikalleen, ison kiven juurelle, muistelemaan \nmuinaista ihanaa ilmestystä. Ja ylhäisen Peltsan valkoisissa \nkorkeuksissa hän käy ja ylpeästi joikaillen astelee sieltä alas.\n\nJa hänen rinnassaan välkkyy uusi ihana sininen kukka.\n\n\n\n\nNIILAS SAARAN KIROISSA.\n\n\nMonta kertaa Talmulahden pappi on jo käynyt pauhaamassa Niilas Saaran \nkodalla, kun Niilaksen porot polkevat hänen niittyään. Ja vanha Niilas \non aina saarnannut ja selittänyt:\n\n-- Na, killa pojat kattoo ja ajaa erit. Muhto pohtsoja on hui palju ... \niksi kaksi ruukaltaa hivaa ruuhua puremaan ... ei ole aina hiva \ntietää...\n\nOn Saara-äijä kyllä sanonut sitäkin, että Talmujärven ranta on Saarojen \nvanha porolaidun ja kotapaikka. Pappi taas on väittänyt, että ranta on \nannettu hänelle heinäkentäksi, jopa vielä uhannut:\n\n-- Jos vielä lasket siihen porosi, niin ammun!\n\nMutta pieni ovela lapinäijä on kipittänyt:\n\n-- Na, killa mie katon, killa mie katon. Muhto älä sie, pahpa rukka, \nammu pohtsoa. Mie kiellän, kolma kertaa mie kiellän: älä sie, pahpa, \nammu pohtsoa. Sun kolosti keu, sati vain sie ammut! Ei pohtso immarra. \nSe hivaa ruuhua hakee ja puree. Muhto älä sie ammu, kolosti\nkeu! -- -- --\n\nKohta kumminkin taas porot ovat koko joukolla pappilan heinäkentässä, \nsyövät ja sotkevat niinkuin ennenkin. Eikä raitiota näy missään.\n\nPappi katsoo pihalta, huomaa porot, suuttuu ja sieppaa pyssyn, juoksee \nniityn laitaan ja ampuu. Elukat säikähtävät ja ruukaltavat villeinä \npakoon. Mutta suuri komea valkkohärkä kapsahtaa pystyyn ja \netukoparoillaan hosuen hyppii ja pyörii paikoillaan. Sitten se lähtee \ntuskissaan laukkaamaan rantaa kohden ja tuuskahtaa turvalleen \nrantapahdalle. Mutta kohta se jälleen kuopsahtaa jaloilleen ja alkaa \ntaas pyöriä ja taajoa, heilutella sarviaan ja hosua koparoillaan, \nkunnes äkkiä kaatuu ja kuukahtaa pahdalta järveen.\n\nAmpuja katselee säälien ja pahoilla mielin komean eläimen taajomista ja \nsurullista loppua. Häntä tekonsa oikein vavahduttaa.\n\nNiilas Saara on tievan takaiselle kotakentälleen kuullut pamahduksen ja \nnähnyt porojen säikkyneinä ruukaltavan outaan, onpa hän nähnyt \nvalkkohärän taajovan ja katoavan järveen. Äijä arvaa heti asian, juosta \nkäpittää äkäisenä niitylle, näkee papin ja jo kaukaa kiljuu:\n\n-- Sie ammuit, pahpa! Sie ammuit pohtson!\n\n-- Sanoinhan minä, huutaa pappi vastaan, sanoinhan minä: Älä laske \nporoja niittyyni! Minä ammun!\n\nMutta lapinäijä kiljuu:\n\n-- Muhto mie sanoin: Älä ammu pohtsoa! Sie ammuit ahkani pohtson... \nHiva pohtso, luja härkä. Mie näin: se hippi ja taajoi ... manai jauri \nja jaami... Pärkalak, pahpa, sie!\n\nHitaasti, niska kyyryssä, pää väärässä kuin väijyvä saaliinsa kimppuun \nhiipivä peto, Niilas heinämättäitä kierrellen vääräsäärisenä tulla \nkääpertää papin eteen. Kiukkuisena hän tarttuu kiinni papin \nkäsivarsiin, iskien pienet mustat silmänsä kuin tuliset piikit häneen \nja sihisten hampaittensa välistä:\n\n-- Kuula sie, pahpa ... sun kolosti keu! Se oli ahkani härkä. Se hippi \nja taajoi ja manai jauri... Siekin piät hippiman ja taajoman ja ... \nja...\n\nVanha Saara-Niilas rupeaa niityllä hyppimään ja pyörimään, ja samalla \nhän pyörittää mukanaan pappiakin monet kerrat ympäriinsä kovalla \ntohinalla, milloin toisinpäin, milloin toisinpäin. Kun lappalainen \nviimein on lopettanut taajomisensa ja pappi riepu jo aivan voimatonna \nhuohottaa, hän painaa vihasta vääntyneen naamansa niin lähelle papin \nkasvoja, että hänen kamalat henkäyksensä melkein tukehduttavat. \nIrvistäen ja hampaitaan kiristellen lappalainen iskee ilkeästi kiiluvat \nsilmänsä uhriinsa ja katsoo niinkuin vihainen kyy, katsoo värähtämättä \nja kauan suoraan papin silmiin. Sitten hän äkkiä rääkäisee kuin peto, \ntöyttää papin pois luotaan ja karjaisee:\n\n-- Taajot sie, pahpa, vastakin!\n\nPappi rukka ei ole koko aikana saattanut sanoa eikä tehdä mitään. \nLapinäijän kaamea katse ja vihankähinä ovat häneltä kokonaan ottaneet \nluonnon. Hän on aivan tahdotonna kamalan tunturimiehen kynsissä.\n\nKun pappi viimeinkin on päässyt vapaaksi, hän lähtee hiljalleen, \nsanaakaan sanomatta astelemaan kotia kohden. Mutta kauas hän kuulee \ntakaapäin Niilas-äijän ilkeän kähähdyksen.\n\nVielä kotipihallakin pappi on kuulevinaan Niilaksen vihansihinän, ja \nkun hän kääntyy katsomaan järveä ja tunturia, tuntuu kuin sieltä \njostakin tummasta tunturinraosta kiiluisivat lapinäijän pirulliset \nsilmät.\n\nNopeasti käännähtää pappi pois ja rientää huoneeseensa. Aivan vapisten \nja uupuneena hän heittäytyy lepäämään.\n\nTätä hän on jo kauan pelännytkin. Tunturien mustalla äijällä on kovin \npahat silmät ja pahat ajatukset.\n\nEi olisi pitänyt häntä suututtaa. Mutta miksi hän aina antaa porojensa \nsotkea niittyä?\n\nMutta kun pappi siinä voimatonna makaa ja ikävää tapausta muistellen \ntuijottaa kattoon, sieltä taas pienistä oksanreijistä tuijottavat \nvastaan kiiluvat tulipiikit, ja kattolautojen raot irvistelevät \nilkeästi kuin vanha lapin noita, jopa jostakin uunin takaa on \nkuuluvinaan äijän kähinä...\n\nPapista tuntuu tämä jo kamalalta. Hän hypähtää ylös, ottaa vanhan \nRaamattunsa ja rupeaa siitä etsimään apua. Kauan hän istuu kirjan \nääressä, avaten hyvän kohdan sieltä, toisen täältä, ja vanha Raamattu \npuhuu lukijalleen rauhoittavia sanoja.\n\nVasta yön saapuessa pappi panee pyhän kirjan pois, asettaa kätensä \nristiin rinnoilleen ja heittäytyy nukkumaan. -- -- --\n\nLevottomana ja arkaillen pappi tämän jälkeen usein katselee \nTalmujärvelle käsin. Monta kertaa hän vavahtaen luulee huomanneensa \nsiellä jotakin outoa...\n\nSiellä kumminkaan ei näy poroja eikä lappalaistakaan. Järvi vain \nkimaltelee päiväpaisteessa, ja lumilakinen tunturi komottaa komeana.\n\nMutta sitten muutamana päivänä pappi sattuu pihalla kävellessään \npolkaisemaan jotakin maassa ajelehtivaa esinettä, ollen vähältä siihen \nkompastua ja kaatua. Hän kääntyy katsomaan ja oikein hätkähtää \nnähdessään ison poronsarven, joka vielä liikahtelee. Sehän taajoo ja \nkeikkuu kuin valkkohärän sarvet tuonoittain Talmujärven \nrantapahdalla...\n\nPappi tuntee omituisen sävähdyksen, joka kaameasti puistattaen valahtaa \nhänen lävitseen, pannen hänet melkein vapisemaan ja hyppimään. Aivan \nelävänä ajautuu Talmujärven tapaus uudestaan hänen mieleensä.\n\nPäätään pidellen miesparka syöksyy huoneeseensa, hypähtelee ja voihkii:\n\n-- Eihän tämä mitään ole ... eihän tämä mitään ole... Voi, voi, minä \nvain säikähdin... Eihän tämä mitään... Mutta --\n\nPappi pysähtyy äkkiä ja rupeaa tuijottamaan seinään.\n\nPeräseinän raosta pilkistelevät taas kamalat silmät.\n\nPappi seisoo ja katsoo, seisoo aivan kauhuissaan ja silmää \nräpähdyttämättä katsoo seinään: kyllä sieltä silmät tuijottavat. Hän \nperäytyy etemmäksi: silmät yhä katsovat. Hän siirtyy syrjään: silmät \ntirkistelevät sinnekin. Hän hiipii varovasti lähemmäksi: on siellä \nsilmät. Niilas Saaran ilkeät, punareunaisista raoista tiirattavat \ntulipiikit tuijottavat ahtaasta seinänraosta. Ne katsovat värähtämättä \npappiin aivan kuin Talmujärven niitylläkin.\n\nPappi ponnahtaa takaisin, hypähtää, tarttuu päähänsä ja voihkaisee, \npuristelee käsillään päätään ja yhä tuijottaa kamalaan seinänrakoon.\n\nSilmät nauravat ja kiiluvat pirullisesta ilosta.\n\nPappi taas hypähtää, hypähtää monta kertaa sinne ja tänne, pitelee \npäätään ja voihkii, hyppii voihkien ympäri huonetta. Mutta hän ei voi \nolla aina vähän päästä katsomatta seinään.\n\nSilmät peräseinän raossa nauravat yhä pirullisemmin.\n\nPappi pyörähtää, huomaa ison Raamattunsa. Hurjana hän syöksähtää pöydän \nluo, sieppaa Raamatun, paukahduttaa sen seinänraon päälle ja karjaisee:\n\n-- Mene pois, saatana, minun tyköäni!\n\nKun pappi sitten uskaltaa katsoa seinään, ovat silmät\nkadonneet. -- -- --\n\nMutta Niilas Saaran ilkeät silmät eivät enää anna rauhaa Talmulahden \npappi rukalle. Aina vähän päästä ne tulevat pilkistelemään milloin \nmistäkin. Kun pappi katsoo tunturiin, tuijottavat ne sieltä jostakin \nsynkästä kurusta, kun hän katsoo järvelle, ne välkkyvät mustasta \nsyvyydestä, kun hän luo katseensa niitylle, ne kiiluvat tumman pensaan \njuuresta. Ja papin huoneessa ne joskus saattavat ilkkua joka seinältä \nyht'aikaa. Väliin vielä seinänraotkin irvistelevät kuin Niilas-äijä, ja \nuunin takaa kuuluu ilkeä kähinä.\n\nNiilas Saara on jo aikoja sitten muuttanut poroineen ja kotineen pois \nTalmujärveltä, mutta kaamean katseensa hän on heittänyt tänne \nvainoamaan yksinäistä, köyhää pappi parkaa.\n\nPappi yrittää taistella vainoojaansa vastaan ja ajaa pois lapinäijän \npanemaa pahaa henkeä sekä omalla järjellään että jumalansanalla ja \nrukouksella. Mutta häntä ei auta oma järki, ei rukous eikä \njumalansanakaan, kun tunturilaisen panema kiusaaja oikein väkevänä \nsaapuu.\n\nJa se saapuu joka kerta entistään väkevämpänä, eikä enää anna rauhaa \nmissään. Se paisuu lopulta jo niin ylpeäksi ja röyhkeäksi, että viimein \nuskaltaa astua itse Herran temppeliin.\n\nOn pappi syksyisenä kolkkona sunnuntaina, kun harmaat raskaat pilvet \nlaahaavat tuntureita ja meri pauhaa voimallisesti, pitämässä \njumalanpalvelusta Talmulahden pienessä kirkossa. Meren karjuminen \nkuuluu kirkkoon saakka, myrsky viheltää ja voihkii kirkonnurkissa, ja \nsatalukuiset moosat lentelevät vuonolla parkuen pahasti.\n\nPappi seisoo alttarilla, lukee pyhiä rukouksia ja messuaa, kansa \nkuuntelee ja vastaa.\n\n-- Herra olkoon teidän kanssanne! laulaa pappi, niin että se voittaa \nmyrskyn ulvonnan.\n\nSeurakunnan vastausta odottaessaan pappi kohottaa katseensa ylös, kohti \nkattoa. Samassa hän ankarasti säikähtää, tarttuu päähänsä ja \nvoihkaisee:\n\n-- Herra Jumala ... tännekin!\n\nSieltä, seinän ja katon rajasta, tuijottavat silmät, Saara-Niilaksen \nilkeät silmät. Kauhuissaan pappi peräytyy aivan alttarin nurkkaan, \nkatsoen vain kamalia silmiä. Seurakunnan vastauksen sijasta hän kuulee \nlapinäijän kaamealla äänellä rääkäisevän:\n\n-- Taajo sie, pahpa, taas!\n\nPappi näkee Niilaksen hehkuvat tulipiikit aivan edessään, näkee hänen \nirvistyksensä ja tuntee hänen ilkeän huohotuksensa kasvoissaan, jopa \ntuntee hänen pitkien kynsiensä kouristuvan käsivarsiinsa...\n\nJa sitten lapinäijän kourat rupeavat häntä vastustamattomalla voimalla \npyörittämään...\n\nItse isän Jumalan kasvojen edessä, Herran temppelissä, pyhällä \nalttarilla, kaikkein pyhimmässä paikassa!\n\nParkaisten pappi paiskaa kirjansa lattiaan ja rupeaa alttarilla \nhyppimään ja pyörimään. Yhä kiivaammin hän hyppii ja pyörii, väliin \ntoisinpäin ja taas toisinpäin, heilutellen käsiään kuin poro \nkoparoitaan. Viimein riuhtaisee hän kaulastaan valkoisen kauluksensa, \nlennättää sen kauhistuneen kansan joukkoon, karjaisten:\n\n-- Minä taajon Niilas Mikkelssen Saaran kanssa!\n\nKoko kirkkokansa katsoo kauhuissaan sielunpaimenensa taajomista. Naiset \nhuutavat ja siunaavat, muutamat menevät aivan tainnoksiin, muutamat \nparkuvat, muutamat nauraa hohottavat, jotkut rupeavat vuoroin nauraen, \nvuoroin itkien taajomaan ja hyppimään niinkuin pappikin...\n\nMiehetkin kapsahtavat ylös, hyökkäävät huutaen käytävälle ja aikovat \nruveta asettelemaan riehuvaa sielunpaimenta. Mutta kukaan ei uskalla \ntarttua häneen kiinni.\n\nKuuluu vain kova suhina yli kirkon:\n\n-- Niilas Saaran kiroukset! Niilas Saaran kiroukset!\n\nSilloin pappi kovalla potkaisulla äkkiä hypätä leiskahduttaa alttarin \nkaiteen ylitse kirkon pääkäytävälle ja juoksee ulos. Kauhistunut kansa \ntörmää kirkkopihalle katsomaan papin menoa.\n\nAvopäin, tukka tuulessa heiluen, musta kauhtana reuhottaen pappi \nlaukkaa kohti Talmujärveä...\n\nKoko kirkkokansa seisoo katsoen ja siunaillen kirkonpihalla, moosat \nparkuvat, ja myrsky viheltää kirkonnurkissa...\n\nJuoksee pappi korkealle rantapahdalle, hyppii ja pyörii ja taajoo siinä \nkauan, huitoen ja heilutellen käsiään. Tuuli repii ja riepoittaa hänen \npitkää kauhtanaansa. On kuin jotkin toiset voimat väkisinkin \ntahtoisivat pahan vallassa taistelevan pappi rievun temmata pois \nkurjasta paikastaan.\n\nMutta pappi riehuu vain. Sitten hän yht'äkkiä repäisee kauhtanan pois \npäältään ja heittää sen ilmaan myrskyn käsiin. Mutta itse hän syöksyy \nmustana möyryävään järveen, karjaisten:\n\n-- Herra armahda minua! Minä taajon Niilas Mikkelssen Saaran kanssa.\n\nMutta papin kauhtana lentelee taivaalla myrskyn käsissä kuin suuri \nmusta lintu. Tuuli riepoittelee sitä sinne ja tänne, väliin ylös, \nväliin alas, lennättää sen viimein kohti tunturia ja heittää tunturin \njuurelle, Niilas Saaran autiolle kotasijalle.\n\n\n\n\nOUTOJA SANOJA.\n\n\naapa = suuri puuton suo, myös aava merenselkä.\n\naapamies = merensoutaja, merimies.\n\n\nerit = pois.\n\n\ngabba-jievja = aivan valkoinen poro, saanut alkunsa maahiaisten \nporoista.\n\ngaissa = korkea tunturi, jonka huipuilla lumi pysyy kesät talvet.\n\n\nhangas = pitkä aita, jota ennen käytettiin villipeurojen pyytämiseen. \nAidassa oli useita aukkoja, joissa oli ansa, joskus taas salahauta.\n\nhattara = Laestadiuksen saarnoissa usein mainittu, tarkoittaa jotakin \nilakoivaa nauravaa myytillistä olentoa.\n\nhierua = matalimman ja korkeimman vedenrajan välinen merenranta. Myös \nlaskuvesi.\n\nhirvas = urosporo t, -peura.\n\nhöösmanni = veneen perämies.\n\n\njaami = kuollut.\n\njaara = jäärä, pässi.\n\njauri = järvi.\n\njokivankka = jokilaakso, tunturimaassa.\n\njonka = maininki.\n\njuovattaa = seurata jonkun jälkiä.\n\njuovsattaa vanhat suuret noidat juovsattivat peuroja, manasivat niitä \ntulemaan pitkienkin matkojen päästä.\n\njutaa = kulkea, ajaa.\n\njuto = ajoporo, ajokas.\n\njutokeino = kulkutie.\n\njänkä = puuta kasvava suo, räme.\n\nkaalo = kylmä, viileä.\n\nkaamosaika = sydäntalven auringoton aika.\n\nkaltio = hete, lähde.\n\nkarjaspää = valtava, vaahtopäinen aalto.\n\nkehposet = keuhkot.\n\nkeino = tie.\n\nkeituri = vuohi.\n\nkemppi = kaunis, soma.\n\nkiekerö = lumitanner, jonka porot jäkälää kaivaessaan ovat tallanneet \nkovaksi. \n\nkiisa = lipas, arkkunen.\n\nkinnipeski = peski, josta karva on kulunut pois.\n\nkisura = pieni, kurja poro.\n\nkippari = kalaveneen soutumies.\n\nkollostaa = laittaa porot peräkkäin raitoon, jälkimmäinen aina \nedellisen perään kiinnitettynä.\n\nkolmiruumainen = iso kolmen miehen soutuvene, johon myös voidaan nostaa \npurje. \n\nkolo = kolkko, ruma.\n\nkonto = sumu, usva.\n\nkopara = poronsorkka.\n\nkoranus = kirosana.\n\nkortsi = jylhän tunturikurun äkkijyrkkä louhikkoinen vesiputous.\n\nkortto = pilaus, myös kirosana.\n\nkraakku = näkinkenkä.\n\nkumppiluu = linnun rintaluu.\n\nkurento = ruumis, eläimen t. ihmisen, eläväkin.\n\nkurmu = poropaarman, saivartajan, toukka.\n\nkurppa = selkäreppu, myös vain vaatteesta kääräisty.\n\nkuru = tunturien välinen rotko.\n\nkönttyri = keripukki.\n\n\nlaavu = louteista seipäiden varaan nuotion ääreen pingoitettu\nsateen- ja tuulensuoja.\n\nlannanriuku = säätyläisnainen.\n\nlantalainen = talossa asuja, ei lappalainen.\n\nlohta = ullakko.\n\nlompolo = pieni järvi, lampi, jokilaajentuma.\n\nloude = iso kotavaate.\n\nlovi, lovhen, louheen = lovi, loveen, noidasta sanottuna.\n\nluhka = hartiavaate, napitetaan kaulaan leuan alle.\n\nlumikieppi = lumikuoppa, -onkalo.\n\nluova = patsaiden varaan rakennettu säilytyslava.\n\nluusua = järven laskukobta, joenniska.\n\n\nmaahiainen = maanalainen taruolento.\n\nmaikkua = kalat maikkuvat, visehtivät veden pinnalla.\n\nmainas = tarina, muistelus.\n\nmainoa = puhua hyvää, kiittää.\n\nmaka = muka.\n\nmarasto = pientä metsää kasvava kivikkoinen rantatieva.\n\nmerikissa = ruma Jäämeren kala, Chimaera monstrosa.\n\nmeriraukka = meressä asuva taruolento, mereen hukkuneen sielu.\n\nmeritrolli = sama kuin edellä, mutta pahempi.\n\nmoosa = kalalokki.\n\nmuistelus = kertomus, tarina.\n\nmutsikkahärkä = musta porohärkä.\n\nmyötäle = myötämaa.\n\n\nnaakia = hiipiä väijyen lähelle.\n\nmeida -- neito.\n\nniesta = ruoka, eväs.\n\nnulkata = hiljaisesti juosta (porosta).\n\nnuurfaara = pohjankävijä, etelä-Norjasta Ruijassa käyvä kalastaja.\n\nnuurvästä = luode.\n\n\noiushärkä -- poro, jolla saattaa ajaa suoraan yli hankien.\n\norro = nuora, uistimen siima.\n\notrinki = kahdeksa-airoinen iso merivene, käytetään myös purjetta.\n\nottinki = pitkä, pyöreä, leilinkaltainen astia.\n\nouta = metsä.\n\n\npaaru = aalto.\n\npahikko = pahdikko, pahtainen seutu.\n\npahpa = pappi.\n\npahta = jyrkkä korkea kallioseinä.\n\npalas = polku.\n\npaltsaraja = vanha karvaton peskiriepu.\n\nparttio = pieni joukko, esim. poroja.\n\npeski = poronnahoista ommeltu lapinturkki, umpinainen, paidankaltainen, \nkarvat ulkopuolella.\n\npeurakorva = merkitsemätön poron korva.\n\npiettiö = huonosti purtu l. kuohittu porohirvas.\n\npirrilakki = suippoperäinen lapinlakki, ei nelikolkkainen, käytetään \nRuotsin Lapissa.\n\npistel = poron korvamerkki, pieni halkein korvanreunassa.\n\npohtso = poro.\n\npuura, lammaspuura = pieni lammassuoja, hirsistä t. turpeista \nrakennettu.\n\npykällyspuu = puupalikka, johon ennen poronomistajat merkitsivät \nporojen lukumäärän.\n\npykälä = poron korvamerkki, pieni lovi korvanreunassa.\n\npäivätaaleri = vanha suuri hopearaha.\n\npöykkyri = karkeakarvainen peski.\n\n\nraanelainen -- Ranen vuonossa rakennettu merivene.\n\nraitio = poropaimen.\n\nraitioida = paimentaa poroja.\n\nrintaliina = lapinukon kaulaliina.\n\nrintarisku = rintasolki.\n\nrisukala = ahven, hauki jms. huono kala, ei siika, lohi, rautu, jotka \novat oikeita kaloja.\n\nroukua = poron t. poronvasan äännähtely, muistuttaa sammakon \nkurnutusta.\n\nrovaseili = nelikulmainen vanha purjemalli, yläreunastaan raakapuuhun \nkiinnitetty.\n\nrukattaa = laukata, kiirehtiä.\n\nruukaltaa = laukata, syöksyä kiireesti.\n\nräkkä = poroa kiusaavat hyönteiset, paarmat, sääsket, mäkärät ym.\n\n\nsaaloa = läähättää (porosta).\n\nsaita = turskansukuinen Jäämeren kala, Gadus virens.\n\nsaivo = kirkasvetinen tunturijärvi. Muutamat saivot ovat pelättyjä, \npyhiä.\n\nsati = jos.\n\nseppä = taitava, mestari.\n\nsieppuri = karhuntaljasta tehty hartiopeite.\n\nsiikanne = hyökyaalto.\n\nsiljo = kotakenttä, kyläkenttä.\n\nsilparaha = hopearaha.\n\nspeisi = vanha hopearaha, n. 5:60 mk.\n\nstainakka = kokonaan maho poro.\n\nsuohkana = pitäjä.\n\nsuopunki = silmukkapäinen ohut köysi, jolla poro heitetään kiinni.\n\n\ntaajoa = leikkiä, telmätä.\n\ntaamoa = kesyttää, taltuttaa, masentaa.\n\ntaari = eräs laji merilevää.\n\ntainari = vihainen, ruma Jäämeren kala, Anarrhichas lupus.\n\ntauro = hyvin keitetty hyvä kala.\n\ntemppu = eräs laji merilevää.\n\ntieva = hiekkakumpu t. mäki.\n\ntokka = porotokka, iso joukko poroja, lauma.\n\ntolvata = juosta kovasti, nelistää (porosta).\n\ntorko = saitatorko, uistin.\n\ntraanikolla = rauta peltinen t. raudasta taottu pieni korvallinen \nrasia, jossa on hylkeenrasvaa ja siinä liinatilkkunen sydämenä \npalamassa.\n\nturskanjuksaus = syviltä vesiltä turskaa pyydetään onkimalla, \njuksaamalla.\n\nturskanliina -- pitkäsiima, jolla turskaa pyydetään rantavesiltä.\n\ntuulenrossa = äkkinäinen tuulenpuuska.\n\n\nulli = nousuvesi.\n\nulliraja = yläraja, mihin ulli nousee.\n\numu -- sumu, usva.\n\n\nvaadin = porolehmä.\n\nvaistota = tyyntyä, asettua (tuulesta).\n\nvalkkopeski = valkoinen peski.\n\nvesiluomi = taittuva, kaatuva aallonharja.\n\n\"viijen kluvan purthin\" = vähentää purjetta viidenteen reikään.\n\nvistottaa = peloittaa, kammottaa.\n\nvuoma = suuri puuton suo.\n\nvuottoraippa = poron vetohihna, ahkion keulaan kiinnitetty.\n\nvästä, västänen = länsi.\n\nväärti = kestiystävä.\n\n\nydinkontti = poron konttiluu, jonka sisässä on ydin.\n\nylilappalainen = tunturilappalainen.\n\n\näiji = isoisä.\n\näpärä = surmattu, kastamaton, metsään heitetty sikiö.\n\n\nöystä = itä.\n\n\n\n"]