[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDXM5bp09i5hdlJ6qL2zmnJa_ku3UJmzTPrBV3t2tH9E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},9,"Jutelmia läheltä ja kaukaa I","Hannikainen, Pietari",1813,1899,"9-hannikainen-pietari-jutelmia-lahelta-ja-kaukaa-i","9__Hannikainen_Pietari__Jutelmia_läheltä_ja_kaukaa_I","Etelän ja Pohjoisen Tytär; Punainen Lähde","romaani",[],[15],"venalainen","fi",1882,null,21672,128891,false,15105,[24],"Fiction",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Jutelmia läheltä ja kaukaa I: Etelän ja Pohjoisen Tytär; Punainen Lähde\" by P. Hannikainen is a novel written in the late 19th century. The story delves into the social dynamics and intricate relationships among young aristocratic women in Russia, particularly focusing on a summer evening where these young ladies gather for a dance before being sent off to their summer breaks. The main characters include Luisa, a beautiful young woman under the care of the noble Ruhtinatar Maranda, and Ernest, a promising young scholar who experiences a profound connection with her during this pivotal event.  The beginning of the novel sets a vivid scene in a tranquil summer evening, with a seemingly desolate park filled with the enchanting scents of flowers, where the young ladies have gathered to dance. As the evening unfolds, the excitement among the girls about to embark on their summer freedom is palpable, with Luisa catching the eye of Ernest, who is captivated by her beauty and intelligence. Their brief but intense interaction hints at a deeper connection, eliciting a sense of hope and unspoken affection, setting the stage for the unfolding complexities of love, class, and personal aspirations amid the backdrop of societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Pietari Hannikaisen teos sisältää kaksi historiallista kertomusta, \"Etelän ja Pohjoisen Tytär\" sekä \"Punainen Lähde\". Ensimmäinen tarina alkaa venäläisestä tyttösisäoppilaitoksesta ja sijoittuu Krimin sodan aikaan, kun taas jälkimmäinen kuvaa maaorja Simpsan pakoa. Teos edustaa varhaista suomalaista proosaa ja kuvaa säätyläisympäristöjä sekä historiallisia kohtaloita 1800-luvun hengessä.","Pietari Hannikaisen 'Jutelmia läheltä ja kaukaa I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 9. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUTELMIA LÄHELTÄ JA KAUKAA I: Etelän ja Pohjoisen Tytär; Punainen Lähde\n\nKirj.\n\nP. Hannikainen\n\n\nK. Suomalaisen Kirjapaino, Sortawala, 1882.\n\n\n\n\n\n\nETELÄN JA POHJOISEN TYTÄR\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli eräs kesäilta, lämmin ja tyyni. Kukkaset, ihanimmat kaikista\nmaanosista, lewittiwät suloisen tuoksunsa kiwiseinillä piirityssä\npuistossa. Waan tämä ihana puisto, joka muina sellaisina iltoina wilisi\ntäynnä käwelijöitä, oli nyt tyhjä ja äänetön. Yksikään paikan nuoria\nkaswattilaisia ei tänä iltana halunnut nauttia luonnon ihanuutta\nahtaassa piirissä, jossa puiston käytäwät oliwat ainoat paikat, missä\nhe woiwat enemmän jaloitella ja hengittää wapaampaa ilmaa. Nuoret\nkaswattilaiset, pari kolme sataa tyttöä, oliwat unhottaneet tawallisen\nwapaushetkensä. Ympärillä olewista kiwihuoneista kaikui iloiset\nsäweleet. Laitoksen johtaja, anna Iwanowna, oli entisen tawan mukaan\nkutsunut nuoret kaswattilaiset huoneihinsa tanssiin, ennenkun hän ne\npäästi kesäluwaksi, erään kuukauden ajan wapauteen. Tämä ilta oli\nsellainen odotettu hetki, jolloin nuoret neidet saiwat harwinaisen\nhuwin kohdata wähän sitä maailmaa, joka melkein koko heidän\nkaswatusajallensa oli heiltä suljettu. Millä innolla he täksi hetkeksi\nantautuiwat hillittömän huwin waltaan, sitä ei woi kertoa muuten kuin\nnäkemällä sitä wiatonta iloa, jota nyt loisti heidän silmistään.\n\nNuoret neidet, mitkä nyt oliwat kokoontuneet Anna Iwanownan salissa,\noliwat Wenäjän korkeimmista suwuista. Ne oliwat ruhtinain, kreiwien,\nparonein ja korkeinten wirkamiesten tyttäriä ympäri Wenäjän, osittain\nSuomestakin. Näiden seassa oli kuitenkin monta köyhän aatelismiehen\ntytärtä, jotka oliwat saaneet onnen tulla tähän Wenäjän parhaimpaan\nkaswatuslaitokseen. Mutta aatelisuus oli aina wälttämätön ehto\nsellaisen etuoikeuden saantiin. Jokainen, ken katseli noita nuoria\nkaswattilaisia, sai siis olla wakuutettu, että se oli waan puhtainta\naateliswerta, mikä hohti tänä iltana heidän muutoin waaleissa\nposkissaan. He oliwat tänään todellakin suloisia, monta täydellistä\nkaunotarta. Nuoret miehet, jotka oliwat tähän iltaseuraan kutsutut,\nnoin satakunta nuoria upseria ja ylioppilaita, näyttiwät tuskin woiwan\nnoiden erinäisten kauneusten wälillä walita. Kuitenkin, ennenkun\niltahuwi oli päättynyt, eräs pian täysikaswuinen neiti oli woittanut\nkaikkien ihastuksen. Se oli tuo, joka nyt kewiästi lentää walssissa\nerään ylioppilaan kanssa. Molempain silmät lepääwät nähtäwällä\nlempeydellä toinen toiseensa, ja seuran tarkkuus on eräitä\nsilmänräpäyksiä kiinnitetty tähän ihanaan pariin. Tämä seisattuu\nwihdoin wanhan ruhtinatar Marandan eteen, joka tyytywäisyydellä ojentaa\nkätensä ihanaa neittä kohti ja wetää hänet syliinsä. Nuori ylioppilas\nseisattuu wähän syrjään, katsellen wielä yhä sulotarta.\n\n-- \"Minä olen tänä iltana sinusta hywin iloinen, Luisa\", sanoi\nruhtinatar Maranda, tehden hänelle tilaa wiereensä.\n\nLuisa katsoi ruhtinattaren silmiin, suloinen hymy huulilla, joka\nosoitti lapsen kiitollisuutta ja wiatonta iloa.\n\n-- \"Tunnetko, Luisa, tuon nuoren miehen, jonka kanssa äsken walssasit?\"\nkysyi ruhtinatar.\n\n-- \"Minä näen häntä ensi kerran, se on herra Ernest.\"\n\n-- \"Ernest? tuoko, joka seisoo nyt pian edessämme? Sinä erhetyt, Luisa,\nse ei woi olla waan herra Ernest\", sopotti ruhtinatar, katsellen\nnuorukaista, jonka silmät yhä oliwat Luisaa kohti.\n\nLuisa nosti silmänsä ja punastui. \"Hänen nimensä on Ernest W.,\" wastasi\nhän, katsoen alas ja antaen kätensä solua ruhtinattaren käteen. \"Äiti,\nte ette usko mikä erinomainen mies hän on, tuo Ernest; tässä ei ole\nyhtään hänen wertaistansa, hänen puheensa on niin wilkas ja huwittawa.\"\n\n-- \"Olisi hauska saada hän tuttawaksi\", sanoi ruhtinatar. Hän oli tuskin\nehtinyt tämän sanoa, kun herra Ernest, joka wälillä oli häwinnyt\njoukkoon, jälleen tuli Luisaa kohti ja wei hänet uuteen tanssiin, joka\njuuri alkoi. Ruhtinattaren silmät seurasiwat alati tätä ihanan paria,\nwaihdellen Luisasta Ernestiin ja Ernestistä Luisaan. Mutta miten se lie\nollut, utelias ruhtinatar ei saanut koko illassa puhutella nuorukaista,\njoka näytti olewan enimmän huwitettu Luisan seurasta. Luisa oli liian\nkainu esittämään ruhtinattarelle, ja Ernest näytti liian wähän\nrohkealta sitä tekemään itsekseen. Hän oli kuitenkin saanut halun tulla\ntuntemaan tuon onnellisen wanhan naisen, jota Luisa näytti pitäwän\näitinään. Sen sai kuulla hänen puheestaan eräälle upserille.\n\n-- \"Ken tuo wanha nainen on, jonka wieressä ihana Luisa nyt istuu?\"\nkysyi hän uudella uteliaisuudella. \"Kun katselen hänen muotoansa,\nwoisin luulla häntä Luisan äitiksi, niin paljon heidän näkönsä\nwiwahtawat toisiinsa. Mutta hän on liian wanha Luisan äitiksi ja Luisa\nliian nuori hänen tyttärekseen.\"\n\n-- \"Niin se on\", wastasi puhuteltu, kreiwi Kurakin. \"Ruhtinatar\nMarandalla on yksi ainoa poika, joka on äsken tullut kenraliksi, ja\nsaanut päällikön wiran Krimissä. Ruhtinatar itse elää talwet täällä\nPietarissa. Kesäksi hän muuttaa eräiksi kuukausiksi yksinäiseen\nmaahowiinsa Dynajoen warrella. Hänen poikansa, kenrali Maranda on\nmoniaita wuosia sitte nainut ja lapsiton. Ruhtinatar on ottanut köyhän\nsukulaisen tyttären, en tiedä mistä, ehkä Kaukason takamaista,\nottotyttärekseen, ja hän se on, tuo kaunis Luisa, jonka näette nyt\nistuwan hänen wieressään. Parin wuoden perästä, kun Luisa pääsee ulos\ntäältä, ruhtinatar aikoo ottotyttärineen muuttaa howiinsa Dynajoelle\".\n\n-- \"Merkillistä\", sanoi Ernest, \"minulla oli hänestä ihan toinen ajatus.\nOlin kuwaillut Luisan kuuluwan korkeimpiin säätyihin, yhtaikaa kun\nhuomasin hänessä niin paljon ainetta kansasta, jota hän woi olla nähnyt\nwaan lapsena. Minua huwittaa hänen erinomainen älynsä, enemmän wielä\nkuin tuo säihkywä tuli hänen mustista silmistään. Siinä on etelän\ntulisuus ja pohjoisen waloisuus ihanimmasti yhdistetyt. Hänen wilkas\npuheensa hengittää niin paljon wapautta ja tietoa yhteiselämän\ntärkeimmistä oloista, että hämmästyin kuullessani niitä tässä\nkaswatuslaitoksessa, joka on maailman elämälle niin suljettu ja pian\nluostari=elämän tawoin järjestetty.\"\n\nOrkesterin jyrisewä kutsunto keskeytti ystäwäin puheen. Wielä kerran\nlensi Ernest Luisan kanssa raiwoisessa walssissa. Hän ei woinut olla\nwähän puristamatta Luisan kättä silloin kun hän taukosi. Luisan\nkaswoille räwähti sywempi rusehdus, mutta sitä ei huomannut kukaan\npaitsi Ernestiä. Mutta Ernest tunsi myös sydämmensä sykkiwän\nliukkaammin. Hän oli tähän asti ollut waan raiwoinen nuorukainen, yksi\nniitä, joille jokainen nainen on paljas leikkikalu, jonka seurassa woi\nwiettää jonkun työttömän hetken, mutta jonka yhtä helposti woi unohtaa.\nEnsi kerran hän tunsi naisen kuwan painuneen sydämmeensä. Mikään naisen\nsilmä ei ollut niin liikuttanut hänen olentoansa kuin katsahdus Luisan\nruskean synkeään silmään. Siihen asti, kun hän oli pitänyt Luisaa\nrikkaan ruhtinattaren tyttärenä, hän ei tohtinut mitään ajatella, ei\nantaa minkään uuden tunteen walloittaa sydäntänsä. Mutta kuultua\nsalaisuuden, mikä oli hänen ja kaswatusäitinsä wälillä, Ernest jättäysi\nwihdoin tämän uuden suloisen tunteen waltaan. Luisa woi olla jonkun\nruhtinaan tytär, mutta kuitenkin hän oli nyt loittona wanhemmistaan\nottotyttärenä, ehkä kaukaisemman sukulaisen luona. Se ei siis woi estää\nmuitakaan keskuuksia, jotka wielä enemmän woiwat poiketa hänen korkean\nsukunsa oloista. Ernest oli köyhäin wanhempain poika Wirosta, mutta\nhänellä oli teräwä äly, hän oli kohta päättäwä korkeamman opin haaran\nyliopistossa, hänelle oli awoinna Wenäjän awara waltakunta, pienen\nruhtinaan arwo ei ollut hänelle enää mikään niin suuri korkeus, rikkaus\nei ollut mitään, jota hänen olisi mahdoton milloin hywänsä saawuttaa.\ntämä tunto oli kerran hänen wallannut, ja kun raiwoinen tanssi hetkeksi\noli päättynyt, Ernest kuiskasi Luisan korwaan ja pyysi hänen\nsilmänräpäyksen ajaksi kerallaan erääsen siwuhuoneesen, mikä oli\ntanssisalin yhteydessä. Hämmästynyt neiti wapisi, hänen silmänsä\nlensiwät ympäri salin. Ruhtinatar oli paraillaan kiihkeässä puheessa\nlaitoksen johtajan Anna Iwanownan kanssa. Pian tietämättänsä Luisa oli\nseurannut Ernestiä ja molemmat istuiwat kohta wierekkäin erään ikkunan\nsywennyksessä asunnon werandalle päin. He eiwät kumpikaan huomanneet\nnaisolentoa, halwassa puwussa, joka seisoi werandalla awonaisen ikkunan\npielessä, mihin joukko palweluswäkeä oli kokoontunut katsomaan tanssia.\n\n-- \"Luisa\", sanoi Ernest, huoaten sywästi. \"Neiti Luisa, minun koko\nelämäni onni riippuu tästä hetkestä, sanokaa pikaisesti -- tämä tuokio\non kallis, -- saanko sydämmessäni elättää suloista toiwoa, jossa on koko\nautuuteni? Minä rakastan teitä\".\n\nLuisan posket oliwat lentäneet tulipunaisiksi. Hänen kätensä oli\nsolunut Ernestin käteen, jota se poltti. Heidän silmänsä oliwat\npalaneet toisiinsa. Ernest luki niissä wastauksen kysymykseensä.\n\"Ernest!\" kuiskasi Luisa tuskin kuuluwasti. Heidän huulensa oliwat\nkohdanneet toisensa ja äänetönnä paloi niillä ensimäinen suutelu.\nKumpikaan ei tohtinut sanoilla häiritä tätä silmänräpäyksen autuutta.\n\nSilloin kuului wieno naisen ääni ikkunasta, kielellä, jota Ernest ei\nymmärtänyt. Mutta Luisa wawahti, hypähti ylös ja katsahti wapisten\nympärilleen. Hänen silmänsä kohtasiwat ikkunassa wanhan naisen muodon\nja parin kiiltäwiä silmiä, jotka weiwät weren hänen poskiltansa. Hän\noli tullut kalman walkeaksi. Hän tahtoi paeta, waan alkoi horjua, ja\nennen kun Ernest ehti mitään, hän lankesi herwotonna Ernestin syliin.\nTämä ei ollut ymmärtänyt mitään sanoista, jotka näkyiwät niin\nsäikäyttäneen Luisaa. Hän luuli jonkun kohtauksen tawanneen Luisaa ja\naikoi lähteä etsimään apua. Mutta Anna Iwanowna jo oli huomannut Luisan\nhäwiämisen salista ja ruhtinatar Maranda oli jo kaiwannut\nottotytärtänsä. Molemmat tuliwat huoneesen, juuri kun hra Ernest arweli\nirtautua Luisasta. Anna Iwanowna wiskasi uhkaawan silmäyksen Ernestiä\nkohti. Mutta aika ei sallinut pitkiä tutkinnoita. Eräs neitsyt kiidätti\nlasin kylmää wettä, ja Luisa tointui pian ja oli kohta ruhtinattaren\nsylissä.\n\nErnest ei saanut enää koko illassa nähdä Luisaa. Hän jäi hirweään\nepäilykseen Luisan tilasta. Kotiin tultuaan hänen päässänsä pyöri sata\najatusta tästä Luisasta, jonka ilmestyminen oli hänelle yhtä suloinen\nkuin kummallinen. Hän tunsi kauhean lewottomuuden painawan tuntoansa.\nLuisa woi olla jonkun köyhän ja ehkä woitetun ruhtinassuwun tytär, ja\nillallinen tapaus woi tuottaa hänelle onnettomimmat seuraukset. Tuo\nylpeä ruhtinatar saattaa hänet hylätä, kaswatuslaitoksen johtajatar\nsaattaa eroittaa hänet laitoksesta. Sen toisen luuli hän lukeneensa\nmolempain naisten wakaisista silmistä.\n\nNäitä ajatellessa Ernest ei woinut nukkua koko yössä. Joka kerran kun\nhänen silmänsä painuiwat umpeen, hän luuli näkewänsä onnettoman Luisan\nja hypähti ylös wuoteeltaan. Wasta aamulla, kun päiwän hälinä jo oli\nsyntynyt kaduilla, hän sai jonkun hetken lewätä. Mutta herättyään,\nentiset ajatukset alkoiwat jälleen tehdä hänelle lewottomuutta. Hän woi\nnyt kuitenkin ajatella selwemmin. \"Mitä kerran on tapahtunut, sitä ei\nwoi enää auttaa\", ajatteli hän lohduttaen itseään. \"Mutta parempi tieto\nminun on saatawa, ja se ei liene aiwan mahdotonta. Minä ilmoittaudun\nLuisan sukulaiseksi ja pyydän saada häntä puhutella. Waan mitä sanon?\nTuo wakainen johtaja saattaa minun tuntea ja kieltää minun pääsemästä\nLuisan puheille. Waan woinenhan kuitenkin saada hänestä paremman\ntiedon, woisin wiedä hänelle kirjeen ja sanoa sen olewan joltakin\nsukulaiselta.\"\n\nSanottu ja tehty. Ernest istui kirjoituspöytäänsä, pyöräytti eräitä\nsanoja ja sulki kirjeen. Sitten koetti hän sen päälle kirjoittaa Luisan\nnimeä naisen käsialalla. Niin warustettuna, hän pukeusi ja meni\nsuorastaan kaswatuslaitosta kohti. Tultuansa sinne, hän näki läikkywät\nwaunut, pari ylpeitä hewosia edessä, lähtewän kaswatuslaitoksen\nportilta. Mutta hän ei huomannut, että ihana naisen muoto näyttäysi\nwaunujen ikkunasta ja wiittasi jotakin pienellä kädellään, ennenkun\nwaunut jo oliwat siwuin ja kadonneet katujen hälinään. Ernest kiiruhti\nwaan portaille ja ylös. Hänen rintansa kolkutti tuntuwasti, wetäistessä\nkellon nauhaa, joka riippui owella. Hänelle awattiin kohta. Hän\nlewottui nähdessä, ettei awaaja olut kaswatuslaitoksen johtaja, jota\nhän pelkäsi. Awaaja oli eräs wielä nuori hänelle tuntematon naiseläjä.\n\n-- \"Minulla on kirje Luisan sukulaiselta\", sanoi hän, \"suokaa minun se\nantaa hänen omaan käteensä.\"\n\n-- \"Te ette woi häntä tawata enää täällä. Ruhtinatar noudatti hänet\njuuri tänä aamuna kotiinsa.\"\n\nErnest waalistui. Oudoksuwa nainen katsoi häntä, naurahdellen.\n\n-- \"Woittehan tawata hänet ruhtinattaren asunnossa\", sanoi nainen.\n\n-- \"Ja missä se on?\" kysyi Ernest.\n\n-- \"Ettekö sitä tunne? Ruhtinattaren linnan tietää jokainen, ken on\nwiikkokauden ollut Pietarissa.\"\n\nErnest kumarsi ja meni. Mutta löytää ruhtinatar Marandan linna oli\ntyöläämpi kuin puhuteltu nainen oli arwellut. Hän kyseli jokaiselta,\nketä kohtasi, yksikään ei ollut senlaista nimeä kuullut. Hän juoksi\nympäri kaupungin, kyseli jokaiselta ajurilta, postiljoneilta, kaikki\nturhaan. Wasta kolmantena päiwänä hänen onnistui päästä jäljille. Mutta\nmiten hän hämmästyi, kuultua, että ruhtinatar Maranda oli päiwää ennen\nmyynyt linnansa ja muuttanut Krimiin, jossa hänellä myös Mustanmeren\nrannalla oli ihana howi. Tämä oli kesällä 1851, jolloin Sewastopoli ja\nsen ympärykset wilisiwät täynnä asukkaita Wenäjän korkeimmista\nsäädyistä. Ruhtinatar Maranda oli myös silloin jättänyt Pietarin ja\nasettunut tähän silloin hauskaan seutuun, jossa Mustanmeren laineet\npitäwät kaiken wuotta ilman lauhkeampana kuin missään muussa Wenäjän\nmaaseudussa. Ernest ei saanut Luisalta mitään tietoa. Hänen luultiin,\nerottua kaswatuslaitoksesta, seuranneen kaswatusäitiään Krimiin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nErnestille ei jäänyt mitään toiwoa tawata Luisaa, enemmän kuin\nkirjallisestikaan häntä puhutella. Hän oli harjoittanut lääketiedettä,\nja ryhtyi nyt suuremmalla hartaudella kuin koskaan ennen päättämään\noppijaksoansa. Kaikki wallattomuus ja raiwoisuus, joista hän\nkumppaneinsa seurassa oli tunnettu, oli järkiään hänestä kadonnut. Hän\noli muuttunut wakaisimmaksi nuorukaiseksi. Hän edistyi opissaan\nsuurilla askelilla, ja wuoden loppuun hän oli walmis jättämään\nyliopiston luennot.\n\nSitä ennen Turkin kanssa syntynyt riita oli wihdoin tuottanut sodan\ntätä waltakuntaa wastaan. Wenäjän sotawäki oli mennyt Moldawaan. Suuri\njoukko heitä tarwittiin sinne. Ernestissä heräsi uusi toiwo. Olihan\nMoldawa lähempänä Krimiä. Sota saattoi, kuten arweltiin, muuttua wielä\nlähemmäksi, joku sattumus woi antaa hänelle tilaisuuden löytää Luisan,\njota paitsi hän ei luullut woiwansa elää. Ensi työksensä Ernest meni\nsiis sotaministeriöön ja tarjousi wapaehtoisesti palwelemaan Turkin\nsodassa.\n\nHänen tarjouksensa oli hallituksen mieleen, ja hän sai järkiään luwan\nseurata lääkärinä armeijaa Moldawaan. Mutta ennen kun hän sinne ehti\nlähteäkään, tuli uusi sanoma joka pani wapisemaan koko Pietarin\nkaupungin. Länsiwallat oliwat julistaneet sodan Wenäjää wastaan ja\nuhkasiwat ensi awowedellä tulla woimallisella laiwastolla Itämerelle.\nKulkupuheet sanoiwat heidän uhanneen ensin musertaa Sweaporin, sitte\nKronstatin ja wiimeksi walloittaa Pietarin, eli kuten sanottiin, syödä\naamiaisen Sweaporissa, päiwällisen Kronstatissa ja iltasen Pietarissa.\nTämä sanoma muutti ensin tehdyn sotajärjestyksen. Suomeen täytyi\nlähettää osa sotawoimaa, suojelemaan tämän maan rantoja. Sinne\ntarwittiin myös lääkäreitä. Ernest sai käskyn seisottaa Moldawa\nmatkansa ja seurata erästä pataljonaa Suomeen.\n\nTämä muutos ei ollut Ernestille ollenkaan mieluista. Tietää Luisan\nolewan Krimissä, tuhansia wirstoja etelässä, ja kuitenkin mennä\nSuomeen, ehkä tuhansia wirstoja pohjoiseen. \"Enkö siis koskaan saa\nsinua nähdä, armas Luisa?\" huokasi hän, saatua odottamattoman sanoman.\n\"Miksi sinut ensinkään näin, ja täytyykö minun iäti sydämessäni kantaa\nsinun kuwaasi, saamatta sinua enää syliini puristaa? Ja wiimeksi, ehkä\nnähdä sinut toisen puolisona, oi, ei, ennen tahdon kuolla sotakentälle\n-- tahdon wuodattaa wiimeisen weripisaran sydämmestäni ennenkun luopua\nsiitä uskosta, että sinä rakastat minua ja pysyt uskollisena\nErnestille, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa henkeänsä\".\n\nEräitä päiwiä sen perästä Ernest oli matkalla Suomeen. Mihin hänen tuli\nseisattua, oli hänelle tietämätön. Sotawäki oli ensin majoitettu\nWiipuriin. Erään wiikon perästä tuli uusi käsky lähteä edelleen. Se oli\nmajoitettu peräkkäin Haminassa; Porwoossa, Helsingissä ja wihdoin\nTurussa. Kukaan ei tiennyt määräys=paikkaa ennenkuin käsky tuli astua\nedelleen. Tämä ammunta tapahtui kowalla pakkasella. Usia sotamies oli\nsairastunut tiellä, ja Ernest sai olla pian alati wirkansa toimessa:\nLuisan muisto oli tällä ajalla wähän haihtunut. Uusi sotilasseura ja\nuudet kumppanit haihduttiwat sitä enemmän.\n\nSellainen oli Ernestin laita, tullessansa Turkuun. Hän oli siellä\nmajoitettu erään köyhän käsityöläisen matalaan taloon. Walmiit joka\npäiwä lähtemään edelleen, sillä joukon luulo oli, että he oliwat\nmäärätyt Ruotsin rajalle, tahi wähintäki Ouluun, -- kellään ei ollut\naikaa eikä halua täällä wieraassa maassa hankkia tuttawuuksia. Upserit\nwiettiwät illat keskenään ja käwiwät enintä kaupungin rawintoloissa\nistumassa hetken ja toisen. Ernest oli saanut erään Pietarilaisia\ntuttawiaan, nuoren upserin parhaaksi ystäwäkseen. Luutnantti Aleksis,\nsyntyisin Saksalainen, Liiwinmaalta, oli majoitettu myös pienessä\ntalossa, aiwan Ernestin majatalon wastassa, toisella puolen katua.\n\nEräsnä iltana Aleksis tuli Ernestin luo ja näytti kuin hänellä olisi\njotakin hywin hauskaa kerrottawaa.\n\n-- \"Olisin hywin onnellinen\", sanoi Ernest, \"jos aina woisin olla niin\nhywällä tuulella kuin sinä Aleksis.\"\n\n-- \"No, mitä minä surisin?\" wastasi Aleksis. \"Minulla ei ole ketään\nPietarissa, jota ikäwöisin. Täällä löydän elämän yhtä iloiseksi kun\nkotimaassani. Ja miksi et sinä Ernest woi tehdä samoin?\"\n\nErnest huokasi ja jäi wait.\n\n-- \"Waan muisteletko wielä suloista Luisaasi? Silloin sanoit sitä\nkauneimmaksi neideksi Wenäjän waltakunnassa. Siinä erhetyit, Ernest.\nMinä arwelen päästää sinut sitä lumouksesta. Juuri tässä talossa, tuon\nseinän takana, aiwan wieressäsi olen nähnyt naismuodon, jonka rinnalla\nsinun Luisasi kauneus himmenee -- ja Ernest, tiedätkö, minä olen\npäättänyt tänä iltana --.\"\n\n-- \"Mitä kaikkea? Tämä on köyhän työmiehen talo, jossa en ole nähnyt\nkuin erään wanhan naisen -- ethän sitä tarkoittane?\"\n\n-- \"Suuri erheys, Ernest. Täydellisin kaunotar, jonka olen nähnyt. Olen\ntuntikaudet häntä katsellut akkunastani, olen katsellut silmäni\nsokeaksi, tullut pian hulluksi.\"\n\n-- \"Mitä kaikkia ajattelet, Aleksis?\"\n\n-- \"Enkä ajattele enää mitään, koko ajatukseni on seisattunut. Nyt\narwelen ampua läpi aiwoni, jos et käy minua auttamaan.\"\n\n-- \"Minäkö auttamaan sinua?\"\n\n-- \"Juuri sinä, auttamaan minua. Hän saattaa minua pelätä ja paeta --\nwaan sinä, joka asut paikalla, sinä, joka tunnet hänen wanhempansa,\naskel waan lisäksi, woit tehdä minun heille tuttawaksi.\"\n\n-- \"Sinä nostatat minussa suuren uteliaisuuden, Aleksis! Waan mitä sinä\noikeastaan tarkoitat?\"\n\n-- \"Sinä saat luulla heti. Minulla on kaikki jo mietitty. Sinä tekeydyt\nensin kaunottarelle tutuksi, ja sitte.\" -- --\n\n-- \"Tutustan sinutkin.\"\n\nErnest oli todellakin arwellut, täyttää puolinaisen lupauksensa\nAleksille. Niin kaukana rakkautensa esineestä, hänestä oli yhtä mitä\nseikkoja hän sai nähdä ja kokea; ja paitsi muuta, hän oli tullut\nuteliaaksi nähdä täällä Suomessa neiden, mikä Aleksin puheen mukaan\nolisi ihanampi Luisaa. \"Woisinhan tehdä jonkun asian puhutella\ntalonwäkeä\", ajatteli hän ja aikoi seuraawana aamuna sen täyttää. Mutta\nkerran muistutettuna Luisan kuwa oli jälleen hänelle elpynyt, ja koko\nseuraawan yön hän näki waan Luisaa, kaikessa, mitä hän uneksi, oli\nhänellä aina edessä waan Luisa. Wasta herätessä tämä wiehättäwä kuwa\nhänen silmistänsä haihtui.\n\nHän oli herännyt aikaisemmin kuin tawallisesti. Aurinko ei ollut wielä\nnousnut. Ihana rusko oli siwellyt hänen pienen huoneensa ruusun\nwärillä. Hän hyppäsi ikkunaansa ja katseli ulos kadulle, ikään kuin\netsien sitä suloista hahmoa, mikä wielä haamoili hänen henkensä\nsilmissä. Kaupungin kadut oliwat tyhjät. Ainoasti eräitä\npalwelustyttöjä meni pitkin katua ohitse. Eräs nuori neitsyt astui nyt\nwesirimpi kädessä talon porttia kohti. Hän oli aamupuwussaan, pieni\nhuiwi somasti kääritty päähän. Ernestin silmät lankesiwat neittä kohti,\njoka kiireillä askelilla juoksi portille. Tämä oli ihan tawallista,\nmitä hän oli nähnyt joka aamu. Mutta nyt hän painoi päänsä aiwan\nikkunaan kiinni, hieroen silmiään ikään kuin paremmin nähdäkseen.\n\"Herrainen aika\", huudahti hän yht'äkkiä. \"Enkö minä wielä ole\nwalweilla? Onko tämä wielä yöllistä untani? Luisan muoto, aiwan Luisan\nmuoto, jonka näin tuolla tytöllä. Woiko kaksi ihmistä olla niin yhden\nnäköistä? Ja tuo silmäys, milt'ei pelollinen katsaus, jonka hän lähetti\ntätä ikkunaa kohti, minun ajatukseni seisattuu -- kellään muilla ei\nwoi olla sellaiset silmät, sellainen katsanto. Mutta minä hourailen.\nRuhtinatar Marandan ottotytär ei woi olla wedenkantaja tyttö Turussa,\nyhtaikaa kun hän on tuhansia wirstoja täältä Krimissä. Se oli waan\nhouraus, se oli yöllinen uneni, joka hourasi silmäni.\"\n\nNäin hänen ajatellessa, owi awautui ja eräs aliupseri astui huoneesen,\nojentaen Ernestille kirjeen. Hän awasi sen ja luki. Se sisälsi hänelle\nkäskyn paikalla lähteä Bomarsundin linnaan, jonne osa hänen kanssa\ntullutta sotawäkeä oli määrätty linna=wäen lisäksi. Hänellä ei ollut\naikaa muuta kuin pikimmältä käydä ystäwänsä Aleksin luona sanomassa\nhywästi.\n\nAleksis oli ikkunassaan ja katseli ulos, huomaamatta Ernestin tuloa,\nennenkuin tämä hänelle terwehti.\n\n-- \"Mikä wahinko, että meidän tulee erota\", sanoi Aleksis. \"Onnekseni\nsain kuitenkin seisattua tänne. Waikeampi olisi ollut erota tästä\nikkunasta, jossa olen katsonut silmäni sokeaksi. Eräs minutti wielä, ja\nhän tulee taas näkywiin.\"\n\n-- \"Ystäwäni\", sanoi Ernest, \"oletko kaunottaresi muodossa huomannut\nwiwausta ruhtinatar Marandan ottotyttäreen?\"\n\n-- \"Sitä tuskin woin kieltää\", wastasi Aleksis. \"Sama suora nenä, mustat\nhiukset ja silmäin säihkywä tuli, mutta sata kertaa ihanampi.\"\n\n-- \"Mutta wedenkantaja tyttö, palwelus=neitsyt, kaikkea siwistystä\nwailla, raaka ihminen, johon halwin sotamiehesi waan woisi ihastua.\nLuulin minäkin tänä aamuna wilaukselta hänet nähneeni.\"\n\nAleksin silmät oliwat kääntyneet ikkunaan.\n\n-- \"Ernest!\" huudahti hän yhtäkkiä, \"tuossa hän jo on. Katsopas mikä\njumalallinen olento!\"\n\nErnest hypähti ikkunaan ja katsahti ulos. Toisella puolella kadun,\npienessä matalassa talossa, missä Ernest asui, molemmat ystäwykset\nnäkiwät ikkunassa nuoren naisen, joka ompeli ja katsoi wälistä toiselle\npuolelle pöydän ja hymyili.\n\n-- \"Luisa, Luisa\", huudahti Ernest ja miltei tahtonut juosta ikkunasta\nulos. \"Ruhtinatar Marandan ottotytär Luisa, minun Luisani.\"\n\n-- \"Hahaha!\" nauroi Aleksis. \"Erheys se kuitenkin on. Tänä aamuna olen\nsaanut tietää kaikki. Lowisa S. on köyhän työmiehen ainoa tytär tästä\nkaupungista. Hän on pari wuotta ollut Helsingissä erään sukulaisensa\nluona ja nyt wasta pari wiikkoa kotonansa. Hänen wanhempansa rakastawat\nhäntä erinäisellä helleydellä, he suojelewat häntä kuin silmäteräänsä\nja owat sulkeneet owensa jokaiselle muukalaiselle. Minun kaikki kokeeni\npäätä hänen puheillensa owat olleet turhat, ja ainoa, minkä olen\nwoittanut, on muutamat silmäniskut täältä kadun yli. Ajattele nyt,\njosko tuo ihana neiti woi olla sama kuin ruhtinatar Marandan\nottotytär.\"\n\nErnest ei woinut kääntää silmiänsä pois ikkunasta. Tyttö nosti silmänsä\nompeluksesta, katsahtain pöydän yli. Sitte hän käänsi päätänsä ikkunaan\npäin, ja silloin wälähti kadun yli kummallinen silmäparin loisto. Mutta\nse ei kohdannut Ernestiä, waan hänen wieressään seisowaa Aleksia.\nErnest tunsi kuin teräwän weitsen pistäwän rintaansa ja waipui tuolille\nistumaan. Hän näytti unohtaneen itsensä ja olisi jäänyt istumaan\nsiihen, jos ei Aleksis olisi häntä wihdoin herättänyt.\n\n-- \"Ernest\", sanoi hän, \"kuuletko, lähtökello jo soi, sinun täytyy\nseurata joukkoa Bomarsundin matkalle.\"\n\nErnest kawahti kuin unesta, puristi Aleksin kättä ja sanoi hywästi.\nEräitä päiwiä sen perästä hän oli Bomarsundin linnassa, enemmän onneton\nkuin ennen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAhwenanmaan saaristo oli seuraawana kesänä eroitettu kaikesta\nyhteydestä muun Suomen kanssa. Länsiwaltojen laiwastot purjehtiwat\nympäri Suomen= ja Pohjanlahden wesiä, ottaen kiinni jokaisen laiwan ja\nweneen, minkä tapasiwat merellä. Bomarsundin linnassa oli sota=ajalla\ntawallinen kielto; ettei linnaan päässyt kukaan, jolla siihen ei ollut\nerinäistä lupaa. Mutta silloinen eroitettu sulkeus=tila, jossa asukkaat\noliwat, waikutti linnan asukasten ja ympäristön wälillä kiihkeämmän\nyhteyden kuin tawallisesti. Wiikkokaudet, warsinkin alusta kesää,\nkuluiwat saamatta Suomesta mitään tietoja. Wihollisten laiwain\nliikunnot oliwat ainoat uutiset, jotka toiwat uutta puheen ainetta\nsaariston asukasten elämään. Asukasten täytyi wiettää ikäwää aikaansa\nmiten paraiten osasiwat. Komendantin, hra Bodiskon, kohteliaisuus oli\nparaimpana apuna linnalaisten ajanwietoissa. Seurallinen elämä sai\naiwan wapaasti liikkua linnan asukasten ja ympärillä asuwan herraswäen\nkesken.\n\nEräänä päiwänä oli wihollinen laiwaparwi asettunut linnan edustalle ja\nnäytti lähestywän linnaa. Kanonain jyrinä pani koko linnan wäestön\nwapisemaan. Linnalaisten patterit, jotka oliwat ulompana niemissä,\noliwat kohta pakoitetut waikenemaan, ja niiden wäestön täytyi wetäytyä\nlinnaan. Tämä näytti olewan linnan wiimeinen päiwä. Pian lensiwät\narmottomat projektilit linnan kiwiseiniä kohti. Linna oli kohta\npeitetty tulen ja sawun sekaan. Sen wahwat kiwiseinät wapisiwat. Oli\nkuin tuhat ukkoisen woimaa yhtaikaa olisi iskenyt tulta ja jyrisnyt\nlinnan ympärillä. Jo oli linnan wäestö kadottanut toiwon minkään\npelastamisesta. Mutta ampuminen taukosi yhtäkkiä. Kun sawu wähän ajan\ntakaa oli haihtunut, satama oli puhdas, ja tyyni meren lahti wälkkyi\nkuulakkana, linnan harmaat kiwiseinät kuwastiwat kylkiänsä rauhallisena\nkuin mitään ei olisi tapahtunut. Ernest oli hyökkäyksen ajan ollut\nlakkaamatta työssä. Eräitä miehiä oli haawoitettu ja useita oli\nsairastunut, ahtaissa sawulla ja ruudin hajulla täytetyissä\nkasarmeissa. Wasta illalla myöhään pääsi hän hengähtämään, ja silloin\nhän riensi komendantin huoneihin antamaan kertomusta haawoitettuin\ntilasta.\n\n-- \"Tällä kertaa olemme pääsneet wähällä, wai miten, tohtori?\" sanoi\nkomendantti, tyytywäisenä hymyillen ja puristaen Ernestin kättä.\n\n-- \"Olisimme pääsneet wielä wähemmällä, jos ei palawa ja sawu\nkasarmeissa olisi ollut pian tukehuttawa\", wastasi Ernest. \"Olen warma,\njos ampuminen olisi kestänyt eräitä hetkiä lisäksi, puolet miehistä\nolisi tukehtunut sawuun. He olisiwat sen tehneet nytkin, jos en olisi\nniin ahkeraan kylmällä wedellä pirskoitellut huoneita.\"\n\n-- \"Se oli hywä. Sellaista asiaa ei ole woitu ennen kokemusta arwata,\nMutta wastaiseksi on meidän oltawa waroillamme. Luultawasti wihollinen\nei jätä meitä niin wähällä. Eräiden päiwien takaa se saattaa olla\ntakaisin täällä ja wielä suuremmalla woimalla. Mitä luulette siksi\ntarwittawan warustaa?\"\n\n-- \"Ensiksi kaikki jää kellareista kasarmeihin ja kaikki naiset ja\nlapset linnasta ja sen läheisyydestä pois, etemmäksi saarelle.\"\n\n-- \"Kowa tuomio, herra Ernest. Sen sanoman saatte itse antaa naisille.\nNe saatte nyt kohdata luonani, jos suwaitsette astua saliin.\"\n\nWielä sawusta pian nokisena, Ernest seurasi komendanttia salonkiin. Hän\nkohtasi siellä pian kaikki linnan naiset ynnä linnan ympäristöllä\nasuwia perheitä, jotka oliwat rientäneet paikalle katsomaan sodan\ntuhoja ja toiwottamaan onnea yleisesti rakastetulle komendantille.\nErnestin silmät lensiwät pikaisesti ympäri salin. Ne seisattuiwat\nyhtäkkiä erääsen seuraan, jossa istui kolme nuorta naista ja heidän\nedessään eräs nuori upseri.\n\n-- \"Mitä kaikkea\", huudahti hän, \"Aleksiko täällä, jonka kewäällä jätin\nTurkuun!\"\n\nUpseri kawahti, tullen Ernestin wastaan, ja terwehti häntä, kätellen\niloisesti.\n\n-- \"Niin, kuten näet, minäkin olen täällä.\"\n\n-- \"Ja tuo nainen, jota puhuttelit, se on minusta kuin unennäköä.\"\n\n-- \"Se on minustakin niin, hywä Ernest. Olin kadottanut hänen eräitä\npäiwiä sinusta erottuani ja nyt kohtaan täällä samallaisen ihmisen,\nsaman nimellisen, ja kuitenkin hän on ihan toinen -- minun pääni pyörii\nympäri.\"\n\n-- \"Ja hän on tässä linnassa?\"\n\n-- \"Ei juuri linnassa, hän on lasten opettajana kapteni S:willa, joka\nasuu eräitä askelia linnasta.\"\n\nErnestin silmät kohtasiwat neiden silmän. Hän luuli huomanneensa wienon\npunastuksen lewinneeksi tuon kukoistawan neiden poskille. Hän ei woinut\nenää pidättyä, hän riensi tuota kummallista olentoa kohti, kumarsi ja\nsanoi rohkeasti:\n\n-- \"Minun nimeni on Ernest Werner. Tunnetteko minua?\"\n\n-- \"Ja minä olen Lowisa Suruton. Waan anteeksi, jos en muista teitä\nnähneeni ennen\", wastasi neiti punastuen.\n\n-- \"Waan ettekö ole koskaan ollut Pietarissa?\"\n\n-- \"En koskaan.\"\n\n-- \"Ettekä tunne ruhtinatar Marandaa?\"\n\n-- \"En yhtään, en ole kuullut hänen nimeänsäkään.\"\n\n-- \"Ettekä ole asuneet Turussa erään työmiehen talossa?\"\n\nUusi punastus lewisi neiden poskille ja hänen silmänsä kääntyiwät alas.\nMutta hän nosti ne jälleen, ja hänen huulilleen kuwausi joku iwallinen\nhymy, kun hän rohkeasti katsoi Ernestin silmiin.\n\n-- \"Minä luulin kuitenkin teitä nähneeni Turussa\", jatkoi Ernest,\nkatsoen järkähtämättä häntä silmiin.\n\n-- \"Se on suuri erehdys, herraseni; minä matkustin Turun kaupungin läpi\nenkä wiipynyt siellä enemmän paria tuntia.\"\n\n-- \"Luisa, Luisa, anteeksi että sinusta epäilin\", huudahti tohtori\nitsekseen ja toisella kielellä kuin se, jolla oli puhutellut edessään\nistuwaa neittä.\n\nNeiti katseli Ernestiin, waan käänsi rutosti pois silmänsä, nousi ja\nteki asian puhutella toisella puolella salin istuwaa nuorta naista.\nErnest peräytyi ja tahtoi hakea Aleksin, mutta tämä jo oli ehtinyt\nistumaan Lowisan wiereen, ja molemmat näkyiwät olewan wilkkaassa\npuheessa keskenään. Satunnaisilta hän kohtasi erään suomalaisen herran\nja rupesi sitä puhuttelemaan. Pikimmältä waihdettua eräitä sanoja äsken\npäättyneestä tappelusta, Ernestin ajatukset kääntyiwät jälleen tuohon\nkummalliseen olentoon, jossa hän oli luullut näkewänsä rakastetun\nLuisansa.\n\n-- \"Tunnettenko tuon neiden?\" kysyi hän, osottaen toiselle puolelle\nsalia.\n\n-- \"Se on sellaista\", wastasi puhuteltu herra, \"että minä hänen tunnen,\nenkä tunne. Häntä puhutellessa woitte luulla hänen kaswaneen\nkorkeimmissa seuroissa. Hän taitaa useampaa kieltä yhtä hywin kuin\näidinkieltänsä, hän tuntee Suomen ja Wenäjän olot kuin wiisi sormeansa,\nwoitte nimittää hänelle tuskin mitään asiaa, jota hän ei tuntisi. Paras\nsydän, yhdistettynä hywään kaswatukseen ja laweaan oppiin. Löydätte\nhänen kuitenkin täynnä enemmän kuin tawallista naisen heikkoutta. Hän\nse on, joka esikuwallaan on saanut Ahwenanmaan siwistyneet naiset\nyhdistymään seuraan, joka tarkoittaa sairaiden ja haawoitettujen\nhoitoa, ja hän se on, joka sai tuon oiwallisen komendantin lupaamaan,\netteiwät naiset tulleet jo kesän alussa lähetetyiksi mantereesen. Ja\nkaiken tämän ohessa, kaikki taitonne seisattuu, niin pian kuin tahdotte\ntutkia hänen sukuansa, hänen perheellisiä olojansa. Hän on kotona yhden\nwerran täällä Ahwenanmaalla, kuin Turussa, Helsingissä, Karjalan\nperillä, ja woitte tuskin nimittää minkään suuremman kaupungin\nulkomaallakaan, jossa hän ei olisi kuin kotonaan. Sanokaa sitten ken\nhän on!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEräitä wiikkoja kului taas rauhallisemmasti Ahwenanmaan asukkaille.\nLänsiwaltojen laiwasto oli wetäytynyt etemmäksi ja esti ainoasti kaiken\nyhdistyksen mantereen kanssa. Sill'aikaa Bomarsundin asukkaat eliwät\nmiten parhaiten taisiwat. Linnalaisten ja ympäristön wäli oli tullut\nwielä sisällisemmäksi. Ernestillä oli tilaisuus joka päiwä tutkia neiti\nLowisan luontoa. Mutta kuta enemmän hän tämän naisen elämää tarkasti,\nsitä enemmän sen olento muuttui hänelle käsittämättömäksi. Usein hän\nluuli jo warmasti tässä näkewänsä Luisan. Sama teräwä äly, sama\nyhdistys kansan ja ylhäisten ajatuspiiristä, sama haarailewa into ja\nwiimeksi sama pohjoisen wakaisuus yhdistetty etelän tulisuuteen. Mutta\nkun hän tahtoi sywemmältä katsoa hänen säihkywiin silmiinsä, kun hän\naikoi hänen synkeän silmänsä läpi kohdata hänen sisällistä olentoansa,\nsilloin Luisan henki, jota hän siinä tawoitti, pakeni ja hän luuli\nnäkewänsä aiwan toisen ihmisen, jota hän ei tuntenut. Senlaisina\nhetkinä hänestä tuntui kuin joku silloin olisi hänelle sopottanut, että\nsinulla on wielä Luisa, joka sinua rakastaa. Hän woi silloin hourailla\nLuisan wielä olewan hänelle uskollisen ja odottawan häntä Krimissä.\nSellaisina hetkinä hän woi huoletonna katsella, miten Lowisan ja\nAleksin keskuus päiwä päiwältä muuttui sisällisemmäksi; eikä tämä hänen\nystäwänsä käytös silloin nostattanut hänessä mitään epäluuloa.\n\nSellaisessa mielentilassa oli Ernest, kun wihollinen laiwasto eräänä\naamuna oli uudelleen tullut linnan edustalle. Tällä kertaa se oli\npaljon lukuisampi kuin edellisenä, ja se tuotti linnan asukkaille\nyleisen kauhistuksen. Kellään ei ollut toiwoa nähdä huomista. Sotawäki\nei ollut kuitenkaan häwittänyt rohkeuttansa. Jokainen warustui\npuolustamaan linnaa wiimeiseen weripisaraansa. Pikaisesti oli kaikki\nwarustukset tehdyt, mitä arweltiin tarpeellisiksi. Eräitä yksinäisiä\njyräyksiä kuului laiwastosta, eräs pommi oli jo pudonnut linnan pihaan\nja siinä räjähtänyt, haawoittaen muutamia miehiä. Ernest riensi\nsairashuoneesen. Silloin alkoi hirweä jyrinä pauhata linnaa kohti.\nPommia ja projektilejä satoi rankkanaan linnan ylitse. Eräs nuorimies\nsiwiliwaatteissa juoksi linnan pihan yli, Ernestin mennessä toiselle\npuolelle pihaa. Ernest luuli tunteneensa nuorukaisen muodon, tahtoi\nkatsoa sen silmiin, mutta se käänsi silloin näkönsä toisanne päin ja\nhäwisi tulen ja sawun sekaan.\n\n-- \"Kummallista\", sanoi Ernest itsekseen, \"hänen kokonsa ja wartalonsa,\n-- waan woisiko hänellä olla sellaista rohkeutta!\"\n\nPommitus oli kestänyt eräitä tunteja. Koko linna oli haudattu pimeään\nsawupilween. Sotamiehet eiwät nähneet enää toinen toistansa. Kasarmit\noliwat täytetyt sawulla, kaikki ampuminen linnasta päin oli mahdotonta.\nYhtäkkiä seisattui kaikki. Uusi toiwo jo oli ruwennut syttymään\nwäestössä. Mutta kun sawu oli haihtunut, huomattiin wihollinen jo\nnousneen maalle ja aikowan piirittää linnaa maan puolelta. Linnan\nwarustuswäki oli osittain kaatunut, osittain makasi haawoitettuna\nlasaretissa. Wähillä jäännöksillä puolustus oli mahdotonta. Mitään ei\nollut tekemistä muuta kuin antautua wihollisen waltaan. Puolen tunnin\nperästä koko linnan wäki oli wihollisen wankina. Länsiwallat jakoiwat\nwangit keskenään. He saiwat waan sen werran aikaa, että saiwat\njärjestää taloutensa asiat ja sanoa hywästi ystäwillensä. Ernest\nkiiruhti myös etsimään Aleksia, hän arweli myös sanoa hywästi neiti\nLowisalle, tuolle kummalliselle tytölle, jota hän nyt ymmärsi wähemmin\nkuin koskaan. Hän juoksi Aleksin huoneesen, mutta se oli jo autiona.\nHän arweli tapaawansa hänet Lowisan luona S----win asunnossa. Mutta\ntäällä hän sai kuulla, että Lowisa oli pommituksen alussa kadonnut eikä\nsen koommin missään nähty. Ernest kauhistui. \"Owatko he molemmat\nkaatuneet?\" huokasi hän ja arweli mennä heitä wielä etsimään. Mutta\nsiihen hän ei saanutkaan enää lupaa. Hän pakoitettiin menemään\nfranskalaiseen laiwaan, johon hän oli määrätty. Turhaan sielläkin hän\netsi Aleksia. häntä ei ollut siellä olewain wangittujen joukossa.\n\nKohdattua laiwalla Bodiskon, Ernest lähestyi häntä, kysyen:\n\n-- \"Owatko kaikki upserit wangitut?\"\n\n-- \"En tiedä muuta kuin että ne niin owat.\"\n\n-- \"Mutta Aleksis?\" kysyi Ernest.\n\n-- \"Mitä sanotte? Aleksisko, se nuori luutnantti, joka wiimeksi tuli\ntänne Turusta?\"\n\n-- \"Minä en löytänyt häntä missään,\" sanoi Ernest.\n\n-- \"Taisi olla hän, joka äsken haudattiin.\" Ernestin silmät wesistyiwät;\nhän lankesi istuilleen ja jäi äänettömäksi. Hirweä jyräys säikäytti\nhänen, hän kawahti ylös ja katsoi linnaan päin. Hän koetti pyyhkiä\nsilmiään ja katsahtaa wiimeisen kerran tuota komiaa linnaa, joka nyt\noli jääpä autioksi. Mutta kummahan sitä nyt oli. Hänen silmänsä etsiwät\nturhaan. Bomarsundin linnan sijalla oli matala epätasainen raunio, pian\nsellainen, joita meren aallot ja jäät ajawat rannikoille. Jyräys, mikä\näsken oli tärisnyt ilmassa, oli kiwiraunioiksi muuttanut linnan, jonka\nrakennukseen miljoneja oli kulunut ja tuhannet ihmiset oliwat\nkuluttaneet ikänsä. Itämeren aallot huuhteliwat nyt mataloita\nkiwiröykköjä siinä, missä äsken seisoi komea linna ja liikkui kirjawa\nihmiselämä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHäwitettyä Bomarsundin linnan, länsiwaltain laiwasto wetäytyi\nSuomenlahdelle. Ainoastaan muutamia yksinäisiä laiwoja liikkui wielä\nAhwenanmaan saaristossa ja Pohjanlahdella. Suomen kauppalaiwat oliwat\njoutuneet wihollisen käsiin tahi lymyiwät satamissa. Yksinäisiä\nkalaweneitä nähtiin waan uskaltawan loitommaksi saaristoon. Niitä\nwiholliset eiwät ottaneet sentähden, että toiwoiwat saaristolaisilta\nsaawansa kaloja ja muita ruoka=aineita, joista tarjosiwat hywiä maksuja\nkulta= ja hopearahassa.\n\nEräs franskalainen höyryalus, joku päiwä Bomarsundin häwityksen\nperästä, ajoi Ahwenan saaristosta Turkua kohti. Tuuli käwi jotenkin\nankarasti, mutta komea höyry kynti tasaisesti kuohuisten laineiden\nhalki.\n\nOli muutoin lämmin elokuun aamu. Laiwan upserit seisoiwat kannella ja\npuheliwat käsillä olewan sodan asioista. Yht'äkkiä huusi eräs upseri\ntoisille:\n\n-- \"Katsokaas, pienoinen wene tuolla aaltojen wälissä!\"\n\nJokaisen silmät kääntyiwät osoitettua ilmaa kohti. Usea suurennuslasi\ntarkasti wähäistä purjetta kohti, joka wälkkyi kuin tähti sinisellä\nselällä.\n\n-- \"Se on kalawene\", huusi useampi yht'aikaa.\n\nKun meri siinä paikassa oli awonainen, eikä pelkoa ollut luodoista,\nlaiwan päällikkö antoi perämiehelle käskyn laskea purjehtijaa kohti.\nEräiden minuttien perästä oli wähäinen purjewene jo aiwan laiwan\nwieressä.\n\nWeneessä istui kaksi henkeä. Perässä nuorimies talonpojan puwussa,\nsellaisessa kun Ahwenan asukkailla tawallista. Hänen edessään istui\nnuori naisihminen alempana pian weneen pohjalla. Purjehtijat eiwät\nnäyttäneet olewan huomaawinaan suurta alusta, joka kohisi wieritse,\npannen heidän pienen weneensä rumasti häilymään. He puheliwat\nhuoletonna keskenään. Jokaisen silmät laiwasta tarkkasiwat\npurjehtijoita. Laiwan päällikkö asetti pitkäsilmäänsä ja tirkisti heitä\nja heidän wenettänsä.\n\n-- \"Ne eiwät ole mitään kalastajia\", sanoi hän. \"Wene alas\", komensi\nhän.\n\nLaiwa seisatettiin, wene laskettiin alas. Purjehtijat pidätettiin ja\notettiin kannelle.\n\n-- \"Ketä te olette?\" kysyi tulkin awulla laiwan päällikkö.\n\nMolemmat purjehtijat oliwat wielä äänettä. Wihdoin nuorimies wastasi\nrohkeasti. Hän selitti olewansa kotoisin Sundin pitäjästä, läheltä\nentistä Bomarsundia, että hän oli äsken nainut ja nyt matkalla appensa\nluo Lapinsaarelle, wähäiselle luodolle Ahwenan selällä.\n\nPäällikkö katsoi heihin epäilewin silmin.\n\n-- \"Ja teidän nimenne?\" kysyi hän jyrkästi.\n\n-- \"Juhana Heikinpoika\", wastasi mies wakaisesti.\n\n-- \"Ja teidän, rouwa, jos suwaitsette, mikä teidän nimenne on?\"\n\n-- \"Riitta Eerikintytär\", wastasi nainen, arwelematta.\n\n-- \"He näyttäwät kuitenkin epäluulon alaisilta\", sanoi laiwan päällikkö\nfranskaksi. \"Minä waron tuossa miehessä piilewän wenäläisen upserin,\njoka on päässyt pakenemaan. Mutta yhtäkaikki, tuon nuoren waimon tähden\nme jätämme heidät Lapinsaarelle. Wakuudeksi kuitenkin otamme heidän\nweneensä.\"\n\nWene otettiin laiwaan ja kaikki oli kohta täydessä wauhdissa. Wähän\najan tapaa oltiin Lapinsaaren kohdalla. Pienellä luodolla sywän lahden\nkainalossa näkyi yksinäinen punaiseksi maalattu talo. Laiwa\nseisatettiin sen edustalle ja wangit laskettiin pois.\n\n-- \"Eläkää terweinä\", sanoi laiwan päällikkö, heidän lähtiessä laiwasta.\n\"Me tahdomme wartioida, ett'et hopussa jätä appeasi. Hän saattaa teitä\ntarwita kauemmin.\"\n\nNuorimies aikoi jotakin sanoa. Mutta päällikkö nauroi hänelle ja\nkatsahti hymyillen nuorta naista silmiin. Naisen posket punastuiwat\ntuntuwasti juuri kun hän oikean talonpoikaiswaimon tawalla nyykistyi\nsywästi päällikölle ja hänen ympärillään seisowille upsereille. Kun\npariskunta sitte oli saatettu maalle, jätti höyry heti saaren ja oli\nkohta mennyt näkymättömiin.\n\nJäätyä kahden kesken rannalle, nuori nainen waipui kiwelle istumaan ja\npeitti näkönsä kämmeniinsä.\n\n-- \"Tämä on kuitenkin hirmuista\", huudahti hän wihdoin. \"Kuinka\nonnettomiksi me saatamme wielä tulla! Nuo ihmiset woiwat meidät pettää\nja antaa wihollisille. Nimemme saattawat tulla sanomain kautta\njulaistuiksi.\"\n\n-- \"Nimemmekö, Riitta? Mitä kaikkea sinä arwelet? Juhana ja Riitta, ne\nowat juuri kauneita nimiä kulkemaan halki Europan sanomat!\"\n\n-- \"Waan minun papinkirjani ja sinun wirkapaperisi?\"\n\n-- \"Ne sinä säilytät kengissäsi, Riitta.\"\n\n-- \"Ja jos saamme koko kesän elää tuossa mökissä?\"\n\n-- \"Pienin maja ja sinun rakkautesi, Riitta, -- minä en pelkää, en\nkaipaa mitään.\"\n\nJuhana puristi syliinsä Riitan, jonka silmät wihdoin kirkastuiwat, ja\nmolemmat lähtiwät käsitysten astumaan pientä mökkiä kohti ja katosiwat\nlouhikon taa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nErnest oli tullut Franskan wankeuteen ja sai muiden Wenäläisten kanssa\nseurata Franskaan. Tällä ajalla hän jousi muistelemaan wiime wuoden\ntapauksia ja ajattelemaan kaikkia seikkoja, joihin hän oli etsinyt\nselwitystä. Luisan kuwa, joka Aleksin ja Lowisan kautta oli ruwennut\nhäneltä haihtumaan rupesi täällä eroitetussa ja työttömässä tilassa\njälleen kirkastumaan hänen muistiinsa. Eihän toki Luisa, ruhtinatar\nMarandan huolellisesti kaswatettu Luisa, kuitenkaan woinut olla sama\nhuikentelewainen nainen kuin Lowisa. Luisa ei woinut niin häntä yhdessä\nwuodessa unhottaa, niin rikkoa lupausta, jonka oliwat toisillensa\ntehneet, ja antautua hänelle pian tuntemattoman, kewytmielisen Aleksin\nwaltaan. Harwinainen sattumus oli tehnyt kaksi ihmismuotoa\nyhdennäköiseksi, juuri kuin yhdessä kaawassa waletuksi. Ja kun\nulkomuoto on sisällisen woiman työ, kun henki muodostaa ruumiin ja sen\nkaikki lahjat, siis saattaa Lowisalla olla yhtä jaloja hengen\nomaisuuksia, waikka toiset olot owat saattaneet hänet langettaa. Luisa\nei woinut olla Turussa eikä Bomarsundissa, Luisa ei ollut Aleksin\nystäwä, hän on parhaillaan Krimissä ja pysyy uskollisena Ernestillensä,\njota hän niin sydämmellisesti rakasti.\n\nSenlaiseen päätökseen tuli Ernest wankeudessaan, ja se toi hänelle\nhänen entisen ilonsa, entisen rakkautensa. Mutta Aleksis sitte,\najatteli hän, tämä ylenannettu nuorukainen, -- oliko hän todellakin\nBomarsundissa kaatunut ja haudattu? Ernest tuskin woi sitä uskoa, sitä\nwähemmin kun neiti Lowisa oli samaan aikaan häwinnyt. Eikö luultawammin\nAleksis ja Lowisa pommituksen ajalla ja yleisessä hälinässä saattaneet\nyhtenä paeta saarelle? Että Aleksis sen woi tehdä ja wietellä Lowisan,\nsitä hän ei yhtään epäillyt. Heidän keskuus antoi kyllin syytä\nsenlaiseen luuloon. Hän oli pian iloinen, että Lowisa woi niin langeta,\nse todisti hänelle wielä enemmin, ettei Lowisa ollut sama kuin Luisa.\nTämä asia tuli Ernestille niin wakautuneeksi, että hän wihdoin päätti\nkirjoittaa Luisallensa Krimiin ja puhella sille ajatuksensa ja kaikki\nhuolensa. Mutta ennenkun hän sai tämän päätöksensä täytetyksi, eräsnä\naamuna -- silloin oli taas kesä, -- hän sai toiwotun sanoman, päästä\nmatkaan. Hän oli eräiden muiden wankien kanssa waihdettu franskalaisia\nwankeja wastaan ja nyt päätetty kyyditä Wenäjälle. Hän sai matkata\nensin rautatietä Marselliin. Suloinen aawistus wihlasi hänen päässänsä,\nkuultuaan tämän sanoman. Marselli on Wälimeren rannalla. Waihdos oli\nsiis tapahtuwa Mustanmeren satamissa. Ernest ei woinut enää hillitä\niloansa, kuultuaan pääsewänsä Odessaan. \"Minä olen silloin jo pian\nKrimissä\", sanoi hän itselleen. \"Miten kummallisesti tapaukset\nsattuwat! Suomen ja Franskan kautta piti tulla Krimiin, jonne\nyhtäläinen sattumus edelläpäin oli saattanut Luisan!\"\n\nErnest sai kohta jättää wankeutensa ja pääsi matkalle Marselliin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n-- \"Luulen todella, Riitta, että sinulla on kyynelet silmissä\", sanoi\nnuorimies, istuen Lapinsaaren rannalla ihanan naisen wieressä ja käsi\nkierretty hänen wyötäisensä ympäri.\n\n-- \"Aina sinä kutsut minua sillä nimellä!\"\n\n-- \"Jokaisella nimellä minä rakastan sinua yhtä hellästi.\"\n\n-- \"Minusta on juurikuin olisit toinen kuin ennen, niin kauan kun minun\ntäytyy kutsua sinua Juhanaksi.\"\n\n-- \"Se on kuitenkin ihan tarpeellista, sillä oikeat nimemme eiwät saa\ntulla huuliltamme. Arwaathan mikä minulla olisi edessä, jos tämä\nlymypaikkamme tulee tietyksi. Mutta eihän se ollut se, josta silmäsi\nnyt owat niin punaiset?\"\n\n-- \"En tiedä mikä minulla tänään on, Juhana! Siitä asti kun eilen sait\ntuon weneen, joku paino ahdistaa minun sydäntäni.\"\n\n-- \"Mitä houreita!\"\n\n-- \"Minusta tuntuu kuin tämä olisi onneni wiimeinen päiwä. Tämä\nyksinäinen saari on ollut minulle paratisina. Tässä wasta olen tuntenut\nmiten kallis sinä olet minulle. Minua peloittaa ettei maailma suo\nmeille tätä onnea kauemmin. Pelkään ettei Jumalakaan sitä pitkään\nmeille salli.\"\n\n-- \"Ja sinulla ei ole kyyneliisi sen suurempaa syytä? Minä suutelen ne\nsinulta pois.\"\n\nNuorukainen painoi syliinsä naisen, jonka silmissä loisti surullinen\nhymy.\n\n-- \"Ymmärränkö sinua oikein, Riitta? Minä luen silmistäsi enemmän kuin\ntahdot sanoa.\"\n\n-- \"Juhana, minä olen onneton, jos minun jätät.\"\n\n-- \"Sinä hourailet.\"\n\n-- \"Mihin me joudumme?\"\n\nNuoren miehen posket läwähtiwät punaisiksi. Hänen silmistään loisti\njotain, mikä näytti ilauttawan nuorta naista. He katsoiwat äänettä\ntoinen toisensa silmiin.\n\n-- \"Sen rakkaampi minun on jäädä luoksesi. Mutta Riitta, tunnethan syyn,\njoka käskee minua jättämään sinut hetkeksi.\"\n\n-- \"Ethän kuitenkaan minua jätä?\"\n\n-- \"Wähemmän kuin koskaan ennen. Nyt siis hywästi. Eräitä tuntia waan,\nja minä olen takaisin. Hywästi, hywästi!\"\n\nHän puristi naisen wielä kerran syliinsä, suuteli häntä palawasti,\nhyppäsi weneesen ja lähti soutamaan ulos walkamasta. Rannalle jäänyt\nnainen seurasi häntä silmillään sinne asti kuin wene näkyi. Wielä\nkerran, ennen kuin se katosi, hän wiittasi walkoisella nenäliinallansa,\nja nuorukainen seisatti soudannon, nosti kätensä huulillensa ja\nwiittasi. Mutta kun wene oli häwinnyt niemen taa, nousi nainen wielä\nkallion huipulle ja katsoi siinä kunnes soutaja oli kokonaan peittynyt\nsaarien taa. Hän istui wielä kauan siinä ja kyyneleet tippuiwat hänen\nsilmistään. Ne oliwat yhden werran epäilyksen kuin toiwon kyyneliä,\njotka sanoiwat: Hän ei woi, ei saa minua jättää.\n\nAika kului, monta tuntia kului, wuorten pimennot alkoiwat kaswaa\npitkiksi, aurinko painui jo lähelle meren pintaa, tuuli raukeni, sorsat\nuiwat selältä rantaan, nainen istui yhä kalliolla. Auringon wiimeinen\nsäde sammui meren aattoihin, yö pimeni, nainen istui wielä yhä kallion\nhuipulla, mutta odotettu wene ei tullut, se ei tullut koko yössä, se ei\ntullut wielä huomennakaan.\n\nKun wihdoin tuli syys ja yöt pimeniwät, kun myrskyt ajoiwat raiwoisia\naaltoja Lapinsaaren rannoille, kun waalea kuu loi satoja outoja\nwarjo=kuwiansa louhikoisille rannoille, silloin waalea haahmo käweli\nlouhten ja luotojen wälissä, se etsi sieltä jotakin, se etsi wielä\nsilloinkin kuin sydän=yön hiljaisuus wallitsi maalla ja merellä, se\npuheli yksinään ja sopotti hiljaan: \"nyt en woi sinua jättää, nyt\nwähemmän kuin koskaan ennen -- erään hetken perästä, se ei ole kuin\nsilmänräpäys, minä palaan -- ah, tiesinhän minä, sinä et woi wiipyä\nkauan -- katso armaani, en ehtinyt wielä rannalta pois. Minä odotin\nsinua, ja sinä et woinut jättää minua.\" Ja kyynelet ne tippuiwat\nsilmistä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMustanojan tappelun perästä, Elokuun 16 p. 1855, Wenäjän työnä Krimissä\noli waan suojella Sewastopolin linnaa. Liittolaiset lähestyiwät päiwä\npäiwältä linnan muureja. Pommitus kiihtyi yhä tulisemmaksi. Linnassa\noli tuskin puolia rakennuksia lujina, nekin kasarmeina tahi\nhospitaleina. Pommit ja projektilit kaatoiwat tuhat miestä joka päiwä.\nKaduilla ei näkynyt päiwällä kuin sotawäkeä ja lääkäreitä korjaamassa\nhaawoitettuja. Naiset jo oliwat ammoin lähetetyt pois. Ei ollut enää\nmitään paikkaa, jossa woi hengen waaratta käwellä. Kukaan ei tiennyt\nminä hetkenä pommi saattoi pudota ja musertaa mitä ympärille sattui.\nNäin oli päästy Elokuun loppupuoleen, kun eräsnä aamuna linnan asukkaat\nhyppäsiwät säikähtyneinä wuoteiltaan. Liittolaisten koko leiri näytti\nolewan tulen ja sawun wallassa. Hirweä jyrinä pani linnan kiwiseinät\nwapisemaan. Pommia satoi alas linnan kaduille ja huoneiden katoille\nkuin ukkosen ilmalla rakeita. Linnan wiimeinen päiwä näytti tulleeksi.\nPuolustajat epäiliwät paetako ja hylätä koko linna waiko wieläkin\nodottaa. Puolustus näytti jo mahdottomalle. Mutta pakeneminen tämän\nryntäyksen aikana ei ollut waaratta. Päätettiin wihdoin korjailla waan\nwahingoita, joita wihollisten pommit ja projektilit tekiwät muureihin,\nja wiiwyttää ryntäystä. Sotawäki kaatui juukottain. Satoja\nhaawoitettuja joka hetki, ei waan räjähtäwäin pommein ympärillä, waan\nwielä enemmän kaatuwain kiwihuoneiden raunioilla. Pommituksen ajalla ei\nwoitu korjata huoneitakaan. Useassa paikoin keräytyi kokonaiset mäet\nkaatuneita, joiden päällitse uudet joukot riensiwät toimittamaan\nampumista tahi parantamaan reikiä muurissa. Moni haawoitettu sai\ntuntikaudet odottaa apua.\n\nSilloin yhtäkkiä ilmestyi sotawäen sekaan eräs nais=olento, mustissa\nwaatteissa walkea esiliina wyöllä. Hän kantoi kädessään riippuwan\nastian wettä ja toisessa tukun liinawaatetta. Sen muoto, ehkä waalea,\nloisti tulen ja sawun seasta kuin enkelin muoto. Sen huulilla leikitsi\nsuloinen hymy, joka ei näkynyt tietäwän mitään kuolemasta, mikä raateli\nhänen ympärillään. Tuliset pommit putosiwat hänen wiereensä, räjähtiwät\nsiruiksi, mutta nainen otti waan silloin esiliinansa taipeen käteensä\nja nosti sen silmillensä. Sotamiehet kiljasiwat säikähtyneinä, luullen\ntuon hurjan naisolennon kaatuneen ja lyödyn murskaksi. Mutta kun räjäys\noli ohitse, hän seisoi paikallaan, pyyhkäsi silmiänsä ja riensi\nedelleen. Hän oli ehtinyt erään kiwirakennuksen kohdalle, jonka seinät\njo oliwat ammutut hajalleen, mutta josta yksi nurkka wielä riippui\nkiwillä ja murskalla täytetyn kadun yli. Eräs upseri seisoi wallilla,\nkaatuwan huoneen kohdalla, ja näki tuon kummallisen nais=olennon.\nSäikähtyneenä hän koetti huutamalla saattaa naisen askeleita, mutta\nturhaan. Kun mikään ei auttanut, hän lähetti erään sotamiehen\ntaluttamaan pois onnetonta naista, joka ei nähnyt uhkaawaa waaraa.\nSotamies juoksi naisen luo, yritti ottamaan sitä kädestä, waan silloin\nkuului hirweä täräys, riippuwa seinä makasi rauniona, nainen ja\nsotamies oliwat häwinneet. Upseri kauhistui. Hän juoksi etsimään kahta\nhautautunutta. Ne oliwat jääneet raunion alle. Hän näki waan ruumiin\npalaisia raunion wälissä. Hän kurkisti niitä katsomaan, waan silloin\nsama nais=olento jo seisoi raunion huipulla, terweenä kuin ennenkin,\ntuo pian yliluontoinen hymy huulilla.\n\n-- \"Herra armahda meitä!\" huusiwat kaikki, jotka tämän näkiwät, tehden\nristinmerkin rintaansa.\n\nMutta upseri ei hämmästynyt, hän juoksi tuota kummallista olentoa\nkohti, tawoittaakseen sitä, waan juuri kun hän jo oli sen luona, palawa\npommi putosi hänen ja nais=olennon wälille. Silmänräpäys wielä, ja\nmolemmat oliwat kadotetut. Upseri heittäysi alassuin rauniolle. Nainen\nwiskautui pommin päälle, kääräsi walkoisen esiliinansa sen ympäri -- ja\nsiihen se sammui. Kun upseri wihdoin nosti päätänsä, hän näki edessään\nsammuneen pommin, mutta nainen jo oli kadonnut. Upserin näkö waalistui\nkuoleman kaltaiseksi.\n\nPommituksen koko woima näytti wihdoin kokoontuneen erästä muurin\nheikointa paikkaa kohti. Suuret lohkareet mureniwat siitä maahan joka\npamauksella. Suojelus=wäki oli käsketty estämään siinä kohdassa\npelättyä rynnäkköä. Mutta wihollinen huomasi sen ja laski hirmuisen\ntulisateen lakaisemaan pnhtaaksi muurin sisäpuolen. Satoja kaatui siinä\njoka minutissa. Useammat oliwat waan haawoitetut. Niitä käskettiin\njoukko saattamaan hospitaleihin, mutta uudet joukot saiwat yhä hautansa\nentisten kaatuneiden päälle, tullen wuorostaan hekin uusien kaatuwain\nalle haudatuiksi. Wihdoin waikeni käsky, kukaan ei rohennut enää\nlähestyä warmaa kuolemaa. Silloin nais=olento, walkea esiliinan liewe\nsilmillä, nähtiin wakaisilla, waan kiireillä askelilla rientäwän tuota\nwaarallista paikkaa kohti. Hän katosi sinne pian tulen ja sawun sekaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSydän=yön ajalla erääksi hetkeksi ampuminen oli wähän tauonnut. Mutta\naamulla jo päiwän waletessa se alkoi uudelleen wielä kiiwaammin kuin\nennen. Se raiwosi niin wielä seuraawan päiwän, se oli raiwonnut jo koko\nwiikkauden. Tuhansia oli kaatunut, tuhansia makasi haawoitettuna,\nkaikki hospitalit oliwat täynnä.\n\nEräässä näitä, täytettynä sairailla, makasi nuori upseri pahasti\nhaawoitettuna wuoteellansa. Hänen wieressään seisoi Feodor, hänen\npalwelijansa, lääkelasi kädessä.\n\n-- \"Aika on jo ottaa taas\", sanoi Feodor.\n\n-- \"Ei suinkaan wielä\", wastasi upseri. \"Mutta, Feodor, mitä sinä luulet\nsiitä naisesta?\"\n\n-- \"Niin! jos se ei ole Jumalan enkeli, niin se on linnan haltija.\"\n\n-- \"Ja jos se olisi linnan haltija?\"\n\n-- \"Sitte armahtakoon meitä Jumala! Se ei tule näkywiin muuten kuin\nsuuren onnettomuuden edellä.\"\n\n-- \"Waan sanoithan hänen parantawan haawoja?\"\n\n-- \"Sitä hän warmasti tekee. Hän tarwitsee waan painaa kädellänsä\nhaawaa, niin se paikalla seisottuu. Hän jo on parantanut satoja, jotka\ntulen seasta on saatettu hospitaliin, mutta hän on aina kadonnut heidän\nsilmistä kuin haahmo, jolla ei ole ruumista.\"\n\n-- \"Kuinka sitte luulet hänen woiwan onnettomuutta ennustaa?\"\n\n-- \"Uskokaa, Aleksei Petrowits, sellaiset ihmeet eiwät tapahdu hywän\nedellä. Minä olen nähnyt sen ennen. Minä kuulin sen Moskowassa. Kun\nFranskalaiset oliwat sata wirstaa lähellä Moskowaa, silloin kansa näki\nsydän=yöllä naisen haahmon käwelewän Kremlissä, pyhän neitsyen kirkon\nharjalla. Wiikkaus sen perästä Moskowan suuri kaupunki oli porona ja\nFranskalaiset majailiwat sen raunioilla.\"\n\n-- \"Luuletko, että Sewastopol pian lankee wihollisen käsiin?\"\n\n-- \"Jumala siitä warjelkoon! Mutta totinen tosi se on, että tämä on\nkolmas päiwä siitä kun tuo naisen haahmo ilmestyi Sewastopolin\nmuureille. Herra Jumala, kuulkaa miten kanonat jyrisewät!\"\n\nHirweä jyräys kuului silloin kiwihuoneen yläkerrassa. Seinät ja lattia\nwapisiwat, kynttilät sammuiwat paitsi lamppua, mikä huonosti paloi\npitkän käytäwän toisessa päässä ja joka lewitti kamalan walonsa sairaan\nwuoteelle. Lampun kohdalla lattialla oli sywä pimennös, joka syrjästä\nkatsoen näytti ihmisen haahmolle, Feodorin silmät oliwat sattuneet tätä\npimeää paikkaa kohti. Se näytti hänestä liikkuwan.\n\n-- \"Herrainen aika!\" huusi hän, \"tämä on meidän wiimeinen päiwämme.\nAleksei Petrowits, katsokaa tuonne, hän on tuossa, hän tulee meitä\nkohti, -- hu -- hu!\"\n\n-- \"Mitä sinä hourailet, Feodor? lampun warjohan se on.\"\n\n-- \"Ei, ei, katsokaa waan, se lähenee, se liikkuu.\"\n\nAleksei Petrowits kawahti istuilleen. Todella hänkin sen näki: lampun\nalla olewa warjo liikkui, se tuli hänen wuodettaan kohti. Aleksei\neroitti jo selwästi siinä ihmisen haahmon, saman haahmon, jonka hän\npäiwällä oli nähnyt kaatuneen huoneen rauniolla.\n\n-- \"Jumalan armo! Hän se on!\" huusi Feodor.\n\nAleksei kurkistui myös katsomaan. Lampun walo paistoi silloin haahmon\nwaalealle muodolle. Aleksein posket waalistuiwat.\n\n-- \"Feodor\", huusi hän wapisewalla äänellä.\n\nFeodor oli sillaikaa lymyinnyt huoneen pimeään nurkkaan.\n\n-- \"Feodor\", huusi Aleksei wielä waikeammasti.\n\nHänen muotonsa oli muuttunut kuolleen näköiseksi. Feodor huomasi\nwihdoin isäntänsä hädän ja seisoi jo pian Aleksein wuoteen wieressä.\n\n-- \"Feodor, hoitele minua, haawani on ratkennut jälleen wuotamaan, minua\npyörryttää.\"\n\nAleksei waipui Feodorin syliin. Hän laski hänet jälleen wuoteelleen,\nkoetteli käsiä ja otsaa: ne oliwat kylmenneet. Sywä huokaus wielä -- ja\nAleksei oli kuollut. Feodor pakeni hiljaa, waan ennenkun hän jätti\nhuoneen -- hän luuli nähneensä tuon mustan naishaahmon painawan umpeen\nAleksein silmät ja sitten katoawan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSamaan aikaan kuin tämä oli tapahtunut yhdellä puolella, linnan\ntoisessa osassa eräs kenrali makasi haawoitettuna wuoteellansa. Hänen\nwieressään seisoi nuori lääkäri ja koetteli wälistä haawoitetun kättä.\n\n-- \"Mitä luulette minusta, herra?\" kysyi sairas heikolla äänellä.\n\n-- \"Teidän haawanne owat kewiät, ainoasti yksi, lähellä oikean keuhkon\nalareunaa, on wähän sywempi.\"\n\n-- \"Warmaan te teette samoin kuin jokainen lääkäri. Ette waan tahdo\nsanoa, että minulla on waan joku lyhykäinen hetki jälellä. Sanokaa\nminulle waan suoraan mitä ajattelette.\"\n\n-- \"Todella sanon, jos ette pahastu, haawa rinnassanne on waarallinen.\"\n\n-- \"Minä sen tunnen itse ja sentähden tahdon kuulla totuuden. Mutta\nsanokaa minulle wielä yksi asia. Uskotteko mitään yliluontoista, tahi\noikeastaan sellaista, jota mikään aisti ei käsitä?\"\n\n-- \"Oikeastaan en paljon. Sillä kaikki, mitä silmät näkewät, korwa\nkuulee ja tunto tuntee, ne omat aiwan luonnollisia ilmauksia.\"\n\n-- \"Mutta woitteko selittää miten pienimmän madon elämä syttyy?\"\n\n-- \"Sitä ei woi kukaan ihminen.\"\n\n-- \"Ja kuitenkin se on jokapäiwäisin asia.\"\n\n-- \"Elämä, herra kenrali, on asia, josta emme saa tuntea muuta kuin\nulkonaisen waikutuksen.\"\n\n-- \"Muuta en tahtonut. Te näette miten joka=päiwä tuhat elämää syttyy ja\nsammuu, waan elämän lähde on teille yhtäläinen salaisuus kuin minulle.\nSanotteko minua epäuskoiseksi, jos uskon enemmän kuin te?\"\n\n-- \"En suinkaan, kenrali!\"\n\n-- \"Kuulkaa minua sitte. Te sanotte minun haawani waaralliseksi. Warmaan\ntahdoitte sanoa, että minulla on nyt wiimeinen hetkeni, että aika olisi\ntehdä kaikki mitä ennen kuolemaani olisi tehtäwää. Mutta sanokaa minua\nhulluksi, sanokaa minua jumalattomaksi -- minä tahdon wielä elää, jos ei\nmuuta, niin edes jonkun päiwän, ehkä jonkun wiikkokauden. Mitä luulette\nsiitä?\"\n\nTohtori puisteli päätänsä, eikä woinut wastata.\n\n-- \"No, te ajattelette siis, että yksi reuna keuhkostani on ammuttu\nläpi, siitä syntyy tulehdus ja muutaman hetken perästä on kaikki\nohitse.\"\n\n-- \"Se on hywin pelättäwä.\"\n\n-- \"Mutta se ei saa tapahtua, ymmärrättekö sen, herra?\"\n\n-- \"Jos sen woisin mitenkään ymmärtää! Mutta -- --\"\n\n-- \"Ei yhtään muttaa, en tahdo kuulla mitään wastustusta. Ainoa, mitä\nwaadin, on apunne, sitä ette woine minulta kieltää.\"\n\n-- \"Minä olen walmis kaikkeen, mitä tieteen woima -- --\"\n\n-- \"Se on hywä, ojentakaa minulle kätenne.\"\n\n-- \"Mutta, Jumalan tähden, -- haawanne!\"\n\n-- \"Ei muttaa. -- Oletteko kuulleet tahi nähneet tässä linnassa wiime\npäiwinä erästä kummallista naista? Hänestä puhelee nyt jokainen\nsotamies. Näkemältä eräs armeliaisuuden sisar, waan hän on enemmän kuin\nihminen. Hän näyttää olewan niitä olennoita, joiden kautta Jumala usein\ntoimittaa ihmeitä. Olen omin silmin nähnyt hänen liehuwan tulen ja\npalawain pommien keskellä, olen nähnyt hänen juoksewan palawan huoneen\nläwitse, kaatuneiden raunioin halki. Kuulkaa, tämä nainen on tehnyt\nihmetöitä sairaiden ja haawoitettujen parantamisessa. Kuulkaa waan mitä\nsotamiehet hänestä puhelewat. Hän on kuolemasta pelastanut satoja,\njotka lääkärit jo oliwat hylänneet. Hän on parantanut haawan, joka on\nmennyt sydämmen läpi, hänellä on palsami, joka parantaa läpi ammutut\naiwot. Uskotteko, herra, sen kaiken?\"\n\n-- \"Minun on waikea uskoa.\"\n\n-- \"Samoin se oli minunkin. Waan se, jota terweinä emme uskoisi, tulee\nmeille mieluiseksi uskoa silloin kuin warma kuolema on silmiemme\nedessä -- ja katsokaa, minä uskon nyt kaikki mitä olen kuullut -- ja\nsentähden on nyt toiwoni -- oh! minun täytyy wähän lewätä -- niin, minun\ntoiwoni on, että annatte käsky tuoda se kummallinen nainen, jota wiime\npäiwinä koko sotawäki on ihmetellyt -- minä aawistan, minulla on warma\ntoiwo -- hän, hän yksinään woi minun parantaa -- elkää minulle naurako.\"\n\nErnest, sillä hän se oli tämä nuori lääkäri, katsoi surkutellen\nwanhuksen loistawiin silmiin. Hän näki miten weri jo oli paennut\nkuolewan kaswoilta, ja tuo silmäin erinäinen loisto oli kuin kipunan\nwiimeinen kirkkaus sammunnan edellä. Hänen oli kuitenkin mahdoton\nkieltää kuolewan wiimeistä toiwoa. Hän oli kuullut eräästä\narmeliaisuuden sisaresta, joka pian wimmapäisenä oli eräitä päiwiä\nsitte tullut linnaan ja siellä ollut apuna haawoitetuille. Ernest\narwasi kenralin tarkoittaneen tätä naista. Hän lähetti siis heti sanan\nylihospitalin lääkärille, palautuen kuolewan wuoteen wiereen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nAmpuminen oli kiihtynyt hirweimmäksi. Koko linna paistoi tulen ja\nliekkien walossa. Kaikki, mikä oli palawaa, oli sytytetty\nkuumennetuilla luodeilla ja projektileillä. Tulipalon walo loisti\nikkunasta kuolewan kenralin silmiin ja lewitti wielä kerran kuin\nsuloisen iltaruskon hohteen hänen waalenneille poskillensa. Äskeinen\npuhe oli hänen rauaissut, ja hänen silmänsä oliwat ummistuneet.\n\nSilloin kuului etuhuoneesta hiljaiset askeleet. Ernest tahtoi nähdä\nkenralin muodon silloin kuin odotettu nainen astui huoneesen. Hän oli\nsillä tawoin tulijaan selin. Mutta kenrali makasi. Ernest kääntyi\ntulijaa kohti. Hän oli odottanut nähdä siinä wimmapäisen naisen. Miten\nwapsahti hän nyt, kohdaten ihanimman naismuodon, jonka suloisissa pian\nhourailewissa silmissä loihti terwe ymmärrys. Mutta hän ei ehtinyt kuin\nsilmänräpäyksen ajan noudatella muistiansa, ennenkun hän syöksyi naisen\neteen, huudahtaen innolla: \"Luisa.\"\n\nNaisen silmät oliwat kohdanneet Ernestin, ja hohtawa punastus läwähti\nsilloin hänen waaleille poskillensa. Ernest yritti syöstä heti hänen\neteensä ja puristaa hänet syliinsä, waan seisattui juuri kuin\nepäilemään. Naisen suloinen muoto, joka ensi wilaukselta oli niin hänen\nhurmannut, oli yht'äkkiä muuttunut. Sen silmäin hempeä säihky sammui ja\nposkien sywä hohde oli häwinnyt, jättäen pian kuoleman waaleuden\nsijaansa. Hänen silmiinsä kuwautui jotakin epätoiwoista, miltei\npelottawaista, ja hänen henkensä näytti harhailewan eksyneenä käytyjä\njälkiänsä, ja ikäänkuin turhaan etsien jotakin kallista omaisuutta,\nminkä se ammoin jo oli kadottanut. Hänen silmänsä oliwat painuneet\nalas. Pari wärisewää kyyneltä wieri wihdoin hänen waaleille\nposkillensa. Mutta yhtäkkiä hänen muotonsa taas kirkastui, uusi\naamurusko lewisi hänen poskillensa, hänen silmänsä sai uuden säihkywän\nwalon, jonka tulinen säde iski Ernestin silmään; hänen huulilleen\nlewisi suloinen hymy ja sywällä huokauksella hän sopotti tuskin\nkuuluwasti: \"Ernest!\"\n\n-- \"Luisa, minun Luisani!\" huudahti silloin Ernest uudella ihastuksella,\nja Luisa herwahti puristettuna hänen awattuun syliinsä.\n\nKenrali oli awannut silmänsä. Niissä loisti wielä kirkkaampi walo kuin\näsken. Hänen katseensa wilahti ympäri huonetta ja seisattui tohtoriin\nja sitte naiseen, jota hän puristi syliinsä. Wieno puna oli lewinnyt\nhänen poskillensa ja hänen huulillensa walausi autuaallinen hymy.\n\n-- \"Tohtori\", sanoi hän matalalla äänellä: \"Kiitoksia! Minä aawistin\noikein. Minä tunnen jo suonissani uuden elämän. Suokaa minulle\nanteeksi\", jatkoi hän kääntyen Luisaan, joka oli tullut hänen\npään=aluisensa wiereen, \"tulkaa lähemmäksi, minun ääneni on painunut --\nkas niin -- waan ensiksi kysymys -- tunnetteko ketä läheistänne, jonka nimi\non Hilma?\"\n\nLuisa punastui, painoi alas silmänsä, waan nosti ne samassa,\nrohkeudella katsoen sairaan silmiin, ja wastasi:\n\n-- \"Minun äitini nimi on Hilma.\"\n\n-- \"Ja teidän kaswatus=äitinne?\"\n\n-- \"Maranda.\"\n\nKenrali kawahti istualleen, ennenkun tohtori ehti häntä siitä estää.\n\n-- \"Hywä kenrali, teidän haawanne -- se on waarallista -- --\" sanoi\ntohtori, kiiruhtaen tukemaan häntä käsiwarrellaan, sillaikaa kuin Luisa\nlangeten polwillensa wuoteen wiereen, kiersi kätensä sairaan selän taa\ntueksi.\n\nKenrali huokui raskaasti, katsoen hymysuin Luisan silmiin. Hän oli\nlaskenut kätensä Luisan olkapäälle, jossa tytön kiharat sen peittiwät.\n\n-- \"Tohtori\", lausui hän wihdoin hiljaan. \"Te sanotte, että se on\nwaarallista. Te erehdytte. Minulle ei ole nyt mikään waarallista. Tämä\ntyttö on tuonut minulle uuden elämän. Olkoon keuhkoni ammuttu läpi,\nolkoon luoti tehnyt rintaani loukon. Sen on jälleen täyttänyt tämä\nsuloinen olento. Tohtori, minä hengin jo kewiämmin kuin koskaan ennen.\nEnnen kuin luoti oli rintani läwistänyt, siinä jo oli suuri aukko, jota\nmitkään juotteet eiwät woineet parantaa. Minä olen kaksikymmentä wuotta\nelänyt sodan melskeissä, kaukana sukulaisista, yksinäni salaten\nraiwoisessa maailmassa, rinnassani aukkoa, suurempaa kuin minkään\nraudan läwistämää, minä olen kaiwannut ainoata rakasta lastani, jota\noma silmäni ei saanut nähdä, waikka oma äitini sitä hoiti ja kaswatti.\nNyt olen sen löytänyt -- tyttäreni, ainoa lapseni, anna minun puristaa\nsinua rintaani wastaan.\"\n\nNäin sanoen hän weti Luisan luoksensa ja painoi suutelon sen huulille.\nLuisa syleili häntä, puristui häneen kiinni ja kuiskasi: isä, rakas\nisä!\n\nErnest lankesi silloin polwilleen wuoteen wiereen, kiersi kätensä\nLuisan ympäri ja sanoi: \"Kenrali, te olette löytäneet yhtaikaa kaksi\nlasta -- teillä on nyt myös poika -- Luisa on minun, hän on jo kauan\nollut minun, on minun ensimäinen ja ainoa rakkauteni, jonka olen tässä\njälleen löytänyt -- antakaa meille siunauksenne.\"\n\nKenrali puristi molempia yhtaikaa rintaansa. \"Tulkaa onnellisiksi\",\nlausui hän sopottaen. Hänen huulensa wetäytyiwät hymyyn. Hän huokasi\nsitte sywään, hänen kätensä herwahtiwat alas, ja kun Ernest ja Luisa\nnostiwat päänsä, oli kenrali herennyt elämästä. Juhlallinen hiljaisuus\nwallitsi huoneessa, ja kanonain jyrinä oli hiljennyt ulkona.\n\nSamalla hetkellä tunkeutuiwat wiholliset linnaan, ja ylpeä Sewastopoli\noli walloitettu. -- Eräitä kuukausia sen perästä sota Wenäjän ja\nLänsiwaltain wälillä oli loppunut. Uusi rauhallinen aika oli tullut\nWenäjälle ja sen kanssa uusi wapaampi henki oli puhaltanut Wenäjän\nsuuren waltakunnan yli. Ensimäisessä ilossa siitä pitiwät Ernest ja\nLuisa häänsä Pietarissa. -- Miten onnellisiksi he tuliwat -- siitä ei\ntämä kertomus wirka mitään. Sen werran waan on tunnettu, ettei tohtori\nErnest koskaan sen koommin saanut kuulla mihin Sewastopolissa kaatuneen\nAleksin turkulainen ja bomarsundilainen ystäwä, se ihana Lowisa, oli\njoutunut.\n\n\n\n\n\n\nPUNAINEN LÄHDE\n\n\n\n\nI.\n\nKaksi ystäwystä.\n\n\nJoka tahtoo ihmisiä tutkia jossakin paikkakunnassa ja jonakin aikana,\nerehtyy suuresti, jos tarkkaa waan elämän waloisia kohtia, jättäen\nkatselematta sen pimentoja ja warjoisia puolia. Ei waan pappilassa ja\neräiden wirkamiesten taloissa ole tilaisuus tutkia maaseutujemme\nelämää. Halwat talonpoikaiset talot, hajoitetut sinne tänne awaran\nmaakunnan keskeen, antawat usein parhaimman walon maapitäjäin elämästä.\nKaupungin elämän keskus ei ole aina siellä, missä rakennustaito ja\nrikkaus owat korottaneet ylpeitä rakennuksia kahdenpuolen katuja; se on\nusein matalain asuntojen keskellä, missä ulkonäöltä ei luulisi olewan\nmuuta kuin kurjuutta ja kataluutta. Jokaisella kaupungilla on joku\npaikka, se saattaa olla näkemältä huono ja arwoton, joka on kuuluisampi\nmuita, ei niin paljon suurista tapauksista, joita kertoo historia\ntulewille sukupolwille, kuin enemmän monista salatuista syistä, jotka\nsiellä kehittyiwät waikuttamaan tärkeihin tapauksiin. Sellainen paikka\noli Wiipurissa Punainen Lähde. Kuinka monta ihmistä on saattanut käydä\nWiipurissa, huomaamatta Torkkelin rakennuksen satoja wuosia wanhaa\njäännöstä, tuota uljasta Wiipurin linnaa, johon yhdistyy Karjalan, koko\nItä-Suomen historia, waan Punaisen Lähteen hän ainakin on tullut\ntietämään. Sen nimi on pian yhtä kuuluisa kuin Wiipurin rinkelit,\njoiden wuosisatojen wanhaa mainetta kaikki uuden ajan leipomistaide ei\nole woinut tummentaa. Punainen Lähde ei ole muuta kuin tawallinen\nkaiwo, jonka nykyisin peittää keltaiseksi woideltu kansirakennus. Mutta\nse ei ole aina ollut sellainen. Sen ensimäinen kansirakennus oli\npunainen, ja siitä se sai nykyisen nimensä. Sellainen se oli silloinkin\nkuin sen ympärillä liikkui elämä ja tapaukset, joista tässä on aikomus\nkertoa.\n\nPunaisen Lähteen ympärille oli lewennyt awonainen paikka, jonka\nkahdelle siwulle jo oli ilmestynyt uudemman ajan rakennuksia. Pari\nkolme wanhaa hökkeliä muistutti wielä paikan wanhoista ajoista. Näiden\nhökkelien seassa oli pari sawella ja kalkilla silattua rakennusta,\njoista toinen oli Juutalaisten synagogana, ja jonka asukkaat kauan\naikaa oliwat Wiipurin kaupungin salaisuuksia. Wastapäätä oli wanha\nmustettunut rakennus, missä asui joku tai useampi kaupungin pienempiä\nmestareita. Tämän rakennuksen wastassa seisoi wielä eräitä wuosia sitte\nkaksikertainen, wähän jo kallistunut rakennus, yhdistetty useamman\npienemmän, yhtä rawistuneen asunnon kanssa, erinäisenä neljännyksenä.\nKoko kaupungissa oli tuskin huonomman näköistä neljännystä kuin tämä\nPunaisen Lähteen wieressä. Harwat taisiwat olla ne kaupunkilaiset,\njotka ajaessaan tahi käwellessään tämän kaupungin osan siwuitse woiwat\nmuuten kuin ylenkatseella tahi surkutuksella siihen silmiään luoda.\n\nEräänä iltana, se oli syksyllä wuonna 1817, kaksi miestä tuli yhteen\nemäntä Kuikan asunnossa, jonka ainoa neliruutuinen ikkuna oli pian\nwastapäätä Punaista Lähdettä. Toinen näistä oli nähtäwästi joku\nkäsiammattilainen, waan toinen, wälkkywissä napeissa ja pää pönkitetty\nnutun sinisellä pystykauluksella taaksepäin wähän keikalleen, näytti\nhywin sotilaan näköiseltä. He oliwat juuri saaneet punssilasit eteensä,\nkun käsiammattilainen sanoi:\n\n-- \"Woisin lyödä wedon, Iiwana, että sinulla on tänään hywin tärkeitä\nwaltakunnan asioita pääsi täynnä. Sinä et ole muutoin näyttäyt noin\nwakaiselta, paitsi milloin joku ruhtinas on ollut tulossa\nkaupunkiimme.\"\n\n-- \"Sinä erhetyt, Loiri! Minä olen wakainen jokaisessa wirkani\ntoimessa\", wastasi Iiwana, kallistaen punssilain suuhunsa.\n\n-- \"Turhaa se kuitenkin on, ajattelen minä, olla aina noin wakainen.\nIhmiset sanowat sinua liian jyrkäksi, Iiwana, eikä tässä kaupungissa\npelätä ketään niin kuin sinua.\"\n\n-- \"Tekewätkö he niin?\"\n\n-- \"Warmaa se on, Iiwana! Ja suoraan sanoen, kun minäkin näen sinun noin\ntönkkänä tulewan kadulla wastaani, sydämeni lentää kylmäksi -- sillä se\non juuri kuin tulisit panemaan minua kahleihin.\"\n\n-- \"Sinä olet hywin lapsellinen, weli Loiri! Minun suurin wikani on,\nettä olen liian wienoluontoinen, ja sentähden minulla ei ole onnea.\nLain ja oikeuden palwelijana minä en saisi armahtaa ketään, en omaa\nlastanikaan. Minulla ei saisi olla sydäntä, waan ainoastaan rautainen\ntahto ja teräksiset kädet, joita mikään este ei saisi seisottaa, joita\nitkut ja woiwotukset eiwät saisi pehmentää. Sellainen, weli Loiri,\nminun olisi oltawa.\"\n\n-- \"Minusta nähden ja mitä ihmiset sinusta tuntewat, sinä et ole kaukana\nsiitä esikuwasta\", sanoi waskiseppä Loiri. \"Ken sinua nytkin, Iiwana\nparka, käskee tuommoiseen pönttöön kuin tuo sotilas=takki puristumaan,\nettä naamasi on puristunut siniseksi kuin kellotornin katto tuolla\nlinnan mäellä? Ja suoraan sanoen, tiedätkö miksi ihmiset sinua\nhaukkuwat? Ne sanowat sinua linnan torniksi.\"\n\n-- \"Linnan torniksi?\" kiljasi Iiwana. \"Olenko ollut wäärässä? En\nsuinkaan! Nämä ihmiset eiwät ansaitse mitään armoa. Tahtoisin heidät\nyhdellä nuoralla kuristaa ja näyttää heille missä on linnan torni.\nKiittämättömät ihmiset! Eiwätkö tunne kenen ansio se on, että saawat\nkaduilla waikka sydän=yöllä käwellä rauhassa ja yhtä huoletta kuin\nomissa huoneissaan; eiwätkö tunne, että jos minä pitäisin yhden ainoan\nnapin auki tässä wirka=takissani, se woisi panna wapisemaan koko\nkaupungin. Ja tuntewatko, että nyt paraillaan, kun Iiwana on tuskin\nehtinyt nielaista tuon lämpöisen lasin sydämeensä, saattaa joukko\nroswoja mennä Punaisen Lähteen ohitse ja koko Wiipurin linna olla\nhuomen=aamuna heidän wallassa? Ja mitä sinäkään tiedät, weli Loiri,\njoka taot waan waskea, että syntisen ihmisen korwat halkeewat -- etpä\nedes sitäkään tiedä, että juuri tänä iltana minun on oltawa walweilla\nenemmän kuin koskaan!\"\n\n-- \"Juuri tänä iltanako?\" kysyi waskiseppä Loiri kummastellen. \"Meillä\non kuitenkin sywin rauha, ja luulisin, että lait ja asetukset -- --\"\n\n-- \"Laitko ja asetukset?\" huusi Iiwana kiiwastuen. \"Lait ja asetukset?\nKuinka kauas luulisit niillä mentäwän? Tiedätkö, weli Loiri? Lait ja\nasetukset owat kuin sinun waskilewysi, joita tänään taot haahloiksi ja\nhuomenna kattiloiksi. Arwaatko mitä paroni sanoi minulle tänä aamuna?\"\n\n-- \"No mitä paroni woi niin ihmeitä sanoa?\"\n\n-- \"Hän sanoi minulle: Iiwana! minä käsken, sinun pitää tänä iltana\nseista Punaisella Lähteellä, ja kun siitä lähtee kaupunkiin tulemaan\nsellainen ja sellainen mies, sellaisissa ja sellaisissa waatteissa,\nkoprista se kiinni, pane rautoihin ja wie suorastaan linnaan.\"\n\n-- \"Ja sellaista käskyä sinä tottelet?\"\n\n-- \"Minä sanoin: herra paroni! mutta jos laki ja asetukset... Olisithan\nnähnyt mitä hän silloin teki.\"\n\n-- \"No mitä hän teki?\"\n\n-- \"Hän otti käsillään molemmasta poskiparrastani, wetäsi minua ensin\nyhdänne päin, irwisti ja sanoi: Iiwana, katso, tämä on laki, ja sitte\ntoisanne päin ja sanoi: tämä on asetukset, ja sitä hän teki minulle\nkunne Wiipurin kaupunki lensi silmissäni ympäri minun ja paronin, ja\nkoko Wiipuri ei ollut enää muuta kuin paroni ja minä ja minä ja\nparoni.\"\n\n-- \"Kuinka hän sitä woi tehdä?\"\n\n-- \"Hän teki sitä näin, weli Loiri!\"\n\nIiwana pani lasinsa pöydälle, tarttui waskisepän poskipartaan molemmin\nkäsin ja wanutti häntä kahdannepäin, että sepän silmät kääntyiwät nurin\npäässä ja suuret pisarat tippuiwat hänen waskenkarwaisille poskillensa.\n\n-- \"Tämä on hirweää\", huokasi wihdoin waskiseppä Loiri, päästyänsä\nIiwanan käsistä.\n\n-- \"Mutta se on puhdasta totuutta, ja nyt tunnet mitä laki ja asetus\non\", sanoi Iiwana, \"ja sentähden minun tulee tämä ilta ja yö seista\nPunaisella Lähteellä ja ottaa kiinni en tiedä mikä nuori mies ja sen\nseuralaiset.\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt tämän sanoa ja ottaa jälleen wajaan\npunssilasinsa, kun emäntä Kuikka tuli juosten huoneesen, huutaen:\n\"Iiwana, Iiwana, Punaiselle Lähteelle!\"\n\nIiwana kallisti lasin huulillensa ja syöksi sitte nurin=niskoinsa ulos.\n\n\n\n\nII.\n\nIsäntä ja orja.\n\n\nEräässä lahden kainalossa, Laatokan rannalla, kahden=puolen\nrajoitettuna jyrkillä wuoriseinillä, nähdään nykyisin kiwiraunioita,\nasetetut nelikulmaisiin piirroksiin. Näillä kiwityksillä seisoi\nmuutamia wuosikymmeniä sitte punainen rakennus pystykattoinensa, kuten\nuseampi sen ajan rakennus näillä seuduin. Tämä oli wanha Piiskolan\nhowi, jolla aikanaan oli suuri merkitys seudussa. Laatokan rantamailla\nei ollut yhtään howia, joka olisi ympärystössään tullut niin\nkuuluisaksi kuin Piiskola, ja sen ympärillä olewassa pitäjässä on wielä\nnytkin tuskin yhtään ihmistä, joka ei tietäisi puhella joitakin\nmuistoja tästä howista. Kun lapset entiseen aikaan tekiwät palikoista\nrakennuksia, niin he eiwät tehneet eikä nimittäneet niitä kirkoiksi,\nwaan he ne nimittiwät aina Piiskolaksi. Ja kun wanhat ihmiset puhelewat\nsiellä jostakin erinomaisesta ja ihmeellisestä, niin he alkawat\ntawallisesti näin: \"Ennen aikaan Piiskolan howissa j.n.e.\" Tähän howiin\njohdattaa meitä nyt kertomuksemme.\n\nOli elokuun ilta ennen sitä aikaa, jona kertomuksemme alkaa. Piiskolan\nisäntä, howineuwos Kulakow, istui nahkatuolissaan, wetäen paksuja\nsawuja piipustaan. Hänen wastapäätänsä istui nuorempi mies, pimeä\nmuotoinen ja hywin wakaisena. Tämä oli pitäjän uusi wallesmanni,\ntunnettu haukunta=nimellä Karhu, waikka hänen oikea sukunimensä oli\nKarhulin. Molemmat herrat oliwat keskenään kiihkeässä puheessa.\n\n-- \"Pelkäätte siis heidän tuntewan ne oikeudet?\" sanoi herra Karhu,\njatkaen alettua puhetta.\n\n-- \"Minäkö pelkäisin? Hahaha! En yhtään sitä epäile, waan en sitä\npelkääkään. Ken woi ottaa minulta omaisuuteni?\" sanoi herra Kulakow,\ntekeytyen aiwan huolettomaksi. \"Ne owat kaikki ihmisiä, jotka isäni toi\ntänne Wenäjältä. He owat aikoinaan puhtaalla rahalla ostetut. Minua\nhuolettaa waan yksi asia, waan minä luotan teihin ja wirkaanne.\"\n\n-- \"Minuunko? Waan minun täytyy seurata lakia ja asetuksia.\"\n\n-- \"Tietysti, tietysti\", wastasi Kulakow. \"Mutta te ette wielä ole\nkuulleet asiaa, joka minua huolettaa. Mettekö\", sanoi hän, \"siitä on\nkuukausi eli parikin, kun sain luokseni Wiipurista erään sukulaiseni,\njoka matkalla Walamoon wiipyi tässä muutaman wiikkokauden. Toimen mies,\nuskokaa se, herra, waan liian jumalinen, enkä tiedä miten, ehkä liian\nheikko kodissaan. Hän on antanut waimonsa, en tiedä mikä ruotsalainen\nneitsyt Helsingistä, wietellä itsensä, arwaatteko mihin hulluuteen?\"\n\n-- \"Woin sen arwata, kun sen kuulen teidän suustanne.\"\n\n-- \"Hän on kouluttanut tyttärensä, ajattanut sen pään täyteen wapautta,\nweljellisyyttä ja yhtäläisyyttä ja sellaista rojua, jota on kauhistus\nkuulla, ja wiimeksi, kun muna on tullut wiisaammaksi kanaa, hän\nhurjenee tuomaan sen Walamoon, juuri kuin mitkään rukoukset sellaista\nrojua woisiwat ajaa ihmislapsen päästä ulos.\"\n\n-- \"Waan minä en näe mitä waaraa siitä kaikesta olisi teille\", muistutti\nherra Karhu.\n\n-- \"Enemmän kuin luulette, ja se waara ei ole ainoastaan minulle, waan\nse on jokaiselle naapurilleni ja itsellenne teille, herra. Minä selitän\nsen tuossa paikassa. Minä olen tietämätön kaikesta, panen Jegoran\npalwelemaan isää, Feodorin passaamaan äitiä ja annan nuoren Simpsan\npalwella tytärtä. Aiotteko nyt arwata sen kauhean tapauksen?\"\n\n-- \"Minun täytyy tunnustaa, etten tohdi wielä sitä arwata.\"\n\n-- \"Se kunnoton, läpi oppinut suka tunkee orjani Simpsan pään täyteen\nrojuansa, opettaa hänen lukemaan ja wielä hirweämpää...\"\n\n-- \"Wieläkö hirweämpää?\"\n\n-- \"Hän opettaa sen kirjoittamaan, minun orjani kirjoittamaan, ja mitä\nluulette hänen nyt kirjoittawan? Minä tapasin hänen lukemasta, etsin\nkaikki hänen kätkönsä, löysin kirjat ja paperit, heitin ne palawaan\nuuniin ja silloin jäi käteeni kirjoitus, joka yht'aikaa awaa silmäni.\nHe kirjoittelewat toisillensa: hän pyytää, ja Simpsa lupaa karata.\nTässä asiassa se on, kun nyt kysyn neuwoanne.\"\n\n-- \"Laillisesti hän on wapaa, sillä -- --\"\n\n-- \"Laillisesti ja aina laillisesti\", huusi Kulakow wiskellen päätänsä,\n\"mutta sanokaa kerran mikä minä olen laillisesti! Simpsan isä oli\nisä=wainaani orja, hänen waimonsa oli orja, jonka isäni hänelle osti.\nMinä olen perinyt heidän lapsensa samoin kuin tämän howin, sanokaa,\nettei tämä howi, tämä huone laillisesti ole minun, sanokaa, että koko\nmaailma on kääntynyt nurin, että tämä huone woi eräsnä yönä karata ja\ntämä omaisuus muuttua mereksi. Kuinka kauan luulette kaiken sen olewan\nlaillista?\"\n\n-- \"Se on hywin tietämätöntä, sillä jos Simpsanne ehtii karata ja muut\norjanne saawat -- --\"\n\n-- \"Se ei saa tapahtua, minä käännän koko maailman nurin, ennen minä\nannan joka sielun sitoa sotamiehiksi.\"\n\n-- \"Siinä se onkin juuri onnettomuus. Meillä on Elokuu kohta lopussa, ja\nsotamiesten otosta ei kuulu wielä mitään. Ihmiset hokewat, ettei sitä\nenää tulisikaan.\"\n\n-- \"Mitä sanotte? Ja te uskotteko sitäkin?\" sanoi Kulakow\nkauhistuksella.\n\n-- \"En wielä sitä usko\", wastasi Karhulin. \"En woi wielä ajatella, miten\nhe luulewat tätä kansaa woitawan saada tottelemaan wirkamiehiänsä, jos\nwirkamiehillä ei olisi waltaa määrätä ketä tahansa sotamieheksi.\nTalonpojat woiwat nauraa minulle wasten silmiä eiwätkä tottele minua\nenemmän kuin wertaistansa. Minulle ei jäisi turwaksi muuta kuin käteni\nwoima, ja tietymätöntä on, eikö eräänä päiwänä sanota sitäkin\nlaittomaksi. Uskokaa, kaikki sellainen on mahdollista.\"\n\n-- \"Se, mitä sanoitte, on kauhistawaa. Mutta tiedättekö, minulle johtui\nmieleeni hywin onnellinen ajatus. Ennenkun kaikki, mitä puhuitte, ehtii\ntapahtua, ja ennenkun häwitän koko omaisuuteni, arwaatteko, mitä luulen\nparhaaksi? Jos koettaisin Simpsasta ajaa ulos kaiken tuon turmelewan\nrojun, ennenkun se ehtii mitään waikuttaa?\"\n\n-- \"Se on sukkela ajatus\", wastasi Karhulin. \"Ja wiimeksi, jos se\nonnistuu, woisin koettaa samaa keinoa tämän pitäjän talonpojille,\nennenkun nuo uudet wapauden houreet ehtiwät heihin waikuttaa.\"\n\n-- \"Se ei wähääkään wahingoita, jos se ei autakaan\", wastasi Kulakow.\n\"Ja että asia näyttäisi lailliselta, minä noudatan Simpsan tähän ja\nannan teidän, joka olette lain täyttäjä, panna tuo uusi keinomme\ntoimeen. Saammehan nähdä miten kiinteästi nuo uudet wiisaudet owat\nhäneen tarttuneet.\"\n\nTämän sanottuaan, Kulakow nousi, otti kellonauhasta ja alkoi hywin\npikaisesti nykiä, kuten hänen oli tapa tehdä, kun tahtoi orjansa\nSimpsan tulemaan luoksensa. Hän soitti kauan, mutta ketään ei tullut.\nWiimeksi hän alkoi huutaa kowasti. \"Durak, durak, durak!\" kaikui nyt\nhuoneissa, mutta kukaan ei wastannut. Tällainen tapaus oli hänelle niin\nodottamatonta, että hän säikäyksestä putosi tuolille istuilleen, hänen\nnäkönsä mustettui ja alkoi kiilua siniselle. Hän hyppäsi taas ylös,\nsyöksi ulos pihalle, juosten suorastaan ruokakellon luo, joka riippui\nperheen tuwan salwamessa. Hän tempasi sen nauhan ja alkoi soittaa kuin\ntulipalon hädässä. Kaikki työwäki seisattui, leikkaajat pellolla\nheittiwät sirpit kädestään ja lähtiwät juoksemaan howiin. Pian oli\nkaikki työwäki tullut pihaan, ja jokainen käwi katselemaan missä tuli\noli walloillaan. Silloin kajahti taas isännän ääni. \"Durak, durak!\"\nhuusi hän täyttä woimaansa, ja jokainen ymmärsi hänen niin kaipaawan\nSimpsaa. Kaikki rupesiwat katselemaan ympärillensä, waan Simpsaa ei\nnäkynyt missään, häntä ei ollut nähnyt kukaan sitte kuin warhain\naamulla.\n\nTällaista ei ollut ennen koskaan tapahtunut. Kukaan ei tiennyt, mitä\nsiitä ajatella. Enimmän wapisi Simpsan äiti, joka kuitenkin näytti\nolewan wiaton poikansa häwiämiseen. Tässä yleisessä pelossa, jossa\nkukaan ei tohtinut ääntää, karjahti taas Kulakowin ääni:\n\n-- \"Koirat\", huusi hän, \"te olette jokainen yhdessä neuwossa, ja ettei\npetoksenne jäisi rankaisematta ja että saisitte nähdä minulla wielä\nolewan wallan henkenne ja ruumiinne yli, yksikään sielu ei saa paeta\ntästä paikasta, minä ammun raehauleilla läpi ensimäisen, joka sitä\nyrittää.\"\n\nHerra Karhulin oli sill'aikaa myös tullut ulos. Molemmat herrat\nseisoiwat portailla. Kulakow huusi eteensä orjat.\n\n-- \"Koirat\", huusi hän heille uudelleen. \"Minä ja laki on päättänyt.\nTässä on tarwis asettaa wahwa ja pysywäinen esikuwa. Te saatte\npetoksestanne jokainen wiisikolmatta, waan sinä, Kirina, joka olet\nSimpsan äiti, ja olet laskenut poikasi karkaamaan, saat lisäksi Simpsan\nosan, miten laki ja oikeus waatii.\"\n\nTämän sanottua, herra Karhulin weti esiin nahkapalmikon, ja parissa\nminutissa oli toimitus päätetty ja orjat muun aluswäen kanssa pellolla\ntyössä.\n\nEräs wiikkaus tämän tapauksen perästä, herra Kulakow kirjoitti ja\nlähetti Wiipuriin seuraawan anomuksen:\n\n-- \"Korkea wapaasukuinen herra paroni! Hirmuinen tapaus käskee minun\nkääntymään teihin, herra paroni. Yksi minun palwelijoistani on\nkarannut. Hän on luullut uudet asetukset wapauttawan häntä\nwelwollisuuksista, jotka owat yhtä pyhiä kuin lait. Minulla on täydet\nsyyt uskoa, että hän, wiimestään tästä päiwästä kolmen wiikon perästä,\ntulee Wiipuriin, jossa hänellä on tarkoitus -- minä en tiedä mikä, waan\njuuri Punaisella Lähteellä hän silloin on esiytywä. Minä lähetän\nhänestä tässä warmat tunnusmerkit. Luottaen wanhaan ystäwyyteemme,\nrohkenen toiwoa, että wiisailla keinoillanne otatte hänet kiinni ja\nlähetätte takaisin palwelukseensa. Muutoin minun täytyy koettaa muita\nneuwoja. Nöyrin palwelijanne    Wasili Kulakow.\"\n\nTämä kirjoitus se oli, jonka täyttämisen polisipalwelija Iiwana oli\nsaanut toimekseen. Katsokaamme, miten se hänelle onnistui.\n\n\n\n\nIII.\n\nIiwanan karkulas.\n\n\nPienoisessa huoneessa, Iiwanan asunnon yläkerrassa, wastapäätä wanhaa\nrakennusta, jonka seinällä myöhemmin nähtiin räätälimestari Räisäsen\nKajanderiksi maalattu nimi ruotsiksi ja wenäjäksi, istui yksinään nuori\ntyttö, lukien kirjettä, kyhättyä huonolle paperille, jonka toisella\npuolella oli jonkun tupakkitehtaan waakuna ja nimi. Tämä kirje saattoi\nkuitenkin olla rakkauden kirje, ja tuo ankkurin kuwa siinä saattoi olla\ntoiwon ankkuri. Waan olkoon kuin hywänsä, kirje oli nyt nuoren tytön\nhienoissa käsissä. Syys=illan hämärässä, tämä yhdellä neliruutuisella\nikkunalla walaistu huone oli jo jotenkin pimeä. Mutta siinäkin heikossa\nwalossa saattoi wielä nähdä, että huoneen asukas oli kaunis neiti, noin\nseitsemän, eli kahdeksantoista wuoden iällä. Wähän kellertäwä pimeä\ntukka, jonka kiharat riippuiwat hänen lumiwalkealla kaulallansa,\npiiritti soman suikulaisen, hywin säännöllisen muodon, jolle milt'ei\nwähän suuri, mutta somasti alaspäin kaarewa nenä ja pieni hymyyn\nwiwahtawa suu antoiwat ominaisen sulouden. Kun hän noin järkähtämättä\npiti silmänsä kädessään olewassa kirjeessä, häntä woi luulla\nlewollisimmaksi lapseksi, jolla ei wielä ollut yhtään wakaisempaa\najatusta. Mutta kun hän kirjeestä nosti suuret siniset silmänsä, joissa\nnyt wärisi kirkkaat kyyneleet, niin hänen katseessaan wilahti jotakin,\njoka miltei säikäyttänyt, sillä näissä silmissä oli jotakin outoa,\njotakin, mikä waikutti kuin salaisuus, jota aawistetaan, mutta ei woida\narwata. Tämmöinen oli Olga, Iiwanan ja hänen suomalaisen waimonsa ainoa\ntytär. Sywä huokaus nousi hänen rinnastaan, silloin kun hän oli\npäättänyt lukemisensa ja kääri kokoon luettua kirjettä, suurten\nkyynelten tippuessa hänen hohtawille poskillensa. Mutta hänen näkönsä\nei ollut kuitenkaan surullinen, se oli paremmin iloinen. Yhtäkkiä hän\nkawahti ylös, otti päähänsä mustan huopalakin, joka oli pian samaa\nkuosia kuin mitä eräät talonpojat käyttäwät seuduissa Wiipurin\neteläpuolella: matala päälaki ja kapeilla lierillä, mitkä korwallisilla\nowat käännetyt ylöspäin, mutta otsalla wähän alaspäin limpsaksi silmien\neteen. Paiskattuaan olkapäillensä hienon silkkiwiitan, mikä ulottui\npian jalkoihin asti, hän pujahti ulos, lukitsi owensa ja pisti awaimen\npowellensa. Tultua pihalta kadulle, hän seisattui Punaisen Lähteen\nkohdalla, katsahti pikaisesti ympärilleen ja lähti kiiruilla askelilla\nastumaan Karjalantietä Papulaan päin, jossa jotenkin pitkä silta\neroittaa kaupungin piirin maakylistä. Pian joka askeleella, minkä hän\notti, katseli hän molemmin puolin katua eteensä, siwuille ja taaksensa,\nikäänkuin peläten kenen häntä tawoittelewan. Päästyään ulommaksi\nmaantielle, jossa itse kaupunki jo oli loppunut, hänen askeleensa\nhiljeniwät, ja nyt hän käweli ihan lewollisena, silmät eteensä\nmaantielle, niin loiwa kuin sywässä hämärässä woi selittää. Sillä\ntawoin hän tuli wihdoin Papulan sillalle. Kaikki oli hiljaan, ketään ei\nsattunut hänelle wastaan. Hän pian juoksi tämän sillan yli, mutta niin\nkewiästi, etteiwät muuten heiluwat siltapalkit ehtineet antaa kuulua\npienintäkään kolausta.\n\nOlga oli tuskin päässyt sillan yli ja pienen hiekkakentän taa, jonka\nläpi nykyinen maantie on kaiwettu, kun hiljainen hoihkaus kuului juuri\nkuin kentän sisästä, ja nuori tyttö wapsahti, seisottaen askeleensa.\n\"Olga\", kertoi uudelleen sama kuiskutus, ja Olgan huulilta kuului wieno\nsopotus, jota tuskin woi selittää nimeksi Simpsa. Seuraawana tuokiona\nsolakka miehen haahmo pujahti mäen rinteessä riippuwan kiwen takaa\nesiin ja riensi Olgaa kohti, lewitti molemmat kätensä ja puristi tytön\nsyliinsä. He oliwat hywän aikaa äänettä, katsoen waan toisiensa\nsilmiin.\n\n-- \"Sinä pääsit kuitenkin tänne\", sanoi wihdoin Olga. \"Kuinka olen ollut\nsinusta huolellisna! sinä olet jo kuulutettu kaikissa kirkoissa, ja\nkaupungin polisi wartioi joka päiwä tawatakseen sinut kiinni.\"\n\n-- \"Tuskin woit kuitenkaan arwata mitä teitä minun on täytynyt\nkuleksia\", sanoi nuorimies, puristaen uudelleen syliinsä Olgan.\n\"Kulakow on tahtonut kääntää nurin taiwaat ja maat. Arwaatko mitä\npakoni on hänelle tuottanut? Hänen kaikki niin sanotut orjansa owat\npaenneet, hän on käynyt Pietarit ja Helsingit ja Jumala tiesi mitä\nkaikkia hän on haalinut kokoon. Mutta minun päälleni on määrätty\npalkinto, nimismiehet, silta= ja jahtiwoudit, Kulakowin kaikki\nlähettiläät etsiwät minua joka paikassa. En tiedä minä silmänräpäyksenä\nhe syöksewät minulle niskaan ja sitowat minun pahantekijänä. Hän on\nilmoittanut minun wietelleen hänen palwelijansa karkaamaan ja että itse\nolisin karannut ja wienyt kerallani hänen kalliit waatteensa. Häntä on\nuskottu, ja minä olen tehty karkulaiseksi, olen kuullut, että näköni ja\nwaatteeni owat kuulutuksissa luetellut -- ja kaiken sen ohessa minulla on\npowellani puhdas papinkirja, jolla woin matkustaa ympäri Suomen, jolla\nwoin hakea mitä palwelusta hywänsä.\"\n\n-- \"Murheeni siis ei ole ollut turha\", sanoi Olga puristuen\nnuorukaiseen. \"Koko tämän päiwän olen wawisnut, olen luullut\nmahdottomaksi, että woisit päästä tänne ja wiimeksi, uskotko mitä\npelkään? Isäni, joka palwelee kaupungin polisissa, on saanut käskyn\nottaa kiinni erään karkulaan, jota juuri tänä iltana odotetaan\ntulewaksi -- tänä iltana kun kapteni L. wiimeisen päiwän palkkaa\nsotamiehiä Wiipurin pataljonaan. Isälläni on paraillaan nuuskijat joka\nkadulla.\"\n\n-- \"Joka kadulla?\" huudahti Simpsa pelästyen.\n\n-- \"Ja minua peloittaa, että tawoitettawa karkulas olet sinä.\"\n\n-- \"Sen hän olisi saanut aikaan, kunnoton. Hän warasti minulta kaikki\nkirjat ja paperit, ja niissä oli sinun kirjeesi, jossa oli nimitetty\ntämä päiwä -- hän on siis pettänyt wirkakunnat ja kaupungin hallituksen.\"\n\n-- \"Hän on warmaan sen tehnyt, Simpsa. Meidän on pelättäwä pahinta. Jos\nkerran sinun tapaawat, usko minua, sinä olet hukassa. Saat seista\nloppumattomat tutkinnot, istua raudoissa wuosikaudet, tulla kyydityksi\nkäräjäpaikasta toiseen, ja waikka wihdoin onnistuisit todistaa\nwiattomuutesi, olisit kuitenkin häwäisty kuin suuri pahantekijä.\"\n\n-- \"Mutta, Olga, pelkosi on nyt turha. Ilta jo on niin hämärä ja sinun\nseurassasi arwelen tulla kaupunkiin. Tiedäthän, minä olin Kulakowin\nhowiräätäli, kelwannenhan kaupungissa edes oppipojaksi.\"\n\n-- \"Simpsa!\" sopotti Olga, \"rakastaisitko sotamiehen ammattia?\"\n\n-- \"Josko sitä rakastan? Olgaseni, sinun tähtesi kaikkea, mikä sinulle\non mieluista.\"\n\n-- \"Sama ajatus, josta sinulle kirjoitin, on minulla wieläkin. Kapteni\nL. pestaa tänä iltana wiimeisen kerran sotamiehiä. Tunnetko hänen?\"\n\n-- \"Ai, sama pitkä sotaherra, joka kesällä Walamo=matkalla puheli\nkanssasi franskaa? ja joka jo silloin kysyi minulta tahtoisinko ruweta\nsotamieheksi.\"\n\n-- \"Sama kapteni asuu isäni talossa, Punaisella Lähteellä. Nyt otamme\nsyrjäkatuja, minä saatan sinut hänen luoksensa, sinä otat pestin, saat\nalaupserin ammatin ja silloin kukaan ei tohdi sinuun ryhtyä.\"\n\n-- \"En tiedä enää, oletko ihminen tahi Jumalan enkeli, waan siitä ajasta\nkun tulin sinun tuntemaan, minulle on alkanut aiwan uusi elämä. Kaikki\nmenestyy minulle ja wiimeksi en tiedä mihin onneni minun sysää. En\nepäile nyt enää mistään. Olga, lähtekäämme, minä seuraan sinun\nneuwoasi.\"\n\n-- \"Ei, Simpsa, hämärä on wielä liian läpikuultawa, käwelemme wähän\ntäällä ulompana. Pimeällä heidän on waikea sinua tuntea.\"\n\nNäin puhellen he oliwat tulleet sillan yli ja arweliwat kääntyä\nwähäiselle polulle, joka johdatti Papulan puoleiselle kiwikko=mäelle.\nMutta silloin alkoi suuria pisaroita pudota heidän päällensä, ja\nennenkuin ehtiwät mihinkään, kowa rankkasade pauhasi alas paksusta\npilwestä. Olgan hieno waatteus kastui heti läpimäräksi.\n\n-- \"Olga, sinä wäriset, kiiruhtakaamme, minä saatan sinun kaupunkiin,\nwaikka henkeni waaralla.\"\n\n-- \"Ei\", wastasi Olga. \"Silmänräpäys wielä, sitte ei mikään silmä woi\nsinua tuntea.\"\n\n-- \"Minä suostun, mutta sen ajan woimme käyttää hyödyllisesti. Sinun\nsilkkiwiittasi on ihan märkä ja sinä wilustunut. Minun sarkanuttuni on\nsen sijaan wielä kuiwempi ja lämmin. Me woimme waihtaa, minä olen\ntottunut wiluun ja siedän enemmän.\"\n\n-- \"Minä olen sinun wallassasi, Simpsa. Kas tuossa silkkiwiittani, mutta\npelkään, että tulet katumaan.\"\n\nSimpsa jo oli riisunut nuttunsa ja kun Olga myös oli riisunut päältään\nomansa, niin wiitat oliwat pian waihdetut. Olga ei woinut olla\nnauramatta, niin hullulle hänestä näytti Simpsa hänen silkkiwiitassaan.\nMutta Simpsa ei nauranut wähemmin Olgalle, jolle tuo sarkanuttu ulottui\nwarpaihin asti.\n\n-- \"Sinä olet nyt kantapäästä kiireesen kuin Kulakowin orja\", sanoi hän.\n\n-- \"Mutta tämähän onkin paras keino pettää kaikki nuuskijat\", sanoi Olga\nnauraen.\n\n-- \"Waan jos se saattaa pulaan sinun, ja wiimeksi -- --\"\n\n-- \"Saat olla siitä huoletta. Mitä he minulle woisiwat?\"\n\nSimpsa ei woinut enää pidättyä, hän puristi syliinsä Olgan.\n\n-- \"Mutta nyt saammekin jo lähteä edelleen\", sanoi Olga, pyrkien irti\nSimpsan syleilystä.\n\nSimpsa painoi häntä wielä rintaansa ja warasti häneltä suutelun -- ja\nse oli ainoa warkaus, jonka hän oli tehnyt. Molemmat lähtiwät sitte\nwieretysten astumaan kaupunkiin päin. He oliwat pian häwinneet\nesikaupungin nyt jo melkein pimeille kaduille. He kulkiwat hitaasti,\nsillä edellisten päiwäin sade oli liottanut kiwettömät kadut pehmeiksi,\nettä useassa paikassa saiwat kaalata liassa ja wedessä. Tätä ehtiwät\nkuitenkaan tuskin huomata. Simpsan silmissä walosti waan ne uudet\ntulewaisuuden toiweet, joita Olga oli hänelle kuwitellut. Kuusi wiikkoa\nwuodessa on koko palwelusaika, oli Olga hänelle sanonut. Muun ajan hän\nsaisi asua kaupungissa ja tehdä räätälin työtä, ostaa pienen talon,\nkoristaa sen heidän oman mielensä mukaan ihanaksi kodiksi, ja Olga\nsitte, tuo ihana ja suloinen tyttö, joka eräissä wiikoissa oli\nwalloittanut koko hänen sydämmensä ja jossa nyt riippui koko hänen\nelämänsä onni, hän astui nyt hänen wieressään ja meni suoraan hänen\nedellään lian ja wesilammikkoin halki, kaikki hänen tähtensä, hänen,\njoka moniaita wiikkoja sitte wielä oli orjana armottomalla isännällä ja\njoka nyt häntä ajattaa perästä pahantekijänä ja karkulaisena. Ja tuo\nsama Olga ei ollut wielä sanallakaan sanonut, että hän häntä rakastaa,\nmutta tarwitsiko hän enää sanoja? Hän tunsi sen sydämmessään, hän oli\nsen jo nähnyt Olgan hehkuwista silmistä.\n\nOlgan sopotus keskeytti nämä Simpsan ajatukset.\n\n-- \"Näetkö tuolla nuo kaksi lyhtyä?\" sanoi hän, wetäytyen Simpsan\nwiereen ja osoittaen kädellään, \"ne owat Punaisella Lähteellä, aiwan\ntässä esikaupungissa. Niistä on toinen lähteellä, toinen sen wastassa\nisäni talon portilla. Meillä on nyt waan muutamia askelia enää, kun\ntulemme sinne. Tuo yksinäinen tuli, joka paistaa wasemmalla, se on\nkapteni L:n ikkuna, ja onneksemme hän on siis kotona.\"\n\n-- \"Tämän wiimeisen matkan woin juosta, Olga, anna minun ottaa sinut\nsyliini, minä kannan sinun kewiästi kuin linnun pojan noiden\nwesipaunujen yli.\"\n\n-- \"Se ei olisi niinkään terweellistä\", wastasi Olga, \"täällä emme ole\nLaatokan rannoilla, ja tämä wäli ei ole se kapea salmi, jonka yli\nsiellä kannoit minua saareen, joka on Kulakowin howin rannassa; en woi\nkoskaan sitä päiwää unhottaa. Täällä saattaa olla silmät missä ei\naawistakaan, woisimme huomenna olla jokaisen suussa ympäri kaupungin.\"\n\nSimpsa oli tuskin kuullut Olgan wiimeistä puhetta, jonka ajalla he\noliwat seisahtuneet. Hänen näkönsä oli kääntynyt taaksepäin, yhtaikaa\nkun hän oli ottanut Olgan käden, ja puristaen sitä sopotti\npelästyneenä: Olga!\n\n-- \"Kuulitko sinä mitä, tahi näitkö mitä?\" kysyi Olga säpsähtäen.\n\n-- \"Se saattoi olla erheys\", wastasi Simpsa, \"waan mainitessasi Laatokan\nsaarta, luulin kuulleeni askelia takanamme ja silmäni kääntyi sinne.\nWarmaan se oli joku mustempi kohta tiessä, mikä silmissäni wilahti kuin\nihmisen haahmo ja samassa katosi.\"\n\n-- \"Saat olla huoletta, Simpsa, minun mustassa silkkiwiitassani sinua ei\noma äitisikään woisi tuntea päiwällä, wähemmin muut pimeässä.\"\n\n-- \"Waan minulla on wielä oma lakkini, ja senkin tunnusmerkit saattawat\nolla kirjoissa.\"\n\n-- \"Ja sade jo on liottanut läpi minun lakkini, niskani jo on wallan\nmärkänä.\"\n\n-- \"Minä lahjoitan omani sinulle\", wastasi Simpsa, otti Olgan lakin ja\npainoi oman talonpoikaislakkinsa Olgan päähän.\n\n-- \"Minua he eiwät kuitenkaan woi wangita\", sopotti Olga. \"Ja wiimeksi,\nisäni tuntisi minun kohta äänestä. Mutta waikka olet noin pian\ntuntemattomaksi puettu, pelkään kuitenkin, että saattaisiwat huomata\nwalepukusi ja ottaa sinut kiinni juuri mennessäsi kapteni L:n luo,\nsillä koska Kulakow on lukenut sinulle lähetetyn kirjeeni, jossa\nkaptenista ja tästä illasta olin maininnut, niin he owat nyt waroillaan\nja epäilewät jokaista. Ja kun sentähden pihassa emme saa\nsilmänräpäykseksikään seisattua, minun täytyy neuwoa sinua tässä. Siis\ntultuasi pihaan käännyt ensimmäiseen oween wasemmalle ja eteisessä taas\nkohdastaan oikealle. Jos ken sinun näkee, saattaa luulla minun tulewan\nkotiin. Kun kerran olet kaptenin luona, silloin ei kukaan woi sinuun\nryhtyä. Ainoasti, jos he sitä ennen tapaawat, woiwat julistaa sinut\nkarkulaiseksi, jonka saattawat ensin panna linnaan ja sitte lähettää\ntakaisin entiselle isännällesi, joka pieksäisi sinut kuoliaaksi. Nyt\nsiis wiimeisen kerran täniltana hywästi!\"\n\nSimpsa syleili wielä kerran Olgaa, ja molemmat läksiwät sitten\nkiiruilla askeleilla ja kowemmin sykkiwin sydämmin rientämään määrättyä\nporttia kohti. Kaikki oli hiljaista. Rattaiden jyrinä linnan\nkiwikaduilla ja eräitä heikkoja ääniä kuului loitompaa. Sade kohisi\nwaan wesisille kaduille. Olgan ja Simpsan askeleet tuskin kuuluiwat.\nLyhtyjen walo alkoi tehdä selitettäwäksi heidän haahmonsa. Olga oli\njättäinnyt wähä jälemmäksi. Hänen ei tarwinnut enää muistuttaa Simpsaa,\njoka kääntyikin suorastaan porttiin, ja tuo julkisesti kuulutettu\nkarkulas oli nähtäwästi pelastettu. Hänen polwensa wapisiwat, astuessa\njalkaansa portin sisäpuolelle. Olga seurasi jo pian hänen\nkantapäissään. Simpsa oli pian yhdellä hyppäyksellä pihan yli.\n\nOlgan toinen jalka oli jo myös portin sisäpuolella ja toinen jo oli\nnousemassa perästä, kun kaksi kättä painui hänen silmiensä eteen. Hän\nkoetteli huutaa, mutta rautakourat puristuiwat hänen suunsa eteen,\ntukehtunut huokaus oli ainoa, mikä hänen rinnastansa pääsi ja käwi\nSimpsan korwaan juuri hänen päästyä määrätylle owelle. Seuraawana\ntuokiona Olga jo oli wedetty portista ulommaksi kadulle loistawan\nlyhdyn alle.\n\n-- \"Oikein, kaikki tunnusmerkit, sama mies\", kajahti Iiwanan karkea\nääni.\n\nOlga koetti huutaa, hän koetti ryöstäidä irti, kaikki turhaan. Paksu\nhuiwi kääriytyi hänen suunsa ympäri, molemmat kätensä wedettiin selän\ntaa ja sidottiin nuorilla. Silloin taas kajahti hänen korwiinsa tuttawa\nääni. Hänen isänsä seisoi aiwan hänen wieressään ja katsahtaen waan\npikaisesti Olgaan huusi korkealla äänellänsä:\n\n-- \"Tämä on wiimeinen iltanne, jos laskette hänet irti. Linnaan ja\nrautoihin, tuossa on passitus.\"\n\nSeuraawana tuokiona hewoinen oli paikalla, ja polisipalwelijat nostiwat\nwangitun keskeensä rattaille ja katosiwat pimeyteen.\n\n\n\n\nIV.\n\nOnneton kohtaus.\n\n\nSimpsa oli seurannut Olgan neuwoa ja päässyt osoitettuun eteiseen.\nMutta käännyttyään katsomaan mihin Olga jäi ja häwisi hänen takaansa,\nhän unohti mihin oween hänen oli kääntyminen, jääden sitä\nmuistuttelemaan. Hän tunsi harmiksensa unohtaneensa koko neuwokin.\nHänen muistinsa ei enää sanonut oliko se oikealle wai wasemmalle, ja\nhän alkoi sentähden käsimäärällä kopeloida owia, mutta löysi niitä\nolewan kolme. Hän pelkäsi woiwansa mennä wäärin ja ehkä siten\njoutuwansa ansaan.\n\nIiwana taas, saatua luullun karkulaan lähetetyksi linnaan, oli hywillä\nmielin juosnut emäntä Kuikan luo, kallistanut siellä täyden lasin\npunssia suuhunsa ja sen perästä kiiruhtanut kotiinsa. Hän aikoi\nwaimollensa kertoa tämän=iltaisen sukkeluutensa ja mitä syitä hänellä\nnyt oli saada korkeampi wirka, jonka suuri enonsa, howineuwos Kulakow\noli luwannut hänelle hankkia.\n\nNäissä ajatuksissa Iiwana oli hapuroinut pimeän pihan yli ja tullut\nhuoneensa eteiseen. Hän ojensi kätensä tuttuun owen ripaan, mutta\nwapsahti silloin, wetäisten takaisin kätensä. Silkkinen naisen wiitta\noli sattunut hänen käteensä. Walppaana polisimiehenä aikoi hän tehdä\nwähän tarkemman tutkimuksen, mutta sai hirweän paiskauksen korwallensa.\nTätä hän ei kuitenkaan wielä säikähtänyt, waan tahtoi yhä innokkaammin\nsaada selwän saaliistansa, puristaa tuntematonta olentoa kowemmin\nsyliinsä. Mutta saalispa wastasi tutkimukseen wielä kowemmalla kädellä,\nettä Iiwanalta pääsi kuuluwa huudahdus.\n\nSilloin awautui owi, ja kuiwanmuotoinen nais=ihminen kynttilä kädessä\ntuli eteiseen.\n\n-- \"Iiwana, sinäkö tässä, ja tuon wariksen keralla, sinä omassa\neteisessämme? Herrainen aika! Ja sen saan nähdä sinusta?\"\n\n-- \"Se on roswo, waras, minä otan sen kiinni, Liisa, sinä saat auttaa,\nja näetkö, Olgan wiitta, hän on sen warastanut.\"\n\n-- \"Tämä on kuitenkin liian paljon, Iiwana!\" huusi wihastunut Liisa. \"Ja\netkös sinä, sen naakka, näe että se on Iiwana, minun Iiwanani, lain ja\noikeuden palwelija?\"\n\nLiisan muoto oli muuttunut, hän pudotti kynttilän jalkoihinsa, tarttui\nmolemmin käsin Iiwanan poskipartaan, wanutti häntä kuin raiwoinen peto\nja weti hänet sitte perässänsä huoneesen.\n\nSilkkiwiittainen olento oli sillaikaa häwinnyt toisanne päin.\n\nMutta saatua miehensä huoneesen Liisan wiha oli sulanut. Hän ei ollut\nmikään pahaluontoinen waimo, tämä Iiwanan lähes neljänkymmenen ikäinen\npuoliso. Hän oli kyllä pikainen kuin tuli, mutta hän leppyi yhtä\npikaisesti. Waan Iiwana oli toista luontoa, hänkin oli jyrkkä ja\npikainen, mutta hänen wihansa alkoi siinä missä hänen waimonsa lopetti.\nHän oli tuskin nähnyt waimonsa itkewän ja jo leppyneeksi, kun hän\nkiljasi:\n\n-- \"Sen saat wielä muistaa, minä sanon, että nyt se on lopussa, ihan\nlopussa. Se mikä ei kelpaa, se ei ensinkään kelpaa.\"\n\nMuori mies, jonka eriskummainen waatteus oli näin häirinnyt tuon\nmuutoin rauhallisen pariskunnan sowun, oli wihdoin löytänyt oikean\nowen, pääsnyt kaptenin luo. Eräitä tuntia sen perästä hän oli\npestainnut ja korpralina kaptenin komppaniassa.\n\n\n\n\nV.\n\nWanki.\n\n\nWiipurilla oli siihen aikaan kolme merkillistä miestä, joista jokainen\noli warsinaisia originaleja. Paitsi paronia ja sen Iiwanaa, sillä oli\nlinnanwartija Iwonen. Hän oli aikoinaan ollut maaherran palwelijana,\njosta erinäinen onni sysäsi hänen linnanwartijaksi, wankein\npäälliköksi, mitä wirkaa hän jo oli toimittanut seitsemän wuotta. Hänen\nluonnollinen wilkkautensa oli wähitellen tehnyt hänet tuttawaksi\njokaiselle herrasmiehelle kaupungissa ja pian koko Wiipurin läänissä.\nKun ken matkalainen tuli Wiipuriin, hänen ei tarwinnut olla paria\ntuntia kaupungissa ennenkuin hän tapasi kadulla, torilla, linnan\nsillalla tahi waiwoinkin Motin konditoriassa herrasmiehen, jonka kanssa\nhänen täytyi seisattua puhelemaan, ja eräissä minuteissa häneltä sai\ntiedon koko kaupungin elämästä. Wiipurissa oli tuskin yhtään perettä,\njosta Iwosella ei ollut joku tarina tai seikka, joka oli tapahtunut\neilen, tällä tai menneellä wiikolla, wiime kuukautena tahi edellisenä\nwuotena. Iwonen ei ollut sentähden mikään panettelija tahi joutawa\ntuulen lennättäjä, ei suinkaan, sitä hän ei ollut. Waan se, mitä hän\npuheli, oli kuitenkin aina jotakin uutta, mitä muut eiwät tienneet.\nLuonnollisella utaluudellaan hän sai joka asiasta tarinan, hauskan\nseikan, joka oli ihan alkuperäinen ja yleisesti tunnettu Iwosen\nhauskoina juttuina.\n\nMutta kaikista Iwosen jutuista ei ollut mitään hauskempaa kuin ne, mitä\nhän tiesi puhella paronista ja sen Iiwanasta, ja niitä hän puheli\nkaikille, ketä hän waan puhutteli. Ja warmaa on, etteiwät paroni ja\nIiwana olisi koskaan tulleet niin kuuluisiksi, jos ei Wiipurilla\nyhtaikaa olisi ollut Iwostansa. Iwonen oli kuin Wiipurin aamulehti tahi\njoku pilkkakirwes, ja kun ken kysyi mistä hän oli saanut uutisensa, hän\nwastasi aina: Punaiselta Lähteeltä, tahi: paronin suusta.\n\nSamana iltana kuin Iiwana oli tunnetun wankimme lähettänyt linnaan,\nIwonen oli tullut kotiin ajemmalla kuin tawallisesti. Mutta tänä iltana\nhän ei ollut niin iloinen kuin muulloin. Hänen waimonsa tuli hänelle\nowella wastaan ja pelästyi, sillä Iwonen ei näyttänyt olewan\ntawallisella tuulellansa, hän tuli äänettä eikä hyräillyt, kuten hänen\ntapansa oli tulla kawakkaan asuntoonsa.\n\n-- \"Mikä sinulla on, Abram?\" huusi waimo pian säikähtyneenä. \"Wain oliko\nparoni taas?\"\n\n-- \"Paroni, Anniseni, on aina paroni, se on synti ajatella paronista\nmitään pahaa. Sentähden saatkin istua ikäsi tässä pimeässä linnassa.\"\n\n-- \"Ja nimismiehen wirka, joka sinulle jo oli luwattu?\"\n\n-- \"Sen saa, woitko arwata ken?\"\n\n-- \"Herrainen aika! Jo kolmas kerta kun sinut pettäwät. Ehkä antawat sen\nIiwanalle?\"\n\n-- \"Sen sanot leikillä, mutta se saattaa kääntyä todeksi. Uskotko mitä\nparoni sanoi minulle tänään? Hän sanoi: Iwonen, se ei ole hywä, että\nlinnanwartija niin paljon puhelee. Sen tulee olla äänetön kuin tuo\nlinnan torni. Silloin minä wastasin: paroni, antakaa sitte minulle se\nawonainen wirka. Olisit kuullut mitä hän wastasi.\"\n\n-- \"Hän sanoi sen luwatuksi toiselle?\"\n\n-- \"Ei juuri niin, waan woin arwata, että hän niin ajatteli. 'Sinä näyt\nsiellä linnassa woiwan paremmin kuin minä', sanoi hän. 'Mutta suuri\nperheeni ja pieni palkkani?' sanoin minä. 'Se on toinen asia', sanoi\nhän, 'minä tunnen mieheni mihin ne kelpaawat ja annan yhdelle sata\ntoiselle tuhat routaa.' 'Sitä minä en ymmärrä', sanoin minä. 'Kyllä',\nsanoi hän, 'sen saat oppia ymmärtämään linnassasi.' Minä kumarsin ja\nmenin.\"\n\n-- \"Siis se wirka on annettu Iiwanalle!\" huudahti Anni, langeten\nmiehelleen kaulaan.\n\nIwonen puristi häntä syliinsä ja sanoa: \"tämä ei woi kestää kauan.\"\n\nSilloin kuului kowa jyskytys owessa, ja Iwonen hyppäsi awaamaan. Kaksi\npolisimiestä talutti wälissään wankia, ja kaikki kolme tuliwat Iwosen\neteen. Toinen miehistä antoi paperilipun Iwoselle. Tämä katsahti siihen\nja sitte nuoreen wankiin, jota molemmat saattajat wielä piteliwät\nkynkistä. Iwosen muoto walkeni ja hänen silmiinsä kuwausi tawallinen\niwanaurunsa, mutta hänen huulensa pysyi wakaisena.\n\n-- \"Se on hywä\", sanoi hän miehille, \"saatte mennä. Minä korjaan wangin\npimeimpään tyrmään, sanokaa se Iiwanalle.\"\n\nMiehet meniwät.\n\n-- \"Hahaha!\" käwi Iwonen nauramaan. \"Woin arwata, että tämä on taas\nparonin wiisaita laitoksia. Eräs palwelija karkaa Laatokan rannoilta,\nja sen he luulewat saaneensa kiinni Wiipurissa. En kummastuisi, jos se\nolisi paronin oma palwelija, mikä sattui käwelemään Pietarin\nesikaupungissa.\"\n\nIwonen läheni wankia, päästi sen silmiltä huiwin ja irroitti sen kädet.\n\n-- \"Mitä kummaa näen? Anni, Anni tule katsomaan\", huusi hän waimolleen,\njoka oli ehtinyt paeta sisähuoneihin.\n\nIwosen waimo tuli, seisattui wangin eteen ja katseli kummastellen tuota\noutoa ilmestystä.\n\n-- \"Mitä, pettäwätkö silmäni?\" huusi Anni hämmästyksissä.\n\n-- \"Niin minä se olen, tunnetko minua ollenkaan?\" sanoi Olga, wiskaten\nlakin päästänsä ja märän wiitan päältänsä.\n\n-- \"Olga! Herrainen aika!\" huusi Anni, \"miten tulet sellaisessa asussa\nja näin myöhään?\"\n\nMolemmat naiset juoksiwat toisillensa wastaan ja syleiliwät. Iwosen\nhuulilla leikitsi sanomaton iwa. Hän tuskin woi wastata naisten\nkysymyksille. Hän nauroi wiimein, että täytyi pidellä watsaansa.\n\n-- \"Huomenna\", sanoi hän itsekseen, \"huomenna saawat maistaa oiwallista\nsoppaa, jonka owat keittäneet.\"\n\n-- \"Se on sitte ollut erheys\", sanoi Anni, \"ethän arwele pidättää Olgaa\ntänne?\"\n\n-- \"Minäkö? Kun paroni on lähettänyt minulle Kulakowin orjan, ja se\ntäällä muuttuu mamseliksi, täällä minun linnassani, luuletteko minua\nniin tyhmäksi, että laskisin senlaisen saaliin käsistäni, ei, ei,\nteitä, neiti Olga, minä en woi jättää muuanne kuin -- --\"\n\n-- \"Muuanne kuin?\" huudahti Olga. \"Ettehän aio sulkea minua\nwankihuoneesen?\"\n\n-- \"En juuri sinne, waan yöksi kumminkin meidän lapsikamariimme ja\nhuomenna kansliaan, paronille.\"\n\n-- \"Kansliaan ja paronille?\" huusi Anni. \"Olisitko hulluna!\"\n\nOlgan muoto waalistui.\n\n-- \"Eihän se kumminkaan liene totta?\" sanoi hän teeskellyllä naurulla.\n\"Olisinhan woinut jo heidän wangitessaan päästä irti, mutta ajattelin,\nettä pelastaahan minut teidän ystäwyytenne heti kuin olette minut\nnähneet.\"\n\n-- \"Ettehän woi pahaksua, neiti Olga, jos wakuutan puhuwani pelkkää\ntotta. Mitkään ihmisen woimat eiwät teitä pelasta wankeudesta ennenkuin\nhuomenna, ja silloinkin se on paroni, joka woi laskea teidät\nwapauteen.\"\n\n-- \"Jumalan tähden\", huusi Olga, \"minä en woi enkä tahdo häntä nähdä.\"\n\nIwonen nousi seisalleen, meni owea kohti, kiersi awaimen kahdesti\nympäri ja pisti sen powelleen.\n\n-- \"Nyt menkää, jos tahdotte\", sanoi hän Olgalle nauraen.\n\n-- \"Woi, woi\", huusi Olga puoli nauraen, puoli itkien, ja heittäysi pian\nherwotonna Annin syliin.\n\n\n\n\nVI.\n\nParoni.\n\n\nParoni käweli edes ja takaisin läikkywällä mosaikilattialla, wetäisten\nwäliin monjaan sawun sikarista, joka oli hänellä sormiensa wälissä.\nWihdoin hän seisattui suuren peilin eteen ja katseli tyytywäisyydellä\nomaa kuwaansa.\n\n-- \"Kumma se olisi, jos en sitä woittaisi\", sanoi hän itsekseen.\n\nSilloin awautui owi ja passari Grönros astui sisään. Paroni katsoi\nalati peiliin.\n\n-- \"Howineuwos Renner\", sanoi Grönros, samoin kuin hän parina wuotena\noli joka aamu sanonut tullessaan herransa luo.\n\n-- \"Pyydä hänen tulemaan sisään\", oli paronin tawallinen wastaus.\n\n-- \"Waan Grönros, illallinen asia?\" jatkoi paroni kääntyen passariin\npäin.\n\n-- \"Herra paroni!\" wastasi Grönros.\n\n-- \"Mitä se on? Grönros, sinä tohtisit?\"\n\n-- \"Tahtoa, paroni ei ole aina yhtä kuin täyttää.\"\n\n-- \"Tahtoo sanoa, että sinä tahdot olla ihminen, mutta olet tarhapöllö.\"\n\n-- \"Pöllöillä, herra paroni, on yöllä tarkka silmä, waan minä woisin\ntodistaa, että -- --\"\n\n-- \"Todistaa, minulle todistaa, sisilisko! Wanhat akat ja kämnärit\nwoiwat kuunnella todistuksia -- se on kyllä, minä panen sen muistiin.\"\n\nPassari waalistui, peräytyi ja katosi. Paroni astui pari askelta oween\npäin, ja hänen wastaansa tuli howineuwos Renner, kumartuen sywästi.\nParoni ojensi hänelle kätensä ja weti hänen perästänsä sohwaan.\n\n-- \"Olen kauan jo teitä odottanutkin, hywä Renner. Woin arwata, että\nkaikki on hywin.\"\n\n-- \"Kaikki kuin woi olla, tahi pian kaikki, herra paroni.\"\n\n-- \"Minä luotan siihen. Minä tunnen mieheni. Mitä te kerran tahdotte, se\nei jää laimin.\"\n\n-- \"Ei paroni, minun ansioni on mitätön. Se on kerran niin, ettei\nminulle onnistu muu kuin mitä te, paroni, minulta tahdotte. Luulisin,\njos käskisitte minun noutamaan sydänyöllä teille taiwaalta kuun,\nminulle sekin onnistuisi.\"\n\nParoni ojentui suoremmaksi ja wetäsi tyytywäisyydellä pitkän sawun\nsikaristaan.\n\n-- \"Arwaatteko mistä se tulee?\" kysyi paroni hymyillen.\n\n-- \"En woi muuta arwata kuin teidän käskyinne ihmeellisestä woimasta.\"\n\n-- \"Ihminen saa kaikki, mitä tahtoo, mutta pelkurit, hywä Renner, ne\nkadottawat siksi, etteiwät rohkene tahtoa. Kun istun korttipöytään ja\ntahdon woittaa, silloin minä aina woitan. Mutta kaikki ei ole siinä.\nJos en näkisi läpi jokaisen kortin, woisin kuitenkin tulla häpeälle.\nMutta minä tahdon ne nähdä läpi ja näen, ja niin woin käyttää jokaista\nsiten kuin ne paraaten minulle sopiwat. Kas siinä, hywä Renner, koko\ntaitoni -- silla wiimeksi, ihmiset, joita käytämme, eiwät ole muuta kuin\nkortteja -- mutta asiaan, woin arwata, että kaupungissa on kaikki hywin.\"\n\n-- \"Paremmin kuin koskaan, herra paroni!\"\n\n-- \"Ja se tärkeä asia, jonka jätin teille eilen?\"\n\n-- \"Se meni kuin woidettu. Ne, jotka ensin enimmän wastustiwat, eiwät\nawanneet suutansa, kun ilmoitin että se on paroni, joka tahtoo niin.\"\n\n-- \"Sen arwasin. Ja Iiwana on kaikki täyttänyt?\"\n\n-- \"Ihmeellisesti; niin mahdottomalle kuin se näyttikään, ja onnistui\narwaamattomasti.\"\n\n-- \"Se on kumma, hywä Renner; kaikkeen se mies kelpaa. Ja sellaista ei\nennen tunnettu.\"\n\n-- \"Ihmiset täällä wihaawat häntä ja hänestä on yleinen puhe -- en tiedä,\nparoni, suwaitsetteko sen kuulla?\"\n\n-- \"Tietysti, minä tunnen hänet -- hän on suuri konna, mutta minä\ntarwitsen juuri sellaisen miehen. Mistä luulisitte ottawani toisen,\njota niin moneen asiaan woisin käyttää? Minä olisin hupsu, jos hänet\nsiksi hylkäisin. Mutta muistaessani, Kulakowin karannut orja tahi\npalwelija, sitä hän warmaan ei tawannut?\"\n\n-- \"Uskomattomalla tawalla, paroni! Hän otti sen kiinni kadulla,\npilkkopimeässä. Woin olla warma, että jos käsky ei olisi ollut teidän,\nparoni, hän olisi saattanut yhtähywin ottaa Kulakowin itsensä -- mutta\nminä en liukastele, sanoessani, että teidän käskyjänne täyttäissä ei\nwoi erehtyä, paroni, waikkapa luontokappaletta käskisitte ettekä\njärjellistä ihmistä. Waan warmaan ette kuullut wielä ihmettä, mikä on\ntapahtunut Punaisella Lähteellä?\"\n\n-- \"Punaisella Lähteellä? Te puhutte leikkiä, hywä Renner; se mikä\nsaattaa tapahtua Punaisella Lähteellä, ei woi olla ihmettä. Mutta\npuhukaa.\"\n\n-- \"Outoa se kuitenkin on, paroni, että terwe ihminen saattaa häwitä,\nettei itse hiis woi arwata miten ja mihin.\"\n\n-- \"Ja se ihminen on?\"\n\n-- \"Iiwanan tytär.\"\n\n-- \"Ei kuitenkaan se ihana Olga? Sanokaa, hywä Renner.\"\n\n-- \"Juuri sama Olga, jota eilen illasta ei kukaan ihminen ole nähnyt.\"\n\n-- \"Ja Iiwana sitte?\"\n\n-- \"Siitä on pari minutia, kun hän lähti luotani sitä ilmoittamasta.\nMinä olen lähettänyt kaikki polisit häntä etsimään, ja Iiwana itse jo\non lennellyt monesti ympäri kaupungin. Käskettekö, paroni, rummuttamaan\njoka kadun kulmassa?\"\n\nParoni ei wastannut. Hän nousi seisalleen ja astui eräitä askelia\nedestakaisin, puhaltaen pitkiä sawuja sikaristaan. Howineuwos Renner\noli myös nousnut, waan oli äänettä. Hän wetäytyi wähitellen oween, kun\nparoni yhä maltti katsoa häneen päin. Renner näytti tahtowan kumartaa\nja paeta. Paroni huomasi sen wihdoin ja sanoi huolettomasti:\n\n-- \"Niin todella, ja mitä arwelette tehdä?\"\n\n-- \"Minä kysyisin sitä teiltä, paroni!\"\n\n-- \"No niin wähäpätöinen asia! Minä arwelen, että yhtä hywin tiedätte\nitse mitä siinä on tekemistä. Näenhän teitä kohta?\"\n\nNäin sanoen, paroni ojensi hänelle kätensä, Renner kumarsi sywästi,\npaeten takaperin oween.\n\nPäästyä etuhuoneesen, Renner seisattui, painoi kätensä otsaansa ja\nsanoi itsekseen:\n\n-- \"Minä aawistin oikein. Rautaa on taottawa silloin kuin se on kuumana.\nEnnen olin hänellä oikeana kätenä, kuten ihmiset sanowat, nyt woin\ntulla hänen molemmiksi käsiksensä. Woin kohta sanoa, että koko paroni\nei ole muuta kuin minä.\"\n\nParoni meni sisimpään huoneesensa, heittäysi pehmeälle sohwalle, ja\nhänen kaswonsa näyttiwät waaleammille kuin äsken.\n\n-- \"Merkillistä\", sanoi hän itsekseen. \"Olen warma, että hän on\nyhtäläinen kuin muutkin sellaiset. Hän on saattanut paeta jonkun\nroiston seurassa -- waan kuitenkin tahdon epäillä -- milt'en pelkää, jos\nRenner täyttää mitä arweli -- ja jos hän sen täyttää -- ja hän olisi\nwiaton -- ei, ei, se on mahdoton -- paljas teeskellys. Waan mitä sanon!\nMilt'en wapise, kun hänen silmänsä kohtaawat minun -- hän woi tehdä minut\nhulluksi waan paljaalla huuliensa hymyllä, ja tuo houraawa wiehätys\nhänen silmissään...\"\n\nAstuttua wielä eräitä askelia, hän tempasi kelloa ja soitti. Grönros\nseisoi hänen edessään.\n\n-- \"Hewoset ja waununi!\" käski paroni.\n\nEräitä minuteja myöhemmin paroni istui waunuihinsa ja ajoi ulos.\n\n\n\n\nVII.\n\nTutkinto.\n\n\nParoni oli käskenyt ajamaan Punaista Lähdettä kohti. Hän istui\nwaunuissaan tawallista wakaisempana ja näytti lewottomasti katselewan\nympärilleen.\n\n-- \"Ei\", sanoi hän wihdoin itselleen, \"Renner ei ole se mies, Hän on\nnähnyt minun aikomukseni enkä tarwitse pelätä häneltä tuhmuuksia. Näin\nhänen silmistään enemmän kuin hän tahtoi minulle sanoa. Hän tuntee,\nett'ei Olgan asia ole minulle niin wähäpätöinen kuin sanoin. Hän ei\nolisi Renner, jos woisi olla niin typerä, että luulisi minun huoletta\nwoiwan nähdä julkista häwäistystä Olgalle. Siis woin luottaa Renneriin\nenkä siinä erehdy.\"\n\nTultua tähän päätökseen hän antoi ohjallisen kääntää takaisin. Hän\najeli wielä kerran kaupungin läpi ja seisatutti sitte kanslian portaan\neteen.\n\nTultua kansliaan, hänen muotonsa oli wielä synkkä, kuten ainakin,\njolloin mitä erinomaista oli tapahtunut. Sellaisena päiwänä ei kukaan\ntohtinut hänelle paljon puhella. Kaikki meni hiljaista menoansa, juuri\nkuin koko kansliassa ei olisi ollut muita kuin paroni, jonka ääni\nsilloin tällöin kajahti huoneiden läpi ja pani jokaisen wapisemaan.\n\nNiin se oli tänäänkin. Paroni awasi eteensä asetetun paperitukun,\nkatsahti jokaiseen eri paperiin ja wiskasi sihteerinsä eteen. Wihdoin\nhän otti yhden, jota seisattui lukemaan.\n\n-- \"Kurjuutta!\" kiljasi hän, \"Paroni W:n omaisuuden hoitaja -- mitä he\narwelewat? Missä he luulewat olewansa? Amerikassako, Ruotsissa wai\nSweitsissä?\"\n\n-- \"Sanokaas muuta, paroni\", wastasi Rosenlund, hänen wastassaan istuwa\nwirkamies. \"Minä pääsin juuri sitä sanomasta.\"\n\n-- \"Se on hämmentää sekaisin päiwä ja yö, se on kääntää nurin koko\nmaailma, kun wangita paronin omaisuuden ylihoitaja, ja se on\nhäwytttömyyttä tehdä se wastoin minun tahtoani. Mitä sanotte siitä?\"\n\n-- \"Minulla on ihan sama ajatus kuin teillä, paroni.\"\n\n-- \"Ja sen he luulewat menestywän. He erehtywät. Mitä wuosisata on\nrakentanut, luulewatko tuhmalla päätöksellään woiwansa sen tuokiossa\npurkaa? Se on tehdä kuollut lainsääntö wahwemmaksi kuin oikean ihmisen\njärki, kuin käytännöllinen järki, joka, olkoon jos kymmenesti heidän\nlakiansa wastaan, kuitenkin hallitsee maailmaa.\"\n\n-- \"Sen se warmaan tekee ja wielä kahta enemmän\", sanoi Rosenlund.\n\n-- \"Ja wiimeksi he owat siinä tehneet wäärin.\"\n\n-- \"Peräti wäärin\", wakuutti Rosenlund.\n\n-- \"Minä aion siis paikalla kumota sellaisen päätöksen.\"\n\n-- \"Siinä emme woi muuta tehdä, sillä tässä on siihen wahwa syy.\"\n\n-- \"Mutta Rosenlund, jos se olisi wastoin seisowia lakejamme?\"\n\n-- \"Kyllä se niin on, paroni, ett'ei se lain mukaista olisi.\"\n\n-- \"Tällä kertaa siis en tiedä onko siihen laisinkaan hywä ryhtyä.\"\n\n-- \"Minusta, paroni, se näyttää epäilyksen alaiselta.\"\n\n-- \"Jos ehkä toistaiseksi olisi parempi mennä esityksellä ylemmäksi?\"\n\n-- \"Minä ajattelen samaa, sillä, paroni, se mikä meille on parempi, ei\nwoi olla meille pahempi.\"\n\n-- \"Meillä ei siis ole tässä asiassa mitään eri ajatusta?\" sanoi paroni,\nwiskaten paperin sihterinsä eteen.\n\n-- \"Teidän ajatuksenne, paroni, on tässä asiassa niin selkeä, ett'ei\nsiinä kukaan saata toisin ajatella.\"\n\n-- \"Ja herra Kulakowin orja, näen minä, on toinen, joka eilen illalla on\ntuotu linnaan\", sanoi paroni ottaen toisen paperin.\n\n-- \"Niin, todella, ja syystä, hän odottaa etuhuoneessa tuomiotansa.\"\n\n-- \"Eihän liene wäärin ollut wangita niin wähillä syillä?\" kysyi paroni.\n\n-- \"Ken sitä woisi wääräksi sanoa?\" sanoi Rosenlund päättäwästi.\n\n-- \"Ja jokainen palwelus on tawallansa myös orjuus,\" sanoi paroni.\n\n-- \"Wapaus se kaiketi ei woi olla, ja siksi minä olen tuntoni mukaan\narwellut lähettää hänet tutkimatta wangin kyydillä isäntänsä käsiin,\"\nsanoi Rosenlund hywin wakaisesti.\n\n-- \"Mutta tawan ja näön wuoksi täytyy ensin wähän tutkia\", sanoi paroni,\n\"sillä minua peloittaa, jos palwelija sattuisi olemaan wiaton, ja syy\nolla isännässä, Kulakowissa.\"\n\n-- \"Tietysti, tietysti, hywin helposti se niinkin woi kääntyä, sillä\ntapahtuuhan usein, että palwelija on wiaton, ja wika on waan isännässä;\nsentähden wälttämättä ensin tutkia, waikka sen ei päätöstä tarwitse\nmuuttaa.\"\n\n-- \"No, koska se on teidänkin ajatuksenne,\" sanoi paroni, \"siis\" -- --\n\n-- \"Tutkinto on wälttämätön, sillä ainakin syyt täytyy olla tunnetut\nennen kuin hänet woi takasin lähettää,\" sanoi Rosenlund, tekeytyen\nhywin tärkeän muotoiseksi.\n\nParoni soitti ja wahtimestari tuli owesta.\n\n-- \"Käski Iwosen tuota esiin illalla wangitut.\"\n\n-- \"Waan, paroni, niitä on paljon, luulen puolikymmentä, ja niitä on\neräs nuori mies niin raiwoisa ett'ei tahdo huoneessa pysyä.\"\n\n-- \"No, antakaa hänen tulla ensiksi.\"\n\nWahtimestari meni.\n\n-- \"Koska se on sellainen junkkari, niin ei wahingoittaisi näyttää wähän\nkowuutta\", sanoi Rosenlund.\n\n-- \"Todella\", wastasi paroni, \"arweletteko, että noudatamme Iiwanan?\"\n\n-- \"Wälttämättä, sillä näille ihmisille ei ole mitään parempaa kuria\nkuin Iiwana. Hänen paljas nimensä panee heidät wapisemaan, ja, paroni,\nse on teidän ansionne, että on löydetty sellainen mies.\"\n\n-- \"Siis päätetty. Waroiksi noudatamme Iiwanan, waan sillaikaa woimme\nalkaa tutkinnon.\"\n\n-- \"Niin minäkin ajattelen.\"\n\nOwi awautui, ja Iwonen weti perässänsä paronin eteen ensimmäisen\nwankinsa.\n\nMeidän täytyy palata wähän takaisin, katselemaan miten Olgan laita oli\nlinnassa. Iwonen oli täyttänyt lupansa. Hän oli sulkenut Olgan yöksi\npieneen lapsikamariin, missä hän sai rauhassa jäädä omain ajatustensa\nseuraan. Työläs on arwata mitä tämä haaweksiwa neiti yksinäisyydessään\nja uudessa asunnossaan uneksi. Se näkyi waan aamulla, ett'ei hän ollut\niloinen. Hänen silmänsä oliwat wähän punaisina, joka näytti hänen\nitkeneen. Mutta ei mitään pelkoa, jota illalla oli nähty. Olga näytti\nluottamuksella odottawan mitä oli tapahtuwa.\n\n-- \"Onko se teidän totenne, ett'en järkiään pääse irti?\" kysyi hän\nIwoselta, terwehdittyä häntä ja Annia.\n\n-- \"Hywä neiti Olga\", wastasi Iwonen kohteliaasti. \"Älkää pahastuko, jos\nillalla olin pikainen, ehkä kowakin; se ei ollut aikomukseni. Nyt kadun\nsitä ja olen walmis päästämään teitä wapaaksi. Minun tarwitsee waan\nilmoittaa paronille erheys, joka on wiattomasti saattanut teidät\nlinnaan. Olette siis heti wapaa, se on tehty kymmenessä minutissa, niin\npääsette siitä julkisesta häwäistyksestä, joka seuraa sellaista\nilmestystä kuin julkinen tutkinto kansliassa paronin edessä.\"\n\n-- \"Sanokaa minulle, onko se jo tunnettu, että minä olen täällä\nwankina?\"\n\n-- \"Tietysti se on tunnettu, että howineuwos Kulakowin karannut palwelia\nSimpsa eilen illalla wangittiin ja tuotiin linnaan, ja että minulla on\nkäsky hän tänä aamuna saattaa paronin eteen tutkittawaksi.\"\n\n-- \"Ja tutkinto tapahtuu julkisesti?\"\n\n-- \"Niin julkisesti kuin se on paronin, lääninsihterin ja muiden\nwirkamiesten saapuwilla kansliassa.\"\n\n-- \"Uskotteko minun eilen illallisessa puwussani woiwan tulla heti\ntunnetuksi?\"\n\n-- \"Se on tuskin epäiltäwä, etenkin, jos paroni on niin onnellinen, että\njo entuudesta teidät tuntee.\"\n\nOlga punastui, waan sanoi järkiään wakuudella:\n\n-- \"Nyt olen päättänyt. Hywä ystäwä, te saatte wiedä minut paronin eteen\nSimpsana, Kulakowin orjana, mutta sitä ennen, odottakaa, tahdon olla\nwähän yksinäni.\"\n\nOlga pakeni yölliseen wankihuoneesensa. Kun hän wähän ajan takaa sieltä\npalasi, Iwonen ja hänen waimonsa kääntyiwät hämmästyksellä häntä\nkatselemaan. Olga oli niin täydellisesti kauniin nuoren miehen\nmuotoinen, että tarwittiin tuon hywän pariskunnan koko tuttawuus häntä\ntuntea Olgaksi. Runsas pimeä tukka oli taitawasti laitettu hajallaan\nwalumaan kahden puolen olkapäille, musta silkkihuiwi oli kömpelösti\nkääritty kaulan ympäri, ja wyö oli huolettomasti wiskattu solmuun\nharmaan, kantapäihin ulottuwan sarkanutun päälle. Kukaan ei woinut,\nhäntä nähdessä, sanoa muuta kuin että siinä oli joku karjalaisia\ntalonpojan poikia.\n\n-- \"Hahaha!\" käwi Iwonen nauramaan: \"Ja mitä arwelette nyt tehdä tuossa\npuwussanne?\"\n\n-- \"Arwelen näin tulla kansliaan ja siellä paronin edessä wastata\npuolestani.\"\n\n-- \"Mutta jos tulette sitä katumaan?\"\n\n-- \"Minun päätökseni on luja.\"\n\n-- \"Hywä neiti Olga, minä ymmärrän aikomuksenne ja näen läpi\najatuksenne. Minäkään en olisi keksinyt niin oiwallista keinoa,\nsentähden kiitän jo edeltäpäin ilosta, jonka minulle walmistatte. Neiti\nOlga, uskokaa, se menestyy oiwallisesti, he eiwät ole sen wiisaampia,\nhe eiwät näe etemmäksi nenä=warttansa kaikella wiisaudella millä\nylpeilewät. Minä olen kohta walmis teitä seuraamaan.\"\n\nNäin warustettuna, Olga astui siis Iwosen perästä paronin eteen.\nJokainen kanslian herroja kääntyi uteliaasti katsomaan tuota\nraiwoisaksi sanottua nuorta wankia. Mutta kukaan ei ollut odottanut\nnähdä mitä näkiwät. Tuota ihanaa nuorukaista, jonka silmistä loisti\nteräwä äly ja awonainen katsanto, ei tahtonut kukaan uskoa\npahantekijäksi.\n\nParonin silmät kohtasiwat myös wangin silmiä. Hän tuskin woi peittää\nwapsausta, minkä tämä katsaus waikutti. Oli kuin tulinen nuoli olisi\nsäwähtänyt hänen olentonsa läpi. Hänen oli mahdoton selittää mitä nuo\nsäihkywät silmät hänelle muistuttiwat, ja hän tarwitsi koota\najatuksiansa ennen kuin woi alkaa puheensa. Tämän wähän äänettömyyden\najalla Iwonen astui esiin, ojensi paronille lipun, missä oli\nwangitsemisen käsky. ja täytännön kertomus. Sitä pikaisesti silmäiltyä,\nparoni wihdoin kääntyen wankiin päin alkoi:\n\n-- \"Sinä olet Simpsa?\"\n\n-- \"Olen.\"\n\n-- \"Ja olit howineuwos Kulakowin orja?\"\n\n-- \"Olin.\"\n\n-- \"Ja karkasit sieltä wiime elokuun lopulla?\"\n\n-- \"Minä läksin sieltä silloin.\"\n\n-- \"Ja eilen illalla sinä otettiin kiinni tässä kaupungissa.\"\n\n-- \"Kaikki on totta, minä otettiin kiinni tässä kaupungissa.\"\n\n-- \"Niin nuori ja kuitenkin niin tottelematon lakia ja esimiehiä\nkohtaan. Etkö muistanut, että jokaisen on pysyttäwä siinä sijassa,\nmihin Jumala ja esiwalta kenenkin on asettanut? Karulla siitä paeta on\nsuuri rikos, joka rangaistaan kowasti. Sellainen häpäisee ihmisen, waan\nei työ eikä palwelus, olkoot minkä nimellisiä hywänsä.\"\n\n-- \"Teidän puheenne, paroni, on hywin kaunis niihin oloihin, mihin se\nsopii. Minua kohti sopii waan yksi niitä lain sääntöjä, mitä korkea\nhallitsijamme on wahwistanut. Se on pyhä ja kallis sääntö, ett'ei,\ntässä maassa, ett'ei Suomen rajain sisällä keltään saa otattaa wapautta\neikä ketään käy wangitseminen ennenkuin laillinen oikeus on siitä\npäättänyt tahi ellei pahanteossa ole tawattu. Teidän welwollisuutenne,\nparoni, on walwoa tämän lain pyhyyttä. Kuitenkin olen minä teidän\nkäskystänne ihan wiatonna, wastoin kaikkea lakia aiwan tuntematonna\ntullut wangituksi keskellä maantietä ja niin kadottanut wapauteni. Ken\nteille takaa, että minä olen se, joksi minua luulette? Ja jos olisinkin\nse, ken teille woi wakuuttaa minun olewan niin rikollisen kuin teille\non saatettu kertoa? Minä uskon teidän olewan wiehättäwää kuunnella\njokaisen liwertäjän ystäwänne puheita ja myöntää heille kaikellaisia\nwaatimuksia, waikka ne sotisiwat pyhimpiä lakia wastoin.\"\n\n-- \"Kuuletteko sitä rohkeutta?\" sanoi paroni, kääntyen sihteriinsä.\n\n-- \"Hirweää häwyttömyyttä, wastoin Keisarin lakia\", wastasi Rosenlund.\n\n-- \"Woisi uskoa\", jatkoi wanki, \"että teille, paroni, on wiehättäwää\nlain nimessä osoittaa kowuutta sille, jota wihaatte, ja katsoa\nsormienne wälitse, kun kysymys on ystäwistänne.\"\n\n-- \"Mitä kaikkia, mitä sinä tarkoitat?\" huusi paroni pikastuneena.\n\n-- \"Tarkoitan sanoa teille miten wäärin se on käyttää lakia\nkunnianhimonsa tyydyttämiseksi ja korkeaa wirkaansa petollisten\nliukastelijain mielen nouteeksi, sill'aikaa kuin tuhat rikosta jää\nrankaisematta ja tuhat wiatonta kärsii wääryyttä, mutta kauhistawaa on,\nkun sellainen wirkamies auttaa wääryyttä ja sortaa sitä, kellä on\noikeus.\"\n\n-- \"Kylläksi, kylläksi\", huusi paroni, wiitaten kädellään Iwoselle.\n\n-- \"Sulkekaa pimeimpään tyrmään\", huusi Rosenlund.\n\n-- \"Niin teille, paroni, se woi olla kylläksi! Onhan katkeraa kuulla\ntotuutta sen, joka on tottunut kuulemaan waletta ja petosta\nliukastelewain ystäwäin huulilta. Mutta minulle ei ole wielä kylläksi\",\njatkoi wanki lujuudella. \"Teidän lakimme on seitsemän wuotta sitte\nantanut wapauden sadoille orjille, joita entiseen aikaan oli tänne\ntuotu Wenäjältä. Te paroni ja käskyläisenne olette tehneet kaikkea,\npidättääksenne heitä tässä orjuudessa. Kowain isäntäin ystäwänä, te\nolette lain nimissä lähettäneet jälleen jokaisen, ken on tiennyt ja\ntahtonut wapauttansa käyttää ja hankkia etuansa toisaalla. Uskokaa\nminua, se ei saa kestää kauemmin. Minä koetan ettekö joskus näissä\n'orjissa' tule kunnioittamaan wapaita ihmisiä, joilla on oikeus määrätä\ntyönsä ja toimensa. Minä koetan auttaako korkea wirkanne teitä\nkauemmin, puolustaissa laittomuutta ja rikosta, minä koetan löytäwätkö\nwiekkaat ystäwänne aina teissä turwaa pyhiä, wannotuita lakia wastaan.\"\n\n-- \"Hirmuista, julkista häwäistystä!\" huusi paroni.\n\n-- \"Ja sitä wangilta, orjalta, Kulakowin orjalta!\" huusi Rosenlund.\n\n-- \"Kurjalliset olennot!\" huusi wanki. \"Totuus on teille häwäistys, kun\nse alentaa kuwitellun arwonne. Te tahdotte hallita silloin kuin teillä\nei ole muuta tehtäwää kuin noudattaa lakia. Te olette itse orjina\npahoille himoillenne. Kauhistukaa sitä, jos mikään teitä kauhistuttaa,\nja palatkaa tekemään oikeutta, joka on welwollisuutenne.\"\n\nTämä oli enemmän kuin paroni ja Rosenlund woiwat kärsiä. He hyppäsiwät\nistuimiltaan, paroni tempasi pöydältä kellon ja alkoi soittaa\nhätäisesti. Kaikki käskyläiset juoksiwat esiin. Paronin muoto oli\nmustettunut. Hän huusi kowemmin kuin koskaan ennen oli huutanut.\n\n-- \"Hän on hurja! Itse pahahenki ihmisen hahmossa, kapinan nostaja,\nantakaa hän Iiwanan käsiin!\" huusi hän pian hengittämättä.\n\nMalttamatta odottaa Iiwanaa, paroni aikoi tarttua wangin rintaan,\nsyöstäksensä häntä ulos kansliasta. Hänen silmissään paloi hirweä wihan\nraiwo. Silloin yhtäkkiä wanki awasi wyönsä, wiskasi päältänsä\nsarkawiitan ja laski pitkät kiharansa walumaan hienolle kaulallensa.\nHänen suuret hehkuwat silmänsä kohtasiwat paronin, ja hänen huulillaan\nleikitsi suloinen hymy, jossa wiaton nuoruuden ilo ja tilaisuuden\ntuottama hieno iwa oliwat sisällisesti yhdistettyinä.\n\nParoni oli kuin nuolella ammuttu. Rosenlundin silmät seisoiwat nurin\npäässä.\n\n-- \"Olga!\" oli ainoa sana, joka pääsi paronin huulilta.\n\nSilloin tuli owesta huoneesen Iiwana. Hän seisattui tuokion, katsahti\nympärilleen ja syöksi tytärtänsä kohti, puristi hänet syliinsä huutaen:\n\"Olga, minun Olgani!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nGrönros.\n\n\nEnsimäinen kowa onni, mikä oli kohdannut Olgan ja Simpsan rakkautta,\noli ohitse. Simpsaa ei enää kukaan wainonnut eikä ajanut perästä.\nMolemmat nuoret saiwat sen perästä wapaasti pian joka päiwä kohdata\ntoisiansa. He käweliwät yhtenä kaupungilla ja saiwat monet illat istua\nyhtenä Olgan wanhempain luona, eikä kukaan näyttänyt sitä heiltä\nkieltäwän. Iiwana ja hänen waimonsa näyttiwät olewan iloiset tästä\nystäwyydestä. Kaupunkilaiset, joille Iwonen oli wangin seikan jutellut\nmonilla mitä hauskimmilla lisäyksillä, seurasiwat huwituksella nuorten\nystäwyyttä. Heistä puheltiin joka talossa, ja kun he nähtiin yhdessä\nkäwelewän, heitä ihaili jokainen. Moni matkustaja, tultua kaupunkiin,\nasetti tiensä Punaiselle Lähteelle, toiwoen saada nähdä ihanaa neiti\nOlgaa ja hänen sulhaistansa, joista juoksupuhe jo oli ehtinyt lewitä\nseudun ympäri.\n\nMuutamana iltana tuli Iiwanan kotiin paronin passari Grönros\ntoiwottamaan onnea nuorille kihlatuille, jotka silloinkin istuiwat\nwierekkäin Iiwanan salissa. Hän terwehti Iiwanaa ja hänen waimoansa\nsanoen: \"Toiwotan sydämmestäni teille onnea. Kaupungissa on tuskin\nketään joka ei ottaisi osaa teidän iloonne ja onneenne. Sellainen lapsi\nja sellainen wäwy, ne owat lahjoja, joita ei ole suotu monelle\nkuolewaiselle.\"\n\n-- \"Olisin kyllä toiwonut Olgalle suurempiarwoisen miehen\", sanoi\nIiwana, \"mutta minä rakastan tytärtäni liian paljon, ruwetakseni häntä\npakottamaan miehelle wastoin omaa tahtoansa.\"\n\n-- \"Ja siinä teette oikein, hywä Iiwana. Sillä nuoret eiwät woi ajatella\nmitä etuja rikkaus ja korkea arwo antawat meille maailmassa. He\nluulewat eläwänsä paljaalla rakkaudella, eiwätkä tunne wielä miten\nhuwaksi paljas rakkaus on syödä leipänä, niin pian kuin sitä on tarwis\njakaa isolle perheelle.\"\n\n-- \"Niin se on\", sanoi Iiwana, \"tunnenhan sen omasta itsestäni. Mihin\nolisin tullut, ellei paroni olisi antanut minulle tällaista wirkaa?\nMinä elin köyhyydessä ja waimoni sai tehdä yöt päiwät työtä,\npitäessämme koulussa Olgaa, jossa on ollut kaikki toiwomme.\"\n\n-- \"Ja toiwonne ei ole teitä pettänyt. Paroni pitää teitä suuressa\narwossa, Iiwana. Mutta hänellä on paljon, joita hän pitää arwossa, eikä\nsentähden jaa jokaiselle wirkoja. Teille on waan ollut onneksi, että\nparoni tuntee niin hywin tyttärenne, neiti Olgan.\"\n\n-- \"Paroniko tuntee Olgan?\" sanoi Iiwana hämmästyen. \"Minun tieteni hän\nei ole nähnyt Olgaa ennen tuota onnetonta kohtausta kansliassa.\"\n\n-- \"Te erhetytte. Paroni tunsi tyttärenne ennen kuin saitte nykyisen\nwirkanne. Hän tunsi sen jalon neiden ja sanoi minulle: synti on antaa\nolla köyhyydessä sellaisen isän, jolla on niin jalo tytär. Korottaisin\nhänen waikka mihin wirkaan, jos tietäisin hänen woiwan mitä toimittaa.\"\n\n-- \"Sanoiko hän sen?\"\n\n-- \"Warmasti hän niin sanoi, ja minä se olin, joka silloin tein teille\nawun.\"\n\n-- \"Te, Grönros.\"\n\n-- \"Juuri minä. Minä tunsin teidän arwonne. Minä tunnen ihmiset päältä\npäin, enkä koskaan erehdy. Minä sanoin paronille, ett'ei Iiwanan\nkaltaista miestä ole toista Wiipurissa, tuskin koko läänissä. Hän\nkelpaa jokaiseen toimeen ja täyttää käskynne paremmin kuin kenkään\nSuomessa. Muuta ei tarwinnut sanoa, ja silloin saitte nykyisen\nwirkanne. Ja miten owat sanani toteutuneet? Nytkin, parastaikaa, paroni\non kokonaan teidän wallassanne.\"\n\n-- \"Minun wallassani?\"\n\n-- \"Niin, teidän ja tyttärenne.\"\n\n-- \"Minun tyttäreni?\"\n\n-- \"Se on puhtainta totuutta, niin pahasti kuin se on minun sitä teille\nilmoittaa. Hän sanoi minulle eilen: 'En tiedä mitä tekisin jos jotenkin\nsaisin tuon Iiwanan ja tyttärensä pysytetyiksi luokseni. Miksi et sinä\nGrönros woinut olla Simpsan sijassa? Olisin tehnyt sinut waikka miksi\nwirkamieheksi,' paroni sanoi sen?\"\n\n-- \"Ja paroni sanoi sen?\"\n\n-- \"Syntihän on minun sitä kertoa. Waan neiti Olga on kerran walinnut,\neihän se nyt enää mitään waikuta. Luulten paroni nyt osottaa kaiken\nhywyytensä neiti Olgan tulewaa miestä kohti; ja silloin tekään ette ole\nunhotettu. Ja arwaatteko miten se kunnian mies on muuttunut tuossa\norjain jutussa? Hän tekee kaikki mitä woi, saada wapaiksi ne ihmiset,\njotka epätiedossa owat wielä pysyneet orjina. Hän on päättänyt lähettää\nnuoren alaupserin pestaamaan sotamiehiksi nuoria miehiä, jotka tahtowat\nerota isännistään. Tämän toimen hän warmaan antaa neiti Olgan\nwalitulle. Arwaattehan, minkä kunnian paroni sillä osoittaa teille ja\ntulewalle wäwyllenne.\"\n\n-- \"Kaikki, mitä puhutte, hywä Grönros, on minusta niin outoa, että\ntuskin woin sitä uskoa. Waan minulla ei ole mitään syytä luulla teidän\nwalehtelewan. Paroni on minua kohtaan ollut liian hywä, lähettääkseen\nteitä tuomaan minulle walheita.\"\n\n-- \"Walheen jäljet owat lyhyet, kuten tunnette. Kohta saatte omilla\nsilmillänne nähdä kaikki. Paroni sai eilen Kulakowilta kirjeen, jossa\nhän pyytää kaiken mokomin paronia lähettämään takaisin palwelijaansa,\njolla ei ollut lupaa mennä sotawäkeen eikä tulla wiettelemään\ntytärtänne. En tiennyt kumpi näistä enemmän suututti paronia, mutta se\nwaan warma on, ett'en koskaan ole nähnyt häntä niin suutuksissa kuin\nsanotun kirjeen luettuansa. Hän repäisi sen palaisiksi ja käski minun\nheittämään palaset tuliseen uuniin, ja sen minä tein uskollisesti,\nsillä tiesinhän minä, ettei Kulakow woinut millään panna toimeen\nuhkauksiansa, joita hän kirjeessään ilmoitti, niinkuin sellaistakin,\nettä hän muka estäisi Simpsan ja Olgan naimisen.\"\n\n-- \"Teidän ystäwyytenne luen kunniakseni ja arwelen sitä nauttia niin\nkauan kuin minua suwaitsette. Minä olen kyllä paljas halpa palwelija,\nmutta ehkä minullekin wielä lempeämpi päiwä koittaa!\"\n\n-- \"Me olemme kaikki palwelijoita, suurimmasta pienimpään. Te olette\nwielä nuori, kukaan ei woi sanoa mihin seisatutte. Lukekaa minun\nperheeni ystäwiksenne.\"\n\nNäillä sanoilla molemmat erosiwat, ja Grönros'in silmissä loisti\ntyytywäisyys, kun hän nöyrällä kumarruksella kätteli Iiwanan waimoa ja\ntytärtä. Mutta hänen huulillensa kuwausi iwallinen nauru, ojentaessaan\nkättänsä Simpsalle ja sanoessaan: \"toiwotan onnea ja menestystä\naikomuksessanne.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nSalakari.\n\n\nGrönros oli puhunut totta. Paroni oli kokonaan muuttunut. Hän oli\nalkanut koettaa orjina palwelewia ihmisiä tuolla Laatokan\nrantaseuduissa saada tuntemaan heidän wapauttansa, joka Suomen lain\nmukaan tuli jokaiselle maan asukkaalle. Saatua tiedon neiti Olgan ja\nSimpsan keskuudesta, hän näytti osoittawan suosiota myös Simpsaa kohti.\nHän sai päällikön kautta waikutetuksi, että Simpsan toimeksi annettiin\npalkata nuoria miehiä entisten orjain seasta sotamiehiksi Suomen äsken\nasetettuihin jääkäripataljoniin, näyttääkseen sekä entisille orjille\nettä niiden isännille, ett'ei orjuutta enää maassa ollut. Hänen\nsuosionsa ei seisattunut siihen. Hän tuli eräänä aamuna äkki arwaamatta\nIiwanan kotiin, kätteli siellä jokaista ja toiwotti sydämmellisesti\nonnea nuorille kihlatuille. -- \"Mikä onnellinen ihminen sinä olet\nIiwana'\" sanoi hän. \"Soisin olla sellainen isä kuin sinä, waan minulle\nei ole suotu lapsia. Tulewa nuori wäwynne on pataljonan sukkelimpia\nmiehiä, hän saattaa wielä tulla upseriksi. Waan näettekö mitenkä jo\nwähällä olin tulla petetyksi? Minä olen ihan wiaton siihen, mikä on\ntapahtunut, waan minun sijassani on waikea tuntea asioita muuten kuin\ntoisen silmän ja suun kautta. Ihmiset owat petollisia. Maksaisin\nkultaa, jos saisin ympärilleni sellaisia miehiä kuin sinä, Iiwana, ja\neräät muut, jotka perin pohjin tunnen.\"\n\n-- \"Te osoitatte minulle liian kunnian, paroni! Minä olen mitätön\nihminen; teidän walistunut tahtonne se yksin woi minua johonkin\nkäyttää.\"\n\n-- \"Ei niin, hywä Iiwana! Se on wäärin niin halwentaa itseänsä. Te\nolette sowelias jokaiseen toimeen, ja minä arwelen sen teille näyttää,\nja jos tulewa wäwynne kerran tahtoo jättää sota=aseet ja kääntyä\nrauhallisiin toimiin, olen warma, ett'ei teillä ole syytä hänestäkään\nhäwetä. Wai kuinka arwelette, nuori mies?\"\n\n-- \"Minäkö?\" wastasi Simpsa kumartuen. \"Minä en ole ansainnut wielä\nmitään.\"\n\n-- \"Te olette ansainneet paljon, enemmän kuin kullalla woi ostaa,\nsilloin kuin olette ansainneet sellaisen towerin. Uskokaa, suurin ansio\nmaailmassa auttaa wähän. Parailla lahjoilla saatte olla ikänne\npatalakkina, jos ei teillä ole apua naisista. Woitte kantaa ikänne\nkiwäriä, woitte hakata kuolijaksi puolen maailmaa, pääsemättä\npaikaltanne, waan yksi ainoa ihana olento, paljon wähemminkin kuin\nteidän, woi teidät sysätä suorastaan korpralista kenraliksi.\"\n\nParoni wiskasi salaisen silmäyksen Olgaan päin, mutta tämä ei sitä enää\nnähnyt, sillä hän pakeni juuri silloin toiseen huoneesen. Paronin puhe\nsilloin seisattui, ja annettua eräitä neuwoja Iiwanalle ja erittäin\nSimpsalle, hän kätteli molempia ja meni.\n\nPerheen jäätyä jälleen yksinään Simpsan kanssa, Iiwana lausui:\n\n-- \"En tiedä mikä onni on tullut talooni, siitä ajasta kuin tulin\nparonin palwelukseen. Kaikki menee paremmin kuin woin aawistaa. Pari\nwuotta sitten olin wanha palwelija, sen perästä olen yhä nousnut, enkä\ntiedä enää millaisena miehenä saatan kuolla. Nimismiehen wirka on\nminulla jo kuin kädessä, ja se ei seisatu warmaan wielä siihen, jos\nparoni pysyy täällä. Mitä sanotte sellaisesta miehestä?\"\n\n-- \"Minä pelkään häntä kuin kuolemaa, uskokaa, isä, minä wapisen joka\nkerta kuin hänet näen\", sanoi Olga huoaten.\n\n-- \"Sinä olet hywin lapsellinen, Olga. Sellaista miestä ei ole toista\nSuomessa.\"\n\n-- \"Woitte sanoa minua yhtä lapselliseksi kuin Olgaa\", sanoi Simpsa;\n\"Minäkin pelkään häntä --\"\n\n-- \"Sinäkin\" sanoi Iiwana. \"Luulen teidän molempain näkewän kummituksia\nkeskellä päiwää. Hän ei ole koskaan ollut minulle suosiollisempi kuin\nnyt.\"\n\n-- \"Sen pahemmin häntä pelkään\", sanoi Olga.\n\n-- \"Kuulkaa, lapset, se onneton tapaus woi kääntyä meille suurimmaksi\nonneksi. Sentähden minä en koskaan epäile täyttäessäni hänen\nkäskyjänsä, olkoot ne waikka kuin hurjia, ne kääntywät kuitenkin meille\nwihdoin onneksi. Käskeköön hän minua tuleen, minä olen walmis. Mutta\nolkaa, minulle tuli hywä ajatus päähäni. Tänään olen niin iloinen, että\nwoin tehdä kaikkea, luulen tämän olewan oikean onnenpäiwän. Koko\nmaailma näyttää olewan minulle tarjona. Woisin antaa teidät wihkiä\ntänä=iltana ja nähdä teidät onnellisina.\"\n\n-- \"Tänä iltana?\" huusiwat Olga ja Simpsa yhtaikaa.\n\n-- \"Niin, ihan tänä iltana, sillä ehkä jo huomenna sinun, Simpsa, täytyy\nmatkata pois. Siis, lapset, parasta on tänä iltana.\"\n\n-- \"Minä en toiwo mitään parempaa\", sanoi Simpsa puristaen Olgaa\nsyliinsä.\n\n-- \"Se on totinen tosi, ett'en häissänne koskaan woi olla iloisempana\nkuin tänä iltana. Kutsumme waan papin ja monjaita ystäwiämme.\"\n\nMolemmat nuoret syleiliwät Iiwanaa ja sitte toisiansa. Waan Olga\nhuokasi sywästi, ja hänen silmiinsä tuli kyyneliä.\n\n-- \"Waan sinä et ole oikein iloinen, Olga\", sanoi Simpsa, häntä\nsuudellen. \"Onhan kaikki mennyt paremmin kuin osasimme toiwoa. Tänä\niltana olemme yhdistetyt, emmekä tarwitse nyt mitään pelätä.\"\n\n-- \"Sen kaiken näen minäkin, waan en tiedä mikä se on, joka minua pian\nwapisuttaa. Minusta tuntuu kuin joku hirweä onnettomuus olisi tulossa\",\nsanoi Olga huokaillen.\n\n-- \"Ja minä en näe yhtään syytä pelkoon\", sanoi Simpsa. \"Katso, aurinko\npaistaa heleästi, sen walossa ei menesty mitkään kawaluuden juonet. Kun\nilta pimenee, silloin meitä ei woi mikään ihmis=woima enää eroittaa. Ja\nuskotko, Olga, kun onni kerran on suotuisa, niin se wie yhä eteenpäin\nkuin hywä purjetuuli laiwaa.\"\n\n-- \"Mutta laiwa saattaa tarttua salaiselle karille ja niihin musertua.\"\n\n-- \"Sen se saattaa tehdä, waan silloin kuin matka on tuntematon. Jos sen\nsijaan jo olemme lähellä satamaa, ja waaralliset karit owat meiltä\nkaikki jo ohitse.\"\n\nIiwana oli sill'aikaa warustainut menemään ulos. Silloin awautui owi,\nja eräs polisipalwelija, Iiwanan wirkakumppani, astui huoneesen.\nTällainen tapaus oli aiwan tawallinen, mutta kummallista, nyt wapsahti\njokainen, yksin Iiwanakin, joka ei saanut sanaa suustansa, tulijan\nlyhyesti terwehtäissä.\n\nPolisi katsahti ympärilleen silmillä, joissa kylmä wirallinen tärkeys\nnäytti tahtowan tulla jokaisen huomioon. Sitte hän wetäsi poweltaan\nsuuren wirallisen kirjeen, suljetun wirkasinetillä, jossa näkyi\nkeisarillinen waakuna ja sen yli risti.\n\nIiwanan muoto kirkastui yht'äkkiä. \"Se on waltuuskirja uuteen\nwirkaani\", sanoi hän ja tunsi rintansa lämpenewän. Hän tempasi polisin\nojentaman kirjeen, awasi sen ja luki seuraawat sanat:\n\n-- \"Pyhän Synodin ja Korkean Konssistorin käskystä: Oikeauskoisten\nSimpsan ja Olgan wälillä aiottu awioliitto on kielletty ja tällä\nratkaistu, koska mainitut henkilöt owat näytetyt olewan keskenään\nsukulaiset.\"\n\n-- \"Sukulaiset!\" parkasi Olga surkealla äänellä.\n\n-- \"Sukulaiset! mahdotonta!\" kiljasi Simpsa. \"Siinä on erheys, joka on\nhelposti näytetty toteen.\"\n\nOlga, jolla kyyneleet jo oliwat silmissä, alkoi wähän lewottua.\n\n-- \"Waan jos olette yhtenä seisneet jossakin lapsen kummina?\" muistutti\nIiwana. \"Sellainen tekee kreikanuskoiset sukulaisiksi ja estää heidän\nwälillään naimisen.\"\n\nOlga muisti wasta nyt, että kerran ollessaan Kulakowin luona hän ensi\npäiwinä, ja tuskin wielä sitä ennen nähtyä nuorta orjapalwelijaa, joka\noli annettu hänelle passariksi, oli tämän, hänen nyt rakkaan Simpsansa,\nkanssa seisonut kummina talonpojan lapselle, minkä Wenäjän pappi kastoi\nKulakowin howissa. Hän muisti nyt, ett'ei sellaista estettä woitu\nmillään poistaa, että hän sen kautta oli ikuisesti eroitettu Simpsasta.\nHän tunsi päässänsä menewän ympäri, hän puristausi wielä Simpsaan\nkiinni, mutta yht'äkkiä hänen kätensä herwahtiwat, ja hän putosi maahan\nennenkuin Simpsa ehti häntä käsillään tueta.\n\nSimpsakin tunsi wasta nyt koko onnettomuutensa suuruuden, hänen joka\njäsenensä wapisi, ja hänellä oli tuskin woimia nostaa pyörtynyttä Olgaa\nlattialta ja asettaa hänet sohwalle, jossa oliwat istuneet. Maailma\nmustettui hänen silmissään, hän ei nähnyt enää muuta kuin tuon\nwieressään pyörtyneen neiden. Hänen silmänsä oliwat seisattuneet Olgan\nwaalenneesen muotoon, hänen kyyneleensä tippuiwat siihen palawina, ja\nhän puristi wielä wiimeisen kerran syliinsä raskaasti henkiwän Olgan,\njoka awasi nyt jälleen epätoiwosta pian sammuneet silmänsä. Heidän\nkatseensa paloiwat wielä kerran yhteen, ja Simpsa painoi silloin hänen\nwaaleille huulillensa palawan suutelun -- oliko se heidän wiimeinen --?\n\nIiwana ja hänen waimonsa kiiruhtiwat tyttärensä luo.\n\n-- \"Lapset\", sanoi Iiwana pian kyyneleet silmissä. \"Synti on kuitenkin\nsynti! Jumala on sen niin tahtonut!\"\n\nSimpsa oli puristanut Olgan syliinsä. Olgan herwahtaneet kädet oliwat\nkiertyneet Simpsan kaulan ympäri. Nyt heidän täytyi erota. Simpsa\nryöstäysi yht'äkkiä irti ja juoksi oween. Olga parkasi, sydäntä\nsärkewällä kuolewalla äänellä ja lankesi herwotonna äitinsä syliin.\n\n\n\n\nX.\n\nTärkeä sanoma.\n\n\nWuosi oli kulunut wiime tapauksesta. Pitkän talwen perästä oli päästy\ntaas kesään. Rattaat jyrisiwät kiwikaduilla, laiwat purjehtiwat\nedestakaisin Wiipurin lahdella. Waterloon wiimeinen sota wuonna 1815\noli tuottanut yleisen rauhan ympäri Europan. Suuri Napoleon istui\nyksinäisessä Helenan saaressa. Kaikkialla liikkuiwat ihmiset nyt\nmoniwuotisen sotaisen ajan perästä rauhan toimissa.\n\nParoni käweli kiiruilla askelilla edestakaisin salinsa läikkywää\nlattiaa. Silloin awautui owi, ja Grönros astui paronin eteen, kumartuen\nsywästi. Hänen muotonsa loisti ilosta, ja paroni arwasi hänellä olewan\njotakin uutta ja tärkeää, joka näytti pyöriwän hänen kielellään.\n\n-- \"No, sinä olet hänet warmaan tawannut?\" sanoi paroni, wiskautuen\nsohwaan.\n\n-- \"Olen tawannut heidät kaikki.\"\n\n-- \"Ja hän oli tyytywäinen, wai kuinka?\"\n\n-- \"Hän tuli niin iloiseksi, ett'ei woinut wastata. Hän olisi luwannut\nminulle kaikki. Mutta, paroni, saatte pian omilla silmillänne nähdä\nhänen ilonsa. Hän oli jo tänä päiwänä walmis lähtemään uuteen\ntoimeensa.\"\n\n-- \"Ja sanoithan, ett'ei wirka ollut wielä awonaisna?\"\n\n-- \"Minä sanoin sen. Waan se ei tehnyt mitään muutosta. Kaikki meni kuin\noli aiottu. Sain kohdastaan hänen sekä waimonsa suostumuksen. He\ntahtoiwat jo tänään tulla näkemään huoneet, jotka te, paroni, olette\nluwanneet minulle asunnoksi, niin pian kuin häät owat ohitse ja\njoudumme muuttamaan.\"\n\n-- \"Ja Olga sitte?\"\n\n-- \"Hän oli wielä heikko tautinsa perästä, josta tuskin oli wielä\noikein parantunut. Hän oli kyllä wastoin, mutta kun näytin kirjeenne\nja saiwat kuulla, ett'ei kysymys ollut enää paronin passarista, waan\nwirkamiehestä -- --\"\n\n-- \"No no, sillä ei ole niin kiirua, waan se on yhtä kaikki. Pää=asia\non, että hän suostuu. Minä arwelen sinulle enemmän kuin aaweksit. Sinä\nsaat asunnon tässä rakennuksessa, nimittäin pari huonetta alakerrassa,\nwoit olla kuitenkin wirassa maalla, waikka arwelen käyttää sinua täällä\nkaupungissa. Waimoni matkustaa tänä kesänä ulkomaalle ja jää sinne aina\ntulewaan kesään. Ja arwaatko mitä olen aikonut?\"\n\nGrönros hölmistyi, punastui ja katsoi epäilewin silmin paroniin.\n\n-- \"Minä arwelen\", jatkoi paroni hymyillen, \"antaa talouteni Olgan\nhoidettawaksi. En tunne ketään, jolle sen uskoisin paremmin kuin\nhänelle. Hän on hywin kaswatettu, sinun uusi wirkasi korottaa hänet\nsiwistyneihin seuroihin, minun tuttawani tulewat hänen tuttawiksi, hän\najelee kaupungissa milloin haluaa, minun hewoseni ja waununi owat\nhänelle aina altisna. Ja sinullekin Olgan tähden on jokainen seura\nawoinna. Woitko arwata mikä etu se on? Se on toista kuin istua maalla\njonkun papin tahi puoliherran kansa ja kuunnella heidän wiisaita\npuheitansa puista heinistä. Ymmärrätkös nyt sen?\"\n\n-- \"Se on kaikki hywä, mutta, paroni, minua peloittaa, jos Olga\" -- --\n\n-- \"Siihenkö ei suostuisi? Turha kaikki, Grönros! Hän suostuu kyllä,\nmutta miksi olet sellainen patalakki, Grönros parka? Miksi annat heille\naikaa arweluihin? Tekisit jyrkän päätöksen!\"\n\n-- \"Ja jos sen jo olisin tehnyt!\"\n\n-- \"Kuin?\"\n\n-- \"Olga on jo minun, tahi pian kuin minun. Häät tapahtuwat kohta,\ntulewassa kuussa. Kaikki menee hiljaisuudessa, ja jos annatte luwan,\nparoni, minä tuon hänet ensi wiikolla katsomaan huoneita -- mutta se on\nwielä salaisuus.\"\n\n-- \"Wieläkö salaisuus?\"\n\n-- \"Niin, paroni, se on kummallinen asia tuo rakkaus. En woi sentähden\nlukea wiaksi, ett'ei hän wielä ole ehtinyt tarkoin unhottaa -- minulla ei\nollut rohkeutta siitä puhella hänelle -- kaikki on tehty ja päätetty isän\nja äitin kanssa -- wasta seisoessani alttarin edessä arwelen ensi kerran\nkatsoa häntä silmiin.\"\n\n-- \"Ja sen luulet niin onnistuwan?\"\n\n-- \"Minä sen uskon, paroni! Hän on Simpsasta erotettua tullut kuin\nlapseksi. Hän ei puhele kellekään, hän antaa wanhempansa johdattaa\nitseään kaikkeen. Hän kuuntelee äänettä ja nähtäwästi liikutuksetta\njokaista puhetta. Ylpeys, jota niin pelkäsin, on hänestä kokonaan\nhäwinnyt. Hän on nöyrä jokaista kohtaan. Hänen silmissään ei näy enää\nsitä surua ja tuskittelemista, jotka niissä näkyiwät ensin. Ne owat\nniin hempeät ja sulawat, että minun on mahdoton niihin katsoa.\nSentähden olen sen säästänyt wihkiäisiksi. Mutta, paroni, minulla oli\nmuutakin -- wähäinen rukous\" -- --\n\nGrönros ei ehtinyt jatkaa puhettansa, kun owi awautui, ja tuntematon\nmies sota=asussa tuli saliin ja astui paronin eteen. Hän weti\npoweltansa kirjeen, warustetun höyhenellä ja ojensi sen paronille.\n\nParoni musersi pikaisesti sinetin, katsahti kirjeesen ja punastui\nnähtäwästi.\n\n-- \"Mitä?\" huusi hän ja hänen muotonsa kirkastui yht'äkkiä. \"Hänen\nMajestetinsa itse, pikemmin kuin woin aaweksia! Grönros, kutsu tänne\npikaisesti howineuwos Renner.\"\n\nGrönros ja tullut upseri wetäytyiwät pois. Paroni seisattui\ntyytywäisyydellä katselemaan peilissä kuwaansa, joka näytti\niloisemmalle kuin ennen.\n\n-- \"Kuitenkin ihme\", sanoi hän itsekseen. \"En tiedä enää mikä ei minulle\nonnistuisi. Huhu Hänen Majestetinsa tulosta oli antanut minulle\nsalaisen toiwon -- nyt se toteutuu. Olin päättänyt saada waltaani tuon\nylpeän naisen, joka osoitti minulle waan ylenkatsetta -- ja nyt, ennen\nkuin woin uskoa, saan hänet saman katon alle asuntooni, saan tawata\nhäntä joka hetki. En tiedä mikä salainen nauha on sitonut elämäni\nhäneen. Hänen innokas puheensa se oli, joka herätti minun ryhtymään\nnoiden eräiden orjain asiaan, ja nyt sama asia tuottanut minulle Hänen\nMajestetinsa erinäisen suosion. Onko se liiaksi, jos nyt toiwon että,\nkun Hänen Majestetinsa on kerran kanssani saman katon alla, minä saan\ntäytetyksi suurimmankin -- pian unelman -- tulla tämän maan ensimmäiseksi\n-- tarkka ihmistuntoni, luottamus itseeni ja wiimeksi -- hän, tuo\nwiehättäwä olento -- Olga...\"\n\n\n\n\nXI.\n\nHääpäiwä.\n\n\nOli elokuun neljäskolmatta päiwä, kirkas ja lämmin. Iiwanan talossa oli\njo aamusta warhain kaikki puuhassa, sillä se oli määrätty Olgan ja\nGrönros'in hääpäiwäksi. Wihkiminen oli päätetty tapahtumaan\niltapuolella kirkossa, ja muutamia talon tuttawia perheitä oli kutsuttu\nensin kokoontumaan Iiwanan kotiin. Morsiusneidot oliwat pyydetyt sinne\njo aamupäiwällä, koska Iiwana ja hänen waimonsa eiwät millään saaneet\nOlgaa järjestämään morsiuspukuansa sellaiseksi kuin se oli aiottu.\nIltaa sitä ennen oli Iiwana sanonut tyttärellensä, ett'ei mitkään\nkonstit enää auttaneet, kaikki oli purkamattomasti jo määrätty, että\nhänen sulhasensa, keisarillinen komisarius ja läänin arkkiwarius herra\nGrönros oli kutsuttu heille päiwälliselle ja että kohta sen perästä\nmentäisiin kirkkoon, jossa hänen ylhäisyytensä paroni oli luwannut\nläsnäolollaan kunnioittaa heidän wihkimistä. Olga oli kuunnellut isänsä\npuhetta äänettä, ja nostamatta kertaakaan silmiänsä isäänsä päin. Hän\noli hywin waalea ja olisi näyttänyt pian wälinpitämättömältä, jos\nmuutamat raskaat huokaukset eiwät olisi ilmaisneet hänen sisällistä\ntilaansa.\n\nGrönros taas, hänkös nyt oli onnellinen! Hän ei tänä yönä ollut\nsilmäänsä ummistanut, hän ajatteli waan yhä sitä onnellista hetkeä,\njolloin ihana Olga oli tulewa hänen omaksensa. Hän ei ollut wielä\nrohjennut katsoa Olgan silmiin, mutta päiwällispöydässä hän oli\npäättänyt sen tehdä, tulkoon peräksi mikä hywänsä. Saattaahan siinä\ntarjoutua hänelle joku sowelias silmänräpäys, ett'ei kukaan huomaa\nhänen rohkeuttansa ja silloin -- -- Mutta tuon paronin wiekkaat aikeet\n-- wiimeksi hän kuitenkin saa pitkän nenän. Olisinko minä hullu\nsuostumaan hänen neuwoihinsa! Minä olen tawannut Kulakowin, hän on\nluwannut minulle huoneet, ja huomisiltana arwelen istua waimoni kanssa\nwaunuissa -- ja silloin paronin kaikki aikomukset owat tuulessa.\n\nKello oli kymmenen aamulla, kun Grönros uusissa mustissa waatteissa --\nettä häihin täytyi saada frakki, sen hän tiesi wälttämättömäksi -- tuli\nIiwanan taloon. Hän oli yöllä tullut siihen warmaan päätökseen, että\nOlga, hänen tullessaan, oli ottawa häntä wastaan owella, -- sillä,\najatteli hän, mahdoton enää on hänen peräytyä. Hän tarttui pian\nwapisewalla kädellä tähän oween, jonka takana odotti häntä hänen\nmaallinen onnensa. Mutta owi ei awautunut heti, koska hän sattui ripaa\nkiertämään wäärin päin, wihdoin se kuitenkin awautui, ja hänellä oli\nwastassa nainen -- waan siinä hän ei wielä tohtinut katsoa sen silmiin.\nSe ei woinut olla muu kuin Olga, ja sentähden hän lewitti kätensä ja\naikoi puristaa sen syliinsä.\n\n-- \"Ikuisesti rakastettu!\" sanoi hän hiljaan.\n\n-- \"No, no, Grönros, mitä sinä arwelet?\" kajahti Iiwanan ääni, \"kowin\nsokeahan olet, kun et tunne enää waimoani.\"\n\nGrönros nosti silmänsä naiseen, ja kohtasi wanhan äitin silmät, joka\nnaurusuin antoi hänen itseään syleillä. Hänen kätensä herwahtiwat alas,\nwaan nyt oli kaikki hänen rohkeutensa mennyt. Hän ei tiennyt enää miten\nhänen oli kohtaaminen Olgaa.\n\nWaan Iiwana ei antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Hän meni hänen\nwiereensä puhelemaan tulewista talouden asioista.\n\n-- \"Sehän nyt oiwallista oli, että paroni päätti pysyttää sinut täällä\nkaupungissa. Maalla wirka ja kaupungissa toinen ja sitte wapaa asunto\nitse paronin asunnon ja huoneiden alakerrassa. Kun onni kerran käy\nihmistä sysäämään ylös, niin se tekee sen loppuun asti, wai miten sinä\narwelet siitä, wäwy?\"\n\n-- \"Minä arwelen, että -- että se on se, jota minäkin arwelen.\"\n\n-- \"Meille wanhemmille se on hywin onnellista\", jatkoi Iiwana, \"että\nsillä tawoin saamme hywän tyttäremme pitää niin lähellä ja wielä sitä\niloisempi, kun tiedämme paronin häntä niin suosiwan; onhan se niin\nsinullekin, hywä wäwy?\"\n\n-- \"Niin, minä olen arwellut aina, että mikä kerran on niin, se silloin\non ihan warmasti olewa aiwan niin.\"\n\n-- \"Totta puhuen\", jatkoi Iiwana, \"Olga on ollut hywin wähän taipuisa\ntähän naimiseen, enkä minä ole tahtonut häntä siihen wäkisin pakoittaa,\nmutta kun paroni ja sinä olette sitä niin lujasti tahtoneet, niin hänen\noma onnensa käskee häntä siihen wälttämättömästi; eikö se ole sinunkin\nmielestäsi oikein?\"\n\n-- \"Minun mielestäni se, mikä kerran on oikein, se ei silloin woi olla\nwäärin.\"\n\n-- \"Sitä minä olenkin sinusta aina luullut, sillä joka on palwellut\nsellaista herraa kuin paroni -- --\"\n\n-- \"Niin, hywä iwana, se sitä on palwellut.\"\n\n-- \"Mutta tahdothan nähdä tyttäreni ennen kuin morsiusneidet tulewat ja\nottawat hänet huostaansa --?\"\n\n-- \"Minä tahdon, hywä Iiwana, aina sitä, jota tahdon, ja jota te\ntahdotte.\"\n\n-- \"No, kas sitä woi sanoa kelpo wäwyksi. Minä ja waimoni olemme olleet\ntäydelleen warmat, että tyttäremme tulee hywin onnelliseksi. Nyt saat\nhänet nähdä wielä aamupuwussaan, waan sulhaiselle ja hääpäiwän aamuna\nei siitä liene mitään waaraa.\"\n\nNiin sanottuaan, Iiwana nousi, koputti hiljaa owea, joka wei Olgan\nkamariin. Grönros seisoi wawisten hänen selkänsä takana. Waikka\nhuoneesta ei kuulunut mitään wastausta, Iiwana awasi kuitenkin owen, ja\nmolemmat pujahtiwat sisään. Grönros seisattui wielä lähemmäksi Iiwanan\nselän taa eikä tohtinut kääntää päätänsä mihinkään päin.\n\n-- \"Mutta mitä kummaa tämä on?\" huusi Iiwana hämmästyksissään. \"Huone on\ntyhjä ja wuode on liikuttamaton. Herrainen aika! Kuinkas minä tämän\nymmärrän? En ole koko yönä, koko aamuna kuullut hiiskausta, ja\nkuitenkin hän on poissa! Olisiko hän täyttänyt eilisen uhkauksensa?\"\n\n-- \"Mitä te sanotte, appi, uhkauksensako?\" kysyi Grönros nyt, tultuaan\nyht'äkkiä rohkeaksi.\n\n-- \"Niin, hän uhkasi eilen, kun puhelimme häistä, mennä mereen, mutta me\npidimme sen paljaana leikkinä.\"\n\n-- \"Siinä, ystäwäni, näette, mitä se on tunkea ihmislapsen päähän\nsellaista rojua kuin tiedot ja sellaiset. Arwaahan sen, ett'eiwät ne\nketään jätä rauhaan, ennenkun owat wieneet sinne, mistä ne owat\ntulleet.\"\n\nIiwana ja hänen waimonsa tuliwat hirmuiseen tuskaan. Onneton sulhanen\narweli jotakin sanoa; mutta ei löytänyt sopiwia sanoja, ja jäi awoissa\nsuin seisomaan.\n\n-- \"Hän on saattanut mennä jonkun morsiusneidon luo\", sanoi wihdoin\näiti.\n\nJuostiin pian naapureihin, joissa morsiusneidot jo oliwat laittelemassa\nwaatteuksiaan. Kaikki hämmästyiwät. Olgaa ei ollut nähnyt kukaan\neilisestä illasta. Mistään ei saatu pienintäkään wihiä mihin morsian\noli häwinnyt. Kyseltiin polisit ja palowartijat, waan kukaan ei ollut\nnähnyt sellaista naisihmistä. Käweltiin etsien merenrannatkin joka\nhaaralla. Kaikki turhaan. Iiwana ja hänen waimonsa palasiwat kumpikin\neri haaralta tyhjänä kotiinsa. Grönros oli yleisen hälinän ajalla myös\npaennut.\n\nKun wihdoin kaikki toiwo jo oli kadotettu, ja wanhemmat istuiwat\ntuskitellen ja wuoroin syyttäen toinen toistansa, awautui owi, ja\nsisään tuli eräs poika, kädessä naisen huiwi.\n\n-- \"Tämä oli Papulan sillalla, minä jätän sen tänne\", sanoi poika.\n\n-- \"Hywä Jumala!\" huusi äiti säikähtyneenä, \"se oli Olgan huiwi, hän on\nhukuttanut itsensä!\"\n\nMolemmat wanhemmat syöksiwät ulos ja lähtiwät pian juoksussa jaloin\nrientämään Papulan sillalle.\n\nHe oliwat tuskin ehtineet pihan yli ja portista ulos, kun joku ajoi\nheille wastaan, ja he wäistyiwät syrjään, päästäksensä ajajan ohitse.\nSilloin kajahti heille iloinen ääni: \"isä, äiti!\" Silmänräpäys wielä ja\nOlga syleili wanhempiansa, jotka kyyneleet silmissä puristiwat häntä\nsyliinsä. Iloissaan he eiwät huomanneet miestä, joka myös oli hypännyt\nrattailta alas ja seisoi heidän wieressään.\n\n-- \"Waan missä sinä olet ollut, Olga?\" kysyi Iiwana.\n\n-- \"Sen wastaa teille Simpsa. Kas, te ette häntä tahdo nähdäkään?\"\n\nTultua huoneesen, Simpsa selitti heille kaikki. Hän oli ollut\nPietarissa, etsien päästäksensä Keisarin jalkojen juuressa rukoilemaan\narmoa. Mutta Keisari lähti juuri silloin pitkälle matkallensa\nArkangeliin. Simpsa arweli mennä sinne, waan matkan pituus peloitti\nhäntä, ja muutenkin hänen waransa eiwät olisi kannattaneet sitä tehdä\nmuuten kuin jalkasin. Silloin hän tapasi Newalla laiwan, jossa juuri\njoukko Pietarilaisia oli lähdössä Walamoon. Arwellen siinä parhaiten\npäästä takaisin Suomeen ja ehkä sieltä pikemmin Keisarille wastaan, hän\nhankki itselleen sijan samaan laiwaan. Tultua Walamoon, siellä jo oli\nääretön kansanpaljous kokountunut odottamaan Keisaria, joka\nArkangelista oli lähettänyt sanan tulostansa sinne. Seuraawana päiwänä\nnähtiin mantereesta useita weneitä lähestywän saarta kohti. \"Se on\nKeisari, se on hänen Majestetinsa\", huudettiin rannalla. Simpsa\ntunkeusi ensimäiseen riwiin niin lähellä laituri=siltaa kuin waan woi\npäästä. Kun keisarillinen wene munkkein soutamana wihdoin oli laskenut\nrantaan ja luostarin igumen pappeinensa meni ruhtinasta ottamaan\nwastaan, tarjoten kultalautasella suolaa ja leipää, -- silloin oli Simpsa\njoukon wälistä syösnyt Keisarin eteen, langennut polwillensa ja pitänyt\nkädessään ylhäällä paperia hänen Majestetiansa kohti. Munkit ja\nKeisarin loistawa seurue oli koettanut työntää syrjään tuota rohkeaa\nnuorukaista, mutta hänen Majestetinsa oli jo hänet huomannut --\nhän otti Simpsan kädestä paperin ja antoi sen ajutantillensa,\nruhtinas Wolkonskille. Eräs silmänräpäys sen perästä hänen\nMajestetinsa oli kääntynyt Simpsaan päin ja sanonut -- kuulkaa mitä\nsanoi:\n\n-- \"Ensimmäinen anomus, joka minulle on tässä maassa annettu\", sanoi hän\n\"ei saa olla turhaan. Se on minulle sitä iloisempi kun woin nyt tehdä\nkaksi ihmistä onnellisiksi. Kiiruhda ja wie minun onnentoiwotukseni\narmaallesi\" -- \"ja kas tässä Hänen Majestetinsa lupakirja minun ja Olgan\nnaimiseen\", sanoi Simpsa lewittäen Keisarin antaman kirjeen.\n\nSamana iltana wihittiin Simpsa ja Olga, ja Iiwanan pienessä salissa\ntanssittiin puoleen yöhön asti.\n\nEräs kuukaus sen perästä oli wiheriäisillä köynnöksillä ja ihanimmilla\nkukkasilla warustettu kunniaportti Punaisella Lähteellä maantien yli.\nAurinko paistoi kirkkaasti, ja Salakkalahden wesi läikkyi tyynenä kuin\npeili. Keisari Aleksander oli matkustanut ympäri Suomen. Nyt hän oli\ntullut Wiipuriin. Läikkywät waunut kuusi hewoista edessä ajoi\nkaupungista. Tultua Punaiselle Lähteelle, jossa kunniaportin kukkaiset\nloistiwat, hewoset seisattuiwat juoksussaan, suuri joukko juhlapuwussa\nseisoi kahden puolen maantietä portilla, waan ensimmäisenä seisoi nuori\npariskunta. Simpsa wiskasi ylös lakkinsa, ja silloin koko joukko\nhurrasi ja huusi: eläköön Keisari! Keisari terwehti, hänen silmänsä\nkohtasiwat Olgan ilosta loistawat silmät, ja lempeä hymy lewisi hänen\nMajestetinsa huulille. Mutta Keisarin lempeä katse oli sywästi painunut\nOlgan mieleen ja pysyi siellä hänen ikänsä. -- Hän jutteli siitä monesti\nlapsillensa ja wielä lapsiensa lapsille ja sanoi heille: \"lapset, sen\nlempeän katseen minä näen teidän jokaisen silmistä.\"\n\n\n\n"]