[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flQZcj1e_AZw7SuS4AyxzE1Ybz_yDC3S74qM2UYQ81_c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":20,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":20,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},899,"Mies ja hänen omatuntonsa","Hemmer, Jarl",1893,1944,"899-hemmer-jarl-mies-ja-hanen-omatuntonsa","899__Hemmer_Jarl__Mies_ja_hänen_omatuntonsa","Romaani","romaani",[],[],"fi",1931,57325,363662,true,null,[],[],[],"Pappi Samuel Strang joutuu sisällissodan jälkeisellä vankileirillä kasvotusten moraalisten kysymysten ja inhimillisen kärsimyksen kanssa. Teos tarkastelee syyllisyyttä ja uskonnollista kriisiä vaikeissa olosuhteissa.","Jarl Hemmerin 'Mies ja hänen omatuntonsa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 899. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MIES JA HÄNEN OMATUNTONSA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJARL HEMMER\n\n\nSuom. Eino Palola\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1931.\n\n\n\n\n\n\nKESKUSTELU LUKIJAN KANSSA.\n\n\n_Lukija_: Aloin tutkia kirjaanne hyvässä uskossa. Ensimmäinen osa,\npäiväkirja, ei ole vaarallinen. Tosin no niin, uskonnolliset asiat ovat\ntaas muodissa. Mutta eikö niitä voitaisi tarjoilla kevyempinä annoksina?\n\n_Kirjailija_: Tarkoitatte kai henkisenä voileipäpöytänä.\n\n_Lukija_: Juuri niin. Ja sitten tulee paraati. Se on oikein komea,\nonnittelen. Mutta sitten -- uh! Ennenkuin olin käynyt läpi koko\ntuon kurjuuden, tunsin oloni niin surkeaksi, että läksin revyyhyn\nvirkistyäkseni. Kuinka voi kirjoittaa niin kamalaa?\n\n_Kirjailija_ (vaikenee syyllisyydentuntoisena).\n\n_Lukija_: Kyllähän kaikki tuo on tapahtunut, mutta miksi esittää sitä?\nMeillähän on aivan kylliksi pimeyttä...\n\n_Kirjailija_: ... ja väärennettyä päivänvaloa. On kaksi tapaa käyttää\nsilmiään: katsoa, ja katsoa poispäin. Kukin saa vapaasti valita.\n\n_Lukija_: Entä poliittinen kauhumaalaus? Mihin te sillä pyritte?\nOnhan vielä elossa olevia todistajia, jotka voivat nousta ja\nselittää, että asioiden kulku ei ollut aivan sellainen, ei ainakaan\neräissä yksityiskohdissa. _Kirjailija_: Poliittinen pohja kirjassa\non epäoleellista -- vain satunnainen kauha, jolla olen ammentanut\nkatkeraa juomaani. Ne kappaleet käsittelevät kärsimystä. Ei teidän\ntai minun kärsimystäni, ei edes jonkin määrätyn kansan, ajan tai\nkansanluokan kärsimyksiä, vaikka siltä näyttää. Vaan sitä kärsimystä,\njoka kuohuu kuin kuuma alkuaine maapallomme ympärillä ja siellä täällä\nhyrskähtää polttavaksi tuskan pyörteeksi. Sitä kärsimystä, joka aikojen\nkajastuksessa virtasi esiin elämän ensimmäisestä sylistä ja joka\nkestää, aikojen viimeiseen hetkeen saakka.\n\n_Lukija_: Amen! Ja luuletteko että ihmiset lukevat sellaista?\n\n_Kirjailija_: Tuskinpa. Taikka ehkä sentään -- joskus toiste...\n\n_Lukija_: Milloinka sitten?\n\n_Kirjailija_: Ensi maailmansodan jälkeen.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nPÄIVÄKIRJA\n\nKirjoittanut pappi Samuel Strang, joka myöhemmin otti nimen Bro.\n\n\n    Jumala ei nosta montakaan puhdasta\n    taivaaseen; useimmat on vedetty loasta.\n\n                                    _Luther_.\n\n\n\n\nVUOSI 1916.\n\n\nPappi vankilassa ... sepä näyttää kauniilta! Tässä istun nyt, ikuinen\nylioppilas, karhu ja syntinen pappi, joksi ylioppilastoverini minua\nnimittivät. Minä näytän kuuluvan sellaisiin, jotka auttamattomasti ja\naina joutuvat häpeään. Olen saanut aikaan perin vähän hyvää, mutta sitä\nenemmän mieletöntä. Mitä minusta tulee? Jäytävä katumus kiduttaa minua.\nSe, joka on lähtenyt etsimään surkeampaa olentoa kuin Johan Samuel\nStrang, ei vielä ole palannut kotiin.\n\nÄlköön kukaan luopuko siitä toivosta, että Jumala juuri hänen kauttaan\ntahtoo tehdä suuren teon, kirjoittaa Luther. Voi, isä Luther, minkähän\nsuurtyön Jumala onkaan valinnut minulle? Ei, sen toivon saan heittää.\n\nPääkaupungin lehdissä oli komeita otsakkeita:_Raivoisa teologi pitelee\npahoin rauhallista yökulkijaa_ ja alaotsikkona: _Oliko rähinän aiheena\njulkinen nainen?_ No niin, maailman tuomioita, niille annan palttua!\nEn välittänyt puolustautua oikeudessa. Se oli ehkä tyhmää, ehkä en\nnyt istuisikaan tässä. Mutta en saattanut esittää mitään tunteellista\nrippiä, asia oli arka. Minulle olisi naurettu, ja silloin ehkä olisin\nkaupanpäällisiksi piessyt tuomariakin ja saanut kolme kuukautta lisää.\n\nTäkäläinen vankilan pappi ei ole saanut minua puhumaan sanaakaan.\nSieluni ei ole juuri valikoitsevainen, mutta tunnen, kuinka sisälläni\netoo, kun hän lähestyy alentuvaisesti, tuo onnellisempi toveri, joka\ntietää missä oikea tie kulkee. Tunnen häntä hiukan aikaisemmilta\najoilta, minulla on hänestä vastenmielinen muisto.\n\nVain yhdelle ihmiselle tahdon uskoutua. Sinä, Hastig, saat jonakin\npäivänä tietää, mitä olen tehnyt ja mitä en. Sinä ymmärrät, että otin\nluokseni harhaanjoutuneen tytön auttaakseni ja kohottaakseni häntä,\nvaikka se asia menikin vinoon, etupäässä oman heikkouteni takia.\nSilloin jouduin epätoivoon, ja kun hiivin hänen jälkeensä kadulle ja\nnäin ensimmäisen miehen jälleen yrittävän vetää hänet liejuun -- se oli\nsatunnainen lurjus, yksi tuhansista samanlaisista -- silloin raivostuin\nja löin miehen tiedottomaksi.\n\nTietenkin on oikeudenmukaista, että istun vankilassa. Minun\nsyntiluetteloni on enemmän kuin kylliksi pitkä; yhtä hyvin kuin\nkolme kuukautta voisin istua täällä koko ikäni. Ei ole montakaan\ntäysikasvuista ihmistä, joka ei, minun luullakseni, täydellä syyllä\nsaattaisi joutua linnaan joksikin ajaksi. Tutkistele itseäsi, arvoisa\nkansalainen! Eikö takanasi ole mitään rangaistavaa? Mutta kaikki ei\ntule maan tuomioistuimien tietoon.\n\nMinulla ei siis ole mitään syytä valittaa kärsineeni vääryyttä. Nautin\ntäällä vain kylvöni hedelmiä. Vain se, että minut tuomittiin väärässä\nasiassa. Öinen pahoinpitely ei ollut minun rikokseni. Tuokaapa hänet\nvielä kerran tänne, tuo kalpean lihava karju, niin kohotan jälleen\nharmaaraitaiseen vanginpukuun verhotun käsivarteni ja annan hänelle\nlisää. Tuntuu siltä, kuin nyrkissäni olisi pommin voima.--\n\nEssi, sinä onneton raukka, missä olet nyt? Ja minun piti muka auttaa\nsinua ... onko sinun yhtä paha olla kuin ennenkin? Pysyttele pystyssä,\nrukoilen puolestasi! Älköön sydämesi olko murheellinen! Ei niin raskas\nkuin minun...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitäpä väliä sillä muuten on, kuinka minun käy? Tuolla kaukana raivoaa\nmaailmansota. Siellä hävitetään suurempia tekijöitä kuin viraton\nkolmenneljättä ikäinen pappi. Ja enemmän kuin yksi tämän sorretun maan\npoika istuu par'aikaa lukkojen takana siivommista syistä kuin minä.\nSääli etten joutunut mukaan jääkärijoukkoomme Saksaan. Viime vuonna\nilmoittauduin eräälle salaiselle asiamiehelle, luulin hänen muistavan\nminut vanhastaan, mutta ei, hän vain katseli minua epäluuloisesti ja\nymmärtämättä. -- Kuka olette ja mitä tahdotte? Sanoin olevani entinen\nteologian ylioppilas Strang, jonka hän kyllä tunsi. -- En tunne mitään\nraamatunselailijoita, vastasi hän, eikä hän muka ollut milloinkaan\nkuullut puhuttavan Lockstedtin leiristä.\n\nNäytänkö todella niin epäluotettavalta? Vai eikö Raamattu anna sotaista\nluotettavuutta? Minä epäonnistun kaikessa. Mutta kunhan pääsen ulos\ntäältä, teen kai uuden yrityksen.\n\nOlen usein ajatellut sotaa. Puhutaan aina sen joukkokärsimyksestä,\nehkäpä se onkin sellaista. En ole milloinkaan nähnyt läheltä\njoukkokärsimystä, mutta ehkä saan nähdä sen jonakin päivänä.\nYksinkertainen ajatukseni on tämä: Kärsimys ei koskaan tule suuremmaksi\nkuin se, joka on yhdessä rinnassa. Sitä ei voida kappaleittain laskea\nyhteen summaksi, paljoudeksi, sillä tiellä on seiniä, rintaseiniä. Eikö\njuoksuhaudoissa ole aivan samanlaista kuin vankilassa? Minä kärsin,\nnaapurini oikealla kärsii, samoin vasemmalla oleva ja niin edelleen\nkoko rivi, mutta jokainen kärsii vain itsekseen. Ei voida väittää, että\nitse vankila kärsisi, se ei ole mikään yksiruumiinen ja yksisieluinen\njoukko-olento. Juuri nyt kuulen itsepäisiä naputuksia naapurikopista,\nmutta en ymmärrä merkkikieltä enkä vastaa. Jokaisen elämän ja jokaisen\ntuskan välillä on seinät. Vai saattaako sääli murtautua niiden seinien\nläpi? Sitä en tiedä, mutta saan ehkä tietää sen jonakin päivänä.\n\nMyöskin olen itsekseni ajatellut, että se tapahtuu silloin, kun ihmiset\nkaatuvat. Kun konekiväärien tuli niittää maahan kokonaisen rykmentin,\nniin se tavallaan ei ole erilaista kuin yhden ihmisen kuolema kotona\nvuoteessaan. Ei voida laskea yhteen kuolemaa enemmän kuin elämääkään.\nMolemmat ovat olemassa vain sinua ja minua ja kaikkia varten, mutta ei\nole olemassa mitään joukkoelämää eikä joukkokuolemaa meille kaikille\nyhdessä. Meidän välillämme on pimeyttä; juuri sen vuoksi on jokainen\nelämä kaikessa pienuudessaan niin arvokas. Se on koko maailma; aina\nkun kaksi silmää murtuu, sammuu koko tuo olemassaolo: metsät, järvet,\nkaupungit, tähtitaivaat, kaikki. Mutta enempää ei sammu myöskään\nsilloin, kun tuhat silmäparia murtuu samaan aikaan ja samalla paikalla.\nVai onko olemassa jokin silta elämästä elämään, kuolemasta kuolemaan\nsielujen suuressa kulkueessa? En tiedä. Ehkäpä saan tietää enemmän\njonakin päivänä, kun minun hetkeni on lyönyt.\n\nEi, en tuhlaa mustan vahakantisen vihkoni paperia filosofoimiseen.\nSe ei taida olla minun vahva puoleni, niin väittää ainakin\nHastig. Ja kun luen mitä olen kirjoittanut, niin ihmettelen, onko\najatuksenjuoksu oikein kristillistä? Soveltuuko tämä filosofia uskoon\nsijaiskärsimyksestä, joka minulle on yhtä vuorenvarma totuus kuin\nse, että itse olen olemassa? En kykene ratkaisemaan sitä kysymystä.\nNiin, minä olen monenlaisten ajatusten kaaos. Mutta tuo kaaos on\nminun, en ole milloinkaan koettanut varastaa muilta itselleni väärää\nkokonaisuutta, jota minulla ei ole. On tunnettua, että pahat ihmiset,\nsellaiset kuin minä, suurella vaivalla koettavat ulkonaisesti olla\nparhaitten näköisiä, koska heillä itsellään ei ole kiinteätä ydintä.\nNiinpä syvämietteinen Jakob Böhme sanoo paholaista Jumalan apinaksi. --\nTässä tapauksessa on minulla kuitenkin vähän toivoa. Sen pahan, minkä\nolen tehnyt, olen tehnyt omaan malliini ilman mitään tekopyhyyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRistikkoikkunani edessä kolmannessa kerroksessa on jalavan alaston,\ntalvinen latva. Jalava on alhaalla vankilan pihalla, jossa saan\nkävellä puolituntisen päivässä eräässä noista pitkistä karsinoista,\nedestakaisin vanginvartijan ja seinän välillä.\n\nSulasta hyväntahtoisuudesta on minun sallittu valita yksityinen tai\nyhteiskoppi, jota jälkimmäistä pidetään lievempänä rangaistuksena.\nMutta minä valitsin edellisen. Tahdon mieluimmin olla yksinäni raskaan\nomantuntoni kanssa.\n\nEräs vanginvartija tuntuu puhuvan pohjalaista ruotsinmurretta, hänen\nkotipitäjänsä ei liene sijainnut kaukana minun synnyinseudultani.\nJoka kerta hänet nähdessäni joudun kiusaukseen sanoa hänelle jotakin\nlapsuuteni väärentämättömällä murteella, mutta minua hävettää ilmaista,\nettä hänen paikkakuntalaisensa istuu vankilassa täällä kaukana\nHelsingissä. Senvuoksi puhuttelen häntä suomeksi, jota hän osaa varsin\nhuonosti.\n\nPihan toisella puolella on punainen tiiliseinä, jossa on samanlaiset\naukot kuin minunkin kopissani. Jos astun askelen sisemmäksi\nkoppiin, saatan laskea viisitoista ruutua, mutta jos painan nenäni\nruutua vastaan, pääsen kuuteenneljättä; loppuja en tavoita. Näin\nillalla seinä on täynnä pieniä, heikkovaloisia, keltaisia neliöitä,\nrivi rivin vieressä. Meitä käsketään ankarasti ajoissa laskemaan\npahviverhot luukkujemme eteen; koko kaupunkihan on komennettu pimeäksi\nzeppelini-hyökkäysten pelosta. Jokaiseen tällaiseen neliöön ristikko\npiirtelee viivoja, ja kun tirkistän omassa verhossani olevan pienen\nreiän läpi, näen päiden varjoja, jotka nyökkäävät ja liikkuvat toisten\ntakana. Se näyttää hyvin kodikkaalta, ei pahemmalta kuin nykyaikaisen\nvuokrakasarmin pääty. Minulla oli usein tapana seisoa kadulla ja\nkatsella tuollaista päätyä ja sen pitkiä rivejä pieniä matalia\nhuoneita, jotka kaikki ovat samanlaisia ja joilla kaikilla oli pieni\nikkunansa. Jokaisessa laatikossa asuu ihminen, siellä hän hengittää\nja nukkuu, iloitsee ja kiroaa ja avaa laatikkonsa oven kiiruhtaakseen\nasioilleen. Kunnes hän eräänä päivänä ei enää avaakaan oveaan. Silloin\ntullaan kantamaan hänet pois vielä pienemmässä mustassa tai valkoisessa\nlaatikossa. --\n\nOlen alkanut tehdä työtä puuseppäosastolla, maalaan yksinkertaisia\nhuonekaluja, siihen kelpaan. Tänään sivelin oikein siron pikku\nsängyn pehmeällä, sammalenvihreällä emaljivärillä. Kun se oli\nvalmis, seisoin hetken paikallani ja tarkastelin sitä. Silloin\nkuumeni silmissäni, näin vuoteen valmistettuna ja vuoteessa lepäsi\npieni tyttö. Ensin hän ei ollut kukaan määrätty, sitten hän muuttui\nEssiksi, ja vihdoin siinä makasi irstauden kummitus, joka muistutti\nsuurta babylonialaista porttoa. -- Emme voi estää pahoja ajatuksia\nmustina lintuina kiertelemästä päittemme ympärillä, mutta me voimme\nestää niitä rakentamasta pesäänsä sydämiimme, sanoo Luther. Voi, isä\nLuther! Jos minunkin laitani olisi niin! Minunkin sydämelläni on ollut\npuhtaat aikansa, mutta joskus se on muistuttanut porttolaa, joskus\nkäärmeenpesää. Vain sen voin vakuuttaa, että ilohuoneessa ei ole\nmilloinkaan ollut iloa, eikä kylläisiä käärmeitä siinä pesässä.\n\nTiedän, kuinka on pilkattu Isä meidän rukouksen sanoja: Äläkä johdata\nmeitä kiusaukseen ... Päinvastoin, sanovat urheat ihmiset, viettele\nmeitä, koeta meitä, niin saamme näyttää mihin kelpaamme! Niin, niin, se\nkuuluu komealta satulassaan vakavina istuvien hengenritarien kidasta.\nNiin ylväästi puhuu vain se, joka ei _tiedä_, miltä tuntuu paistuminen\nkiusauksen tulikuumalla parilalla.\n\nMutta miksi minun pitää olla niin ruma ja kömpelö, että en milloinkaan\nole voinut saavuttaa naisen oikeata rakkautta? Tiedän, että se olisi\nparantanut minut paljosta. En edes ole saanut tyydyttää alkuaan\nsuurta seurusteluhaluanikaan, kaipaustani saada olla kunnollisten\nja onnellisten ihmisten joukossa. Jos en ota lukuun Hastigia, niin\nsellaiset aina väistävät minua. Olen kai pahasti epäluomainen. Sen\ntakia tunsinkin kai lopulta olevani kotonani vain kadotettujen joukossa.\n\nNykyisessä tilassani kiusaavat minua lakkaamatta muistot hetkistä,\njolloin olen käyttäytynyt häpeällisesti tai petollisesti, tyhmästi tai\nkömpelösti. Kun istun tässä kirjoittaen yksinäisyydessäni, puristavat\nnuo muistot veriaallon toisensa jälkeen poskilleni. Sielussani on vielä\nsäilyssä jotakin haurasta ja tyttömäisen ujoa, vaikka ruumiini onkin\nniin mahtavan voimakas ja hillittömän vaativa. Niinpä olen alituiseen\npunastunut häpeästä tuolla ihmisten keskuudessa, vaikka sitä ei juuri\nole näkynyt minusta, minulla on karkea ja samea iho.\n\nTurhaan istun nyt tässä ja koetan muistella yhtä ainoatakin miehevää\ntekoa, joka minulla olisi takanani. Kuinka on elämäni voinut joutua\nniin vinoon? Minun täytyy tutkia sitä ja koettaa selvittää se\nkirjallisesti. Ehkäpä voin oppia jotakin. Täällä kopissani minulla on\nhyvää aikaa kirjoittaa iltaisin. Aloitan huomenna.\n\n\n\n\nTÄHÄNASTINEN ELÄMÄNI.\n\n\nAndreas, vanhempi veljeni, väitti usein, että äidillämme oli eräitä\npisaroita mustalaisverta suonissaan ja että meidän levottomuutemme\njohtui siitä. Mutta myöhemmin hän kerran sanoi saaneensa selville, että\näiti polveutui jostakin ylhäisestä herrasta, joka retkillään usein\njätti jälkiään köyhiin tupiin, -- sehän oli tavallista siihen aikaan.\nEn tiedä, kuinka sen asian laita lienee. Äiti oli suomalainen tyttö,\njoka oli tullut ruotsalaiseen rannikkopitäjäämme palvelijattareksi.\nMelkein nelikymmenvuotiaana isäni meni naimisiin naapuritalon nuoren\npalvelijattaren kanssa -- se herätti yleistä hämmästystä, sanottiin.\nÄiti kuului olleen alakuloinen ja kaunis. Veljeni on ulkonaisesti hänen\nnäköisensä, mutta ei alakuloisuudessa. Itse en muista häntä, olin vain\nkolmivuotias hänen kuollessaan. Hän kuoli verenvuotoon kolmannessa\nlapsivuoteessaan, ja pieni sisar, joka minun piti saada, seurasi\nhäntä. Joskus olen näkevinäni itseni kätkyessä, kaksi tummaa silmää\nkatselee minua ylhäältä, ja ääni laulaa jotakin yksitoikkoista sisämaan\nsäveltä. Mutta se ei kai ole mikään oikea muisto, se periytyy siitä,\nmitä minulle on kerrottu, ja eräästä äitini kuvasta, jonka kanssa olen\npuhellut yhtä paljon kuin jonkun elävän ihmisen kanssa. Se, että en\nole saanut pitää äitiä enkä sisarta, on alusta alkaen jättänyt puolet\nsydäntäni asumattomaksi. Sellaiselta tuntuu, kun tullaan kartanoon,\njossa vain puoli taloa on lämmitetty ja valaistu. Miltä näyttää\ntoisella puolen, eikö parhaiden huoneiden pitäisi olla juuri siellä? Ja\nniin sytytetään kynttilä ja mennään sinne pimeyteen, mutta siellä on\nalastonta, tyhjää ja kylmää.\n\nTäydellä syyllä voin otaksua, että me molemmat veljekset emme ole\nminkään lämpimän aviovuoteen hedelmiä. Isän puolella kai oli rakkautta,\nja luulen Andreaksen olevan oikeassa väittäessään, että äidin mukana\nsukuun tuli aivan uutta verta. Jospa olisin yhtä rauhallinen kuin\nisoisä! En muista häntä paljoa, mutta juuri nyt näen hänet edessäni.\nHän istuu avoimen ikkunan ääressä auringonpaisteessa ja syö palttua\npuulusikalla. Hän on ikivanha, hänellä on vain kaksi keltaista pitkää\nhammasta jäljellä toisella puolella suuta, niin että pureskeleminen käy\nhitaasti. Mutta nyt hänellä on suussaan palttumöhkäle, josta ei tahdo\nmilloinkaan tulla valmista. Hän kääntelee sitä suussaan ryppyisten\nposkien välissä, pureskelee ja imeskelee, ja vihdoin tulee noiden\nkahden ravistaneen hampaan vierestä ulos jotakin pyöreää. Se on kuollut\npieni hiiri, kaikki neljä jalkaa hajallaan. Isoisä riiputtaa sitä\nhetken alastomasta hännästä ja tutkii sitä ystävällisesti. -- Katsos\nhiirtä! hän sanoo. Sitten hän varovasti heittää sen ulos ikkunasta,\nmutustelee edelleen ja puhuu jostakin muusta. Ja kuitenkin isoisä oli\nmelkein pikkumaisen siisti. Mutta hän ei tahtonut loukata niitä, jotka\nvalmistivat ruoan hänelle.\n\nIsäni lienee nuorempana ollut iloinen vekkuli, mutta äidin aikaisen\nkuoleman jälkeen hän muuttui hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Muistan\nhänet vain ystävällisenä, aikaisin harmaantuneena ja vaiteliaana\nmiehenä. Hänen ja meidän poikien välillä ei milloinkaan vallinnut\nmitään toverillista suhdetta, hän oli liian vanha. Istuessaan yksin\niltaisin hän usein otti käsille kotiraamatun tai pullon, mutta\nei milloinkaan molempia yht'aikaa. Vain nauraessa hänen entinen\nluonnonlaatunsa tuli ilmi. En ole koskaan kuullut kenenkään nauravan\nniin hillittömästi ja pitkään. Kuulosti siltä, kuin kärryt olisivat\nkulkeneet pyöreistä hirsistä rakennetun sillan yli, ja se silta oli\npitkä. Meille pojille häneltä ei riittänyt paljoakaan aikaa. Hän oli\nmonipuuhainen lautamies, ja kun hän jo alusta oli päättänyt, että\nmeistä molemmista piti tulla lukumiehiä, arveli hän kai, että me\nsaisimme silloin ymmärrystä enemmän kuin tarpeeksi. Saimme itse hoitaa\nitsemme ja kasvaa sattuman varassa. Selkään hän ei koskaan antanut\nmeille, vaikka hänellä usein olisi ollut syytä siihen. Andreas ja minä\nolimme toistemme suorat vastakohdat; ei ollut niin vähäistä kysymystä,\nettä olisimme voineet ajatella siitä samalla lailla, ja jokainen riita\nratkaistiin heti tappelulla. Kun kansakoulussa luimme Vänrikki Stoolin\ntarinoita, minä valitsin Döbelnin sankarikseni, ja silloin velimiehen\ntietysti piti ottaa hienompi Sandels. Siitä asiasta tappelimme viikon,\nsitten tappelimme toisen viikon siitä, kumman hevonen oli kauniimpi,\nSandelsin valkoinen vai Döbelnin ruskea.\n\nJo hyvin aikaisin veljeni osoitti voimakasta kiintymystä kylän\ntyttöihin ja palvelijattariin. Hän oli mainio saamaan käyntiin\npiilosilla-olon hämärissä heinäladoissa, ja minusta tuntui joskus,\nettä hänen silmissään tällaisten kujeitten jälkeen oli omituinen\nloiste. Itse pysyin ylenkatseellisesti syrjässä kaikista hameista. Olin\nnaisvihaaja, selitin minä, ja siitä asiasta tappelimme myös. Hän oli\nkahta vuotta vanhempi ja paljon pitempi, mutta minä puolestani paljon\nraivokkaampi.\n\nLapsuuteni ei ollut millään lailla merkillinen. Se muistutti niin monen\nmuun poikanulikan lapsuutta hyvinvoivissa rannikkotaloissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos suljen silmäni ja ajattelen hiukan myöhempiä kasvuvuosia, erottuu\nkaikesta, mitä edessäni näen, kaksi kuvaa. Ne ovat molemmat navat:\npimein ja valoisin, niiden välillä on kaikki muut.\n\nEnsimmäinen on se päivä, jolloin August Ripö menetti päänsä. --\n\nMeri oli auennut aikaisin sinä kevättalvena, ja ajojääkenttien mukana\nseurasi joukoittain hylkeitä rannikolle. Maaliskuun puolivälissä olivat\nkylän kaikki joutilaat miehet varusteineen jään reunalla nuijimassa\nhylkeitä. Eräänä päivänä onnistui minun tuppautua viisimiehiseen\npyyntiseurueeseen, ja sain seurata mukana etenkin sen tähden, että\nAugust Ripö sanoi hyvän sanan puolestani. Hän oli nuori, isoperheinen\ntalonpoika; ihailin häntä suuresti hänen jättiläismäisten voimiensa ja\nhänen iloisen kielevyytensä takia. Hän oli kylän ilonpitäjä.\n\nEnsimmäisenä päivänä oli pyyntimme erikoisen onnellista, ja minäkin\nolin saanut hengiltä nuoren hylkeen. Silloin, iltapuolella, alkoi\nilma käydä levottomaksi, meren ääneen tuli jotakin käheää, ja me\nläksimme majakalle yöksi. Seuraavana aamuna puhalsi humiseva, kohiseva\nlounaistuuli ja taivas oli kirkas. Meille tuli kiire lähteä kotiin\npäin, ennenkuin oli liian myöhäistä. Vetoreki varastoineen, pyssyt ja\nhylkeennahat meidän täytyi jättää majakanvartijan haltuun, vasempaan\njalkaamme kiinnitimme vain messinkipohjaisen luistimen, otimme\njääpiikit käteemme ja läksimme potkimaan minkä voimme yli rosoisen\nselän.\n\nJää oli liikkeellä allamme, mutta suurin osa matkaa meni hyvin,\nkunnes saavuimme Sikbådanille. Nyt oli lounaistuuli yltynyt ärjyväksi\nmyrskyksi, jää särkyi molemmilla puolillamme, en ole milloinkaan\nmyöhemmin nähnyt ajojään kulkevan sellaista vauhtia, monen solmun\nnopeudella. Kalliokari, jonka ohitse olimme kulkeneet muutama minuutti\nsitten, oli muuttunut muutamasta alastomasta kiviröykkiöstä valkoiseksi\nalpiksi, joka muutti joka hetki muotoa. Talonkorkuiset jäälohkareet\nkasaantuivat sen päälle kerros kerroksen jälkeen, käänsivät vihreät\nkölinsä ilmaan ja kaatuivat ryskyen eteenpäin. Niitä seurasi\nkasoittain heliseviä sinijäätelejä, niinkuin olisi ammennettu syrjään\nsärjetyn jättiläispeilin jäännöksiä, ja rikkirevittyjä kuohupäitä\nsinkoutui korkealle ilmaan, räiskyen valoa. Ympärillämme viuhui ja\njyrisi, niinkuin tuomiopäivän urut olisivat soineet. Pahinta oli,\nettä Sikbådanin tuulenpuolella alkoi kohota yhä korkeampi jäämuuri,\nSe vapisi jo uusien telien töytäyksistä, jotka puskivat sitä; kohta\nromahtaisi koko jääpaljous matalan riutan yli ja kuorisi pois jokaisen\nelävän olennon. Tänne ei saattanut pysähtyä minuuttia kauemmaksi.\nEi ollut muuta neuvoa kuin uskaltautua eteenpäin. Jätimme luistimet\nsiihen, luotimme vain jalkoihimme ja piikkisauvoihimme. Lähimmälle\nkiintojäälle, erään niemen tuulenpuolelle, oli matkaa vain muutama sata\nmetriä, mutta välissä oleva salmi muistutti aaltoilevaa, valkoista\npermantoa, tuliperäistä permantoa, jossa toinen kerros sähisten liukui\ntoisen päälle. Hypellen, tanssien ja piikkisauvojamme heilutellen\nlähdimme liikkeelle. Ajettiin eteenpäin jäätelillä, kunnes se tarttui\nsohjoon. Juostiin sen yli vinosti tuulta vastaan, hypättiin seuraavalle\ntelille, kun se niinkuin höylä syöksyi edellisen yli ja niin eteenpäin\nteliltä telille, yli suurten ja pienien, vinosti virtaa vastaan. Se\noli vaarallinen yritys; jos jäi hetkeksikään paikalleen, katkesivat\njalat ja mies oli mennyttä. Edessäni oli kolme miestä, menettelin\nniinkuin he. Takana tanssi kaksi muuta, toinen heistä oli Ripö. --\nHarppaa lujasti, peevelin poika! huusi hän jälkeeni, ja minä hyppelin\nkuin kettu, jonka jalkojen alla on pelkkiä saksia. Hiukan kahden\nensimmäisen miehen jäljessä saavutin kiintojään niemen suojassa ja\nheittäydyin uupuneena hangelle. Mutta missä viipyivät molemmat muut?\nKatselin ympärilleni, sieltä tuli vain yksi mies, hypellen hitaasti\nlohkareitten yli. Hän oli siepannut takin päältään, piti sitä käärössä\nkainalossaan, ja kääröstä vuosi verta. August Ripö oli poissa. Aivan\nniemen lähellä hän oli pudonnut telin läpi, joka halkesi juuri hänen\nallaan jäitten puristuksessa. Hänen päänsä jäi kappaleiden väliin, ja\njuuri samassa tuli iso sinijääteli kuin höylä, terävä kuin veitsi, ja\nkatkaisi häneltä pään. Ruumis ajautui edelleen ahtojään alla; sitä ei\nmilloinkaan löydetty. Mutta verinen pää jäi jäälle, se oli vierinyt\nedestakaisin sinijäällä ja kuvastunut siihen. Toverin onnistui vetää se\nluokseen piikillään ja kääriä se takkiinsa.\n\nKotiin vaeltaessani ei kukaan virkkanut sanaakaan, vain mies, joka\nkäveli viimeisenä kääröineen, itki hiljaa kiukusta. Kylän läpi vievällä\ntiellä oli ihmisiä mustanaan ympärillämme, kaikki tunkeilivat ja\nkyselivät, mutta kukaan ei saanut vastausta. Koko joukko kokoontui\nAugust Ripön talolle, kukaan ei rohjennut mennä sisään. Silloin hänen\nvaimonsa huomasi, että jotakin oli tekeillä. Hän tuli portaille, kaksi\nlasta riippui hänen hameessaan. Kolme miestä astui hitaasti häntä\nkohti, viimeinen, jolla oli pää takin sisällä, oli sen näköinen kuin\nhän olisi menossa mestauslavalle. Muutaman hetken oli sisällä aivan\nhiljaista, sitten kuului sieltä huuto, kimeä ja kamala kuin mielipuolen\npäästämä, ja minä juoksin kotiin. Jalat allani vapisivat enemmän kuin\näsken jäällä. Piilouduin tallin parvelle ja istuin siellä kumarassa\nkoko illan. Tunsin jollakin hämärällä tavalla olevani syyllinen\ntapahtumaan, ja kaikkein muodottomimmat hyvityssuunnitelmat risteilivät\npäässäni. Minua suretti katkerasti, että olin niin pieni, painoin\npääni heinärukoon ja pureskelin korsia ynisevästi itkien. Olisin\ntahtonut astua August Ripön sijalle, valjastautua vetämään kuormaa\ntaloineen ja lapsineen ja lohduttaa hänen vaimoaan -- tunsin sydämeni\nkuumenevan ajatellessani, kuinka hyvä olisin hänelle. Mutta nyt en\nkelvannut sellaiseen ja kynsin itseäni harmista: Voi, miksi en ollut\ntäysikasvuinen, ainoastaan pojanvekara kuten kaikki muutkin?...\n\nSain aikaan vain sen, että seuraavana päivänä keräsin joukon\nkuparirahoja, jotka huomaamatta nappilaatikossa pistin kuolintalon\nportaille.\n\nIsä oli erikoisen hyvä minua kohtaan seuraavina päivinä, hän otti minut\nusein luokseen. Veljenikin oli kaivanut sotakirveen maahan. Mutta öisin\noli mahdotonta nukkua. En ollut uskonut, että mitään niin hirveää voisi\nolla olemassa. Koko maailma oli kuin muuttunut, pimeys ympärilläni\noli täynnä vaaroja ja hirveitä huutoja. Irtirepeytynyttä päätä en\nollut nähnyt, mutta nyt näin sen pyörivän ja kuvastuvan sinijäähän\ntuolla ulkona, ja sitten minä kannoin sitä verisessä takissa. Kuinka\nmielelläni olisinkaan avannut kamarin oven ja ryöminyt vuoteeseen isän\nviereen, mutta pelkäsin, että näyttäisin lapselliselta, ja makasin\nmieluummin valveilla kylmän hien vallassa.\n\nVasta hautajaisten jälkeen alkoi minusta vähitellen tuntua helpommalta.\nEn ollut mukana saattajien joukossa, vaikka isä oli tarjonnut minulle\npaikkaa vieressään reessä. Mutta kaukaa näin, että kirstu oli aivan\ntavallinen, pitkä ja musta, vaikka haudattavana ei ollut muuta kuin\npää. Se tuotti minulle omituista helpotusta. Tuntui siltä, kuin koko\nasia jälleen olisi joutunut jokseenkin inhimillisille urille.\n\nMutta vielä tänäänkin voin milloin hyvänsä kuulla kirkaisun August\nRipön tuvasta; terävänä kuin veitsi se on kulkenut läpi elämäni ja\nleikannut palasiksi monta iloista hetkeä. Siihen kirkaisuun oli\nkokoontunut kaiken elävän hätähuuto Jumalalle ja lähimmäisille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä oli siis pimein, missä olin ollut mukana kasvuvuosinani. Toinen\nnapa, kirkkain, ei ole mikään tapaus, se on vain tila.\n\nIsä vaati ankarasti, että me pojat jo aikaisin opettelisimme\nkalastamaan; hän tahtoi kaiketi sillä lailla kunnioittaa äidin\nmuistoa. Suomalaiskylissä, muutama kymmenkunta penikulmaa sisämaahan\npäin, hänellä oli tuttu suurtilallinen, jonka kanssa hän oli tehnyt\nmetsäkauppoja, ja meidät lähetettiin sinne kesäksi heti kun kansakoulu\noli päättynyt. Olin juuri tullut sinne kerran varhaiskesällä, kun tein\nlöytöni, jota mustasukkaisena en ole ilmaissut kenellekään muulle.\n\nPienen matkan päässä talosta virtasi joki tiheän lehtimetsikön\nläpi, ja paikoittain puut kumartuivat jyrkästi veden yli. Niiden\njoukossa huomasin tuuhean, vanhan tuomen, joka ulottui melkein joen\npuoliväliin ja kukki par'aikaa. Kun kiipesin siihen, huomasin, että\nulommaiset oksat latvassa olivat käyristyneet vierekkäisiksi haaroiksi,\njonkinlaiseksi suureksi, pehmeäksi vasuksi. Asetuin pitkin pituuttani\nselälleni vasuun, hattu pään alla; siellä maatessa oli olo parempi kuin\nprinssillä, oi, se oli ihana piilopaikka, en ollut luullut maailmassa\nolevan mitään niin ihanaa! Allani kupli tumma joki, pinnallaan muutamia\nsäihkyviä auringonkiloja, jotka tekivät mustat vesipyörteet vielä\nmustemmiksi; yläpuolellani ja ympärilläni oli suhiseva, tuoksuva\nkukkapilvi, jonka läpi aurinko kuulsi. Runko häilyi, latva, jossa\nmakasin, keinui, ja sininen äärettömyys vuoti silmiini läpi kaiken tuon\nvalkean suhinan yläpuoleltani. Nukahdin ja olin täysin autuas.\n\nTämän löydön jälkeen katosin joka päivä tuntikausiksi talosta, kukaan\nei oikein tiennyt minne. Kerran olin nukahtanut tuonne ruhtinaalliseen\nkätkyeeni ja muistan, että herätessäni olin aivan valkoinen varisseesta\nkukkapölystä. Mitä ajattelin noina pitkinä tunteina siellä maatessani?\nSiihen en enää pääse käsiksi hämärillä ajatuksillani, jotka elämän\nlika on pahasti tahrannut. Tuskin mitään nokkelaa, lapsihan vielä\nolin. Lojuin vain siellä ja tunsin olevani täynnä autuutta -- minä,\ntappelupukari ja kaikkien hurjien kujeitten johtaja. Jumalaa en\najatellut, sen tiedän, mutta luulen olleeni selvillä siitä, että\nminusta tämän jälkeen täytyi tulla parempi ihminen kuin toisista, koska\nolin kokenut jotakin kauniimpaa kuin kaikki muut. -- Lapsen usko, miksi\njouduit häpeään?\n\nSen lisäksi muistan, että minä onneni keskellä tunsin kuin\nalakuloisuuden pistoksen rinnassani. Kaikki mikä viehätti vaistojani,\nmustat vedenpyörteet säihkyvine auringonkiloineen, loistava\nkukkapaljous ympärilläni, tuoksu ja lintujen laulu puissa -- sen pidin\nmustasukkaisesti itselläni, mutta sittenkin tuntui minusta, kuin en\nolisi voinut sopeutua ajatukseen, että kaikki tuo ihanuus kukkisi\nloppuun, sammuisi ja paleltuisi, kenenkään toisen kokematta sitä\nmitä minä. Olisin tahtonut kantaa kaiken ulos elämään, kiinnittää\nsen jollakin lailla väreillä tai soinnuilla tai kirjaimilla ja\nlahjoittaa sen ihmisille. Ehkäpä minussa poltti pieni kipinä epäkypsää\ntaiteilijavaistoa. -- Voi, siitä kipinästä ei koskaan tullut suurta\nroviota!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minut pantiin pikkukaupungin oppikouluun, tunsin aluksi olevani\nymmällä noiden monien herraspoikien keskellä, mutta se meni pian ohi.\nSillä arvonmittana toveripiirissä ovat ennen kaikkea ruumiinvoimat,\nyritteliäisyys ja tappelutaito. Käyttelin mailaa paremmin kuin muut ja\ntein jättiläisen rekillä. Pian kehityinkin tunnustetuksi mestariksi,\noli sitten kysymys kissojen tappamisesta puita kasvavilla palokujilla,\nulkohuoneenikkunoiden ja katulyhtyjen rikkiheittämisessä taikka\nilmaisena katselijana tunkeutumisesta sirkustelttojen paalutettujen\nreunojen alitse, kun kiertelevä seurue kunnioitti paikkakuntaa\nläsnäolollaan. Sotaisissa yrityksissä esiinnyin useimmiten sankarina.\n\nAikaisemmilta vuosilta isossa koulussa periytyvät ensimmäiset\nyhteentörmäykseni Raamatun, kirkon ja pappien kanssa. Ne ovat omituisia\nmuistoja, jotka sittemmin uraltaan suistuneelle teologille ennustivat,\nettä paha saa aina palkkansa.\n\nVeljeni ja minä asuimme vinttikamarissa, kiltin merikapteeninlesken.\nluona. Meidän allamme asui toveri, joka oli hänen orpanansa; hän oli\nsalonkikiväärin kadehdittava omistaja, ja sitä käytettiin ahkerasti.\nMe ammuimme loppumattomasti maaliin ullakolla, ovemme edessä, usein\nmyöskin sisällä kamarissa. Eräs taidonnäytteistä oli se, että kahden\naskelen päästä sytytettiin tulitikku ampumalla; luodin täytyi vain\nhipaista sytytysainetta. Silloin räsähti tuli. Temppu onnistui hyvin\nharvoin, tavallisesti tikun pää musertui taikka ammuimme muutaman\nmillimetrin ohi. Alustana ja luodin pidättäjänä olimme kauan käyttäneet\nvihattua Venäjän kielioppia, jonka pitkäaikainen pommitus pian oli\njauhanut aivan rikki. Eräänä päivänä, kun täti oli poissa, menimme\nhakemaan uutta suojusta hänen kirjakokoelmastaan. Piiloiselta\nhyllyltä saimme käsiimme vanhan messinkilukkoisen Raamatun, kunhan\nse vain ei liene ollut Kaarle XII:n painos. Se oli mainio, selitin\nminä. Toverini epäröi hiukan, mutta kun irvistelin osoittaakseni,\nettä hän ei uskaltanut, oli asia ratkaistu, ja siitä johtui, että\nensimmäinen Raamattu, jonka kanssa olin tekemisissä, muuttui käsissäni\njonkinlaiseksi muhkuraiseksi lyijykauhaksi, jossa siellä täällä oli\nhävityksen aikana syttyneitten tulitikkujen jättämiä mustia nokitäpliä.\n\nEnsimmäinen käyntini Jumalan huoneessa on jokseenkin yhtä kunniakas.\nTietysti olin isän kanssa joskus ollut pitäjän kirkossa, mutta\nsinne oli pitkä matka, enkä muista juuri mitään eri retkistä. Kun\nensimmäisen kerran avasin kirkon oven, se tapahtui seuraavalla\ntavalla: Keväisin ja syksyisin koulupojat usein leikkivät rosvoa ja\npoliisia, jolloin toisen ryhmän piti saavuttaa ja vangita toinen.\nTavallisesti riitti jokin määrätty kaupunginosa metsästysalueeksi\npalokujineen, maitoaittoineen ja alustoineen, mutta eräänä sunnuntaina\noli kutsuttu kokoon niin tavaton poikajoukko, että päätettiin ottaa\nkoko kaupunki rikollisalueeksi iltaan saakka. Minä kuuluin rosvoihin.\nPieni ryhmä meitä oli jonkin aikaa ollut kyyryssä pimeässä kellarissa\nja laatinut suunnitelmia vastaisen varalle. Meistä oli selvää, että\nvenäläiset karkottaisivat meidät kerran Siperiaan, jota kuvittelimme\nsuureksi, vankiluolien täyttämäksi maaksi. Senvuoksi täytyi ajoissa\nsuunnitella pakoa sieltä. Eräs meistä esitti ajatuksen. Sopivassa\ntilaisuudessa pitäisi jokaisen leikata reitensä auki ja upottaa sinne\nviila, joka sitten saisi olla siellä näkymättömänä nahan alla. Kun\nsitä tarvittaisiin, kaivettaisiin se esiin ja viilattaisiin poikki\nsiperialainen ristikko ... Poikien silmät loistivat alustan pimeydessä\nviekkaan suunnitelman johdosta -- me pettäisimme siis venäläiset!\nSitten hajaannuimme.\n\nOlin juuri juossut puiston läpi ja pitkin kirkon pitkää seinää,\njonka takana jumalanpalvelus juuri oli käynnissä. Silloin huomasin\n\"poliisiryhmän\" lähestyvän ja näkevän minut. Vilauksessa olin\nsisällä lehterin ovesta -- täällä kai suoriudun pakoon! Ylimmällä\nporrasaskelmalla pysähdyin ja kuuntelin: ne ovat perässäni ... puikahdan\nlehterille, penkkirivien väliin, joilla istuu rukoilevia ihmisiä,\nistuuduin hetkeksi ja olen itsekin rukoilevinani -- ei, siellä ne\nkolisevat ... kiidän eteenpäin, ohi urkujen ja alas kirkkoon. Edessäni\non ovi, -- kun vain pääsisin ulos siitä ... mutta samassa ovi aukenee,\nja sisään hyökkää uusi poikaparvi ajamaan minua takaa. Kovalla\nmelulla minut vangitaan ja viedään pois seisoessani keskellä kirkkoa,\nveripunaisena, suuttuneen seurakunnan tuijotellessa.\n\nSellainen oli ensimmäinen esiintymiseni Herran huoneessa. Sitä seurasi\nankara tutkimus, ja paikkakunnan lehdessäkin oli uutinen: \"Huonosti\nkasvatettu nuoriso aiheuttaa pahennusta kirkossa.\"\n\nNiin, olenko kehittynyt parempaan suuntaan sen jälkeen, minä,\nauttamaton häiriöntekijä? Vai saako jokin seurakunta vielä hävetä minun\ntakiani?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari vuotta myöhemmin, hiukan ylemmällä asteella, heitin\nkiväärinpanoksen lieteen erästä pappia säikyttääkseni.\n\nUskonnonopettaja oli rangaissut luokkaamme. Me halveksimme häntä\nsen takia, että hän oli pappi, mikä meidän mielestämme oli kaikkein\nhäpeällisintä miehelle. Kostaaksemme hänelle olimme laatineet\npirullisen suunnitelman. Sillä viikolla hän toimitti aamurukoukset.\nLuokkamme oli tällä kertaa sijoitettu uunin luo, jossa melkein aina\npaloi tuli. Nyt päätettiin, että joku meistä kesken rukouksen heittäisi\nkiväärinpanoksen uuniin. Minut valittiin teon suorittajaksi, mutta koko\nluokka vastaisi rikkomuksesta.\n\nSeuraavana aamuna asetuin lähinnä uunia seisovan pojan viereen, panos\nhousuntaskussa. Minun ja avonaisen uunin välillä oli vain pari askelta,\nsiellä ei ollut yhtään opettajaa, ja edessä olevat olivat kääntäneet\nkasvonsa kateederia kohti. Kun pappi oli kunnolla päässyt rukouksen\nalkuun, pistin panoksen huomaamatta tuleen, ja vetäydyimme itse hiukan\nsyrjään. Se ei syttynyt heti.\n\nVasta kun opettaja oli ehtinyt loppusiunaukseen, juuri sanoihin\n\"Herra siunatkoon meitä...\", silloin se pamahti, kekäleitä ja säkeniä\nsinkoutui permantoa pitkin. Syntyi kauhea hälinä, ranskan opettajatar\npyörtyi.\n\nMutta kun rehtori myöhemmin astui luokkaan kasvot valkeina ja kysyi,\nkuka oli syyllinen, nousivat kaikki seisomaan yhtenä miehenä. Koko\nluokkaa ei voinut erottaa, mutta joka toinen meistä joutui karsseriin,\nvuorotellen. Minuun ei arpa osunut, mutta kyllä Hastigiin, vaikka\nhän oli ainoa viaton meistä eikä edes tietänyt, mitä oli tekeillä.\nHän tiesi vain, että edellisenä päivänä oli pidetty neuvottelu\nluokkahuoneessa, josta hänet urhoollisen vastarinnan jälkeen oli\nheitetty ulos, ja kun hän palasi, oli hänen ympärillään piiri nyrkkejä:\n\"Nyt pidät suusi, muista se!\"...\n\nUskonnonopettaja oli nimittäin hänen oma isänsä.\n\nNämä ajat eivät kai olleet kovinkaan hauskoja Hastigille, opettajan\npojalle. Sen vuoksi että hänen isänsä oli pappi, hän oli jollakin\ntavalla meitä kaikkia vastaan, pilkan ja vihamielisyyden alaisena,\njoka siirtyi toiseen polveen. Vaino ei varmasti ollut tekemättä\nvaikutusta häneen, mutta hän ei osoittanut sitä millään lailla. Näytti\npäinvastoin siltä, kuin marttyyrius olisi tehnyt hänet ylevämmäksi.\nYksinäisenä, pitkänä ja laihana hän kulki joukossamme; hän piti\naina päätään omituisen korkealla ilmassa, aivan kuin olisi kantanut\nnäkymätöntä sädekehää. Olisi luullut, että hän ennemmin tai myöhemmin\nolisi ilmaissut isälleen, kuka oli oikea rikollinen rukouspamauksessa,\neräässä pahimmista rikkomuksista koulun aikakirjoissa. Hän tiesi sen\nkyllä, ja varmasti oli häneltä kysytty sitä kotona monta kertaa. Mutta\nhän oli järkkymättä vaiti. Uskonnonopettajan suhtautumisesta minuun\nhuomasin, että hän ei ollut saanut tietää mitään. Katseessa silmälasien\ntakana ei milloinkaan välähtänyt tuota häijyä kipinää, jota odottelin.\nMyöhemmin, kun olin melkein jokapäiväinen vieras Hastigin kotona,\noli minulla tuskallinen tarve lopultakin paljastaa itseni, mutta hän\nkielteli minua selittäen, että oli turhaa kaivaa esiin juttua, jonka\nisä jo aikoja sitten oli antanut anteeksi.\n\nEikö vanha rovasti ja tuomiokapitulin asessori vielä nytkään tiedä,\nkuka heitti ammuksen tuleen? Taikka muistikohan hän äkkiä jutun\nlukiessaan lehdistä siitä heittiöstä, joka tuomittiin vankilaan ja joka\nsitäpaitsi oli ollut hänen poikansa parhaita ystäviä. --\n\nNo niin, tuolla rukouspamahduksella oli silloin omituinen vaikutus\nminuun. Jokin ikäänkuin vaihtoi paikkaa minussa tuon räjähdyksen\ntapahtuessa. Kun tähän asti olin lukenut tuskin yhtään uskonnon\ntai kirkkohistorian läksyä, muutuin nyt oikeaksi mestariksi juuri\nnäissä aineissa ja tunsin yhä suurempaa vetoa yksinäisen toverini\nHastigin puoleen. Aluksi hän oli torjuvalla kannalla, jota suinkaan\nei sovi ihmetellä; ehkäpä hän epäili jotakin uutta, pirullista\nansaa. Sitäpaitsi sovimme kovin huonosti yhteen: hänellä oli hyvä\nkotikasvatus, syvästi uskonnolliset vanhemmat, ja itse hän oli\naikaisin kehittynyt ei ainoastaan mallipojaksi vaan sellaiseksi,\njoka muistutti innostuneen uskovaista nuorukaista; minä taas karkea\ntalonpoikaisvenkale, jäljellä useimmissa muissa suhteissa paitsi\npahanteossa. Mutta hänenhän täytyi huomata, että eräs hänen pahimmista\nkiusaajistaan oli vaihtanut puolta; hän ei enää ollutkaan yksin koko\nluokkaa vastassa, ja minun asetoveruuteni vaikutti sen, että mieluummin\noltiin ahdistamatta häntä. Aloin vähitellen saada häneltä jonkin\nkiitollisen katseen tuon tuostakin. Lähempää suhdetta ei vielä syntynyt.\n\nYstävyytemme alkoi vasta pari vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun\nolin polttanut sydänjuureni ensimmäisessä ja tietenkin onnettomassa\nrakkaudessani. Silloin huomasimme sattumalta, että meillä oli\njotakin yhteistä. Se oli sellaista, jonka ainakin minä siihen asti\nolin kätkenyt kuin salaisen puutteellisuuden, kuin naurettavan\nkyttyrän terveessä sielussani. Saattoi ehkä uumoilla, että Hastig\nkirjoitti niinsanottuja jumalisia runoja; että minä taas olin eräiden\ntoverikunnan _Eos_-lehdessä ilmestyneiden karkeiden pilapalojen tekijä,\nse tiedettiin. Mutta että minä jo olin ahminut jokaisen käsiini\njoutuneen runokirjan ja yritin itse jäljitellä niitä -- sitä ei kukaan\nosannut aavistaa. Nyt olimme jo päässeet ylimmille luokille, asteelle,\njossa tällaista ei enää tarvinnut salata, vaan jossa päinvastoin\nalettiin pitää sitä ansiona. Hastig ja minä kohtasimme toisemme\nkouluparnassolla. Meistä tuli toverikunnan lehden toimittajia, ja\nkohta hukutimme _Eos_-paran oikeaan runouden tuhotulvaan. Hän oli\npateetikko, minun mielestäni hän rakensi oikeita katedraaleja kaarineen\nja kuoreineen, ja korkeajännitteiset poljennot ja loppusoinnut\npauhasivat kuin urkumusiikki. Niiden rinnalla kykenin minä veistämään\nvain pieniä, muodottomia talonpoikaishökkeleitä, mutta niiden sisällä\noli kai jotakin lauluntapaista ja noissa hökkeleissä oli lämmin. Jospa\nminulla silloin olisi ollut kykyä edes sadasosa siitä määrästä, mikä\nminulla oli tunnetta! Nyt on paras osa tunteista mennyt, kyvyn siitä\nsuurenematta. --\n\nNiin, siten alkoi ystävyytemme, Hastig! Sellainen sinä silloin olit\nja sellainen olet yhä, sinä puhdas ja uskossa vahva. Olet nyt kaukana\npoissa. Omatta syyttäsi olet siviilisotavankina Saksassa. Varmasti et\naavista, että minäkin olen vankilassa pahemmista syistä. Mutta jollei\nsinua olisi tämän maan päällä ja jollen tietäisi, että muistat minua\nvielä, mitä minulla olisi jäljellä, nyt kun taivas, enemmän kuin\nmilloinkaan, on suljettu minulta?...\n\nEi, nyt herjaan! Taivas ei ole suljettu keneltäkään, ei edes Johan\nSamuel Strangilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiesitkö, veljeni Andreas, kuinka pahoin teit minulle sillä kertaa.\nNiinkuin uusi kuningas Daavid sinä otit köyhältä hänen ainoan\nkaritsansa, vaikka itse elit ylellisyydessä ja päiväsi olivat\nyksiä ainoita juhlapitoja minun päiviini verrattuina. Sinä olit\nsunnuntailapsi, pitkä ja komea ja tummasilmäinen, sinä kuljit\neteenpäin leikkiä laskien kuin tanssilavalla siellä, missä toisen\noli laahustettava raskain askelin. Minusta tuntui siltä, kuin\nolisin joutunut poikkiteloin jo äitini kohdussa; olin syntynyt\n13:ntena päivänä, ja kaiketi se vielä oli perjantai; vartaloni oli\nlyhytkasvuinen, ja karkeitten kasvojeni katseleminen peilistä aiheutti\nminulle tuskaa. Sinulle lankesi kaikki kuin itsestään, ei vähimmin\nnaisten suosio -- niin, saattaa olla, että sinulle Raamatun mukaan\npitäisi ripustaa myllynkivi kaulaan. Mutta ei, tiedät, kuinka hartaasti\ntoivon, että asian laita ei olisi niin. Olen kauan sitten antanut\nsinulle anteeksi.\n\nKun aika on tullut, jokainen nuorukainen elää ensimmäisen rakkautensa.\nSiinä asiassa ei ole mitään sen kummallisempaa. Useimmillehan se on\nvain kevät ennen suurta kesää. Mutta minulle oli mitattu vain yksi\npettävä huhtikuun päivä, joka ei edes jaksanut tulla kevääksi.\n\nHän oli pieni käsityöläisen tytär, josta piti tulla sivistynyt nainen.\nHiljainen ja hento ja kalpeakasvoinen hän oli; hänen ympärillään\noli jotakin arvoituksellista minun mielestäni. Kun ajattelin hänen\nkasvojaan, jouduin takaisin lapsuuteni paratiisiin joelle ja näin\nedessäni valkoisen lumpeen. Koko hänen olennossaan oli sama tuoksu ja\nviileä syvyys kuin kukassa. On ihmisiä, jotka väittävät, että lumpeella\nei ole tuoksua, mutta jos se, joka sellaista puhuu, ei ole nenätön,\nniin hän on ainakin mielikuvitukseton.\n\nEmme olleet vaihtaneet montakaan sanaa, mutta uneksin hänestä\nkoulukirjojeni ääressä. Silloin istuimme tuolla tuomessani ja minä\nsanoin: -- Oma lumpeeni, nyt olen kohottanut sinut mustasta virrasta\ntänne valoon, ja sinne sinä saat ainaiseksi jäädä. Eikö ympärillämme\nole kaunista?\n\nEn tiedä millä lailla nykyään seitsentoistavuotias koulupoika\non rakennettu, olihan minunkin aikanani siinä suhteessa paljon\neroavaisuuksia. Mutta niin viaton minä ainakin olin, kaikesta muusta\nraakuudesta huolimatta; sillä alalla oli kaikki paha, mitä olin nähnyt\nja kuullut, kulkenut ohitseni. Enkä ollut koskaan tullut läheltä\ntuntemaan nuoria tyttöjä, siksi palvoinkin heitä arasti kuin madonnia.\nTunteeni oli vain ritarillista hellyyttä, joka pyrki lämmittämään ja\npuolustamaan.\n\nSinä syksynä meillä oli juhlakonventti, jonne oli kutsuttu\ntyttölyseolaisia. Andreas kävi koulua viimeistä vuotta, kaksi vuotta\nennenkuin minusta hädin tuskin tuli ylioppilas. Pidin esitelmän\nFrödingistä, joka eräällä lailla vaikutti naispuolisiin vieraihimme,\netenkin sen takia, että pitelin pahoin monia hänen runojaan, niiden\njoukossa oli tietenkin \"Det borde varit stjärnor\". Sain sinä iltana\nsaattaa hänet kotiin, mutta hän tahtoi kuulla hiukan enemmän\nFrödingistä, ja kuinka olikaan, eksyimme rantapuistoon. Ilta oli\nlämpöinen ja täysikuu paistoi, ei näkynyt yhtään ihmistä.\n\nPuiden joukossa puistossa, aivan lähellä rantaa, oli pieni\nruostunut valurautapaviljonki; pyöreine sateenvarjokattoineen ja\nristikkoseinineen se muistutti täydellisesti linnunhäkkiä. Siellä\nseisoimme kauan, kumpikaan ei virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut\npienintäkään aikomusta suudella häntä, näin vain innoituksen hänen\nkasvoillaan, jotka olivat kalpeat kalpeassa valossa. Mutta kun olimme\nseisseet siinä iankaikkisuuden -- niin, en tiedä, kuinka se tapahtui,\nehkä täysikuu oli siihen syynä, mutta me suutelimme kerran, vain yhden\nkerran. Sitten kiiruhdimme säikähtyneinä pois.\n\nOn mahdotonta kuvata mitä se suudelma merkitsi minulle. Hänen\nviattomat, viileät huulensa koskettivat minun huuliani vain\nsilmänräpäyksen, mutta sinä silmänräpäyksenä valui ylitseni niin\ntavaton huumaus, että se aivan tuhosi minut painollaan. Kaikki katosi\nniinkuin jonkin ihanan maailmanmullistuksen viemänä, aika ja paikka\nsammui, sekunnista tuli iankaikkisuus, vain me kaksi sen piirissä.\n\nKun hänen ulko-ovensa paukahti kiinni ja minä vaelsin kotiin\nullakkokamariin, oli sieluni raskas autuudesta. Andreas ei ollut tullut\nvielä, ja se oli hyvä. Heittäydyin makuulle ja olin nukkuvinani, kun\nkuulin hänen askelensa portaissa. Harjaantuneella vainullaan hän\nlienee kuitenkin käsittänyt, että olin kokenut jotakin; hän alkoi heti\npommittaa minua kaksimielisillä sukkeluuksillaan, ja hänestä uhosi\nvastenmielinen punssin haju. Mutta minä en kuohahtanut niinkuin muuten\nolisin tehnyt enkä vastannut sanaakaan, mikään ei voinut liikuttaa\nminua. Tiesin mitä tiesin, ja makasin koko yön kuin huumauksessa.\n\nSeuraavana päivänä en syönyt enkä polttanut ainoatakaan kiellettyä\nsavukettani, vaan selitin, että en ollut oikein terve. Oi, en\nmilloinkaan ole ollut niin terve kuin silloin! Suonissani virtaava\nveri ei ollut ihmisen, vaan nuoren jumalan verta. Mutta huulillani oli\njotakin, joka täytyi säilyttää mahdollisimman kauan, jotakin niin pyhää\nja tuoksuvan herkkää, että pieninkin asia saattoi raiskata sen. --\nNiin, silloin en todellakaan ollut turmeltunut...\n\nMuutaman viikon elin häiritsemättä huumeestani, tunsin olevani valittu,\njoka kulkiessaan kantoi maailman autuaallisinta salaisuutta. Vihdoin\nunitilani alkoi haihtua, enkä voinut olla kysymättä itseltäni: mitä\ntämän jälkeen seuraa? Että olimme kihloissa, että seuraisimme toisiamme\nkuolinpäivään saakka, oli itsestään selvää, mutta mitä tekisimme\nlähiaikoina? En tavannut häntä.\n\nEräänä päivänä näin hänen kaukaa tulevan vastaani kadulla. Poskeni\nsävähtivät niin punaisiksi liikutuksesta, että poikkesin erääseen\nporttikäytävään kätkeäkseni kasvoni, mutta heti kun olin hiukan\nrauhoittunut, tulin jälleen kadulle ja juoksin hänet kiinni. Hän ei\nnäyttänyt tulevan erikoisen iloiseksi, katseli ihmetellen näköäni\nja näytti itse olevan verraten kylmä, oikeinpa hiukan vaivaantunut.\nKävelimme yhdessä muutamia kulmavälejä, emme vaihtaneet yhtään\nmerkityksellistä sanaa. Sitten hän katosi jonkun ystävättärensä luo.\nJäin seisomaan tyhjän ulko-oven eteen ja ihmettelin, oliko juuri hän\nsen sulkenut. -- Mutta ehkäpä olin käyttäytynyt kömpelösti, ajattelin.\n\nKun seuraavan kerran kohtasin hänet, niin hän käveli yhdessä veljeni\nkanssa, ja jokin heidän ilmeissään sanoi minulle, että minun ei\ntarvinnut tulla seuraan!\n\nSilloin aloin käsittää, että vaikka meitä olikin ollut kaksi tuona\ntäysikuun iltana rantapuistossa, niin olin kuitenkin yksin uneksinut\nrajattoman uneni. Kuitenkaan en vielä luopunut kaikesta toivosta,\nalakuloisena hiiviskelin sateisina iltoina talon ympärillä, missä hän\nasui, elin siitä, että joskus sain nähdä vilauksen hänestä valaistun\nruudun takana.\n\nEräänä iltana, joka oli yhtä pimeä minussa kuin ympärilläni, ajelehdin\nrantapuistoon päin. Viime aikoina olin yksinäni käynyt pienessä\nrantapaviljongissa alhaalla rannassa. Sillä kun seisoin siellä\nrintasuojukseen nojaten, aivan samalla paikalla kuin silloin, sain\nuskoni takaisin ja sanoin: -- Täällä on tapahtunut jotakin niin\nihmeellistä, että se ei _voi_ tuhoutua...\n\nNyt lähenin kävellen puiston välissä, mutta pysähdyin äkkiä.\nPaviljongin luona tapahtui jotakin, kuulin sieltä kuisketta\nja omituista sekavaa naurua, joka katkesi kesken, aivan kuin\ntukahdutettuna. Hetkisen seisoin paikallani, valmiina kääntymään,\nminua suututti ja inhotti, että vieraat ihmiset riistivät sen paikan\npyhyyden, joka oli vain hänen ja minun. Mutta kuinka olikaan, sai\neräänlainen itsekidutushalu minut siirtymään muutamaa askelta\nlähemmäksi pimeässä. Nyt piirtyi sateenvarjoinen katto vaaleampaa vettä\nvastaan, nyt esiintyi ristikon yläosa ja nyt ... heikosti välkkyvää\nvettä vastaan näin kaksi varjokuvaa, selvinä kuin nokipaperista\nleikattuina. Toinen oli Andreas, pää lyseolaislakkeineen oli hänen...\nja toinen... hoikka ja pieni tyttö ... hän lepäsi puoleksi rautaisen\nrintasuojuksen nojassa, jota vasten veljeni puristi häntä. Hänen päänsä\noli kallistunut taaksepäin, nyt hän avasi suunsa nauraakseen, mutta\nveljeni suuteli hänet mykäksi, suuteli häntä kuin petoeläin...\n\nMelkein juoksin pois sieltä. Kaikki oli minulle yhtä ainoata\ninhottavaa käsittämättömyyttä, tunsin olevani tuhottu ja melkein\nylönantamaisillani. -- Että he saattoivat, että _hän_ saattoi! Suudella\ntoista kuin hullu juuri siellä, yhteisessä pyhäkössämme... ja vain\nmuutamaa viikkoa myöhemmin...\n\nEn tiedä, kumpi oli pahempi, sekö, että olin nähnyt, vai se, että\nolin nähnyt sen tapahtuvan juuri siellä. Tiedän vain, että kärsin\nlohduttomammin kuin nyt, kun monien myöhempien kohtaloiden jälkeen\nistun täällä ja kirjoitan harmaaraitaisessa vanginpuvussa.\n\nKaiketi Andreas ymmärsi, miksi en puhutellut häntä moneen päivään,\nvaikka hän ei tiennyt koko aihetta. Eikä hän saa milloinkaan tietää,\nettä minä monena yönä nousin vuoteestani ja tuijotin häntä hänen\nmaatessaan vuoteessaan ikkunamme ulkopuolella olevan katulyhdyn\nheikosti valaisemana. Päässäni pyöriskelivät mitä kauheimmat ajatukset.\nHammasta purren seisoin siinä kuin valkoinen kummitus yöpaidassani ja\nvain katselin häntä niinkuin arvoitusta katsellaan. Mutta hän nukkui\nrauhallisesti kuin lapsi, ei pahan omantunnon varjoakaan näkynyt\npitkien silmäripsien alla, ja hänen suunsa -- tuo mustahaiveninen suu,\njota vihasin -- se näytti vain hymyilevän koko elämälle, oli sitten\npäivä tai yö.\n\nHänen viimeisenä kouluvuotenaan en virkkanut hänelle montakaan sanaa:\nvasta myöhemmin kesällä, kun hän valkoinen lakki päässään oli tullut\nluokseni maalle, alkoi suhteemme palata entiselleen.\n\nHän unohti pian käsityöläisen tyttären. Tämä oli ollut vain eräs hänen\nmonia huvituksiaan. Minun itseni täytyi tavata tyttö usein kadulla,\nmutta en enää punastunut. Hyvästi, kaikki lumme-unelmat ja muut\nlapsellisuudet!\n\nSalassa kirosin tyttöä, hän oli aiheuttanut kaikkien käsitteitteni\nmaanvieremän. Päätin tästä lähtien olla hilpeä rosvo suhteissani\nnaisiin. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Katsellessani\nitseäni peilistä kirosin nurjaa kohtaloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJollei sinua, Hastig, olisi ollut, kuinka olisin kestänyt kaksi\nviimeistä kouluvuottani? Muistolla on se onnellinen ominaisuus, että se\nmieluimmin poimii esiin valoisan, ja nyt muistan vain meidän yhdessä\nvietetyt hetkemme.\n\nOlin joutunut todellisuuden vihoihin. Senvuoksi kirjoitin niin paljon\nepäkypsiä runoja. Mutta tällä surullisen hupaisalla tehtailulla oli se\nhyvä puoli, että minusta todella tuli sinun ystäväsi. Se oli kuitenkin\njollakin lailla ihana aika, kun nyt olin yksin ullakkokamarissani\nkapteeninlesken luona, joka omisti tuhotun Raamatun.\n\nKuinka monta iltaa loppumattomien vaeltelujen jälleen istuimmekaan\nkahden ullakolla öljylamppuni ääressä. Yhä vieläkin näen edessäni\npitkänkapeat, kalpeat kasvosi keltaisessa valossa. Silmäsi ovat kuin\nkaksi pohjatonta kaivoa, ja ne eivät kuvasta ainoastaan lampun valoa\n-- ne loistavat avoinna salaisuuksien maailmaa kohti, niiden ilme\nmuuttuu, ja ne välähtelevät jokaisen ihmeellisen ajatuksen ohella, joka\ntuolta ulkoa suuresta unelmien pimeydestä liitää luoksemme... Niin,\njokseenkin näillä sanoilla olisit sinäkin sanonut sen omalla kielelläsi\nsiihen aikaan. Ja sinä puhut, puhut. Olet iloinen, kun lopultakin olet\nlöytänyt sellaisen, joka kuuntelee uskollisesti. Tahdot kohottaa minut\ntietämättömyydestäni suurten kysymysten avaruuksiin, ja vielä niitäkin\nkorkeammalle, varmuuksien varmuuteen, Jumalan luo. Istun ja tupakoin\nja koetan seurata henkesi lentoa. Milloin tunnen ihanaa väristystä ja\npyörrytystä niinkuin alppien rinnettä kiivetessäni, milloin tunnen\nolevani kuin tunkion varis kotkan seurassa. Mutta Jumalan puoleen en\nole vielä oikein valmis taipumaan; en missään yksityisessä elämässäni\nvoi huomata hänen oikeamielistä johtoaan, ja rippikouluajoilta kotona\nmaalla minulla on muisto, että tunsin olevani liian raskaalla mielellä,\nkun menin ehtoolliselle. \"Kristuksen ruumis ja veri\" -- kuinka olikaan,\neikö minusta tuntunut kamalalta, että minun oli pakko syödä Jumalaa?...\n\nSilmäluomeni alkavat tuntua raskailta, astelen vanhan urkuharmonin luo\nnurkkaan ja alan soittaa poikimien huokaillessa: \"Nuku, myrskyisä sydän\nsä!\"\n\nSilloin heittäydymme runouteen, ja taistelu leimahtaa kiivaampana kuin\nmilloinkaan, Stagnelius, Wallin ja Tegnér ovat sinun suurmestareitasi.\nMinun on aina muitta mutkitta ollut Runeberg, mutta nyt jo en ole\nvähään aikaan tietänyt muista kuin jumalallisesta Frödingistä, jonka\nsinä katsot laahanneen ruotsalaisen runouden lokaan alhaisilla ja\narkisilla aiheillaan. Levertinkin on parempi, sanot sinä, hänellä\non ainakin suuri ääni, vaikka häneltä puuttuukin tärkein kaikesta,\nsuuri usko. Väittely käy loputtomaksi, taistelemme posket palaen\nihanteittemme puolesta, mutta kuten tavallista sinä voitat taistelun\nverrattomalla puhetaidollasi.\n\nOlet jo sinä iltana lukenut monta omaa runoasi. Vihdoin minäkin\nuskallan esittää jonkin pikkulauluni. Sinä et pidä sitä aivan\nmahdottomana, vaikka hartaasti pyydät, etten toiste enää valitsisi niin\nmitätöntä aihetta. Ehkäpä se oli tämä, ainoa, minkä vielä muistan:\n\n    _Kello kahdeksan_.\n\n    \"Tiki-tik, tiki! ... tää\n    tämän päivän on pää\",\n    kello raksutti keskellä seinää.\n\n    \"Kas, jo ihan ilta lie,\n    kullan luo siis käy nyt tie\",\n    tyttö virkki ja heilutti heinää.\n\n    \"Herrankies, miten on\n    elontaival iloton\",\n    viuluniekka se mietti unelmoissa.\n\n    Ja hän soitteli: \"Uu, uu,\n    tullut illan on suu,\n    ja päivä on poissa -- poissa!\"\n\nNiin, eräs asia on kummallinen, rakkauden suru oli koko sepittelyni\npohjana, mutta suoranaisia kyyneliä en koskaan päästänyt esiin\nlauluissani. Päinvastoin, kun kärsin pahimmin, tunsin tarvetta\nsepittää vain pilarunoja. Se johtui ehkä siitä, että tuore haava vuoti\nsisäänpäin ja myrkytti minut. Oikeastaan olisi luullut, että Hastig\noli sairaalloisen pingoittunut, minä ehdottoman terve meistä kahdesta.\nMutta elämä on osoittanut suhteen päinvastaiseksi.\n\nEntä aamumme, niitä en unohda koskaan! Loion vielä puolivalveilla\nvuoteellani ja tirkistelen kelloa; vielä pieni hetki, ennenkuin\ntarvitsee lähteä kouluun. Silloin kolkutetaan ulko-oveen alhaalla;\netukäteen tiedän, kuka siellä tulee, ja pelkässä yöpaidassani laskeudun\nullakon rappuja ja aukaisen. Hastig hyökkää huoneeseeni ja heittää\nläksykirjat luotaan. Suorana kuin Libanonin seetri hän asettuu keskelle\npermantoa ja ottaa rintataskustaan paperin. Se sisältää viime yön\ntulokset, runon, jonka hän kirjoitti erottuaan minusta eilen illalla.\nPukeutuessani hän lausuu. Minulla on pää upotettuna syvälle pesuvatiin,\nloiskutan ja puhallan kuplia kuin valas, mutta korvani ovat veden\npinnan yläpuolella, ja niihin sataa virtanaan komeita sanoja Jumalasta,\nikuisuudesta ja tähdistä. -- Saakelin hienoa! Peevelin hyvä! kiljun\npesuvatiin ja hyppelen ja heiluttelen pyyhinliinaa ylpeydestä ystäväni\nvuoksi. Ohimennen annan vanhan urkuharmonin kaikki rekisterit avoinna\närjyä muutaman tahdin virrestä \"Oi terve, aamu suloinen\", ja niin\nsyöksymme kouluun. --\n\nEttä minusta ei pitänyt tulla oikeata runoilijaa -- niin, se asia\non selvä kuin saapas. Vaikka olihan minullakin hetkeni silloin,\nkun minäkin siitä uneksin! Mutta Hastig? Olen vuorenvarma siitä,\nettä hänestä tulisi ensimmäisen luokan suurrunoilija. Tosin\nrunonteko häneltäkin on jäänyt vihkoseen hengellisiä herätysrimoja,\nlukuunottamatta hänen kaikkea muuta menestystään. Ehkäpä hän oli\nliian varhaiskypsä, niin että tuli jokin takaisku ja hänen kasvunsa\nrunoilijana pysähtyi. Olen melkein sitä mieltä, että hänen niinä\nvuosina kirjoittamansa oli yhtä hyvää ja parempaa kuin se, mitä\nhän sittemmin sai aikaan. Osaan vielä ulkoa runon, jonka hän\nkirjoitti, kun tulin ylioppilaaksi. Se on omituisen kypsä ollakseen\nyhdeksäntoistavuotiaan sepittämä, muoto on juuri sellaista suurta, jota\nhän aina haki. Kuitenkin arvelen, että siinä, mitä hän puhuu käsiensä\nvääntelemisestä hädässä, ei ole paljoakaan pohjalla. Mutta kukapa\ntietää, mitä hän nyt tekee siellä kaukana?\n\nKun tovereilta kysyin, mitä he aikoivat tehdä ylioppilaina, niin eräs\nvastasi: \"Aion viettää iloista elämää\", ja toinen sanoi: \"Aion juoda.\"\nMinulla oli siivot suunnitelmani molemmissa suhteissa -- minustahan\npiti tulla iloinen rosvo, niinhän olin päättänyt. Mutta kun kysyin sitä\nHastigilta, hän katseli minua vakavasti silmiin ja sanoi: \"Aion löytää\nJumalan. Sillä en ole vielä päässyt aivan Jumalan luokse\", selitti hän\nsurumielisesti. Ja häneen runonsa kuului näin:\n\n        _Nuoren miehen rukous_.\n\n    On välillämme vielä vuoret jylhät\n    ja vinhat virrat -- pilvi pimentää\n    mult' yhä, Herra, kasvos ylhät.\n    Ei lennä uskoni, ei silmän' nää.\n    Ah, löydänkö Sun luokses milloinkaan?\n    Tie pitkä, pitkä kautt' on korpimaan.\n\n    Kenties, kun selkä painuu kumaraan\n    ja suortuvat, nyt nuoret, halla vie,\n    mut silmä syvään näkee, silloin\n    kenties ma, edessäni haudan tie,\n    Sinulle kiitostani kuiskin illoin.\n\n    Ei, ota minult' uhri nuoruuden!\n    Ma, katso, valmis olen aivan,\n    käteni, joita väänsin alla vaivan,\n    sois soittaa, kohti Sua kohoten!\n    Oi ota minut päivän päilyen!\n\n    Teill' elon laulaa ihanuuttas\n    mun salli -- huulin,\n    jotka koht' on multaa,\n    julistaa kohti koiton kultaa\n    Sun kunniaas ja kuninkuuttasi\n\nNiin, se oli todella vaikuttava runo!\n\nEikä hänen rukouksensa jäänyt vastausta vaille. Jumala otti hänet\nvastaan hänen voimiensa valoisassa päivässä. Kuin unissakulkija,\nminkään esteen pidättämättä, hän nopeasti ja taistelutta saavutti\npäämääränsä. Onnellinen Hastig!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelko runsaasti rahoilla mutta en pitkillä kehoituspuheilla\nvarustettuna lähdin kotitalostani aloittaakseni opintoni yliopistossa.\nAndreas oleskeli Tanskassa maanviljelystä opiskelemassa, isä oli hyvin\ntyytyväinen häneen. Mutta kun minulta kysyttiin, mitä aioin ryhtyä\nopiskelemaan, vastasin, että luultavasti kirjallisuudenhistoriaa. Isä\nnauroi pitkää ja sydämellistä nauruaan, mutta ei väittänyt vastaan, ja\nniin lähdin matkalle.\n\nHelsingissä kävin aluksi kuuntelemassa kaikenlaisia mahdollisia\nluentoja, ja minusta kirjallisuudenhistoria todella tuntui\nviehättävältä. Siitä siis tulisi alani. Hiljalleen harrastelin\nvalmistavia filologisia kokeita, minkä ohella heittäydyin lukemaan\njärjestelmättömästi ja ylenpalttisesti, klassillisten ja nykyaikaisten\nkirjailijoiden teoksia sekaisin. Minunhan oli aloitettava melkein\npohjasta saakka.\n\nMuutaman vuoden kuluttua aloin kuitenkin huomata, että\nolinkin antautunut väärälle uralle. Kuinka kelpaisin\nkirjallisuushistorioitsijaksi, kun kotikasvatukseni oli heikko enkä\nkyennyt kirjoittamaankaan oikein siloiteltua kieltä? -- Kirjoitat kyllä\nyhtä hyvin kuin moni tohtori, sanoin itselleni, mutta aivan toisin.\nSinä kirjoitat suoraan asioista, tohtorit pitkästi ja mutkallisesti. Et\nikänäsi, poikaseni, kykene selvittelemään sekavia pulmia vaikutteista\nja aiheiden vaelluksista taikka näpertelemään hiuksenhienoja, kymmenien\nsivujen laajuisia erittelyitä. Jos pidät runoilijasta, niin mitä\nsinulla on hänestä sanottavaa? Eipä juuri mitään muuta kuin että:\nottakaa ja lukekaa hänen kirjansa, hyvät ihmiset. Muun hän on sinun\nmielestäsi itse sanonut parhaiten.\n\nSiten opintoni ajautuivat kiinni jo porttikäytävässä.\n\nMuuten puutuin tervein voimin ja hyvin perinpohjaisesti paheen\ntutkimukseen. Tiheissä osakunnankokouksissa join itseni säännöllisesti\nhumalaan meluavien juomaveikkojen parissa, mutta uusia ystäviä, oikeita\nystäviä, oli saanut. Hastig, joka heti oli ryhtynyt lukemaan teologiaa,\nei koskaan ottanut osaa näihin tilaisuuksiin. Hän suri huonoa elämääni\nja koetti usein ohjata minua oikeaan puheillaan, mutta aina yhtä\nturhaan. Olinhan päättänyt ruveta iloiseksi rosvoksi. Tällöin juuri\nalettiin minua sanoa \"karhuksi\" hävyttömän hillittömyyteni takia.\nKahdesti jouduin putkaan. Jälkimmäisen käynnin jälkeen rehtori kutsui\nminut luokseen ja varoitti minua. Ja muussakin.\n\n...Niin, rantapuiston lummeparka, en syytä sinua kaikesta sellaisesta,\nen, en! Vain omat himoni olin päästänyt valloilleen. Mutta ilman sinua\n-- taikka oikeammin _sinun kanssasi_ -- ne eivät milloinkaan olisi\nheränneet saati sitten lähteneet pillastuneina kiitämään. Olisin kyllä\nhillinnyt ne.\n\nEn kai silloin vielä ollut niinkään paljon pahennuksen syömä. Minua\najoi kaivautumaan liejuun pikemminkin eräänlainen itsetuhoamistahto\nkuin liejusta nautiskeleminen. Mutta niinä aikoina laskin kuitenkin\nperustan sille vankilalle, joka oli minulle pahempi kuin se, jossa nyt\nistun. Taoin itselleni ne tottumuksen kahleet, joita minun myöhemmin\noli kovin vaikea karistaa pois jaloistani.\n\nPahe on näet jokseenkin samanlaista kaikkialla, vaihdelkoot sen muodot\nkuinka hyvänsä. Omasta puolestani en enää näe mitään kiintoisaa siinä.\nSe on kaiken elävän, sielullisen ja arvokkaan vastakohta. Olkoon\nsen mahti kuinka peloittava hyvänsä, itsessään se kuitenkin on vain\ntyhjyyttä, puutetta, kuolemaa. Senvuoksi en ryhdykään syvemmälti\nkaivelemaan ensimmäisiä ylioppilasvuosiani. Jos tekisin sen, saattaisi\npaperi vahakantisessa vihossani tulla yhtä punaiseksi häpeästä kuin\nminä itsekin istuessani näitä rivejä kirjoittamassa. Riittäköön kun\nsanon: elin joskus kuin oikea lurjus.\n\nAluksi minulla oli ollut aivan väärä käsitys siitä, kuinka\ntalonpoikaisylioppilas otetaan Helsingissä vastaan. Olin kuvitellut\nyliopistoa suureksi toverikouluksi, jossa ainakin kaikki saman aineen\nopiskelijat tunsivat toisensa, jossa seurusteltiin professorien\nkanssa ja päästiin käymään paikkakunnalla asuvien ylioppilaiden\nkodeissa. Mutta professoreita näin vain luennoilla, tovereita vain\nryyppyseuroissa; saman aineen lukijoista tunsin tuskin ketään,\neikä minua silloin eikä myöhemminkään kutsuttu käymään yhdessäkään\nnoista hienoista taloista. Ehkäpä ylioppilaselämämme juuri silloin\nennen Japanin sotaa oli tyhjempää kuin muulloin, en tiedä. Kiivaat\ntaistelut ruotsalaisten ja suomalaisten välillä olivat nukahtaneet\nyhteisen venäläistyttämisvaaran uhatessa, mutta tuo kalliisti ostettu\nyksimielisyys ei ilahduttanut ketään: voimattomia poliittisia nyrkkejä\npudistettiin housuntaskussa ja päästettiin tunteet joskus räjähtämään\nhurjissa juomingeissa. Joskus kuulin kuiskailtavan aktivisteista ja\nsalaisista, suuria suunnittelevista liitoista, mutta missä kulki tie\nnäiden kadehdittavien leiriin? Kukaan ei milloinkaan pyytänyt minua\nliittymään heihin. Jollen istunut vuokrahuoneessani tai Hastigin\nluona, täytyi minun pysytellä ruokapaikoissa, kapakoissa, kadulla ja\nilotyttöjen parissa. Tunsin olevani omituisen hyleksitty ja ihmettelin,\noliko koko vika minussa.\n\nKuitenkin aloin vähitellen kyllästyä viettämääni elämään. En voinut\nolla katselematta taakseni löytääkseni jonkin ajatuksen tässä kaikessa\nja tien pois tästä renttuilun ja itsehalveksunnan kierroksesta. Eräänä\niltana istuin pöytäni ääressä ja piirtelin raskain käsin muutamiin\nrivin paperille:\n\n      _Jokamiehen valitus_.\n\n    Niin väsytätte mua, synnit!\n    Teist' enää iloa en saa\n    niin kuin ma kerran sain.\n    Oi onneton, ken vajoaa\n    näin alhoon vainajain!\n\n    Sa liian myöhään pysähdyt,\n    taa katsot, sydämeesi,\n    etk' enää jaksa, väsynyt,\n    palata puhtauteesi.\n\nKun näytin säkeitä Hastigille, hän pudisti äkkiä nyrkkiään kasvojeni\nedessä.\n\n-- Sietäisit selkääsi! kuiskasi hän katkerasti. -- Ensiksi teet syntiä\nkuin luontokappale ja sitten sinulla vielä on sisua tehdä huonoja\nrunoja tuosta loasta.\n\nAloin taas yhä useammin käydä Hastigin luona. Hänen onnistui hieman\nparantaa minua voimatta kuitenkaan saada minua kääntymään omille,\nsuorille teilleen.\n\nSilloin, seuraavana kesänä, sain kokea sellaista, mikä sattui minuun\nsyvästi. Huomenna kerron siitä. Nyt sammuu valaistus kopissani aivan\nkohta. Hyvää yötä, päiväkirja!\n\n\n\n\nPIKKU JOHANNEKSEN TARINA.\n\n\nKylässämme asui hyvin hilpeätä väkeä. Elämäniloa osoitettiin siinäkin,\nettä otettiin vaari joka tilaisuudesta oikein remuisten juhlien\npitämiseksi. Vaikka joka laskiaisena poltettiinkin iso kokko, niin\njuhannuksena piti olla vieläkin isompi. Sinä yönä tanssittiin aamun\nkoittoon saakka, pyssyt paukkuivat taivasta kohti, ukot ottivat\njuhlahutikan ja kaikki, kaikki, mikä suinkin liikkui jaloilla, oli\nulkona liesussa.\n\nSinä kesänä antoi muuan seikka vielä enemmän vauhtia juhannuksen\nvietolle ei ainoastaan meidän kylässämme vaan koko maassakin.\nBobrikoff, maan pyöveli, oli muutamaa päivää aikaisemmin kaatunut Eugen\nSchaumanin luodista. --\n\nJuhlapaikkana oli vanhastaan tasainen, korkeahko tanssiketo Stor-Kasan\nja Vankarsin välillä. Siellä oli vastatusten kaksi äärettömän suurta\nriihtä. Ne puhdistettiin ja koristettiin sekä ulkoa että sisältä\nlehvillä, pihlajan kukilla ja pitkillä, liehuvilla, kirjavista\nvillatupsuista ja pujotelluista lehdistä tehdyillä nauhoilla. Sitten\nkannettiin sinne kaikki naapuritalojen penkit, tuolit ja pöydät,\nmutta kestityksen sai kukin tuoda muassaan. Toinen riihi oli varattu\ntäysikasvuisille, toinen lapsille; väli-ikäinen nuoriso kävi vieraissa\nkummassakin ja piti huolta iloistaan ulkona, kedolla ja metsäisillä\nrinteillä. Myöhemmin illalla, kun hämärä vedensinisenä laskeutui\nkylän yli ja sumu alkoi nousta ympäröiviltä pelloilta, riihet\nnäyttivät ylhäällä juhlallisesti koristelluilta proomuilta, jotka\nkeinuivat matkalla onnelan saarille. Ja viereisellä kivimäellä, kylän\nkorkeimmalla paikalla, seisoi korkea kokko ja odotti keskiyötä.\n\nKun aikaisemmin olin kotona, en suinkaan pysynyt poissa juhannuksen\nvietosta, mutta tällä kertaa epäröin jostakin syystä. Mitä minulla oli\ntekemistä kunniallisten ihmisten joukossa, jotka tempautuivat irti\nraskaasta raadannastaan ja heittäytyivät iloisiksi? Tiesin kyllä, että\nvalkoista lakkiani pidettäisiin joukon koristeena, mutta tunsin itse,\nkuinka hyödyttömältä ja tuhoisalta lukukaudelta olin palannut kotiin.\nOlin tuominnut itseni karkoitetuksi.\n\nKun istuin pöytäni ääressä ja mietin, olisiko minun mentävä vai ei,\naukeni ovi ja isä tuli sisään juhla-puvussaan. Hän laski kätensä\nolalleni ja sanoi hiljaiseen tapaansa:\n\n-- Liiaksi järkeä sinulla ei milloinkaan ole ollut, poika, mutta\ntoivon, ettet tänä iltana vielä laimenna sitä viinalla.\n\nSitten hän taas lähti. Hetkisen kuluttua näin hänen ja Andreaksen\nmenevän pihan poikki juhlapaikkaa kohti.\n\nItse jäin istumaan paikalleni, yksinäni tyhjässä talossa. Poskeni\npaloivat häpeästä, tunsin olevani merkitty. Ensimmäisen kerran isä oli\nilmaissut tietävänsä, minkälainen maineeni oli.\n\nEi, Johannes Kastaja ei ainakaan saisi hävetä minun takiani! Heitin\nhaulikon olalleni ja menin metsäpolkua rantaa kohti. Ehkäpä löytäisin\njonkin koskelon tai pilkkasiiven yksinäisissä lahdissa pohjan puolella,\nmutta pääasia oli, että minun ei tarvinnut tavata ketään ihmistä.\n\nJuhannusiltana ilma pyrkii usein olemaan tuulinen ja kylmä. Tänä\niltana oli toisenlaista. Ilma oli lämmin, vaikka raskas ja sadetta\nennustava, ja ranta täällä pohjoisessa oli yhtä alakuloinen kuin\nsääkin. Vain autioita kallioita ja niillä jokunen ryömivä kääpiömänty,\nja notkopaikoissa tiheikköinä takkuisia tuulenpieksämiä kuusia,\njotka peittelivät siinä seistessään itseään ikäänkuin tahtoisivat\nkätkeä pahan sisimpänsä. Ulkopuolella levisi tuuleton meri kuin\näsken halkaistu lyijylevy liikkumattomana ja raskaana. Näköpiirissä\nriippuivat pilvet paisuneina, harmaina säkkeinä veden yläpuolella, ja\nsaattoi nähdä, kuinka siellä kaukana niistä sirisi hienoa sadevihmaa.\nEi näkynyt yhtään ihmistä, ei kuulunut linnun ääntäkään.\n\nSeurasin rannan mutkia, nousin mäen rinnettä ja laskeuduin toista,\nistuin mietiskellen jonkin aikaa ja kuljeksin umpimähkää eteenpäin.\nTulin hienon hiekan peittämälle rantapalaselle kallioitten välissä.\nSiellä sai näkemäni minut pysähtymään. Mitä se oli? Hiekassa oli\ntuoreita jälkiä, mutta en saanut selville mitä jälkiä ne olivat. Mikä\nkummallinen olento oli äsken kulkenut tästä? Toinen jälki oli paljaan\nlapsenjalan jättämä, mutta toinen muistutti pikimminkin pienen nyrkin\npainamaa kuoppaa. Seurasin niitä hietikon poikki, kiipesin ylöspäin\nhalkeamaa pitkin vastaisen kallion rinnettä ja katselin varovasti mäen\nharjan yli. Aivan lähelläni istui kivellä pieni olento. Niin, tietysti,\ntunsinhan hänet, vaikka en tullut muistaneeksi hänen olemassaoloaan.\nKuinka hän oli tullut tänne? Hän oli suutarinlesken rampa tyttärenpoika\nJohannes, pieni, kampurajalkainen vaivainen, jonka pää oli liian iso,\nehkä kaksitoistavuotias, mutta heiveröinen kuin kahdeksanvuotias. Orpo\nhän oli myös, varmaa isää hänellä ei ollut milloinkaan ollut, ja äiti\noli pilattuna tyttönä heti hänen synnyttyään kadonnut Amerikkaan ja\njättänyt ramparaukan isoäidille, suutarinleskelle, jota koko kylä sanoi\n\"täti\" Virginiaksi. Millainenhan se tarina oli, mutta mitä poika teki\ntäällä, yksinään ja kaukana kylästä?\n\nKohotin päätäni kerran vielä ja katselin häntä. Silmiin ymmärsin. Hän\nei itkenyt, istui vain liikkumattomana ja katseli kauas lyijynharmaalle\nmerelle. En saata kuvata, mikä yksinäisyys lepäsi tuon vaivaiseen\nruumiiseen liittyvän luonnottoman suuren lapsenpään ympärillä. Siinä\nhän istui valkohaiveninen pää olkapäiden väliin painuneena, ja hän\nmuistutti siinä vialle ammuttua, piileksivää talvijänistä. Nyt kaikki\nlapset tanssivat kylässä, mutta mitä olisi kampurajalkainen Johannes\ntehnyt heidän joukossaan?... Ymmärsin heti, että oli toinenkin ihmisten\njoukosta karkoitettu paitsi minua. Sellainen, joka oli karkoitettu\nsyyttömästi ja jonka sitäpaitsi oli vaikeampaa kulkea poispäin\niloisista.\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli jättää hänet rauhaan ja huomaamatta hiipiä\ntakaisin. Mutta kaduin ja menin hänen luokseen. Hän säikähti niin, kun\nyht'äkkiä näki minut aivan lähellään, että huomasin hänen vasemman\nhousunlahkeensa kastuneen.\n\n-- Mitä teet täällä, Johannes? kysyin niin ystävällisesti kuin osasin.\n\n-- Paimennan lampaita, vastasi hän ja katseli arasti metsään päin.\nMutta se ei tuntunut kovinkaan uskottavalta. Saattoi huomata, ettei\nhän, raukka, käyttänyt tätä hätävalhetta ensimmäistä kertaa, ja minäkin\ntiesin, että tällä kulmalla ei ollut lampaita.\n\n-- Ei, Johannes, sinun ei tarvitse pelätä minua niin, että valehtelet.\nMe kaksi emme ole juhlassa tänä iltana, ja siksi voimmekin mielestäni\nistua tässä ja jutella hetkisen.\n\nIstuuduin hänen viereensä, sovitimme selkämme isoa kiveä vastaan ja\nkatselimme edelleen lyijynkarvaista merta. Jutella hetkisen, olin\nsanonut, mutta tokkohan me puhuimme yhtään mitään. Minusta oli vain\nniin hyvä saada istua hänen vieressään, ja saatoin huomata, että hänkin\nvähitellen tuli rohkeammaksi. Tunti tunnin jälkeen kului, kuulimme\npyssyjen kaukaisen rätinän kylästä, ilma pilvisen taivaan alla hämärtyi\nyhä, mutta yht'äkkiä levisi tulen loimu vetten yli ja sytytti tummat\npilvisäkit kaukana näköpiirissä, niin että ne alkoivat hehkua ja\nkuvastua rantaveteen. Iso kokko Kasamäellä oli sytytetty.\n\n-- Nyt on keskiyö, ja nyt alkavat nimipäiväni, sanoin minä.\n\n-- Niin minunkin, kuiskasi Johannes.\n\n-- Juuri niin, ja emmekö poltakin oman kokkomme! Vain me kaksi, eikö\nniin?\n\nKeräsimme aika suuren kokon kuivista risuista ja auringonpolttamista\nrantapuista. Otin tulitikkuni, ja Johannes sai sytyttää. Kun liekki\nleimusi korkeimmillaan, suuntasin pyssynsuun taivasta kohti ja ammuin\nlaukauksen toisensa jälkeen. Leimahdus pyssynsuusta näkyi, ja kuului\nkuinka haulit napsahdellen satoivat tyyneen veteen pienen matkan päässä\nmeistä. Annoin Johanneksen ampua viimeisen panoksen, ja hän oli nyt\nniin virkistynyt, että hän empimättä uskalsi tehdä sen. Se oli suuri\ntapaus hänen pelokkaassa elämässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen illan jälkeen olimme aina yhdessä. Yksinäisestä\njuhannuksenvietostamme oli tullut kuin salaisen liiton sinetti. Kun\nseuraavalla kerralla tapasin hänet, hän oli tosin yhtä arka kuin\nennenkin, aivan kuin tuo tapaus rannalla ei olisi kuulunut oikeaan\nelämään, mutta kun hän näki, että suunnittelin jatkuvaa yhdessäoloa,\nhän alkoi sulaa. Täti Virginia töllisteli meitä, hän niiaili ja arveli,\nettä eihän ylioppilaalla ja melkein herralla ollut mitään iloa hänen\nlapsenlapsestaan, viallisesta, vähäjärkisestä. Erehdys, erehdys,\ntäti Virginia! En tiedä, paljonko minä merkitsin Johannekselle,\nmutta tiedän mitä hän merkitsi minulle. Nähdä kuinka kesän kuluessa\nhänen säikähtyneihin silmiinsä tuli hiukan rohkeutta ja valoa, saada\njoka aamu nousta vuoteesta ja sanoa itselleni: Nyt, lurjus, on\nkuitenkin olemassa ihmisolento, jota voit ilahduttaa! Ei, siitä asti\nkun olin ollut lapsi, ei mikään kesä ollut muistuttanut tätä; sen\nyllä oli taivas aina sininen, ja se antoi balsamia haavoittuneelle\nomalletunnolleni.\n\nEn koettanut opettaa Johannekselle mitään erikoista, en huolinut\nkamppailla hänen takapajulle jääneen ymmärryksensä kanssa enkä lukenut\nhänelle satuja enkä seikkailukertomuksia. Ainoa mitä opetin hänelle\nkorkeampaa tyyliä, oli kahden lapsellisen kappaleen soittaminen\nurkuharmonilla, sillä olin huomannut, että hän oli musikaalinen, ja hän\npainoi taitavasti pienellä kampurajalallaan vasenta poljinta. Muuten\nolin yksinkertaisesti yhdessä hänen kanssaan, sillä lailla ymmärsimme\ntoisemme parhaiten. Enimmäkseen olimme lyhyillä kalastusmatkoilla,\npuuhaa, joka saavutti hänen äkäisen isoäitinsä suosion, koska hänen\nsiihen aikaan ei milloinkaan tarvinnut pelätä, että patansa olisi\njäänyt tyhjäksi, ja Johannes ei ollut ollenkaan mahdoton vesillä.\nRaukkahan hän oli, mutta hän osasi oivallisesti käyttää heikkoja\nvoimiaan. Enimmin huolissani olin hänen luonnottoman suuren kallonsa\ntakia, jota peitti tiheä, silkinvalkoinen tukka. Hänellä oli \"vettä\npäässä\", sanottiin, ja pää tuli helposti kipeäksi ponnistuksesta tai\nliian kovasta auringonpaisteesta.\n\nEn unohda milloinkaan viimeistä kertaa, jolloin meidän oli yhdessä\noikein hyvä olla. Oli elokuun puoliväli, muutama päivä ennen\nkansakoulun alkua, ja Johanneksen täytyi kiusata itseään läksyjen\ntankkaamisella. Oli ollut tavattoman antoisa muurainvuosi, ja nyt\nolimme lähteneet poimimaan muuraimia. Tarjoan hevoskyydin, ajamme\nsisämaahan päin ja haemme oikean paikan. Sellaista muurainsuota ei\nliene kukaan muu nähnyt kuin me kaksi. Se on aivan keltaisenaan\nniinkuin tavattoman suuri, reunojaan myöten täynnä oleva marjavati.\nJohannes huutaa ihastuksesta sen nähdessään. Viuhautan ruunaa\nohjasperillä, ja me ajamme keskelle pitoja.\n\nPyörien alla oikein litisee, mehu tirskuu niiden ympärillä. Ihana\ntuoksu tunkeutuu sieraimiimme. Ensin syömme itsemme oikein kylläisiksi.\nSitten täytämme muutamassa tunnissa kokonaisen vaatekorin, sitten\ntaas tungemme vatsaamme koko joukon, mutta suo jää yhtä keltaiseksi\nkuin ennenkin, vain pieni täplä siinä on muuttunut hiukan harvemmaksi\nväriltään. Näen edessäni Johanneksen, kun hän valkeine päineen ja selkä\nkumarassa hyppelee mätästen välissä auringossa. Hän muistuttaa pientä\ntalvijänistä kuten ennenkin, mutta nyt hän on hilpeä ja väsymätön\njänis. Lopuksi heittäydymme selällemme suopursuihin ja katselemme\npilviä, jotka loistavat ja liikkuvat kaukana suomäntyjen latvain\nyläpuolella. Minusta tuntuu, kuin enkelit rakentaisivat itselleen\nlumilinnoja ylhäällä sinessä, ja Johanneskin arvelee ihan samaa. Olen\njuuri nukahtamaisillani, kun huomaan pojan istuvan ja tarkastelevan\nminua omituisen hellin katsein. Nähdessään minun avaavan silmäni hän\nkääntää nopeasti päänsä toiselle taholle, mutta rohkaistuu ja katselee\ntaas minua.\n\n-- Sinä olet hyvä mies, hän sanoo hitaasti ja ujosti. Sitten hän ontuu\nrattaita kohti. --\n\nPalkitkoon Jumala sinua, Johannes, niistä sanoista. Täällä istuu\nkeski-ikäinen mies vankikopissa, rappiolla hän on ja syntinen, mutta\nlapsi on kuitenkin kerran voinut sanoa hänestä, että hän on hyvä mies.\nSilloin ei kaikki toivo ehkä olekaan mennyt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunpa saisin lopettaa tähän! Kunpa nyt saisin panna pisteen\npäiväkirjaani. Istuisin mielelläni vankilassa kuolinpäivääni saakka,\njos viimeiseksi muistokseni elämästä tuolla ulkona jäisivät muurainsuo\nja valkoiset pilvet ja nuo muutamat sanat. Tässä olen kirjoittanut pari\nsivua, jotka ovat lämmittäneet sydäntäni, mutta kuinka saan esiin sen,\nmitä nyt seuraa? Se on niin epätoivoista, mutta koetan kuitenkin. --\n\nJohanneksen koulu oli alkanut muutamia viikkoja sitten. Emme tavanneet\nyhtä usein kuin ennen. Hänen huono päänsä aiheutti sen, että häneltä\nkului läksyjen lukemiseen enemmän aikaa kuin muilta, enkä tahtonut\ntehdä häntä liian epäitsenäiseksi istumalla tankkaamassa hänen kanssaan.\n\nEräänä päivänä tapasin hänet ääneensä itkemästä koulusta palatessaan.\n\n-- Ne paiskovat minua kirjoilla päähän ... tekee niin kipeää\ntäällä sisällä, nyyhkyttää hän ja hieroo käsillään valkohaivenista\npääparkaansa.\n\nMenen suoraan opettajan luo. Ei, hän ei ole huomannut, että toverit\nolisivat tehneet pahaa pojalle. Ja kuka sitäpaitsi on pyytänyt minua\nesiintymään kouluntarkastajana tässä kylässä?\n\nSeuraavina päivinä pidän Johannesta silmällä. Hän näyttää sairaalta\nja onnettomalta joka kerta koulusta tullessaan. Mutta en saa häntä\nkertomaan enempää kiusaajistaan. Juuri minua, ihailtua toveriaan\nkohtaan, hän on erikoisen vaitelias. Hänelläkin on miehekäs ylpeytensä,\nvaivaisella, hän ei tahdo myöntää, että häntä voidaan kohdella kuinka\nhyvänsä. Täti Virginia näyttää tietävän enemmän asiasta.\n\nMuutamaa viikkoa myöhemmin eräänä iltapäivänä tuodaan minulle\ntieto, että Johannes on pahasti sairaana, ja minä kiiruhdan sinne.\nPoika on puoleksi tiedoton polttavassa kuumeessa ja hourailee, hän\nvalittelee hiljaa ja tavoittelee laihoilla sormillaan päätänsä. Täti\nVirginia juoksentelee edestakaisin tuvan permannolla ja heiluttelee\nkäsiään ilmassa, aivan suunniltaan hämmästyksestä ja kiukusta. Hän\nhuutaa suoraan vasten silmiäni, että kaikki on minun syytäni. Tyhmä\nleikittelyni penikan kanssa koko kesän -- se oli herättänyt kaikkien\npitäjän räkänokkien kateuden, ja niin pian kuin Johannes joutui\nkouluun, hän sai kärsiä hienon suojelijansa takia... \"Ylioppilaan\nkampurajalka!\" -- Nyt hän saisi tietää, mistä Taavetti oltta osti!\nEnsin häntä haukuttiin, sitten hakattiin kirjoilla päähän, lopulta\nkolhittiin laudankappaleilla. Ja sitä hänen vetinen päänsä ei\nkestänyt... Lapset ovat sydämettömiä! huutaa täti -- Jumalan\nenkeleiksi niitä sanotaan mutta piru vieköön, ne ovat pahempia kuin\nkorpinpojat! Ja muuten onkin parempi, että poikaparka saa kuolla pois\nkurjuudestaan...\n\nNäen heti, että Johanneksen henki on vaarassa. Mutta täällä ei ole\nmitään hoitomahdollisuuksia, ei lääkäriä lähellä, ei puhelinta\nkylässä. Juoksen kotiin ja valjastan hevosen, tulen takaisin pehmeät\npyhäkiesimme heiniä täynnä, käärin Johanneksen huopiin, laitan hänet\nmakaamaan kärryihin ja annan ravata läänin sairaalaa kohti.\n\nVoi sitä matkaa! Takanani rattailla kuolemansairas poika, joka\nhourailee sekavasti päästään ja valittaa joustimien jokaista iskua.\nKäännyn alituiseen taaksepäin etuistuimella, silloin tällöin täytyy\nminun nousta pois korjatakseni hänen asentoaan huovissa ja heinissä.\nTiet ovat märät ja sataa, sataa raskaita pisaroita päällemme. On\nlauantai-ilta, kirkonkylän toisella puolella tapaamme kaupunkimatkalta\npalaavia talonpoikia. He ovat humalassa, ja tien kunto ei estä\nkilpa-ajoa. Huutaen ja viinalekkereitään heilutellen he syöksyvät\nohitsemme mielettömiksi säikytetyillä hevosilla, joilla aamulla oli\nrauhallinen isäntä takana ohjaksissa. Mutta nyt istuu hullu paholainen\nsamalla paikalla. Sitten tulee rauhallisempaa maantiellä ja sade\nlakkaa, mutta samalla alkaa pimetä ja olemme tuskin puolitiessä.\nSäikähtäen huomaan, että kiireessä olen unohtanut ottaa lyhdyn mukaan;\nkoetan jouduttaa kulkua, mutta pimeys tavoittaa meidät. Raskaana kuin\nsäkki se kuristautuu kokoon täällä metsien sisällä; kohta en näe\nmitään, vain vanha viisas hevonen aavistaa tien hapuillen eteenpäin\naskel askelelta. Äkkiä se pysähtyy niinkuin minusta näyttää matalan\nmäen huipulle ja kieltäytyy menemästä eteenpäin. Minusta tuntuu,\nettä jotakin vierasta ja elävää on aivan lähellämme, ja sytytän\ntulitikun. Kun se räsähtää pimeässä, näen tulen heijastuvan suuresta\nja liikkumattomasta hevosensilmästä. Aivan vasemman olkapääni edessä\non hevosen kuono, ja sen suupielistä vuotaa verta. Kauempana näkyy\nrikkipiesty selkä ja sen takana tukkihumalainen lauantainviettäjä,\njoka on kaatunut nenälleen rattaille ja nukkuu kuin tukki, hattu\njalkapeitteen alla. Hänen loppuunrääkätty hevosensa on pysähtynyt\nkeskelle tietä.\n\nMuutaman tuokion istun liikkumattomana tulitikun palaessa loppuun.\nSuuri, uskollinen eläimensilmä katselee minua, ja minusta tuntuu, kuin\nsiinä ilmenisi koko maailman pohjaton tuska. Tulee jälleen pimeä,\nmutta huomaan, että leukani värisee. Ja ympäriltäni, mustista metsistä\nnousee ääniä, jotka kokoontuvat ja tihentyvät kirkaisuksi. Se on sama\nkirkaisu, jonka kerran lapsena kuulin August Ripön tuvasta, kaiken\nelävän hätähuuto Jumalalle ja ihmisille. --\n\nVasta aamuyöstä pääsin perille. Poika eli vielä, ja jäin hänen\nluokseen. Mutta hän ei enää milloinkaan tullut täysin tuntoihinsa.\nKolme päivää myöhemmin pikku Johannes kuoli sairaalassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi liene merkillistä, että minä tämän tapauksen jälkeen en voinut\nenää olla sama huoleton tyhjäntoimittaja kuin ennen. Liian monet\nvastaamattomat kysymykset ahdistivat minua, ja minä janosin vastausta,\nmutta ymmärsin, että se vastaus ei milloinkaan voinut tulla ulkoapäin,\nvaan minun oli etsittävä sitä itsestäni. Olin kuin kiviperäisellä\nmaalla, johon on kaivettava kaivoja. Etsit vavalla, poraat ja louhit ja\nkaivat lapiolla, mutta et tapaa lähteensilmää. Eikö elävää vettä ole\nmissään?\n\nMinussa on kaikki kypsynyt hitaasti ja monien raskaiden erehdysten\nkautta. Olen usein kadehtien kuullut noista salamannopeista\nkääntymisistä, kun ihminen suoraan maailman leveältä tieltä siirretään\ntemppelin kaikkein pyhimpään, missä arvoitusten arvoitus äkkiä säteilee\nhäntä vastaan ilmestyksenkaltaisessa valossa. Itse olen vaivalloisesti\nsaanut taistella eteenpäin askel askelelta. Juuri pyhätön ovesta\npäästyäni heitettiin minut uudelleen takaisin, ja Jumala tietää,\nolenko milloinkaan päässyt esipihaa pitemmälle. Senvuoksi ei ollutkaan\nmerkillistä, etten sinä ajankohtana päässyt mihinkään selvyyteen.\n\nEnimmän kiusasi minua seuraava kysymys: Mistä johtuu, että aiheutetaan\npahaa, vaikka tahdotaan hyvää? Eikö sellaisissa tapauksissa ole mitään\ntiennäyttäjää, mitään luotettavaa ääntä sinussa itsessäsi, joka\nsanoisi, kuinka sinun on meneteltävä, eikö mitään varmuutta siitä, että\nseuraat oikeita jälkiä, vaikka tarkoituksesi onkin mitä paras? Vai onko\nkaikki jätetty sokean sattuman varaan? Tässä olin ensi kertaa elämässä\nriemuinnut siitä, että olin saanut tehtävän täytettäväkseni, ja se\nriemu päättyi hätähuutoon. Olin luullut ilahduttavani ja auttavani\navutonta raukkaa, mutta sen sijaan olin ehkä aiheuttanut hänen\ntuskallisen kuolemansa. Oliko elämä todella niin tarkoituksetonta?\nVai oliko vika tahdossani? Eikö se ollut kyllin epäitsekäs ja puhdas?\nEikö suhteeni pikku Johannekseen ollut muuta kuin pelkkää itsekkyyttä,\nlikaisen ihmisen yritys näyttää puhtaammalta hyvien töiden peilissä ja\nsiten rauhoittaa omaatuntoaan? Tuliko väärennyksen rangaistus tässä\npeloittavassa muodossa? Mutta miksi se ei siinä tapauksissa kohdannut\nminua, vaan viatonta? -- Oi, kuinka nämä ajatukset kiduttivat minua...\n\nJa seuraava kysymys: -- Kenen puolesta pikku Johannes kärsi? Olin\nnähnyt hänen tuskansa silmieni edessä. Mutta tiesin, että jos hänellä\noli jotakin sovitettavaa, niin se synti ei saattanut olla niin raskas,\nettä hän ei kauan sitten olisi sovittanut sitä poloisella elämällään,\njoka oli ollut yhtä kidutusta. Miksi hänen sen lisäksi vielä piti\nkärsiä tuo tuskallinen loppu? Kärsikö hän vain siksi, että minun\nsilmäni avautuisivat? Ei, niin tärkeät minun silmäni eivät mitenkään\nvoineet olla. Kärsikö hän sydämettömien koulutovereittensa takia? Jotta\njoku heistä myöhempinä vuosina muistaisi mitä oli tehnyt, katuisi\nja muuttuisi toisenlaiseksi? Vai kärsikö hän ehkä meidän kaikkien\npuolesta? -- -- --\n\nNyt en enää kyselisi sellaista. Tietysti en minä, enemmän kuin kukaan\nmuukaan, ole löytänyt äärimmäistä vastausta. En tiedä, _miksi_\nasian laita on niin, mutta sen tiedän, _että_ me kaikki kärsimme\ntoistemme takia. Niin, te ylväät herrat, jotka selitätte, ettette\nhalua hyväksenne laskettavan mitä viaton kärsi puolestanne ristillä,\nvaan torjutte inhoten tuollaisen \"teurastajan-ajatuksen\" ja sanotte,\nettä aiotte itse vastata tilistänne. Teidän moraalinne on hyvin\nritarillinen, sillä on vain se vika, että siltä puuttuu jalansija\nelämässä, sellaista kuin se nyt on. Koko olemassaolo rakentuu\nauttamattomasti sijaiskärsimykselle, ja Kristuksen risti on vain sen\ntutkimattoman uhritoiminnan korkein tunnusmerkki, jolta ei mikään\nihmiskunnan korkeammista uskonnoista ole voinut sulkea silmiään.\nSenvuoksi, jalot herrat, teidän pitäisi heti lähteä tiehenne tästä\nmaailmasta, joka ei ole tehty niin jaloja ajatustapoja varten. Taikka\nkärsikää edes seuraukset! Älkää menkö juhlallisista selityksistänne\nsuoraan pöytänne ääreen, höyryävän paistin luo, sillä se on sellaisen\nolennon lihaa, joka on vuodattanut verensä teidän takianne! Hajoittakaa\nkoko rikas kotinne, sillä se on toisten hien ja vaivan tulos, toisten\npuutteen ja kyynelien! Repikää vaatteet yltänne, kiskokaa kengät\njalastanne -- kaiken takana on kärsimystä, toisten kärsimystä, ja kun\nte istutte alastomina maaluolassa tai hullujenhuoneessa, silloin vasta\nvoidaan filosofianne ottaa vakavalta kannalta. Mutta jos tahdotte\nelää ja toimia tässä maailmassa, täytyy teidän rehellisyyden nimessä\ntunnustaa se sellaiseksi kuin se on.\n\nNyt minä tiedän, että pikku Johanneskin kärsi meidän kaikkien takia.\nPaavali puhuu \"sen täyttämisestä, mikä Kristuksen kärsimisestä\npuuttuu\". Niin juuri, on kuin Jumalan talous vaatisi ihmiskunnalta\nmäärätyn, äärettömän kärsimyspaljouden. Kun joku lyhentää tätä velkaa\nsuurella kolikolla, pääsee joku toinen pienemmällä, ja moni heikko\nlapsenkäsi on ojentanut niin raskaan uhrilahjan, että se on ostanut\nvapaiksi paatuneita syntisiä. En tiedä miksi niin tulee olla. Koko\nsydämemme nousee tätä mysteeriä vastaan. Mutta varmasti Jumalan sydän\njonakin päivänä osoittautuu suuremmaksi kuin meidän sydämemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä syksynä olin vielä täysi pakana, mutta kuljeskelin ja mietiskelin.\nMinulla ei ollut mitään halua matkustaa pääkaupunkiin; sitäpaitsi en\ntiennyt mitä opiskelisin. Pysyin kotona koko lukuvuoden ja autoin isää\ntalon hoidossa. Hän otti vastaan palvelukseni ääneti ja ihmettelemättä,\npikemmin hän näytti hiukan pettyneeltä, vaikka kuinka koetin olla\nhyödyksi. Kahden vuoden aikana hän jo oli uhrannut paljon rahaa\nopintoihini, jotka siis eivät johtaneet mihinkään. Toista oli Andreas:\nnyt hän kirjoitti Tanskasta, että hän kohta oli valmis ja että hän oli\nmennyt kihloihin erään maanviljelijän ainoan tyttären kanssa. Muutaman\nvuoden kuluttua he aikoivat mennä naimisiin -- perhe oli hyvin rikas,\nlisäsi hän ohimennen. Isä nauroi leveätä nauruaan kirjeen luettuaan.\n-- Eipä hän taida tulla tänne morsiamineen, luulen minä. Tyttöä kai\nkannattaa näytellä, mutta tuskinpa meitä.\n\nSuhde isän ja minun välilläni pysyi yhtä mykkänä kuin ennenkin,\nvaikka me joka päivä olimme yhdessä. Hän oli sulkeutuneempi kuin\nmilloinkaan, ei koskaan epäystävällinen, mutta ei myöskään tutunomaisen\nystävällinen. Ainoa muutos, jonka hänessä huomasin, oli se, että hän\nei milloinkaan ottanut käsille pulloa istuessaan yksin iltaisin,\nvaan ainoastaan toisen voimanlähteensä, Raamatun. Ymmärsin, että hän\nmenetteli näin minun takiani; hänen huono käsityksensä minusta ei juuri\ntehnyt minua iloisemmaksi.\n\nNiinpä mietiskelin koko talven. Oliko kaikki sokeaa järjettömyyttä?\nEi, huomasin heti, että en tahtonut enkä voinutkaan uskoa, ja keräsin\nrunsaasti esimerkkejä vastakohdasta, sellaisia tapausten kulkuja,\njoissa saattoi nähdä oikeudenmukaisen yhtenäisyyden. Kaiken pohjalla\noli siis tarkoitus, mutta ehkäpä vain eräissä tapauksissa? Oliko pikku\nJohanneksenkin kohtalossa tarkoitusta? Vai pitäisikö erottaa toisistaan\ntarkoituksellinen, tarkoitukseton ja sellainen, joka on keskivälillä,\njossa on hiukan kumpaakin? Ei, se ei käy. Kaikki käsitykseni sanoivat\nminulle, että olemassaolo järkkymättömine lakeineen ei saattanut olla\nniin samea sekoitus. Joko se oli läpeensä tarkoitukseton, taikka\nkaikella oli tarkoitus, myös kamalimmalla ja käsittämättömimmällä.\n\nMitä enemmän kevät läheni, sitä selvemmin huomasin, että jälkimmäinen\nvakaumus veti minua puoleensa. Kaikella täytyi olla tarkoitus! -- Tuo\nyksinkertainen ajatus porautui sieluuni ja kaivoi siellä ensimmäisen\nkaivon, josta minun mielestäni alkoi tihkua hiukan elävää vettä. Sillä\njos kerran hyväksyin kaiken suuren Tarkoituksen, niin silloin täytyi\nolemassaolon takana olla elävä Jumala.\n\nKuinka iloiseksi silloin tulinkaan! Luulin heti olevani\npäämäärässä ja aloin innokkaasti tutkia Raamattua ja kaikkea muuta\nhartauskirjallisuutta mitä käsiini sain.\n\nJos olisin tietänyt, kuinka raskaita askelia minun vielä oli astuttava,\nennenkuin olin päässyt mihinkään oikeaan uskoon -- jos koskaan\npääsinkään! Niin, monen kääntymys tapahtuu luonnonilmiön nopeudella,\nei kuitenkaan minun kääntymiseni, ehkäpä sen takia, että se pohjaltaan\nei ollutkaan mikään kääntymys. Tavallisissa oloissa olisi kai monikin\nasia estänyt minua omistamasta mitään uskoa muistuttavaa. Mutta olin\nsuuressa hädässä, olin enemmän kuin kerran tehnyt haaksirikon, enkä\nenää tahtonut ajautua mihinkään rikkiviisauksiin, joita järkeni ei\nkyennyt selvittämään. Minun _täytyi_ kulkea eteenpäin.\n\nOlinkin jo päässyt pienen matkan tietä. Pikku Johanneksen kärsimysten\ntakaa alkoivat Golgatan ristit häämöttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietenkin versova uskoni sai alussa kokea monta takaiskua, ja ehkäpä\ntuo hento taimi olisi kokonaan paleltunut, ellei ystäväni Hastig olisi\nryhtynyt huolehtimaan siitä. Kukaan ei voinut olla iloisempi kuin hän\nmielentilani muutoksesta. Olimme koko talven ja kevään innokkaasti\nvaihtaneet kirjeitä. Kerroin hänelle kaiken, ja hän kirjoitti väsymättä\ntukeakseen, neuvoakseen ja vakaannuttaakseen minua. Hän lopulta sai\nminut astumaan ratkaisevan askelen.\n\nKeskikesällä hän saapui kotitalooni ja jäi meille muutamaksi viikoksi.\nNe olivat merkityksellisiä päiviä, minun täytyi pyytää isältä\nvapautusta kaikista töistä. Nyt toistuivat viimeisten kouluvuosiemme\nloputtomat keskustelut, vaikka paljon vakavammissa, intohimoisemmissa\nmuodoissa, sillä nyt oli todella kysymyksessä jotakin ja nyt minulla\noli paljon enemmän sanottavaa kuin silloin. Annoimme kaikkien\nristiriitaisten kokemustemme kamppailla keskenään, heittelimme\ntoisiamme monien terävien todisteitten veitsillä, taistelimme myöhään\nyöhön. En antautunut ensimmäisessä kiireessä, mutta ainoa toivoni\noli joutua täydellisesti ja peruuttamattomasti tappiolle. Ja kun\nvihdoin luovutin aseeni, se tapahtui kuin sattumalta, ei minkään\nkumoamattomasti todistavan sanan takia, vaan pikemmin kuvan vuoksi,\njoka vaikutti minuun, ja minulle puhuvan äänen vakuuttavuuden vuoksi.\n\nEräänä iltana läksimme kuten tavallista kävelemään poispäin kylästä.\nOli ihana kesäilta, taivas korkea, tyyni. Meidän ympärillämme oli\nuinuvia ruispeltoja, niiden yllä laskevan auringon punertava hohde.\nKiivas väittelymme kiersi tällä kertaa kysymystä, joka lienee jo\nennen Augustinusta ollut koetuskivi. Minä karhu ja syntinen kysyin,\nkuinka oli mahdollista, että Jumala, tuo kaikkivoipa ja ääretön, olisi\nvoinut luoda meidät halvat olennot kuvakseen -- olimmehan niin vähän\nhänen kaltaisiaan, että itse suuri Lutherkin sanoi itseään \"köyhäksi,\nhaisevaksi matosäkiksi\". En odottanut musertavia teologisia todisteita\nenkä sellaisia saanutkaan, mutta toisella tavalla sain vastauksen\npaljon enempään. Näen sinut vielä, Hastig, kun äkkiä pysähdyt eteeni\nkeskelle tietä. Katseesi kohoaa iltaruskoa kohti, se laajenee ja palaa\nuskonvarmassa hurmiossa, pitkä hengenveto kohottaa rintaasi, ja sinä\nmelkein huudat:\n\n-- Emmekö sitten itse ole äärettömiä, kaikkivoipia? Katso minua, eikö\nkoko maa ja koko taivas ole minussa tällä hetkellä? Usko, niin tulet\nosalliseksi äärettömyydestä ja Jumalan kuvaksi!\n\nJa sinä tartut käsiini ja puristat niitä kovasti, mutta nyt sinä\nkuiskaat aivan hiljaa:\n\n-- Sinun _täytyy_ uskoa, sinun täytyy!\n\n-- Mitä minun on uskottava? kysyn alistuvasti.\n\n-- Sitä, mitä paras sinussa vaatii, mitä sydämesi korkeimpina hetkinä\njulistaa totuudeksi. Sitä sinun on uskottava!\n\nEn osaa selittää, miksi juuri tuo näky ja nuo sanat tulivat niin\nratkaiseviksi minulle, tiedän vain, että ne musersivat viimeisen\nvastarintani. Seisoin siinä ällistyneenä, puolittain kateellisena ja\ntuijotin sinua kuin köyhä, joka katselee äärettömän rikasta. Siitä\nhetkestä asti tiesin minne pyrin. Ja vaikka senkin jälkeen kuljin\nlikaisia polkuja niinkuin ennenkin, alhaisia, saastaisia teitä, niin\nkoko olentoni _kaipasi_ suoria ja puhtaita.\n\nNiin oli pitkä taisteluni uskosta joutunut toiseen vaiheeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä ei kysynyt mitään tarkempaa, kun sinä syksynä pyysin rahoja\nmatkustaakseni pääkaupunkiin ja aloittaakseni opintoni uudelleen,\nja itse tunsin vielä olevani liian epävarma ilmaistakseni mitään\nsuunnitelmistani. Ääneti hän ojensi rahasumman minulle, mutta hänen\nilmeensä sanoi: Saamme kai toivoa, että ymmärryksesi on lisääntynyt\nviime kerrasta.\n\nOlin ollut Helsingissä vain pari viikkoa. Samana aamuna olin\nlähettänyt onnittelusähkösanoman Andreakselle, joka sinä päivänä oli\nsulhasena komeissa häissä Tanskassa. Illalla sain kotoa myöhästyneen\nsähkösanoman, jonka oli lähettänyt vieras lääkäri lähikaupungista:\n\"Lautamies Strang pahasti sairaana. Kiiruhtakaa kotiin.\"\n\nKahta päivää myöhemmin istuin isän vuoteen ääressä. Jo viikkoa\naikaisemmin hän oli saanut pahan aivohalvauksen ja makasi paikallaan\nmelkein kokonaan halvaantuneena. Puhekykynsä hän oli merkillistä kyllä\nsäilyttänyt, mutta hän ei huolinut käyttää sitä. Hän sanoi vain:\n\n-- Luulen, että minun nyt täytyy muuttaa penikulma idemmäksi, äidin\nluo. Mutta ei sinun sen takia olisi tarvinnut rientää tänne kuin\njäniksen selässä.\n\nToisen kerran hänen luonaan käyvä lääkäri ennusteli, että keuhkokuume\nsaattaa uhata. Isällä oli kauan ollut katarri, nyt hänen oli\nvaarallista maata selällään, hänen oli vaikea päästä limasta, jota\nkokoontui hengityselimiin.\n\nJa keuhkokuume tuli. Kuume nousi nopeasti, lääkäri ei antanut mitään\ntoivoa. Isä oli täydessä tajussaan, ja näin, että hänen rypistyneen\notsansa takana hautui ja kaiveli tärkeä kysymys ja sytytti silmiin\nvaihtuvan levottomuuden, mutta vieläkään ei hänen huuliensa yli tullut\nyhtään merkittävää sanaa. Hän vastasi vain ystävällisesti ja lyhyesti\nkysymyksiini hänen voinnistaan ja silitti välistä kuin rauhoittaen\nkäsivarttani. Raamattu oli hänen oikealla puolellaan leveässä\nkahdenmaattavassa vuoteessa, se lepäsi siinä mustana kultaisine\nristeineen valkoisella reikäommeltyynyllä, jonka aina piti äsken\nsilitettynä ja koskemattomana olla hänen oman pieluksensa vieressä,\nsiitä asti kun hän oli maannut yksin vuoteessa. Hän käänsi usein\nsilmänsä siihen suuntaan, hän ehkä vieläkin luuli näkevänsä äidin\ntumman pään pieluksella. Mutta hän ei jaksanut avata Raamattua, ja hän\nvastasi ystävällisen kieltävästi tarjoukseeni lukea ääneen hänelle, ja\nse suretti minua.\n\nVasta päivää ennen kuolemaansa hän puhui.\n\nUnettoman yön jälkeen olin nukahtanut istualleni tuolille hänen\nvuoteensa ääreen. Uneksin tekeväni sen, mitä kauan olin tahtonut,\nvaikka minulla ei ollut rohkeutta siihen: olin polvillani vuoteen\nääressä ja rukoilin ääneen isän kanssa. Ja kun samassa heräsin, olin\nselvillä siitä, että nyt minun pitäisi uskaltaa se. Tiesin jo, millä\nsanoilla minun pitäisi aloittaa ja kuinka voisin häntä häiritsemättä\njatkaa rukousta niin, että se vuodattaisi alas Jumalan armon ja\nverhoaisi hänen lähtönsä pojan kiitollisuuteen, kunnes itsekin saisin\nkuolevan siunauksen.\n\nSilloin näin isän maatessaan tuijottavan minua kuumeen suurentamat\nsilmät täynnä hätää, ja hän avasi suunsa.\n\n-- Johan, aloitti hän. -- Minulla on kaksi poikaa ... mutta kuka...\nkuka ryhtyy asumaan taloa?\n\nHän hengähti syvään.\n\n-- Andreas ... luulin aina että hän ... ja hänhän on saanut\nopiskellakin maanviljelijäksi. Mutta tuo avioliitto tanskalaisen\ntilanomistajan tyttären kanssa. Emmehän ole nähneet heitä, mutta\nminä pelkään... Mitä sinä luulet? Olla täällä talonpoikina, kaukana\nkaikesta herrasväen elämästä ... ei sitä en tohdi uskoa. Sellaista se\non, näetkös. Jos nuoren hevosen kasvattaa liian ylellisesti, saattaa\ntapahtua, että... jonakin päivänä omistaa hienon juoksijan ... mutta\nsitä ei voi valjastaa tavallisen kuorman eteen.\n\nÄäneni kuului kai liian epävarmalta vastatessani:\n\n-- Ei, isä, kyllä kai meidän täytyy toivoa, että Andreas ... ainakin\njollain tavalla...\n\nIsä katsahti epäilevästi kattoon. Sitten hänen silmänsä pysähtyivät\nminuun.\n\n-- Entä sinä, Johan? Ehkäpä sinä...\n\nTartuin varovaisesti hänen käteensä.\n\n-- Kiitos luottamuksesta, isä. Ja kyllähän minä muuten mielelläni...\nmutta nyt... minusta pitää tulla jotakin, josta en voi luopua.\n\n-- Mitä?\n\n-- Minusta tulee pappi, isä!\n\nTämän tunnustaessani olin noussut seisomaan, sydämeni takoi kiivaasti,\nmutta olin iloinen, kun sain sen sanotuksi.\n\nIsä katseli minua, hänen kuumeenpunertamat silmänsä pyöristyivät\nhämmästyksestä. Sitten alkoi hänen leukansa yht'äkkiä liikahdella ...\nkuulin sen yhä selvemmin. Isä _nauroi_... Hän nauroi viimeistä kertaa\nsuurta, sydämellistä nauruaan, yskä voitti ja hän vaipui horrokseen,\njosta hän ei enää herännyt. --\n\nIsä, isä, mitä siinä naurussa piili? Turhaan olen koettanut selittää\nitselleni kummallista testamenttiasi. Oliko se jäähyväispilkkaa\nhupsulle pojalle? Vai ... tahdoitko ehkä antaa minulle hilpeän\nluottamuksesi seuralaiseksi harharetkilleni? Luulitko, että ne\njohtaisivat johonkin kaikesta huolimatta?\n\nEhkäpä saan sen tietää jonakin päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastanainut veljeni ehti hautajaisiin. Kylä sai ensimmäisen kerran\nnähdä herrasmiehen, jolla oli valkeat hansikkaat ja silinteri; vanha\nkirkkotammamme säikähti häntä hautaussaatossa.\n\nHautajaisten jälkeisenä päivänä avattiin jälkisäädös. Se antoi meille\nsaman oikeuden perintöön, mutta vanhempi poika sai etuoikeuden määrätä\ntilan kohtalosta.\n\nIllalla me kaksi veljestä neuvottelimme tyhjässä lapsuudenkodissamme.\nAndreas oli yhtä neuvokas kuin aina, vaikkakin alakuloinen ja\nharvasanainen. Hän katseli alituiseen syksyn pimittämää ikkunaa,\nikäänkuin kaivaten pois. -- Ei, taloa ei saanut myydä, sehän oli selvä.\nToiselta puolen se oli kuitenkin liian pieni työmaa täysin oppineelle\nagronoomille, joka käytti nykyaikaisia menetelmiä. Entä sinä, Johan,\nmiks'et sinä ota sitä?\n\nToisen kerran oli minun ratkaistava tuo vaikea kysymys. Valitsin\nmitä hyvänsä, niin tunsin pettäväni. Joko isän taikka -- niin, sillä\nhetkellä tohdin uskoa, että täytin velvollisuuden Jumalaa kohtaan.\nKiersin useamman kerran kiihtyneenä permannon, ennenkuin sain\nvastaukseni valmiiksi:\n\n-- Ei, Andreas, en voi! Olen ryhtynyt paljon tärkeämpään. Minusta tulee\npappi!\n\nAndreas hymyili melkein huomaamattomasti. No niin, silloin piti asia\njärjestää jollakin toisella tavalla. Onneksi oli päätetty, että hän\nlähtisi Tanskasta ja asettuisi Etelä-Suomeen, joten hän silloin tällöin\nvoisi matkustaa tänne. Hän aikoi juuri ostaa tilan Haminan läheltä,\nkälyni oli suostunut muuttamaan sinne, ja hän oli rikas, niinkuin\nsanottu. Nyt täytyi vain kylän asukkaiden joukosta löytää sopiva\nvouti, joka hoitaisi isämme kartanoa yhteiseen tiliimme. Tarvitsinko\nrahoja etukäteen? Omasta puolestani saatoin milloin hyvänsä matkustaa\nHelsinkiin jatkamaan opintojani, hän jäisi tänne muutamaksi viikoksi ja\njärjestäisi kaiken.\n\nNiin päätettiinkin, ja minä läksin. --\n\nMutta epäilyni toteutuivat liiankin pian. Jo seuraavana keväänä minut\nkutsuttiin Ristan kartanoon, jota Andreas herrana hallitsi. Hänellä oli\nluonaan asianajaja, ja hän ojensi minulle paksun setelikuoren. Isämme\ntalo oli myyty. Voudin hoidossa olisi kaikki mennyt hiiteen, sen hän\noli huomannut. Täytyihän hänen ajatella minuakin, jolla toistaiseksi ei\nollut omia tuloja, ja kun äkkiä oli ilmaantunut edullinen käteisostaja\nkotipitäjästä, niin ei ollut muuta neuvoa kuin hyväksyä tarjous.\nJälkisäädöshän oli antanut hänelle oikeuden järjestää asiat yksin\njärjen ja omantunnon mukaan.\n\nEn voi sanoa, että kohtaus meidän veljesten kesken oli millään lailla\nsydämellinen, ja pian tuli uusi yllätys. Istuessani siinä ääneti ja\nalakuloisena kullatulla tuolilla salongissa odotin joka hetki, että ovi\naukenisi ja tuntematon kälyni astuisi huoneeseen kuin viileä tuulahdus\npainostavassa ilmassa. Mutta häntä ei kuulunut; vain palvelijat\njuoksivat edestakaisin erilaisia tarjottimia kantaen.\n\n-- Missä nuori kälyni on? kysyin lopuksi.\n\nAndreas viritti suunsa makeanhappameen irvistykseen.\n\n-- Hän on matkustanut luotani kotiinsa Tanskaan. Eikä hän sitäpaitsi\nniin perin nuori ollutkaan...\n\n-- Mitä ihmeitä?\n\n-- Niin, hän ei viihtynyt tässä likaisenharmaassa maassa. Ja toisekseen\n... sinähän tiedät, etten minä ole ihan ankarasti yksiavioinen. Täällä,\nkartanon kukkamaassa, sattui olemaan eräs harvinainen yrtti.\n\n-- Aiotteko erota?\n\nAndreas kallisti salaperäisesti päätään, ikäänkuin aikoisi sanoa:\nEi, ei ainakaan toistaiseksi, mutta kukapa tietää, mitä tilanne\nvastaisuudessa vaatii? Sitten hän veti korkin samppanjapullosta ja\nlisäsi tarkoittavan kyynillisesti:\n\n-- Kuten näet, istun joka tapauksessa täällä Ristan kartanon herrana.\n\nAlakuloisin sydämin karkasin sinä iltana veljeni kukkuraisten pöytien\näärestä ja istuuduin junaan. Tunsin olevani yksinäisempi kuin\nmilloinkaan, kiskottu irti juuriltani ja kotitilaltani. Sen sijaan\nkannoin lähinnä sydäntäni onnetonta kääröä, jossa setelit rapisivat\nja kuiskasivat minulle, että olin pettänyt todellisen velvollisuuteni\nkuvitellun tähden. Sillä yhden talven teologiset opinnot olivat jo\ntehneet minut enemmän kuin epävarmaksi siitä, kuuluinko ollenkaan\nvalittuihin. Korvissani kaikui isän nauru kuolinvuoteella, ja pitkän\naikaa eteenpäin olin aivan selvillä sen merkityksestä.\n\nRistan kartanossa en ole sen jälkeen näinä vuosina käynyt. En voi! --\n\nNiin, Andreas, mikäpä minä olen tuomariksesi, mutta en ymmärrä\nsinua. Tiedän hyvinkin, että aina olet tehnyt itsesi pahemmaksi kuin\ntodellisuudessa olet. Sinulle elämä on hilpeä naamiohuvi, jossa\nmieluummin esiinnyt puettuna paholaiseksi kuin enkeliksi, sillä sinusta\nei mikään ole vastenmielisempää kuin tekopyhästi valkoinen. Minulle on\nkyllä kerrottu, että sinä kaikesta huolimatta hoidat mallikelpoisesti\ntilaa, jonka niin köykäisesti hankit itsellesi avioliitollasi. Ja\nkiitän sinua siitä, että olet alituisesti kutsunut minua sinne\nselittäen, että ovesi aina ovat avoinna minulle. Vielä enemmän kiitän\nsinua siitä, ettet ole unohtanut minua edes nyt. Vankilaan saapunut\nrohkaiseva kirjeesi teki minulle hyvää, vaikka olisitkin voinut puhua\ntoisessa sävyssä vakavista asioista ja vaikka viisasteletkin, että\nsinulla on ollut tapana tehdä surunlapsista ilotyttöjä, kun taas\nveljesi näkyy menettelevän päinvastoin...\n\nKuitenkaan en tahdo matkustaa sinne vapaaksi päästyäni. Ehkäpä taas\nomatunto kerran syyttää minua siitä, että hylkään veljellisesti\nojennetun kätesi. Mutta en voi muuta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumalan luo ei ole mitään oikotietä. Kaikkina näinä vuosina olen\nsaanut monta hyväätarkoittavaa, viisasta neuvoa, monia ohjeita, kuinka\nlöytäisin toisesta majatalosta toiseen pitkällä vaelluksella. Ei ole\nmyöskään puuttunut niitä, jotka ovat tietäneet, kuinka päämäärä heti\nsaavutetaan. Mutta jo lapsena kuljeskellessani metsiä ja maita, opin\ntietämään, ettei ole pitempiä mutkia kuin oudot oikotiet. Sen totuuden\nolen saanut uudelleen oppia kysymyksen ollessa tärkeämmästä retkestä.\nEi mikään salo ole suurempi kuin sielunpimeytesi korpi, mutta jos\ntahdot päästä sen läpi, on sinun itse löydettävä tie.\n\nAlkaessani opiskella teologiaa luulin olevani viitoitetulla tiellä,\njossa joka päivä päästään kappale matkaa eteenpäin suurta valoa kohti.\nLuulin, että se uskon kannalta olisi kuin pettämättömän terveysruoan\nsyömistä, joka päivittäin saisi uskon kasvamaan voimakkaammaksi.\nSen sijaan sain kokea aivan toista. Milloin olin tienristeyksien\nsekasotkussa kykenemättä valitsemaan ylen monien mahdollisuuksien\njoukosta, milloin taas tunsin olevani soisella maaperällä, joka ei\nmissään vastannut jalan alla. Ja tuo henkinen terveysravinto, jota\nniin himokkaasti olin kaivannut, oli kummallista leipää. Sisimpänä\nmöhkäle kivikovia vanhoja dogmeja. Niiden ympärillä sotkuista, löysää\ntaikinaa, mikä alituiseen muuttui nykyisen tutkimuksen hiiva-aineiden\nvaikutuksesta, jotka uhkasivat syövyttää rikki koko leivän. Tämä ruoka\nvaikutti minuun aluksi kuin myrkky, ennenkuin olin ehtinyt karaistua.\n-- Ei, sanoin itselleni pimeimpinä hetkinä, -- jos tahtoo tappaa pienen\nuskonsa, on ruvettava teologiksi.\n\nKypsymätön kun olin, kykenemätön näkemään, kuinka vähän opin sisäinen\nvoima riippuu sen historiallisen synnyn epävarmuudesta, tunsin yhä\nselvemmin, kuinka nykyaikainen tutkimus repi reiän toisensa jälkeen\nsiihen lapsellisen yksinkertaiseen kuvaan, jonka itselleni olin\nlaatinut kristinopista. Ja haluten suoraa päätä tehdä selvän kaikesta\nsiitä, mitä siihen saakka olin pitänyt pyhänä ja koskemattomana,\nsyvennyin tätä koskevaan kirjallisuuteen, uskonnonhistoriallisiin\nteoksiin, Jeesuksen elämän jälleensommitteluyrityksiin,\nraamatunkriitillisiin tutkimuksiin ja puhtaasti kielteisiin\nkirjoituksiin. Strauss ja Bauer musersivat minut, Renan herätti\nalakuloista hartautta, sulin sielukkuudesta Harnackia lukiessani;\nyhteen aikaan potkittiin järkiparkaani kuin jalkapalloa edestakaisin\nEuckenin, Gunkelin, Wreden, Kalthoffin, Robertsonin ja monien muiden\nvälillä. Minut tempasivat mukaansa Weiss ja Albert Schweitzer, jotka\nsilmissäni muuttivat hurskaan puusepänpojan jumalherruuden tulemisen\nleimuavaksi julistajaksi, kunnes muutama vuosi sitten lievitin mieltäni\nkehutun ja puuhailevan jumalankieltäjän Arthur Drewsin teoksilla, jonka\nkeitos onneksi kuitenkin sai minut menettämään halun tutkia lisää\nuskonnollista \"ammattikirjallisuutta\".\n\nKun mies sellainen kuin minä ohjaa puoleksi uponnutta venettään\npaikkaan, jossa odottaa varmaa satamaa, kaipaa ennen kaikkea kiinteää\nmaata jalkainsa alle. Minä kaipasin kalliolle, absoluuttiseen, mutta\nmitä löysin? Suhteellisuutta, vain suhteellisuutta. Ristitulen\nmielipiteitä, jotka kaikki olivat yhtä hyvin perusteltuja!\n\nMinulle tuotti pikimminkin kevennystä se huomio, että Ihmisen Poika\nmuuttui ihmiseksi minulle, että hänen jumalallinen syntymänsä tai\nsyntymisensä neitseestä ei ollut mainittuna vanhimmissa meille\nsäilyneissä teksteissä, jota vastoin Joosefin isyys esitettiin\nselväksi, Eikö ollut paljon korkeampi ja lohdullisempi se ajatus, että\njoku oman sukumme jäsen oli kyennyt voittamaan synnin ja kuoleman?\nIhminen, sellainen kuin ne muut, joilla ei ollut tukea luonteensa\nhaavoittamattomasta, jumalallisesta puolesta, ei osuutta epäselvästä\nkolminaisuudesta, minkä me omaksi hämmennykseksemme olemme kerineet\nkoolle kiviseksi dogmiksi, ihminen korkeimman valittuna välikappaleena\nHänen poikansa hengessä, niinkuin puhtaimmin inhimillisen täytyi\npolveutua Jumalasta. Ei maagillinen vapauttaja Aatamin synnistä, mutta\nvapahtaja omastamme. Eikö kaikki ollut suorempaa ja aidompaa tällä\nlailla?\n\nJos Vapahtajamme oli jumala -- eikö silloin aina voitu vedota siihen,\nettä syntinen itse oli vain ihminen, jonka oli mahdotonta jäljitellä\nkorkeampaa olentoa? Mutta jos hän oli yksi meistä -- silloin hänen\nesimerkkinsä velvoitti kokonaan toisella tavalla. Se huusi aina ihmisen\nsydämelle: Sinä _voit_ seurata jälkiäni, sillä sinä olet ihminen\nniinkuin minäkin olin!\n\nMutta että Jeesuksen historiallisesta henkilöstä tiedetään niin\nvähän, että eräät vakavat tutkijat ovat saattaneet epäillä\nhänen olemassaoloaankin; ettei kukaan hänen aikanaan eläneistä\nhistoriankirjoittajista tunne häntä, vaan ainoastaan Tacitus, Rooman\npalon yhteydessä, mainitsee huhun, että tämänniminen mies on pannut\nalulle vihattujen kristiaanien \"tuhoisan taikauskon\"; että Paavali vain\nmuutamaa vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeen ei osoita juuri mitään\nharrastusta häntä kohtaan ruumiillisena ihmisenä, vaan ainoastaan\npyrkii koroittamaan hänet taivaalliseksi Messiaaksi, jota hän jo ennen\nkääntymistään oli odottanut; että yksikään evankeliumeista ei nojaudu\nsilminnäkijäin todistuksiin, vaan että Johanneksenkin evankeliumilla\non yhtä vähän kuin Ilmestyskirjalla mitään tekemistä rakastetuimman\nopetuslapsen kanssa; että Uusi Testamentti ei ainoastaan ole liian\nkirjavan aineiston karsittu valikoima, vaan että tästäkin jäännöksestä\non puhdistettu pois ristiriitaisuuksia ja lisätty siihen lauseita,\ntarpeen mukaan, -- kaikki tämä täytti mieleni synkällä ahdistuksella.\nJa kun monet rakkaimmista raamatunlauseistani tuhottiin, silloin\ntunsin oloni niin tyhjäksi kuin jonkinlaisen lähimmässä ympäristössäni\ntapahtuneen henkisen kuolemantapauksen jälkeen. Sain tietää, että se,\nmitä sanomme sieluksi, sellaisena kuin olemme perineet tämän käsitteen\nhellenistisiltä ajattelijoilta, todennäköisimmin oli aivan vierasta\nJeesukselle ja hänen juutalaiselle aikakaudelleen. Senvuoksi pitäisi\nihanan raamatunlauseen: \"Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken\nmaailman voittaisi, mutta saisi sielullensa vahingon\", oikeastaan\nkuulua aivan yksinkertaisesti: \"Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän\nvoittaisi koko maailman, koska hänen kuitenkin täytyy kuolla.\" --\n\"Jumalan valtakunta on meissä itsessämme\" -- tuo pohjattoman syvä rivi\non myös syntynyt erehdyksestä. Tässä puhuu julistaja lähestyvästä\nuudesta maailmanjärjestyksestä ja hän tahtoo sanoa: \"Jumalan valtakunta\ntulee nyt heti, seuraavalla hetkellä se on keskellämme.\" Ei edes\nenkelien ihana joulusanoma saanut jäädä sellaiseksi: \"Ja ihmisille\nhyvä tahto\" oli puhdas käännösvirhe, joka varmasti korjataan tulevassa\nraamatunpainoksessa. Jumalallahan hyvä tahto oli, mielisuosio meihin. --\n\nVoi, isä Luther, kuinka rakastankaan suuripiirteistä, leveää olentoasi,\nkäskevää uskonvoimaasi, verevää raihnasta maallisuuttasi! Mutta\ntietäisitpä, kuinka vaikeaksi olet tehnyt kaiken seuraajillesi:\n\"Jumalan puhtaan ja kirkkaan sanan\" pitäisi nousta vuorille ja kuulua\nvapaasti kirkkaassa päivänpaisteessa. Siinä ainoa, mitä meidän on\nseurattava, kaikki muu oli ihmisten valheita ja ihmisten mietteitä.\nOlit tietysti oikeassa. Mutta, mutta -- kuinka kävikään? Sana ei\nainoastaan päässyt siihen valoon, jota sinä ajattelit, mutta myöskin\ntutkimuksen valoon, ja tuo sana tuli yhä hämärämmäksi, ihmiset\nolivat tehneet yhä enemmän, suuri osa oli vain noita \"lisäyksiä\" ja\n\"poistoja\", joita niin sydämestäsi vihasit. Milloinka oikeastaan Jumala\nitse on suoraan ja välittömästi puhunut meille?\n\nNiin kysyin usein siihen aikaan, ja mieleni kävi äärettömän raskaaksi.\nJoskus ajattelin kadehtien katolilaisia melkein vihassa kadehtien,\nsillä tunsin, että heikäläistä minusta ei koskaan tulisi. \"_Stat\ncrux, volvitur orbis_!\" Kuinka paljon helpompaa olisikaan itsensä\nrikkimiettineen ihmisen polvistua tälle kalliolle. Katolilaiset eivät\nmuodostelleet ja uudelleen arvioineet Kristustaan tutkimuksen kaikkien\ntuulahdusten mukaan. Hän muodosteli ja arvioi heidät.\n\nVika oli siinä, etten ollut vielä kokenut tuota kuvaamatonta sisäistä\nvarmuutta, jota minkään tietämisen ulkonainen hyökkäys ei kykene\nvalloittamaan. Niin, olenko varma, että milloinkaan olen kokenut sitä?\nEn uskalla vastata.\n\nYstävääni Hastigia eivät nämä kysymykset näyttäneet erikoisemmin\nvaivaavan. Silloin niinkuin nytkin hän oli lähinnä oikeauskoinen\nprotestantti, mutta ihmettelenpä, onko hän vakavasti taistellut itsensä\nkaiken tällaisen läpi. Kerran kun taas valitin hätääni hänelle, hän\nsanoi:\n\n-- Sinä olet tyhmä! Ajattelehan seisovasi keskellä ihanaa puutarhaa,\njossa on ihmeellisiä hedelmiä, ja sinua pyydetään ottamaan mitä tahdot.\nMitä silloin teet? Oletko todella niin rakennettu, että ainoa tärkeä\nasia sinulle on se, milloin ja kuinka puut on istutettu, ja ketkä ovat\nympänneet, hoitaneet ja leikelleet niitä. Ei, niin hassu et sentään\nliene.\n\nHän laski valkoisen kätensä Raamatulle ja lisäsi:\n\n-- Täällä sisällä on tuo ihmeellinen puutarha, Jumalan ihana sana.\nMiksi huolehdit siitä, mistä se on tullut? Ota se vastaan ja kiitä\nJumalaa siitä, että se on olemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Tuntoni tulista kantaa\n    ainais-ongelmaa:\n    synnit kaikki ken anteeks antaa,\n    millä minut puhtaaks saa?\n\n    Vaivoin Kaaoksen matkalainen\n    löytää Jumalan rantaan tien.\n    Heikko mies on, heikko nainen.\n    Heikoin minä lien! A\n\nNe rivit kirjoitin kerran \"Eräänä raskaana hetkenä\", mutta voisin yhtä\nhyvin kirjoittaa ne nyt.\n\nKun on luotu sellaiseksi kuin minä, niin vähän järjenmukaisesti, ei\ntuhoudu älyllisistä syistä. Mutta minä tuhouduin alituiseen, vaikka en\nkoskaan täydellisesti ilman nousumahdollisuuksia. Sillä ihminen lankee\nuskon puutteesta.\n\nKuinka paljon sekasotkua opintoni lienevätkin synnyttäneet aivoissani,\nkuinka paljon teologinen epävarmuuden tila kiusasikin minua, niin en\nkuitenkaan voi lykätä syytä sille taholle. Minussa itsessäni oli se\ntaistelukenttä, jolla kerran toisensa jälkeen minut voitti vastustaja,\njoka sekin oli -- minä itse. Mistä hän tuli? Niin, niistä paha\npolveutuu?\n\nOn ehkä olemassa _selityksiä_ sille viheliäisyydelle, että minä nyt,\nkaiken sen jälkeen mitä olin kokenut, saatoin langeta karkeihin\nsynteihin, ja että eräinä aikoina elin pahemmin kuin ensimmäisten\nylioppilasvuosien aikana, mutta sitä ei voida _puolustaa_ En edes voi\nottaa esiin Lutherin teoksia ja toistaa: \"Jumala antaa joskus ihmisen\nlangeta syvästi syntiin, niin että hänen täytyy hävetä itsensä ja koko\nmaailman edessä, kun hän ei muulla tavalla voi varoa itseään pahimmilta\npaheilta, turhamaisuudelta ja ylpeydeltä.\" Ei, sillä turhamaisuus\nja ylpeys eivät milloinkaan ole kuuluneet pahimpiin paheisiini, ja\nlankeemuksilleni en nähnyt mitään loppua. Ehkäpä, ehkäpä uskaltaisin\nluottaa toiseen sanaan: \"Lankea lankeamistasi, mutta _älä joudu\nepätoivoon, vaan nouse jälleen!\"_\n\nKaiken uskonelämän kulmakivenä on rukous. Sen minäkin tunsin, ja olin\nvalmis järjestämään elämäni sen mukaan, mutta se oli helpommin sanottu\nkuin tehty.\n\nKuinka usein seisoinkaan epäröivänä keskellä huonettani! Pitikö minun\nlangeta polvilleni ja ristiä käteni? Ei, ei vielä, en ole vielä kypsä!\nKun eilen tein sen, tunsin olevani inhottava näyttelijä pyhällä\nnäyttämöllä. Jokainen kuiskaamani sana kilahti niin valheelliselta,\nniin tyhjältä, melkein kuin väärä raha ... ja olinko _ehdottoman_\nvarma siitä, että joku kuuli ihmisen rukouksen? Täytyisikö minun taas\nlangeta polvilleni ja kuiskata jotakin kohti kaukaista toivetta,\n_mahdollisuutta?_ Ei, en voinut, en osannut! Häpesin itseäni, -- mikään\nei minusta ollut vastenmielisempää kuin tällainen tutkistelu, joka\nmuistutti kalastamista epämääräisissä avaruuksissa. Ja kuitenkin tunsin\npolttavaa halua rukoilla...\n\nKadehtien ajattelin katolilaisten uskonharjoituksia, joissa\nrukouksesta hiljaa ja varmasti tehdään ihmisen jokapäiväinen tarve.\nItse kieltäydyin kuitenkin itsepäisesti ryhtymästä minkäänlaiseen\nsytyttävään tunnelmoimiseen taikka itsesuggestioon. Eikö kaikki\ntuollainen ollut pelkkää tuulenpieksämistä? Ihminen ei voi luoda\nitselleen Jumalaa yhtä mukavasti kuin totutaan jokapäiväisiin tapoihin\nja tarpeihin.\n\nMutta ehkäpä uskoni huomenna on voimakkaampi? Huomenna voin ehkä\nrehellisesti ja vilpittömästi heittäytyä polvilleni...\n\nJa huomispäivä tuli, mutta en tuntenut itseäni varmemmaksi. Silloin\ntulin alakuloiseksi, tunsin olevani eristetty Jumalasta, en kyennyt\nnousemaan. Siispä minun täytyi vajota. Ja mielessäni jonkinmoinen\nhenkinen murhapolttajan himo läksin ja sytytin itseni tuleen.\n\nJoin ja hummasin rikki itseni koko äärettömällä rajuudellani. Oliko\nniin parempi? Täytyikö minun joutua äärimmäiseen hätään ja kurjuuteen,\nennenkuin polveni notkistuivat? Nyt murtuneisuudessani lepäisin kai\nkuin tallattu mato Herran edessä ja pyytäisin koko pimentyneellä\nsydämelläni häneltä pelastusta? Mutta ei, nyt tunsin itseni liian\nlikaiseksi. Sydän täynnä likaa ei voinut lähestyä häntä, hänhän\nei ollut mikään kaikenlaisten ihmisjätteiden kaatopaikka, ja eikö\nollut uskallettua kääntyä lukemattomien aurinkokuntien tekijän\npuoleen kiusaamaan häntä omilla vähäpätöisillä yksityishuolillani?\nOli parempi antaa rukousten olla, kunnes saattoi esiintyä ainakin\npuhtaammin vaattein. Näin edessäni muhamettilaiset, kun he pestyinä\nja puhdistettuina makaavat maassa pitkissä riveissä: \"Tässä ovat\nsotilaasi, Allah, emme pyydä mitään itsellemme, ilmoittaudumme vain\npalvelukseesi!\" -- Sellaisissa rukouksissa oli ainakin miehekästä\nnöyryyttä.\n\nSilloin yritin jälleen pyrkiä siihen, kohota niin paljon, että\nkirkkain otsin voisin laskeutua polvilleni huoneeni permannolle, mutta\nennenkuin olin päässyt niin pitkälle, olin jälleen langennut. Ja niin\ntunsin taas, että minut oli viikoiksi ja kuukausiksi suljettu pois\nkaikesta Jumalan yhteydestä. Tapahtui sellaistakin, että luulin olevani\nsieluineni ja ruumiineni paholaiselle myyty, ja epätoivoissani kokosin\npäälleni vuoren syntejä, valmiina armotta muserrettavaksi. -- Rukoile\nenemmän, rukoile kiihkeämmin! sanoi Hastig huolestuneena. Ja minä\njanosin, että saisin tehdä niin, mutta rukoilla saatoin vain muutamina\naikoina.\n\nEn tahdo kaivaa esiin yksityiskohtia elämästäni näinä häpeän vuosina.\nSe on kuin lantatunkion kääntelemistä, löyhkä ajaa veriaallon\nkasvoilleni. Tietysti opintoni edistyivät etanan vauhdilla. Ei\nkuitenkaan laiskuudesta. Keskeytin ne tavantakaa ja olin valmis\njättämään kaiken, kun huomasin, etten uskonut. En tahtonut ainakaan\nruveta papilliseksi valehtelijaksi, sen ainakin vaadin itseltäni.\nSiksi valmistuin niin myöhään. Muutaman lukukauden olin kokonaan\npoissa yliopistosta, ja minua ajoi takaa isän viimeinen nauru, kun\npäämäärättömänä hävitin isäni perinnön. Mutta aloitin uudelleen heti\nkun saatoin tehdä sen jokseenkin rehellisin omintunnoin. Onko kukaan\nihminen horjunut niin avuttomasti kuin minä?\n\nHurja elämäni ei jäänyt salatuksi tovereiltani ja opettajiltani.\n\"Syntinen pappi\" tuli liikanimekseni. Neljä kertaa sain konsistorilta\nvakavan varoituksen, ja minut uhattiin erottaa yliopistosta ainiaaksi.\nEräänä päivänä katseli muuan opintotoverini punaisia, turvonneita\nkasvojani ja sanoi:\n\n-- Sovit yhtä hyvin papiksi kuin peppu alttaritauluksi.\n\nHän oli tuleva leipäpappi, nokkela nuorukainen, joka hoiti itseään\nmoitteettomasti. Nyt on kohtalo järjestänyt niin, että hän on täällä\nvankilansaarnaajan sijaisena. Hän ei suinkaan lisää mieleni rauhaa.\n\nTällaisten häpeäpaalussa käyntien jälkeen heitin kirveeni järveen.\nMutta oli olemassa eräs, joka aina haki sen takaisin minulle. Sinä,\nHastig, uskoit minuun kaikesta huolimatta. Sinä olit jo valmis, kun\nminä en vielä ollut puolitiessäkään. Olit naimisissa, ja sinua ympäröi\nisänonnen puhdas valo, silloin kun minä vielä makasin roskaisimmilla\nkujilla. Hoidettuasi lyhyen aikaa virkaa maalla sinun sytyttävä äänesi\nalkoi kaikua kaupungin etevimmissä kirkoissa, ja sinusta tuli pian\nsuorastaan niinsanottu muotipappi.\n\nOpiskelin teologiaa kahdeksan vuotta. Kolme viimeistä vuotta ilman\nkeskeytyksiä. Olin vihdoin oppinut rukoilemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnkarimmat paavilaiset pitävät Lutheria juoppona munkkina ja väittävät,\nettä koko hänen oppinsa on peräisin juoppoudesta ja haureudesta. Ehkäpä\nsiinä on jotain perääkin. Mutta todistaako se mitään hänen oppinsa\nsisäisestä arvosta? Jos se on totta, niin sanooko se oikeastaan muuta\nkuin että hänellä on itsessään ollut pirullinen vastustaja, että hän\non ollut suuremmassa hädässä kuin kukaan ja senvuoksi äärimmäisessä\npelastuksen tarpeessa? Sillä on kaksi tapaa tehdä syntiä. Voi tehdä\nsyntiä huolettomana nautiskelijana, itseään moittimatta. Mutta voi\nmyöskin tehdä syntiä polttavin omintunnoin. Jälkimmäisille koituu\nkärsimykseksi se, mitä edelliset sanovat iloksi.\n\nEn tiedä, minkälaista on niiden olo, jotka ovat syntyneet pyhimyksiksi\neivätkä koskaan ole vaeltaneet eksyksissä kuolemanvarjon laaksossa.\nEhkä he viihtyvät alusta alkaen autuuden kalliolla, lempeässä,\nviileässä valossa. Vai eikö se rauha, jonka he ovat saaneet lahjaksi\ntutkimattomalta armolta, olekaan niin järkkymätön? horjuuko se\nhelpommin kuin luullaan, tuo kallio, jossa ei ole oman murheen malmin\nraskaita verenpunaisia suonia?... Sivullisen herjaava ajatus! Hastigin\npitäisi vastata siihen kysymykseen eikä minun!\n\nTiedän vain, että syntinen, jollei hän ole täydellisesti mieltä vailla,\nsaattaa joutua sille rajalle, jossa hän ei enää voi tehdä syntiä.\nHän halveksii itseään niin perusteellisesti, että kaikki hänen oma\ntahtonsa on murrettuna. Hän ei jaksa elää elämäänsä, mutta hänen täytyy\nkuitenkin elää. Silloin ei ole muuta neuvoa kuin antaa itsensä suuren\nLaupeuden haltuun: Tuhlaajapojan nimessä, Herra -- jollen minäkään\nole liian kurja, niin ota vastaan avuton lapsesi!... Ja katso \"missä\nihmisvoima käy ulos, siellä Jumalan voima käy sisään\".\n\nTätä tietä kai lopultakin opin rukoilemaan. En miettinyt enää, oliko\nminulla oikeutta siihen, olinko liian valheellinen tai saastainen.\nTiesin vain, etten tullut toimeen ilman monia ja hartaita rukouksia.\nJa kohta tuntui, kuinka minua vastaan virtasi voimaa levätessäni\npolvillani huoneeni permannolla, kohottavaa voimaa, jonka avulla voitin\nmonta kaksintaistelua vanhan itseni kanssa, kun se taas kohottautui ja\nnäytti hampaitaan. Kristusta en rukoillut milloinkaan. Mutta useimmiten\nrukoilin Jumalalta, että saisin kipinän hänen hiljaisesta tulestaan,\nhivenen hänen yli-inhimillistä sankaruuttaan.\n\nKuinka kaikki muuttuikaan sielussani! Niin, minäkin olen kerran\njuonut autuuden lähteestä, siitä, joka silmin nähden puhdistaa koko\nmaailman. Joka puu sai vihreämmät lehdet, joka pilvi kultareunuksen\nympärilleen, joka ihminen kauniimmat kasvot. Huone, joka äsken näytti\nminusta vanginkopilta, täynnä kipua ja kahleita, valkeni pyhäköksi\npääni ympärillä, eikä edes nokisinkaan tehdaskatu unohtanut loistaa ja\nhymyillä minulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOpintoni eivät enää tuottaneet vaikeuksia, valmistuin verraten\nnopeasti. Minua ei enää myöskään huolestuttanut se sekasorto, jota olin\nlöytänyt kristinuskon järjellä käsitettävästä puolesta. Sillä pääpaino\noli minusta nyt henkilökohtaisessa uskonelämässä, ja sillä puolella\nmuuttui kaikki rikkinäinen eheäksi. Niin se on, auringon alhaalla\nollessa näyttävät kaikki tien epätasaisuudet pahoilta kompastuskiviltä.\nMutta anna auringon, uskon auringon, nousta keskelle taivasta, silloin\ntie on sileänä edessäsi.\n\nAinoa seikka, joka vielä sai minut joksikin aikaa epäröimään,\noli viimeinen juhlallinen askel, papiksivihkiminen. Olinko minä\nmenneisyyksineni kelvollinen tulemaan kirkon palvelijaksi ja toisten\nsielujen hoitajaksi? Neuvottelin Hastigin kanssa asiasta, ja hän sanoi:\n\n-- On totta, että sinulla on ollut liian paljon tekemistä synnin\nkanssa. Niinpä ainakin tunnet sen -- sellaisiakin pitänee olla meidän\npappien keskuudessa. Katso vain, ettet uudelleen vajoa vanhaan\nrämeeseesi!\n\nMutta hyvin vähän korkeakirkolliset ajatukseni Kristuksen jumaluudesta,\nkolmiyhteydestä, ehtoollisesta, lapsenkasteesta? Voisinko minä\nänkyttämättä antaa pappislupauksen, kun mielessäni kannan tuollaista\nkerettiläisyyttä? Oliko minulla oikeus siihen? Enkö melkein seisoisi\nsiinä valehtelijana?\n\nHastig kallisti mietteissään päätään.\n\n-- Sinä et ole ainoa, jolla on ollut omantunnonarveluita. Usko minua\ntai älä, mutta minullakin...\n\nHän keskeytti äkkiä ja puraisi rystyjään.\n\n-- Minä tiedän, jatkoi hän ja alkoi hiukan kiivaalla tavalla kävellä\nedestakaisin, -- tiedän, että meidän joukossamme on useita, jotka\nkallistuvat vanhan Areioksen puoleen... Etenkin nuorten keskuudessa.\nMutta eihän tarvitse omistaa omille kieroonkäyneille tuumailuilleen\nniin suurta arvovaltaa, että avoimesti rupeaa levittelemään niitä;\nniin paljon nöyryyttähän kannattaa ainakin säilyttää itsellään. Ja\nsaatpa nähdä ... kun on lopulta päässyt virkaan käsiksi, nuo houreet\nhäviävät itsestään. Kristinusko on mahtava uskonvirta. Siinä on kiviä\nja pyörteitä, siinä on vastavirtoja ja sivuväyliä. Kun on yksinään\nveneessä ja vastaa ainoastaan itsestään, joutuu helposti kiusaukseen\nkoetella pääsemättömiä kulkureittejä ja ajautuu kivelle. Mutta kun on\ntoisia kuljetettavana, silloin seuraa mieluimmin koeteltua valtaväylää.\n\n-- Se on mahdollista, vastasin minä, -- sitä asiaa en ole vielä\nkoetellut. Ja muuten ... kirjain tappaa, mutta henki tekee eläväksi.\nKaikkihan on vain kuvia, inhimillisiä jumalallisen mysteerin tunnuksia.\nVoiko mysteerin ilmaista muuten kuin epätäydellisesti? Minä ja monet\nminun kanssani voivat olla sitä mieltä, että dogmi on mahdoton,\npalvelustoimet kuluneita, jollen sanoisi loukkaavia, tunnustusmuoto\nsiinä määrin ristiriidassa nykyaikaisen tieteen opetusten kanssa, että\nkohta joka koulupoikakin nauraa sille. Mutta minä myönnän ... mistä\notamme virheettömiä valinmuotteja sellaiselle, joka kuitenkin aina\nluisuu pois? Kuka antaa minulle parempia kuvia? Vielä toistaiseksi\nmeillä ei ole mitään sellaisia. Myönnän, että kaikki _ehkä_ on niin\nhyvää kuin miksi me ihmiset toistaiseksi voimme muodostaa sen.\n\nIkäiseni rippi-isä näytti hiukan ärtyneeltä.\n\n-- No niin, ihmiset, aina ihmiset ... Sinäpä et juuri ota lukuun\nilmoitettua uskontoa. Ja Kristuksen jumaluuden epäileminen ei ole\nmikään pieni asia.\n\n-- Sano mitä haluat! huudahdin. -- Saattaa olla kaunista, että niinkuin\nPaavali ja koko traditio ja sinä ja tuhannet muut rakastatte häntä niin\nsyvästi, että innostuksessaan olette valmiit pukemaan hänet jumalaksi.\nKatolilaisethan eivät ole pysähtyneet ainoastaan häneen. Mutta usko\nminua, on ihmisiä, jotka rakastavat häntä aivan yhtä paljon juuri sen\ntakia, että pitävät häntä ihmisenä!\n\nNyt Hastig suhtautui rauhallisesti purkaukseeni. Hän puristi käsiäni\nlujasti ja vahvistavasti.\n\n-- Minä tiedän, että sinulla on se rakkaus, ja se on kaikkein\ntärkeintä. Senvuoksi sinä olet arvollinen kristityksi kutsuttavaksi.\nSinun sijassasi antaisin vihkiä itseni papiksi.\n\nNiin minut sitten ilman suurempia omantunnonvaivoja vihittiin papiksi.\nSe oli ehkä kevytmielinen askel. Mutta silloin en onnenautuudessani\nnähnyt mitään vaikeuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuessani täällä vankilassa ja kirjoittaessani elän jälleen hengessä\nkaikki läpikäymäni vaiheet, ja viime yönä näin lavitsallani hyvin\nprotestanttisen unen.\n\nOlen, hyvin katolisessa vuoristoseudussa -- ehkä Baijerissa tai\nTyrolissa, jossa en milloinkaan ole ollut, On keskikesä, laaksot\nkukkivat ja alppien huiput kimmeltävät ympärilläni. Rinteelle, suuren\nkylän yläpuolelle, on järjestetty juhlapaikka. Esitetään eräänlaista\nkärsimysnäytelmää, paljon ihmisiä on koolla. Päähenkilönä näytelmässä\non Kristus-lapsi. Hänen osaansa esittää pullea ja vaaleaihoinen rikkaan\nmiehen poika. Hän istuu korkeimmalla kallisarvoisella valtaistuimella,\njoka on pystytetty hänelle, puettuna kalliisiin kankaisiin ja\nraskaaseen brokadiin. Suitsutusvirrat kiemurtelevat sinisinä häntä\nkohti. Hän säteilee kultaa ja jalokiviä valkoista pilvitaustaa vastaan.\nNyt hän nousee hymyillen, hän ojentaa siunaten ruusuiset kätensä\nväkijoukon yli, ja näyttää siltä, kuin suitsutuspilvet nostaisivat\nhänet ja kohottaisivat hänet suoraan taivaan sineen. Seuraava ei enää\nole mitään näytelmää. Ihmisjoukot heittäytyvät polvilleen vuorotellen\nnyyhkyttäen ja riemuiten, ja palvojain ristiinliitetyt kädet nousevat\nmetsänä taivaallista lasta kohti.\n\nPidän näytelmää kauniina, mutta kuitenkin niin vastenmielisenä\nepäjumalanpalveluksineen, että lähden kiireesti pois. Minun täytyy\npäästä pois täältä; juoksen kylää kohti, juoksen juoksemistani. Rikkaat\ntalonpoikaistalot ovat pönkitetyt ja tyhjät, kaikki ovat menneet\nmainioon juhlaan. Ja nyt näen, ettei olekaan kesäaamu niinkuin luulin,\nvaan kylmä talvi-ilta hankineen. Juoksen ja sivuutan mustan talon\ntoisensa jälkeen -- kaikki ovat suljetut. Vihdoin näen ison kartanon,\njosta säteilee valoa lumiseen hämärään. Kiiruhdan sinne ja kolkutan;\nminun täytyy päästä jonnekin sisään, olen viluinen ja nälissäni.\nKolkutan kolkuttamistani, mutta kukaan ei aukaise. Täällä on siis\nihmisiä kotona, mutta ovea ei avata.\n\nKierrän talon ympäri. Olkikasassa, ulkohuonerakennuksen nurkalla, näen\npienen, jäykän olennon, joka istuu kyyryssä puettuna ryysyihin ja\npuoleksi lumen peitossa. Hän istuu siinä kasvot käännettyinä tuvasta\ntuikkivaa lämmintä valoa kohti, hän on kai myös niitä, jotka eivät ole\npäässeet sisään. Lähestyn häntä.\n\nSilloin näen, että olkikasassa istuu _oikea_ Kristus-lapsi --\nkuoliaaksi paleltuneena.\n\n\"Teidän sydäntänne kovuuden takia...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen uusi vastoinkäymiseni tuli pian. Se oli kuitenkin\nulkonaista lajia. Se ei järkyttänyt luottamustani.\n\nHeti papiksivihkimiseni jälkeen minut määrättiin apulaiseksi\nuusmaalaiseen rannikkopitäjään. Tulin hyvin toimeen esimieheni, vanhan\nrovastin kanssa. Aluksi hän kohteli minua varovaisesti, oli ehkä\nkuullut arveluttavasta menneisyydestäni, mutta kun hän näki minun\nyrittävän ja kun en tehnyt itseäni syypääksi mihinkään moitittavaan,\nhän lopulta muuttui isällisen ystävälliseksi minua kohtaan. Itse paloin\nhalusta päästä lähemmä seurakuntalaisiani. Virkani ulkopuolella tein\ntiheästi matkoja ympäri pitäjää, kävin sairaitten luona kaukaisissa\nkalastajatorpissa, pidin hartaushetkiä ja rukouskokouksia taivasalla\nmonella köyhällä ulkosaarella, eikä varakkaammillakaan talonpojilla\nsisemmällä maassa näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Oi, se oli\nsuurta aikaa minulle! Ainoa ikävä puoli oli se, että Hastig ei voinut\nsaada tietää mitään onnestani. Hän oli keväällä lähtenyt opintomatkalle\nPalestiinaan.\n\nSaarnojani kuulemaan kirkkoon ei kuitenkaan koskaan kerääntynyt\nvarsin suurta kuulijamäärää. Olen huononlainen puhuja, ja suurin osa\nväestöä oli pohjaltaan kunnollista, kunniallista ja hilpeätä, mutta\nuskonnollisesti välinpitämätöntä. Tärkeimmät pyhät ja ripilläkäynnin\nrovasti hoiti aina itse, ja siitä olin hänelle kiitollinen.\n\nSe oli onnellinen kesäni, sama kesä, joka näki maailmansodan\npuhkeamisen. En tiennyt mikä musta ukonilma alkoi kokoontua ihmiskunnan\nyli. En aavistanutkaan sitä pilvenhöytyä, joka tuli varjostamaan omaa\npientä kohtaloani.\n\nEräänä sunnuntaina oli minun taas toimitettava jumalanpalvelus\nkirkossa. Seurasin kuten tavallista päivän tekstin pohjalla\nkirjoitettua saarnaani. Paperillani olin eräässä paikassa käyttänyt\nvanhatestamentillista sanontaa \"Jumalan viha\". Mutta heti kun olin\nlausunut nuo kaksi sanaa, tunsin sisässäni sävähdyksen, ikäänkuin\nolisin sanonut jotakin, josta en voinut vastata. Pysähdyin silloin\nja poikkesin vapaasti saarnaamaan. Jumalan viha -- ne sanat täytyi\ntietysti käsittää kuvaannollisesti. Ne merkitsivät sitä ruoskaa, jonka\nitse itsellemme punoimme, sitä pahuutta, joka eittämättömästi on\noma rangaistuksensa. Sillä Korkein ei ole mieleltään vaihtelevainen\nja pikavihainen niinkuin me ihmiset. Eikä kukaan meistä enää\nuskonut tuota juutalaista satua, luota suurenmoista, mutta syvästi\nepäkristillistä tarinaa vihastuneesta Luojasta, joka oli epäonnistunut\nomassa työssään, Luojasta, joka alkuaan oli tarkoittanut, että meidän\npiti elää kuolemattomina paratiisillisissa olosuhteissa, mutta joka\nvain ensimmäisen ihmisparin harha-askelen takia oli muuttanut koko\nsuunnitelmansa ja syössyt meidät kaikki kiroukseen. Ei, ei, meidän\ntiemme ei ole käynyt ylhäältä alaspäin alkuromahduksen kautta, vaan\npäinvastoin. Alemmista luomismuodoista, sokeasta pimeydestä me olemme\nmiljoonien vuosien kuluessa tunkeutuneet ylöspäin, Korkeimman voiman\nvalitsemina ja hänen väkevän kätensä johtamina. Ja se pahuus, jonka\ntunsimme liiankin hyvin, se ei ollut äärettömän monipuolinen Aatamin\nsynnin perintö, vaan se johtui meidän eläimellisestä alkuperästämme,\nsieluttomuudessa ja vastuuttomuudessa eletystä alkuajastamme. Mutta jo\nvuosituhansia sitten olimme päässeet niin pitkälle, että me itsessämme\nleimasimme viaksi ja rikokseksi sen, mitä eläimissä sanoimme luonnoksi\nja vaistoksi ja välttämättömyydeksi. Ehkäpä joku tulee ja väittää,\nettä me monessa suhteessa olemme parantumattomasi ilkeimpiä kaikista\nluoduista olennoista. Niin kyllä, sitä ainoalaatuista voimaa, jonka\nJumala on antanut meidän käsiimme, hän antaa meidän käyttää vapaan\nvalintamme mukaan. Ei mikään eläin osaa niin taitavasti kaivautua\nlokaan kuin ihminen. Ja kuitenkin, me kuulumme ihan toiseen sukukuntaan\nkuin eläimet. Muuttolinnut lentävät vuosisata vuosisadan jälkeen\nmuuttumattomia ratojaan ja rakentavat samanlaisia pesiä aina. Ketut\novat tyytyneet luoliinsa niin kauan kuin maa on ollut olemassa,\nhevosen voi kesyttää, mutta se ei opi koskaan puhumaan, mehiläisten\nyhteiskunnissa ei tapahdu mitään henkisiä vallankumouksia, ei mitään\nhuomattavia elämänkäsitysten ja valtiomuodon muutoksia. Eläinmuodot ja\ntyypit vaihtelevat, mutta kaikki pysyy jokseenkin samanlaisena alusta\nloppuun asti; niiden mahdollisuuksien eteen on asetettu raja: tähän\nasti mutta ei kauemmaksi. Vain, meitä varten ei ole olemassa mitään\nrajoja, vain meidän oli sallittu lankeemusten ja tappioiden kautta\npyrkiä eteenpäin yhä korkeampaan elämään. Olemme saaneet sieluumme\nkaipauksen polttavan kipinän, olemme saaneet unen jumalaisen lahjan,\njoka aina näkee sen, mitä ei ole, ja huutaa parempaa. Hitaasti\nolemme kirkastaneet itsessämme sen pyhän kuvastimen, jota sanomme\nomaksitunnoksi, sen, joka himmenee jumalattomuutemme pienimmästäkin\nhenkäyksestä. Yhä korkeammalle nousimme, kunnes lopulta kohotimme\nsukumme kohdusta korkeimman olennon, joka on viipynyt täällä maan\npäällä -- Jumalan pojan Jeesuksen Kristuksen. Hän oli yksi meistä, se\nse on suurta ja lohdullista! Juuri siksi hän on niin lähellä meitä.\nHäntä ei lähetetty tykömme vihastuneen Jumalan sovitusuhriksi; hän\nastui esiin täältä alhaalta ja sai Korkeimman ilmestymään meille.\nJa että me ristiinnaulitsimme hänet, että hän kärsi ja kuoli meidän\nsyntiemme takia, se on verinen solmukohta siinä tutkimattomassa asiain\nmenossa, jonka tuloksena on, että paras täällä maailmassa kärsii\nenimmän. Jo mahtava Jesaja tunsi sen lain, laulaessaan hautalauluaan\njollekulle tuntemattomalle aikansa vanhurskaalle:\n\n    Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä,\n    kipua ja sairautta täynnä -- -- --\n    Totisesti, hän kantoi meidän sairautemme,\n    ja päälleen sälytti meidän kipumme -- -- --\n    Rangaistus, joka meille rauhan tuotti, oli hänen päällänsä,\n    ja hänen haavojensa kautta olemme me paratut -- -- --\n\nTässä puhkesin äkkiä itkuun kesken saarnaani, ja minun oli vaikea\nlöytää takaisin päivän tekstiin.\n\nEn enää muista tarkoin mitä silloin puhuin, mutta jokseenkin tällaista\nse kai oli. Sanat virtasivat suustani kuin purkauksena, kankea kieleni\noli kuin muuttunut. Katselin kohti kuoria kirkon toisella puolella,\nilmassa edessäni välähtelivät auringonsäteet korkeista ikkunoista,\nminusta tuntui siltä, kuin olisin seisonut siellä yksin ja avannut\nsydämeni näkymättömille kuuntelijoille. Ja kun Jesajan henki tuli\nliitäen kesäisen valon läpi ja kuiskasi minulle sanoja, jotka tiesin\nkauan sitten unohtaneeni silloin liikutus voitti minut ja purskahdin\nitkuun.\n\nKun olin rauhoittunut ja katselin harvalukuista seurakuntaani,\nhuomasin, että ihmiset töllistelivät minua avoimin suin ja ihmettelevin\nsilmin. Mutta rovastinna ja heti sen jälkeen kirkonisäntäkin nousivat\npenkeistään ja kiiruhtivat hyvin näkyvästi ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä olin valmistautunut siihen, että jotakin tapahtuisi,\neikä kauan viipynytkään, ennenkuin minut kutsuttiin rovastin\nvirkahuoneeseen. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa. Se oli\nViktor Rydbergin \"Raamatun oppi Kristuksesta\".\n\n-- Onko pastori tutkinut tätä kirjaa? kysyi hän ja piti kantta minuun\npäin.\n\nVastasin myöntävästi.\n\n-- Sitähän minäkin! On surullista, hyvin surullista, että niin ylevää\nhenkeä kuin Rydbergiä täytyy pitää kansanvillitsijänä. Ja nyt minulle\nkerrotaan, että pastori on eilen kirkossa kieltänyt Kristuksen\njumaluuden. Lisätään, että pastorin saarna, vaikka tähänastiset ovat\nkuuluneet keskinkertaiseen lajiin, nyt yht'äkkiä oli tavattoman\nlennokas, mutta että sisällys oli sellaista, jota ei milloinkaan\npitäisi saada julistaa ainakaan valtiokirkossa. Onko se totta?\n\nVastasin jälleen myöntävästi.\n\n-- Surullista, hyvin surullista, jatkoi rovasti. -- Omasta puolestani\nluulin, että tuo harhaoppi oli ikiajoiksi poistettu maailmasta vuonna\n325, Nikaian kirkolliskokouksessa. Ja mitä taas tulee sanontaan\n\"Jumalan viha\", johon pastori lienee takertunut, niin luulen, että\nmeillä juuri nyt ei ole syytä saarnata mitään kevytmielistä optimismia.\nOnko pastori lukenut sanomalehtien viimeiset tiedot? Suokoon Jumala,\nettä erehdyn, mutta näyttää siltä, kuin kohta saisimme kokea\nihmiskunnan suurimman vitsauksen.\n\nHän ei liikahtanutkaan nojatuolissaan, ja hänen, päänsä pysyi\nliikkumattomana kuin harmaa kallio hänen: jatkaessaan:\n\n-- Mitä pastorin yksityisiin mielipiteisiin tulee, saatte olla hyvä ja\nmuuttaa ne. Ette sanallakaan levittää harhaoppeja kirkon sisällä tai\nsen ulkopuolella. Lupaatteko sen?\n\nNyt minun täytyi lyhyesti selittää kantani.\n\n-- Silloin minun on virkavelvollisuuteni mukaan pakko pidättää pastori\nvirantoimituksesta ja jättää asia tuomiokapitulin käsiteltäväksi.\nSurullista, hyvin surullista, muuten olen pitänyt paljon pastorista...\n\nNäin sanoen hän kääntyi poispäin merkiksi, että minä sain mennä. Mutta\nluulen ehtineeni nähdä mielipahan kosteutta ukon silmissä. --\n\nOletko antanut minulle anteeksi, vanha kunnonmies, että tuotin sinulle\nsurua? Ja olkoon tuleva kruunusi varma!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä sain tuomiokapitulin edessä vastata mielipiteistäni. Minua\nkohdeltiin siellä yhtä hienotunteisesti, vakuutettiin, ettei ollenkaan\nepäilty hyvää tarkoitustani taikka tavallaan uskovaista mielenlaatuani.\nKasvavan pappienpuutteen vuoksi tahdottiin mennä niinkin pitkälle,\nettä minulle myönnettiin lupa ajatella kieroon, kunhan vain sitouduin\nsaarnaamaan suoraan. Mutta kun itsepäisesti selitin, että minun oli\nmahdoton taata, ettei kieleni sattuisi ilmaisemaan mitä sydämeni\najatteli, katsottiin, että oli pakko peruuttaa virkamääräykseni\nja erottaa minut kaikesta papinviran toimituksesta valtiokirkossa\nmääräämättömäksi ajaksi. -- Tulkaa takaisin, kun olette muuttanut\nmieltänne! sanottiin valittaen.\n\nTämä tapahtui samana päivänä, jolloin maailmansota puhkesi. En tiedä\nmiksi, mutta minusta on tässä yhdenaikaisuudessa jotakin kummallista.\n\nKun minä nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, koetan selvitellä näitä\nelämäni tapauksia, ihmettelen, olinko oikeassa. Hilpeätä rohkeuttani\n-- ehkäpä ylimielisyyttäni -- en kadu, sillä en voinut silloin toimia\ntoisin. Mutta koska minulle on käynyt tällä lailla ja koska jälleen\nolen murrettu, täytynee uskossani olla jotakin vikaa. Pelkäänpä, että\nse on syvästi hedelmätöntä, tuo henkinen kuvainraasto, joka silloin\noli minulle pyhä asia. Sanonta sellainen kuin \"Jumalan viha\" -- ehkäpä\nse kuitenkin on paras kuva, jonka me ihmiset voimme luoda itsellemme\npeloittavasta todellisuudesta? Nyt en tiedä siitä mitään, tiedän vain,\nettä suuri viha on langennut meidän kaikkien ylitse sen jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinne nyt lähtisin?\n\nLuottamukseni minulla oli järkkymättä tallella, rukoilin itseni\nvapaaksi kaikista huolista ja kaikista syytöksistä lähimmäisiäni\nvastaan, ja olin hyvällä mielellä. Mutta muuten olin siinä keskellä\nsekasortoa sodan puhkeamisen jälkeen paikattomana, ilman puolustettavaa\nisänmaata, eikä taskussani ollut montakaan kolikkoa. Tuhlatusta\nperinnöstäni oli tuskin mitään jäljellä. Andreaksen luo Ristaan en\ntahtonut matkustaa.\n\nMuutaman viikon aikana en tehnyt muuta kuin luin sotauutisia ja toivoin\nVenäjän tappiota niinkuin kaikki muutkin. Sitten nousin junaan ja\nmatkustin Helsinkiin tapaamaan Hastigia. Hänenhän oli täytynyt palata\nkotiin jo kauan sitten.\n\nEteisessä kohtasin hänen nuoren vaimonsa, jonka silmät olivat punaiset.\nHastig oli siviilivankina Pohjois-Saksassa. Palestiinasta palatessaan\nhän oli keskusvaltojen alueella joutunut johonkin selkkaukseen eikä\nollut ehtinyt rajan yli, ennenkuin lyhyt määräaika oli mennyt umpeen.\nMe kuuluimme muodollisesti Venäjään, sepä se. Nyt oli Hastig Ruotsin\nkautta saanut lähetetyksi tiedon, että hänen oli hyvä olla ja että\nhänen vuokseen ei tarvinnut olla huolissaan; sota loppunee muutaman\nviikon kuluttua. -- Mutta sitähän näyttää kestävän kuukausia, lausui\nhänen rouvansa. Sitten hän vaikeni. Hän ei pyytänyt minua käymään\nsisään. --\n\nJos tietäisit, Hastig, kuinka monta rukousta olen lähettänyt taivaaseen\nsinun vapauttamiseksesi! Nyt sinun asiasi on vaikutusvaltaisissa\nihmiskäsissä; Ruotsin papiston avulla koetetaan saada _sinut_\nvaihdetuksi. Sellaista kertoi nuori vaimosi, kun viimeksi kävin hänen\nluonaan. Muuten en millään lailla ole kyennyt tukemaan häntä. Hän\nvältti minua aina, niinkuin kaikki ihmiset, joilla on vaativampi maku.\nHän on varmaan alusta alkaen ollut sitä mieltä, että hänen miehensä on\nvalinnut erään ystävänsä hyvin kummallisesti.\n\nNiin, mitä hän nyt arvelee, kun minä olen täällä? Ja mitähän sinä itse\narvelet, Hastig? Olenko menettänyt sinut ainaiseksi?\n\n\n\n\nKERTOMUS SETÄ ALEKSANDERISTA JA HÄNEN VELJENTYTTÄRESTÄÄN.\n\n\nNyt tulen kirjavan rippini viimeiseen vaiheeseen. Siihen, joka on\ntuonut minut tänne. Voin antaa näille sivuille niiden yläpuolelle\nkirjoittamani otsakkeen.\n\nHelsingissä vuokrasin pienen hellahuoneen kaukaa Sörnäisistä ja rupesin\nvapaaksi saarnaajaksi. Kävin sairashuoneissa, armeliaisuuslaitoksissa\nja turvakodeissa. Aluksi ei minua tahdottu päästää kaikkialle, mutta\nkun nähtiin, että osasin lohduttaa muutamia enkä vahingoittanut\nmuitakaan, sain kohta pääsyn milloin halusin. Tämän ajan kuluessa ehdin\nnähdä paljon kurjuutta ja tulin monen hylätyn ihmisrievun ystäväksi.\n\nEräänä sunnuntaina, se tapahtui toimintani alussa, piti minun saarnata\nlangenneille tytöille Yleisen sairaalan naisosastolla. Matkalla\nsinne taistelin tuskallista tunnetta vastaan, jota häpesin tunnustaa\nitsellenikään. Sanoin itselleni, että juuri sillä taholla minulla oli\npaljon sovitettavaa, mutta samalla pelkäsin erästä asiaa. Ehkäpä siellä\noli joku tuttava liassa vietetyiltä vuosiltani, joku, joka tunsi minut\nja kertoi sen tovereilleen ja ehkäpä vielä hoitajattarillekin. Olisinpa\nsilloin kaunis moraalin julistaja!... Ja kuitenkin -- pelkäsinkö siinä\nmäärin selvää totuutta? Eikö sanoissani olisi mitään sellaista, joka\ntodistaisi heille, että nyt olin toinen mies?\n\nHäpesin pelkuruuttani avatessani sairaalan oven.\n\nPian kävi kuitenkin selville, että salaiset epäilykseni olivat olleet\naiheettomia. Täällä oli vain uusia vuosikertoja. Ne, joiden kanssa minä\nolin ollut tekemisissä, oli tuo inhottava kaupustelu, jossa itsekin\nolin ollut asiakkaana, auttamattomasti tuhonnut. Niin, tässähän seisoin\nvanhana velallisena eräässä yhteiskunnan moraalisessa konkurssipesässä!\nMinun tuli puhua uhrieni yhtä onnettomille seuraajille. Ensimmäinen\nehto oli siis, että tunnustin avoimesti olevani syntinen enkä suinkaan\nparempi kuin he.\n\nSaarnani pidettiin taivasalla sairaalan puutarhassa, korkean,\nharmaakivisen muurin sisällä. Oli ihmeellisen lämmin jälkikesänpäivä,\nja syksyn viimeinen, heikko auringonpaiste virtasi tuulettoman\nilman läpi, keltaisten lehtien varistessa maahan. Vain muutaman\naskelen päässä meistä, korkean muurin takana, kuului askelten ääni\nkadulta ja raitiovaunujen kellonhelinä. Mutta täällä vanhojen puiden\nalla oli ikäänkuin erikoinen suljettu maailma. Kuuntelijattareni\nsinisenharmaissa sairaspuvuissaan istuivat puolipiirissä ympärilläni\nparilla penkillä ja ruohossa. Itse asetuin hiekkaympyrälle pienen\nristikkopöydän eteen. Kaikki tuntui minusta niin kauniilta ja\nrauhalliselta. Tunsin voimieni karttuvan ja olin varma siitä, että\nminulla tänään olisi jotakin sanottavaa. Olin iloinen siitäkin, että\nolin ollut kyllin hienotunteinen enkä ollut valmistautunut puhumaan\nmitään Maria Magdaleenasta taikka synnittömästä, joka heittäköön\nensimmäisen kiven. Olin valinnut raamatunlauseen: \"Kuoleman valtakunta\nja rotko ovat avoinna Jumalalle -- miksikä eivät siis ihmisten\nsydämet!\" Ja päätin ennen kaikkea antaa heille rohkeutta, saada heidät\nymmärtämään, että kenenkään ei tarvitse joutua epätoivoon.\n\nMutta saarnastani ei tullutkaan onnellista. Muutamat sairaat tytöt\nkuuntelivat hiljaa, mutta tuskin olin päässyt alkuun, kun useat\nheistä alkoivat ilkeästi virnistellä. Kun hiukan kömpelönä saavuin\nvälttämättömääni tunnustukseen omasta entisyydestäni, rähähti puolet\nseurakuntaa nauramaan, ja kuulin, kuinka eräs tyttö teki äänekkäitä\nhuomautuksia rumuudestani ja ihmetteli, kuinkahan minä osaisin pidellä\nhäntä kahden kesken ollessamme. Koko innoitukseni hävisi, hiki alkoi\nvuotaa otsaltani pelkästä avuttomuudesta. Minusta oli tuskallista\npäästä saarnani päähän. -- Ei, ajattelin itsekseni, täällä en saa\nsuoritetuksi mitään sanoilla, teot vain ovat mahdollisia. Mutta kuinka?\n\nOlin puhunut suomea, jonka arvelin olevan useimpien tyttöjen\näidinkielen. Mutta kun olin lopettanut, tuli sairaanhoitajatar\nkysymään, enkö tahtoisi saarnata hiukan muutamille ruotsalaisillekin\npotilaille.\n\nPienen matkan päästä toisista istui neljä tyttöä ison pihlajan alla,\njoka hohti punaisena syysauringossa. Tässä saisin siis kiusata\nitseäni vielä kierroksen. Mutta kävikin toisin. Kolme tytöistä\nvirnisteli yhtä ilkeästi kuin edellisetkin. Mutta yksi istui\nliikkumattomana ja näytti todella kuuntelevan. Hän oli kuin terve\nja helakkaihoinen talonpoikaistyttö, hänen ulkonäössään ei ollut\nmitään sellaista turmeltunutta, ärsyttävän himokasta kuin hänen\nuseimpien onnettomuustoveriensa kasvoilla. Ihmettelin, kuinka hän\noli joutunut tähän paikkaan. Hän piti silmiään lakkaamatta maahan\npainettuina, enkä tietänyt, johtuiko se päittemme yläpuolella olevan\npihlajan heijastuksesta vai oliko hänen kasvoillaan koko ajan\nhäveliäs puna. Vasta kun lausuin itsetunnustukseni, hän silmäsi ylös\nmelkein ällistyneenä, sitten hän taas itsepäisesti tuijotti maahan.\nLopulta kohdistin sanani vain hänelle, täytin ne niin suurella\nluottavaisuudella kuin suinkin voin, ja hän taivutti hartaana päänsä\nsiunausta lausuessani.\n\nKun lopetin, kiitti hän ja tarttui arasti käteeni. Kysyin varovaisesti,\nvoisinko jotenkin olla hänelle hyödyksi sitten kun hän pääsisi täältä.\nHän vastasi, että se tapahtuisi lähipäivinä, mutta ei kiitos, hän ei\ntarvinnut mitään apua. Hänellä oli kaupungissa läheinen sukulainen,\njoka kyllä pitäisi huolta hänestä.\n\nKeskustellessamme hän katseli itsepäisesti sivulle. Ja kesken kaiken\nhän käänsi minulle selkänsä ja katosi hiekkakäytävän poikki. Hän näytti\nkovin lapselliselta puoleksi juostessaan muodottomassa liehahtelevassa\nsairaalakaavussaan, johon auringon valaisemien puiden latvojen läpi\nkuvastui hyppeleviä keltaisia ja punaisia viiruja. Sydämeeni pisti\nsiinä seisoessani ja katsellessani hänen jälkeensä.\n\nYlihoitajattarelta sain tietää hänen nimensä ja että hän oli puhunut\ntotta. Sairaalaan tuli joka päivä laiha, vanha mies, setä tai eno,\nja tiedusteli häntä. Joskus ukko ei näyttänyt oikein selvältä, mutta\nsilloin hänellä oli runsaasti lahjoja mukanaan. Oli selvää, että ukko\nhemmoitteli tyttöä. Jatkosta saattoi siis edeltäkäsin toivoa niin\npaljon kuin moisiin tyttöihin nähden yleensä oli mahdollista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa myöhemmin tapasin Essin kadulla sen talon luona, jossa\nasuin. Hänellä oli yllään yksinkertainen, mutta hauska takki, jossa\noli valkoinen jäniksennahkakaulus. Siinä puvussa ei ollut jälkeäkään\nhoukutuslinnun komeilevaisuudesta. Hänen ympärillään ei myöskään ollut\nmitään huokean hajuveden tuoksua, ja huomasin heti, että hän ainakin\ntähän asti oli pysynyt kunnossa.\n\nMinut nähdessään hän karahti melkein yhtä punaiseksi kuin minäkin.\nSiinä suhteessa oli meidän kesken alusta alkaen sukulaisuutta. Hän\ntervehti melkein huomaamattomasti, ikäänkuin ei olisi halunnut saattaa\nmainettani vaaraan, ja aikoi mennä ohi. Mutta minä pysähdyin ja pyysin\nsaada kulkea hänen kanssaan kappaleen matkaa.\n\nVarmaankin torjuakseen kaikki kysymykset hän kertoi heti, että hänellä\noli toiveita saada takaisin paikkansa maitopuodissa, jossa hän\naikaisemmin oli palvellut. Muuten hän ei sanonut montakaan sanaa. Hän\ntahtoi vain kuulla mitä arvelin sodasta, ja minä puolestani varoin\ntutkimasta hänen menneisyyttään. Vielä nytkään en siitä asiasta\ntiedä paljoa enkä tahdo tietääkään. Että hän oli raukka, jolla oli\nylivoimainen himo hennossa ruumiissaan, että hänen tahtonsa oli\nvahingoittunut niinkuin jalka, josta jänteet on katkaistu, niin että\nhän ei milloinkaan jaksanut astua askelta ylöspäin kerran langettuaan\n-- sen sain myöhemmin oppia. Mutta kun hän nyt kulki vieressäni\npyöreät, kirkkaanpunaiset posket valkoisen jäniksennahan kehystäminä,\nhän näytti hyvin viattomalta ja turmeltumattomalta, Vain yhteen asiaan\nkiintyi huomioni: hänen silmänsä olivat omituisen värittömät ja aivan\nkuin kaihtoivat valoa. Hänen näössään ei ollut vikaa, mutta näytti\nsilta, kuin päivänvalo olisi ollut liian voimakas hänelle, hänen\nkatseensa väistelivät eivätkä pysähtyneet varmasti mihinkään.\n\nKaukana Vallilassa hän pysähtyi kaatumaisillaan olevan lauta-aidan\najoportille. Pihan takana näkyi rakennus, joka lähinnä muistutti\njonkinlaista vaunuvajaa. -- Asun tässä, hän sanoi.\n\nOlin utelias näkemään lähempää, minkälaista siellä oli, ja seurasin\nhäntä portista. Essi näytti levottomalta.\n\nSamassa aukeni rämähtäen ikkunaluukku, joka oli korkealla lähellä\nkattoa vajamaisessa talossa. Äkäinen ukonpää pisti esiin liian pitkän\nja laihan kaulan varassa. Oli aivan kuin pörröinen korppi olisi\npistänyt nokkansa pesän reunan yli suojellakseen poikasiaan.\n\n-- Mitä miestä sinä nyt laahaat mukanasi?\n\n-- Se on se pappi, setä.\n\n-- Oli pappi tai ei, huusi hän, -- samaa sorttia sekin on! Minä olen\nkuskannut pappeja niinkuin muitakin retkuja heidän yökierroksillaan.\nTänne ei yksikään miehenpiru pääse. Muuten aion nyt nukkua...\n\nEssi oli jo ehtinyt ovesta sisään, ja minä käännyin ympäri. Mutta ennen\nkuin _olin ehtinyt_ kauaksikaan kadulla, tuli ukko juosten pelkissä\nflanellisissa alusvaatteissaan portille.\n\n-- Hei, herra! Onko herra se pappi, joka kuuluu saarnanneen tytöille\nsairashuoneessa. Silloin herra kyllä saa tulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSetä Aleksander oli vuokrannut vanhan ajurinasunnon tällä kaupungin\nreunalla, jota vielä äsken ympäröivät rehevät laitumet. Ensimmäisessä\nkerroksessa oli yhdessä talli- ja vaunuvaja ja sen yläpuolella pieni\nhuoneisto, keittiö ja kamari, ja jyrkät puuportaat vaunuvajaan. Näitä\nportaita kiipesin tämän jälkeen usein.\n\nKeittiössä, ulommassa huoneessa, asusti vanha ajuri itse, ja siellä\noli hirmuinen sekasotku ruoan jätteitä, pulloja, loppuunkulutettuja\najurinpukuja ja rikkinäisiä peitteitä, seinällä kunniakirja\nhevosnäyttelystä 30 vuotta sitten. Essi oli saanut sisäkamarin. -- Ehkä\nhän pysyy paremmin säilyssä, kun minä olen ovenvartijana, virkkoi setä.\nHänen komerossaan oli hyvin siistiä, ja kiinnitin heti huomioni siihen,\nettä pöydällä oli iso makeisrasia. Mutta yksi ainoa ikkunaluukku ei\njaksanut levittää muuta kuin puolihämärää huoneeseen. Tuo hämärä näytti\nolevan sovitettu erikoisesti häntä varten. Kun hän istui huoneessaan,\ntuli hänen valonarkoihin vuohensilmiinsä enemmän väriä ja varmuutta.\n\nEnsimmäisellä käynnilläni sain tietää, että setä Aleksander ja hänen\nveljentyttärensä olivat kotoisin samasta uusmaalaisesta pitäjästä,\nmissä äsken olin viettänyt onnellisen kesän äkillisine loppuineen.\nMinulla oli sieltä tuoreimpia tietoja ihmisistä ja oloista, ja\nukko tahtoi tietää paljon. Itse hän ei ollut käynyt kotipuolessaan\nvuosikausiin. -- Mutta tyttöni, kertoi hän, -- ei ole kauan ollut\nkaupungissa. Hän oli palveluksessa Lokullan kartanossa, tietäähän\npastori? Hänen äitinsä eli vielä silloin, sillä hän kuoli vasta viime\nvuonna, mutta ei hänkään ollut hääviä sorttia. Herraskartanossako sinä\nopit pahoja tapoja, Essi? Oliko nuorten ylioppilasten joukossa joku\nsika? Tai ehkä patruuna itse?...\n\nTässä hän varovasti työnsi purppuranpunaisen suojattinsa kamariin ja\nsulki oven. Hän repi harmaita hiustöyhtöjään ja iski silmää niin että\nkoko parkkiintunut naama rypistyi kouristuksentapaisesti. Sitten hän\njatkoi:\n\n-- Eräänä yönä täällä kaupungissa kiipeää nuori neiti rattailleni. Hän\nei ilmoita mitään osoitetta, ja alan juuri kuljettaa häntä tavallista\nkauppakierrosta, herrahan ymmärtää, kun satuin katsahtamaan ympärilleni\nkatulyhdyn ääressä ja näin tytön, joka mielestäni oli veljentyttäreni\nnäköinen. Ja hän se olikin, piru vieköön!... \"Älkää ajatelko pahaa\nminusta, setä\", itki hän, \"minulla on paikka maitopuodissa ja oma\nhuone\". Niin hänellä olikin, mutta, mutta... Vaikka huono onni hänellä\non ollut, raukalla. Lääkäri lähetti hänet heti sairaalaan. Lievintä\nlaatuahan se kuului olleen, mutta, mutta ... niin, pastori, hitunen\njumalisuutta ei ole haitaksi. Mieleltään hän alkuaan oli hyväluontoinen\nja helposti johdettavissa ja pehmeä kuin tumppu. Pastorihan voi\nyrittää... Itse olen vanha hylky, ja kukaan ei pitäne minua hyvänä\nesimerkkinä tapojen siivoudessa, sellaiseksi kuin ammattini nykyään on\nmuuttunut...\n\nHän iski äkkiä nyrkillään pöytään:\n\n-- Mutta sitä tyttöä minä vartioin, nylkeköön minut piru, jos en\nvartioi häntä!\n\nVasta nyt huomasin, että ukko oli aika lailla humalassa. Kun hän otti\nviinapullon ja tarjosi minullekin, vastasin, niinkuin totta olikin,\nettä olin jättänyt alkoholin neljä vuotta sitten. Sitten hän heittäytyi\nmuristen vuoteelleen ja nukahti heti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuteltuaan ensi kerralla näin avoimesti setä Aleksander suhtautui\nminuun jonkin aikaa eteenpäin jörön epäilevästi. Hän näytti muuttaneen\nmielipidettään ja samalla alkaneen vainuta epäpuhtaita tarkoituksia\ntaikka jotakin viekasta sotajuonta tiheissä käynneissäni. Tähän\nvaikutti tietysti hyvin vähän luottamusta herättävä ulkomuotoni,\njoka juorusi köyhyydestä, ja se, että hän oli saanut tietää minun\nyhteiskunnallisen asemani olevan kaikkea muuta kuin varma. Hän oli\nluullut, että minä yhä olin \"oikea pappi\", virassa kunnollisessa\nkirkossa, mutta vapaita saarnaajia hän yleensä piti veijareina, ja\nkuokkavieraina.\n\nKului pitkän aikaa, ennenkuin hän pääsi vakuutetuksi tarkoitusteni\npuhtaudesta. Mutta sen jälkeen suhteet meidän välillämme olivat\nhyvät. Hän tervehti minua sallimuksen lähettämänä voimanlisänä siihen\nsiveelliseen vartiopalvelukseen, joka nyt oli hänen pyhä tehtävänsä\ntäällä maan päällä. Mutta sitä hän ei millään suvainnut, että pistin\nnenäni hänen omaan juopotteluunsa.\n\nOmasta puolestani minulla oli mustat epäluuloni häntä kohtaan.\nMieleeni juolahti, että koko hänen äänekkäästi julistamansa huolenpito\nveljensä lapsesta oli taitavaa ilveilyä, jonka tarkoituksena oli\npeittää likainen todellisuus. Uskon tällaista sitä enemmän, kun sain\nvahvistuksen siihen, mitä heti olin otaksunut, hänen ensimmäisen\nkäyntini aikana lausumistaan varomattomista sanoista, minkälaiseksi\nhänen ammattinsa nyttemmin oli muuttunut... Voisiko tämä paatunut ukko,\ntuo pirtua tihkuva omatunto tehdä poikkeusta vain veljentyttäreen\nnähden? Merkitsivätkö verisiteet tosiaan niin paljon hänelle?\n\nSetä Aleksander oli aikoinaan ollut ammattinsa kaunistus ja asunut\naivan keskellä kaupunkia. Hän oli kyydinnyt loistavia seurueita\njuhlapäivällisille, teattereihin ja iltamiin. Kaivopuiston lehmusten\nja Eläintarhan vaahteroiden alle olivat hänen hyvin kengitetyt\nhevosensa tuhansia kertoja jättäneet haihtuvat jälkensä arvokkaiden\nperheitten huvimatkoilla. Nuoruudessaan hän oli erikoisesti päiväajuri.\nJuopuneista ylioppilaista ja heidän öisistä retkistään punalyhtyisiin\ntaloihin hän ylhäisesti pysyi poissa niin kauan kuin mahdollista. Se\noli sitä aikaa, jolloin hänen kauniin sinisen univormunsa metallinapit\nloistivat kirkkaan valkeina. Mutta nyt oli univormu tahrainen ja\npaikattu ja napit punaiset kuparista, joka oli syöpynyt hopeapeitteen\nläpi; vain nappien sisäänpainuneen pinnan keskellä oli vielä pieni\nvalkea pilkku.\n\nEnsin oli tullut onnettomuuksia hevosille, muutto epäedullisempaan\nasuntoon ja lisääntyvä taipumus ryyppäämiseen. Ja nyt vanhoilla\npäivillä koko hänen kunniallista ammattiaan uhkasi auttamaton\nperikato. Yhä sumeammin silmin setä Aleksander näki yhä enemmän\nautoja kaupungissa, hän kirosi niitä, mutta mitäpä se auttoi? Päivän\ntulot alkoivat huveta melkein tyhjiin. Vaikka hänen nuoremmista\nammattitovereistaan toinen toisensa jälkeen myi itsensä viholliselle,\noli vanhasta hevoskaartista kuitenkin jäljellä sata liikaa. Tuo\nkaksinkamppailu oli kummallista: mitä enemmän hänen puolellaan oli\njäljellä, sitä pahempi. Mutta jokaisesta ammattinsa lopettaneesta\najurista tuli oitis autonajaja, ja se ei ollut yhtä hyvä. Niinpä ei\nollut muuta neuvoa kuin hankkia tuloja toisin keinoin, eikä saanut\nolla liian tarkka valinnassa. Kyllähän nyt sodan puhkeamisen jälkeen\ntuntui vähän valoisammaltakin, kun autojen tuonti oli lakannut,\nmutta hän tiesi, että se oli vain lopun enne ja että kehitys ei\npoikkeaisi raiteilta, joille se kerran oli lähtenyt. Setä Aleksander\noli nyttemmin nimenomainen yöajuri, joka nukkui päivisin ja aloitti\ntyönsä vasta pimeän tultua. Hän oli yhteistyössä useimpien kaupungin\nsalaisten pesien kanssa. Hänen päänsä oli täynnä kunniallisten\npikkuompelijattarien osoitteita, jotka kaikki sitäpaitsi olivat sukua\nhänelle. Hänen rattaansa komeine pingoitettuine kuomuineen olivat tuon\ninhottavan kaupan kaikkein innokkaimpia välittäjiä. Hiukan ylpeästikin\nhän selitti menestyneensä alallaan, niin että hänen asiakkaihinsa\nkuuluivat monet vaateliaat venäläiset laivastoupseeritkin.\n\nAamupuolella yötä setä Aleksander tavallisesti ajoi pitkän tien\nkotiinsa Vallilaan sodanpimeän kaupungin läpi. Silloin hän itse istui\nmukavasti perällä ruoska polvien välissä merkkinä siitä, että kaupat\nhänen puoleltaan olivat lopussa. Tavallisesti hän silloin oli hiukan\nhumalassakin; ohjat riippuivat löysinä rattaiden molemmin puolin,\nja ukko lauleskeli ja lallatteli itsekseen. Vain yhdessä paikassa\nhän kohentautui suoraksi kuskipukilla ja pamautteli piiskallaan. Se\ntapahtui Hakaniementorin poikki ajaessa. Autoasemalla kulmassa oli\neräitä hänen päävihollisiaan autonajajien joukossa, ja sattui harvoin\nniin, ettei joku heistä olisi ollut valveilla, ja silloin täytyi pitää\npuoliaan. Haukkumasanoja sateli molemmin puolin. Häntä nimiteltiin\n\"huorakuskiksi\", vaikka nuoret veijarit peltirotteloissaan itse olivat\nroskaväkeä ja valmiita mihin hyvänsä. Mutta ei hänenkään kielensä\nkärjetön ollut, ja usein hän antoi piiskansiimansa ohiajaessa nuolaista\nheidän autojensa tuulilaseja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten sanottu luulin yhteen aikaan, että setä Aleksander valehteli\nja että Essi itse asiassa oli vain numero monien joukossa hänen\nmyyntiluettelossaan. Sitäpaitsi minun oli vaikea käsittää, kuinka\nhän olisi voinut vartioida tyttöä, kun hän oli poissa vuorokauden\nvaarallisimpana aikana. Tyttö pelkäsi häntä kyllä, kuten näkyi, mutta\nsittenkin... Varovasti kysäisin sitä ukolta kerran ollessani hänen\nkanssaan kahden.\n\n-- Suljen hänet lukon taakse joka ilta, kun yhdentoista aikaan lähden\nliikkeelle. Vajan ovea ei saa auki sisältä, mutta en tiedä, hitto\nvieköön, onko hän itse huomannut sen!\n\nTarkastin lukkolaitetta alhaalla, ja yöllinen käynti vajan ovella\nilmaisi minulle, että ukko oli puhunut totta. Ja muutenkin kävi yhä\nselvemmäksi, että hän, keskellä sortuneisuuttaan, tunsi kovakouraista\nmutta syvää hellyyttä veljensä onnetonta tytärtä kohtaan.\n\nOlipa muutakin, joka sai minut suhtautumaan sovinnollisemmin setä\nAleksanderiin. Ei voinut ajatellakaan hänen itsensä parantamista ja\nsaada häntä lopettamaan häpeällistä ammattiaan, mutta hänellä ei\nollut mitään sitä vastaan, että toisia parannettiin. Päinvastoin,\nkun hän lopulta oli alkanut luottaa minuun, hän tiedusteli\nminulta, enkö haluaisi antaa hänen naiselliselle asiakaspiirilleen\nhiukan sielunhoitoa, ja hän mainitsi erikoisesti eräitä vähimmin\nturmeltuneita. -- Vaikka pastori käännyttäisi jonkun niistä liiankin\nperusteellisesti, niin sitä lajia on aina kylliksi jäljellä, hän\nselitti asiallisesti. Ja minun on myönnettävä, että hänellä koko ajan\noli yliote tässä surullisen hupaisessa kamppailussa.\n\nMuuten työskentelin keventääkseni Essin asemaa, joka oli omituinen\nsekoitus lempilapsen ja kehruuhuonevangin kohtelua. Vanhaa paikkaansa\nmaitokaupassa hän ei saanut takaisin. Se ilahdutti hänen setäänsä,\njoka mieluimmin näki, että tytöllä oli mahdollisimman vähän tekemistä\nroistojen kanssa, ja sellaisina hän piti ihmisiä yleensä. Hän ei\ntahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että tyttö hankkisi paikan\nitselleen maalla. Silloinhan ukko menettäisi kaiken mitä varten hän\neli, ja sitäpaitsi maaseutu ei ollut mikään \"enkeleitten puisto\". Minun\nonnistui kuitenkin hankkia Essille pikkutehtäviä kodin ulkopuolella,\nmutta hän jätti ne toisen toisensa jälkeen; en saanut koskaan oikein\nselville, omastako vai setänsä tahdosta. Sedän lyhytnäköisenä\npyrkimyksenä oli pitää häntä puhtaana rautaisin käsin, mutta\ntoimettomuuden, makeisten ja aina täytettyjen toiveitten avulla tehdä\nhänet elämään kelpaamattomaksi.\n\nNäihin aikoihin Essissä ei ilmaantunut mitään vaarallisia taipumuksia.\nKun monena talvi-iltapäivänä istuin ja katselin hänen pyöreitä,\nviattomia piirteitään lampun keltaisessa valossa, pyrki järkeni\nkapinoimaan ajatellessani, että hän äsken oli ollut lokaan vajonneena.\nHän tuntui olevan vastaanottavainen uskonnolliselle vaikutukselleni,\nvaikka en milloinkaan saanut mitään vahvistusta siihen, että hän\nolisi tullut todella uskovaiseksi. Hänen olentonsa oli liian helposti\nmuokattavaa savea. Luulit jo saaneesi pyhän ristin kuvan, kaikkein\nkorkeimman, painetuksi siihen, mutta savi oli niin pehmeää ja vanuvaa,\nettä kuva seuraavana päivänä saattoi muistuttaa paratiisin käärmettä,\nja niin täytyi aloittaa kaikki alusta. Tämä laimensi uskonintoani hänen\nläheisyydessään.\n\nNiin kului talvi ja osa seuraavaa kesääkin. Setä Aleksanderin\nparantumattomuus taikka oma kasvava köyhyyteni ei huolettanut minua\nerikoisen paljon. Tein mitä voin, ja sielussani oli rauha.\n\nAinoa jota kaipasin, oli Hastig. Ehkäpä minä ilmoittauduinkin\nsalaisille asiamiehille, heti kun olin kuullut kuiskailtavan jääkäri\njoukostamme Saksassa, oikeastaan vain sen vuoksi, että pääsisin\nlähemmäksi häntä ja saisin hänet vapaana komppaniatoverikseni. Mutta\nminua ei hyväksytty sotilaaksi, kuten aikaisemmin olen maininnut, ja\ntuntematta suurempaa pettymystä jatkoin elämääni niinkuin ennenkin.\n\nTänä aikana, jolloin miljoonat ihmiset paraikaa kärsivät sodan\nhelvetissä, nautin rappeutuneella vajan ullakolla kaukana Vallilassa\nenemmän kodikkuutta kuin mitä elämä on minulle milloinkaan antanut.\nMinua melkein hävettää tunnustaa se.\n\nMutta onnettomuus väijyi meitä kaikkia kolmea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää olin istunut itsekseni ja kirjoittanut saarnoja, kun\neräänä heinäkuun aamuna menin kadulle ja ostin lehden. Silmäni\nliukuivat sensuroitujen sotasähkösanomien yli ja pysähtyivät erääseen\npikku-uutiseen. Siinä kerrottiin yöllisestä tappelusta humalaisen\najurin ja eräiden itsepuolustuksessa toimineiden autonajajien välillä.\nMitään nimiä ei mainittu, mutta tapaus oli sattunut Hakaniementorilla.\nOlin heti aivan selvillä siitä, ketä asia koski, ja kiiruhdin\nVallilaan. Essiltä sain synkän vahvistuksen pelkooni. Setä Aleksander\nmakasi pahoin piestynä, melkein kuoliaaksi lyötynä sairaalassa.\n\nUutisen ja Essin kertomuksen avulla sain selon siitä, kuinka kaikki oli\ntapahtunut.\n\nEilistä vastaan yöllä hän kuten tavallista ajoi kotiinpäin ja kohtasi\nHakaniemen kulmauksessa vanhat vihollisensa. \"Mene hautaan, äijän\nperkele, ja vie koni mennessäsi!\" lienevät automiehet taas huutaneet.\nMutta he olivat ehkä keksineet uudempia ja terävämpiä pistosanoja,\ntaikka sitten oli tavallista suurempi viinanpaljous saanut ukon\nnöyryytyksen mitan vuotamaan yli. Joka tapauksessa ukko menetti kaiken\nmalttinsa ja hyppäsi alas rattailtaan. Piiska toisessa ja irtireväisty\nvaununlyhty toisessa kädessä hän hyökkäsi. Kuohuen raivosta hän ehti\nsärkeä ruudun eräästä autosta ja heittää lyhdyn sen kuljettajan kasvoja\nvastaan, kun kaksi nuorta miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin...\nKirurgilla, jonne hänet kuljetettiin yön viimeisenä verimyttynä,\ntodettiin, että hänen pääkallonsa oli halkaistu jollakin kovalla\niskuesineellä, luultavasti auton käyntiinpanokammella.\n\nKävimme hänen luonaan joka päivä. Hän pui nyrkkiä maatessaan ja\nhouraili autoista ja piiskoista. Hän ei kuitenkaan kuollut, mutta\nkun hän jonkin viikon kuluttua pääsi jaloilleen, oli hänen järkensä\nsammunut.\n\nHänen kätköissään ei ollut säästön hiventäkään. Aluksi hänet\nsijoitettiin kunnalliskotiin, mutta usein uusiutuvien raivokohtausten\nvuoksi hänet täytyi siirtää varattomien mielipuolien osastolle. Siellä\nhän pian rauhoittui, mutta silloin hän oli täydellinen lapsi. Kun\nviimeksi kävin setä Aleksanderin luona, hän oli lihonut, mutta ei\ntuntenut minua enää. Hänelle oli annettu leikkiruoska, josta hän oli\nhyvin ylpeä; jakkara ajoistuimena hän paukutteli piiskaansa ja leikki\najamista. Hän kysyi, olinko autonkuljettaja, ja selitti keisarin\ntehneen aivan oikein, kun oli kieltänyt autonajajia käyttämästä\npiiskaa. Mutta hänellä oli piiska, hänellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSetä Aleksanderin omaisuus rajoittui vanhaan hevoseen, kaksiin\nrattaihin ja arvottomiin taloustavaroihin. Oikeuteni myydä nämä\ntavarat oli hyvin epäilyttävä. Vuokraisäntä oli sitäpaitsi kiiruhtanut\ntakavarikoimaan ne puolen vuoden maksamattomasta vuokrasta, jotapaitsi\nhän vaati, että huoneista oli heti muutettava pois.\n\nEssi oli jo pakannut kaikki tavaransa isoon pahvilaatikkoon. Istuimme\nhänen sekasortoisessa huoneessaan ja neuvottelimme, kuinka asiat\nnyt järjestettäisiin. Oli etukäteen varmaa, että emme saisi mitään\njärjellistä vastausta siihen kysymykseen.\n\n-- Mihinkä minä nyt menen? kysyi Essi hiukan kärsimättömästi.\n\nÄänessä oli katkeruutta, mutta melkein vapautusta muistuttava, sävy\nhänen lisätessään:\n\n-- Tietysti kadulle, mutta täytyykö minun nyt heti mennä sinne?\n\nKatselin häntä ihmeissäni ja luulen kironneeni köyhyyttäni. Vuokrahuone\nSörnäisissä hellauuneineen ja vuokrattuine huonekaluineen, ei mitään\nmuuta myytävää kuin hyllyllinen kirjoja, jotka kuuluivat vähimmin\nkysyttyihin...\n\nHän oli noussut seisomaan avonaisen ikkunaluukun edessä ja\ntuijotti tihenevässä hämärässä kaupunkia kohti, missä himmennetyn\nsotavalaistuksen loiste seuloutui haaveellisen kalpeana ja epäselvänä\nlähimpien puunlatvojen läpi. Mutta liikenteen melu kuului selvästi\nniinkuin aina. Hämmästyen näin hänen silmänsä. Ne olivat kuin\nmuuttuneet, eivät värittömän välinpitämättömät kuin ennen, vaan niissä\npiili imevä ihmettely, joka tuntui kasvavan synkäksi päättäväisyydeksi.\nKuvastelivatko ne hengessä vilkasliikkeisiä katuja, vapautta,\nkiusauksia, lankeemusta? Kaipasiko tuo raukka seikkailua pitkän\nvankeutensa jälkeen? Ja oliko kurjuus hänelle samaa kuin seikkailu?\n\nOlin viime päivinä alituiseen sanonut itselleni, että tässä oli vain\nyksi tehtävä. Mutta olin viimeiseen asti potkinut tutkainta vastaan.\nVoisinko kestää tuon kiusauksen ja vaarojen kuorman? Olinko kyllin\nvahva?\n\nSiinä istuessani ja häntä katsellessani päätökseni kypsyi. Sanoin:\n\n-- Ei, Essi, on vain yksi keino. Sinä muutat luokseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAndreakselle lähettämääni kirjeeseen tuli heti vastaus ja kaksinkerroin\nse summa, jota olin pyytänyt, mutta samalla hän huomautti, että ajat\nolivat huonot, ja laski leikkiä monista elatusvelvollisuuksistaan,\njoista onneksi kukaan ei tiennyt mitään. Mihinkään erikoisempaan\nolojenmuutokseen rahat eivät riittäneet, ja niitä oli säästettävä,\nkoska olin valmistautunut hyvin pian uudelleen käyttämään samaa\nvastenmielistä keinoa. Toimintani vapaana saarnaajana tuotti minulle\nhyvin vähän. Jotta en jäljittelisi setä Aleksanderin vartioimaa\nvankilaa, olin jakanut huoneeni siten, että Essi sai ulko-osan\nhellauuneineen ja ovineen ja minä sisäosan. Meillä kummallakin oli\nvuode ja ikkuna. Välissämme oli hyvin iso ja korkea varjostin, jonka\nolin ostanut sekalaisten tavarain kaupasta. Se oli hyvin kirjava,\npahvinen laitos, johon oli liimattu kuvia kaiken maailman joulu- ja\nkuvalehdistä, ja se ulottui katosta lattiaan pitkähkössä huoneessa,\nniin että toiseen reunaan jäi kohtuullinen aukko.\n\nNäytti siltä, kuin meillä olisi ollut kaksi huonetta, mutta niitä\noli auttamattomasti vain yksi. Paperiverho oli petollinen suojus,\njoka suojasi vain näennäisesti. Omalla puolellaan Essi hoiteli pieniä\ntaloustoimiaan ja polki vuokrattua ompelukonetta. Minä taas omallani\ntyöskentelin ahtaan kirjoituspöydän ääressä niin hyvin kuin saatoin.\n\nAluksi näytti Essiä huvittavan leikkiä emäntää omassa kodissa. Hän\nhyräili, kolisteli keittoastioita ja näyttäytyi alituiseen verhon\naukossa pata kädessä ja valkoinen liina ruskean tukan peitteenä, siinä\nhän niiasi ja kysyi kuinka \"pikku ukko\" voi. Hänen suhtautumisensa\nminuun tuli yhä tuttavallisemmaksi; en enää tuntenut häntä, mutta kun\nosoittauduin järkkymättömän jöröksi ja vältin kaikkea lähentelyä,\nhän palasi pian entiseen välinpitämättömyydentilaansa. Hän hoiti\nkonemaisesti puuhiaan, ja hänen haaleat vuohensilmänsä sanoivat: --\nTässä maailmassa on kauhean ikävää, ja pahimpia ovat mahdottomat\nmiehet...\n\nJospa hän olisi tiennyt, mitä se mahdottomuus minulle maksoi!\n\nKun ensimmäiset vaikeudet olivat ohi, aloin toivoa, että kaikki kävisi\nhyvin. Essi tuntui olevan vaikutukselleni alttiimpi kuin milloinkaan\nja kyseli minulta usein avoimesti uskonnollisia asioita. Molemmin\npuolin kirjavaa verhoa kehittyi eräänlainen hiljainen kodikkuus. En\nmilloinkaan huomannut, että hän olisi käyttänyt vapauttaan väärin. Hän\nliikkui ulkona hyvin vähän, paitsi jokapäiväisiä ostoksia tekemässä.\nKun joskus tulin myöhään kotiin jostakin sairaalasta tai yömajasta, hän\nnukkui aina tai oli ainakin nukkuvinaan. Oli selvää että hän yritti\nparhaansa. Ja hän oli aina alistuvasi mukana, kun maata mennessä\nasetuin suojuksen ovelle ja rukoilin suojelusta meille molemmille.\n\nNiin kului viikko viikon jälkeen. Oli hyvä, että minulla ei ollut\npappistovereita, jotka olisivat käyneet luonani ja käsittäneet\nnäkemänsä väärin. Ystäviltäni kurjien keskuudessakin minun piti salata\nmissä asuin.\n\nMutta lopulta tuli kuitenkin tilaisuuksia, jotka panivat minut\nankaralle koetukselle. Ei vaikuttanut niin paljoa se, mitä\nvasten tahtoani jouduin kuulemaan ja näkemään Essin puolelta\nhuonetta; sellaisella ei milloinkaan ole ollut suurta vaikutusta\ntalonpoikaisluontooni Mutta minuun saattoi yht'äkkiä tarttua\nvärisyttävä ruumiillinen levottomuus. En tiedä, hiipikö tuo kuuma\nlevottomuus suojuksen toiselta puolelta vai oliko sen alkuperä minussa\nitsessäni. Tiedän vain, että huone yht'äkkiä saattoi olla täynnä\ntarttuvaa kuumehöyryä, ja silmämme pimenivät vaarallisesti, kun\nsatuimme koskettamaan toisiamme ahtaassa tilassa. Useina tällaisten\nkiusausten öinä kuulin Essin olevan yhtä valveille kuin minäkin\n-- odottiko hän ehkä? Eikä ollut hyvä istua valveilla ja kirjoittaa\nsaarnoja, kun koko huoneen täytti nuoren naisen ruumiin tuoksu, joka\noli siinä lämpimänä käden ulottuvilla. Ajatukset lähtivät omille\nurilleen, ne näyttelivät minulle epäpuhtaita kuvia niiden pyhien\nnäkemysten keskellä, joissa tahdoin pysyä kiinni. Tuo uskonnon ja himon\nsekoitus oli painostavaa! Minulle tuli kiire sammuttaa valot ja päästä\nvuoteeseeni, mutta pimeys ei suojellut tartutettua mielikuvitustani, ja\noli vaikea saada lepoa.\n\nMuisto Essin menneisyydestä, joka varmasti olisi peloittanut monia\nmuita, ei tehnyt häntä minun silmissäni vähemmin haluttavaksi. Hän ei\nsuinkaan ollut paheen merkitsemä, kaukana siitä, enkä ole milloinkaan\nuskaltanut uneksiakaan, että saisin omistaa koskemattoman naisen.\nKuinka toivoinkaan, että Essi olisi ollut ruma, raaka ja vastenmielinen!\n\nVarsinainen työni keskeytyi usein pahoin tämän asiaintilan vuoksi.\nMutta mitä saatoin tehdä? Heikkouden päivistä rukoilin itseni\nuudistettuun voimaan ja rauhaan. Jos kaikki olisi saanut jatkua\nniinkuin kuluneitten kahden kuukauden aikana, en olisi milloinkaan\nantautunut.\n\nSilloin tuli äkillinen hyökkäys hänen puoleltaan. Ehkäpä hän muisti\ntunnustukseni tuolla sairaalan puutarhassa ja tahtoi koettaa, eikö\nminusta jälleen tulisi entinen syntinen, kunhan hän viettelisi minua\nkylliksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana olin juuri nukkumaisillani, kun huomasin, että jokin\npisti silmiini. Pimeyden läpi pilkisti keltainen valoneula. Se tuli\njostakin paikasta, missä en ennen ollut sitä nähnyt. Nousin istumaan\nvuoteessani ja silloin näin, että verhossa jossakin siihen liimattujen\nkuvien alla oli reikä, ja että toisella puolella paloi valo. Mutta eikö\nsuojus ollut aivan eheä, kun ostin sen?\n\nSeuraavana aamuna liimasin paikan reikään. Mutta illalla siinä oli\nuusi reikä vielä lähempänä minua. Paikkasin senkin, mutta en vieläkään\nsanonut mitään. Essi katseli minua, ja hänen silmissään oli jotakin\nsairaalloisen pimeää.\n\nKolmannen kerran keksin reiän jo ennenkuin olin käynyt nukkumaan.\n\nSe oli aivan pääni yläpuolella ja sattui sen jouluenkelin hurskaitten\nsiipien väliin, jonka verhontekijä oli leikannut jostakin\nlastenlehdestä. Miksen heti paikannut sitä? Siinä maatessani valonsäde\nkiihoittaa uteliaisuuttani, tahdon lopultakin tietää, mitä tämä kaikki\ntarkoittaa. Käännyin vuoteessani ja tirkistin verhon reiästä.\n\nToisella puolella Essi seisoi alastomana sytytetyn kynttilän vieressä.\nHän seisoi siinä liikkumattomana kuin näyttelyssä, odottaen. Ota minut,\nsanoi koko hänen ruumiinsa.\n\nLävitseni vuotaa kuin sulanutta lyijyä. Vaivun permannolle, laskeudun\npolvilleni ja rukoilen. Pyydän puhtautta usvaisessa pilvessä, rukoilen,\nja minua kuvottaa samalla hetkellä. Olen kauan tässä asennossa. Tunnen\nvastustusvoimani kasvavan ja laskevan. Kerran näen hänen alastomana\nvilahtavan verhon aukossa. -- Olen sairas, valittaa hän, mutta minä en\nkuule. Hän nipistelee lihaansa sormenpäillään kiihoittaakseen minua.\nRukoilen raskaasti huokaillen, rukoilen yhä epätoivoisemmin, kunnes\nkiinnipuristetuin silmin menen toiselle puolelle ja sammutan kynttilän.\nPalaan ja heittäydyn vuoteelleni ja nukun tuskanhien valuessa. Mutta\nseuraavana yönä olen taas polvillani kurjuudessani. Silloin hän hiipii\nluokseni takaapäin ja kietoutuu ympärilleni. Ja minä lankean. -- -- --\n\nNiin, minä lankesin. Essi veti minut alas syvyyteen. Mutta rangaiskoon\nminua Jumala, siihen syntiin oli ihana vajota! Sieluni ei ole\nmilloinkaan ollut yhtä kadotettu ja ruumiini yhtä autuas. Essi oli\nturmeltunut olento, joka oli vanginnut minut ansoihinsa, mutta kaiken\ntuon vaivan hän oli nähnyt erikoisesti minun takiani. Hän oli ainoa\nnainen, joka oli suunnannut koko nälkänsä minuun; vihasin häntä, mutta\nhänen sylissään levätessäni koin pahuuden taivaan. Minusta tuntui, kuin\nolisin joutunut luonnon keskipisteeseen ja sulautunut siihen vilisevään\nelämään, joka kasvaa, kaipaa, parittautuu intohimossa ja kuoleutuu\nhimojen sammuttua. Rangaiskoon Jumala minua! -- -- --\n\nPyysin Andreakselta lisää rahoja, ja elimme muutaman viikon kuin\nhullut. Aikaisempi toimintani oli nyt lopussa, petin kaikki\nvelvollisuuteni. Yksi ainoa seikka lohdutti jossakin määrin huutavaa\nomaatuntoani. Olin päättänyt mitä pikimmin mennä naimisiin hänen\nkanssaan. Se oli ainakin velvollisuuteni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kauheaa, kun aistieni huume alkoi laimeta. Missä olin? Minusta\ntuntui, että lepäsin limaisen kaivon pohjalla, ja sieltä oli pitkä\nmatka kirkkauteen. Mutta tänne en voinut jäädä, ja aloin vaivalloisesti\npyrkiä ylöspäin. Pahinta oli puolitiessä. Jos hukkuvana lepäät\ntiedottomana alhaalla syvyydessä, et tunne paljoakaan; väitetään, että\ntämä tila ennen kuolemaa on sanomattoman ihana. Pahemmalta tuntuu,\nkun puoleksi tukehtuneena taistelet päästäksesi takaisin ilmaan ja\npelastukseen.\n\nKauhu värisytti minua kuin maanjäristys. Mitä olin tehnyt?\nRukoilemisvoimani oli tuhottu yhdessä yössä, se muistutti\npoikkileikattua johtoa; sydämessäni ei virrannut mitään virtaa, joka\nolisi sytyttänyt hyvän valon. Luottamukseni oli tuntunut minusta\nehtymättömältä lähteeltä aina vihannoivalla kesäisellä niityllä.\nNyt oli niitty äkkiä kellastunut ja lähde myrkytetty. Jumalani olin\nvihastuttanut, Vapahtajani olin pettänyt, niinkuin hänet petetään\njoka kerta, kun ihminen avoimin silmin luopuu hänen sankariopistaan\nja sortuu taistellessaan itseään vastaan... Olin uhrannut kaiken,\npyrkimykseni auttaa hädässä olevaa, oman ottamani velvollisuuden\ntätä heikkoa ja eksynyttä olentoa kohtaan, joka minun piti pelastaa.\nNyt kiihotin yhä edelleen hänen surkeita halujaan, ja se poltto\nmyötäjäisinä hänestä piti tulla minun vaimoni. Silmissäni pimeni. Koko\nolemassaolo tuntui siltä, kuin sen yli olisi satanut kuumaa tuhkaa\njonkin näkymättömän tulivuoren purkauksesta.\n\nEräänä aamuna Essin kaupungilla ollessa olin vähällä karata kaikesta.\nSeisoin keittiön nurkassa ja tuijotin melkein tyhjää voiastiaamme.\nSiinä oli pieni nokare voita, ja vapisevat käteni tahtoivat raapia sen\npois ja voidella sillä uunin pellin nuoran, jotta juoksusolmu liukuisi\nhyvin ja kuristaisi... Mutta tulin järkiini ja juoksin ulos.\n\nEpätoivon hetkellä saattaa turvautua tuskin mihinkään ohjeisiin. En\nsiis koettanutkaan puolustella itseäni sillä, että evankeliumeissa ei\nmissään ehdottomasti tuomita itsemurhaa taikka että Schopenhauer lienee\npitänyt sitä täydellisesti kristillisen hengen mukaisena. Jos olisin\nhirttänyt itseni, olisin tehnyt sen perustelematta, mutta kukapa tekisi\nsellaista, kun tietää, että paosta ei ole mitään apua? Että se enintään\nmerkitsee sen kuorman väistämistä, joka kuitenkin kerran on kannettava\npäämäärään, ja silloin vielä iso kivi lisänä...\n\nEi, tässä oli tehtävä valinta täydellisen tuhoutumisen tai ankaran\nkatumuksen välillä.\n\nJälkimmäisen valitseminen ei merkitse minulle erikoista ansiota.\nYksinkertaisesti en voinut tehdä muuta, kun lopulta heräsin huumeesta\nja huomasin minkä onnettoman saaliin olin saanut. Sillä uskoni\nminulla oli muuttumattomana jäljellä, vaikka olin niin inhottavasti\nsaastuttanut sen.\n\nPuhuin avoimesti Essille näistä asioista ja selitin, miksi katkaisen\nkaiken ruumiillisen yhdyselämän hänen kanssaan. Hän seisoi edessäni\nkuin tottelevainen lapsi, posket punaisina ja vaisu hymy suun\nympärillä. Ymmärrykseni seisahtui, kun näin edessäni tuon näennäisesti\nviattoman olennon, ja ajattelin pari viikkoa taaksepäin. Kun tunnustin,\nettä aioin mennä naimisiin hänen kanssaan ja että tahdoin juuri sen\ntakia nähdä hänet puhdistuneena, nauroi hän vain ja sanoi:\n\n-- No, silloinhan pitäisi olla helpompi huvitella hiukan etukäteen.\n\n-- Ei, päinvastoin, vastasin minä.\n\nJa nyt en antanut perään, vaikka se usein oli vaikeaakin. En voinut\nturvautua mihinkään rukoilemiskykyyn; tahdoin ensin puhdistaa\nitseni pahimmasta, ennenkuin lähestyin mitään pyhää. Alhaisimpaan\naistimaailmaan kuuluvan oli järjestyttävä omassa piirissään. Useasti\nsain puolustautua hyväilyjä vastaan, jotka muistuttivat tiikerinpennun\nhyökkäyksiä, ja häkissä oli ahdasta. Mutta kun hän näki, että olin\njärkkymätön, muutti hän sävynsä ylenkatsetta muistuttavaksi.\n\n-- Älä valehtele! huusi hän kerran vasten silmiäni. -- Tunnen sinut jo,\nolet kuuma kuin paholainen, mutta tekeydyt taas noin pyhäksi. Onko\nlupa houkutella tyttöparkaa sinne tänne? Sinun kanssasi voi tulla\nhulluksi...\n\nEn voinut vastata mitään, vain hävetä. Ja Essi puhkesi kiukkuiseen\nitkuun.\n\nToisen kerran hän kysyi katkerasti:\n\n-- Milloin aiot mennä naimisiin kanssani? Onko sinulla rahaa edes\nkunnon sormukseen?\n\nKatselin ympärilleni huoneessa, joka oli tullut yhä puutteellisemmaksi,\nkylmemmäksi ja sekavammaksi. Ei, se ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta,\nja tahdoin lykätä Andreakselle kirjoittamisen mahdollisimman kauaksi.\nUsein meiltä puuttui ruokaa ja puita, ja minun oli vaikea kestää Essin\nsyyttäviä katseita. Kaiketikin yhä kasvava köyhyytemme pikemmin kuin\nhänen levoton verensä pakotti hänet lopulta äärimmäiseen.\n\nMurheessani sain kuitenkin hiukan lohtua siitä, että ainakin olin\nkoettanut karistaa lian pois meistä lankeemuksen jälkeen. Mutta se oli\nmyöhästynyttä puhtaudenharrastusta. Ja minua rangaistiin ankarasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulisiko huomispäivästä ilon päivä? Saisinko lainakirjastosta\nvastauksen, että olin saanut paikan siellä? Silloin kai saattaisin\nviikon kuluttua pyytää hiukan palkkaani etukäteen...\n\nMakasin valveilla vuoteessani ja ajattelin.\n\nEnsi lauantaina meillä ehkä olisi hiukan kunnollista; ruokaa pöydällä,\nja kuun lopussa saisin kai varoja ostaa Essille talvitakin. Entisen\ntakkinsa hän oli myynyt, ja ulkona alkoi pakastaa. Tyttö parka! Hän oli\nviime-: aikoina ollut hiljainen ja alistuvainen; tunsin kuinka entinen\ntunteeni häntä kohtaan kasvoi uudelleen kuin tuore kukka vanhasta\nmädännäisyydestä. Ehkäpä kaikki lopulta muuttuisikin hyväksi.\n\nTaikka ehkä en saisikaan tuota virkaa? Silloin menisin suoraan\ntyönvälitystoimistoon. Kelpaisinhan ainakin tiilenkantajaksi, kunnes...\nNiin, odotin vain sitä päivää, jolloin voisin sallia itselleni oikeuden\njatkaa siitä, mihin viimeksi lopetin. Työ olisi kai tuottanut meille\nainakin välttämättömimmän.\n\nKaikkea tuota ajattelin onnellisen illan jälkeen. Se oli tuntunut\nminusta käännekohdalta, sillä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin\ntaas voinut rukoilla. Tyhjyyden ja kirouksen täyttämien viikkojen\njälkeen tunsin taas muutamien armonpisaroiden satavan sydämeeni.\nVihdoinkin! Riemuiten olin heittäytynyt polvilleni muserretun\nrukoukseen. Senvuoksi kaikki nyt oli minusta paljon keveämpää, kun\nmakasin valveilla, pimeässä.\n\nSilloin kuulin, kuinka oven lukko napsahti. Essi oli mennyt ulos...\n\nKuin veitsi viilsi minua eräs ajatus. Mutta ei, miksikä uskoisin\npahinta, kun asian laita saattoi olla toinen?\n\nOliko luottamukseni niin vähäinen? Kolkuttavin sydämin makasin\npaikallani ja odotin.\n\nKohta napsahti oven lukko jälleen. Essi oli taas sisällä! Hän oli\nkai vain pistäytynyt pihan toisella puolella käymälässä. Nukahdin\nrauhallisena mutta vähän häpeissäni.\n\nSeuraavana päivänä minulle luvattiin työtä lainakirjastosta. Palkka ei\nollut komea, mutta parempi kuin ei mikään. Huomenna aloittaisin.\n\nKerroin heti uutisen Essille. Meidän täytyy vielä kestää jokunen\nviikko, sanoin. Sitten tulee parempaa. Hän katseli minua hajamielisesti\nja hymyili säälivästi. Loukkaannuin hiukan, sillä en käsittänyt mitä\nedessämme oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin ehkä jo nukahtanut sinä iltana, kun kuulin Essin tulevan hiljaa\nhiipien pimeässä ja pysähtyvän suojuksen ovelle.\n\n-- Oletko valveilla? kysyi hän aivan hiljaa.\n\nMikä onneton mahti esti minua vastaamasta? Kuulinko hänen äänestään\nhänen toivovan, että nukkuisin syvästi? Aavistinko äkkiä, että hänen\nkäyntinsä ulkona viime yönä oli ollut koe, sotajuoni? Mutta miksi en\nehkäissyt pahaa?\n\n-- Oletko valveilla? hän kysyi uudelleen, nyt hiukan kovemmin.\n\nMutta en liikahdakaan, olen nukkuvinani kuin kuollut ja annan kaiken\ntapahtua. Kuulen, kuinka hän hiipii takaisin ja nauhoittaa kenkänsä\npimeässä. Sitten oven lukko napsahtaa jälleen. Essi on poissa.\n\nMuutaman hetken makaan paikallani, vaikka itsekseni voihkin ääneen.\nMutta nyt -- _jos_ asian laita todella on niin, hän on ehtinyt jo\nkulman taakse eikä näe valoa täältä. Sytytän valon ja syöksyn Essin\npuolelle. Tuolilla hänen vuoteensa ääressä on jäljellä joitakin\nalusvaatteita, mutta hattu ja takki hänellä on yllään. Heitän vaatteet\nylleni, juoksen kadulle ja kiiruhdan perässä. Tänne Sörnäisiin hän\nei ole jäänyt, _jos_ asian laita on niin. Kadulta toiselle riennän\npuolijuoksua kaupunkia kohti ja tuijotan eteeni harvojen, sinisellä\nvärillä himmeäksi maalatuiden katulyhtyjen valossa. Keskiyö on ohi,\ntäällä esikaupungissa ei ole liikkeellä ketään. Porthaninkadun mäellä\non kaksi ratsupoliisia, jotka katselevat epäluuloisesti jälkeeni,\nja keskellä Hakaniementoria uninen venäläinen sotilaspatrulli ja\nraitiotien kiskojen puhdistaja, joka kulkee pitkin raidetta sihisevine\nkaavinrautoineen. Essiä ei näy. Juoksen eteenpäin.\n\nPitkälläsillalla saan hänen näkyviini. Hänellä näyttää olevan kiire,\nhänkin melkein juoksee ja katsahtaa usein taakseen. Olen aivan\nlähellä häntä, mutta hän ei huomaa minua pimeässä. Seuraan häntä kuin\nverikoira, hiivin kyyryssä sillankaiteen vieressä ja sitten eteenpäin\nKasvitieteellisen puutarhan puitten tummassa varjossa.\n\nMiksi en tiennyt mistään armeliaisuudesta, mistään jalomielisyydestä,\nmiksi en kiiruhtanut hänen luokseen ja yksinkertaisesti pyytänyt häntä\nkääntymään? Silloin olisi moni asia toisin nyt. Mutta sillä hetkellä\ntunsin erikoisesti miehen suuttumuksen, kun hänen omistusoikeuttaan\nuhataan. Jokainen verenpisara minussa huusi, että hän oli minun\nnaiseni, vain minun! Ja juuri sen vuoksi tahdoin antaa toisten koettaa.\nSe on kummallista. --\n\nSillan toisella puolella tulee vastaan rivi yökulkijoita. Hatut\nlentävät päästä, tarjoukset satelevat. Hän tarkastaa heitä nopeasti\nja kiiruhtaa ohi; he eivät kai ole kyllin hyviä. Pari heistä kääntyy\nympäri ja alkaa luovia hänen perässään. Asetun suojaan heidän selkänsä\ntaakse, tartun toista takinliepeestä ja pistän nyrkkini hänen leukansa\nalle. Hän tuijottaa minuun mielettömästi, kuin näkisi maan povesta\nnousseen kummituksen. Toveri horjuu mutisten toiselle suunnalle.\nSukellan taas varjoon ja hiivin Essin jälkeen Vilhonkatua pitkin.\n\nNyt hän kääntyy terävästä kulmasta Rautatientoria kohti. Muutamalla\nhyppäyksellä olen siellä. Tartun toisella kädellä rautasuojukseen talon\nnurkassa ja pistän pääni esiin. Näen hänen pysähtyvän humalaiseen\nherraparveen, jotka aivan vieressä oleva Café de Paris juuri on\nsylkäissyt ulos. -- Eläköön tyttö, hän tuli parahiksi! ulvoo eräs\njoukosta. Puristan rautasuojusta kuin tahtoisin kuristaa sen. Nauru\nleikkaa lävitseni, vaivoin tunnen sen Essin nauruksi. Tingitään,\ntuupitaan, tarjotaan kilpaa. Sitten eroaa joukosta pari käsi kädessä.\nHiivin heidän peräänsä. Mies on juuri saanut tytön autoon ja aikoo itse\nmennä perässä. Puuskuttava, lihavankalpea yökarju...\n\nSilmistäni leimahtaa punaista tulta, en tiedä mitä teen. Syöksyn\nhänen kimppuunsa, taon häntä nyrkeilläni, isken hänet tajuttomaksi.\n\"Hurjistunut teologi pitelee pahoin rauhallista yökulkijaa.\" Niin\nkyllä, ja \"oliko rähinän aiheena julkinen nainen?\" Niin, ehkäpä niinkin.\n\nTietysti oli tyhmää, että löin miestä, olisin yhtä hyvin voinut lyödä\nitseäni. Mutta tein sen kuitenkin, ja tekisin sen vielä kerran. Ja nyt\nistun tässä. --\n\nMutta sinä, Essi, onneton olento, missä olet nyt? Sinä hävisit\nväkijoukkoon ennenkuin poliisi tuli, sinua ei ollut todistajien\njoukossa oikeudessa, enkä nähnyt sinua enää milloinkaan. Onko sinun\nyhtä paha olla kuin ennenkin? Ja minä, jonka piti auttaa sinua...\n\nNiin, nyt olen istunut täällä kolmatta kuukautta. Ja nyt olen\nvihdoinkin voinut panna pisteen elämäni surkean tarinan loppuun.\nSiitä tuli pitempi kuin olin luullut, musta, vahakantinen vihko\non kirjoitettu täyteen, mutta aion tutkia sitä tarkoin ja pitää\nloppukäräjät. Ehkäpä opin tietämään, missä se pettää, se silta, jota\nturhaan olen koettanut rakentaa erehdysteni suolta Jumalan tyynelle\nkalliolle. Ehkäpä saatan innokkailla rukouksilla korjata sen, niin että\nminä jonakin päivänä... Vieläkö toivot, sydän?\n\nNiin, silloin minun ei enää milloinkaan tarvitse kaivella\nmenneisyyttäni! Eikä milloinkaan enää kirjoittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, minun täytyy jälleen tarttua kynään! Vankeusaikani lopulla on\ntapahtunut niin paljon.\n\nEnsiksi Mathilda Wreden käynti. Varsinaisten suojattiensa, pahimpien\nkuritushuonevankien joukosta hän poikkesi minun luokseni. Siinä hän\nistui hopeanharmaana lavitsani reunalla, ja hän sai minut keventämään\nkoko salvoilla suljetuin sydämeni. On omituista, kuinka surkea\nkohtaloni kirkastui, kun hän selitti sen. Hän näki kaikessa salaisen\npelastussuunnitelman jälkiä, ja raskainkin oli siinä vain liittyäkseen\nsiksi omantunnon musertavaksi myllynkiveksi, joka jauhaisi kaiken oman\ntahtoni mitättömäksi. Hän ei koettanut muuttaa mustaa valkeaksi, ei\nselittänyt tyhjäksi syyllisyyttäni. Mutta hän väitti, että pahin synti\noli se, että epäili Jumalan jälleenkohottavaa voimaa.\n\nHänen mentyään tunsin voimistuneeni ja keventyneeni. Ja kuin vanha\nystävä hän ojensi minulle kätensä ja pyysi minua tulemaan luokseen heti\nkun pääsin vapaaksi.\n\nPian sen jälkeen tuli suuri yllätys. Hastig on kotona, hänet on lopulta\nsaatu vaihdetuksi. Toissa päivänä sain häneltä kirjeen, ja eilen\nhän sai luvan tulla käymään luonani. Mutta kuinka toisenlainen tämä\nkohtaaminen olikaan kuin olin kerran toivonut!\n\nUlkoa käytävästä kuului vanginvartijan tuttu kopse. Mutta sen rinnalla\nvieraita askelia, outoja ja hiukan epäröiviä. Ne lähestyivät, oveni\nsalpa vingahti... Ymmärsin heti, mistä oli kysymys. Olin suunniltani\nilosta, ja kuitenkin olisin ensi kerran halunnut heittäytyä ulos\nristikko-ikkunasta, niin pahalta minusta tuntui.\n\nSiinä seisoi nyt Hastig kopin oven sisäpuolella. Hän ei sanonut mitään,\nseisoi vain siinä, mutta hänen murteelliset silmänsä puhuivat: --\nTäällä, Johan, täällä minun siis piti tavata sinut jälleen...\n\nTunkeuduin ikkunanurkkaan sen katseen alla, pääni kääntyi kiviseinää\nkohti. Poskiani poltti ja silmäluomieni alla kuumensi. Olisin tahtonut\nsyöksyä esiin ja puristaa hänen käsiään; ehkäpä hänkin tahtoi samaa,\nmutta kumpikaan ei liikahtanut.\n\nSilloin vanginvartija avasi tirkistysreiän, katsahti sisään toisella\nsilmällään ja yskäisi. Hänen mielestään kai herroilla vähitellen piti\nolla jotakin sanottavaa toisilleen.\n\nHastig lähestyi. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt laskea kätensä\nolalleni, olin siepannut täyteen kirjoitetun vahakantisen vihon\npöydältä ja ojentanut sen hänelle.\n\n-- Älä kysy mitään! Ota tämä mukaasi, jos haluat tietää mitä olen\ntehnyt ja mitä en, siinä on kaikki...\n\nKun pahin oli ohi, aloin kiihkeästi kysellä häneltä. Milloin hän tuli\nja kuinka hänen vaihtamisensa tapahtui? Minkälaista vankileirissä oli\nollut? Oliko hän kirjoittanut runoja?\n\nHastig pudisti vaivautuneesti päätään. Ei, vankileirissä ei kirjoiteta\nrunoja. Muuten hänellä oli ollut hyvä olla, vaikka ruoka viime aikoina\noli yhä huonontunut.\n\nKuinka hän tuntui minusta muuttuneelta! Hän näytti kalpeammalta ja\nylevämmältä kuin koskaan ennen. Tuntui siltä, kuin kaikki nuoruuden\npehmeys ja haaveellisuus olisi uudelleen herännyt henkiin hänen\nkasvoillaan, mutta niihin oli tullut katkeruutta, jota niissä ennen ei\nollut. Mihinkä tuo katkeruus kohdistui?\n\nPyytämättäni hän lupasi pian palata. Ja vankilanjohtaja salli kai\nhänen esteettömästi ottaa mukaansa mustan vihkoni. Sillä jo seuraavana\npäivänä hän kirjoitti minulle:\n\n\"Nyt olen lukenut mitä olet kirjoittanut, ja nyt tiedän sinusta kaiken.\nRohkeutta, Johan, et ole hukassa! Jumala ei nosta montakaan puhdasta\ntaivaaseen, useimmat on vedetty loasta. Niin sanoo Luther, ja alan\nuskoa, että hän on oikeassa.\"\n\nKummallisia sanoja! -- -- --\n\n\n\n\nVUOSI 1917.\n\n\n_Maaliskuun lopulla_.\n\nNyt minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse tuhlata montakaan sanaa\nitselleni. Laitani on parempi kuin vuosi sitten, kun murtuneena istuin\nkirjoittamassa päiväkirjaani vankilassa. Lähinnä Jumalaa minun on\nsiitä kiitettävä kahta ihmistä, jotka eivät peräytyneet luotani, kun\nyhteiskunnan silmissä merkittynä miehenä tulin ulos vankilasta.\n\nKirkkoherra Hastigilla on apupappi, jonka nimi on Johan Samuel Bro.\nJa se olen minä. Virkamääräys minulle annettiin hänen suosituksestaan\nja minun tarvitsematta tuomiokapitulin edessä peruuttaa entisiä\nharhaoppejani tai muutakaan. Hastig oli kai ollut kaunopuheinen, ehkäpä\nhän oli esittänyt yöllisen tappelunikin kiitettävän, vaikka liian\nhillittömän mielentilan purkaukseksi. En tiedä sitä, mutta nuoren\nkirkkoherran vaikutusvalta on nähtävästi joka tapauksessa hyvin suuri.\nKuitenkin minulle on määrätty koevuosi hänen henkilökohtaisen vastuunsa\nja valvontansa alaisena. Saarnata en vielä saa, hoidan vain kirjoja ja\nmuita juoksevia tehtäviä. Minulla on myös paljon aikaa omistettavana\ntyölleni kaupungin pahimmin kolhittujen joukossa. Minulla oli\nvaikeuksia sillä taholla pyrkiessäni jälleen auttamaan ja ohjaamaan,\nlain merkitsemä kun olin, mutta minulta ei suljettu ovia. Ihmisten\nmuisti on vähemmän ilkeämielinen kuin luulisi.\n\nMathilda Wreden välityksellä pääsen käymään entisessä vankilassani.\nKun puhuttelen eräitä sinne suljettuja, en ollenkaan salaa, että olen\nitse ollut täällä, ja on merkillistä, kuinka juuri se tosiasia tuottaa\nminulle vankien luottamuksen. Mutta Essiä en ole löytänyt mistään. Hän\nlienee kadonnut paikkakunnalta.\n\nOlen vuokrannut pienen huoneen Siltasaarelta. Ankaralla\nsäästäväisyydellä minun on onnistunut maksaa velkani veljelleni. En\ntahtonut kuullakaan hänen vastalauseitaan ja väitteitään, että hän\noli lahjoittanut rahat minulle. Jokaisen velvollisuus on pestä vanha\npyykkinsä, likaisimmat vaatteet ensi sijassa.\n\nTuomiokapituli antoi ymmärtää, että käytännöllisistä syistä olisi\nsuotavaa, että muuttaisin äsken sanomalehdissä koreilleen nimeni;\nmuutos olisi eduksi myöskin omalle tulevaisuudelleni. Tämä temppu\ntuntui minusta hiukan vastenmieliseltä. Kun kerran on haaksirikkoinen,\nniin sellaisena pysyy ja purjehtii yhtä kehnosti, nostakoon minkä\nlipun hyvänsä, taikka ei ole haaksirikkoinen ja jatkaa purjehdustaan\nentisen lipun alla, sanokoot ihmiset sen väristä mitä hyvänsä. Mutta\nHastigkin kehoitti minua siihen: -- Sinun on tehtävä kaikki mitä voit\naloittaaksesi kunnollisesti uudelleen, hän arveli.\n\nNiinpä nimeni on nyt Bro. Se on maatilamme vanha nimi, joka kauan kulki\nsuvussamme; isoisä käytti sitä ja vielä isäkin nuoruudessaan.\n\nHastig ei sano minua Johaniksi niinkuin ennen. Minä en ole koskaan\nsanonut häntä muuksi kuin Hastigiksi, ja nyt olen hänelle vain Bro.\nTuntuu siltä, kuin hän joka päivä tahtoisi teroittaa mieleeni, että\nolen nyt toinen ihminen.\n\nTähän piste kaikesta minua koskevasta. On tapahtunut todellakin\ntärkeämpiä asioita kuin ne, jotka koskevat Johan Samuel Brota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko sitten tuli kauan odotettu Venäjän vallankumous. Se alkoi\nPietarista lähetetyillä hälytyssähkösanomilla; keisarin puoluelaiset\nperuuttivat ne joka tunti, kunnes ei ollut enää ketään peruuttajaa.\nTäällä Helsingissä oli vielä rauhallista. Mutta yöllä kohosivat äkkiä\nsatamaan jäätyneen laivaston mastoihin punaiset liput ja alkoi paukkua\nmelkein joka paikassa. Meillä alkuasukkailla ei ollut muuta tehtävää\nkuin sulkea ovemme ja antaa venäläisten hoitaa omat asiansa.\n\nAamulla menin kaupungille. Kaikkialla ihmisjoukkoja ja hurraavia,\nhampaisiin saakka aseistettuja sotilasryhmiä. Eräältä nauhakerää ja\nsaksia käyttelevältä naiselta sain punaisen ruusukkeen napinläpeeni\nniinkuin kaikki muutkin. Mutta pian kohtasin auton, jonka molemmat ovet\nolivat auki. Siinä oli poikittain upseerien ruumiita toinen toisensa\npäällä; pari poikamaisen hentoja jalkoja, joissa oli kiiltonahkakengät,\npisti esiin liehuvien peitteiden välistä. Silloin riistin punaisen\nruusukkeeni irti ja heitin sen katuojaan.\n\nTämä ei pääty hyvin! Veren makuun päässyt petoeläin tahtoo aina\nlisää; seuraavalla kerralla on kai meidän vuoromme. Ja mitä sanoo\njääkärijoukkomme Saksassa, kun liehittelemme uutta hallitusta? Luulen,\nettä yliopistossa laulettiin Maamme-laulua hiukan liian aikaisin.\n\n_Toisena joulupäivänä_.\n\nRaskas joulu. Kaikkialla maassa on pimeää, ja kirkot ovat tyhjinä.\nIhmisillä ei ole hyvää tahtoa, ja mitä Jumala meistä tahtoo, emme tiedä.\n\nVenäjällä on lörpön Kerenskin kaatanut kylmä tataari Lenin, joka\nonnistui aikeissaan toisen kerran iskettyään. Hän lupasi kansalle\nrauhaa, joka näytti merkitsevän sitä, että sota siirrettäisiin\nrintamilta maan rajojen sisälle. Täällä Suomessa toivoimme aluksi\njotakin häneltä, koska hän, päinvastoin kuin väliaikainen hallitus,\nselitti olevansa valmis tunnustamaan itsenäisyytemme. Mutta tuo\nanteliaisuus näyttää olevan vain valetemppu, hän aikoo vallata\nmeidät takaisin toisella lailla. Hänen käskyjensä kaiun kuulimme\nmurhalaukauksissa kamalan marraskuunlakon aikana. Punaiset, venäläisten\nkanssa veljeilevät laumat tappoivat omia, aseettomia kansalaisiaan. Ja\ntätä sanotaan vain pieneksi harjoitukseksi sitä varten, mitä tulossa\non. Ne pirut! Sellaiselta siis näyttää Runebergin kansa. Minulla on\nollut kylliksi tekemistä köyhien ja sorrettujen keskuudessa voidakseni\nymmärtää heidän katkeruutensa. Mutta luulin, että venäläistä vastaan\nolimme kaikki samalla puolella. Onko tämän kansan toinen puoli todella\nmaankavaltajia ja petoja?\n\nTuskin murhatut olivat ehtineet kylmetä haudoissaan, kun valtiopäivät\njuhlallisesti julistivat Suomen vapaaksi. Vanha leijonalippumme kohosi\nsenaatinlinnan ylle. Mutta kuka rohkeni uskoa siihen, kun se siinä\nriippui tangossaan velttona talvihämärässä? Maa on täynnä vieraita\nrosvosotilaita, joilla ei näytä olevan mitään halua lähteä vapaasta\nvaltiosta. Asevarastot ovat avoinna meidän punaisille, alituiseen\nsaapuu heille asejunia Pietarista. Varustaudutaan, varustaudutaan\nmolemmin puolin, mutta peli on epätasainen. Yhteentörmäyksiä sattuu\nyhä tiheämmin; juuri tänään ilmoitetaan, että Vaasan seudulla on ollut\nverinen pyhä. Kuinka tämä päättyy?\n\nEi, kaiken pyhän nimessä, tässä ei saa menettää rohkeuttaan! Vaikka\nme tuhannesti rukoilisimme rauhaa maahan -- nyt on velvollisuutemme\nJumalaa ja isänmaata kohtaan panna kova kovaa vastaan!\n\nOlen pyytänyt Hastigia järjestämään niin, että pääsisin häviämään\nkotiin Pohjanmaalle ja asettumaan tulevan talonpoikaisarmeijan lippujen\nalle. Mutta hän polki jalkaa ja kysyi, enkö ymmärrä, että pappia\non joka tapauksessa kielletty rupeamasta sotilaaksi. Ei, sitä en\nvoi käsittää. -- Me emme ole olemassa haavoittaaksemme vaan haavoja\nparantaaksemme, hän sanoo. Vastaan, että on välttämättömiä haavoja,\njoilla voidaan parantaa suurempi paha, esim. haisevat mätäpaiseet\nkuumeisen Suomen ruumiissa, ja meidän sanakiistamme eivät ota koskaan\nloppuakseen.\n\nNiinpä jään tänne ja seuraan tapahtumia. Kuinkahan Andreaksen asiat\nRistassa ovat? Raskas joulu.\n\n\n\n\nVUOSI 1918.\n\n\n_Tammikuun viimeisenä päivänä_.\n\nSe on siis tapahtunut!\n\nMolemmilta puolilta iskettiin yht'aikaa, Suomi palaa kokonaisuudessaan.\nHelsinki, Turku ja luultavasti Viipurikin ovat punaisten vallassa,\nhallitus on kadonnut, porvarillinen sanomalehdistö kuristettu.\nPunaiset lehdet valehtelevat joka sanan, mutta venäläiset\nsotilaslehdet tunnustavat avoimesti, että heille on käynyt hullusti\nsijoituspaikoillaan Pohjanmaalla ja suurissa osissa Karjalaa.\n\nTalonpoikaisarmeijaa kuuluu komentavan joku kenraali, jonka nimi on\nMannerheim. En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan hänestä.\n\nEilen ilma oli täynnä suuria huhuja. Ensiksi kerrottiin, että Ruotsi\noli puuttunut asioihin. Sitten sanottiin, että koko jääkärijoukko oli\nlähtenyt Saksasta ja nousee jonakin päivänä maihin Vaasassa, jonka\njälkeen alkaa toisenlainen tanssi.\n\nTänään väitettiin, että kaikki tuo oli epävarmaa. Varmaa on sen sijaan,\nettä Mannerheimin armeija tunkeutuu etelää kohti kuin lumivyöry.\nTampere on valloitettu, valkoiset etujoukot, joita Wetzer komentaa,\novat jo Hämeenlinnassa.\n\nNiinpä selviämme pelistä itse ilman Ruotsia, ja niin meidän ei tarvitse\nhävetä jääkäreitä, kun he nousevat maihin jo vapautetussa maassa.\nMaassa on miehiä ilman heitäkin.\n\nEläkööt valkoiset! Pohjalainen sydämeni paisuu. Näen teidät\naseissa, entiset kylänpojat, joiden kanssa juoksentelin lapsena, ja\nkoulutoverit, jotka vahvistitte nyrkkejänne minun kovaa kalloani\nvastaan. Marssitte rivissä nyt, Vankarsin Emil ja Ribackan Frans ja\nkaikki muut? Entä sinä, Lars Augustus, koulun kauhu, joka hankit\npanoksen kuuluisaan rukouspamaukseen? Oletteko kaikki mukana ja onko\nmoni teistä jo kaatunut?\n\nVain minä istun täällä häpeämässä, pappi, ristissä käsin. Samoin\nHastig, mutta hän suree kansaa, joka juo omaa vertansa.\n\n_Kaksi viikkoa myöhemmin_.\n\nNyt tiedetään enemmän asemasta. Tila on todella surkea, surkea.\n\nRuotsi ei ole puuttunut peliin, jääkärit eivät ole nousseet maihin,\nTampere ei ole antautunut, vielä vähemmin Hämeenlinna.\n\nKoko Etelä-Suomi on auttamattomasti villipetojen kynsissä, kaksi pientä\nvalkoista osastoa täällä Uudellamaalla kulkee paraikaa kohtaloaan\nkohti. Kirkkonummella oleva on piiritetty ja sitä pommitetaan\nvenäläisellä tykistöllä, Porvoon ryhmän jätteet tungetaan yhä\nkauemmaksi Suomenlahden jäille.\n\nKaukana pohjoisessa on koko maa kyllä nyt valkoinen, mutta Oulu\nvallattiin vasta veristen taisteluiden jälkeen, kertoo täällä\nkaupungissa kiertelevä maanalainen lehti. Ja tuo pitkä rintama, joka\nalkaa Pohjanlahden rannalta Porin pohjoispuolella olevilta seuduilta ja\nulottuu vinosti Suomen metsien halki aina Laatokkaan saakka, näyttää\najautuneen kiinni. Huusimme liian aikaisin eläköötä pohjalaiselle\nlumivyörylle. Se on pysähtynyt ja seisoo samalla paikalla kuin\nennenkin, Vilppulan aseman luona.\n\nRaukkamaista, surkeaa, istua täällä odottamassa, kun toiset vuodattavat\nverta puolestasi! Istua täällä puimassa nyrkkiä voimattomana, kun\nkaikkialla ympärillä murhataan! Satamien jäillä on veriläikkiä, öisin\npaukkuu kadunkulmissa ja puistoissa, päivillä paukkuu maantien mutkissa\nja metsämäissä, kuisteilla ja talojen sisällä. Osa ruumiita annetaan\nhyväntahtoisesti omaisille takaisin, toisia ei löydetä koskaan. Olen jo\nhaudannut kaksi murhattua. Vanhan erotetun poliisin ja köyhän puusepän,\njoka ei ollut punainen. Oli sydäntäsärkevää nähdä hänen vaimonsa ja\nkolme pientä lastansa. Kurjuudessa tulee heidän kasvaa muistonaan se\nkumminlahja, että isä seivästettiin pistimiin. Kun seisoin alastoman\nlauta-arkun ääressä Malmin hautausmaalla, olin itsekin avuton kysyjä\ntuon suuren käsittämättömän edessä, ja avuttomilta kuuluivat ne\nlohdutuksen sanatkin, joita lausuin. Talven tuulen lävitse kuulin\nsaman huudon, joka oli seurannut minua lapsuudesta asti, kaiken elävän\nhätähuudon Jumalalle ja lähimmäisille.\n\nMitä hirmutekoja onkaan odotettavissa, kun suuri osa ilkeimpiä\nrikollisiakin on päästetty kuritushuoneista ja sinne on suljettu\nkunnollisia ihmisiä sijaan. Eilen aioin käydä entisessä vankilassani.\nSiellä oli jonkinlainen punainen komissaari kukkona orrella. Hän ajoi\nminut kiroillen ulos.\n\nYksi ainoa järjestö on saanut olla rauhassa ja esteettä jatkaa työtään:\nPelastusarmeija. Kannattaa ajatella, onko todella olemassa eräänlaisia\nihmisiä, jotka saavat itse paholaisenkin heltymään. Miksi minä en kuulu\nniihin? --\n\nKuinkahan Andreaksen laita mahtaa olla? Kapinan puhjettua en ole\nkuullut mitään hänestä, niillä seuduilla punainen peto raivoaa\nhurjimmin.\n\n_Maaliskuun 6 p:nä_.\n\nOlin eilen Hastigin luona ja viivyin siellä yötä, sillä kahdeksan\njälkeen ei saa olla ulkona. Hän oli yksinään kotona. Jo ennen\njoulua hän oli saattanut perheensä turvaan vanhan isänsä luo kauas\nPohjanmaalle, elintarpeiden puutteen vuoksi. Itse hän ei syö edes sitä\nvähää, mikä saatavissa on.\n\nSiitä asti kun hän puolitoista vuotta sitten palasi Saksasta, hän on\nsuuresti muuttunut. Välisti alakuloinen, välisti melkein hurmioitunut.\nItsestään hän on tuskin puhunut sanaakaan, mutta aavistan, että hänen\nsiitä lähtien on täytynyt taistella ankarasti säilyttääkseen sen\nluottamuksen, joka aikaisemmin on kantanut hänet kuin siivillä kaikkien\nolemassaolon inhottavuuksien yli. Ja nyt on sisäinen sota järkyttänyt\nhäntä, ikäänkuin koko murhenäytelmä tapahtuisi hänessä itsessään.\nNäyttää melkein siltä, kuin hän olisi saanut sielullisen kouristuksen.\n\nEilen saatoin kuitenkin ilahduttaa häntä sen tiedon varmalla\nvahvistumisella, että jääkärit todella olivat nousseet maihin Vaasassa\nja olivat jo mukana pelissä. Hänen väsyneet silmänsä alkoivat loistaa,\neikä hän voinut olla hymyilemättä, kun kerroin hänelle Tarmon mainiosta\nkaappauksesta. Väärennetyn käskyn perusteella jäänsärkijä lähtee\nliikkeelle Katajanokan laiturista aivan venäläisten sotalaivojen ja\npattereiden nenän edestä. Kun se on ehtinyt kyllin kauaksi, avautuu\nhytin ovi, ulos syöksyy nuorukaisia valkoisine käsivarsinauhoineen ja\npistoolit ojennettuina kukistavat varusväen, kohottavat leijonalipun ja\nohjaavat valkoista Suomea kohti. Eräs laivassa oleva hiilenkantaja luo\nnahkansa, ja hän on vanha Pekka Svinhufvud, hallituksen pää.\n\n-- Kuinka sinä tiedät kaiken tuon? kysyi Hastig. -- Olitko mukana?\n\nNolostuin hiukan. Oikeastaan en tiennyt muuta, kuin että Tarmo oli\nkadonnut ja että väitettiin Svinhufvudin olevan laivassa. Se oli ehkä\nlähtenyt vain Tallinnaan, missä saksalaiset nyt pitävät herruutta. --\n\nSyötyämme muutamia kylmiä silakoita ja juotuamme teen huomasimme,\nettä ulkona oli täysikuu. Sammutimme valot, nostimme ikkunaverhot\nja avasimme ruudun. Hastig asuu uudessa talossa Töölön perällä\nneljännessä kerroksessa. Hänen ikkunastaan näkee yli koskemattomien\nmäntymetsiköiden ja loitolla kappaleen tasaista jäätä. Luulisi olevansa\nmetsäseudulla keskellä maata.\n\nOli satanut lunta, ja ilmassa oli aivan hiljaista. Puhdas yökylmyys\nhiveli ohimoitamme. Puiden latvat edessämme kiilsivät kuin suuret\nhanget, täynnä lukemattomia pakkaskiteitä. Ja kauempana sulautui kaikki\nhajanaiseksi epätodelliseksi henkimaisemaksi.\n\nIstuimme kauan liikkumatta ja tuijotimme kuutamoon. Kumpikin tiesi mitä\ntoinen ajatteli. Kun näin Hastigin ristivän kätensä, huomasin itsekin\njo tehneeni samoin. Niin rukoilimme kasvot käännettyinä tuota valkeata\nvalotulvaa kohti.\n\nSilmissämme mäntymetsikkö laajeni ja kasvoi Suomen satapenikulmaisiksi\nmetsiksi. Pieni jääkenttä laajeni ja muuttui tuhansiksi jäätyneiksi\njärviksi. Koko maaparkamme kohosi eteemme kuutamoyössä, ja rukouksemme\nsyleilivät sitä. Rukoilimme metsien ja järvien vapauttamista,\nrukoilimme noiden penikulmaisten, hiljaisten hankien puolesta, jotka\nnyt ovat veriset. Näimme edessämme loppumattoman rivin harmaita\nmiehiä, jotka taistelivat meidän kaikkien puolesta tuolla lumessa ja\npakkasessa. Rukoilimme palavasti voittoa heidän aseilleen, rukoilimme\njoka miehen, joka kiväärin puolesta riveissä, aina Pohjanlahdesta\nKarjalan tiettömille saloille saakka.\n\nKädet ristittyinä valkoista valoa kohti seisoimme siinä kauan aikaa,\nhyvin kauan. Kadulta kajahtava laukaus herätti meidät.\n\n_Maaliskuun 14 p:nä_.\n\nAndreas on kuollut. Ollut kuolleena jo toista kuukautta.\n\nHänet murhattiin jo kapinan alussa, vaikka sain tietää sen nyt vasta.\n\nMinun täytyi pyytää punaisilta lupaa matkustaa sinne ottamaan haltuuni\nhänen ruumiinsa. Mutta sitä ei löytynyt, ja nyt olen palannut raskaalta\nmatkaltani.\n\nKapinan alkaessa Andreas oli paennut kotoaan rosvojoukon lähestyessä.\nHän piiloutui metsänvartijan luo, mutta hänet keksittiin pian. Yksinään\nja jalkaan haavoittuneena hän oli pistoolillaan puolustautunut ullakon\nportailla, kunnes pyörtyi verenvuotoon ja lyötiin kuoliaaksi. --\nLopetit elämäsi sankarina, Andreas!\n\nRuumis oli kuljetettu joelle, jäähän oli hakattu avanto ja ruumiin\noli annettu hävitä virran mukana. En voinut tehdä muuta kuin eräiden\nuskollisten palvelijain kanssa pitää rukouksen rannalla, aikoja sitten\nkiinnijäätyneen avannon edessä. Ehkäpä saan hänet takaisin keväällä,\nehkä en. Hänellä on jo monta seuralaista joessa, ja kuinka paljon niitä\ntulleekaan?\n\nItse kartanoa oli ryöstetty vähemmän kuin luulin. Vouti esiintyi\nsiellä nyt uutena kartanonherrana, revolveri vyössä ja punainen nauha\nkäsivarressa, mutta heti kun tulin, hävisivät roistosta kaikki punaiset\nmerkit. Vaivoin jaksoin sietää hänen viekkaita valittelujaan ja\nselityksiään, että hänellä tietysti ei ollut mitään tekemistä murhassa.\nRehellisempinä esiintyi pari renkiä, jotka myöskin vaativat osuuttaan\nsaaliista, vaikka toistäiseksi olivatkin jääneet entisiin asuntoihinsa.\nHe katselivat minua uhkaavasti ja sanoivat usein kuullun lauseen: \"Nyt\non sellainen aika, katsokaas herra...\"\n\nPäärakennus tuntui olevan melkein koskematon. Vain Andreaksen\nmakuuhuone oli aivan tuhottu. Hänen sänkynsä, antiikkinen korukappale,\noli hakattu melkein lastukasaksi. Mitä tällaisella sankariteolla\ntarkoitetaan, en ymmärrä. Tuhottu sänky...\n\nEn koskenut mihinkään talossa, en sanonut sanaakaan voudille ja hänen\napulaisilleen, katselin heitä vain tiukasti silmiin. Heti kun on\nmahdollista, saa asianajaja ottaa haltuunsa kuolinpesän ja asettua\nyhteyteen Andreaksen lesken kanssa, joka asuu Tanskassa.\n\nOlen siis nyt ilman sukulaisia, sukuni viimeinen jäännös on mennyt.\n\nMutta nyt en kykene kirjoittamaan. Sydämeni on täynnä vihaa pyöveleitä\nkohtaan, omatuntoni raskas kaikista laiminlyönneistäni. On liian\nmyöhäistä tarttua ojennettuun käteesi, Andreas!\n\n_Maaliskuun 25 p:nä_.\n\nKirkot ovat vaikeassa asemassa, mutta miksi niihin ei virtaa ihmisiä\nnäinä koettelemuksen aikoina? Jos sanaa kaivattaisiin, tiedettäisiin\nilman sanomalehtien ilmoituksiakin, missä ja milloin sitä julistetaan.\n\nHeti raskaan matkani jälkeen sain pitkästä aikaa ensimmäisen kerran\nsaarnata julkisesti. Minulle siitä tuli muistojumalanpalvelus\nAndreakselle, mutta sen tiesin vain minä. Kirkkoon oli saapunut pari\npenkillistä ihmisiä, ei enempää. Puhuin julki mitä sydämelläni oli ja\nlopetin sytyttävällä rukouksella valkoisten voiton puolesta. Pieni\nseurakuntani näytti kauhistuneelta, vain muutamat päät uskalsivat\nkumartua rukoukseen. Katseltiin pelokkaasti penkkinaapuria: Oletko\nluotettava vai annatko minut ilmi?\n\nKun tulin kirkosta, tarttui takkini helmaan vanha mies.\n\n-- Älkää menkö kotiin, kuiskasi hän, -- pysykää piilossa, pastori.\n\nPysyin piilossa pari päivää ja nukuin yömajassa, jossa minut vanhastaan\ntunnettiin. Tänä aamuna hiivin takatietä huoneeseeni Siltasaarelle. Ovi\noli rikottu ja kaikki huonekalut heitetty sekaisin. Keskellä permantoa\noli Raamattuni kansi tahrittuna. Päiväkirjani, johon nyt kirjoitan,\nlöysin vuoteen alle heitettynä, nähtävästi lukematta.\n\nOli vaarallista viipyä siellä. Nyt piileskelen Hastigin luona\nTöölössä. Joka iltapäivä auringon laskiessa lähden ulos, kasvot hiukan\nmuutettuina. Mutta tuskinpa Hastig tietää, että käyn suojeluskunnan\nharjoituksissa ja harjoittelen komppanian seitsemännessä ryhmässä,\nsukkasiltani niinkuin muutkin, kiväärillä, joka otetaan esiin\nseinäpaperin alta, ja puretulla käsikranaatilla, joka on piilotettuna\npalmun ruukkuun.\n\nMannerheim etenee rintamalla pohjoisessa. Tampere kuuluu olevan\npiiritetty kaikilta puolilta, kohta kai alkaa hyökkäys linnoitettuun\npesään. Maanalainen lehti kertoo, että Vaasan hallitus on vastoin\nMannerheimin tahtoa kääntynyt Saksan puoleen pyytäen apua pelastaakseen\nEtelä-Suomen verilöylyiltä, ja nyt on saatu varma lupaus avusta.\nHastigista se on hyvä; pääasia on, että tästä helvetistä tulee loppu,\narvelee hän. Mutta minä en voi ajatella muuta kuin että se on noloa.\nMaan täytyy olla yksistään meidän, senvuoksi se on ostettava vapaaksi\nomalla verellämme, maksakoon mitä hyvänsä.\n\n_Huhtikuun 9 p:nä_.\n\nNyt käy punaisille hullusti!\n\nTampere on valloitettu rynnäköllä, puhutaan tuhansista kaatuneista\nja kymmenistätuhansista vangeista. Saksalaiset ovat astuneet maihin\nHangossa ja marssivat pääkaupunkia kohti. Sen huomaa helposti\nvenäläisistä joukoista täällä. Nyt ne pakenevat pää kolmantena jalkana.\nSuurin osa laivastoa on höyrynnyt Pietaria kohti jäänsärkijä edellään.\nHyvästi iäksi!\n\nKuiskaillaan, että Viapori on tehty vaarattomaksi. Varusväen joukossa\nolleet puolalaiset ja ukrainalaiset ovat salaa pilanneet kaikki\ntykkien lukot. Mutta omia punaisiamme ei mikään näy liikuttavan. He\nvalmistautuvat kiivaaseen vastarintaan.\n\nJärjestäydymme kuumeisen kiireesti. Johdon keskuudessa on kaksi\nvastakkaista mielipidettä. Toisten mielestä meidän pitäisi vallata\nHelsinki nyt heti, ennen saksalaisten saapumista. Toiset sanovat, että\nse johtaisi puolustamattomaan tuhoutumiseen, koska punaiset kuitenkin\novat parempia sotilaita kuin meidän huoneissa harjoitetut alokkaamme,\njoista useimmat eivät ole ampuneet laukaustakaan sotilaskiväärillä.\nSenvuoksi olisi odotettava saksalaisia ja yhdyttävä heihin.\n\nJälkimmäinen mielipide voittaa. Se surettaa minua tavattomasti.\n\n_Huhtikuun 12 p:nä, aamulla_.\n\nSeison kuuntelemassa avoimen ikkunan ääressä. Pirullista melua muutamia\nkilometrejä kaupungin ulkopuolella. Joskus paukkuu tasaisesti ja\nmelkein nukuttavasti kuin kirstusepät seinässä: ne ovat konekiväärejä\nja kiväärejä. Välisti räiskyy kuin peltisepän vajassa: se on tykistö ja\nmiinanheittäjät. Saksalaiset hoitavat kuolinmusiikkia.\n\nSe lähenee joka hetki. Puhelin on joutunut epäkuntoon, meitä ei voida\nkutsua koolle aikaisemman suunnitelman mukaan, mutta tiedän, missä\ntalossa tapaan komppanianpuolikkaani.\n\nRyske lähenee lähenemistään. Hastig kiertelee edestakaisin huoneessa ja\nnäyttää sairaalta.\n\n-- Nuo kuolevat ovat kuitenkin kansalaisiamme, sanoo hän.\n\n-- Perkeleitä ne ovat, vastaan minä.\n\nJa nyt menen.\n\n_Huhtikuun 14 p:nä_.\n\nHelsinki on vapautettu, Viapori meidän, satavuotisen alennuksen\njälkeen! Ja suuresta verilöylystä, jonka punaiset aikoivat panna\ntoimeen siviiliväestön keskuudessa, ei ehtinyt tulla mitään.\nKiitollisuus saksalaisia kohtaan on rajaton.\n\nIstun vanhassa huoneessani. Ikkunan ohi ajelehtii vielä savua maahan\nromahtaneesta Kansantalosta, jonne pudotettiin muutama palopommi\nkiitokseksi kaikista palopuheista. Kadunkulmassa näen pienen,\nrautakypäräisen miehen vartiopaikallaan. Nyt kömpii vanha, hyvin\nvanha, iankaikkiseen sirkkelikappaan puettu rouva portista. Hän oli\npuolisokea, hän hoipertelee pitkin katua ikäänkuin ei oikein tietäisi,\nuskaltaisiko tehdä sen, mitä aikoo. Tullessaan vartijan lähelle hän\npysähtyy ja silittää vapisevin käsin hänen univormuaan, ikäänkuin\nkoskettaisi jotakin pyhää. Hän ei ole tahtonut mennä hautaan saamatta\nkoskettaa oikeata saksalaista sotilasta!\n\nKaupunkia valloitettaessa me itse näyttelimme hyvin merkityksetöntä\nosaa, verrattuina sotaan tottuneihin kenttäharmaihin, jotka hoitivat\nkuolemantyötään tyynesti ja järjestelmällisesti, niin että sitä melkein\nolisi voinut sanoa hiljaiseksi.\n\nMinun puolikomppaniani ei ollut likimainkaan täysilukuinen. Monet\neivät olleet päässeet kokoontumispaikalle. Odotimme, kunnes lähestyvä\njyrinä saapui kaupungin rajalle, ja silloin alkoi paukkua muiltakin\ntahoilta. Hurjasti eläköötä huutaen hyökkäsimme portista kaupungille,\nammuimme huikeasti kaikkea mitä edessämme kadulla näkyi; mitään\nmenetelmää meillä todellakaan ei ollut. Joskus tuli luoti takaapäin,\neräs meistä kaatui, pari haavoittui. Minä en saanut naarmuakaan, mutta\nnyrjäytin pahasti oikean peukaloni, kun kerran ristitulessa heittäydyin\nsuinpäin katuun. Siinä makasin, ja jos väitän, etten pelännyt, niin\nvalehtelen. Oli lähellä, etten pelkästä säikähdyksestä olisi voinutkaan\nmaata paikallani, vaan olisin syöksynyt ylös, niin ilkeästi vinkui\npääni ympärillä. Silloin kai olisin kaatunut ja minusta olisi tullut\njonkunmoinen sankari. Makasin siinä ja ammuin ampumistani rikkinäistä\nalustanikkunaa kohti, josta näin jotakin pistävän ulos. Rappaus räiskyi\ntalojen seinillä. Tietysti ammuin tappaakseni, mutta kuitenkin toivoin\njollakin lailla, että luotini eivät sattuisi ja että toisten luodit\nsattuisivat omieni asemesta -- se on kummallista.\n\nYhdyimme toisiin valkoisiin joukkoihin. Lopulta kävi niin hassusti,\nettä me Vuorikadulla avasimme tulen eräitä mäen toisella puolella\nnäkyviä päitä kohti, mutta samassa huomasimme, että niillä, hitto\nsoikoon, oli saksalaiset kypärät! Onneksi heillä oli paremmat\nsilmät, he olivat huomanneet valkoiset käsivarsinauhamme eivätkä\nvastanneet. Muutoin meistä ei olisi montakaan jäljellä. Omituiselta\ntuntui seuraavassa sekunnissa seisoa silmä silmää vastaan näiden\nsatumaisten sotilaitten kanssa, jotka olivat tulleet Euroopan\nkaikilta taistelukentiltä. Tässä he olivat aivan elävinä nousseet\nmaasta Vuorikadulla, Helsingissä. He olivat vaiteliaita raskaitten\nkypäröittensä alla. Meidän huikea hurraamme heille kuului aika nololta.\nMutta he selittivät hymyillen, että erehdys ei ollut aiheuttanut mitään\nvahinkoa, ja jatkoivat heti matkaansa.\n\nKiroan punaisia roskajoukkoja, mutta heidän kuolemanhalveksimisensa oli\nihmeellistä, vaikka heitä vastassa olivat maailman etevimmät joukot ja\nvaikka heidän omat johtajansa olivat häpeällisesti pettäneet heidät\npaeten ylimääräisillä junilla itää kohti. Kuinka monta taloa täytyikään\nkukistaa tykkitulella, ennenkuin saatiin hillityksi kourallinen huonoja\nkiväärimiehiä niissä. Ne, jotka sillä lailla taistelevat, eivät ole_\nvain_ rosvoja. Voiko sellaista uhrautuvaisuutta osoittaa uskomatta\nsuureen asiaan? Surkeaa inhimillistä harhaantumista!\n\nNiin, Helsingin suojeluskunta sai kaupunkinsa lahjaksi. Toista saa\nkestää Mannerheimin armeija tuolla kaukana! Nyt on kysymys Viipurista.\nMaksaako se yhtä paljon verta kuin Tampere? Ja kuinka paljon verta\nehtii saarrettu petoeläin vielä juoda, ennenkuin koko maa on vapaa?\n\nMustanpuhuvan peukaloni takia minun on mahdoton harjoitella, ja se on\nehkä hyvä. Kirkolla on nyt paljon järjestämistä, ja Hastig on jättänyt\nminulle suuren osan työtään. Muuten hän ei ole oikein suopea minulle.\nHän pitää aseellista osanottoani epäjohdonmukaisuutena, tuohtuvan\nvereni uutena hairahduksena, tai ehkäpä epäevankelisena kostona\nAndreaksen puolesta.\n\n-- Sinä näyt toipuneen nopeasti, sanoo hän hiukan pisteliäästi. --\nOltuasi juuri muserrettu mato muutut nyt oikeaksi Jehuksi.\n\nHän on ehkä oikeassa. Mutta minulle on ollut huojentavaa unohtaa oma\nkelvottomuuteni tärkeämpien asioiden vuoksi. Aikanaan saa kyllä taas\nruveta muistelemaan kuka oikeastaan on.\n\nMuutaman viikon kuluttua täytyy Hastigin vapaaehtoisena sielunhoitajana\nmennä Viaporiin, jonne punaisia vankeja joukoittain kootaan. Ehkäpä\nminunkin täytyy lähteä sinne myöhemmin, se riippuu hänestä.\n\nTänään oli suuri saksalaisten paraati. Mutta oikea paraati tulee vasta\nsitten, kun oma armeijamme, Suomen armeija, marssii pääkaupunkiin. --\n\nJa nyt hautaan sinut rauhaan pöytälaatikkooni, musta vahakantinen\nvihkoni numero kaksi. Sinun ei ole tarvinnut niellä niin paljon omia\nraihnaisuuksiani kuin ensimmäisen, Jumalan kiitos! Mutta sinussa on\njoitakin sanoja koko maan kohtalosta, ja sinä tiedät, että ainoa\nveljeni on kuollut.\n\nJää hyvästi, päiväkirja!\n\n\n\n\n\n\nII\n\nSUURI PÄIVÄ\n\n\n    \"Suomen armeija, kauan\n    salassa uneksittu... \"\n\n           _Bertel Gripenberg._\n\n\n\n\nI.\n\n\nJokainen kaupunki elää olemassaolonsa aikana päivän, joka ei muistuta\nmitään toista. Yhteiskunnan elämän kautta kiemurtelee päivien kirjava\nketju, rengas liittyy renkaaseen, niiden sisällyksestä ja väristä\nväitellään, ja useimmat ovat hyvin taipuvaisia taakseen katsoessaan\nnäkemään niiden jakson pääasiallisesti harmaana. Mutta sitten tulee\näkkiä päivä, joka erottautuu koko ketjusta. Eräät pitävät sitä\nkatoamattomana koristeena, jalokivenä, jota on aina säilytettävä niissä\nsyvissä kammioissa, missä kansalla on sisäisin rikkautensa. Toiset\narvelevat, että se oli vain välkkyvä kupla, joka virrassa nopeasti\najautuu ohitse ja pian jälleen pimenee ja liukuu edelleen pettymyksestä\nhuoaten. No niin, ollaan eri mieltä siitä, niitä se päivä oli tai ei\nollut -- unohtaa sitä ei voi, se loistaa liian voimakkaasti.\n\nHelsingin verraton päivä oli toukokuun 16:s vuonna 1918.\n\nJo kirkkaan aamun kohotessa talon kattojen ylle jokainen ihminen näki,\nettä mikään ei ollut samanlaista kuin ennen. Oliko tämä Helsinki? Tämä\nvaloisa kaupunki, nämä juhlalliset rakennusryhmät, joiden ympärillä\nliput juuri liehuivat tangoissa, jollaisia niissä ennen ei ollut --\noliko tämä todella sama alakuloinen kaupunki, joka kauan sitten oli\nunohtanut mitä ilo oli? Nämä torit ja kadut, missä innostuneet ihmiset\nparveilivat suuri odotus silmissään -- oliko tämä sama katu, missä\nkolme vihamielistä kieltä ja kansanluonnetta oli sahautunut toisiaan\nvastaan repivässä, vuosisatoja kestäneessä taistelussa. Nyt siellä oli\nvain yksi sielu ja tahto, yhteinen mielen hartaus, joka kantoi kaikki\npois pikkumaisuudesta ja jokapäiväisistä riidoista. Kaupunki kylpi\nuudessa valossa, ihmisillä oli uudet kasvot. Kukin unohti itsensä ja\nomat kiusansa, suli yhteiseen suureen, niinkuin ääni toisten joukossa\njättiläishymniin. Ei kylläkään unohdettu vainajia, jotka lepäsivät\näsken umpeenluoduissa haudoissa, mutta tänään oltiin näkevinään, kuinka\nheidän veriset otsansa lepäsivät rauhallisina, melkein hymyilevinä,\nvapaaksi ostetussa maassa, tänään ilmeni tarkoitus kaikkein\ntarkoituksettomimmissakin uhreissa, ja kaikki katkeruus oli kuin pois\nlakaistu. Ehkäpä ajatuksemme vaelsivat kauemmaksikin, ehkäpä nähtiin\nsisäisten silmien edessä maa, jonka hautausmailla pohjoisesta etelään\noli pataljoonittain äsken maalattuja valkeita puuristejä. Mutta nuo\nristit eivät seisoneet siellä turhaan sulavassa kevätmullassa, niiden\npitkät rivit olivat johtaneet armeijan sen viimeiseen päämäärään, ja\nnyt armeija seisoi voittoisana pääkaupungin porttien edessä valmiina\nmarssimaan sinne ja osoittamaan, miltä kansa aseissa näyttää.\n\nEi, mikään päivä ei ollut sellainen kuin tämä. Oli kuin koko kaupunki\nolisi nostettu vanhalta paikaltaan ja singottu näkymättömän vuoren\nhuipulle, missä se ei ollut milloinkaan ennen ollut ja jonne sitä ei\nenää koskaan kohoteta. Kaikki valo, joka vihdoin oli purkautunut Suomen\nraskaspilviseltä taivaalta, kokoontui nyt ja juoksi leveänä virtana\nerään maantäplän yli, ja tämä täplä oli Helsinki. Kaupungin yllä loisti\nhistorian aurinko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamusta asti oli pappi Bro kävellyt edestakaisin Edlundin kulman\nläheisyydessä, niin kauan kuin siellä vielä saattoi liikkua. Vähitellen\nkansanjoukko tiheni ja kerääntyi hänen ympärilleen kaikilta puolilta.\nKuin taikinaan leivottuna hän jäi seisomaan aivan nuoraesteiden viereen\nPohjois-Esplanadinkadun jalkakäytävälle. Aivan hänen edessään ajotiellä\noli, selkä häneen päin, nuorukainen pääkaupungin juuri kootusta\njääkäriprikaatista, jonka tänään piti hoitaa vartiota. Varovasti hän\nnykäisi vartijaa asetakista ja pisti esiin yhä vielä mustanpuhuvan\npeukalonsa. Se oli kömpelö anteeksipyyntö, että hän, asekykyinen mies,\nseisoi toimettomana katselijoiden joukossa, ja kypäräpäinen nuorukainen\nnyökkäsi rauhoittavasti vastaukseksi. Tänään ihmiset ymmärsivät\ntoisiaan.\n\nNyt Viaporin tykit jyrisivät taas. Kansanjoukossa hengitettiin yhä\nkiivaammin, poljeskeltiin paikallaan tungoksessa. -- Tulevatko ne nyt,\nsanokaa, tulevatko ne?\n\nPäitä ojenneltiin, kädet pantiin suojukseksi korvien taakse ja\nkuunneltiin. Töölöstä päin kasvoi yhä voimakkaammaksi eläköön-huutojen\nja sotilassoiton hyökyaalto.\n\nKaiku eteni taloryhmien välissä Heikinkadulla, se läheni yhä. Eikö\nse jo murtautunut kulman ohi tuolla kauempana ja kohissut jo pitkin\nEsplanadia.\n\nBro kurkotti lyhyen niskansa nuoran yli ja koetti katsella. Hänen\nsilmäteränsä pyöristyivät ja loistivat.\n\nNiin, tuossa ne jo olivat! Tuolla kaukana, kauimpana pitkällä kadulla...\nMuutamia ratsumiehiä, heidän takanaan liehuva valkoinen lippu,\nsitten kiväärimetsä, joka keinui eteenpäin ja kasvoi joka tuokio.\n\nVielä muutama minuutti, ja jo erottui ratsastaja ruskean hevosen\nselässä muiden edellä. Mannerheim!... Hän ratsasti kuin lumipyryssä,\nilman läpi välähteli, ikkunoista, parvekkeilta ja talojen katoilta\nheitettyjä kukkia. Hänen ympärillään eli katu ja mustat muurit tiheään\ntungetuita ihmisiä. Näytti siltä, kuin olisi taisteltu elämästä. Kädet\nheiluivat, hatut ja nenäliinat liehuivat ilmassa, tuhansista kurkuista\nvieri huuto lumivyörynä, ja kuin keinuen eteenpäin tässä riemun\nmyrskyaallossa hän ratsasti hitaasti pitkin katua, armeija takanaan.\n\nNyt hän oli aivan edessä lähimpien upseereittensa seuraamana.\nEteläsatamasta puhaltava merituuli levitti liehumaan silkinhohtoisen\nlipun auringonsinisessä ilmassa, ja jostakin ikkunasta ylhäältä\nvaahtosi vuoripuro valkeita kukkia hevosten kavioitten alle.\n\nBro hurrasi kuin mieletön, melu hänen ympärillään oli huumaava.\n\nKulmassa Mannerheim hetkeksi pysähtyi ja odotti. Hän kääntyi ympäri\nsatulassa ja katseli pitkin kilometrinmittaista katua, joka nyt oli\ntäynnä hänen marssivia joukkojaan. Sekunniksi välähti hänen kasvoilleen\njotakin, joka oli puoleksi ylpeyttä, puoleksi kiitollisuutta, mutta\nkohta hän jälleen oli järkkymättömän näköinen.\n\nBro tuijotti häntä hänen istuessaan hevosen selässä. Tuon näköinen oli\nsiis se mies, joka uskalsi mahdottomintakin, kun toiset epäilivät.\nMies, joka oli heittänyt miekkansa toivottomaan vaakakuppiin ja äkkiä\ntehnyt sen raskaammaksi kuin kaikki muut lasketut painot. Mies, joka\noli polkenut armeijan maasta ja opettanut sen voittamaan...\n\nKuinka inhimilliseltä hän kuitenkin näytti yksinkertaisessa,\nkoristelemattomassa asepuvussaan. Hänen kasvonsa valkoisen\nlammasnahkalakin alla näyttivät rauhallisilta ja asiallisilta; tuntui\nsiltä, kuin hän olisi sanonut jotakin: -- Niin, tässä nyt olemme, ja\nolemme tehneet sen, mitä meiltä odotettiin!\n\nJa sitten hän kääntyi Unioninkadulle ja ratsasti pois lahjoittaakseen\nkokoontuneelle senaatille vapautetun isänmaan.\n\nHurraa-huudot kohisivat, Bro huusi kuin hullu.\n\nMutta nyt alkoi itse armeija saapua. Komppania komppanian jälkeen,\npataljoona pataljoonan jälkeen marssi ohi. Aluksi eräitä komeampia\njoukko-osastoja siisteissä sarkapuvuissa, mutta pian ilmeni koko\njärkyttävä totuus. Herra Jumala, miltä tämä paraatiarmeija näytti!\nKyllähän maailma on nähnyt monia kuvia voitetuista armeijoista, mutta\nonko koskaan nähty tämännäköistä voittajaa? Arvokkaita harmaapartoja\nja puolikasvuisia poikia rinnatusten, jokunen komppania asepuvuissa,\ntoinen puoleksi, kolmas ei ollenkaan. Sarkapäähineet, nahkatakit ja\ntavalliset hatut kiikkuivat sekaisin riveissä, keltaiset pieksut,\nsaappaat ja tallukat astelivat ohi ontuvassa tahdissa, mutta\nvoimakkaasti; ontuvassa. Suuri kiväärimetsä ei ollut viivoittimella,\nvedetty, se muistutti usein metsää pyörremyrskyn käsissä; mutta saattoi\ntuntea, että nämä kiväärit olivat kestäneet pahempiakin myrskyjä kuin\nparaatin. Ja rakuunat pienten takkuisten hevostensa selässä, jotka\ntuskin milloinkaan ennen olivat polkeneet kivikatua...\n\n\"Mustunut, ryysyihin puettu armeija...!\" Mutta katsokaapa miesten\nilmeitä. Niin tuikeita ja kuitenkin niin valoisia! -- Tässä me olemme,\nja olemme tehneet sen, mitä meiltä odotettiin.\n\nPorilaisten marssi jyrisi talojen seiniä vastaan, soittokunta kulki\nohi. Sen edessä heilutteli käsiään kapellimestari, kyttyräselkäinen ja\nhento kuin lapsi, ja löi tahtia molemmat käsivarret ilmassa. Rivissä\ntorvensoittajien edessä asteli itse rumpali Larm, täysin elävänä. Ja\nSven Dufvoja ei suinkaan puuttunut seuraavista pataljoonista.\n\nOmituista, kuinka hiljaisiksi katselijat äkkiä muuttuivat. Bro tiesi\nkyllä miksi; hän itse ei juuri nyt saanut yhtään ääntä kurkustaan.\nNenäliina kädessään hän seisoi hoidellen vuotavaa nuhaa, jota hänellä\nei ollut, toisella hän puristeli jotakin. Huomattuaan, että hän puristi\nvanhan tuntemattoman naisen kättä, hän tuli vieläkin nolommaksi, mutta\noli mahdotonta pujahtaa pakoon, piilopaikkaan, ja hänen täytyi hillitä\nitsensä.\n\nNyt alkoi harmaihin sarkalakkeihin ilmestyä kuusenoksia, ja kohta oli\nkoko armeijasta kasvanut oikea pensasmetsä kiväärinpiippujen välissä.\nPataljoona pataljoonan jälkeen kulki ohi tämä kuolemantunnus päittensä\nyläpuolella kuin tervehdyksenä suurelta hautausmaalta, ja sellainen se\nolikin. Se oli niiden joukkojen tunnusmerkki, jotka olivat vallanneet\nTampereen rynnäköllä. Auringonpaisteen läpi löi katselijoita vastaan\nkuin musta tulipalon savu, veri ja avoimet juoksuhaudat. Siinä seistiin\nmykkinä ja mietteliäinä hetkinen.\n\n-- Tuolla tulee Melinin komppania! huusi joku joukosta, ja riemu alkoi\njälleen.\n\nBro nieli silmillään lähestyviä joukkoja. Hän oli äsken kuullut tuosta\ntavattomasta urotyöstä, komppaniasta, joka ensimmäisen hyökkäyksen\naikana tunkeutui keskelle Tamperetta ja ampui merkkirakettinsa: täällä\nolemme! -- mutta huomasi olevansa aivan yksin, että ketään muita ei\nollut päässyt lyijysateen läpi -- joka käsikranaattien avulla valtasi\nerään punaisten lujimpia pesiä hankkiakseen itselleen yösijan, lepäsi\nsiellä ristitulessa päivän, menetti kaksi kolmannesta miesluvustaan,\nmutta löi itsensä uudelleen läpi takaisin valkoisille linjoille,\nkuljettuaan koko kaupungin halki. -- Mitä ihmeitä, tehän kuolitte jo\ntoissa päivänä! huusi eversti ja tuijotti, kun Melin marssi jään yli\nkomppaniansa jäännösten kanssa. -- Ei, meitä on muutamia jäljellä ja\nodotamme käskyä, vastasi kapteeni.\n\nNyt nämä jäännökset astuivat tässä ohi, kapteeni etunenässään. Bro\ntunsi, kuinka sydän laukkasi hänen rinnassaan. Siinä oli miehiä\nhänen omalta kotiseudultaan, ruotsalaiselta Pohjanmaalta. Joukko\npuolikasvuisia poikia, melkein lapsia... Mutta tuolla toisella\npuolella, äärimmäisenä rivissä -- eikö siellä astellut Ribackan Frans,\ntuo mies, jolla oli toinen käsivarsi siteissä? Niin, hän se oli...\n\nBron kurkusta läksi ääni, joka hetkeksi sai ympärillä seisovat\nkääntämään katseensa pois koko paraatista.\n\nSitten seurasi eräs joukko-osasto oman lippunsa, sinikeltaisen alla...\nSvenska brigaden tuli siinä kuusenoksat lakeissa! Veljenkäsi,\nvereen kastettu... Mutta kuinka se erosikaan toisista! Jäykempi ja\nitsetietoisempi asento, parempi tahti, Mauser-kiväärit matalasti ja\nvinosti olkapäillä.\n\nRiemun aalto huuhtoi ruotsalaisia, ja ikkunasta satoi jälleen kukkia\nkadulle. Mutta Bro ei enää jaksanut huutaa, hänen äänensä oli\nauttamattomasti sortunut.\n\nNyt tuli karjalaisten rykmenttien osia. Kuinka nuo miehet saattoivat\nkävellä paleltuneilla jaloillaan? Nuo, jotka kuukausimääriä olivat\nmaanneet ja jäykistyneet Ahvolan lumihangissa, epätoivoisimmalla\nrintamanosalla, jossa Pietarista saapuneet tuoreet joukot joka päivä\nahdistivat heitä... He olivat ampuneet ja iskeneet sormilla, jotka\nmuistuttivat jääpuikkoja, ja jos joku meni pois saadakseen sormensa\nleikatuksi, hän tuli takaisin ja jatkoi ampumista toisella sormella...\n\n-- Eläkööt karjalaiset! --\n\nUusia soittokuntia, uusia joukko-osastoja loppumattomiin.\n\nKadun täytti nyt koliseva tykistö. Näytti siltä, kuin raskaiden putkien\nsuut vielä olisivat olleet mustina Viipurin luona pitämänsä karun\npuheen jälkeen.\n\nMutta viimeisessä jalkaväkikomppaniassa marssi jättiläinen olkihattunsa\npäässään, ja hatun raoista pisti ulos harjamainen, keltainen\ntorpparintukka. Oliko Pilven Veikko saapunut paraatiin vuonna 1918? --\n\nEi, mikään päivä ei ollut sellainen kuin tämä. Ei mikään armeija\nauringon alla muistuttanut Suomen armeijaa!\n\n\n\n\nII.\n\n\nBro sai kokea tämän päivän päättyvän odottamattomasti.\n\nSuurten juhlallisuuksien aikana hän ei ollut ajatellut yhtään mustaa\najatusta. Kaikki terve ja lapsellisesti toiveikas hänen luonteessaan\nhallitsi yksinään, kaikki tuska hänen sielussaan oli painunut alas\nkuin sadeilma näköpiirin taakse. Ei edes Andreaksen muisto ollut\nselvästi hänen mielessään tänään. Ehkäpä tuo muisto piili hänen\nsisimmässään kuin varjo, mutta vain tehdäkseen kaiken, mitä hän näki,\nsitä valoisammaksi. Se varjo oli lisäksi tehostanut sitä, minkä hän\nkoki itse marssin aikana, se saattoi Senaatintorilla seisovien satojen\nkukkienkantajattarien puvut entistä valkeammaksi, sai paljastetut\nmiekat välkkymään yhä kirkkaammin auringossa ja kuin epämääräinen\nmollisointu kohotti Te Deumin yhä kaikuvammaksi Nikolainkirkon holvien\nalla. Hänen uskonsa oli niin yksinkertaista ja välitöntä: Nyt on kaikki\nkauhea voitettu, kerta kaikkiaan -- nyt alkaa säteilevä uusi elämä.\n\n    Nää! enteellisn' yli hautain käy kevät kylväen kultiaan.\n    Nyt vasta, mut _uhrein_ -- lahjaks ei -- se saatu on, vapaus maan.\n\nSiinä pari riviä äsken ilmestyneestä runokirjasta, ne olivat koko ajan\nkaikuneet hänen mielessään. --\n\nMutta kun hän iltapäivällä asteli kotiin huonettaan kohti\nSiltasaarelle, huomasi hän, kuinka hänen mielentilansa muuttui.\nHäntä vastaan tulvi jotakin uutta, ei sitä pilvetöntä uutta, joka\noli täyttänyt hänet, vaan jotakin alaspainettua, jolle hän tänään ei\nollut omistanut ajatustakaan. Hänen takanaan oli kaupungin voittoisa\nja iloinen osa, hänen edessään oli kaupunginosa, jossa ei liputettu\neikä vietetty voittojuhlia... Kuinka raskasmieliseltä ja pimeältä se\nnäyttikään! Hautoiko se ehkä uusia kärsimyksiä? Tässä maassa kärsittiin\nvielä...\n\nHän jäi seisomaan keskelle Pitkääsiltaa. Hän kumartui saksalaisten\npahasti rikkiampuman graniittisen kaiteen yli ja katseli alas\nliikkuvaan veteen. Silloin hän näki jäätyneen avannon, jonka edessä\nhän oli seisonut talvella. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että virrat\nnyt olivat vapaat jäistä, mutta hän ei ollut saanut takaisin kuollutta\nveljeään...\n\nJa taas tuli hänen mieleensä muutama rivi eilen lukemastaan runovihosta:\n\n    Maa! kun sodan pauke ja huudot on poissa\n    ja voittajat palaa -- nyt\n    sinä muista maantien-ojasi, joissa\n    makas silvotut, rääkätyt!\n\n    -- -- --\n\n    Kas, poika kun kaatui puolesta maan,\n    suru suuri ja juhlava on.\n    Mut konnien teuraat haudoistaan\n    ne huutavat: _kostohon_!\n\n    -- -- --\n\nNuo kiukkuiset sanat saivat hänet värisemään. Ja kuitenkin hän tunsi,\nkuinka ne halkaisivat hänen tietoisuutensa kuin räjähdyskiila. Sen\nkärki sattui kipeään kohtaan, jonka päivän juhlallisuudet vain hetkeksi\nolivat kuolettaneet.\n\nHän ei ollut paljonkaan rakastanut veljeään tämän eläessä. Juuri sen\ntakia hän tunsi sitä suurempaa tarvetta rakastaa häntä nyt jälkeenpäin.\nMelkein hänen tietämättään oli elämänikäinen laiminlyönti saattanut\nhänet niin kuuman kärsimättömästi puristamaan rankaisevaa kivääriä.\nMutta nyt hän taas huomasi, että se helpotuksen ja sovituksen määrä,\njohon hän tätä tietä oli päässyt sisäisen itsensä kanssa, oli aivan\nliian vähän, se oli jättänyt hänen sydämeensä kipeän tyhjän paikan,\ntyydyttämättömän vaatimuksen. Hän ei tiennyt millä tuo tyhjä paikka\noli täytettävä. Hän vain tunsi, että _sitä_ lukua ei vielä ollut\nlikimainkaan loppuun kirjoitettu. --\n\nEi, tämä maa oli yhä täynnä jatkuvaa kärsimystä, selvittämättömiä\nyhteyksiä, suorittamattomia laskuja!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen kirjoituspöydällään oli kirje. Siinä ei ollut postimerkkejä,\nvain sana \"Kenttäposti\". Hän tunsi käsialan, kirje oli Hastigilta,\nViaporista. Hän repäisi sen auki ja luki:\n\n    \"Rakas Bro, sinun on heti tultava tänne! Nyt minä tarvitsen sinua.\n\n    \"Kaikki on järjestetty lähtöäsi varten. Passi seuraa mukana, laiva\n    lähtee klo 10 illalla. Valmistaudu viipymään täällä kauan. Ota\n    mukaan papintakkisi ja kaikki rohkeus mitä sinulla on.\" -- --\n\nBro kaivoi esiin vähäiset tavaransa ja latoi laukkuun välttämättömimmät\nniistä. Hän pyysi talonemäntää huolehtimaan huoneesta ja vuokraamaan\nsen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hänen täytyi olla poissa.\n\nPöytälaatikosta hän löysi molemmat mustat vahakantiset vihkonsa. Hän\nistui ja punnitsi niitä hetken kädessään. Pitäisiköhän polttaa koko\ntuo vanha surkeus nyt? Hän oli jo avannut uuninpellit ja sytyttänyt\ntulitikun, mutta jäi seisomaan palava tikku kädessään, kunnes se\nkärvensi hänen kynsiään. Jokin vastusti tätä polttamista. Entisyyttään\nei voi pyyhkiä pois -- miksi siis polttaa totuudenmukainen kertomus\nsiitä?\n\nSitten hän sitoi päiväkirjat rihmalla yhteen ja sovitti ne muiden\njäljellejäävien tavaroittensa joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiva lähti hyvin paljon myöhästyneenä. Se oli jo odottanut junaa,\njoka lopulta huohotti satamaradalle ja pysähtyi aivan sen ääreen.\nTavaravaunusta ryömi esiin itäsuomalainen vankijoukko, ja se ajettiin\nsisään keskilaivaan. Muutamia miehiä täytyi kantaa paareilla.\n\nBro seisoi peräkannella tupakoivien ja remseästi kiroilevien sotilaiden\njoukossa. Hän näki juhlallisesti loistavan kaupungin sulavan pois\ntakanaan, keulan edessä välkkyi muutamia valoja meren puolella. Ilma\noli muuttunut, raskaalta taivaalta tihkui vettä, ja toukokuun yö oli\nomituisen pimeä. Laivan ympäriltä kuului alakuloinen loiske. Johtuiko\nse siitä, että alus vangittuja kansalaisia lastinaan ohjasi kohti\nvapaata Viaporia? Päivän tykkitervehdys sieltä kaikui jälleen Bron\nkorvissa, mutta se oli jo saanut toisen sävyn.\n\nKone alkoi käydä taaksepäin, ja laiva laski laituriin. Juhlallisuuden\nja ahdistuksen sekaantuessa hänen mielessään hän nousi maihin. Viapori!\nNyt hän seisoi ensimmäistä kertaa tällä historiallisella maaperällä.\n\nHän oli odottanut Hastigin olevan satamassa vastassa, mutta tätä ei\nnäkynyt missään. Vartioupseeri tarkasti hänen passinsa ja siihen\nmerkityn osoitteen ja hankki sotilaan näyttämään tietä.\n\nBro seurasi opasta tunnelimaisen kasarmiholvin läpi, jossa askelet\nkaikuivat kolkosti, ohi mäellä seisovan kirkon ja pitkin vanhanaikuisia\nkasarmirivejä -- ne olivat kai seisoneet siinä Ruotsin ajoista saakka.\nHän oli näkevinään piikkilanka-aitauksia parilla avoimella paikalla,\nja siellä kiersi vartiosotilaita pistimet kiväärinsuissa. Mutta kuinka\nhiljaista ja pimeää täällä oli! Kuin suuressa haudassa!\n\nHe menivät yli sillan, uuden holvin ja puistikon läpi, sitten\neksyttävään sekasotkuun graniittisia ja tiilisiä ja puisia rakennuksia.\n\n-- Olemmeko nyt Susisaarella? kysyi Bro.\n\nSotilas mutisi, että hän ei ollut kuullut puhuttavan mistään\nSusisaaresta, mutta herra sai olla rauhassa, hän löysi kyllä perille.\nKun hetkinen oli haettu ja neuvoteltu vartiosotilaiden kanssa, hän\npysähtyi ison tiilitalon eteen. Eräs ikkuna toisessa kerroksessa oli\nvalaistu.\n\nBro ehti nähdä, että kasarmin toisesta päästä lähti piikkilanka-aitaus\nlaajassa kaaressa rantaa kohti, joka ei ollut kaukana.\n\nHänet saatettiin kiviportaita ylös, ja hän haparoi eteenpäin pimeässä\nkäytävässä. Ovenrako paloi kuin kapea keltainen rihma pimeässä. Hän\nkolkutti oveen ja aukaisi sen.\n\nKeskellä valkoiseksi kalkittua huonetta seisoi Hastig mustassa\npapintakissa. Hänen kasvonsa olivat peloittavasti laihtuneet ja aivan\nmärät tuskanhiestä.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nGEHENNA JA VALONSÄTEET\n\n\n    Jos Jumala on -- niin mistä on\n    paha tullut? Mutta jos häntä ei\n    ole -- niin mistä hyvä on tullut?\n\n                          _Augustinus_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nBro heräsi sekavien unien täyttämän yön jälkeen. Viimeksi hän oli\nuneksinut, että Mannerheim ratsasti Nikolainkirkon portaita ylös\näärettömän suurella, valkoisella hevosella, mutta portaat olivat\nkorkeammat kuin tavallisesti; ne päättyivät vasta apostolien kuviin\nneljän kappelin kattojen yläpuolella. Kenraali ratsasti kierroksen\nniiden ympäri, otti Pietarin kädestä taivaan valtakunnan avaimen ja\nojensi sen kirkkaana ilmaan, niinkuin aikoisi sanoa: Tämän jälkeen\nminä määrään autuudesta. Sitten hän pisti sen housujensa taskuun. Ja\nalhaalla torilla Bro seisoi mustassa pappisryhmässä ja messusi kaikkien\nkanssa: Amen, amen...\n\nNyt hän avasi silmänsä ja huomasi makaavansa kehnossa rautasängyssä,\npuolipukeissa, huopa yllään. Ympärillään hän näki huoneen kalkitut,\nharmaanlikaiset seinät. Mutta hänen edessään seisoi puolikasvuinen\ntyttö, melkein lapsi. Sanaakaan sanomatta tyttö tarjosi hänelle\nmukillisen teetä ja viipaleen mustaa leipää. Hänen asentonsa oli\nomituisen kankea, hän muistutti haurasta suolapatsasta yksinkertaisessa\nja liian väljässä puvussaan. Mutta Bro huomasi hänen kasvojensa puhtaat\nmuodot ja hienot pienet piirteet. Hän katosi käytävän ovesta yhtä\näänettömästi kuin oli tullutkin.\n\nMuki kädessään Bro nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Niin, sehän\noli sama kolkko huone, johon hän oli tullut myöhään eilen illalla.\nMuutamia satunnaisia huonekaluja, iso kaappi ja nurkassa nokinen\npeltikamiina. Kaksi rautasänkyä ja kaksi ovea, toinen vei käytävään ja\ntoinen nähtävästi viereiseen huoneeseen. Mutta vain yksi ikkuna.\n\nEi, vastapäisellä seinällä oli toinenkin ikkuna, jota hän ei\nollut huomannut eilen. Mutta se oli verhottu, vain heikko ja\nhämärä päivänvalo seuloutui sen läpi kuin säkin kantta. Joku oli\nhuolellisesti peittänyt sen vuodehuovalla, joka oli lyöty kiinni\nnauloilla pieliin..Olivatko ikkunaruudut rikki? Tuskin, huopa riippui\nliikkumattomana eikä heilunut vedossa, mutta mitä se tarkoitti?\n\nBro mietti hetken. Eikö tämä ikkuna ollut rannalle päin, sille puolelle\nkasarmia, jossa hän eilen näki piikkilanka-aitauksen? Ja Hastigin\nvuoteessa ei ollut huopaa, siellä oli vain päällystakki, jota hän\nhuovan sijasta oli käyttänyt peitteenään. Bro aavisti heti, kuinka\nasian laita oli. --\n\nHän hyppäsi vuoteesta ja polvistui tapansa mukaan paljaalle permannolle\npäänaluksensa viereen. Hän rukoili voimaa, rukoili rohkeutta kestää\nkaikki se vaikea, jonka hän tiesi olevan tulossa. Heti eilen illalla,\nnähdessään toverinsa riutuneet kasvot, hän käsitti, että täällä oli\nkoottava kaikki se terveys, mikä hänellä oli sielussaan. Tulkoon\nmitä hyvänsä, hän olisi voimakas, rauhallinen ja iloinen, ja nyt\nrukoillessaan hän tunsi olevansa varmempi siitä, että voisi olla\nsellainen.\n\nHastig oli jo noussut. Hän istui ison, keltamaalisen pöydän ääressä\nhuoneen toisessa päässä, valoisan ikkunan edessä. Hänen edessään oli\nsaviastia täynnä sinivuokkoja ja sen vieressä tukku kirjeitä, jotka hän\nsilmäili läpi toisen toisensa jälkeen. Hän käänsi päätään ja katseli\npari kertaa toveriinsa päin, mutta ei virkkanut mitään.\n\n-- Mitä teet? kysyi Bro ja veti takin ylleen.\n\n-- Sensuroin vankien kirjeitä. Se kuuluu meidän tehtäviimme. Taikka me\nsaamme oikeastaan vain eräänlaatuisia...\n\nHän nousi seisomaan.\n\n-- Lue tämä. Sen on kirjoittanut kuolemaantuomittu, joka juuri eilen\naamulla... Sitten käsittänet, mikä työ meillä on täällä.\n\nBro otti käteensä likaisen paperilapun. Siihen oli lyijykynällä\nkirjoitettu muutamia rivejä lapsellisen isoilla kirjaimilla:\n\n    \"Rakas vaimoni.\n\n    Nyt olen nähny nälkää ja kärsiny koko kuukauren ja huomena mun\n    pitää mennä kuolemaan. Älä usko että pelkään. Vaikka ikäväähän se\n    on että lasten ja sinun täytyy jäärä yksin ja kaikkein ikävintä\n    että en saa olla mukana kun ensi kerralla pamahtaa. Eläköön\n    vallankumous! Mutta silloin sun Jussisi makaa maassa ja kattelee\n    valmista.\n\n    Istun jo siinä huoneessa jonne lahtarit vie meirät viimeseksi yöksi\n    ja me sanotaan sitä Kuoleman eteiseksi. Kohta kai tänne tulee joku\n    pirun pappi raamattu käressä ja kertoo että Jeesus on niin kiltti.\n    Helppo sitä on saarnata. Jeesus on niin kiltti ja siksi meirät\n    ammutaan. Mutta älä luule että minä pelkään enkä minä mitään karu\n    mitä olen tehny. Terveisiä lapsille ja isälle ja muista aina\n\n                                                 Jussiasi.\"\n\nBro luki kirjeen kolmeen kertaan voittaakseen aikaa ja päästäkseen\nnostamasta silmiään. Hän tuli helposti liikutetuksi, kun kysymys oli\nkansasta, ja päiväys ilmaisi, että mies oli teloitettu eilen. Mutta\nliian syvästi asia ei koskenut häneen. Hänellä oli henkilökohtaiset\nsyynsä pidättäytyä kaikesta liiallisesta hellätuntoisuudesta, ja hänen\npäätöksensä oli luja -- hän ei rupea turhasta itkemään, Mutta joka\ntapauksessa hän sanoi:\n\n-- Annat kai kirjeen mennä, vaikka siinä onkin eräitä sanoja, jotka...\n\n-- Annan kaikkien kirjeitten mennä, keskeytti Hastig. -- En ole\npidättänyt yhtään.\n\n-- Missä ampuminen tapahtuu? kysyi Bro.\n\n-- Kustaanmiekassa seinää vastaan vanhojen ruotsalaisten linnakkeiden\nvälissä. Luulen, että niiden nimet ovat Hyve, Kunnia ja Hyvä Omatunto.\nSellaiset nimet kai esiintyvät jossakin täällä.\n\nHänen kasvonsa vääntyivät sairaaseen irvistykseen:\n\n-- Tietysti ihmisiä ammutaan Hyvässä Omassatunnossa!\n\nNyt Bro näki parhaaksi ruveta puhumaan muusta. Hän tahtoi tietää, mistä\npieni tyttö oli ja kuinka hän oli tullut tänne. Mutta Hastig ei tiennyt\nsiitä asiasta mitään. Pari päivää sitten hän oli ollut Santahaminassa,\nnaisten vankileirissä. Siellä oli kaikki sata kertaa parempaa kuin\ntäällä, melkein idyllistä, tuossa katutyttöjen, irtolaisten, imettävien\näitien ja raskaitten naisten sekasotkussa. Siellä näyttiin voitavan\nverraten hyvin, ja ketään ei ammuttu. Punaiset amatsonit polkivat\nompelukoneita ja laittoivat ylleen koreita vaatteita, he pitivät\nsunnuntaikoulua ja voimisteluharjoituksia, viettelivät vartiosotilaita\nja lypsivät lehmiä, jotka harkitseva intendentti oli lähettänyt sinne.\nKeskelle tätä kahdentuhannen hameen kirjavaa siirtolaa oli ilmestynyt\npuolikasvuinen lapsi, joka sydäntäsärkevästi pyyteli häneltä päästä\nhirmuiseen Viaporiin. Hastig ei oikein tiennyt miksi, mutta koska hän\ntarvitsi apulaistyttöä täällä kasarmissa, hän oli hankkinut luvan\nja antanut tytön täyttää tahtonsa. Sitten tyttö tuskin oli puhunut\nsanaakaan, hän oli vain kiitokseksi poiminut sinivuokkoja, jotka olivat\nHastigin pöydällä. Hastig luuli, että hän oli jostakin Itä-Suomesta.\nHän ei tiennyt mikä tytön nimi oli, vaan sanoi häntä Pienokaiseksi.\nMutta lapsessa oli jotakin erikoista, hän käyttäytyi niin kummallisesti.\n\nBro ei ehtinyt kysyä enempää. Viereiseen huoneeseen vievä ovi aukeni,\nja heitä lähestyi hyvin pieni mies. Hänen kädessään oli jollakin\nvärittömällä nesteellä täytetty mittalasi. Sanaakaan sanomatta hän\nmeni kirjoituspöydän luo ja kaatoi sisällyksen Hastigin suuhun. Hänen\npäättävästä esiintymisestään saattoi huomata, että hän ei tehnyt sitä\nensimmäistä kertaa.\n\n-- Tohtori Ceder, naapurimme kurjuudessa, esitteli Hastig. -- Hän asuu\ntässä seinän takana. Muuten hän on kuoleman saarnaaja ja inhoaa meitä\npappeja.\n\n-- Pyydän anteeksi, että häiritsen, sanoi lääkäri, -- mutta pidän\nnykyään pastori Hastigia potilaanani.\n\nHänen ulkomuotonsa oli hyvin erikoinen. Joskus tapaa rikkaläjällä\nlahonneen luupalasen, joka on kellastunut pitkästä heitteellä-olosta\nja jota koirien hampaat ovat pahasti kalunneet. Mutta se saattaa\nmerkillisesti muistuttaa pienoiskokoista ihmisen päätä. Tohtori Cederin\npääkallo muistutti tuollaista kappaletta. Hänen kaljulla ja sen\nlisäksi puhtaaksi ajetulla päälaellaan esiintyivät saumat harmaana,\nmonihaaraisena jokiverkkona keltaisen ja kuin liian ohuen nahan alla.\nMutta tuossa kuhmuisessa luupalasessa riippui pari savunvärisiä,\nsarvisankaisia silmälaseja, ja niiden suojelevan varjon alla saattoi\naavistaa kaksi ystävällistä, hermostunutta ja melkein tunteellista\nsilmää. Hänen ikäänsä oli mahdoton määritellä.\n\n-- Kuinka tohtori viihtyy täällä? kysyi Bro jotakin sanoakseen, mutta\ntunsi samalla hetkellä sanoneensa jotakin liian naurettavaa voidakseen\nodottaa siihen vastausta.\n\nMutta ollenkaan hämmästymättä tohtori aukaisi suunsa:\n\n-- Kiitos vain, viihdyn mainiosti. Täällä pääsee ainakin kuulemasta\nkirottua voivotusta perhehuolista, veloista, asunnoista ja\nhuonekaluista. Minun mielestäni useimmat ihmiset ovat jonkinmoisia\netanoita. Ryömikööt he minne hyvänsä, he kuljettavat talonsa mukanaan.\n\nTäällä ihminen on tavattoman vapaa kaikesta tunkkaantuneesta\nporvarillisuudesta.\n\nBro yritti uutta kysymystä:\n\n-- Minkälaiset terveydelliset olot täällä ovat?\n\n-- Paremmat kuin luulisikaan. Toistaiseksi meidän on onnistunut pitää\npilkkukuume loitolla, ja koko Pieni Mustasaari on muutettu yhdeksi\nainoaksi sairaalaksi. Ansio tästä tulee ensi sijassa kunnioitetulle\nylilääkärillemme. Kadehdinpa sitä tervaskantoa! Aina reipas kuin\npuhvelihärkä, mutta kuitenkin niin varovainen... Hän muistuttaa,\nhitto vie, Kustaa Aadolfia. \"Ämmäin lohtu on poru ja vikinä; paha on\nparannettava hyvillä neuvoilla ja kiskottava irti.\" Niin, niin, kun\nolisikin sellainen kuraasi liivissään... Mutta osa vankeja kuolee yöllä\nkasarmeissa ja osa päivällä taivasalla. Nälkää ja uupumusta ei kukaan\nvoi loihtia pois, näettehän. Ja sittenhän välisti muutamia ammutaankin.\n\nKaiken tämän tohtori Ceder puhui aivan kuin itsekseen ja ilmaan. Sitten\nhän äkkiä kumarsi ja lähti.\n\n-- Kummallinen olento, sanoi Hastig kumeasti. -- Hän kaataa sisääni\nrauhoittavia aineita, mutta samalla kertaa hän näyttää saatanallisesti\niloitsevan kiduttaessaan sieluparkaani. Luulen sen johtuvan siitä, että\nolen pappi. Ja kun hän joskus on hetkisen vapaana, hän soittaa viulua\nitsekseen. Voitko käsittää, että tuo mies on soitannollinen? Hän asuu\nviereisessä huoneessa, äärimmäisessä tällä siivellä. Muuten kai tiedät,\nmitä naapureita meillä on koko muussa kasarmissa. Heidän ja meidän\nvälillämme on vain tiiliseinä ja teljetty ovi. Ja tuolla alhaalla\npihalla piikkilanka-aitaus ja konekivääri kulmassa. Eräänä yönä\nheräsin siihen, että se alkoi papattaa. Hirveä ääni, joka muistuttaa\nniittokonetta. Karkausyritys. Aamulla riippui piikkilangoissa verisiä\nriepuja...\n\nHän silmäsi peitettyä ikkunaa.\n\n-- Kunpa saisi tulla sokeaksi, umpisokeaksi! Olen itse ollut\nvankileirissä, mutta se oli taivaanvaltakunta tämän rinnalla. Ja\nsanotaan, että Viapori on vain lastenleikkiä muihin paikkoihin\nverrattuna. Tammisaari, Hennala, Hämeenlinna, Viipuri...\n\nHastig veti sinivuokot lähemmäksi itseään pöydällä. Tuntui siltä,\nkuin hän olisi tarvinnut tätä lohdutusta silmilleen, kun hän avasi\nmustan pahvikantisen vihon ja alkoi kirjoittaa muistiin eräitä vankien\nkirjeitä ja: eräitä tietoja viimeksi teloitetuista. Hän keräsi\ninhimillisiä asiakirjoja ja pyysi Brota jatkuvasti tekemään samoin.\nMustasta kirjasta tulisi syytekirjelmä.\n\n-- Ketä vastaan? kysyi Bro.\n\nHastigin ääni kuulosti omituiselta hänen vastatessaan:\n\n-- Saanet sen tietää myöhemmin. Nyt vielä en oikein tiedä sitä\nitsekään. -- -- --\n\nEi kestänyt kauaakaan, ennenkuin komendantti Palsta saapui lausumaan\nuuden pastorin tervetulleeksi. Hän oli komeannäköinen, vaatimattomaan\nunivormuun puettu mies, eikä hänellä ollut muita aseita kuin pistooli\nvyössä riippuvassa kotelossa. Hänen käytöstapansa oli kohteliasta,\nmelkein hiljaista, mutta hänen seistessään puhuteltavan edessä sai\nvaikutelman pidätetystä, häikäilemättömästä voimasta, jota hän säästi\ntarpeen varalle. On olemassa ihmistyyppi, joka muistuttaa sametilla\nverhottua tulivuorta. Niin mahtavaa vaikutusta ei komentaja Palsta\nkuitenkaan tehnyt. Ehkäpä hän oli lähinnä sitä, mitä hän kantoi\nvyössään: pistooli kotelossa.\n\nEi nyt eikä myöhemmin Bro saanut oikein selville, mikä asema tällä\nkomendantilla oli; täällä oli monta komendanttia, sekä sotilaallisia\nettä siviilimiehiä. Joka tapauksessa hän rajattomalla vallalla hallitsi\ntätä linnoituksen osaa ja niitä vankileirejä, jotka olivat heitä\nlähinnä.\n\n-- Tarvitsemme todella papillista vahvistusta, selitti hän\nkohteliaalla äänellä. -- Pastori Hastig ei millään jaksa kantaa koko\nkuormaa yksinään, ja minusta näyttää siltä, kuin hänen terveytensä\nolisi hyvinkin rasitettu. Se ei muuten ole ihmeteltävää. Minun on\nsenvuoksi vaadittava teiltä sitoumusta pysyä täällä jonkin aikaa\neteenpäin. Alussa meillä ei tosiaan ollut puutetta niinsanotuista\nsielunhoitajista. Tänne tunkeutui oikea eläinnäyttely heränneitä\nneitejä ja helvetinsaarnaajia, jotka kaatoivat tulta ja tulikiveä\nvankien päälle. Sillä lailla heitä ei voi käsitellä, toivon pastorin\nheti huomaavan sen. Mutta vähitellen koko seurue meni tiehensä,\nharvat kunnollisetkin heidän joukossaan. Kaiken lisäksi menetin äsken\narvaamattoman tukemme, pastori Solmun. Hänet siirrettiin johonkin\npahempaan paikkaan, luullakseni Tammisaareen. Tunnette ehkä hänet,\nmerimiespapin. Hän osasi oikealla tavalla käsitellä noita roistoja. Kun\nhän viimeisenä yönä valmisteli kuolemaantuomittuja, tulivat ne herkiksi\nkuin kiltit lapset. Oli melkein vastenmielistä komentaa laukaisemaan.\nOttakaa hänet esimerkiksi, pastori! Hyvästi, toivon hyvää yhteistyötä.\n\n-- Suurpyöveli! kuiskasi Hastig, kun ovi oli sulkeutunut. -- Mutta\nse mitä hän sanoi Solmusta, oli aivan totta. Kadehdin sitä miestä.\nHän hallitsi epätoivoisia. Ja kuitenkin -- en oikein ymmärrä, kuinka\nKristuksen palvelija niinkuin hän ... kapinoimatta taipuu veriseen\njärjestelmään, vaikka koettaakin itse lieventää sitä...\n\n-- Ehkä hän huomasi sen välttämättömäksi, virkkoi Bro.\n\n-- Tietysti sinä sanot niin. No niin, tiedän, että minulla tässä\npaikassa on suuri puute. Katso, koko ikäni olen pyrkinyt puhtauteen,\nsenvuoksi minun on vaikeampaa kuin muiden päästä yhteyteen inhimillisen\nlian kanssa. Se on siis kiitos... Mitäpä asia siitä paranee, että\nitse olen istunut vankileirissä puolitoista vuotta? Siellä meillä oli\norkesteri, yliopisto ja seuranäyttämö. Kärsin siellä, mutta en ole\nmilloinkaan elänyt olosuhteissa, jotka vähääkään olisivat muistuttaneet\ntäällä vallitsevia. En osaa mitään ihmisellistä kieltä, jota voisi\nkäyttää juuri täällä. Minua ei ymmärretä. Tiedätkö, mitä tohtori\näsken sanoi minulle. Olette liian jalo, sanoi hän, aivan liian jalo.\nMutta sinä, Bro, sinä, jolla on ollut niin paljon tekemistä liassa ja\nsynnissä, sinä olisit kai oikea mies, jollet...\n\n-- Jollen mitä? kysyi Bro.\n\n-- Jollet vihaisi niitä, joita sinun pitäisi auttaa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun Bro ensimmäisen kerran oli mukana teloituksessa, hän tuli kuitenkin\nhiukan arvelevaksi. Sureksiva suoni hänen luonteessaan aukeni taas,\nyritti hän kuinka paljon hyvänsä tukkia sitä.\n\nKahden vartijan seistessä ovella hän oli koko yön istunut yhdeksän\ntörkeän rikollisen luona siinä säilytyshuoneessa, jota vangit\nnimittivät Kuoleman eteiseksi. Hän puhutteli heitä tuttavallisesti,\nluki heille kappaleita Uudesta Testamentista ja muutamia saarnoja,\nkertoi heille, että hän itse oli vanha syntinen, joka oli istunut\nvankilassa, ja pyysi heitä kirjoittamaan kirjeitä, joissa he saivat\nsanoa kaikki mitä halusivat saada sanotuksi. Eräs heistä oli hyvin\nalistuvainen ja pyysi yhäti saada kuulla enemmän, toinen ei näyttänyt\nmyöskään aivan luoksepääsemättömältä, mutta muiden haluna näytti olleen\nsaada lisää savukkeita ja muussa suhteessa saada olla rauhassa. Heidän\nja hänen välillään oli läpipääsemätön muuri. Hän ihmetteli, johtuiko se\nsiitä, että hän koko ajan ajatteli Andreasta. Ehkäpä he vaistomaisesti\ntunsivat, että hänen myötätunnollaan oli määrätyt ehdot? Saattoihan\nolla niin, että juuri joku näistä kuului hänen veljensä murhaajiin, ja\njoka tapauksessa he olivat samanlaatuisia rikollisia taikka ainakin\nlaajemmassa mielessä osallisia rikokseen. Ihmiset kärsivät toistensa\npuolesta; jos joku yksityinen väittääkin rangaistuksen, niin se sattuu\nsen sijaan hänen kansanluokkaansa ja samoinajatteleviin.\n\nKun tuomitut aikaisin aamulla vietiin Kustaanmiekkaan ja asetettiin\nseisomaan vanhaa harmaakivistä muuria vastaan, seisoivat useimmat\nheistä suorina kuin sotilaat, yhdellä savuava savuke suupielessä,\ntoinen nauroi ivallisesti ja syljeskeli vapaaehtoisia teloitusmiehiä\nkohti, joina tavallisesti oli nuoria miehiä, joiden isät tai veljet\noli murhattu. Mutta se mies, joka yöllä näytti kääntyneen, alkoi\nyht'äkkiä horjua. Bro kiiruhti hänen luokseen Raamattu toisessa\nkädessä, tuki häntä toisella kädellään ja koetti kuiskata hänelle\nvahvistavia sanoja, mitä kiireessä muistui hänen mieleensä. Mies\nkatseli häntä hajamielisenä ja avuttomana, mutta koetti kuitenkin tulla\ntoimeen omin päin ja pysytellä jokseenkin suorana, kun komennuskunta\nkohotti kiväärit ja laukaisi. Bro näki ruumiitten jysähtävän maahan ja\nvääntelehtivän jonkin hetken kouristusmaisesti, kunnes ne jäykistyivät.\n--\n\nSinä päivänä hänen aikomuksensa pysyä vahvana ja iloisena näytti hyvin\nhorjuvalta. Hän tahtoi päästä pois piiloutuakseen Hastigilta, hän tunsi\nolevansa häpeissään ja liikaa maan päällä.\n\nPari tuntia teloituksen jälkeen hän seurasi ruumiiden kuljettajaa\nSantahaminaan, missä punaisten joukkohauta sijaitsi.\n\nHän istui äärimmäisenä pienen moottoriveneen kokassa, joka veti\nperässään kankaalla peitettyä pientä proomua. Siinä olivat yhdeksän\näsken teloitetun ruumiit ja sen lisäksi tusinan verran sellaisia,\njotka olivat kuolleet, niinkuin sanotaan, luonnollisen kuoleman. Se\nhäilyi siellä hinausköyden takana jäykkänä ja mustana kuin arkku\nmelkein peilikirkkaalla vedenpinnalla. Oli ollut jo muutamia kirkkaita\naurinkopäiviä.\n\nRannalla olevien, vuoreen hakattujen suurten kasemattien toisella\npuolella, jossakin keskellä Santahaminan mäntymetsiä, kohosivat\npilvenkorkuiset radiomastot, suoraan palavaan kevättaivaaseen; silmiä\nkirveli, jos seurasi niitä ylös asti. Heidän ympärillään kierteli\nlentäjä suuressa kaaressa, surina ei kuulunut tänne veneen moottorin\nkolkuttamisen takia, se muistutti äänetöntä, välkkyvää sudenkorentoa.\nBro istui kokassa niska taaksepäin taivutettuna ja ajatteli:\n\n-- Kuinka korkealle meidän ihmisten surkeat laitteet nousevatkaan ja\nkuinka paljon valoa niiden ympärillä säteileekään! Mutta jos nuo mastot\nvoisivat lähettää ilmaan jotakin muuta ... tiedon, minkälainen meidän\nihmisten olo todella on ... yhteisen huudon siitä, mitä vain tänne on\nkokoontunut, vain tähän yhteen linnoitukseen -- niin silloin kai taivas\ntuolla ylhäällä pimenisi noeksi...\n\nHän oli kovin alakuloinen tänä päivänä, ja miksi hän oikeastaan\nmatkusti tänne, mitä hänellä oli täällä tekemistä?\n\nTavallisesti ei hautajaisiin Santahaminassa liittynyt mitään\nkristillisiä menoja. Pappien puute vaikutti osaltaan, ja tietenkin\npidettiin kaikkia tällaisia menoja aivan soveltumattomina punaisten\nuhrien omaan uskonnonvihaan. He saivat kaikessa hiljaisuudessa hävitä\nhiekkaiseen petäjäkankaaseen. Eräiden vartiosotilaiden silmälläpidon\nalaisena vankikomppania kaivoi haudat, laski niihin paljastetuin päin\ntoverinsa, lapioi haudat umpeen ja lähti jälleen pois. Mutta kun\nBro tänään oli nähnyt työn suoritetuksi ja vankijoukko oli kadonnut\nlapiot olallaan harmaat kasvot hikisinä, hän jäi yksin seisomaan\ntuoreen hiekkakummun ääreen ja luki rukouksen. Hänen viipyessään\nsiinä kirkkaassa kevätauringossa, joka jo hautoi ilmaan pihkantuoksun\nhavumetsästä ympäriltä, näki hän taas edessään umpeen jäätyneen\navannon ja tunsi, kuinka hänen ristityt kätensä jäykistyivät, niinkuin\nsillä kertaa, kun hän seisoi tuolla kaukana talvisen joen rannalla...\nHänen rukouksensa lamaantui äkkiä, siinä ei ollut mitään voimaa ja\nyhtenäisyyttä, hänet valtasi ristiriitainen tunteitten kuohu, kun\nne hyökkäsivät vastakkain eri tahoilta ja kaatoivat toisensa, kunnes\nhänen sisällään ei ollut jäljellä yhtään mitään. Tuossa kohosi säälin\ntumma aalto, se huokui sovitusta, mutta toiselta puolen syöksyi kylmä\nvalkoinen hyökyaalto, joka huusi oikeutta ja kostoa, ja ne tasoittivat\ntoisensa kivettyneeksi rauhaksi: -- Tapahtukoon siis niin, amen!\n\nHän keskeytti nopeasti rukouksen, joka ei kohonnut mihinkään\ntaivaaseen, mutta hän oli hyvin tyytymätön itseensä. --\n\nMäntymetsän sisältä kuului silloin tällöin yksityisiä\nkiväärinlaukauksia pienen matkan päästä. Hän kulki niitä kohti. Ne\neivät olleet niin lähellä kuin hän luuli. Sinne mennessään hän tuli\naidattuun paikkaan, jossa oli muutamia rappeutuneita puuhökkeleitä,\nniitä käytettiin nähtävästi navettoina. Aitauksen takana asteli\nrauhallinen lehmikarja ja söi laihasta hiekkaisesta maasta nousevia\nheikkoja ruohonkorsia. Eräät eläimet hypähtivät joka kerta,\nkun aitauksen toisella puolella paukahti, ja kaikki kohottivat\nturpansa maasta ja katselivat sinnepäin valkoisin silmin. Jollakin\nväliaikaisella radalla ammuttiin maaliin. Tauluina oli omituisia\nesineitä, jotka oli asetettu hiekkavallia vastaan: maitokorvo,\nsotilaslakki, vanha yöastia ja pullo. Hämmästyen näki Bro, että\nsilmäänpistävän koreasti puettu tyttö seisoi juuri tähtäämässä jalat\nlevällään ja selkä kaaressa taaksepäin kuin jousi raskaan kiväärin\ntakia. Hänen takanaan liehitteli lakiton vartiosotilas; hän opetti\ntyttöä, oikaisi hänen ampuma-asentoaan kiireestä kantapäähän, sovitteli\nalastonta oikeaa käsivartta paremmin ilmaan ja käytti tilaisuutta hyvin\nkouraantuntuvasti nauttiakseen hänen avuttomasta asennostaan. Tyttö\npäästi teeskennellyn huudahduksen, ja laukaus pamahti. Mutta mäeltä\nheidän vierestään kajahti oikea naurunrähäkkä. Siellä istui seurue\nsylikkäin, ja hankalat kiväärit oli asetettu syrjään.\n\nBro siirtyi näkymättömänä lähemmäksi puiden välissä. Hän ei välittänyt\nvahtisotilaista eikä heidän kurittomuudestaan, hän ei suinkaan aikonut\nantaa heitä ilmi, mutta jokin sai hänet hätäisesti tarkastelemaan\nnuoria naisia, jotka olivat heidän seurassaan... Ei, tuo ei ollut\nyhtään näköinen, tuo se ei ainakaan ollut, eikä myöskään tuo...\n\nKäännyttyään ja kulkiessaan metsän läpi kasarmialuetta kohti hänen\ntäytyi kesken inhoaan hymyillä hulluudelleen. Oliko hän todella tullut\ntänne Santahaminaan siinä mahdottomassa toivossa, että löytäisi Essin\ntäältä? Miksi juuri täältä, punaisesta naisvankilasta, kun ei ollut\nlöytänyt häntä muualtakaan? Miksi Essi olisi ottanut osaa kapinaan...?\nNo, sehän _saattoi_ olla mahdollista... Eikö katkeruus ja viha ollut\npannut asetta monen vielä heikommankin naisen käteen? Niin, ei ollut\nollenkaan mahdotonta, että Essi oli siellä; hänellä oli se omituinen\nvaikutelma, että jotakin syvästi persoonallista oli tapahtuva hänelle,\nettä hänen hukkaanmennyt elämänsä kulki kohtausta, ratkaisevaa\nkohtausta kohti. Tapahtuisiko se jo tänään?\n\nBron yritteliäälle mielikuvitukselle ei mikään ollut mahdotonta,\nja tietenkin hän kiihkeästi toivoi tapaavansa Essin, ja tämä toivo\nsai hänet vakavasti ottamaan lukuun sellaisen mahdollisuuden. Hänen\nruumiillinen intohimonsa tyttöä kohtaan oli jo kauan sitten voitettu,\nsen hän tiesi, ja tämän tunteen paremmatkin ainekset olivat sulaneet\npois myöhemmin kuluneiden tapausrikkaitten vuosien aikana. Bro ei\nollut tehnyt selväksi itselleen, kuinka hänen olisi meneteltävä, jos\nhän nyt tapaisi Essin, hän tiesi vain, että se tuottaisi hänelle\nsanomatonta helpotusta. Hän olisi tahtonut sovittaa vanhan velan,\nosoittaa, että hän puolestaan oli unohtanut kaiken, auttaa häntä\nvaikeassa asemassa, ehkäpä nostaa hänet uudelleen. Juuri nyt hän halusi\nenemmän kuin milloinkaan osoittaa hellyyttä jollekulle ihmiselle,\nerityisesti sellaiselle, jota vastaan hän oli rikkonut. Kun hän\nmuutama päivä sitten saapui Viaporiin, hän oli ollut niin ylpeän varma\nvoimastaan voida palvella lähimmäistä. Mutta hän huomasi liiankin\npian, että Hastig oli oikeassa; hänen ja niiden välillä, joita hän oli\ntullut auttamaan, oli jotakin: varjo, muisto. No niin, silloin hän\nkykenisi ainakin tekemään jotakin parhaan ystävänsä puolesta, joka\nmelkein hädästä huutaen oli kutsunut hänet sinne. Niin hän uskoi.\nMutta ei Hastigiakaan ollut helppo auttaa; hän oli muuttunut melkein\ntuntemattomaksi ja vastasi ikäänkuin myrkyllisen vastahakoisesti\njokaiseen yritykseen entiseen tuttavallisuuteen pääsemiseksi. Täällä\nkiusasivat kaikki toisiaan: komendantti ja tohtori kiusasivat Hastigia,\nHastig kiusasi sitä, jolle oli aikaisemmin tehnyt niin paljon hyvää,\nja ympärillä kaikki oli ääretön joukko haavoja, joita ihmiset olivat\nlyöneet toisiinsa. Tällä verisellä hetteellä hän ei saanut kiinteää\nmaata jalkojensa alle, ennenkuin löytäisi jonkun, jolle voisi ojentaa\npelastavan käden. Hän tarvitsi ihmistä, määrättyä ihmistä, joka ottaisi\nvastaan hänen hellyytensä ja auttamishalunsa.\n\nIltaan saakka Bro viipyi naisleirissä. Hän käveli etsien huoneesta\nhuoneeseen läpi vilinän äärettömissä tiilikasarmeissa ja pistäytyi\nsairashuoneessakin. Hän katseli ulkona pidetyitä voimisteluharjoituksia\nja otti osaa kahden rutikuivan naisen johtamiin hartausharjoituksiin,\nhän antoi parille vangille säästämiään, taskuunsa pistämiään\nsokeripaloja. Huolimatta kaikesta siitä, mitä aamulla oli nähnyt\nmetsässä, hän huomasi todeksi sen, mitä Hastig oli sanonut, että\nolot täällä olivat verrattomasti paremmat kuin itse Viaporissa. Osa\nnaisista oli kunniallisen näköisiä; eräitä vähemmän kunniallisia\nhän oli tuntevinaan aikaisemmilta vuosilta, mutta sitä, jota hän\netsi, hän ei löytänyt, vaikka tarkastelikin monia satoja kasvoja. Ei\nsekään auttanut, että hän lopulta pyysi kansliasta nähdä jo melkein\ntäydellisen nimiluettelon.\n\nMyöhään illalla hän höyryveneessä palasi Santahaminasta, sen\njoukkohaudoilta, irstaisuudesta ja pyhäkoulusta.\n\nHastig oli ollut levoton hänen katoamisensa vuoksi, ja komendantti\noli siellä käydessään ilmaissut mielipahansa ilmoittamattoman loman\njohdosta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavat päivät Bro käytti päästäkseen tarkemmin selville olosuhteista\nViaporissa. Hän ei tutkinut Ehrensvärdin hautaa eikä muitakaan\nhistoriallisia muistomerkkejä, vaan syventyi siihen, mitä ankara\nnykypäivä kirjoitti vanhan linnoituksen aikakirjoihin. Se oli\nmonivivahteista, pimeää ja hämmentävää kirjoitusta.\n\nTyökomppaniat eivät kärsineet suurtakaan hätää, ne saivat hiukan\nsuuremmat ruoka-annokset kuin muut vangit ja osoittivat elinvoimaansa\nalituisesti karkailemalla, vaikka karkauksia koetettiinkin estää\npitämällä sotaoikeutta heidän omissa riveissään ja vartiomiehistön\nepäluotettavien ainesten keskuudessa. Mutta entisten punasotilaiden\nsuuri joukko ei nyt enää kyennyt työhön eikä pakenemaan, parhaassa\ntapauksessa vain mykkään välinpitämättömyyteen, jota häiritsi\nainoastaan sairas ja nälkäinen ruumis. Bro sukeltautui vankikasarmeihin\nja parakkeihin. Muutamissa punainen itsehallinto piti jokseenkin\nsiedettävää järjestystä; oli kyhätty alkeellisia vuoteita toinen\ntoisensa yläpuolelle, niin että huoneeseen katsellessaan luuli\nnäkevänsä halkopinon, ja jos joku yön kuluessa kuoli tai sairastui\npahemmin, niin toverit kantoivat hänet heti aamulla ulos ja sanitäärit\nkuljettivat hänet Pienelle Mustasaarelle, jos hänessä vielä oli henkeä.\nToisista vankilahuoneista uhosi häntä vastaan hirmuinen löyhkä, kun\nhän avasi oven. Heti kynnyksen sisäpuolella hänen täytyi astua sylkeen\nja ulostuksiin. Lahonneilla oljilla maassa lepäsi joka aamu ruumiita,\njoista ei tiennyt, olivatko ne kuolleita vai eläviä. Lääkärien ja\nsairaanhoitohenkilökunnan ei ollut helppo ojittaa moisia rämeitä. Sillä\nsitä vastaan oli vain yksi ainoa vaikuttava lääke: ruoka. Ja juuri sitä\nei ollut.\n\nBro teki hyvin turhaa työtä tunkeutuessaan vankiasuntoihin. Vaikka\nhänellä olikin kyky vaikuttaa eräihin, niin sekin tapahtui vain\nyksityisesti ja vähitellen. Hänelle ei ollenkaan ollut annettu\nvoimaa pelkällä esiintymisellään hallita kansanjoukkoa. Hänen mustaa\npapintakkiansa vastaan puhalsi kolkko epäilyksen ja vihan puuska,\nja jos joku ehkä olisikin ollut valmis hakemaan lohdutusta papilta,\npidätti häntä täällä tovereiden pelko.\n\nKauempana olevissa siirtoloissa Bro kohtasi useita tuttavia. Ne\nolivat enimmäkseen irtolaisia, joita hän oli tavannut yömajoissa,\ntaikka hänen entisen vankilansa vieraita. Heihinkin nähden hän\nsaattoi huomata, että entinen veljeys oli ehdottomasti ohi; nyt ei\nkohdannutkaan toisiaan kaksi yhdenvertaista, vaan pyöveli ja uhri...\nMutta siinä vankileirissä, joka oli häntä lähinnä ja jossa hän melkein\nasui, oli pelkkiä vieraita ihmisiä, pääasiallisesti niitä, jotka oli\nsaatu apajassa Haminan ja Kotkan ympäriltä. Juuri niiltä seuduilta...\nRistassa näkemiään hän ei kuitenkaan löytänyt heidän keskuudestaan, he\nolivat ehkä kaatuneet taikka kärsivät rangaistustaan jollakin muulla\npaikkakunnalla.\n\nSikäli kuin mahdollista ja jollei satanut, oli vankien joka päivä\noltava ulkona aidatuilla alueilla, niin oli määrätty. Bro seisoi\nkukkulalla, joka oli jäännös jostakin vanhasta linnakkeesta, ja katseli\navuttomasti ympärilleen tuota tuhansien ihmisten sekasortoa. Kaikkialla\nloppuunriutuneita ruumiita, useat omissa ryysyissään, muutamilla yllään\nvenäläiset sotilastakit, joita intendentuuri oli löytänyt jostakin\nvarastosta. Mitä hän saattoi tehdä heidän hyväkseen? Kukaan ei pyytänyt\nhänen apuaan, hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin milloinkaan koko\ntämän ihmisjoukon keskellä. Tänään puhalsi kylmä tuuli, mutta hän näki,\nkuinka miehet sittenkin pitkissä riveissä istuutuivat maahan, riisuivat\nyltään ryysynsä ja aloittivat täinpyynnin. Pienellä Mustasaarella oli\nkyllä saatu kuntoon kaksi syöpäläistenhävittämisasemaa, mutta ne eivät\nlikimainkaan riittäneet.\n\nAivan hänen takanaan, rannan puolella, tapahtui jotakin muuta.\nSaksalaiset, jotka aikaisemmin olivat pitäneet komentoa täällä, olivat\nratkaisseet polttavan käymäläkysymyksen ainoalla mahdollisella tavalla.\nPitkiä riukuja, niiden alla kalkkia ja pukit tukena. Horjuen kuin\npääskyset puhelinlangoilla istui niillä laihtuneita olentoja. Eräästä\ntippui jotakin punamaalin tapaista. Toinen valitteli ääneensä nälän\nsynnyttämää ankaraa umpitautia. Hän oli istunut ehkä tunnin ja horjunut\nriu'ulla, mutta nyt olivat voimat lopussa. Hän kaatui nenälleen maahan\nja ryömi itkien pois. Bro juoksi hänen luokseen. Mutta mitä hän saattoi\ntehdä? Umpitautiin ei tehonnut raamatunlause eikä ystävällisyys...\n\nBro oli melkein seurata Hastigia alas sulaan toivottomuuteen. Mutta\njo seuraavana päivänä oli kaikki muuttunut hänessä. Hän ei tarvinnut\npaljoa saadakseen jälleen rohkeutta, vain yhden kiinteän pisteen, vain\nvarman päämäärän silmiensä eteen, oli se kuinka rajoitettu hyvänsä.\n\nAlussa hän ei ollut kiinnittänyt suurtakaan huomiota nuoreen tyttöön,\njoka niin kiihkeästi oli pyytänyt päästä Hastigin mukana Santahaminasta\ntänne. Hän tuli heidän huoneeseensa ja katosi sieltä kuin varjo,\nmutta enimmäkseen hän arkana pysytteli syrjässä käytävän mutkassa,\njonne hän oli järjestänyt itselleen vuoteen. Mutta sattumalta Bro\noli tänään saanut nähdä jotakin kulkiessaan piikkilanka-aitausta\npitkin eristetyn alueen ulkopuolella. Tytön sitä tietämättä hän oli\nsaanut selville salaisuuden, joka syvästi koski häneen. Ja nyt hän\näkkiä muisti nähneensä eräässä vankiluettelossa Santahaminassa rivin,\njohon hän silloin ei ollut kiinnittänyt huomiota: \"Tuntematon tyttö,\nn. 13-vuotias, kieltäytyy ilmoittamasta nimeään, tullut vankijoukon\nmukana Haminasta.\" Jokseenkin näin oli luetteloon kirjoitettu, ja rivin\nlopussa toisella käsialalla: \"Kadonnut, mahdollisesti vapautettu.\"\n\nSe oli kai juuri tämä tyttö? --\n\nEssiä hän ei ollut löytänyt, mutta hänen läheisyydessään oli toinen\nolento, jota hän saattoi auttaa ja joka auttaisi häntä. Ei ollut\nhelppoa tulla lähemmäksi tyttöä, sen hän huomasi, mutta hänen täytyi\nonnistua. Hänen luottamuksensa kasvoi jälleen. Jos hänen aavistuksensa\nei pettänyt häntä, jos hänen elämässään oli tapahtumassa uusi ratkaisu\n-- saattaisiko sen vielä kerran aiheuttaa puolikasvuinen lapsi?\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKajastus tunkeutuu harmaana ja epäröivänä valkeaksi kalkittuun\nhuoneeseen. Mutta jonkin ajan kuluttua se saa loisteen, joka merkitsee\nrakoilevia pilviä ja auringonpaistetta ulkona. Avoimesta ikkunasta se\nkumpuaa sisään yhä voimakkaammin.\n\nMustassa papinpuvussaan Bro astelee edestakaisin permannolla. Hänen\nvarjonsa vaeltaa levottomasti takaseinällä. On varhainen aamu, eräs\nnoita aamuja, jotka nyt palaavat noin kerran viikossa. Hastig on äsken\nhiipinyt ulos painunein päin, unettoman yön jälkeen.\n\nBro vaeltaa, vaeltaa. Välisti hän pysähtyy ja kuuntelee. Mutta ei,\nsiihen on vielä ainakin puoli tuntia... Hän värisee ja pudistelee\nolkapäitään, aivan kuin tahtoisi karistaa jotakin irti itsestään.\nSitten hän mietteliäänä menee käytävään, avaa oven ja huutaa hiljaa:\n\n-- Oletko valveilla, lapsi? Tule tänne!\n\nTyttö tulee epäröiden huoneeseen. Hän on valmiiksi pukeutunut ja täysin\nvalveilla, mutta hän tirkistelee vaivaantuneesti valoa vastaan. Heti\nkynnyksellä hän pysähtyy, seisoo siinä jäykkänä halvassa ruskeassa\ntalvipuvussaan ja harmaissa villasukissa, jotka ovat täynnä monivärisiä\npaikkoja. Hänen varhaiskypsillä kasvoillaan on arkuutta ja pelkoa.\n\n-- Mitä tahdotte? hän kysyy soinnuttomasti.\n\n-- Tahdon puhua kanssasi. Tahdon... Minun mielestäni voit hyvin olla\ntäällä. On niin kolkkoa, kun on ihan hiljaista. Eikö sinustakin?\n\nTyttö nyökkää. Tai katsooko hän vain permantoon.\n\n-- Miksi sinä aina menet piiloon? Istut ja värjötät hirmuisessa,\npimeässä käytävässä. Eikö sinun mielestäsi ole parempi täällä sisällä,\nmeidän luonamme?\n\nTyttö ei vastaa. Tuijottaa vain kenkiensä kuluneita kärkiä, asetellen\nniitä lähemmäksi toisiaan. Tiheä, musta palmikko roikkuu niitä kohti,\nse kiiltää niin omituisen orpona tyhjässä ilmassa riippuessaan. Bro\nlähestyy häntä.\n\n-- No, sano minulle, mitä sinulla oikeastaan on minua vastaan.\n\n-- Te kuulutte _niihin_, sanoo tyttö hitaasti, nostamatta silmiään.\n\n-- Rakas lapsi, minä en kuulu mihinkään. En enää.\n\n-- Kuuluttepa! huutaa tyttö äkkiä parahtaen ja polkee jalallaan\nlattiaa. Hänen pienet kätensä ovat puristuneet nyrkkiin.\n\nBro katselee häntä hämmästyneenä.\n\n-- Ole hiljaa, lapsi! Et saa uskoa sellaista. Ihmisen täytyy tehdä mitä\non pakko, ymmärräthän... Mutta muuten, tottakin...\n\nHän menee keltaisen kaapin luo ja hakee pienen paketin leivänpalasia,\njotka hän on säästänyt eilisen päivän niukasta annoksesta. Mutta tytön\ntäytyy nyt luvata, että hän syö ne itse, selittää Bro varovasti; hän ei\nsaa antaa muruakaan pois, muuten...\n\nTyttö niiaa syvään, hän näyttää pelästyneeltä. Tiedättekö ehkä jotakin?\nnäyttää hänen ilmeensä kysyvän, mutta kun Bro ei jatka, muuttuu ilme\njälleen torjuvaksi ja näyttää kysyvän: Saanko nyt mennä?\n\nBro ei ole vielä valmis. Hän katselee tyttöä melkein hellyttävästi.\n\n-- Sanohan, kuinka sinä tulit vankileiriin? kysyy hän.\n\n-- En tiedä. Ne ottivat minut yhdessä muiden kanssa.\n\n-- Entä äitisi, saiko hän jäädä kotiin?\n\n-- Äiti on kuollut.\n\n-- Niinkö... Onko sinulla sisaria?\n\n-- Neljä. Minä olen vanhin.\n\nBro nielaisee kerran. Sitten hän kysyy hiljaa ja epäröiden:\n\n-- Mutta missä isäsi on?\n\n-- Isä on tuolla sisällä, vastaa tyttö, ja hänen sanoissaan on kuin\nylpeyttä, kun hän ensin osoittaa päällään paksua kiviseinää ja sitten\npeitettyä ikkunaa.\n\n-- Tuolla sisällä? Mutta sinähän viittaat mäelle päin.\n\n-- Piikkilanka-aitauksessa, tarkoitan. Jos hän vielä tänä päivänä elää.\n\n-- Ole rauhassa, hän elää kyllä. Hän ei kai ole tehnyt mitään\nvaarallista.\n\n-- Niinkuin se riippuisi siitä, mitä on tehnyt! kuuluu katkerasti\nlapsen suusta, jonka ympärillä on murheellisia, pieniä ryppyjä. --\nSotaherrat ottavat osansa ja nälkä osansa. Sen tietää pastori itsekin.\n\n-- Niin, mitä voisin tehdä, rakas lapsi? Ja mistä luulet saatavan\nleipää heille, kun koko maa näkee nälkää? Mutta toissa päivänähän isäsi\nvielä eli, eikö totta? kysyy hän äkkiä ja yllättävästi.\n\n-- Kyllä, isä eli, ja heti kun minä tulin, niin... Hän säpsähtää\npuhuessaan ja keskeyttää pelästyneenä. Mitähän olen sanonut? ajattelee\nhän.\n\nBro hymyilee.\n\n-- Sinun ei tarvitse pelätä minua, ei yhtään. Olen kyllä huomannut,\nettä sinulla on salatiesi. Vartiosotilaat eivät olekaan niin ilkeitä,\neivät ainakaan kaikki.\n\n-- Mutta tänään en nähnyt häntä, kuiskaa tyttö väristen. -- Vaikka olin\nsiellä kuten tavallisesti ja seisoin sovitulla paikalla.\n\n-- Eihän siitä tarvitse olla huolissaan. Hänhän saattaa olla\ntutkittavana taikka saunassa Mustasaaressa.\n\nTaikka hänet on vapautettu.\n\n-- Ei, häntä ei ole vapautettu, selittää tyttö hiljaa ja päättävästi.\nTuntuu siltä, kuin hän tietäisi jotakin.\n\n-- Etkö ole Haminasta? kysyy Bro. Tyttö nyökkää epäröiden.\n\n-- Silloin olet kai kuullut puhuttavan Ristan kartanosta?\n\n-- Tietysti olen kuullut. Isä on ollut kuskina siellä, mutta kai\nennen minun syntymääni. Mutta ei häntä miellytä, jos joku puhuu siitä\nkartanosta.\n\n-- Vai niin ... mutisee Bro ihmetellen ja on hetken vaiti, melkein\nhäpeissään. Sitten hän kysyy:\n\n-- Mikä isäsi nimi on?\n\nMutta tyttö vaikenee epäluuloisesti, pelkää jo nyt sanoneensa liikaa.\n\n-- Mikä isäsi nimi on... no niin, sinun ei tarvitse sanoa sitä,\najatellaan jotakin muuta.\n\nHän tuntee, että hänen tänään täytyy saavuttaa tytön luottamus, juuri\ntänä kamalana aamuna. Hän ei ole vielä päässyt mihinkään, mutta hän\ntahtoo olla iloinen, hän tahtoo olla voimakas. Ja samalla kun Bro\nmenee tytön luo ja kiertää varovasti kätensä hänen olkapäittensä\nympärille, hän tuntee, kuinka hän vahvistuu. Hänellä on onneton lapsi\nhuollossaan. Sitten hän vie tytön avoimen ikkunan ääreen, tyttö seuraa\nvastahakoisesti.\n\n-- Tuolla ulkona on kevät, tunnetko kuinka ilma tuoksuu! On totta,\nettä meillä itsellämme on nyt hyvin vaikea olla, mutta katsohan\ntuonne! Ruoho linnoituksen vanhalla vallilla alkaa juuri vihertää,\nhennot pienet korret kohoavat esiin yksitellen. Tässä me taas olemme!\nsanovat ne. Tahtoisi käsillään hyväillä niitä kaikkia, eikö niin? Tuo\nvalli muistuttaa vihreäturkkista, nukkuvaa jättiläistä, eikö sinunkin\nmielestäsi? Ja katso, kuinka hänen selässään välähtelee kuin keihäitä.\nSe on heijastusta merestä tuolla takana. Emme voi nähdä merta itseään,\nmutta säteet sieltä me näemme. Mikä siunattu valo!\n\n-- Niin, tällä puolella on kyllä kaunista, sanoo tyttö yhtä\nkaiuttomasti kuin ennenkin ja kääntää päänsä peitettyä ikkunaa kohti.\n-- Tuolla puolella on jo aivan toista. Mutta te olette nyt peittänyt\nkoko ruudun, niin että teidän ei tarvitse nähdä, kuinka _meikäläisiä_\nkohdellaan.\n\n-- Päinvastoin, lapseni, päinvastoin! Me näemme liiaksikin sellaista.\nMelkein unohdamme, että siinä ei ole koko elämä. Muuten enhän minä...\n\n-- Tiedän kyllä, että sen on tehnyt se toinen pastori. Hän kärsii\nmieluummin vilua öisin... Mutta missä hän nyt on? kysyy hän äkkiä ja\nkatselee levottomasti ympärilleen, ikäänkuin vasta nyt olisi tullut\najatelleeksi, että Hastig ei olekaan täällä. --\n\n-- Hän on ... hän on ulkona, vastaa Bro epämieluisasti liikutettuna.\nMutta hän kokoaa ajatuksensa jälleen. -- Tule, mennään ulos, saat\nsiivota myöhemmin, ei sillä ole kiirettä.\n\nBro tarttuu hänen käteensä, ja he laskeutuvat portaita molemmat paljain\npäin. Tyttö ei jätä pientä leipäpakettiaan käytävään, missä hän asuu,\nvaan Bro huomaa, että hän tarkasti kätkee sen hameensa taskuun.\n\nAamu on niin aikainen, että kasarmin ovia ei vielä ole avattu eikä\nvankeja päästetty eristetyille kentille. Kaikki on hiljaista. Vain pari\nvahtisotilasta astelee määrättyä kierrostaan ja odottaa vahdinvaihtoa,\nunisina ja kivääri hihnasta riippumassa. Bro oli aikonut viedä tytön\nIsolle Mustasaarelle, kirkon ohi ja sitten sairaalasaarelle -- minne\nhyvänsä, vain niin kauas kuin mahdollista siihen suuntaan. Mutta\nkarkealla, pienellä kädellään tyttö vetää häntä itsepäisesti aivan\npäinvastaiselle suunnalle, eikä Bro tahdo millään antaa näkyä, että\nhäntä peloittaa mennä sinnepäin. Bro seuraa tyttöä, niinkuin hänestä\nolisi yhdentekevää minne mennään.\n\nKottaraiset viheltelevät hiljaa vanhoissa ja vielä melkein mustissa\npuissa Kreivi Piperin puiston kummun ympärillä. Se kuulostaa niin\nrauhalliselta, kuin maailmassa ei olisikaan muuta kuin iloa. Ja\nraskaat tykit rantavallilla seisovat siinä tyhminä ja lihavina selät\nkyyryssä aivan kuin leikkilehmät, joita lapsina tehtiin kuusenkävyistä\nja asetettiin riviin hienosta hiekasta leivotuille kakuille, tikut\njalkoina.\n\nNiin he uppoavat Kustaanmiekkaan, tuohon omituiseen myyränkoloon\nvanhoja ruotsalaisia linnakkeita, kaponieereja, raveliineja ja\nmaanalaisia käytäviä. Heidän päittensä yläpuolella liehuu kummullaan\nlinnoituksen sinivalkoinen lippu, ja kiväärillä varustettu sotilas\nkiertää tankoa piirissä lakkaamatta.\n\nKun he ovat tulleet lipun alla kulkevan juoksuhaudan ja mustan\nharmaakivisen portin kautta, tahtoo tyttö vetää häntä oikealle.\nMutta nyt Bro puristaa päättävästi hänen kätensä omaansa ja poikkeaa\npäinvastaiseen suuntaan. He menevät yli syvän linnanpihan, joka vielä\non varjossa rappeutuneine kiveyksineen ja muureja pitkin kiipeilevine\nhentoine lehvineen. Mutta sen toisessa päässä loistaa Kuninkaanportti\nmerta kohti kuten ikkuna holvimaisessa, mustassa kehyksessä. Veden\npinta takana salamoi ja palaa.\n\nBro vie hänet sinne, he istuutuvat korkeille graniittiportaille meren\npuolella, johon on hakattu kuninkaan sanat ja Ehrensvärdin kivitaulut\ntakana muurin harjalla.\n\n    -- -- --              Jälkimaailma\n    seiso tässä omalla pohjallasi\n             äläkä luota\n            vieraan apuun.\n\nHän lukee tytölle nuo kunnianarvoiset sanat. Kuinka voimattomilta\nne nyt tuntuvatkaan sen elämän edessä, joka täällä elää ja kuolee,\najattelee hän itsekseen. Tässä ympärillämme on jälkimaailma, mutta\nkuinka epätoivoinen jälkimaailma, puolet siitä tuskin jaksaa seisoa\nomalla pohjalla...\n\nNiin he molemmat ovat hetkisen hiljaa. Koko kapea salmi on\ntäynnänsä timantteja, vihuri on kyntänyt sen laineille itäisen\nauringon alla. Pieni loisto Vallisaarella vastapäätä pyörittelee\nsilmäänsä harmaanvalkoisessa panssaripäähineessä, vuoroin punaisena,\nvuoroin valkoisena -- siinä on kuin hupaista sisällystä, tulee Bro\najatelleeksi, mutta heikolla vilahduksella ei ole mitään sanottavaa\npaljossa valossa, ja hän itse istuu tässä lapsi vieressään. Täällä\nolemme kaukana kaikesta tuollaisesta. Ja kuitenkin -- hän tuntee,\nkuinka salainen hätä ahdistaa häntä. He ovat menneet väärään suuntaan;\nentä jos se kuuluisi tänne, sitä ei ole vielä kuulunut. Hänen\nmielestään tyttökin alituiseen kääntää päätään, ikäänkuin istuisi\nkuuntelemassa. Bron täytyy puhua johtaakseen hänen ajatuksensa muualle\nja ehkä tukahduttaakseen äänellään jotakin. Ja hän tekee sen kaikesta\nsydämestään, vaikka sanojen alla onkin hätäistä levottomuutta.\n\n-- Näetkö pajut tuolla Vallisaarella, sanoo hän. -- Katso, kuinka\nniiden oksat välkkyvät; se on kultaa, puhdasta kultaa! Eikö olekin\nkaunista? Ja kuinka meri loistaa tänään! Mikä siunattu valo! Niin, nyt\non kuitenkin kevät, kevät!\n\n-- Mitä minä välitän keväästä, kuiskaa tyttö hiukan katkerasti.\n\n-- Älä sano sitä, sinähän olet taas poiminut meille sinivuokkoja, niin\nkauniin kimpun. Mutta olemmeko oikein kiittäneet sinua niistä?\n\nBro ottaa hänen pienet pesemättömät kätensä omiinsa ja katselee niitä\nhellästi.\n\n-- Näillä pienillä käsillä sinä olet poiminut sinivuokkoja. Kuinka\nkätesi ovat laihat ja niin kalpeatkin! Sinun ei pitäisi istua niin\npaljon tuolla pimeässä nurkassa, sinähän saat liikkua vapaasti missä\nhaluat. Auringossa sinun pitää istua, lapsi, auringossa. Tiedätkö\nmitä, kun olin sinun ikäisesi, osasin hauskan tempun. En tiedä,\nosaavatko muut sen, mutta itse en ole unohtanut sitä vielä, vaikka jo\nolen näin vanha. Joka kevät, kun aurinko oli päässyt oikein voiton\npuolelle, menin ulos ja istuuduin kivelle jollakin mäellä. Ojensin\nmolemmat käteni ja annoin auringon kauan paistaa niihin. Sitten vedin\nne suulleni, hengitin niihin -- tällä lailla -- ja haistelin niitä.\nEt usko, kuinka hyvälle ne tuoksuivat. Niinkuin aurinko ja lämmin\nveri yhdessä. Ne kertoivat ikäänkuin tervehdyksen, että minäkin ja\nminun vereni oli mukana koko keväässä, sisällä suuressa valoaallossa,\nnousevassa elämässä. Etkö ymmärrä?\n\n-- Minun, käteni eivät ole niin hienot, sanoo tyttö. Hän vetää ne pois\nja piilottaa ne selkänsä taakse.\n\n-- Sellaista et saa ajatella. Kaikki nuoret kädet tuoksuvat juuri\nnyt. Kaikki, kaikkialla koko maailmassa! Ne ovat kuin yksi ainoa\nsisaruspiiri. Ja nyt luen sinulle vanhan virren. Kuuntele oikein\ntarkasti kuinka kaunis se on.\n\n    Pyhä Henki nyt pohjolan yll' lepäjää --\n    sen siunaus maan rajat täyttää!\n    Isä taivahan, huuto Sa kuulkosi tää:\n    Suur' armosi suvaitse näyttää!\n    Suo riemus ja voimas\n\nPitemmälle hän ei ehdi. Kuuluu lyhyt ratina, niinkuin iso niittokone\nolisi ajanut askelen eteenpäin. Se kuuluu hyvin läheltä jostakin\nkorkeiden muurien ja vallien toiselta puolelta, ja kaikuu niiden\nvälissä.\n\nTyttö säpsähtää. Hän puristaa kätensä korvilleen, juoksee kiviportaita\nalas ja pois läpi Kuninkaanportin.\n\nBro kiiruhtaa hänen jälkeensä. Mutta hän ehtii vain nähdä, kuinka tytön\nhame häviää erääseen märkään maanalaiseen käytävään portin toisella\npuolella. On turhaa koettaa saavuttaa häntä siellä pimeässä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKuninkaanportilta Bro menee suoraan kotiin kasarmiin. Hän on\nalakuloinen ja vihainen itselleen; ei käynyt ollenkaan niin kuin hän\ntoivoi tänään. Ja kuitenkin, olihan vain onneton sattuma, että heidän\npiti tulla juuri sinne, niin lähelle tuota hirveätä paikkaa... Hän ei\nvielä aio luopua yrityksestään, hän ei saa menettää luottamustaan. Nyt\nhän jo tietää enemmän tytöstä, tietää, minkä arvoinen hänen urhoollinen\nja kiusattu pieni sydämensä on.\n\nHuone on vielä siivoamatta. Tyttöä ei näy. Ja Hastig ei ole tullut\nvielä. Niinpä täytyy vain odottaa häntä ja valmistautua raskaaseen\nhetkeen.\n\nHän sulkee ikkunan ja järjestelee huonetta hiukan. Kello on seitsemän,\nhän kuulee, että vankeja aletaan päästää ulos. Tehdäkseen jotakin hän\nistuutuu kirjoituspöydän ääreen ja aukaisee mustan vihon, josta Hastig\nsanoi, että siitä tulisi syytekirja. Ajattelematta tarkemmin mitä tekee\nhän ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa tyhjälle sivulle. Hän on niin\nuponnut siihen, mitä äsken on kokenut, että hän alkaa vaistomaisesti\nja hitaasti kirjoittaa tuota vanhaa virttä. Se vahvistaa häntä\nkäsittämättömällä tavalla juuri sen takia, että se on niin mahdoton\ntällä paikalla.\n\nSilloin kuuluu raskaita askelia ulkoa käytävästä. Ovi aukenee, Hastig\ntulee sisään kainalossaan Raamattu ja käsikirja. Mutta hän näyttää\nkovin surkealta. Papintakki riippuu liian väljänä hänen laihtuneen\nvartalonsa ympärillä, hänen kasvonsa ovat tuskanhien peittämät, hän\nhorjuu.\n\n-- En jaksa enää! huutaa hän. -- Olemme voimattomat tässä helvetissä!\n\n-- Kuinka monta heitä oli? kysyi Bro asiallisesti ja silmiään\nnostamatta. Hän tahtoo yrittää hillitä lähestyvää myrskyä.\n\n-- Taisi olla kahdeksan. Tai kymmenen! En voinut laskea niitä,\nviimeinen rivissä sylki minua kasvoihin. Siinä saat, sinä ja sun\njumalasi! hän huusi. Sitten hän asettui supisuorana ja aivan tyynenä\nkiväärinsuitten eteen. Eikö se ole kamalaa?... Ja sinä, sinä istut\nsiinä välinpitämättömänä ja kirjoitat. Syötätkö pääkallokirjaa, mitä?\nSinulla ei ole sydäntä... Kirjoita kaksikymmentä tapettua, kirjoita\nkolmekymmentä, kirjoita sata! Niitä oli ainakin sata! Oletko nyt\ntyytyväinen?\n\nVapisevin käsin hän laskee paksut kirjat pöydälle.\n\nHän katselee hetken paperiarkkia, jolla Bron kynä konemaisesti piirtää\nsäkeen säkeen jälkeen.\n\n-- Mitä? Piirtelet virsiä?... \"Pyhä Henki nyt pohjolan yll'\nlepäjää\" ... niin siitäpä näyttää! Pyhä henki _meidän_ siunatussa\npohjolassamme...\n\nHän päästää vihlovan naurun, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Se kuuluu\nniin sairaalloiselta kuin veitset kirskuisivat toisiaan vastaan hänen\nrinnassaan. Sitten hän hapuilee vuoteensa luo ja heittäytyy siihen\npitkäkseen.\n\n-- Sinä herjaat, Hastig, sanoo Bro hiljaa. -- Mutta sinä olet sairas.\n\n-- Ja juuri _sinä_ sen sanot! Onko kukaan Kristuksen palvelija\nherjannut enemmän kuin sinä? Miksi sinusta oikeastaan tuli pappi?\n\nBro ei virka mitään, painaa vain kiusaantuneena kätensä silmilleen.\nSe sana osui, hän muistaa yht'äkkiä niin paljon murheellista. Mutta\nhän luulee myös kuulleensa, että parhaimmassakin ihmisissä, joiden\nei koskaan uskoisi kantavan myrkyllisiä ajatuksia, mielipuolisuuden\nvallassa paljastuu mitä peloittavin ilkeyden kuilu. No niin, täysihullu\nei Hastig ollut. Mutta missä on raja mielisairauden ja sairaan mielen\nvälillä? Hastigin mieli oli ainakin jälkimmäistä laatua. Näytti siltä,\nkuin hänen kalpeutensa läpi olisi alituiseen loistanut avointen\nhaavojen punainen väri.\n\nNyt raotetaan viereisen huoneen ovea, ja lääkäri pistää haukotellen\nluunkeltaisen päänsä kaksine tummine lasireikineen ovesta.\n\n-- Tarvitaanko avustusta? Minusta kuulosti siltä...\n\nKun Bro nyökkää, hän katoaa hetkeksi. Yöpaidassa, joka ulottuu hänen\nnilkkoihinsa saakka, hän palaa kohta lääkelasi kädessään. Se on\ntavallinen annos, hän selittää, kun hän ilkamoivasti menee Hastigin luo\nja aikoo kaataa nesteen hänen suuhunsa.\n\nHastig lyö hänen käsivarttaan, niin että lasin sisällys räiskyy\nyöpaidalle ja permannolle.\n\n-- Viekää pois roskanne! Tuokaa tänne lääke, joka parantaa kurjuuden\nmaailmassa!\n\n-- Sellaista tinktuuria ei ole, hyvä pastori. Mutta kemia helpottaa\nhiukan matkaamme kuoppaa kohti, aivan niinkuin uskontokin. No, älkää\nnyt kiukutelko kuin pikku lapsi!\n\nHän menee hakemaan uutta annosta ja houkuttelee taitavasti potilaansa\nnielemään sen, samalla kun hänen suustaan virtaa koskenaan lörpötystä.\nMutta heti kun tehtävä on suoritettu, hän huokaisee kerran ja on vaiti\nkuin kala.\n\n-- Haluaako pastori myös? kysyy hän ja kääntyy Brota kohti. -- Eikö?\nNo, sitten voin taas mennä.\n\n-- Miksi teillä aina on niin kiire? Meidäthän on komennettu tänne\nmelkein samaan tehtävään, teidät hoitamaan ruumiita, meidät\nsieluparkoja. Asustamme tässä vieretysten synkän tehtävämme aikana.\nMutta olen huomannut, että te vältätte meitä huolellisesti. Senkö\nvuoksi että me olemme pappeja?\n\nTohtori katselee kuin arvioiden tavattoman rumaa puhujaa, joka\nbulldogginnaamoineen muistuttaa paljonkin apostoli Markusta Dürerin\ntaulussa Münchenissä. Tohtori itse on varmasti vakuutettu siitä, että\nvaikka hänen oma ulkomuotonsa ei olekaan kaunis, niin se on ainakin\nkiintoisa.\n\n-- Enpä juuri sen takia, vastaa hän. -- Mutta ensiksikään ei minua ole\nkomennettu tänne, vaan olen täällä aivan vapaaehtoisesti. Toiseksi\nolen nyt puettu vain yöpaitaan. Kolmanneksi minulla ei ole kovinkaan\npaljon aikaa siihen, mitä ajatustenvaihdoksi sanotaan. Hoidanhan vain\nyhden apulaisen avulla klinikkaa täällä pohjakerroksessa. Se on vain\npieni osa kokonaisuudesta, vain kaksi kasarmia, mutta joka tapauksessa\ntuhat ruumista. Sitäpaitsi valmistamme juuri uutta sisätautiosastoa\nsairaalasaarelle. Niin että kyllä siinä puuhaa riittää. Ja neljänneksi\n(tässä hän miettivästi raapii leukaansa)... neljänneksi vältän yleensä\nliikaa tutustumista uusiin ihmisiin.\n\n-- Miksi?\n\n-- No, jos kaksi ihmistä tulee liian hyviksi tuttaviksi, niin kaikki\npäättyy aina samalla tavalla. Jompikumpi saa mennä toisen hautajaisiin,\nennemmin tai myöhemmin. Silinteri, valkoinen kaulaliina, mustat housut,\npuheita, kyyneliä, kukkia... En minä siedä semmoista...\n\n-- Mutta jos nyt lupaan, että teidän ei missään tapauksessa tarvitse\ntulla _minun_ hautajaisiini? naurahtelee Bro.\n\n-- Sitä teidän on mahdoton taata, pastori. Se riippuu myös toisesta\nasianosaisesta. Olen oikeastaan tunteellinen nilviäinen. Hyvää yötä!\n\nJa yöpaita savunvärisine silmälaseineen katoaa.\n\nBro katselee toveriaan tuolla vuoteessa. Hän makaa aivan hiljaa silmät\nummessa, hän on kai nukkunut lääkärin nopeasti vaikuttavan lääkkeen\navulla. Mutta käy valitettavasti selville, että hän on ainakin puoleksi\nvalveilla, kun hiukan aikaa sen jälkeen kaksi sotilasta kolistelee\nsisään mukanaan kenttäpuhelin ja laatikko. Toisella heistä on olkalaput\nja käsivarsissa arvonmerkit, jotka osoittavat, että hän on kersantti\nteknillisissä joukoissa. He poraavat muitta mutkitta reiän käytävään\nvievän oven reunukseen ja vetävät sen läpi johdon, koneeseen, jonka he\nasettavat laatikolle. Paljon juoksentelemisen, huutamisen ja toistuvien\nsoittojen jälkeen he saavat selville, että kaikki on kunnossa. Hastig\ntirkistelee heitä kiukkuisesti puoliavoimien silmäluomiensa välistä.\nVäsyneellä äänellä hän kysyy, kuka heidät on lähettänyt. -- Päällystö,\nvastaa kersantti ja ottaa asennon. -- Tohtori kuuluu tarvitsevan\npuhelinta täällä, ja ehkäpä se merkitsee toiminnan vilkastumista\nkirkkoherroillekin, lisää hän hiukan tympeästi, ennenkuin hän viimeisen\nkerran kapsahtaa asentoon.\n\nSängystä alkaa kuulua voivotusta kuin kidutuspenkistä.\n\n-- Voi, voi ... onko tämä mikään paikka Kristuksen palvelijalle?\nNyt olemme kaiken lisäksi saaneet tänne tuon saatanallisen kojeen.\nHalloo, täällä komendantti, -- pappi tänne! Ja suinpäin täytyy lähteä\nulos Raamattu kädessä ollaksesi apuna verilöylyssä. Raks -- kymmenen\nhenkeä... Raks -- kymmenen lisää... Kysyn sinulta, Bro, -- onko tämä\nsopiva paikka Kristuksen palvelijalle?\n\n-- Missä hänen paikkansa sitten olisi, jollei siellä, missä enimmin\nkärsitään?\n\nHastig kohottautuu kyynärpäittensä nojaan.\n\n-- Mutta me olemme voimattomat täällä. Enkö ole koettanut kaikkea? Olen\npuhunut liikuttavasti viranomaisille, tuomioistuimille, komendanteille,\n-- minulle vastataan, että oikeuden täytyy tehdä tehtävänsä, hyvästi!\nOlen kulkenut onnettomien parissa -- minua väistetään kuin inhottavaa\nvalehtelijaa, spitaalista. Vain muutamien kaikkein kurjimpien\nluo saattaa päästä, melkein salaa, ymmärrätkö? Mutta ei suinkaan\nrohkeampien ja arvokkaampien luo, se on hirveintä! Ne sylkevät\nkasvoihin. Sama kivenkova vastarinta sekä voittajien että voitettujen\nparissa. Nyt en jaksa enää. Ripusta kaksinkertaiset peitteet tuon\nikkunan eteen! En tahdo enää nähdä mitään, en mitään!\n\n-- Eiköhän meidän pikemminkin pitäisi ottaa peite pois ja katsella?\narvelee Bro. -- En tarkoita vain tuota räsyä ikkunassa, vaan jotain\nenempääkin. Niin ehkä opimme tietämään, mitä meidän on tehtävä.\n\n-- Huomaan, ettet ole ollut täällä vielä montakaan päivää. Vakuutan\nsinulle -- täällä ei evankeliumilla ole mitään sanottavaa. Täällä on\nJumalan sana alennettu kyllästymättömän Molokin surkeaksi avustajaksi,\nhankalaksi lisäkkeeksi, tyhjän veroiseksi... Mitä siihen vastaat?\n\nBro on vaiti. Hän tietää, että Hastig on oikeassa, ainakin siinä määrin\nkuin selvät todistukset ovat oikeassa; tässä maailmassa. Kysymys on\nvain siitä, että jokin hänessä ei tahdo alistua tunnustamaan tällaisten\ntodisteiden vakuuttavuutta.\n\n-- Sinä et vastaa. Olet tietysti sitä mieltä, että joka miekkaan\ntarttuu, se miekkaan hukkuu. Niin kyllä! Mutta ajattelehan, että me\nolemme täällä juuri hukkuvia varten emmekä voi mitään tehdä heidän\nhyväkseen.\n\n-- Se johtuu ehkä siitä, että suhteemme heihin on väärä, sanoo Bro\nmiettivästi. -- Me emme pane alttiiksi yhtä paljon kuin he, me näemme\nkyllä nälkää, mutta emme heidän kanssaan, emme yhtä ankarasti. Toista\nolisi, jos...\n\nHastig nauraa katkerasti läpi hampaittensa.\n\n-- Enhän minä voi Kristuksen takia loihtia itseäni kapinoitsijaksi! Ja\nsinä vielä vähemmän, sinä, jolla oli ainoa veli...\n\nSeuraa hetken hiljaisuus. Bro istuu kirjoituspöydän ääressä kädet\nkorville painettuina, hän rukoilee hiljaista rukousta, että hänen\njärkiraukkansa ei ylpistyisi, ei asettuisi tuomariksi ja nousisi\nkäsittämätöntä vastaan. Hastig makaa paikallaan, pää painettuna laihaan\nolkitäytteiseen pielukseen. Mutta hän säpsähtää kenttäpuhelimen\nsoitosta.\n\nEnnenkuin kumpikaan heistä ehtii vastata, on tohtori siinä nyt puettuna\nviininpunaiseen aamutakkiin, nyöri vyötäisten ympärillä ja tupsut\nmahalla roikkumassa. Hänen kallonsa on kuin vuori saippuakuohaa. Tänään\nhänellä on, niinkuin hän sanoo, Mont Blanc-aamu, kun hän ajelee koko\npäänsä koneella, ja silloin hän aina on erikoisen hyvällä tuulella. Hän\nottaa kuulotorven: -- Halloo, kasarmi 16... Vai niin, jahaa ... juuri\nniin, ei nyt sentään, puh!\n\n-- Se oli erehdys, selittää hän juhlallisesti ja laskee kuulotorven\nkahdella sormella paikoilleen. Mutta hän on pitänyt sitä omituisen\nkauan korvallaan.\n\n-- Erehdys ... eikö kaikki ole yhtä suurta erehdystä? mutisee Hastig\ntyynyynsä.\n\n-- Kyllä, olen ensimmäinen myöntämään sen. Kaikki jalo pyrkimys on\nturhuutta. Tunsin miehen, joka tahtoi seurata pyhän Franciscuksen\nesimerkkiä ja lahjoittaa pois kaiken mitä hän omisti. Juuri kun hän oli\nsaavuttanut absoluuttisen köyhyyden, joutui hänelle aivan arvaamatta\näärettömän suuri perintö. Hän päätti päivänsä hullujenhuoneessa.\nJa tunsin nuoren naisen, joka ei milloinkaan juonut pisaraakaan\nviiniä, jotta hänen lapsensa eivät ainakaan hänen kauttaan perisi\nmilligrammaakaan tuota kirottua myrkkyä. Hän ei tietenkään saanut\nyhtään lasta, vaikka oli kolme kertaa naimisissa. Ja niin poispäin.\nMutta voihan sitäpaitsi suhtautua koko murhenäytelmään humoristisesti.\nKuten esimerkiksi Alfred Nobel. Keksiä uusi sotaväline, pumpuliruuti,\nja säätää rauhanpalkinto. Penteleenmoinen leikinlaskija! \"Hurraa, me\nnuoret meripojat...\"\n\nHyräillen tohtori palaa huoneeseensa. Ohimennessään hän nykäisee Brota\nhihasta ja vetää hänet mukanaan omaan huoneeseensa.\n\n-- Se oli todellakin erehdys, kuiskaa hän puoliääneen ja vetää\nparranajokoneella pitkän uran saippuakuohaan päänsä päällä, -- mutta\nseuraavanlainen erehdys. Hetki sitten unohdettiin ampua eräs yksinäinen\nraukka, joka; nyt komendantin kautta pyytää päästä täydentämään\nkokoelmaa. Sen pitäisi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa. Eikö pastori\nvoisi mennä antamaan hänelle viimeisen voitelun, niin säästämme\nystäväämme. Sanokaa, että menette kävelemään.\n\nHätävalhetta Bro on aina inhonnut, eikä hän tälläkään kertaa pääse\nkäyttämään tätä keinoa, sillä heti kun hän on sulkenut tohtorin oven,\nHastig pyytää liikuttavasti, ettei hän lähtisi huoneesta. Hän ei\nmillään voi olla yksin juuri nyt. Mutta Bro tietää liiankin hyvin,\nettä jos hänen sairas ystävänsä tarvitsee häntä, ei se ole siksi,\nettä häntä pitäisi auttaa tai lohduttaa, vaan siksi, että hänen\nläheisyydessään olisi joku, jonka hartioille hän voisi kuormittaa koko\nonnettoman olonsa. Epäröiden hän istuutuu kirjoituspöydän ääreen ja\nmiettii, kuinka voisi päästä täältä täyttämään tehtäväänsä. Ja aivan\noikein, muutaman minuutin kuluttua hän näkee Hastigin nousevan istumaan\nvuoteessaan ja tarkastelevan häntä tutkivasti.\n\n-- Sinä et kärsi, Bro, sanoo hän kiukkuisesti.\n\n-- Onko parempi, jos me molemmat luhistumme?\n\n-- Ei, kuka silloin hoitaisi pyövelinrengin tehtäviä?\n\n-- Teet minulle vääryyttä, Hastig.\n\n-- Tuskin! Olet sama käsittämätön karhu kuin ylioppilasvuosinasikin.\nOlen uskonut sinuun viimeiseen saakka, uskoin enemmän kuin milloinkaan\nluettuani päiväkirjasi. Melkein kadehdin sinua. \"Syntisellä papilla\"\noli ollut käytävänä niin vaikea taistelu, arvelin, niin paljon enemmän\nkestettävää kuin minulla! Mutta nyt sinä et enää taistele ollenkaan,\nolet tylsistynyt kuin tukki, joka on laskenut kivisen kosken.\nJuoppoudessa ja irstaudessa vietetty nuoruus ei mene ohitse jälkiä\njättämättä. Kuinka monta kertaa konsistori varoitti sinua?\n\n-- Neljä kertaa.\n\n-- Miksi sinä oikeastaan rupesit papiksi? Oletko oikea mies tuossa\ntakissa?\n\nNyt Bro on saanut kyllikseen. Hän nousee vihastuneena seisomaan, riisuu\npapintakin ja heittää sen keskelle permantoa.\n\n-- No niin! Nyt seison edessäsi vain ihmisenä, tuomitse minut!\n\nMutta Hastig heltyy äkkiä. -- Ei, ei sillälailla..., hän kuiskaa ja\nnostaa nöyrästi takin, jonka hän pakottaa ystävänsä jälleen pukemaan\nylleen. Sitten hän jälleen hiipii sairasvuoteelleen... Hän istuu siinä\nkokoonvaipuneena, kunnes oikaisee itsensä kuin hengenahdistuksessa ja\npuhkeaa puhumaan:\n\n-- Jospa tietäisit, kuinka syvä hätäni oikeastaan on!\n\nAllani horjuu kaikki ... kaikki...\n\nBro istuutuu hänen viereensä vuoteen reunalle ja tarttuu hänen käteensä.\n\n-- Tiedän mitä tahdot sanoa, mutta sinä et saa horjua. Et sinä! Sinä\njoka olit hengessä palava, järkkymättömän varma uskossa. Muistatko\nillan hyvin kauan sitten kotitilallani, ruisvainioiden keskellä,\nauringon laskiessa, sen illan, joka tuli niin ratkaisevaksi minulle?\nMuistatko, mitä huusit minulle? Mitä paras sinussa vaatii, mitä\nsydämesi korkeimpina hetkinä julistaa, se on totuutta -- se sinun\ntäytyy uskoa!\n\n-- Muistan kyllä. Mutta nyt vaatii paras minussa juuri sitä, mitä _en_\nenää voi uskoa, mitä joka päivä ja joka hetki näen, että se ei voi olla\ntotuutta eikä koskaan siksi tullakaan. Se vaatii vanhurskautta meiltä\nihmisiltä. Ja mitä sydämeni julistaa -- niin, luuletko, että minut\ntällä paikalla voidaan saattaa uskomaan siihen?\n\nBro miettii noita sanoja. Ehkäpä on hetkiä, ajattelee hän, jolloin\ntäytyy oppia laajentumaan sydämensä ulkopuolelle. Se on välisti liian\npieni.\n\n-- Niin, muistan kyllä tuon illan ruisvainioiden keskellä, jatkaa\nHastig. -- Se oli silloin, taivaan valtakunnassa. Ja nyt olemme täällä,\nGehennassa, missä ruumismato ei kuole eikä tuli sammu, niinkuin\nkirjoitettu on.\n\nHän kumartuu taaksepäin päänaluksensa yli ja koputtaa rystyillään\nvalkeaksi kalkittua tiiliseinää.\n\n-- Vain seinä väliä -- se seinä siinä todellakin on... Mutta kuinka\nluulet minun saattavan nukkua öisin, kun tiedän, että vain metrin\npäässä minusta makaa joku, joka par'aikaa on kuolemaisillaan nälkään?\nTiedätkö oikeastaan missä olemme? Tiedätkö mitä on allamme, kymmenisen\nmetriä alaspäin? Ruumiskellari! Sinne kootaan kuolleet, ennenkuin\nne viedään Santahaminaan ja haudataan. Joskus olen kuullut tänne\nylös, kuinka raskas rautaovi kitisee. Ja kerran olin tuolla alhaalla\nja katselin sinne sisään. Siellä oli kokonainen läjä, ainakin\ntusina. Sieltä irvisteli pimeydessä minua vastaan kokoelma hirveitä\njalkapohjia, muutamat saappaissa, toiset paljaina, jäykkinä, varpaat\nsinisenmustina...\n\nHän hyppää pystyyn ja alkaa astuskella edestakaisin permannolla kuin\ntakaa-ajettuna.\n\n-- Ei, ei, ei, Bro -- mitä evankeliumi täällä auttaa! Näen näkyjä.\nMinua ajavat takaa nuo sinertävät jalkapohjat, ne polkevat sydämeni\nkuoliaaksi. Näen nälkäisiä lapsia. Köyhiä lapsia, ryysyläisiä! Ympäri\nkoko maan he seisovat surkeitten majojen ovilla ja värisevät ja\nodottavat ja katselevat tyhjin silmin pitkin maantietä. Mutta isää ei\ntule, ei tule!... Kuinka voit selittää, että sellaista saa tapahtua?\nVastaa minulle!\n\n-- En osaa selittää sitä.\n\n-- Siinäpä se, _siihen_ kysymykseen ei ole mitään vastausta, vaikka\nhuutaisit Jumalaasi kuinka palavasti hyvänsä. Miksi, Bro, miksi täytyy\nhänen ihmiskuntansa kärsiä niin kauheasti?\n\n-- Ehkäpä se kärsimällä pyrkii johonkin parempaan.\n\n-- Siltäpä juuri näyttää! nauraa Hastig kaameasti.\n\n-- Kuinka oletkaan muuttunut! huudahtaa Bro. -- Miksi olet alkanut\nmitata kaikkea niin lyhyillä, niin maallisilla mitoilla?\n\n-- Eikö minulla ehkä ole oikeutta siihen? Tässä on kysymys maallisista\nasioista.\n\nBro istuu vuoteen reunalla kuin parilalla. Hänen ystävänsä tunnustus on\njärkyttänyt häntä syvästi, mutta kuinka hän pääsisi lähtemään täältä\nkuolemaantuomitun luo? Ja mitä hänen on vastattava kaikkeen tähän? Hän\nei keksi parempaa vastausta kuin avuttoman viittauksen siihen, että\nkorkeimmat aivoitukset ovat aina salattuja ihmisiltä.\n\n-- Joko olet ruvennut käyttämään teologisia korulauseita, kuuluu pureva\nvastaisku. -- Et sanoisi niin, jos sinulla olisi elävä sydän.\n\n-- Muista kuitenkin eräs seikka, Hastig! Kärsimys ei ole pahinta.\nVapahtaja kärsi eniten meistä kaikista. On olemassa pahempi arvoitus.\nPahuus.\n\n-- Sanoja, sanoja... Jospa aina tietäisimme mikä _on_ pahaa...\n\n-- Tiedämme sen ainakin tässä tapauksessa. Eksyt omiin mietteisiisi.\nUnohdatko kokonaan mistä on kysymys?\n\n-- Nälästä, kärsimyksestä ja verestä, verestä -- ei mistään muusta.\n\nBro koroittaa äänensä:\n\n-- Niin juuri, verestä! Verisestä kapinasta kaikkea sitä vastaan,\nmitä me pidämme pyhänä, sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan.\nNe eivät ole mitään pikkuasioita. Muista häväistyjä kirkkojamme,\nristiinnaulittuja pappejamme, ja eikö Jumala antanut voittoa oikeille\naseille?\n\n-- Niin, kaikki tapahtui juuri niinkuin pyysimme häneltä. Asiamme\nvoitti. Ja tuolla alhaalla ... siellä on sinulla tulokset...\n\nHän lakkasi kävelemästä ja viittasi permantoa, niinkuin näkisi avoimen\nluukun kautta kellariin asti.\n\n-- Olet sairas, Hastig. Tämä on ollut liikaa sinulle.\n\n-- Mutta sinä näyt tulevan erinomaisesti toimeen. \"Pyhä Henki nyt\npohjolan yll' lepäjää\" ... raks ja amen!\n\n-- Etkö ole tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, vastaa Bro sävyisästi.\n-- Jos on hyvin pimeä, täytyy itse sytyttää sitä enemmän kynttilöitä.\n\n-- Sanoja, sanoja... no niin, anna anteeksi taas. Ymmärränhän, että\nminä en voi suhtautua näihin asioihin niinkuin sinä. Sinulla oli ainoa\nveli...\n\n-- Pyydän sinua, jätä velivainajani pois tästä.\n\n-- Mutta sinä et ymmärrä minua. En tarkoita sitä, että olisin muuttanut\nmielipiteitä poliittisissa asioissa. Olimme oikealla puolella, mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Se on paljon tärkeämpää. Miksi Jumala ei anna kaikille ihmisille\nsamaa käsitystä oikeasta ja väärästä? Ajattelehan yhtä asiaa.\nViipurissa ja ehkäpä Karjalan kannaksellakin on samanlaisia\nvankileirejä kuin tämä. Sieltä on vain penikulman verran valtakunnan\nrajalle. Oletko nähnyt sen rajan? Minä olen. Kapea oja metsän läpi.\nSen molemmin puolin on aivan samanlaisia kuusia ja koivuja. Tuuli\npuhaltaa estämättä sen yli, maan eläimet juoksevat ristiin rastiin\nsen yli, eivät edes huomaa sitä. Mutta rajan toisella puolella on\nkaikki päinvastoin kuin täällä. Se, mikä täällä on hyvää, on siellä\npahaa. Ja nyt, juuri tällä hetkellä, siellä tapahtuu vielä suuremmassa\nmittakaavassa samaa kuin täällä, sama hirmuinen murhenäytelmä. Veri\nvirtaa jokina. Erotus on vain siinä, että siellä tapetaan ne, jotka\ntäällä saavat elää... Eikö se ole kummallista, Bro? Kuinka Jumala voi\nsallia, että ihmisillä on niin vastakkaiset käsitykset hyvästä ja\npahasta? Vastaa minulle!\n\nBro on vaiti.\n\n-- Ja jos tiedettäisiin, että tämä saa tapahtua yhden kerran, että\nsitten tulee sovinto ja kirkkaampi taivas yli maailman. Mutta kun\npäinvastoin tiedetään, että tämä sama on tapahtunut alituiseen,\nalituiseen, aikojen alusta saakka, ja että se tulee toistumaan tuhansia\nkertoja ennen ajan viimeistä hetkeä -- silloin, Bro, silloin, silloin...\n\nSamassa tohtori tulee huoneestaan täysin puettuna ja lääkärintakki\nyllään ja aikoo mennä vastaanotolleen alas väliaikaiseen klinikkaan.\n\n-- Eikö pastori lähde ulos kävelemään? virkkaa hän merkityksellisesti\nBrolle.\n\n-- Kyllä heti! Mutta sanokaa minulle ensiksi -- mitä ajattelette\nkaikesta tästä?\n\n-- Mistä kaikesta?\n\n-- Kaikesta mitä tapahtuu täällä ympärillämme.\n\n-- Älkää kysykö minulta. Mutta jos olisin Herramme asemassa, tietäisin\nkyllä mitä tekisin. Ottaisin suurimman morfiiniruiskun taivaallisesta\napteekista ja antaisin ihmiskunnalle kelpo annoksen. Niin he\njoutuisivat tuskattomasti hautaan.\n\n-- Hautailveilijä! ärähtää Hastig.\n\n-- Vai haluavatko herrat tietää poliittiset mielipiteeni? Ne ovat hyvin\nyksinkertaiset. Herrat tuntevat varmasti kuun. Toinen puolisko on\naina pimeä, toinen valoisa. Jos kylmällä puolella nyt sattuu olemaan\nasukkaita, niin arvelen, että kriitillisen viivan kahden puolen,\npimeyden ja valon välillä, on käymässä ikuinen taistelu. Ne, jotka on\ntyönnetty alas pimeyteen, pyrkivät luonnollisesti ylös sieltä. Toiset\ntahtovat yhtä luonnollisesti pitää valoisan puolikkaansa, ja taistelu\nei pääty koskaan. Juuri samanlaista on täällä maan päälläkin.\n\n-- Ei, ei aivan niin yksinkertaista, vastaa Bro voimakkaan alaleuan\nhuvitetusti tärähtäessä. -- Puhuimme juuri naapuristamme, Venäjästä.\nSiellähän ovat vallalla pimeän puolen ihmiset. He ovat levittäytyneet\nkuin suuri musta saari valoisalle puolikkaalle.\n\n-- Hm, siitä kai johtuu, että kuun kartassa on pilkkunsa. Hyvästi!\n\n-- Sellaista on lääketieteen lohdutus, mutisee Hastig hänen jälkeensä.\n\nBro on kuitenkin oppinut kylliksi tuntemaan tohtoria käsittääkseen,\nettä hän sisimmässään on hyvin hienotunteinen. Ihminen, joka soittaa\njoka ilta itsensä uneen viulullaan ikäänkuin rukoilisi iltarukouksensa,\nsellainen ihminen on ehkä pettynyt, mutta ei suinkaan sydämetön\nkujeilija. Ja kuinka hienotunteisesti hän näyttää kohtelevan\ntyttöparkaa täällä, Pienokaista -- näyttää aivan kuin hän tulisi\nhämilleen, kun tyttö vain näyttäytyy, ikäänkuin ei tietäisi, kuinka\nvarovasti häntä pitäisi käsitellä...\n\nMutta nämä Bron ajatukset väistyvät heti sen kiusallisen kysymyksen\ntieltä, kuinka hän pääsisi ulos täältä.\n\nAika kuluu.\n\n-- Nyt sinun täytyy käydä nukkumaan, sanoo hän. -- Usko minua, me\nlöydämme pääsytien kaikesta tästä, meidän on löydettävä se...\n\nKenttäpuhelin soi. Hastig säpsähtää, hän on harhaillessaan permannolla\ntullut aivan lähelle laatikolla olevaa konetta.\n\n-- Siinä on sinulle keino! huutaa hän pahaa aavistaen.\n\nEnnenkuin Bro ennättää estää, on Hastig tarttunut kuulotorveen. Lyhyen\nkeskustelun aikana hänen kasvonsa tulevat yhä kutistuneemmiksi ja\nharmaammiksi. Komendantti kysyy jäätävän kohteliaasti, missä tilattu\npappi viipyy; virantoimitukseen on kiire. Hastig laskee kuulotorven\nkannattimeen, raskaasti kuin se olisi lyijyä.\n\n-- Miksi petätte minua, sinä ja tohtori? Aavistinhan...\n\n-- Ole rauhassa, vastaa Bro, -- nyt on minun vuoroni.\n\nHän aikoo jättää Raamatun tällä kertaa kotiin, ottaa vain hattunsa\nsorvatusta puunaulasta kaapin kyljestä ja aikoo mennä. Mutta hän\ntuntee, kuinka Hastig seisoo tiukasti tuijottamassa häneen. Ja\nennenkuin hän ehtii ulos ovesta, kuulee hän uhkaavan äänen:\n\n-- Pysähdy! Et saa mennä! Sinulla on himokas piirre suusi ympärillä.\nEivätkö veriuhrit riitä -- täytyykö jonkun vielä iloita niistä? Menen\nmieluummin itse!...\n\nBro näkee, että tässä ei voi tehdä mitään. Väkisin hän ei voi estää\nsitä, ja jos hän seuraa mukana, syntyy vain uusia kuohahduksia.\n\n-- Teet vääryyttä minulle, sanoo hän surullisesti, -- mutta niinkuin\ntahdot.\n\nHastig huuhtoo kasvojaan pesuvadissa ja vetää huokaillen ylleen\npäällystakkinsa. Sitten hän ottaa Raamatun kirjoituspöydältä, mutta\nennenkuin menee, hän pysähtyy tuokioksi ja ojentaa molemmat kätensä\nBrota kohti.\n\n-- Katso näitä käsiä! Ne pitelevät Jumalan sanaa, ainoata, jota luulin\nturvalliseksi ja kiinteäksi tässä elämässä. Mutta ne vapisevat,\nvapisevat...\n\nTuskin ovi on sulkeutunut, kun Bro on polvillaan permannolla hiljaa\nrukoillen. -- Tutki minua, Isä! rukoilee hän kiihkeästi. Sinä\njoka näet kaiken läpi, sinulle ei mikään ole salattua minunkaan\nniskoittelevassa sydämessäni, jota en itsekään milloinkaan ole oppinut\nymmärtämään. Tiedät, että en oikein kyennyt rakastamaan veljeäni hänen\neläessään -- älä anna minun ainakaan kostaa sitä rakkaudettomuutta\nrakkaudettomuudella heitä kohtaan. Jos sydämessäni vielä on kipinäkään\nkostonhimoa, jos siellä paha tahto vielä huutaa verta veljeni verestä,\nniin rankaise minua. Laske risti hartioilleni, olen valmis. -- -- --\n\nHän lepää kauan siinä ja rukoilee lakkaamatta itsensä puolesta. Hän\non avannut ikkunaruudun, aamuaurinko virtaa leveänä vuona hänen\nkasvoilleen, mutta näyttää siltä, kuin valo ei valaisisi. Ensimmäiset\nkevätpääskyset kiitävät viserrellen ohitse ulkona ilmassa, mutta ne\neivät anna hänelle iloa.\n\nHän ei huomaa, kuinka pieni tyttö tulee sisään, lähestyy varpaillaan ja\nkatselee häntä ihmetellen. Äkkiä tyttö seisoo hänen vieressään keskellä\nauringon virtaa.\n\nBro ojentaa käsivartensa häntä kohti:\n\n-- Auta minua, lapsi! Näytät niin hyvältä ... ja niin omituisen\niloiselta tänään...\n\n-- Isä elää! kuiskaa tyttö säteillen. -- Olen nähnyt hänet.\n\n-- Tiesimmehän sen! Hän elää! huutaa Bro. Mutta hän on vielä rukoukseen\nuponneena, hänelle merkitsevät nuo sanat jotakin muuta ja vielä enemmän.\n\nNyt on äkkiä kirkasta hänen ympärillään. Tuntuu siltä, kuin hän olisi\nsaanut pikku Johanneksen takaisin toisessa olennossa, kuin hänen\nhukkaanmenneellä elämällään taas olisi aivan selvä tarkoitus.\n\nHän vetää tytön luokseen, lapsi ei vetäydy pois.\n\nHän silittää tytön tukkaa, puristaa ylen onnellisena hänen päätään\ntakkiansa vastaan. Kumpikaan heistä ei kuule, kuinka kaukana jälleen\nräsähtää pitkään, ja Bro kuiskaa:\n\n-- On parempi näin, lapsi! Me autamme toisiamme, me kaksi!\n\n\n\n\nVI.\n\n\n-- Kuinka sinä runoilitkaan nuoruudessasi, Bro? Eikö runon nimi ollut\n\"Vähän jokaisen valitus\", ja eikö se kuulunut näin:\n\n    Sa liian myöhään pysähdyt:\n    ei auta bromi enää nyt...\n\nNiin, olit aivan oikeassa, ainakin mitä minuun tulee, mutta kukapa sitä\nolisi silloin uskonut...\n\nHastig seisoo vuoteensa edessä suuta vääristävä nauru huulillaan. Hän\non juuri nielaissut tohtorin viimeisen lääkelasillisen tämän vaikean\npäivän jälkeen, mutta hän tietää, että se ei auta häntä. Aivan kuin\nsaadakseen vahvistuksen tälle ajatukselle hän koettelee käsillään\nlaihtunutta ruumistaan, joka lähinnä muistuttaa riippuvaa mutkikasta\nnuoraa.\n\n-- Ehkäpä tohtori voisi kirjoittaa sairaustodistuksen, että pääsisin\ntästä kaikesta. Mutta on omituista, näetkös, että en tahdo pois täältä\nvielä. Hyttynen ja kynttilä, ymmärräthän -- ja sitten pimeys. Tahdon\ntunkeutua kysymysten pohjaan asti. Vaimoparkani ja lapseni... onneksi\nhe vielä ovat kaukana Pohjanmaalla, he eivät tiedä, kuinka kirkkoherra\nHastigin laita on.\n\nHän heittäytyy täysissä pukimissa vuoteeseen.\n\nBro istuu ääneti kirjoituspöydän ääressä ja toivoo, että ystävänsä\npian nukkuisi. Hän toistaa ajatuksissaan päivän runsaat tapahtumat,\nmutta hän ei saa selville asiain yhteyttä; tapaukset vierivät liian\nvoimakkaasti hänen ylitseen.\n\nIkkunasta virtaa sisään kevätkesän yön kylmä, varjoton valo, mutta\nmustassa peltikamiinassa nurkassa rätisee punasilmäinen ja puhelias\nhavupuuvalkea, joka ei kuitenkaan saa Brota avaamaan suutaan.\nKasarmissa on kylmä, hän on virittänyt valkean ajatellen värisevää\ntoveriaan.\n\nTohtori on juuri mennyt huoneeseensa ja sulkenut oven ponnekkaalla\nkolauksella, joka merkitsee, että hän haluaa olla rauhassa viuluineen,\nvaikka katon läpi romahtaisi sata helvettiä. Ja pian kuuluvat sieltä\nhiljaiset näppäykset, kun hän virittää soitintaan -- hänellä on se\nomituisuus, että hän ei koskaan viritä jousen avulla, vaan ainoastaan\nsormillaan. Sitten tavallisesti sävel alkaa paisua, ikäänkuin\nkoetellen, ikäänkuin itseään hakien; joskus se johtaa siroihin ja\nlempeästi säteileviin vanhoihin menuetteihin tai gavotteihin -- Lully,\nRameau, Gluck, mutta tänä iltana hän soittaa sitä, mistä hän omituista\nkyllä pitää kaikkein eniten: César Franckin Andante religiosoa. Hän\nkäyttää sordiinia alusta asti, eikä vain lopussa kuten nuoteissa\nmäärätään. Viulu laulaa jalommin sillä lailla, ja hän soittaa kappaleen\nkolmeen kertaan.\n\nMolemmat papit kuuntelevat. Tohtorin huoneessa syntyy hiljaisuus, ja\nvalkea kamiinassa alkaa harmaantua ja luhistua tuhaksi. Bro katselee\nkevätyöhön istuessaan ikkunan ääressä ja sanoo hiljaa:\n\n-- Niinpä meilläkin oli rauhanhetkemme.\n\n-- Mutta se rauha oli väärää! kuiskaa Hastig ja nousee istumaan.\n\n-- Ei, nuku sinä, koeta päästä rauhaan! Muistatko erästä mestari\nEckehartin lausetta? Niin paljon kuin ihmisellä on rauhaa, niin paljon\nhän on Jumalassa. Mutta niin paljon kuin hän kaipaa rauhaa, niin paljon\nhän on Jumalan ulkopuolella.\n\n-- Juuri niin, olen Jumalan ulkopuolella. Minä olen kokonaan vailla\nrauhaa.\n\n-- Se on muserrettu nyt. Mutta se palaa.\n\n-- Ei, Bro, se on muserrettu ainaiseksi!\n\nHän hyökkää äkkiä seisaalleen, riistää yltään papintakin vielä\nkiivaammin kuin Bro aamulla, paiskaa sen maahan ja polkee sitä.\n\n-- En tahdo olla pappi! Tässä seison ihmisenä, kärsivänä, ryysyisenä\nihmisenä, ja minä syytän!\n\nBro katselee tyrmistyneenä, kuinka hän kääntää palavat silmänsä kattoa\nkohti ja pudistelee laihoja nyrkkejään ilmassa. Hänen äänensä painuu\nvihlovaksi kuiskaukseksi, mutta kohoaa vähitellen huudoksi.\n\n-- Minä syytän! Maallisen Gehennan syvyyksistä, kaiken armeliaisuuden\nnimessä -- minä syytän sinua, Jumala! Miksi annoit kaiken tämän\ntapahtua, sinä Ikihyvä? Sinä lähetit meidät koetusten alhoon, mutta\netukäteen tuomittuina. Sinä olit punninnut hyvän tahtomme, tiesit, että\nse oli liian heikko taistelussa ylivoimaista pahuutta vastaan. Puolusta\ntekoasi, jos voit! Sinä suuri silmä, sinä joka näet vuosisatojen läpi,\naikojen aamunkoitteesta aikojen äärimmäiseen hetkeen -- sinähän tiesit\nkaiken ... sinähän näit etukäteen kaikki maailman taistelukentät, sinä\ntiesit meidän tappiomme, sinä tunsit haavojemme polttavan tuskan. Miksi\nsiis annoit pelin alkaa, sinä Ikihyvä? Minä syytän sinua!\n\n-- Mitä sinä teet, Hastig?\n\nIkäänkuin hukkuvaa pelastaakseen Bro kiiruhtaa hänen luokseen, tarttuu\nkovasti hänen käsiinsä ja pakottaa ne ristiin.\n\n-- Et tiedä mitä sanot... Rukoile, rukoile!\n\nHastig katselee häntä närkästyneenä.\n\n-- Kokoatko hyviä töitä -- mokomakin katolilainen?\n\n-- En, vaan parempaa omaatuntoa. Ja _uskoa._\n\nKysyvä katse Hastigin silmissä tulee yhä närkästyneemmäksi.\n\n-- Saattaako olla mahdollista, että tiemme nyt kulkevat ristiin ja\ntoistensa ohi? Että sinun tiesi nousee, ja minun painuu alaspäin? Sinä,\nsinä, irstaileva ylioppilas, huono pappi...\n\n-- En tiedä mitään, tiedän vain, että kaikessa tässä vaikeassa _minun_\nuskoni alkaa kasvaa.\n\n-- Kasvaa? Kuinka voit selittää sen?\n\n-- Etkö ymmärrä minua? Ajattele laaksojen puita, jotka ovat\nahdistuksessa mustien vuorten välissä. Eivätkö ne kasva korkeammiksi\nkuin muut puut? Niiden _täytyy_ päästä ylös valoon, näetkö? Muutoin ne\nkuolevat.\n\n-- Juuri niin, muutoin ne kuolevat. Saattaa myös kuolla ainakin\nhenkisesti, uskon puutteesta.\n\n-- Mutta on niin yksinkertaista uskoa. Katselen ympärilleni ja\najattelen: Näin kauheita kärsimyksiä ei voida kärsiä turhaan. Näin\nsuuret asiat eivät saata olla tarkoituksettomia.\n\n-- En usko sinua, sinulla on jokin muu syy ... sinulla on viha, joka\npitää sinua pinnalla. Sinä pelastat itsellesi jotakin, jonka kuvittelet\nolevan rakkautta.\n\n-- En! vakuuttaa Bro voimakkaasti.\n\nHastig lähentää huuliaan hänen korvaansa:\n\n-- Mutta minä ... minä tunnustan sinulle. Sanoit minua voimakkaaksi\nuskossa. Nyt minä _epäilen_... Ei, enemmän ... minä kiellän!\n\n-- Tee sitten niin! Mutta miksi raivoat Jumalaa vastaan, jollet enää\nusko, että hän on olemassa?\n\n\n\n\nVII.\n\n\nViime päivinä oli Hastigin tila ainakin näennäisesti parantunut.\nTohtorin voimakas lääke oli kai lopulta tehonnut: hän nukkui\nenimmäkseen. Mutta välillä hän oli omituisen kirkkaasti valveilla ja\nvalmis uusiin henkisiin taisteluihin. Näytti siltä, kuin hän olisi\nmietiskellyt raskaassa lääkeunessakin ja koonnut voimia jatkuvaan\nitsekidutukseen. Ei hän juuri saanut paljoa aikaan; viime aikoina\nhän ei ollut laskenut jalkaansakaan heidän eristetyn kasarminsa\nulkopuolelle, Hän hoippui ympäri huoneessaan, milloin puolipukeissa,\nmilloin hytisten päällystakki yllään, mutta kirjeiden tarkastusta\nja hiukan muutakin hän vielä sentään paraiksi hoiteli. Ja sitten,\nolihan hän täällä kuitenkin pappina, mikä oli komendantille eräällä\nlailla tärkeä seikka virallisissa raporteissa, sielunhoitoa koskevassa\npykälässä ilmoitettavaksi.\n\nTämä sairaustila oli tällä lailla ontunut eteenpäin jokseenkin\nrauhallisissa muodoissa, mutta nyt, kun viikko taas oli kulunut ja\nmusta teloituspäivä saattoi tulla milloin hyvänsä, Bro oli salaisesti\nlevoton siitä, että hänen ystävälleen saattaisi uudelleen tapahtua\njotakin pahempaa. Muuten hän ei ehtinyt paljonkaan huolehtia siitä,\nmitä saattaisi tapahtua. Hän oli päiväkaudet vankien joukossa ja teki\nheidän puolestaan kaiken mitä voi, yhtä vähäisellä menestyksellä, mutta\nparemmalla mielellä kuin ennen.\n\nHän tiesi kyllä, mistä tuo rohkeus suureksi osaksi oli peräisin.\nHänellä oli läheisyydessään ihmisolento, jolle hän selvästi\nmerkitsi jotakin. Säikähtynyt ja ikäänkuin kohmettunut tyttö oli\nedelleenkin, mutta ollessaan kahden kesken Bron kanssa hän muuttui\nheti toisenlaiseksi, ja melkein joka päivä hän antoi pieniä arkoja\ntodisteita siitä, että kaikkien näiden vihollisten joukossa kuitenkin\noli eräs, joka oli voittanut hänen lapsellisen luottamuksensa. Hän ei\nnäyttänyt sitä Hastigin tai tohtorin läsnäollessa, hän varjeli tarkasti\nheidän yhteistä salaisuuttaan, ja Bro menetteli samoin.\n\nEräs seikka ihmetytti häntä itseäänkin. Kuinka hän kiertelikin\ntuhansien onnettomien keskuudessa täällä, sai jokin seikka hänet\nmelkein kokonaan välttämään lähintä vankileiriä, missä tytön isä oli.\nHän aivan kuin pelkäsi näyttäytyä liiaksi siellä ja syventyä siihen,\ntai oli kuin jokin ääni olisi sanonut hänelle, että se säästettäisiin\nsiksi, kunnes hän itse olisi voimakkaampi ja pitemmälle ehtinyt -- hän\nei vielä oikein tiennyt miksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHastig makaa syvässä unessa, vaikka jo on keskipäivä. Hänellä on\npäällystakki peitteenä ja eräitä lääkepulloja vuoteen vieressä tuolilla.\n\nPieni tyttö seisoo miettiväisenä tyhjässä huoneessa ja katselee\nhäntä. Ei näytä siltä, että hän heräisi ensimmäiseen kiireeseen,\narvelee tyttö. Esiliinassaan hänellä on merkillinen kokoelma kuivia,\nlehdettömiä orjanruusunoksia, ja hän nousee varpailleen ja kaataa ne\nkorkealle kirjoituspöydälle. Sairas pastori on pyytänyt hoitamaan erään\nasian, joka nyt on toimitettu. Pitkän etsimisen jälkeen hän löysi\npuutarhasta, ison hautakiven luota, juuri sen, mitä haki.\n\nPienintäkään melua pitämättä hän avaa ikkunan, ottaa pöydältä\nsaviruukun eilen poimittuine sinivuokkoineen, heittää kukat vesineen\nulos ja sulkee ikkunan. Sitten hän alkaa järjestää kuivia, okaisia\noksia vatiin. Omituinen pastori on sanonut, että hän ei tahdo nähdä\nmuita kukkia siellä. Naarmuttuneine sormineen hän taivuttaa pistävät\noksat sisäänpäin ja kietoo ne yhteen, niin että uusi kukkakimppu alkaa\nnäyttää orjantappurakruunulta. Pastorin täytyy ainakin nähdä, että hän\nmuistaa Raamatunhistoriansa.\n\nSilloin tällöin hän katsahtaa Hastigia. Saatuaan kaikki valmiiksi\nhän seisoo epäröiden hetkisen, hengittää levottomasti. Varpaisillaan\nhän lähestyy vuodetta ja kuuntelee, sitten hän raapaisee jalallaan\npermantoa -- kerran, kahdesti. Ei, pastori nukkuu kuin kivi.\n\nVarovaisesti hän hiipii ison keltaisen kaapin luo, avaa hiljaa oven ja\nalkaa hakea jotakin. Eikö sairaalle pastorille eilen lähetetty käärö\nruokaa kaupungista? Mutta minne hän on kätkenyt sen?...\n\nSamassa kenttäpuhelin soi kimakasti. Hastig kavahtaa pystyyn\nvuoteessaan. Tyttö säikähtää ja koettaa ehtiä sulkea kaapin oven,\nennenkuin juoksee pois. Mutta se ei onnistu, ovi kääntyy jälleen\nhitaasti saranoillaan, ikäänkuin haluaisi antaa avoimen todistuksen:\nkatso tänne, tällainen on totuus! Ja sitäpaitsi Hastig on jo ehtinyt\nnähdä, mitä hän puuhaili.\n\nPortaissa syöksyy hiljainen lapsi omituista vauhtia lääkärin ohi, joka\non tulossa hetkeksi levähtämään. Hän katselee ihmeissään tytön jälkeen.\nMiksi tuolla ruumisparalla on tänään niin kiire? Onko hän ehkä sairas,\ntai miksi hän juoksee tuolla lailla? Surkealta hän on näyttänyt koko\najan, vaikka lääkäri on koettanutkin hankkia ylimääräistä ruokaa...\n\nHänen huoneeseen tullessaan Hastig istuu vuoteen laidalla ja tuijottaa\nammottavin silmin puhelinta. Tohtori ei heti käsitä, mistä on kysymys,\nja tarttuu kuulotorveen. -- Halloo! Kuinka? Ei, helkkarissa, tämä on\npastorin kanslia.\n\n-- Erehdys, sanoo hän ja soittaa kiinni. Hastig heittäytyy\nhuojentuneena jälleen vuoteelleen, kuulihan hän, että tällä kertaa oli\ntodella kyseessä erehdys.\n\nOikeastaan tohtori oli aikonut mennä huoneeseensa lepäämään hetkeksi,\nhän oli ollut valjaissa jo aikaisesta aamusta -- ja minkälaisessa\nkoiranhommassa sitten! Mutta kuinka olikaan, hän joutui kiusaukseen\nhiukan kujeilla potilaansa, pateettisen mustatakin kanssa täällä. Hän\nasetti tuolin vuoteen viereen ja istuutui.\n\n-- No, joko tuntuu paremmalta? Hermot on hopeoitu bromilla ja\nluminaalilla. Eivät taida kirkua nyt?\n\n-- Niin, ruumis on ehkä hiukan parempi, mutta... Tohtori kohotti\nsormeansa.\n\n-- Älkää sanoko mitään sielusta. Sellaista ei ole, pastori.\n\n-- Siispä olette sitä mieltä, että me papit vaivaamme itseämme\nsellaisella, jota ei ole.\n\n-- Juuri niin, hitto vie, mitä suurimmassa määrässä!\n\n-- Mutta katselkaapa minua! Ettekö näe, että minussa rääkätään sielua?\n\nKujeillen tohtori kumartaa ryhmyisen luukallonsa vuoteen yli, katselee\nhäntä hyvin nenäkkäästi silmiin ja pudistelee päätään merkiksi, että\nhän ei huomaa mitään, ei kerrassaan mitään.\n\n-- Olette aivan liian korkealentoinen, sanoo hän. -- Aivan liian\nkiihkoinen ja jalo, jalo. Teissä ei ole tippaakaan huumoria, piru vie!\n\n-- En olekaan vielä kylliksi vanha ja tylsä. Toistaiseksi minulla on\nvoimia suhtautua asioihin verisen vakavasti.\n\n-- Onnittelen, siksi kai olette vuoteeseen joutunutkin.\n\nHastig kuohahtaa.\n\n-- Kirottu kyynikko! Kuinka saattaa teidän kaltaisenne ihminen ihailla\nmusiikkia?\n\n-- No, se on omituinen epäjohdonmukaisuus minussa.\n\n-- Onpa tuokin selitys! Ehkäpä teilläkin _oli_ sielu. Ja mitä sanotte\nkaikista niistä tuhansista, jotka kärsivät ympärillämme?\n\n-- Ruumiit kärsivät, mutta siinäkin on jo enemmän kuin tarpeeksi.\nTiedättekö oikeastaan, mikä ihmeellinen taideteos ihmisen ruumis\non? Tiedättekö, että jos kaikki keuhkojanne kudokset levitettäisiin\neteenne, niin ehditte muutaman kerran lukea Isämeitänne, ennenkuin\nolette kävellyt maton toisesta päästä toiseen. Tiedättekö, että\nhermorihmanne ovat yhteensä yhtä pitkät kuin kaupunkienvälinen\npuhelinlinja? Tiedättekö, että pienin verenpisara teissä on\nverrattavissa aurinkokuntaan salaperäistä keskusta kiertävine\nplaneettoineen? Jos katsoo sisälle teidän ruumiiseenne, niin edessä on\nsama ääretön perspektiivi kuin maailmankaikkeudessa.\n\n-- Ja koko tuo ihmeellinen taideteos luhistuu, jos sormi kerran painaa\nkiväärin liipasinta!\n\nTohtori nyökkää miettiväisesti.\n\n-- Niin, lennätin vaikenee, kaikki aurinkokunnat lakkaavat\npyörimästä ... jos sormi painaa liipasinta... Paljon vähemmästäkin\n-- henkäyksestä, tyhjästä. Ja kuitenkin niin on paras, kun elämä\nmuutenkin on tälleen järjestetty. Kysyitte minulta eräänä päivänä,\ntai ehkäpä kysyjä olikin virkatoverinne, mitä arvelen tästä kaameasta\nmenosta ympärillämme. Arvelen, että se oikeastaan on hyvin ansiokasta\ntoimintaa. Johan Vanhan Testamentin Saarnaajakin sanoi: Kuoleman päivä\non parempi kuin syntymäpäivä! Juuri niin. Täällä jaellaan reippaasti\nvapaalippuja matkalle suureen Tuntemattomuuteen. Kyllähän se voisi\ntapahtua hiukan lempeämminkin, mutta ei pidä olla niin vaativainen,\npastori. Eikä niin herkkätuntoinen. Tässähän on kysymys meistä\ntäysikasvuisista, ja me olemme kaikki vanhoja sikoja, rumat tahrat\nnahassamme... Ei, on olemassa pahempaa kuin tämä.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Ajatelkaapa kaikkia kiusattuja lapsia.\n\nHastig huokasi murheellisesti.\n\n-- Niin, lapset... uskotte siis hyvää niistä? ihmettelee hän\nsurullisesti katsahtaen kaapin avointa ovea.\n\n-- Niin, lapsiin täytyy uskoa ... mutta oletteko milloinkaan käynyt\ntuberkuloosiosastolla suuressa lastensairaalassa? Vuode vuoteen\nvieressä, synkkinä riveinä. Siinä lepäävät pienet ruumiit kipsissä\nja venytyssiteissä, jollakin on käsivarsi ilmassa, toisella molemmat\njalat. Ja kaikilla on omituisesti syyttävät kasvot. Sitä näkyä\npitäisi optimisteille näyttää kerran viikossa, niin tulisi varmasti\nloppu heidän virkeästä visertelystään. Vaikka kukapa tietää...\nKerran keskustelin tästä asiasta niinsanotun suuren hengen, muodissa\nolevan teosofin kanssa. Arvatkaapa, mitä se lurjus minulle vastasi!\nHän väitti, että kun pieni lapsi kärsii, niin se sovittaa jotakin\nsen aikaisemmassa olemassaolossa tapahtunutta. Voiko ajatella\nmitään inhottavampaa? Täytyykö minun jokaisen itseansaitsemattoman\nkärsimyksen, jokaisen pienen epämuodostuneen raukan nähdessäni aina\najatella: Ahaa, sinä sovitat jotakin, mitähän sinä olet tehnytkään? Ei,\ntahdon kirota kohtaloa enkä halua mitään selitystä... Mutta voitteko\nsanoa minulle, pastori -- miksi kaikilla sairailla lapsilla on niin\nomituisesti syyttävät kasvot? Ketä luulette niiden syyttävän?\n\n-- Sallimusta! Jumalaa! Ikihyvää!\n\nTohtori tutkii häntä kiinnostuneena savunväristen lasiensa läpi.\n\n-- Ehkä niinkin... Hiukan omituista papin suusta.\n\n-- En tahdo olla pappi. Ihminen vain.\n\nNyt tohtori pudistaa sydämellisesti hänen kättään.\n\n-- Onnittelen! Se oli yllättävää kuulla, autuas saalis, vanhan Lutherin\nsanoilla puhuaksemme. Hyvin ansiokas henkilö muuten, tuo isä Martti.\nKiittäkää häntä, jos todella haluatte tulla terveeksi! Hän puhdisti\nerehdyksessä puolet kristikuntaa uskonnollisista syöpäläisistä.\n\nRiemastuneena tohtori asteli kierroksen huoneessa valkoisessa\nlääkärintakissaan.\n\n-- Erehdyksessä, hehee... Aika pässinpäitä ne uskonpuhdistajat! Ja\nsitten he riitelivät keskenään paavin parrasta, juuri siitä, jonka\nne tahtoivat poistaa ... mutta Calvin, hän oli se oikea lurjus! Hän\nlähetti toiseen maailmaan erään arvokkaan virkatoverini, Miguel\nServeton, erikoisen etevän henkilön, verenkierron ensimmäisen\nselittäjän. Voiko ajatella sellaista lihaksitullutta paholaista! Suuri\nespanjalainen matkustaa Geneveen erityisesti neuvotellakseen parhaasta\ntavasta paavin kukistamiseksi. Sitten he joutuvat riitaan jostakin\npykälästä, ja niinpä uusi paikallispaavi muitta mutkitta poltattaa\nhänet torilla kerettiläisenä. Siivotonta, eikö olekin?... Niin no,\nnuo uskonnolliset kysymykset... Eikö olekin kovin omituista? Mistään\nei maailmassa ole puhuttu ja kirjoitettu niin paljon kuin Jumalasta,\nmiljoonilta ihmisiltä on otettu henki kaikissa ajateltavissa riidoissa\nsiitä, mitä hän on sanonut ja mitä ei, maailman hienoimmat rakennukset\non surkeilematta kustannettu tälle Jumalalle. Hän on muuten esiintynyt\naivan verrattomana mahtajana täällä maan päällä. Ja kuitenkaan ei\ntietääkseni kukaan ole häntä nähnyt tai kuullut.\n\nEi tohtori puhu ainoastaan kujeillakseen tai pelkästä\nsydämettömyydestä, vaan hänen puheessaan on eräänlaista persoonallista\npaatosta. Sitäpaitsi hän on varma siitä, että hän suorastaan palvelee\nhyvää asiaa. Eihän ole kysymys mistään muusta kuin siitä, että sairaan\npappismiehen tapaus on selvä: uskonnollinen psykoosi. Nyt näkyy hänessä\nkuitenkin sensuuntaisia merkkejä, että hän itse aikoo kiskoa pahan\njuuret pois, ja silloinhan, Herran nimessä, on autettava häntä...\n\nNiinpä tohtori haukottelee vielä kerran ja lisää:\n\n-- Teidän virkatoverinne täällä, pastori Bro, näyttää myöskin\nvalmistavan yllätyksiä. Hän toimii aivan kuumeisesti, lähinnä\njonkinmoisena sanitäärinä. Hän ei. Jumalan kiitos, esiinny kovin\npapillisesti, mutta sillä ihmisellä ei ole minkäänlaista käsitystä\ntartunnasta.\n\nTohtori ottaa taskustaan desinfioimispullon, kaataa siitä\npumpulitukkoon ja haistelee sitä.\n\n-- Tänä aamuna hän tuli laahaten kahta puolikuollutta. Heissä _saattoi_\nolla tavallista nälkäturvotusta, mutta myöskin toisintokuumetta, joka\ntarttuu täitten välityksellä tai muuten piru ties miten. _Diagnosis\nincerta_, ymmärrättekö? No niin, hän käsitteli heitä jokseenkin yhtä\nhuolettomasti kuin vatsatautisia kapalolapsia. Hän näyttää olevan kovin\narmelias vankeja kohtaan.\n\n-- Päinvastoin! Ne ovat murhanneet hänen ainoan veljensä.\n\n-- Ei se siltä näytä.\n\nTohtori tuntee joutuneensa hiukan hämilleen, ja kun hän samassa\nnäkee vastenmielisen koristuksen kirjoituspöydällä, sellaisen, joka\nsuorastaan muistuttaa vertatihkuvaa orjantappurakruunua, inhottavinta\nmitä hän tietää, pitää hän rauhalleen sopivampana vetäytyä pois\nkaikkien käsittämättömien pappien luota. --\n\nMutta pian sen jälkeen hän taas tulee huoneeseen, ja nyt hänellä on\npaperipalanen kädessään. Hän on omituisen hermostunut ja hämillään,\nkoko hänen terävä kielensä on ikäänkuin poissa sijoiltaan, eikä hän\noikein tiedä, kuinka pääsisi alkuun.\n\n-- Toivon että pastori suo anteeksi. Mutta eräänä iltana... Olin\npahuksen kiusaantunut ja väsynyt... kirjoitin sellaista, joka\nmuistuttaa runoa. Sehän on vain pilaa, perhana... mutta kuitenkin...\nPastorihan on itsekin kirjoittanut ja julkaissut, mikäli minulle\non kerrottu, ja nyt minä arvelin... niinkuin pieneksi polemiikiksi,\nymmärrättekö, siihen katsoen, mistä me äsken puhuimme... No niin, ehkä\nse kiinnostaa teitä.\n\nPaperilappu vapisee huomattavasti hänen käsissään, ja avuttomalla\näänellä, joka pyrkii olemaan itseironinen, mutta joka erehdyksessä saa\njuhlallisen sävyn, hän lukee:\n\n            _Rauha_.\n\n    Nämä kädet,\n    jotka ovat koko maailman ihanuuksia tavoitelleet,\n    mutta saaneet tyytyä hypistelemään pikku helyjä,\n    ja jotka epätoivossa ovat raastaneet harventuvaa tukkaa\n    eivätkä koskaan, koskaan ole levänneet,\n    -- ne saavat kerran rauhan.\n\n    Nämä jalat,\n    jotka ovat kuin rumpupuikot juosseet kapeita teitä ja laveita,\n    suoria teitä ja kiertoteitä ja ihan tiettömiä maita,\n    -- nekin saavat rauhan.\n\n    Nämä aivot,\n    joiden väsyneistä johdoista ovat tihkuneet\n    ajatukset alati heikkenevinä kipunoina,\n    -- kuin mustunut lyijyvaroke oikosulun sattuessa\n    ne sulavat ja saavat rauhan.\n\n    Koko tämän ruumiin sähkölankavyyhti,\n    sen korkeat ja matalat jännitykset,\n    sen tasavirrat ja sen vaihtovirrat,\n    sen Morset ja Marconit\n    ja tuhannet tuntemattomat, tuskalliset virrat\n    -- kaikki se lakkaa jännityksinensä,\n    ja kaikki se saa rauhan.\n\n    Oi pyhä, viileä Tyhjyys!\n\nHeti kun tohtori on saanut luetuksi loppuun runotekeleensä, hän katoaa\nselkä kumarassa, aivan kuin olisi perusteellisesti häväissyt itsensä.\nMutta Hastig ehtii huomata, että hän jo ovella ottaa sarvisankaiset\nlasinsa ja alkaa pyyhkiä niitä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Bro hetkisen kuluttua tulee sisään, seisoo Hastig kannattaen\nsaviruukkua molemmilla käsillään ja tuijottaa siinä olevia kuivia\noksia. Hänen huulensa liikkuvat äänettömästi.\n\n-- No, onko sinulla ollut hauskaa? kysyy hän ja asettaa ruukun pöydälle.\n\n-- Ei, vastaa Bro soinnuttomasti ja istuutuu raskaasti. Hän on saanut\nnähdä liian paljon kurjuutta tänään.\n\n-- Minua ilahduttaa, että sinulla ei ole ollut hauskaa.\n\n-- Mutta mitä ihmettä sinä oikeastaan katselet, Hastig?\n\n-- Kuivia okaita, elämän ainoita kukkia... Oletko milloinkaan, Bro,\noletko milloinkaan tullut ajatelleeksi, kuinka paljon kärsimystä yhteen\nainoaan sekuntiin sisältyy?\n\nHän koputti hitaasti kaksi kertaa rystyillään pöytään.\n\n-- Yksi ... kaksi. Siinä oli sekunti. Meille tuo ajanjakso ei\nsisältänyt paljoakaan. Mutta maailmalle, ihmiskunnalle! Mitä sopiikaan\nyhteen silmänräpäykseen, kun ottaa lukuun kaikki kohtaloitten vilinät\nmaapallollamme? Kuuletko noita tuhansia hätähuutoja? Kuuletko\nkuolinhuokauksia, jotka korisevat juuri nyt? Tuolla heittelehtivät\nihmiset syöpäkivuissa vuoteillaan, täällä itkevät nälkäiset lapset,\ntuolla taas painuvat harmaat päät onnettomuuden sanomien saapuessa,\ntuossa vääntyvät ihmiskasvot pistoolinsuun edessä, ja jossakin\ntaistelee nainen epätoivoisesti kahta kuristavaa, karvaista kättä\nvastaan... Niin, nosta sekunti pisarana ajan merestä ja katsele sitä!\nSe on tumma pahuudesta ja veriviiruinen. Orjantappura, orjantappura on\nelämän ainoa kukka!\n\n-- Ei, ei ainoa. Sekuntiin mahtuu muutakin kuin mitä sinä tahdot siinä\nnähdä. Eikö ole raikkaita suudelmia ja morsiusvuoteita, eikö siinä\nole nuorten äitien hymyä pienokaisilleen ja uskollisia kädenlyöntejä\nystävien kesken? Ja nyt, juuri nyt, seisoo ehkä jossakin maapallon\ntoisella puolella mies, hän seisoo siinä pää pystyssä ja katselee\naamuruskoa. Voittaja vuoren huipulla.\n\nBron vastaus on lausuttu hiljaisesti, mutta äänellä, joka ei\nmuistuta hänen tavallista kieltään. Se on samanlaista kuin kerran\nmaalaiskirkossa, kun kukaan ei tiennyt mistä hän otti sanansa. Mutta\nHastig nauraa kumeasti:\n\n-- Voittaja... tässä meidän ympärillämme näet voittajat!\n\n-- En tarkoita sellaisia.\n\n-- Miltä sinun voittajasi näyttää?\n\nBro ojentautuu ja puristaa kätensä nyrkkiin, niinettä ne natisevat.\n\n-- Voittaja on mies, joka vihdoinkin on päässyt omantuntonsa\nkirkastusvuorelle pitkän vaelluksen jälkeen, Oi, olisinpa minä se mies!\n\nLiikutettuna hän alkaa kävellä edestakaisin permannolla.\n\n-- Olet väärässä, Hastig, et näe _koko_ totuutta. Olen aina ihaillut\nsinua ylempänä olevana ja verrattomana, senhän tiedät, ja niin teen\nvieläkin. Mutta selvemmin kuin ennen näen, että sinullakin on suuri\nvika. Sinä olet... kuinka sen sanoisinkaan ... sinä olet ainakin\nliiaksi runoilija. Näet vain sen, mitä _tahdot_ nähdä. Ja sinun silmäsi\novat aina käännetyt ääretöntä ja kaukaista, ei läheisintä kohti.\n\n-- Enkö minä muka näe läheisintä? virkkaa Hastig ja viittaa melkein\nriemuiten keltaista kaappia kohti. -- Näenpä senkin, että tuo ovi on\nauki. Ja tiedän mitä se merkitsee... Kaikessa tässä mustassa minulla\noli yksi ainoa valonsäde, se oli viaton lapsi. Mutta se lapsi varastaa\nmeiltä, Bro. Näin sen omin silmin juuri äsken, hän luuli minun\nnukkuvan. Mutta tiedätkö, olen iloinen siitä.\n\n-- Iloinenko?\n\n-- Niin juuri, iloinen. Nyt tiedän, miksi perisynti on olemassa. Se\non välttämätön, näetkö. Täällä maailmassa ei sentään milloinkaan\nenkelinsiipi saa tahrautua. Synnymme kaikki huonoin vaistoin, ja ne\nmurtautuvat esiin ja hävittävät viattomuutemme juuri oikealla hetkellä,\nennenkuin elämä raiskaa sen vielä pahemmin. Ajattelehan, että tässä\nverisessä ja likaisessa maailmassa olisi yksi ainoa aivan puhdas ja\nhyvä olento -- eikö se ajatus olisi sietämätön? Mutta sitä ei ole.\nKatso tuonne, pieni käsi on avannut tuon oven, mutta sitä ennen on\ntoinen ovi avautunut lapsen sielussa ja turmelus on käynyt sisään. Minä\niloitsen siitä.\n\n-- Silloin minun täytyy riistää sinulta se ilo. Tyttö tahtoi varastaa\nsinulta, uskon sen, mutta tiedän myös miksi. Hän ei ole turmeltunut,\npäinvastoin!\n\n-- Kuinka sen tiedät?\n\nNyt on Bron pakko ilmaista sellaista, jonka hän ankarasti olisi\ntahtonut salata.\n\n-- Hän varastaa isälleen. Isä on vankileirissä ja näkee nälkää, mutta\nlapsi kuljettaa hänelle jokaisen käsiinsä saamansa ruokapalasen.\nSanotko sitä turmelukseksi? Etkö ole huomannut, kuinka hän itse riutuu,\nhänhän ei syö juuri mitään, pelkään, että...\n\nBro kiihoittuu yhä enemmän, kun hän tanakkana kuljeksii edestakaisin\nhuoneessa. Hänen voimakkaat nyrkkinsä nytkähtelevät, niinkuin hän\nhaluaisi rikkoa jotakin vahingollista tai kaataa seinät saadakseen\nilmaa. Hän tuntee nousevaa katkeruutta niin ystäväänsä kuin itseäänkin\nvastaan. Oliko oikein, että hän ilmaisi salaisuuden sairaalle,\npuolittain vastuuttomalle? Hastigin tarvitsee vain tehdä pieni\nviittaus, ja tyttö luulee Bron pettäneen hänet... Mutta tuo kirottu\nvarkaus, sehän pakotti hankkimaan hänelle oikeutta... Ei, tässä täytyy\nrepiä rikki koko vyyhti. Tässä täytyy siivota voimakkaasti!\n\n-- Olet väärässä, Hastig! jyrähtää hän äkkiä. -- Me kaksi pappia,\nme olemme tässä kiedottuina lörpötyksien ja väärien johtopäätöksien\npilveen. Asemamme on niin valheellinen, niin sokea, niin täynnä\nsurkeutta. Tästä täytyy tulla loppu!\n\nKasvoillaan suuttumuksen puna hän menee peitetyn ikkunan luo, jossa\nkiinninaulattu sänkyhuopa on. Hän repäisee sen maahan, niin että naulat\nvierivät pitkin permantoa, ja heittää sen nurkkaan.\n\n-- Pois kaikki verhot! Tässä tarvitaan selvyyttä! Tule tänne katsomaan,\nHastig, tässä näet todellisuuden!\n\n-- En tahdo enää nähdä.\n\n-- Tule tänne katsomaan! käskee Bro.\n\nHastig tottelee tahdottomasti, mutta heti kun hän on ikkunan luona, Bro\nkietoo kuin turvaten kätensä hänen vyötäistensä ympärille. Molemmat\npapit seisovat siinä pitkän aikaa liikkumattomina ja katselevat illan\nvalossa vankileiriä, joka ulottuu rantaan asti. Tavallinen kuva, sama\nheille molemmille, ja kuitenkin he näkevät kovin erilaisia seikkoja.\n\nVäristen Hastig näkee mykästi hätää huutavat ruumiit, satoja ja taas\nsatoja, muutamat loppuun riutuneina, toiset vesipöhön paisuttamina.\nVielä sinisen taivaan alla he istuvat siinä, mutta piikkilanka-aitaus\nja pistimet ympärillään. Kenttä ja vallit ovat täynnä surkeita\nihmisriepuja, on jo ilta ja kylmä, mutta monet heistä istuvat vielä\nalastomina ja poimivat syöpäläisiä ryysyistään, hervoton keltainen\nnahka kuin pusseina nikamien päällä. Hän näkee irtirevityn ruohon,\naivan kuin eläimet olisivat sitä kalunneet, ja kuinka kamalasti heidän\nsilmänsä loistavat -- vihaa ja väsymystä, väsymystä ja vihaa...\n\nNyt kuuluu torventoitotus kasarmilta. Gehennan laumat ajetaan jälleen\nvankiloihin ja tuomioistuinten eteen. Kuinka monien onkaan vaikea\nnousta, ja muutamat eivät ollenkaan jaksa... Mutta kohta on siinä kaksi\nvartiosotilasta: Hei, kuolleet, kiiruhtakaa!... Ei, mahdotonta, me\nmakaamme siinä missä makaamme.\n\n-- Mitä minun vielä täytyy nähdä, Bro? kysyy Hastig tukahtuneella\näänellä.\n\nMutta Bro lienee nähnyt aivan toista kuin hän.\n\n-- Etkö nähnyt vankia, joka auttoi toveriaan jaloilleen, miestä, joka\noksensi verta? Etkö nähnyt vahtisotilaan juoksevan hakemaan paareja? Ja\npunaista järjestyksenvalvojaa, miestä, joka seisoi oikealla, kuoritun\nkoivun luona? Kuinka kauniit hänen laihat kasvonsa olivatkaan! Niin\ntyynet ja rohkeat. Hän on kai jumalaton mies, mutta etkö huomannut,\nettä hänen otsansa todisti Matteuksen sanoilla: Älkää pelätkö sitä,\njoka ruumiin tappaa, mutta jolla kuitenkaan ei ole valta tappaa sielua.\n\n-- Vaan pelätkää pikemmin häntä, jolla on voima tuhota sekä ruumis että\nsielu Gehennassa, jatkaa Hastig kumeasti Raamatun sanoilla.\n\n-- Hyvä on, mutta katsohan tuonne, Hastig! Tuolla rannalla, aivan\nhajonneen patterin luona, ulottuu pajupensaikko aina piikkilangalle\nasti -- tuolla ulkona, näetkö? Tuon pensaikon läpi hiipii joka päivä\nkaksi pientä uskollista jalkaa. Siinä seisoo melkein aina vartija,\nmutta hänellä on tavallisesti sydäntä ja hän katsoo poispäin. Tyttöä ei\nvielä ole pidätetty, ja voinpa lyödä vetoa siitä, että hän tänäänkin\non heittänyt käärön leipäpaloja piikkilangan yli... Niin, Hastig, näet\nGehennan, mutta näet myös lapsen uhritien sinne. Kumpi painaa enemmän?\nMikä on tärkeämpää, suuri pimeys vai hento valonsäde? --\n\nHeidän poistuttuaan ikkunan luota Hastig tarttuu äkkiä hänen käteensä\nja puristaa sitä kuin katuen.\n\n-- Olen tehnyt sinulle vääryyttä. Uskoin että...\n\n-- Ehkäpä uskoit oikein, ehkä...\n\n-- Kostonhimo ei siis johdakaan sinua. Mutta en tiedä, mikä sinua\njohtaa.\n\n-- Jospa tietäisin sen itse! kuiskaa Bro omituisen epävarmasti.\n\n-- Et siis näe mitään pääsyä kaikesta tästä?\n\n-- En vielä.\n\n-- Niin, Bro, sellaista se on. Olemme voimattomat, täällä kristinusko\nei merkitse mitään. Oppimme on liian vanha, liian pehmeä teräksen\naikakaudelle. Samaa kuin menisimme avosylin konekiväärejä vastaan,\nmeidät ammutaan heti maahan. Kylmästi ja jäljettömästi! Kaikki oli\ntoisin silloin kun Vapahtaja kulki maan päällä. Toinen taivas loisti\niltaisin Gennesaretin yllä, toisenlaiset sydämet kuuntelivat. Mutta\nnyt...\n\n-- Olet väärässä, Hastig. Eikö Vapahtaja itse sanonut: En ole tullut\ntuomaan rauhaa maailmaan, vaan miekkaa.\n\n-- Niin, ne olivat kummallisia Rauhanruhtinaan sanoiksi. Mutta\nlienee hän tarkoittanut sillä kuvalla mitä hyvänsä, niin ei ainakaan\nmeidän aikamme myrkkykaasuja eikä surmakoneita. Hän ennusti kai vain\nkristittyjen uhrikuolemaa ristillä ja roomalaisilla areenoilla. Hänhän\npuhuikin sokeasta rohkeudesta, uhrirohkeudesta.\n\n-- Juuri niin, kyllä!\n\n-- Mutta _silloin_ uhrikuolema vaikutti, siinä on erotus... Menköönpä\nnyt joku kuolemaan hänen nimessään, niin kukaan ihminen ei tee muuta\nkuin välinpitämättömästi surkuttelee häntä, ja joku lääkäri kirjoittaa\nmuistiin hänen tautinsa latinalaisen nimen. Siinä kaikki.\n\n-- Puhut kamalasti. Niin ei voi olla.\n\n-- Kyllä, niin _on_.\n\n-- Mutta onko siis ihmisten tuomio tärkeintä? Sinä näet vain ulkonaiset\nasiat.\n\n-- Tärkeintä, surullisinta on se, että koko oppimme on menettänyt\nsisäisen voimansa. Se oli vain eräs noita tavattomia unia, jotka\neivät milloinkaan käy toteen. Etkö näe edessäsi apostoleita, kun he\nmestarin kuoltua istuvat painunein, harmain päin? He surevat, he\novat hämmentyneitä, mutta he odottavat kiihkeästi. Heitä pitää yllä\nunelma, usko, että Jumalan valtakunta on tulossa... Se ei tullut\nheidän eläessään, mutta unelma kulki laajemmalle maailmaan. Jokaisen\ntaivaanmerkin näkyessä, joka sodan ja ruton aikana, jokaisen kauhean\nhätätilan vallitessa niinkuin nyt, se on leimahtanut liekkiin\nuudistuneella voimalla. Etkö näe käsimetsää, joka kohoaa taivasta\nkohti, jokaisesta maasta ja joka ajasta? Me odotamme, odotamme!\nhuutavat ne; -- nyt täällä alhaalla on niin epätoivoista, että uuden\nmaailmanjärjestyksen täytyy nyt; tulla!... Niin, Bro, sellaista\non jatkunut aina siitä saakka, vuosisata vuosisadan jälkeen,\nkahdentuhannen vuoden aikana; mutta se unelma ei ole koskaan tullut\ntodellisuudeksi. Nyt se on niin toivottoman vanha, että kukaan\nei enää jaksa uneksia siitä. Nyt tiedetään vihdoin, että uutta\nmaailmanjärjestystä ei milloinkaan tule.\n\n-- Ei, se ei tule _sillä lailla_ ..., myöntää Bro hiljaisesti. Ja\npitkän vaitiolon jälkeen hän lisää: -- Ei sillä lailla, yhdellä kertaa\nja yht'aikaa koko maailmassa, mutta ehkä...\n\n-- Sinä tarkoitat kai, että se saattaa tulla yksityiseen sydämeen? Että\nJumalan valtakunta maan päällä voittaa tuuman verran maaperää, joka\nkerta kun...\n\n-- ... joka kerta kun ihminen lyö kuoliaaksi puolinaisuutensa ja tulee\nkokonaiseksi! huudahtaa Bro kiihkeästi.\n\nHastig tekee käsillään liikkeen kuin syleilisi tyhjää ilmaa.\n\n-- Kokonaiseksi? Olen omalla tavallani kokonainen nyt, kun olen\nkokonaan murrettu. Tällainen minä olen, ja minussa ei ole mitään\nJumalan valtakuntaa... On aika, että lähden täältä, olen kysynyt\njo kaikki kysymykset, mutta sinä ... sinä, joka haet kokonaisuutta\npäinvastaiselta puolelta -- ihmettelenpä kuinka _sinä_ aiot toteuttaa\nratkaisusi?\n\n-- Siihen kysymykseen juuri haen vastausta, sanoo Bro alakuloisesti. --\nVielä en tiedä mitään.\n\n-- Sitä vastausta saat odottaa. Ajattelehan, että Kristus itse palaisi\nmeidän aikanamme. Mitä luulet hänen saavan aikaan?\n\nBro ei vastaa.\n\n-- Ajattelehan, että hän seisoisi juuri tässä huoneessa, sinun tai\nminun vaatteissani. Sinullehan hän aina oli samanlainen ihminen kuin\nmekin. Ja mitä hänen pitäisi mielestäsi tehdä?\n\n-- _Minä_ en tiedä sitä. Mutta _Hän_ tietäisi sen kyllä.\n\nMolemmat ovat hetkisen vaiti. Heidän ympärillään on niin hiljaista tuon\nsuuren kysymyksen vuoksi, että he melkein säikähtäen tuijottavat oveen,\nkun se narisee avautuessaan. Mutta vain tohtori pistää huoneeseen\nunenpöpperöisen päänsä, joka on raskas muutaman tunnin veronaaliunesta.\nKun valo ikkunasta, josta peite on kiskaistu pois, sattuu hänen\nsilmälaseihinsa, jää hän ällistyneenä seisomaan kynnykselle, ja jotakin\nvälähtää tummien lasien takana.\n\n-- Kas niin! Kuljemme selvyydestä selvyyteen! Sehän on mainiota. Emmekö\nsaa illallistamme pikapuoliin? Minulla on vastaanotto tänä yönä.\n\n-- Mutta mitä arvelette eräästä asiasta? kysyy Hastig. -- Puhuimme\njuuri Vapahtajasta.\n\n-- Jeesus Nasaretilaisesta, oikaisee tohtori.\n\n-- Olkoon menneeksi, mutta sanokaa meille, kuinka hänen kävisi, jos hän\npalaisi tänne juuri nyt, meidän aikanamme.\n\n-- Ei häntä ainakaan ristiinnaulittaisi. Mutta hänet kai pistettäisiin\nvankilaan vallankumouksellisena haaveilijana. Tai ehkäpä seurapiirit\nottaisivat hänet haltuunsa ja näyttelisivät häntä erikoisuutena,\nmuotikappaleena niinkuin kaikkea muutakin meidän päivinämme. Häntä\nkuljetettaisiin autolla ja lentokoneella sielukkaiden naisten\nkokouksesta toiseen, hänet filmattaisiin, häntä haastateltaisiin, hänen\nkuvansa esiintyisi kaikissa kuvalehdissä. Häntä jumaloitaisiin muutama\nvuosi kuin ihastuttavaa karamellia -- ja hänet unohdettaisiin sitten.\n\nBron ääni värisee närkästyksestä:\n\n-- Te herjaatte, tohtori! Te teette hänet yhtä surkeaksi madoksi kuin\nme itsekin olemme.\n\nTohtori heiluttaa kieltävästi molempia kämmeniään ilmassa.\n\n-- Hyväinen aika, tiedän mitä tarkoitatte. Jumalan poika ja\nsen sellaista... Mutta minä kuvittelen häntä tavalliseksi,\nväärentämättömäksi ihmiseksi.\n\n-- Niinkuin minäkin. Mutta ettekö usko, että hän juuri ihmisenä\nlöytäisi tiensä minä aikana hyvänsä?\n\nNyt puuttuu Hastig puheeseen:\n\n-- Löytäisi tiensä ... voi voi! Kuten sanottu, jos hän seisoisi tässä\nhuoneessa, mitä luulisitte hänen tekevän? Sinä luulet, että hän\nantaisi oikeuden kulkea tietään ja tyynin mielin lukisi hautaluvut\npoloisille ihmisrievuille? Hän, jonka viimeinen ystävä oli ryöväri!\nEi, hän kieltäytyisi! Tai luuletko, että hän repisi pois piikkilangat,\nrikkoisi kaikki konekiväärit ja pistimet ja jakaisi rauhaa piikivellä\nja teräksellä. Se ei käy, Bro, se ei käy, kun Jumala kerran on antanut\nmaailmanjärjestyksen kehittyä tällaiseksi.\n\n-- Ei, se ei käy, nyökkää tohtori myöntävästi,\n\nBro seisoo hetken miettivänä paikallaan. Sitten hän sanoo hitaasti ja\nharkitusti, melkein häpeillen:\n\n-- Mutta ettekö ole tulleet ajatelleeksi, että hän voisi menetellä\nvielä kolmannella tavalla ... että olisi kolmaskin keino?\n\n-- Mitä? Mikä keino? kysyi tohtori\n\n-- Ei, ei mikään...\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli jo kulunut pari päivää, eikä vieläkään kuulunut mitään siitä\nuudesta teloituksesta, jota Bro niin levottomana odotti. Hän ei ollut\nlevoton vain sairaan ystävänsä vuoksi, vaan senkin takia, että hän nyt\ntiesi, kuinka hän itse oli menettelevä, jos hänet jälleen asetettaisiin\ntuon kauhean ja lohduttoman tehtävän eteen. -- Ilta lähestyy. Sotamies\non juuri tuonut ruokakantimen ylös herroille, jotka ovat järjestäneet\noman taloutensa. Siihen kuuluu kolme syvää lautasta, peltilusikat\nja muutamia veitsiä ja haarukoita. Tohtori on jo ehtinyt vetää\npöydän keskemmälle permantoa, siirtää tympäisevän orjantappuraruukun\nikkunakomeroon ja juhlallisen näköisenä avata ruokakantimen, niinkuin\nolisi suorittanut pyhää toimitusta. Siinä oli iänikuista, laihaa\nhernekeittoa ja tahmainen leipä, osaksi pellavansiemenistä leivottu.\nMutta liikehtien kuin ylimmäinen juomanlaskija hän pyytää molempia\npappeja istuutumaan, vaikka hänen sieraimensa värisevätkin sardonisesti.\n\n-- Syökää, hyvät herrat, tarvitaan voimia, että jaksaisi kuoppaan asti!\n\nEnnenkuin Bro istuutuu, hän lukee lyhyen ruokarukouksen. Mutta\npöydän toisella puolella Hastig seisoo kädet mielenosoituksellisesti\nristimättä, ja hänen silmissään on sekä kateutta että epäilystä,\nikäänkuin hän ei olisi aivan varma siitä, että ystävänsä rukoilee\nvälttämättömästä tarpeesta.\n\nJa samassa tohtori avaa suunsa:\n\n-- Jokapäiväinen pellavansiemenleipämme... Miltä nykyään tuntuu\nrukoilla vanhaa rauhanrukousta?\n\n-- Se tuntuu aina vahvistavalta, vastaa Bro rauhallisesti. -- Etenkin\nsilloin, kun leipä on vähissä.\n\nHe istuutuvat ja ryhtyvät lopettelemaan eilen puoleksi tyhjennettyä\nsäilykerasiaa. Tohtori on leikannut leivän. Hän ottaa pinsetin\ntaskustaan ja mittaa jokaiselle millimetrilleen yhtä isot palaset. Ne\njaettuaan hän merkitsevästi tuijottaa Brota.\n\n-- Ettehän syö mitään!\n\n-- Kyllä. Entä te itse?\n\nTohtori pureksii kiivaasti, mutta hänellä ei ole mitään hampaittensa\nvälissä.\n\n-- Pienokainen! huutaa hän käytävään, -- olemme unohtaneet pöytähopeat.\n\nTyttö tulee huoneeseen tuoden peltilusikat. Hän katselee pelokkaasti\nHastigia, jota hän pelkää sen silloisen tapauksen jälkeen, mutta Hastig\nvastaa hellällä ja surullisella katseella.\n\n-- Tiedätkö, Pienokainen, miksi kaikilla ihmisillä on niin vaikeata\nolla?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Tiedätkö, miksi sinä olet olemassa?\n\n-- En tiedä.\n\nTytön asettaessa lusikan Bron eteen tämä pistää hänelle huomaamatta\nleipäannoksen, jonka tyttö kätkee hameensa taskuun. Tohtori aikoo\nvuorostaan tehdä samoin, mutta haparoi ja pudottaa palasensa lattialle.\n\n-- Peeveli, alkavatko käteni vavista! Kruunun leipä putoaa käsistäni!\nNo, se tuli tomuiseksi; voit ottaa sen, lapseni...\n\nHän on kovin nolo, kun on paljastanut mielenlaatunsa, ja käsi vapisee\nhermostuneesti, kun hän matemaattisen tarkasti jakaa herneliemen\nkolmeen yhtä suureen osaan. Mutta nyt kuten aina hän hakee turvaa äkkiä\navaamalla lörpöttelypatterinsa siinä, missä sitä vähimmin odottaisi.\n\n-- Isä Lutherillahan oli tapana pitää pöytäpuheita, eikö niin? Vahinko,\nettei saanut olla mukana siihen aikaan. On pahuksen mielenkiintoista\nrehkiä yksissä pappien kanssa. Joutuu pohtimaan niin outoja kysymyksiä.\nJa sitäpaitsi on tuskin vaaraa siitä, että tultaisiin liian hyviksi\nystäviksi...\n\n-- Ja olisi tarvis mennä toistensa hautajaisiin, vai mitä? pistää Bro\nväliin.\n\n-- Juuri niin. Mutta en oikein tiedä, mitä herrat minusta arvelevat. Te\nsuhtaudutte niin järjettömän sielukkaasti elämään!\n\n-- Entä te itse?\n\nTohtori muuttuu yht'äkkiä vakavaksi.\n\n-- Minä suhtaudun siihen tietysti fysiologisesti. Mutta se ei myöskään\nole mikään onnellinen katsantokanta, kaikkein vähimmin nenälle,\nkuvaannollisesti puhuen. Ymmärrättekö: joka suusta löyhkää minua\nvastaan mädännyt haju, enne siitä, mitä tuleva on. Ei, olen kovin\nrunneltunut ihminen.\n\n-- Kuinka teistä sellainen tuli? kysyy Bro.\n\n-- Se johtuu ehkä ammatistani. Vain ruumiita, ruumiita ja ruumiin\nraihnauksia. Ja sitten kaikki muut kokemukseni... Ollessani\npuolikasvuinen poika menin kerran isäni mukana metsästysretkille.\nMetsässä hän sattui ajatuksissaan pistämään palavan sikarin taskuunsa,\njoka oli täynnä panoksia. Räjähdys repi rikki hänen vatsansa, ja minä\njäin seisomaan siihen hänen höyryävien sisälmystensä ääreen. Luulen,\nettä silmiini tuli vika sinä päivänä. Siitä ajasta näen kaikessa\nvain epämiellyttävimmän puolen. Kerron esimerkin. Äskettäin otin\nparin päivän loman ja kävin kaupungissa. Menin kirkkokonserttiin.\nEsitettiin Beethovenin yhdeksäs aivan erinomaisella tavalla, ja kuten\nherrat tietänevät, en ole epämusikaalinen. Mutta voitteko arvata\nmitä ajattelin keskellä sävelten tulvaa? Istuin ja tuumin seuraavaa\npulmaa: jos nyt lasken, että täällä on kaksituhatta henkeä, ja jokaisen\nsuolistossa, kauniiden naistenkin, noin neljäkymmentä senttimetriä\nrapaa -- kuinka pitkä on silloin ulostusköysi täällä kirkossa?... Mutta\ntämä ... tämä ei ole mitään pöytäpuheeksi sopivaa...\n\n-- On sääli teitä, sanoi Bro vilpittömästi. -- Ettekö milloinkaan ole\nrakastanut ketään ihmistä?\n\n-- Tuskin! Kerran hyvin kauan sitten olin vähällä rakastua,\nmuistaakseni. Kyseessä oli nuori nainen, jolla oli erikoisen\nihastuttavia kiharoita niskassa, ja se yksityiskohta viehätti minua\nerikoisesti. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että tuo tukan kiharuus\nluultavasti johtui tavallista kovemmasta niskahikoilusta. Ja siihen se\nloppui. Sen jälkeen en ole tuntenut mitään sinnepäin kallistuvaa. Joo,\njoo... Muuten kaikki rakkaus sukupuolien välillä on pelkkää roskaa,\nvarsinkin nykyään. Toimin yhteen aikaan naistautien alalla. Se ei\nollut hauskaa. Tunsin joskus olevani melkein murtovaras, kun ajattelin\nystävieni rouvia, jotka olin yksityiskohtaisesti tutkinut paljon\ntarkemmin kuin ystäväni itse. Mutta syy ei jumaliste ollut minun.\nMihinkähän naisellinen ennakkoluulottomuus oikeastaan päättyy?... Ja\nitse sukupuolinen yhdyntäkin, mitä rähjäämistä se onkaan nykyään.\nKaikenlaisten valmistelujen jälkeen käydään siihen kuin jonkinlaiseen\nlaboratoriotoimitukseen. Ennen langettiin yksinkertaisesti toistensa\nsyliin. Ja sitten on ihmisiä, jotka väittävät, että eräät asiat eivät\nole menneet taaksepäin tässä maailmassa. Hygieniaa -- kyllä kai,\nminunhan tulisi puolustaa omaa alaani... Mutta helkutti, eihän tämä ole\nmitään sopivaa pöytäpuhetta!\n\nHastig oli koko ajan istunut vaiti, suun ympärillä inhoa osoittava\npiirre. Nyt hän lopuksi puhkesi puhumaan:\n\n-- Älkää unohtako, että sukupuolten välinen rakkaus on alkuna kaikista\nmysteereistä syvimpään, tarkoitan syntymisen ihmettä, uuden elämän\nheräämistä.\n\n-- Erehdytte! Tunnustan kyllä tuon mysteerin, mutta mitä sillä on\nrakkauden kanssa tekemistä? Syntyy uusi elämä, kun vain kaksi sopivaa\nruumista paritetaan. Mitään rakkautta ei siihen tarvita, ei edes\nsympatiaa. Jos maailman raain roisto raiskaa maailman ihanimman naisen,\nniin ei mikään estä uutta elämää syntymästä. Tässä voittaa elämän kemia\nauttamattomasti elämän sympatian, se se on kaameata... Samassa soi\nkenttäpuhelin.\n\n-- No niin, siellä tulee kai jälkiruoka! huudahtaa tohtori ja pyyhkii\nsuutaan nenäliinallaan.\n\nHän menee puhelimen luo ja vastaa. Hetken kuluttua hän kääntyy pappien\npuoleen:\n\n-- Komendantti tahtoo tavata jompaakumpaa herroista. Näyttää siltä,\nettä on valmisteltava pientä hyvästijättöä tuolla muurin luona.\n\nMolemmat ystävykset katselevat hetkisen tutkien toisiaan. Sitten Bro\nmenee aivan tyynesti puhelimen luo ja tarttuu kuulotorveen.\n\n-- Täällä pastori Bro. -- -- -- Ei, sitä en tee. Kieltäydyn!\n\nHän sulkee puhelimen, mutta Hastig kiiruhtaa hämmästyneenä hänen\nluokseen ja syleilee häntä liikutettuna.\n\n-- Kiitos, kiitos, Bro!\n\nSilloin surisee puhelin uudelleen pitkään ja kiukkuisesti. Hastig\nkiiruhtaa sinne.\n\n-- Me kieltäydymme, _kieltäydymme_, kuuletteko huutaa hän melkein\nriemuitsevasti torveen ja heittää sen menemään. Mutta ennenkuin hän on\nehtinyt pois puhelimen äärestä, kuuluu kolmas soitto, vielä pitempi ja\nkiukkuisempi. Hän seisoo hetkisen paikoillaan katsellen hurjistuneena\nkonetta. Sitten hän yht'äkkiä paiskaa sen permantoon, niin että sen\npuusuojus särkyy ja kytkin lentää irti ruuveistaan. Huohottaen hän\njättää sen ja heittäytyy pitkäkseen vuoteelle.\n\nTohtori oli katsellut kohtausta ironinen välke mustien silmälasien\ntakana.\n\n-- Sallikaa minun väittää, että herrat ovat hyvin lapsellisia, sanoo\nhän ja matkii heitä: -- Kieltäydyn, me kieltäydymme -- seinään koko\nvehje! Sellaisia jymyvaikutuksia! Nyt te kai luulette, että taivas ja\nmaa hukkuu. Mutta tiedättekö mikä on seurauksena? Harmillisinta on,\nettei tule mitään seurauksia. Kaikki jatkuu aivan samalla lailla kuin\nennenkin.\n\n-- Älkää olko niin varma siitä! kuuluu vuoteesta uhkaavasti.\n\n-- No, jos oikein tunnen komendantin, niin hän on täällä tuossa\ntuokiossa ja selvittää koko pitkänsiiman. Muuten -- onko tuossa teidän\nuudessa keksinnössänne järkeä viiden pennin edestä? Mitä toimittaa\nkieltäytyä? Onko parempi, että nuo ihmisparat saavat mennä kuoppaan\nilman tuota pientä narkoosia, jonka uskonto mahdollisesti voi suoda\njollekulle heistä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin huomataan tohtorin olleen\noikeassa. Oveen kolkutetaan, ja komendantti Palsta tulee sisään. Tällä\nkertaa hänellä on miekka kupeellaan, mutta hänen käytöksensä on yhtä\nhillittyä ja kohteliasta kuin tavallisestikin. Hän kumartaa tuuman\nverran ja kysyy, sallivatko herrat hänen istuutua. Sitten hän istuutuu\nkiittäen ystävällisesti luvasta, heittää toisen saapasjalkaisen\nsäärensä toisen yli ja suuntaa katseensa pahoinpitelyn alaiseksi\njoutuneeseen puhelimeen.\n\n-- Herrojen hermot näyttävät joutuneen epäkuntoon, aloittaa hän. --\nValitan. Mutta eikö tohtori voi parantaa sellaista?\n\nPikku lääkäri on jäänyt sinne uteliaana saadakseen nähdä, kuinka\nkohtaus päättyy. Hän nostaa paraikaa konetta jälleen paikoilleen ja\nkoettaa korjailla sen vammoja.\n\n-- Minun roppini eivät vaikuta \"sieluihin\", teidän ylhäisyytenne,\npilailee hän. -- Omasta puolestanikin olen sitä mieltä, että täällä on\nhirveää.\n\n-- Niin, sitä mieltä minäkin olen, sanoo komendantti vilpittömästi. --\nJuuri sen takia tulisi meidän koettaa saada tämä kurjuus hoidetuksi\nloppuun. Mutta joka paikassa kohtaa vastuksia.\n\nHän kääntyy pappien puoleen:\n\n-- Ja nyt esitän herroille erään kysymyksen. Oletteko jollakin lailla\nmuuttaneet poliittisia mielipiteitänne?\n\n-- Emme, kuuluu kumeasti vuoteesta, missä Hastig makaa. Hän ei näytä\naikovankaan nousta.\n\n-- Se ilahduttaa minua. Siinä tapauksessa saan laskea teidän\nkäytöksenne kokonaan hermojen tiliin.\n\n-- Ei sitäkään, selittää Bro.\n\n-- En ymmärrä herroja. Asiahan on päivänselvä. Olemme hädin tuskin\nkukistaneet vertojaan vailla olevan rosvokapinan valtiota vastaan,\njolla on kansan valitsema hallitus. Ette voine vaatia, että se saa\ntapahtua ilman jälkiseurauksia. Olen ensimmäinen valittamaan, että\non puhjennut nälänhätä ja tauteja. Sen vuoksi tuhoutuu osa verraten\nkunnollisiakin aineksia, ja se saattaa minun niinkuin muittenkin\nkomendanttien aseman hyvin tuskalliseksi. Mutta emmehän voi loihtia\nleipää ilmasta nälkäänäkevässä maassa. Onko herroilla siihen jotakin\nsanottavaa?\n\nMolemmat papit ovat vaiti.\n\n-- Tahdon huomauttaa teille, jatkaa komendantti, -- että teidän\npappeina pitäisi kuulua yhteiskuntaryhmään, jolla ei tässä asiassa voi\nolla muuta kuin yksi mielipide. Ette kai ole unohtaneet kuoliaaksi\nrääkätyitä ammattitovereitanne ja häväistyjä kirkkoja.\n\n-- Äsken suhtauduimme asiaan aivan samoin kuin te, sanoo Bro. -- Mutta\nnyt me käsitämme sen toisella lailla.\n\n-- Kuinka sitten, jos saan kysyä?\n\n-- Nyt ei ole enää kysymys poliittisista mielipiteistä, vaan kärsivistä\nihmisistä.\n\n-- Niin kyllä, mutta kenen on syy? Ja eikö myös ole kysymys kaikkien\nkaatuneitten ja murhattujen kärsivistä äideistä, kärsivistä leskistä ja\norvoista? Ettekö käsitä, että heilläkin on sanansa sanottavana, että\n_heidänkään_ kärsimyksilleen ei saa kääntää selkäänsä?\n\nHastig naurahtaa äkkiä katkerasti:\n\n-- Vaan sen sijaan luoda uusia leskiä ja orpoja, jotka taas puolestaan\nvaativat kostoa! Pahan rengas on loputon.\n\n-- No, mitä pastori tahtoisi meidän tekevän? Olisiko ehkä avattava\nkaikki vankileirit -- olkaa hyvä ja käykää ulos, hyvät ystävät. Silloin\nmeillä on heti toinen kapina niskassamme. Jollei muussa muodossa, niin\nkapina liian löyhäkätistä hallitusta vastaan.\n\n-- Pistäkää tuli pyroksyliinivarastoihinne ... hup ... ja räjäyttäkää\nViapori ilmaan! töksäyttää tohtori ja aivastaa rämähtävästi. -- Se on\nainoa viisas teko!\n\nBro on istunut mietteissään tuolillaan. Hän kääntyy vaatimattomasti\nkomendantin puoleen.\n\n-- Myönnän, että tämä pulma on ratkaisematon, ainakin\nyhteiskunnallisena kysymyksenä. Se ylittää kaiken inhimillisen kyvyn.\n\n-- Kiitos, että myönnätte sen, mutta en voi käsittää tuota liioiteltua\nhellämielisyyttä, olkoon että herrat ovat pappeja. Suuri osa niistä,\njoiden takia teidän sydämenne vuotaa verta, on yhteiskunnan hylkyjä --\nrikollisia henkilöitä, sakilaisia ja kevytkenkäisiä naisia.\n\nTohtori tahtoo taas pistää sanansa väliin:\n\n-- Kevytkenkäisiä naisia... Me miehethän olemme kaikki kevytkenkäisiä\n-- taikka olemme ainakin _olleet_ nuoruutemme kukoistuksessa. Miksi\naina puhutaan niin halveksivasti siveellisestä vastineestamme naisten\nkeskuudessa?\n\nKomendantti kiristää hiukan sävyään ja pyytää tohtoria säästämään\nsukkeluutensa hupaisempaan keskustelutilaisuuteen. Sitten hän jälleen\nkääntyy pappien puoleen.\n\n-- Vaadin siis saada tietää, mitä kieltäytymisenne tarkoittaa.\nTunnustattehan edustamamme asian oikeuden.\n\nHastig nousee istumaan vuoteessaan, hänen silmänsä alkavat hehkua:\n\n-- Sen puolesta rukoilimme palavasti, kun taistelu oli käynnissä.\nSiunasimme aseenne, huusimme Jumalan apua niille yötä päivää. Mutta\nnyt...\n\n-- Mikä vika siihen asiaan nyt on tullut? ihmettelee komendantti hiukan\npilkallisesti.\n\n-- Sillä on suurin vika kaikista! huutaa Hastig. -- Se on voittanut!\n\nKomendantin sileäksi ajettujen huulien ympärillä väreilee iva.\n\n-- Niin, sehän oli tulos herrojen rukouksista. Johdonmukaisuus ei näytä\nolevan vahvin puolenne.\n\nHän tarkastelee heitä ääneti jonkin hetken, samalla kun hänen hymynsä\nkuolee ja hän tekee viimeisen yrityksen päästä asiasta sovinnolla.\n\n-- Herrat katselevat minua vihamielisesti. Vastatkaa minulle suoraan,\nmitä teillä on henkilökohtaisesti minua vastaan?\n\nKädet nyrkissä Hastig nousee vuoteen reunalta.\n\n-- Te olette _voittaja!_ \"Voi teitä, kun kaikki ihmiset ylistävät\nteitä!\"\n\nKomendantin käytös muuttuu. Hän hypähtää seisaalleen ja iskee kiivaasti\nkädellään miekkansa kahvaan.\n\n-- En ole tullut tänne loukattavaksi raamatunlauseilla -- varokaa\nitseänne, saatanan prelaatit! hän ärjyy.\n\n-- Pastori Hastigin oikea paikka on sairasvuode, lausuu tohtori\ntyynnyttävästi.\n\nMutta komendantti on jo tyyni, kylmä kuin jää. Peukalon viittauksella\nhän ilmoittaa, että tohtorin siinä tapauksessa on pidettävä huolta\npotilaansa palaamisesta vuoteeseen. Ja kun hän kääntyy Bron puoleen,\nhän lausuu joka sanansa hitaasti ja huolellisesti kuin lataisi aseensa\nmakasiinia hyvin harkittua yhteislaukausta varten. Hänen hampaansa\nkirskuvat ilkeästi, kuin suden, joka valmistautuu nielemään saaliinsa.\n\n-- Kysyn teiltä viimeisen kerran, pastori Bro: pysyttekö\nkieltäytymisessänne?\n\n-- Pysyn!\n\n-- Silloin ilmoitan herroille papeille kaksi asiaa. Ensiksikin,\nettä kieltäytymisenne johdosta ei mikään muutu. Huomisaamuna\naikaisin pannaan seuraava tuomio täytäntöön. Menen täältä suoraan\nkuolemaantuomittujen luo ja selitän heille, että kristillinen omatunto\nnykyään kieltää sielunpaimenia millään lailla puuttumasta heidän\nonnettomuuteensa. Ehkäpä herrat haluavat harkita tätä asiaa seuraavaksi\nkerraksi. Toiseksi, meillä _täytyy_ olla käytettävänä papillista apua\ntäällä vankileirissä ainakin muodollisesti. Herrojen sopimusten mukaan\non pastori Hastigin oltava täällä noin kaksi viikkoa, pastori Bron\nkuusi. Jos omatuntonne vaatii teitä tämän aikaa olemaan toimettomina,\nniin olkaa hyvät! Mutta _en salli teidän kummankaan sitä ennen poistua\nlinnoituksesta_. Määräysten mukaan täällä siis _on_ pappeja! Hyvästi.\n\nHän kumartaa puoli tuumaa ja lähtee.\n\nSyntyy pitkä hiljaisuus. Tohtori katsoo heitä kujeilevasti kysyessään:\n\n-- No, ovatko herrat tyytyväisiä?\n\nHastig alkaa hiiviskellä ympäri huoneessa kuin vangittu eläin. Hänen\nkasvonsa ilmaisevat hölmistynyttä epätoivoa.\n\n-- Nyt meistä on tullut vankeja täällä -- vankeja! ähkyy hän.\n\nBro istuu paikallaan pää painuneena ja miettii. Ei, ei oikeita vankeja,\najattelee hän itsekseen. Ei käynyt niin hyvin...\n\n-- Mitä ajattelet tästä? kysyy Hastig ja pysähtyy hänen eteensä.\n\n-- Mietin vain teemmekö oikein.\n\n-- Tietysti teette väärin, selittää tohtori vakavasti.\n\n-- Mutta tehän asetuitte puolellemme komendanttia vastaan! huomauttaa\nHastig pettyneellä äänellä.\n\n-- No, sattui sillä lailla...\n\nTohtori itsekin näyttää hiukan hämmästyneeltä ja nyökäyttää\ntavanmukaiset äkilliset jäähyväisensä. Hän on aikoja sitten saanut\nsuoritetuksi tehtävänsä puhelimen korjaajana ja dramaattisen kohtauksen\ntodistajana. Virka odottaa. Mutta hän ei ole ehtinyt ulos ovesta, kun\nhän tuntee Hastigin laihojen sormien iskevän kouristuksentapaisesti\nhänen käsivarteensa. Mies näyttää täysin mielipuolelta nyt.\n\n-- Ette saa mennä! Teidän on autettava minua. Minä en kestä enää, tulen\nhulluksi. Minun täytyy päästä pois täältä.\n\n-- Minne sitten?\n\n-- Minne hyvänsä, mutta pois... Auttakaa minua pakenemaan, tohtori!\n\nLääkäri miettii hiukan ja hieroskelee perusteellisesti leukaansa.\nSitten hän sanoo yllättävän myöntyvästi:\n\n-- Hm, saatan ehkä tehdä sen...\n\n-- Ja teillä ei ole mitään sitä vastaan? läähättää Hastig kirkastuen.\n\n-- Ei yhtään mitään. Yksi hankala potilas vähemmän...\n\nHän miettii vielä hiukan.\n\n-- Arvelenpa, että komendantti paraikaa antaa satamanvartijoille pienen\nerikoismääräyksen siltä varalta, että joku pyhään säätyyn kuuluva\ntulisi näkyviin... Mutta järjestämme asian näin. Seuraatte heti minua\nsairasosastolleni Pieneen Mustasaareen. Minulla on erään sotilaan\nasepuku, mies kuoli onnekseen toissa päivänä. Siitä tulee kyllä hiukan\nlyhyt, mutta ei pidä olla turhantarkka, pastori. Myöhään tänä iltana\nlähtee laiva, ja tavallisen lomalipun voimme aina valmistaa. Älkää vain\nsyyttäkö minua, jos asia ei onnistu...\n\nHastig tahtoo kiitollisena tarttua hänen käteensä, mutta tohtori\nojentaakin sen oven rivalle.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMyöhään illalla Bro seisoi satamassa kasarmin pyöreän holvin alla,\njonka läpi täytyi mennä laivalaiturille päästäkseen. Hän oli ollut\nkuolemaantuomittujen luona, mutta jättänyt heidät hetkeksi saadakseen\nvielä kerran nähdä ystävänsä ja todetakseen omin silmin, että pako\nonnistui. Kiireesti hyvästeltäessä kasarmissa he eivät olleet ehtineet\nsanoa juuri mitään toisilleen. Bro olisi tahtonut saada tietää,\nminne Hastig lähinnä aikoi mennä, aikoiko hän jäädä Helsinkiin vai\nmatkustaa omaistensa luokse Pohjanmaalle, aikoiko hän mennä sairaalaan,\nottaa eron ja aloittaa uuden uran vaiko kaikesta huolimatta jatkaa\ntointansa. Viimeksimainittu näytti mahdottomalta kaiken sen jälkeen,\nmitä oli tapahtunut, mutta mitä hän sitten aikoi tehdä? Tätä koskevaan\nepäröivään kysymykseen Hastig oli vastannut ääneti päätään pudistamalla\nja silmäilemällä pitkään Brota, kun tämä juuri oli lähtemäisillään\nsuorittamaan tehtävää, johon puuttumasta hän muutama tunti sitten oli\nkieltäytynyt.\n\nIlta oli hyvin sopiva suunniteltua pakoa varten. Raskaalta taivaalta\nsatoi rankasti, ja sellaisessa ilmassa ei henkilöitä eikä passeja\ntarkasteltu liian tyystin. Täällä holvissa oli kuivaa, mutta molempien\nporttien edessä sade valui tiheänä kuin harmaa ristikko ilmassa,\nja pisarat putosivat lotisten märkää kiveystä vastaan, niinkuin\nlukemattomat sormet olisivat näppäilleet ristikkoa.\n\nMuutamia vettätippuvia sotilaita meni holvin läpi ja sitten ryhmä\nsadetakeilla ja varjoilla varustettuja siviilejä. Siinä oli kai osa\nkiertävää lääkäri- ja sairaanhoitohenkilökuntaa, joka aikoi kaupunkiin\nyöksi. Laiva oli laiturissa lyhdyt sytytettyinä.\n\nLopulta ilmestyi portista mäenpuolelta pitkä sotilas asepuvussa, jonka\nhihat loppuivat jossakin hänen laihojen ranteittensa puolivälissä.\nHän kantoi joitakin tavaroita ja tuijotti kuin unissakävijä suoraan\neteensä, lyhtyjä kohti. Hänen ohikulkiessaan Bro tarttui häntä hiljaa\nkäsivarteen ja veti hänet tiheään pimeyteen muurin luo.\n\n-- Sinäkö se oletkin? läähätti Hastig säikähtyneenä. -- Luulin jo\nettä...\n\n-- Mihinkä menet ja mitä aiot tehdä? kysyi Bro.\n\nMutta Hastig vain pudisteli päätään:\n\n-- En tiedä. Pappina en voi enää olla. Entä sinä?\n\n-- Minä jään tänne.\n\n-- Ja autat komendanttia niinkuin ennenkin... Luontosi on horjuvainen,\nBro.\n\n-- Niin, mutta minusta tuntuu siltä, kuin odottaisin jotakin...\n\n-- Etkö voi tehdä niinkuin minä -- paeta? Silloinhan ainakin olet\nilmaissut vastalauseesi.\n\n-- En voi, minä jään. Mutta sinun on mentävä nyt!\n\nHastig seisoi siinä pimeässä painunein päin.\n\n-- Minä menen, sanoi hän alakuloisesti. -- Murtunut ihminen, pappi,\njoka on menettänyt uskonsa. Mutta kun kerran pääset täältä, niin\nkerro minulle mitä tiedät. Sano minulle, minkä takia meidän ihmisten\ntäytyy olla tällaisia, vaikka jo kaksituhatta vuotta sitten on ollut\nVapahtaja, joka otti kuormamme hartioilleen...\n\nHastig syleili ystäväänsä äkkiä ja avuttomasti ja kiiruhti siltaa kohti\nomituisessa puvussaan.\n\nBro seurasi hitaasti jäljessä rankkasateessa. Matkan päästä hän näki,\nkuinka Hastig näytti paperia, pääsi vartijoitten ohi ja meni laivaan.\nPako oli onnistunut.\n\nHän viipyi kauan porttiholvissa, näki laivan lähtevän ja häviävän\nrankkasateessa kohti heikkoja, kuin hukkuvia kaupungin valoja. Hän\nkatsahti kelloaan. Nyt kai Hastig oli jo astunut maihin, nyt eivät\nmitkään käskyt ja määräykset voineet pakottaa häntä palaamaan. --\n\nNiin hän kulki raskaan tien takaisin kuolemaantuomittujen luo. Sade\nvalui hänen kuluneesta papintakistaan.\n\nJonkin verran yötä oli jo kulunut, kun komendantti Palsta saapui\nKuoleman eteiseen todetakseen, että kaikki oli kunnossa. Hyväksyen ja\nsilmissä voitonriemun pilkahdus hän katseli rumaa pappia, joka oli\ntaipunut ja palannut virantoimitukseen. Ilma kellarimaisessa huoneessa\noli paksuna tupakansavusta, täällä annettiin aina lisäannos vaikeasti\nsaatavia savukkeita. Olkikasalla nurkassa nukkui pari tuomittua, toiset\nkirjoittivat jäähyväiskirjeitään valkoiselta hehkuvan, pahanhajuisen\nkarbidilampun ääressä pienellä pöydällä, mutta kolme heistä istui\npuoliympyrässä mustatakkisen ympärillä ja näytti kuuntelevan jotakin.\nKomentaja huomasi, että hänen ilmestyessään heidän melkein pehmeät\nilmeensä muuttuivat ja kasvoille kuohahti kiukku. Mutta hän ei\nsuvainnut kiinnittää heihin paljoakaan huomiota. He olivat kiintoisia\nenintään muutaman tunnin eteenpäin; sen jälkeen näistä kasvoista ei\nollut mitään jäljellä.\n\nSen sijaan hän viittasi Brota tulemaan ja istuutumaan hiukan syrjempään\npuhuakseen muutamia sanoja.\n\n-- Suokaa anteeksi että häiritsen, sanoi hän kohteliaasti, -- mutta\nminusta tuntui, että siellä teillä oltiin tänään kovin hermostuneita.\nEttekö voisi järjestää elämäänne hiukan iloisemmaksi?\n\n-- Ei, iloista meillä ei ole. Mutta joka tapauksessa, meillä on siellä\npieni tyttö, joka... Kuinka lapsi oikeastaan on tullut tänne?\n\n-- Niin, kuinka lapsi on tullut tänne? toisti komendantti.\n\nHän näytti itse hiukan miettivältä, ja syntyi hetken hiljaisuus. Sitten\nhän sanoi:\n\n-- Juonikas työtoverinne makaa kai kiltisti vuoteessaan nyt?\n\nBro epäröi hetken ja vastasi sitten rauhallisesti:\n\n-- Hän on karannut.\n\nKengänkorot kolahtivat kivipermantoon, kun komendantti syöksyi pystyyn.\n\n-- Karannut? Ja sen te sanotte minulle suoraan päin kasvoja.\n\n-- Niin, hän karkasi muutama tunti sitten.\n\n-- Tiedätte siis, kuinka kaikki tapahtui, kirottu Juudas!\n\n-- Tiedän kyllä.\n\nKomendantti hillitsi jälleen itsensä ja silmäten ympäristöä hän alensi\näänensä ja alkoi puhua kylmän huolettomasti:\n\n-- No niin, se ei kiinnosta minua vähääkään. Mutta sen sijaan pidän\nhuolen siitä, että te pysytte täällä. Olen koettanut hankkia tänne\nuusia prelaatteja, mutta se näkyy kestävän. Sielunhoitajilla on\nniukalti rohkeutta, vai kuinka?\n\n-- Siltä näyttää, myönsi Bro.\n\n-- Senvuoksi teidän on valittava kahden vaihtoehdon välillä. Joko\nannatte minulle kunniasananne, että ette lähde Viaporista, taikka\nsitten asetan teidät heti sotilaallisen valvonnan alaiseksi.\n\n-- Minun puolestani saatte olla aivan rauhallinen.\n\n-- Täällä _täytyy_ olla pappi, ainakin muodollisesti. Sitäpaitsi teidän\non muistettava velvollisuutenne!\n\n-- Asianlaita on niin, että en vielä oikein tiedä mikä velvollisuuteni\n_on._\n\n-- Valitan. Mutta annatte siis minulle kunniasananne, että pysytte\ntäällä.\n\nBro vastasi selvästi ja epäröimättä:\n\n-- Jään tänne Viaporiin. Kunniasanani saatte. Mutta enempää en lupaa.\n\n-- Enempää ei tarvitakaan. Hyvää yötä!\n\nJääkylmän sirosti komendantti kumarsi puoli tuumaa ja lähti.\n\nMutta pitkän yön kuluessa Bro huomasi yhä selvemmin, että hän oli\nsaavuttanut kuolemaantuomittujen rikollisten luottamuksen. He eivät\nmillään lailla yrittäneet taivuttaa häntä auttamaan heitä viimeisessä\nepätoivoisessa pelastussuunnitelmassa. He olivat jo luopuneet kaikesta\ntoivosta. Mutta he olivat kuulleet ja nähneet, että hän ei ollut sen\nparemmin komendantin kuin heidänkään ystävänsä, ja hän saattoi puhua\nheille kuin vertaisilleen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMonen päivän aikana Bro oli tuskin avannut suutaan niinä lyhyinä\nhetkinä, jolloin hän kohtasi naapurinsa kasarmissa. Tätä melkein\nehdottoman vaitiolon tilaa tohtori piti aluksi hyvänä lepuutuksena\nkaiken lörpöttelyn jälkeen pateettisen karkulaisen kanssa, ja mitään\nerikoisen kiintoista mielipiteiden vaihtoa ei voinut odottaakaan tuolta\nbulldoggimaiselta papilta, sen oli kokemus jo osoittanut hänelle. Mutta\nvähitellen pastorin ikuinen vaitiolo alkoi tuntua hermostuttavalta.\nMies näytti siltä, kuin hän kaikessa hiljaisuudessa olisi hautonut\nsalaisia suunnitelmia; häneltähän saattoi odottaa melkein mitä hyvänsä.\nHän oli sitä lajia. Ja miksi hän oli antanut partansa kasvaa, niin että\nhän kohta oli oikean rosvon näköinen?\n\nSen lisäksi tohtori alkoi tuntea jotakin, joka muistutti\nmustasukkaisuuden pistoksia. Kuinka monesti hän olikaan koettanut\npäästä tuttavallisiin väleihin Pienokaisen kanssa, mutta aina yhtä\nturhaan. Jos tohtori tuli huoneeseen, niin tyttö lähti heti ulos. Jos\nhäneltä jotakin kysyi, niin sai tuskin vastausta. Ja mitä apua oli\nkaikesta lahjomisesta ruokapaloilla ja säilykerasioilla? Mykkä niiaus\nkiitokseksi, siinä kaikki. Sama jäätynyt luoksepääsemättömyys, sama\nahdistava laihuus, joka vain näytti enenevän kestityksestä. Mutta\ntuo höyläämätön papin rumilas oli päässyt aivan toisiin tuloksiin...\nHeidän välillään vallitsi jonkinlainen salainen ystävyys. Joskus\nsai nähdä heidän käsi kädessä kuljeksivan yksinään, naapurihuoneen\npöydällä oli aina tuoreita kukkia, ja useammankin kerran tohtori oli\nkuullut, että tyttö osasi puhua, vieläpä hiukan nauraakin, ollessaan\nyksin suojelijansa kanssa. Mutta heti kun hän avasi oven, oli\nluottamuksellinen sävy aivan kuin lakaistu tytön kasvoilta, ja hän oli\njälleen mykkä kuin suolapatsas.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nEräänä iltana Bro ja lääkäri syövät kehnoa ateriaansa, joka pian on\nlopussa. Aikaisemmat pöytäkeskustelut ovat päättyneet, hiljaisuus\nheidän ympärillään on yhtä painostava kuin tavallisesti, ja tohtori\nsytyttää haluttomana sikarin. Hän on vapaa huomisaamuun asti, hänellä\nei ole yövuoroa, mutta ilta ei näytä tulevan kovinkaan iloiseksi.\n\nSilloin kuuluu käytävästä omituista hiipivää ääntä. Heidän katsoessaan\novelle päin he huomaavat, että sen ripa on käännetty alaspäin ja\nviittaa permantoa kohti kuin musta sormi. Sen takana on jotakin.\n\nBro kiiruhtaa sinne ja avaa oven. Mutta jokin toisella puolella ottaa\nvastaan ja laahautuu mukana pitkin kivilattiaa, hänen työntäessään\novea. Puolipimeässä hän näkee pienen ruumiin, joka on tarrautunut oven\nkahvaan, ja hän käsittää samalla, mitä on tapahtunut.\n\n-- Sinäkö siellä olet, rakas lapsi...\n\nHän kumartuu ja häviää hetkeksi pimeyteen, sitten hän palaa tyttö\nsylissään. Pienokainen vääntelehtii kuumeessa ja on melkein tajuton;\nhänen pienet, laihat kasvonsa näyttävät aivan harmailta valuvan hien\nalla.\n\nBro katselee häntä hellästi ja epätoivoisesti.\n\n-- Hän haki apua meiltä! huutaa hän kuin itsekseen.\n\n-- Kantakaa hänet minun huoneeseeni! komentaa tohtori.\n\nHän hypistelee pari kertaa hermostuneena silmälasejaan, mutta muistaa\nsamalla hetkellä ottaa esiin desinfektiopullonsa taskustaan ja kaataa\nnestettä käsilleen ja pumpulitukkoon, jonka hän pistää sieraimiinsa.\n\nBro kantaa tytön sisempään huoneeseen ja laskee hänet leveään\nvuoteeseen, joka monine tyynyineen ei muistuta mitään muuta vuodetta\ntässä paikassa.\n\nMutta ennenkuin pastori on ehtinyt riisua hänet ja peittää hänet\nvuoteeseen, on tohtori vetänyt ylleen valkoisen lääkärintakkinsa ja\ntullut vuoteen ääreen.\n\n-- Kiitos vain ja ulos täältä! käskee hän. -- Nyt minä hoidan tämän\nasian.\n\nBro tottelee vastahakoisesti. Hän jää epäröiden suljetun oven eteen ja\nkuulee vain oman sydämensä, kun se jyskyttää kuin höyryvasara hänen\nrinnassaan. Mutta muutaman minuutin kuluttua tohtori tulee hänen\nluokseen kädessään pieni, putkella ja puristuspallolla varustettu laite.\n\n-- Tänne on saatu tartunta, sanoo hän ja enempää selittämättä suuntaa\nruiskun Brota kohti ja suihkuttaa hänen vaatteilleen hienon pilven\nvoimakkaasti hajuavaa ainetta. Sitten hän ruiskuttaa sitä eri tahoille\npermannolle, kostuttaa käytävän oven ja rivat molemmin puolin ja\npysähtyy vasta hyvän matkan päässä portaiden luona.\n\n-- Mikä häntä vaivaa? kysyy Bro ja pidättää henkeään.\n\n-- En tiedä vielä. Nälkäpöhöä se kaikesta päättäen ainakin on... Hänen\nnilkkansa ovat turvoksissa. Ravinnon vähyys siis taustana niinkuin\nmeillä kaikilla täällä. Ja silloinhan ei tarvita paljoa... Pieni\ntartunta ja...\n\nBro ei voi estää ääntään vapisemasta:\n\n-- Luuletteko, että on hengenvaaraa?\n\nTohtori ei suoraan vastaa kysymykseen.\n\n-- Se muistuttaa toisintokuumetta, jonka tänne äskettäin toi se kirottu\nvankilähetys Tammisaaresta.\n\nMutta se saattaa myös olla keuhkokuumetta tai jokseenkin mitä hyvänsä.\nJoka tapauksessa...\n\nHän huoahtaa raskaasti. Tyhjä desinfektioruisku kädessään hän kiirehtii\nhuoneeseensa ja sulkee oven.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMolemmat avonaiset ikkunat katselevat kuin kaksi sinistä silmää meren\nyötä ja sen ääretöntä rauhaa kohti. Mutta niiden läpi paistavan\nkesälämpöisen valon tappaa kolkko lamppu, joka riippuu katossa\nsähköjohdossa ja levittää ympärilleen melkein kirvelevän kylmää valoa.\nSe valaisee huoneessa useita uusia esineitä, jotka kiireesti on tuotu\nsinne: lääkekaappia pulloineen ja välineineen, sinne tänne heiteltyjä\nvaatteita ja uutta huopaa ja tyynyä Hastigin entisessä vuoteessa.\n\nPienen matkan päässä suljetusta ovesta Bro on polvillaan rukoilemassa.\nHän on ollut kauan polvistuneena; epätoivoiset rypyt ovat piirrelleet\nhänen pyöreää otsaansa, mutta se on hitaasti silinnyt ja valjennut,\nmitä lähemmäksi se on painunut lattiaa kohti.\n\nSairaan huoneessa tohtori soittaa aivan hiljaa sordiinilla. Tunti\ntunnilta hän on tuon tuostakin hetkisen soitellut, ikäänkuin rukoilisi\nomalla tavallaan. Mutta nyt soitto vaikenee melkein huomaamatta. Hän\nraottaa ovea, ja nähdessään papin olevan maassa polvillaan hän tulee\nhuoneeseen yllään valkea lääkärintakki ja viulu kainalossa.\n\n-- Menkää nukkumaan, Bro, minä valvon.\n\nBro nousee ja katselee häntä huolestuneesti.\n\n-- Onko hän tajuissaan? kysyy hän.\n\nTohtori pudistaa päätään.\n\n-- Mutta meidän täytyy pelastaa hänet! kuiskaa Bro ja lähestyy lääkäriä.\n\n-- Teenhän mitä voin, mutta se ei ole paljoa. Ja ehkä on parasta, jos\nlapsi saakin kuolla.\n\n-- Ei, ei hän!\n\n-- Pelastakaa hänet sitten rukouksillanne! mutisee tohtori äreästi ja\nnäppäisee bassokieltä.\n\n-- Älkää pilkatko minua.\n\n-- Minä en pilkkaa, surkuttelen.\n\nJa äkkiä hän huutaa:\n\n-- Herra Jumala, kuinka ihanaa olisi, jos olisi olemassa joku, joka\nkuulee rukoukset!\n\nBro katsoo häntä silmiin.\n\n-- Sellainen on, sanoo hän hiljaa.\n\n-- Niin, tehän uskotte sen. Mutta ajatelkaapa esimerkiksi tätä: Äsken\npaloi Englannissa kansakoulu. Ylimmän kerroksen ikkunassa tunkeili\njoukko lapsia, jotka eivät olleet ehtineet ulos. Liekit lähestyivät\nlähestymistään alhaalta, he haparoivat pienillä käsillään alaspäin\npalosotilaita kohti, mutta kukaan ei voinut tehdä mitään heidän\nhyväkseen. Oli liian myöhäistä. Ulkona torilla rukoili polvillaan\nkymmenentuhatta ihmistä heidän puolestaan. Rukoili kuin hullut, rukoili\nniin että hiki vuoti... Kymmenentuhatta!... Mutta yksikään lapsista ei\npelastunut. Mitä sanotte siitä?\n\n-- En sano mitään, en tiedä mitään. Mutta se ei muuta _uskoani_\n\nTohtori pyyhkii otsaansa, ikäänkuin haluaisi saada varmuuden siitä,\nettä se on tallella.\n\n-- Niin, tuo mieletön sana usko! Siihen ei vaikuta mikään täällä\nmaailmassa.\n\n-- Kummallista, että maailmassa on kuitenkin sellaista, johon ei mikään\nvaikuta, vastaa Bro vaatimattomasti.\n\nHän lähtee sairaan huoneen ovea kohti ja laskee kätensä varovasti\nrivalle.\n\n-- Seis! käskee tohtori, -- minä kiellän! Teillä ei ole aavistustakaan\ntartunnasta.\n\n-- Mutta jos se onkin keuhkokuumetta, niin tartuntaa ei olekaan, ja jos\nse on toisintokuumetta, niin olette itse sanonut, että se tarttuu vain\nsyöpäläisten välityksellä.\n\n-- Emme vielä tiedä mitä se on, ja mitä tartuntaan tulee -- niin,\nsuoraan puhuen -- lääkeopilliset teoriat ovat muotiasioita. Kymmenen\nvuoden perästä ne kuuluvat aivan toisin. Mutta teidän on nyt mentävä\nnukkumaan.\n\nHän häviää sairaan lapsen luo ja sulkee oven jälkeensä.\n\nKun hän muutaman tunnin kuluttua palaa, on kaikki ennallaan. Pappi on\npolvistuneena ja rukoilee yhtä kiihkeästi kuin ennenkin.\n\nSen sijaan Bro heti huomaa, että toisella puolella on tapahtunut\nmuutos. Tohtori kävelee mykkänä ympäri huonetta ja sormeilee\nhermostuneesti silmälasiensa kehyksiä, mutta salaa hän pistää\npeukalonsa niiden alle ja pyyhkii jotakin tummista laseistaan.\n\nBro on noussut ja seurailee häntä hätäisenä silmillään. Hän tuntee,\nkuinka sydän pysähtyy rinnassa, kun hän uskaltaa lausua kysymyksen.\n\n-- En voi luvata mitään, vastaa tohtori omituisen katkonaisesti ja\nkatselee kelloaan. -- Tyttö on nyt ollut tiedottomana neljä tuntia.\nMutta _mahdollisuus_ on aina olemassa.\n\n-- Eikö hän ole tullut kertaakaan tajuihinsa?\n\n-- Mitä? No, tavallaan ... hän oli juuri äsken tajuissaan muutaman\nhetken, mutta sitten tuli horrostila jälleen.\n\n-- Oliko hän silloin aivan järjissään?\n\nTohtori nyökkää.\n\n-- Puhuiko hän jotakin?\n\n-- Vain kaksi sanaa. \"Terveisiä isälle!\"\n\nHän pysähtyy ja puree kovasti alahuultaan salatakseen liikutustaan.\nMuutaman tuokion vallitsee äänettömyys. On niin hiljaista, että kuuluu\nikkunanhakain vähäinen kalina, jonka aiheuttaa melkein huomaamaton\ntuulenhenkäys ulkona.\n\n... Terveisiä isälle, toistaa Bro hiljaa itsekseen. Ja äkillisen\npäättäväisenä hän huudahtaa:\n\n-- Ne terveiset on vietävä perille!\n\n-- Se ei ole aivan helppoa, väittää tohtori. -- Olen kauan sitten\nymmärtänyt, että isä on täällä vankien joukossa. Mutta kuka voi löytää\nhänet tuhansien muitten joukosta?\n\n-- Minä!\n\n-- Kuinka? kysyy tohtori. -- Tiedättekö hänen nimensä?\n\n-- Tiedän.\n\n-- No, sitten ehkä löydätte hänet. Mutta onko siitä... ne terveiset\neivät ole erikoisen ilahduttavat.\n\n-- Mutta ne on vietävä perille!\n\nTohtori sulkee ikkunat, huoneessa alkaa tulla kylmä.\n\n-- Näytätte niin omituisen päättäväiseltä, Bro. Mitä ajattelette?\n\n-- Sanokaapa minulle eräs asia, tohtori. Tunnetaanko kaikkien\nsairaalaan otettujen potilaiden nimet?\n\n-- Ei likimainkaan. Osa heistä ei kykene puhumaan, ja muutamat eivät\ntahdo.\n\n-- Mutta heti, kun he paranevat, he joutuvat uudelleen vankileiriin?\nEikö niin?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Onko asianlaita sama teidän klinikassanne täällä?\n\n-- Aivan sama. Siellä välitämme vielä vähemmän siitä, mikä heidän\nnimensä on. Sehän on vain pieni väliasema kolmine tilapäisine\nvuoteineen. Mutta siellä on tällä hetkellä tyhjää... Mutta miksi\nkysytte kaikkea tuollaista?\n\n-- Teidän on autettava minua, sanoo Bro ja menee hänen luokseen.\n\n-- Millä lailla?\n\n-- Tahdon paeta.\n\n-- Vai niin, pappi numero kaksi tahtoo paeta! nauraa tohtori kuivasti.\n-- Ei, se ei käy päinsä. Sitäpaitsi komendantti on kertonut minulle,\nettä olette antanut hänelle kunniasananne.\n\n-- Annoin hänelle kunniasanani siitä, että en lähde Viaporista.\n\n-- Mutta silloinhan ette voi paeta minnekään.\n\n-- Voin paeta vankileiriin, sanoo Bro hitaasti.\n\n-- Mitä?\n\n-- Ottakaa minut tänne klinikkaanne sairaana vankina. Ja heti huomenna\nlähetätte minut pois parantuneena. Tarvittavat vaatteet olen jo\nhankkinut, ja partaa minulla on kylliksi.\n\nSanaakaan sanomatta tohtori menee lääkekaapin luo. Hän kaataa\nhuolellisesti nestettä lääkelasiin kahdesta eri pullosta, palaa Bron\nluo ja aikoo kumota sisällyksen hänen suuhunsa.\n\n-- En tahdo mitään! Käsitätte minut väärin! Olen aivan terve!\n\n-- Totelkaa ja juokaa!\n\n-- Vain sillä ehdolla, että teette niinkuin sanoin.\n\n-- Sehän on mieletöntä! sähähtää tohtori ja asettaa lasin Bron eteen,\njoka on istuutunut pöydän ääreen. -- Kuinka sellainen ajatus saattaa\nsyntyä ihmisen aivoissa?\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista! Olen kauan horjunut sinne tänne\nylivoimaisessa pimeydessä. Nyt tiedän lopultakin tieni. Lapsi on\nosoittanut sen minulle.\n\n-- Se tie on sairaan mielikuvituksenne tuote.\n\n-- Katsokaa minua. Näytänkö minä mielipuolelta?\n\n-- Hermotaudit eivät ole erikoisalaani, vastaa tohtori ja menee\npuhelimeen. -- Mutta täällä on par'aikaa eräs parhaita psykiatrejamme,\njoka tutkii nälkädeliriumia. Soitan ja neuvottelen hänen kanssaan.\n\n-- Älkää tehkö sitä, tohtori! pyytää Bro hellyttävästi. -- Antakaa\nminun selittää ensin.\n\nTohtori punnitsee kuulotorvea kädessään.\n\n-- Selittäkää hulluus ... olkaa hyvä, jos osaatte.\n\n-- Onko käsittäminen niin vaikeaa?\n\n-- Minä en käsitä mitään. Pappinahan te joka päivä vapaasti pääsette\nvankien luo -- mitä muuta tahdotte?\n\n-- En ole yksi heistä, en pane alttiiksi yhtä paljon kuin he. Senvuoksi\nen voikaan saada mitään aikaan. Sanani kaikuvat pilkalta heidän\nkorvissaan.\n\n-- Ja heidän vankitoverinaan luulette voivanne käännyttää heidät\nkaikki? Viha muuttuu rakkaudeksi, kiroukset hurskaiksi rukouksiksipa\nkoko Viapori kaikuu hallelujahuutoja. Se ei kylläkään onnistu.\n\n-- En toivo liikoja. Nuorena minua sanottiin karhuksi ja syntiseksi\npapiksi, ja huono saarnamies olen aina ollut. Oikeastaan vain lapset\nymmärtävät minut täydellisesti. En tiedä muuta kuin että minun täytyy\npäästä tuonne vankien luo. Minulla ei enää ole mitään tekemistä täällä,\nkun tyttö on sairas ja minä en edes saa hoitaa häntä. Minun _täytyy_\npäästä sinne, ymmärrättekö? Ja erityisesti hänen isänsä luo.\n\nTohtori jättää puhelimen, raottaa sairaan huoneen ovea ja nyökkää\nBrolle, että kaikki on ennallaan. Sitten hän mietteliäästi lähenee.\n\n-- Muistatteko, että kerran väittelimme pastori Hastigin kanssa siitä,\nmitä Vapahtajanne olisi tehnyt, jos hän olisi ollut pappina tässä\nhuoneessa. Ajattelimme erilaisia mahdollisuuksia, jotka kaikki, sanalla\nsanoen, olivat yhtä mahdottomia. Silloin viittasitte siihen, että vielä\noli muuan keino. Tämäkö?\n\n-- Tämä juuri. Näinä hirveinä viikkoina olen nähnyt Mestarini\nselvemmin kuin koskaan ennen. Hänen katseensa oli alakuloinen, mutta\nei ainoastaan maailman pahuuden vuoksi, vaan hänen omiensa pelkuruuden\ntakia. Minne luulisitte hänen menneen? Tietysti kurjimpien pariin. Ja\nmiksi minä en saisi tehdä sitä?\n\n-- Olkoon teidän niinsanottu mestarinne ollut kuka hyvänsä, niin\nhän joka tapauksessa oli joku toinen kuin te. Nähtävästi yritätte\nromanttisesti jäljitellä häntä. Mutta ettekö huomaa, että voitte\nheittää itsenne suoraa päätä surman suuhun?\n\n-- En pelkää. \"Oppilaalle riittäköön se, että hänelle käy samoin kuin\nhänen mestarilleen.\"\n\n-- Teidän raamatunlauseistanne voi tulla hulluksi! puhkaa tohtori\nja pyyhkii otsaansa. -- Mikä kirottu kohtalo heittikään pappeja\nniskoilleni?\n\n-- Älkää ottako minua pappina, vaan ainoastaan ihmisenä.\n\n-- Mielipuolena!\n\n-- Miksi ei, jos tahdotte käyttää sitä sanaa. Mutta eikö ole\nyhdentekevää, kuinka hullulle käy? Ja miksi peloittelette minua\nruumiillisella vaaralla? Jos minulle kävisi pahoin, niin mitä se\nliikuttaa teitä? Kuoppa, niinkuin sanotte, on ainoa järkevä matkan pää.\nSilloinhan juttu on selvä.\n\n-- Periaatteessa kyllä, myönsi tohtori hiukan nolona. -- Ihminen tulee\nvain olleeksi kovin epäjohdonmukainen yksityistapauksissa. Mutta joka\ntapauksessa suunnitelmanne on mahdoton toteuttaa. Teidät keksittäisiin.\n\nJollei aikaisemmin, niin ainakin tutkintotuomioistuimessa.\n\n-- Sitä asiaa olen ajatellut. Minua ei keksitä! Nyt tohtori istuutuu\npartaisen papin eteen. Hän nojaa kyynärpäänsä pöytään, ojentaa\nkaulaansa ja tirkistelee häntä julkeasti silmiin tummien lasiensa läpi.\n\n-- Sanokaa, tahdotteko tulla pyhimykseksi?\n\n-- En!\n\n-- Miltähän teidänlaisenne ihminen näyttää sisältäpäin?\n\n-- Likaiselta, mustalta.\n\n-- Niinkö? Silloin ihmettelen, millaiseksi meitä muita on sanottava?\n\n-- Ette tunne minua. Minulla on takanani hillitön nuoruus ja ihmiselle\narvottomia vuosia.\n\n-- Ja nyt tahdotte parantaa tiliänne?\n\n-- En, tahdon vain saada rauhan omalletunnolleni. Katsokaa, kun tulin\ntänne vankileiriin, olin paatunut ihminen. Kärsimys ei koskenut minuun\npaljoakaan. Minulla oli yksityinen tilini, arvelin, maksamaton velka\nvelottavana. Punaiset tappoivat ainoan veljeni.\n\n-- Tiedän sen. Ja tälläkö lailla tahdotte juhlia hänen muistoaan?\nHauskaa juhannusta!\n\n-- Juuri sillä lailla sitä muistoa on juhlittava, tiedän sen nyt...\n\nHän alentaa äänensä kuiskaukseksi ja katsoo poispäin:\n\n-- Siinä on vielä eräs seikka, katsokaahan. Viime aikoina olen saanut\noppia hiukan enemmän syyllisyydestä ja syyllisyydestä... Minulla ei ole\nvelottavana mitään, vain suoritettavana yhteinen lasku... Se on asia,\njosta en voi puhua teille...\n\n-- Jumalan kiitos! Olen jo kuullut enemmän kuin kylliksi.\n\n-- Mutta silloin alussa oli kaikki toisenlaista. Kun vain näin\nkuolemaantuomitun harmaat kasvot, niin... Saattaa olla, että Hastig oli\noikeassa. Saattaa olla, että iloitsin verestä. Olin vajonnut syvälle.\n\n-- Valehtelette!\n\n-- Valehtelenko?... toisti Bro miettien, aivan kuin punnitsisi sanaa\nmielessään. -- En usko sitä.\n\n-- Valehdella voi monella tavalla. Te valehtelette itsenne huonommaksi\nkuin olette. Olen nähnyt teitä liian paljon voidakseni uskoa tuota\ntarinaa. Kaaos te olette, rotevan ihmisyyden ja sairaalloisen\nkatumusvaivan kaaos. Eritystoiminta ehkä epäkunnossa. Mutta älkää\nkoettakokaan muuttaa itseänne jonkinlaiseksi rikolliseksi.\n\n-- Ajatelkaa minusta mitä haluatte. Mutta miksi ette voi auttaa minua\nvalamaan kaaosta kokonaisuudeksi? Miksi ette voi pelastaa hädässä\nolevaa tuhoutumasta? Minulla on _oikeus_ saada rangaistus.\n\nTohtori nousee kiivaasti seisomaan.\n\n-- Auttaa?... Pelastaa teidät tuhosta?... Ja sillä lailla!... Ei, tämä,\ntämähän on, piru vie, kuin puhelisi Saturnuksen asukkaan kanssa. Pääni\nmenee sekaisin...\n\nHän polkee kiukuissaan permantoa, menee puhelimen luo ja laskee kätensä\nkammelle.\n\n-- Nyt minä lopetan kaiken keskustelun! Haluatteko jatkaa sitä\nkomendantin kanssa? Jos vielä sanotte sanankin, niin soitan!\n\nBro katselee häntä epätoivoisesti. Toiselle puolelle on niin lyhyt\nmatka, vain tiiliseinä välissä, ja kuitenkin toivottoman pitkä.\nHän tietää, että ainoa tie päämäärään menee ovesta tuolla alhaalla\nportaissa, tuosta teljetystä ja vahvalla riippulukolla varustetusta\nklinikan ovesta, johon tohtorilla on avain. Päivällä hän pääsee vartion\nohi vain papinpuvussaan. Ja jos hänen jollakin lailla onnistuisi\npäästä sinne vankina, tohtori antaisi hänet heti ilmi ja kaikki menisi\npilalle. Ei, hän ei saa tehdä sitä, mitä hänen täytyy!...\n\nSilloin hän kaatuu suullensa pöydälle ja painaa partaiset kasvonsa\nkäsiinsä. Hänen leveät hartiansa vavahtelevat kiihkeästä, melkein\nulisevasta itkusta.\n\nTohtori tulee kiusaantuneen näköisenä hänen luokseen, kuin taistelisi\nsäälin ja vastenmielisyyden välillä ja koskettaa häntä hiljaa\nsormenpäillään.\n\n-- No niin, Bro, no niin... Teidän täytyy ymmärtää, että en voi olla\nmukana missä hullutuksissa hyvänsä... Ja sitäpaitsi ... te katuisitte\nehdottomasti.\n\nSitten hän menee sairaan huoneeseen ja sulkee oven jälkeensä.\n\nBro makaa siinä kauan, hänen itkunsa ei ota lakatakseen. Vasta\nkuullessaan hapuilevia viulun ääniä tohtorin huoneesta hän huomaa\nolevansa yksin ja nousee hitaasti pystyyn. Hetkisen hän seisoo\nepäröiden paikallaan ja katselee ympärilleen, mutta äkkiä hänen\nriutuneet kasvonsa kirkastuvat.\n\nHän hakee puukon ja katkaisee puhelinlangan ovenpielestä. Sitten\nhän riisuu yltään papinpukunsa ja alusvaatteisillaan työntää sen\nuuninsuusta sisään, raapaisee tulta tulitikulla ja sytyttää puvun.\nSitten hän aukaisee käärön, joka on piilossa kauimpana hänen vuoteensa\nalla. Siitä paljastuu repaleisia ja likaisia rääsyjä, ja hän vetää ne\nylleen. Varmuuden vuoksi hän vielä viiltää veitsellään pari naarmua\nlisää kuluneihin kenkiinsä.\n\nKun hän on valmis, hän asettuu käytävän oven eteen odottamaan. --\n\nKestää kauan, ennenkuin tohtori tulee uudelleen huoneeseen. Kun hän\nlopultakin aukaisee ovensa, hän säpsähtää ja kalpenee. Oven suussa\nseisoo kolkon näköinen olento ja tuijottaa häntä palavin silmin.\n\n-- Mitä? Vai niin ... tekö siinä olettekin?\n\n-- Niin olen. Ja olen katkaissut puhelinjohdon. Ette voi soittaa\nkomendantille. Vartijaa ei myöskään ole läheisyydessä.\n\n-- Tämähän alkaa näyttää rosvon kaappaukselta! sopertaa tohtori\nymmällään.\n\n-- Sille ei voi mitään. Mikään ei voi estää minua.\n\nNyt teidän on valittava. Joko teette sen mitä pyysin teiltä -- se\nonnistuu ehdottomasti. Taikka minä lähden heti ja koetan päästä sinne\ntoisella lailla. Tiedätte, että vartija ampuu minut melkein varmasti...\nMitä vastaatte?\n\n-- En pidä väkivaltaisista kohtauksista. En vastaa mitään.\n\nBro ei liikahda paikaltaan. Toisella kädellään hän kohottaa likaisen\ntakkinsa lievettä ja paljastaa sisäpuolen, jossa riippuu eräitä\nrepaleita siitä, mikä kerran on ollut vuori. Hänen äänensä tulee\nhellyttäväksi, melkein rukoilevaksi:\n\n-- Katsokaa tätä takkia! Elämäni on yhtä arvoton kuin se. Yhtä likainen\nja reikiä täynnä. Enkö saa heittää sitä rääsyä ainoaan puhdistavaan\ntuleen? Minulla ei ole enää läheisiä sukulaisia eikä ystäviä, kukaan\nei tule kaipaamaan minua, jollen palaa. Tässä minulla lopultakin\non mahdollisuus sovittaa mitä olen rikkonut ja _kenties_ lohduttaa\njotakuta. Tahdotteko, että minun on palattava entiseen elämääni ja\nsaarnattava surkeita sanojani tyhjissä kirkoissa? Ei, ei, teidän täytyy\nauttaa minua!\n\nTohtori huokaa pari kertaa syvään ja kääntyy pois. Hän ei mahda mitään\nsille, että hän on liikutettu. Ja kaikki tämä on niin käsittämätöntä,\nniin yllättävää, että hän ei osaa käyttää yhtään vanhoista\npuolustuskeinoistaan sitä vastaan.\n\n-- No niin, mutisee hän, -- näen, että se on vakavaa. Minä taivun.\n\nBron kasvot kirkastuvat.\n\n-- Ettekä anna minua ilmi, sitten kun olen siellä?\n\n-- En, joudunhan osalliseksi tähän kokeeseen. Ei sen puolesta,\nettä ymmärtäisin sitä vähäistäkään, mutta maailma on kai kokenut\npahempaakin. No niin ... on ehkä omituisia pakollisia tekijöitä, jotka\neivät ole minun saavutettavissani...\n\nRyysyläinen oven suussa oli ruvennut nauramaan lapsellisesti ja\nsydämellisesti.\n\n-- Jollette joudu kiinni, jatkaa tohtori, -- niin saan ehkä teidät\njonakin päivänä takaisin. Puolikuolleena, nälkiintyneenä riepuna,\njossakin noista sadasta vuoteesta. Jos silloin voitte sanoa jotakin,\nniin kertokaa minulle mitä olette oppinut. Kertokaa, saitteko monta\nkäännytetyksi.\n\nMutta Bro vain nauraa. Se kuuluu siltä, kuin rattaat kulkisivat\npyöreitten hirsien yli. Tohtori ei tiedä, mistä tuo nauru on kotoisin,\nettä se on kaikua kaukaiselta pohjalaiselta rannikkotilalta. Se alkaa\nharmittaa häntä, ja hän kysyy kuivasti:\n\n-- Mille te nauratte?\n\n-- Olen niin onnellinen!\n\nMutta äkkiä Bro käy vakavaksi.\n\n-- Hoitakaa lasta hyvin, tohtori! Hänen täytyy tulla terveeksi! Me\nodotamme ja autamme niin kauan toinen toistamme, hänen isänsä ja minä.\n\n-- Mutta älkää koettakokaan päästä kosketuksiin minun kanssani sitten\nmyöhemmin, herra vanki. En ota vastuulleni enempiä vaaroja. Ette tapaa\nminua enää, apulaiseni saa hoitaa klinikkaa täällä. Itse muutan heti\nPieneen Mustasaareen ja otan tytön mukaani sairaalaan. Nimittäin jos hän\nelää huomenna...\n\nBro kulkee huoneen poikki ja tahtoo vielä kerran polvistua suljetun\noven ääreen, mutta tohtori avaa sen nyt hänelle, ja kädet ristissä Bro\njää seisomaan kynnykselle ja katselee hellästi vuodetta kohti.\n\nUlkona alkaa jo valjeta, ruutujen sininen väri on kalvennut. Ja itään\npäin antavassa ikkunassa alkaa juuri aavistus ruskosta pureutua\ntomuiseen lasiin. Tohtori katsoo kelloaan, se on jo kolme. Muutaman\ntunnin kuluttua päästetään vangit ulos. Heidän joukossaan on silloin\neräs, joka on maannut yön klinikassa ja parantunut.\n\nHuohottaen tohtori ottaa avaimen taskustaan.\n\n-- Mennään sitten. Mutta jos joudutte kuoleman vaaraan, niin älkää\nsyyttäkö minua. Ja hautajaisiinne en tule...\n\n\n\n\nXV.\n\n\nEräässä alioikeudessa entisessä venäläisessä komendanttivirastossa\nKirkkosaarella sattui eräänä päivänä tapaus, joka ei kuitenkaan tehnyt\nsyvempää vaikutusta tuomioistuimeen ja unohtui heti. Oli totuttu niin\npaljoon.\n\nTavattomassa tutkimustulvassa käsiteltiin par'aikaa erästä vankijoukkoa\nHaminan puolelta, tarkemmin sanoen 67:ttä ryhmää, vankileiristä n:o 3.\nMuut ryhmän jäsenet oli jo tutkittu ja lähetetty pois, mutta penkillä\noven pielessä istui vielä lyhyentanakka mies, joka näytti kuuluvan\nheihin. Hänet huudettiin esiin.\n\n-- Nimi? kysyi tutkintotuomari ja selaili pöytäkirjaa.\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n-- Nimi! huusi tuomari. -- Oletteko kuuro vai puhutteko ehkä ruotsia?\nKuka olette?\n\n-- Olen ihminen, vastasi vanki tyynesti suomeksi.\n\nNuori juristi punastui kiukusta ja koputti pöytään lataamattomalla\nbrowningilla, joka hänellä tavallisesti oli edessään\njäykkäniskaisimpien peloittamiseksi. Mutta se ei vaikuttanut mitään.\nHän ei saanut muuta vastausta.\n\nSilloin hän otaksui, että mies mahdollisesti oli hullu, ja käski\nsotamiehen viedä hänet mielisairaiden osastolle Pieneen Mustasaareen.\n\nSiellä häntä tarkastettiin pari päivää. Mutta koska hän oli aivan\nrauhallinen ja ilman muuta vikaa kuin että hän aina oli vaiti, jossa\nsuhteessa hän ei suinkaan ollut yksin, palautettiin hänet taas\nkolmanteen vankileiriin ja samaan ryhmään, josta hän oli tullutkin.\n\nKun hänet seuraavan kerran tuotiin tutkittavaksi, oli mukana\nvankitoveri, joka puuttui asiaan, eräs vanhempi, jokseenkin uskottavan\nnäköinen mies. Tämä oli jo kauan sitten merkitty luetteloihin leskenä,\njolla oli suuri perhe. Hän todisti tuntevansa mykän toverinsa, jonka\netunimi oli Juho ja joka kuului heidän ryhmäänsä, mutta siinä olikin\nkaikki, mitä hän tiesi.\n\nNuori tuomari ei voinut tuhlata enempää aikaa tähän arvoitukseen, niitä\noli tuhansia muita. Senvuoksi hän merkitsikin vanki Juhon 67:nnestä\nryhmästä pöytäkirjaan ja varusti hänet isolla kysymysmerkillä. Hän\nlisäsi muistutuksen, että miehen itsepäisen vaitiolon perusteella\ntäytyi häntä katsoa suuresti epäilyksenalaiseksi osanotosta siihen\nmurhajuttuun, josta ryhmä oli syytteessä.\n\nTämä johtopäätös olikin tavallaan hyvin perusteltu. Mutta ylempi\ntuomari suhtautui asiaan toisella lailla pöytäkirjoja tutkiessaan.\nHaminan seudun roskaväen keskuudessa oli vallinnut oikea ristituli\nkeskinäisiä syytöksiä, nuo kauniit toverukset toivoivat pelastavansa\noman nahkansa antamalla salaa toisensa ilmi. Samoin oli asianlaita\ntässäkin ryhmässä. Mutta Juho-vankia vastaan ei ollut suunnattu mitään\nsyytettä, ja muutenkin puuttuivat kaikki tiedot hänestä. Oliko häntä\nollenkaan olemassa, vai mitä tämä merkitsi? Joka tapauksessa oli tässä\nrikosjuttujen jättiläisvyyhdessä saatava kiinni paksuimmista langoista,\njotka nopeasti johtivat tulokseen. Muut saisivat odottaa siksi, kunnes\nvoitaisiin aloittaa oikeudellinen tarkistus. Täällä oli totisesti\nkylliksi kysymysmerkkejä.\n\nNiinpä tuomari pyyhki pois sen, mitä hänen edeltäjänsä oli tuhertanut\npöytäkirjaan jostakin tuntemattomasta Juhosta. Numero hukkui\ntuhansien muiden joukkoon; erästä vankia ei enää koskaan kutsuttu\nkuulusteltavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBron ei ollut millään lailla vaikeaa heti ensimmäisenä päivänä löytää\nhakemaansa. Hänhän tiesi, missä se tapahtuisi. Eräässä paikassa\npiikkilanka kulki rappeutuneen vallin yli, jonka huipulle oli\nasetettu konekivääri katselemaan mustalla silmällään vankileiriin.\nToisella puolella vahtisotilas tavallisesti käveli edestakaisin.\nMutta mäenrinteellä sisäpuolella istui yksinäinen mies odottamassa.\nTuon tuostakin hän salaa silmäsi piikkilangan toiselle puolelle kohti\ntiheitä pajupensaita.\n\nSe ryhmä, johon Bro hänen välityksellään liittyi, oli huomattavasti\nhuvennut kuluneina viikkoina. Nyt se toiselta puolen oli paatuneimpia,\ntoiselta pahimmin ruhjoutuneita jäännöksiä koko vankileirissä.\nEdelliseen lajiin kuului muurari Ville Ahola, kiero rosvotyyppi, jolla\nvarmasti oli paljon omallatunnollaan, ja entinen henkivakuutusasiamies\nJyske, ryhmän järjestysmies. Molemmat olivat verraten hyvässä kunnossa,\nedellinen ruumiinrakenteensa vuoksi, johon mikään ei näyttänyt\npystyvän, jälkimmäinen sen takia, että hänellä oli hoidettavana ruoan\njakelu, ja häntä toverit epäilivätkin hyvällä syyllä siitä, että\nhän antoi osan heidän annoksistaan mennä omaan suuhunsa. Toiseen\nlajiin kuuluivat hyväluontoinen Täi-Janne ja Riku Heinänsyöjä, joka\naamusta iltaan haki vihreitä korsia taikka tonki maata kaivaen siitä\njuuria rauhoittaakseen huutavia sisälmyksiään. Ja sitten siellä oli\npuolikuollut Tupakka-Kusti, joka vaihtoi ruoka-annoksensa pariin\nsavukkeeseen. Hän oli jo kolme kertaa maannut sairaalassa ja toipunut\nnopeasti, kun hänet pakotettiin hiukan syömään, mutta kohta pois\npäästyään hän jälleen joutui tupakan orjaksi. Ja mitä nääntyneemmäksi\nhän tuli, sitä paremmin myrkky häneen vaikutti ja tuotti hänelle\nmuutamia täydellisen autuuden hetkiä.\n\nNäiden viiden hyväksi Bro ei voinut tehdä paljoakaan. Jyske ja muurari\nsuhtautuivat häneen aluksi epäilevän vihamielisesti ihmetellen, miksi\njostakin toisaalta tullut vanki liittyi juuri heihin, mutta koska\nhän oli harvinaisen iloinen luonteeltaan eikä milloinkaan riidellyt\nruoka-annoksista, he rupesivat pian sietämään häntä. Ryhmän muut kolme\njäsentä eivät ajatelleet tulokkaasta yhtään mitään, he eivät jaksaneet.\nHän puolestaan saattoi tuskin päästä tuomaan heille minkäänlaista\napua, he olivat jo kauan olleet hyvän ja pahan tuollapuolen.\nEpätoivoinen ihminen on usein hyvin arvokas. Mutta ihminen, joka\non käyttänyt loppuun kaiken epätoivon ja joutunut järkkymättömään\nvälinpitämättömyyteen, hänestä on myöhäistä pelastaa mitään, jolla\nolisi arvoa ja elämää.\n\nRyhmässä oli vielä eräs. Hän ei kuulunut paatuneihin eikä\nnääntyneimpiin, ja hän oli ainoa, joka tiesi miksi Bro oli tullut.\n\nPikku tytön isä oli hyvin jokapäiväinen ihminen, hänessä oli\njotakin vanhan herraskartanon kuskin hiljaista arvokkuutta, mutta\nhänessä näytti nyt piilevän viha, joka oli juurtunut syvälle hänen\nyksinkertaiseen olemukseensa. Kun Bro toi terveiset, ei isä aluksi\nkäsittänyt mitään. Olihan mahdollista, että tyttö oli tullut sairaaksi,\nmutta että tuo mies tuossa olisi se, joksi hän itseään sanoi, kirotulta\nvalkoiselta puolelta tullut pappi, sehän oli jo aivan järjetöntä. Mutta\nkuinka vieras tiesi niin paljon hänen lapsestaan, ja miksi tyttö tänään\nei tullutkaan niinkuin tavallisesti? Heti kun hän oli saanut varmuuden\nsiitä, että mies, joka oli hänen silmiensä edessä, oli oikea ja puhui\ntotta, joutui hän hämmennyksen valtaan, ja se melkein mykistytti hänet\nseuraavien päivien ajaksi. Sitten hän hapuillen ja varovasti alkoi\nosoittaa jotakin kiitollisuuden, mutta myös katumuksen tapaista. Oliko\nhänen tyttärensä ehkä sairastunut hänen takiaan? Bro vältti visusti\nsanomasta mitään siitä asiasta, mutta isä aavisti sitä enemmän.\n\nNiin alkoi heidän yhteinen odotuksensa. Joka päivä Bro istui pitkät\nhetket hänen luonaan sovitulla paikalla vanhan vallin alla ja katseli\npajupensaikkoa kohti piikkilangan toiselle puolelle. Kumpikaan heistä\nei vähääkään ajatellut sensuroidun vankikirjeen taikka klinikan uuden\nlääkärin välityksellä päästä yhteyteen tohtorin kanssa. Bro muisti\nhänen varoituksensa, ja isää näkyi jokin seikka pidättävän ilmaisemasta\nitseään ja joutumasta tarpeettoman huomion esineeksi. Bro ei tiennyt\nmistä se johtui, ja hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin saisi sen tietää.\nHän ei kysynyt mitään, hän menetteli hyvin hitaasti. Itse hän ei vielä\nilmaissut paljoakaan, ei edes sukunimeään, mutta hän oli siellä vankina\nvankien joukossa, ja heidän luottamuksensa toisiinsa kasvoi hitaasti\nyhteisen salaisuuden ja yhteisen toivon ympärillä, joka heräsi joka\npäivä ja kuoli illalla.\n\nBro ei vielä tiennyt kaikkea. Hän ei ollut saanut selville mitään\nAndreaksen murhasta. Mutta hän aavisti, että tämän miehen huulilta\ntulisi ratkaiseva sana viimeisessä kaikista väittelyistä, joita hän oli\nkäynyt oman ristiriitaisen sielunsa kanssa.\n\nVäliaikoina hän oli myötäänsä liikkeellä suuressa vankileirissä.\nIlokseen hän huomasi, että hänen sanoillaan nyt oli kokonaan toinen\nvoima, kuin jos hän olisi tullut papinpuvussa piikkilanka-aitauksen\ntoiselta puolen. Useat turvautuivat häneen. Mutta hän huomasi heti,\nettä täällä ei kannattanut puhua hyvästä paimenesta tai karitsan\nverestä, mutta kyllä kaikkivaltiaasta Jumalasta, rautarenkaasta\nkalliossa tai Nasaretin sankarista, joka rakasti syntistä enemmän\nkuin vanhurskasta. Sinnepäinhän hänen oma vakaumuksensakin oli aina\ntaipunut, ja nyt hän oli äärettömän kaukana kaikista saivarteluista\nja uskonriidoista. Hän esitti kristinoppiaan, ja sillä oli voimaa\nepätoivoisten joukossa.\n\nPian tunsivat monet vankileirissä omituisen hilpeän ja väkevän pikku\nmiehen, jota toiset hyväntahtoisesti, toiset halveksivasti nimittivät\nPikku-Jeesukseksi. Jos joku oli oikein pahassa pulassa ja pelkäsi\nkuolemaa, lähetettiin heti hakemaan häntä. Silloin tuli parempi olla.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n-- Mennyt mikä mennyt, sanoo isä toivottomasti. --\n\nOlemme odottaneet lakkaamatta, mutta ehkäpä hän\n\non jo maannut kolme viikkoa maassa. En jaksa toivoa enää.\n\n-- Sinun _täytyy_ toivoa!\n\nHe istuvat tavallisella paikallaan, ja päivä on taas mennyt ohi.\nLämmin heinäkuun ilta lepää rauhallisena heidän päittensä ympärillä.\nHiekka heidän allaan on vielä lämpöistä, vaikka auringonsäteet jo ovat\nvetäytyneet avaruuteen, missä niiden välkkyvät keihäät vielä lävistävät\neräitä unisia pilvenhöytyjä, jotka ovat päättäneet päivämatkansa\nkeskellä taivaan kantta. Meri tuolla kaukana lepää sammuneena kuin\nliikkumaton hopealevy, mutta korkealla sen yläpuolella välähtelee\nilmassa kuin kultahiutaleita: lokit auringon viimeisten säteiden\nloisteessa. Niin, lokit...\n\nHeidän takanaan liikkuu tuskin yksikään elämä koko vankileirissä.\nTuhannet väsyneet ruumiit ovat kuin kivettyneet ja juurtuneet maahan.\nKaikki on hiljaista; tänään ei ole tapahtunut mitään, odottivat he\nkuinka paljon hyvänsä. Eikä mitään tapahdukaan. Vain muutamat hyttyset\nsurisevat ahneesti heidän laihan verensä ympärillä, mutta he eivät\nhuomaa sitä.\n\nIsä on viime aikoina ruvennut riutumaan, mutta Bro on vielä huonommassa\nkunnossa jaettuaan kaikki ruoka-annokset toverinsa kanssa. Lapaluut\nhänen leveässä selässään pistävät esiin kuin kaksi poikkileikattua\nsiiventynkää likaisen takin alla, mutta hänen kasvonsa ovat pöhöttyneet\nharmaiksi. Hänen jalkansa tuntuvat lyijynraskailta, ja hänen sisuksiaan\nkaivaa ja polttaa. Toivottomuudenhetkensä hän pitää itsellään, mutta\näkkiä hän tuntee, että on aika saada vastaus kysymykseen, joka on\nollut hänen mielessään siitä aamusta alkaen, jolloin hän tarttui\nvieraan lapsen käteen ja vaelsi Kuninkaanportille. Hänen täytyi vaikka\npakottamalla puristaa ilmi tuo vastaus.\n\nMelkein julmasti hän katselee isää silmiin.\n\n-- Sanopa minulle eräs asia. Tuo tyttösi ... odotatko häntä itseään vai\nhänen ruokakääröään?\n\nKysymys näyttää koskevan isään.\n\n-- Tosiaan, sitä minäkin usein kyselen itseltäni.\n\nHiukan mietittyään hän lisää kuiskaten:\n\n-- Katsohan, se on niin kummallista! En tiedä oikein, onko tyttö minun\nlapseni.\n\n-- Jos joku lapsi on sinun, niin ainakin tämä.\n\n-- Samaa olen usein sanonut itselleni. Kukaan toisista ei ollut\nsellainen minua kohtaan, mutta joka tapauksessa... Minun täytyy kertoa\nsinulle jotakin.\n\nBro hengittää syvään. Nyt hän vihdoinkin saa tietää sen.\n\n-- Niin, palvelin kuskina Ristan kartanossa, kuten olen kertonut.\nSinä vuonna saimme sinne uuden isännän. Nuori veijari se oli, mutta\nhilpeäkielinen ja väelle ystävällinen, niin että ensin pidimme paljon\nhänestä. Paitsi hänen rouvansa, joka oli Tanskasta ja matkusti\näkkiä kotiin, ymmärsimme kyllä miksi. Ja eräänä päivänä nuori\nisäntä kutsuttaa minut konttoriin ja katsoo tarkoin, että ovi on\nsuljettu. Vallu, sanoo hän, olen tehnyt kauniin karjapiian paksuksi\nja nyt tahdon, että menet naimisiin hänen kanssaan, Vallu. Saat\nkaksinkertaisen palkan. -- -- Seison siinä permannolla ja mietin. No,\nmiksi ei, patruuna, vastaan ... sillä siinä tytössä ei muuten ollut\nmitään vikaa, ja sillä lailla sain vaimon. Heidän lapsensa kuoli heti\nsyntyessään, mutta kaksinkertaisen palkan sain pitää. Sitä myöten oli\nkaikki järjestyksessä, ja olin tyytyväinen vaimooni. Hän oli ahkera\ntöissään, ja kuten sanottu, ei hänessä muuten ollut mitään vikaa. Mutta\nsitten eräänä iltana...\n\nHän keskeytti hetkiseksi, ikäänkuin ponnistaen jaksaakseen jälleen\nvetää eteenpäin vanhan vihansa kuormaa. Sitten hän koroitti ääntään:\n\n-- Ymmärrätkö, aloin pian vainuta, että kaikki ei ollut oikein.\nSitten kerran joulun ja uudenvuoden välillä sain varmuuden. Hän oli\npitänyt pitoja parin muun tilanomistajan kanssa, ja keskellä yötä\nminut herätettiin viemään humalaisia herroja kotiin. Mutta emme\nolleet ehtineet kauaksikaan, kun toinen heistä tuli sairaaksi reessä,\nja meidän täytyi kääntyä takaisin. Kun menin isännän makuuhuoneen\novelle ja kolkutin, näin jonkun hiipivän sieltä ulos takatietä. Se\noli vaimoni. Sen yön hän sai seisoa ulkona palelemassa, ja se olikin\nparasta, sillä muuten olisin lyönyt hänet vaivaiseksi. Mutta seuraavana\npäivänä menin konttoriin. Sellainen ei ollut tarkoitus, patruuna,\nsanoin minä, sillä pelin täytyy olla rehellistä, ja kun olen saanut\nvaimon, niin hän on minun. Isäntä lupasi jälleen korkeamman palkan,\nmutta minä poljin jalkaani lattiaan ja huusin, etten halua elää huoran\ntuloilla ja sylkäisin ja läksin. Hain heti itselleni uuden paikan\nja läksin vaimoineni pois. Oikein hyviksi eivät välimme sen jutun\njälkeen tulleet, vaikka täytyihän tulla toimeen, ja saimme viisi lasta,\nennenkuin hän kuoli. Mutta vanhin heistä, juuri tämä tyttö, syntyi jo\npuolen vuoden kuluttua muuton jälkeen. Kukaan ei tiedä, onko se lapsi\nminun vai hänen. Luulen melkein, että se on hänen.\n\n-- Eihän sinun tarvitse sitä tietääkään. Lapsi on tehnyt sinut\nisäkseen. Sen sinä ainakin tiedät.\n\n-- Ja luuletko, että hän elää vielä?\n\n-- Luulen, että hän kohta on terve. Tohtori piti hänestä paljon ja on\nvarmasti tehnyt kaiken voitavansa.\n\n-- Niin, sanoo isä miettivästi ja katsahtaa tyhjin silmin\npiikkilanka-aitauksen yli, -- oikeastaan hän oli paras lapsista,\ntyttö-parka... Ja ihmettelenpä, minkälaista niillä neljällä muulla on\nnyt siellä kotona...\n\nBro istuu paikallaan silmät suljettuina, häntä pyörryttää hiukan kaiken\nsen jälkeen, mitä hän on kuullut. Hän näkee edessään tumman, raskaan\npalmikon, joka niin orpona riippui kasarmin lattiaa kohti sinä aamuna,\nkun tyttö seisoi ovella, tuijotti rikkinäisiä kengänkärkiään ja oli\nääneti. Mutta nuo silkinpehmeät, kevyesti kaartuvat kulmakarvat...\naivan kuin Andreaksen ... ei, sitä yhdennäköisyyttä niissä kai ei ollut\nturhaan. Hän odottaa tuskaisena mitä vielä on tulossa, hän tietää, että\nkaikki ei ole valmista vielä.\n\nKun hän avaa silmänsä, hän näkee mustan lastihöyryn tulevan satamaan\nväylää pitkin hiilensavu kuin surunauhana jäljessään. Hän tulee\najatelleeksi, että musta nauha muistuttaa sitä, mitä ihmiset sanovat\nkohtaloksi. Määrättyine lasteineen se ohjaa kulkunsa määrättyyn.\nsatamaan, eikä ole muuta neuvoa kuin ottaa se vastaan. Hänellä\nitsellään on toinen usko siitä, kuka tuon laivan lähettää ja kuka\nseisoo peräsimessä -- että se ei tapahdu sokeasti, sen hän tuntee\nparaikaa jokaisella veripisarallaan. Mutta hän sulkee kuitenkin\nsilmänsä väristen ja odottaa. Jostakin syvältä sisältään hän kuulee\nvanhan huudon August Ripön tuvasta, kaiken elollisen hätähuudon\nJumalalle ja ihmisille.\n\n-- Nukutko? kysyy isä.\n\n-- En, minulla on vain niin paljon ajateltavaa.\n\n-- Näytät niin huonolta. Pelkään, että sinun käy hullusti.\n\n-- Älä pelkää. Kerro lisää...\n\n-- Niin, -- hän aloitti hitaasti ja puristi uutta soramöhkälettä\nkourassaan, -- kun se uusi aika sitten tuli, näetkös... Eräänä päivänä\nseisoimme kiväärit kädessä hänen talonsa ympärillä. Nyt on minun\nvuoroni! ajattelin ... mutta se karju oli paennut tiehensä ajoissa,\nniin että minun ei tarvinnut tulla murhaajaksi.\n\nBro aukaisee silmänsä. Hän tuntee rohkeutensa jälleen nousevan. Tuolla\nulkona musta höyry on tehnyt jyrkän mutkan suunnassaan, ja näkymätön\nlaiva, se vielä mustempi, jonka hän näki ohjaavan kulkunsa tännepäin,\nei tuonutkaan sitä lastia, jota hän äsken pelkäsi. Tuokoon se sitten\nmitä hyvänsä. Hän on kiitollinen siitä, että hänen ei ainakaan\ntarvinnut tulla veljensä murhaajan ystäväksi.\n\nMutta isä lisää katkeroituneena:\n\n-- Vaikka, en sittenkään tiedä, onko syytä olla tyytyväinen siitä, että\nse kuula jäi piippuun. Luulen melkein päinvastoin...\n\n-- Miesparka, sanoo Bro surullisesti.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Sinä vihaat vielä. On raskasta vihata.\n\n-- Niin, vihaan kyllä. Ja tiedätkö mitä tein? Kun en tavannut isäntää\nitseään, otin kirveen ja menin makuuhuoneeseen ja pilkoin palasiksi sen\nkirotun sängyn, joka ikisen palasen löin mäsäksi.\n\nSen lastukasan Bro on kerran nähnyt. Hän muistaa liiankin hyvin\nsen maaliskuun päivän, kun hän seisoi hävitetyssä huoneessa Ristan\nkartanossa ja kysyi, oliko tässäkin mielettömyydessä jotakin ajatusta.\nNyt hänellä on edessään ne kädet jotka olivat tehneet teon, mutta ne\neivät ole mielipuolen eikä rikollisen kädet. Mutta hän on vaiti ja\nsalaa ajatuksensa. Sen sijaan hän kääntyy pehmeästi hymyillen teon\nsuorittajan puoleen.\n\n-- Mutta ajattelehan, jos asianlaita onkin niin kuin luulet... jos saat\nkiittää sitä sänkyä parhaasta lapsestasi?\n\n-- Sinä olet kummallinen, sinä, vastaa isä. -- Sinä käännät kaiken\nsellaiseksi, jota kannattaa ajatella.\n\n-- Olet ottanut väärän kirveen, sanoo Bro. -- Kuuntele minua nyt.\nEtkö tiedä, että koko maailma on täynnä pahoja ketjuja. Ne ulottuvat\nelämästä elämään, teosta tekoon, ne kiertyvät ympärillemme ja\ntukehduttavat meidät ja tekevät meidät vangeiksi. Jokainen rengas\nniissä synnyttää heti uuden renkaan, ne kasvavat äärettömiksi kirouksen\nketjuiksi, ja renkaitten nimenä on syyllisyys, viha, kosto... Eikö\nihmisen asiana täällä elämässä ole tehdä loppu vankiketjustaan?\n\n-- Kuinka siitä tehdään loppu?\n\n-- Se katkaistaan. On olemassa kirves, joka on maailman pehmein, mutta\nsamalla terävin. Sen nimi on _anteeksiantamus_ Vapahtajamme antoi sen\naseen käsiimme.\n\n-- En _voi_ antaa anteeksi sille ihmiselle. Nyt hän kai on yksi\npyöveleistämme ja tuomitsee meitä. Kun hän kääntää sormeaan tällä\nlailla, niin se merkitsee: \"ampukaa ne!\" Ja kun hän kääntää sen tällä\nlailla -- niin se merkitsee: \"antaa koirien elää!\"\n\n-- Ei, sitä hän ei tee. Hän ei päässyt elävänä pakomatkaltaan.\n\n-- Mitä, tunsitko hänet?\n\n-- Hän oli veljeni. Rikas veljeni, joka murhattiin. Etkö jo ole\nymmärtänyt sitä?\n\nIsä syöksähtää seisaalleen ja tuijottaa häntä.\n\n-- Onko sinulla sama nimi kuin hänellä. Onko nimesi Strang?\n\n-- Se oli nimeni aikaisemmin, nyökkää Bro hiljaa.\n\nMutta isä seisoo siinä ja tarttuu kuin mielettömänä päähänsä.\n\n-- Kuinka kaikki on kummallista! Kuinka kaikki on kummallista! huutaa\nhän.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nEräänä aamuna hiukan sen jälkeen se tapahtui.\n\nJotakin lentää suhahtaen piikkilangan yli ja putoaa suoraan heidän\njalkojensa eteen heidän siinä istuessaan. Isä tuijottaa ensin hetkisen\nhajamielisesti esinettä, ennenkuin huomaa, että se on pieni käärö, ja\nkäsittää mitä on tapahtunut. Sitten hän menee melkein sekaisin ilosta.\n\n-- Katso!... Katso! riemuitsee hän. -- Se on hän!...\n\nBro näkee, että pajupensaikossa liikkuu jotakin. Nyt ojentuu pieni\nkäsi oksien välissä ja viittaa. Vahtisotilaat muutaman askelen päässä\nkatselevat poispäin ja alkavat tarkoituksellisesti kävellä toiseen\nsuuntaan.\n\nIsä viittaa takaisin:\n\n-- Kiitos, tyttöseni, kiitos!\n\nHän ottaa käärön maasta ja aikoo juuri avata sen, mutta katuu ja\nheittää sen takaisin piikkilangan yli.\n\n-- Kiitos, kiitos, lapsi, mutta pidä ruokasi itse! huutaa hän.\n\nTyttö katoaa samassa kuin huudon säikyttämänä. Sekä vahtisotilaat että\nmuutamat lähellä olevat vangit ovat huomanneet tapahtuman.\n\n-- Emmekö tienneet, että hänen täytyi tulla terveeksi, kuiskaa Bro ja\nsyleilee säteillen isää. -- Mutta sano minulle yksi asia. _Nyt_ sinä\nkai annat anteeksi?\n\nIsä ei kykene vastaamaan mitään. Hän vain nyökkää ääneti ja painelee\nsilmiään kämmenillään, kunnes kyynelet alkavat tunkeutua esiin\nkarkeitten, likaisten sormien välistä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nVankileirin 67:ttä ryhmää oli jo kauan uhannut kuolemantuomio. Se\noli viipynyt ainoastaan siitä syystä, että oltiin epätietoisia,\nkehen sen tulisi kohdistua. Oli varmaa, että ainakin yksi ryhmästä,\nehkäpä useampiakin, oli ollut osallisina kunnanlääkärin ja hänen\npoikansa raa'assa kaksoismurhassa, mutta ei ollut helppo selvittää\nkuka pääsyyllinen oli. Kaikki kielsivät itsepäisesti, ja pari heistä\noli jo sellaisessa kunnossa, että heitä tuskin voitiin kuulustella,\nmuutamat ilmiantoivat tovereitaan heidän selkänsä takana, mutta\nvain yksi ryhmästä, vanhahko leskimies, näytti olevan viaton tähän\njuttuun. Lopulta todistusten ketju kiristyi yhä tiukemmin muurari Ville\nAholan ympärille. Kuolemantuomio langetettiin eräässä alioikeudessa\nViaporissa. Sieltä se meni Korkeimpaan Oikeuteen Helsinkiin, jonka\nhyväksymättä ei mitään teloituksia enää saanut tapahtua, ja palasi\nvahvistettuna.\n\nMutta kun komendantti Palsta kaksi päivää ennen teloitusta antoi\nvartiopäällikölleen käskyn hakea käsiin Ville Aholan, kävi selville,\nettä konna oli juuri karannut. Tämä aiheutti virkaintoiselle vänrikille\npaljon päänvaivaa, ja hän mietti asiaa, ennenkuin esitti sen\nkomendantille. Karkaamiset olivat jollakin käsittämättömällä tavalla\njälleen päässeet lisääntymään, ja jos hän nyt suoraan tunnusti, että\neräs pahimpia roistoja oli päässyt verkosta, oli hänellä odotettavissa\nmuistutus, ehkäpä arestiakin. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti\neräs ajatus. Komendanttihan ei tarkastanut nimiä Kuoleman eteisessä,\nvain lukumäärän, ja itse teloitustilaisuudesta hän nykyään enimmäkseen\npysytteli poissa. Eiköhän voitaisi ottaa joku toinen ryhmästä ja ampua\nhänet Ville Aholan sijasta? Sehän oli oikeastaan vain raporttikysymys,\nja jos joku muu vanki huomattiin kadonneeksi, niin se ei merkinnyt\nmitään. Vänrikillä oli hiukan tietoja ryhmästä 67, se oli pahinta\nroskaväkeä, joka olisi sietänyt napsauttaa hengiltä koko sakki, ja\nkomendantti oli puhunut jotakin kaksoismurhasta. Tietysti toisetkin\nolivat syyllisiä... Mutta vänrikki ei itse tahtonut punnita elämää ja\nkuolemaa kädessään, hän jätti sen kaitselmuksen tehtäväksi.\n\nNiinpä hän kaikessa hiljaisuudessa kutsutti luokseen järjestysmiehen,\nJyskeen. Hän valehteli äkäisen käskyn komendantin nimessä. Oli\ntodistettu, että ryhmä 67 oli tehnyt kaksoismurhan, ja koska he olivat\nantaneet pahimman roiston karata, ammuttaisiin hänen sijastaan toinen.\nHe saivat vapaasti keskenään valita ammuttavan. Mutta huomenillalla\nyhden heistä tuli jäädä kentälle ja ilmoittautua hänelle, kun toiset\nsoitettiin palaamaan kasarmiin. Jollei niin tapahtuisi, ammuttaisiin\nkoko ryhmä, lisäsi hän.\n\nSiinä kaikki ja hyvästi, vänrikki ei sietänyt vastaväitteitä. Mutta\nkomendantille hän ilmoitti, että kaikki oli järjestyksessä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nEntinen henkivakuutusasiamies Jyske miettii keinoja henkensä\npelastamiseksi. Heitähän on ryhmässä kuusi, niin että vaara on\nkyllä jaettu, mutta ehdottomasti varmaa taetta ei ole... Ja muuten,\nonko heitä oikeastaan kuusi, vaiko vain viisi? Tuo tulokas, joka\nei oikeastaan kuulu heihin ja jota ei ole syytetty mistään, kuinka\nhänet saisi mukaan arvontaan? Sitäpaitsi eräs asia oli ikävä. Juuri\neilen aamulla hän oli saanut kuulla, että kaikki heidän seudultaan\nkotoisin olevat lähetettäisiin pian pois, ja heti hän oli kertonut\nsen tovereilleen. Paha onni, paha onni!... Nyt henkikulta oli taas\nkalliimpi! Muuten ehkä Tupakka-Kusti olisi muitta mutkitta mennyt\nmuurin luo... Kirottu Ville Ahola!\n\nJyske ei ollut vielä sanonut mitään toisille. Koko päivän,\nlukuunottamatta eräitä tunteja ruokaa jaettaessa, hän oli istunut\nkivellä rannalla ja harkinnut asemaa. Mutta nyt, kun aika kuluu, ja\nalkaa tulla ilta, hän ei enää voi pysyä paikallaan. Täi-Janne varoittaa\nhäntä hyväntahtoisesti: Ei pidä turhaa juoksennella, se käy voimille.\n\nEi kukaan tovereista olekaan liikkeellä, sen hän näkee. Täi-Janne\nitse istuu vyötäisiä myöten alastomana ja puuhailee flanellipaitansa\njäännösten kanssa, kylkiluut törröttävät kuin tynnyrin vanteet hänen\nlaihassa vartalossaan, ja hän pitelee repaleita ilta-aurinkoa vastaan\nja sieppaa niistä silloin tällöin jotakin sormillaan. Kummallista,\nkuinka hän on virkistynyt siitä, että eilen sai kuulla siirrosta --\naivan kuin hän tahtoisi siistiä itsensä markkinoille mennäkseen. Riku\nHeinänsyöjä ryömii ympäri niinkuin tavallisesti ja kaivelee maata\nsormipihdeillään, kunnes löytää juuren, joka sopii hänen vatsalleen.\nNyt hän ahnain silmin katselee paljaaksi raavittua pihlajaa, josta hän\nitse on repinyt sekä kuoren että lehvät -- mahtaako hän luulla, että\nsiihen puhkeaa uusia lehtiä? Ja puun juurella, siihen hartioillaan\nnojaten, makaa Tupakka-Kusti kuin luhistunut säkki. Hän ei näy tietävän\nmistään muusta kuin siitä, että hänellä on sitä, mitä hän tarvitsee.\nHänen silmänsä pyörivät nurinkääntyneinä hänen imiessään savukettaan,\nja heti kun savuke on tuprutettu loppuun viimeistä hitua myöten, hän\nottaa toisen ja sytyttää sen entisen jäännöksellä. Mistä hän tänään on\nsaanut niin paljon tupakkaa?\n\nHiukan syrjässä heistä istuu leskimies ainaisella paikallaan ja näyttää\nniin taivaallisen tyytyväiseltä, kun hänen tyttönsä on jälleen alkanut\nhiiviskellä siellä ruokakääröineen. Luuleeko hän ehkä, että kukaan ei\nole huomannut mitään? Mutta missä hänen toverinsa on?\n\n-- Hei, pappa! huutaa Jyske, -- missä Pikku-Jeesus on? Onko hänkin\nkarannut?\n\nIsä kääntää hiukan päätään ja nyökkää, ettei Jyskeen tarvitse olla\nhuolissaan siitä asiasta.\n\n-- Ei, ei se mies karkaa, arvelee Täi-Janne ja alkaa kaivella toisen\nsukkansa jäännöksiä. -- Mutta kuka hän oikeastaan on?\n\nJärjestysmies hymähtää kuivasti.\n\n-- Liikkuu tyhmä huhu, että hän on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi.\nMutta sellaisia ihmisiä ei ole!\n\n-- Sellaisia ihmisiä ei ole, hahaa...! ääntää Riku kuin kaikuna\nmaatessaan vatsallaan ja imeskellen vihreätä kortta kuolan tippuessa\nsuusta.\n\nKaukaa vankileirin keskellä istuvien ja makaavien ihmisryhmien toiselta\npuolelta kuuluu jotakin eräiden yksityisten henkilöiden laulamaa virttä\nmuistuttavaa, ja järjestysmies lähtee sinnepäin. Täi-Janne silmäilee\nhäntä ihmetellen. Miksi se juoksee sillä lailla, sehän käy voimille?\n\nNyt alkaa Tupakka-Kusti heittelehtiä sinne tänne maatessaan hartiat\npuuhun nojaten ja pää rinnalle vaipuneena. Hänen savukkeensa ovat\nloppuneet. Hän etsiskelee levottomasti taskuistaan, kaivaa ja kaivaa,\nmutta ei löydä enempää.\n\n-- Saatana, saatana, sähisee hän, -- anna tupakkaa!... Tupakkaa, sanon\nminä, tupakkaa tänne!\n\nRiku ryömii lähemmäksi häntä, mutta pysähtyy varovasti parin askelen\npäähän. Pienestä peltilaatikosta hän ottaa pari savuketta ja pitää\nniitä ilmassa.\n\n-- Näetkös näitä! Onko sinulla ruokaa, niin vaihdetaan.\n\nMutta tupakoitsija ei näe eikä kuule mitään, hän tulee yhä\nraivoisammaksi ja huiskii käsillään ympärilleen täydessä nälkähoureessa.\n\n-- Odottakaa, perkeleet, seuraavaa kertaa! Silloin on meidän\nvuoromme!... Nyt naulaan teidät pitkiin riveihin seinään!... öliskää\nvaan!... Mutta tässä tulen minä ... (hän kohottaa peukaloaan ylöspäin)\nja tällä isolla sikarilla poltan roskaiset silmänne ... kuule kuinka ne\nkärisevät... Ja naisillenne poltan läpi hihii ... tällä lailla...\n\nKun Riku varovasti pudistaa häntä käsivarresta ja hän saa nähdä\nmolemmat savukkeet, välähtää hänen silmissään ja hän selviää äkkiä.\nKiiruhtaen kuin henki olisi kyseessä hän vetää taskustaan leipäpalasen\nja vaihtaa. Riku vetäytyy syrjempään ja alkaa ahnaasti syödä. Mutta\ntupakoitsija sytyttää heti toisen savukkeen ja nielee savun niinkuin\nhukkuva nielee ilmaa. Hän tulee jälleen rauhalliseksi ja nojaa\npuunrunkoon, kalpeana, autuaana, mistään välittämättä.\n\n-- Tuolla tulee Pikku-Jeesus, sanoo Riku suu leipää täynnä.\n\n-- Se on hyvä se, nyökkää Täi-Janne hyväntahtoisella tavallaan ja\nosoittaa sinnepäin.\n\nMutta kylläpä hän on äkkiä ravistunut, tuo heidän toverinsa. Hän\nkompastuu ja kaatuu, ja toisen vangin täytyy auttaa hänet jaloilleen.\nMiksi hän ei oikeastaan tahdo mennä sairaalaan?\n\n-- Käy makaamaan, toveri! huutaa Täi-Janne ystävällisesti hänelle. --\nJaloilla on raskasta kävellä.\n\nBro nojaa tuhotun pihlajan runkoon. Hän katselee Tupakka-Kustia,\njoka silmät ummessa makaa hänen jalkojensa ääressä ja polttelee. Hän\nkumartuu polvilleen hänen eteensä ja asettaa kätensä hänen otsalleen.\nKusti avaa toisen silmänsä raolleen.\n\n-- Sinäkö siinä oletkin, Pikku-Jeesus?... Kuulehan, saako siellä sinun\nluonasi... taivaassa ... tupakkaa?\n\n-- Saa varmasti, jos sitä tarvitaan.\n\n-- Silloin melkein luulen, että lähden sinne...\n\n-- Mutta sinun täytyy ensiksi antaa anteeksi vihamiehillesi.\n\nTupakka-Kusti tupruttaa autuaasti hymyillen.\n\n-- Annanhan minä, annan kyllä. Me polttelemme siellä yhdessä ...\nkaikki ... kaikki.\n\nHänen päänsä painuu hitaasti kallelleen, ja viimeinen savuke mustuu\npolttamattomana hänen suupielessään. Vähitellen hän vaikenee kokonaan.\n\nMutta Bro ei ole ehtinyt huomata sitä, ennenkuin isä on tullut hänen\nluokseen ja varovasti, vaikkakin puoliväkisin, vienyt hänet heidän\nyhteiselle paikalleen vanhan vallin rinteelle. Siellä hän valmistaa\ntoverilleen mukavan kuopan lämpimässä hiekassa ja pakottaa hänet\nsyömään muutaman palasen. Tyttö on taas tänään ollut siellä, mutta\nkolmatta kertaa hän ei saanut heitetyksi kääröä takaisin, tyttö oli\nniin tuikeasti pudistanut pientä nyrkkiään: Pidä se, kuuletko!... Ja\ntohtori kai on ollut mukana tässä. Katsohan, leipää ja juustoa ja\nlihaa...\n\nBro koettaa niellä muutaman suupalan, mutta ruoka pyrkii takaisin. Se\nei kuitenkaan näytä paljoakaan huolettavan häntä. Hänen ilta-aurinkoa\nkohti käännetyt kasvonsa ovat partaiset ja harmaanturpeat, mutta\nkuitenkin jollakin lailla kirkkaat. Hän sulkee silmänsä ja hymyilee\nitsekseen kuullessaan uhkaavasta pikku nyrkistä. Mutta isä alkaa taas\nvaatia, että hänen tänään täytyy mennä sairaalaan.\n\nJärjestysmies Jyske palaa nyt päättävin askelin, hänellä on suunnitelma\nvalmiina. Hän tutkii tilannetta yhdellä silmäyksellä, ennenkuin sanoo\nniin matalalla äänellä, että vain pari kolme pihlajan ympärillä olevaa\nkuulee sen:\n\n-- Toverit, yksi meistä joutuu seinää vasten...\n\nHänen sanansa eivät tee toisiin suurtakaan vaikutusta.\n\n-- Villenkö takia? kysyy Janne.\n\n-- Niin, kun se saatana karkasi.\n\nJa Jyske selittää kiireesti ja katkonaisesti, miten asian laita\non. Sitten hän oikaisee itseään ja lisää juhlallisesti heidän\njalomielisyyteensä vedoten:\n\n-- Onko teidän joukossanne, toverit, ketään, joka lähtee sinne\nvapaaehtoisesti?\n\n-- Vapaaehtoisesti! nauraa Riku käheästi. -- Nyt onkin toista, kun\nkohta päästään täältä. Olit tyhmä, kun kerroit siitä.\n\n-- Siispä meidän on vedettävä arpaa ...\n\nJyske silmäilee epävarmasti leskimiestä ja Pikku-Jeesusta, jotka istuvat\npaikallaan kasvot toisaanne käännettyinä ja puhuvat keskenään jotakin.\nSitten hän iskee tarkoittavasti silmää tovereilleen. Rehellinen\nTäi-Janne on liian tyhmä käsittääkseen mitä hänellä on mielessä, mutta\nRiku ymmärtää tarkoituksen paikalla ja kohottaa varoittaen mustia\nkoukkusormiaan.\n\n-- Anna niiden olla, kuiskaa hän. -- Aloitamme täällä omalla tahollamme.\n\nJa kun järjestysmies hiljaa pudistelee Tupakka-Kustia ja turhaan\nkoettaa herättää häntä, Riku keksii heti uuden sotajuonen.\n\n-- Hsh! Hän taitaa olla valmis, mutta se ei tee mitään... hän saa myös\nolla mukana -- hätätilassa, ymmärrätkö.\n\n-- Tehdäänkö täikoe? kysyy Janne lapsellisesti.\n\nJyske ei ole oikein halukas siihen, etenkin nähdessään, että toiset\novat jo ryhtyneet toimeen ja asettaneet litteän kiven maahan\nkeskelleen. Mutta hän ei uskalla sanoa vastaan, ettei pilaisi koko\nsuunnitelmaa, vaan suostuu pitkäveteiseen peliin, vaikk'ei pääse\nensimmäiseen erään. Viekas Riku on jo ehtinyt ehdottaa ennen häntä,\nettä on pelattava kaksittain -- aivan hänen oma keksintönsä, vaikka hän\nitse tietysti aikoikin laittautua ensimmäiseen pariin.\n\nTäi-Janne raapii takkuista niskaansa, hylkää ensimmäisen löydön, raapii\ntoisen kerran ja tutkiskelee asiantuntevasti jotakin kynsiensä välissä.\n\n-- Tässä on oikein lihava. Yhtä lihava kuin me ollaan laihoja. Nyt\npanen sen keskelle kiveä. Se, joka hänet saa, on voittanut.\n\n-- Eipä, irvistelee Riku. -- Silloin minä hankin elukan. Se palaa\ntavallisesti isäntänsä luo.\n\nJanne vetää ylleen paidan ja takin, jottei haisisi liian hyvältä, ja\nsanoo tyynesti:\n\n-- Teemme sitten päinvastoin. Se menettää, jonka luokse se tulee.\n\n-- Hyvä on! Anna ravata! kehoittaa Jyske.\n\nMolemmat pelaajat istuvat liikkumattomina ja tuijottavat hitaasti\nliikkuvaa hyönteistä, joka kuin keltainen hiekkajyvä kiertelee\nkivilevyllä ja hapuilee lyhyillä tuntosarvillaan sen rosoja,\nlähestymättä kumpaakaan reunaa, jonka alla molemmat miehet pelin\nsääntöjen mukaan pitävät kättään. Järjestysmies seisoo vieressä\nkumartuneena ja valvoo heitä kärsimättömästi. Silloin tällöin hän\nviekkaasti tirkistelee noita kahta vallin reunalla.\n\n-- Teet vääryyttä, perkele! ärjäisee Riku äkäisesti pelitoverilleen. --\nIstu hiljaa, kuuletko, sinähän peloitat sitä!\n\n-- Minun mielestäni se kömpii tännepäin.\n\nJa Janne on oikeassa. Kuin äkillisen päätöksen tehneenä syöpäläinen\nkääntyy kivellä hänen puolelleen ja putoaa päistikkaa hänen karvaiselle\nkädelleen.\n\nRiku nauraa vahingoniloisesti, kiittää rehellisestä pelistä, ja hänen\nmielestään on parasta antaa muiden hoitaa jatko. Jyske ei koetakaan\npidättää häntä, on päinvastoin parempi, että seura pienenee.\n\n-- Siis me kaksi nyt, sanoo hän lyhyesti.\n\nMutta Jannella ei olekaan halua pelata uudelleen samaa peliä. Hän\nhaisee aivan liian hyvältä, arvelee hän, ja kun hän alkaa muuttua\nkovaääniseksi, täytyy tukahduttaa kirous ja vetää pitkää tikkua hänen\nkanssaan.\n\nSill'aikaa kun tämä tapahtuu kuoritun pihlajan ympärillä, tulee\ntoisesta vankiryhmästä mies Bron luokse vallin rinteelle.\n\n-- Tuolla on eräs, joka tahtoo puhella kanssasi.\n\nHän luulee, että hänen on kuoltava, mutta hän pelkää kovasti, sanoo hän.\n\nBro koettaa nousta, mutta vaipuu voimattomana takaisin hiekkaan.\n\n-- Ei, ei käy ... sano hänelle terveisiä ja että hänen ei tarvitse\npelätä. Hänen tulee luottaa Jumalan armoon -- _luottaa_, sano niin. Ja\nsano vielä, että minä tulen kohta perässä, niin että hänen ei tarvitse\njäädä yksin...\n\nMies poistuu. Isä katselee huolestuneena Brota, joka istuu siinä silmät\nkiinni, ja koettaa jälleen tyrkyttää ruokaa hänelle.\n\n-- Herra Jumala, minkä näköinen olet! Muutamassa päivässä olet\nravistunut niin, että oikein sydämeen koskee.\n\n-- Niin, olen äkkiä hiukan väsähtänyt. Se johtuu kai siitä ... että\nminulla ei enää ole mitään odottamista.\n\nJärjestysmies Jyske on vetänyt pitkää tikkua. Etukäteen hän oli\nselvillä siitä, että hän menettäisi. Häntä vainoo tänään kirotun huono\nonni, joka alkaa tuntua hänen polvissaan. Mutta hänellä on vielä keino\njäljellä ja sitä hän ei aio pilata.\n\n-- Painu helvettiin! murahtaa hän Täi-Jannelle, joka vaatimattomasti\nkiittää häntä rehellisestä pelistä. -- Kohta soi torvi kasarmista, ja\nsinä et pidä juoksemisesta. Ala laputtaa!\n\nHeti yksin jäätyään hän hiipii kuolleen tupakoitsijan luo puun rungon\nääreen ja pistää lyhyen tikun hänen vielä pehmeitten sormiensa väliin.\nHän itse puristaa lujasti Jannen pois heittämää pitkää tikkua,\nkun hän yht'äkkiä päästää hämmästyneen huudahduksen ja tuijottaa\nTupakka-Kustia. Hän huomaa, että ystävykset hiekkakuopassa huomaavat\nsen.\n\n-- Hei, kuulkaa, teidän on vedettävä arpaa! huutaa hän heille. --\nJommankumman teistä kahdesta täytyy mennä seinää vasten!\n\nIsä hypähtää pystyyn ällistyneenä. Mutta entinen henkivakuutusasiamies\nmenee hänen luokseen pitkä tikku kädessään. Muutamin sanoin hän\nselittää arvanvedon aiheen ja käskee heitä komendantin nimessä\nkiiruhtamaan.\n\n-- Entä te muut? kysyy isä hämmästyneenä.\n\n-- Olemme jo valmiit, kaikki poissa pelistä!\n\n-- Yhden teistä on täytynyt menettää.\n\n-- Järjestysmies osoittaa Tupakka-Kustia.\n\n-- Tuo tuolla! Ja heti kun hän tappasi, niin hän kuoli. Senhän sinä\nnäit itse. Jos haluat vetää arpaa hänen kanssaan, ole hyvä. Mutta ei\nhänestä ole seinää vasten asetettavaksi.\n\n-- Se on vale! Etkö ymmärrä, että se, joka saa vetää arpaa useamman\nkerran, selviytyy helpommin kuin se, joka saa yrittää vain kerran?\n\n-- No miksi ette olleet mukana alusta? kysyy Jyske kuivasti. --\nHuusimmehan teitä monta kertaa, mutta te piditte enemmän jumalisista\npuheistanne. Syyttäkää itseänne.\n\nIsä polkee maata.\n\n-- Se on vale! En tottele!\n\n-- Nyt sinä vedät arpaa Pikku-Jeesuksen kanssa! käskee järjestysmies\nja tulee uhkaavasti lähemmäksi. -- Muuten annan sinut ilmi ja pääset\nvielä varmemmin seinää vasten. Luuletko, etten ole nähnyt puuhiasi\npiikkilangan tuolla puolen? Ja ehkäpä muistat, että olin läsnä, kun\nleikit puuseppää Ristan kartanossa. Siitä asiasta emme tähän asti ole\npuhuneet mitään...\n\nIsä seisoo epätoivoisena paikoillaan ja polkee jalallaan maata, hän ei\nsaa sanaakaan suustaan. Mutta hän kuulee äkkiä, kuinka Bro sanoo aivan\ntyynesti:\n\n-- Älä huoli, Vallu, minä menen.\n\n-- Sinäkö? Miksi juuri sinä?\n\n-- Sinä tai minä. Sinulla on viisi pientä lasta. Minulla ei ole yhtään.\nJa muuten... näethän että kuitenkin olen lopussa...\n\n-- Kannamme sinut sairaalaan.\n\n-- Mutta silloinhan sinun täytyy... ei, en voi ottaa sinua häneltä ...\nkaikkein vähimmin nyt. Sitä surua et saa tehdä hänelle.\n\nIsä painaa kätensä silmilleen. Päätään keinutellen, kuin häntä\npyörryttäisi, hän kävelee edestakaisin vanhan vallin juurta taistellen\nkiivaasti itsensä kanssa.\n\nSillä välin Bro antaa järjestysmiehelle merkin kutsuen häntä lähemmäksi.\n\n-- Anna minun mennä, kuiskaa hän. -- Jos meidän on vedettävä arpaa,\nniin otan sen tikun, jota pidät lähempänä minua.\n\nJyske nyökkää, että hän on ymmärtänyt, ja hänen keltaiset kapeat\nkissansilmänsä pyöristyvät sekunniksi jostakin, joka melkein muistuttaa\nihailua.\n\nSamassa isä palaa. Hän näyttää hirveästi ahdistuneelta, hiki helmeilee\nhänen otsallaan.\n\n-- Tahdon selvää peliä, sanoo hän. -- Vedän arpaa kanssasi.\n\nJärjestysmies hakee maasta kaksi tikkua, katkaisee ne juhlallisen\nnäköisenä ja pistää ne poispäin kääntyneenä rystyjensä väliin. Lyhyt\ntikku merkitsee menoa seinää vasten, selittää hän. Sitten hän ojentaa\nnyrkissä olevan kätensä Brota kohti kuin kokeeksi. Isä seisoo vieressä\nsilmät hädästä ammollaan. Hän näkee, kuinka hänen ystävänsä hitaasti\nvalitsee ja sieppaa sitten lyhyen tikun, jota hän tyynesti näyttää.\nHän itse päästää syvän helpotuksen huokauksen, hänestä tuntuu, kuin\nmusta ilta-aurinko jälleen olisi alkanut loistaa, ja hän näkee edessään\nviidet pienet kasvot, kalpeat ja likaiset, mutta yht'äkkiä niin\niloiset. Mutta hän heittäytyy kuitenkin voihkien Bron jalkoihin.\n\n-- Täytyykö minun nyt menettää sinut?\n\n-- Sille ei voi mitään. Saathan tytön sijaan.\n\nKasarmista kuuluu pitkäveteinen torvisignaali. Koko leiri joutuu\nliikkeelle ja aloittaa vaivalloisen vaelluksen oljille ja puulavoille.\n\nJyske tuntee, että hetki vaatii juhlallisia jäähyväisiä. Hän ojentaa\nkätensä omituiselle toverille, jonka nimeä ei edes tiedetä.\n\n-- Vartio tulee heti sinua hakemaan. Hyvästi, toveri! Kostamme kerran\npuolestasi.\n\nMutta tapahtuukin aivan toista kuin hän oli odottanut. Tuo reima mies\nei tartukaan hänen käteensä, vaan katselee häntä ankarasti silmiin.\n\n-- Muista nyt mitä sanon. _Älkää_ kostako puolestani. Älkää milloinkaan\nkostako!\n\nJärjestysmiehestä tilanne on kiusallinen. Muutaman askelen päässä\nhänestä on Tupakka-Kusti kuolleena, ja tuossa leskimies ystävänsä\njalkojen juuressa mylvii kuin eläin. Jyske pudistaa häntä kovasti\nolkapäästä ja käskee häntä seuraamaan mukana. Torvihan on soinut jo\nkauan sitten.\n\nIsä syleilee vielä kerran Bron polvia ja horjuu kasarmia kohti.\nKyynelet valuvat hänen karkeitten sormiensa välistä hänen pusertaessaan\nniitä kasvojaan vastaan.\n\nBro katselee häntä ääneti iltavalossa istuessaan selkä nojattuna\npehmeään rantavalliin. Sitten hän sulkee silmänsä. Hänen ohitseen\nkulkee nyt niin paljon. Joskus hänet valtaa kuolemanpelko, mutta\nseuraavalla hetkellä hän taas on poikavuosiensa retkillä vieraalla\npaikkakunnalla. Hän on eksynyt metsässä, kulkee ja kulkee hätäisesti\nkoko yön, kunnes aamun valjetessa tulee outoon torppaan ja kolkuttaa.\nIkivanha ukko avaa hänelle. -- Kuinka osaan täältä kotiin? kysyy\npoika. -- Älä pelkää, vastaa ukko, -- kuljet suoraan aamuruskoa\nkohti ... sen hän muistaa niin selvästi juuri nyt. Ja samalla hän\nkuulee isänsä pitkän naurun kuolinvuoteella. Mutta se ei nyt kuulosta\nepäilevältä eikä moittivalta, ainoastaan sydämelliseltä ja luottamusta\nherättävältä. Hän tuntee nyt vihdoinkin tulkinneensa kummallisen\ntestamentin.\n\nHitaasti hän ristii kätensä ja lausuu itsekseen vanhan virren:\n\n    Ne, Herra, riisuu mun.\n    Suo että puhdistun\n    Sun Poikas haavoissa!\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAikaisin aamulla tohtori Ceder on kiivennyt kukkulalle Kreivi Piperin\npuistoon. Hän ei käsitä, miksi hän on mennyt juuri sinne, kun hänen\npäinvastoin tulisi pyrkiä paikkaan, missä hän ei näe eikä kuule mitään,\nmutta hän ei ylimalkaan käsitä mitään.\n\nAurinko on vielä alhaalla metsänreunan yläpuolella lahden toisella\npuolen, vanhat vallit ja linnakkeet seisovat paikoillaan mustat\nvarjokaavut riippumassa pyöreiltä seliltä, soinen lammikko kallion\nalapuolella katselee kuopastaan kuin uninen, elämään väsynyt silmä.\nVain lintujen laulu on alkanut solista vanhoista puista, ja saarien\nympärillä meri on valoisa, loppumattoman valoisa virien juostessa kuin\nsininen riite näköpiiriin saakka.\n\nTohtori ei ole tietenkään tullut tänne nauttimaan näköalasta tai\ntutkimaan luontoa. Hän on niin järkyttynyt kuin ihminen suinkin saattaa\nolla, ei ole nukkunut silmäntäyttäkään yöllä. Hirmuinen eilinen ilta...\nHän ei milloinkaan, ei milloinkaan olisi voinut uneksia joutuvansa\nelämässään sellaiseen tilanteeseen.\n\nHuokaillen kulkiessaan ruohoisella vallilla ja silloin tällöin\npistäessään nenäliinan hattunsa alle ja pyyhkeillessään ajettua\npäälakeaan hän sadannen kerran toistaa sen, mitä on tapahtunut.\nNyt on torjuttava itsemoitteet, pudistettava päältään jotakin\nomantunnonvaivoja muistuttavaa, melkeinpä osallisuus murhaan... Mutta\nHerra Jumala -- kuinka hän olisi voinut menetellä toisin? Kun ihminen\nsielustaan ja sydämestään rukoilee saada kuolla ja esittää niin\njärkkymättömän perusteen... ja kun muussa tapauksessa joku toinen olisi\nsaanut kuolla ... ei, hän olisi voinut vannoa, että sellaista tarinaa\nei ole milloinkaan ollut.\n\nNiin, eilen... Hän oli juuri päättänyt lopultakin ratkaista asian,\netenkin sen takia, että tyttö rukoili niin sydäntäsärkevästi. Hän\noli tuntenut papin, sanoi hän. Bro näytti niin kurjalta istuessaan\nisän kanssa piikkilangan takana. Hän oli varmasti yhtä sairas kuin\ntyttö itse, kun hänessä oli keuhkokuume. No niin, hän lähti siis heti\nentiseen vankileiriinsä. Mutta eipä ollut helppoa löytää sellaista,\njolla ei ollut nimeä. Illalla hän vartioi kasarmin oven ääressä, kun\nkarja ajettiin sisään. Siinä ei ollut ketään Bron näköistä. Silloin\nhän lopulta tuli menneeksi rantaan päin -- ja siellä, lähellä erästä\nluurankomaista vainajaa, istui pappi hietakuopassa. Minkä näköinen hän\nolikaan, itsekin vähintään puolikuollut! Mutta tyyni kuin tiilikivi,\nkäsittämättömän rauhallinen. -- Nyt teidän täytyy suoraa päätä lähteä\nsairaalaan! -- Ei, minä menen ammuttavaksi, olen vetänyt arpaa. --\nOletteko pähkähullu, ihminen, se ei saa tapahtua! Velvollisuuteni on\npaljastaa teidät! -- Älkää tehkö sitä, tohtori. Auttakaa minua vielä\ntämä kerta. Teidänhän tarvitsee vain olla vaiti. Älkää pilatko koko\nasiaa, minä olen joka tapauksessa lopussa. Ja jos te annatte minut\nilmi, ammutaan sijastani tyttömme isä... Kiitos vain, että paransitte\ntytön, tohtori, ja sanokaa terveisiä!\n\nNiin, Herra Jumala -- mitä oli tehtävä? Käytettäväkö väkivaltaa,\nhälytettävä ja annettava hänen onnettomana kuolla sairaalassa, sen\nsijaan että hän nyt näytti olevan lähdössä jollekin merkilliselle\nmatkalle taivaaseen... Ja hänen vakuutustaan, että isän siinä\ntapauksessa täytyi kuolla, ei voinut epäillä. Mutta kun vartion\npäällikkö kaksine apulaisineen juuri silloin saapui -- niin hänhän oli\nsiitä huolimatta koettanut pelastaa papin.\n\n-- Seis, lurjukset! Ette tiedä, ketä... Mutta tässä hänet pysäytti\nkädenliike ja niin rukoileva katse, että sitä vastaan oli aivan\nmahdoton väittää. Siispä, hän ei voinut muuta kuin aivan suunniltaan\nseisoa vieressä ja ääneti katsella, kuinka pappi vietiin pois\nviimeisten ystäviensä hyväntahtoisesti tukemana. Ja nyt hänet jo oli\nviety Kustaanmiekkaan eräitten muitten kanssa. Se saattoi tapahtua\nmillä hetkellä hyvänsä ... Herra Jumala!\n\nTohtori kävelee, kävelee, pyyhkii läähättäen otsaansa ja potkii joskus\nturpeita.\n\nVielä hän muistaa erään asian. Seisoessaan kumartuneena papin luona\nhän oli kysynyt: -- Onnistuiko teidän käännyttää monta? -- Ei, ei\nmontakaan. -- No silloinhan teidän pitäisi katua mieletöntä pakoanne?\n-- Ei, mitään niin järkevää en ole eläissäni tehnyt. -- Mutta ettekö\nole kärsinyt kauheasti? -- En sillä lailla kuin luulette. Tervehtikää\nHastigia ja sanokaa hänelle ... sanokaa, että kärsimys on pahinta\nkatselijalle._Se ei ole niin käsittämätöntä, kunhan vain itse on\nkestänyt sen._\n\nJa ne sanat pappi sanoi sellaisella äänellä, joka melkein sai toisen\nhäpeämään...\n\nTohtori pysähtyy äkkiä, pyyhkii lasejaan ja alkaa katsella merelle\npäin. --\n\nTiellä, kummun alapuolella, tulee komendantti Palsta Kustaanmiekasta\npäin. Hän on pistäytynyt siellä tutkimassa, että kaikki on kunnossa\nteloitusta varten. Nähdessään tohtorin hän hiukan hämmästyneenä kiipeää\nhänen luokseen.\n\n-- Näin aikaisin liikkeellä! tervehtii hän. -- Mutta aamu onkin\nloistavan ihana.\n\nKääntymättä tohtori seisoo paikoillaan ja katselee merelle.\n\nKomendantti on loukkaantunut.\n\n-- Mitä te katselette? kysyy hän.\n\n-- Purjetta. Valkoista purjetta.\n\n-- Sepä runollista!\n\n-- Se on tuolla kaukana. Siitä näkyy vielä pieni osa, kuin lumihiutale,\nmutta jonkin hetken kuluttua se on näköpiirin tuolla puolen. Missä se\nsilloin on? Mitä näköpiirin takana on?\n\n-- Tohtori näyttää olevan filosofisella tuulella tänään.\n\n-- Niin, on niin paljon sellaista, jota emme pysty saavuttamaan... On\narvoituksia ... on omituisia pakkotiloja, joita emme käsitä, en minä\nettekä te -- _te, voittaja_!\n\nKustaanmiekasta kuuluu laukausten jyrinä. Se kaikuu vanhojen vallien\nja linnakkeiden välissä. Tohtori säpsähtää, tuijottaa hetken maahan,\nvavahdus kulkee hänen ruumiinsa läpi. Sitten hän alkaa levottomasti\nkävellä ympäri nurmikkovallilla.\n\n-- Mikä teille tuli? kysyy komendantti.\n\nTohtori pysähtyy ja nielaisee kerran.\n\n-- Mikä minulle tuli? Kuulittehan yhteislaukauksen tuolta. Tiedättekö,\nettä se tappoi pastori Bron.\n\nKomendantti miettii hetkisen.\n\n-- Pastori Bronko? Mahdotonta. Se mies rikkoi kunniasanansa ja karkasi\ntäältä.\n\n-- Ei, hän ei rikkonut sanaansa. Hän ei paennut täältä ulos. Hän pakeni\nsisäänpäin.\n\nHölmistyneenä komendantti alkaa kaivella muistojaan. Eräs\nkuolemaantuomituista yöllä, se, joka makasi vatsallaan oljilla eikä\nnäyttänyt kasvojaan... Eräs niistä, jotka tänä aamuna vietiin seinää\nvasten -- niin, kummallista kyllä, mies oli samaa näköä...\n\n-- Mitä tämä on? hän melkein huusi. -- Jos se on totta, niin asia on\nvaiennettava, ehdottomasti. Muuten tulee skandaali!\n\n-- Sellaiset ihmiset kuin hän aiheuttavat täällä maan päällä aina\nskandaaleja. Mutta ehkäpä ... niin, kukapa sen tietää...\n\nTohtori ottaa äkkiä hatun päästään, seisoessaan ja katsellessaan\nKustaanmiekkaa kohti. Mutta komendantti ei kuule, että hän sanoo hiljaa\nitsekseen:\n\n-- Tulen hautajaisiisi, Bro!\n\n\n\n"]