Pappi Samuel Strang joutuu sisällissodan jälkeisellä vankileirillä kasvotusten moraalisten kysymysten ja inhimillisen kärsimyksen kanssa. Teos tarkastelee syyllisyyttä ja uskonnollista kriisiä vaikeissa olosuhteissa.
Jarl Hemmerin 'Mies ja hänen omatuntonsa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 899. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MIES JA HÄNEN OMATUNTONSA
Romaani
Kirj.
JARL HEMMER
Suom. Eino Palola
Otava, Helsinki, 1931.
KESKUSTELU LUKIJAN KANSSA.
Lukija: Aloin tutkia kirjaanne hyvässä uskossa. Ensimmäinen osa, päiväkirja, ei ole vaarallinen. Tosin no niin, uskonnolliset asiat ovat taas muodissa. Mutta eikö niitä voitaisi tarjoilla kevyempinä annoksina?
Kirjailija: Tarkoitatte kai henkisenä voileipäpöytänä.
Lukija: Juuri niin. Ja sitten tulee paraati. Se on oikein komea, onnittelen. Mutta sitten – uh! Ennenkuin olin käynyt läpi koko tuon kurjuuden, tunsin oloni niin surkeaksi, että läksin revyyhyn virkistyäkseni. Kuinka voi kirjoittaa niin kamalaa?
Kirjailija (vaikenee syyllisyydentuntoisena).
Lukija: Kyllähän kaikki tuo on tapahtunut, mutta miksi esittää sitä? Meillähän on aivan kylliksi pimeyttä...
Kirjailija: ... ja väärennettyä päivänvaloa. On kaksi tapaa käyttää silmiään: katsoa, ja katsoa poispäin. Kukin saa vapaasti valita.
Lukija: Entä poliittinen kauhumaalaus? Mihin te sillä pyritte? Onhan vielä elossa olevia todistajia, jotka voivat nousta ja selittää, että asioiden kulku ei ollut aivan sellainen, ei ainakaan eräissä yksityiskohdissa. Kirjailija: Poliittinen pohja kirjassa on epäoleellista – vain satunnainen kauha, jolla olen ammentanut katkeraa juomaani. Ne kappaleet käsittelevät kärsimystä. Ei teidän tai minun kärsimystäni, ei edes jonkin määrätyn kansan, ajan tai kansanluokan kärsimyksiä, vaikka siltä näyttää. Vaan sitä kärsimystä, joka kuohuu kuin kuuma alkuaine maapallomme ympärillä ja siellä täällä hyrskähtää polttavaksi tuskan pyörteeksi. Sitä kärsimystä, joka aikojen kajastuksessa virtasi esiin elämän ensimmäisestä sylistä ja joka kestää, aikojen viimeiseen hetkeen saakka.
Lukija: Amen! Ja luuletteko että ihmiset lukevat sellaista?
Kirjailija: Tuskinpa. Taikka ehkä sentään – joskus toiste...
Lukija: Milloinka sitten?
Kirjailija: Ensi maailmansodan jälkeen.
I
PÄIVÄKIRJA
Kirjoittanut pappi Samuel Strang, joka myöhemmin otti nimen Bro.
Jumala ei nosta montakaan puhdasta
taivaaseen; useimmat on vedetty loasta.
Luther.VUOSI 1916.
Pappi vankilassa ... sepä näyttää kauniilta! Tässä istun nyt, ikuinen ylioppilas, karhu ja syntinen pappi, joksi ylioppilastoverini minua nimittivät. Minä näytän kuuluvan sellaisiin, jotka auttamattomasti ja aina joutuvat häpeään. Olen saanut aikaan perin vähän hyvää, mutta sitä enemmän mieletöntä. Mitä minusta tulee? Jäytävä katumus kiduttaa minua. Se, joka on lähtenyt etsimään surkeampaa olentoa kuin Johan Samuel Strang, ei vielä ole palannut kotiin.
Älköön kukaan luopuko siitä toivosta, että Jumala juuri hänen kauttaan tahtoo tehdä suuren teon, kirjoittaa Luther. Voi, isä Luther, minkähän suurtyön Jumala onkaan valinnut minulle? Ei, sen toivon saan heittää.
Pääkaupungin lehdissä oli komeita otsakkeita:Raivoisa teologi pitelee pahoin rauhallista yökulkijaa ja alaotsikkona: Oliko rähinän aiheena julkinen nainen? No niin, maailman tuomioita, niille annan palttua! En välittänyt puolustautua oikeudessa. Se oli ehkä tyhmää, ehkä en nyt istuisikaan tässä. Mutta en saattanut esittää mitään tunteellista rippiä, asia oli arka. Minulle olisi naurettu, ja silloin ehkä olisin kaupanpäällisiksi piessyt tuomariakin ja saanut kolme kuukautta lisää.
Täkäläinen vankilan pappi ei ole saanut minua puhumaan sanaakaan. Sieluni ei ole juuri valikoitsevainen, mutta tunnen, kuinka sisälläni etoo, kun hän lähestyy alentuvaisesti, tuo onnellisempi toveri, joka tietää missä oikea tie kulkee. Tunnen häntä hiukan aikaisemmilta ajoilta, minulla on hänestä vastenmielinen muisto.
Vain yhdelle ihmiselle tahdon uskoutua. Sinä, Hastig, saat jonakin päivänä tietää, mitä olen tehnyt ja mitä en. Sinä ymmärrät, että otin luokseni harhaanjoutuneen tytön auttaakseni ja kohottaakseni häntä, vaikka se asia menikin vinoon, etupäässä oman heikkouteni takia. Silloin jouduin epätoivoon, ja kun hiivin hänen jälkeensä kadulle ja näin ensimmäisen miehen jälleen yrittävän vetää hänet liejuun – se oli satunnainen lurjus, yksi tuhansista samanlaisista – silloin raivostuin ja löin miehen tiedottomaksi.
Tietenkin on oikeudenmukaista, että istun vankilassa. Minun syntiluetteloni on enemmän kuin kylliksi pitkä; yhtä hyvin kuin kolme kuukautta voisin istua täällä koko ikäni. Ei ole montakaan täysikasvuista ihmistä, joka ei, minun luullakseni, täydellä syyllä saattaisi joutua linnaan joksikin ajaksi. Tutkistele itseäsi, arvoisa kansalainen! Eikö takanasi ole mitään rangaistavaa? Mutta kaikki ei tule maan tuomioistuimien tietoon.
Minulla ei siis ole mitään syytä valittaa kärsineeni vääryyttä. Nautin täällä vain kylvöni hedelmiä. Vain se, että minut tuomittiin väärässä asiassa. Öinen pahoinpitely ei ollut minun rikokseni. Tuokaapa hänet vielä kerran tänne, tuo kalpean lihava karju, niin kohotan jälleen harmaaraitaiseen vanginpukuun verhotun käsivarteni ja annan hänelle lisää. Tuntuu siltä, kuin nyrkissäni olisi pommin voima.–
Essi, sinä onneton raukka, missä olet nyt? Ja minun piti muka auttaa sinua ... onko sinun yhtä paha olla kuin ennenkin? Pysyttele pystyssä, rukoilen puolestasi! Älköön sydämesi olko murheellinen! Ei niin raskas kuin minun...
Mitäpä väliä sillä muuten on, kuinka minun käy? Tuolla kaukana raivoaa maailmansota. Siellä hävitetään suurempia tekijöitä kuin viraton kolmenneljättä ikäinen pappi. Ja enemmän kuin yksi tämän sorretun maan poika istuu par'aikaa lukkojen takana siivommista syistä kuin minä. Sääli etten joutunut mukaan jääkärijoukkoomme Saksaan. Viime vuonna ilmoittauduin eräälle salaiselle asiamiehelle, luulin hänen muistavan minut vanhastaan, mutta ei, hän vain katseli minua epäluuloisesti ja ymmärtämättä. – Kuka olette ja mitä tahdotte? Sanoin olevani entinen teologian ylioppilas Strang, jonka hän kyllä tunsi. – En tunne mitään raamatunselailijoita, vastasi hän, eikä hän muka ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Lockstedtin leiristä.
Näytänkö todella niin epäluotettavalta? Vai eikö Raamattu anna sotaista luotettavuutta? Minä epäonnistun kaikessa. Mutta kunhan pääsen ulos täältä, teen kai uuden yrityksen.
Olen usein ajatellut sotaa. Puhutaan aina sen joukkokärsimyksestä, ehkäpä se onkin sellaista. En ole milloinkaan nähnyt läheltä joukkokärsimystä, mutta ehkä saan nähdä sen jonakin päivänä. Yksinkertainen ajatukseni on tämä: Kärsimys ei koskaan tule suuremmaksi kuin se, joka on yhdessä rinnassa. Sitä ei voida kappaleittain laskea yhteen summaksi, paljoudeksi, sillä tiellä on seiniä, rintaseiniä. Eikö juoksuhaudoissa ole aivan samanlaista kuin vankilassa? Minä kärsin, naapurini oikealla kärsii, samoin vasemmalla oleva ja niin edelleen koko rivi, mutta jokainen kärsii vain itsekseen. Ei voida väittää, että itse vankila kärsisi, se ei ole mikään yksiruumiinen ja yksisieluinen joukko-olento. Juuri nyt kuulen itsepäisiä naputuksia naapurikopista, mutta en ymmärrä merkkikieltä enkä vastaa. Jokaisen elämän ja jokaisen tuskan välillä on seinät. Vai saattaako sääli murtautua niiden seinien läpi? Sitä en tiedä, mutta saan ehkä tietää sen jonakin päivänä.
Myöskin olen itsekseni ajatellut, että se tapahtuu silloin, kun ihmiset kaatuvat. Kun konekiväärien tuli niittää maahan kokonaisen rykmentin, niin se tavallaan ei ole erilaista kuin yhden ihmisen kuolema kotona vuoteessaan. Ei voida laskea yhteen kuolemaa enemmän kuin elämääkään. Molemmat ovat olemassa vain sinua ja minua ja kaikkia varten, mutta ei ole olemassa mitään joukkoelämää eikä joukkokuolemaa meille kaikille yhdessä. Meidän välillämme on pimeyttä; juuri sen vuoksi on jokainen elämä kaikessa pienuudessaan niin arvokas. Se on koko maailma; aina kun kaksi silmää murtuu, sammuu koko tuo olemassaolo: metsät, järvet, kaupungit, tähtitaivaat, kaikki. Mutta enempää ei sammu myöskään silloin, kun tuhat silmäparia murtuu samaan aikaan ja samalla paikalla. Vai onko olemassa jokin silta elämästä elämään, kuolemasta kuolemaan sielujen suuressa kulkueessa? En tiedä. Ehkäpä saan tietää enemmän jonakin päivänä, kun minun hetkeni on lyönyt.
Ei, en tuhlaa mustan vahakantisen vihkoni paperia filosofoimiseen. Se ei taida olla minun vahva puoleni, niin väittää ainakin Hastig. Ja kun luen mitä olen kirjoittanut, niin ihmettelen, onko ajatuksenjuoksu oikein kristillistä? Soveltuuko tämä filosofia uskoon sijaiskärsimyksestä, joka minulle on yhtä vuorenvarma totuus kuin se, että itse olen olemassa? En kykene ratkaisemaan sitä kysymystä. Niin, minä olen monenlaisten ajatusten kaaos. Mutta tuo kaaos on minun, en ole milloinkaan koettanut varastaa muilta itselleni väärää kokonaisuutta, jota minulla ei ole. On tunnettua, että pahat ihmiset, sellaiset kuin minä, suurella vaivalla koettavat ulkonaisesti olla parhaitten näköisiä, koska heillä itsellään ei ole kiinteätä ydintä. Niinpä syvämietteinen Jakob Böhme sanoo paholaista Jumalan apinaksi. – Tässä tapauksessa on minulla kuitenkin vähän toivoa. Sen pahan, minkä olen tehnyt, olen tehnyt omaan malliini ilman mitään tekopyhyyttä.
Ristikkoikkunani edessä kolmannessa kerroksessa on jalavan alaston, talvinen latva. Jalava on alhaalla vankilan pihalla, jossa saan kävellä puolituntisen päivässä eräässä noista pitkistä karsinoista, edestakaisin vanginvartijan ja seinän välillä.
Sulasta hyväntahtoisuudesta on minun sallittu valita yksityinen tai yhteiskoppi, jota jälkimmäistä pidetään lievempänä rangaistuksena. Mutta minä valitsin edellisen. Tahdon mieluimmin olla yksinäni raskaan omantuntoni kanssa.
Eräs vanginvartija tuntuu puhuvan pohjalaista ruotsinmurretta, hänen kotipitäjänsä ei liene sijainnut kaukana minun synnyinseudultani. Joka kerta hänet nähdessäni joudun kiusaukseen sanoa hänelle jotakin lapsuuteni väärentämättömällä murteella, mutta minua hävettää ilmaista, että hänen paikkakuntalaisensa istuu vankilassa täällä kaukana Helsingissä. Senvuoksi puhuttelen häntä suomeksi, jota hän osaa varsin huonosti.
Pihan toisella puolella on punainen tiiliseinä, jossa on samanlaiset aukot kuin minunkin kopissani. Jos astun askelen sisemmäksi koppiin, saatan laskea viisitoista ruutua, mutta jos painan nenäni ruutua vastaan, pääsen kuuteenneljättä; loppuja en tavoita. Näin illalla seinä on täynnä pieniä, heikkovaloisia, keltaisia neliöitä, rivi rivin vieressä. Meitä käsketään ankarasti ajoissa laskemaan pahviverhot luukkujemme eteen; koko kaupunkihan on komennettu pimeäksi zeppelini-hyökkäysten pelosta. Jokaiseen tällaiseen neliöön ristikko piirtelee viivoja, ja kun tirkistän omassa verhossani olevan pienen reiän läpi, näen päiden varjoja, jotka nyökkäävät ja liikkuvat toisten takana. Se näyttää hyvin kodikkaalta, ei pahemmalta kuin nykyaikaisen vuokrakasarmin pääty. Minulla oli usein tapana seisoa kadulla ja katsella tuollaista päätyä ja sen pitkiä rivejä pieniä matalia huoneita, jotka kaikki ovat samanlaisia ja joilla kaikilla oli pieni ikkunansa. Jokaisessa laatikossa asuu ihminen, siellä hän hengittää ja nukkuu, iloitsee ja kiroaa ja avaa laatikkonsa oven kiiruhtaakseen asioilleen. Kunnes hän eräänä päivänä ei enää avaakaan oveaan. Silloin tullaan kantamaan hänet pois vielä pienemmässä mustassa tai valkoisessa laatikossa. –
Olen alkanut tehdä työtä puuseppäosastolla, maalaan yksinkertaisia huonekaluja, siihen kelpaan. Tänään sivelin oikein siron pikku sängyn pehmeällä, sammalenvihreällä emaljivärillä. Kun se oli valmis, seisoin hetken paikallani ja tarkastelin sitä. Silloin kuumeni silmissäni, näin vuoteen valmistettuna ja vuoteessa lepäsi pieni tyttö. Ensin hän ei ollut kukaan määrätty, sitten hän muuttui Essiksi, ja vihdoin siinä makasi irstauden kummitus, joka muistutti suurta babylonialaista porttoa. – Emme voi estää pahoja ajatuksia mustina lintuina kiertelemästä päittemme ympärillä, mutta me voimme estää niitä rakentamasta pesäänsä sydämiimme, sanoo Luther. Voi, isä Luther! Jos minunkin laitani olisi niin! Minunkin sydämelläni on ollut puhtaat aikansa, mutta joskus se on muistuttanut porttolaa, joskus käärmeenpesää. Vain sen voin vakuuttaa, että ilohuoneessa ei ole milloinkaan ollut iloa, eikä kylläisiä käärmeitä siinä pesässä.
Tiedän, kuinka on pilkattu Isä meidän rukouksen sanoja: Äläkä johdata meitä kiusaukseen ... Päinvastoin, sanovat urheat ihmiset, viettele meitä, koeta meitä, niin saamme näyttää mihin kelpaamme! Niin, niin, se kuuluu komealta satulassaan vakavina istuvien hengenritarien kidasta. Niin ylväästi puhuu vain se, joka ei tiedä, miltä tuntuu paistuminen kiusauksen tulikuumalla parilalla.
Mutta miksi minun pitää olla niin ruma ja kömpelö, että en milloinkaan ole voinut saavuttaa naisen oikeata rakkautta? Tiedän, että se olisi parantanut minut paljosta. En edes ole saanut tyydyttää alkuaan suurta seurusteluhaluanikaan, kaipaustani saada olla kunnollisten ja onnellisten ihmisten joukossa. Jos en ota lukuun Hastigia, niin sellaiset aina väistävät minua. Olen kai pahasti epäluomainen. Sen takia tunsinkin kai lopulta olevani kotonani vain kadotettujen joukossa.
Nykyisessä tilassani kiusaavat minua lakkaamatta muistot hetkistä, jolloin olen käyttäytynyt häpeällisesti tai petollisesti, tyhmästi tai kömpelösti. Kun istun tässä kirjoittaen yksinäisyydessäni, puristavat nuo muistot veriaallon toisensa jälkeen poskilleni. Sielussani on vielä säilyssä jotakin haurasta ja tyttömäisen ujoa, vaikka ruumiini onkin niin mahtavan voimakas ja hillittömän vaativa. Niinpä olen alituiseen punastunut häpeästä tuolla ihmisten keskuudessa, vaikka sitä ei juuri ole näkynyt minusta, minulla on karkea ja samea iho.
Turhaan istun nyt tässä ja koetan muistella yhtä ainoatakin miehevää tekoa, joka minulla olisi takanani. Kuinka on elämäni voinut joutua niin vinoon? Minun täytyy tutkia sitä ja koettaa selvittää se kirjallisesti. Ehkäpä voin oppia jotakin. Täällä kopissani minulla on hyvää aikaa kirjoittaa iltaisin. Aloitan huomenna.
TÄHÄNASTINEN ELÄMÄNI.
Andreas, vanhempi veljeni, väitti usein, että äidillämme oli eräitä pisaroita mustalaisverta suonissaan ja että meidän levottomuutemme johtui siitä. Mutta myöhemmin hän kerran sanoi saaneensa selville, että äiti polveutui jostakin ylhäisestä herrasta, joka retkillään usein jätti jälkiään köyhiin tupiin, – sehän oli tavallista siihen aikaan. En tiedä, kuinka sen asian laita lienee. Äiti oli suomalainen tyttö, joka oli tullut ruotsalaiseen rannikkopitäjäämme palvelijattareksi. Melkein nelikymmenvuotiaana isäni meni naimisiin naapuritalon nuoren palvelijattaren kanssa – se herätti yleistä hämmästystä, sanottiin. Äiti kuului olleen alakuloinen ja kaunis. Veljeni on ulkonaisesti hänen näköisensä, mutta ei alakuloisuudessa. Itse en muista häntä, olin vain kolmivuotias hänen kuollessaan. Hän kuoli verenvuotoon kolmannessa lapsivuoteessaan, ja pieni sisar, joka minun piti saada, seurasi häntä. Joskus olen näkevinäni itseni kätkyessä, kaksi tummaa silmää katselee minua ylhäältä, ja ääni laulaa jotakin yksitoikkoista sisämaan säveltä. Mutta se ei kai ole mikään oikea muisto, se periytyy siitä, mitä minulle on kerrottu, ja eräästä äitini kuvasta, jonka kanssa olen puhellut yhtä paljon kuin jonkun elävän ihmisen kanssa. Se, että en ole saanut pitää äitiä enkä sisarta, on alusta alkaen jättänyt puolet sydäntäni asumattomaksi. Sellaiselta tuntuu, kun tullaan kartanoon, jossa vain puoli taloa on lämmitetty ja valaistu. Miltä näyttää toisella puolen, eikö parhaiden huoneiden pitäisi olla juuri siellä? Ja niin sytytetään kynttilä ja mennään sinne pimeyteen, mutta siellä on alastonta, tyhjää ja kylmää.
Täydellä syyllä voin otaksua, että me molemmat veljekset emme ole minkään lämpimän aviovuoteen hedelmiä. Isän puolella kai oli rakkautta, ja luulen Andreaksen olevan oikeassa väittäessään, että äidin mukana sukuun tuli aivan uutta verta. Jospa olisin yhtä rauhallinen kuin isoisä! En muista häntä paljoa, mutta juuri nyt näen hänet edessäni. Hän istuu avoimen ikkunan ääressä auringonpaisteessa ja syö palttua puulusikalla. Hän on ikivanha, hänellä on vain kaksi keltaista pitkää hammasta jäljellä toisella puolella suuta, niin että pureskeleminen käy hitaasti. Mutta nyt hänellä on suussaan palttumöhkäle, josta ei tahdo milloinkaan tulla valmista. Hän kääntelee sitä suussaan ryppyisten poskien välissä, pureskelee ja imeskelee, ja vihdoin tulee noiden kahden ravistaneen hampaan vierestä ulos jotakin pyöreää. Se on kuollut pieni hiiri, kaikki neljä jalkaa hajallaan. Isoisä riiputtaa sitä hetken alastomasta hännästä ja tutkii sitä ystävällisesti. – Katsos hiirtä! hän sanoo. Sitten hän varovasti heittää sen ulos ikkunasta, mutustelee edelleen ja puhuu jostakin muusta. Ja kuitenkin isoisä oli melkein pikkumaisen siisti. Mutta hän ei tahtonut loukata niitä, jotka valmistivat ruoan hänelle.
Isäni lienee nuorempana ollut iloinen vekkuli, mutta äidin aikaisen kuoleman jälkeen hän muuttui hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Muistan hänet vain ystävällisenä, aikaisin harmaantuneena ja vaiteliaana miehenä. Hänen ja meidän poikien välillä ei milloinkaan vallinnut mitään toverillista suhdetta, hän oli liian vanha. Istuessaan yksin iltaisin hän usein otti käsille kotiraamatun tai pullon, mutta ei milloinkaan molempia yht'aikaa. Vain nauraessa hänen entinen luonnonlaatunsa tuli ilmi. En ole koskaan kuullut kenenkään nauravan niin hillittömästi ja pitkään. Kuulosti siltä, kuin kärryt olisivat kulkeneet pyöreistä hirsistä rakennetun sillan yli, ja se silta oli pitkä. Meille pojille häneltä ei riittänyt paljoakaan aikaa. Hän oli monipuuhainen lautamies, ja kun hän jo alusta oli päättänyt, että meistä molemmista piti tulla lukumiehiä, arveli hän kai, että me saisimme silloin ymmärrystä enemmän kuin tarpeeksi. Saimme itse hoitaa itsemme ja kasvaa sattuman varassa. Selkään hän ei koskaan antanut meille, vaikka hänellä usein olisi ollut syytä siihen. Andreas ja minä olimme toistemme suorat vastakohdat; ei ollut niin vähäistä kysymystä, että olisimme voineet ajatella siitä samalla lailla, ja jokainen riita ratkaistiin heti tappelulla. Kun kansakoulussa luimme Vänrikki Stoolin tarinoita, minä valitsin Döbelnin sankarikseni, ja silloin velimiehen tietysti piti ottaa hienompi Sandels. Siitä asiasta tappelimme viikon, sitten tappelimme toisen viikon siitä, kumman hevonen oli kauniimpi, Sandelsin valkoinen vai Döbelnin ruskea.
Jo hyvin aikaisin veljeni osoitti voimakasta kiintymystä kylän tyttöihin ja palvelijattariin. Hän oli mainio saamaan käyntiin piilosilla-olon hämärissä heinäladoissa, ja minusta tuntui joskus, että hänen silmissään tällaisten kujeitten jälkeen oli omituinen loiste. Itse pysyin ylenkatseellisesti syrjässä kaikista hameista. Olin naisvihaaja, selitin minä, ja siitä asiasta tappelimme myös. Hän oli kahta vuotta vanhempi ja paljon pitempi, mutta minä puolestani paljon raivokkaampi.
Lapsuuteni ei ollut millään lailla merkillinen. Se muistutti niin monen muun poikanulikan lapsuutta hyvinvoivissa rannikkotaloissa.
Jos suljen silmäni ja ajattelen hiukan myöhempiä kasvuvuosia, erottuu kaikesta, mitä edessäni näen, kaksi kuvaa. Ne ovat molemmat navat: pimein ja valoisin, niiden välillä on kaikki muut.
Ensimmäinen on se päivä, jolloin August Ripö menetti päänsä. –
Meri oli auennut aikaisin sinä kevättalvena, ja ajojääkenttien mukana seurasi joukoittain hylkeitä rannikolle. Maaliskuun puolivälissä olivat kylän kaikki joutilaat miehet varusteineen jään reunalla nuijimassa hylkeitä. Eräänä päivänä onnistui minun tuppautua viisimiehiseen pyyntiseurueeseen, ja sain seurata mukana etenkin sen tähden, että August Ripö sanoi hyvän sanan puolestani. Hän oli nuori, isoperheinen talonpoika; ihailin häntä suuresti hänen jättiläismäisten voimiensa ja hänen iloisen kielevyytensä takia. Hän oli kylän ilonpitäjä.
Ensimmäisenä päivänä oli pyyntimme erikoisen onnellista, ja minäkin olin saanut hengiltä nuoren hylkeen. Silloin, iltapuolella, alkoi ilma käydä levottomaksi, meren ääneen tuli jotakin käheää, ja me läksimme majakalle yöksi. Seuraavana aamuna puhalsi humiseva, kohiseva lounaistuuli ja taivas oli kirkas. Meille tuli kiire lähteä kotiin päin, ennenkuin oli liian myöhäistä. Vetoreki varastoineen, pyssyt ja hylkeennahat meidän täytyi jättää majakanvartijan haltuun, vasempaan jalkaamme kiinnitimme vain messinkipohjaisen luistimen, otimme jääpiikit käteemme ja läksimme potkimaan minkä voimme yli rosoisen selän.
Jää oli liikkeellä allamme, mutta suurin osa matkaa meni hyvin, kunnes saavuimme Sikbådanille. Nyt oli lounaistuuli yltynyt ärjyväksi myrskyksi, jää särkyi molemmilla puolillamme, en ole milloinkaan myöhemmin nähnyt ajojään kulkevan sellaista vauhtia, monen solmun nopeudella. Kalliokari, jonka ohitse olimme kulkeneet muutama minuutti sitten, oli muuttunut muutamasta alastomasta kiviröykkiöstä valkoiseksi alpiksi, joka muutti joka hetki muotoa. Talonkorkuiset jäälohkareet kasaantuivat sen päälle kerros kerroksen jälkeen, käänsivät vihreät kölinsä ilmaan ja kaatuivat ryskyen eteenpäin. Niitä seurasi kasoittain heliseviä sinijäätelejä, niinkuin olisi ammennettu syrjään särjetyn jättiläispeilin jäännöksiä, ja rikkirevittyjä kuohupäitä sinkoutui korkealle ilmaan, räiskyen valoa. Ympärillämme viuhui ja jyrisi, niinkuin tuomiopäivän urut olisivat soineet. Pahinta oli, että Sikbådanin tuulenpuolella alkoi kohota yhä korkeampi jäämuuri, Se vapisi jo uusien telien töytäyksistä, jotka puskivat sitä; kohta romahtaisi koko jääpaljous matalan riutan yli ja kuorisi pois jokaisen elävän olennon. Tänne ei saattanut pysähtyä minuuttia kauemmaksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin uskaltautua eteenpäin. Jätimme luistimet siihen, luotimme vain jalkoihimme ja piikkisauvoihimme. Lähimmälle kiintojäälle, erään niemen tuulenpuolelle, oli matkaa vain muutama sata metriä, mutta välissä oleva salmi muistutti aaltoilevaa, valkoista permantoa, tuliperäistä permantoa, jossa toinen kerros sähisten liukui toisen päälle. Hypellen, tanssien ja piikkisauvojamme heilutellen lähdimme liikkeelle. Ajettiin eteenpäin jäätelillä, kunnes se tarttui sohjoon. Juostiin sen yli vinosti tuulta vastaan, hypättiin seuraavalle telille, kun se niinkuin höylä syöksyi edellisen yli ja niin eteenpäin teliltä telille, yli suurten ja pienien, vinosti virtaa vastaan. Se oli vaarallinen yritys; jos jäi hetkeksikään paikalleen, katkesivat jalat ja mies oli mennyttä. Edessäni oli kolme miestä, menettelin niinkuin he. Takana tanssi kaksi muuta, toinen heistä oli Ripö. – Harppaa lujasti, peevelin poika! huusi hän jälkeeni, ja minä hyppelin kuin kettu, jonka jalkojen alla on pelkkiä saksia. Hiukan kahden ensimmäisen miehen jäljessä saavutin kiintojään niemen suojassa ja heittäydyin uupuneena hangelle. Mutta missä viipyivät molemmat muut? Katselin ympärilleni, sieltä tuli vain yksi mies, hypellen hitaasti lohkareitten yli. Hän oli siepannut takin päältään, piti sitä käärössä kainalossaan, ja kääröstä vuosi verta. August Ripö oli poissa. Aivan niemen lähellä hän oli pudonnut telin läpi, joka halkesi juuri hänen allaan jäitten puristuksessa. Hänen päänsä jäi kappaleiden väliin, ja juuri samassa tuli iso sinijääteli kuin höylä, terävä kuin veitsi, ja katkaisi häneltä pään. Ruumis ajautui edelleen ahtojään alla; sitä ei milloinkaan löydetty. Mutta verinen pää jäi jäälle, se oli vierinyt edestakaisin sinijäällä ja kuvastunut siihen. Toverin onnistui vetää se luokseen piikillään ja kääriä se takkiinsa.
Kotiin vaeltaessani ei kukaan virkkanut sanaakaan, vain mies, joka käveli viimeisenä kääröineen, itki hiljaa kiukusta. Kylän läpi vievällä tiellä oli ihmisiä mustanaan ympärillämme, kaikki tunkeilivat ja kyselivät, mutta kukaan ei saanut vastausta. Koko joukko kokoontui August Ripön talolle, kukaan ei rohjennut mennä sisään. Silloin hänen vaimonsa huomasi, että jotakin oli tekeillä. Hän tuli portaille, kaksi lasta riippui hänen hameessaan. Kolme miestä astui hitaasti häntä kohti, viimeinen, jolla oli pää takin sisällä, oli sen näköinen kuin hän olisi menossa mestauslavalle. Muutaman hetken oli sisällä aivan hiljaista, sitten kuului sieltä huuto, kimeä ja kamala kuin mielipuolen päästämä, ja minä juoksin kotiin. Jalat allani vapisivat enemmän kuin äsken jäällä. Piilouduin tallin parvelle ja istuin siellä kumarassa koko illan. Tunsin jollakin hämärällä tavalla olevani syyllinen tapahtumaan, ja kaikkein muodottomimmat hyvityssuunnitelmat risteilivät päässäni. Minua suretti katkerasti, että olin niin pieni, painoin pääni heinärukoon ja pureskelin korsia ynisevästi itkien. Olisin tahtonut astua August Ripön sijalle, valjastautua vetämään kuormaa taloineen ja lapsineen ja lohduttaa hänen vaimoaan – tunsin sydämeni kuumenevan ajatellessani, kuinka hyvä olisin hänelle. Mutta nyt en kelvannut sellaiseen ja kynsin itseäni harmista: Voi, miksi en ollut täysikasvuinen, ainoastaan pojanvekara kuten kaikki muutkin?...
Sain aikaan vain sen, että seuraavana päivänä keräsin joukon kuparirahoja, jotka huomaamatta nappilaatikossa pistin kuolintalon portaille.
Isä oli erikoisen hyvä minua kohtaan seuraavina päivinä, hän otti minut usein luokseen. Veljenikin oli kaivanut sotakirveen maahan. Mutta öisin oli mahdotonta nukkua. En ollut uskonut, että mitään niin hirveää voisi olla olemassa. Koko maailma oli kuin muuttunut, pimeys ympärilläni oli täynnä vaaroja ja hirveitä huutoja. Irtirepeytynyttä päätä en ollut nähnyt, mutta nyt näin sen pyörivän ja kuvastuvan sinijäähän tuolla ulkona, ja sitten minä kannoin sitä verisessä takissa. Kuinka mielelläni olisinkaan avannut kamarin oven ja ryöminyt vuoteeseen isän viereen, mutta pelkäsin, että näyttäisin lapselliselta, ja makasin mieluummin valveilla kylmän hien vallassa.
Vasta hautajaisten jälkeen alkoi minusta vähitellen tuntua helpommalta. En ollut mukana saattajien joukossa, vaikka isä oli tarjonnut minulle paikkaa vieressään reessä. Mutta kaukaa näin, että kirstu oli aivan tavallinen, pitkä ja musta, vaikka haudattavana ei ollut muuta kuin pää. Se tuotti minulle omituista helpotusta. Tuntui siltä, kuin koko asia jälleen olisi joutunut jokseenkin inhimillisille urille.
Mutta vielä tänäänkin voin milloin hyvänsä kuulla kirkaisun August Ripön tuvasta; terävänä kuin veitsi se on kulkenut läpi elämäni ja leikannut palasiksi monta iloista hetkeä. Siihen kirkaisuun oli kokoontunut kaiken elävän hätähuuto Jumalalle ja lähimmäisille.
Tämä oli siis pimein, missä olin ollut mukana kasvuvuosinani. Toinen napa, kirkkain, ei ole mikään tapaus, se on vain tila.
Isä vaati ankarasti, että me pojat jo aikaisin opettelisimme kalastamaan; hän tahtoi kaiketi sillä lailla kunnioittaa äidin muistoa. Suomalaiskylissä, muutama kymmenkunta penikulmaa sisämaahan päin, hänellä oli tuttu suurtilallinen, jonka kanssa hän oli tehnyt metsäkauppoja, ja meidät lähetettiin sinne kesäksi heti kun kansakoulu oli päättynyt. Olin juuri tullut sinne kerran varhaiskesällä, kun tein löytöni, jota mustasukkaisena en ole ilmaissut kenellekään muulle.
Pienen matkan päässä talosta virtasi joki tiheän lehtimetsikön läpi, ja paikoittain puut kumartuivat jyrkästi veden yli. Niiden joukossa huomasin tuuhean, vanhan tuomen, joka ulottui melkein joen puoliväliin ja kukki par'aikaa. Kun kiipesin siihen, huomasin, että ulommaiset oksat latvassa olivat käyristyneet vierekkäisiksi haaroiksi, jonkinlaiseksi suureksi, pehmeäksi vasuksi. Asetuin pitkin pituuttani selälleni vasuun, hattu pään alla; siellä maatessa oli olo parempi kuin prinssillä, oi, se oli ihana piilopaikka, en ollut luullut maailmassa olevan mitään niin ihanaa! Allani kupli tumma joki, pinnallaan muutamia säihkyviä auringonkiloja, jotka tekivät mustat vesipyörteet vielä mustemmiksi; yläpuolellani ja ympärilläni oli suhiseva, tuoksuva kukkapilvi, jonka läpi aurinko kuulsi. Runko häilyi, latva, jossa makasin, keinui, ja sininen äärettömyys vuoti silmiini läpi kaiken tuon valkean suhinan yläpuoleltani. Nukahdin ja olin täysin autuas.
Tämän löydön jälkeen katosin joka päivä tuntikausiksi talosta, kukaan ei oikein tiennyt minne. Kerran olin nukahtanut tuonne ruhtinaalliseen kätkyeeni ja muistan, että herätessäni olin aivan valkoinen varisseesta kukkapölystä. Mitä ajattelin noina pitkinä tunteina siellä maatessani? Siihen en enää pääse käsiksi hämärillä ajatuksillani, jotka elämän lika on pahasti tahrannut. Tuskin mitään nokkelaa, lapsihan vielä olin. Lojuin vain siellä ja tunsin olevani täynnä autuutta – minä, tappelupukari ja kaikkien hurjien kujeitten johtaja. Jumalaa en ajatellut, sen tiedän, mutta luulen olleeni selvillä siitä, että minusta tämän jälkeen täytyi tulla parempi ihminen kuin toisista, koska olin kokenut jotakin kauniimpaa kuin kaikki muut. – Lapsen usko, miksi jouduit häpeään?
Sen lisäksi muistan, että minä onneni keskellä tunsin kuin alakuloisuuden pistoksen rinnassani. Kaikki mikä viehätti vaistojani, mustat vedenpyörteet säihkyvine auringonkiloineen, loistava kukkapaljous ympärilläni, tuoksu ja lintujen laulu puissa – sen pidin mustasukkaisesti itselläni, mutta sittenkin tuntui minusta, kuin en olisi voinut sopeutua ajatukseen, että kaikki tuo ihanuus kukkisi loppuun, sammuisi ja paleltuisi, kenenkään toisen kokematta sitä mitä minä. Olisin tahtonut kantaa kaiken ulos elämään, kiinnittää sen jollakin lailla väreillä tai soinnuilla tai kirjaimilla ja lahjoittaa sen ihmisille. Ehkäpä minussa poltti pieni kipinä epäkypsää taiteilijavaistoa. – Voi, siitä kipinästä ei koskaan tullut suurta roviota!
Kun minut pantiin pikkukaupungin oppikouluun, tunsin aluksi olevani ymmällä noiden monien herraspoikien keskellä, mutta se meni pian ohi. Sillä arvonmittana toveripiirissä ovat ennen kaikkea ruumiinvoimat, yritteliäisyys ja tappelutaito. Käyttelin mailaa paremmin kuin muut ja tein jättiläisen rekillä. Pian kehityinkin tunnustetuksi mestariksi, oli sitten kysymys kissojen tappamisesta puita kasvavilla palokujilla, ulkohuoneenikkunoiden ja katulyhtyjen rikkiheittämisessä taikka ilmaisena katselijana tunkeutumisesta sirkustelttojen paalutettujen reunojen alitse, kun kiertelevä seurue kunnioitti paikkakuntaa läsnäolollaan. Sotaisissa yrityksissä esiinnyin useimmiten sankarina.
Aikaisemmilta vuosilta isossa koulussa periytyvät ensimmäiset yhteentörmäykseni Raamatun, kirkon ja pappien kanssa. Ne ovat omituisia muistoja, jotka sittemmin uraltaan suistuneelle teologille ennustivat, että paha saa aina palkkansa.
Veljeni ja minä asuimme vinttikamarissa, kiltin merikapteeninlesken. luona. Meidän allamme asui toveri, joka oli hänen orpanansa; hän oli salonkikiväärin kadehdittava omistaja, ja sitä käytettiin ahkerasti. Me ammuimme loppumattomasti maaliin ullakolla, ovemme edessä, usein myöskin sisällä kamarissa. Eräs taidonnäytteistä oli se, että kahden askelen päästä sytytettiin tulitikku ampumalla; luodin täytyi vain hipaista sytytysainetta. Silloin räsähti tuli. Temppu onnistui hyvin harvoin, tavallisesti tikun pää musertui taikka ammuimme muutaman millimetrin ohi. Alustana ja luodin pidättäjänä olimme kauan käyttäneet vihattua Venäjän kielioppia, jonka pitkäaikainen pommitus pian oli jauhanut aivan rikki. Eräänä päivänä, kun täti oli poissa, menimme hakemaan uutta suojusta hänen kirjakokoelmastaan. Piiloiselta hyllyltä saimme käsiimme vanhan messinkilukkoisen Raamatun, kunhan se vain ei liene ollut Kaarle XII:n painos. Se oli mainio, selitin minä. Toverini epäröi hiukan, mutta kun irvistelin osoittaakseni, että hän ei uskaltanut, oli asia ratkaistu, ja siitä johtui, että ensimmäinen Raamattu, jonka kanssa olin tekemisissä, muuttui käsissäni jonkinlaiseksi muhkuraiseksi lyijykauhaksi, jossa siellä täällä oli hävityksen aikana syttyneitten tulitikkujen jättämiä mustia nokitäpliä.
Ensimmäinen käyntini Jumalan huoneessa on jokseenkin yhtä kunniakas. Tietysti olin isän kanssa joskus ollut pitäjän kirkossa, mutta sinne oli pitkä matka, enkä muista juuri mitään eri retkistä. Kun ensimmäisen kerran avasin kirkon oven, se tapahtui seuraavalla tavalla: Keväisin ja syksyisin koulupojat usein leikkivät rosvoa ja poliisia, jolloin toisen ryhmän piti saavuttaa ja vangita toinen. Tavallisesti riitti jokin määrätty kaupunginosa metsästysalueeksi palokujineen, maitoaittoineen ja alustoineen, mutta eräänä sunnuntaina oli kutsuttu kokoon niin tavaton poikajoukko, että päätettiin ottaa koko kaupunki rikollisalueeksi iltaan saakka. Minä kuuluin rosvoihin. Pieni ryhmä meitä oli jonkin aikaa ollut kyyryssä pimeässä kellarissa ja laatinut suunnitelmia vastaisen varalle. Meistä oli selvää, että venäläiset karkottaisivat meidät kerran Siperiaan, jota kuvittelimme suureksi, vankiluolien täyttämäksi maaksi. Senvuoksi täytyi ajoissa suunnitella pakoa sieltä. Eräs meistä esitti ajatuksen. Sopivassa tilaisuudessa pitäisi jokaisen leikata reitensä auki ja upottaa sinne viila, joka sitten saisi olla siellä näkymättömänä nahan alla. Kun sitä tarvittaisiin, kaivettaisiin se esiin ja viilattaisiin poikki siperialainen ristikko ... Poikien silmät loistivat alustan pimeydessä viekkaan suunnitelman johdosta – me pettäisimme siis venäläiset! Sitten hajaannuimme.
Olin juuri juossut puiston läpi ja pitkin kirkon pitkää seinää, jonka takana jumalanpalvelus juuri oli käynnissä. Silloin huomasin "poliisiryhmän" lähestyvän ja näkevän minut. Vilauksessa olin sisällä lehterin ovesta – täällä kai suoriudun pakoon! Ylimmällä porrasaskelmalla pysähdyin ja kuuntelin: ne ovat perässäni ... puikahdan lehterille, penkkirivien väliin, joilla istuu rukoilevia ihmisiä, istuuduin hetkeksi ja olen itsekin rukoilevinani – ei, siellä ne kolisevat ... kiidän eteenpäin, ohi urkujen ja alas kirkkoon. Edessäni on ovi, – kun vain pääsisin ulos siitä ... mutta samassa ovi aukenee, ja sisään hyökkää uusi poikaparvi ajamaan minua takaa. Kovalla melulla minut vangitaan ja viedään pois seisoessani keskellä kirkkoa, veripunaisena, suuttuneen seurakunnan tuijotellessa.
Sellainen oli ensimmäinen esiintymiseni Herran huoneessa. Sitä seurasi ankara tutkimus, ja paikkakunnan lehdessäkin oli uutinen: "Huonosti kasvatettu nuoriso aiheuttaa pahennusta kirkossa."
Niin, olenko kehittynyt parempaan suuntaan sen jälkeen, minä, auttamaton häiriöntekijä? Vai saako jokin seurakunta vielä hävetä minun takiani?
Pari vuotta myöhemmin, hiukan ylemmällä asteella, heitin kiväärinpanoksen lieteen erästä pappia säikyttääkseni.
Uskonnonopettaja oli rangaissut luokkaamme. Me halveksimme häntä sen takia, että hän oli pappi, mikä meidän mielestämme oli kaikkein häpeällisintä miehelle. Kostaaksemme hänelle olimme laatineet pirullisen suunnitelman. Sillä viikolla hän toimitti aamurukoukset. Luokkamme oli tällä kertaa sijoitettu uunin luo, jossa melkein aina paloi tuli. Nyt päätettiin, että joku meistä kesken rukouksen heittäisi kiväärinpanoksen uuniin. Minut valittiin teon suorittajaksi, mutta koko luokka vastaisi rikkomuksesta.
Seuraavana aamuna asetuin lähinnä uunia seisovan pojan viereen, panos housuntaskussa. Minun ja avonaisen uunin välillä oli vain pari askelta, siellä ei ollut yhtään opettajaa, ja edessä olevat olivat kääntäneet kasvonsa kateederia kohti. Kun pappi oli kunnolla päässyt rukouksen alkuun, pistin panoksen huomaamatta tuleen, ja vetäydyimme itse hiukan syrjään. Se ei syttynyt heti.
Vasta kun opettaja oli ehtinyt loppusiunaukseen, juuri sanoihin "Herra siunatkoon meitä...", silloin se pamahti, kekäleitä ja säkeniä sinkoutui permantoa pitkin. Syntyi kauhea hälinä, ranskan opettajatar pyörtyi.
Mutta kun rehtori myöhemmin astui luokkaan kasvot valkeina ja kysyi, kuka oli syyllinen, nousivat kaikki seisomaan yhtenä miehenä. Koko luokkaa ei voinut erottaa, mutta joka toinen meistä joutui karsseriin, vuorotellen. Minuun ei arpa osunut, mutta kyllä Hastigiin, vaikka hän oli ainoa viaton meistä eikä edes tietänyt, mitä oli tekeillä. Hän tiesi vain, että edellisenä päivänä oli pidetty neuvottelu luokkahuoneessa, josta hänet urhoollisen vastarinnan jälkeen oli heitetty ulos, ja kun hän palasi, oli hänen ympärillään piiri nyrkkejä: "Nyt pidät suusi, muista se!"...
Uskonnonopettaja oli nimittäin hänen oma isänsä.
Nämä ajat eivät kai olleet kovinkaan hauskoja Hastigille, opettajan pojalle. Sen vuoksi että hänen isänsä oli pappi, hän oli jollakin tavalla meitä kaikkia vastaan, pilkan ja vihamielisyyden alaisena, joka siirtyi toiseen polveen. Vaino ei varmasti ollut tekemättä vaikutusta häneen, mutta hän ei osoittanut sitä millään lailla. Näytti päinvastoin siltä, kuin marttyyrius olisi tehnyt hänet ylevämmäksi. Yksinäisenä, pitkänä ja laihana hän kulki joukossamme; hän piti aina päätään omituisen korkealla ilmassa, aivan kuin olisi kantanut näkymätöntä sädekehää. Olisi luullut, että hän ennemmin tai myöhemmin olisi ilmaissut isälleen, kuka oli oikea rikollinen rukouspamauksessa, eräässä pahimmista rikkomuksista koulun aikakirjoissa. Hän tiesi sen kyllä, ja varmasti oli häneltä kysytty sitä kotona monta kertaa. Mutta hän oli järkkymättä vaiti. Uskonnonopettajan suhtautumisesta minuun huomasin, että hän ei ollut saanut tietää mitään. Katseessa silmälasien takana ei milloinkaan välähtänyt tuota häijyä kipinää, jota odottelin. Myöhemmin, kun olin melkein jokapäiväinen vieras Hastigin kotona, oli minulla tuskallinen tarve lopultakin paljastaa itseni, mutta hän kielteli minua selittäen, että oli turhaa kaivaa esiin juttua, jonka isä jo aikoja sitten oli antanut anteeksi.
Eikö vanha rovasti ja tuomiokapitulin asessori vielä nytkään tiedä, kuka heitti ammuksen tuleen? Taikka muistikohan hän äkkiä jutun lukiessaan lehdistä siitä heittiöstä, joka tuomittiin vankilaan ja joka sitäpaitsi oli ollut hänen poikansa parhaita ystäviä. –
No niin, tuolla rukouspamahduksella oli silloin omituinen vaikutus minuun. Jokin ikäänkuin vaihtoi paikkaa minussa tuon räjähdyksen tapahtuessa. Kun tähän asti olin lukenut tuskin yhtään uskonnon tai kirkkohistorian läksyä, muutuin nyt oikeaksi mestariksi juuri näissä aineissa ja tunsin yhä suurempaa vetoa yksinäisen toverini Hastigin puoleen. Aluksi hän oli torjuvalla kannalla, jota suinkaan ei sovi ihmetellä; ehkäpä hän epäili jotakin uutta, pirullista ansaa. Sitäpaitsi sovimme kovin huonosti yhteen: hänellä oli hyvä kotikasvatus, syvästi uskonnolliset vanhemmat, ja itse hän oli aikaisin kehittynyt ei ainoastaan mallipojaksi vaan sellaiseksi, joka muistutti innostuneen uskovaista nuorukaista; minä taas karkea talonpoikaisvenkale, jäljellä useimmissa muissa suhteissa paitsi pahanteossa. Mutta hänenhän täytyi huomata, että eräs hänen pahimmista kiusaajistaan oli vaihtanut puolta; hän ei enää ollutkaan yksin koko luokkaa vastassa, ja minun asetoveruuteni vaikutti sen, että mieluummin oltiin ahdistamatta häntä. Aloin vähitellen saada häneltä jonkin kiitollisen katseen tuon tuostakin. Lähempää suhdetta ei vielä syntynyt.
Ystävyytemme alkoi vasta pari vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun olin polttanut sydänjuureni ensimmäisessä ja tietenkin onnettomassa rakkaudessani. Silloin huomasimme sattumalta, että meillä oli jotakin yhteistä. Se oli sellaista, jonka ainakin minä siihen asti olin kätkenyt kuin salaisen puutteellisuuden, kuin naurettavan kyttyrän terveessä sielussani. Saattoi ehkä uumoilla, että Hastig kirjoitti niinsanottuja jumalisia runoja; että minä taas olin eräiden toverikunnan Eos-lehdessä ilmestyneiden karkeiden pilapalojen tekijä, se tiedettiin. Mutta että minä jo olin ahminut jokaisen käsiini joutuneen runokirjan ja yritin itse jäljitellä niitä – sitä ei kukaan osannut aavistaa. Nyt olimme jo päässeet ylimmille luokille, asteelle, jossa tällaista ei enää tarvinnut salata, vaan jossa päinvastoin alettiin pitää sitä ansiona. Hastig ja minä kohtasimme toisemme kouluparnassolla. Meistä tuli toverikunnan lehden toimittajia, ja kohta hukutimme Eos-paran oikeaan runouden tuhotulvaan. Hän oli pateetikko, minun mielestäni hän rakensi oikeita katedraaleja kaarineen ja kuoreineen, ja korkeajännitteiset poljennot ja loppusoinnut pauhasivat kuin urkumusiikki. Niiden rinnalla kykenin minä veistämään vain pieniä, muodottomia talonpoikaishökkeleitä, mutta niiden sisällä oli kai jotakin lauluntapaista ja noissa hökkeleissä oli lämmin. Jospa minulla silloin olisi ollut kykyä edes sadasosa siitä määrästä, mikä minulla oli tunnetta! Nyt on paras osa tunteista mennyt, kyvyn siitä suurenematta. –
Niin, siten alkoi ystävyytemme, Hastig! Sellainen sinä silloin olit ja sellainen olet yhä, sinä puhdas ja uskossa vahva. Olet nyt kaukana poissa. Omatta syyttäsi olet siviilisotavankina Saksassa. Varmasti et aavista, että minäkin olen vankilassa pahemmista syistä. Mutta jollei sinua olisi tämän maan päällä ja jollen tietäisi, että muistat minua vielä, mitä minulla olisi jäljellä, nyt kun taivas, enemmän kuin milloinkaan, on suljettu minulta?...
Ei, nyt herjaan! Taivas ei ole suljettu keneltäkään, ei edes Johan Samuel Strangilta.
Tiesitkö, veljeni Andreas, kuinka pahoin teit minulle sillä kertaa. Niinkuin uusi kuningas Daavid sinä otit köyhältä hänen ainoan karitsansa, vaikka itse elit ylellisyydessä ja päiväsi olivat yksiä ainoita juhlapitoja minun päiviini verrattuina. Sinä olit sunnuntailapsi, pitkä ja komea ja tummasilmäinen, sinä kuljit eteenpäin leikkiä laskien kuin tanssilavalla siellä, missä toisen oli laahustettava raskain askelin. Minusta tuntui siltä, kuin olisin joutunut poikkiteloin jo äitini kohdussa; olin syntynyt 13:ntena päivänä, ja kaiketi se vielä oli perjantai; vartaloni oli lyhytkasvuinen, ja karkeitten kasvojeni katseleminen peilistä aiheutti minulle tuskaa. Sinulle lankesi kaikki kuin itsestään, ei vähimmin naisten suosio – niin, saattaa olla, että sinulle Raamatun mukaan pitäisi ripustaa myllynkivi kaulaan. Mutta ei, tiedät, kuinka hartaasti toivon, että asian laita ei olisi niin. Olen kauan sitten antanut sinulle anteeksi.
Kun aika on tullut, jokainen nuorukainen elää ensimmäisen rakkautensa. Siinä asiassa ei ole mitään sen kummallisempaa. Useimmillehan se on vain kevät ennen suurta kesää. Mutta minulle oli mitattu vain yksi pettävä huhtikuun päivä, joka ei edes jaksanut tulla kevääksi.
Hän oli pieni käsityöläisen tytär, josta piti tulla sivistynyt nainen. Hiljainen ja hento ja kalpeakasvoinen hän oli; hänen ympärillään oli jotakin arvoituksellista minun mielestäni. Kun ajattelin hänen kasvojaan, jouduin takaisin lapsuuteni paratiisiin joelle ja näin edessäni valkoisen lumpeen. Koko hänen olennossaan oli sama tuoksu ja viileä syvyys kuin kukassa. On ihmisiä, jotka väittävät, että lumpeella ei ole tuoksua, mutta jos se, joka sellaista puhuu, ei ole nenätön, niin hän on ainakin mielikuvitukseton.
Emme olleet vaihtaneet montakaan sanaa, mutta uneksin hänestä koulukirjojeni ääressä. Silloin istuimme tuolla tuomessani ja minä sanoin: – Oma lumpeeni, nyt olen kohottanut sinut mustasta virrasta tänne valoon, ja sinne sinä saat ainaiseksi jäädä. Eikö ympärillämme ole kaunista?
En tiedä millä lailla nykyään seitsentoistavuotias koulupoika on rakennettu, olihan minunkin aikanani siinä suhteessa paljon eroavaisuuksia. Mutta niin viaton minä ainakin olin, kaikesta muusta raakuudesta huolimatta; sillä alalla oli kaikki paha, mitä olin nähnyt ja kuullut, kulkenut ohitseni. Enkä ollut koskaan tullut läheltä tuntemaan nuoria tyttöjä, siksi palvoinkin heitä arasti kuin madonnia. Tunteeni oli vain ritarillista hellyyttä, joka pyrki lämmittämään ja puolustamaan.
Sinä syksynä meillä oli juhlakonventti, jonne oli kutsuttu tyttölyseolaisia. Andreas kävi koulua viimeistä vuotta, kaksi vuotta ennenkuin minusta hädin tuskin tuli ylioppilas. Pidin esitelmän Frödingistä, joka eräällä lailla vaikutti naispuolisiin vieraihimme, etenkin sen takia, että pitelin pahoin monia hänen runojaan, niiden joukossa oli tietenkin "Det borde varit stjärnor". Sain sinä iltana saattaa hänet kotiin, mutta hän tahtoi kuulla hiukan enemmän Frödingistä, ja kuinka olikaan, eksyimme rantapuistoon. Ilta oli lämpöinen ja täysikuu paistoi, ei näkynyt yhtään ihmistä.
Puiden joukossa puistossa, aivan lähellä rantaa, oli pieni ruostunut valurautapaviljonki; pyöreine sateenvarjokattoineen ja ristikkoseinineen se muistutti täydellisesti linnunhäkkiä. Siellä seisoimme kauan, kumpikaan ei virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta suudella häntä, näin vain innoituksen hänen kasvoillaan, jotka olivat kalpeat kalpeassa valossa. Mutta kun olimme seisseet siinä iankaikkisuuden – niin, en tiedä, kuinka se tapahtui, ehkä täysikuu oli siihen syynä, mutta me suutelimme kerran, vain yhden kerran. Sitten kiiruhdimme säikähtyneinä pois.
On mahdotonta kuvata mitä se suudelma merkitsi minulle. Hänen viattomat, viileät huulensa koskettivat minun huuliani vain silmänräpäyksen, mutta sinä silmänräpäyksenä valui ylitseni niin tavaton huumaus, että se aivan tuhosi minut painollaan. Kaikki katosi niinkuin jonkin ihanan maailmanmullistuksen viemänä, aika ja paikka sammui, sekunnista tuli iankaikkisuus, vain me kaksi sen piirissä.
Kun hänen ulko-ovensa paukahti kiinni ja minä vaelsin kotiin ullakkokamariin, oli sieluni raskas autuudesta. Andreas ei ollut tullut vielä, ja se oli hyvä. Heittäydyin makuulle ja olin nukkuvinani, kun kuulin hänen askelensa portaissa. Harjaantuneella vainullaan hän lienee kuitenkin käsittänyt, että olin kokenut jotakin; hän alkoi heti pommittaa minua kaksimielisillä sukkeluuksillaan, ja hänestä uhosi vastenmielinen punssin haju. Mutta minä en kuohahtanut niinkuin muuten olisin tehnyt enkä vastannut sanaakaan, mikään ei voinut liikuttaa minua. Tiesin mitä tiesin, ja makasin koko yön kuin huumauksessa.
Seuraavana päivänä en syönyt enkä polttanut ainoatakaan kiellettyä savukettani, vaan selitin, että en ollut oikein terve. Oi, en milloinkaan ole ollut niin terve kuin silloin! Suonissani virtaava veri ei ollut ihmisen, vaan nuoren jumalan verta. Mutta huulillani oli jotakin, joka täytyi säilyttää mahdollisimman kauan, jotakin niin pyhää ja tuoksuvan herkkää, että pieninkin asia saattoi raiskata sen. – Niin, silloin en todellakaan ollut turmeltunut...
Muutaman viikon elin häiritsemättä huumeestani, tunsin olevani valittu, joka kulkiessaan kantoi maailman autuaallisinta salaisuutta. Vihdoin unitilani alkoi haihtua, enkä voinut olla kysymättä itseltäni: mitä tämän jälkeen seuraa? Että olimme kihloissa, että seuraisimme toisiamme kuolinpäivään saakka, oli itsestään selvää, mutta mitä tekisimme lähiaikoina? En tavannut häntä.
Eräänä päivänä näin hänen kaukaa tulevan vastaani kadulla. Poskeni sävähtivät niin punaisiksi liikutuksesta, että poikkesin erääseen porttikäytävään kätkeäkseni kasvoni, mutta heti kun olin hiukan rauhoittunut, tulin jälleen kadulle ja juoksin hänet kiinni. Hän ei näyttänyt tulevan erikoisen iloiseksi, katseli ihmetellen näköäni ja näytti itse olevan verraten kylmä, oikeinpa hiukan vaivaantunut. Kävelimme yhdessä muutamia kulmavälejä, emme vaihtaneet yhtään merkityksellistä sanaa. Sitten hän katosi jonkun ystävättärensä luo. Jäin seisomaan tyhjän ulko-oven eteen ja ihmettelin, oliko juuri hän sen sulkenut. – Mutta ehkäpä olin käyttäytynyt kömpelösti, ajattelin.
Kun seuraavan kerran kohtasin hänet, niin hän käveli yhdessä veljeni kanssa, ja jokin heidän ilmeissään sanoi minulle, että minun ei tarvinnut tulla seuraan!
Silloin aloin käsittää, että vaikka meitä olikin ollut kaksi tuona täysikuun iltana rantapuistossa, niin olin kuitenkin yksin uneksinut rajattoman uneni. Kuitenkaan en vielä luopunut kaikesta toivosta, alakuloisena hiiviskelin sateisina iltoina talon ympärillä, missä hän asui, elin siitä, että joskus sain nähdä vilauksen hänestä valaistun ruudun takana.
Eräänä iltana, joka oli yhtä pimeä minussa kuin ympärilläni, ajelehdin rantapuistoon päin. Viime aikoina olin yksinäni käynyt pienessä rantapaviljongissa alhaalla rannassa. Sillä kun seisoin siellä rintasuojukseen nojaten, aivan samalla paikalla kuin silloin, sain uskoni takaisin ja sanoin: – Täällä on tapahtunut jotakin niin ihmeellistä, että se ei voi tuhoutua...
Nyt lähenin kävellen puiston välissä, mutta pysähdyin äkkiä. Paviljongin luona tapahtui jotakin, kuulin sieltä kuisketta ja omituista sekavaa naurua, joka katkesi kesken, aivan kuin tukahdutettuna. Hetkisen seisoin paikallani, valmiina kääntymään, minua suututti ja inhotti, että vieraat ihmiset riistivät sen paikan pyhyyden, joka oli vain hänen ja minun. Mutta kuinka olikaan, sai eräänlainen itsekidutushalu minut siirtymään muutamaa askelta lähemmäksi pimeässä. Nyt piirtyi sateenvarjoinen katto vaaleampaa vettä vastaan, nyt esiintyi ristikon yläosa ja nyt ... heikosti välkkyvää vettä vastaan näin kaksi varjokuvaa, selvinä kuin nokipaperista leikattuina. Toinen oli Andreas, pää lyseolaislakkeineen oli hänen... ja toinen... hoikka ja pieni tyttö ... hän lepäsi puoleksi rautaisen rintasuojuksen nojassa, jota vasten veljeni puristi häntä. Hänen päänsä oli kallistunut taaksepäin, nyt hän avasi suunsa nauraakseen, mutta veljeni suuteli hänet mykäksi, suuteli häntä kuin petoeläin...
Melkein juoksin pois sieltä. Kaikki oli minulle yhtä ainoata inhottavaa käsittämättömyyttä, tunsin olevani tuhottu ja melkein ylönantamaisillani. – Että he saattoivat, että hän saattoi! Suudella toista kuin hullu juuri siellä, yhteisessä pyhäkössämme... ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin...
En tiedä, kumpi oli pahempi, sekö, että olin nähnyt, vai se, että olin nähnyt sen tapahtuvan juuri siellä. Tiedän vain, että kärsin lohduttomammin kuin nyt, kun monien myöhempien kohtaloiden jälkeen istun täällä ja kirjoitan harmaaraitaisessa vanginpuvussa.
Kaiketi Andreas ymmärsi, miksi en puhutellut häntä moneen päivään, vaikka hän ei tiennyt koko aihetta. Eikä hän saa milloinkaan tietää, että minä monena yönä nousin vuoteestani ja tuijotin häntä hänen maatessaan vuoteessaan ikkunamme ulkopuolella olevan katulyhdyn heikosti valaisemana. Päässäni pyöriskelivät mitä kauheimmat ajatukset. Hammasta purren seisoin siinä kuin valkoinen kummitus yöpaidassani ja vain katselin häntä niinkuin arvoitusta katsellaan. Mutta hän nukkui rauhallisesti kuin lapsi, ei pahan omantunnon varjoakaan näkynyt pitkien silmäripsien alla, ja hänen suunsa – tuo mustahaiveninen suu, jota vihasin – se näytti vain hymyilevän koko elämälle, oli sitten päivä tai yö.
Hänen viimeisenä kouluvuotenaan en virkkanut hänelle montakaan sanaa: vasta myöhemmin kesällä, kun hän valkoinen lakki päässään oli tullut luokseni maalle, alkoi suhteemme palata entiselleen.
Hän unohti pian käsityöläisen tyttären. Tämä oli ollut vain eräs hänen monia huvituksiaan. Minun itseni täytyi tavata tyttö usein kadulla, mutta en enää punastunut. Hyvästi, kaikki lumme-unelmat ja muut lapsellisuudet!
Salassa kirosin tyttöä, hän oli aiheuttanut kaikkien käsitteitteni maanvieremän. Päätin tästä lähtien olla hilpeä rosvo suhteissani naisiin. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Katsellessani itseäni peilistä kirosin nurjaa kohtaloa.
Jollei sinua, Hastig, olisi ollut, kuinka olisin kestänyt kaksi viimeistä kouluvuottani? Muistolla on se onnellinen ominaisuus, että se mieluimmin poimii esiin valoisan, ja nyt muistan vain meidän yhdessä vietetyt hetkemme.
Olin joutunut todellisuuden vihoihin. Senvuoksi kirjoitin niin paljon epäkypsiä runoja. Mutta tällä surullisen hupaisalla tehtailulla oli se hyvä puoli, että minusta todella tuli sinun ystäväsi. Se oli kuitenkin jollakin lailla ihana aika, kun nyt olin yksin ullakkokamarissani kapteeninlesken luona, joka omisti tuhotun Raamatun.
Kuinka monta iltaa loppumattomien vaeltelujen jälleen istuimmekaan kahden ullakolla öljylamppuni ääressä. Yhä vieläkin näen edessäni pitkänkapeat, kalpeat kasvosi keltaisessa valossa. Silmäsi ovat kuin kaksi pohjatonta kaivoa, ja ne eivät kuvasta ainoastaan lampun valoa – ne loistavat avoinna salaisuuksien maailmaa kohti, niiden ilme muuttuu, ja ne välähtelevät jokaisen ihmeellisen ajatuksen ohella, joka tuolta ulkoa suuresta unelmien pimeydestä liitää luoksemme... Niin, jokseenkin näillä sanoilla olisit sinäkin sanonut sen omalla kielelläsi siihen aikaan. Ja sinä puhut, puhut. Olet iloinen, kun lopultakin olet löytänyt sellaisen, joka kuuntelee uskollisesti. Tahdot kohottaa minut tietämättömyydestäni suurten kysymysten avaruuksiin, ja vielä niitäkin korkeammalle, varmuuksien varmuuteen, Jumalan luo. Istun ja tupakoin ja koetan seurata henkesi lentoa. Milloin tunnen ihanaa väristystä ja pyörrytystä niinkuin alppien rinnettä kiivetessäni, milloin tunnen olevani kuin tunkion varis kotkan seurassa. Mutta Jumalan puoleen en ole vielä oikein valmis taipumaan; en missään yksityisessä elämässäni voi huomata hänen oikeamielistä johtoaan, ja rippikouluajoilta kotona maalla minulla on muisto, että tunsin olevani liian raskaalla mielellä, kun menin ehtoolliselle. "Kristuksen ruumis ja veri" – kuinka olikaan, eikö minusta tuntunut kamalalta, että minun oli pakko syödä Jumalaa?...
Silmäluomeni alkavat tuntua raskailta, astelen vanhan urkuharmonin luo nurkkaan ja alan soittaa poikimien huokaillessa: "Nuku, myrskyisä sydän sä!"
Silloin heittäydymme runouteen, ja taistelu leimahtaa kiivaampana kuin milloinkaan, Stagnelius, Wallin ja Tegnér ovat sinun suurmestareitasi. Minun on aina muitta mutkitta ollut Runeberg, mutta nyt jo en ole vähään aikaan tietänyt muista kuin jumalallisesta Frödingistä, jonka sinä katsot laahanneen ruotsalaisen runouden lokaan alhaisilla ja arkisilla aiheillaan. Levertinkin on parempi, sanot sinä, hänellä on ainakin suuri ääni, vaikka häneltä puuttuukin tärkein kaikesta, suuri usko. Väittely käy loputtomaksi, taistelemme posket palaen ihanteittemme puolesta, mutta kuten tavallista sinä voitat taistelun verrattomalla puhetaidollasi.
Olet jo sinä iltana lukenut monta omaa runoasi. Vihdoin minäkin uskallan esittää jonkin pikkulauluni. Sinä et pidä sitä aivan mahdottomana, vaikka hartaasti pyydät, etten toiste enää valitsisi niin mitätöntä aihetta. Ehkäpä se oli tämä, ainoa, minkä vielä muistan:
Kello kahdeksan.
"Tiki-tik, tiki! ... tää
tämän päivän on pää",
kello raksutti keskellä seinää.
"Kas, jo ihan ilta lie,
kullan luo siis käy nyt tie",
tyttö virkki ja heilutti heinää.
"Herrankies, miten on
elontaival iloton",
viuluniekka se mietti unelmoissa.
Ja hän soitteli: "Uu, uu,
tullut illan on suu,
ja päivä on poissa – poissa!"Niin, eräs asia on kummallinen, rakkauden suru oli koko sepittelyni pohjana, mutta suoranaisia kyyneliä en koskaan päästänyt esiin lauluissani. Päinvastoin, kun kärsin pahimmin, tunsin tarvetta sepittää vain pilarunoja. Se johtui ehkä siitä, että tuore haava vuoti sisäänpäin ja myrkytti minut. Oikeastaan olisi luullut, että Hastig oli sairaalloisen pingoittunut, minä ehdottoman terve meistä kahdesta. Mutta elämä on osoittanut suhteen päinvastaiseksi.
Entä aamumme, niitä en unohda koskaan! Loion vielä puolivalveilla vuoteellani ja tirkistelen kelloa; vielä pieni hetki, ennenkuin tarvitsee lähteä kouluun. Silloin kolkutetaan ulko-oveen alhaalla; etukäteen tiedän, kuka siellä tulee, ja pelkässä yöpaidassani laskeudun ullakon rappuja ja aukaisen. Hastig hyökkää huoneeseeni ja heittää läksykirjat luotaan. Suorana kuin Libanonin seetri hän asettuu keskelle permantoa ja ottaa rintataskustaan paperin. Se sisältää viime yön tulokset, runon, jonka hän kirjoitti erottuaan minusta eilen illalla. Pukeutuessani hän lausuu. Minulla on pää upotettuna syvälle pesuvatiin, loiskutan ja puhallan kuplia kuin valas, mutta korvani ovat veden pinnan yläpuolella, ja niihin sataa virtanaan komeita sanoja Jumalasta, ikuisuudesta ja tähdistä. – Saakelin hienoa! Peevelin hyvä! kiljun pesuvatiin ja hyppelen ja heiluttelen pyyhinliinaa ylpeydestä ystäväni vuoksi. Ohimennen annan vanhan urkuharmonin kaikki rekisterit avoinna ärjyä muutaman tahdin virrestä "Oi terve, aamu suloinen", ja niin syöksymme kouluun. –
Että minusta ei pitänyt tulla oikeata runoilijaa – niin, se asia on selvä kuin saapas. Vaikka olihan minullakin hetkeni silloin, kun minäkin siitä uneksin! Mutta Hastig? Olen vuorenvarma siitä, että hänestä tulisi ensimmäisen luokan suurrunoilija. Tosin runonteko häneltäkin on jäänyt vihkoseen hengellisiä herätysrimoja, lukuunottamatta hänen kaikkea muuta menestystään. Ehkäpä hän oli liian varhaiskypsä, niin että tuli jokin takaisku ja hänen kasvunsa runoilijana pysähtyi. Olen melkein sitä mieltä, että hänen niinä vuosina kirjoittamansa oli yhtä hyvää ja parempaa kuin se, mitä hän sittemmin sai aikaan. Osaan vielä ulkoa runon, jonka hän kirjoitti, kun tulin ylioppilaaksi. Se on omituisen kypsä ollakseen yhdeksäntoistavuotiaan sepittämä, muoto on juuri sellaista suurta, jota hän aina haki. Kuitenkin arvelen, että siinä, mitä hän puhuu käsiensä vääntelemisestä hädässä, ei ole paljoakaan pohjalla. Mutta kukapa tietää, mitä hän nyt tekee siellä kaukana?
Kun tovereilta kysyin, mitä he aikoivat tehdä ylioppilaina, niin eräs vastasi: "Aion viettää iloista elämää", ja toinen sanoi: "Aion juoda." Minulla oli siivot suunnitelmani molemmissa suhteissa – minustahan piti tulla iloinen rosvo, niinhän olin päättänyt. Mutta kun kysyin sitä Hastigilta, hän katseli minua vakavasti silmiin ja sanoi: "Aion löytää Jumalan. Sillä en ole vielä päässyt aivan Jumalan luokse", selitti hän surumielisesti. Ja häneen runonsa kuului näin:
Nuoren miehen rukous.
On välillämme vielä vuoret jylhät
ja vinhat virrat – pilvi pimentää
mult' yhä, Herra, kasvos ylhät.
Ei lennä uskoni, ei silmän' nää.
Ah, löydänkö Sun luokses milloinkaan?
Tie pitkä, pitkä kautt' on korpimaan.
Kenties, kun selkä painuu kumaraan
ja suortuvat, nyt nuoret, halla vie,
mut silmä syvään näkee, silloin
kenties ma, edessäni haudan tie,
Sinulle kiitostani kuiskin illoin.
Ei, ota minult' uhri nuoruuden!
Ma, katso, valmis olen aivan,
käteni, joita väänsin alla vaivan,
sois soittaa, kohti Sua kohoten!
Oi ota minut päivän päilyen!
Teill' elon laulaa ihanuuttas
mun salli – huulin,
jotka koht' on multaa,
julistaa kohti koiton kultaa
Sun kunniaas ja kuninkuuttasiNiin, se oli todella vaikuttava runo!
Eikä hänen rukouksensa jäänyt vastausta vaille. Jumala otti hänet vastaan hänen voimiensa valoisassa päivässä. Kuin unissakulkija, minkään esteen pidättämättä, hän nopeasti ja taistelutta saavutti päämääränsä. Onnellinen Hastig!
Melko runsaasti rahoilla mutta en pitkillä kehoituspuheilla varustettuna lähdin kotitalostani aloittaakseni opintoni yliopistossa. Andreas oleskeli Tanskassa maanviljelystä opiskelemassa, isä oli hyvin tyytyväinen häneen. Mutta kun minulta kysyttiin, mitä aioin ryhtyä opiskelemaan, vastasin, että luultavasti kirjallisuudenhistoriaa. Isä nauroi pitkää ja sydämellistä nauruaan, mutta ei väittänyt vastaan, ja niin lähdin matkalle.
Helsingissä kävin aluksi kuuntelemassa kaikenlaisia mahdollisia luentoja, ja minusta kirjallisuudenhistoria todella tuntui viehättävältä. Siitä siis tulisi alani. Hiljalleen harrastelin valmistavia filologisia kokeita, minkä ohella heittäydyin lukemaan järjestelmättömästi ja ylenpalttisesti, klassillisten ja nykyaikaisten kirjailijoiden teoksia sekaisin. Minunhan oli aloitettava melkein pohjasta saakka.
Muutaman vuoden kuluttua aloin kuitenkin huomata, että olinkin antautunut väärälle uralle. Kuinka kelpaisin kirjallisuushistorioitsijaksi, kun kotikasvatukseni oli heikko enkä kyennyt kirjoittamaankaan oikein siloiteltua kieltä? – Kirjoitat kyllä yhtä hyvin kuin moni tohtori, sanoin itselleni, mutta aivan toisin. Sinä kirjoitat suoraan asioista, tohtorit pitkästi ja mutkallisesti. Et ikänäsi, poikaseni, kykene selvittelemään sekavia pulmia vaikutteista ja aiheiden vaelluksista taikka näpertelemään hiuksenhienoja, kymmenien sivujen laajuisia erittelyitä. Jos pidät runoilijasta, niin mitä sinulla on hänestä sanottavaa? Eipä juuri mitään muuta kuin että: ottakaa ja lukekaa hänen kirjansa, hyvät ihmiset. Muun hän on sinun mielestäsi itse sanonut parhaiten.
Siten opintoni ajautuivat kiinni jo porttikäytävässä.
Muuten puutuin tervein voimin ja hyvin perinpohjaisesti paheen tutkimukseen. Tiheissä osakunnankokouksissa join itseni säännöllisesti humalaan meluavien juomaveikkojen parissa, mutta uusia ystäviä, oikeita ystäviä, oli saanut. Hastig, joka heti oli ryhtynyt lukemaan teologiaa, ei koskaan ottanut osaa näihin tilaisuuksiin. Hän suri huonoa elämääni ja koetti usein ohjata minua oikeaan puheillaan, mutta aina yhtä turhaan. Olinhan päättänyt ruveta iloiseksi rosvoksi. Tällöin juuri alettiin minua sanoa "karhuksi" hävyttömän hillittömyyteni takia. Kahdesti jouduin putkaan. Jälkimmäisen käynnin jälkeen rehtori kutsui minut luokseen ja varoitti minua. Ja muussakin.
...Niin, rantapuiston lummeparka, en syytä sinua kaikesta sellaisesta, en, en! Vain omat himoni olin päästänyt valloilleen. Mutta ilman sinua – taikka oikeammin sinun kanssasi – ne eivät milloinkaan olisi heränneet saati sitten lähteneet pillastuneina kiitämään. Olisin kyllä hillinnyt ne.
En kai silloin vielä ollut niinkään paljon pahennuksen syömä. Minua ajoi kaivautumaan liejuun pikemminkin eräänlainen itsetuhoamistahto kuin liejusta nautiskeleminen. Mutta niinä aikoina laskin kuitenkin perustan sille vankilalle, joka oli minulle pahempi kuin se, jossa nyt istun. Taoin itselleni ne tottumuksen kahleet, joita minun myöhemmin oli kovin vaikea karistaa pois jaloistani.
Pahe on näet jokseenkin samanlaista kaikkialla, vaihdelkoot sen muodot kuinka hyvänsä. Omasta puolestani en enää näe mitään kiintoisaa siinä. Se on kaiken elävän, sielullisen ja arvokkaan vastakohta. Olkoon sen mahti kuinka peloittava hyvänsä, itsessään se kuitenkin on vain tyhjyyttä, puutetta, kuolemaa. Senvuoksi en ryhdykään syvemmälti kaivelemaan ensimmäisiä ylioppilasvuosiani. Jos tekisin sen, saattaisi paperi vahakantisessa vihossani tulla yhtä punaiseksi häpeästä kuin minä itsekin istuessani näitä rivejä kirjoittamassa. Riittäköön kun sanon: elin joskus kuin oikea lurjus.
Aluksi minulla oli ollut aivan väärä käsitys siitä, kuinka talonpoikaisylioppilas otetaan Helsingissä vastaan. Olin kuvitellut yliopistoa suureksi toverikouluksi, jossa ainakin kaikki saman aineen opiskelijat tunsivat toisensa, jossa seurusteltiin professorien kanssa ja päästiin käymään paikkakunnalla asuvien ylioppilaiden kodeissa. Mutta professoreita näin vain luennoilla, tovereita vain ryyppyseuroissa; saman aineen lukijoista tunsin tuskin ketään, eikä minua silloin eikä myöhemminkään kutsuttu käymään yhdessäkään noista hienoista taloista. Ehkäpä ylioppilaselämämme juuri silloin ennen Japanin sotaa oli tyhjempää kuin muulloin, en tiedä. Kiivaat taistelut ruotsalaisten ja suomalaisten välillä olivat nukahtaneet yhteisen venäläistyttämisvaaran uhatessa, mutta tuo kalliisti ostettu yksimielisyys ei ilahduttanut ketään: voimattomia poliittisia nyrkkejä pudistettiin housuntaskussa ja päästettiin tunteet joskus räjähtämään hurjissa juomingeissa. Joskus kuulin kuiskailtavan aktivisteista ja salaisista, suuria suunnittelevista liitoista, mutta missä kulki tie näiden kadehdittavien leiriin? Kukaan ei milloinkaan pyytänyt minua liittymään heihin. Jollen istunut vuokrahuoneessani tai Hastigin luona, täytyi minun pysytellä ruokapaikoissa, kapakoissa, kadulla ja ilotyttöjen parissa. Tunsin olevani omituisen hyleksitty ja ihmettelin, oliko koko vika minussa.
Kuitenkin aloin vähitellen kyllästyä viettämääni elämään. En voinut olla katselematta taakseni löytääkseni jonkin ajatuksen tässä kaikessa ja tien pois tästä renttuilun ja itsehalveksunnan kierroksesta. Eräänä iltana istuin pöytäni ääressä ja piirtelin raskain käsin muutamiin rivin paperille:
Jokamiehen valitus.
Niin väsytätte mua, synnit!
Teist' enää iloa en saa
niin kuin ma kerran sain.
Oi onneton, ken vajoaa
näin alhoon vainajain!
Sa liian myöhään pysähdyt,
taa katsot, sydämeesi,
etk' enää jaksa, väsynyt,
palata puhtauteesi.Kun näytin säkeitä Hastigille, hän pudisti äkkiä nyrkkiään kasvojeni edessä.
– Sietäisit selkääsi! kuiskasi hän katkerasti. – Ensiksi teet syntiä kuin luontokappale ja sitten sinulla vielä on sisua tehdä huonoja runoja tuosta loasta.
Aloin taas yhä useammin käydä Hastigin luona. Hänen onnistui hieman parantaa minua voimatta kuitenkaan saada minua kääntymään omille, suorille teilleen.
Silloin, seuraavana kesänä, sain kokea sellaista, mikä sattui minuun syvästi. Huomenna kerron siitä. Nyt sammuu valaistus kopissani aivan kohta. Hyvää yötä, päiväkirja!
PIKKU JOHANNEKSEN TARINA.
Kylässämme asui hyvin hilpeätä väkeä. Elämäniloa osoitettiin siinäkin, että otettiin vaari joka tilaisuudesta oikein remuisten juhlien pitämiseksi. Vaikka joka laskiaisena poltettiinkin iso kokko, niin juhannuksena piti olla vieläkin isompi. Sinä yönä tanssittiin aamun koittoon saakka, pyssyt paukkuivat taivasta kohti, ukot ottivat juhlahutikan ja kaikki, kaikki, mikä suinkin liikkui jaloilla, oli ulkona liesussa.
Sinä kesänä antoi muuan seikka vielä enemmän vauhtia juhannuksen vietolle ei ainoastaan meidän kylässämme vaan koko maassakin. Bobrikoff, maan pyöveli, oli muutamaa päivää aikaisemmin kaatunut Eugen Schaumanin luodista. –
Juhlapaikkana oli vanhastaan tasainen, korkeahko tanssiketo Stor-Kasan ja Vankarsin välillä. Siellä oli vastatusten kaksi äärettömän suurta riihtä. Ne puhdistettiin ja koristettiin sekä ulkoa että sisältä lehvillä, pihlajan kukilla ja pitkillä, liehuvilla, kirjavista villatupsuista ja pujotelluista lehdistä tehdyillä nauhoilla. Sitten kannettiin sinne kaikki naapuritalojen penkit, tuolit ja pöydät, mutta kestityksen sai kukin tuoda muassaan. Toinen riihi oli varattu täysikasvuisille, toinen lapsille; väli-ikäinen nuoriso kävi vieraissa kummassakin ja piti huolta iloistaan ulkona, kedolla ja metsäisillä rinteillä. Myöhemmin illalla, kun hämärä vedensinisenä laskeutui kylän yli ja sumu alkoi nousta ympäröiviltä pelloilta, riihet näyttivät ylhäällä juhlallisesti koristelluilta proomuilta, jotka keinuivat matkalla onnelan saarille. Ja viereisellä kivimäellä, kylän korkeimmalla paikalla, seisoi korkea kokko ja odotti keskiyötä.
Kun aikaisemmin olin kotona, en suinkaan pysynyt poissa juhannuksen vietosta, mutta tällä kertaa epäröin jostakin syystä. Mitä minulla oli tekemistä kunniallisten ihmisten joukossa, jotka tempautuivat irti raskaasta raadannastaan ja heittäytyivät iloisiksi? Tiesin kyllä, että valkoista lakkiani pidettäisiin joukon koristeena, mutta tunsin itse, kuinka hyödyttömältä ja tuhoisalta lukukaudelta olin palannut kotiin. Olin tuominnut itseni karkoitetuksi.
Kun istuin pöytäni ääressä ja mietin, olisiko minun mentävä vai ei, aukeni ovi ja isä tuli sisään juhla-puvussaan. Hän laski kätensä olalleni ja sanoi hiljaiseen tapaansa:
– Liiaksi järkeä sinulla ei milloinkaan ole ollut, poika, mutta toivon, ettet tänä iltana vielä laimenna sitä viinalla.
Sitten hän taas lähti. Hetkisen kuluttua näin hänen ja Andreaksen menevän pihan poikki juhlapaikkaa kohti.
Itse jäin istumaan paikalleni, yksinäni tyhjässä talossa. Poskeni paloivat häpeästä, tunsin olevani merkitty. Ensimmäisen kerran isä oli ilmaissut tietävänsä, minkälainen maineeni oli.
Ei, Johannes Kastaja ei ainakaan saisi hävetä minun takiani! Heitin haulikon olalleni ja menin metsäpolkua rantaa kohti. Ehkäpä löytäisin jonkin koskelon tai pilkkasiiven yksinäisissä lahdissa pohjan puolella, mutta pääasia oli, että minun ei tarvinnut tavata ketään ihmistä.
Juhannusiltana ilma pyrkii usein olemaan tuulinen ja kylmä. Tänä iltana oli toisenlaista. Ilma oli lämmin, vaikka raskas ja sadetta ennustava, ja ranta täällä pohjoisessa oli yhtä alakuloinen kuin sääkin. Vain autioita kallioita ja niillä jokunen ryömivä kääpiömänty, ja notkopaikoissa tiheikköinä takkuisia tuulenpieksämiä kuusia, jotka peittelivät siinä seistessään itseään ikäänkuin tahtoisivat kätkeä pahan sisimpänsä. Ulkopuolella levisi tuuleton meri kuin äsken halkaistu lyijylevy liikkumattomana ja raskaana. Näköpiirissä riippuivat pilvet paisuneina, harmaina säkkeinä veden yläpuolella, ja saattoi nähdä, kuinka siellä kaukana niistä sirisi hienoa sadevihmaa. Ei näkynyt yhtään ihmistä, ei kuulunut linnun ääntäkään.
Seurasin rannan mutkia, nousin mäen rinnettä ja laskeuduin toista, istuin mietiskellen jonkin aikaa ja kuljeksin umpimähkää eteenpäin. Tulin hienon hiekan peittämälle rantapalaselle kallioitten välissä. Siellä sai näkemäni minut pysähtymään. Mitä se oli? Hiekassa oli tuoreita jälkiä, mutta en saanut selville mitä jälkiä ne olivat. Mikä kummallinen olento oli äsken kulkenut tästä? Toinen jälki oli paljaan lapsenjalan jättämä, mutta toinen muistutti pikimminkin pienen nyrkin painamaa kuoppaa. Seurasin niitä hietikon poikki, kiipesin ylöspäin halkeamaa pitkin vastaisen kallion rinnettä ja katselin varovasti mäen harjan yli. Aivan lähelläni istui kivellä pieni olento. Niin, tietysti, tunsinhan hänet, vaikka en tullut muistaneeksi hänen olemassaoloaan. Kuinka hän oli tullut tänne? Hän oli suutarinlesken rampa tyttärenpoika Johannes, pieni, kampurajalkainen vaivainen, jonka pää oli liian iso, ehkä kaksitoistavuotias, mutta heiveröinen kuin kahdeksanvuotias. Orpo hän oli myös, varmaa isää hänellä ei ollut milloinkaan ollut, ja äiti oli pilattuna tyttönä heti hänen synnyttyään kadonnut Amerikkaan ja jättänyt ramparaukan isoäidille, suutarinleskelle, jota koko kylä sanoi "täti" Virginiaksi. Millainenhan se tarina oli, mutta mitä poika teki täällä, yksinään ja kaukana kylästä?
Kohotin päätäni kerran vielä ja katselin häntä. Silmiin ymmärsin. Hän ei itkenyt, istui vain liikkumattomana ja katseli kauas lyijynharmaalle merelle. En saata kuvata, mikä yksinäisyys lepäsi tuon vaivaiseen ruumiiseen liittyvän luonnottoman suuren lapsenpään ympärillä. Siinä hän istui valkohaiveninen pää olkapäiden väliin painuneena, ja hän muistutti siinä vialle ammuttua, piileksivää talvijänistä. Nyt kaikki lapset tanssivat kylässä, mutta mitä olisi kampurajalkainen Johannes tehnyt heidän joukossaan?... Ymmärsin heti, että oli toinenkin ihmisten joukosta karkoitettu paitsi minua. Sellainen, joka oli karkoitettu syyttömästi ja jonka sitäpaitsi oli vaikeampaa kulkea poispäin iloisista.
Ensimmäinen ajatukseni oli jättää hänet rauhaan ja huomaamatta hiipiä takaisin. Mutta kaduin ja menin hänen luokseen. Hän säikähti niin, kun yht'äkkiä näki minut aivan lähellään, että huomasin hänen vasemman housunlahkeensa kastuneen.
– Mitä teet täällä, Johannes? kysyin niin ystävällisesti kuin osasin.
– Paimennan lampaita, vastasi hän ja katseli arasti metsään päin. Mutta se ei tuntunut kovinkaan uskottavalta. Saattoi huomata, ettei hän, raukka, käyttänyt tätä hätävalhetta ensimmäistä kertaa, ja minäkin tiesin, että tällä kulmalla ei ollut lampaita.
– Ei, Johannes, sinun ei tarvitse pelätä minua niin, että valehtelet. Me kaksi emme ole juhlassa tänä iltana, ja siksi voimmekin mielestäni istua tässä ja jutella hetkisen.
Istuuduin hänen viereensä, sovitimme selkämme isoa kiveä vastaan ja katselimme edelleen lyijynkarvaista merta. Jutella hetkisen, olin sanonut, mutta tokkohan me puhuimme yhtään mitään. Minusta oli vain niin hyvä saada istua hänen vieressään, ja saatoin huomata, että hänkin vähitellen tuli rohkeammaksi. Tunti tunnin jälkeen kului, kuulimme pyssyjen kaukaisen rätinän kylästä, ilma pilvisen taivaan alla hämärtyi yhä, mutta yht'äkkiä levisi tulen loimu vetten yli ja sytytti tummat pilvisäkit kaukana näköpiirissä, niin että ne alkoivat hehkua ja kuvastua rantaveteen. Iso kokko Kasamäellä oli sytytetty.
– Nyt on keskiyö, ja nyt alkavat nimipäiväni, sanoin minä.
– Niin minunkin, kuiskasi Johannes.
– Juuri niin, ja emmekö poltakin oman kokkomme! Vain me kaksi, eikö niin?
Keräsimme aika suuren kokon kuivista risuista ja auringonpolttamista rantapuista. Otin tulitikkuni, ja Johannes sai sytyttää. Kun liekki leimusi korkeimmillaan, suuntasin pyssynsuun taivasta kohti ja ammuin laukauksen toisensa jälkeen. Leimahdus pyssynsuusta näkyi, ja kuului kuinka haulit napsahdellen satoivat tyyneen veteen pienen matkan päässä meistä. Annoin Johanneksen ampua viimeisen panoksen, ja hän oli nyt niin virkistynyt, että hän empimättä uskalsi tehdä sen. Se oli suuri tapaus hänen pelokkaassa elämässään.
Sen illan jälkeen olimme aina yhdessä. Yksinäisestä juhannuksenvietostamme oli tullut kuin salaisen liiton sinetti. Kun seuraavalla kerralla tapasin hänet, hän oli tosin yhtä arka kuin ennenkin, aivan kuin tuo tapaus rannalla ei olisi kuulunut oikeaan elämään, mutta kun hän näki, että suunnittelin jatkuvaa yhdessäoloa, hän alkoi sulaa. Täti Virginia töllisteli meitä, hän niiaili ja arveli, että eihän ylioppilaalla ja melkein herralla ollut mitään iloa hänen lapsenlapsestaan, viallisesta, vähäjärkisestä. Erehdys, erehdys, täti Virginia! En tiedä, paljonko minä merkitsin Johannekselle, mutta tiedän mitä hän merkitsi minulle. Nähdä kuinka kesän kuluessa hänen säikähtyneihin silmiinsä tuli hiukan rohkeutta ja valoa, saada joka aamu nousta vuoteesta ja sanoa itselleni: Nyt, lurjus, on kuitenkin olemassa ihmisolento, jota voit ilahduttaa! Ei, siitä asti kun olin ollut lapsi, ei mikään kesä ollut muistuttanut tätä; sen yllä oli taivas aina sininen, ja se antoi balsamia haavoittuneelle omalletunnolleni.
En koettanut opettaa Johannekselle mitään erikoista, en huolinut kamppailla hänen takapajulle jääneen ymmärryksensä kanssa enkä lukenut hänelle satuja enkä seikkailukertomuksia. Ainoa mitä opetin hänelle korkeampaa tyyliä, oli kahden lapsellisen kappaleen soittaminen urkuharmonilla, sillä olin huomannut, että hän oli musikaalinen, ja hän painoi taitavasti pienellä kampurajalallaan vasenta poljinta. Muuten olin yksinkertaisesti yhdessä hänen kanssaan, sillä lailla ymmärsimme toisemme parhaiten. Enimmäkseen olimme lyhyillä kalastusmatkoilla, puuhaa, joka saavutti hänen äkäisen isoäitinsä suosion, koska hänen siihen aikaan ei milloinkaan tarvinnut pelätä, että patansa olisi jäänyt tyhjäksi, ja Johannes ei ollut ollenkaan mahdoton vesillä. Raukkahan hän oli, mutta hän osasi oivallisesti käyttää heikkoja voimiaan. Enimmin huolissani olin hänen luonnottoman suuren kallonsa takia, jota peitti tiheä, silkinvalkoinen tukka. Hänellä oli "vettä päässä", sanottiin, ja pää tuli helposti kipeäksi ponnistuksesta tai liian kovasta auringonpaisteesta.
En unohda milloinkaan viimeistä kertaa, jolloin meidän oli yhdessä oikein hyvä olla. Oli elokuun puoliväli, muutama päivä ennen kansakoulun alkua, ja Johanneksen täytyi kiusata itseään läksyjen tankkaamisella. Oli ollut tavattoman antoisa muurainvuosi, ja nyt olimme lähteneet poimimaan muuraimia. Tarjoan hevoskyydin, ajamme sisämaahan päin ja haemme oikean paikan. Sellaista muurainsuota ei liene kukaan muu nähnyt kuin me kaksi. Se on aivan keltaisenaan niinkuin tavattoman suuri, reunojaan myöten täynnä oleva marjavati. Johannes huutaa ihastuksesta sen nähdessään. Viuhautan ruunaa ohjasperillä, ja me ajamme keskelle pitoja.
Pyörien alla oikein litisee, mehu tirskuu niiden ympärillä. Ihana tuoksu tunkeutuu sieraimiimme. Ensin syömme itsemme oikein kylläisiksi. Sitten täytämme muutamassa tunnissa kokonaisen vaatekorin, sitten taas tungemme vatsaamme koko joukon, mutta suo jää yhtä keltaiseksi kuin ennenkin, vain pieni täplä siinä on muuttunut hiukan harvemmaksi väriltään. Näen edessäni Johanneksen, kun hän valkeine päineen ja selkä kumarassa hyppelee mätästen välissä auringossa. Hän muistuttaa pientä talvijänistä kuten ennenkin, mutta nyt hän on hilpeä ja väsymätön jänis. Lopuksi heittäydymme selällemme suopursuihin ja katselemme pilviä, jotka loistavat ja liikkuvat kaukana suomäntyjen latvain yläpuolella. Minusta tuntuu, kuin enkelit rakentaisivat itselleen lumilinnoja ylhäällä sinessä, ja Johanneskin arvelee ihan samaa. Olen juuri nukahtamaisillani, kun huomaan pojan istuvan ja tarkastelevan minua omituisen hellin katsein. Nähdessään minun avaavan silmäni hän kääntää nopeasti päänsä toiselle taholle, mutta rohkaistuu ja katselee taas minua.
– Sinä olet hyvä mies, hän sanoo hitaasti ja ujosti. Sitten hän ontuu rattaita kohti. –
Palkitkoon Jumala sinua, Johannes, niistä sanoista. Täällä istuu keski-ikäinen mies vankikopissa, rappiolla hän on ja syntinen, mutta lapsi on kuitenkin kerran voinut sanoa hänestä, että hän on hyvä mies. Silloin ei kaikki toivo ehkä olekaan mennyt...
Kunpa saisin lopettaa tähän! Kunpa nyt saisin panna pisteen päiväkirjaani. Istuisin mielelläni vankilassa kuolinpäivääni saakka, jos viimeiseksi muistokseni elämästä tuolla ulkona jäisivät muurainsuo ja valkoiset pilvet ja nuo muutamat sanat. Tässä olen kirjoittanut pari sivua, jotka ovat lämmittäneet sydäntäni, mutta kuinka saan esiin sen, mitä nyt seuraa? Se on niin epätoivoista, mutta koetan kuitenkin. –
Johanneksen koulu oli alkanut muutamia viikkoja sitten. Emme tavanneet yhtä usein kuin ennen. Hänen huono päänsä aiheutti sen, että häneltä kului läksyjen lukemiseen enemmän aikaa kuin muilta, enkä tahtonut tehdä häntä liian epäitsenäiseksi istumalla tankkaamassa hänen kanssaan.
Eräänä päivänä tapasin hänet ääneensä itkemästä koulusta palatessaan.
– Ne paiskovat minua kirjoilla päähän ... tekee niin kipeää täällä sisällä, nyyhkyttää hän ja hieroo käsillään valkohaivenista pääparkaansa.
Menen suoraan opettajan luo. Ei, hän ei ole huomannut, että toverit olisivat tehneet pahaa pojalle. Ja kuka sitäpaitsi on pyytänyt minua esiintymään kouluntarkastajana tässä kylässä?
Seuraavina päivinä pidän Johannesta silmällä. Hän näyttää sairaalta ja onnettomalta joka kerta koulusta tullessaan. Mutta en saa häntä kertomaan enempää kiusaajistaan. Juuri minua, ihailtua toveriaan kohtaan, hän on erikoisen vaitelias. Hänelläkin on miehekäs ylpeytensä, vaivaisella, hän ei tahdo myöntää, että häntä voidaan kohdella kuinka hyvänsä. Täti Virginia näyttää tietävän enemmän asiasta.
Muutamaa viikkoa myöhemmin eräänä iltapäivänä tuodaan minulle tieto, että Johannes on pahasti sairaana, ja minä kiiruhdan sinne. Poika on puoleksi tiedoton polttavassa kuumeessa ja hourailee, hän valittelee hiljaa ja tavoittelee laihoilla sormillaan päätänsä. Täti Virginia juoksentelee edestakaisin tuvan permannolla ja heiluttelee käsiään ilmassa, aivan suunniltaan hämmästyksestä ja kiukusta. Hän huutaa suoraan vasten silmiäni, että kaikki on minun syytäni. Tyhmä leikittelyni penikan kanssa koko kesän – se oli herättänyt kaikkien pitäjän räkänokkien kateuden, ja niin pian kuin Johannes joutui kouluun, hän sai kärsiä hienon suojelijansa takia... "Ylioppilaan kampurajalka!" – Nyt hän saisi tietää, mistä Taavetti oltta osti! Ensin häntä haukuttiin, sitten hakattiin kirjoilla päähän, lopulta kolhittiin laudankappaleilla. Ja sitä hänen vetinen päänsä ei kestänyt... Lapset ovat sydämettömiä! huutaa täti – Jumalan enkeleiksi niitä sanotaan mutta piru vieköön, ne ovat pahempia kuin korpinpojat! Ja muuten onkin parempi, että poikaparka saa kuolla pois kurjuudestaan...
Näen heti, että Johanneksen henki on vaarassa. Mutta täällä ei ole mitään hoitomahdollisuuksia, ei lääkäriä lähellä, ei puhelinta kylässä. Juoksen kotiin ja valjastan hevosen, tulen takaisin pehmeät pyhäkiesimme heiniä täynnä, käärin Johanneksen huopiin, laitan hänet makaamaan kärryihin ja annan ravata läänin sairaalaa kohti.
Voi sitä matkaa! Takanani rattailla kuolemansairas poika, joka hourailee sekavasti päästään ja valittaa joustimien jokaista iskua. Käännyn alituiseen taaksepäin etuistuimella, silloin tällöin täytyy minun nousta pois korjatakseni hänen asentoaan huovissa ja heinissä. Tiet ovat märät ja sataa, sataa raskaita pisaroita päällemme. On lauantai-ilta, kirkonkylän toisella puolella tapaamme kaupunkimatkalta palaavia talonpoikia. He ovat humalassa, ja tien kunto ei estä kilpa-ajoa. Huutaen ja viinalekkereitään heilutellen he syöksyvät ohitsemme mielettömiksi säikytetyillä hevosilla, joilla aamulla oli rauhallinen isäntä takana ohjaksissa. Mutta nyt istuu hullu paholainen samalla paikalla. Sitten tulee rauhallisempaa maantiellä ja sade lakkaa, mutta samalla alkaa pimetä ja olemme tuskin puolitiessä. Säikähtäen huomaan, että kiireessä olen unohtanut ottaa lyhdyn mukaan; koetan jouduttaa kulkua, mutta pimeys tavoittaa meidät. Raskaana kuin säkki se kuristautuu kokoon täällä metsien sisällä; kohta en näe mitään, vain vanha viisas hevonen aavistaa tien hapuillen eteenpäin askel askelelta. Äkkiä se pysähtyy niinkuin minusta näyttää matalan mäen huipulle ja kieltäytyy menemästä eteenpäin. Minusta tuntuu, että jotakin vierasta ja elävää on aivan lähellämme, ja sytytän tulitikun. Kun se räsähtää pimeässä, näen tulen heijastuvan suuresta ja liikkumattomasta hevosensilmästä. Aivan vasemman olkapääni edessä on hevosen kuono, ja sen suupielistä vuotaa verta. Kauempana näkyy rikkipiesty selkä ja sen takana tukkihumalainen lauantainviettäjä, joka on kaatunut nenälleen rattaille ja nukkuu kuin tukki, hattu jalkapeitteen alla. Hänen loppuunrääkätty hevosensa on pysähtynyt keskelle tietä.
Muutaman tuokion istun liikkumattomana tulitikun palaessa loppuun. Suuri, uskollinen eläimensilmä katselee minua, ja minusta tuntuu, kuin siinä ilmenisi koko maailman pohjaton tuska. Tulee jälleen pimeä, mutta huomaan, että leukani värisee. Ja ympäriltäni, mustista metsistä nousee ääniä, jotka kokoontuvat ja tihentyvät kirkaisuksi. Se on sama kirkaisu, jonka kerran lapsena kuulin August Ripön tuvasta, kaiken elävän hätähuuto Jumalalle ja ihmisille. –
Vasta aamuyöstä pääsin perille. Poika eli vielä, ja jäin hänen luokseen. Mutta hän ei enää milloinkaan tullut täysin tuntoihinsa. Kolme päivää myöhemmin pikku Johannes kuoli sairaalassa.
Ei liene merkillistä, että minä tämän tapauksen jälkeen en voinut enää olla sama huoleton tyhjäntoimittaja kuin ennen. Liian monet vastaamattomat kysymykset ahdistivat minua, ja minä janosin vastausta, mutta ymmärsin, että se vastaus ei milloinkaan voinut tulla ulkoapäin, vaan minun oli etsittävä sitä itsestäni. Olin kuin kiviperäisellä maalla, johon on kaivettava kaivoja. Etsit vavalla, poraat ja louhit ja kaivat lapiolla, mutta et tapaa lähteensilmää. Eikö elävää vettä ole missään?
Minussa on kaikki kypsynyt hitaasti ja monien raskaiden erehdysten kautta. Olen usein kadehtien kuullut noista salamannopeista kääntymisistä, kun ihminen suoraan maailman leveältä tieltä siirretään temppelin kaikkein pyhimpään, missä arvoitusten arvoitus äkkiä säteilee häntä vastaan ilmestyksenkaltaisessa valossa. Itse olen vaivalloisesti saanut taistella eteenpäin askel askelelta. Juuri pyhätön ovesta päästyäni heitettiin minut uudelleen takaisin, ja Jumala tietää, olenko milloinkaan päässyt esipihaa pitemmälle. Senvuoksi ei ollutkaan merkillistä, etten sinä ajankohtana päässyt mihinkään selvyyteen.
Enimmän kiusasi minua seuraava kysymys: Mistä johtuu, että aiheutetaan pahaa, vaikka tahdotaan hyvää? Eikö sellaisissa tapauksissa ole mitään tiennäyttäjää, mitään luotettavaa ääntä sinussa itsessäsi, joka sanoisi, kuinka sinun on meneteltävä, eikö mitään varmuutta siitä, että seuraat oikeita jälkiä, vaikka tarkoituksesi onkin mitä paras? Vai onko kaikki jätetty sokean sattuman varaan? Tässä olin ensi kertaa elämässä riemuinnut siitä, että olin saanut tehtävän täytettäväkseni, ja se riemu päättyi hätähuutoon. Olin luullut ilahduttavani ja auttavani avutonta raukkaa, mutta sen sijaan olin ehkä aiheuttanut hänen tuskallisen kuolemansa. Oliko elämä todella niin tarkoituksetonta? Vai oliko vika tahdossani? Eikö se ollut kyllin epäitsekäs ja puhdas? Eikö suhteeni pikku Johannekseen ollut muuta kuin pelkkää itsekkyyttä, likaisen ihmisen yritys näyttää puhtaammalta hyvien töiden peilissä ja siten rauhoittaa omaatuntoaan? Tuliko väärennyksen rangaistus tässä peloittavassa muodossa? Mutta miksi se ei siinä tapauksissa kohdannut minua, vaan viatonta? – Oi, kuinka nämä ajatukset kiduttivat minua...
Ja seuraava kysymys: – Kenen puolesta pikku Johannes kärsi? Olin nähnyt hänen tuskansa silmieni edessä. Mutta tiesin, että jos hänellä oli jotakin sovitettavaa, niin se synti ei saattanut olla niin raskas, että hän ei kauan sitten olisi sovittanut sitä poloisella elämällään, joka oli ollut yhtä kidutusta. Miksi hänen sen lisäksi vielä piti kärsiä tuo tuskallinen loppu? Kärsikö hän vain siksi, että minun silmäni avautuisivat? Ei, niin tärkeät minun silmäni eivät mitenkään voineet olla. Kärsikö hän sydämettömien koulutovereittensa takia? Jotta joku heistä myöhempinä vuosina muistaisi mitä oli tehnyt, katuisi ja muuttuisi toisenlaiseksi? Vai kärsikö hän ehkä meidän kaikkien puolesta? – – –
Nyt en enää kyselisi sellaista. Tietysti en minä, enemmän kuin kukaan muukaan, ole löytänyt äärimmäistä vastausta. En tiedä, miksi asian laita on niin, mutta sen tiedän, että me kaikki kärsimme toistemme takia. Niin, te ylväät herrat, jotka selitätte, ettette halua hyväksenne laskettavan mitä viaton kärsi puolestanne ristillä, vaan torjutte inhoten tuollaisen "teurastajan-ajatuksen" ja sanotte, että aiotte itse vastata tilistänne. Teidän moraalinne on hyvin ritarillinen, sillä on vain se vika, että siltä puuttuu jalansija elämässä, sellaista kuin se nyt on. Koko olemassaolo rakentuu auttamattomasti sijaiskärsimykselle, ja Kristuksen risti on vain sen tutkimattoman uhritoiminnan korkein tunnusmerkki, jolta ei mikään ihmiskunnan korkeammista uskonnoista ole voinut sulkea silmiään. Senvuoksi, jalot herrat, teidän pitäisi heti lähteä tiehenne tästä maailmasta, joka ei ole tehty niin jaloja ajatustapoja varten. Taikka kärsikää edes seuraukset! Älkää menkö juhlallisista selityksistänne suoraan pöytänne ääreen, höyryävän paistin luo, sillä se on sellaisen olennon lihaa, joka on vuodattanut verensä teidän takianne! Hajoittakaa koko rikas kotinne, sillä se on toisten hien ja vaivan tulos, toisten puutteen ja kyynelien! Repikää vaatteet yltänne, kiskokaa kengät jalastanne – kaiken takana on kärsimystä, toisten kärsimystä, ja kun te istutte alastomina maaluolassa tai hullujenhuoneessa, silloin vasta voidaan filosofianne ottaa vakavalta kannalta. Mutta jos tahdotte elää ja toimia tässä maailmassa, täytyy teidän rehellisyyden nimessä tunnustaa se sellaiseksi kuin se on.
Nyt minä tiedän, että pikku Johanneskin kärsi meidän kaikkien takia. Paavali puhuu "sen täyttämisestä, mikä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin juuri, on kuin Jumalan talous vaatisi ihmiskunnalta määrätyn, äärettömän kärsimyspaljouden. Kun joku lyhentää tätä velkaa suurella kolikolla, pääsee joku toinen pienemmällä, ja moni heikko lapsenkäsi on ojentanut niin raskaan uhrilahjan, että se on ostanut vapaiksi paatuneita syntisiä. En tiedä miksi niin tulee olla. Koko sydämemme nousee tätä mysteeriä vastaan. Mutta varmasti Jumalan sydän jonakin päivänä osoittautuu suuremmaksi kuin meidän sydämemme.
Sinä syksynä olin vielä täysi pakana, mutta kuljeskelin ja mietiskelin. Minulla ei ollut mitään halua matkustaa pääkaupunkiin; sitäpaitsi en tiennyt mitä opiskelisin. Pysyin kotona koko lukuvuoden ja autoin isää talon hoidossa. Hän otti vastaan palvelukseni ääneti ja ihmettelemättä, pikemmin hän näytti hiukan pettyneeltä, vaikka kuinka koetin olla hyödyksi. Kahden vuoden aikana hän jo oli uhrannut paljon rahaa opintoihini, jotka siis eivät johtaneet mihinkään. Toista oli Andreas: nyt hän kirjoitti Tanskasta, että hän kohta oli valmis ja että hän oli mennyt kihloihin erään maanviljelijän ainoan tyttären kanssa. Muutaman vuoden kuluttua he aikoivat mennä naimisiin – perhe oli hyvin rikas, lisäsi hän ohimennen. Isä nauroi leveätä nauruaan kirjeen luettuaan. – Eipä hän taida tulla tänne morsiamineen, luulen minä. Tyttöä kai kannattaa näytellä, mutta tuskinpa meitä.
Suhde isän ja minun välilläni pysyi yhtä mykkänä kuin ennenkin, vaikka me joka päivä olimme yhdessä. Hän oli sulkeutuneempi kuin milloinkaan, ei koskaan epäystävällinen, mutta ei myöskään tutunomaisen ystävällinen. Ainoa muutos, jonka hänessä huomasin, oli se, että hän ei milloinkaan ottanut käsille pulloa istuessaan yksin iltaisin, vaan ainoastaan toisen voimanlähteensä, Raamatun. Ymmärsin, että hän menetteli näin minun takiani; hänen huono käsityksensä minusta ei juuri tehnyt minua iloisemmaksi.
Niinpä mietiskelin koko talven. Oliko kaikki sokeaa järjettömyyttä? Ei, huomasin heti, että en tahtonut enkä voinutkaan uskoa, ja keräsin runsaasti esimerkkejä vastakohdasta, sellaisia tapausten kulkuja, joissa saattoi nähdä oikeudenmukaisen yhtenäisyyden. Kaiken pohjalla oli siis tarkoitus, mutta ehkäpä vain eräissä tapauksissa? Oliko pikku Johanneksenkin kohtalossa tarkoitusta? Vai pitäisikö erottaa toisistaan tarkoituksellinen, tarkoitukseton ja sellainen, joka on keskivälillä, jossa on hiukan kumpaakin? Ei, se ei käy. Kaikki käsitykseni sanoivat minulle, että olemassaolo järkkymättömine lakeineen ei saattanut olla niin samea sekoitus. Joko se oli läpeensä tarkoitukseton, taikka kaikella oli tarkoitus, myös kamalimmalla ja käsittämättömimmällä.
Mitä enemmän kevät läheni, sitä selvemmin huomasin, että jälkimmäinen vakaumus veti minua puoleensa. Kaikella täytyi olla tarkoitus! – Tuo yksinkertainen ajatus porautui sieluuni ja kaivoi siellä ensimmäisen kaivon, josta minun mielestäni alkoi tihkua hiukan elävää vettä. Sillä jos kerran hyväksyin kaiken suuren Tarkoituksen, niin silloin täytyi olemassaolon takana olla elävä Jumala.
Kuinka iloiseksi silloin tulinkaan! Luulin heti olevani päämäärässä ja aloin innokkaasti tutkia Raamattua ja kaikkea muuta hartauskirjallisuutta mitä käsiini sain.
Jos olisin tietänyt, kuinka raskaita askelia minun vielä oli astuttava, ennenkuin olin päässyt mihinkään oikeaan uskoon – jos koskaan pääsinkään! Niin, monen kääntymys tapahtuu luonnonilmiön nopeudella, ei kuitenkaan minun kääntymiseni, ehkäpä sen takia, että se pohjaltaan ei ollutkaan mikään kääntymys. Tavallisissa oloissa olisi kai monikin asia estänyt minua omistamasta mitään uskoa muistuttavaa. Mutta olin suuressa hädässä, olin enemmän kuin kerran tehnyt haaksirikon, enkä enää tahtonut ajautua mihinkään rikkiviisauksiin, joita järkeni ei kyennyt selvittämään. Minun täytyi kulkea eteenpäin.
Olinkin jo päässyt pienen matkan tietä. Pikku Johanneksen kärsimysten takaa alkoivat Golgatan ristit häämöttää.
Tietenkin versova uskoni sai alussa kokea monta takaiskua, ja ehkäpä tuo hento taimi olisi kokonaan paleltunut, ellei ystäväni Hastig olisi ryhtynyt huolehtimaan siitä. Kukaan ei voinut olla iloisempi kuin hän mielentilani muutoksesta. Olimme koko talven ja kevään innokkaasti vaihtaneet kirjeitä. Kerroin hänelle kaiken, ja hän kirjoitti väsymättä tukeakseen, neuvoakseen ja vakaannuttaakseen minua. Hän lopulta sai minut astumaan ratkaisevan askelen.
Keskikesällä hän saapui kotitalooni ja jäi meille muutamaksi viikoksi. Ne olivat merkityksellisiä päiviä, minun täytyi pyytää isältä vapautusta kaikista töistä. Nyt toistuivat viimeisten kouluvuosiemme loputtomat keskustelut, vaikka paljon vakavammissa, intohimoisemmissa muodoissa, sillä nyt oli todella kysymyksessä jotakin ja nyt minulla oli paljon enemmän sanottavaa kuin silloin. Annoimme kaikkien ristiriitaisten kokemustemme kamppailla keskenään, heittelimme toisiamme monien terävien todisteitten veitsillä, taistelimme myöhään yöhön. En antautunut ensimmäisessä kiireessä, mutta ainoa toivoni oli joutua täydellisesti ja peruuttamattomasti tappiolle. Ja kun vihdoin luovutin aseeni, se tapahtui kuin sattumalta, ei minkään kumoamattomasti todistavan sanan takia, vaan pikemmin kuvan vuoksi, joka vaikutti minuun, ja minulle puhuvan äänen vakuuttavuuden vuoksi.
Eräänä iltana läksimme kuten tavallista kävelemään poispäin kylästä. Oli ihana kesäilta, taivas korkea, tyyni. Meidän ympärillämme oli uinuvia ruispeltoja, niiden yllä laskevan auringon punertava hohde. Kiivas väittelymme kiersi tällä kertaa kysymystä, joka lienee jo ennen Augustinusta ollut koetuskivi. Minä karhu ja syntinen kysyin, kuinka oli mahdollista, että Jumala, tuo kaikkivoipa ja ääretön, olisi voinut luoda meidät halvat olennot kuvakseen – olimmehan niin vähän hänen kaltaisiaan, että itse suuri Lutherkin sanoi itseään "köyhäksi, haisevaksi matosäkiksi". En odottanut musertavia teologisia todisteita enkä sellaisia saanutkaan, mutta toisella tavalla sain vastauksen paljon enempään. Näen sinut vielä, Hastig, kun äkkiä pysähdyt eteeni keskelle tietä. Katseesi kohoaa iltaruskoa kohti, se laajenee ja palaa uskonvarmassa hurmiossa, pitkä hengenveto kohottaa rintaasi, ja sinä melkein huudat:
– Emmekö sitten itse ole äärettömiä, kaikkivoipia? Katso minua, eikö koko maa ja koko taivas ole minussa tällä hetkellä? Usko, niin tulet osalliseksi äärettömyydestä ja Jumalan kuvaksi!
Ja sinä tartut käsiini ja puristat niitä kovasti, mutta nyt sinä kuiskaat aivan hiljaa:
– Sinun täytyy uskoa, sinun täytyy!
– Mitä minun on uskottava? kysyn alistuvasti.
– Sitä, mitä paras sinussa vaatii, mitä sydämesi korkeimpina hetkinä julistaa totuudeksi. Sitä sinun on uskottava!
En osaa selittää, miksi juuri tuo näky ja nuo sanat tulivat niin ratkaiseviksi minulle, tiedän vain, että ne musersivat viimeisen vastarintani. Seisoin siinä ällistyneenä, puolittain kateellisena ja tuijotin sinua kuin köyhä, joka katselee äärettömän rikasta. Siitä hetkestä asti tiesin minne pyrin. Ja vaikka senkin jälkeen kuljin likaisia polkuja niinkuin ennenkin, alhaisia, saastaisia teitä, niin koko olentoni kaipasi suoria ja puhtaita.
Niin oli pitkä taisteluni uskosta joutunut toiseen vaiheeseensa.
Isä ei kysynyt mitään tarkempaa, kun sinä syksynä pyysin rahoja matkustaakseni pääkaupunkiin ja aloittaakseni opintoni uudelleen, ja itse tunsin vielä olevani liian epävarma ilmaistakseni mitään suunnitelmistani. Ääneti hän ojensi rahasumman minulle, mutta hänen ilmeensä sanoi: Saamme kai toivoa, että ymmärryksesi on lisääntynyt viime kerrasta.
Olin ollut Helsingissä vain pari viikkoa. Samana aamuna olin lähettänyt onnittelusähkösanoman Andreakselle, joka sinä päivänä oli sulhasena komeissa häissä Tanskassa. Illalla sain kotoa myöhästyneen sähkösanoman, jonka oli lähettänyt vieras lääkäri lähikaupungista: "Lautamies Strang pahasti sairaana. Kiiruhtakaa kotiin."
Kahta päivää myöhemmin istuin isän vuoteen ääressä. Jo viikkoa aikaisemmin hän oli saanut pahan aivohalvauksen ja makasi paikallaan melkein kokonaan halvaantuneena. Puhekykynsä hän oli merkillistä kyllä säilyttänyt, mutta hän ei huolinut käyttää sitä. Hän sanoi vain:
– Luulen, että minun nyt täytyy muuttaa penikulma idemmäksi, äidin luo. Mutta ei sinun sen takia olisi tarvinnut rientää tänne kuin jäniksen selässä.
Toisen kerran hänen luonaan käyvä lääkäri ennusteli, että keuhkokuume saattaa uhata. Isällä oli kauan ollut katarri, nyt hänen oli vaarallista maata selällään, hänen oli vaikea päästä limasta, jota kokoontui hengityselimiin.
Ja keuhkokuume tuli. Kuume nousi nopeasti, lääkäri ei antanut mitään toivoa. Isä oli täydessä tajussaan, ja näin, että hänen rypistyneen otsansa takana hautui ja kaiveli tärkeä kysymys ja sytytti silmiin vaihtuvan levottomuuden, mutta vieläkään ei hänen huuliensa yli tullut yhtään merkittävää sanaa. Hän vastasi vain ystävällisesti ja lyhyesti kysymyksiini hänen voinnistaan ja silitti välistä kuin rauhoittaen käsivarttani. Raamattu oli hänen oikealla puolellaan leveässä kahdenmaattavassa vuoteessa, se lepäsi siinä mustana kultaisine risteineen valkoisella reikäommeltyynyllä, jonka aina piti äsken silitettynä ja koskemattomana olla hänen oman pieluksensa vieressä, siitä asti kun hän oli maannut yksin vuoteessa. Hän käänsi usein silmänsä siihen suuntaan, hän ehkä vieläkin luuli näkevänsä äidin tumman pään pieluksella. Mutta hän ei jaksanut avata Raamattua, ja hän vastasi ystävällisen kieltävästi tarjoukseeni lukea ääneen hänelle, ja se suretti minua.
Vasta päivää ennen kuolemaansa hän puhui.
Unettoman yön jälkeen olin nukahtanut istualleni tuolille hänen vuoteensa ääreen. Uneksin tekeväni sen, mitä kauan olin tahtonut, vaikka minulla ei ollut rohkeutta siihen: olin polvillani vuoteen ääressä ja rukoilin ääneen isän kanssa. Ja kun samassa heräsin, olin selvillä siitä, että nyt minun pitäisi uskaltaa se. Tiesin jo, millä sanoilla minun pitäisi aloittaa ja kuinka voisin häntä häiritsemättä jatkaa rukousta niin, että se vuodattaisi alas Jumalan armon ja verhoaisi hänen lähtönsä pojan kiitollisuuteen, kunnes itsekin saisin kuolevan siunauksen.
Silloin näin isän maatessaan tuijottavan minua kuumeen suurentamat silmät täynnä hätää, ja hän avasi suunsa.
– Johan, aloitti hän. – Minulla on kaksi poikaa ... mutta kuka... kuka ryhtyy asumaan taloa?
Hän hengähti syvään.
– Andreas ... luulin aina että hän ... ja hänhän on saanut opiskellakin maanviljelijäksi. Mutta tuo avioliitto tanskalaisen tilanomistajan tyttären kanssa. Emmehän ole nähneet heitä, mutta minä pelkään... Mitä sinä luulet? Olla täällä talonpoikina, kaukana kaikesta herrasväen elämästä ... ei sitä en tohdi uskoa. Sellaista se on, näetkös. Jos nuoren hevosen kasvattaa liian ylellisesti, saattaa tapahtua, että... jonakin päivänä omistaa hienon juoksijan ... mutta sitä ei voi valjastaa tavallisen kuorman eteen.
Ääneni kuului kai liian epävarmalta vastatessani:
– Ei, isä, kyllä kai meidän täytyy toivoa, että Andreas ... ainakin jollain tavalla...
Isä katsahti epäilevästi kattoon. Sitten hänen silmänsä pysähtyivät minuun.
– Entä sinä, Johan? Ehkäpä sinä...
Tartuin varovaisesti hänen käteensä.
– Kiitos luottamuksesta, isä. Ja kyllähän minä muuten mielelläni... mutta nyt... minusta pitää tulla jotakin, josta en voi luopua.
– Mitä?
– Minusta tulee pappi, isä!
Tämän tunnustaessani olin noussut seisomaan, sydämeni takoi kiivaasti, mutta olin iloinen, kun sain sen sanotuksi.
Isä katseli minua, hänen kuumeenpunertamat silmänsä pyöristyivät hämmästyksestä. Sitten alkoi hänen leukansa yht'äkkiä liikahdella ... kuulin sen yhä selvemmin. Isä nauroi... Hän nauroi viimeistä kertaa suurta, sydämellistä nauruaan, yskä voitti ja hän vaipui horrokseen, josta hän ei enää herännyt. –
Isä, isä, mitä siinä naurussa piili? Turhaan olen koettanut selittää itselleni kummallista testamenttiasi. Oliko se jäähyväispilkkaa hupsulle pojalle? Vai ... tahdoitko ehkä antaa minulle hilpeän luottamuksesi seuralaiseksi harharetkilleni? Luulitko, että ne johtaisivat johonkin kaikesta huolimatta?
Ehkäpä saan sen tietää jonakin päivänä.
Vastanainut veljeni ehti hautajaisiin. Kylä sai ensimmäisen kerran nähdä herrasmiehen, jolla oli valkeat hansikkaat ja silinteri; vanha kirkkotammamme säikähti häntä hautaussaatossa.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä avattiin jälkisäädös. Se antoi meille saman oikeuden perintöön, mutta vanhempi poika sai etuoikeuden määrätä tilan kohtalosta.
Illalla me kaksi veljestä neuvottelimme tyhjässä lapsuudenkodissamme. Andreas oli yhtä neuvokas kuin aina, vaikkakin alakuloinen ja harvasanainen. Hän katseli alituiseen syksyn pimittämää ikkunaa, ikäänkuin kaivaten pois. – Ei, taloa ei saanut myydä, sehän oli selvä. Toiselta puolen se oli kuitenkin liian pieni työmaa täysin oppineelle agronoomille, joka käytti nykyaikaisia menetelmiä. Entä sinä, Johan, miks'et sinä ota sitä?
Toisen kerran oli minun ratkaistava tuo vaikea kysymys. Valitsin mitä hyvänsä, niin tunsin pettäväni. Joko isän taikka – niin, sillä hetkellä tohdin uskoa, että täytin velvollisuuden Jumalaa kohtaan. Kiersin useamman kerran kiihtyneenä permannon, ennenkuin sain vastaukseni valmiiksi:
– Ei, Andreas, en voi! Olen ryhtynyt paljon tärkeämpään. Minusta tulee pappi!
Andreas hymyili melkein huomaamattomasti. No niin, silloin piti asia järjestää jollakin toisella tavalla. Onneksi oli päätetty, että hän lähtisi Tanskasta ja asettuisi Etelä-Suomeen, joten hän silloin tällöin voisi matkustaa tänne. Hän aikoi juuri ostaa tilan Haminan läheltä, kälyni oli suostunut muuttamaan sinne, ja hän oli rikas, niinkuin sanottu. Nyt täytyi vain kylän asukkaiden joukosta löytää sopiva vouti, joka hoitaisi isämme kartanoa yhteiseen tiliimme. Tarvitsinko rahoja etukäteen? Omasta puolestani saatoin milloin hyvänsä matkustaa Helsinkiin jatkamaan opintojani, hän jäisi tänne muutamaksi viikoksi ja järjestäisi kaiken.
Niin päätettiinkin, ja minä läksin. –
Mutta epäilyni toteutuivat liiankin pian. Jo seuraavana keväänä minut kutsuttiin Ristan kartanoon, jota Andreas herrana hallitsi. Hänellä oli luonaan asianajaja, ja hän ojensi minulle paksun setelikuoren. Isämme talo oli myyty. Voudin hoidossa olisi kaikki mennyt hiiteen, sen hän oli huomannut. Täytyihän hänen ajatella minuakin, jolla toistaiseksi ei ollut omia tuloja, ja kun äkkiä oli ilmaantunut edullinen käteisostaja kotipitäjästä, niin ei ollut muuta neuvoa kuin hyväksyä tarjous. Jälkisäädöshän oli antanut hänelle oikeuden järjestää asiat yksin järjen ja omantunnon mukaan.
En voi sanoa, että kohtaus meidän veljesten kesken oli millään lailla sydämellinen, ja pian tuli uusi yllätys. Istuessani siinä ääneti ja alakuloisena kullatulla tuolilla salongissa odotin joka hetki, että ovi aukenisi ja tuntematon kälyni astuisi huoneeseen kuin viileä tuulahdus painostavassa ilmassa. Mutta häntä ei kuulunut; vain palvelijat juoksivat edestakaisin erilaisia tarjottimia kantaen.
– Missä nuori kälyni on? kysyin lopuksi.
Andreas viritti suunsa makeanhappameen irvistykseen.
– Hän on matkustanut luotani kotiinsa Tanskaan. Eikä hän sitäpaitsi niin perin nuori ollutkaan...
– Mitä ihmeitä?
– Niin, hän ei viihtynyt tässä likaisenharmaassa maassa. Ja toisekseen ... sinähän tiedät, etten minä ole ihan ankarasti yksiavioinen. Täällä, kartanon kukkamaassa, sattui olemaan eräs harvinainen yrtti.
– Aiotteko erota?
Andreas kallisti salaperäisesti päätään, ikäänkuin aikoisi sanoa: Ei, ei ainakaan toistaiseksi, mutta kukapa tietää, mitä tilanne vastaisuudessa vaatii? Sitten hän veti korkin samppanjapullosta ja lisäsi tarkoittavan kyynillisesti:
– Kuten näet, istun joka tapauksessa täällä Ristan kartanon herrana.
Alakuloisin sydämin karkasin sinä iltana veljeni kukkuraisten pöytien äärestä ja istuuduin junaan. Tunsin olevani yksinäisempi kuin milloinkaan, kiskottu irti juuriltani ja kotitilaltani. Sen sijaan kannoin lähinnä sydäntäni onnetonta kääröä, jossa setelit rapisivat ja kuiskasivat minulle, että olin pettänyt todellisen velvollisuuteni kuvitellun tähden. Sillä yhden talven teologiset opinnot olivat jo tehneet minut enemmän kuin epävarmaksi siitä, kuuluinko ollenkaan valittuihin. Korvissani kaikui isän nauru kuolinvuoteella, ja pitkän aikaa eteenpäin olin aivan selvillä sen merkityksestä.
Ristan kartanossa en ole sen jälkeen näinä vuosina käynyt. En voi! –
Niin, Andreas, mikäpä minä olen tuomariksesi, mutta en ymmärrä sinua. Tiedän hyvinkin, että aina olet tehnyt itsesi pahemmaksi kuin todellisuudessa olet. Sinulle elämä on hilpeä naamiohuvi, jossa mieluummin esiinnyt puettuna paholaiseksi kuin enkeliksi, sillä sinusta ei mikään ole vastenmielisempää kuin tekopyhästi valkoinen. Minulle on kyllä kerrottu, että sinä kaikesta huolimatta hoidat mallikelpoisesti tilaa, jonka niin köykäisesti hankit itsellesi avioliitollasi. Ja kiitän sinua siitä, että olet alituisesti kutsunut minua sinne selittäen, että ovesi aina ovat avoinna minulle. Vielä enemmän kiitän sinua siitä, ettet ole unohtanut minua edes nyt. Vankilaan saapunut rohkaiseva kirjeesi teki minulle hyvää, vaikka olisitkin voinut puhua toisessa sävyssä vakavista asioista ja vaikka viisasteletkin, että sinulla on ollut tapana tehdä surunlapsista ilotyttöjä, kun taas veljesi näkyy menettelevän päinvastoin...
Kuitenkaan en tahdo matkustaa sinne vapaaksi päästyäni. Ehkäpä taas omatunto kerran syyttää minua siitä, että hylkään veljellisesti ojennetun kätesi. Mutta en voi muuta.
Jumalan luo ei ole mitään oikotietä. Kaikkina näinä vuosina olen saanut monta hyväätarkoittavaa, viisasta neuvoa, monia ohjeita, kuinka löytäisin toisesta majatalosta toiseen pitkällä vaelluksella. Ei ole myöskään puuttunut niitä, jotka ovat tietäneet, kuinka päämäärä heti saavutetaan. Mutta jo lapsena kuljeskellessani metsiä ja maita, opin tietämään, ettei ole pitempiä mutkia kuin oudot oikotiet. Sen totuuden olen saanut uudelleen oppia kysymyksen ollessa tärkeämmästä retkestä. Ei mikään salo ole suurempi kuin sielunpimeytesi korpi, mutta jos tahdot päästä sen läpi, on sinun itse löydettävä tie.
Alkaessani opiskella teologiaa luulin olevani viitoitetulla tiellä, jossa joka päivä päästään kappale matkaa eteenpäin suurta valoa kohti. Luulin, että se uskon kannalta olisi kuin pettämättömän terveysruoan syömistä, joka päivittäin saisi uskon kasvamaan voimakkaammaksi. Sen sijaan sain kokea aivan toista. Milloin olin tienristeyksien sekasotkussa kykenemättä valitsemaan ylen monien mahdollisuuksien joukosta, milloin taas tunsin olevani soisella maaperällä, joka ei missään vastannut jalan alla. Ja tuo henkinen terveysravinto, jota niin himokkaasti olin kaivannut, oli kummallista leipää. Sisimpänä möhkäle kivikovia vanhoja dogmeja. Niiden ympärillä sotkuista, löysää taikinaa, mikä alituiseen muuttui nykyisen tutkimuksen hiiva-aineiden vaikutuksesta, jotka uhkasivat syövyttää rikki koko leivän. Tämä ruoka vaikutti minuun aluksi kuin myrkky, ennenkuin olin ehtinyt karaistua. – Ei, sanoin itselleni pimeimpinä hetkinä, – jos tahtoo tappaa pienen uskonsa, on ruvettava teologiksi.
Kypsymätön kun olin, kykenemätön näkemään, kuinka vähän opin sisäinen voima riippuu sen historiallisen synnyn epävarmuudesta, tunsin yhä selvemmin, kuinka nykyaikainen tutkimus repi reiän toisensa jälkeen siihen lapsellisen yksinkertaiseen kuvaan, jonka itselleni olin laatinut kristinopista. Ja haluten suoraa päätä tehdä selvän kaikesta siitä, mitä siihen saakka olin pitänyt pyhänä ja koskemattomana, syvennyin tätä koskevaan kirjallisuuteen, uskonnonhistoriallisiin teoksiin, Jeesuksen elämän jälleensommitteluyrityksiin, raamatunkriitillisiin tutkimuksiin ja puhtaasti kielteisiin kirjoituksiin. Strauss ja Bauer musersivat minut, Renan herätti alakuloista hartautta, sulin sielukkuudesta Harnackia lukiessani; yhteen aikaan potkittiin järkiparkaani kuin jalkapalloa edestakaisin Euckenin, Gunkelin, Wreden, Kalthoffin, Robertsonin ja monien muiden välillä. Minut tempasivat mukaansa Weiss ja Albert Schweitzer, jotka silmissäni muuttivat hurskaan puusepänpojan jumalherruuden tulemisen leimuavaksi julistajaksi, kunnes muutama vuosi sitten lievitin mieltäni kehutun ja puuhailevan jumalankieltäjän Arthur Drewsin teoksilla, jonka keitos onneksi kuitenkin sai minut menettämään halun tutkia lisää uskonnollista "ammattikirjallisuutta".
Kun mies sellainen kuin minä ohjaa puoleksi uponnutta venettään paikkaan, jossa odottaa varmaa satamaa, kaipaa ennen kaikkea kiinteää maata jalkainsa alle. Minä kaipasin kalliolle, absoluuttiseen, mutta mitä löysin? Suhteellisuutta, vain suhteellisuutta. Ristitulen mielipiteitä, jotka kaikki olivat yhtä hyvin perusteltuja!
Minulle tuotti pikimminkin kevennystä se huomio, että Ihmisen Poika muuttui ihmiseksi minulle, että hänen jumalallinen syntymänsä tai syntymisensä neitseestä ei ollut mainittuna vanhimmissa meille säilyneissä teksteissä, jota vastoin Joosefin isyys esitettiin selväksi, Eikö ollut paljon korkeampi ja lohdullisempi se ajatus, että joku oman sukumme jäsen oli kyennyt voittamaan synnin ja kuoleman? Ihminen, sellainen kuin ne muut, joilla ei ollut tukea luonteensa haavoittamattomasta, jumalallisesta puolesta, ei osuutta epäselvästä kolminaisuudesta, minkä me omaksi hämmennykseksemme olemme kerineet koolle kiviseksi dogmiksi, ihminen korkeimman valittuna välikappaleena Hänen poikansa hengessä, niinkuin puhtaimmin inhimillisen täytyi polveutua Jumalasta. Ei maagillinen vapauttaja Aatamin synnistä, mutta vapahtaja omastamme. Eikö kaikki ollut suorempaa ja aidompaa tällä lailla?
Jos Vapahtajamme oli jumala – eikö silloin aina voitu vedota siihen, että syntinen itse oli vain ihminen, jonka oli mahdotonta jäljitellä korkeampaa olentoa? Mutta jos hän oli yksi meistä – silloin hänen esimerkkinsä velvoitti kokonaan toisella tavalla. Se huusi aina ihmisen sydämelle: Sinä voit seurata jälkiäni, sillä sinä olet ihminen niinkuin minäkin olin!
Mutta että Jeesuksen historiallisesta henkilöstä tiedetään niin vähän, että eräät vakavat tutkijat ovat saattaneet epäillä hänen olemassaoloaankin; ettei kukaan hänen aikanaan eläneistä historiankirjoittajista tunne häntä, vaan ainoastaan Tacitus, Rooman palon yhteydessä, mainitsee huhun, että tämänniminen mies on pannut alulle vihattujen kristiaanien "tuhoisan taikauskon"; että Paavali vain muutamaa vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeen ei osoita juuri mitään harrastusta häntä kohtaan ruumiillisena ihmisenä, vaan ainoastaan pyrkii koroittamaan hänet taivaalliseksi Messiaaksi, jota hän jo ennen kääntymistään oli odottanut; että yksikään evankeliumeista ei nojaudu silminnäkijäin todistuksiin, vaan että Johanneksenkin evankeliumilla on yhtä vähän kuin Ilmestyskirjalla mitään tekemistä rakastetuimman opetuslapsen kanssa; että Uusi Testamentti ei ainoastaan ole liian kirjavan aineiston karsittu valikoima, vaan että tästäkin jäännöksestä on puhdistettu pois ristiriitaisuuksia ja lisätty siihen lauseita, tarpeen mukaan, – kaikki tämä täytti mieleni synkällä ahdistuksella. Ja kun monet rakkaimmista raamatunlauseistani tuhottiin, silloin tunsin oloni niin tyhjäksi kuin jonkinlaisen lähimmässä ympäristössäni tapahtuneen henkisen kuolemantapauksen jälkeen. Sain tietää, että se, mitä sanomme sieluksi, sellaisena kuin olemme perineet tämän käsitteen hellenistisiltä ajattelijoilta, todennäköisimmin oli aivan vierasta Jeesukselle ja hänen juutalaiselle aikakaudelleen. Senvuoksi pitäisi ihanan raamatunlauseen: "Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, mutta saisi sielullensa vahingon", oikeastaan kuulua aivan yksinkertaisesti: "Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän voittaisi koko maailman, koska hänen kuitenkin täytyy kuolla." – "Jumalan valtakunta on meissä itsessämme" – tuo pohjattoman syvä rivi on myös syntynyt erehdyksestä. Tässä puhuu julistaja lähestyvästä uudesta maailmanjärjestyksestä ja hän tahtoo sanoa: "Jumalan valtakunta tulee nyt heti, seuraavalla hetkellä se on keskellämme." Ei edes enkelien ihana joulusanoma saanut jäädä sellaiseksi: "Ja ihmisille hyvä tahto" oli puhdas käännösvirhe, joka varmasti korjataan tulevassa raamatunpainoksessa. Jumalallahan hyvä tahto oli, mielisuosio meihin. –
Voi, isä Luther, kuinka rakastankaan suuripiirteistä, leveää olentoasi, käskevää uskonvoimaasi, verevää raihnasta maallisuuttasi! Mutta tietäisitpä, kuinka vaikeaksi olet tehnyt kaiken seuraajillesi: "Jumalan puhtaan ja kirkkaan sanan" pitäisi nousta vuorille ja kuulua vapaasti kirkkaassa päivänpaisteessa. Siinä ainoa, mitä meidän on seurattava, kaikki muu oli ihmisten valheita ja ihmisten mietteitä. Olit tietysti oikeassa. Mutta, mutta – kuinka kävikään? Sana ei ainoastaan päässyt siihen valoon, jota sinä ajattelit, mutta myöskin tutkimuksen valoon, ja tuo sana tuli yhä hämärämmäksi, ihmiset olivat tehneet yhä enemmän, suuri osa oli vain noita "lisäyksiä" ja "poistoja", joita niin sydämestäsi vihasit. Milloinka oikeastaan Jumala itse on suoraan ja välittömästi puhunut meille?
Niin kysyin usein siihen aikaan, ja mieleni kävi äärettömän raskaaksi. Joskus ajattelin kadehtien katolilaisia melkein vihassa kadehtien, sillä tunsin, että heikäläistä minusta ei koskaan tulisi. "Stat crux, volvitur orbis!" Kuinka paljon helpompaa olisikaan itsensä rikkimiettineen ihmisen polvistua tälle kalliolle. Katolilaiset eivät muodostelleet ja uudelleen arvioineet Kristustaan tutkimuksen kaikkien tuulahdusten mukaan. Hän muodosteli ja arvioi heidät.
Vika oli siinä, etten ollut vielä kokenut tuota kuvaamatonta sisäistä varmuutta, jota minkään tietämisen ulkonainen hyökkäys ei kykene valloittamaan. Niin, olenko varma, että milloinkaan olen kokenut sitä? En uskalla vastata.
Ystävääni Hastigia eivät nämä kysymykset näyttäneet erikoisemmin vaivaavan. Silloin niinkuin nytkin hän oli lähinnä oikeauskoinen protestantti, mutta ihmettelenpä, onko hän vakavasti taistellut itsensä kaiken tällaisen läpi. Kerran kun taas valitin hätääni hänelle, hän sanoi:
– Sinä olet tyhmä! Ajattelehan seisovasi keskellä ihanaa puutarhaa, jossa on ihmeellisiä hedelmiä, ja sinua pyydetään ottamaan mitä tahdot. Mitä silloin teet? Oletko todella niin rakennettu, että ainoa tärkeä asia sinulle on se, milloin ja kuinka puut on istutettu, ja ketkä ovat ympänneet, hoitaneet ja leikelleet niitä. Ei, niin hassu et sentään liene.
Hän laski valkoisen kätensä Raamatulle ja lisäsi:
– Täällä sisällä on tuo ihmeellinen puutarha, Jumalan ihana sana. Miksi huolehdit siitä, mistä se on tullut? Ota se vastaan ja kiitä Jumalaa siitä, että se on olemassa.
Tuntoni tulista kantaa
ainais-ongelmaa:
synnit kaikki ken anteeks antaa,
millä minut puhtaaks saa?
Vaivoin Kaaoksen matkalainen
löytää Jumalan rantaan tien.
Heikko mies on, heikko nainen.
Heikoin minä lien! ANe rivit kirjoitin kerran "Eräänä raskaana hetkenä", mutta voisin yhtä hyvin kirjoittaa ne nyt.
Kun on luotu sellaiseksi kuin minä, niin vähän järjenmukaisesti, ei tuhoudu älyllisistä syistä. Mutta minä tuhouduin alituiseen, vaikka en koskaan täydellisesti ilman nousumahdollisuuksia. Sillä ihminen lankee uskon puutteesta.
Kuinka paljon sekasotkua opintoni lienevätkin synnyttäneet aivoissani, kuinka paljon teologinen epävarmuuden tila kiusasikin minua, niin en kuitenkaan voi lykätä syytä sille taholle. Minussa itsessäni oli se taistelukenttä, jolla kerran toisensa jälkeen minut voitti vastustaja, joka sekin oli – minä itse. Mistä hän tuli? Niin, niistä paha polveutuu?
On ehkä olemassa selityksiä sille viheliäisyydelle, että minä nyt, kaiken sen jälkeen mitä olin kokenut, saatoin langeta karkeihin synteihin, ja että eräinä aikoina elin pahemmin kuin ensimmäisten ylioppilasvuosien aikana, mutta sitä ei voida puolustaa En edes voi ottaa esiin Lutherin teoksia ja toistaa: "Jumala antaa joskus ihmisen langeta syvästi syntiin, niin että hänen täytyy hävetä itsensä ja koko maailman edessä, kun hän ei muulla tavalla voi varoa itseään pahimmilta paheilta, turhamaisuudelta ja ylpeydeltä." Ei, sillä turhamaisuus ja ylpeys eivät milloinkaan ole kuuluneet pahimpiin paheisiini, ja lankeemuksilleni en nähnyt mitään loppua. Ehkäpä, ehkäpä uskaltaisin luottaa toiseen sanaan: "Lankea lankeamistasi, mutta älä joudu epätoivoon, vaan nouse jälleen!"
Kaiken uskonelämän kulmakivenä on rukous. Sen minäkin tunsin, ja olin valmis järjestämään elämäni sen mukaan, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Kuinka usein seisoinkaan epäröivänä keskellä huonettani! Pitikö minun langeta polvilleni ja ristiä käteni? Ei, ei vielä, en ole vielä kypsä! Kun eilen tein sen, tunsin olevani inhottava näyttelijä pyhällä näyttämöllä. Jokainen kuiskaamani sana kilahti niin valheelliselta, niin tyhjältä, melkein kuin väärä raha ... ja olinko ehdottoman varma siitä, että joku kuuli ihmisen rukouksen? Täytyisikö minun taas langeta polvilleni ja kuiskata jotakin kohti kaukaista toivetta, mahdollisuutta? Ei, en voinut, en osannut! Häpesin itseäni, – mikään ei minusta ollut vastenmielisempää kuin tällainen tutkistelu, joka muistutti kalastamista epämääräisissä avaruuksissa. Ja kuitenkin tunsin polttavaa halua rukoilla...
Kadehtien ajattelin katolilaisten uskonharjoituksia, joissa rukouksesta hiljaa ja varmasti tehdään ihmisen jokapäiväinen tarve. Itse kieltäydyin kuitenkin itsepäisesti ryhtymästä minkäänlaiseen sytyttävään tunnelmoimiseen taikka itsesuggestioon. Eikö kaikki tuollainen ollut pelkkää tuulenpieksämistä? Ihminen ei voi luoda itselleen Jumalaa yhtä mukavasti kuin totutaan jokapäiväisiin tapoihin ja tarpeihin.
Mutta ehkäpä uskoni huomenna on voimakkaampi? Huomenna voin ehkä rehellisesti ja vilpittömästi heittäytyä polvilleni...
Ja huomispäivä tuli, mutta en tuntenut itseäni varmemmaksi. Silloin tulin alakuloiseksi, tunsin olevani eristetty Jumalasta, en kyennyt nousemaan. Siispä minun täytyi vajota. Ja mielessäni jonkinmoinen henkinen murhapolttajan himo läksin ja sytytin itseni tuleen.
Join ja hummasin rikki itseni koko äärettömällä rajuudellani. Oliko niin parempi? Täytyikö minun joutua äärimmäiseen hätään ja kurjuuteen, ennenkuin polveni notkistuivat? Nyt murtuneisuudessani lepäisin kai kuin tallattu mato Herran edessä ja pyytäisin koko pimentyneellä sydämelläni häneltä pelastusta? Mutta ei, nyt tunsin itseni liian likaiseksi. Sydän täynnä likaa ei voinut lähestyä häntä, hänhän ei ollut mikään kaikenlaisten ihmisjätteiden kaatopaikka, ja eikö ollut uskallettua kääntyä lukemattomien aurinkokuntien tekijän puoleen kiusaamaan häntä omilla vähäpätöisillä yksityishuolillani? Oli parempi antaa rukousten olla, kunnes saattoi esiintyä ainakin puhtaammin vaattein. Näin edessäni muhamettilaiset, kun he pestyinä ja puhdistettuina makaavat maassa pitkissä riveissä: "Tässä ovat sotilaasi, Allah, emme pyydä mitään itsellemme, ilmoittaudumme vain palvelukseesi!" – Sellaisissa rukouksissa oli ainakin miehekästä nöyryyttä.
Silloin yritin jälleen pyrkiä siihen, kohota niin paljon, että kirkkain otsin voisin laskeutua polvilleni huoneeni permannolle, mutta ennenkuin olin päässyt niin pitkälle, olin jälleen langennut. Ja niin tunsin taas, että minut oli viikoiksi ja kuukausiksi suljettu pois kaikesta Jumalan yhteydestä. Tapahtui sellaistakin, että luulin olevani sieluineni ja ruumiineni paholaiselle myyty, ja epätoivoissani kokosin päälleni vuoren syntejä, valmiina armotta muserrettavaksi. – Rukoile enemmän, rukoile kiihkeämmin! sanoi Hastig huolestuneena. Ja minä janosin, että saisin tehdä niin, mutta rukoilla saatoin vain muutamina aikoina.
En tahdo kaivaa esiin yksityiskohtia elämästäni näinä häpeän vuosina. Se on kuin lantatunkion kääntelemistä, löyhkä ajaa veriaallon kasvoilleni. Tietysti opintoni edistyivät etanan vauhdilla. Ei kuitenkaan laiskuudesta. Keskeytin ne tavantakaa ja olin valmis jättämään kaiken, kun huomasin, etten uskonut. En tahtonut ainakaan ruveta papilliseksi valehtelijaksi, sen ainakin vaadin itseltäni. Siksi valmistuin niin myöhään. Muutaman lukukauden olin kokonaan poissa yliopistosta, ja minua ajoi takaa isän viimeinen nauru, kun päämäärättömänä hävitin isäni perinnön. Mutta aloitin uudelleen heti kun saatoin tehdä sen jokseenkin rehellisin omintunnoin. Onko kukaan ihminen horjunut niin avuttomasti kuin minä?
Hurja elämäni ei jäänyt salatuksi tovereiltani ja opettajiltani. "Syntinen pappi" tuli liikanimekseni. Neljä kertaa sain konsistorilta vakavan varoituksen, ja minut uhattiin erottaa yliopistosta ainiaaksi. Eräänä päivänä katseli muuan opintotoverini punaisia, turvonneita kasvojani ja sanoi:
– Sovit yhtä hyvin papiksi kuin peppu alttaritauluksi.
Hän oli tuleva leipäpappi, nokkela nuorukainen, joka hoiti itseään moitteettomasti. Nyt on kohtalo järjestänyt niin, että hän on täällä vankilansaarnaajan sijaisena. Hän ei suinkaan lisää mieleni rauhaa.
Tällaisten häpeäpaalussa käyntien jälkeen heitin kirveeni järveen. Mutta oli olemassa eräs, joka aina haki sen takaisin minulle. Sinä, Hastig, uskoit minuun kaikesta huolimatta. Sinä olit jo valmis, kun minä en vielä ollut puolitiessäkään. Olit naimisissa, ja sinua ympäröi isänonnen puhdas valo, silloin kun minä vielä makasin roskaisimmilla kujilla. Hoidettuasi lyhyen aikaa virkaa maalla sinun sytyttävä äänesi alkoi kaikua kaupungin etevimmissä kirkoissa, ja sinusta tuli pian suorastaan niinsanottu muotipappi.
Opiskelin teologiaa kahdeksan vuotta. Kolme viimeistä vuotta ilman keskeytyksiä. Olin vihdoin oppinut rukoilemaan.
Ankarimmat paavilaiset pitävät Lutheria juoppona munkkina ja väittävät, että koko hänen oppinsa on peräisin juoppoudesta ja haureudesta. Ehkäpä siinä on jotain perääkin. Mutta todistaako se mitään hänen oppinsa sisäisestä arvosta? Jos se on totta, niin sanooko se oikeastaan muuta kuin että hänellä on itsessään ollut pirullinen vastustaja, että hän on ollut suuremmassa hädässä kuin kukaan ja senvuoksi äärimmäisessä pelastuksen tarpeessa? Sillä on kaksi tapaa tehdä syntiä. Voi tehdä syntiä huolettomana nautiskelijana, itseään moittimatta. Mutta voi myöskin tehdä syntiä polttavin omintunnoin. Jälkimmäisille koituu kärsimykseksi se, mitä edelliset sanovat iloksi.
En tiedä, minkälaista on niiden olo, jotka ovat syntyneet pyhimyksiksi eivätkä koskaan ole vaeltaneet eksyksissä kuolemanvarjon laaksossa. Ehkä he viihtyvät alusta alkaen autuuden kalliolla, lempeässä, viileässä valossa. Vai eikö se rauha, jonka he ovat saaneet lahjaksi tutkimattomalta armolta, olekaan niin järkkymätön? horjuuko se helpommin kuin luullaan, tuo kallio, jossa ei ole oman murheen malmin raskaita verenpunaisia suonia?... Sivullisen herjaava ajatus! Hastigin pitäisi vastata siihen kysymykseen eikä minun!
Tiedän vain, että syntinen, jollei hän ole täydellisesti mieltä vailla, saattaa joutua sille rajalle, jossa hän ei enää voi tehdä syntiä. Hän halveksii itseään niin perusteellisesti, että kaikki hänen oma tahtonsa on murrettuna. Hän ei jaksa elää elämäänsä, mutta hänen täytyy kuitenkin elää. Silloin ei ole muuta neuvoa kuin antaa itsensä suuren Laupeuden haltuun: Tuhlaajapojan nimessä, Herra – jollen minäkään ole liian kurja, niin ota vastaan avuton lapsesi!... Ja katso "missä ihmisvoima käy ulos, siellä Jumalan voima käy sisään".
Tätä tietä kai lopultakin opin rukoilemaan. En miettinyt enää, oliko minulla oikeutta siihen, olinko liian valheellinen tai saastainen. Tiesin vain, etten tullut toimeen ilman monia ja hartaita rukouksia. Ja kohta tuntui, kuinka minua vastaan virtasi voimaa levätessäni polvillani huoneeni permannolla, kohottavaa voimaa, jonka avulla voitin monta kaksintaistelua vanhan itseni kanssa, kun se taas kohottautui ja näytti hampaitaan. Kristusta en rukoillut milloinkaan. Mutta useimmiten rukoilin Jumalalta, että saisin kipinän hänen hiljaisesta tulestaan, hivenen hänen yli-inhimillistä sankaruuttaan.
Kuinka kaikki muuttuikaan sielussani! Niin, minäkin olen kerran juonut autuuden lähteestä, siitä, joka silmin nähden puhdistaa koko maailman. Joka puu sai vihreämmät lehdet, joka pilvi kultareunuksen ympärilleen, joka ihminen kauniimmat kasvot. Huone, joka äsken näytti minusta vanginkopilta, täynnä kipua ja kahleita, valkeni pyhäköksi pääni ympärillä, eikä edes nokisinkaan tehdaskatu unohtanut loistaa ja hymyillä minulle.
Opintoni eivät enää tuottaneet vaikeuksia, valmistuin verraten nopeasti. Minua ei enää myöskään huolestuttanut se sekasorto, jota olin löytänyt kristinuskon järjellä käsitettävästä puolesta. Sillä pääpaino oli minusta nyt henkilökohtaisessa uskonelämässä, ja sillä puolella muuttui kaikki rikkinäinen eheäksi. Niin se on, auringon alhaalla ollessa näyttävät kaikki tien epätasaisuudet pahoilta kompastuskiviltä. Mutta anna auringon, uskon auringon, nousta keskelle taivasta, silloin tie on sileänä edessäsi.
Ainoa seikka, joka vielä sai minut joksikin aikaa epäröimään, oli viimeinen juhlallinen askel, papiksivihkiminen. Olinko minä menneisyyksineni kelvollinen tulemaan kirkon palvelijaksi ja toisten sielujen hoitajaksi? Neuvottelin Hastigin kanssa asiasta, ja hän sanoi:
– On totta, että sinulla on ollut liian paljon tekemistä synnin kanssa. Niinpä ainakin tunnet sen – sellaisiakin pitänee olla meidän pappien keskuudessa. Katso vain, ettet uudelleen vajoa vanhaan rämeeseesi!
Mutta hyvin vähän korkeakirkolliset ajatukseni Kristuksen jumaluudesta, kolmiyhteydestä, ehtoollisesta, lapsenkasteesta? Voisinko minä änkyttämättä antaa pappislupauksen, kun mielessäni kannan tuollaista kerettiläisyyttä? Oliko minulla oikeus siihen? Enkö melkein seisoisi siinä valehtelijana?
Hastig kallisti mietteissään päätään.
– Sinä et ole ainoa, jolla on ollut omantunnonarveluita. Usko minua tai älä, mutta minullakin...
Hän keskeytti äkkiä ja puraisi rystyjään.
– Minä tiedän, jatkoi hän ja alkoi hiukan kiivaalla tavalla kävellä edestakaisin, – tiedän, että meidän joukossamme on useita, jotka kallistuvat vanhan Areioksen puoleen... Etenkin nuorten keskuudessa. Mutta eihän tarvitse omistaa omille kieroonkäyneille tuumailuilleen niin suurta arvovaltaa, että avoimesti rupeaa levittelemään niitä; niin paljon nöyryyttähän kannattaa ainakin säilyttää itsellään. Ja saatpa nähdä ... kun on lopulta päässyt virkaan käsiksi, nuo houreet häviävät itsestään. Kristinusko on mahtava uskonvirta. Siinä on kiviä ja pyörteitä, siinä on vastavirtoja ja sivuväyliä. Kun on yksinään veneessä ja vastaa ainoastaan itsestään, joutuu helposti kiusaukseen koetella pääsemättömiä kulkureittejä ja ajautuu kivelle. Mutta kun on toisia kuljetettavana, silloin seuraa mieluimmin koeteltua valtaväylää.
– Se on mahdollista, vastasin minä, – sitä asiaa en ole vielä koetellut. Ja muuten ... kirjain tappaa, mutta henki tekee eläväksi. Kaikkihan on vain kuvia, inhimillisiä jumalallisen mysteerin tunnuksia. Voiko mysteerin ilmaista muuten kuin epätäydellisesti? Minä ja monet minun kanssani voivat olla sitä mieltä, että dogmi on mahdoton, palvelustoimet kuluneita, jollen sanoisi loukkaavia, tunnustusmuoto siinä määrin ristiriidassa nykyaikaisen tieteen opetusten kanssa, että kohta joka koulupoikakin nauraa sille. Mutta minä myönnän ... mistä otamme virheettömiä valinmuotteja sellaiselle, joka kuitenkin aina luisuu pois? Kuka antaa minulle parempia kuvia? Vielä toistaiseksi meillä ei ole mitään sellaisia. Myönnän, että kaikki ehkä on niin hyvää kuin miksi me ihmiset toistaiseksi voimme muodostaa sen.
Ikäiseni rippi-isä näytti hiukan ärtyneeltä.
– No niin, ihmiset, aina ihmiset ... Sinäpä et juuri ota lukuun ilmoitettua uskontoa. Ja Kristuksen jumaluuden epäileminen ei ole mikään pieni asia.
– Sano mitä haluat! huudahdin. – Saattaa olla kaunista, että niinkuin Paavali ja koko traditio ja sinä ja tuhannet muut rakastatte häntä niin syvästi, että innostuksessaan olette valmiit pukemaan hänet jumalaksi. Katolilaisethan eivät ole pysähtyneet ainoastaan häneen. Mutta usko minua, on ihmisiä, jotka rakastavat häntä aivan yhtä paljon juuri sen takia, että pitävät häntä ihmisenä!
Nyt Hastig suhtautui rauhallisesti purkaukseeni. Hän puristi käsiäni lujasti ja vahvistavasti.
– Minä tiedän, että sinulla on se rakkaus, ja se on kaikkein tärkeintä. Senvuoksi sinä olet arvollinen kristityksi kutsuttavaksi. Sinun sijassasi antaisin vihkiä itseni papiksi.
Niin minut sitten ilman suurempia omantunnonvaivoja vihittiin papiksi. Se oli ehkä kevytmielinen askel. Mutta silloin en onnenautuudessani nähnyt mitään vaikeuksia.
Istuessani täällä vankilassa ja kirjoittaessani elän jälleen hengessä kaikki läpikäymäni vaiheet, ja viime yönä näin lavitsallani hyvin protestanttisen unen.
Olen, hyvin katolisessa vuoristoseudussa – ehkä Baijerissa tai Tyrolissa, jossa en milloinkaan ole ollut, On keskikesä, laaksot kukkivat ja alppien huiput kimmeltävät ympärilläni. Rinteelle, suuren kylän yläpuolelle, on järjestetty juhlapaikka. Esitetään eräänlaista kärsimysnäytelmää, paljon ihmisiä on koolla. Päähenkilönä näytelmässä on Kristus-lapsi. Hänen osaansa esittää pullea ja vaaleaihoinen rikkaan miehen poika. Hän istuu korkeimmalla kallisarvoisella valtaistuimella, joka on pystytetty hänelle, puettuna kalliisiin kankaisiin ja raskaaseen brokadiin. Suitsutusvirrat kiemurtelevat sinisinä häntä kohti. Hän säteilee kultaa ja jalokiviä valkoista pilvitaustaa vastaan. Nyt hän nousee hymyillen, hän ojentaa siunaten ruusuiset kätensä väkijoukon yli, ja näyttää siltä, kuin suitsutuspilvet nostaisivat hänet ja kohottaisivat hänet suoraan taivaan sineen. Seuraava ei enää ole mitään näytelmää. Ihmisjoukot heittäytyvät polvilleen vuorotellen nyyhkyttäen ja riemuiten, ja palvojain ristiinliitetyt kädet nousevat metsänä taivaallista lasta kohti.
Pidän näytelmää kauniina, mutta kuitenkin niin vastenmielisenä epäjumalanpalveluksineen, että lähden kiireesti pois. Minun täytyy päästä pois täältä; juoksen kylää kohti, juoksen juoksemistani. Rikkaat talonpoikaistalot ovat pönkitetyt ja tyhjät, kaikki ovat menneet mainioon juhlaan. Ja nyt näen, ettei olekaan kesäaamu niinkuin luulin, vaan kylmä talvi-ilta hankineen. Juoksen ja sivuutan mustan talon toisensa jälkeen – kaikki ovat suljetut. Vihdoin näen ison kartanon, josta säteilee valoa lumiseen hämärään. Kiiruhdan sinne ja kolkutan; minun täytyy päästä jonnekin sisään, olen viluinen ja nälissäni. Kolkutan kolkuttamistani, mutta kukaan ei aukaise. Täällä on siis ihmisiä kotona, mutta ovea ei avata.
Kierrän talon ympäri. Olkikasassa, ulkohuonerakennuksen nurkalla, näen pienen, jäykän olennon, joka istuu kyyryssä puettuna ryysyihin ja puoleksi lumen peitossa. Hän istuu siinä kasvot käännettyinä tuvasta tuikkivaa lämmintä valoa kohti, hän on kai myös niitä, jotka eivät ole päässeet sisään. Lähestyn häntä.
Silloin näen, että olkikasassa istuu oikea Kristus-lapsi – kuoliaaksi paleltuneena.
"Teidän sydäntänne kovuuden takia..."
Ensimmäinen uusi vastoinkäymiseni tuli pian. Se oli kuitenkin ulkonaista lajia. Se ei järkyttänyt luottamustani.
Heti papiksivihkimiseni jälkeen minut määrättiin apulaiseksi uusmaalaiseen rannikkopitäjään. Tulin hyvin toimeen esimieheni, vanhan rovastin kanssa. Aluksi hän kohteli minua varovaisesti, oli ehkä kuullut arveluttavasta menneisyydestäni, mutta kun hän näki minun yrittävän ja kun en tehnyt itseäni syypääksi mihinkään moitittavaan, hän lopulta muuttui isällisen ystävälliseksi minua kohtaan. Itse paloin halusta päästä lähemmä seurakuntalaisiani. Virkani ulkopuolella tein tiheästi matkoja ympäri pitäjää, kävin sairaitten luona kaukaisissa kalastajatorpissa, pidin hartaushetkiä ja rukouskokouksia taivasalla monella köyhällä ulkosaarella, eikä varakkaammillakaan talonpojilla sisemmällä maassa näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Oi, se oli suurta aikaa minulle! Ainoa ikävä puoli oli se, että Hastig ei voinut saada tietää mitään onnestani. Hän oli keväällä lähtenyt opintomatkalle Palestiinaan.
Saarnojani kuulemaan kirkkoon ei kuitenkaan koskaan kerääntynyt varsin suurta kuulijamäärää. Olen huononlainen puhuja, ja suurin osa väestöä oli pohjaltaan kunnollista, kunniallista ja hilpeätä, mutta uskonnollisesti välinpitämätöntä. Tärkeimmät pyhät ja ripilläkäynnin rovasti hoiti aina itse, ja siitä olin hänelle kiitollinen.
Se oli onnellinen kesäni, sama kesä, joka näki maailmansodan puhkeamisen. En tiennyt mikä musta ukonilma alkoi kokoontua ihmiskunnan yli. En aavistanutkaan sitä pilvenhöytyä, joka tuli varjostamaan omaa pientä kohtaloani.
Eräänä sunnuntaina oli minun taas toimitettava jumalanpalvelus kirkossa. Seurasin kuten tavallista päivän tekstin pohjalla kirjoitettua saarnaani. Paperillani olin eräässä paikassa käyttänyt vanhatestamentillista sanontaa "Jumalan viha". Mutta heti kun olin lausunut nuo kaksi sanaa, tunsin sisässäni sävähdyksen, ikäänkuin olisin sanonut jotakin, josta en voinut vastata. Pysähdyin silloin ja poikkesin vapaasti saarnaamaan. Jumalan viha – ne sanat täytyi tietysti käsittää kuvaannollisesti. Ne merkitsivät sitä ruoskaa, jonka itse itsellemme punoimme, sitä pahuutta, joka eittämättömästi on oma rangaistuksensa. Sillä Korkein ei ole mieleltään vaihtelevainen ja pikavihainen niinkuin me ihmiset. Eikä kukaan meistä enää uskonut tuota juutalaista satua, luota suurenmoista, mutta syvästi epäkristillistä tarinaa vihastuneesta Luojasta, joka oli epäonnistunut omassa työssään, Luojasta, joka alkuaan oli tarkoittanut, että meidän piti elää kuolemattomina paratiisillisissa olosuhteissa, mutta joka vain ensimmäisen ihmisparin harha-askelen takia oli muuttanut koko suunnitelmansa ja syössyt meidät kaikki kiroukseen. Ei, ei, meidän tiemme ei ole käynyt ylhäältä alaspäin alkuromahduksen kautta, vaan päinvastoin. Alemmista luomismuodoista, sokeasta pimeydestä me olemme miljoonien vuosien kuluessa tunkeutuneet ylöspäin, Korkeimman voiman valitsemina ja hänen väkevän kätensä johtamina. Ja se pahuus, jonka tunsimme liiankin hyvin, se ei ollut äärettömän monipuolinen Aatamin synnin perintö, vaan se johtui meidän eläimellisestä alkuperästämme, sieluttomuudessa ja vastuuttomuudessa eletystä alkuajastamme. Mutta jo vuosituhansia sitten olimme päässeet niin pitkälle, että me itsessämme leimasimme viaksi ja rikokseksi sen, mitä eläimissä sanoimme luonnoksi ja vaistoksi ja välttämättömyydeksi. Ehkäpä joku tulee ja väittää, että me monessa suhteessa olemme parantumattomasi ilkeimpiä kaikista luoduista olennoista. Niin kyllä, sitä ainoalaatuista voimaa, jonka Jumala on antanut meidän käsiimme, hän antaa meidän käyttää vapaan valintamme mukaan. Ei mikään eläin osaa niin taitavasti kaivautua lokaan kuin ihminen. Ja kuitenkin, me kuulumme ihan toiseen sukukuntaan kuin eläimet. Muuttolinnut lentävät vuosisata vuosisadan jälkeen muuttumattomia ratojaan ja rakentavat samanlaisia pesiä aina. Ketut ovat tyytyneet luoliinsa niin kauan kuin maa on ollut olemassa, hevosen voi kesyttää, mutta se ei opi koskaan puhumaan, mehiläisten yhteiskunnissa ei tapahdu mitään henkisiä vallankumouksia, ei mitään huomattavia elämänkäsitysten ja valtiomuodon muutoksia. Eläinmuodot ja tyypit vaihtelevat, mutta kaikki pysyy jokseenkin samanlaisena alusta loppuun asti; niiden mahdollisuuksien eteen on asetettu raja: tähän asti mutta ei kauemmaksi. Vain, meitä varten ei ole olemassa mitään rajoja, vain meidän oli sallittu lankeemusten ja tappioiden kautta pyrkiä eteenpäin yhä korkeampaan elämään. Olemme saaneet sieluumme kaipauksen polttavan kipinän, olemme saaneet unen jumalaisen lahjan, joka aina näkee sen, mitä ei ole, ja huutaa parempaa. Hitaasti olemme kirkastaneet itsessämme sen pyhän kuvastimen, jota sanomme omaksitunnoksi, sen, joka himmenee jumalattomuutemme pienimmästäkin henkäyksestä. Yhä korkeammalle nousimme, kunnes lopulta kohotimme sukumme kohdusta korkeimman olennon, joka on viipynyt täällä maan päällä – Jumalan pojan Jeesuksen Kristuksen. Hän oli yksi meistä, se se on suurta ja lohdullista! Juuri siksi hän on niin lähellä meitä. Häntä ei lähetetty tykömme vihastuneen Jumalan sovitusuhriksi; hän astui esiin täältä alhaalta ja sai Korkeimman ilmestymään meille. Ja että me ristiinnaulitsimme hänet, että hän kärsi ja kuoli meidän syntiemme takia, se on verinen solmukohta siinä tutkimattomassa asiain menossa, jonka tuloksena on, että paras täällä maailmassa kärsii enimmän. Jo mahtava Jesaja tunsi sen lain, laulaessaan hautalauluaan jollekulle tuntemattomalle aikansa vanhurskaalle:
Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä,
kipua ja sairautta täynnä – – –
Totisesti, hän kantoi meidän sairautemme,
ja päälleen sälytti meidän kipumme – – –
Rangaistus, joka meille rauhan tuotti, oli hänen päällänsä,
ja hänen haavojensa kautta olemme me paratut – – –Tässä puhkesin äkkiä itkuun kesken saarnaani, ja minun oli vaikea löytää takaisin päivän tekstiin.
En enää muista tarkoin mitä silloin puhuin, mutta jokseenkin tällaista se kai oli. Sanat virtasivat suustani kuin purkauksena, kankea kieleni oli kuin muuttunut. Katselin kohti kuoria kirkon toisella puolella, ilmassa edessäni välähtelivät auringonsäteet korkeista ikkunoista, minusta tuntui siltä, kuin olisin seisonut siellä yksin ja avannut sydämeni näkymättömille kuuntelijoille. Ja kun Jesajan henki tuli liitäen kesäisen valon läpi ja kuiskasi minulle sanoja, jotka tiesin kauan sitten unohtaneeni silloin liikutus voitti minut ja purskahdin itkuun.
Kun olin rauhoittunut ja katselin harvalukuista seurakuntaani, huomasin, että ihmiset töllistelivät minua avoimin suin ja ihmettelevin silmin. Mutta rovastinna ja heti sen jälkeen kirkonisäntäkin nousivat penkeistään ja kiiruhtivat hyvin näkyvästi ulos.
Seuraavana päivänä olin valmistautunut siihen, että jotakin tapahtuisi, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin minut kutsuttiin rovastin virkahuoneeseen. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa. Se oli Viktor Rydbergin "Raamatun oppi Kristuksesta".
– Onko pastori tutkinut tätä kirjaa? kysyi hän ja piti kantta minuun päin.
Vastasin myöntävästi.
– Sitähän minäkin! On surullista, hyvin surullista, että niin ylevää henkeä kuin Rydbergiä täytyy pitää kansanvillitsijänä. Ja nyt minulle kerrotaan, että pastori on eilen kirkossa kieltänyt Kristuksen jumaluuden. Lisätään, että pastorin saarna, vaikka tähänastiset ovat kuuluneet keskinkertaiseen lajiin, nyt yht'äkkiä oli tavattoman lennokas, mutta että sisällys oli sellaista, jota ei milloinkaan pitäisi saada julistaa ainakaan valtiokirkossa. Onko se totta?
Vastasin jälleen myöntävästi.
– Surullista, hyvin surullista, jatkoi rovasti. – Omasta puolestani luulin, että tuo harhaoppi oli ikiajoiksi poistettu maailmasta vuonna 325, Nikaian kirkolliskokouksessa. Ja mitä taas tulee sanontaan "Jumalan viha", johon pastori lienee takertunut, niin luulen, että meillä juuri nyt ei ole syytä saarnata mitään kevytmielistä optimismia. Onko pastori lukenut sanomalehtien viimeiset tiedot? Suokoon Jumala, että erehdyn, mutta näyttää siltä, kuin kohta saisimme kokea ihmiskunnan suurimman vitsauksen.
Hän ei liikahtanutkaan nojatuolissaan, ja hänen, päänsä pysyi liikkumattomana kuin harmaa kallio hänen: jatkaessaan:
– Mitä pastorin yksityisiin mielipiteisiin tulee, saatte olla hyvä ja muuttaa ne. Ette sanallakaan levittää harhaoppeja kirkon sisällä tai sen ulkopuolella. Lupaatteko sen?
Nyt minun täytyi lyhyesti selittää kantani.
– Silloin minun on virkavelvollisuuteni mukaan pakko pidättää pastori virantoimituksesta ja jättää asia tuomiokapitulin käsiteltäväksi. Surullista, hyvin surullista, muuten olen pitänyt paljon pastorista...
Näin sanoen hän kääntyi poispäin merkiksi, että minä sain mennä. Mutta luulen ehtineeni nähdä mielipahan kosteutta ukon silmissä. –
Oletko antanut minulle anteeksi, vanha kunnonmies, että tuotin sinulle surua? Ja olkoon tuleva kruunusi varma!
Niinpä sain tuomiokapitulin edessä vastata mielipiteistäni. Minua kohdeltiin siellä yhtä hienotunteisesti, vakuutettiin, ettei ollenkaan epäilty hyvää tarkoitustani taikka tavallaan uskovaista mielenlaatuani. Kasvavan pappienpuutteen vuoksi tahdottiin mennä niinkin pitkälle, että minulle myönnettiin lupa ajatella kieroon, kunhan vain sitouduin saarnaamaan suoraan. Mutta kun itsepäisesti selitin, että minun oli mahdoton taata, ettei kieleni sattuisi ilmaisemaan mitä sydämeni ajatteli, katsottiin, että oli pakko peruuttaa virkamääräykseni ja erottaa minut kaikesta papinviran toimituksesta valtiokirkossa määräämättömäksi ajaksi. – Tulkaa takaisin, kun olette muuttanut mieltänne! sanottiin valittaen.
Tämä tapahtui samana päivänä, jolloin maailmansota puhkesi. En tiedä miksi, mutta minusta on tässä yhdenaikaisuudessa jotakin kummallista.
Kun minä nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, koetan selvitellä näitä elämäni tapauksia, ihmettelen, olinko oikeassa. Hilpeätä rohkeuttani – ehkäpä ylimielisyyttäni – en kadu, sillä en voinut silloin toimia toisin. Mutta koska minulle on käynyt tällä lailla ja koska jälleen olen murrettu, täytynee uskossani olla jotakin vikaa. Pelkäänpä, että se on syvästi hedelmätöntä, tuo henkinen kuvainraasto, joka silloin oli minulle pyhä asia. Sanonta sellainen kuin "Jumalan viha" – ehkäpä se kuitenkin on paras kuva, jonka me ihmiset voimme luoda itsellemme peloittavasta todellisuudesta? Nyt en tiedä siitä mitään, tiedän vain, että suuri viha on langennut meidän kaikkien ylitse sen jälkeen.
Minne nyt lähtisin?
Luottamukseni minulla oli järkkymättä tallella, rukoilin itseni vapaaksi kaikista huolista ja kaikista syytöksistä lähimmäisiäni vastaan, ja olin hyvällä mielellä. Mutta muuten olin siinä keskellä sekasortoa sodan puhkeamisen jälkeen paikattomana, ilman puolustettavaa isänmaata, eikä taskussani ollut montakaan kolikkoa. Tuhlatusta perinnöstäni oli tuskin mitään jäljellä. Andreaksen luo Ristaan en tahtonut matkustaa.
Muutaman viikon aikana en tehnyt muuta kuin luin sotauutisia ja toivoin Venäjän tappiota niinkuin kaikki muutkin. Sitten nousin junaan ja matkustin Helsinkiin tapaamaan Hastigia. Hänenhän oli täytynyt palata kotiin jo kauan sitten.
Eteisessä kohtasin hänen nuoren vaimonsa, jonka silmät olivat punaiset. Hastig oli siviilivankina Pohjois-Saksassa. Palestiinasta palatessaan hän oli keskusvaltojen alueella joutunut johonkin selkkaukseen eikä ollut ehtinyt rajan yli, ennenkuin lyhyt määräaika oli mennyt umpeen. Me kuuluimme muodollisesti Venäjään, sepä se. Nyt oli Hastig Ruotsin kautta saanut lähetetyksi tiedon, että hänen oli hyvä olla ja että hänen vuokseen ei tarvinnut olla huolissaan; sota loppunee muutaman viikon kuluttua. – Mutta sitähän näyttää kestävän kuukausia, lausui hänen rouvansa. Sitten hän vaikeni. Hän ei pyytänyt minua käymään sisään. –
Jos tietäisit, Hastig, kuinka monta rukousta olen lähettänyt taivaaseen sinun vapauttamiseksesi! Nyt sinun asiasi on vaikutusvaltaisissa ihmiskäsissä; Ruotsin papiston avulla koetetaan saada sinut vaihdetuksi. Sellaista kertoi nuori vaimosi, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Muuten en millään lailla ole kyennyt tukemaan häntä. Hän vältti minua aina, niinkuin kaikki ihmiset, joilla on vaativampi maku. Hän on varmaan alusta alkaen ollut sitä mieltä, että hänen miehensä on valinnut erään ystävänsä hyvin kummallisesti.
Niin, mitä hän nyt arvelee, kun minä olen täällä? Ja mitähän sinä itse arvelet, Hastig? Olenko menettänyt sinut ainaiseksi?
KERTOMUS SETÄ ALEKSANDERISTA JA HÄNEN VELJENTYTTÄRESTÄÄN.
Nyt tulen kirjavan rippini viimeiseen vaiheeseen. Siihen, joka on tuonut minut tänne. Voin antaa näille sivuille niiden yläpuolelle kirjoittamani otsakkeen.
Helsingissä vuokrasin pienen hellahuoneen kaukaa Sörnäisistä ja rupesin vapaaksi saarnaajaksi. Kävin sairashuoneissa, armeliaisuuslaitoksissa ja turvakodeissa. Aluksi ei minua tahdottu päästää kaikkialle, mutta kun nähtiin, että osasin lohduttaa muutamia enkä vahingoittanut muitakaan, sain kohta pääsyn milloin halusin. Tämän ajan kuluessa ehdin nähdä paljon kurjuutta ja tulin monen hylätyn ihmisrievun ystäväksi.
Eräänä sunnuntaina, se tapahtui toimintani alussa, piti minun saarnata langenneille tytöille Yleisen sairaalan naisosastolla. Matkalla sinne taistelin tuskallista tunnetta vastaan, jota häpesin tunnustaa itsellenikään. Sanoin itselleni, että juuri sillä taholla minulla oli paljon sovitettavaa, mutta samalla pelkäsin erästä asiaa. Ehkäpä siellä oli joku tuttava liassa vietetyiltä vuosiltani, joku, joka tunsi minut ja kertoi sen tovereilleen ja ehkäpä vielä hoitajattarillekin. Olisinpa silloin kaunis moraalin julistaja!... Ja kuitenkin – pelkäsinkö siinä määrin selvää totuutta? Eikö sanoissani olisi mitään sellaista, joka todistaisi heille, että nyt olin toinen mies?
Häpesin pelkuruuttani avatessani sairaalan oven.
Pian kävi kuitenkin selville, että salaiset epäilykseni olivat olleet aiheettomia. Täällä oli vain uusia vuosikertoja. Ne, joiden kanssa minä olin ollut tekemisissä, oli tuo inhottava kaupustelu, jossa itsekin olin ollut asiakkaana, auttamattomasti tuhonnut. Niin, tässähän seisoin vanhana velallisena eräässä yhteiskunnan moraalisessa konkurssipesässä! Minun tuli puhua uhrieni yhtä onnettomille seuraajille. Ensimmäinen ehto oli siis, että tunnustin avoimesti olevani syntinen enkä suinkaan parempi kuin he.
Saarnani pidettiin taivasalla sairaalan puutarhassa, korkean, harmaakivisen muurin sisällä. Oli ihmeellisen lämmin jälkikesänpäivä, ja syksyn viimeinen, heikko auringonpaiste virtasi tuulettoman ilman läpi, keltaisten lehtien varistessa maahan. Vain muutaman askelen päässä meistä, korkean muurin takana, kuului askelten ääni kadulta ja raitiovaunujen kellonhelinä. Mutta täällä vanhojen puiden alla oli ikäänkuin erikoinen suljettu maailma. Kuuntelijattareni sinisenharmaissa sairaspuvuissaan istuivat puolipiirissä ympärilläni parilla penkillä ja ruohossa. Itse asetuin hiekkaympyrälle pienen ristikkopöydän eteen. Kaikki tuntui minusta niin kauniilta ja rauhalliselta. Tunsin voimieni karttuvan ja olin varma siitä, että minulla tänään olisi jotakin sanottavaa. Olin iloinen siitäkin, että olin ollut kyllin hienotunteinen enkä ollut valmistautunut puhumaan mitään Maria Magdaleenasta taikka synnittömästä, joka heittäköön ensimmäisen kiven. Olin valinnut raamatunlauseen: "Kuoleman valtakunta ja rotko ovat avoinna Jumalalle – miksikä eivät siis ihmisten sydämet!" Ja päätin ennen kaikkea antaa heille rohkeutta, saada heidät ymmärtämään, että kenenkään ei tarvitse joutua epätoivoon.
Mutta saarnastani ei tullutkaan onnellista. Muutamat sairaat tytöt kuuntelivat hiljaa, mutta tuskin olin päässyt alkuun, kun useat heistä alkoivat ilkeästi virnistellä. Kun hiukan kömpelönä saavuin välttämättömääni tunnustukseen omasta entisyydestäni, rähähti puolet seurakuntaa nauramaan, ja kuulin, kuinka eräs tyttö teki äänekkäitä huomautuksia rumuudestani ja ihmetteli, kuinkahan minä osaisin pidellä häntä kahden kesken ollessamme. Koko innoitukseni hävisi, hiki alkoi vuotaa otsaltani pelkästä avuttomuudesta. Minusta oli tuskallista päästä saarnani päähän. – Ei, ajattelin itsekseni, täällä en saa suoritetuksi mitään sanoilla, teot vain ovat mahdollisia. Mutta kuinka?
Olin puhunut suomea, jonka arvelin olevan useimpien tyttöjen äidinkielen. Mutta kun olin lopettanut, tuli sairaanhoitajatar kysymään, enkö tahtoisi saarnata hiukan muutamille ruotsalaisillekin potilaille.
Pienen matkan päästä toisista istui neljä tyttöä ison pihlajan alla, joka hohti punaisena syysauringossa. Tässä saisin siis kiusata itseäni vielä kierroksen. Mutta kävikin toisin. Kolme tytöistä virnisteli yhtä ilkeästi kuin edellisetkin. Mutta yksi istui liikkumattomana ja näytti todella kuuntelevan. Hän oli kuin terve ja helakkaihoinen talonpoikaistyttö, hänen ulkonäössään ei ollut mitään sellaista turmeltunutta, ärsyttävän himokasta kuin hänen useimpien onnettomuustoveriensa kasvoilla. Ihmettelin, kuinka hän oli joutunut tähän paikkaan. Hän piti silmiään lakkaamatta maahan painettuina, enkä tietänyt, johtuiko se päittemme yläpuolella olevan pihlajan heijastuksesta vai oliko hänen kasvoillaan koko ajan häveliäs puna. Vasta kun lausuin itsetunnustukseni, hän silmäsi ylös melkein ällistyneenä, sitten hän taas itsepäisesti tuijotti maahan. Lopulta kohdistin sanani vain hänelle, täytin ne niin suurella luottavaisuudella kuin suinkin voin, ja hän taivutti hartaana päänsä siunausta lausuessani.
Kun lopetin, kiitti hän ja tarttui arasti käteeni. Kysyin varovaisesti, voisinko jotenkin olla hänelle hyödyksi sitten kun hän pääsisi täältä. Hän vastasi, että se tapahtuisi lähipäivinä, mutta ei kiitos, hän ei tarvinnut mitään apua. Hänellä oli kaupungissa läheinen sukulainen, joka kyllä pitäisi huolta hänestä.
Keskustellessamme hän katseli itsepäisesti sivulle. Ja kesken kaiken hän käänsi minulle selkänsä ja katosi hiekkakäytävän poikki. Hän näytti kovin lapselliselta puoleksi juostessaan muodottomassa liehahtelevassa sairaalakaavussaan, johon auringon valaisemien puiden latvojen läpi kuvastui hyppeleviä keltaisia ja punaisia viiruja. Sydämeeni pisti siinä seisoessani ja katsellessani hänen jälkeensä.
Ylihoitajattarelta sain tietää hänen nimensä ja että hän oli puhunut totta. Sairaalaan tuli joka päivä laiha, vanha mies, setä tai eno, ja tiedusteli häntä. Joskus ukko ei näyttänyt oikein selvältä, mutta silloin hänellä oli runsaasti lahjoja mukanaan. Oli selvää, että ukko hemmoitteli tyttöä. Jatkosta saattoi siis edeltäkäsin toivoa niin paljon kuin moisiin tyttöihin nähden yleensä oli mahdollista.
Pari viikkoa myöhemmin tapasin Essin kadulla sen talon luona, jossa asuin. Hänellä oli yllään yksinkertainen, mutta hauska takki, jossa oli valkoinen jäniksennahkakaulus. Siinä puvussa ei ollut jälkeäkään houkutuslinnun komeilevaisuudesta. Hänen ympärillään ei myöskään ollut mitään huokean hajuveden tuoksua, ja huomasin heti, että hän ainakin tähän asti oli pysynyt kunnossa.
Minut nähdessään hän karahti melkein yhtä punaiseksi kuin minäkin. Siinä suhteessa oli meidän kesken alusta alkaen sukulaisuutta. Hän tervehti melkein huomaamattomasti, ikäänkuin ei olisi halunnut saattaa mainettani vaaraan, ja aikoi mennä ohi. Mutta minä pysähdyin ja pyysin saada kulkea hänen kanssaan kappaleen matkaa.
Varmaankin torjuakseen kaikki kysymykset hän kertoi heti, että hänellä oli toiveita saada takaisin paikkansa maitopuodissa, jossa hän aikaisemmin oli palvellut. Muuten hän ei sanonut montakaan sanaa. Hän tahtoi vain kuulla mitä arvelin sodasta, ja minä puolestani varoin tutkimasta hänen menneisyyttään. Vielä nytkään en siitä asiasta tiedä paljoa enkä tahdo tietääkään. Että hän oli raukka, jolla oli ylivoimainen himo hennossa ruumiissaan, että hänen tahtonsa oli vahingoittunut niinkuin jalka, josta jänteet on katkaistu, niin että hän ei milloinkaan jaksanut astua askelta ylöspäin kerran langettuaan – sen sain myöhemmin oppia. Mutta kun hän nyt kulki vieressäni pyöreät, kirkkaanpunaiset posket valkoisen jäniksennahan kehystäminä, hän näytti hyvin viattomalta ja turmeltumattomalta, Vain yhteen asiaan kiintyi huomioni: hänen silmänsä olivat omituisen värittömät ja aivan kuin kaihtoivat valoa. Hänen näössään ei ollut vikaa, mutta näytti silta, kuin päivänvalo olisi ollut liian voimakas hänelle, hänen katseensa väistelivät eivätkä pysähtyneet varmasti mihinkään.
Kaukana Vallilassa hän pysähtyi kaatumaisillaan olevan lauta-aidan ajoportille. Pihan takana näkyi rakennus, joka lähinnä muistutti jonkinlaista vaunuvajaa. – Asun tässä, hän sanoi.
Olin utelias näkemään lähempää, minkälaista siellä oli, ja seurasin häntä portista. Essi näytti levottomalta.
Samassa aukeni rämähtäen ikkunaluukku, joka oli korkealla lähellä kattoa vajamaisessa talossa. Äkäinen ukonpää pisti esiin liian pitkän ja laihan kaulan varassa. Oli aivan kuin pörröinen korppi olisi pistänyt nokkansa pesän reunan yli suojellakseen poikasiaan.
– Mitä miestä sinä nyt laahaat mukanasi?
– Se on se pappi, setä.
– Oli pappi tai ei, huusi hän, – samaa sorttia sekin on! Minä olen kuskannut pappeja niinkuin muitakin retkuja heidän yökierroksillaan. Tänne ei yksikään miehenpiru pääse. Muuten aion nyt nukkua...
Essi oli jo ehtinyt ovesta sisään, ja minä käännyin ympäri. Mutta ennen kuin olin ehtinyt kauaksikaan kadulla, tuli ukko juosten pelkissä flanellisissa alusvaatteissaan portille.
– Hei, herra! Onko herra se pappi, joka kuuluu saarnanneen tytöille sairashuoneessa. Silloin herra kyllä saa tulla.
Setä Aleksander oli vuokrannut vanhan ajurinasunnon tällä kaupungin reunalla, jota vielä äsken ympäröivät rehevät laitumet. Ensimmäisessä kerroksessa oli yhdessä talli- ja vaunuvaja ja sen yläpuolella pieni huoneisto, keittiö ja kamari, ja jyrkät puuportaat vaunuvajaan. Näitä portaita kiipesin tämän jälkeen usein.
Keittiössä, ulommassa huoneessa, asusti vanha ajuri itse, ja siellä oli hirmuinen sekasotku ruoan jätteitä, pulloja, loppuunkulutettuja ajurinpukuja ja rikkinäisiä peitteitä, seinällä kunniakirja hevosnäyttelystä 30 vuotta sitten. Essi oli saanut sisäkamarin. – Ehkä hän pysyy paremmin säilyssä, kun minä olen ovenvartijana, virkkoi setä. Hänen komerossaan oli hyvin siistiä, ja kiinnitin heti huomioni siihen, että pöydällä oli iso makeisrasia. Mutta yksi ainoa ikkunaluukku ei jaksanut levittää muuta kuin puolihämärää huoneeseen. Tuo hämärä näytti olevan sovitettu erikoisesti häntä varten. Kun hän istui huoneessaan, tuli hänen valonarkoihin vuohensilmiinsä enemmän väriä ja varmuutta.
Ensimmäisellä käynnilläni sain tietää, että setä Aleksander ja hänen veljentyttärensä olivat kotoisin samasta uusmaalaisesta pitäjästä, missä äsken olin viettänyt onnellisen kesän äkillisine loppuineen. Minulla oli sieltä tuoreimpia tietoja ihmisistä ja oloista, ja ukko tahtoi tietää paljon. Itse hän ei ollut käynyt kotipuolessaan vuosikausiin. – Mutta tyttöni, kertoi hän, – ei ole kauan ollut kaupungissa. Hän oli palveluksessa Lokullan kartanossa, tietäähän pastori? Hänen äitinsä eli vielä silloin, sillä hän kuoli vasta viime vuonna, mutta ei hänkään ollut hääviä sorttia. Herraskartanossako sinä opit pahoja tapoja, Essi? Oliko nuorten ylioppilasten joukossa joku sika? Tai ehkä patruuna itse?...
Tässä hän varovasti työnsi purppuranpunaisen suojattinsa kamariin ja sulki oven. Hän repi harmaita hiustöyhtöjään ja iski silmää niin että koko parkkiintunut naama rypistyi kouristuksentapaisesti. Sitten hän jatkoi:
– Eräänä yönä täällä kaupungissa kiipeää nuori neiti rattailleni. Hän ei ilmoita mitään osoitetta, ja alan juuri kuljettaa häntä tavallista kauppakierrosta, herrahan ymmärtää, kun satuin katsahtamaan ympärilleni katulyhdyn ääressä ja näin tytön, joka mielestäni oli veljentyttäreni näköinen. Ja hän se olikin, piru vieköön!... "Älkää ajatelko pahaa minusta, setä", itki hän, "minulla on paikka maitopuodissa ja oma huone". Niin hänellä olikin, mutta, mutta... Vaikka huono onni hänellä on ollut, raukalla. Lääkäri lähetti hänet heti sairaalaan. Lievintä laatuahan se kuului olleen, mutta, mutta ... niin, pastori, hitunen jumalisuutta ei ole haitaksi. Mieleltään hän alkuaan oli hyväluontoinen ja helposti johdettavissa ja pehmeä kuin tumppu. Pastorihan voi yrittää... Itse olen vanha hylky, ja kukaan ei pitäne minua hyvänä esimerkkinä tapojen siivoudessa, sellaiseksi kuin ammattini nykyään on muuttunut...
Hän iski äkkiä nyrkillään pöytään:
– Mutta sitä tyttöä minä vartioin, nylkeköön minut piru, jos en vartioi häntä!
Vasta nyt huomasin, että ukko oli aika lailla humalassa. Kun hän otti viinapullon ja tarjosi minullekin, vastasin, niinkuin totta olikin, että olin jättänyt alkoholin neljä vuotta sitten. Sitten hän heittäytyi muristen vuoteelleen ja nukahti heti.
Juteltuaan ensi kerralla näin avoimesti setä Aleksander suhtautui minuun jonkin aikaa eteenpäin jörön epäilevästi. Hän näytti muuttaneen mielipidettään ja samalla alkaneen vainuta epäpuhtaita tarkoituksia taikka jotakin viekasta sotajuonta tiheissä käynneissäni. Tähän vaikutti tietysti hyvin vähän luottamusta herättävä ulkomuotoni, joka juorusi köyhyydestä, ja se, että hän oli saanut tietää minun yhteiskunnallisen asemani olevan kaikkea muuta kuin varma. Hän oli luullut, että minä yhä olin "oikea pappi", virassa kunnollisessa kirkossa, mutta vapaita saarnaajia hän yleensä piti veijareina, ja kuokkavieraina.
Kului pitkän aikaa, ennenkuin hän pääsi vakuutetuksi tarkoitusteni puhtaudesta. Mutta sen jälkeen suhteet meidän välillämme olivat hyvät. Hän tervehti minua sallimuksen lähettämänä voimanlisänä siihen siveelliseen vartiopalvelukseen, joka nyt oli hänen pyhä tehtävänsä täällä maan päällä. Mutta sitä hän ei millään suvainnut, että pistin nenäni hänen omaan juopotteluunsa.
Omasta puolestani minulla oli mustat epäluuloni häntä kohtaan. Mieleeni juolahti, että koko hänen äänekkäästi julistamansa huolenpito veljensä lapsesta oli taitavaa ilveilyä, jonka tarkoituksena oli peittää likainen todellisuus. Uskon tällaista sitä enemmän, kun sain vahvistuksen siihen, mitä heti olin otaksunut, hänen ensimmäisen käyntini aikana lausumistaan varomattomista sanoista, minkälaiseksi hänen ammattinsa nyttemmin oli muuttunut... Voisiko tämä paatunut ukko, tuo pirtua tihkuva omatunto tehdä poikkeusta vain veljentyttäreen nähden? Merkitsivätkö verisiteet tosiaan niin paljon hänelle?
Setä Aleksander oli aikoinaan ollut ammattinsa kaunistus ja asunut aivan keskellä kaupunkia. Hän oli kyydinnyt loistavia seurueita juhlapäivällisille, teattereihin ja iltamiin. Kaivopuiston lehmusten ja Eläintarhan vaahteroiden alle olivat hänen hyvin kengitetyt hevosensa tuhansia kertoja jättäneet haihtuvat jälkensä arvokkaiden perheitten huvimatkoilla. Nuoruudessaan hän oli erikoisesti päiväajuri. Juopuneista ylioppilaista ja heidän öisistä retkistään punalyhtyisiin taloihin hän ylhäisesti pysyi poissa niin kauan kuin mahdollista. Se oli sitä aikaa, jolloin hänen kauniin sinisen univormunsa metallinapit loistivat kirkkaan valkeina. Mutta nyt oli univormu tahrainen ja paikattu ja napit punaiset kuparista, joka oli syöpynyt hopeapeitteen läpi; vain nappien sisäänpainuneen pinnan keskellä oli vielä pieni valkea pilkku.
Ensin oli tullut onnettomuuksia hevosille, muutto epäedullisempaan asuntoon ja lisääntyvä taipumus ryyppäämiseen. Ja nyt vanhoilla päivillä koko hänen kunniallista ammattiaan uhkasi auttamaton perikato. Yhä sumeammin silmin setä Aleksander näki yhä enemmän autoja kaupungissa, hän kirosi niitä, mutta mitäpä se auttoi? Päivän tulot alkoivat huveta melkein tyhjiin. Vaikka hänen nuoremmista ammattitovereistaan toinen toisensa jälkeen myi itsensä viholliselle, oli vanhasta hevoskaartista kuitenkin jäljellä sata liikaa. Tuo kaksinkamppailu oli kummallista: mitä enemmän hänen puolellaan oli jäljellä, sitä pahempi. Mutta jokaisesta ammattinsa lopettaneesta ajurista tuli oitis autonajaja, ja se ei ollut yhtä hyvä. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin hankkia tuloja toisin keinoin, eikä saanut olla liian tarkka valinnassa. Kyllähän nyt sodan puhkeamisen jälkeen tuntui vähän valoisammaltakin, kun autojen tuonti oli lakannut, mutta hän tiesi, että se oli vain lopun enne ja että kehitys ei poikkeaisi raiteilta, joille se kerran oli lähtenyt. Setä Aleksander oli nyttemmin nimenomainen yöajuri, joka nukkui päivisin ja aloitti työnsä vasta pimeän tultua. Hän oli yhteistyössä useimpien kaupungin salaisten pesien kanssa. Hänen päänsä oli täynnä kunniallisten pikkuompelijattarien osoitteita, jotka kaikki sitäpaitsi olivat sukua hänelle. Hänen rattaansa komeine pingoitettuine kuomuineen olivat tuon inhottavan kaupan kaikkein innokkaimpia välittäjiä. Hiukan ylpeästikin hän selitti menestyneensä alallaan, niin että hänen asiakkaihinsa kuuluivat monet vaateliaat venäläiset laivastoupseeritkin.
Aamupuolella yötä setä Aleksander tavallisesti ajoi pitkän tien kotiinsa Vallilaan sodanpimeän kaupungin läpi. Silloin hän itse istui mukavasti perällä ruoska polvien välissä merkkinä siitä, että kaupat hänen puoleltaan olivat lopussa. Tavallisesti hän silloin oli hiukan humalassakin; ohjat riippuivat löysinä rattaiden molemmin puolin, ja ukko lauleskeli ja lallatteli itsekseen. Vain yhdessä paikassa hän kohentautui suoraksi kuskipukilla ja pamautteli piiskallaan. Se tapahtui Hakaniementorin poikki ajaessa. Autoasemalla kulmassa oli eräitä hänen päävihollisiaan autonajajien joukossa, ja sattui harvoin niin, ettei joku heistä olisi ollut valveilla, ja silloin täytyi pitää puoliaan. Haukkumasanoja sateli molemmin puolin. Häntä nimiteltiin "huorakuskiksi", vaikka nuoret veijarit peltirotteloissaan itse olivat roskaväkeä ja valmiita mihin hyvänsä. Mutta ei hänenkään kielensä kärjetön ollut, ja usein hän antoi piiskansiimansa ohiajaessa nuolaista heidän autojensa tuulilaseja.
Kuten sanottu luulin yhteen aikaan, että setä Aleksander valehteli ja että Essi itse asiassa oli vain numero monien joukossa hänen myyntiluettelossaan. Sitäpaitsi minun oli vaikea käsittää, kuinka hän olisi voinut vartioida tyttöä, kun hän oli poissa vuorokauden vaarallisimpana aikana. Tyttö pelkäsi häntä kyllä, kuten näkyi, mutta sittenkin... Varovasti kysäisin sitä ukolta kerran ollessani hänen kanssaan kahden.
– Suljen hänet lukon taakse joka ilta, kun yhdentoista aikaan lähden liikkeelle. Vajan ovea ei saa auki sisältä, mutta en tiedä, hitto vieköön, onko hän itse huomannut sen!
Tarkastin lukkolaitetta alhaalla, ja yöllinen käynti vajan ovella ilmaisi minulle, että ukko oli puhunut totta. Ja muutenkin kävi yhä selvemmäksi, että hän, keskellä sortuneisuuttaan, tunsi kovakouraista mutta syvää hellyyttä veljensä onnetonta tytärtä kohtaan.
Olipa muutakin, joka sai minut suhtautumaan sovinnollisemmin setä Aleksanderiin. Ei voinut ajatellakaan hänen itsensä parantamista ja saada häntä lopettamaan häpeällistä ammattiaan, mutta hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että toisia parannettiin. Päinvastoin, kun hän lopulta oli alkanut luottaa minuun, hän tiedusteli minulta, enkö haluaisi antaa hänen naiselliselle asiakaspiirilleen hiukan sielunhoitoa, ja hän mainitsi erikoisesti eräitä vähimmin turmeltuneita. – Vaikka pastori käännyttäisi jonkun niistä liiankin perusteellisesti, niin sitä lajia on aina kylliksi jäljellä, hän selitti asiallisesti. Ja minun on myönnettävä, että hänellä koko ajan oli yliote tässä surullisen hupaisessa kamppailussa.
Muuten työskentelin keventääkseni Essin asemaa, joka oli omituinen sekoitus lempilapsen ja kehruuhuonevangin kohtelua. Vanhaa paikkaansa maitokaupassa hän ei saanut takaisin. Se ilahdutti hänen setäänsä, joka mieluimmin näki, että tytöllä oli mahdollisimman vähän tekemistä roistojen kanssa, ja sellaisina hän piti ihmisiä yleensä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että tyttö hankkisi paikan itselleen maalla. Silloinhan ukko menettäisi kaiken mitä varten hän eli, ja sitäpaitsi maaseutu ei ollut mikään "enkeleitten puisto". Minun onnistui kuitenkin hankkia Essille pikkutehtäviä kodin ulkopuolella, mutta hän jätti ne toisen toisensa jälkeen; en saanut koskaan oikein selville, omastako vai setänsä tahdosta. Sedän lyhytnäköisenä pyrkimyksenä oli pitää häntä puhtaana rautaisin käsin, mutta toimettomuuden, makeisten ja aina täytettyjen toiveitten avulla tehdä hänet elämään kelpaamattomaksi.
Näihin aikoihin Essissä ei ilmaantunut mitään vaarallisia taipumuksia. Kun monena talvi-iltapäivänä istuin ja katselin hänen pyöreitä, viattomia piirteitään lampun keltaisessa valossa, pyrki järkeni kapinoimaan ajatellessani, että hän äsken oli ollut lokaan vajonneena. Hän tuntui olevan vastaanottavainen uskonnolliselle vaikutukselleni, vaikka en milloinkaan saanut mitään vahvistusta siihen, että hän olisi tullut todella uskovaiseksi. Hänen olentonsa oli liian helposti muokattavaa savea. Luulit jo saaneesi pyhän ristin kuvan, kaikkein korkeimman, painetuksi siihen, mutta savi oli niin pehmeää ja vanuvaa, että kuva seuraavana päivänä saattoi muistuttaa paratiisin käärmettä, ja niin täytyi aloittaa kaikki alusta. Tämä laimensi uskonintoani hänen läheisyydessään.
Niin kului talvi ja osa seuraavaa kesääkin. Setä Aleksanderin parantumattomuus taikka oma kasvava köyhyyteni ei huolettanut minua erikoisen paljon. Tein mitä voin, ja sielussani oli rauha.
Ainoa jota kaipasin, oli Hastig. Ehkäpä minä ilmoittauduinkin salaisille asiamiehille, heti kun olin kuullut kuiskailtavan jääkäri joukostamme Saksassa, oikeastaan vain sen vuoksi, että pääsisin lähemmäksi häntä ja saisin hänet vapaana komppaniatoverikseni. Mutta minua ei hyväksytty sotilaaksi, kuten aikaisemmin olen maininnut, ja tuntematta suurempaa pettymystä jatkoin elämääni niinkuin ennenkin.
Tänä aikana, jolloin miljoonat ihmiset paraikaa kärsivät sodan helvetissä, nautin rappeutuneella vajan ullakolla kaukana Vallilassa enemmän kodikkuutta kuin mitä elämä on minulle milloinkaan antanut. Minua melkein hävettää tunnustaa se.
Mutta onnettomuus väijyi meitä kaikkia kolmea.
Pari päivää olin istunut itsekseni ja kirjoittanut saarnoja, kun eräänä heinäkuun aamuna menin kadulle ja ostin lehden. Silmäni liukuivat sensuroitujen sotasähkösanomien yli ja pysähtyivät erääseen pikku-uutiseen. Siinä kerrottiin yöllisestä tappelusta humalaisen ajurin ja eräiden itsepuolustuksessa toimineiden autonajajien välillä. Mitään nimiä ei mainittu, mutta tapaus oli sattunut Hakaniementorilla. Olin heti aivan selvillä siitä, ketä asia koski, ja kiiruhdin Vallilaan. Essiltä sain synkän vahvistuksen pelkooni. Setä Aleksander makasi pahoin piestynä, melkein kuoliaaksi lyötynä sairaalassa.
Uutisen ja Essin kertomuksen avulla sain selon siitä, kuinka kaikki oli tapahtunut.
Eilistä vastaan yöllä hän kuten tavallista ajoi kotiinpäin ja kohtasi Hakaniemen kulmauksessa vanhat vihollisensa. "Mene hautaan, äijän perkele, ja vie koni mennessäsi!" lienevät automiehet taas huutaneet. Mutta he olivat ehkä keksineet uudempia ja terävämpiä pistosanoja, taikka sitten oli tavallista suurempi viinanpaljous saanut ukon nöyryytyksen mitan vuotamaan yli. Joka tapauksessa ukko menetti kaiken malttinsa ja hyppäsi alas rattailtaan. Piiska toisessa ja irtireväisty vaununlyhty toisessa kädessä hän hyökkäsi. Kuohuen raivosta hän ehti särkeä ruudun eräästä autosta ja heittää lyhdyn sen kuljettajan kasvoja vastaan, kun kaksi nuorta miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin... Kirurgilla, jonne hänet kuljetettiin yön viimeisenä verimyttynä, todettiin, että hänen pääkallonsa oli halkaistu jollakin kovalla iskuesineellä, luultavasti auton käyntiinpanokammella.
Kävimme hänen luonaan joka päivä. Hän pui nyrkkiä maatessaan ja houraili autoista ja piiskoista. Hän ei kuitenkaan kuollut, mutta kun hän jonkin viikon kuluttua pääsi jaloilleen, oli hänen järkensä sammunut.
Hänen kätköissään ei ollut säästön hiventäkään. Aluksi hänet sijoitettiin kunnalliskotiin, mutta usein uusiutuvien raivokohtausten vuoksi hänet täytyi siirtää varattomien mielipuolien osastolle. Siellä hän pian rauhoittui, mutta silloin hän oli täydellinen lapsi. Kun viimeksi kävin setä Aleksanderin luona, hän oli lihonut, mutta ei tuntenut minua enää. Hänelle oli annettu leikkiruoska, josta hän oli hyvin ylpeä; jakkara ajoistuimena hän paukutteli piiskaansa ja leikki ajamista. Hän kysyi, olinko autonkuljettaja, ja selitti keisarin tehneen aivan oikein, kun oli kieltänyt autonajajia käyttämästä piiskaa. Mutta hänellä oli piiska, hänellä.
Setä Aleksanderin omaisuus rajoittui vanhaan hevoseen, kaksiin rattaihin ja arvottomiin taloustavaroihin. Oikeuteni myydä nämä tavarat oli hyvin epäilyttävä. Vuokraisäntä oli sitäpaitsi kiiruhtanut takavarikoimaan ne puolen vuoden maksamattomasta vuokrasta, jotapaitsi hän vaati, että huoneista oli heti muutettava pois.
Essi oli jo pakannut kaikki tavaransa isoon pahvilaatikkoon. Istuimme hänen sekasortoisessa huoneessaan ja neuvottelimme, kuinka asiat nyt järjestettäisiin. Oli etukäteen varmaa, että emme saisi mitään järjellistä vastausta siihen kysymykseen.
– Mihinkä minä nyt menen? kysyi Essi hiukan kärsimättömästi.
Äänessä oli katkeruutta, mutta melkein vapautusta muistuttava, sävy hänen lisätessään:
– Tietysti kadulle, mutta täytyykö minun nyt heti mennä sinne?
Katselin häntä ihmeissäni ja luulen kironneeni köyhyyttäni. Vuokrahuone Sörnäisissä hellauuneineen ja vuokrattuine huonekaluineen, ei mitään muuta myytävää kuin hyllyllinen kirjoja, jotka kuuluivat vähimmin kysyttyihin...
Hän oli noussut seisomaan avonaisen ikkunaluukun edessä ja tuijotti tihenevässä hämärässä kaupunkia kohti, missä himmennetyn sotavalaistuksen loiste seuloutui haaveellisen kalpeana ja epäselvänä lähimpien puunlatvojen läpi. Mutta liikenteen melu kuului selvästi niinkuin aina. Hämmästyen näin hänen silmänsä. Ne olivat kuin muuttuneet, eivät värittömän välinpitämättömät kuin ennen, vaan niissä piili imevä ihmettely, joka tuntui kasvavan synkäksi päättäväisyydeksi. Kuvastelivatko ne hengessä vilkasliikkeisiä katuja, vapautta, kiusauksia, lankeemusta? Kaipasiko tuo raukka seikkailua pitkän vankeutensa jälkeen? Ja oliko kurjuus hänelle samaa kuin seikkailu?
Olin viime päivinä alituiseen sanonut itselleni, että tässä oli vain yksi tehtävä. Mutta olin viimeiseen asti potkinut tutkainta vastaan. Voisinko kestää tuon kiusauksen ja vaarojen kuorman? Olinko kyllin vahva?
Siinä istuessani ja häntä katsellessani päätökseni kypsyi. Sanoin:
– Ei, Essi, on vain yksi keino. Sinä muutat luokseni.
Andreakselle lähettämääni kirjeeseen tuli heti vastaus ja kaksinkerroin se summa, jota olin pyytänyt, mutta samalla hän huomautti, että ajat olivat huonot, ja laski leikkiä monista elatusvelvollisuuksistaan, joista onneksi kukaan ei tiennyt mitään. Mihinkään erikoisempaan olojenmuutokseen rahat eivät riittäneet, ja niitä oli säästettävä, koska olin valmistautunut hyvin pian uudelleen käyttämään samaa vastenmielistä keinoa. Toimintani vapaana saarnaajana tuotti minulle hyvin vähän. Jotta en jäljittelisi setä Aleksanderin vartioimaa vankilaa, olin jakanut huoneeni siten, että Essi sai ulko-osan hellauuneineen ja ovineen ja minä sisäosan. Meillä kummallakin oli vuode ja ikkuna. Välissämme oli hyvin iso ja korkea varjostin, jonka olin ostanut sekalaisten tavarain kaupasta. Se oli hyvin kirjava, pahvinen laitos, johon oli liimattu kuvia kaiken maailman joulu- ja kuvalehdistä, ja se ulottui katosta lattiaan pitkähkössä huoneessa, niin että toiseen reunaan jäi kohtuullinen aukko.
Näytti siltä, kuin meillä olisi ollut kaksi huonetta, mutta niitä oli auttamattomasti vain yksi. Paperiverho oli petollinen suojus, joka suojasi vain näennäisesti. Omalla puolellaan Essi hoiteli pieniä taloustoimiaan ja polki vuokrattua ompelukonetta. Minä taas omallani työskentelin ahtaan kirjoituspöydän ääressä niin hyvin kuin saatoin.
Aluksi näytti Essiä huvittavan leikkiä emäntää omassa kodissa. Hän hyräili, kolisteli keittoastioita ja näyttäytyi alituiseen verhon aukossa pata kädessä ja valkoinen liina ruskean tukan peitteenä, siinä hän niiasi ja kysyi kuinka "pikku ukko" voi. Hänen suhtautumisensa minuun tuli yhä tuttavallisemmaksi; en enää tuntenut häntä, mutta kun osoittauduin järkkymättömän jöröksi ja vältin kaikkea lähentelyä, hän palasi pian entiseen välinpitämättömyydentilaansa. Hän hoiti konemaisesti puuhiaan, ja hänen haaleat vuohensilmänsä sanoivat: – Tässä maailmassa on kauhean ikävää, ja pahimpia ovat mahdottomat miehet...
Jospa hän olisi tiennyt, mitä se mahdottomuus minulle maksoi!
Kun ensimmäiset vaikeudet olivat ohi, aloin toivoa, että kaikki kävisi hyvin. Essi tuntui olevan vaikutukselleni alttiimpi kuin milloinkaan ja kyseli minulta usein avoimesti uskonnollisia asioita. Molemmin puolin kirjavaa verhoa kehittyi eräänlainen hiljainen kodikkuus. En milloinkaan huomannut, että hän olisi käyttänyt vapauttaan väärin. Hän liikkui ulkona hyvin vähän, paitsi jokapäiväisiä ostoksia tekemässä. Kun joskus tulin myöhään kotiin jostakin sairaalasta tai yömajasta, hän nukkui aina tai oli ainakin nukkuvinaan. Oli selvää että hän yritti parhaansa. Ja hän oli aina alistuvasi mukana, kun maata mennessä asetuin suojuksen ovelle ja rukoilin suojelusta meille molemmille.
Niin kului viikko viikon jälkeen. Oli hyvä, että minulla ei ollut pappistovereita, jotka olisivat käyneet luonani ja käsittäneet näkemänsä väärin. Ystäviltäni kurjien keskuudessakin minun piti salata missä asuin.
Mutta lopulta tuli kuitenkin tilaisuuksia, jotka panivat minut ankaralle koetukselle. Ei vaikuttanut niin paljoa se, mitä vasten tahtoani jouduin kuulemaan ja näkemään Essin puolelta huonetta; sellaisella ei milloinkaan ole ollut suurta vaikutusta talonpoikaisluontooni Mutta minuun saattoi yht'äkkiä tarttua värisyttävä ruumiillinen levottomuus. En tiedä, hiipikö tuo kuuma levottomuus suojuksen toiselta puolelta vai oliko sen alkuperä minussa itsessäni. Tiedän vain, että huone yht'äkkiä saattoi olla täynnä tarttuvaa kuumehöyryä, ja silmämme pimenivät vaarallisesti, kun satuimme koskettamaan toisiamme ahtaassa tilassa. Useina tällaisten kiusausten öinä kuulin Essin olevan yhtä valveille kuin minäkin – odottiko hän ehkä? Eikä ollut hyvä istua valveilla ja kirjoittaa saarnoja, kun koko huoneen täytti nuoren naisen ruumiin tuoksu, joka oli siinä lämpimänä käden ulottuvilla. Ajatukset lähtivät omille urilleen, ne näyttelivät minulle epäpuhtaita kuvia niiden pyhien näkemysten keskellä, joissa tahdoin pysyä kiinni. Tuo uskonnon ja himon sekoitus oli painostavaa! Minulle tuli kiire sammuttaa valot ja päästä vuoteeseeni, mutta pimeys ei suojellut tartutettua mielikuvitustani, ja oli vaikea saada lepoa.
Muisto Essin menneisyydestä, joka varmasti olisi peloittanut monia muita, ei tehnyt häntä minun silmissäni vähemmin haluttavaksi. Hän ei suinkaan ollut paheen merkitsemä, kaukana siitä, enkä ole milloinkaan uskaltanut uneksiakaan, että saisin omistaa koskemattoman naisen. Kuinka toivoinkaan, että Essi olisi ollut ruma, raaka ja vastenmielinen!
Varsinainen työni keskeytyi usein pahoin tämän asiaintilan vuoksi. Mutta mitä saatoin tehdä? Heikkouden päivistä rukoilin itseni uudistettuun voimaan ja rauhaan. Jos kaikki olisi saanut jatkua niinkuin kuluneitten kahden kuukauden aikana, en olisi milloinkaan antautunut.
Silloin tuli äkillinen hyökkäys hänen puoleltaan. Ehkäpä hän muisti tunnustukseni tuolla sairaalan puutarhassa ja tahtoi koettaa, eikö minusta jälleen tulisi entinen syntinen, kunhan hän viettelisi minua kylliksi.
Eräänä iltana olin juuri nukkumaisillani, kun huomasin, että jokin pisti silmiini. Pimeyden läpi pilkisti keltainen valoneula. Se tuli jostakin paikasta, missä en ennen ollut sitä nähnyt. Nousin istumaan vuoteessani ja silloin näin, että verhossa jossakin siihen liimattujen kuvien alla oli reikä, ja että toisella puolella paloi valo. Mutta eikö suojus ollut aivan eheä, kun ostin sen?
Seuraavana aamuna liimasin paikan reikään. Mutta illalla siinä oli uusi reikä vielä lähempänä minua. Paikkasin senkin, mutta en vieläkään sanonut mitään. Essi katseli minua, ja hänen silmissään oli jotakin sairaalloisen pimeää.
Kolmannen kerran keksin reiän jo ennenkuin olin käynyt nukkumaan.
Se oli aivan pääni yläpuolella ja sattui sen jouluenkelin hurskaitten siipien väliin, jonka verhontekijä oli leikannut jostakin lastenlehdestä. Miksen heti paikannut sitä? Siinä maatessani valonsäde kiihoittaa uteliaisuuttani, tahdon lopultakin tietää, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Käännyin vuoteessani ja tirkistin verhon reiästä.
Toisella puolella Essi seisoi alastomana sytytetyn kynttilän vieressä. Hän seisoi siinä liikkumattomana kuin näyttelyssä, odottaen. Ota minut, sanoi koko hänen ruumiinsa.
Lävitseni vuotaa kuin sulanutta lyijyä. Vaivun permannolle, laskeudun polvilleni ja rukoilen. Pyydän puhtautta usvaisessa pilvessä, rukoilen, ja minua kuvottaa samalla hetkellä. Olen kauan tässä asennossa. Tunnen vastustusvoimani kasvavan ja laskevan. Kerran näen hänen alastomana vilahtavan verhon aukossa. – Olen sairas, valittaa hän, mutta minä en kuule. Hän nipistelee lihaansa sormenpäillään kiihoittaakseen minua. Rukoilen raskaasti huokaillen, rukoilen yhä epätoivoisemmin, kunnes kiinnipuristetuin silmin menen toiselle puolelle ja sammutan kynttilän. Palaan ja heittäydyn vuoteelleni ja nukun tuskanhien valuessa. Mutta seuraavana yönä olen taas polvillani kurjuudessani. Silloin hän hiipii luokseni takaapäin ja kietoutuu ympärilleni. Ja minä lankean. – – –
Niin, minä lankesin. Essi veti minut alas syvyyteen. Mutta rangaiskoon minua Jumala, siihen syntiin oli ihana vajota! Sieluni ei ole milloinkaan ollut yhtä kadotettu ja ruumiini yhtä autuas. Essi oli turmeltunut olento, joka oli vanginnut minut ansoihinsa, mutta kaiken tuon vaivan hän oli nähnyt erikoisesti minun takiani. Hän oli ainoa nainen, joka oli suunnannut koko nälkänsä minuun; vihasin häntä, mutta hänen sylissään levätessäni koin pahuuden taivaan. Minusta tuntui, kuin olisin joutunut luonnon keskipisteeseen ja sulautunut siihen vilisevään elämään, joka kasvaa, kaipaa, parittautuu intohimossa ja kuoleutuu himojen sammuttua. Rangaiskoon Jumala minua! – – –
Pyysin Andreakselta lisää rahoja, ja elimme muutaman viikon kuin hullut. Aikaisempi toimintani oli nyt lopussa, petin kaikki velvollisuuteni. Yksi ainoa seikka lohdutti jossakin määrin huutavaa omaatuntoani. Olin päättänyt mitä pikimmin mennä naimisiin hänen kanssaan. Se oli ainakin velvollisuuteni.
Oli kauheaa, kun aistieni huume alkoi laimeta. Missä olin? Minusta tuntui, että lepäsin limaisen kaivon pohjalla, ja sieltä oli pitkä matka kirkkauteen. Mutta tänne en voinut jäädä, ja aloin vaivalloisesti pyrkiä ylöspäin. Pahinta oli puolitiessä. Jos hukkuvana lepäät tiedottomana alhaalla syvyydessä, et tunne paljoakaan; väitetään, että tämä tila ennen kuolemaa on sanomattoman ihana. Pahemmalta tuntuu, kun puoleksi tukehtuneena taistelet päästäksesi takaisin ilmaan ja pelastukseen.
Kauhu värisytti minua kuin maanjäristys. Mitä olin tehnyt? Rukoilemisvoimani oli tuhottu yhdessä yössä, se muistutti poikkileikattua johtoa; sydämessäni ei virrannut mitään virtaa, joka olisi sytyttänyt hyvän valon. Luottamukseni oli tuntunut minusta ehtymättömältä lähteeltä aina vihannoivalla kesäisellä niityllä. Nyt oli niitty äkkiä kellastunut ja lähde myrkytetty. Jumalani olin vihastuttanut, Vapahtajani olin pettänyt, niinkuin hänet petetään joka kerta, kun ihminen avoimin silmin luopuu hänen sankariopistaan ja sortuu taistellessaan itseään vastaan... Olin uhrannut kaiken, pyrkimykseni auttaa hädässä olevaa, oman ottamani velvollisuuden tätä heikkoa ja eksynyttä olentoa kohtaan, joka minun piti pelastaa. Nyt kiihotin yhä edelleen hänen surkeita halujaan, ja se poltto myötäjäisinä hänestä piti tulla minun vaimoni. Silmissäni pimeni. Koko olemassaolo tuntui siltä, kuin sen yli olisi satanut kuumaa tuhkaa jonkin näkymättömän tulivuoren purkauksesta.
Eräänä aamuna Essin kaupungilla ollessa olin vähällä karata kaikesta. Seisoin keittiön nurkassa ja tuijotin melkein tyhjää voiastiaamme. Siinä oli pieni nokare voita, ja vapisevat käteni tahtoivat raapia sen pois ja voidella sillä uunin pellin nuoran, jotta juoksusolmu liukuisi hyvin ja kuristaisi... Mutta tulin järkiini ja juoksin ulos.
Epätoivon hetkellä saattaa turvautua tuskin mihinkään ohjeisiin. En siis koettanutkaan puolustella itseäni sillä, että evankeliumeissa ei missään ehdottomasti tuomita itsemurhaa taikka että Schopenhauer lienee pitänyt sitä täydellisesti kristillisen hengen mukaisena. Jos olisin hirttänyt itseni, olisin tehnyt sen perustelematta, mutta kukapa tekisi sellaista, kun tietää, että paosta ei ole mitään apua? Että se enintään merkitsee sen kuorman väistämistä, joka kuitenkin kerran on kannettava päämäärään, ja silloin vielä iso kivi lisänä...
Ei, tässä oli tehtävä valinta täydellisen tuhoutumisen tai ankaran katumuksen välillä.
Jälkimmäisen valitseminen ei merkitse minulle erikoista ansiota. Yksinkertaisesti en voinut tehdä muuta, kun lopulta heräsin huumeesta ja huomasin minkä onnettoman saaliin olin saanut. Sillä uskoni minulla oli muuttumattomana jäljellä, vaikka olin niin inhottavasti saastuttanut sen.
Puhuin avoimesti Essille näistä asioista ja selitin, miksi katkaisen kaiken ruumiillisen yhdyselämän hänen kanssaan. Hän seisoi edessäni kuin tottelevainen lapsi, posket punaisina ja vaisu hymy suun ympärillä. Ymmärrykseni seisahtui, kun näin edessäni tuon näennäisesti viattoman olennon, ja ajattelin pari viikkoa taaksepäin. Kun tunnustin, että aioin mennä naimisiin hänen kanssaan ja että tahdoin juuri sen takia nähdä hänet puhdistuneena, nauroi hän vain ja sanoi:
– No, silloinhan pitäisi olla helpompi huvitella hiukan etukäteen.
– Ei, päinvastoin, vastasin minä.
Ja nyt en antanut perään, vaikka se usein oli vaikeaakin. En voinut turvautua mihinkään rukoilemiskykyyn; tahdoin ensin puhdistaa itseni pahimmasta, ennenkuin lähestyin mitään pyhää. Alhaisimpaan aistimaailmaan kuuluvan oli järjestyttävä omassa piirissään. Useasti sain puolustautua hyväilyjä vastaan, jotka muistuttivat tiikerinpennun hyökkäyksiä, ja häkissä oli ahdasta. Mutta kun hän näki, että olin järkkymätön, muutti hän sävynsä ylenkatsetta muistuttavaksi.
– Älä valehtele! huusi hän kerran vasten silmiäni. – Tunnen sinut jo, olet kuuma kuin paholainen, mutta tekeydyt taas noin pyhäksi. Onko lupa houkutella tyttöparkaa sinne tänne? Sinun kanssasi voi tulla hulluksi...
En voinut vastata mitään, vain hävetä. Ja Essi puhkesi kiukkuiseen itkuun.
Toisen kerran hän kysyi katkerasti:
– Milloin aiot mennä naimisiin kanssani? Onko sinulla rahaa edes kunnon sormukseen?
Katselin ympärilleni huoneessa, joka oli tullut yhä puutteellisemmaksi, kylmemmäksi ja sekavammaksi. Ei, se ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta, ja tahdoin lykätä Andreakselle kirjoittamisen mahdollisimman kauaksi. Usein meiltä puuttui ruokaa ja puita, ja minun oli vaikea kestää Essin syyttäviä katseita. Kaiketikin yhä kasvava köyhyytemme pikemmin kuin hänen levoton verensä pakotti hänet lopulta äärimmäiseen.
Murheessani sain kuitenkin hiukan lohtua siitä, että ainakin olin koettanut karistaa lian pois meistä lankeemuksen jälkeen. Mutta se oli myöhästynyttä puhtaudenharrastusta. Ja minua rangaistiin ankarasti.
Tulisiko huomispäivästä ilon päivä? Saisinko lainakirjastosta vastauksen, että olin saanut paikan siellä? Silloin kai saattaisin viikon kuluttua pyytää hiukan palkkaani etukäteen...
Makasin valveilla vuoteessani ja ajattelin.
Ensi lauantaina meillä ehkä olisi hiukan kunnollista; ruokaa pöydällä, ja kuun lopussa saisin kai varoja ostaa Essille talvitakin. Entisen takkinsa hän oli myynyt, ja ulkona alkoi pakastaa. Tyttö parka! Hän oli viime-: aikoina ollut hiljainen ja alistuvainen; tunsin kuinka entinen tunteeni häntä kohtaan kasvoi uudelleen kuin tuore kukka vanhasta mädännäisyydestä. Ehkäpä kaikki lopulta muuttuisikin hyväksi.
Taikka ehkä en saisikaan tuota virkaa? Silloin menisin suoraan työnvälitystoimistoon. Kelpaisinhan ainakin tiilenkantajaksi, kunnes... Niin, odotin vain sitä päivää, jolloin voisin sallia itselleni oikeuden jatkaa siitä, mihin viimeksi lopetin. Työ olisi kai tuottanut meille ainakin välttämättömimmän.
Kaikkea tuota ajattelin onnellisen illan jälkeen. Se oli tuntunut minusta käännekohdalta, sillä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin taas voinut rukoilla. Tyhjyyden ja kirouksen täyttämien viikkojen jälkeen tunsin taas muutamien armonpisaroiden satavan sydämeeni. Vihdoinkin! Riemuiten olin heittäytynyt polvilleni muserretun rukoukseen. Senvuoksi kaikki nyt oli minusta paljon keveämpää, kun makasin valveilla, pimeässä.
Silloin kuulin, kuinka oven lukko napsahti. Essi oli mennyt ulos...
Kuin veitsi viilsi minua eräs ajatus. Mutta ei, miksikä uskoisin pahinta, kun asian laita saattoi olla toinen?
Oliko luottamukseni niin vähäinen? Kolkuttavin sydämin makasin paikallani ja odotin.
Kohta napsahti oven lukko jälleen. Essi oli taas sisällä! Hän oli kai vain pistäytynyt pihan toisella puolella käymälässä. Nukahdin rauhallisena mutta vähän häpeissäni.
Seuraavana päivänä minulle luvattiin työtä lainakirjastosta. Palkka ei ollut komea, mutta parempi kuin ei mikään. Huomenna aloittaisin.
Kerroin heti uutisen Essille. Meidän täytyy vielä kestää jokunen viikko, sanoin. Sitten tulee parempaa. Hän katseli minua hajamielisesti ja hymyili säälivästi. Loukkaannuin hiukan, sillä en käsittänyt mitä edessämme oli.
Olin ehkä jo nukahtanut sinä iltana, kun kuulin Essin tulevan hiljaa hiipien pimeässä ja pysähtyvän suojuksen ovelle.
– Oletko valveilla? kysyi hän aivan hiljaa.
Mikä onneton mahti esti minua vastaamasta? Kuulinko hänen äänestään hänen toivovan, että nukkuisin syvästi? Aavistinko äkkiä, että hänen käyntinsä ulkona viime yönä oli ollut koe, sotajuoni? Mutta miksi en ehkäissyt pahaa?
– Oletko valveilla? hän kysyi uudelleen, nyt hiukan kovemmin.
Mutta en liikahdakaan, olen nukkuvinani kuin kuollut ja annan kaiken tapahtua. Kuulen, kuinka hän hiipii takaisin ja nauhoittaa kenkänsä pimeässä. Sitten oven lukko napsahtaa jälleen. Essi on poissa.
Muutaman hetken makaan paikallani, vaikka itsekseni voihkin ääneen. Mutta nyt – jos asian laita todella on niin, hän on ehtinyt jo kulman taakse eikä näe valoa täältä. Sytytän valon ja syöksyn Essin puolelle. Tuolilla hänen vuoteensa ääressä on jäljellä joitakin alusvaatteita, mutta hattu ja takki hänellä on yllään. Heitän vaatteet ylleni, juoksen kadulle ja kiiruhdan perässä. Tänne Sörnäisiin hän ei ole jäänyt, jos asian laita on niin. Kadulta toiselle riennän puolijuoksua kaupunkia kohti ja tuijotan eteeni harvojen, sinisellä värillä himmeäksi maalatuiden katulyhtyjen valossa. Keskiyö on ohi, täällä esikaupungissa ei ole liikkeellä ketään. Porthaninkadun mäellä on kaksi ratsupoliisia, jotka katselevat epäluuloisesti jälkeeni, ja keskellä Hakaniementoria uninen venäläinen sotilaspatrulli ja raitiotien kiskojen puhdistaja, joka kulkee pitkin raidetta sihisevine kaavinrautoineen. Essiä ei näy. Juoksen eteenpäin.
Pitkälläsillalla saan hänen näkyviini. Hänellä näyttää olevan kiire, hänkin melkein juoksee ja katsahtaa usein taakseen. Olen aivan lähellä häntä, mutta hän ei huomaa minua pimeässä. Seuraan häntä kuin verikoira, hiivin kyyryssä sillankaiteen vieressä ja sitten eteenpäin Kasvitieteellisen puutarhan puitten tummassa varjossa.
Miksi en tiennyt mistään armeliaisuudesta, mistään jalomielisyydestä, miksi en kiiruhtanut hänen luokseen ja yksinkertaisesti pyytänyt häntä kääntymään? Silloin olisi moni asia toisin nyt. Mutta sillä hetkellä tunsin erikoisesti miehen suuttumuksen, kun hänen omistusoikeuttaan uhataan. Jokainen verenpisara minussa huusi, että hän oli minun naiseni, vain minun! Ja juuri sen vuoksi tahdoin antaa toisten koettaa. Se on kummallista. –
Sillan toisella puolella tulee vastaan rivi yökulkijoita. Hatut lentävät päästä, tarjoukset satelevat. Hän tarkastaa heitä nopeasti ja kiiruhtaa ohi; he eivät kai ole kyllin hyviä. Pari heistä kääntyy ympäri ja alkaa luovia hänen perässään. Asetun suojaan heidän selkänsä taakse, tartun toista takinliepeestä ja pistän nyrkkini hänen leukansa alle. Hän tuijottaa minuun mielettömästi, kuin näkisi maan povesta nousseen kummituksen. Toveri horjuu mutisten toiselle suunnalle. Sukellan taas varjoon ja hiivin Essin jälkeen Vilhonkatua pitkin.
Nyt hän kääntyy terävästä kulmasta Rautatientoria kohti. Muutamalla hyppäyksellä olen siellä. Tartun toisella kädellä rautasuojukseen talon nurkassa ja pistän pääni esiin. Näen hänen pysähtyvän humalaiseen herraparveen, jotka aivan vieressä oleva Café de Paris juuri on sylkäissyt ulos. – Eläköön tyttö, hän tuli parahiksi! ulvoo eräs joukosta. Puristan rautasuojusta kuin tahtoisin kuristaa sen. Nauru leikkaa lävitseni, vaivoin tunnen sen Essin nauruksi. Tingitään, tuupitaan, tarjotaan kilpaa. Sitten eroaa joukosta pari käsi kädessä. Hiivin heidän peräänsä. Mies on juuri saanut tytön autoon ja aikoo itse mennä perässä. Puuskuttava, lihavankalpea yökarju...
Silmistäni leimahtaa punaista tulta, en tiedä mitä teen. Syöksyn hänen kimppuunsa, taon häntä nyrkeilläni, isken hänet tajuttomaksi. "Hurjistunut teologi pitelee pahoin rauhallista yökulkijaa." Niin kyllä, ja "oliko rähinän aiheena julkinen nainen?" Niin, ehkäpä niinkin.
Tietysti oli tyhmää, että löin miestä, olisin yhtä hyvin voinut lyödä itseäni. Mutta tein sen kuitenkin, ja tekisin sen vielä kerran. Ja nyt istun tässä. –
Mutta sinä, Essi, onneton olento, missä olet nyt? Sinä hävisit väkijoukkoon ennenkuin poliisi tuli, sinua ei ollut todistajien joukossa oikeudessa, enkä nähnyt sinua enää milloinkaan. Onko sinun yhtä paha olla kuin ennenkin? Ja minä, jonka piti auttaa sinua...
Niin, nyt olen istunut täällä kolmatta kuukautta. Ja nyt olen vihdoinkin voinut panna pisteen elämäni surkean tarinan loppuun. Siitä tuli pitempi kuin olin luullut, musta, vahakantinen vihko on kirjoitettu täyteen, mutta aion tutkia sitä tarkoin ja pitää loppukäräjät. Ehkäpä opin tietämään, missä se pettää, se silta, jota turhaan olen koettanut rakentaa erehdysteni suolta Jumalan tyynelle kalliolle. Ehkäpä saatan innokkailla rukouksilla korjata sen, niin että minä jonakin päivänä... Vieläkö toivot, sydän?
Niin, silloin minun ei enää milloinkaan tarvitse kaivella menneisyyttäni! Eikä milloinkaan enää kirjoittaa.
Niin, minun täytyy jälleen tarttua kynään! Vankeusaikani lopulla on tapahtunut niin paljon.
Ensiksi Mathilda Wreden käynti. Varsinaisten suojattiensa, pahimpien kuritushuonevankien joukosta hän poikkesi minun luokseni. Siinä hän istui hopeanharmaana lavitsani reunalla, ja hän sai minut keventämään koko salvoilla suljetuin sydämeni. On omituista, kuinka surkea kohtaloni kirkastui, kun hän selitti sen. Hän näki kaikessa salaisen pelastussuunnitelman jälkiä, ja raskainkin oli siinä vain liittyäkseen siksi omantunnon musertavaksi myllynkiveksi, joka jauhaisi kaiken oman tahtoni mitättömäksi. Hän ei koettanut muuttaa mustaa valkeaksi, ei selittänyt tyhjäksi syyllisyyttäni. Mutta hän väitti, että pahin synti oli se, että epäili Jumalan jälleenkohottavaa voimaa.
Hänen mentyään tunsin voimistuneeni ja keventyneeni. Ja kuin vanha ystävä hän ojensi minulle kätensä ja pyysi minua tulemaan luokseen heti kun pääsin vapaaksi.
Pian sen jälkeen tuli suuri yllätys. Hastig on kotona, hänet on lopulta saatu vaihdetuksi. Toissa päivänä sain häneltä kirjeen, ja eilen hän sai luvan tulla käymään luonani. Mutta kuinka toisenlainen tämä kohtaaminen olikaan kuin olin kerran toivonut!
Ulkoa käytävästä kuului vanginvartijan tuttu kopse. Mutta sen rinnalla vieraita askelia, outoja ja hiukan epäröiviä. Ne lähestyivät, oveni salpa vingahti... Ymmärsin heti, mistä oli kysymys. Olin suunniltani ilosta, ja kuitenkin olisin ensi kerran halunnut heittäytyä ulos ristikko-ikkunasta, niin pahalta minusta tuntui.
Siinä seisoi nyt Hastig kopin oven sisäpuolella. Hän ei sanonut mitään, seisoi vain siinä, mutta hänen murteelliset silmänsä puhuivat: – Täällä, Johan, täällä minun siis piti tavata sinut jälleen...
Tunkeuduin ikkunanurkkaan sen katseen alla, pääni kääntyi kiviseinää kohti. Poskiani poltti ja silmäluomieni alla kuumensi. Olisin tahtonut syöksyä esiin ja puristaa hänen käsiään; ehkäpä hänkin tahtoi samaa, mutta kumpikaan ei liikahtanut.
Silloin vanginvartija avasi tirkistysreiän, katsahti sisään toisella silmällään ja yskäisi. Hänen mielestään kai herroilla vähitellen piti olla jotakin sanottavaa toisilleen.
Hastig lähestyi. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt laskea kätensä olalleni, olin siepannut täyteen kirjoitetun vahakantisen vihon pöydältä ja ojentanut sen hänelle.
– Älä kysy mitään! Ota tämä mukaasi, jos haluat tietää mitä olen tehnyt ja mitä en, siinä on kaikki...
Kun pahin oli ohi, aloin kiihkeästi kysellä häneltä. Milloin hän tuli ja kuinka hänen vaihtamisensa tapahtui? Minkälaista vankileirissä oli ollut? Oliko hän kirjoittanut runoja?
Hastig pudisti vaivautuneesti päätään. Ei, vankileirissä ei kirjoiteta runoja. Muuten hänellä oli ollut hyvä olla, vaikka ruoka viime aikoina oli yhä huonontunut.
Kuinka hän tuntui minusta muuttuneelta! Hän näytti kalpeammalta ja ylevämmältä kuin koskaan ennen. Tuntui siltä, kuin kaikki nuoruuden pehmeys ja haaveellisuus olisi uudelleen herännyt henkiin hänen kasvoillaan, mutta niihin oli tullut katkeruutta, jota niissä ennen ei ollut. Mihinkä tuo katkeruus kohdistui?
Pyytämättäni hän lupasi pian palata. Ja vankilanjohtaja salli kai hänen esteettömästi ottaa mukaansa mustan vihkoni. Sillä jo seuraavana päivänä hän kirjoitti minulle:
"Nyt olen lukenut mitä olet kirjoittanut, ja nyt tiedän sinusta kaiken. Rohkeutta, Johan, et ole hukassa! Jumala ei nosta montakaan puhdasta taivaaseen, useimmat on vedetty loasta. Niin sanoo Luther, ja alan uskoa, että hän on oikeassa."
Kummallisia sanoja! – – –
VUOSI 1917.
Maaliskuun lopulla.
Nyt minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse tuhlata montakaan sanaa itselleni. Laitani on parempi kuin vuosi sitten, kun murtuneena istuin kirjoittamassa päiväkirjaani vankilassa. Lähinnä Jumalaa minun on siitä kiitettävä kahta ihmistä, jotka eivät peräytyneet luotani, kun yhteiskunnan silmissä merkittynä miehenä tulin ulos vankilasta.
Kirkkoherra Hastigilla on apupappi, jonka nimi on Johan Samuel Bro. Ja se olen minä. Virkamääräys minulle annettiin hänen suosituksestaan ja minun tarvitsematta tuomiokapitulin edessä peruuttaa entisiä harhaoppejani tai muutakaan. Hastig oli kai ollut kaunopuheinen, ehkäpä hän oli esittänyt yöllisen tappelunikin kiitettävän, vaikka liian hillittömän mielentilan purkaukseksi. En tiedä sitä, mutta nuoren kirkkoherran vaikutusvalta on nähtävästi joka tapauksessa hyvin suuri. Kuitenkin minulle on määrätty koevuosi hänen henkilökohtaisen vastuunsa ja valvontansa alaisena. Saarnata en vielä saa, hoidan vain kirjoja ja muita juoksevia tehtäviä. Minulla on myös paljon aikaa omistettavana työlleni kaupungin pahimmin kolhittujen joukossa. Minulla oli vaikeuksia sillä taholla pyrkiessäni jälleen auttamaan ja ohjaamaan, lain merkitsemä kun olin, mutta minulta ei suljettu ovia. Ihmisten muisti on vähemmän ilkeämielinen kuin luulisi.
Mathilda Wreden välityksellä pääsen käymään entisessä vankilassani. Kun puhuttelen eräitä sinne suljettuja, en ollenkaan salaa, että olen itse ollut täällä, ja on merkillistä, kuinka juuri se tosiasia tuottaa minulle vankien luottamuksen. Mutta Essiä en ole löytänyt mistään. Hän lienee kadonnut paikkakunnalta.
Olen vuokrannut pienen huoneen Siltasaarelta. Ankaralla säästäväisyydellä minun on onnistunut maksaa velkani veljelleni. En tahtonut kuullakaan hänen vastalauseitaan ja väitteitään, että hän oli lahjoittanut rahat minulle. Jokaisen velvollisuus on pestä vanha pyykkinsä, likaisimmat vaatteet ensi sijassa.
Tuomiokapituli antoi ymmärtää, että käytännöllisistä syistä olisi suotavaa, että muuttaisin äsken sanomalehdissä koreilleen nimeni; muutos olisi eduksi myöskin omalle tulevaisuudelleni. Tämä temppu tuntui minusta hiukan vastenmieliseltä. Kun kerran on haaksirikkoinen, niin sellaisena pysyy ja purjehtii yhtä kehnosti, nostakoon minkä lipun hyvänsä, taikka ei ole haaksirikkoinen ja jatkaa purjehdustaan entisen lipun alla, sanokoot ihmiset sen väristä mitä hyvänsä. Mutta Hastigkin kehoitti minua siihen: – Sinun on tehtävä kaikki mitä voit aloittaaksesi kunnollisesti uudelleen, hän arveli.
Niinpä nimeni on nyt Bro. Se on maatilamme vanha nimi, joka kauan kulki suvussamme; isoisä käytti sitä ja vielä isäkin nuoruudessaan.
Hastig ei sano minua Johaniksi niinkuin ennen. Minä en ole koskaan sanonut häntä muuksi kuin Hastigiksi, ja nyt olen hänelle vain Bro. Tuntuu siltä, kuin hän joka päivä tahtoisi teroittaa mieleeni, että olen nyt toinen ihminen.
Tähän piste kaikesta minua koskevasta. On tapahtunut todellakin tärkeämpiä asioita kuin ne, jotka koskevat Johan Samuel Brota.
Viikko sitten tuli kauan odotettu Venäjän vallankumous. Se alkoi Pietarista lähetetyillä hälytyssähkösanomilla; keisarin puoluelaiset peruuttivat ne joka tunti, kunnes ei ollut enää ketään peruuttajaa. Täällä Helsingissä oli vielä rauhallista. Mutta yöllä kohosivat äkkiä satamaan jäätyneen laivaston mastoihin punaiset liput ja alkoi paukkua melkein joka paikassa. Meillä alkuasukkailla ei ollut muuta tehtävää kuin sulkea ovemme ja antaa venäläisten hoitaa omat asiansa.
Aamulla menin kaupungille. Kaikkialla ihmisjoukkoja ja hurraavia, hampaisiin saakka aseistettuja sotilasryhmiä. Eräältä nauhakerää ja saksia käyttelevältä naiselta sain punaisen ruusukkeen napinläpeeni niinkuin kaikki muutkin. Mutta pian kohtasin auton, jonka molemmat ovet olivat auki. Siinä oli poikittain upseerien ruumiita toinen toisensa päällä; pari poikamaisen hentoja jalkoja, joissa oli kiiltonahkakengät, pisti esiin liehuvien peitteiden välistä. Silloin riistin punaisen ruusukkeeni irti ja heitin sen katuojaan.
Tämä ei pääty hyvin! Veren makuun päässyt petoeläin tahtoo aina lisää; seuraavalla kerralla on kai meidän vuoromme. Ja mitä sanoo jääkärijoukkomme Saksassa, kun liehittelemme uutta hallitusta? Luulen, että yliopistossa laulettiin Maamme-laulua hiukan liian aikaisin.
Toisena joulupäivänä.
Raskas joulu. Kaikkialla maassa on pimeää, ja kirkot ovat tyhjinä. Ihmisillä ei ole hyvää tahtoa, ja mitä Jumala meistä tahtoo, emme tiedä.
Venäjällä on lörpön Kerenskin kaatanut kylmä tataari Lenin, joka onnistui aikeissaan toisen kerran iskettyään. Hän lupasi kansalle rauhaa, joka näytti merkitsevän sitä, että sota siirrettäisiin rintamilta maan rajojen sisälle. Täällä Suomessa toivoimme aluksi jotakin häneltä, koska hän, päinvastoin kuin väliaikainen hallitus, selitti olevansa valmis tunnustamaan itsenäisyytemme. Mutta tuo anteliaisuus näyttää olevan vain valetemppu, hän aikoo vallata meidät takaisin toisella lailla. Hänen käskyjensä kaiun kuulimme murhalaukauksissa kamalan marraskuunlakon aikana. Punaiset, venäläisten kanssa veljeilevät laumat tappoivat omia, aseettomia kansalaisiaan. Ja tätä sanotaan vain pieneksi harjoitukseksi sitä varten, mitä tulossa on. Ne pirut! Sellaiselta siis näyttää Runebergin kansa. Minulla on ollut kylliksi tekemistä köyhien ja sorrettujen keskuudessa voidakseni ymmärtää heidän katkeruutensa. Mutta luulin, että venäläistä vastaan olimme kaikki samalla puolella. Onko tämän kansan toinen puoli todella maankavaltajia ja petoja?
Tuskin murhatut olivat ehtineet kylmetä haudoissaan, kun valtiopäivät juhlallisesti julistivat Suomen vapaaksi. Vanha leijonalippumme kohosi senaatinlinnan ylle. Mutta kuka rohkeni uskoa siihen, kun se siinä riippui tangossaan velttona talvihämärässä? Maa on täynnä vieraita rosvosotilaita, joilla ei näytä olevan mitään halua lähteä vapaasta valtiosta. Asevarastot ovat avoinna meidän punaisille, alituiseen saapuu heille asejunia Pietarista. Varustaudutaan, varustaudutaan molemmin puolin, mutta peli on epätasainen. Yhteentörmäyksiä sattuu yhä tiheämmin; juuri tänään ilmoitetaan, että Vaasan seudulla on ollut verinen pyhä. Kuinka tämä päättyy?
Ei, kaiken pyhän nimessä, tässä ei saa menettää rohkeuttaan! Vaikka me tuhannesti rukoilisimme rauhaa maahan – nyt on velvollisuutemme Jumalaa ja isänmaata kohtaan panna kova kovaa vastaan!
Olen pyytänyt Hastigia järjestämään niin, että pääsisin häviämään kotiin Pohjanmaalle ja asettumaan tulevan talonpoikaisarmeijan lippujen alle. Mutta hän polki jalkaa ja kysyi, enkö ymmärrä, että pappia on joka tapauksessa kielletty rupeamasta sotilaaksi. Ei, sitä en voi käsittää. – Me emme ole olemassa haavoittaaksemme vaan haavoja parantaaksemme, hän sanoo. Vastaan, että on välttämättömiä haavoja, joilla voidaan parantaa suurempi paha, esim. haisevat mätäpaiseet kuumeisen Suomen ruumiissa, ja meidän sanakiistamme eivät ota koskaan loppuakseen.
Niinpä jään tänne ja seuraan tapahtumia. Kuinkahan Andreaksen asiat Ristassa ovat? Raskas joulu.
VUOSI 1918.
Tammikuun viimeisenä päivänä.
Se on siis tapahtunut!
Molemmilta puolilta iskettiin yht'aikaa, Suomi palaa kokonaisuudessaan. Helsinki, Turku ja luultavasti Viipurikin ovat punaisten vallassa, hallitus on kadonnut, porvarillinen sanomalehdistö kuristettu. Punaiset lehdet valehtelevat joka sanan, mutta venäläiset sotilaslehdet tunnustavat avoimesti, että heille on käynyt hullusti sijoituspaikoillaan Pohjanmaalla ja suurissa osissa Karjalaa.
Talonpoikaisarmeijaa kuuluu komentavan joku kenraali, jonka nimi on Mannerheim. En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan hänestä.
Eilen ilma oli täynnä suuria huhuja. Ensiksi kerrottiin, että Ruotsi oli puuttunut asioihin. Sitten sanottiin, että koko jääkärijoukko oli lähtenyt Saksasta ja nousee jonakin päivänä maihin Vaasassa, jonka jälkeen alkaa toisenlainen tanssi.
Tänään väitettiin, että kaikki tuo oli epävarmaa. Varmaa on sen sijaan, että Mannerheimin armeija tunkeutuu etelää kohti kuin lumivyöry. Tampere on valloitettu, valkoiset etujoukot, joita Wetzer komentaa, ovat jo Hämeenlinnassa.
Niinpä selviämme pelistä itse ilman Ruotsia, ja niin meidän ei tarvitse hävetä jääkäreitä, kun he nousevat maihin jo vapautetussa maassa. Maassa on miehiä ilman heitäkin.
Eläkööt valkoiset! Pohjalainen sydämeni paisuu. Näen teidät aseissa, entiset kylänpojat, joiden kanssa juoksentelin lapsena, ja koulutoverit, jotka vahvistitte nyrkkejänne minun kovaa kalloani vastaan. Marssitte rivissä nyt, Vankarsin Emil ja Ribackan Frans ja kaikki muut? Entä sinä, Lars Augustus, koulun kauhu, joka hankit panoksen kuuluisaan rukouspamaukseen? Oletteko kaikki mukana ja onko moni teistä jo kaatunut?
Vain minä istun täällä häpeämässä, pappi, ristissä käsin. Samoin Hastig, mutta hän suree kansaa, joka juo omaa vertansa.
Kaksi viikkoa myöhemmin.
Nyt tiedetään enemmän asemasta. Tila on todella surkea, surkea.
Ruotsi ei ole puuttunut peliin, jääkärit eivät ole nousseet maihin, Tampere ei ole antautunut, vielä vähemmin Hämeenlinna.
Koko Etelä-Suomi on auttamattomasti villipetojen kynsissä, kaksi pientä valkoista osastoa täällä Uudellamaalla kulkee paraikaa kohtaloaan kohti. Kirkkonummella oleva on piiritetty ja sitä pommitetaan venäläisellä tykistöllä, Porvoon ryhmän jätteet tungetaan yhä kauemmaksi Suomenlahden jäille.
Kaukana pohjoisessa on koko maa kyllä nyt valkoinen, mutta Oulu vallattiin vasta veristen taisteluiden jälkeen, kertoo täällä kaupungissa kiertelevä maanalainen lehti. Ja tuo pitkä rintama, joka alkaa Pohjanlahden rannalta Porin pohjoispuolella olevilta seuduilta ja ulottuu vinosti Suomen metsien halki aina Laatokkaan saakka, näyttää ajautuneen kiinni. Huusimme liian aikaisin eläköötä pohjalaiselle lumivyörylle. Se on pysähtynyt ja seisoo samalla paikalla kuin ennenkin, Vilppulan aseman luona.
Raukkamaista, surkeaa, istua täällä odottamassa, kun toiset vuodattavat verta puolestasi! Istua täällä puimassa nyrkkiä voimattomana, kun kaikkialla ympärillä murhataan! Satamien jäillä on veriläikkiä, öisin paukkuu kadunkulmissa ja puistoissa, päivillä paukkuu maantien mutkissa ja metsämäissä, kuisteilla ja talojen sisällä. Osa ruumiita annetaan hyväntahtoisesti omaisille takaisin, toisia ei löydetä koskaan. Olen jo haudannut kaksi murhattua. Vanhan erotetun poliisin ja köyhän puusepän, joka ei ollut punainen. Oli sydäntäsärkevää nähdä hänen vaimonsa ja kolme pientä lastansa. Kurjuudessa tulee heidän kasvaa muistonaan se kumminlahja, että isä seivästettiin pistimiin. Kun seisoin alastoman lauta-arkun ääressä Malmin hautausmaalla, olin itsekin avuton kysyjä tuon suuren käsittämättömän edessä, ja avuttomilta kuuluivat ne lohdutuksen sanatkin, joita lausuin. Talven tuulen lävitse kuulin saman huudon, joka oli seurannut minua lapsuudesta asti, kaiken elävän hätähuudon Jumalalle ja lähimmäisille.
Mitä hirmutekoja onkaan odotettavissa, kun suuri osa ilkeimpiä rikollisiakin on päästetty kuritushuoneista ja sinne on suljettu kunnollisia ihmisiä sijaan. Eilen aioin käydä entisessä vankilassani. Siellä oli jonkinlainen punainen komissaari kukkona orrella. Hän ajoi minut kiroillen ulos.
Yksi ainoa järjestö on saanut olla rauhassa ja esteettä jatkaa työtään: Pelastusarmeija. Kannattaa ajatella, onko todella olemassa eräänlaisia ihmisiä, jotka saavat itse paholaisenkin heltymään. Miksi minä en kuulu niihin? –
Kuinkahan Andreaksen laita mahtaa olla? Kapinan puhjettua en ole kuullut mitään hänestä, niillä seuduilla punainen peto raivoaa hurjimmin.
Maaliskuun 6 p:nä.
Olin eilen Hastigin luona ja viivyin siellä yötä, sillä kahdeksan jälkeen ei saa olla ulkona. Hän oli yksinään kotona. Jo ennen joulua hän oli saattanut perheensä turvaan vanhan isänsä luo kauas Pohjanmaalle, elintarpeiden puutteen vuoksi. Itse hän ei syö edes sitä vähää, mikä saatavissa on.
Siitä asti kun hän puolitoista vuotta sitten palasi Saksasta, hän on suuresti muuttunut. Välisti alakuloinen, välisti melkein hurmioitunut. Itsestään hän on tuskin puhunut sanaakaan, mutta aavistan, että hänen siitä lähtien on täytynyt taistella ankarasti säilyttääkseen sen luottamuksen, joka aikaisemmin on kantanut hänet kuin siivillä kaikkien olemassaolon inhottavuuksien yli. Ja nyt on sisäinen sota järkyttänyt häntä, ikäänkuin koko murhenäytelmä tapahtuisi hänessä itsessään. Näyttää melkein siltä, kuin hän olisi saanut sielullisen kouristuksen.
Eilen saatoin kuitenkin ilahduttaa häntä sen tiedon varmalla vahvistumisella, että jääkärit todella olivat nousseet maihin Vaasassa ja olivat jo mukana pelissä. Hänen väsyneet silmänsä alkoivat loistaa, eikä hän voinut olla hymyilemättä, kun kerroin hänelle Tarmon mainiosta kaappauksesta. Väärennetyn käskyn perusteella jäänsärkijä lähtee liikkeelle Katajanokan laiturista aivan venäläisten sotalaivojen ja pattereiden nenän edestä. Kun se on ehtinyt kyllin kauaksi, avautuu hytin ovi, ulos syöksyy nuorukaisia valkoisine käsivarsinauhoineen ja pistoolit ojennettuina kukistavat varusväen, kohottavat leijonalipun ja ohjaavat valkoista Suomea kohti. Eräs laivassa oleva hiilenkantaja luo nahkansa, ja hän on vanha Pekka Svinhufvud, hallituksen pää.
– Kuinka sinä tiedät kaiken tuon? kysyi Hastig. – Olitko mukana?
Nolostuin hiukan. Oikeastaan en tiennyt muuta, kuin että Tarmo oli kadonnut ja että väitettiin Svinhufvudin olevan laivassa. Se oli ehkä lähtenyt vain Tallinnaan, missä saksalaiset nyt pitävät herruutta. –
Syötyämme muutamia kylmiä silakoita ja juotuamme teen huomasimme, että ulkona oli täysikuu. Sammutimme valot, nostimme ikkunaverhot ja avasimme ruudun. Hastig asuu uudessa talossa Töölön perällä neljännessä kerroksessa. Hänen ikkunastaan näkee yli koskemattomien mäntymetsiköiden ja loitolla kappaleen tasaista jäätä. Luulisi olevansa metsäseudulla keskellä maata.
Oli satanut lunta, ja ilmassa oli aivan hiljaista. Puhdas yökylmyys hiveli ohimoitamme. Puiden latvat edessämme kiilsivät kuin suuret hanget, täynnä lukemattomia pakkaskiteitä. Ja kauempana sulautui kaikki hajanaiseksi epätodelliseksi henkimaisemaksi.
Istuimme kauan liikkumatta ja tuijotimme kuutamoon. Kumpikin tiesi mitä toinen ajatteli. Kun näin Hastigin ristivän kätensä, huomasin itsekin jo tehneeni samoin. Niin rukoilimme kasvot käännettyinä tuota valkeata valotulvaa kohti.
Silmissämme mäntymetsikkö laajeni ja kasvoi Suomen satapenikulmaisiksi metsiksi. Pieni jääkenttä laajeni ja muuttui tuhansiksi jäätyneiksi järviksi. Koko maaparkamme kohosi eteemme kuutamoyössä, ja rukouksemme syleilivät sitä. Rukoilimme metsien ja järvien vapauttamista, rukoilimme noiden penikulmaisten, hiljaisten hankien puolesta, jotka nyt ovat veriset. Näimme edessämme loppumattoman rivin harmaita miehiä, jotka taistelivat meidän kaikkien puolesta tuolla lumessa ja pakkasessa. Rukoilimme palavasti voittoa heidän aseilleen, rukoilimme joka miehen, joka kiväärin puolesta riveissä, aina Pohjanlahdesta Karjalan tiettömille saloille saakka.
Kädet ristittyinä valkoista valoa kohti seisoimme siinä kauan aikaa, hyvin kauan. Kadulta kajahtava laukaus herätti meidät.
Maaliskuun 14 p:nä.
Andreas on kuollut. Ollut kuolleena jo toista kuukautta.
Hänet murhattiin jo kapinan alussa, vaikka sain tietää sen nyt vasta.
Minun täytyi pyytää punaisilta lupaa matkustaa sinne ottamaan haltuuni hänen ruumiinsa. Mutta sitä ei löytynyt, ja nyt olen palannut raskaalta matkaltani.
Kapinan alkaessa Andreas oli paennut kotoaan rosvojoukon lähestyessä. Hän piiloutui metsänvartijan luo, mutta hänet keksittiin pian. Yksinään ja jalkaan haavoittuneena hän oli pistoolillaan puolustautunut ullakon portailla, kunnes pyörtyi verenvuotoon ja lyötiin kuoliaaksi. – Lopetit elämäsi sankarina, Andreas!
Ruumis oli kuljetettu joelle, jäähän oli hakattu avanto ja ruumiin oli annettu hävitä virran mukana. En voinut tehdä muuta kuin eräiden uskollisten palvelijain kanssa pitää rukouksen rannalla, aikoja sitten kiinnijäätyneen avannon edessä. Ehkäpä saan hänet takaisin keväällä, ehkä en. Hänellä on jo monta seuralaista joessa, ja kuinka paljon niitä tulleekaan?
Itse kartanoa oli ryöstetty vähemmän kuin luulin. Vouti esiintyi siellä nyt uutena kartanonherrana, revolveri vyössä ja punainen nauha käsivarressa, mutta heti kun tulin, hävisivät roistosta kaikki punaiset merkit. Vaivoin jaksoin sietää hänen viekkaita valittelujaan ja selityksiään, että hänellä tietysti ei ollut mitään tekemistä murhassa. Rehellisempinä esiintyi pari renkiä, jotka myöskin vaativat osuuttaan saaliista, vaikka toistäiseksi olivatkin jääneet entisiin asuntoihinsa. He katselivat minua uhkaavasti ja sanoivat usein kuullun lauseen: "Nyt on sellainen aika, katsokaas herra..."
Päärakennus tuntui olevan melkein koskematon. Vain Andreaksen makuuhuone oli aivan tuhottu. Hänen sänkynsä, antiikkinen korukappale, oli hakattu melkein lastukasaksi. Mitä tällaisella sankariteolla tarkoitetaan, en ymmärrä. Tuhottu sänky...
En koskenut mihinkään talossa, en sanonut sanaakaan voudille ja hänen apulaisilleen, katselin heitä vain tiukasti silmiin. Heti kun on mahdollista, saa asianajaja ottaa haltuunsa kuolinpesän ja asettua yhteyteen Andreaksen lesken kanssa, joka asuu Tanskassa.
Olen siis nyt ilman sukulaisia, sukuni viimeinen jäännös on mennyt.
Mutta nyt en kykene kirjoittamaan. Sydämeni on täynnä vihaa pyöveleitä kohtaan, omatuntoni raskas kaikista laiminlyönneistäni. On liian myöhäistä tarttua ojennettuun käteesi, Andreas!
Maaliskuun 25 p:nä.
Kirkot ovat vaikeassa asemassa, mutta miksi niihin ei virtaa ihmisiä näinä koettelemuksen aikoina? Jos sanaa kaivattaisiin, tiedettäisiin ilman sanomalehtien ilmoituksiakin, missä ja milloin sitä julistetaan.
Heti raskaan matkani jälkeen sain pitkästä aikaa ensimmäisen kerran saarnata julkisesti. Minulle siitä tuli muistojumalanpalvelus Andreakselle, mutta sen tiesin vain minä. Kirkkoon oli saapunut pari penkillistä ihmisiä, ei enempää. Puhuin julki mitä sydämelläni oli ja lopetin sytyttävällä rukouksella valkoisten voiton puolesta. Pieni seurakuntani näytti kauhistuneelta, vain muutamat päät uskalsivat kumartua rukoukseen. Katseltiin pelokkaasti penkkinaapuria: Oletko luotettava vai annatko minut ilmi?
Kun tulin kirkosta, tarttui takkini helmaan vanha mies.
– Älkää menkö kotiin, kuiskasi hän, – pysykää piilossa, pastori.
Pysyin piilossa pari päivää ja nukuin yömajassa, jossa minut vanhastaan tunnettiin. Tänä aamuna hiivin takatietä huoneeseeni Siltasaarelle. Ovi oli rikottu ja kaikki huonekalut heitetty sekaisin. Keskellä permantoa oli Raamattuni kansi tahrittuna. Päiväkirjani, johon nyt kirjoitan, löysin vuoteen alle heitettynä, nähtävästi lukematta.
Oli vaarallista viipyä siellä. Nyt piileskelen Hastigin luona Töölössä. Joka iltapäivä auringon laskiessa lähden ulos, kasvot hiukan muutettuina. Mutta tuskinpa Hastig tietää, että käyn suojeluskunnan harjoituksissa ja harjoittelen komppanian seitsemännessä ryhmässä, sukkasiltani niinkuin muutkin, kiväärillä, joka otetaan esiin seinäpaperin alta, ja puretulla käsikranaatilla, joka on piilotettuna palmun ruukkuun.
Mannerheim etenee rintamalla pohjoisessa. Tampere kuuluu olevan piiritetty kaikilta puolilta, kohta kai alkaa hyökkäys linnoitettuun pesään. Maanalainen lehti kertoo, että Vaasan hallitus on vastoin Mannerheimin tahtoa kääntynyt Saksan puoleen pyytäen apua pelastaakseen Etelä-Suomen verilöylyiltä, ja nyt on saatu varma lupaus avusta. Hastigista se on hyvä; pääasia on, että tästä helvetistä tulee loppu, arvelee hän. Mutta minä en voi ajatella muuta kuin että se on noloa. Maan täytyy olla yksistään meidän, senvuoksi se on ostettava vapaaksi omalla verellämme, maksakoon mitä hyvänsä.
Huhtikuun 9 p:nä.
Nyt käy punaisille hullusti!
Tampere on valloitettu rynnäköllä, puhutaan tuhansista kaatuneista ja kymmenistätuhansista vangeista. Saksalaiset ovat astuneet maihin Hangossa ja marssivat pääkaupunkia kohti. Sen huomaa helposti venäläisistä joukoista täällä. Nyt ne pakenevat pää kolmantena jalkana. Suurin osa laivastoa on höyrynnyt Pietaria kohti jäänsärkijä edellään. Hyvästi iäksi!
Kuiskaillaan, että Viapori on tehty vaarattomaksi. Varusväen joukossa olleet puolalaiset ja ukrainalaiset ovat salaa pilanneet kaikki tykkien lukot. Mutta omia punaisiamme ei mikään näy liikuttavan. He valmistautuvat kiivaaseen vastarintaan.
Järjestäydymme kuumeisen kiireesti. Johdon keskuudessa on kaksi vastakkaista mielipidettä. Toisten mielestä meidän pitäisi vallata Helsinki nyt heti, ennen saksalaisten saapumista. Toiset sanovat, että se johtaisi puolustamattomaan tuhoutumiseen, koska punaiset kuitenkin ovat parempia sotilaita kuin meidän huoneissa harjoitetut alokkaamme, joista useimmat eivät ole ampuneet laukaustakaan sotilaskiväärillä. Senvuoksi olisi odotettava saksalaisia ja yhdyttävä heihin.
Jälkimmäinen mielipide voittaa. Se surettaa minua tavattomasti.
Huhtikuun 12 p:nä, aamulla.
Seison kuuntelemassa avoimen ikkunan ääressä. Pirullista melua muutamia kilometrejä kaupungin ulkopuolella. Joskus paukkuu tasaisesti ja melkein nukuttavasti kuin kirstusepät seinässä: ne ovat konekiväärejä ja kiväärejä. Välisti räiskyy kuin peltisepän vajassa: se on tykistö ja miinanheittäjät. Saksalaiset hoitavat kuolinmusiikkia.
Se lähenee joka hetki. Puhelin on joutunut epäkuntoon, meitä ei voida kutsua koolle aikaisemman suunnitelman mukaan, mutta tiedän, missä talossa tapaan komppanianpuolikkaani.
Ryske lähenee lähenemistään. Hastig kiertelee edestakaisin huoneessa ja näyttää sairaalta.
– Nuo kuolevat ovat kuitenkin kansalaisiamme, sanoo hän.
– Perkeleitä ne ovat, vastaan minä.
Ja nyt menen.
Huhtikuun 14 p:nä.
Helsinki on vapautettu, Viapori meidän, satavuotisen alennuksen jälkeen! Ja suuresta verilöylystä, jonka punaiset aikoivat panna toimeen siviiliväestön keskuudessa, ei ehtinyt tulla mitään. Kiitollisuus saksalaisia kohtaan on rajaton.
Istun vanhassa huoneessani. Ikkunan ohi ajelehtii vielä savua maahan romahtaneesta Kansantalosta, jonne pudotettiin muutama palopommi kiitokseksi kaikista palopuheista. Kadunkulmassa näen pienen, rautakypäräisen miehen vartiopaikallaan. Nyt kömpii vanha, hyvin vanha, iankaikkiseen sirkkelikappaan puettu rouva portista. Hän oli puolisokea, hän hoipertelee pitkin katua ikäänkuin ei oikein tietäisi, uskaltaisiko tehdä sen, mitä aikoo. Tullessaan vartijan lähelle hän pysähtyy ja silittää vapisevin käsin hänen univormuaan, ikäänkuin koskettaisi jotakin pyhää. Hän ei ole tahtonut mennä hautaan saamatta koskettaa oikeata saksalaista sotilasta!
Kaupunkia valloitettaessa me itse näyttelimme hyvin merkityksetöntä osaa, verrattuina sotaan tottuneihin kenttäharmaihin, jotka hoitivat kuolemantyötään tyynesti ja järjestelmällisesti, niin että sitä melkein olisi voinut sanoa hiljaiseksi.
Minun puolikomppaniani ei ollut likimainkaan täysilukuinen. Monet eivät olleet päässeet kokoontumispaikalle. Odotimme, kunnes lähestyvä jyrinä saapui kaupungin rajalle, ja silloin alkoi paukkua muiltakin tahoilta. Hurjasti eläköötä huutaen hyökkäsimme portista kaupungille, ammuimme huikeasti kaikkea mitä edessämme kadulla näkyi; mitään menetelmää meillä todellakaan ei ollut. Joskus tuli luoti takaapäin, eräs meistä kaatui, pari haavoittui. Minä en saanut naarmuakaan, mutta nyrjäytin pahasti oikean peukaloni, kun kerran ristitulessa heittäydyin suinpäin katuun. Siinä makasin, ja jos väitän, etten pelännyt, niin valehtelen. Oli lähellä, etten pelkästä säikähdyksestä olisi voinutkaan maata paikallani, vaan olisin syöksynyt ylös, niin ilkeästi vinkui pääni ympärillä. Silloin kai olisin kaatunut ja minusta olisi tullut jonkunmoinen sankari. Makasin siinä ja ammuin ampumistani rikkinäistä alustanikkunaa kohti, josta näin jotakin pistävän ulos. Rappaus räiskyi talojen seinillä. Tietysti ammuin tappaakseni, mutta kuitenkin toivoin jollakin lailla, että luotini eivät sattuisi ja että toisten luodit sattuisivat omieni asemesta – se on kummallista.
Yhdyimme toisiin valkoisiin joukkoihin. Lopulta kävi niin hassusti, että me Vuorikadulla avasimme tulen eräitä mäen toisella puolella näkyviä päitä kohti, mutta samassa huomasimme, että niillä, hitto soikoon, oli saksalaiset kypärät! Onneksi heillä oli paremmat silmät, he olivat huomanneet valkoiset käsivarsinauhamme eivätkä vastanneet. Muutoin meistä ei olisi montakaan jäljellä. Omituiselta tuntui seuraavassa sekunnissa seisoa silmä silmää vastaan näiden satumaisten sotilaitten kanssa, jotka olivat tulleet Euroopan kaikilta taistelukentiltä. Tässä he olivat aivan elävinä nousseet maasta Vuorikadulla, Helsingissä. He olivat vaiteliaita raskaitten kypäröittensä alla. Meidän huikea hurraamme heille kuului aika nololta. Mutta he selittivät hymyillen, että erehdys ei ollut aiheuttanut mitään vahinkoa, ja jatkoivat heti matkaansa.
Kiroan punaisia roskajoukkoja, mutta heidän kuolemanhalveksimisensa oli ihmeellistä, vaikka heitä vastassa olivat maailman etevimmät joukot ja vaikka heidän omat johtajansa olivat häpeällisesti pettäneet heidät paeten ylimääräisillä junilla itää kohti. Kuinka monta taloa täytyikään kukistaa tykkitulella, ennenkuin saatiin hillityksi kourallinen huonoja kiväärimiehiä niissä. Ne, jotka sillä lailla taistelevat, eivät ole vain rosvoja. Voiko sellaista uhrautuvaisuutta osoittaa uskomatta suureen asiaan? Surkeaa inhimillistä harhaantumista!
Niin, Helsingin suojeluskunta sai kaupunkinsa lahjaksi. Toista saa kestää Mannerheimin armeija tuolla kaukana! Nyt on kysymys Viipurista. Maksaako se yhtä paljon verta kuin Tampere? Ja kuinka paljon verta ehtii saarrettu petoeläin vielä juoda, ennenkuin koko maa on vapaa?
Mustanpuhuvan peukaloni takia minun on mahdoton harjoitella, ja se on ehkä hyvä. Kirkolla on nyt paljon järjestämistä, ja Hastig on jättänyt minulle suuren osan työtään. Muuten hän ei ole oikein suopea minulle. Hän pitää aseellista osanottoani epäjohdonmukaisuutena, tuohtuvan vereni uutena hairahduksena, tai ehkäpä epäevankelisena kostona Andreaksen puolesta.
– Sinä näyt toipuneen nopeasti, sanoo hän hiukan pisteliäästi. – Oltuasi juuri muserrettu mato muutut nyt oikeaksi Jehuksi.
Hän on ehkä oikeassa. Mutta minulle on ollut huojentavaa unohtaa oma kelvottomuuteni tärkeämpien asioiden vuoksi. Aikanaan saa kyllä taas ruveta muistelemaan kuka oikeastaan on.
Muutaman viikon kuluttua täytyy Hastigin vapaaehtoisena sielunhoitajana mennä Viaporiin, jonne punaisia vankeja joukoittain kootaan. Ehkäpä minunkin täytyy lähteä sinne myöhemmin, se riippuu hänestä.
Tänään oli suuri saksalaisten paraati. Mutta oikea paraati tulee vasta sitten, kun oma armeijamme, Suomen armeija, marssii pääkaupunkiin. –
Ja nyt hautaan sinut rauhaan pöytälaatikkooni, musta vahakantinen vihkoni numero kaksi. Sinun ei ole tarvinnut niellä niin paljon omia raihnaisuuksiani kuin ensimmäisen, Jumalan kiitos! Mutta sinussa on joitakin sanoja koko maan kohtalosta, ja sinä tiedät, että ainoa veljeni on kuollut.
Jää hyvästi, päiväkirja!
II
SUURI PÄIVÄ
"Suomen armeija, kauan
salassa uneksittu... "
Bertel Gripenberg.I.
Jokainen kaupunki elää olemassaolonsa aikana päivän, joka ei muistuta mitään toista. Yhteiskunnan elämän kautta kiemurtelee päivien kirjava ketju, rengas liittyy renkaaseen, niiden sisällyksestä ja väristä väitellään, ja useimmat ovat hyvin taipuvaisia taakseen katsoessaan näkemään niiden jakson pääasiallisesti harmaana. Mutta sitten tulee äkkiä päivä, joka erottautuu koko ketjusta. Eräät pitävät sitä katoamattomana koristeena, jalokivenä, jota on aina säilytettävä niissä syvissä kammioissa, missä kansalla on sisäisin rikkautensa. Toiset arvelevat, että se oli vain välkkyvä kupla, joka virrassa nopeasti ajautuu ohitse ja pian jälleen pimenee ja liukuu edelleen pettymyksestä huoaten. No niin, ollaan eri mieltä siitä, niitä se päivä oli tai ei ollut – unohtaa sitä ei voi, se loistaa liian voimakkaasti.
Helsingin verraton päivä oli toukokuun 16:s vuonna 1918.
Jo kirkkaan aamun kohotessa talon kattojen ylle jokainen ihminen näki, että mikään ei ollut samanlaista kuin ennen. Oliko tämä Helsinki? Tämä valoisa kaupunki, nämä juhlalliset rakennusryhmät, joiden ympärillä liput juuri liehuivat tangoissa, jollaisia niissä ennen ei ollut – oliko tämä todella sama alakuloinen kaupunki, joka kauan sitten oli unohtanut mitä ilo oli? Nämä torit ja kadut, missä innostuneet ihmiset parveilivat suuri odotus silmissään – oliko tämä sama katu, missä kolme vihamielistä kieltä ja kansanluonnetta oli sahautunut toisiaan vastaan repivässä, vuosisatoja kestäneessä taistelussa. Nyt siellä oli vain yksi sielu ja tahto, yhteinen mielen hartaus, joka kantoi kaikki pois pikkumaisuudesta ja jokapäiväisistä riidoista. Kaupunki kylpi uudessa valossa, ihmisillä oli uudet kasvot. Kukin unohti itsensä ja omat kiusansa, suli yhteiseen suureen, niinkuin ääni toisten joukossa jättiläishymniin. Ei kylläkään unohdettu vainajia, jotka lepäsivät äsken umpeenluoduissa haudoissa, mutta tänään oltiin näkevinään, kuinka heidän veriset otsansa lepäsivät rauhallisina, melkein hymyilevinä, vapaaksi ostetussa maassa, tänään ilmeni tarkoitus kaikkein tarkoituksettomimmissakin uhreissa, ja kaikki katkeruus oli kuin pois lakaistu. Ehkäpä ajatuksemme vaelsivat kauemmaksikin, ehkäpä nähtiin sisäisten silmien edessä maa, jonka hautausmailla pohjoisesta etelään oli pataljoonittain äsken maalattuja valkeita puuristejä. Mutta nuo ristit eivät seisoneet siellä turhaan sulavassa kevätmullassa, niiden pitkät rivit olivat johtaneet armeijan sen viimeiseen päämäärään, ja nyt armeija seisoi voittoisana pääkaupungin porttien edessä valmiina marssimaan sinne ja osoittamaan, miltä kansa aseissa näyttää.
Ei, mikään päivä ei ollut sellainen kuin tämä. Oli kuin koko kaupunki olisi nostettu vanhalta paikaltaan ja singottu näkymättömän vuoren huipulle, missä se ei ollut milloinkaan ennen ollut ja jonne sitä ei enää koskaan kohoteta. Kaikki valo, joka vihdoin oli purkautunut Suomen raskaspilviseltä taivaalta, kokoontui nyt ja juoksi leveänä virtana erään maantäplän yli, ja tämä täplä oli Helsinki. Kaupungin yllä loisti historian aurinko.
Aamusta asti oli pappi Bro kävellyt edestakaisin Edlundin kulman läheisyydessä, niin kauan kuin siellä vielä saattoi liikkua. Vähitellen kansanjoukko tiheni ja kerääntyi hänen ympärilleen kaikilta puolilta. Kuin taikinaan leivottuna hän jäi seisomaan aivan nuoraesteiden viereen Pohjois-Esplanadinkadun jalkakäytävälle. Aivan hänen edessään ajotiellä oli, selkä häneen päin, nuorukainen pääkaupungin juuri kootusta jääkäriprikaatista, jonka tänään piti hoitaa vartiota. Varovasti hän nykäisi vartijaa asetakista ja pisti esiin yhä vielä mustanpuhuvan peukalonsa. Se oli kömpelö anteeksipyyntö, että hän, asekykyinen mies, seisoi toimettomana katselijoiden joukossa, ja kypäräpäinen nuorukainen nyökkäsi rauhoittavasti vastaukseksi. Tänään ihmiset ymmärsivät toisiaan.
Nyt Viaporin tykit jyrisivät taas. Kansanjoukossa hengitettiin yhä kiivaammin, poljeskeltiin paikallaan tungoksessa. – Tulevatko ne nyt, sanokaa, tulevatko ne?
Päitä ojenneltiin, kädet pantiin suojukseksi korvien taakse ja kuunneltiin. Töölöstä päin kasvoi yhä voimakkaammaksi eläköön-huutojen ja sotilassoiton hyökyaalto.
Kaiku eteni taloryhmien välissä Heikinkadulla, se läheni yhä. Eikö se jo murtautunut kulman ohi tuolla kauempana ja kohissut jo pitkin Esplanadia.
Bro kurkotti lyhyen niskansa nuoran yli ja koetti katsella. Hänen silmäteränsä pyöristyivät ja loistivat.
Niin, tuossa ne jo olivat! Tuolla kaukana, kauimpana pitkällä kadulla... Muutamia ratsumiehiä, heidän takanaan liehuva valkoinen lippu, sitten kiväärimetsä, joka keinui eteenpäin ja kasvoi joka tuokio.
Vielä muutama minuutti, ja jo erottui ratsastaja ruskean hevosen selässä muiden edellä. Mannerheim!... Hän ratsasti kuin lumipyryssä, ilman läpi välähteli, ikkunoista, parvekkeilta ja talojen katoilta heitettyjä kukkia. Hänen ympärillään eli katu ja mustat muurit tiheään tungetuita ihmisiä. Näytti siltä, kuin olisi taisteltu elämästä. Kädet heiluivat, hatut ja nenäliinat liehuivat ilmassa, tuhansista kurkuista vieri huuto lumivyörynä, ja kuin keinuen eteenpäin tässä riemun myrskyaallossa hän ratsasti hitaasti pitkin katua, armeija takanaan.
Nyt hän oli aivan edessä lähimpien upseereittensa seuraamana. Eteläsatamasta puhaltava merituuli levitti liehumaan silkinhohtoisen lipun auringonsinisessä ilmassa, ja jostakin ikkunasta ylhäältä vaahtosi vuoripuro valkeita kukkia hevosten kavioitten alle.
Bro hurrasi kuin mieletön, melu hänen ympärillään oli huumaava.
Kulmassa Mannerheim hetkeksi pysähtyi ja odotti. Hän kääntyi ympäri satulassa ja katseli pitkin kilometrinmittaista katua, joka nyt oli täynnä hänen marssivia joukkojaan. Sekunniksi välähti hänen kasvoilleen jotakin, joka oli puoleksi ylpeyttä, puoleksi kiitollisuutta, mutta kohta hän jälleen oli järkkymättömän näköinen.
Bro tuijotti häntä hänen istuessaan hevosen selässä. Tuon näköinen oli siis se mies, joka uskalsi mahdottomintakin, kun toiset epäilivät. Mies, joka oli heittänyt miekkansa toivottomaan vaakakuppiin ja äkkiä tehnyt sen raskaammaksi kuin kaikki muut lasketut painot. Mies, joka oli polkenut armeijan maasta ja opettanut sen voittamaan...
Kuinka inhimilliseltä hän kuitenkin näytti yksinkertaisessa, koristelemattomassa asepuvussaan. Hänen kasvonsa valkoisen lammasnahkalakin alla näyttivät rauhallisilta ja asiallisilta; tuntui siltä, kuin hän olisi sanonut jotakin: – Niin, tässä nyt olemme, ja olemme tehneet sen, mitä meiltä odotettiin!
Ja sitten hän kääntyi Unioninkadulle ja ratsasti pois lahjoittaakseen kokoontuneelle senaatille vapautetun isänmaan.
Hurraa-huudot kohisivat, Bro huusi kuin hullu.
Mutta nyt alkoi itse armeija saapua. Komppania komppanian jälkeen, pataljoona pataljoonan jälkeen marssi ohi. Aluksi eräitä komeampia joukko-osastoja siisteissä sarkapuvuissa, mutta pian ilmeni koko järkyttävä totuus. Herra Jumala, miltä tämä paraatiarmeija näytti! Kyllähän maailma on nähnyt monia kuvia voitetuista armeijoista, mutta onko koskaan nähty tämännäköistä voittajaa? Arvokkaita harmaapartoja ja puolikasvuisia poikia rinnatusten, jokunen komppania asepuvuissa, toinen puoleksi, kolmas ei ollenkaan. Sarkapäähineet, nahkatakit ja tavalliset hatut kiikkuivat sekaisin riveissä, keltaiset pieksut, saappaat ja tallukat astelivat ohi ontuvassa tahdissa, mutta voimakkaasti; ontuvassa. Suuri kiväärimetsä ei ollut viivoittimella, vedetty, se muistutti usein metsää pyörremyrskyn käsissä; mutta saattoi tuntea, että nämä kiväärit olivat kestäneet pahempiakin myrskyjä kuin paraatin. Ja rakuunat pienten takkuisten hevostensa selässä, jotka tuskin milloinkaan ennen olivat polkeneet kivikatua...
"Mustunut, ryysyihin puettu armeija...!" Mutta katsokaapa miesten ilmeitä. Niin tuikeita ja kuitenkin niin valoisia! – Tässä me olemme, ja olemme tehneet sen, mitä meiltä odotettiin.
Porilaisten marssi jyrisi talojen seiniä vastaan, soittokunta kulki ohi. Sen edessä heilutteli käsiään kapellimestari, kyttyräselkäinen ja hento kuin lapsi, ja löi tahtia molemmat käsivarret ilmassa. Rivissä torvensoittajien edessä asteli itse rumpali Larm, täysin elävänä. Ja Sven Dufvoja ei suinkaan puuttunut seuraavista pataljoonista.
Omituista, kuinka hiljaisiksi katselijat äkkiä muuttuivat. Bro tiesi kyllä miksi; hän itse ei juuri nyt saanut yhtään ääntä kurkustaan. Nenäliina kädessään hän seisoi hoidellen vuotavaa nuhaa, jota hänellä ei ollut, toisella hän puristeli jotakin. Huomattuaan, että hän puristi vanhan tuntemattoman naisen kättä, hän tuli vieläkin nolommaksi, mutta oli mahdotonta pujahtaa pakoon, piilopaikkaan, ja hänen täytyi hillitä itsensä.
Nyt alkoi harmaihin sarkalakkeihin ilmestyä kuusenoksia, ja kohta oli koko armeijasta kasvanut oikea pensasmetsä kiväärinpiippujen välissä. Pataljoona pataljoonan jälkeen kulki ohi tämä kuolemantunnus päittensä yläpuolella kuin tervehdyksenä suurelta hautausmaalta, ja sellainen se olikin. Se oli niiden joukkojen tunnusmerkki, jotka olivat vallanneet Tampereen rynnäköllä. Auringonpaisteen läpi löi katselijoita vastaan kuin musta tulipalon savu, veri ja avoimet juoksuhaudat. Siinä seistiin mykkinä ja mietteliäinä hetkinen.
– Tuolla tulee Melinin komppania! huusi joku joukosta, ja riemu alkoi jälleen.
Bro nieli silmillään lähestyviä joukkoja. Hän oli äsken kuullut tuosta tavattomasta urotyöstä, komppaniasta, joka ensimmäisen hyökkäyksen aikana tunkeutui keskelle Tamperetta ja ampui merkkirakettinsa: täällä olemme! – mutta huomasi olevansa aivan yksin, että ketään muita ei ollut päässyt lyijysateen läpi – joka käsikranaattien avulla valtasi erään punaisten lujimpia pesiä hankkiakseen itselleen yösijan, lepäsi siellä ristitulessa päivän, menetti kaksi kolmannesta miesluvustaan, mutta löi itsensä uudelleen läpi takaisin valkoisille linjoille, kuljettuaan koko kaupungin halki. – Mitä ihmeitä, tehän kuolitte jo toissa päivänä! huusi eversti ja tuijotti, kun Melin marssi jään yli komppaniansa jäännösten kanssa. – Ei, meitä on muutamia jäljellä ja odotamme käskyä, vastasi kapteeni.
Nyt nämä jäännökset astuivat tässä ohi, kapteeni etunenässään. Bro tunsi, kuinka sydän laukkasi hänen rinnassaan. Siinä oli miehiä hänen omalta kotiseudultaan, ruotsalaiselta Pohjanmaalta. Joukko puolikasvuisia poikia, melkein lapsia... Mutta tuolla toisella puolella, äärimmäisenä rivissä – eikö siellä astellut Ribackan Frans, tuo mies, jolla oli toinen käsivarsi siteissä? Niin, hän se oli...
Bron kurkusta läksi ääni, joka hetkeksi sai ympärillä seisovat kääntämään katseensa pois koko paraatista.
Sitten seurasi eräs joukko-osasto oman lippunsa, sinikeltaisen alla... Svenska brigaden tuli siinä kuusenoksat lakeissa! Veljenkäsi, vereen kastettu... Mutta kuinka se erosikaan toisista! Jäykempi ja itsetietoisempi asento, parempi tahti, Mauser-kiväärit matalasti ja vinosti olkapäillä.
Riemun aalto huuhtoi ruotsalaisia, ja ikkunasta satoi jälleen kukkia kadulle. Mutta Bro ei enää jaksanut huutaa, hänen äänensä oli auttamattomasti sortunut.
Nyt tuli karjalaisten rykmenttien osia. Kuinka nuo miehet saattoivat kävellä paleltuneilla jaloillaan? Nuo, jotka kuukausimääriä olivat maanneet ja jäykistyneet Ahvolan lumihangissa, epätoivoisimmalla rintamanosalla, jossa Pietarista saapuneet tuoreet joukot joka päivä ahdistivat heitä... He olivat ampuneet ja iskeneet sormilla, jotka muistuttivat jääpuikkoja, ja jos joku meni pois saadakseen sormensa leikatuksi, hän tuli takaisin ja jatkoi ampumista toisella sormella...
– Eläkööt karjalaiset! –
Uusia soittokuntia, uusia joukko-osastoja loppumattomiin.
Kadun täytti nyt koliseva tykistö. Näytti siltä, kuin raskaiden putkien suut vielä olisivat olleet mustina Viipurin luona pitämänsä karun puheen jälkeen.
Mutta viimeisessä jalkaväkikomppaniassa marssi jättiläinen olkihattunsa päässään, ja hatun raoista pisti ulos harjamainen, keltainen torpparintukka. Oliko Pilven Veikko saapunut paraatiin vuonna 1918? –
Ei, mikään päivä ei ollut sellainen kuin tämä. Ei mikään armeija auringon alla muistuttanut Suomen armeijaa!
II.
Bro sai kokea tämän päivän päättyvän odottamattomasti.
Suurten juhlallisuuksien aikana hän ei ollut ajatellut yhtään mustaa ajatusta. Kaikki terve ja lapsellisesti toiveikas hänen luonteessaan hallitsi yksinään, kaikki tuska hänen sielussaan oli painunut alas kuin sadeilma näköpiirin taakse. Ei edes Andreaksen muisto ollut selvästi hänen mielessään tänään. Ehkäpä tuo muisto piili hänen sisimmässään kuin varjo, mutta vain tehdäkseen kaiken, mitä hän näki, sitä valoisammaksi. Se varjo oli lisäksi tehostanut sitä, minkä hän koki itse marssin aikana, se saattoi Senaatintorilla seisovien satojen kukkienkantajattarien puvut entistä valkeammaksi, sai paljastetut miekat välkkymään yhä kirkkaammin auringossa ja kuin epämääräinen mollisointu kohotti Te Deumin yhä kaikuvammaksi Nikolainkirkon holvien alla. Hänen uskonsa oli niin yksinkertaista ja välitöntä: Nyt on kaikki kauhea voitettu, kerta kaikkiaan – nyt alkaa säteilevä uusi elämä.
Nää! enteellisn' yli hautain käy kevät kylväen kultiaan.
Nyt vasta, mut uhrein – lahjaks ei – se saatu on, vapaus maan.Siinä pari riviä äsken ilmestyneestä runokirjasta, ne olivat koko ajan kaikuneet hänen mielessään. –
Mutta kun hän iltapäivällä asteli kotiin huonettaan kohti Siltasaarelle, huomasi hän, kuinka hänen mielentilansa muuttui. Häntä vastaan tulvi jotakin uutta, ei sitä pilvetöntä uutta, joka oli täyttänyt hänet, vaan jotakin alaspainettua, jolle hän tänään ei ollut omistanut ajatustakaan. Hänen takanaan oli kaupungin voittoisa ja iloinen osa, hänen edessään oli kaupunginosa, jossa ei liputettu eikä vietetty voittojuhlia... Kuinka raskasmieliseltä ja pimeältä se näyttikään! Hautoiko se ehkä uusia kärsimyksiä? Tässä maassa kärsittiin vielä...
Hän jäi seisomaan keskelle Pitkääsiltaa. Hän kumartui saksalaisten pahasti rikkiampuman graniittisen kaiteen yli ja katseli alas liikkuvaan veteen. Silloin hän näki jäätyneen avannon, jonka edessä hän oli seisonut talvella. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että virrat nyt olivat vapaat jäistä, mutta hän ei ollut saanut takaisin kuollutta veljeään...
Ja taas tuli hänen mieleensä muutama rivi eilen lukemastaan runovihosta:
Maa! kun sodan pauke ja huudot on poissa
ja voittajat palaa – nyt
sinä muista maantien-ojasi, joissa
makas silvotut, rääkätyt!
– – –
Kas, poika kun kaatui puolesta maan,
suru suuri ja juhlava on.
Mut konnien teuraat haudoistaan
ne huutavat: kostohon!
– – –Nuo kiukkuiset sanat saivat hänet värisemään. Ja kuitenkin hän tunsi, kuinka ne halkaisivat hänen tietoisuutensa kuin räjähdyskiila. Sen kärki sattui kipeään kohtaan, jonka päivän juhlallisuudet vain hetkeksi olivat kuolettaneet.
Hän ei ollut paljonkaan rakastanut veljeään tämän eläessä. Juuri sen takia hän tunsi sitä suurempaa tarvetta rakastaa häntä nyt jälkeenpäin. Melkein hänen tietämättään oli elämänikäinen laiminlyönti saattanut hänet niin kuuman kärsimättömästi puristamaan rankaisevaa kivääriä. Mutta nyt hän taas huomasi, että se helpotuksen ja sovituksen määrä, johon hän tätä tietä oli päässyt sisäisen itsensä kanssa, oli aivan liian vähän, se oli jättänyt hänen sydämeensä kipeän tyhjän paikan, tyydyttämättömän vaatimuksen. Hän ei tiennyt millä tuo tyhjä paikka oli täytettävä. Hän vain tunsi, että sitä lukua ei vielä ollut likimainkaan loppuun kirjoitettu. –
Ei, tämä maa oli yhä täynnä jatkuvaa kärsimystä, selvittämättömiä yhteyksiä, suorittamattomia laskuja!
Hänen kirjoituspöydällään oli kirje. Siinä ei ollut postimerkkejä, vain sana "Kenttäposti". Hän tunsi käsialan, kirje oli Hastigilta, Viaporista. Hän repäisi sen auki ja luki:
"Rakas Bro, sinun on heti tultava tänne! Nyt minä tarvitsen sinua.
"Kaikki on järjestetty lähtöäsi varten. Passi seuraa mukana, laiva
lähtee klo 10 illalla. Valmistaudu viipymään täällä kauan. Ota
mukaan papintakkisi ja kaikki rohkeus mitä sinulla on." – –Bro kaivoi esiin vähäiset tavaransa ja latoi laukkuun välttämättömimmät niistä. Hän pyysi talonemäntää huolehtimaan huoneesta ja vuokraamaan sen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hänen täytyi olla poissa.
Pöytälaatikosta hän löysi molemmat mustat vahakantiset vihkonsa. Hän istui ja punnitsi niitä hetken kädessään. Pitäisiköhän polttaa koko tuo vanha surkeus nyt? Hän oli jo avannut uuninpellit ja sytyttänyt tulitikun, mutta jäi seisomaan palava tikku kädessään, kunnes se kärvensi hänen kynsiään. Jokin vastusti tätä polttamista. Entisyyttään ei voi pyyhkiä pois – miksi siis polttaa totuudenmukainen kertomus siitä?
Sitten hän sitoi päiväkirjat rihmalla yhteen ja sovitti ne muiden jäljellejäävien tavaroittensa joukkoon.
Laiva lähti hyvin paljon myöhästyneenä. Se oli jo odottanut junaa, joka lopulta huohotti satamaradalle ja pysähtyi aivan sen ääreen. Tavaravaunusta ryömi esiin itäsuomalainen vankijoukko, ja se ajettiin sisään keskilaivaan. Muutamia miehiä täytyi kantaa paareilla.
Bro seisoi peräkannella tupakoivien ja remseästi kiroilevien sotilaiden joukossa. Hän näki juhlallisesti loistavan kaupungin sulavan pois takanaan, keulan edessä välkkyi muutamia valoja meren puolella. Ilma oli muuttunut, raskaalta taivaalta tihkui vettä, ja toukokuun yö oli omituisen pimeä. Laivan ympäriltä kuului alakuloinen loiske. Johtuiko se siitä, että alus vangittuja kansalaisia lastinaan ohjasi kohti vapaata Viaporia? Päivän tykkitervehdys sieltä kaikui jälleen Bron korvissa, mutta se oli jo saanut toisen sävyn.
Kone alkoi käydä taaksepäin, ja laiva laski laituriin. Juhlallisuuden ja ahdistuksen sekaantuessa hänen mielessään hän nousi maihin. Viapori! Nyt hän seisoi ensimmäistä kertaa tällä historiallisella maaperällä.
Hän oli odottanut Hastigin olevan satamassa vastassa, mutta tätä ei näkynyt missään. Vartioupseeri tarkasti hänen passinsa ja siihen merkityn osoitteen ja hankki sotilaan näyttämään tietä.
Bro seurasi opasta tunnelimaisen kasarmiholvin läpi, jossa askelet kaikuivat kolkosti, ohi mäellä seisovan kirkon ja pitkin vanhanaikuisia kasarmirivejä – ne olivat kai seisoneet siinä Ruotsin ajoista saakka. Hän oli näkevinään piikkilanka-aitauksia parilla avoimella paikalla, ja siellä kiersi vartiosotilaita pistimet kiväärinsuissa. Mutta kuinka hiljaista ja pimeää täällä oli! Kuin suuressa haudassa!
He menivät yli sillan, uuden holvin ja puistikon läpi, sitten eksyttävään sekasotkuun graniittisia ja tiilisiä ja puisia rakennuksia.
– Olemmeko nyt Susisaarella? kysyi Bro.
Sotilas mutisi, että hän ei ollut kuullut puhuttavan mistään Susisaaresta, mutta herra sai olla rauhassa, hän löysi kyllä perille. Kun hetkinen oli haettu ja neuvoteltu vartiosotilaiden kanssa, hän pysähtyi ison tiilitalon eteen. Eräs ikkuna toisessa kerroksessa oli valaistu.
Bro ehti nähdä, että kasarmin toisesta päästä lähti piikkilanka-aitaus laajassa kaaressa rantaa kohti, joka ei ollut kaukana.
Hänet saatettiin kiviportaita ylös, ja hän haparoi eteenpäin pimeässä käytävässä. Ovenrako paloi kuin kapea keltainen rihma pimeässä. Hän kolkutti oveen ja aukaisi sen.
Keskellä valkoiseksi kalkittua huonetta seisoi Hastig mustassa papintakissa. Hänen kasvonsa olivat peloittavasti laihtuneet ja aivan märät tuskanhiestä.
III.
GEHENNA JA VALONSÄTEET
Jos Jumala on – niin mistä on
paha tullut? Mutta jos häntä ei
ole – niin mistä hyvä on tullut?
Augustinus.I.
Bro heräsi sekavien unien täyttämän yön jälkeen. Viimeksi hän oli uneksinut, että Mannerheim ratsasti Nikolainkirkon portaita ylös äärettömän suurella, valkoisella hevosella, mutta portaat olivat korkeammat kuin tavallisesti; ne päättyivät vasta apostolien kuviin neljän kappelin kattojen yläpuolella. Kenraali ratsasti kierroksen niiden ympäri, otti Pietarin kädestä taivaan valtakunnan avaimen ja ojensi sen kirkkaana ilmaan, niinkuin aikoisi sanoa: Tämän jälkeen minä määrään autuudesta. Sitten hän pisti sen housujensa taskuun. Ja alhaalla torilla Bro seisoi mustassa pappisryhmässä ja messusi kaikkien kanssa: Amen, amen...
Nyt hän avasi silmänsä ja huomasi makaavansa kehnossa rautasängyssä, puolipukeissa, huopa yllään. Ympärillään hän näki huoneen kalkitut, harmaanlikaiset seinät. Mutta hänen edessään seisoi puolikasvuinen tyttö, melkein lapsi. Sanaakaan sanomatta tyttö tarjosi hänelle mukillisen teetä ja viipaleen mustaa leipää. Hänen asentonsa oli omituisen kankea, hän muistutti haurasta suolapatsasta yksinkertaisessa ja liian väljässä puvussaan. Mutta Bro huomasi hänen kasvojensa puhtaat muodot ja hienot pienet piirteet. Hän katosi käytävän ovesta yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.
Muki kädessään Bro nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Niin, sehän oli sama kolkko huone, johon hän oli tullut myöhään eilen illalla. Muutamia satunnaisia huonekaluja, iso kaappi ja nurkassa nokinen peltikamiina. Kaksi rautasänkyä ja kaksi ovea, toinen vei käytävään ja toinen nähtävästi viereiseen huoneeseen. Mutta vain yksi ikkuna.
Ei, vastapäisellä seinällä oli toinenkin ikkuna, jota hän ei ollut huomannut eilen. Mutta se oli verhottu, vain heikko ja hämärä päivänvalo seuloutui sen läpi kuin säkin kantta. Joku oli huolellisesti peittänyt sen vuodehuovalla, joka oli lyöty kiinni nauloilla pieliin..Olivatko ikkunaruudut rikki? Tuskin, huopa riippui liikkumattomana eikä heilunut vedossa, mutta mitä se tarkoitti?
Bro mietti hetken. Eikö tämä ikkuna ollut rannalle päin, sille puolelle kasarmia, jossa hän eilen näki piikkilanka-aitauksen? Ja Hastigin vuoteessa ei ollut huopaa, siellä oli vain päällystakki, jota hän huovan sijasta oli käyttänyt peitteenään. Bro aavisti heti, kuinka asian laita oli. –
Hän hyppäsi vuoteesta ja polvistui tapansa mukaan paljaalle permannolle päänaluksensa viereen. Hän rukoili voimaa, rukoili rohkeutta kestää kaikki se vaikea, jonka hän tiesi olevan tulossa. Heti eilen illalla, nähdessään toverinsa riutuneet kasvot, hän käsitti, että täällä oli koottava kaikki se terveys, mikä hänellä oli sielussaan. Tulkoon mitä hyvänsä, hän olisi voimakas, rauhallinen ja iloinen, ja nyt rukoillessaan hän tunsi olevansa varmempi siitä, että voisi olla sellainen.
Hastig oli jo noussut. Hän istui ison, keltamaalisen pöydän ääressä huoneen toisessa päässä, valoisan ikkunan edessä. Hänen edessään oli saviastia täynnä sinivuokkoja ja sen vieressä tukku kirjeitä, jotka hän silmäili läpi toisen toisensa jälkeen. Hän käänsi päätään ja katseli pari kertaa toveriinsa päin, mutta ei virkkanut mitään.
– Mitä teet? kysyi Bro ja veti takin ylleen.
– Sensuroin vankien kirjeitä. Se kuuluu meidän tehtäviimme. Taikka me saamme oikeastaan vain eräänlaatuisia...
Hän nousi seisomaan.
– Lue tämä. Sen on kirjoittanut kuolemaantuomittu, joka juuri eilen aamulla... Sitten käsittänet, mikä työ meillä on täällä.
Bro otti käteensä likaisen paperilapun. Siihen oli lyijykynällä kirjoitettu muutamia rivejä lapsellisen isoilla kirjaimilla:
"Rakas vaimoni.
Nyt olen nähny nälkää ja kärsiny koko kuukauren ja huomena mun
pitää mennä kuolemaan. Älä usko että pelkään. Vaikka ikäväähän se
on että lasten ja sinun täytyy jäärä yksin ja kaikkein ikävintä
että en saa olla mukana kun ensi kerralla pamahtaa. Eläköön
vallankumous! Mutta silloin sun Jussisi makaa maassa ja kattelee
valmista.
Istun jo siinä huoneessa jonne lahtarit vie meirät viimeseksi yöksi
ja me sanotaan sitä Kuoleman eteiseksi. Kohta kai tänne tulee joku
pirun pappi raamattu käressä ja kertoo että Jeesus on niin kiltti.
Helppo sitä on saarnata. Jeesus on niin kiltti ja siksi meirät
ammutaan. Mutta älä luule että minä pelkään enkä minä mitään karu
mitä olen tehny. Terveisiä lapsille ja isälle ja muista aina
Jussiasi."Bro luki kirjeen kolmeen kertaan voittaakseen aikaa ja päästäkseen nostamasta silmiään. Hän tuli helposti liikutetuksi, kun kysymys oli kansasta, ja päiväys ilmaisi, että mies oli teloitettu eilen. Mutta liian syvästi asia ei koskenut häneen. Hänellä oli henkilökohtaiset syynsä pidättäytyä kaikesta liiallisesta hellätuntoisuudesta, ja hänen päätöksensä oli luja – hän ei rupea turhasta itkemään, Mutta joka tapauksessa hän sanoi:
– Annat kai kirjeen mennä, vaikka siinä onkin eräitä sanoja, jotka...
– Annan kaikkien kirjeitten mennä, keskeytti Hastig. – En ole pidättänyt yhtään.
– Missä ampuminen tapahtuu? kysyi Bro.
– Kustaanmiekassa seinää vastaan vanhojen ruotsalaisten linnakkeiden välissä. Luulen, että niiden nimet ovat Hyve, Kunnia ja Hyvä Omatunto. Sellaiset nimet kai esiintyvät jossakin täällä.
Hänen kasvonsa vääntyivät sairaaseen irvistykseen:
– Tietysti ihmisiä ammutaan Hyvässä Omassatunnossa!
Nyt Bro näki parhaaksi ruveta puhumaan muusta. Hän tahtoi tietää, mistä pieni tyttö oli ja kuinka hän oli tullut tänne. Mutta Hastig ei tiennyt siitä asiasta mitään. Pari päivää sitten hän oli ollut Santahaminassa, naisten vankileirissä. Siellä oli kaikki sata kertaa parempaa kuin täällä, melkein idyllistä, tuossa katutyttöjen, irtolaisten, imettävien äitien ja raskaitten naisten sekasotkussa. Siellä näyttiin voitavan verraten hyvin, ja ketään ei ammuttu. Punaiset amatsonit polkivat ompelukoneita ja laittoivat ylleen koreita vaatteita, he pitivät sunnuntaikoulua ja voimisteluharjoituksia, viettelivät vartiosotilaita ja lypsivät lehmiä, jotka harkitseva intendentti oli lähettänyt sinne. Keskelle tätä kahdentuhannen hameen kirjavaa siirtolaa oli ilmestynyt puolikasvuinen lapsi, joka sydäntäsärkevästi pyyteli häneltä päästä hirmuiseen Viaporiin. Hastig ei oikein tiennyt miksi, mutta koska hän tarvitsi apulaistyttöä täällä kasarmissa, hän oli hankkinut luvan ja antanut tytön täyttää tahtonsa. Sitten tyttö tuskin oli puhunut sanaakaan, hän oli vain kiitokseksi poiminut sinivuokkoja, jotka olivat Hastigin pöydällä. Hastig luuli, että hän oli jostakin Itä-Suomesta. Hän ei tiennyt mikä tytön nimi oli, vaan sanoi häntä Pienokaiseksi. Mutta lapsessa oli jotakin erikoista, hän käyttäytyi niin kummallisesti.
Bro ei ehtinyt kysyä enempää. Viereiseen huoneeseen vievä ovi aukeni, ja heitä lähestyi hyvin pieni mies. Hänen kädessään oli jollakin värittömällä nesteellä täytetty mittalasi. Sanaakaan sanomatta hän meni kirjoituspöydän luo ja kaatoi sisällyksen Hastigin suuhun. Hänen päättävästä esiintymisestään saattoi huomata, että hän ei tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.
– Tohtori Ceder, naapurimme kurjuudessa, esitteli Hastig. – Hän asuu tässä seinän takana. Muuten hän on kuoleman saarnaaja ja inhoaa meitä pappeja.
– Pyydän anteeksi, että häiritsen, sanoi lääkäri, – mutta pidän nykyään pastori Hastigia potilaanani.
Hänen ulkomuotonsa oli hyvin erikoinen. Joskus tapaa rikkaläjällä lahonneen luupalasen, joka on kellastunut pitkästä heitteellä-olosta ja jota koirien hampaat ovat pahasti kalunneet. Mutta se saattaa merkillisesti muistuttaa pienoiskokoista ihmisen päätä. Tohtori Cederin pääkallo muistutti tuollaista kappaletta. Hänen kaljulla ja sen lisäksi puhtaaksi ajetulla päälaellaan esiintyivät saumat harmaana, monihaaraisena jokiverkkona keltaisen ja kuin liian ohuen nahan alla. Mutta tuossa kuhmuisessa luupalasessa riippui pari savunvärisiä, sarvisankaisia silmälaseja, ja niiden suojelevan varjon alla saattoi aavistaa kaksi ystävällistä, hermostunutta ja melkein tunteellista silmää. Hänen ikäänsä oli mahdoton määritellä.
– Kuinka tohtori viihtyy täällä? kysyi Bro jotakin sanoakseen, mutta tunsi samalla hetkellä sanoneensa jotakin liian naurettavaa voidakseen odottaa siihen vastausta.
Mutta ollenkaan hämmästymättä tohtori aukaisi suunsa:
– Kiitos vain, viihdyn mainiosti. Täällä pääsee ainakin kuulemasta kirottua voivotusta perhehuolista, veloista, asunnoista ja huonekaluista. Minun mielestäni useimmat ihmiset ovat jonkinmoisia etanoita. Ryömikööt he minne hyvänsä, he kuljettavat talonsa mukanaan.
Täällä ihminen on tavattoman vapaa kaikesta tunkkaantuneesta porvarillisuudesta.
Bro yritti uutta kysymystä:
– Minkälaiset terveydelliset olot täällä ovat?
– Paremmat kuin luulisikaan. Toistaiseksi meidän on onnistunut pitää pilkkukuume loitolla, ja koko Pieni Mustasaari on muutettu yhdeksi ainoaksi sairaalaksi. Ansio tästä tulee ensi sijassa kunnioitetulle ylilääkärillemme. Kadehdinpa sitä tervaskantoa! Aina reipas kuin puhvelihärkä, mutta kuitenkin niin varovainen... Hän muistuttaa, hitto vie, Kustaa Aadolfia. "Ämmäin lohtu on poru ja vikinä; paha on parannettava hyvillä neuvoilla ja kiskottava irti." Niin, niin, kun olisikin sellainen kuraasi liivissään... Mutta osa vankeja kuolee yöllä kasarmeissa ja osa päivällä taivasalla. Nälkää ja uupumusta ei kukaan voi loihtia pois, näettehän. Ja sittenhän välisti muutamia ammutaankin.
Kaiken tämän tohtori Ceder puhui aivan kuin itsekseen ja ilmaan. Sitten hän äkkiä kumarsi ja lähti.
– Kummallinen olento, sanoi Hastig kumeasti. – Hän kaataa sisääni rauhoittavia aineita, mutta samalla kertaa hän näyttää saatanallisesti iloitsevan kiduttaessaan sieluparkaani. Luulen sen johtuvan siitä, että olen pappi. Ja kun hän joskus on hetkisen vapaana, hän soittaa viulua itsekseen. Voitko käsittää, että tuo mies on soitannollinen? Hän asuu viereisessä huoneessa, äärimmäisessä tällä siivellä. Muuten kai tiedät, mitä naapureita meillä on koko muussa kasarmissa. Heidän ja meidän välillämme on vain tiiliseinä ja teljetty ovi. Ja tuolla alhaalla pihalla piikkilanka-aitaus ja konekivääri kulmassa. Eräänä yönä heräsin siihen, että se alkoi papattaa. Hirveä ääni, joka muistuttaa niittokonetta. Karkausyritys. Aamulla riippui piikkilangoissa verisiä riepuja...
Hän silmäsi peitettyä ikkunaa.
– Kunpa saisi tulla sokeaksi, umpisokeaksi! Olen itse ollut vankileirissä, mutta se oli taivaanvaltakunta tämän rinnalla. Ja sanotaan, että Viapori on vain lastenleikkiä muihin paikkoihin verrattuna. Tammisaari, Hennala, Hämeenlinna, Viipuri...
Hastig veti sinivuokot lähemmäksi itseään pöydällä. Tuntui siltä, kuin hän olisi tarvinnut tätä lohdutusta silmilleen, kun hän avasi mustan pahvikantisen vihon ja alkoi kirjoittaa muistiin eräitä vankien kirjeitä ja: eräitä tietoja viimeksi teloitetuista. Hän keräsi inhimillisiä asiakirjoja ja pyysi Brota jatkuvasti tekemään samoin. Mustasta kirjasta tulisi syytekirjelmä.
– Ketä vastaan? kysyi Bro.
Hastigin ääni kuulosti omituiselta hänen vastatessaan:
– Saanet sen tietää myöhemmin. Nyt vielä en oikein tiedä sitä itsekään. – – –
Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin komendantti Palsta saapui lausumaan uuden pastorin tervetulleeksi. Hän oli komeannäköinen, vaatimattomaan univormuun puettu mies, eikä hänellä ollut muita aseita kuin pistooli vyössä riippuvassa kotelossa. Hänen käytöstapansa oli kohteliasta, melkein hiljaista, mutta hänen seistessään puhuteltavan edessä sai vaikutelman pidätetystä, häikäilemättömästä voimasta, jota hän säästi tarpeen varalle. On olemassa ihmistyyppi, joka muistuttaa sametilla verhottua tulivuorta. Niin mahtavaa vaikutusta ei komentaja Palsta kuitenkaan tehnyt. Ehkäpä hän oli lähinnä sitä, mitä hän kantoi vyössään: pistooli kotelossa.
Ei nyt eikä myöhemmin Bro saanut oikein selville, mikä asema tällä komendantilla oli; täällä oli monta komendanttia, sekä sotilaallisia että siviilimiehiä. Joka tapauksessa hän rajattomalla vallalla hallitsi tätä linnoituksen osaa ja niitä vankileirejä, jotka olivat heitä lähinnä.
– Tarvitsemme todella papillista vahvistusta, selitti hän kohteliaalla äänellä. – Pastori Hastig ei millään jaksa kantaa koko kuormaa yksinään, ja minusta näyttää siltä, kuin hänen terveytensä olisi hyvinkin rasitettu. Se ei muuten ole ihmeteltävää. Minun on senvuoksi vaadittava teiltä sitoumusta pysyä täällä jonkin aikaa eteenpäin. Alussa meillä ei tosiaan ollut puutetta niinsanotuista sielunhoitajista. Tänne tunkeutui oikea eläinnäyttely heränneitä neitejä ja helvetinsaarnaajia, jotka kaatoivat tulta ja tulikiveä vankien päälle. Sillä lailla heitä ei voi käsitellä, toivon pastorin heti huomaavan sen. Mutta vähitellen koko seurue meni tiehensä, harvat kunnollisetkin heidän joukossaan. Kaiken lisäksi menetin äsken arvaamattoman tukemme, pastori Solmun. Hänet siirrettiin johonkin pahempaan paikkaan, luullakseni Tammisaareen. Tunnette ehkä hänet, merimiespapin. Hän osasi oikealla tavalla käsitellä noita roistoja. Kun hän viimeisenä yönä valmisteli kuolemaantuomittuja, tulivat ne herkiksi kuin kiltit lapset. Oli melkein vastenmielistä komentaa laukaisemaan. Ottakaa hänet esimerkiksi, pastori! Hyvästi, toivon hyvää yhteistyötä.
– Suurpyöveli! kuiskasi Hastig, kun ovi oli sulkeutunut. – Mutta se mitä hän sanoi Solmusta, oli aivan totta. Kadehdin sitä miestä. Hän hallitsi epätoivoisia. Ja kuitenkin – en oikein ymmärrä, kuinka Kristuksen palvelija niinkuin hän ... kapinoimatta taipuu veriseen järjestelmään, vaikka koettaakin itse lieventää sitä...
– Ehkä hän huomasi sen välttämättömäksi, virkkoi Bro.
– Tietysti sinä sanot niin. No niin, tiedän, että minulla tässä paikassa on suuri puute. Katso, koko ikäni olen pyrkinyt puhtauteen, senvuoksi minun on vaikeampaa kuin muiden päästä yhteyteen inhimillisen lian kanssa. Se on siis kiitos... Mitäpä asia siitä paranee, että itse olen istunut vankileirissä puolitoista vuotta? Siellä meillä oli orkesteri, yliopisto ja seuranäyttämö. Kärsin siellä, mutta en ole milloinkaan elänyt olosuhteissa, jotka vähääkään olisivat muistuttaneet täällä vallitsevia. En osaa mitään ihmisellistä kieltä, jota voisi käyttää juuri täällä. Minua ei ymmärretä. Tiedätkö, mitä tohtori äsken sanoi minulle. Olette liian jalo, sanoi hän, aivan liian jalo. Mutta sinä, Bro, sinä, jolla on ollut niin paljon tekemistä liassa ja synnissä, sinä olisit kai oikea mies, jollet...
– Jollen mitä? kysyi Bro.
– Jollet vihaisi niitä, joita sinun pitäisi auttaa.
II.
Kun Bro ensimmäisen kerran oli mukana teloituksessa, hän tuli kuitenkin hiukan arvelevaksi. Sureksiva suoni hänen luonteessaan aukeni taas, yritti hän kuinka paljon hyvänsä tukkia sitä.
Kahden vartijan seistessä ovella hän oli koko yön istunut yhdeksän törkeän rikollisen luona siinä säilytyshuoneessa, jota vangit nimittivät Kuoleman eteiseksi. Hän puhutteli heitä tuttavallisesti, luki heille kappaleita Uudesta Testamentista ja muutamia saarnoja, kertoi heille, että hän itse oli vanha syntinen, joka oli istunut vankilassa, ja pyysi heitä kirjoittamaan kirjeitä, joissa he saivat sanoa kaikki mitä halusivat saada sanotuksi. Eräs heistä oli hyvin alistuvainen ja pyysi yhäti saada kuulla enemmän, toinen ei näyttänyt myöskään aivan luoksepääsemättömältä, mutta muiden haluna näytti olleen saada lisää savukkeita ja muussa suhteessa saada olla rauhassa. Heidän ja hänen välillään oli läpipääsemätön muuri. Hän ihmetteli, johtuiko se siitä, että hän koko ajan ajatteli Andreasta. Ehkäpä he vaistomaisesti tunsivat, että hänen myötätunnollaan oli määrätyt ehdot? Saattoihan olla niin, että juuri joku näistä kuului hänen veljensä murhaajiin, ja joka tapauksessa he olivat samanlaatuisia rikollisia taikka ainakin laajemmassa mielessä osallisia rikokseen. Ihmiset kärsivät toistensa puolesta; jos joku yksityinen väittääkin rangaistuksen, niin se sattuu sen sijaan hänen kansanluokkaansa ja samoinajatteleviin.
Kun tuomitut aikaisin aamulla vietiin Kustaanmiekkaan ja asetettiin seisomaan vanhaa harmaakivistä muuria vastaan, seisoivat useimmat heistä suorina kuin sotilaat, yhdellä savuava savuke suupielessä, toinen nauroi ivallisesti ja syljeskeli vapaaehtoisia teloitusmiehiä kohti, joina tavallisesti oli nuoria miehiä, joiden isät tai veljet oli murhattu. Mutta se mies, joka yöllä näytti kääntyneen, alkoi yht'äkkiä horjua. Bro kiiruhti hänen luokseen Raamattu toisessa kädessä, tuki häntä toisella kädellään ja koetti kuiskata hänelle vahvistavia sanoja, mitä kiireessä muistui hänen mieleensä. Mies katseli häntä hajamielisenä ja avuttomana, mutta koetti kuitenkin tulla toimeen omin päin ja pysytellä jokseenkin suorana, kun komennuskunta kohotti kiväärit ja laukaisi. Bro näki ruumiitten jysähtävän maahan ja vääntelehtivän jonkin hetken kouristusmaisesti, kunnes ne jäykistyivät. –
Sinä päivänä hänen aikomuksensa pysyä vahvana ja iloisena näytti hyvin horjuvalta. Hän tahtoi päästä pois piiloutuakseen Hastigilta, hän tunsi olevansa häpeissään ja liikaa maan päällä.
Pari tuntia teloituksen jälkeen hän seurasi ruumiiden kuljettajaa Santahaminaan, missä punaisten joukkohauta sijaitsi.
Hän istui äärimmäisenä pienen moottoriveneen kokassa, joka veti perässään kankaalla peitettyä pientä proomua. Siinä olivat yhdeksän äsken teloitetun ruumiit ja sen lisäksi tusinan verran sellaisia, jotka olivat kuolleet, niinkuin sanotaan, luonnollisen kuoleman. Se häilyi siellä hinausköyden takana jäykkänä ja mustana kuin arkku melkein peilikirkkaalla vedenpinnalla. Oli ollut jo muutamia kirkkaita aurinkopäiviä.
Rannalla olevien, vuoreen hakattujen suurten kasemattien toisella puolella, jossakin keskellä Santahaminan mäntymetsiä, kohosivat pilvenkorkuiset radiomastot, suoraan palavaan kevättaivaaseen; silmiä kirveli, jos seurasi niitä ylös asti. Heidän ympärillään kierteli lentäjä suuressa kaaressa, surina ei kuulunut tänne veneen moottorin kolkuttamisen takia, se muistutti äänetöntä, välkkyvää sudenkorentoa. Bro istui kokassa niska taaksepäin taivutettuna ja ajatteli:
– Kuinka korkealle meidän ihmisten surkeat laitteet nousevatkaan ja kuinka paljon valoa niiden ympärillä säteileekään! Mutta jos nuo mastot voisivat lähettää ilmaan jotakin muuta ... tiedon, minkälainen meidän ihmisten olo todella on ... yhteisen huudon siitä, mitä vain tänne on kokoontunut, vain tähän yhteen linnoitukseen – niin silloin kai taivas tuolla ylhäällä pimenisi noeksi...
Hän oli kovin alakuloinen tänä päivänä, ja miksi hän oikeastaan matkusti tänne, mitä hänellä oli täällä tekemistä?
Tavallisesti ei hautajaisiin Santahaminassa liittynyt mitään kristillisiä menoja. Pappien puute vaikutti osaltaan, ja tietenkin pidettiin kaikkia tällaisia menoja aivan soveltumattomina punaisten uhrien omaan uskonnonvihaan. He saivat kaikessa hiljaisuudessa hävitä hiekkaiseen petäjäkankaaseen. Eräiden vartiosotilaiden silmälläpidon alaisena vankikomppania kaivoi haudat, laski niihin paljastetuin päin toverinsa, lapioi haudat umpeen ja lähti jälleen pois. Mutta kun Bro tänään oli nähnyt työn suoritetuksi ja vankijoukko oli kadonnut lapiot olallaan harmaat kasvot hikisinä, hän jäi yksin seisomaan tuoreen hiekkakummun ääreen ja luki rukouksen. Hänen viipyessään siinä kirkkaassa kevätauringossa, joka jo hautoi ilmaan pihkantuoksun havumetsästä ympäriltä, näki hän taas edessään umpeen jäätyneen avannon ja tunsi, kuinka hänen ristityt kätensä jäykistyivät, niinkuin sillä kertaa, kun hän seisoi tuolla kaukana talvisen joen rannalla... Hänen rukouksensa lamaantui äkkiä, siinä ei ollut mitään voimaa ja yhtenäisyyttä, hänet valtasi ristiriitainen tunteitten kuohu, kun ne hyökkäsivät vastakkain eri tahoilta ja kaatoivat toisensa, kunnes hänen sisällään ei ollut jäljellä yhtään mitään. Tuossa kohosi säälin tumma aalto, se huokui sovitusta, mutta toiselta puolen syöksyi kylmä valkoinen hyökyaalto, joka huusi oikeutta ja kostoa, ja ne tasoittivat toisensa kivettyneeksi rauhaksi: – Tapahtukoon siis niin, amen!
Hän keskeytti nopeasti rukouksen, joka ei kohonnut mihinkään taivaaseen, mutta hän oli hyvin tyytymätön itseensä. –
Mäntymetsän sisältä kuului silloin tällöin yksityisiä kiväärinlaukauksia pienen matkan päästä. Hän kulki niitä kohti. Ne eivät olleet niin lähellä kuin hän luuli. Sinne mennessään hän tuli aidattuun paikkaan, jossa oli muutamia rappeutuneita puuhökkeleitä, niitä käytettiin nähtävästi navettoina. Aitauksen takana asteli rauhallinen lehmikarja ja söi laihasta hiekkaisesta maasta nousevia heikkoja ruohonkorsia. Eräät eläimet hypähtivät joka kerta, kun aitauksen toisella puolella paukahti, ja kaikki kohottivat turpansa maasta ja katselivat sinnepäin valkoisin silmin. Jollakin väliaikaisella radalla ammuttiin maaliin. Tauluina oli omituisia esineitä, jotka oli asetettu hiekkavallia vastaan: maitokorvo, sotilaslakki, vanha yöastia ja pullo. Hämmästyen näki Bro, että silmäänpistävän koreasti puettu tyttö seisoi juuri tähtäämässä jalat levällään ja selkä kaaressa taaksepäin kuin jousi raskaan kiväärin takia. Hänen takanaan liehitteli lakiton vartiosotilas; hän opetti tyttöä, oikaisi hänen ampuma-asentoaan kiireestä kantapäähän, sovitteli alastonta oikeaa käsivartta paremmin ilmaan ja käytti tilaisuutta hyvin kouraantuntuvasti nauttiakseen hänen avuttomasta asennostaan. Tyttö päästi teeskennellyn huudahduksen, ja laukaus pamahti. Mutta mäeltä heidän vierestään kajahti oikea naurunrähäkkä. Siellä istui seurue sylikkäin, ja hankalat kiväärit oli asetettu syrjään.
Bro siirtyi näkymättömänä lähemmäksi puiden välissä. Hän ei välittänyt vahtisotilaista eikä heidän kurittomuudestaan, hän ei suinkaan aikonut antaa heitä ilmi, mutta jokin sai hänet hätäisesti tarkastelemaan nuoria naisia, jotka olivat heidän seurassaan... Ei, tuo ei ollut yhtään näköinen, tuo se ei ainakaan ollut, eikä myöskään tuo...
Käännyttyään ja kulkiessaan metsän läpi kasarmialuetta kohti hänen täytyi kesken inhoaan hymyillä hulluudelleen. Oliko hän todella tullut tänne Santahaminaan siinä mahdottomassa toivossa, että löytäisi Essin täältä? Miksi juuri täältä, punaisesta naisvankilasta, kun ei ollut löytänyt häntä muualtakaan? Miksi Essi olisi ottanut osaa kapinaan...? No, sehän saattoi olla mahdollista... Eikö katkeruus ja viha ollut pannut asetta monen vielä heikommankin naisen käteen? Niin, ei ollut ollenkaan mahdotonta, että Essi oli siellä; hänellä oli se omituinen vaikutelma, että jotakin syvästi persoonallista oli tapahtuva hänelle, että hänen hukkaanmennyt elämänsä kulki kohtausta, ratkaisevaa kohtausta kohti. Tapahtuisiko se jo tänään?
Bron yritteliäälle mielikuvitukselle ei mikään ollut mahdotonta, ja tietenkin hän kiihkeästi toivoi tapaavansa Essin, ja tämä toivo sai hänet vakavasti ottamaan lukuun sellaisen mahdollisuuden. Hänen ruumiillinen intohimonsa tyttöä kohtaan oli jo kauan sitten voitettu, sen hän tiesi, ja tämän tunteen paremmatkin ainekset olivat sulaneet pois myöhemmin kuluneiden tapausrikkaitten vuosien aikana. Bro ei ollut tehnyt selväksi itselleen, kuinka hänen olisi meneteltävä, jos hän nyt tapaisi Essin, hän tiesi vain, että se tuottaisi hänelle sanomatonta helpotusta. Hän olisi tahtonut sovittaa vanhan velan, osoittaa, että hän puolestaan oli unohtanut kaiken, auttaa häntä vaikeassa asemassa, ehkäpä nostaa hänet uudelleen. Juuri nyt hän halusi enemmän kuin milloinkaan osoittaa hellyyttä jollekulle ihmiselle, erityisesti sellaiselle, jota vastaan hän oli rikkonut. Kun hän muutama päivä sitten saapui Viaporiin, hän oli ollut niin ylpeän varma voimastaan voida palvella lähimmäistä. Mutta hän huomasi liiankin pian, että Hastig oli oikeassa; hänen ja niiden välillä, joita hän oli tullut auttamaan, oli jotakin: varjo, muisto. No niin, silloin hän kykenisi ainakin tekemään jotakin parhaan ystävänsä puolesta, joka melkein hädästä huutaen oli kutsunut hänet sinne. Niin hän uskoi. Mutta ei Hastigiakaan ollut helppo auttaa; hän oli muuttunut melkein tuntemattomaksi ja vastasi ikäänkuin myrkyllisen vastahakoisesti jokaiseen yritykseen entiseen tuttavallisuuteen pääsemiseksi. Täällä kiusasivat kaikki toisiaan: komendantti ja tohtori kiusasivat Hastigia, Hastig kiusasi sitä, jolle oli aikaisemmin tehnyt niin paljon hyvää, ja ympärillä kaikki oli ääretön joukko haavoja, joita ihmiset olivat lyöneet toisiinsa. Tällä verisellä hetteellä hän ei saanut kiinteää maata jalkojensa alle, ennenkuin löytäisi jonkun, jolle voisi ojentaa pelastavan käden. Hän tarvitsi ihmistä, määrättyä ihmistä, joka ottaisi vastaan hänen hellyytensä ja auttamishalunsa.
Iltaan saakka Bro viipyi naisleirissä. Hän käveli etsien huoneesta huoneeseen läpi vilinän äärettömissä tiilikasarmeissa ja pistäytyi sairashuoneessakin. Hän katseli ulkona pidetyitä voimisteluharjoituksia ja otti osaa kahden rutikuivan naisen johtamiin hartausharjoituksiin, hän antoi parille vangille säästämiään, taskuunsa pistämiään sokeripaloja. Huolimatta kaikesta siitä, mitä aamulla oli nähnyt metsässä, hän huomasi todeksi sen, mitä Hastig oli sanonut, että olot täällä olivat verrattomasti paremmat kuin itse Viaporissa. Osa naisista oli kunniallisen näköisiä; eräitä vähemmän kunniallisia hän oli tuntevinaan aikaisemmilta vuosilta, mutta sitä, jota hän etsi, hän ei löytänyt, vaikka tarkastelikin monia satoja kasvoja. Ei sekään auttanut, että hän lopulta pyysi kansliasta nähdä jo melkein täydellisen nimiluettelon.
Myöhään illalla hän höyryveneessä palasi Santahaminasta, sen joukkohaudoilta, irstaisuudesta ja pyhäkoulusta.
Hastig oli ollut levoton hänen katoamisensa vuoksi, ja komendantti oli siellä käydessään ilmaissut mielipahansa ilmoittamattoman loman johdosta.
III.
Seuraavat päivät Bro käytti päästäkseen tarkemmin selville olosuhteista Viaporissa. Hän ei tutkinut Ehrensvärdin hautaa eikä muitakaan historiallisia muistomerkkejä, vaan syventyi siihen, mitä ankara nykypäivä kirjoitti vanhan linnoituksen aikakirjoihin. Se oli monivivahteista, pimeää ja hämmentävää kirjoitusta.
Työkomppaniat eivät kärsineet suurtakaan hätää, ne saivat hiukan suuremmat ruoka-annokset kuin muut vangit ja osoittivat elinvoimaansa alituisesti karkailemalla, vaikka karkauksia koetettiinkin estää pitämällä sotaoikeutta heidän omissa riveissään ja vartiomiehistön epäluotettavien ainesten keskuudessa. Mutta entisten punasotilaiden suuri joukko ei nyt enää kyennyt työhön eikä pakenemaan, parhaassa tapauksessa vain mykkään välinpitämättömyyteen, jota häiritsi ainoastaan sairas ja nälkäinen ruumis. Bro sukeltautui vankikasarmeihin ja parakkeihin. Muutamissa punainen itsehallinto piti jokseenkin siedettävää järjestystä; oli kyhätty alkeellisia vuoteita toinen toisensa yläpuolelle, niin että huoneeseen katsellessaan luuli näkevänsä halkopinon, ja jos joku yön kuluessa kuoli tai sairastui pahemmin, niin toverit kantoivat hänet heti aamulla ulos ja sanitäärit kuljettivat hänet Pienelle Mustasaarelle, jos hänessä vielä oli henkeä. Toisista vankilahuoneista uhosi häntä vastaan hirmuinen löyhkä, kun hän avasi oven. Heti kynnyksen sisäpuolella hänen täytyi astua sylkeen ja ulostuksiin. Lahonneilla oljilla maassa lepäsi joka aamu ruumiita, joista ei tiennyt, olivatko ne kuolleita vai eläviä. Lääkärien ja sairaanhoitohenkilökunnan ei ollut helppo ojittaa moisia rämeitä. Sillä sitä vastaan oli vain yksi ainoa vaikuttava lääke: ruoka. Ja juuri sitä ei ollut.
Bro teki hyvin turhaa työtä tunkeutuessaan vankiasuntoihin. Vaikka hänellä olikin kyky vaikuttaa eräihin, niin sekin tapahtui vain yksityisesti ja vähitellen. Hänelle ei ollenkaan ollut annettu voimaa pelkällä esiintymisellään hallita kansanjoukkoa. Hänen mustaa papintakkiansa vastaan puhalsi kolkko epäilyksen ja vihan puuska, ja jos joku ehkä olisikin ollut valmis hakemaan lohdutusta papilta, pidätti häntä täällä tovereiden pelko.
Kauempana olevissa siirtoloissa Bro kohtasi useita tuttavia. Ne olivat enimmäkseen irtolaisia, joita hän oli tavannut yömajoissa, taikka hänen entisen vankilansa vieraita. Heihinkin nähden hän saattoi huomata, että entinen veljeys oli ehdottomasti ohi; nyt ei kohdannutkaan toisiaan kaksi yhdenvertaista, vaan pyöveli ja uhri... Mutta siinä vankileirissä, joka oli häntä lähinnä ja jossa hän melkein asui, oli pelkkiä vieraita ihmisiä, pääasiallisesti niitä, jotka oli saatu apajassa Haminan ja Kotkan ympäriltä. Juuri niiltä seuduilta... Ristassa näkemiään hän ei kuitenkaan löytänyt heidän keskuudestaan, he olivat ehkä kaatuneet taikka kärsivät rangaistustaan jollakin muulla paikkakunnalla.
Sikäli kuin mahdollista ja jollei satanut, oli vankien joka päivä oltava ulkona aidatuilla alueilla, niin oli määrätty. Bro seisoi kukkulalla, joka oli jäännös jostakin vanhasta linnakkeesta, ja katseli avuttomasti ympärilleen tuota tuhansien ihmisten sekasortoa. Kaikkialla loppuunriutuneita ruumiita, useat omissa ryysyissään, muutamilla yllään venäläiset sotilastakit, joita intendentuuri oli löytänyt jostakin varastosta. Mitä hän saattoi tehdä heidän hyväkseen? Kukaan ei pyytänyt hänen apuaan, hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin milloinkaan koko tämän ihmisjoukon keskellä. Tänään puhalsi kylmä tuuli, mutta hän näki, kuinka miehet sittenkin pitkissä riveissä istuutuivat maahan, riisuivat yltään ryysynsä ja aloittivat täinpyynnin. Pienellä Mustasaarella oli kyllä saatu kuntoon kaksi syöpäläistenhävittämisasemaa, mutta ne eivät likimainkaan riittäneet.
Aivan hänen takanaan, rannan puolella, tapahtui jotakin muuta. Saksalaiset, jotka aikaisemmin olivat pitäneet komentoa täällä, olivat ratkaisseet polttavan käymäläkysymyksen ainoalla mahdollisella tavalla. Pitkiä riukuja, niiden alla kalkkia ja pukit tukena. Horjuen kuin pääskyset puhelinlangoilla istui niillä laihtuneita olentoja. Eräästä tippui jotakin punamaalin tapaista. Toinen valitteli ääneensä nälän synnyttämää ankaraa umpitautia. Hän oli istunut ehkä tunnin ja horjunut riu'ulla, mutta nyt olivat voimat lopussa. Hän kaatui nenälleen maahan ja ryömi itkien pois. Bro juoksi hänen luokseen. Mutta mitä hän saattoi tehdä? Umpitautiin ei tehonnut raamatunlause eikä ystävällisyys...
Bro oli melkein seurata Hastigia alas sulaan toivottomuuteen. Mutta jo seuraavana päivänä oli kaikki muuttunut hänessä. Hän ei tarvinnut paljoa saadakseen jälleen rohkeutta, vain yhden kiinteän pisteen, vain varman päämäärän silmiensä eteen, oli se kuinka rajoitettu hyvänsä.
Alussa hän ei ollut kiinnittänyt suurtakaan huomiota nuoreen tyttöön, joka niin kiihkeästi oli pyytänyt päästä Hastigin mukana Santahaminasta tänne. Hän tuli heidän huoneeseensa ja katosi sieltä kuin varjo, mutta enimmäkseen hän arkana pysytteli syrjässä käytävän mutkassa, jonne hän oli järjestänyt itselleen vuoteen. Mutta sattumalta Bro oli tänään saanut nähdä jotakin kulkiessaan piikkilanka-aitausta pitkin eristetyn alueen ulkopuolella. Tytön sitä tietämättä hän oli saanut selville salaisuuden, joka syvästi koski häneen. Ja nyt hän äkkiä muisti nähneensä eräässä vankiluettelossa Santahaminassa rivin, johon hän silloin ei ollut kiinnittänyt huomiota: "Tuntematon tyttö, n. 13-vuotias, kieltäytyy ilmoittamasta nimeään, tullut vankijoukon mukana Haminasta." Jokseenkin näin oli luetteloon kirjoitettu, ja rivin lopussa toisella käsialalla: "Kadonnut, mahdollisesti vapautettu."
Se oli kai juuri tämä tyttö? –
Essiä hän ei ollut löytänyt, mutta hänen läheisyydessään oli toinen olento, jota hän saattoi auttaa ja joka auttaisi häntä. Ei ollut helppoa tulla lähemmäksi tyttöä, sen hän huomasi, mutta hänen täytyi onnistua. Hänen luottamuksensa kasvoi jälleen. Jos hänen aavistuksensa ei pettänyt häntä, jos hänen elämässään oli tapahtumassa uusi ratkaisu – saattaisiko sen vielä kerran aiheuttaa puolikasvuinen lapsi?
IV.
Kajastus tunkeutuu harmaana ja epäröivänä valkeaksi kalkittuun huoneeseen. Mutta jonkin ajan kuluttua se saa loisteen, joka merkitsee rakoilevia pilviä ja auringonpaistetta ulkona. Avoimesta ikkunasta se kumpuaa sisään yhä voimakkaammin.
Mustassa papinpuvussaan Bro astelee edestakaisin permannolla. Hänen varjonsa vaeltaa levottomasti takaseinällä. On varhainen aamu, eräs noita aamuja, jotka nyt palaavat noin kerran viikossa. Hastig on äsken hiipinyt ulos painunein päin, unettoman yön jälkeen.
Bro vaeltaa, vaeltaa. Välisti hän pysähtyy ja kuuntelee. Mutta ei, siihen on vielä ainakin puoli tuntia... Hän värisee ja pudistelee olkapäitään, aivan kuin tahtoisi karistaa jotakin irti itsestään. Sitten hän mietteliäänä menee käytävään, avaa oven ja huutaa hiljaa:
– Oletko valveilla, lapsi? Tule tänne!
Tyttö tulee epäröiden huoneeseen. Hän on valmiiksi pukeutunut ja täysin valveilla, mutta hän tirkistelee vaivaantuneesti valoa vastaan. Heti kynnyksellä hän pysähtyy, seisoo siinä jäykkänä halvassa ruskeassa talvipuvussaan ja harmaissa villasukissa, jotka ovat täynnä monivärisiä paikkoja. Hänen varhaiskypsillä kasvoillaan on arkuutta ja pelkoa.
– Mitä tahdotte? hän kysyy soinnuttomasti.
– Tahdon puhua kanssasi. Tahdon... Minun mielestäni voit hyvin olla täällä. On niin kolkkoa, kun on ihan hiljaista. Eikö sinustakin?
Tyttö nyökkää. Tai katsooko hän vain permantoon.
– Miksi sinä aina menet piiloon? Istut ja värjötät hirmuisessa, pimeässä käytävässä. Eikö sinun mielestäsi ole parempi täällä sisällä, meidän luonamme?
Tyttö ei vastaa. Tuijottaa vain kenkiensä kuluneita kärkiä, asetellen niitä lähemmäksi toisiaan. Tiheä, musta palmikko roikkuu niitä kohti, se kiiltää niin omituisen orpona tyhjässä ilmassa riippuessaan. Bro lähestyy häntä.
– No, sano minulle, mitä sinulla oikeastaan on minua vastaan.
– Te kuulutte niihin, sanoo tyttö hitaasti, nostamatta silmiään.
– Rakas lapsi, minä en kuulu mihinkään. En enää.
– Kuuluttepa! huutaa tyttö äkkiä parahtaen ja polkee jalallaan lattiaa. Hänen pienet kätensä ovat puristuneet nyrkkiin.
Bro katselee häntä hämmästyneenä.
– Ole hiljaa, lapsi! Et saa uskoa sellaista. Ihmisen täytyy tehdä mitä on pakko, ymmärräthän... Mutta muuten, tottakin...
Hän menee keltaisen kaapin luo ja hakee pienen paketin leivänpalasia, jotka hän on säästänyt eilisen päivän niukasta annoksesta. Mutta tytön täytyy nyt luvata, että hän syö ne itse, selittää Bro varovasti; hän ei saa antaa muruakaan pois, muuten...
Tyttö niiaa syvään, hän näyttää pelästyneeltä. Tiedättekö ehkä jotakin? näyttää hänen ilmeensä kysyvän, mutta kun Bro ei jatka, muuttuu ilme jälleen torjuvaksi ja näyttää kysyvän: Saanko nyt mennä?
Bro ei ole vielä valmis. Hän katselee tyttöä melkein hellyttävästi.
– Sanohan, kuinka sinä tulit vankileiriin? kysyy hän.
– En tiedä. Ne ottivat minut yhdessä muiden kanssa.
– Entä äitisi, saiko hän jäädä kotiin?
– Äiti on kuollut.
– Niinkö... Onko sinulla sisaria?
– Neljä. Minä olen vanhin.
Bro nielaisee kerran. Sitten hän kysyy hiljaa ja epäröiden:
– Mutta missä isäsi on?
– Isä on tuolla sisällä, vastaa tyttö, ja hänen sanoissaan on kuin ylpeyttä, kun hän ensin osoittaa päällään paksua kiviseinää ja sitten peitettyä ikkunaa.
– Tuolla sisällä? Mutta sinähän viittaat mäelle päin.
– Piikkilanka-aitauksessa, tarkoitan. Jos hän vielä tänä päivänä elää.
– Ole rauhassa, hän elää kyllä. Hän ei kai ole tehnyt mitään vaarallista.
– Niinkuin se riippuisi siitä, mitä on tehnyt! kuuluu katkerasti lapsen suusta, jonka ympärillä on murheellisia, pieniä ryppyjä. – Sotaherrat ottavat osansa ja nälkä osansa. Sen tietää pastori itsekin.
– Niin, mitä voisin tehdä, rakas lapsi? Ja mistä luulet saatavan leipää heille, kun koko maa näkee nälkää? Mutta toissa päivänähän isäsi vielä eli, eikö totta? kysyy hän äkkiä ja yllättävästi.
– Kyllä, isä eli, ja heti kun minä tulin, niin... Hän säpsähtää puhuessaan ja keskeyttää pelästyneenä. Mitähän olen sanonut? ajattelee hän.
Bro hymyilee.
– Sinun ei tarvitse pelätä minua, ei yhtään. Olen kyllä huomannut, että sinulla on salatiesi. Vartiosotilaat eivät olekaan niin ilkeitä, eivät ainakaan kaikki.
– Mutta tänään en nähnyt häntä, kuiskaa tyttö väristen. – Vaikka olin siellä kuten tavallisesti ja seisoin sovitulla paikalla.
– Eihän siitä tarvitse olla huolissaan. Hänhän saattaa olla tutkittavana taikka saunassa Mustasaaressa.
Taikka hänet on vapautettu.
– Ei, häntä ei ole vapautettu, selittää tyttö hiljaa ja päättävästi. Tuntuu siltä, kuin hän tietäisi jotakin.
– Etkö ole Haminasta? kysyy Bro. Tyttö nyökkää epäröiden.
– Silloin olet kai kuullut puhuttavan Ristan kartanosta?
– Tietysti olen kuullut. Isä on ollut kuskina siellä, mutta kai ennen minun syntymääni. Mutta ei häntä miellytä, jos joku puhuu siitä kartanosta.
– Vai niin ... mutisee Bro ihmetellen ja on hetken vaiti, melkein häpeissään. Sitten hän kysyy:
– Mikä isäsi nimi on?
Mutta tyttö vaikenee epäluuloisesti, pelkää jo nyt sanoneensa liikaa.
– Mikä isäsi nimi on... no niin, sinun ei tarvitse sanoa sitä, ajatellaan jotakin muuta.
Hän tuntee, että hänen tänään täytyy saavuttaa tytön luottamus, juuri tänä kamalana aamuna. Hän ei ole vielä päässyt mihinkään, mutta hän tahtoo olla iloinen, hän tahtoo olla voimakas. Ja samalla kun Bro menee tytön luo ja kiertää varovasti kätensä hänen olkapäittensä ympärille, hän tuntee, kuinka hän vahvistuu. Hänellä on onneton lapsi huollossaan. Sitten hän vie tytön avoimen ikkunan ääreen, tyttö seuraa vastahakoisesti.
– Tuolla ulkona on kevät, tunnetko kuinka ilma tuoksuu! On totta, että meillä itsellämme on nyt hyvin vaikea olla, mutta katsohan tuonne! Ruoho linnoituksen vanhalla vallilla alkaa juuri vihertää, hennot pienet korret kohoavat esiin yksitellen. Tässä me taas olemme! sanovat ne. Tahtoisi käsillään hyväillä niitä kaikkia, eikö niin? Tuo valli muistuttaa vihreäturkkista, nukkuvaa jättiläistä, eikö sinunkin mielestäsi? Ja katso, kuinka hänen selässään välähtelee kuin keihäitä. Se on heijastusta merestä tuolla takana. Emme voi nähdä merta itseään, mutta säteet sieltä me näemme. Mikä siunattu valo!
– Niin, tällä puolella on kyllä kaunista, sanoo tyttö yhtä kaiuttomasti kuin ennenkin ja kääntää päänsä peitettyä ikkunaa kohti. – Tuolla puolella on jo aivan toista. Mutta te olette nyt peittänyt koko ruudun, niin että teidän ei tarvitse nähdä, kuinka meikäläisiä kohdellaan.
– Päinvastoin, lapseni, päinvastoin! Me näemme liiaksikin sellaista. Melkein unohdamme, että siinä ei ole koko elämä. Muuten enhän minä...
– Tiedän kyllä, että sen on tehnyt se toinen pastori. Hän kärsii mieluummin vilua öisin... Mutta missä hän nyt on? kysyy hän äkkiä ja katselee levottomasti ympärilleen, ikäänkuin vasta nyt olisi tullut ajatelleeksi, että Hastig ei olekaan täällä. –
– Hän on ... hän on ulkona, vastaa Bro epämieluisasti liikutettuna. Mutta hän kokoaa ajatuksensa jälleen. – Tule, mennään ulos, saat siivota myöhemmin, ei sillä ole kiirettä.
Bro tarttuu hänen käteensä, ja he laskeutuvat portaita molemmat paljain päin. Tyttö ei jätä pientä leipäpakettiaan käytävään, missä hän asuu, vaan Bro huomaa, että hän tarkasti kätkee sen hameensa taskuun.
Aamu on niin aikainen, että kasarmin ovia ei vielä ole avattu eikä vankeja päästetty eristetyille kentille. Kaikki on hiljaista. Vain pari vahtisotilasta astelee määrättyä kierrostaan ja odottaa vahdinvaihtoa, unisina ja kivääri hihnasta riippumassa. Bro oli aikonut viedä tytön Isolle Mustasaarelle, kirkon ohi ja sitten sairaalasaarelle – minne hyvänsä, vain niin kauas kuin mahdollista siihen suuntaan. Mutta karkealla, pienellä kädellään tyttö vetää häntä itsepäisesti aivan päinvastaiselle suunnalle, eikä Bro tahdo millään antaa näkyä, että häntä peloittaa mennä sinnepäin. Bro seuraa tyttöä, niinkuin hänestä olisi yhdentekevää minne mennään.
Kottaraiset viheltelevät hiljaa vanhoissa ja vielä melkein mustissa puissa Kreivi Piperin puiston kummun ympärillä. Se kuulostaa niin rauhalliselta, kuin maailmassa ei olisikaan muuta kuin iloa. Ja raskaat tykit rantavallilla seisovat siinä tyhminä ja lihavina selät kyyryssä aivan kuin leikkilehmät, joita lapsina tehtiin kuusenkävyistä ja asetettiin riviin hienosta hiekasta leivotuille kakuille, tikut jalkoina.
Niin he uppoavat Kustaanmiekkaan, tuohon omituiseen myyränkoloon vanhoja ruotsalaisia linnakkeita, kaponieereja, raveliineja ja maanalaisia käytäviä. Heidän päittensä yläpuolella liehuu kummullaan linnoituksen sinivalkoinen lippu, ja kiväärillä varustettu sotilas kiertää tankoa piirissä lakkaamatta.
Kun he ovat tulleet lipun alla kulkevan juoksuhaudan ja mustan harmaakivisen portin kautta, tahtoo tyttö vetää häntä oikealle. Mutta nyt Bro puristaa päättävästi hänen kätensä omaansa ja poikkeaa päinvastaiseen suuntaan. He menevät yli syvän linnanpihan, joka vielä on varjossa rappeutuneine kiveyksineen ja muureja pitkin kiipeilevine hentoine lehvineen. Mutta sen toisessa päässä loistaa Kuninkaanportti merta kohti kuten ikkuna holvimaisessa, mustassa kehyksessä. Veden pinta takana salamoi ja palaa.
Bro vie hänet sinne, he istuutuvat korkeille graniittiportaille meren puolella, johon on hakattu kuninkaan sanat ja Ehrensvärdin kivitaulut takana muurin harjalla.
– – – Jälkimaailma
seiso tässä omalla pohjallasi
äläkä luota
vieraan apuun.Hän lukee tytölle nuo kunnianarvoiset sanat. Kuinka voimattomilta ne nyt tuntuvatkaan sen elämän edessä, joka täällä elää ja kuolee, ajattelee hän itsekseen. Tässä ympärillämme on jälkimaailma, mutta kuinka epätoivoinen jälkimaailma, puolet siitä tuskin jaksaa seisoa omalla pohjalla...
Niin he molemmat ovat hetkisen hiljaa. Koko kapea salmi on täynnänsä timantteja, vihuri on kyntänyt sen laineille itäisen auringon alla. Pieni loisto Vallisaarella vastapäätä pyörittelee silmäänsä harmaanvalkoisessa panssaripäähineessä, vuoroin punaisena, vuoroin valkoisena – siinä on kuin hupaista sisällystä, tulee Bro ajatelleeksi, mutta heikolla vilahduksella ei ole mitään sanottavaa paljossa valossa, ja hän itse istuu tässä lapsi vieressään. Täällä olemme kaukana kaikesta tuollaisesta. Ja kuitenkin – hän tuntee, kuinka salainen hätä ahdistaa häntä. He ovat menneet väärään suuntaan; entä jos se kuuluisi tänne, sitä ei ole vielä kuulunut. Hänen mielestään tyttökin alituiseen kääntää päätään, ikäänkuin istuisi kuuntelemassa. Bron täytyy puhua johtaakseen hänen ajatuksensa muualle ja ehkä tukahduttaakseen äänellään jotakin. Ja hän tekee sen kaikesta sydämestään, vaikka sanojen alla onkin hätäistä levottomuutta.
– Näetkö pajut tuolla Vallisaarella, sanoo hän. – Katso, kuinka niiden oksat välkkyvät; se on kultaa, puhdasta kultaa! Eikö olekin kaunista? Ja kuinka meri loistaa tänään! Mikä siunattu valo! Niin, nyt on kuitenkin kevät, kevät!
– Mitä minä välitän keväästä, kuiskaa tyttö hiukan katkerasti.
– Älä sano sitä, sinähän olet taas poiminut meille sinivuokkoja, niin kauniin kimpun. Mutta olemmeko oikein kiittäneet sinua niistä?
Bro ottaa hänen pienet pesemättömät kätensä omiinsa ja katselee niitä hellästi.
– Näillä pienillä käsillä sinä olet poiminut sinivuokkoja. Kuinka kätesi ovat laihat ja niin kalpeatkin! Sinun ei pitäisi istua niin paljon tuolla pimeässä nurkassa, sinähän saat liikkua vapaasti missä haluat. Auringossa sinun pitää istua, lapsi, auringossa. Tiedätkö mitä, kun olin sinun ikäisesi, osasin hauskan tempun. En tiedä, osaavatko muut sen, mutta itse en ole unohtanut sitä vielä, vaikka jo olen näin vanha. Joka kevät, kun aurinko oli päässyt oikein voiton puolelle, menin ulos ja istuuduin kivelle jollakin mäellä. Ojensin molemmat käteni ja annoin auringon kauan paistaa niihin. Sitten vedin ne suulleni, hengitin niihin – tällä lailla – ja haistelin niitä. Et usko, kuinka hyvälle ne tuoksuivat. Niinkuin aurinko ja lämmin veri yhdessä. Ne kertoivat ikäänkuin tervehdyksen, että minäkin ja minun vereni oli mukana koko keväässä, sisällä suuressa valoaallossa, nousevassa elämässä. Etkö ymmärrä?
– Minun, käteni eivät ole niin hienot, sanoo tyttö. Hän vetää ne pois ja piilottaa ne selkänsä taakse.
– Sellaista et saa ajatella. Kaikki nuoret kädet tuoksuvat juuri nyt. Kaikki, kaikkialla koko maailmassa! Ne ovat kuin yksi ainoa sisaruspiiri. Ja nyt luen sinulle vanhan virren. Kuuntele oikein tarkasti kuinka kaunis se on.
Pyhä Henki nyt pohjolan yll' lepäjää –
sen siunaus maan rajat täyttää!
Isä taivahan, huuto Sa kuulkosi tää:
Suur' armosi suvaitse näyttää!
Suo riemus ja voimasPitemmälle hän ei ehdi. Kuuluu lyhyt ratina, niinkuin iso niittokone olisi ajanut askelen eteenpäin. Se kuuluu hyvin läheltä jostakin korkeiden muurien ja vallien toiselta puolelta, ja kaikuu niiden välissä.
Tyttö säpsähtää. Hän puristaa kätensä korvilleen, juoksee kiviportaita alas ja pois läpi Kuninkaanportin.
Bro kiiruhtaa hänen jälkeensä. Mutta hän ehtii vain nähdä, kuinka tytön hame häviää erääseen märkään maanalaiseen käytävään portin toisella puolella. On turhaa koettaa saavuttaa häntä siellä pimeässä.
V.
Kuninkaanportilta Bro menee suoraan kotiin kasarmiin. Hän on alakuloinen ja vihainen itselleen; ei käynyt ollenkaan niin kuin hän toivoi tänään. Ja kuitenkin, olihan vain onneton sattuma, että heidän piti tulla juuri sinne, niin lähelle tuota hirveätä paikkaa... Hän ei vielä aio luopua yrityksestään, hän ei saa menettää luottamustaan. Nyt hän jo tietää enemmän tytöstä, tietää, minkä arvoinen hänen urhoollinen ja kiusattu pieni sydämensä on.
Huone on vielä siivoamatta. Tyttöä ei näy. Ja Hastig ei ole tullut vielä. Niinpä täytyy vain odottaa häntä ja valmistautua raskaaseen hetkeen.
Hän sulkee ikkunan ja järjestelee huonetta hiukan. Kello on seitsemän, hän kuulee, että vankeja aletaan päästää ulos. Tehdäkseen jotakin hän istuutuu kirjoituspöydän ääreen ja aukaisee mustan vihon, josta Hastig sanoi, että siitä tulisi syytekirja. Ajattelematta tarkemmin mitä tekee hän ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa tyhjälle sivulle. Hän on niin uponnut siihen, mitä äsken on kokenut, että hän alkaa vaistomaisesti ja hitaasti kirjoittaa tuota vanhaa virttä. Se vahvistaa häntä käsittämättömällä tavalla juuri sen takia, että se on niin mahdoton tällä paikalla.
Silloin kuuluu raskaita askelia ulkoa käytävästä. Ovi aukenee, Hastig tulee sisään kainalossaan Raamattu ja käsikirja. Mutta hän näyttää kovin surkealta. Papintakki riippuu liian väljänä hänen laihtuneen vartalonsa ympärillä, hänen kasvonsa ovat tuskanhien peittämät, hän horjuu.
– En jaksa enää! huutaa hän. – Olemme voimattomat tässä helvetissä!
– Kuinka monta heitä oli? kysyi Bro asiallisesti ja silmiään nostamatta. Hän tahtoo yrittää hillitä lähestyvää myrskyä.
– Taisi olla kahdeksan. Tai kymmenen! En voinut laskea niitä, viimeinen rivissä sylki minua kasvoihin. Siinä saat, sinä ja sun jumalasi! hän huusi. Sitten hän asettui supisuorana ja aivan tyynenä kiväärinsuitten eteen. Eikö se ole kamalaa?... Ja sinä, sinä istut siinä välinpitämättömänä ja kirjoitat. Syötätkö pääkallokirjaa, mitä? Sinulla ei ole sydäntä... Kirjoita kaksikymmentä tapettua, kirjoita kolmekymmentä, kirjoita sata! Niitä oli ainakin sata! Oletko nyt tyytyväinen?
Vapisevin käsin hän laskee paksut kirjat pöydälle.
Hän katselee hetken paperiarkkia, jolla Bron kynä konemaisesti piirtää säkeen säkeen jälkeen.
– Mitä? Piirtelet virsiä?... "Pyhä Henki nyt pohjolan yll' lepäjää" ... niin siitäpä näyttää! Pyhä henki meidän siunatussa pohjolassamme...
Hän päästää vihlovan naurun, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Se kuuluu niin sairaalloiselta kuin veitset kirskuisivat toisiaan vastaan hänen rinnassaan. Sitten hän hapuilee vuoteensa luo ja heittäytyy siihen pitkäkseen.
– Sinä herjaat, Hastig, sanoo Bro hiljaa. – Mutta sinä olet sairas.
– Ja juuri sinä sen sanot! Onko kukaan Kristuksen palvelija herjannut enemmän kuin sinä? Miksi sinusta oikeastaan tuli pappi?
Bro ei virka mitään, painaa vain kiusaantuneena kätensä silmilleen. Se sana osui, hän muistaa yht'äkkiä niin paljon murheellista. Mutta hän luulee myös kuulleensa, että parhaimmassakin ihmisissä, joiden ei koskaan uskoisi kantavan myrkyllisiä ajatuksia, mielipuolisuuden vallassa paljastuu mitä peloittavin ilkeyden kuilu. No niin, täysihullu ei Hastig ollut. Mutta missä on raja mielisairauden ja sairaan mielen välillä? Hastigin mieli oli ainakin jälkimmäistä laatua. Näytti siltä, kuin hänen kalpeutensa läpi olisi alituiseen loistanut avointen haavojen punainen väri.
Nyt raotetaan viereisen huoneen ovea, ja lääkäri pistää haukotellen luunkeltaisen päänsä kaksine tummine lasireikineen ovesta.
– Tarvitaanko avustusta? Minusta kuulosti siltä...
Kun Bro nyökkää, hän katoaa hetkeksi. Yöpaidassa, joka ulottuu hänen nilkkoihinsa saakka, hän palaa kohta lääkelasi kädessään. Se on tavallinen annos, hän selittää, kun hän ilkamoivasti menee Hastigin luo ja aikoo kaataa nesteen hänen suuhunsa.
Hastig lyö hänen käsivarttaan, niin että lasin sisällys räiskyy yöpaidalle ja permannolle.
– Viekää pois roskanne! Tuokaa tänne lääke, joka parantaa kurjuuden maailmassa!
– Sellaista tinktuuria ei ole, hyvä pastori. Mutta kemia helpottaa hiukan matkaamme kuoppaa kohti, aivan niinkuin uskontokin. No, älkää nyt kiukutelko kuin pikku lapsi!
Hän menee hakemaan uutta annosta ja houkuttelee taitavasti potilaansa nielemään sen, samalla kun hänen suustaan virtaa koskenaan lörpötystä. Mutta heti kun tehtävä on suoritettu, hän huokaisee kerran ja on vaiti kuin kala.
– Haluaako pastori myös? kysyy hän ja kääntyy Brota kohti. – Eikö? No, sitten voin taas mennä.
– Miksi teillä aina on niin kiire? Meidäthän on komennettu tänne melkein samaan tehtävään, teidät hoitamaan ruumiita, meidät sieluparkoja. Asustamme tässä vieretysten synkän tehtävämme aikana. Mutta olen huomannut, että te vältätte meitä huolellisesti. Senkö vuoksi että me olemme pappeja?
Tohtori katselee kuin arvioiden tavattoman rumaa puhujaa, joka bulldogginnaamoineen muistuttaa paljonkin apostoli Markusta Dürerin taulussa Münchenissä. Tohtori itse on varmasti vakuutettu siitä, että vaikka hänen oma ulkomuotonsa ei olekaan kaunis, niin se on ainakin kiintoisa.
– Enpä juuri sen takia, vastaa hän. – Mutta ensiksikään ei minua ole komennettu tänne, vaan olen täällä aivan vapaaehtoisesti. Toiseksi olen nyt puettu vain yöpaitaan. Kolmanneksi minulla ei ole kovinkaan paljon aikaa siihen, mitä ajatustenvaihdoksi sanotaan. Hoidanhan vain yhden apulaisen avulla klinikkaa täällä pohjakerroksessa. Se on vain pieni osa kokonaisuudesta, vain kaksi kasarmia, mutta joka tapauksessa tuhat ruumista. Sitäpaitsi valmistamme juuri uutta sisätautiosastoa sairaalasaarelle. Niin että kyllä siinä puuhaa riittää. Ja neljänneksi (tässä hän miettivästi raapii leukaansa)... neljänneksi vältän yleensä liikaa tutustumista uusiin ihmisiin.
– Miksi?
– No, jos kaksi ihmistä tulee liian hyviksi tuttaviksi, niin kaikki päättyy aina samalla tavalla. Jompikumpi saa mennä toisen hautajaisiin, ennemmin tai myöhemmin. Silinteri, valkoinen kaulaliina, mustat housut, puheita, kyyneliä, kukkia... En minä siedä semmoista...
– Mutta jos nyt lupaan, että teidän ei missään tapauksessa tarvitse tulla minun hautajaisiini? naurahtelee Bro.
– Sitä teidän on mahdoton taata, pastori. Se riippuu myös toisesta asianosaisesta. Olen oikeastaan tunteellinen nilviäinen. Hyvää yötä!
Ja yöpaita savunvärisine silmälaseineen katoaa.
Bro katselee toveriaan tuolla vuoteessa. Hän makaa aivan hiljaa silmät ummessa, hän on kai nukkunut lääkärin nopeasti vaikuttavan lääkkeen avulla. Mutta käy valitettavasti selville, että hän on ainakin puoleksi valveilla, kun hiukan aikaa sen jälkeen kaksi sotilasta kolistelee sisään mukanaan kenttäpuhelin ja laatikko. Toisella heistä on olkalaput ja käsivarsissa arvonmerkit, jotka osoittavat, että hän on kersantti teknillisissä joukoissa. He poraavat muitta mutkitta reiän käytävään vievän oven reunukseen ja vetävät sen läpi johdon, koneeseen, jonka he asettavat laatikolle. Paljon juoksentelemisen, huutamisen ja toistuvien soittojen jälkeen he saavat selville, että kaikki on kunnossa. Hastig tirkistelee heitä kiukkuisesti puoliavoimien silmäluomiensa välistä. Väsyneellä äänellä hän kysyy, kuka heidät on lähettänyt. – Päällystö, vastaa kersantti ja ottaa asennon. – Tohtori kuuluu tarvitsevan puhelinta täällä, ja ehkäpä se merkitsee toiminnan vilkastumista kirkkoherroillekin, lisää hän hiukan tympeästi, ennenkuin hän viimeisen kerran kapsahtaa asentoon.
Sängystä alkaa kuulua voivotusta kuin kidutuspenkistä.
– Voi, voi ... onko tämä mikään paikka Kristuksen palvelijalle? Nyt olemme kaiken lisäksi saaneet tänne tuon saatanallisen kojeen. Halloo, täällä komendantti, – pappi tänne! Ja suinpäin täytyy lähteä ulos Raamattu kädessä ollaksesi apuna verilöylyssä. Raks – kymmenen henkeä... Raks – kymmenen lisää... Kysyn sinulta, Bro, – onko tämä sopiva paikka Kristuksen palvelijalle?
– Missä hänen paikkansa sitten olisi, jollei siellä, missä enimmin kärsitään?
Hastig kohottautuu kyynärpäittensä nojaan.
– Mutta me olemme voimattomat täällä. Enkö ole koettanut kaikkea? Olen puhunut liikuttavasti viranomaisille, tuomioistuimille, komendanteille, – minulle vastataan, että oikeuden täytyy tehdä tehtävänsä, hyvästi! Olen kulkenut onnettomien parissa – minua väistetään kuin inhottavaa valehtelijaa, spitaalista. Vain muutamien kaikkein kurjimpien luo saattaa päästä, melkein salaa, ymmärrätkö? Mutta ei suinkaan rohkeampien ja arvokkaampien luo, se on hirveintä! Ne sylkevät kasvoihin. Sama kivenkova vastarinta sekä voittajien että voitettujen parissa. Nyt en jaksa enää. Ripusta kaksinkertaiset peitteet tuon ikkunan eteen! En tahdo enää nähdä mitään, en mitään!
– Eiköhän meidän pikemminkin pitäisi ottaa peite pois ja katsella? arvelee Bro. – En tarkoita vain tuota räsyä ikkunassa, vaan jotain enempääkin. Niin ehkä opimme tietämään, mitä meidän on tehtävä.
– Huomaan, ettet ole ollut täällä vielä montakaan päivää. Vakuutan sinulle – täällä ei evankeliumilla ole mitään sanottavaa. Täällä on Jumalan sana alennettu kyllästymättömän Molokin surkeaksi avustajaksi, hankalaksi lisäkkeeksi, tyhjän veroiseksi... Mitä siihen vastaat?
Bro on vaiti. Hän tietää, että Hastig on oikeassa, ainakin siinä määrin kuin selvät todistukset ovat oikeassa; tässä maailmassa. Kysymys on vain siitä, että jokin hänessä ei tahdo alistua tunnustamaan tällaisten todisteiden vakuuttavuutta.
– Sinä et vastaa. Olet tietysti sitä mieltä, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Niin kyllä! Mutta ajattelehan, että me olemme täällä juuri hukkuvia varten emmekä voi mitään tehdä heidän hyväkseen.
– Se johtuu ehkä siitä, että suhteemme heihin on väärä, sanoo Bro miettivästi. – Me emme pane alttiiksi yhtä paljon kuin he, me näemme kyllä nälkää, mutta emme heidän kanssaan, emme yhtä ankarasti. Toista olisi, jos...
Hastig nauraa katkerasti läpi hampaittensa.
– Enhän minä voi Kristuksen takia loihtia itseäni kapinoitsijaksi! Ja sinä vielä vähemmän, sinä, jolla oli ainoa veli...
Seuraa hetken hiljaisuus. Bro istuu kirjoituspöydän ääressä kädet korville painettuina, hän rukoilee hiljaista rukousta, että hänen järkiraukkansa ei ylpistyisi, ei asettuisi tuomariksi ja nousisi käsittämätöntä vastaan. Hastig makaa paikallaan, pää painettuna laihaan olkitäytteiseen pielukseen. Mutta hän säpsähtää kenttäpuhelimen soitosta.
Ennenkuin kumpikaan heistä ehtii vastata, on tohtori siinä nyt puettuna viininpunaiseen aamutakkiin, nyöri vyötäisten ympärillä ja tupsut mahalla roikkumassa. Hänen kallonsa on kuin vuori saippuakuohaa. Tänään hänellä on, niinkuin hän sanoo, Mont Blanc-aamu, kun hän ajelee koko päänsä koneella, ja silloin hän aina on erikoisen hyvällä tuulella. Hän ottaa kuulotorven: – Halloo, kasarmi 16... Vai niin, jahaa ... juuri niin, ei nyt sentään, puh!
– Se oli erehdys, selittää hän juhlallisesti ja laskee kuulotorven kahdella sormella paikoilleen. Mutta hän on pitänyt sitä omituisen kauan korvallaan.
– Erehdys ... eikö kaikki ole yhtä suurta erehdystä? mutisee Hastig tyynyynsä.
– Kyllä, olen ensimmäinen myöntämään sen. Kaikki jalo pyrkimys on turhuutta. Tunsin miehen, joka tahtoi seurata pyhän Franciscuksen esimerkkiä ja lahjoittaa pois kaiken mitä hän omisti. Juuri kun hän oli saavuttanut absoluuttisen köyhyyden, joutui hänelle aivan arvaamatta äärettömän suuri perintö. Hän päätti päivänsä hullujenhuoneessa. Ja tunsin nuoren naisen, joka ei milloinkaan juonut pisaraakaan viiniä, jotta hänen lapsensa eivät ainakaan hänen kauttaan perisi milligrammaakaan tuota kirottua myrkkyä. Hän ei tietenkään saanut yhtään lasta, vaikka oli kolme kertaa naimisissa. Ja niin poispäin. Mutta voihan sitäpaitsi suhtautua koko murhenäytelmään humoristisesti. Kuten esimerkiksi Alfred Nobel. Keksiä uusi sotaväline, pumpuliruuti, ja säätää rauhanpalkinto. Penteleenmoinen leikinlaskija! "Hurraa, me nuoret meripojat..."
Hyräillen tohtori palaa huoneeseensa. Ohimennessään hän nykäisee Brota hihasta ja vetää hänet mukanaan omaan huoneeseensa.
– Se oli todellakin erehdys, kuiskaa hän puoliääneen ja vetää parranajokoneella pitkän uran saippuakuohaan päänsä päällä, – mutta seuraavanlainen erehdys. Hetki sitten unohdettiin ampua eräs yksinäinen raukka, joka; nyt komendantin kautta pyytää päästä täydentämään kokoelmaa. Sen pitäisi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa. Eikö pastori voisi mennä antamaan hänelle viimeisen voitelun, niin säästämme ystäväämme. Sanokaa, että menette kävelemään.
Hätävalhetta Bro on aina inhonnut, eikä hän tälläkään kertaa pääse käyttämään tätä keinoa, sillä heti kun hän on sulkenut tohtorin oven, Hastig pyytää liikuttavasti, ettei hän lähtisi huoneesta. Hän ei millään voi olla yksin juuri nyt. Mutta Bro tietää liiankin hyvin, että jos hänen sairas ystävänsä tarvitsee häntä, ei se ole siksi, että häntä pitäisi auttaa tai lohduttaa, vaan siksi, että hänen läheisyydessään olisi joku, jonka hartioille hän voisi kuormittaa koko onnettoman olonsa. Epäröiden hän istuutuu kirjoituspöydän ääreen ja miettii, kuinka voisi päästä täältä täyttämään tehtäväänsä. Ja aivan oikein, muutaman minuutin kuluttua hän näkee Hastigin nousevan istumaan vuoteessaan ja tarkastelevan häntä tutkivasti.
– Sinä et kärsi, Bro, sanoo hän kiukkuisesti.
– Onko parempi, jos me molemmat luhistumme?
– Ei, kuka silloin hoitaisi pyövelinrengin tehtäviä?
– Teet minulle vääryyttä, Hastig.
– Tuskin! Olet sama käsittämätön karhu kuin ylioppilasvuosinasikin. Olen uskonut sinuun viimeiseen saakka, uskoin enemmän kuin milloinkaan luettuani päiväkirjasi. Melkein kadehdin sinua. "Syntisellä papilla" oli ollut käytävänä niin vaikea taistelu, arvelin, niin paljon enemmän kestettävää kuin minulla! Mutta nyt sinä et enää taistele ollenkaan, olet tylsistynyt kuin tukki, joka on laskenut kivisen kosken. Juoppoudessa ja irstaudessa vietetty nuoruus ei mene ohitse jälkiä jättämättä. Kuinka monta kertaa konsistori varoitti sinua?
– Neljä kertaa.
– Miksi sinä oikeastaan rupesit papiksi? Oletko oikea mies tuossa takissa?
Nyt Bro on saanut kyllikseen. Hän nousee vihastuneena seisomaan, riisuu papintakin ja heittää sen keskelle permantoa.
– No niin! Nyt seison edessäsi vain ihmisenä, tuomitse minut!
Mutta Hastig heltyy äkkiä. – Ei, ei sillälailla..., hän kuiskaa ja nostaa nöyrästi takin, jonka hän pakottaa ystävänsä jälleen pukemaan ylleen. Sitten hän jälleen hiipii sairasvuoteelleen... Hän istuu siinä kokoonvaipuneena, kunnes oikaisee itsensä kuin hengenahdistuksessa ja puhkeaa puhumaan:
– Jospa tietäisit, kuinka syvä hätäni oikeastaan on!
Allani horjuu kaikki ... kaikki...
Bro istuutuu hänen viereensä vuoteen reunalle ja tarttuu hänen käteensä.
– Tiedän mitä tahdot sanoa, mutta sinä et saa horjua. Et sinä! Sinä joka olit hengessä palava, järkkymättömän varma uskossa. Muistatko illan hyvin kauan sitten kotitilallani, ruisvainioiden keskellä, auringon laskiessa, sen illan, joka tuli niin ratkaisevaksi minulle? Muistatko, mitä huusit minulle? Mitä paras sinussa vaatii, mitä sydämesi korkeimpina hetkinä julistaa, se on totuutta – se sinun täytyy uskoa!
– Muistan kyllä. Mutta nyt vaatii paras minussa juuri sitä, mitä en enää voi uskoa, mitä joka päivä ja joka hetki näen, että se ei voi olla totuutta eikä koskaan siksi tullakaan. Se vaatii vanhurskautta meiltä ihmisiltä. Ja mitä sydämeni julistaa – niin, luuletko, että minut tällä paikalla voidaan saattaa uskomaan siihen?
Bro miettii noita sanoja. Ehkäpä on hetkiä, ajattelee hän, jolloin täytyy oppia laajentumaan sydämensä ulkopuolelle. Se on välisti liian pieni.
– Niin, muistan kyllä tuon illan ruisvainioiden keskellä, jatkaa Hastig. – Se oli silloin, taivaan valtakunnassa. Ja nyt olemme täällä, Gehennassa, missä ruumismato ei kuole eikä tuli sammu, niinkuin kirjoitettu on.
Hän kumartuu taaksepäin päänaluksensa yli ja koputtaa rystyillään valkeaksi kalkittua tiiliseinää.
– Vain seinä väliä – se seinä siinä todellakin on... Mutta kuinka luulet minun saattavan nukkua öisin, kun tiedän, että vain metrin päässä minusta makaa joku, joka par'aikaa on kuolemaisillaan nälkään? Tiedätkö oikeastaan missä olemme? Tiedätkö mitä on allamme, kymmenisen metriä alaspäin? Ruumiskellari! Sinne kootaan kuolleet, ennenkuin ne viedään Santahaminaan ja haudataan. Joskus olen kuullut tänne ylös, kuinka raskas rautaovi kitisee. Ja kerran olin tuolla alhaalla ja katselin sinne sisään. Siellä oli kokonainen läjä, ainakin tusina. Sieltä irvisteli pimeydessä minua vastaan kokoelma hirveitä jalkapohjia, muutamat saappaissa, toiset paljaina, jäykkinä, varpaat sinisenmustina...
Hän hyppää pystyyn ja alkaa astuskella edestakaisin permannolla kuin takaa-ajettuna.
– Ei, ei, ei, Bro – mitä evankeliumi täällä auttaa! Näen näkyjä. Minua ajavat takaa nuo sinertävät jalkapohjat, ne polkevat sydämeni kuoliaaksi. Näen nälkäisiä lapsia. Köyhiä lapsia, ryysyläisiä! Ympäri koko maan he seisovat surkeitten majojen ovilla ja värisevät ja odottavat ja katselevat tyhjin silmin pitkin maantietä. Mutta isää ei tule, ei tule!... Kuinka voit selittää, että sellaista saa tapahtua? Vastaa minulle!
– En osaa selittää sitä.
– Siinäpä se, siihen kysymykseen ei ole mitään vastausta, vaikka huutaisit Jumalaasi kuinka palavasti hyvänsä. Miksi, Bro, miksi täytyy hänen ihmiskuntansa kärsiä niin kauheasti?
– Ehkäpä se kärsimällä pyrkii johonkin parempaan.
– Siltäpä juuri näyttää! nauraa Hastig kaameasti.
– Kuinka oletkaan muuttunut! huudahtaa Bro. – Miksi olet alkanut mitata kaikkea niin lyhyillä, niin maallisilla mitoilla?
– Eikö minulla ehkä ole oikeutta siihen? Tässä on kysymys maallisista asioista.
Bro istuu vuoteen reunalla kuin parilalla. Hänen ystävänsä tunnustus on järkyttänyt häntä syvästi, mutta kuinka hän pääsisi lähtemään täältä kuolemaantuomitun luo? Ja mitä hänen on vastattava kaikkeen tähän? Hän ei keksi parempaa vastausta kuin avuttoman viittauksen siihen, että korkeimmat aivoitukset ovat aina salattuja ihmisiltä.
– Joko olet ruvennut käyttämään teologisia korulauseita, kuuluu pureva vastaisku. – Et sanoisi niin, jos sinulla olisi elävä sydän.
– Muista kuitenkin eräs seikka, Hastig! Kärsimys ei ole pahinta. Vapahtaja kärsi eniten meistä kaikista. On olemassa pahempi arvoitus. Pahuus.
– Sanoja, sanoja... Jospa aina tietäisimme mikä on pahaa...
– Tiedämme sen ainakin tässä tapauksessa. Eksyt omiin mietteisiisi. Unohdatko kokonaan mistä on kysymys?
– Nälästä, kärsimyksestä ja verestä, verestä – ei mistään muusta.
Bro koroittaa äänensä:
– Niin juuri, verestä! Verisestä kapinasta kaikkea sitä vastaan, mitä me pidämme pyhänä, sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan. Ne eivät ole mitään pikkuasioita. Muista häväistyjä kirkkojamme, ristiinnaulittuja pappejamme, ja eikö Jumala antanut voittoa oikeille aseille?
– Niin, kaikki tapahtui juuri niinkuin pyysimme häneltä. Asiamme voitti. Ja tuolla alhaalla ... siellä on sinulla tulokset...
Hän lakkasi kävelemästä ja viittasi permantoa, niinkuin näkisi avoimen luukun kautta kellariin asti.
– Olet sairas, Hastig. Tämä on ollut liikaa sinulle.
– Mutta sinä näyt tulevan erinomaisesti toimeen. "Pyhä Henki nyt pohjolan yll' lepäjää" ... raks ja amen!
– Etkö ole tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, vastaa Bro sävyisästi. – Jos on hyvin pimeä, täytyy itse sytyttää sitä enemmän kynttilöitä.
– Sanoja, sanoja... no niin, anna anteeksi taas. Ymmärränhän, että minä en voi suhtautua näihin asioihin niinkuin sinä. Sinulla oli ainoa veli...
– Pyydän sinua, jätä velivainajani pois tästä.
– Mutta sinä et ymmärrä minua. En tarkoita sitä, että olisin muuttanut mielipiteitä poliittisissa asioissa. Olimme oikealla puolella, mutta...
– Mutta mitä?
– Se on paljon tärkeämpää. Miksi Jumala ei anna kaikille ihmisille samaa käsitystä oikeasta ja väärästä? Ajattelehan yhtä asiaa. Viipurissa ja ehkäpä Karjalan kannaksellakin on samanlaisia vankileirejä kuin tämä. Sieltä on vain penikulman verran valtakunnan rajalle. Oletko nähnyt sen rajan? Minä olen. Kapea oja metsän läpi. Sen molemmin puolin on aivan samanlaisia kuusia ja koivuja. Tuuli puhaltaa estämättä sen yli, maan eläimet juoksevat ristiin rastiin sen yli, eivät edes huomaa sitä. Mutta rajan toisella puolella on kaikki päinvastoin kuin täällä. Se, mikä täällä on hyvää, on siellä pahaa. Ja nyt, juuri tällä hetkellä, siellä tapahtuu vielä suuremmassa mittakaavassa samaa kuin täällä, sama hirmuinen murhenäytelmä. Veri virtaa jokina. Erotus on vain siinä, että siellä tapetaan ne, jotka täällä saavat elää... Eikö se ole kummallista, Bro? Kuinka Jumala voi sallia, että ihmisillä on niin vastakkaiset käsitykset hyvästä ja pahasta? Vastaa minulle!
Bro on vaiti.
– Ja jos tiedettäisiin, että tämä saa tapahtua yhden kerran, että sitten tulee sovinto ja kirkkaampi taivas yli maailman. Mutta kun päinvastoin tiedetään, että tämä sama on tapahtunut alituiseen, alituiseen, aikojen alusta saakka, ja että se tulee toistumaan tuhansia kertoja ennen ajan viimeistä hetkeä – silloin, Bro, silloin, silloin...
Samassa tohtori tulee huoneestaan täysin puettuna ja lääkärintakki yllään ja aikoo mennä vastaanotolleen alas väliaikaiseen klinikkaan.
– Eikö pastori lähde ulos kävelemään? virkkaa hän merkityksellisesti Brolle.
– Kyllä heti! Mutta sanokaa minulle ensiksi – mitä ajattelette kaikesta tästä?
– Mistä kaikesta?
– Kaikesta mitä tapahtuu täällä ympärillämme.
– Älkää kysykö minulta. Mutta jos olisin Herramme asemassa, tietäisin kyllä mitä tekisin. Ottaisin suurimman morfiiniruiskun taivaallisesta apteekista ja antaisin ihmiskunnalle kelpo annoksen. Niin he joutuisivat tuskattomasti hautaan.
– Hautailveilijä! ärähtää Hastig.
– Vai haluavatko herrat tietää poliittiset mielipiteeni? Ne ovat hyvin yksinkertaiset. Herrat tuntevat varmasti kuun. Toinen puolisko on aina pimeä, toinen valoisa. Jos kylmällä puolella nyt sattuu olemaan asukkaita, niin arvelen, että kriitillisen viivan kahden puolen, pimeyden ja valon välillä, on käymässä ikuinen taistelu. Ne, jotka on työnnetty alas pimeyteen, pyrkivät luonnollisesti ylös sieltä. Toiset tahtovat yhtä luonnollisesti pitää valoisan puolikkaansa, ja taistelu ei pääty koskaan. Juuri samanlaista on täällä maan päälläkin.
– Ei, ei aivan niin yksinkertaista, vastaa Bro voimakkaan alaleuan huvitetusti tärähtäessä. – Puhuimme juuri naapuristamme, Venäjästä. Siellähän ovat vallalla pimeän puolen ihmiset. He ovat levittäytyneet kuin suuri musta saari valoisalle puolikkaalle.
– Hm, siitä kai johtuu, että kuun kartassa on pilkkunsa. Hyvästi!
– Sellaista on lääketieteen lohdutus, mutisee Hastig hänen jälkeensä.
Bro on kuitenkin oppinut kylliksi tuntemaan tohtoria käsittääkseen, että hän sisimmässään on hyvin hienotunteinen. Ihminen, joka soittaa joka ilta itsensä uneen viulullaan ikäänkuin rukoilisi iltarukouksensa, sellainen ihminen on ehkä pettynyt, mutta ei suinkaan sydämetön kujeilija. Ja kuinka hienotunteisesti hän näyttää kohtelevan tyttöparkaa täällä, Pienokaista – näyttää aivan kuin hän tulisi hämilleen, kun tyttö vain näyttäytyy, ikäänkuin ei tietäisi, kuinka varovasti häntä pitäisi käsitellä...
Mutta nämä Bron ajatukset väistyvät heti sen kiusallisen kysymyksen tieltä, kuinka hän pääsisi ulos täältä.
Aika kuluu.
– Nyt sinun täytyy käydä nukkumaan, sanoo hän. – Usko minua, me löydämme pääsytien kaikesta tästä, meidän on löydettävä se...
Kenttäpuhelin soi. Hastig säpsähtää, hän on harhaillessaan permannolla tullut aivan lähelle laatikolla olevaa konetta.
– Siinä on sinulle keino! huutaa hän pahaa aavistaen.
Ennenkuin Bro ennättää estää, on Hastig tarttunut kuulotorveen. Lyhyen keskustelun aikana hänen kasvonsa tulevat yhä kutistuneemmiksi ja harmaammiksi. Komendantti kysyy jäätävän kohteliaasti, missä tilattu pappi viipyy; virantoimitukseen on kiire. Hastig laskee kuulotorven kannattimeen, raskaasti kuin se olisi lyijyä.
– Miksi petätte minua, sinä ja tohtori? Aavistinhan...
– Ole rauhassa, vastaa Bro, – nyt on minun vuoroni.
Hän aikoo jättää Raamatun tällä kertaa kotiin, ottaa vain hattunsa sorvatusta puunaulasta kaapin kyljestä ja aikoo mennä. Mutta hän tuntee, kuinka Hastig seisoo tiukasti tuijottamassa häneen. Ja ennenkuin hän ehtii ulos ovesta, kuulee hän uhkaavan äänen:
– Pysähdy! Et saa mennä! Sinulla on himokas piirre suusi ympärillä. Eivätkö veriuhrit riitä – täytyykö jonkun vielä iloita niistä? Menen mieluummin itse!...
Bro näkee, että tässä ei voi tehdä mitään. Väkisin hän ei voi estää sitä, ja jos hän seuraa mukana, syntyy vain uusia kuohahduksia.
– Teet vääryyttä minulle, sanoo hän surullisesti, – mutta niinkuin tahdot.
Hastig huuhtoo kasvojaan pesuvadissa ja vetää huokaillen ylleen päällystakkinsa. Sitten hän ottaa Raamatun kirjoituspöydältä, mutta ennenkuin menee, hän pysähtyy tuokioksi ja ojentaa molemmat kätensä Brota kohti.
– Katso näitä käsiä! Ne pitelevät Jumalan sanaa, ainoata, jota luulin turvalliseksi ja kiinteäksi tässä elämässä. Mutta ne vapisevat, vapisevat...
Tuskin ovi on sulkeutunut, kun Bro on polvillaan permannolla hiljaa rukoillen. – Tutki minua, Isä! rukoilee hän kiihkeästi. Sinä joka näet kaiken läpi, sinulle ei mikään ole salattua minunkaan niskoittelevassa sydämessäni, jota en itsekään milloinkaan ole oppinut ymmärtämään. Tiedät, että en oikein kyennyt rakastamaan veljeäni hänen eläessään – älä anna minun ainakaan kostaa sitä rakkaudettomuutta rakkaudettomuudella heitä kohtaan. Jos sydämessäni vielä on kipinäkään kostonhimoa, jos siellä paha tahto vielä huutaa verta veljeni verestä, niin rankaise minua. Laske risti hartioilleni, olen valmis. – – –
Hän lepää kauan siinä ja rukoilee lakkaamatta itsensä puolesta. Hän on avannut ikkunaruudun, aamuaurinko virtaa leveänä vuona hänen kasvoilleen, mutta näyttää siltä, kuin valo ei valaisisi. Ensimmäiset kevätpääskyset kiitävät viserrellen ohitse ulkona ilmassa, mutta ne eivät anna hänelle iloa.
Hän ei huomaa, kuinka pieni tyttö tulee sisään, lähestyy varpaillaan ja katselee häntä ihmetellen. Äkkiä tyttö seisoo hänen vieressään keskellä auringon virtaa.
Bro ojentaa käsivartensa häntä kohti:
– Auta minua, lapsi! Näytät niin hyvältä ... ja niin omituisen iloiselta tänään...
– Isä elää! kuiskaa tyttö säteillen. – Olen nähnyt hänet.
– Tiesimmehän sen! Hän elää! huutaa Bro. Mutta hän on vielä rukoukseen uponneena, hänelle merkitsevät nuo sanat jotakin muuta ja vielä enemmän.
Nyt on äkkiä kirkasta hänen ympärillään. Tuntuu siltä, kuin hän olisi saanut pikku Johanneksen takaisin toisessa olennossa, kuin hänen hukkaanmenneellä elämällään taas olisi aivan selvä tarkoitus.
Hän vetää tytön luokseen, lapsi ei vetäydy pois.
Hän silittää tytön tukkaa, puristaa ylen onnellisena hänen päätään takkiansa vastaan. Kumpikaan heistä ei kuule, kuinka kaukana jälleen räsähtää pitkään, ja Bro kuiskaa:
– On parempi näin, lapsi! Me autamme toisiamme, me kaksi!
VI.
– Kuinka sinä runoilitkaan nuoruudessasi, Bro? Eikö runon nimi ollut "Vähän jokaisen valitus", ja eikö se kuulunut näin:
Sa liian myöhään pysähdyt:
ei auta bromi enää nyt...Niin, olit aivan oikeassa, ainakin mitä minuun tulee, mutta kukapa sitä olisi silloin uskonut...
Hastig seisoo vuoteensa edessä suuta vääristävä nauru huulillaan. Hän on juuri nielaissut tohtorin viimeisen lääkelasillisen tämän vaikean päivän jälkeen, mutta hän tietää, että se ei auta häntä. Aivan kuin saadakseen vahvistuksen tälle ajatukselle hän koettelee käsillään laihtunutta ruumistaan, joka lähinnä muistuttaa riippuvaa mutkikasta nuoraa.
– Ehkäpä tohtori voisi kirjoittaa sairaustodistuksen, että pääsisin tästä kaikesta. Mutta on omituista, näetkös, että en tahdo pois täältä vielä. Hyttynen ja kynttilä, ymmärräthän – ja sitten pimeys. Tahdon tunkeutua kysymysten pohjaan asti. Vaimoparkani ja lapseni... onneksi he vielä ovat kaukana Pohjanmaalla, he eivät tiedä, kuinka kirkkoherra Hastigin laita on.
Hän heittäytyy täysissä pukimissa vuoteeseen.
Bro istuu ääneti kirjoituspöydän ääressä ja toivoo, että ystävänsä pian nukkuisi. Hän toistaa ajatuksissaan päivän runsaat tapahtumat, mutta hän ei saa selville asiain yhteyttä; tapaukset vierivät liian voimakkaasti hänen ylitseen.
Ikkunasta virtaa sisään kevätkesän yön kylmä, varjoton valo, mutta mustassa peltikamiinassa nurkassa rätisee punasilmäinen ja puhelias havupuuvalkea, joka ei kuitenkaan saa Brota avaamaan suutaan. Kasarmissa on kylmä, hän on virittänyt valkean ajatellen värisevää toveriaan.
Tohtori on juuri mennyt huoneeseensa ja sulkenut oven ponnekkaalla kolauksella, joka merkitsee, että hän haluaa olla rauhassa viuluineen, vaikka katon läpi romahtaisi sata helvettiä. Ja pian kuuluvat sieltä hiljaiset näppäykset, kun hän virittää soitintaan – hänellä on se omituisuus, että hän ei koskaan viritä jousen avulla, vaan ainoastaan sormillaan. Sitten tavallisesti sävel alkaa paisua, ikäänkuin koetellen, ikäänkuin itseään hakien; joskus se johtaa siroihin ja lempeästi säteileviin vanhoihin menuetteihin tai gavotteihin – Lully, Rameau, Gluck, mutta tänä iltana hän soittaa sitä, mistä hän omituista kyllä pitää kaikkein eniten: César Franckin Andante religiosoa. Hän käyttää sordiinia alusta asti, eikä vain lopussa kuten nuoteissa määrätään. Viulu laulaa jalommin sillä lailla, ja hän soittaa kappaleen kolmeen kertaan.
Molemmat papit kuuntelevat. Tohtorin huoneessa syntyy hiljaisuus, ja valkea kamiinassa alkaa harmaantua ja luhistua tuhaksi. Bro katselee kevätyöhön istuessaan ikkunan ääressä ja sanoo hiljaa:
– Niinpä meilläkin oli rauhanhetkemme.
– Mutta se rauha oli väärää! kuiskaa Hastig ja nousee istumaan.
– Ei, nuku sinä, koeta päästä rauhaan! Muistatko erästä mestari Eckehartin lausetta? Niin paljon kuin ihmisellä on rauhaa, niin paljon hän on Jumalassa. Mutta niin paljon kuin hän kaipaa rauhaa, niin paljon hän on Jumalan ulkopuolella.
– Juuri niin, olen Jumalan ulkopuolella. Minä olen kokonaan vailla rauhaa.
– Se on muserrettu nyt. Mutta se palaa.
– Ei, Bro, se on muserrettu ainaiseksi!
Hän hyökkää äkkiä seisaalleen, riistää yltään papintakin vielä kiivaammin kuin Bro aamulla, paiskaa sen maahan ja polkee sitä.
– En tahdo olla pappi! Tässä seison ihmisenä, kärsivänä, ryysyisenä ihmisenä, ja minä syytän!
Bro katselee tyrmistyneenä, kuinka hän kääntää palavat silmänsä kattoa kohti ja pudistelee laihoja nyrkkejään ilmassa. Hänen äänensä painuu vihlovaksi kuiskaukseksi, mutta kohoaa vähitellen huudoksi.
– Minä syytän! Maallisen Gehennan syvyyksistä, kaiken armeliaisuuden nimessä – minä syytän sinua, Jumala! Miksi annoit kaiken tämän tapahtua, sinä Ikihyvä? Sinä lähetit meidät koetusten alhoon, mutta etukäteen tuomittuina. Sinä olit punninnut hyvän tahtomme, tiesit, että se oli liian heikko taistelussa ylivoimaista pahuutta vastaan. Puolusta tekoasi, jos voit! Sinä suuri silmä, sinä joka näet vuosisatojen läpi, aikojen aamunkoitteesta aikojen äärimmäiseen hetkeen – sinähän tiesit kaiken ... sinähän näit etukäteen kaikki maailman taistelukentät, sinä tiesit meidän tappiomme, sinä tunsit haavojemme polttavan tuskan. Miksi siis annoit pelin alkaa, sinä Ikihyvä? Minä syytän sinua!
– Mitä sinä teet, Hastig?
Ikäänkuin hukkuvaa pelastaakseen Bro kiiruhtaa hänen luokseen, tarttuu kovasti hänen käsiinsä ja pakottaa ne ristiin.
– Et tiedä mitä sanot... Rukoile, rukoile!
Hastig katselee häntä närkästyneenä.
– Kokoatko hyviä töitä – mokomakin katolilainen?
– En, vaan parempaa omaatuntoa. Ja uskoa.
Kysyvä katse Hastigin silmissä tulee yhä närkästyneemmäksi.
– Saattaako olla mahdollista, että tiemme nyt kulkevat ristiin ja toistensa ohi? Että sinun tiesi nousee, ja minun painuu alaspäin? Sinä, sinä, irstaileva ylioppilas, huono pappi...
– En tiedä mitään, tiedän vain, että kaikessa tässä vaikeassa minun uskoni alkaa kasvaa.
– Kasvaa? Kuinka voit selittää sen?
– Etkö ymmärrä minua? Ajattele laaksojen puita, jotka ovat ahdistuksessa mustien vuorten välissä. Eivätkö ne kasva korkeammiksi kuin muut puut? Niiden täytyy päästä ylös valoon, näetkö? Muutoin ne kuolevat.
– Juuri niin, muutoin ne kuolevat. Saattaa myös kuolla ainakin henkisesti, uskon puutteesta.
– Mutta on niin yksinkertaista uskoa. Katselen ympärilleni ja ajattelen: Näin kauheita kärsimyksiä ei voida kärsiä turhaan. Näin suuret asiat eivät saata olla tarkoituksettomia.
– En usko sinua, sinulla on jokin muu syy ... sinulla on viha, joka pitää sinua pinnalla. Sinä pelastat itsellesi jotakin, jonka kuvittelet olevan rakkautta.
– En! vakuuttaa Bro voimakkaasti.
Hastig lähentää huuliaan hänen korvaansa:
– Mutta minä ... minä tunnustan sinulle. Sanoit minua voimakkaaksi uskossa. Nyt minä epäilen... Ei, enemmän ... minä kiellän!
– Tee sitten niin! Mutta miksi raivoat Jumalaa vastaan, jollet enää usko, että hän on olemassa?
VII.
Viime päivinä oli Hastigin tila ainakin näennäisesti parantunut. Tohtorin voimakas lääke oli kai lopulta tehonnut: hän nukkui enimmäkseen. Mutta välillä hän oli omituisen kirkkaasti valveilla ja valmis uusiin henkisiin taisteluihin. Näytti siltä, kuin hän olisi mietiskellyt raskaassa lääkeunessakin ja koonnut voimia jatkuvaan itsekidutukseen. Ei hän juuri saanut paljoa aikaan; viime aikoina hän ei ollut laskenut jalkaansakaan heidän eristetyn kasarminsa ulkopuolelle, Hän hoippui ympäri huoneessaan, milloin puolipukeissa, milloin hytisten päällystakki yllään, mutta kirjeiden tarkastusta ja hiukan muutakin hän vielä sentään paraiksi hoiteli. Ja sitten, olihan hän täällä kuitenkin pappina, mikä oli komendantille eräällä lailla tärkeä seikka virallisissa raporteissa, sielunhoitoa koskevassa pykälässä ilmoitettavaksi.
Tämä sairaustila oli tällä lailla ontunut eteenpäin jokseenkin rauhallisissa muodoissa, mutta nyt, kun viikko taas oli kulunut ja musta teloituspäivä saattoi tulla milloin hyvänsä, Bro oli salaisesti levoton siitä, että hänen ystävälleen saattaisi uudelleen tapahtua jotakin pahempaa. Muuten hän ei ehtinyt paljonkaan huolehtia siitä, mitä saattaisi tapahtua. Hän oli päiväkaudet vankien joukossa ja teki heidän puolestaan kaiken mitä voi, yhtä vähäisellä menestyksellä, mutta paremmalla mielellä kuin ennen.
Hän tiesi kyllä, mistä tuo rohkeus suureksi osaksi oli peräisin. Hänellä oli läheisyydessään ihmisolento, jolle hän selvästi merkitsi jotakin. Säikähtynyt ja ikäänkuin kohmettunut tyttö oli edelleenkin, mutta ollessaan kahden kesken Bron kanssa hän muuttui heti toisenlaiseksi, ja melkein joka päivä hän antoi pieniä arkoja todisteita siitä, että kaikkien näiden vihollisten joukossa kuitenkin oli eräs, joka oli voittanut hänen lapsellisen luottamuksensa. Hän ei näyttänyt sitä Hastigin tai tohtorin läsnäollessa, hän varjeli tarkasti heidän yhteistä salaisuuttaan, ja Bro menetteli samoin.
Eräs seikka ihmetytti häntä itseäänkin. Kuinka hän kiertelikin tuhansien onnettomien keskuudessa täällä, sai jokin seikka hänet melkein kokonaan välttämään lähintä vankileiriä, missä tytön isä oli. Hän aivan kuin pelkäsi näyttäytyä liiaksi siellä ja syventyä siihen, tai oli kuin jokin ääni olisi sanonut hänelle, että se säästettäisiin siksi, kunnes hän itse olisi voimakkaampi ja pitemmälle ehtinyt – hän ei vielä oikein tiennyt miksi.
VIII.
Hastig makaa syvässä unessa, vaikka jo on keskipäivä. Hänellä on päällystakki peitteenä ja eräitä lääkepulloja vuoteen vieressä tuolilla.
Pieni tyttö seisoo miettiväisenä tyhjässä huoneessa ja katselee häntä. Ei näytä siltä, että hän heräisi ensimmäiseen kiireeseen, arvelee tyttö. Esiliinassaan hänellä on merkillinen kokoelma kuivia, lehdettömiä orjanruusunoksia, ja hän nousee varpailleen ja kaataa ne korkealle kirjoituspöydälle. Sairas pastori on pyytänyt hoitamaan erään asian, joka nyt on toimitettu. Pitkän etsimisen jälkeen hän löysi puutarhasta, ison hautakiven luota, juuri sen, mitä haki.
Pienintäkään melua pitämättä hän avaa ikkunan, ottaa pöydältä saviruukun eilen poimittuine sinivuokkoineen, heittää kukat vesineen ulos ja sulkee ikkunan. Sitten hän alkaa järjestää kuivia, okaisia oksia vatiin. Omituinen pastori on sanonut, että hän ei tahdo nähdä muita kukkia siellä. Naarmuttuneine sormineen hän taivuttaa pistävät oksat sisäänpäin ja kietoo ne yhteen, niin että uusi kukkakimppu alkaa näyttää orjantappurakruunulta. Pastorin täytyy ainakin nähdä, että hän muistaa Raamatunhistoriansa.
Silloin tällöin hän katsahtaa Hastigia. Saatuaan kaikki valmiiksi hän seisoo epäröiden hetkisen, hengittää levottomasti. Varpaisillaan hän lähestyy vuodetta ja kuuntelee, sitten hän raapaisee jalallaan permantoa – kerran, kahdesti. Ei, pastori nukkuu kuin kivi.
Varovaisesti hän hiipii ison keltaisen kaapin luo, avaa hiljaa oven ja alkaa hakea jotakin. Eikö sairaalle pastorille eilen lähetetty käärö ruokaa kaupungista? Mutta minne hän on kätkenyt sen?...
Samassa kenttäpuhelin soi kimakasti. Hastig kavahtaa pystyyn vuoteessaan. Tyttö säikähtää ja koettaa ehtiä sulkea kaapin oven, ennenkuin juoksee pois. Mutta se ei onnistu, ovi kääntyy jälleen hitaasti saranoillaan, ikäänkuin haluaisi antaa avoimen todistuksen: katso tänne, tällainen on totuus! Ja sitäpaitsi Hastig on jo ehtinyt nähdä, mitä hän puuhaili.
Portaissa syöksyy hiljainen lapsi omituista vauhtia lääkärin ohi, joka on tulossa hetkeksi levähtämään. Hän katselee ihmeissään tytön jälkeen. Miksi tuolla ruumisparalla on tänään niin kiire? Onko hän ehkä sairas, tai miksi hän juoksee tuolla lailla? Surkealta hän on näyttänyt koko ajan, vaikka lääkäri on koettanutkin hankkia ylimääräistä ruokaa...
Hänen huoneeseen tullessaan Hastig istuu vuoteen laidalla ja tuijottaa ammottavin silmin puhelinta. Tohtori ei heti käsitä, mistä on kysymys, ja tarttuu kuulotorveen. – Halloo! Kuinka? Ei, helkkarissa, tämä on pastorin kanslia.
– Erehdys, sanoo hän ja soittaa kiinni. Hastig heittäytyy huojentuneena jälleen vuoteelleen, kuulihan hän, että tällä kertaa oli todella kyseessä erehdys.
Oikeastaan tohtori oli aikonut mennä huoneeseensa lepäämään hetkeksi, hän oli ollut valjaissa jo aikaisesta aamusta – ja minkälaisessa koiranhommassa sitten! Mutta kuinka olikaan, hän joutui kiusaukseen hiukan kujeilla potilaansa, pateettisen mustatakin kanssa täällä. Hän asetti tuolin vuoteen viereen ja istuutui.
– No, joko tuntuu paremmalta? Hermot on hopeoitu bromilla ja luminaalilla. Eivät taida kirkua nyt?
– Niin, ruumis on ehkä hiukan parempi, mutta... Tohtori kohotti sormeansa.
– Älkää sanoko mitään sielusta. Sellaista ei ole, pastori.
– Siispä olette sitä mieltä, että me papit vaivaamme itseämme sellaisella, jota ei ole.
– Juuri niin, hitto vie, mitä suurimmassa määrässä!
– Mutta katselkaapa minua! Ettekö näe, että minussa rääkätään sielua?
Kujeillen tohtori kumartaa ryhmyisen luukallonsa vuoteen yli, katselee häntä hyvin nenäkkäästi silmiin ja pudistelee päätään merkiksi, että hän ei huomaa mitään, ei kerrassaan mitään.
– Olette aivan liian korkealentoinen, sanoo hän. – Aivan liian kiihkoinen ja jalo, jalo. Teissä ei ole tippaakaan huumoria, piru vie!
– En olekaan vielä kylliksi vanha ja tylsä. Toistaiseksi minulla on voimia suhtautua asioihin verisen vakavasti.
– Onnittelen, siksi kai olette vuoteeseen joutunutkin.
Hastig kuohahtaa.
– Kirottu kyynikko! Kuinka saattaa teidän kaltaisenne ihminen ihailla musiikkia?
– No, se on omituinen epäjohdonmukaisuus minussa.
– Onpa tuokin selitys! Ehkäpä teilläkin oli sielu. Ja mitä sanotte kaikista niistä tuhansista, jotka kärsivät ympärillämme?
– Ruumiit kärsivät, mutta siinäkin on jo enemmän kuin tarpeeksi. Tiedättekö oikeastaan, mikä ihmeellinen taideteos ihmisen ruumis on? Tiedättekö, että jos kaikki keuhkojanne kudokset levitettäisiin eteenne, niin ehditte muutaman kerran lukea Isämeitänne, ennenkuin olette kävellyt maton toisesta päästä toiseen. Tiedättekö, että hermorihmanne ovat yhteensä yhtä pitkät kuin kaupunkienvälinen puhelinlinja? Tiedättekö, että pienin verenpisara teissä on verrattavissa aurinkokuntaan salaperäistä keskusta kiertävine planeettoineen? Jos katsoo sisälle teidän ruumiiseenne, niin edessä on sama ääretön perspektiivi kuin maailmankaikkeudessa.
– Ja koko tuo ihmeellinen taideteos luhistuu, jos sormi kerran painaa kiväärin liipasinta!
Tohtori nyökkää miettiväisesti.
– Niin, lennätin vaikenee, kaikki aurinkokunnat lakkaavat pyörimästä ... jos sormi painaa liipasinta... Paljon vähemmästäkin – henkäyksestä, tyhjästä. Ja kuitenkin niin on paras, kun elämä muutenkin on tälleen järjestetty. Kysyitte minulta eräänä päivänä, tai ehkäpä kysyjä olikin virkatoverinne, mitä arvelen tästä kaameasta menosta ympärillämme. Arvelen, että se oikeastaan on hyvin ansiokasta toimintaa. Johan Vanhan Testamentin Saarnaajakin sanoi: Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä! Juuri niin. Täällä jaellaan reippaasti vapaalippuja matkalle suureen Tuntemattomuuteen. Kyllähän se voisi tapahtua hiukan lempeämminkin, mutta ei pidä olla niin vaativainen, pastori. Eikä niin herkkätuntoinen. Tässähän on kysymys meistä täysikasvuisista, ja me olemme kaikki vanhoja sikoja, rumat tahrat nahassamme... Ei, on olemassa pahempaa kuin tämä.
– Mitä sitten?
– Ajatelkaapa kaikkia kiusattuja lapsia.
Hastig huokasi murheellisesti.
– Niin, lapset... uskotte siis hyvää niistä? ihmettelee hän surullisesti katsahtaen kaapin avointa ovea.
– Niin, lapsiin täytyy uskoa ... mutta oletteko milloinkaan käynyt tuberkuloosiosastolla suuressa lastensairaalassa? Vuode vuoteen vieressä, synkkinä riveinä. Siinä lepäävät pienet ruumiit kipsissä ja venytyssiteissä, jollakin on käsivarsi ilmassa, toisella molemmat jalat. Ja kaikilla on omituisesti syyttävät kasvot. Sitä näkyä pitäisi optimisteille näyttää kerran viikossa, niin tulisi varmasti loppu heidän virkeästä visertelystään. Vaikka kukapa tietää... Kerran keskustelin tästä asiasta niinsanotun suuren hengen, muodissa olevan teosofin kanssa. Arvatkaapa, mitä se lurjus minulle vastasi! Hän väitti, että kun pieni lapsi kärsii, niin se sovittaa jotakin sen aikaisemmassa olemassaolossa tapahtunutta. Voiko ajatella mitään inhottavampaa? Täytyykö minun jokaisen itseansaitsemattoman kärsimyksen, jokaisen pienen epämuodostuneen raukan nähdessäni aina ajatella: Ahaa, sinä sovitat jotakin, mitähän sinä olet tehnytkään? Ei, tahdon kirota kohtaloa enkä halua mitään selitystä... Mutta voitteko sanoa minulle, pastori – miksi kaikilla sairailla lapsilla on niin omituisesti syyttävät kasvot? Ketä luulette niiden syyttävän?
– Sallimusta! Jumalaa! Ikihyvää!
Tohtori tutkii häntä kiinnostuneena savunväristen lasiensa läpi.
– Ehkä niinkin... Hiukan omituista papin suusta.
– En tahdo olla pappi. Ihminen vain.
Nyt tohtori pudistaa sydämellisesti hänen kättään.
– Onnittelen! Se oli yllättävää kuulla, autuas saalis, vanhan Lutherin sanoilla puhuaksemme. Hyvin ansiokas henkilö muuten, tuo isä Martti. Kiittäkää häntä, jos todella haluatte tulla terveeksi! Hän puhdisti erehdyksessä puolet kristikuntaa uskonnollisista syöpäläisistä.
Riemastuneena tohtori asteli kierroksen huoneessa valkoisessa lääkärintakissaan.
– Erehdyksessä, hehee... Aika pässinpäitä ne uskonpuhdistajat! Ja sitten he riitelivät keskenään paavin parrasta, juuri siitä, jonka ne tahtoivat poistaa ... mutta Calvin, hän oli se oikea lurjus! Hän lähetti toiseen maailmaan erään arvokkaan virkatoverini, Miguel Serveton, erikoisen etevän henkilön, verenkierron ensimmäisen selittäjän. Voiko ajatella sellaista lihaksitullutta paholaista! Suuri espanjalainen matkustaa Geneveen erityisesti neuvotellakseen parhaasta tavasta paavin kukistamiseksi. Sitten he joutuvat riitaan jostakin pykälästä, ja niinpä uusi paikallispaavi muitta mutkitta poltattaa hänet torilla kerettiläisenä. Siivotonta, eikö olekin?... Niin no, nuo uskonnolliset kysymykset... Eikö olekin kovin omituista? Mistään ei maailmassa ole puhuttu ja kirjoitettu niin paljon kuin Jumalasta, miljoonilta ihmisiltä on otettu henki kaikissa ajateltavissa riidoissa siitä, mitä hän on sanonut ja mitä ei, maailman hienoimmat rakennukset on surkeilematta kustannettu tälle Jumalalle. Hän on muuten esiintynyt aivan verrattomana mahtajana täällä maan päällä. Ja kuitenkaan ei tietääkseni kukaan ole häntä nähnyt tai kuullut.
Ei tohtori puhu ainoastaan kujeillakseen tai pelkästä sydämettömyydestä, vaan hänen puheessaan on eräänlaista persoonallista paatosta. Sitäpaitsi hän on varma siitä, että hän suorastaan palvelee hyvää asiaa. Eihän ole kysymys mistään muusta kuin siitä, että sairaan pappismiehen tapaus on selvä: uskonnollinen psykoosi. Nyt näkyy hänessä kuitenkin sensuuntaisia merkkejä, että hän itse aikoo kiskoa pahan juuret pois, ja silloinhan, Herran nimessä, on autettava häntä...
Niinpä tohtori haukottelee vielä kerran ja lisää:
– Teidän virkatoverinne täällä, pastori Bro, näyttää myöskin valmistavan yllätyksiä. Hän toimii aivan kuumeisesti, lähinnä jonkinmoisena sanitäärinä. Hän ei. Jumalan kiitos, esiinny kovin papillisesti, mutta sillä ihmisellä ei ole minkäänlaista käsitystä tartunnasta.
Tohtori ottaa taskustaan desinfioimispullon, kaataa siitä pumpulitukkoon ja haistelee sitä.
– Tänä aamuna hän tuli laahaten kahta puolikuollutta. Heissä saattoi olla tavallista nälkäturvotusta, mutta myöskin toisintokuumetta, joka tarttuu täitten välityksellä tai muuten piru ties miten. Diagnosis incerta, ymmärrättekö? No niin, hän käsitteli heitä jokseenkin yhtä huolettomasti kuin vatsatautisia kapalolapsia. Hän näyttää olevan kovin armelias vankeja kohtaan.
– Päinvastoin! Ne ovat murhanneet hänen ainoan veljensä.
– Ei se siltä näytä.
Tohtori tuntee joutuneensa hiukan hämilleen, ja kun hän samassa näkee vastenmielisen koristuksen kirjoituspöydällä, sellaisen, joka suorastaan muistuttaa vertatihkuvaa orjantappurakruunua, inhottavinta mitä hän tietää, pitää hän rauhalleen sopivampana vetäytyä pois kaikkien käsittämättömien pappien luota. –
Mutta pian sen jälkeen hän taas tulee huoneeseen, ja nyt hänellä on paperipalanen kädessään. Hän on omituisen hermostunut ja hämillään, koko hänen terävä kielensä on ikäänkuin poissa sijoiltaan, eikä hän oikein tiedä, kuinka pääsisi alkuun.
– Toivon että pastori suo anteeksi. Mutta eräänä iltana... Olin pahuksen kiusaantunut ja väsynyt... kirjoitin sellaista, joka muistuttaa runoa. Sehän on vain pilaa, perhana... mutta kuitenkin... Pastorihan on itsekin kirjoittanut ja julkaissut, mikäli minulle on kerrottu, ja nyt minä arvelin... niinkuin pieneksi polemiikiksi, ymmärrättekö, siihen katsoen, mistä me äsken puhuimme... No niin, ehkä se kiinnostaa teitä.
Paperilappu vapisee huomattavasti hänen käsissään, ja avuttomalla äänellä, joka pyrkii olemaan itseironinen, mutta joka erehdyksessä saa juhlallisen sävyn, hän lukee:
Rauha.
Nämä kädet,
jotka ovat koko maailman ihanuuksia tavoitelleet,
mutta saaneet tyytyä hypistelemään pikku helyjä,
ja jotka epätoivossa ovat raastaneet harventuvaa tukkaa
eivätkä koskaan, koskaan ole levänneet,
– ne saavat kerran rauhan.
Nämä jalat,
jotka ovat kuin rumpupuikot juosseet kapeita teitä ja laveita,
suoria teitä ja kiertoteitä ja ihan tiettömiä maita,
– nekin saavat rauhan.
Nämä aivot,
joiden väsyneistä johdoista ovat tihkuneet
ajatukset alati heikkenevinä kipunoina,
– kuin mustunut lyijyvaroke oikosulun sattuessa
ne sulavat ja saavat rauhan.
Koko tämän ruumiin sähkölankavyyhti,
sen korkeat ja matalat jännitykset,
sen tasavirrat ja sen vaihtovirrat,
sen Morset ja Marconit
ja tuhannet tuntemattomat, tuskalliset virrat
– kaikki se lakkaa jännityksinensä,
ja kaikki se saa rauhan.
Oi pyhä, viileä Tyhjyys!Heti kun tohtori on saanut luetuksi loppuun runotekeleensä, hän katoaa selkä kumarassa, aivan kuin olisi perusteellisesti häväissyt itsensä. Mutta Hastig ehtii huomata, että hän jo ovella ottaa sarvisankaiset lasinsa ja alkaa pyyhkiä niitä.
IX.
Kun Bro hetkisen kuluttua tulee sisään, seisoo Hastig kannattaen saviruukkua molemmilla käsillään ja tuijottaa siinä olevia kuivia oksia. Hänen huulensa liikkuvat äänettömästi.
– No, onko sinulla ollut hauskaa? kysyy hän ja asettaa ruukun pöydälle.
– Ei, vastaa Bro soinnuttomasti ja istuutuu raskaasti. Hän on saanut nähdä liian paljon kurjuutta tänään.
– Minua ilahduttaa, että sinulla ei ole ollut hauskaa.
– Mutta mitä ihmettä sinä oikeastaan katselet, Hastig?
– Kuivia okaita, elämän ainoita kukkia... Oletko milloinkaan, Bro, oletko milloinkaan tullut ajatelleeksi, kuinka paljon kärsimystä yhteen ainoaan sekuntiin sisältyy?
Hän koputti hitaasti kaksi kertaa rystyillään pöytään.
– Yksi ... kaksi. Siinä oli sekunti. Meille tuo ajanjakso ei sisältänyt paljoakaan. Mutta maailmalle, ihmiskunnalle! Mitä sopiikaan yhteen silmänräpäykseen, kun ottaa lukuun kaikki kohtaloitten vilinät maapallollamme? Kuuletko noita tuhansia hätähuutoja? Kuuletko kuolinhuokauksia, jotka korisevat juuri nyt? Tuolla heittelehtivät ihmiset syöpäkivuissa vuoteillaan, täällä itkevät nälkäiset lapset, tuolla taas painuvat harmaat päät onnettomuuden sanomien saapuessa, tuossa vääntyvät ihmiskasvot pistoolinsuun edessä, ja jossakin taistelee nainen epätoivoisesti kahta kuristavaa, karvaista kättä vastaan... Niin, nosta sekunti pisarana ajan merestä ja katsele sitä! Se on tumma pahuudesta ja veriviiruinen. Orjantappura, orjantappura on elämän ainoa kukka!
– Ei, ei ainoa. Sekuntiin mahtuu muutakin kuin mitä sinä tahdot siinä nähdä. Eikö ole raikkaita suudelmia ja morsiusvuoteita, eikö siinä ole nuorten äitien hymyä pienokaisilleen ja uskollisia kädenlyöntejä ystävien kesken? Ja nyt, juuri nyt, seisoo ehkä jossakin maapallon toisella puolella mies, hän seisoo siinä pää pystyssä ja katselee aamuruskoa. Voittaja vuoren huipulla.
Bron vastaus on lausuttu hiljaisesti, mutta äänellä, joka ei muistuta hänen tavallista kieltään. Se on samanlaista kuin kerran maalaiskirkossa, kun kukaan ei tiennyt mistä hän otti sanansa. Mutta Hastig nauraa kumeasti:
– Voittaja... tässä meidän ympärillämme näet voittajat!
– En tarkoita sellaisia.
– Miltä sinun voittajasi näyttää?
Bro ojentautuu ja puristaa kätensä nyrkkiin, niinettä ne natisevat.
– Voittaja on mies, joka vihdoinkin on päässyt omantuntonsa kirkastusvuorelle pitkän vaelluksen jälkeen, Oi, olisinpa minä se mies!
Liikutettuna hän alkaa kävellä edestakaisin permannolla.
– Olet väärässä, Hastig, et näe koko totuutta. Olen aina ihaillut sinua ylempänä olevana ja verrattomana, senhän tiedät, ja niin teen vieläkin. Mutta selvemmin kuin ennen näen, että sinullakin on suuri vika. Sinä olet... kuinka sen sanoisinkaan ... sinä olet ainakin liiaksi runoilija. Näet vain sen, mitä tahdot nähdä. Ja sinun silmäsi ovat aina käännetyt ääretöntä ja kaukaista, ei läheisintä kohti.
– Enkö minä muka näe läheisintä? virkkaa Hastig ja viittaa melkein riemuiten keltaista kaappia kohti. – Näenpä senkin, että tuo ovi on auki. Ja tiedän mitä se merkitsee... Kaikessa tässä mustassa minulla oli yksi ainoa valonsäde, se oli viaton lapsi. Mutta se lapsi varastaa meiltä, Bro. Näin sen omin silmin juuri äsken, hän luuli minun nukkuvan. Mutta tiedätkö, olen iloinen siitä.
– Iloinenko?
– Niin juuri, iloinen. Nyt tiedän, miksi perisynti on olemassa. Se on välttämätön, näetkö. Täällä maailmassa ei sentään milloinkaan enkelinsiipi saa tahrautua. Synnymme kaikki huonoin vaistoin, ja ne murtautuvat esiin ja hävittävät viattomuutemme juuri oikealla hetkellä, ennenkuin elämä raiskaa sen vielä pahemmin. Ajattelehan, että tässä verisessä ja likaisessa maailmassa olisi yksi ainoa aivan puhdas ja hyvä olento – eikö se ajatus olisi sietämätön? Mutta sitä ei ole. Katso tuonne, pieni käsi on avannut tuon oven, mutta sitä ennen on toinen ovi avautunut lapsen sielussa ja turmelus on käynyt sisään. Minä iloitsen siitä.
– Silloin minun täytyy riistää sinulta se ilo. Tyttö tahtoi varastaa sinulta, uskon sen, mutta tiedän myös miksi. Hän ei ole turmeltunut, päinvastoin!
– Kuinka sen tiedät?
Nyt on Bron pakko ilmaista sellaista, jonka hän ankarasti olisi tahtonut salata.
– Hän varastaa isälleen. Isä on vankileirissä ja näkee nälkää, mutta lapsi kuljettaa hänelle jokaisen käsiinsä saamansa ruokapalasen. Sanotko sitä turmelukseksi? Etkö ole huomannut, kuinka hän itse riutuu, hänhän ei syö juuri mitään, pelkään, että...
Bro kiihoittuu yhä enemmän, kun hän tanakkana kuljeksii edestakaisin huoneessa. Hänen voimakkaat nyrkkinsä nytkähtelevät, niinkuin hän haluaisi rikkoa jotakin vahingollista tai kaataa seinät saadakseen ilmaa. Hän tuntee nousevaa katkeruutta niin ystäväänsä kuin itseäänkin vastaan. Oliko oikein, että hän ilmaisi salaisuuden sairaalle, puolittain vastuuttomalle? Hastigin tarvitsee vain tehdä pieni viittaus, ja tyttö luulee Bron pettäneen hänet... Mutta tuo kirottu varkaus, sehän pakotti hankkimaan hänelle oikeutta... Ei, tässä täytyy repiä rikki koko vyyhti. Tässä täytyy siivota voimakkaasti!
– Olet väärässä, Hastig! jyrähtää hän äkkiä. – Me kaksi pappia, me olemme tässä kiedottuina lörpötyksien ja väärien johtopäätöksien pilveen. Asemamme on niin valheellinen, niin sokea, niin täynnä surkeutta. Tästä täytyy tulla loppu!
Kasvoillaan suuttumuksen puna hän menee peitetyn ikkunan luo, jossa kiinninaulattu sänkyhuopa on. Hän repäisee sen maahan, niin että naulat vierivät pitkin permantoa, ja heittää sen nurkkaan.
– Pois kaikki verhot! Tässä tarvitaan selvyyttä! Tule tänne katsomaan, Hastig, tässä näet todellisuuden!
– En tahdo enää nähdä.
– Tule tänne katsomaan! käskee Bro.
Hastig tottelee tahdottomasti, mutta heti kun hän on ikkunan luona, Bro kietoo kuin turvaten kätensä hänen vyötäistensä ympärille. Molemmat papit seisovat siinä pitkän aikaa liikkumattomina ja katselevat illan valossa vankileiriä, joka ulottuu rantaan asti. Tavallinen kuva, sama heille molemmille, ja kuitenkin he näkevät kovin erilaisia seikkoja.
Väristen Hastig näkee mykästi hätää huutavat ruumiit, satoja ja taas satoja, muutamat loppuun riutuneina, toiset vesipöhön paisuttamina. Vielä sinisen taivaan alla he istuvat siinä, mutta piikkilanka-aitaus ja pistimet ympärillään. Kenttä ja vallit ovat täynnä surkeita ihmisriepuja, on jo ilta ja kylmä, mutta monet heistä istuvat vielä alastomina ja poimivat syöpäläisiä ryysyistään, hervoton keltainen nahka kuin pusseina nikamien päällä. Hän näkee irtirevityn ruohon, aivan kuin eläimet olisivat sitä kalunneet, ja kuinka kamalasti heidän silmänsä loistavat – vihaa ja väsymystä, väsymystä ja vihaa...
Nyt kuuluu torventoitotus kasarmilta. Gehennan laumat ajetaan jälleen vankiloihin ja tuomioistuinten eteen. Kuinka monien onkaan vaikea nousta, ja muutamat eivät ollenkaan jaksa... Mutta kohta on siinä kaksi vartiosotilasta: Hei, kuolleet, kiiruhtakaa!... Ei, mahdotonta, me makaamme siinä missä makaamme.
– Mitä minun vielä täytyy nähdä, Bro? kysyy Hastig tukahtuneella äänellä.
Mutta Bro lienee nähnyt aivan toista kuin hän.
– Etkö nähnyt vankia, joka auttoi toveriaan jaloilleen, miestä, joka oksensi verta? Etkö nähnyt vahtisotilaan juoksevan hakemaan paareja? Ja punaista järjestyksenvalvojaa, miestä, joka seisoi oikealla, kuoritun koivun luona? Kuinka kauniit hänen laihat kasvonsa olivatkaan! Niin tyynet ja rohkeat. Hän on kai jumalaton mies, mutta etkö huomannut, että hänen otsansa todisti Matteuksen sanoilla: Älkää pelätkö sitä, joka ruumiin tappaa, mutta jolla kuitenkaan ei ole valta tappaa sielua.
– Vaan pelätkää pikemmin häntä, jolla on voima tuhota sekä ruumis että sielu Gehennassa, jatkaa Hastig kumeasti Raamatun sanoilla.
– Hyvä on, mutta katsohan tuonne, Hastig! Tuolla rannalla, aivan hajonneen patterin luona, ulottuu pajupensaikko aina piikkilangalle asti – tuolla ulkona, näetkö? Tuon pensaikon läpi hiipii joka päivä kaksi pientä uskollista jalkaa. Siinä seisoo melkein aina vartija, mutta hänellä on tavallisesti sydäntä ja hän katsoo poispäin. Tyttöä ei vielä ole pidätetty, ja voinpa lyödä vetoa siitä, että hän tänäänkin on heittänyt käärön leipäpaloja piikkilangan yli... Niin, Hastig, näet Gehennan, mutta näet myös lapsen uhritien sinne. Kumpi painaa enemmän? Mikä on tärkeämpää, suuri pimeys vai hento valonsäde? –
Heidän poistuttuaan ikkunan luota Hastig tarttuu äkkiä hänen käteensä ja puristaa sitä kuin katuen.
– Olen tehnyt sinulle vääryyttä. Uskoin että...
– Ehkäpä uskoit oikein, ehkä...
– Kostonhimo ei siis johdakaan sinua. Mutta en tiedä, mikä sinua johtaa.
– Jospa tietäisin sen itse! kuiskaa Bro omituisen epävarmasti.
– Et siis näe mitään pääsyä kaikesta tästä?
– En vielä.
– Niin, Bro, sellaista se on. Olemme voimattomat, täällä kristinusko ei merkitse mitään. Oppimme on liian vanha, liian pehmeä teräksen aikakaudelle. Samaa kuin menisimme avosylin konekiväärejä vastaan, meidät ammutaan heti maahan. Kylmästi ja jäljettömästi! Kaikki oli toisin silloin kun Vapahtaja kulki maan päällä. Toinen taivas loisti iltaisin Gennesaretin yllä, toisenlaiset sydämet kuuntelivat. Mutta nyt...
– Olet väärässä, Hastig. Eikö Vapahtaja itse sanonut: En ole tullut tuomaan rauhaa maailmaan, vaan miekkaa.
– Niin, ne olivat kummallisia Rauhanruhtinaan sanoiksi. Mutta lienee hän tarkoittanut sillä kuvalla mitä hyvänsä, niin ei ainakaan meidän aikamme myrkkykaasuja eikä surmakoneita. Hän ennusti kai vain kristittyjen uhrikuolemaa ristillä ja roomalaisilla areenoilla. Hänhän puhuikin sokeasta rohkeudesta, uhrirohkeudesta.
– Juuri niin, kyllä!
– Mutta silloin uhrikuolema vaikutti, siinä on erotus... Menköönpä nyt joku kuolemaan hänen nimessään, niin kukaan ihminen ei tee muuta kuin välinpitämättömästi surkuttelee häntä, ja joku lääkäri kirjoittaa muistiin hänen tautinsa latinalaisen nimen. Siinä kaikki.
– Puhut kamalasti. Niin ei voi olla.
– Kyllä, niin on.
– Mutta onko siis ihmisten tuomio tärkeintä? Sinä näet vain ulkonaiset asiat.
– Tärkeintä, surullisinta on se, että koko oppimme on menettänyt sisäisen voimansa. Se oli vain eräs noita tavattomia unia, jotka eivät milloinkaan käy toteen. Etkö näe edessäsi apostoleita, kun he mestarin kuoltua istuvat painunein, harmain päin? He surevat, he ovat hämmentyneitä, mutta he odottavat kiihkeästi. Heitä pitää yllä unelma, usko, että Jumalan valtakunta on tulossa... Se ei tullut heidän eläessään, mutta unelma kulki laajemmalle maailmaan. Jokaisen taivaanmerkin näkyessä, joka sodan ja ruton aikana, jokaisen kauhean hätätilan vallitessa niinkuin nyt, se on leimahtanut liekkiin uudistuneella voimalla. Etkö näe käsimetsää, joka kohoaa taivasta kohti, jokaisesta maasta ja joka ajasta? Me odotamme, odotamme! huutavat ne; – nyt täällä alhaalla on niin epätoivoista, että uuden maailmanjärjestyksen täytyy nyt; tulla!... Niin, Bro, sellaista on jatkunut aina siitä saakka, vuosisata vuosisadan jälkeen, kahdentuhannen vuoden aikana; mutta se unelma ei ole koskaan tullut todellisuudeksi. Nyt se on niin toivottoman vanha, että kukaan ei enää jaksa uneksia siitä. Nyt tiedetään vihdoin, että uutta maailmanjärjestystä ei milloinkaan tule.
– Ei, se ei tule sillä lailla ..., myöntää Bro hiljaisesti. Ja pitkän vaitiolon jälkeen hän lisää: – Ei sillä lailla, yhdellä kertaa ja yht'aikaa koko maailmassa, mutta ehkä...
– Sinä tarkoitat kai, että se saattaa tulla yksityiseen sydämeen? Että Jumalan valtakunta maan päällä voittaa tuuman verran maaperää, joka kerta kun...
– ... joka kerta kun ihminen lyö kuoliaaksi puolinaisuutensa ja tulee kokonaiseksi! huudahtaa Bro kiihkeästi.
Hastig tekee käsillään liikkeen kuin syleilisi tyhjää ilmaa.
– Kokonaiseksi? Olen omalla tavallani kokonainen nyt, kun olen kokonaan murrettu. Tällainen minä olen, ja minussa ei ole mitään Jumalan valtakuntaa... On aika, että lähden täältä, olen kysynyt jo kaikki kysymykset, mutta sinä ... sinä, joka haet kokonaisuutta päinvastaiselta puolelta – ihmettelenpä kuinka sinä aiot toteuttaa ratkaisusi?
– Siihen kysymykseen juuri haen vastausta, sanoo Bro alakuloisesti. – Vielä en tiedä mitään.
– Sitä vastausta saat odottaa. Ajattelehan, että Kristus itse palaisi meidän aikanamme. Mitä luulet hänen saavan aikaan?
Bro ei vastaa.
– Ajattelehan, että hän seisoisi juuri tässä huoneessa, sinun tai minun vaatteissani. Sinullehan hän aina oli samanlainen ihminen kuin mekin. Ja mitä hänen pitäisi mielestäsi tehdä?
– Minä en tiedä sitä. Mutta Hän tietäisi sen kyllä.
Molemmat ovat hetkisen vaiti. Heidän ympärillään on niin hiljaista tuon suuren kysymyksen vuoksi, että he melkein säikähtäen tuijottavat oveen, kun se narisee avautuessaan. Mutta vain tohtori pistää huoneeseen unenpöpperöisen päänsä, joka on raskas muutaman tunnin veronaaliunesta. Kun valo ikkunasta, josta peite on kiskaistu pois, sattuu hänen silmälaseihinsa, jää hän ällistyneenä seisomaan kynnykselle, ja jotakin välähtää tummien lasien takana.
– Kas niin! Kuljemme selvyydestä selvyyteen! Sehän on mainiota. Emmekö saa illallistamme pikapuoliin? Minulla on vastaanotto tänä yönä.
– Mutta mitä arvelette eräästä asiasta? kysyy Hastig. – Puhuimme juuri Vapahtajasta.
– Jeesus Nasaretilaisesta, oikaisee tohtori.
– Olkoon menneeksi, mutta sanokaa meille, kuinka hänen kävisi, jos hän palaisi tänne juuri nyt, meidän aikanamme.
– Ei häntä ainakaan ristiinnaulittaisi. Mutta hänet kai pistettäisiin vankilaan vallankumouksellisena haaveilijana. Tai ehkäpä seurapiirit ottaisivat hänet haltuunsa ja näyttelisivät häntä erikoisuutena, muotikappaleena niinkuin kaikkea muutakin meidän päivinämme. Häntä kuljetettaisiin autolla ja lentokoneella sielukkaiden naisten kokouksesta toiseen, hänet filmattaisiin, häntä haastateltaisiin, hänen kuvansa esiintyisi kaikissa kuvalehdissä. Häntä jumaloitaisiin muutama vuosi kuin ihastuttavaa karamellia – ja hänet unohdettaisiin sitten.
Bron ääni värisee närkästyksestä:
– Te herjaatte, tohtori! Te teette hänet yhtä surkeaksi madoksi kuin me itsekin olemme.
Tohtori heiluttaa kieltävästi molempia kämmeniään ilmassa.
– Hyväinen aika, tiedän mitä tarkoitatte. Jumalan poika ja sen sellaista... Mutta minä kuvittelen häntä tavalliseksi, väärentämättömäksi ihmiseksi.
– Niinkuin minäkin. Mutta ettekö usko, että hän juuri ihmisenä löytäisi tiensä minä aikana hyvänsä?
Nyt puuttuu Hastig puheeseen:
– Löytäisi tiensä ... voi voi! Kuten sanottu, jos hän seisoisi tässä huoneessa, mitä luulisitte hänen tekevän? Sinä luulet, että hän antaisi oikeuden kulkea tietään ja tyynin mielin lukisi hautaluvut poloisille ihmisrievuille? Hän, jonka viimeinen ystävä oli ryöväri! Ei, hän kieltäytyisi! Tai luuletko, että hän repisi pois piikkilangat, rikkoisi kaikki konekiväärit ja pistimet ja jakaisi rauhaa piikivellä ja teräksellä. Se ei käy, Bro, se ei käy, kun Jumala kerran on antanut maailmanjärjestyksen kehittyä tällaiseksi.
– Ei, se ei käy, nyökkää tohtori myöntävästi,
Bro seisoo hetken miettivänä paikallaan. Sitten hän sanoo hitaasti ja harkitusti, melkein häpeillen:
– Mutta ettekö ole tulleet ajatelleeksi, että hän voisi menetellä vielä kolmannella tavalla ... että olisi kolmaskin keino?
– Mitä? Mikä keino? kysyi tohtori
– Ei, ei mikään...
X.
Oli jo kulunut pari päivää, eikä vieläkään kuulunut mitään siitä uudesta teloituksesta, jota Bro niin levottomana odotti. Hän ei ollut levoton vain sairaan ystävänsä vuoksi, vaan senkin takia, että hän nyt tiesi, kuinka hän itse oli menettelevä, jos hänet jälleen asetettaisiin tuon kauhean ja lohduttoman tehtävän eteen. – Ilta lähestyy. Sotamies on juuri tuonut ruokakantimen ylös herroille, jotka ovat järjestäneet oman taloutensa. Siihen kuuluu kolme syvää lautasta, peltilusikat ja muutamia veitsiä ja haarukoita. Tohtori on jo ehtinyt vetää pöydän keskemmälle permantoa, siirtää tympäisevän orjantappuraruukun ikkunakomeroon ja juhlallisen näköisenä avata ruokakantimen, niinkuin olisi suorittanut pyhää toimitusta. Siinä oli iänikuista, laihaa hernekeittoa ja tahmainen leipä, osaksi pellavansiemenistä leivottu. Mutta liikehtien kuin ylimmäinen juomanlaskija hän pyytää molempia pappeja istuutumaan, vaikka hänen sieraimensa värisevätkin sardonisesti.
– Syökää, hyvät herrat, tarvitaan voimia, että jaksaisi kuoppaan asti!
Ennenkuin Bro istuutuu, hän lukee lyhyen ruokarukouksen. Mutta pöydän toisella puolella Hastig seisoo kädet mielenosoituksellisesti ristimättä, ja hänen silmissään on sekä kateutta että epäilystä, ikäänkuin hän ei olisi aivan varma siitä, että ystävänsä rukoilee välttämättömästä tarpeesta.
Ja samassa tohtori avaa suunsa:
– Jokapäiväinen pellavansiemenleipämme... Miltä nykyään tuntuu rukoilla vanhaa rauhanrukousta?
– Se tuntuu aina vahvistavalta, vastaa Bro rauhallisesti. – Etenkin silloin, kun leipä on vähissä.
He istuutuvat ja ryhtyvät lopettelemaan eilen puoleksi tyhjennettyä säilykerasiaa. Tohtori on leikannut leivän. Hän ottaa pinsetin taskustaan ja mittaa jokaiselle millimetrilleen yhtä isot palaset. Ne jaettuaan hän merkitsevästi tuijottaa Brota.
– Ettehän syö mitään!
– Kyllä. Entä te itse?
Tohtori pureksii kiivaasti, mutta hänellä ei ole mitään hampaittensa välissä.
– Pienokainen! huutaa hän käytävään, – olemme unohtaneet pöytähopeat.
Tyttö tulee huoneeseen tuoden peltilusikat. Hän katselee pelokkaasti Hastigia, jota hän pelkää sen silloisen tapauksen jälkeen, mutta Hastig vastaa hellällä ja surullisella katseella.
– Tiedätkö, Pienokainen, miksi kaikilla ihmisillä on niin vaikeata olla?
– En tiedä.
– Tiedätkö, miksi sinä olet olemassa?
– En tiedä.
Tytön asettaessa lusikan Bron eteen tämä pistää hänelle huomaamatta leipäannoksen, jonka tyttö kätkee hameensa taskuun. Tohtori aikoo vuorostaan tehdä samoin, mutta haparoi ja pudottaa palasensa lattialle.
– Peeveli, alkavatko käteni vavista! Kruunun leipä putoaa käsistäni! No, se tuli tomuiseksi; voit ottaa sen, lapseni...
Hän on kovin nolo, kun on paljastanut mielenlaatunsa, ja käsi vapisee hermostuneesti, kun hän matemaattisen tarkasti jakaa herneliemen kolmeen yhtä suureen osaan. Mutta nyt kuten aina hän hakee turvaa äkkiä avaamalla lörpöttelypatterinsa siinä, missä sitä vähimmin odottaisi.
– Isä Lutherillahan oli tapana pitää pöytäpuheita, eikö niin? Vahinko, ettei saanut olla mukana siihen aikaan. On pahuksen mielenkiintoista rehkiä yksissä pappien kanssa. Joutuu pohtimaan niin outoja kysymyksiä. Ja sitäpaitsi on tuskin vaaraa siitä, että tultaisiin liian hyviksi ystäviksi...
– Ja olisi tarvis mennä toistensa hautajaisiin, vai mitä? pistää Bro väliin.
– Juuri niin. Mutta en oikein tiedä, mitä herrat minusta arvelevat. Te suhtaudutte niin järjettömän sielukkaasti elämään!
– Entä te itse?
Tohtori muuttuu yht'äkkiä vakavaksi.
– Minä suhtaudun siihen tietysti fysiologisesti. Mutta se ei myöskään ole mikään onnellinen katsantokanta, kaikkein vähimmin nenälle, kuvaannollisesti puhuen. Ymmärrättekö: joka suusta löyhkää minua vastaan mädännyt haju, enne siitä, mitä tuleva on. Ei, olen kovin runneltunut ihminen.
– Kuinka teistä sellainen tuli? kysyy Bro.
– Se johtuu ehkä ammatistani. Vain ruumiita, ruumiita ja ruumiin raihnauksia. Ja sitten kaikki muut kokemukseni... Ollessani puolikasvuinen poika menin kerran isäni mukana metsästysretkille. Metsässä hän sattui ajatuksissaan pistämään palavan sikarin taskuunsa, joka oli täynnä panoksia. Räjähdys repi rikki hänen vatsansa, ja minä jäin seisomaan siihen hänen höyryävien sisälmystensä ääreen. Luulen, että silmiini tuli vika sinä päivänä. Siitä ajasta näen kaikessa vain epämiellyttävimmän puolen. Kerron esimerkin. Äskettäin otin parin päivän loman ja kävin kaupungissa. Menin kirkkokonserttiin. Esitettiin Beethovenin yhdeksäs aivan erinomaisella tavalla, ja kuten herrat tietänevät, en ole epämusikaalinen. Mutta voitteko arvata mitä ajattelin keskellä sävelten tulvaa? Istuin ja tuumin seuraavaa pulmaa: jos nyt lasken, että täällä on kaksituhatta henkeä, ja jokaisen suolistossa, kauniiden naistenkin, noin neljäkymmentä senttimetriä rapaa – kuinka pitkä on silloin ulostusköysi täällä kirkossa?... Mutta tämä ... tämä ei ole mitään pöytäpuheeksi sopivaa...
– On sääli teitä, sanoi Bro vilpittömästi. – Ettekö milloinkaan ole rakastanut ketään ihmistä?
– Tuskin! Kerran hyvin kauan sitten olin vähällä rakastua, muistaakseni. Kyseessä oli nuori nainen, jolla oli erikoisen ihastuttavia kiharoita niskassa, ja se yksityiskohta viehätti minua erikoisesti. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että tuo tukan kiharuus luultavasti johtui tavallista kovemmasta niskahikoilusta. Ja siihen se loppui. Sen jälkeen en ole tuntenut mitään sinnepäin kallistuvaa. Joo, joo... Muuten kaikki rakkaus sukupuolien välillä on pelkkää roskaa, varsinkin nykyään. Toimin yhteen aikaan naistautien alalla. Se ei ollut hauskaa. Tunsin joskus olevani melkein murtovaras, kun ajattelin ystävieni rouvia, jotka olin yksityiskohtaisesti tutkinut paljon tarkemmin kuin ystäväni itse. Mutta syy ei jumaliste ollut minun. Mihinkähän naisellinen ennakkoluulottomuus oikeastaan päättyy?... Ja itse sukupuolinen yhdyntäkin, mitä rähjäämistä se onkaan nykyään. Kaikenlaisten valmistelujen jälkeen käydään siihen kuin jonkinlaiseen laboratoriotoimitukseen. Ennen langettiin yksinkertaisesti toistensa syliin. Ja sitten on ihmisiä, jotka väittävät, että eräät asiat eivät ole menneet taaksepäin tässä maailmassa. Hygieniaa – kyllä kai, minunhan tulisi puolustaa omaa alaani... Mutta helkutti, eihän tämä ole mitään sopivaa pöytäpuhetta!
Hastig oli koko ajan istunut vaiti, suun ympärillä inhoa osoittava piirre. Nyt hän lopuksi puhkesi puhumaan:
– Älkää unohtako, että sukupuolten välinen rakkaus on alkuna kaikista mysteereistä syvimpään, tarkoitan syntymisen ihmettä, uuden elämän heräämistä.
– Erehdytte! Tunnustan kyllä tuon mysteerin, mutta mitä sillä on rakkauden kanssa tekemistä? Syntyy uusi elämä, kun vain kaksi sopivaa ruumista paritetaan. Mitään rakkautta ei siihen tarvita, ei edes sympatiaa. Jos maailman raain roisto raiskaa maailman ihanimman naisen, niin ei mikään estä uutta elämää syntymästä. Tässä voittaa elämän kemia auttamattomasti elämän sympatian, se se on kaameata... Samassa soi kenttäpuhelin.
– No niin, siellä tulee kai jälkiruoka! huudahtaa tohtori ja pyyhkii suutaan nenäliinallaan.
Hän menee puhelimen luo ja vastaa. Hetken kuluttua hän kääntyy pappien puoleen:
– Komendantti tahtoo tavata jompaakumpaa herroista. Näyttää siltä, että on valmisteltava pientä hyvästijättöä tuolla muurin luona.
Molemmat ystävykset katselevat hetkisen tutkien toisiaan. Sitten Bro menee aivan tyynesti puhelimen luo ja tarttuu kuulotorveen.
– Täällä pastori Bro. – – – Ei, sitä en tee. Kieltäydyn!
Hän sulkee puhelimen, mutta Hastig kiiruhtaa hämmästyneenä hänen luokseen ja syleilee häntä liikutettuna.
– Kiitos, kiitos, Bro!
Silloin surisee puhelin uudelleen pitkään ja kiukkuisesti. Hastig kiiruhtaa sinne.
– Me kieltäydymme, kieltäydymme, kuuletteko huutaa hän melkein riemuitsevasti torveen ja heittää sen menemään. Mutta ennenkuin hän on ehtinyt pois puhelimen äärestä, kuuluu kolmas soitto, vielä pitempi ja kiukkuisempi. Hän seisoo hetkisen paikoillaan katsellen hurjistuneena konetta. Sitten hän yht'äkkiä paiskaa sen permantoon, niin että sen puusuojus särkyy ja kytkin lentää irti ruuveistaan. Huohottaen hän jättää sen ja heittäytyy pitkäkseen vuoteelle.
Tohtori oli katsellut kohtausta ironinen välke mustien silmälasien takana.
– Sallikaa minun väittää, että herrat ovat hyvin lapsellisia, sanoo hän ja matkii heitä: – Kieltäydyn, me kieltäydymme – seinään koko vehje! Sellaisia jymyvaikutuksia! Nyt te kai luulette, että taivas ja maa hukkuu. Mutta tiedättekö mikä on seurauksena? Harmillisinta on, ettei tule mitään seurauksia. Kaikki jatkuu aivan samalla lailla kuin ennenkin.
– Älkää olko niin varma siitä! kuuluu vuoteesta uhkaavasti.
– No, jos oikein tunnen komendantin, niin hän on täällä tuossa tuokiossa ja selvittää koko pitkänsiiman. Muuten – onko tuossa teidän uudessa keksinnössänne järkeä viiden pennin edestä? Mitä toimittaa kieltäytyä? Onko parempi, että nuo ihmisparat saavat mennä kuoppaan ilman tuota pientä narkoosia, jonka uskonto mahdollisesti voi suoda jollekulle heistä?
Ei ole kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin huomataan tohtorin olleen oikeassa. Oveen kolkutetaan, ja komendantti Palsta tulee sisään. Tällä kertaa hänellä on miekka kupeellaan, mutta hänen käytöksensä on yhtä hillittyä ja kohteliasta kuin tavallisestikin. Hän kumartaa tuuman verran ja kysyy, sallivatko herrat hänen istuutua. Sitten hän istuutuu kiittäen ystävällisesti luvasta, heittää toisen saapasjalkaisen säärensä toisen yli ja suuntaa katseensa pahoinpitelyn alaiseksi joutuneeseen puhelimeen.
– Herrojen hermot näyttävät joutuneen epäkuntoon, aloittaa hän. – Valitan. Mutta eikö tohtori voi parantaa sellaista?
Pikku lääkäri on jäänyt sinne uteliaana saadakseen nähdä, kuinka kohtaus päättyy. Hän nostaa paraikaa konetta jälleen paikoilleen ja koettaa korjailla sen vammoja.
– Minun roppini eivät vaikuta "sieluihin", teidän ylhäisyytenne, pilailee hän. – Omasta puolestanikin olen sitä mieltä, että täällä on hirveää.
– Niin, sitä mieltä minäkin olen, sanoo komendantti vilpittömästi. – Juuri sen takia tulisi meidän koettaa saada tämä kurjuus hoidetuksi loppuun. Mutta joka paikassa kohtaa vastuksia.
Hän kääntyy pappien puoleen:
– Ja nyt esitän herroille erään kysymyksen. Oletteko jollakin lailla muuttaneet poliittisia mielipiteitänne?
– Emme, kuuluu kumeasti vuoteesta, missä Hastig makaa. Hän ei näytä aikovankaan nousta.
– Se ilahduttaa minua. Siinä tapauksessa saan laskea teidän käytöksenne kokonaan hermojen tiliin.
– Ei sitäkään, selittää Bro.
– En ymmärrä herroja. Asiahan on päivänselvä. Olemme hädin tuskin kukistaneet vertojaan vailla olevan rosvokapinan valtiota vastaan, jolla on kansan valitsema hallitus. Ette voine vaatia, että se saa tapahtua ilman jälkiseurauksia. Olen ensimmäinen valittamaan, että on puhjennut nälänhätä ja tauteja. Sen vuoksi tuhoutuu osa verraten kunnollisiakin aineksia, ja se saattaa minun niinkuin muittenkin komendanttien aseman hyvin tuskalliseksi. Mutta emmehän voi loihtia leipää ilmasta nälkäänäkevässä maassa. Onko herroilla siihen jotakin sanottavaa?
Molemmat papit ovat vaiti.
– Tahdon huomauttaa teille, jatkaa komendantti, – että teidän pappeina pitäisi kuulua yhteiskuntaryhmään, jolla ei tässä asiassa voi olla muuta kuin yksi mielipide. Ette kai ole unohtaneet kuoliaaksi rääkätyitä ammattitovereitanne ja häväistyjä kirkkoja.
– Äsken suhtauduimme asiaan aivan samoin kuin te, sanoo Bro. – Mutta nyt me käsitämme sen toisella lailla.
– Kuinka sitten, jos saan kysyä?
– Nyt ei ole enää kysymys poliittisista mielipiteistä, vaan kärsivistä ihmisistä.
– Niin kyllä, mutta kenen on syy? Ja eikö myös ole kysymys kaikkien kaatuneitten ja murhattujen kärsivistä äideistä, kärsivistä leskistä ja orvoista? Ettekö käsitä, että heilläkin on sanansa sanottavana, että heidänkään kärsimyksilleen ei saa kääntää selkäänsä?
Hastig naurahtaa äkkiä katkerasti:
– Vaan sen sijaan luoda uusia leskiä ja orpoja, jotka taas puolestaan vaativat kostoa! Pahan rengas on loputon.
– No, mitä pastori tahtoisi meidän tekevän? Olisiko ehkä avattava kaikki vankileirit – olkaa hyvä ja käykää ulos, hyvät ystävät. Silloin meillä on heti toinen kapina niskassamme. Jollei muussa muodossa, niin kapina liian löyhäkätistä hallitusta vastaan.
– Pistäkää tuli pyroksyliinivarastoihinne ... hup ... ja räjäyttäkää Viapori ilmaan! töksäyttää tohtori ja aivastaa rämähtävästi. – Se on ainoa viisas teko!
Bro on istunut mietteissään tuolillaan. Hän kääntyy vaatimattomasti komendantin puoleen.
– Myönnän, että tämä pulma on ratkaisematon, ainakin yhteiskunnallisena kysymyksenä. Se ylittää kaiken inhimillisen kyvyn.
– Kiitos, että myönnätte sen, mutta en voi käsittää tuota liioiteltua hellämielisyyttä, olkoon että herrat ovat pappeja. Suuri osa niistä, joiden takia teidän sydämenne vuotaa verta, on yhteiskunnan hylkyjä – rikollisia henkilöitä, sakilaisia ja kevytkenkäisiä naisia.
Tohtori tahtoo taas pistää sanansa väliin:
– Kevytkenkäisiä naisia... Me miehethän olemme kaikki kevytkenkäisiä – taikka olemme ainakin olleet nuoruutemme kukoistuksessa. Miksi aina puhutaan niin halveksivasti siveellisestä vastineestamme naisten keskuudessa?
Komendantti kiristää hiukan sävyään ja pyytää tohtoria säästämään sukkeluutensa hupaisempaan keskustelutilaisuuteen. Sitten hän jälleen kääntyy pappien puoleen.
– Vaadin siis saada tietää, mitä kieltäytymisenne tarkoittaa. Tunnustattehan edustamamme asian oikeuden.
Hastig nousee istumaan vuoteessaan, hänen silmänsä alkavat hehkua:
– Sen puolesta rukoilimme palavasti, kun taistelu oli käynnissä. Siunasimme aseenne, huusimme Jumalan apua niille yötä päivää. Mutta nyt...
– Mikä vika siihen asiaan nyt on tullut? ihmettelee komendantti hiukan pilkallisesti.
– Sillä on suurin vika kaikista! huutaa Hastig. – Se on voittanut!
Komendantin sileäksi ajettujen huulien ympärillä väreilee iva.
– Niin, sehän oli tulos herrojen rukouksista. Johdonmukaisuus ei näytä olevan vahvin puolenne.
Hän tarkastelee heitä ääneti jonkin hetken, samalla kun hänen hymynsä kuolee ja hän tekee viimeisen yrityksen päästä asiasta sovinnolla.
– Herrat katselevat minua vihamielisesti. Vastatkaa minulle suoraan, mitä teillä on henkilökohtaisesti minua vastaan?
Kädet nyrkissä Hastig nousee vuoteen reunalta.
– Te olette voittaja! "Voi teitä, kun kaikki ihmiset ylistävät teitä!"
Komendantin käytös muuttuu. Hän hypähtää seisaalleen ja iskee kiivaasti kädellään miekkansa kahvaan.
– En ole tullut tänne loukattavaksi raamatunlauseilla – varokaa itseänne, saatanan prelaatit! hän ärjyy.
– Pastori Hastigin oikea paikka on sairasvuode, lausuu tohtori tyynnyttävästi.
Mutta komendantti on jo tyyni, kylmä kuin jää. Peukalon viittauksella hän ilmoittaa, että tohtorin siinä tapauksessa on pidettävä huolta potilaansa palaamisesta vuoteeseen. Ja kun hän kääntyy Bron puoleen, hän lausuu joka sanansa hitaasti ja huolellisesti kuin lataisi aseensa makasiinia hyvin harkittua yhteislaukausta varten. Hänen hampaansa kirskuvat ilkeästi, kuin suden, joka valmistautuu nielemään saaliinsa.
– Kysyn teiltä viimeisen kerran, pastori Bro: pysyttekö kieltäytymisessänne?
– Pysyn!
– Silloin ilmoitan herroille papeille kaksi asiaa. Ensiksikin, että kieltäytymisenne johdosta ei mikään muutu. Huomisaamuna aikaisin pannaan seuraava tuomio täytäntöön. Menen täältä suoraan kuolemaantuomittujen luo ja selitän heille, että kristillinen omatunto nykyään kieltää sielunpaimenia millään lailla puuttumasta heidän onnettomuuteensa. Ehkäpä herrat haluavat harkita tätä asiaa seuraavaksi kerraksi. Toiseksi, meillä täytyy olla käytettävänä papillista apua täällä vankileirissä ainakin muodollisesti. Herrojen sopimusten mukaan on pastori Hastigin oltava täällä noin kaksi viikkoa, pastori Bron kuusi. Jos omatuntonne vaatii teitä tämän aikaa olemaan toimettomina, niin olkaa hyvät! Mutta en salli teidän kummankaan sitä ennen poistua linnoituksesta. Määräysten mukaan täällä siis on pappeja! Hyvästi.
Hän kumartaa puoli tuumaa ja lähtee.
Syntyy pitkä hiljaisuus. Tohtori katsoo heitä kujeilevasti kysyessään:
– No, ovatko herrat tyytyväisiä?
Hastig alkaa hiiviskellä ympäri huoneessa kuin vangittu eläin. Hänen kasvonsa ilmaisevat hölmistynyttä epätoivoa.
– Nyt meistä on tullut vankeja täällä – vankeja! ähkyy hän.
Bro istuu paikallaan pää painuneena ja miettii. Ei, ei oikeita vankeja, ajattelee hän itsekseen. Ei käynyt niin hyvin...
– Mitä ajattelet tästä? kysyy Hastig ja pysähtyy hänen eteensä.
– Mietin vain teemmekö oikein.
– Tietysti teette väärin, selittää tohtori vakavasti.
– Mutta tehän asetuitte puolellemme komendanttia vastaan! huomauttaa Hastig pettyneellä äänellä.
– No, sattui sillä lailla...
Tohtori itsekin näyttää hiukan hämmästyneeltä ja nyökäyttää tavanmukaiset äkilliset jäähyväisensä. Hän on aikoja sitten saanut suoritetuksi tehtävänsä puhelimen korjaajana ja dramaattisen kohtauksen todistajana. Virka odottaa. Mutta hän ei ole ehtinyt ulos ovesta, kun hän tuntee Hastigin laihojen sormien iskevän kouristuksentapaisesti hänen käsivarteensa. Mies näyttää täysin mielipuolelta nyt.
– Ette saa mennä! Teidän on autettava minua. Minä en kestä enää, tulen hulluksi. Minun täytyy päästä pois täältä.
– Minne sitten?
– Minne hyvänsä, mutta pois... Auttakaa minua pakenemaan, tohtori!
Lääkäri miettii hiukan ja hieroskelee perusteellisesti leukaansa. Sitten hän sanoo yllättävän myöntyvästi:
– Hm, saatan ehkä tehdä sen...
– Ja teillä ei ole mitään sitä vastaan? läähättää Hastig kirkastuen.
– Ei yhtään mitään. Yksi hankala potilas vähemmän...
Hän miettii vielä hiukan.
– Arvelenpa, että komendantti paraikaa antaa satamanvartijoille pienen erikoismääräyksen siltä varalta, että joku pyhään säätyyn kuuluva tulisi näkyviin... Mutta järjestämme asian näin. Seuraatte heti minua sairasosastolleni Pieneen Mustasaareen. Minulla on erään sotilaan asepuku, mies kuoli onnekseen toissa päivänä. Siitä tulee kyllä hiukan lyhyt, mutta ei pidä olla turhantarkka, pastori. Myöhään tänä iltana lähtee laiva, ja tavallisen lomalipun voimme aina valmistaa. Älkää vain syyttäkö minua, jos asia ei onnistu...
Hastig tahtoo kiitollisena tarttua hänen käteensä, mutta tohtori ojentaakin sen oven rivalle.
XI.
Myöhään illalla Bro seisoi satamassa kasarmin pyöreän holvin alla, jonka läpi täytyi mennä laivalaiturille päästäkseen. Hän oli ollut kuolemaantuomittujen luona, mutta jättänyt heidät hetkeksi saadakseen vielä kerran nähdä ystävänsä ja todetakseen omin silmin, että pako onnistui. Kiireesti hyvästeltäessä kasarmissa he eivät olleet ehtineet sanoa juuri mitään toisilleen. Bro olisi tahtonut saada tietää, minne Hastig lähinnä aikoi mennä, aikoiko hän jäädä Helsinkiin vai matkustaa omaistensa luokse Pohjanmaalle, aikoiko hän mennä sairaalaan, ottaa eron ja aloittaa uuden uran vaiko kaikesta huolimatta jatkaa tointansa. Viimeksimainittu näytti mahdottomalta kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, mutta mitä hän sitten aikoi tehdä? Tätä koskevaan epäröivään kysymykseen Hastig oli vastannut ääneti päätään pudistamalla ja silmäilemällä pitkään Brota, kun tämä juuri oli lähtemäisillään suorittamaan tehtävää, johon puuttumasta hän muutama tunti sitten oli kieltäytynyt.
Ilta oli hyvin sopiva suunniteltua pakoa varten. Raskaalta taivaalta satoi rankasti, ja sellaisessa ilmassa ei henkilöitä eikä passeja tarkasteltu liian tyystin. Täällä holvissa oli kuivaa, mutta molempien porttien edessä sade valui tiheänä kuin harmaa ristikko ilmassa, ja pisarat putosivat lotisten märkää kiveystä vastaan, niinkuin lukemattomat sormet olisivat näppäilleet ristikkoa.
Muutamia vettätippuvia sotilaita meni holvin läpi ja sitten ryhmä sadetakeilla ja varjoilla varustettuja siviilejä. Siinä oli kai osa kiertävää lääkäri- ja sairaanhoitohenkilökuntaa, joka aikoi kaupunkiin yöksi. Laiva oli laiturissa lyhdyt sytytettyinä.
Lopulta ilmestyi portista mäenpuolelta pitkä sotilas asepuvussa, jonka hihat loppuivat jossakin hänen laihojen ranteittensa puolivälissä. Hän kantoi joitakin tavaroita ja tuijotti kuin unissakävijä suoraan eteensä, lyhtyjä kohti. Hänen ohikulkiessaan Bro tarttui häntä hiljaa käsivarteen ja veti hänet tiheään pimeyteen muurin luo.
– Sinäkö se oletkin? läähätti Hastig säikähtyneenä. – Luulin jo että...
– Mihinkä menet ja mitä aiot tehdä? kysyi Bro.
Mutta Hastig vain pudisteli päätään:
– En tiedä. Pappina en voi enää olla. Entä sinä?
– Minä jään tänne.
– Ja autat komendanttia niinkuin ennenkin... Luontosi on horjuvainen, Bro.
– Niin, mutta minusta tuntuu siltä, kuin odottaisin jotakin...
– Etkö voi tehdä niinkuin minä – paeta? Silloinhan ainakin olet ilmaissut vastalauseesi.
– En voi, minä jään. Mutta sinun on mentävä nyt!
Hastig seisoi siinä pimeässä painunein päin.
– Minä menen, sanoi hän alakuloisesti. – Murtunut ihminen, pappi, joka on menettänyt uskonsa. Mutta kun kerran pääset täältä, niin kerro minulle mitä tiedät. Sano minulle, minkä takia meidän ihmisten täytyy olla tällaisia, vaikka jo kaksituhatta vuotta sitten on ollut Vapahtaja, joka otti kuormamme hartioilleen...
Hastig syleili ystäväänsä äkkiä ja avuttomasti ja kiiruhti siltaa kohti omituisessa puvussaan.
Bro seurasi hitaasti jäljessä rankkasateessa. Matkan päästä hän näki, kuinka Hastig näytti paperia, pääsi vartijoitten ohi ja meni laivaan. Pako oli onnistunut.
Hän viipyi kauan porttiholvissa, näki laivan lähtevän ja häviävän rankkasateessa kohti heikkoja, kuin hukkuvia kaupungin valoja. Hän katsahti kelloaan. Nyt kai Hastig oli jo astunut maihin, nyt eivät mitkään käskyt ja määräykset voineet pakottaa häntä palaamaan. –
Niin hän kulki raskaan tien takaisin kuolemaantuomittujen luo. Sade valui hänen kuluneesta papintakistaan.
Jonkin verran yötä oli jo kulunut, kun komendantti Palsta saapui Kuoleman eteiseen todetakseen, että kaikki oli kunnossa. Hyväksyen ja silmissä voitonriemun pilkahdus hän katseli rumaa pappia, joka oli taipunut ja palannut virantoimitukseen. Ilma kellarimaisessa huoneessa oli paksuna tupakansavusta, täällä annettiin aina lisäannos vaikeasti saatavia savukkeita. Olkikasalla nurkassa nukkui pari tuomittua, toiset kirjoittivat jäähyväiskirjeitään valkoiselta hehkuvan, pahanhajuisen karbidilampun ääressä pienellä pöydällä, mutta kolme heistä istui puoliympyrässä mustatakkisen ympärillä ja näytti kuuntelevan jotakin. Komentaja huomasi, että hänen ilmestyessään heidän melkein pehmeät ilmeensä muuttuivat ja kasvoille kuohahti kiukku. Mutta hän ei suvainnut kiinnittää heihin paljoakaan huomiota. He olivat kiintoisia enintään muutaman tunnin eteenpäin; sen jälkeen näistä kasvoista ei ollut mitään jäljellä.
Sen sijaan hän viittasi Brota tulemaan ja istuutumaan hiukan syrjempään puhuakseen muutamia sanoja.
– Suokaa anteeksi että häiritsen, sanoi hän kohteliaasti, – mutta minusta tuntui, että siellä teillä oltiin tänään kovin hermostuneita. Ettekö voisi järjestää elämäänne hiukan iloisemmaksi?
– Ei, iloista meillä ei ole. Mutta joka tapauksessa, meillä on siellä pieni tyttö, joka... Kuinka lapsi oikeastaan on tullut tänne?
– Niin, kuinka lapsi on tullut tänne? toisti komendantti.
Hän näytti itse hiukan miettivältä, ja syntyi hetken hiljaisuus. Sitten hän sanoi:
– Juonikas työtoverinne makaa kai kiltisti vuoteessaan nyt?
Bro epäröi hetken ja vastasi sitten rauhallisesti:
– Hän on karannut.
Kengänkorot kolahtivat kivipermantoon, kun komendantti syöksyi pystyyn.
– Karannut? Ja sen te sanotte minulle suoraan päin kasvoja.
– Niin, hän karkasi muutama tunti sitten.
– Tiedätte siis, kuinka kaikki tapahtui, kirottu Juudas!
– Tiedän kyllä.
Komendantti hillitsi jälleen itsensä ja silmäten ympäristöä hän alensi äänensä ja alkoi puhua kylmän huolettomasti:
– No niin, se ei kiinnosta minua vähääkään. Mutta sen sijaan pidän huolen siitä, että te pysytte täällä. Olen koettanut hankkia tänne uusia prelaatteja, mutta se näkyy kestävän. Sielunhoitajilla on niukalti rohkeutta, vai kuinka?
– Siltä näyttää, myönsi Bro.
– Senvuoksi teidän on valittava kahden vaihtoehdon välillä. Joko annatte minulle kunniasananne, että ette lähde Viaporista, taikka sitten asetan teidät heti sotilaallisen valvonnan alaiseksi.
– Minun puolestani saatte olla aivan rauhallinen.
– Täällä täytyy olla pappi, ainakin muodollisesti. Sitäpaitsi teidän on muistettava velvollisuutenne!
– Asianlaita on niin, että en vielä oikein tiedä mikä velvollisuuteni on.
– Valitan. Mutta annatte siis minulle kunniasananne, että pysytte täällä.
Bro vastasi selvästi ja epäröimättä:
– Jään tänne Viaporiin. Kunniasanani saatte. Mutta enempää en lupaa.
– Enempää ei tarvitakaan. Hyvää yötä!
Jääkylmän sirosti komendantti kumarsi puoli tuumaa ja lähti.
Mutta pitkän yön kuluessa Bro huomasi yhä selvemmin, että hän oli saavuttanut kuolemaantuomittujen rikollisten luottamuksen. He eivät millään lailla yrittäneet taivuttaa häntä auttamaan heitä viimeisessä epätoivoisessa pelastussuunnitelmassa. He olivat jo luopuneet kaikesta toivosta. Mutta he olivat kuulleet ja nähneet, että hän ei ollut sen paremmin komendantin kuin heidänkään ystävänsä, ja hän saattoi puhua heille kuin vertaisilleen.
XII.
Monen päivän aikana Bro oli tuskin avannut suutaan niinä lyhyinä hetkinä, jolloin hän kohtasi naapurinsa kasarmissa. Tätä melkein ehdottoman vaitiolon tilaa tohtori piti aluksi hyvänä lepuutuksena kaiken lörpöttelyn jälkeen pateettisen karkulaisen kanssa, ja mitään erikoisen kiintoista mielipiteiden vaihtoa ei voinut odottaakaan tuolta bulldoggimaiselta papilta, sen oli kokemus jo osoittanut hänelle. Mutta vähitellen pastorin ikuinen vaitiolo alkoi tuntua hermostuttavalta. Mies näytti siltä, kuin hän kaikessa hiljaisuudessa olisi hautonut salaisia suunnitelmia; häneltähän saattoi odottaa melkein mitä hyvänsä. Hän oli sitä lajia. Ja miksi hän oli antanut partansa kasvaa, niin että hän kohta oli oikean rosvon näköinen?
Sen lisäksi tohtori alkoi tuntea jotakin, joka muistutti mustasukkaisuuden pistoksia. Kuinka monesti hän olikaan koettanut päästä tuttavallisiin väleihin Pienokaisen kanssa, mutta aina yhtä turhaan. Jos tohtori tuli huoneeseen, niin tyttö lähti heti ulos. Jos häneltä jotakin kysyi, niin sai tuskin vastausta. Ja mitä apua oli kaikesta lahjomisesta ruokapaloilla ja säilykerasioilla? Mykkä niiaus kiitokseksi, siinä kaikki. Sama jäätynyt luoksepääsemättömyys, sama ahdistava laihuus, joka vain näytti enenevän kestityksestä. Mutta tuo höyläämätön papin rumilas oli päässyt aivan toisiin tuloksiin... Heidän välillään vallitsi jonkinlainen salainen ystävyys. Joskus sai nähdä heidän käsi kädessä kuljeksivan yksinään, naapurihuoneen pöydällä oli aina tuoreita kukkia, ja useammankin kerran tohtori oli kuullut, että tyttö osasi puhua, vieläpä hiukan nauraakin, ollessaan yksin suojelijansa kanssa. Mutta heti kun hän avasi oven, oli luottamuksellinen sävy aivan kuin lakaistu tytön kasvoilta, ja hän oli jälleen mykkä kuin suolapatsas.
XIII.
Eräänä iltana Bro ja lääkäri syövät kehnoa ateriaansa, joka pian on lopussa. Aikaisemmat pöytäkeskustelut ovat päättyneet, hiljaisuus heidän ympärillään on yhtä painostava kuin tavallisesti, ja tohtori sytyttää haluttomana sikarin. Hän on vapaa huomisaamuun asti, hänellä ei ole yövuoroa, mutta ilta ei näytä tulevan kovinkaan iloiseksi.
Silloin kuuluu käytävästä omituista hiipivää ääntä. Heidän katsoessaan ovelle päin he huomaavat, että sen ripa on käännetty alaspäin ja viittaa permantoa kohti kuin musta sormi. Sen takana on jotakin.
Bro kiiruhtaa sinne ja avaa oven. Mutta jokin toisella puolella ottaa vastaan ja laahautuu mukana pitkin kivilattiaa, hänen työntäessään ovea. Puolipimeässä hän näkee pienen ruumiin, joka on tarrautunut oven kahvaan, ja hän käsittää samalla, mitä on tapahtunut.
– Sinäkö siellä olet, rakas lapsi...
Hän kumartuu ja häviää hetkeksi pimeyteen, sitten hän palaa tyttö sylissään. Pienokainen vääntelehtii kuumeessa ja on melkein tajuton; hänen pienet, laihat kasvonsa näyttävät aivan harmailta valuvan hien alla.
Bro katselee häntä hellästi ja epätoivoisesti.
– Hän haki apua meiltä! huutaa hän kuin itsekseen.
– Kantakaa hänet minun huoneeseeni! komentaa tohtori.
Hän hypistelee pari kertaa hermostuneena silmälasejaan, mutta muistaa samalla hetkellä ottaa esiin desinfektiopullonsa taskustaan ja kaataa nestettä käsilleen ja pumpulitukkoon, jonka hän pistää sieraimiinsa.
Bro kantaa tytön sisempään huoneeseen ja laskee hänet leveään vuoteeseen, joka monine tyynyineen ei muistuta mitään muuta vuodetta tässä paikassa.
Mutta ennenkuin pastori on ehtinyt riisua hänet ja peittää hänet vuoteeseen, on tohtori vetänyt ylleen valkoisen lääkärintakkinsa ja tullut vuoteen ääreen.
– Kiitos vain ja ulos täältä! käskee hän. – Nyt minä hoidan tämän asian.
Bro tottelee vastahakoisesti. Hän jää epäröiden suljetun oven eteen ja kuulee vain oman sydämensä, kun se jyskyttää kuin höyryvasara hänen rinnassaan. Mutta muutaman minuutin kuluttua tohtori tulee hänen luokseen kädessään pieni, putkella ja puristuspallolla varustettu laite.
– Tänne on saatu tartunta, sanoo hän ja enempää selittämättä suuntaa ruiskun Brota kohti ja suihkuttaa hänen vaatteilleen hienon pilven voimakkaasti hajuavaa ainetta. Sitten hän ruiskuttaa sitä eri tahoille permannolle, kostuttaa käytävän oven ja rivat molemmin puolin ja pysähtyy vasta hyvän matkan päässä portaiden luona.
– Mikä häntä vaivaa? kysyy Bro ja pidättää henkeään.
– En tiedä vielä. Nälkäpöhöä se kaikesta päättäen ainakin on... Hänen nilkkansa ovat turvoksissa. Ravinnon vähyys siis taustana niinkuin meillä kaikilla täällä. Ja silloinhan ei tarvita paljoa... Pieni tartunta ja...
Bro ei voi estää ääntään vapisemasta:
– Luuletteko, että on hengenvaaraa?
Tohtori ei suoraan vastaa kysymykseen.
– Se muistuttaa toisintokuumetta, jonka tänne äskettäin toi se kirottu vankilähetys Tammisaaresta.
Mutta se saattaa myös olla keuhkokuumetta tai jokseenkin mitä hyvänsä. Joka tapauksessa...
Hän huoahtaa raskaasti. Tyhjä desinfektioruisku kädessään hän kiirehtii huoneeseensa ja sulkee oven.
XIV.
Molemmat avonaiset ikkunat katselevat kuin kaksi sinistä silmää meren yötä ja sen ääretöntä rauhaa kohti. Mutta niiden läpi paistavan kesälämpöisen valon tappaa kolkko lamppu, joka riippuu katossa sähköjohdossa ja levittää ympärilleen melkein kirvelevän kylmää valoa. Se valaisee huoneessa useita uusia esineitä, jotka kiireesti on tuotu sinne: lääkekaappia pulloineen ja välineineen, sinne tänne heiteltyjä vaatteita ja uutta huopaa ja tyynyä Hastigin entisessä vuoteessa.
Pienen matkan päässä suljetusta ovesta Bro on polvillaan rukoilemassa. Hän on ollut kauan polvistuneena; epätoivoiset rypyt ovat piirrelleet hänen pyöreää otsaansa, mutta se on hitaasti silinnyt ja valjennut, mitä lähemmäksi se on painunut lattiaa kohti.
Sairaan huoneessa tohtori soittaa aivan hiljaa sordiinilla. Tunti tunnilta hän on tuon tuostakin hetkisen soitellut, ikäänkuin rukoilisi omalla tavallaan. Mutta nyt soitto vaikenee melkein huomaamatta. Hän raottaa ovea, ja nähdessään papin olevan maassa polvillaan hän tulee huoneeseen yllään valkea lääkärintakki ja viulu kainalossa.
– Menkää nukkumaan, Bro, minä valvon.
Bro nousee ja katselee häntä huolestuneesti.
– Onko hän tajuissaan? kysyy hän.
Tohtori pudistaa päätään.
– Mutta meidän täytyy pelastaa hänet! kuiskaa Bro ja lähestyy lääkäriä.
– Teenhän mitä voin, mutta se ei ole paljoa. Ja ehkä on parasta, jos lapsi saakin kuolla.
– Ei, ei hän!
– Pelastakaa hänet sitten rukouksillanne! mutisee tohtori äreästi ja näppäisee bassokieltä.
– Älkää pilkatko minua.
– Minä en pilkkaa, surkuttelen.
Ja äkkiä hän huutaa:
– Herra Jumala, kuinka ihanaa olisi, jos olisi olemassa joku, joka kuulee rukoukset!
Bro katsoo häntä silmiin.
– Sellainen on, sanoo hän hiljaa.
– Niin, tehän uskotte sen. Mutta ajatelkaapa esimerkiksi tätä: Äsken paloi Englannissa kansakoulu. Ylimmän kerroksen ikkunassa tunkeili joukko lapsia, jotka eivät olleet ehtineet ulos. Liekit lähestyivät lähestymistään alhaalta, he haparoivat pienillä käsillään alaspäin palosotilaita kohti, mutta kukaan ei voinut tehdä mitään heidän hyväkseen. Oli liian myöhäistä. Ulkona torilla rukoili polvillaan kymmenentuhatta ihmistä heidän puolestaan. Rukoili kuin hullut, rukoili niin että hiki vuoti... Kymmenentuhatta!... Mutta yksikään lapsista ei pelastunut. Mitä sanotte siitä?
– En sano mitään, en tiedä mitään. Mutta se ei muuta uskoani
Tohtori pyyhkii otsaansa, ikäänkuin haluaisi saada varmuuden siitä, että se on tallella.
– Niin, tuo mieletön sana usko! Siihen ei vaikuta mikään täällä maailmassa.
– Kummallista, että maailmassa on kuitenkin sellaista, johon ei mikään vaikuta, vastaa Bro vaatimattomasti.
Hän lähtee sairaan huoneen ovea kohti ja laskee kätensä varovasti rivalle.
– Seis! käskee tohtori, – minä kiellän! Teillä ei ole aavistustakaan tartunnasta.
– Mutta jos se onkin keuhkokuumetta, niin tartuntaa ei olekaan, ja jos se on toisintokuumetta, niin olette itse sanonut, että se tarttuu vain syöpäläisten välityksellä.
– Emme vielä tiedä mitä se on, ja mitä tartuntaan tulee – niin, suoraan puhuen – lääkeopilliset teoriat ovat muotiasioita. Kymmenen vuoden perästä ne kuuluvat aivan toisin. Mutta teidän on nyt mentävä nukkumaan.
Hän häviää sairaan lapsen luo ja sulkee oven jälkeensä.
Kun hän muutaman tunnin kuluttua palaa, on kaikki ennallaan. Pappi on polvistuneena ja rukoilee yhtä kiihkeästi kuin ennenkin.
Sen sijaan Bro heti huomaa, että toisella puolella on tapahtunut muutos. Tohtori kävelee mykkänä ympäri huonetta ja sormeilee hermostuneesti silmälasiensa kehyksiä, mutta salaa hän pistää peukalonsa niiden alle ja pyyhkii jotakin tummista laseistaan.
Bro on noussut ja seurailee häntä hätäisenä silmillään. Hän tuntee, kuinka sydän pysähtyy rinnassa, kun hän uskaltaa lausua kysymyksen.
– En voi luvata mitään, vastaa tohtori omituisen katkonaisesti ja katselee kelloaan. – Tyttö on nyt ollut tiedottomana neljä tuntia. Mutta mahdollisuus on aina olemassa.
– Eikö hän ole tullut kertaakaan tajuihinsa?
– Mitä? No, tavallaan ... hän oli juuri äsken tajuissaan muutaman hetken, mutta sitten tuli horrostila jälleen.
– Oliko hän silloin aivan järjissään?
Tohtori nyökkää.
– Puhuiko hän jotakin?
– Vain kaksi sanaa. "Terveisiä isälle!"
Hän pysähtyy ja puree kovasti alahuultaan salatakseen liikutustaan. Muutaman tuokion vallitsee äänettömyys. On niin hiljaista, että kuuluu ikkunanhakain vähäinen kalina, jonka aiheuttaa melkein huomaamaton tuulenhenkäys ulkona.
... Terveisiä isälle, toistaa Bro hiljaa itsekseen. Ja äkillisen päättäväisenä hän huudahtaa:
– Ne terveiset on vietävä perille!
– Se ei ole aivan helppoa, väittää tohtori. – Olen kauan sitten ymmärtänyt, että isä on täällä vankien joukossa. Mutta kuka voi löytää hänet tuhansien muitten joukosta?
– Minä!
– Kuinka? kysyy tohtori. – Tiedättekö hänen nimensä?
– Tiedän.
– No, sitten ehkä löydätte hänet. Mutta onko siitä... ne terveiset eivät ole erikoisen ilahduttavat.
– Mutta ne on vietävä perille!
Tohtori sulkee ikkunat, huoneessa alkaa tulla kylmä.
– Näytätte niin omituisen päättäväiseltä, Bro. Mitä ajattelette?
– Sanokaapa minulle eräs asia, tohtori. Tunnetaanko kaikkien sairaalaan otettujen potilaiden nimet?
– Ei likimainkaan. Osa heistä ei kykene puhumaan, ja muutamat eivät tahdo.
– Mutta heti, kun he paranevat, he joutuvat uudelleen vankileiriin? Eikö niin?
– Tietysti.
– Onko asianlaita sama teidän klinikassanne täällä?
– Aivan sama. Siellä välitämme vielä vähemmän siitä, mikä heidän nimensä on. Sehän on vain pieni väliasema kolmine tilapäisine vuoteineen. Mutta siellä on tällä hetkellä tyhjää... Mutta miksi kysytte kaikkea tuollaista?
– Teidän on autettava minua, sanoo Bro ja menee hänen luokseen.
– Millä lailla?
– Tahdon paeta.
– Vai niin, pappi numero kaksi tahtoo paeta! nauraa tohtori kuivasti. – Ei, se ei käy päinsä. Sitäpaitsi komendantti on kertonut minulle, että olette antanut hänelle kunniasananne.
– Annoin hänelle kunniasanani siitä, että en lähde Viaporista.
– Mutta silloinhan ette voi paeta minnekään.
– Voin paeta vankileiriin, sanoo Bro hitaasti.
– Mitä?
– Ottakaa minut tänne klinikkaanne sairaana vankina. Ja heti huomenna lähetätte minut pois parantuneena. Tarvittavat vaatteet olen jo hankkinut, ja partaa minulla on kylliksi.
Sanaakaan sanomatta tohtori menee lääkekaapin luo. Hän kaataa huolellisesti nestettä lääkelasiin kahdesta eri pullosta, palaa Bron luo ja aikoo kumota sisällyksen hänen suuhunsa.
– En tahdo mitään! Käsitätte minut väärin! Olen aivan terve!
– Totelkaa ja juokaa!
– Vain sillä ehdolla, että teette niinkuin sanoin.
– Sehän on mieletöntä! sähähtää tohtori ja asettaa lasin Bron eteen, joka on istuutunut pöydän ääreen. – Kuinka sellainen ajatus saattaa syntyä ihmisen aivoissa?
– Se on hyvin yksinkertaista! Olen kauan horjunut sinne tänne ylivoimaisessa pimeydessä. Nyt tiedän lopultakin tieni. Lapsi on osoittanut sen minulle.
– Se tie on sairaan mielikuvituksenne tuote.
– Katsokaa minua. Näytänkö minä mielipuolelta?
– Hermotaudit eivät ole erikoisalaani, vastaa tohtori ja menee puhelimeen. – Mutta täällä on par'aikaa eräs parhaita psykiatrejamme, joka tutkii nälkädeliriumia. Soitan ja neuvottelen hänen kanssaan.
– Älkää tehkö sitä, tohtori! pyytää Bro hellyttävästi. – Antakaa minun selittää ensin.
Tohtori punnitsee kuulotorvea kädessään.
– Selittäkää hulluus ... olkaa hyvä, jos osaatte.
– Onko käsittäminen niin vaikeaa?
– Minä en käsitä mitään. Pappinahan te joka päivä vapaasti pääsette vankien luo – mitä muuta tahdotte?
– En ole yksi heistä, en pane alttiiksi yhtä paljon kuin he. Senvuoksi en voikaan saada mitään aikaan. Sanani kaikuvat pilkalta heidän korvissaan.
– Ja heidän vankitoverinaan luulette voivanne käännyttää heidät kaikki? Viha muuttuu rakkaudeksi, kiroukset hurskaiksi rukouksiksipa koko Viapori kaikuu hallelujahuutoja. Se ei kylläkään onnistu.
– En toivo liikoja. Nuorena minua sanottiin karhuksi ja syntiseksi papiksi, ja huono saarnamies olen aina ollut. Oikeastaan vain lapset ymmärtävät minut täydellisesti. En tiedä muuta kuin että minun täytyy päästä tuonne vankien luo. Minulla ei enää ole mitään tekemistä täällä, kun tyttö on sairas ja minä en edes saa hoitaa häntä. Minun täytyy päästä sinne, ymmärrättekö? Ja erityisesti hänen isänsä luo.
Tohtori jättää puhelimen, raottaa sairaan huoneen ovea ja nyökkää Brolle, että kaikki on ennallaan. Sitten hän mietteliäästi lähenee.
– Muistatteko, että kerran väittelimme pastori Hastigin kanssa siitä, mitä Vapahtajanne olisi tehnyt, jos hän olisi ollut pappina tässä huoneessa. Ajattelimme erilaisia mahdollisuuksia, jotka kaikki, sanalla sanoen, olivat yhtä mahdottomia. Silloin viittasitte siihen, että vielä oli muuan keino. Tämäkö?
– Tämä juuri. Näinä hirveinä viikkoina olen nähnyt Mestarini selvemmin kuin koskaan ennen. Hänen katseensa oli alakuloinen, mutta ei ainoastaan maailman pahuuden vuoksi, vaan hänen omiensa pelkuruuden takia. Minne luulisitte hänen menneen? Tietysti kurjimpien pariin. Ja miksi minä en saisi tehdä sitä?
– Olkoon teidän niinsanottu mestarinne ollut kuka hyvänsä, niin hän joka tapauksessa oli joku toinen kuin te. Nähtävästi yritätte romanttisesti jäljitellä häntä. Mutta ettekö huomaa, että voitte heittää itsenne suoraa päätä surman suuhun?
– En pelkää. "Oppilaalle riittäköön se, että hänelle käy samoin kuin hänen mestarilleen."
– Teidän raamatunlauseistanne voi tulla hulluksi! puhkaa tohtori ja pyyhkii otsaansa. – Mikä kirottu kohtalo heittikään pappeja niskoilleni?
– Älkää ottako minua pappina, vaan ainoastaan ihmisenä.
– Mielipuolena!
– Miksi ei, jos tahdotte käyttää sitä sanaa. Mutta eikö ole yhdentekevää, kuinka hullulle käy? Ja miksi peloittelette minua ruumiillisella vaaralla? Jos minulle kävisi pahoin, niin mitä se liikuttaa teitä? Kuoppa, niinkuin sanotte, on ainoa järkevä matkan pää. Silloinhan juttu on selvä.
– Periaatteessa kyllä, myönsi tohtori hiukan nolona. – Ihminen tulee vain olleeksi kovin epäjohdonmukainen yksityistapauksissa. Mutta joka tapauksessa suunnitelmanne on mahdoton toteuttaa. Teidät keksittäisiin.
Jollei aikaisemmin, niin ainakin tutkintotuomioistuimessa.
– Sitä asiaa olen ajatellut. Minua ei keksitä! Nyt tohtori istuutuu partaisen papin eteen. Hän nojaa kyynärpäänsä pöytään, ojentaa kaulaansa ja tirkistelee häntä julkeasti silmiin tummien lasiensa läpi.
– Sanokaa, tahdotteko tulla pyhimykseksi?
– En!
– Miltähän teidänlaisenne ihminen näyttää sisältäpäin?
– Likaiselta, mustalta.
– Niinkö? Silloin ihmettelen, millaiseksi meitä muita on sanottava?
– Ette tunne minua. Minulla on takanani hillitön nuoruus ja ihmiselle arvottomia vuosia.
– Ja nyt tahdotte parantaa tiliänne?
– En, tahdon vain saada rauhan omalletunnolleni. Katsokaa, kun tulin tänne vankileiriin, olin paatunut ihminen. Kärsimys ei koskenut minuun paljoakaan. Minulla oli yksityinen tilini, arvelin, maksamaton velka velottavana. Punaiset tappoivat ainoan veljeni.
– Tiedän sen. Ja tälläkö lailla tahdotte juhlia hänen muistoaan? Hauskaa juhannusta!
– Juuri sillä lailla sitä muistoa on juhlittava, tiedän sen nyt...
Hän alentaa äänensä kuiskaukseksi ja katsoo poispäin:
– Siinä on vielä eräs seikka, katsokaahan. Viime aikoina olen saanut oppia hiukan enemmän syyllisyydestä ja syyllisyydestä... Minulla ei ole velottavana mitään, vain suoritettavana yhteinen lasku... Se on asia, josta en voi puhua teille...
– Jumalan kiitos! Olen jo kuullut enemmän kuin kylliksi.
– Mutta silloin alussa oli kaikki toisenlaista. Kun vain näin kuolemaantuomitun harmaat kasvot, niin... Saattaa olla, että Hastig oli oikeassa. Saattaa olla, että iloitsin verestä. Olin vajonnut syvälle.
– Valehtelette!
– Valehtelenko?... toisti Bro miettien, aivan kuin punnitsisi sanaa mielessään. – En usko sitä.
– Valehdella voi monella tavalla. Te valehtelette itsenne huonommaksi kuin olette. Olen nähnyt teitä liian paljon voidakseni uskoa tuota tarinaa. Kaaos te olette, rotevan ihmisyyden ja sairaalloisen katumusvaivan kaaos. Eritystoiminta ehkä epäkunnossa. Mutta älkää koettakokaan muuttaa itseänne jonkinlaiseksi rikolliseksi.
– Ajatelkaa minusta mitä haluatte. Mutta miksi ette voi auttaa minua valamaan kaaosta kokonaisuudeksi? Miksi ette voi pelastaa hädässä olevaa tuhoutumasta? Minulla on oikeus saada rangaistus.
Tohtori nousee kiivaasti seisomaan.
– Auttaa?... Pelastaa teidät tuhosta?... Ja sillä lailla!... Ei, tämä, tämähän on, piru vie, kuin puhelisi Saturnuksen asukkaan kanssa. Pääni menee sekaisin...
Hän polkee kiukuissaan permantoa, menee puhelimen luo ja laskee kätensä kammelle.
– Nyt minä lopetan kaiken keskustelun! Haluatteko jatkaa sitä komendantin kanssa? Jos vielä sanotte sanankin, niin soitan!
Bro katselee häntä epätoivoisesti. Toiselle puolelle on niin lyhyt matka, vain tiiliseinä välissä, ja kuitenkin toivottoman pitkä. Hän tietää, että ainoa tie päämäärään menee ovesta tuolla alhaalla portaissa, tuosta teljetystä ja vahvalla riippulukolla varustetusta klinikan ovesta, johon tohtorilla on avain. Päivällä hän pääsee vartion ohi vain papinpuvussaan. Ja jos hänen jollakin lailla onnistuisi päästä sinne vankina, tohtori antaisi hänet heti ilmi ja kaikki menisi pilalle. Ei, hän ei saa tehdä sitä, mitä hänen täytyy!...
Silloin hän kaatuu suullensa pöydälle ja painaa partaiset kasvonsa käsiinsä. Hänen leveät hartiansa vavahtelevat kiihkeästä, melkein ulisevasta itkusta.
Tohtori tulee kiusaantuneen näköisenä hänen luokseen, kuin taistelisi säälin ja vastenmielisyyden välillä ja koskettaa häntä hiljaa sormenpäillään.
– No niin, Bro, no niin... Teidän täytyy ymmärtää, että en voi olla mukana missä hullutuksissa hyvänsä... Ja sitäpaitsi ... te katuisitte ehdottomasti.
Sitten hän menee sairaan huoneeseen ja sulkee oven jälkeensä.
Bro makaa siinä kauan, hänen itkunsa ei ota lakatakseen. Vasta kuullessaan hapuilevia viulun ääniä tohtorin huoneesta hän huomaa olevansa yksin ja nousee hitaasti pystyyn. Hetkisen hän seisoo epäröiden paikallaan ja katselee ympärilleen, mutta äkkiä hänen riutuneet kasvonsa kirkastuvat.
Hän hakee puukon ja katkaisee puhelinlangan ovenpielestä. Sitten hän riisuu yltään papinpukunsa ja alusvaatteisillaan työntää sen uuninsuusta sisään, raapaisee tulta tulitikulla ja sytyttää puvun. Sitten hän aukaisee käärön, joka on piilossa kauimpana hänen vuoteensa alla. Siitä paljastuu repaleisia ja likaisia rääsyjä, ja hän vetää ne ylleen. Varmuuden vuoksi hän vielä viiltää veitsellään pari naarmua lisää kuluneihin kenkiinsä.
Kun hän on valmis, hän asettuu käytävän oven eteen odottamaan. –
Kestää kauan, ennenkuin tohtori tulee uudelleen huoneeseen. Kun hän lopultakin aukaisee ovensa, hän säpsähtää ja kalpenee. Oven suussa seisoo kolkon näköinen olento ja tuijottaa häntä palavin silmin.
– Mitä? Vai niin ... tekö siinä olettekin?
– Niin olen. Ja olen katkaissut puhelinjohdon. Ette voi soittaa komendantille. Vartijaa ei myöskään ole läheisyydessä.
– Tämähän alkaa näyttää rosvon kaappaukselta! sopertaa tohtori ymmällään.
– Sille ei voi mitään. Mikään ei voi estää minua.
Nyt teidän on valittava. Joko teette sen mitä pyysin teiltä – se onnistuu ehdottomasti. Taikka minä lähden heti ja koetan päästä sinne toisella lailla. Tiedätte, että vartija ampuu minut melkein varmasti... Mitä vastaatte?
– En pidä väkivaltaisista kohtauksista. En vastaa mitään.
Bro ei liikahda paikaltaan. Toisella kädellään hän kohottaa likaisen takkinsa lievettä ja paljastaa sisäpuolen, jossa riippuu eräitä repaleita siitä, mikä kerran on ollut vuori. Hänen äänensä tulee hellyttäväksi, melkein rukoilevaksi:
– Katsokaa tätä takkia! Elämäni on yhtä arvoton kuin se. Yhtä likainen ja reikiä täynnä. Enkö saa heittää sitä rääsyä ainoaan puhdistavaan tuleen? Minulla ei ole enää läheisiä sukulaisia eikä ystäviä, kukaan ei tule kaipaamaan minua, jollen palaa. Tässä minulla lopultakin on mahdollisuus sovittaa mitä olen rikkonut ja kenties lohduttaa jotakuta. Tahdotteko, että minun on palattava entiseen elämääni ja saarnattava surkeita sanojani tyhjissä kirkoissa? Ei, ei, teidän täytyy auttaa minua!
Tohtori huokaa pari kertaa syvään ja kääntyy pois. Hän ei mahda mitään sille, että hän on liikutettu. Ja kaikki tämä on niin käsittämätöntä, niin yllättävää, että hän ei osaa käyttää yhtään vanhoista puolustuskeinoistaan sitä vastaan.
– No niin, mutisee hän, – näen, että se on vakavaa. Minä taivun.
Bron kasvot kirkastuvat.
– Ettekä anna minua ilmi, sitten kun olen siellä?
– En, joudunhan osalliseksi tähän kokeeseen. Ei sen puolesta, että ymmärtäisin sitä vähäistäkään, mutta maailma on kai kokenut pahempaakin. No niin ... on ehkä omituisia pakollisia tekijöitä, jotka eivät ole minun saavutettavissani...
Ryysyläinen oven suussa oli ruvennut nauramaan lapsellisesti ja sydämellisesti.
– Jollette joudu kiinni, jatkaa tohtori, – niin saan ehkä teidät jonakin päivänä takaisin. Puolikuolleena, nälkiintyneenä riepuna, jossakin noista sadasta vuoteesta. Jos silloin voitte sanoa jotakin, niin kertokaa minulle mitä olette oppinut. Kertokaa, saitteko monta käännytetyksi.
Mutta Bro vain nauraa. Se kuuluu siltä, kuin rattaat kulkisivat pyöreitten hirsien yli. Tohtori ei tiedä, mistä tuo nauru on kotoisin, että se on kaikua kaukaiselta pohjalaiselta rannikkotilalta. Se alkaa harmittaa häntä, ja hän kysyy kuivasti:
– Mille te nauratte?
– Olen niin onnellinen!
Mutta äkkiä Bro käy vakavaksi.
– Hoitakaa lasta hyvin, tohtori! Hänen täytyy tulla terveeksi! Me odotamme ja autamme niin kauan toinen toistamme, hänen isänsä ja minä.
– Mutta älkää koettakokaan päästä kosketuksiin minun kanssani sitten myöhemmin, herra vanki. En ota vastuulleni enempiä vaaroja. Ette tapaa minua enää, apulaiseni saa hoitaa klinikkaa täällä. Itse muutan heti Pieneen Mustasaareen ja otan tytön mukaani sairaalaan. Nimittäin jos hän elää huomenna...
Bro kulkee huoneen poikki ja tahtoo vielä kerran polvistua suljetun oven ääreen, mutta tohtori avaa sen nyt hänelle, ja kädet ristissä Bro jää seisomaan kynnykselle ja katselee hellästi vuodetta kohti.
Ulkona alkaa jo valjeta, ruutujen sininen väri on kalvennut. Ja itään päin antavassa ikkunassa alkaa juuri aavistus ruskosta pureutua tomuiseen lasiin. Tohtori katsoo kelloaan, se on jo kolme. Muutaman tunnin kuluttua päästetään vangit ulos. Heidän joukossaan on silloin eräs, joka on maannut yön klinikassa ja parantunut.
Huohottaen tohtori ottaa avaimen taskustaan.
– Mennään sitten. Mutta jos joudutte kuoleman vaaraan, niin älkää syyttäkö minua. Ja hautajaisiinne en tule...
XV.
Eräässä alioikeudessa entisessä venäläisessä komendanttivirastossa Kirkkosaarella sattui eräänä päivänä tapaus, joka ei kuitenkaan tehnyt syvempää vaikutusta tuomioistuimeen ja unohtui heti. Oli totuttu niin paljoon.
Tavattomassa tutkimustulvassa käsiteltiin par'aikaa erästä vankijoukkoa Haminan puolelta, tarkemmin sanoen 67:ttä ryhmää, vankileiristä n:o 3. Muut ryhmän jäsenet oli jo tutkittu ja lähetetty pois, mutta penkillä oven pielessä istui vielä lyhyentanakka mies, joka näytti kuuluvan heihin. Hänet huudettiin esiin.
– Nimi? kysyi tutkintotuomari ja selaili pöytäkirjaa.
Ei kuulunut vastausta.
– Nimi! huusi tuomari. – Oletteko kuuro vai puhutteko ehkä ruotsia? Kuka olette?
– Olen ihminen, vastasi vanki tyynesti suomeksi.
Nuori juristi punastui kiukusta ja koputti pöytään lataamattomalla browningilla, joka hänellä tavallisesti oli edessään jäykkäniskaisimpien peloittamiseksi. Mutta se ei vaikuttanut mitään. Hän ei saanut muuta vastausta.
Silloin hän otaksui, että mies mahdollisesti oli hullu, ja käski sotamiehen viedä hänet mielisairaiden osastolle Pieneen Mustasaareen.
Siellä häntä tarkastettiin pari päivää. Mutta koska hän oli aivan rauhallinen ja ilman muuta vikaa kuin että hän aina oli vaiti, jossa suhteessa hän ei suinkaan ollut yksin, palautettiin hänet taas kolmanteen vankileiriin ja samaan ryhmään, josta hän oli tullutkin.
Kun hänet seuraavan kerran tuotiin tutkittavaksi, oli mukana vankitoveri, joka puuttui asiaan, eräs vanhempi, jokseenkin uskottavan näköinen mies. Tämä oli jo kauan sitten merkitty luetteloihin leskenä, jolla oli suuri perhe. Hän todisti tuntevansa mykän toverinsa, jonka etunimi oli Juho ja joka kuului heidän ryhmäänsä, mutta siinä olikin kaikki, mitä hän tiesi.
Nuori tuomari ei voinut tuhlata enempää aikaa tähän arvoitukseen, niitä oli tuhansia muita. Senvuoksi hän merkitsikin vanki Juhon 67:nnestä ryhmästä pöytäkirjaan ja varusti hänet isolla kysymysmerkillä. Hän lisäsi muistutuksen, että miehen itsepäisen vaitiolon perusteella täytyi häntä katsoa suuresti epäilyksenalaiseksi osanotosta siihen murhajuttuun, josta ryhmä oli syytteessä.
Tämä johtopäätös olikin tavallaan hyvin perusteltu. Mutta ylempi tuomari suhtautui asiaan toisella lailla pöytäkirjoja tutkiessaan. Haminan seudun roskaväen keskuudessa oli vallinnut oikea ristituli keskinäisiä syytöksiä, nuo kauniit toverukset toivoivat pelastavansa oman nahkansa antamalla salaa toisensa ilmi. Samoin oli asianlaita tässäkin ryhmässä. Mutta Juho-vankia vastaan ei ollut suunnattu mitään syytettä, ja muutenkin puuttuivat kaikki tiedot hänestä. Oliko häntä ollenkaan olemassa, vai mitä tämä merkitsi? Joka tapauksessa oli tässä rikosjuttujen jättiläisvyyhdessä saatava kiinni paksuimmista langoista, jotka nopeasti johtivat tulokseen. Muut saisivat odottaa siksi, kunnes voitaisiin aloittaa oikeudellinen tarkistus. Täällä oli totisesti kylliksi kysymysmerkkejä.
Niinpä tuomari pyyhki pois sen, mitä hänen edeltäjänsä oli tuhertanut pöytäkirjaan jostakin tuntemattomasta Juhosta. Numero hukkui tuhansien muiden joukkoon; erästä vankia ei enää koskaan kutsuttu kuulusteltavaksi.
Bron ei ollut millään lailla vaikeaa heti ensimmäisenä päivänä löytää hakemaansa. Hänhän tiesi, missä se tapahtuisi. Eräässä paikassa piikkilanka kulki rappeutuneen vallin yli, jonka huipulle oli asetettu konekivääri katselemaan mustalla silmällään vankileiriin. Toisella puolella vahtisotilas tavallisesti käveli edestakaisin. Mutta mäenrinteellä sisäpuolella istui yksinäinen mies odottamassa. Tuon tuostakin hän salaa silmäsi piikkilangan toiselle puolelle kohti tiheitä pajupensaita.
Se ryhmä, johon Bro hänen välityksellään liittyi, oli huomattavasti huvennut kuluneina viikkoina. Nyt se toiselta puolen oli paatuneimpia, toiselta pahimmin ruhjoutuneita jäännöksiä koko vankileirissä. Edelliseen lajiin kuului muurari Ville Ahola, kiero rosvotyyppi, jolla varmasti oli paljon omallatunnollaan, ja entinen henkivakuutusasiamies Jyske, ryhmän järjestysmies. Molemmat olivat verraten hyvässä kunnossa, edellinen ruumiinrakenteensa vuoksi, johon mikään ei näyttänyt pystyvän, jälkimmäinen sen takia, että hänellä oli hoidettavana ruoan jakelu, ja häntä toverit epäilivätkin hyvällä syyllä siitä, että hän antoi osan heidän annoksistaan mennä omaan suuhunsa. Toiseen lajiin kuuluivat hyväluontoinen Täi-Janne ja Riku Heinänsyöjä, joka aamusta iltaan haki vihreitä korsia taikka tonki maata kaivaen siitä juuria rauhoittaakseen huutavia sisälmyksiään. Ja sitten siellä oli puolikuollut Tupakka-Kusti, joka vaihtoi ruoka-annoksensa pariin savukkeeseen. Hän oli jo kolme kertaa maannut sairaalassa ja toipunut nopeasti, kun hänet pakotettiin hiukan syömään, mutta kohta pois päästyään hän jälleen joutui tupakan orjaksi. Ja mitä nääntyneemmäksi hän tuli, sitä paremmin myrkky häneen vaikutti ja tuotti hänelle muutamia täydellisen autuuden hetkiä.
Näiden viiden hyväksi Bro ei voinut tehdä paljoakaan. Jyske ja muurari suhtautuivat häneen aluksi epäilevän vihamielisesti ihmetellen, miksi jostakin toisaalta tullut vanki liittyi juuri heihin, mutta koska hän oli harvinaisen iloinen luonteeltaan eikä milloinkaan riidellyt ruoka-annoksista, he rupesivat pian sietämään häntä. Ryhmän muut kolme jäsentä eivät ajatelleet tulokkaasta yhtään mitään, he eivät jaksaneet. Hän puolestaan saattoi tuskin päästä tuomaan heille minkäänlaista apua, he olivat jo kauan olleet hyvän ja pahan tuollapuolen. Epätoivoinen ihminen on usein hyvin arvokas. Mutta ihminen, joka on käyttänyt loppuun kaiken epätoivon ja joutunut järkkymättömään välinpitämättömyyteen, hänestä on myöhäistä pelastaa mitään, jolla olisi arvoa ja elämää.
Ryhmässä oli vielä eräs. Hän ei kuulunut paatuneihin eikä nääntyneimpiin, ja hän oli ainoa, joka tiesi miksi Bro oli tullut.
Pikku tytön isä oli hyvin jokapäiväinen ihminen, hänessä oli jotakin vanhan herraskartanon kuskin hiljaista arvokkuutta, mutta hänessä näytti nyt piilevän viha, joka oli juurtunut syvälle hänen yksinkertaiseen olemukseensa. Kun Bro toi terveiset, ei isä aluksi käsittänyt mitään. Olihan mahdollista, että tyttö oli tullut sairaaksi, mutta että tuo mies tuossa olisi se, joksi hän itseään sanoi, kirotulta valkoiselta puolelta tullut pappi, sehän oli jo aivan järjetöntä. Mutta kuinka vieras tiesi niin paljon hänen lapsestaan, ja miksi tyttö tänään ei tullutkaan niinkuin tavallisesti? Heti kun hän oli saanut varmuuden siitä, että mies, joka oli hänen silmiensä edessä, oli oikea ja puhui totta, joutui hän hämmennyksen valtaan, ja se melkein mykistytti hänet seuraavien päivien ajaksi. Sitten hän hapuillen ja varovasti alkoi osoittaa jotakin kiitollisuuden, mutta myös katumuksen tapaista. Oliko hänen tyttärensä ehkä sairastunut hänen takiaan? Bro vältti visusti sanomasta mitään siitä asiasta, mutta isä aavisti sitä enemmän.
Niin alkoi heidän yhteinen odotuksensa. Joka päivä Bro istui pitkät hetket hänen luonaan sovitulla paikalla vanhan vallin alla ja katseli pajupensaikkoa kohti piikkilangan toiselle puolelle. Kumpikaan heistä ei vähääkään ajatellut sensuroidun vankikirjeen taikka klinikan uuden lääkärin välityksellä päästä yhteyteen tohtorin kanssa. Bro muisti hänen varoituksensa, ja isää näkyi jokin seikka pidättävän ilmaisemasta itseään ja joutumasta tarpeettoman huomion esineeksi. Bro ei tiennyt mistä se johtui, ja hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin saisi sen tietää. Hän ei kysynyt mitään, hän menetteli hyvin hitaasti. Itse hän ei vielä ilmaissut paljoakaan, ei edes sukunimeään, mutta hän oli siellä vankina vankien joukossa, ja heidän luottamuksensa toisiinsa kasvoi hitaasti yhteisen salaisuuden ja yhteisen toivon ympärillä, joka heräsi joka päivä ja kuoli illalla.
Bro ei vielä tiennyt kaikkea. Hän ei ollut saanut selville mitään Andreaksen murhasta. Mutta hän aavisti, että tämän miehen huulilta tulisi ratkaiseva sana viimeisessä kaikista väittelyistä, joita hän oli käynyt oman ristiriitaisen sielunsa kanssa.
Väliaikoina hän oli myötäänsä liikkeellä suuressa vankileirissä. Ilokseen hän huomasi, että hänen sanoillaan nyt oli kokonaan toinen voima, kuin jos hän olisi tullut papinpuvussa piikkilanka-aitauksen toiselta puolen. Useat turvautuivat häneen. Mutta hän huomasi heti, että täällä ei kannattanut puhua hyvästä paimenesta tai karitsan verestä, mutta kyllä kaikkivaltiaasta Jumalasta, rautarenkaasta kalliossa tai Nasaretin sankarista, joka rakasti syntistä enemmän kuin vanhurskasta. Sinnepäinhän hänen oma vakaumuksensakin oli aina taipunut, ja nyt hän oli äärettömän kaukana kaikista saivarteluista ja uskonriidoista. Hän esitti kristinoppiaan, ja sillä oli voimaa epätoivoisten joukossa.
Pian tunsivat monet vankileirissä omituisen hilpeän ja väkevän pikku miehen, jota toiset hyväntahtoisesti, toiset halveksivasti nimittivät Pikku-Jeesukseksi. Jos joku oli oikein pahassa pulassa ja pelkäsi kuolemaa, lähetettiin heti hakemaan häntä. Silloin tuli parempi olla.
XVI.
– Mennyt mikä mennyt, sanoo isä toivottomasti. –
Olemme odottaneet lakkaamatta, mutta ehkäpä hän
on jo maannut kolme viikkoa maassa. En jaksa toivoa enää.
– Sinun täytyy toivoa!
He istuvat tavallisella paikallaan, ja päivä on taas mennyt ohi. Lämmin heinäkuun ilta lepää rauhallisena heidän päittensä ympärillä. Hiekka heidän allaan on vielä lämpöistä, vaikka auringonsäteet jo ovat vetäytyneet avaruuteen, missä niiden välkkyvät keihäät vielä lävistävät eräitä unisia pilvenhöytyjä, jotka ovat päättäneet päivämatkansa keskellä taivaan kantta. Meri tuolla kaukana lepää sammuneena kuin liikkumaton hopealevy, mutta korkealla sen yläpuolella välähtelee ilmassa kuin kultahiutaleita: lokit auringon viimeisten säteiden loisteessa. Niin, lokit...
Heidän takanaan liikkuu tuskin yksikään elämä koko vankileirissä. Tuhannet väsyneet ruumiit ovat kuin kivettyneet ja juurtuneet maahan. Kaikki on hiljaista; tänään ei ole tapahtunut mitään, odottivat he kuinka paljon hyvänsä. Eikä mitään tapahdukaan. Vain muutamat hyttyset surisevat ahneesti heidän laihan verensä ympärillä, mutta he eivät huomaa sitä.
Isä on viime aikoina ruvennut riutumaan, mutta Bro on vielä huonommassa kunnossa jaettuaan kaikki ruoka-annokset toverinsa kanssa. Lapaluut hänen leveässä selässään pistävät esiin kuin kaksi poikkileikattua siiventynkää likaisen takin alla, mutta hänen kasvonsa ovat pöhöttyneet harmaiksi. Hänen jalkansa tuntuvat lyijynraskailta, ja hänen sisuksiaan kaivaa ja polttaa. Toivottomuudenhetkensä hän pitää itsellään, mutta äkkiä hän tuntee, että on aika saada vastaus kysymykseen, joka on ollut hänen mielessään siitä aamusta alkaen, jolloin hän tarttui vieraan lapsen käteen ja vaelsi Kuninkaanportille. Hänen täytyi vaikka pakottamalla puristaa ilmi tuo vastaus.
Melkein julmasti hän katselee isää silmiin.
– Sanopa minulle eräs asia. Tuo tyttösi ... odotatko häntä itseään vai hänen ruokakääröään?
Kysymys näyttää koskevan isään.
– Tosiaan, sitä minäkin usein kyselen itseltäni.
Hiukan mietittyään hän lisää kuiskaten:
– Katsohan, se on niin kummallista! En tiedä oikein, onko tyttö minun lapseni.
– Jos joku lapsi on sinun, niin ainakin tämä.
– Samaa olen usein sanonut itselleni. Kukaan toisista ei ollut sellainen minua kohtaan, mutta joka tapauksessa... Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.
Bro hengittää syvään. Nyt hän vihdoinkin saa tietää sen.
– Niin, palvelin kuskina Ristan kartanossa, kuten olen kertonut. Sinä vuonna saimme sinne uuden isännän. Nuori veijari se oli, mutta hilpeäkielinen ja väelle ystävällinen, niin että ensin pidimme paljon hänestä. Paitsi hänen rouvansa, joka oli Tanskasta ja matkusti äkkiä kotiin, ymmärsimme kyllä miksi. Ja eräänä päivänä nuori isäntä kutsuttaa minut konttoriin ja katsoo tarkoin, että ovi on suljettu. Vallu, sanoo hän, olen tehnyt kauniin karjapiian paksuksi ja nyt tahdon, että menet naimisiin hänen kanssaan, Vallu. Saat kaksinkertaisen palkan. – – Seison siinä permannolla ja mietin. No, miksi ei, patruuna, vastaan ... sillä siinä tytössä ei muuten ollut mitään vikaa, ja sillä lailla sain vaimon. Heidän lapsensa kuoli heti syntyessään, mutta kaksinkertaisen palkan sain pitää. Sitä myöten oli kaikki järjestyksessä, ja olin tyytyväinen vaimooni. Hän oli ahkera töissään, ja kuten sanottu, ei hänessä muuten ollut mitään vikaa. Mutta sitten eräänä iltana...
Hän keskeytti hetkiseksi, ikäänkuin ponnistaen jaksaakseen jälleen vetää eteenpäin vanhan vihansa kuormaa. Sitten hän koroitti ääntään:
– Ymmärrätkö, aloin pian vainuta, että kaikki ei ollut oikein. Sitten kerran joulun ja uudenvuoden välillä sain varmuuden. Hän oli pitänyt pitoja parin muun tilanomistajan kanssa, ja keskellä yötä minut herätettiin viemään humalaisia herroja kotiin. Mutta emme olleet ehtineet kauaksikaan, kun toinen heistä tuli sairaaksi reessä, ja meidän täytyi kääntyä takaisin. Kun menin isännän makuuhuoneen ovelle ja kolkutin, näin jonkun hiipivän sieltä ulos takatietä. Se oli vaimoni. Sen yön hän sai seisoa ulkona palelemassa, ja se olikin parasta, sillä muuten olisin lyönyt hänet vaivaiseksi. Mutta seuraavana päivänä menin konttoriin. Sellainen ei ollut tarkoitus, patruuna, sanoin minä, sillä pelin täytyy olla rehellistä, ja kun olen saanut vaimon, niin hän on minun. Isäntä lupasi jälleen korkeamman palkan, mutta minä poljin jalkaani lattiaan ja huusin, etten halua elää huoran tuloilla ja sylkäisin ja läksin. Hain heti itselleni uuden paikan ja läksin vaimoineni pois. Oikein hyviksi eivät välimme sen jutun jälkeen tulleet, vaikka täytyihän tulla toimeen, ja saimme viisi lasta, ennenkuin hän kuoli. Mutta vanhin heistä, juuri tämä tyttö, syntyi jo puolen vuoden kuluttua muuton jälkeen. Kukaan ei tiedä, onko se lapsi minun vai hänen. Luulen melkein, että se on hänen.
– Eihän sinun tarvitse sitä tietääkään. Lapsi on tehnyt sinut isäkseen. Sen sinä ainakin tiedät.
– Ja luuletko, että hän elää vielä?
– Luulen, että hän kohta on terve. Tohtori piti hänestä paljon ja on varmasti tehnyt kaiken voitavansa.
– Niin, sanoo isä miettivästi ja katsahtaa tyhjin silmin piikkilanka-aitauksen yli, – oikeastaan hän oli paras lapsista, tyttö-parka... Ja ihmettelenpä, minkälaista niillä neljällä muulla on nyt siellä kotona...
Bro istuu paikallaan silmät suljettuina, häntä pyörryttää hiukan kaiken sen jälkeen, mitä hän on kuullut. Hän näkee edessään tumman, raskaan palmikon, joka niin orpona riippui kasarmin lattiaa kohti sinä aamuna, kun tyttö seisoi ovella, tuijotti rikkinäisiä kengänkärkiään ja oli ääneti. Mutta nuo silkinpehmeät, kevyesti kaartuvat kulmakarvat... aivan kuin Andreaksen ... ei, sitä yhdennäköisyyttä niissä kai ei ollut turhaan. Hän odottaa tuskaisena mitä vielä on tulossa, hän tietää, että kaikki ei ole valmista vielä.
Kun hän avaa silmänsä, hän näkee mustan lastihöyryn tulevan satamaan väylää pitkin hiilensavu kuin surunauhana jäljessään. Hän tulee ajatelleeksi, että musta nauha muistuttaa sitä, mitä ihmiset sanovat kohtaloksi. Määrättyine lasteineen se ohjaa kulkunsa määrättyyn. satamaan, eikä ole muuta neuvoa kuin ottaa se vastaan. Hänellä itsellään on toinen usko siitä, kuka tuon laivan lähettää ja kuka seisoo peräsimessä – että se ei tapahdu sokeasti, sen hän tuntee paraikaa jokaisella veripisarallaan. Mutta hän sulkee kuitenkin silmänsä väristen ja odottaa. Jostakin syvältä sisältään hän kuulee vanhan huudon August Ripön tuvasta, kaiken elollisen hätähuudon Jumalalle ja ihmisille.
– Nukutko? kysyy isä.
– En, minulla on vain niin paljon ajateltavaa.
– Näytät niin huonolta. Pelkään, että sinun käy hullusti.
– Älä pelkää. Kerro lisää...
– Niin, – hän aloitti hitaasti ja puristi uutta soramöhkälettä kourassaan, – kun se uusi aika sitten tuli, näetkös... Eräänä päivänä seisoimme kiväärit kädessä hänen talonsa ympärillä. Nyt on minun vuoroni! ajattelin ... mutta se karju oli paennut tiehensä ajoissa, niin että minun ei tarvinnut tulla murhaajaksi.
Bro aukaisee silmänsä. Hän tuntee rohkeutensa jälleen nousevan. Tuolla ulkona musta höyry on tehnyt jyrkän mutkan suunnassaan, ja näkymätön laiva, se vielä mustempi, jonka hän näki ohjaavan kulkunsa tännepäin, ei tuonutkaan sitä lastia, jota hän äsken pelkäsi. Tuokoon se sitten mitä hyvänsä. Hän on kiitollinen siitä, että hänen ei ainakaan tarvinnut tulla veljensä murhaajan ystäväksi.
Mutta isä lisää katkeroituneena:
– Vaikka, en sittenkään tiedä, onko syytä olla tyytyväinen siitä, että se kuula jäi piippuun. Luulen melkein päinvastoin...
– Miesparka, sanoo Bro surullisesti.
– Mitä tarkoitat?
– Sinä vihaat vielä. On raskasta vihata.
– Niin, vihaan kyllä. Ja tiedätkö mitä tein? Kun en tavannut isäntää itseään, otin kirveen ja menin makuuhuoneeseen ja pilkoin palasiksi sen kirotun sängyn, joka ikisen palasen löin mäsäksi.
Sen lastukasan Bro on kerran nähnyt. Hän muistaa liiankin hyvin sen maaliskuun päivän, kun hän seisoi hävitetyssä huoneessa Ristan kartanossa ja kysyi, oliko tässäkin mielettömyydessä jotakin ajatusta. Nyt hänellä on edessään ne kädet jotka olivat tehneet teon, mutta ne eivät ole mielipuolen eikä rikollisen kädet. Mutta hän on vaiti ja salaa ajatuksensa. Sen sijaan hän kääntyy pehmeästi hymyillen teon suorittajan puoleen.
– Mutta ajattelehan, jos asianlaita onkin niin kuin luulet... jos saat kiittää sitä sänkyä parhaasta lapsestasi?
– Sinä olet kummallinen, sinä, vastaa isä. – Sinä käännät kaiken sellaiseksi, jota kannattaa ajatella.
– Olet ottanut väärän kirveen, sanoo Bro. – Kuuntele minua nyt. Etkö tiedä, että koko maailma on täynnä pahoja ketjuja. Ne ulottuvat elämästä elämään, teosta tekoon, ne kiertyvät ympärillemme ja tukehduttavat meidät ja tekevät meidät vangeiksi. Jokainen rengas niissä synnyttää heti uuden renkaan, ne kasvavat äärettömiksi kirouksen ketjuiksi, ja renkaitten nimenä on syyllisyys, viha, kosto... Eikö ihmisen asiana täällä elämässä ole tehdä loppu vankiketjustaan?
– Kuinka siitä tehdään loppu?
– Se katkaistaan. On olemassa kirves, joka on maailman pehmein, mutta samalla terävin. Sen nimi on anteeksiantamus Vapahtajamme antoi sen aseen käsiimme.
– En voi antaa anteeksi sille ihmiselle. Nyt hän kai on yksi pyöveleistämme ja tuomitsee meitä. Kun hän kääntää sormeaan tällä lailla, niin se merkitsee: "ampukaa ne!" Ja kun hän kääntää sen tällä lailla – niin se merkitsee: "antaa koirien elää!"
– Ei, sitä hän ei tee. Hän ei päässyt elävänä pakomatkaltaan.
– Mitä, tunsitko hänet?
– Hän oli veljeni. Rikas veljeni, joka murhattiin. Etkö jo ole ymmärtänyt sitä?
Isä syöksähtää seisaalleen ja tuijottaa häntä.
– Onko sinulla sama nimi kuin hänellä. Onko nimesi Strang?
– Se oli nimeni aikaisemmin, nyökkää Bro hiljaa.
Mutta isä seisoo siinä ja tarttuu kuin mielettömänä päähänsä.
– Kuinka kaikki on kummallista! Kuinka kaikki on kummallista! huutaa hän.
XVII.
Eräänä aamuna hiukan sen jälkeen se tapahtui.
Jotakin lentää suhahtaen piikkilangan yli ja putoaa suoraan heidän jalkojensa eteen heidän siinä istuessaan. Isä tuijottaa ensin hetkisen hajamielisesti esinettä, ennenkuin huomaa, että se on pieni käärö, ja käsittää mitä on tapahtunut. Sitten hän menee melkein sekaisin ilosta.
– Katso!... Katso! riemuitsee hän. – Se on hän!...
Bro näkee, että pajupensaikossa liikkuu jotakin. Nyt ojentuu pieni käsi oksien välissä ja viittaa. Vahtisotilaat muutaman askelen päässä katselevat poispäin ja alkavat tarkoituksellisesti kävellä toiseen suuntaan.
Isä viittaa takaisin:
– Kiitos, tyttöseni, kiitos!
Hän ottaa käärön maasta ja aikoo juuri avata sen, mutta katuu ja heittää sen takaisin piikkilangan yli.
– Kiitos, kiitos, lapsi, mutta pidä ruokasi itse! huutaa hän.
Tyttö katoaa samassa kuin huudon säikyttämänä. Sekä vahtisotilaat että muutamat lähellä olevat vangit ovat huomanneet tapahtuman.
– Emmekö tienneet, että hänen täytyi tulla terveeksi, kuiskaa Bro ja syleilee säteillen isää. – Mutta sano minulle yksi asia. Nyt sinä kai annat anteeksi?
Isä ei kykene vastaamaan mitään. Hän vain nyökkää ääneti ja painelee silmiään kämmenillään, kunnes kyynelet alkavat tunkeutua esiin karkeitten, likaisten sormien välistä.
XVIII.
Vankileirin 67:ttä ryhmää oli jo kauan uhannut kuolemantuomio. Se oli viipynyt ainoastaan siitä syystä, että oltiin epätietoisia, kehen sen tulisi kohdistua. Oli varmaa, että ainakin yksi ryhmästä, ehkäpä useampiakin, oli ollut osallisina kunnanlääkärin ja hänen poikansa raa'assa kaksoismurhassa, mutta ei ollut helppo selvittää kuka pääsyyllinen oli. Kaikki kielsivät itsepäisesti, ja pari heistä oli jo sellaisessa kunnossa, että heitä tuskin voitiin kuulustella, muutamat ilmiantoivat tovereitaan heidän selkänsä takana, mutta vain yksi ryhmästä, vanhahko leskimies, näytti olevan viaton tähän juttuun. Lopulta todistusten ketju kiristyi yhä tiukemmin muurari Ville Aholan ympärille. Kuolemantuomio langetettiin eräässä alioikeudessa Viaporissa. Sieltä se meni Korkeimpaan Oikeuteen Helsinkiin, jonka hyväksymättä ei mitään teloituksia enää saanut tapahtua, ja palasi vahvistettuna.
Mutta kun komendantti Palsta kaksi päivää ennen teloitusta antoi vartiopäällikölleen käskyn hakea käsiin Ville Aholan, kävi selville, että konna oli juuri karannut. Tämä aiheutti virkaintoiselle vänrikille paljon päänvaivaa, ja hän mietti asiaa, ennenkuin esitti sen komendantille. Karkaamiset olivat jollakin käsittämättömällä tavalla jälleen päässeet lisääntymään, ja jos hän nyt suoraan tunnusti, että eräs pahimpia roistoja oli päässyt verkosta, oli hänellä odotettavissa muistutus, ehkäpä arestiakin. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Komendanttihan ei tarkastanut nimiä Kuoleman eteisessä, vain lukumäärän, ja itse teloitustilaisuudesta hän nykyään enimmäkseen pysytteli poissa. Eiköhän voitaisi ottaa joku toinen ryhmästä ja ampua hänet Ville Aholan sijasta? Sehän oli oikeastaan vain raporttikysymys, ja jos joku muu vanki huomattiin kadonneeksi, niin se ei merkinnyt mitään. Vänrikillä oli hiukan tietoja ryhmästä 67, se oli pahinta roskaväkeä, joka olisi sietänyt napsauttaa hengiltä koko sakki, ja komendantti oli puhunut jotakin kaksoismurhasta. Tietysti toisetkin olivat syyllisiä... Mutta vänrikki ei itse tahtonut punnita elämää ja kuolemaa kädessään, hän jätti sen kaitselmuksen tehtäväksi.
Niinpä hän kaikessa hiljaisuudessa kutsutti luokseen järjestysmiehen, Jyskeen. Hän valehteli äkäisen käskyn komendantin nimessä. Oli todistettu, että ryhmä 67 oli tehnyt kaksoismurhan, ja koska he olivat antaneet pahimman roiston karata, ammuttaisiin hänen sijastaan toinen. He saivat vapaasti keskenään valita ammuttavan. Mutta huomenillalla yhden heistä tuli jäädä kentälle ja ilmoittautua hänelle, kun toiset soitettiin palaamaan kasarmiin. Jollei niin tapahtuisi, ammuttaisiin koko ryhmä, lisäsi hän.
Siinä kaikki ja hyvästi, vänrikki ei sietänyt vastaväitteitä. Mutta komendantille hän ilmoitti, että kaikki oli järjestyksessä.
XIX.
Entinen henkivakuutusasiamies Jyske miettii keinoja henkensä pelastamiseksi. Heitähän on ryhmässä kuusi, niin että vaara on kyllä jaettu, mutta ehdottomasti varmaa taetta ei ole... Ja muuten, onko heitä oikeastaan kuusi, vaiko vain viisi? Tuo tulokas, joka ei oikeastaan kuulu heihin ja jota ei ole syytetty mistään, kuinka hänet saisi mukaan arvontaan? Sitäpaitsi eräs asia oli ikävä. Juuri eilen aamulla hän oli saanut kuulla, että kaikki heidän seudultaan kotoisin olevat lähetettäisiin pian pois, ja heti hän oli kertonut sen tovereilleen. Paha onni, paha onni!... Nyt henkikulta oli taas kalliimpi! Muuten ehkä Tupakka-Kusti olisi muitta mutkitta mennyt muurin luo... Kirottu Ville Ahola!
Jyske ei ollut vielä sanonut mitään toisille. Koko päivän, lukuunottamatta eräitä tunteja ruokaa jaettaessa, hän oli istunut kivellä rannalla ja harkinnut asemaa. Mutta nyt, kun aika kuluu, ja alkaa tulla ilta, hän ei enää voi pysyä paikallaan. Täi-Janne varoittaa häntä hyväntahtoisesti: Ei pidä turhaa juoksennella, se käy voimille.
Ei kukaan tovereista olekaan liikkeellä, sen hän näkee. Täi-Janne itse istuu vyötäisiä myöten alastomana ja puuhailee flanellipaitansa jäännösten kanssa, kylkiluut törröttävät kuin tynnyrin vanteet hänen laihassa vartalossaan, ja hän pitelee repaleita ilta-aurinkoa vastaan ja sieppaa niistä silloin tällöin jotakin sormillaan. Kummallista, kuinka hän on virkistynyt siitä, että eilen sai kuulla siirrosta – aivan kuin hän tahtoisi siistiä itsensä markkinoille mennäkseen. Riku Heinänsyöjä ryömii ympäri niinkuin tavallisesti ja kaivelee maata sormipihdeillään, kunnes löytää juuren, joka sopii hänen vatsalleen. Nyt hän ahnain silmin katselee paljaaksi raavittua pihlajaa, josta hän itse on repinyt sekä kuoren että lehvät – mahtaako hän luulla, että siihen puhkeaa uusia lehtiä? Ja puun juurella, siihen hartioillaan nojaten, makaa Tupakka-Kusti kuin luhistunut säkki. Hän ei näy tietävän mistään muusta kuin siitä, että hänellä on sitä, mitä hän tarvitsee. Hänen silmänsä pyörivät nurinkääntyneinä hänen imiessään savukettaan, ja heti kun savuke on tuprutettu loppuun viimeistä hitua myöten, hän ottaa toisen ja sytyttää sen entisen jäännöksellä. Mistä hän tänään on saanut niin paljon tupakkaa?
Hiukan syrjässä heistä istuu leskimies ainaisella paikallaan ja näyttää niin taivaallisen tyytyväiseltä, kun hänen tyttönsä on jälleen alkanut hiiviskellä siellä ruokakääröineen. Luuleeko hän ehkä, että kukaan ei ole huomannut mitään? Mutta missä hänen toverinsa on?
– Hei, pappa! huutaa Jyske, – missä Pikku-Jeesus on? Onko hänkin karannut?
Isä kääntää hiukan päätään ja nyökkää, ettei Jyskeen tarvitse olla huolissaan siitä asiasta.
– Ei, ei se mies karkaa, arvelee Täi-Janne ja alkaa kaivella toisen sukkansa jäännöksiä. – Mutta kuka hän oikeastaan on?
Järjestysmies hymähtää kuivasti.
– Liikkuu tyhmä huhu, että hän on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi. Mutta sellaisia ihmisiä ei ole!
– Sellaisia ihmisiä ei ole, hahaa...! ääntää Riku kuin kaikuna maatessaan vatsallaan ja imeskellen vihreätä kortta kuolan tippuessa suusta.
Kaukaa vankileirin keskellä istuvien ja makaavien ihmisryhmien toiselta puolelta kuuluu jotakin eräiden yksityisten henkilöiden laulamaa virttä muistuttavaa, ja järjestysmies lähtee sinnepäin. Täi-Janne silmäilee häntä ihmetellen. Miksi se juoksee sillä lailla, sehän käy voimille?
Nyt alkaa Tupakka-Kusti heittelehtiä sinne tänne maatessaan hartiat puuhun nojaten ja pää rinnalle vaipuneena. Hänen savukkeensa ovat loppuneet. Hän etsiskelee levottomasti taskuistaan, kaivaa ja kaivaa, mutta ei löydä enempää.
– Saatana, saatana, sähisee hän, – anna tupakkaa!... Tupakkaa, sanon minä, tupakkaa tänne!
Riku ryömii lähemmäksi häntä, mutta pysähtyy varovasti parin askelen päähän. Pienestä peltilaatikosta hän ottaa pari savuketta ja pitää niitä ilmassa.
– Näetkös näitä! Onko sinulla ruokaa, niin vaihdetaan.
Mutta tupakoitsija ei näe eikä kuule mitään, hän tulee yhä raivoisammaksi ja huiskii käsillään ympärilleen täydessä nälkähoureessa.
– Odottakaa, perkeleet, seuraavaa kertaa! Silloin on meidän vuoromme!... Nyt naulaan teidät pitkiin riveihin seinään!... öliskää vaan!... Mutta tässä tulen minä ... (hän kohottaa peukaloaan ylöspäin) ja tällä isolla sikarilla poltan roskaiset silmänne ... kuule kuinka ne kärisevät... Ja naisillenne poltan läpi hihii ... tällä lailla...
Kun Riku varovasti pudistaa häntä käsivarresta ja hän saa nähdä molemmat savukkeet, välähtää hänen silmissään ja hän selviää äkkiä. Kiiruhtaen kuin henki olisi kyseessä hän vetää taskustaan leipäpalasen ja vaihtaa. Riku vetäytyy syrjempään ja alkaa ahnaasti syödä. Mutta tupakoitsija sytyttää heti toisen savukkeen ja nielee savun niinkuin hukkuva nielee ilmaa. Hän tulee jälleen rauhalliseksi ja nojaa puunrunkoon, kalpeana, autuaana, mistään välittämättä.
– Tuolla tulee Pikku-Jeesus, sanoo Riku suu leipää täynnä.
– Se on hyvä se, nyökkää Täi-Janne hyväntahtoisella tavallaan ja osoittaa sinnepäin.
Mutta kylläpä hän on äkkiä ravistunut, tuo heidän toverinsa. Hän kompastuu ja kaatuu, ja toisen vangin täytyy auttaa hänet jaloilleen. Miksi hän ei oikeastaan tahdo mennä sairaalaan?
– Käy makaamaan, toveri! huutaa Täi-Janne ystävällisesti hänelle. – Jaloilla on raskasta kävellä.
Bro nojaa tuhotun pihlajan runkoon. Hän katselee Tupakka-Kustia, joka silmät ummessa makaa hänen jalkojensa ääressä ja polttelee. Hän kumartuu polvilleen hänen eteensä ja asettaa kätensä hänen otsalleen. Kusti avaa toisen silmänsä raolleen.
– Sinäkö siinä oletkin, Pikku-Jeesus?... Kuulehan, saako siellä sinun luonasi... taivaassa ... tupakkaa?
– Saa varmasti, jos sitä tarvitaan.
– Silloin melkein luulen, että lähden sinne...
– Mutta sinun täytyy ensiksi antaa anteeksi vihamiehillesi.
Tupakka-Kusti tupruttaa autuaasti hymyillen.
– Annanhan minä, annan kyllä. Me polttelemme siellä yhdessä ... kaikki ... kaikki.
Hänen päänsä painuu hitaasti kallelleen, ja viimeinen savuke mustuu polttamattomana hänen suupielessään. Vähitellen hän vaikenee kokonaan.
Mutta Bro ei ole ehtinyt huomata sitä, ennenkuin isä on tullut hänen luokseen ja varovasti, vaikkakin puoliväkisin, vienyt hänet heidän yhteiselle paikalleen vanhan vallin rinteelle. Siellä hän valmistaa toverilleen mukavan kuopan lämpimässä hiekassa ja pakottaa hänet syömään muutaman palasen. Tyttö on taas tänään ollut siellä, mutta kolmatta kertaa hän ei saanut heitetyksi kääröä takaisin, tyttö oli niin tuikeasti pudistanut pientä nyrkkiään: Pidä se, kuuletko!... Ja tohtori kai on ollut mukana tässä. Katsohan, leipää ja juustoa ja lihaa...
Bro koettaa niellä muutaman suupalan, mutta ruoka pyrkii takaisin. Se ei kuitenkaan näytä paljoakaan huolettavan häntä. Hänen ilta-aurinkoa kohti käännetyt kasvonsa ovat partaiset ja harmaanturpeat, mutta kuitenkin jollakin lailla kirkkaat. Hän sulkee silmänsä ja hymyilee itsekseen kuullessaan uhkaavasta pikku nyrkistä. Mutta isä alkaa taas vaatia, että hänen tänään täytyy mennä sairaalaan.
Järjestysmies Jyske palaa nyt päättävin askelin, hänellä on suunnitelma valmiina. Hän tutkii tilannetta yhdellä silmäyksellä, ennenkuin sanoo niin matalalla äänellä, että vain pari kolme pihlajan ympärillä olevaa kuulee sen:
– Toverit, yksi meistä joutuu seinää vasten...
Hänen sanansa eivät tee toisiin suurtakaan vaikutusta.
– Villenkö takia? kysyy Janne.
– Niin, kun se saatana karkasi.
Ja Jyske selittää kiireesti ja katkonaisesti, miten asian laita on. Sitten hän oikaisee itseään ja lisää juhlallisesti heidän jalomielisyyteensä vedoten:
– Onko teidän joukossanne, toverit, ketään, joka lähtee sinne vapaaehtoisesti?
– Vapaaehtoisesti! nauraa Riku käheästi. – Nyt onkin toista, kun kohta päästään täältä. Olit tyhmä, kun kerroit siitä.
– Siispä meidän on vedettävä arpaa ...
Jyske silmäilee epävarmasti leskimiestä ja Pikku-Jeesusta, jotka istuvat paikallaan kasvot toisaanne käännettyinä ja puhuvat keskenään jotakin. Sitten hän iskee tarkoittavasti silmää tovereilleen. Rehellinen Täi-Janne on liian tyhmä käsittääkseen mitä hänellä on mielessä, mutta Riku ymmärtää tarkoituksen paikalla ja kohottaa varoittaen mustia koukkusormiaan.
– Anna niiden olla, kuiskaa hän. – Aloitamme täällä omalla tahollamme.
Ja kun järjestysmies hiljaa pudistelee Tupakka-Kustia ja turhaan koettaa herättää häntä, Riku keksii heti uuden sotajuonen.
– Hsh! Hän taitaa olla valmis, mutta se ei tee mitään... hän saa myös olla mukana – hätätilassa, ymmärrätkö.
– Tehdäänkö täikoe? kysyy Janne lapsellisesti.
Jyske ei ole oikein halukas siihen, etenkin nähdessään, että toiset ovat jo ryhtyneet toimeen ja asettaneet litteän kiven maahan keskelleen. Mutta hän ei uskalla sanoa vastaan, ettei pilaisi koko suunnitelmaa, vaan suostuu pitkäveteiseen peliin, vaikk'ei pääse ensimmäiseen erään. Viekas Riku on jo ehtinyt ehdottaa ennen häntä, että on pelattava kaksittain – aivan hänen oma keksintönsä, vaikka hän itse tietysti aikoikin laittautua ensimmäiseen pariin.
Täi-Janne raapii takkuista niskaansa, hylkää ensimmäisen löydön, raapii toisen kerran ja tutkiskelee asiantuntevasti jotakin kynsiensä välissä.
– Tässä on oikein lihava. Yhtä lihava kuin me ollaan laihoja. Nyt panen sen keskelle kiveä. Se, joka hänet saa, on voittanut.
– Eipä, irvistelee Riku. – Silloin minä hankin elukan. Se palaa tavallisesti isäntänsä luo.
Janne vetää ylleen paidan ja takin, jottei haisisi liian hyvältä, ja sanoo tyynesti:
– Teemme sitten päinvastoin. Se menettää, jonka luokse se tulee.
– Hyvä on! Anna ravata! kehoittaa Jyske.
Molemmat pelaajat istuvat liikkumattomina ja tuijottavat hitaasti liikkuvaa hyönteistä, joka kuin keltainen hiekkajyvä kiertelee kivilevyllä ja hapuilee lyhyillä tuntosarvillaan sen rosoja, lähestymättä kumpaakaan reunaa, jonka alla molemmat miehet pelin sääntöjen mukaan pitävät kättään. Järjestysmies seisoo vieressä kumartuneena ja valvoo heitä kärsimättömästi. Silloin tällöin hän viekkaasti tirkistelee noita kahta vallin reunalla.
– Teet vääryyttä, perkele! ärjäisee Riku äkäisesti pelitoverilleen. – Istu hiljaa, kuuletko, sinähän peloitat sitä!
– Minun mielestäni se kömpii tännepäin.
Ja Janne on oikeassa. Kuin äkillisen päätöksen tehneenä syöpäläinen kääntyy kivellä hänen puolelleen ja putoaa päistikkaa hänen karvaiselle kädelleen.
Riku nauraa vahingoniloisesti, kiittää rehellisestä pelistä, ja hänen mielestään on parasta antaa muiden hoitaa jatko. Jyske ei koetakaan pidättää häntä, on päinvastoin parempi, että seura pienenee.
– Siis me kaksi nyt, sanoo hän lyhyesti.
Mutta Jannella ei olekaan halua pelata uudelleen samaa peliä. Hän haisee aivan liian hyvältä, arvelee hän, ja kun hän alkaa muuttua kovaääniseksi, täytyy tukahduttaa kirous ja vetää pitkää tikkua hänen kanssaan.
Sill'aikaa kun tämä tapahtuu kuoritun pihlajan ympärillä, tulee toisesta vankiryhmästä mies Bron luokse vallin rinteelle.
– Tuolla on eräs, joka tahtoo puhella kanssasi.
Hän luulee, että hänen on kuoltava, mutta hän pelkää kovasti, sanoo hän.
Bro koettaa nousta, mutta vaipuu voimattomana takaisin hiekkaan.
– Ei, ei käy ... sano hänelle terveisiä ja että hänen ei tarvitse pelätä. Hänen tulee luottaa Jumalan armoon – luottaa, sano niin. Ja sano vielä, että minä tulen kohta perässä, niin että hänen ei tarvitse jäädä yksin...
Mies poistuu. Isä katselee huolestuneena Brota, joka istuu siinä silmät kiinni, ja koettaa jälleen tyrkyttää ruokaa hänelle.
– Herra Jumala, minkä näköinen olet! Muutamassa päivässä olet ravistunut niin, että oikein sydämeen koskee.
– Niin, olen äkkiä hiukan väsähtänyt. Se johtuu kai siitä ... että minulla ei enää ole mitään odottamista.
Järjestysmies Jyske on vetänyt pitkää tikkua. Etukäteen hän oli selvillä siitä, että hän menettäisi. Häntä vainoo tänään kirotun huono onni, joka alkaa tuntua hänen polvissaan. Mutta hänellä on vielä keino jäljellä ja sitä hän ei aio pilata.
– Painu helvettiin! murahtaa hän Täi-Jannelle, joka vaatimattomasti kiittää häntä rehellisestä pelistä. – Kohta soi torvi kasarmista, ja sinä et pidä juoksemisesta. Ala laputtaa!
Heti yksin jäätyään hän hiipii kuolleen tupakoitsijan luo puun rungon ääreen ja pistää lyhyen tikun hänen vielä pehmeitten sormiensa väliin. Hän itse puristaa lujasti Jannen pois heittämää pitkää tikkua, kun hän yht'äkkiä päästää hämmästyneen huudahduksen ja tuijottaa Tupakka-Kustia. Hän huomaa, että ystävykset hiekkakuopassa huomaavat sen.
– Hei, kuulkaa, teidän on vedettävä arpaa! huutaa hän heille. – Jommankumman teistä kahdesta täytyy mennä seinää vasten!
Isä hypähtää pystyyn ällistyneenä. Mutta entinen henkivakuutusasiamies menee hänen luokseen pitkä tikku kädessään. Muutamin sanoin hän selittää arvanvedon aiheen ja käskee heitä komendantin nimessä kiiruhtamaan.
– Entä te muut? kysyy isä hämmästyneenä.
– Olemme jo valmiit, kaikki poissa pelistä!
– Yhden teistä on täytynyt menettää.
– Järjestysmies osoittaa Tupakka-Kustia.
– Tuo tuolla! Ja heti kun hän tappasi, niin hän kuoli. Senhän sinä näit itse. Jos haluat vetää arpaa hänen kanssaan, ole hyvä. Mutta ei hänestä ole seinää vasten asetettavaksi.
– Se on vale! Etkö ymmärrä, että se, joka saa vetää arpaa useamman kerran, selviytyy helpommin kuin se, joka saa yrittää vain kerran?
– No miksi ette olleet mukana alusta? kysyy Jyske kuivasti. – Huusimmehan teitä monta kertaa, mutta te piditte enemmän jumalisista puheistanne. Syyttäkää itseänne.
Isä polkee maata.
– Se on vale! En tottele!
– Nyt sinä vedät arpaa Pikku-Jeesuksen kanssa! käskee järjestysmies ja tulee uhkaavasti lähemmäksi. – Muuten annan sinut ilmi ja pääset vielä varmemmin seinää vasten. Luuletko, etten ole nähnyt puuhiasi piikkilangan tuolla puolen? Ja ehkäpä muistat, että olin läsnä, kun leikit puuseppää Ristan kartanossa. Siitä asiasta emme tähän asti ole puhuneet mitään...
Isä seisoo epätoivoisena paikoillaan ja polkee jalallaan maata, hän ei saa sanaakaan suustaan. Mutta hän kuulee äkkiä, kuinka Bro sanoo aivan tyynesti:
– Älä huoli, Vallu, minä menen.
– Sinäkö? Miksi juuri sinä?
– Sinä tai minä. Sinulla on viisi pientä lasta. Minulla ei ole yhtään. Ja muuten... näethän että kuitenkin olen lopussa...
– Kannamme sinut sairaalaan.
– Mutta silloinhan sinun täytyy... ei, en voi ottaa sinua häneltä ... kaikkein vähimmin nyt. Sitä surua et saa tehdä hänelle.
Isä painaa kätensä silmilleen. Päätään keinutellen, kuin häntä pyörryttäisi, hän kävelee edestakaisin vanhan vallin juurta taistellen kiivaasti itsensä kanssa.
Sillä välin Bro antaa järjestysmiehelle merkin kutsuen häntä lähemmäksi.
– Anna minun mennä, kuiskaa hän. – Jos meidän on vedettävä arpaa, niin otan sen tikun, jota pidät lähempänä minua.
Jyske nyökkää, että hän on ymmärtänyt, ja hänen keltaiset kapeat kissansilmänsä pyöristyvät sekunniksi jostakin, joka melkein muistuttaa ihailua.
Samassa isä palaa. Hän näyttää hirveästi ahdistuneelta, hiki helmeilee hänen otsallaan.
– Tahdon selvää peliä, sanoo hän. – Vedän arpaa kanssasi.
Järjestysmies hakee maasta kaksi tikkua, katkaisee ne juhlallisen näköisenä ja pistää ne poispäin kääntyneenä rystyjensä väliin. Lyhyt tikku merkitsee menoa seinää vasten, selittää hän. Sitten hän ojentaa nyrkissä olevan kätensä Brota kohti kuin kokeeksi. Isä seisoo vieressä silmät hädästä ammollaan. Hän näkee, kuinka hänen ystävänsä hitaasti valitsee ja sieppaa sitten lyhyen tikun, jota hän tyynesti näyttää. Hän itse päästää syvän helpotuksen huokauksen, hänestä tuntuu, kuin musta ilta-aurinko jälleen olisi alkanut loistaa, ja hän näkee edessään viidet pienet kasvot, kalpeat ja likaiset, mutta yht'äkkiä niin iloiset. Mutta hän heittäytyy kuitenkin voihkien Bron jalkoihin.
– Täytyykö minun nyt menettää sinut?
– Sille ei voi mitään. Saathan tytön sijaan.
Kasarmista kuuluu pitkäveteinen torvisignaali. Koko leiri joutuu liikkeelle ja aloittaa vaivalloisen vaelluksen oljille ja puulavoille.
Jyske tuntee, että hetki vaatii juhlallisia jäähyväisiä. Hän ojentaa kätensä omituiselle toverille, jonka nimeä ei edes tiedetä.
– Vartio tulee heti sinua hakemaan. Hyvästi, toveri! Kostamme kerran puolestasi.
Mutta tapahtuukin aivan toista kuin hän oli odottanut. Tuo reima mies ei tartukaan hänen käteensä, vaan katselee häntä ankarasti silmiin.
– Muista nyt mitä sanon. Älkää kostako puolestani. Älkää milloinkaan kostako!
Järjestysmiehestä tilanne on kiusallinen. Muutaman askelen päässä hänestä on Tupakka-Kusti kuolleena, ja tuossa leskimies ystävänsä jalkojen juuressa mylvii kuin eläin. Jyske pudistaa häntä kovasti olkapäästä ja käskee häntä seuraamaan mukana. Torvihan on soinut jo kauan sitten.
Isä syleilee vielä kerran Bron polvia ja horjuu kasarmia kohti. Kyynelet valuvat hänen karkeitten sormiensa välistä hänen pusertaessaan niitä kasvojaan vastaan.
Bro katselee häntä ääneti iltavalossa istuessaan selkä nojattuna pehmeään rantavalliin. Sitten hän sulkee silmänsä. Hänen ohitseen kulkee nyt niin paljon. Joskus hänet valtaa kuolemanpelko, mutta seuraavalla hetkellä hän taas on poikavuosiensa retkillä vieraalla paikkakunnalla. Hän on eksynyt metsässä, kulkee ja kulkee hätäisesti koko yön, kunnes aamun valjetessa tulee outoon torppaan ja kolkuttaa. Ikivanha ukko avaa hänelle. – Kuinka osaan täältä kotiin? kysyy poika. – Älä pelkää, vastaa ukko, – kuljet suoraan aamuruskoa kohti ... sen hän muistaa niin selvästi juuri nyt. Ja samalla hän kuulee isänsä pitkän naurun kuolinvuoteella. Mutta se ei nyt kuulosta epäilevältä eikä moittivalta, ainoastaan sydämelliseltä ja luottamusta herättävältä. Hän tuntee nyt vihdoinkin tulkinneensa kummallisen testamentin.
Hitaasti hän ristii kätensä ja lausuu itsekseen vanhan virren:
Ne, Herra, riisuu mun.
Suo että puhdistun
Sun Poikas haavoissa!XX.
Aikaisin aamulla tohtori Ceder on kiivennyt kukkulalle Kreivi Piperin puistoon. Hän ei käsitä, miksi hän on mennyt juuri sinne, kun hänen päinvastoin tulisi pyrkiä paikkaan, missä hän ei näe eikä kuule mitään, mutta hän ei ylimalkaan käsitä mitään.
Aurinko on vielä alhaalla metsänreunan yläpuolella lahden toisella puolen, vanhat vallit ja linnakkeet seisovat paikoillaan mustat varjokaavut riippumassa pyöreiltä seliltä, soinen lammikko kallion alapuolella katselee kuopastaan kuin uninen, elämään väsynyt silmä. Vain lintujen laulu on alkanut solista vanhoista puista, ja saarien ympärillä meri on valoisa, loppumattoman valoisa virien juostessa kuin sininen riite näköpiiriin saakka.
Tohtori ei ole tietenkään tullut tänne nauttimaan näköalasta tai tutkimaan luontoa. Hän on niin järkyttynyt kuin ihminen suinkin saattaa olla, ei ole nukkunut silmäntäyttäkään yöllä. Hirmuinen eilinen ilta... Hän ei milloinkaan, ei milloinkaan olisi voinut uneksia joutuvansa elämässään sellaiseen tilanteeseen.
Huokaillen kulkiessaan ruohoisella vallilla ja silloin tällöin pistäessään nenäliinan hattunsa alle ja pyyhkeillessään ajettua päälakeaan hän sadannen kerran toistaa sen, mitä on tapahtunut. Nyt on torjuttava itsemoitteet, pudistettava päältään jotakin omantunnonvaivoja muistuttavaa, melkeinpä osallisuus murhaan... Mutta Herra Jumala – kuinka hän olisi voinut menetellä toisin? Kun ihminen sielustaan ja sydämestään rukoilee saada kuolla ja esittää niin järkkymättömän perusteen... ja kun muussa tapauksessa joku toinen olisi saanut kuolla ... ei, hän olisi voinut vannoa, että sellaista tarinaa ei ole milloinkaan ollut.
Niin, eilen... Hän oli juuri päättänyt lopultakin ratkaista asian, etenkin sen takia, että tyttö rukoili niin sydäntäsärkevästi. Hän oli tuntenut papin, sanoi hän. Bro näytti niin kurjalta istuessaan isän kanssa piikkilangan takana. Hän oli varmasti yhtä sairas kuin tyttö itse, kun hänessä oli keuhkokuume. No niin, hän lähti siis heti entiseen vankileiriinsä. Mutta eipä ollut helppoa löytää sellaista, jolla ei ollut nimeä. Illalla hän vartioi kasarmin oven ääressä, kun karja ajettiin sisään. Siinä ei ollut ketään Bron näköistä. Silloin hän lopulta tuli menneeksi rantaan päin – ja siellä, lähellä erästä luurankomaista vainajaa, istui pappi hietakuopassa. Minkä näköinen hän olikaan, itsekin vähintään puolikuollut! Mutta tyyni kuin tiilikivi, käsittämättömän rauhallinen. – Nyt teidän täytyy suoraa päätä lähteä sairaalaan! – Ei, minä menen ammuttavaksi, olen vetänyt arpaa. – Oletteko pähkähullu, ihminen, se ei saa tapahtua! Velvollisuuteni on paljastaa teidät! – Älkää tehkö sitä, tohtori. Auttakaa minua vielä tämä kerta. Teidänhän tarvitsee vain olla vaiti. Älkää pilatko koko asiaa, minä olen joka tapauksessa lopussa. Ja jos te annatte minut ilmi, ammutaan sijastani tyttömme isä... Kiitos vain, että paransitte tytön, tohtori, ja sanokaa terveisiä!
Niin, Herra Jumala – mitä oli tehtävä? Käytettäväkö väkivaltaa, hälytettävä ja annettava hänen onnettomana kuolla sairaalassa, sen sijaan että hän nyt näytti olevan lähdössä jollekin merkilliselle matkalle taivaaseen... Ja hänen vakuutustaan, että isän siinä tapauksessa täytyi kuolla, ei voinut epäillä. Mutta kun vartion päällikkö kaksine apulaisineen juuri silloin saapui – niin hänhän oli siitä huolimatta koettanut pelastaa papin.
– Seis, lurjukset! Ette tiedä, ketä... Mutta tässä hänet pysäytti kädenliike ja niin rukoileva katse, että sitä vastaan oli aivan mahdoton väittää. Siispä, hän ei voinut muuta kuin aivan suunniltaan seisoa vieressä ja ääneti katsella, kuinka pappi vietiin pois viimeisten ystäviensä hyväntahtoisesti tukemana. Ja nyt hänet jo oli viety Kustaanmiekkaan eräitten muitten kanssa. Se saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä ... Herra Jumala!
Tohtori kävelee, kävelee, pyyhkii läähättäen otsaansa ja potkii joskus turpeita.
Vielä hän muistaa erään asian. Seisoessaan kumartuneena papin luona hän oli kysynyt: – Onnistuiko teidän käännyttää monta? – Ei, ei montakaan. – No silloinhan teidän pitäisi katua mieletöntä pakoanne? – Ei, mitään niin järkevää en ole eläissäni tehnyt. – Mutta ettekö ole kärsinyt kauheasti? – En sillä lailla kuin luulette. Tervehtikää Hastigia ja sanokaa hänelle ... sanokaa, että kärsimys on pahinta katselijalle.Se ei ole niin käsittämätöntä, kunhan vain itse on kestänyt sen.
Ja ne sanat pappi sanoi sellaisella äänellä, joka melkein sai toisen häpeämään...
Tohtori pysähtyy äkkiä, pyyhkii lasejaan ja alkaa katsella merelle päin. –
Tiellä, kummun alapuolella, tulee komendantti Palsta Kustaanmiekasta päin. Hän on pistäytynyt siellä tutkimassa, että kaikki on kunnossa teloitusta varten. Nähdessään tohtorin hän hiukan hämmästyneenä kiipeää hänen luokseen.
– Näin aikaisin liikkeellä! tervehtii hän. – Mutta aamu onkin loistavan ihana.
Kääntymättä tohtori seisoo paikoillaan ja katselee merelle.
Komendantti on loukkaantunut.
– Mitä te katselette? kysyy hän.
– Purjetta. Valkoista purjetta.
– Sepä runollista!
– Se on tuolla kaukana. Siitä näkyy vielä pieni osa, kuin lumihiutale, mutta jonkin hetken kuluttua se on näköpiirin tuolla puolen. Missä se silloin on? Mitä näköpiirin takana on?
– Tohtori näyttää olevan filosofisella tuulella tänään.
– Niin, on niin paljon sellaista, jota emme pysty saavuttamaan... On arvoituksia ... on omituisia pakkotiloja, joita emme käsitä, en minä ettekä te – te, voittaja!
Kustaanmiekasta kuuluu laukausten jyrinä. Se kaikuu vanhojen vallien ja linnakkeiden välissä. Tohtori säpsähtää, tuijottaa hetken maahan, vavahdus kulkee hänen ruumiinsa läpi. Sitten hän alkaa levottomasti kävellä ympäri nurmikkovallilla.
– Mikä teille tuli? kysyy komendantti.
Tohtori pysähtyy ja nielaisee kerran.
– Mikä minulle tuli? Kuulittehan yhteislaukauksen tuolta. Tiedättekö, että se tappoi pastori Bron.
Komendantti miettii hetkisen.
– Pastori Bronko? Mahdotonta. Se mies rikkoi kunniasanansa ja karkasi täältä.
– Ei, hän ei rikkonut sanaansa. Hän ei paennut täältä ulos. Hän pakeni sisäänpäin.
Hölmistyneenä komendantti alkaa kaivella muistojaan. Eräs kuolemaantuomituista yöllä, se, joka makasi vatsallaan oljilla eikä näyttänyt kasvojaan... Eräs niistä, jotka tänä aamuna vietiin seinää vasten – niin, kummallista kyllä, mies oli samaa näköä...
– Mitä tämä on? hän melkein huusi. – Jos se on totta, niin asia on vaiennettava, ehdottomasti. Muuten tulee skandaali!
– Sellaiset ihmiset kuin hän aiheuttavat täällä maan päällä aina skandaaleja. Mutta ehkäpä ... niin, kukapa sen tietää...
Tohtori ottaa äkkiä hatun päästään, seisoessaan ja katsellessaan Kustaanmiekkaa kohti. Mutta komendantti ei kuule, että hän sanoo hiljaa itsekseen:
– Tulen hautajaisiisi, Bro!