[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZyjMxkmMK6VFa1xHFOmzvr8z4dJNEsxMljRYp6ghipM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},90,"Lastuja I-III","Aho, Juhani",1861,1921,"90-aho-juhani-lastuja-i-iii","90__Aho_Juhani__Lastuja_I-III",null,"novelli",[],[],"fi",1891,106652,661866,false,13691,[22],"Short stories, Finnish",[24],"Short Stories","\"Lastuja I-III\" by Juhani Aho is a collection of literary works, likely written during the early 20th century. This collection comprises various stories that reflect on human emotions, life transitions, and nature, capturing the essence of Finnish rural life and culture.  The opening of the collection sets the tone for Aho's exploration of life's simpler moments and complexities. It begins with an introduction that likens the author’s written pieces to wood shavings—extracted from the crafting process, suggesting that his writings are raw and natural expressions of thought. The initial story introduces two couple servants, Ville and Anni, who aspire to own their own home despite facing poverty and societal challenges. Their journey unfolds through themes of aspiration and hardship, reflecting the trials of early Finnish settlers. The narrative captures their hopes and dreams as they navigate life’s difficulties, ultimately offering a poignant look at the human condition and the enduring desire for a better life. (This is an automatically generated summary.)",[],389,"Kokoelma sisältää lyhyitä kertomuksia, tunnelmapaloja ja havaintoja suomalaisesta arjesta ja luonnosta. Nämä ”lastuiksi” kutsutut tekstit tarkastelevat kansanihmisiä, yhteiskunnallisia ilmiöitä ja inhimillisiä kohtaamisia tarkkanäköisesti. Teos vakiinnutti uudenlaisen lyhytproosan lajityypin suomalaiseen kirjallisuuteen.","Juhani Ahon 'Lastuja I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 90. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LASTUJA I-III\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nEnsimmäinen kohoelma.\n\n  Uudisasukas\n  Kosteikko, kukkula ja saari...\n  Mallikelpoinen\n  Hääpäivänä\n  Kerran konsertissa\n  Kotiin\n  Maan sydämeen\n  Isäntä ja mökkiläinen\n  Idän halla\n  Kurjalan rannalla\n  Alakuloisuuden ylistys\n  Vanha valkama\n  Vanha laulaja\n  Purjeita kuivaamassa\n  Surullinen tarina jäniksenpojasta\n  Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta\n  Haltian joululahjat\n  Hirvi\n  Jumalan luomia\n  Pyhitetyt pyydysmetsät\n  Jumalan lintu\n  Metsämiehen muistelma\n  Taikuri\n  Kohtaus oikeuden istunnossa\n  Näköhäiriö\n  Uskollinen\n  Viimeinen rakkauteni\n  Kaksin\n  Nuoruuden unelma\n\nToinen kokoelma.\n\n  Kevätkylmät\n  Joulu\n  Kevät ja kesä\n  Syysmyrsky\n  Kesäinen unelma\n  Sasu Punanen\n  Aave\n  Rakkauden kirje\n  Ruokarouva\n  Helsinkiin\n  Vastamyrkky\n  Vanha nuorimies\n  Mennyttä kalua\n  \"Oi, jos oisin virkamies\"\n  Vanha muisto\n  Salaperäinen tarina\n  Urotyö\n  \"Hätääkärsivien hyväksi\"\n  Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen\n  Hyppäys toiseen maailmaan\n  Kotoinen kylyni\n  Onnelani\n\nKolmas kokoelma.\n\n  Isien puu\n  Kaukana ja korkealla\n  Kevään kevät\n  Synkän korven sydämeen\n  Syyskuun kesä\n  Syksyllä\n  Imatralla\n  Rautatiejunassa\n  Suurin totuus\n  Kuvain kumartaja\n  Ihmisen pelko\n  Pienehkö, pyöreä, pehmeähkö\n  Nuori sielu\n  Öman onnensa seppä\n  Yhdistysten aikakaudella\n  Liian suuria miehiä\n  Liisan lehmä\n  Naimajuttu\n  Kujeelan Matti\n  \"Nyt ne tulee!\"\n  Viimeinen ponnistus\n  Koulumuistoja\n  Unholaan\n  Hätä\n  Kielletty hedelmä\n  Ilkityö\n  Hula\n  Hektor II\n  Mullikka\n  Verikaste\n  Väinämöisen kantele\n  Sovintojuhla\n  Sydänmaankylän kansakoulu\n  Juhannus\n  Tuulien käänteissä\n  Miten tahtoisin elää ja miten kuolla\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KOKOELMA\n\n\n_Puusta asetta vuoleksiessa lennähtelee puusepältä lastuja hänen\ntyöhuoneensa permannolle. Yksi ne lakaisee ovesta ulos, toinen nakkaa\nlieteen palamaan, kolmas heittää lapsille leikkikaluiksi.\n\nTämmöiset kirjaniekan kynäelmät ovat lastuja nekin. Kun ei niitä aina\nhenno tuleenkaan työntää, niin jättää ne niiden poimittaviksi, jotka\nsiitä kenties ovat huvitetut.\n\nNämä \"lastuni\" tässä tarjotaan sen näköisinä, jommoisiksi ne itsestään,\nkirjoituspöydältä pudotessaan, ovat siihen paikkaansa kähertyneet._\n\n\n\n\nUUDISASUKAS.\n\n\nHe palvelivat pappilassa molemmat, toinen renkinä, toinen piikana.\nToinen ajoi hevostaan, toinen liikkui pihasalla. Istuen kumpikin\nnurkallaan ruokapöydässä vaihtoivat he joskus pilapuheita keskenään.\nUseimmiten he kuitenkin riitelivät. Herrasväki piti heitä pahasopuisina\npalvelijoina. \"Ne ovat kuin kissa ja koira\", oli seisovana\nsukkeluutena.\n\nMutta yöllisillä nuottaretkillä, heinää tehdessä ja leikkuupellolla\npanivat he perustuksen tulevalle taloudelle. Kaukaa korvesta katsottiin\nmökin paikka lammen rannalta. Siellä oli lehtoa kaskeksi, oli pelloksi\nkäypää lepikkoa, ja niittyä voi raivata puron varrelle. Jos vain olisi\nollut varaa tuvan tekoon. Mutta palkat olivat pienet, aloittamiseen\nolisi tarvittu lehmä ja hevonenkin. Se viivytti yhteen menoa. Mutta\nkeyristä keyriin sitkistyivät sitkistymistään tulevaisuuden toiveet. Ja\ntyön loma-ajoilla liikkuivat haaveet laskuissa siitä, kuinka paljon oli\njo säästöjä perimättöminä palkkoina ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin\nolisi vähin määrä täysi. Eikä kukaan aavistanut, että vuosien kuluessa\nkasvoi rengissä ja piiassa harrastus vapauteen ja palava halu päästä\nomillaan elämään. Heillähän oli hyvä ja huoleton olo pappilassa,\nkohtuullinen palkka kummallakin, talon vaate ja talon ruoka. Mutta\nheidän oma halunsa veti erämaahan.\n\nKaikki heitä siitä kieltelivät, kun eräänä kesänä ei enää kelvannut\npestiraha kummallekaan. -- \"Siellä velkaudutte hallan paikalla. Joukko\nkasvaa. Ja kerjäläisiä on jo ennestäänkin.\" -- Mutta he olivat jo viisi\nvuotta laskeneet ja tuumineet ja saaneet sen päähänsä. Papin täytyi\npanna heidät kuulutuksiin, ja syksyllä he lähtivät palveluksestaan.\n\nTalven asuivat he vielä loisina. Ville salvoi pirttiään ja teki sillä\nvälin päivätöitä pappilaan. Anni kutoi kankaita ja teki käsitöitä\nrouvalle.\n\nHäät vietettiin heille helluntain pyhinä seuraavana vuonna. Ne\npidettiin talon puolesta, ja rovasti itse vihki entiset palvelijansa\npappilan suuressa salissa. Mutta kun pariskunta oli heittänyt\njäähyväisensä ja hän ikkunastaan katseli heidän poistumistaan kujaa\nmyöten, niin nyökäytti hän päätään ja sanoi: \"Antaa nuorten koettaa,\nmutta ei sitä piian ja rengin pääomalla korpia kuokita.\"\n\nSillä pääomalla ne on sentään Suomen korvet kuokittu. Ja kuitenkin oli\nrovastikin osaltaan oikeassa.\n\nMe pappilan nuoret saatoimme monivuotiset ystävämme heidän uuteen\nkotiinsa. Metsäpolkuja kuljettiin kesäinen päivä lehdittyvien lehtojen\nkeskellä, ja yö tanssittiin uudispirtissä. Sen siltapalkit olivat\nsahaamattomat, nurkat vielä epätasaiset ja uudispelto vielä raa'alla\nmullalla. Mutta rinteellä viherti jo rukiin laiho nokisten kantojen\nvälissä, ja ohrakaski oli kuivamassa. Nuori emäntä teki savun aholle ja\nlypsi ensi kerran siinä lehmänsä. Me istuimme kivellä Villen kanssa ja\nkatselimme häntä sinne, missä hän puuhasi ilta-auringon valossa\npuettuna vielä uuteen häähameeseensa.\n\nVille ei epäillyt menestystään uudismökissään. \"Jos tässä tervennä\npysytään, eikä pane halla.\" Ja ikäänkuin arvaten ajatukseni juoksun,\nlisäsi hän: \"Kyllähän se on pakkasen pesä tuo notko tuolla. Mutta kun\nkyynärpäineen tässä pyörästelee, ajaa korpea ulomma ja aukoo reikiä\nauringolle... Se nyt vielä tuntuu kylmältä näin iltasilla, mutta\ntulkaahan ensi kesänä katsomaan.\"\n\nMinulta ei tullut tuloa ensi kesänä eikä toisenakaan. Täytyy tunnustaa,\nettä unohdin heidät mielestäni. Kerran kotona käydessäni muistelin\nkysyneeni, kuinka he voivat. \"Velkaa on pitänyt tehdä\", sain\nvastaukseksi isältäni. \"Ja Annin terveys on ollut huono\", lisäsi\näitini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului joitakuita vuosia. Olin tullut ylioppilaaksi, hankkinut pyssyn ja\nmetsäkoiran ja jäänyt syksyksi maalle. Eräänä pilvisenä lokakuun\npäivänä samoelen saloja ja joudun metsätielle, joka tuntuu minusta\ntutulta. Alkaa sataa tuhuttaa, koira ei viitsi hakea, vaan juoksee\nedelläni tietä pitkin. Yht'äkkiä se alkaa murista ja sitten haukkua\neteensä. Sieltä kuuluu hevosen askeleet. Kohta ilmestyy se tien\nmutkasta näkyviin valjastettuna aisojen eteen, joiden kärjet viistävät\nmaata. Luokissa on valkoinen liina ja aisojen päällä ruumiskirstu\npoikkiteloin. Perässä kulkee, kuin auran kurjessa kiikkuen, Ville.\nHänellä on täysi työ saada kuorma pysymään tasapainossa. Hän oli kovin\nnääntyneen näköinen, kasvot kellastuneet ja silmät laimean värittömät.\n\nVasta kun olin sanonut nimeni, tunsi hän minut.\n\n-- Mutta mikä on tuo kuormanne tuossa?\n\n-- Vaimovainajani se on.\n\n-- Kuollut?\n\n-- Kuoli pois.\n\nKyselemällä sain selville heidän lyhyen, jo edeltäpäin ennustetun\ntarinansa: halla, velkaantuminen, paljon lapsia, vaimo kovin\nvaivaantunut, sairastunut, kitunut ja kuollut. Nyt pitäisi saada\nhoidetuksi hautaan, vaan tämä tie on kovin kehnoa. Mitenhän kestänevät\nlaudat kirkolle asti. -- \"Hevonen, mitä sinä siinä hamuat!\"\n\nSillä oli nälkä silläkin, yhtä huonossa kunnossa kuin hän itsekin,\nluita myöten lamassa.\n\nHän sanoi hyvästi silmiin katsomatta ja lähti ajamaan. Aisain päät\nuurtivat hiekkaiseen tiehen kaksi yhdensuuntaista juovaa.\n\nMinä menin toisaanne päin. Saavuin suolle, johon oli yritetty viemäriä\nkaivaa, mutta se oli jäänyt kesken. Siitä nousi häämatkan ajoilta tuttu\ntie ja vei tuttuun mökkiin.\n\nAidan takana ynisi laiha lehmä, ja porsas tonki pihamaalla, jonne\nveräjä oli jäänyt sulkematta. Keskellä pihamaata oli sänky, ja vainajan\nvuode oli heitetty aidalle. Pirtin nurkat olivat ennallaan.\nTummanlikaisen lasin takaa näkyi ikkunanpenkillä kituva kukka\ntuohiastiassa.\n\nOli hän kuitenkin saanut hiukan raivatuksi ympäristöään. Tehtyä peltoa\npisti jo parin tynnyrin alainen lahdelma korven sisään. Ja kuokosta\nkenties puoli sen vertaa. Mutta siihen näkyivät voimat loppuneen.\nKoivikon oli hän kaatanut ja saanut lepikon pelloksi. Mutta sen takana\ntuli vastaan synkkä kuusikko kuin murtumaton muuri. Ja siihen oli\nheidän täytynyt seisahtua.\n\nSeisoin pitkän aikaa aution talon pihalla. Tuuli kohahteli korvessa ja\npani pyssyn piipun korvani juuressa soimaan niin surullisesti ja\nvalittavasti.\n\nUudisasutuksen ensimmäinen sukupolvi oli tehnyt tehtävänsä, sillä tuo\nmies ei enää jaksa jatkaa. Hän on murtunut hänkin, into näytti hänen\nsilmässään sammuneen, ja hääpäivän aikuinen luottamus itseensä oli\npoissa.\n\nHänen jälkeensä tulee kai tähän toinen eläjä ja ottaa mökin. Hänellä\nehkä on parempi onni. Mutta hänen on myös helpompi alkaa, sillä hän ei\nala koskemattomasta korvesta. Hän asettuu ennen tehtyyn taloon ja hän\nkylvää siihen vakoon, jonka toinen jo on valmiiksi kyntänyt. Tästä\ntulee kenties vielä varakas, suuri talo, ja aikain kuluessa kasvaa kylä\nsen ympärille.\n\nHeitä, joiden pääoma -- ainoa mikä heillä oli: heidän oma itsensä --\nensiksi kaivettiin maahan, ei kukaan ajattele. He olivat vain kaksi\ntyhjäkätistä, renki ja piika.\n\nMutta sellaisten pääomalla ne ovat Suomen korvet pelloiksi kuokitut.\n\nJos he olisivat jääneet pappilaan, toinen kuskiksi ja toinen\nsisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta\nkorpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä.\n\nNäinä aikoina, kun ruis heilimöi ja ohra tekee tähkää pelloillamme,\nmuistakaamme näitä ensimmäisen uudisasutuksen uhreja.\n\nEmme voi heille muistopatsaita pystyttää, sillä heitä on tuhansia, ja\nheidän nimiänsä emme tunne.\n\n\n\n\nKOSTEIKKO, KUKKULA, SAARI...\n\n\nKun joskus ummistaa silmänsä muistellakseen mennyttä elämää, niin\nkuvastuu eteen pitkä, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie\nhalki jonkun Pohjanmaan nevan. Edessä on etäinen kapeneva kaukaisuus,\ntakana sama, ja kahden puolen säännölliset maantienojat sekä niiden\ntoisella puolen harmaa, harva, viheliäinen petäjikkö. Yhtä tasaista on\nvirstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin näkö kantaa. Ei satu\nvaihteeksikaan vuorta silmään, ei kukkulaa eikä sinertävää järveä.\n\nSemmoinen kuin on mieliala tuollaista tietä yksin astuessa, semmoiseksi\njää se usein mennyttä elämää muistellessa. Se on ollut enimmäkseen\narkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut\nmuuta kuin siirtymistä samantapaisesta askareesta samantapaiseen,\nniinkuin virstapylväältä toiselle. Ei ole ollut tien varrella\nainoatakaan ilon majaa. Lakoutunut nurmi siellä ojan reunalla vain\nosoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.\n\nVälistä sentään kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on\nelämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko,\nniinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.\nNiissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne\njo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää\ntakaisin tulla.\n\nNe ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty.\nMutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne\nherättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä ovat jo monet monituiset vuodet vierineet.\n\nOli syksypuoli kesää keskipaikoilla elokuuta. Olin lähtenyt\njalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut\nsieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, joilta\nvaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat penikulmain\npäähän. Sinne, noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä\nmilloinkaan ole kärryillä ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kesä\nviheltelee, sinne minua haluni veti. Kirkkomiesten mukana ensin\nsoudettiin tyyni, pyhäinen ilta, luikittiin pieniä järviä ja kaitaisia\nniittyrantaisia jokia, käveltiin koskien varret, astuttiin uusiin\nvenheisiin ja tultiin illan pimetessä monien kyläkuntien yhteiseen\nvenhevalkamaan.\n\nRannalla olevasta talosta alkoi minulle maataival seuraavana aamuna. Ei\nollut määrää matkallani mitään ja tarkoitus vain harhailla saloisia\ntaipalia, antaa tien vetää, minne tahtoi. Jos sattuu soma talo eteen,\njos polku siihen hauskasti poikkeaa, niin seuraan minä mukana, ja jos\non jo ilta, niin asetun yöksi olemaan.\n\nOlin lähtenyt liikkeelle kyllästyneenä oloihini ja ympäristööni.\nPakenin pois ikäviä ihmisiä ja iankaikkisesti samoja kasvoja\npikkukaupungin kaduilla. Niiden keskessä oli sydän tyhjentynyt\ntunteista, joiden juuria nakerti kaukainen kaipaus ja toteutumaton\ntoivo. Mistä kaipaus ja mitä toivo? Sitä en itsekään tiennyt. Se oli\nhämärä ja sanaton. Se kitui vain vanhoissa muistoissa, joiden\nkuivuneissa juurissa ei ollut mehua uuden taimen tekoon. Eikä ollut ilo\niso omista ajatuksistakaan. Ne vaakkuivat siipisatoina maan varassa\neikä tullut vereksiä vaikutelmia vastaan, jotka olisivat ne ympäristön\nnäköpiirin yli nostaneet.\n\nMutta siinä kun kuljin polkua myöten, joka milloin juoksi lehdon\nlaitaa, milloin painautui alemmille maille viileihin viidakkoihin ja\njoskus vei pitkospuita myöten suon tai notkon poikki, niin tuntui\nsiltä, kuin olisi minussa solu solultaan alkanut uudistua.\nNakkautuessani kiveltä kivelle vertyivät jäsenet notkeiksi ja ruumis\ntaipuisaksi. Kuinka minä jo nautin jokaisesta sammaltuneesta kivestä ja\njokaisesta uudesta tien käänteestä, joka milloin aukaisi eteeni\nvaloisan aurinkoisen ahon, milloin sukelti kuusikon mustaan kitaan!\nKuinka minä jo nautin jokaisesta kääkkyräpetäjästä ja onttokylkisestä\nlahokannosta, johon palokärki kapsahti kiinni, päästäen tullessaan\npitkulaisen sointuvan vihellyksensä! Kuivuneista lähteistä kumpuili jo\ntäyteläisiä tuoreita tunteita, rinta suureni, ja aatokset liikkuivat,\nkuin olisi ollut voidetta välissä. Ilma ympärillä oli uusi, ja maan\nmehu ja lehtien tuores tuoksu nousi suoniin kuin viinin neste.\n\nPitkät hetket istuin sitten tiepuolessa sammaleisella mättäällä, selkä\npuun nojassa, antaen lehvien sihistä pääni päällä ja honkametsän\nloitommalla pitää hiljaista huminataan. Tai nousin tien varrelle\nsattuneeseen niittylatoon ja loikoilin sen hyvälle tuoksuvissa\nheinissä.\n\nKesäisen päivän kävelin ypö yksinäni ketään kohtaamatta ja kaipausta\nkehenkään tuntematta. Aurinko oli jo alenemassa, kun harvenevan lehdon\nsisässä tie leveni, tuli monihaaraisemmaksi ja vei siistille veräjälle,\nminkä takana oli pelto ja pellon laidassa pienoinen mökki. Pudotin alas\npari puuta, jotka helähtivät kuivuuttaan, ja pistäysin aukosta\npientareelle. Siitä astuin ojan reunaa pirtin ikkunan peräitse\npihanurmikolle.\n\nKartanoa piiritti ruispelto, toinen puoli jo kuhilaalla, toinen puoli\nvielä leikkaamatta. Leikatun laidassa kuukki mies, selkä koukussa, ja\nojensihe tuon tuostakin kouraustaan lyhteeseen liittämään. Pellon alla\noli lampi, jonne laskeutui tie tallin ja navetan välitse. Huoneiden\nharjan yli näkyi järven takaa mäkinen maisema, ja korkeimman kukkulan\nlaella oli isolta näyttävä talo.\n\nPorstuasta tuli vastaani emäntä maitoastioita kantaen. Toivotin hyvää\niltapäivää ja kysyin, saisiko saattajata toiselle rannalle.\n\n-- Saapihan saattajan, sanoi hän ystävällisesti ja kysyi, mistä oltiin\nja minne oli matka.\n\nMinä arvelin, etteiköhän ehtisi yöksi taloon, joka näkyy tuolta.\nOnkohan sinne pitkäkin matka? Ei arvaa oikein näitä metsäisiä\ntaipaleita.\n\n-- Eihän niitä äkkinäinen. Honkamäkeenkö? Tulee sinne lammen tuosta\npäästä neljänneksen matka.\n\nHän laski astiat rappusille, kätteli, aukaisi kamarin oven ja kehoitti\nastumaan huoneeseen siksi aikaa, kunnes käy huutamassa pikkutytöt\nhaasta, jossa ovat marjan poiminnassa.\n\nMutta minä menin pirttiin, jonka ovi oli hiilihangolla pönkitetty auki.\nSeinät olivat mustat ja kiiltivät kuin mahonkipuu. Koko lattia oli\nheiniä kouhallaan, ja kapea käytävä vain jätetty pöydän ja oven väliin.\nPenkillekin oli törkyjä riputettu ja orret ahdettu niitä täyteen.\nHeittäysin selälleni pehmoiselle permannolle, solmin kädet pääni alle\nja odotin. Angervot tuoksuivat, ja hajuheinistä levisi väkevä, unettava\nlemu. Sirkka siritti uunin kyljessä, ja toinen kilpaili karsinan\npuolella pirttiä. Ja kellahtava ilta-aurinko leikkeli ikkunainmukaisia\nvalopaikkoja ilmassa liikkuvaan tomuun.\n\nKun olisin saanut tähän jäädä, nukkua pois, herätä hetkeksi, katsella\nkattoon näin, suloinen raukeus ruumiissa, nukkua taas ja siirtyä sitten\nmuille maailmoille. Hajota, huveta, haihtua, tuskaa tuntematta,\nkokematta mitään kipua.\n\nMinä joudin mielestäni niin hyvin. Ei näyttänyt olevan mitään tekemistä\nsiellä, missä olin tähän saakka aikani viettänyt. Eikä yhtään ihmistä,\njota varten olisin elänyt ja joka olisi minua kuoltuani kaivannut.\n\nTai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni\nuskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään,\njotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin,\nsamoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin\ntänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän\nkuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan,\nkatsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.\n\nUlkoa ikkunan alta kuului emännän tukevat askeleet ja pikkutyttöjen\njalkojen jytinää. Hän kehoitti minua uudelleen kamariin.\n\n-- Pyytäisin yöksikin, jos ei olisi vieraalla kiire ja jos eivät olisi\nniin vähäiset nämä sijat näin pienissä paikoissa.\n\nMinä tahdoin kuitenkin mennä, ja hän sanoi tytöille, jotka\nkurkistelivat porstuan ovelta:\n\n-- Alkakaa juosta reputtaa rantaan ja neuvokaa vieras niityn\nnurkkauksesta Honkamäen tien päähän.\n\nOli hän sentään miellyttävä ja ystävällinen, ja olisinhan voinut olla\nyötä tässäkin. Mutta kun olin kerran menossa, niin menin. Mies pellolla\noli lohkaissut ison aukon rukiiseen, tasoittanut niemekkeen ja koverti\njo lahdelmaa sen sijalle.\n\nToinen tytöistä puuhasi jo tappia kiinni, joka oli tehtävä nurmesta.\nPienillä luisilla käsillään nyhtäisi hän arpaheinikkoa kourallisen ja\niski sen peukalollaan reikään. Toinen laittoi airot ja hankavitsat\npaikoilleen. Sitten tarttuivat he molemmat kokkaan kiinni ja\nponnistivat pienet ruskeat jalkansa kuperiksi hiekkaan.\n\n-- Jospa minä autan.\n\n-- Kyllä me itsekin, läähättivät he yhteen ääneen ja saivatkin samassa\nvenheen veteen helposti pyörivältä telalta.\n\n-- Menkää teistä toinen perään, niin minä soudan.\n\nMutta sitä he eivät sallineet. Minun piti mennä perään, ja he istuivat\nmolemmat vierekkäin kokkatuhdolle. Perä painui syvemmälle, ja kokka\nnousi tyttöjen kanssa ylös.\n\nHe soutivat hyvin toimessaan, suu niin vakavasti supussa kuin äidillä,\njosta he olivat vain pienennettyjä jäljennöksiä. Lapsesta ei ollut\nmuuta jälellä kuin pienuus. Toiselta oli huivi irtautunut puuhatessa.\nSitä kiinnittäessään ei hän lakannut soutamasta, vaan kuljetti airoa\ntoisella kädellään samalla kuin toisen ja hampaittensa avulla kytki\nnurkkia solmuun leukansa alle.\n\n-- Kumpiko teistä on vanhempi?\n\n-- Tuo Mari, -- oli vanhempi.\n\n-- Mikäs on sinun nimesi?\n\n-- Anni.\n\nHe osasivat lukea toiseen pääkappaleeseen. -- Äiti oli käyttänyt kirkossa\njuhannuksena. -- Oli heillä kolme lehmää ja hieho ja hevonen.\n\nSitten ei meillä ollut muuta puhumista. Mutta katsellessani heitä\ntuossa tunsin heitä kohtaan melkein isällistä hellyyttä.\n\nTahdoin auttaa heitä melomalla. Mutta he käsittivät sen kiirehtimiseksi\nja ponnistivat airojensa ponnessa yhä utakammin. Kun minä lakkasin ja\nannoin melan viistää vettä, niin herkesivät hekin.\n\nHiljalleen sillä tavalla livuttiin eteenpäin. Ilta oli tyven, ja\nainoastaan vähäinen viri kävi vielä toisella rannalla. Ruohikkorinnassa\nlaski siellä kalamies verkkojaan. Kun hän liikautti melaansa, välähti\nsen märkä lehti kuin kuvastin aurinkoa vasten. Taivaalla pollotti\nkorkeaotsaisia elokuun pilvipatsaita, valkeita kuin suuret suunnattomat\npurjeet tyvenellä merellä. Kokan edessä oli niittyinen ranta ja\nmuutamia latoja. Vasemmalla kaskettua metsää ja ahon laidassa palaneita\npetäjiä. Oikealla kädellä oli taloja, pellot pirttirakennuksen ja\nrannan välissä.\n\nMikä on tuo talo tuossa?\n\n-- Huttula.\n\nSieltä kuului liikettä ja ääniä. Vasikkakarja ynisi ja juonitteli\nniittyveräjän suulla. Loitompana oli uudishuone tekeillä. Mies seisoi\nsalvoksella ja käytteli kirvestään. Vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun\nse näkyi puuhun uppoavan, kuului ääni, johon toiselta rannalta saapui\nvastaus.\n\n-- Riihtäkö siinä rakennetaan?\n\n-- Riihtä.\n\n-- Eikö ole entistä?\n\n-- Niiltä paloi Jaakon päivänä vanha.\n\nToisen talon rannassa puhua pajatteli lapsilauma, polskaroiden\npaitasillaan vedessä. Joka sana kuului selvästi meidän venheeseen.\n\n-- Poika hoi, elä survi! -- Pääsetkö pois siitä! Tulepas tänne vielä, niin\nmätkäytän savella mahaasi!\n\nTytöt eivät olleet tietävinäänkään. Mutta sitten siellä kuului kuin\nkäden lätkäys paljaaseen paikkaan, ja silloin eivät he enää voineet\npidättäytyä. Nauru purskahti kummaltakin yht'aikaa ja muuttui\nhillittömäksi hihitykseksi, kun herrakin nauroi.\n\nMeistä tuli tutummat tämän jälkeen. -- Heinänteko oli heillä jo lopussa.\nOlivat hekin olleet haravoimassa. Isä oli tehnyt heille pienet\ntakkavitsatkin. -- Tuo Mari osasi jo lypsää. Vaan oli sitä kerran\nMuurikki hotaissut sarvellaan. Äiti joutui hätään. -- Ei tok' ollut enää\nriepuvauvoja.\n\nLampi oli lopussa. Venheen keula kahahti kaislikkoon. Ranta oli matala.\nTytöt kietaisivat helmansa polvien väliin ja nousivat veteen saadakseen\nkokan kuiville. Ja äitinsä neuvoa noudattaen osoittivat he minulle tien\npään, ressutellen edelläni ladon luo, josta polku alkoi.\n\nPistin heille viisikolmattapennisen käteen kummallekin, johon he niiata\nnytkäyttivät niin, että helmat hepsahtivat maahan. Samassa tuli\n\"suur'kiitosta!\" kuin yhdestä suusta.\n\nPäästyäni puitten suojaan katsahdin jälelleni. Tytöt seisoivat vielä\nladon kupeella, tutkien, tarkastellen ja punniten rahojaan. Näkyivät\nvaihtavan niitä, ottavan toisiltaan ja antavan taas takaisin. Sitten\nalkoivat he mennä, hyppivät mättäältä mättäälle, olivat lapsia jälleen,\njuoksivat kilvan venheelleen ja jäivät iloisesti polskaroiden keräämään\nkaisloja ja lummekukkia.\n\nTie veti ja viehätti. Maa oli vielä alavata järven jatkoa, ja kahden\npuolen tietä kasvoi haalea haavikko. Päivä paistoi jo vinosti eikä\nkuontunut enää alas tien pohjaan, jossa oli käynyt viileäksi, ja maa\nvalmistautui huokumaan yöllistä kosteutta. Mutta vähitellen alkoivat\nmaat kohota. Auringonsäteet laskeutuivat taas puitten latvoista niiden\njuurille ja tunkivat pitkälle valkeain koivujen väliin.\n\nYlempänä katosivat koivut, ja tie toi tuuheaan lepikkoon. Karjan kellot\nkalkattivat lähempää ja kauempaa, ja niiden sekaan kilahti joskus\nvaskikello laitumella käyvän hevosen kaulasta. Kuului metsän sisästä,\naivan läheltä tietä, tunkeilemista lehvien läpi, ja tuontuostakin\nilmautui sieltä esiin mäkikyläin siistisarvinen lehmä, katsellen minua\niloisesti hämmästyneenä. Sen silmän kiilto oli kirkas ja tuore, karva\npuhdas ja liikkeet notkeat kuin tunturin porolla. Suussaan pureksi se\nverestä ruohoa, äsken aholta haukattua, ammahti ilmaan ja jatkoi\nnaksavin nivelin matkaansa taloa kohti, josta päin pitkinä huhauksina\nviilteli ilmojen halki karjapiian houkutteleva iltahuuto.\n\nMäen rinteessä on halme. Aita on isoista, mustista puista. Sen sisään\npistäytyy tie veräjän alitse. Rukiista pyrähtää sirkkunen lentoon. Se\nluikkailee pitkissä kaarissa ilman läpi ja seisattuu palaneeseen\nhonkaan, joka on jätetty yksin keskelle halmetta.\n\nTulee toinen veräjä vastaan. Istahdan sen sileäksi hankautuneelle\nselkäpuulle. Laaja maisema näkyy siihen läpi ihalain ilmojen. Mäkiä\nsiintää toistensa yli ja toistensa välitse. Korkeimmalta vaaralta palaa\nja hehkuu pirtin ikkuna ilta-auringon valossa, ja väräjävä kilo kimpoo\nsieltä penikulmain päästä aina tänne saakka. Kun se on hiljalleen\nsammunut, syttyy toinen samaan tuleen. Karjan kellot kuuluvat enää vain\numpinaisesti alhaalta notkosta.\n\nTuolta äskeisestä mökistä nousee lehmisavun rauhallinen kiemura\nkohtisuorana ilmaan. Tytöt ovat saapumaisillaan kotirantaan.\n\nAhon alta alkaa yht'äkkiä kuulua laulua. Piikatyttö nähtävästi palaa\nlehmän hausta. Hän ei näe minua. Hän milloin taittaa mennessään lehvän\nlepikosta, milloin poimii marjan mättäältä. Ja laulaa sydämensä\ntäydestä tunteesta, luullen, ettei häntä kukaan kuule.\n\nMinulle tulee mieli mennä sinne alas hänen luokseen, saavuttaa hänet,\npyytää, että hän minulle neiti nuori\n\n    kantais kaulan helmilöitä,\n    rinnan ristiä rakentais,\n    panis pääty palmikolle,\n    sitois silkillä hiusta.\n\nMutta minä en liikahdakaan. Hän ehkä\n\n    riistäis ristit rinnaltansa,\n    helmet kaulasta karistais,\n    menis itkien kotihin,\n    kallotellen kartanohon.\n\nJa hän saa jatkaa matkaansa, poistua ja painua lauluineen lehdon\npeittoon.\n\nHän on kadonnut ja lakannut kuulumasta. Ja minusta tuntuu, kuin en\nkoskaan ennen olisi kuullut tuota laulua, vaikka se on minulle sadat\nkerrat tätä ennen esitetty. Se oli siellä kuin kylässä, mutta täällä se\non kotonaan, syntymäsijoillaan, tuolla järven rannalla, metsän takana,\nsalon siimeksessä.\n\nOli kuin olisi punoutunut hienoja lankoja sisässäni, joita sujutteli,\nsoinnutteli ja kiinnitti kuin kanteleen kieliä joku tuntematon käsi. Ja\nsitä mukaa kuin ne virisivät, alkoi syntyä uusia täyteläisiä sointuja.\nSe oli ympäristön ja oman olemukseni hiljaista riemua. Se ei päässyt\npurkautumaan, mutta se jäi sinne lämmittämään ja lievittämään. Pala\npalaltaan sulivat kovettuneen mielen nystyrät, ja maailma oli kaunis,\nihmiskunta hyvä ja minä itse -- alakuloisen onnellinen.\n\nKun kohosin yhä jyrkemmäksi ylenevää tietä ja näin näköalain avartuvan\nympärilläni, tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut nousemassa\nvanhalle uhrivuorelle, jossa itsestään syttyvät tänä iltana\nsuitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni\nalenevalle auringolle. Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin\nolisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä,\njonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen\nsakaristo.\n\nJo pisti pellon nurkkaus metsän sisään. Jo oli tuossa riihi ja veräjä.\nHalli haukahti pihasta päin. Näkyi pirtin harja ja kaivon vintti\nruispellon yli mäen selältä pilvetöntä taivasta vasten. Lehmisavu kyti\ntarhan keskellä. Ohikulkiessani heräsi se hetkeksi ilmiliekkiin. Koko\nkarja lepäsi levollisena sen ympärillä. Kellokkaan märehtiessä liikahti\nkieli sattumalta kellon laitaan ja kalahti kaksi kertaa, toisen kerran\nhyvin hiljaa.\n\nTalo näytti vanhalta ja paikoilleen painuneelta. Tuuhea pihlajapensas\nkasvoi pirtin perässä. Kaksi vanhaa myllynkiveä oli upotettu\nastinlaudaksi molemmin puolin piha-aitaa. Ei näkynyt ainoatakaan\nihmistä kartanolla. Tallin yläsillan ovi ammotti mustana auki, ja sen\npäälle oli naulattu huuhkain. Keskellä pihamaata oli pystyssä\nkuivettunut juhannuskoivu ja sen oksalla joku valkoinen vaate. Porstuan\nsiltapalkit lonkkuivat askeleitteni alla, enkä tiedä, minkä tähden\nkoetin estää kantapäitäni kopsamasta.\n\nSuuri tupakin oli tyhjä. Istuin hetken aikaa penkillä lämpimässä\nhämyssä. Missähän ovatkaan kaikki? Kuuntelin ja kuuntelin, kunnes\nhiljaisuus rupesi soimaan korvissani, ja sitten aloin kuunnella sitä.\n\nViimein tuli joku tuvan ovelle.\n\n-- Täällä taitaa olla vieras?\n\n-- On täällä muuan.\n\nHän tuli likemmäksi nähdäkseen tarkemmin, vanha vaimo. Väki oli\nniityllä toinen puoli ja toinen leikkuuhalmeella penikulman päässä\nmetsäsaralla. Ei ollut pihasalla muita kuin hän, vanha emäntä, ja\npiikatyttö.\n\nPyysin illallista ja yösijaa. Hän vei minut pihanpääkamariin, kattoi\npöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois\nlaittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.\n\nIso vanhanaikainen seinäkello käveli verkalleen kaappinsa sisässä. Se\nnäytti mittailevan aikaa huolettomasti, välinpitämättömästi,\nkiirehtimättä, niinkuin olisi sitä ollut hänellä yltä kyllin, yli\ntarpeenkin.\n\nAurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja kahden kaukaisimman kukkulan\nvälissä kalpeni kalpenemistaan iltaruskon reuna. Talo oli mäen\nylimmällä huipulla, ja joka taholla oli yhtämittainen alankokorpi.\nPaikoitellen kohosi jo mustan metsän syvennyksistä, jokien mutkaisista\nlaaksoista ja järvien painanteista valkoista usmaa. Seisoin ikkunassa\nja katselin, kuinka usmajoet hiljalleen juoksivat usmajärviin, järvet\ntulivat tulvilleen ja joet paisuivat yli reunojensa. Kohta oli koko\nkorpi yhtenä ainoana sumumerenä; pienimmistä kukkuloista syntyi kareja\nmereen, ja suurimmat jäivät saariksi sen keskeen. Ehkä ne olivatkin\naikaintakaisina aikoina olleet saaria nuo ja tuo meri ja pellon piennar\nikkunan alla tuossa, mistä penger putosi pohjaa kohti, ehkä oli se\nollut meren ranta, jota vasten aallot olivat tuhannen tuhansia\nvuosisatoja vyöryneet. Ja nyt se oli uudistunut kaikki, entisyys oli\nnoussut haamuna maan sisästä halailemaan vanhoja tuttuja seutuja.\n\nMinusta tuntui, kuin olisin ollut ypö yksinäni maailmassa, josta kaikki\nmuut olivat kadonneet. Kauaksi oli jäänyt kaikki se, minkä ennen olin\nnähnyt, ja kaikki ne, jotka ennen olin tuntenut. Oli kuin olisi kulunut\nvuosikymmeniä siitä, kun olin ollut siellä, mistä olin eilen lähtenyt.\nNe, joita olin rakastanut, ne olivat jossain muissa maanosissa,\ntoisella puolen aavojen usvaisten ulappain. Eikä minulla ollut\nentisyyttä muuta kuin tämä tämänpäiväinen metsämatka, se mökki siellä,\nne pienet tytöt, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu tänne\nmäelle. Eikä nykyisyyttä muuta kuin tämä hiljainen huone ja tuo haamu\nhämärätä satumaista valtamerta.\n\nLaskeusin levolle sillä mielialalla, etten ketään kaipaa, en ketään\nrakasta, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään,\njolta en voisi saada. Olin saavuttanut lopullisen levon, viimeisen\nrauhan mieleeni ja sen mukana voiman elää yksinäisyydessäni.\n\nTahdoin nukkua ja huomenna herätä tuohon uuteen elämään.\n\nMutta kello kulki yksitoikkoista kulkuaan, ja minä kuulin jok'ainoan\nsen askeleen. Ja vuode oli tuores ja puhdas ja vähän kylmä, ja lakanat\nja peite olivat vasta aitan orrelta otetut, ja niissä tuntui vielä\ntuoksu hajuheinikkoa, niittyä ja neitseellisyyttä...\n\nMiksei hän hiivi hiljaa luokseni tuolta kesäyön hämärästä ja istuudu\ntähän viereeni. Että saisin antaa itseni kokonaan ja kertoa hänelle\nkaikki niin, että hän sen tuntisi ja ymmärtäisi yhtä hyvin kuin\nminäkin. Sulkisin hänet hellävaroen syliini, kaukaa koskettaen, ilman\nhimoa ja kiihkoa....\n\nMutta eihän hän tullut. Sillä ei häntä ole. Hänellä ei ole nimeä\nminulle, ei muotoa eikä tarkkoja piirteitä. Ja minä annoin hänen\nhaamunsakin haihtua, ja hän suli pois, niinkuin illan viimeinen varjo\nsulaa sitä ympäröivään yöhön.\n\nEnkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli\nikkuna ja hämärä piha ja siellä joku valkoinen vaate.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla ovat tunteet toiset, ja aurinko antaa uudet mielialat. On\nkulunut jo vuosia siitä päivästä, illasta ja yöstä. Elämä on ollut\nenimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua.\nMutta silloin tällöin muistuu mieleeni tuo päivä, tuo ilta ja tuo yö.\nSilloin elän aina uudelleen kaikki. Ja se on minulle kuin kosteikko\nkorvessa, niinkuin kukkula ylängön keskellä, niinkuin saari suuressa\nmeressä.\n\n\n\n\nMALLIKELPOINEN.\n\n\nKaruilla, kovilla mailla syntyy kullekin puulle omat omituiset\nmuotonsa. Kullakin katajalla on oma kääkkyryytensä, ja jokainen kallion\nreunaan käpristynyt koivu on omalla laillaan rosoinen. Jokaisessa\npuussa on omat harvinaisuutensa: kääpänsä, visansa tai pahkansa, joita\ntoisella ei ole. Mutta kokonaisuudessaan ei niistä yksikään kaluksi\nkelpaa.\n\nTasaisilla, hyötyvillä mailla ovat kaikki puut toinen toistensa\nnäköiset. Siellä on vaikea erottaa petäjää petäjästä. Sillä ei\nyhdelläkään ole mitään, mitä ei toisellakin olisi. Mutta kukin vastaa\nlajinsa aatetta yleensä. Semmoisilla mailla kasvavat ne kelpo\nsahatukit, ne hyvät ja hyödylliset tarvekalut. Ne ovat niin tukevat ja\nlujatekoiset, ja niitä voi käyttää mihin hyvänsä...\n\nJoka kerta, kun kuljen Esplanadia ja vastaani tulee Mauriz Ahlfelt,\njoka äskettäin on suorittanut oikeustutkintonsa ja nyt harjoittaa\nkäytännöllisiä kokeitaan senaatissa, tuntuu minusta, että hän on\nperikuva niistä, joita sopii nimittää yhteiskunnan mallikelpoisiksi\ntukkipuiksi. Kiireestä kantapäähän näyttää hän olevan tuota tervettä,\npilaantumatonta tekoa, josta mainion mukavasti ja ilman erityistä\nvaivaa voi valmistaa työkalun isänmaan tavallisia tarpeita varten.\nHänestä ei saa syntymään mitään erityistä eikä alkuperäistä, sillä aine\nmäärää ja rajoittaa kuosin.\n\nMutta halvempikin salvumies piiluaa hänenlaisestaan erittäin\nkelvollisen seinähirren, jopa joskus kattoa kannattavan harjavuolenkin.\n\nSamoin kuin tasaisella maalla kasvavan hongan vesalla, joka suurten\npuitten juurella seisoo siivona ja kunnioittavana hiljalleen kohottaen\npäätään isäinsä tasalle, samoin on hänelläkin kaikki edellytykset\nhiljalleen tulla siksi, mikä hänen isänsä on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen isänsä on näet yksi yhteiskunnan pylväitä. Hän on varakas\ntuomari, jolla on laaja, hyvätuloinen tuomiokunta. Ja suuri, parhaassa\nkunnossa oleva maahovi. Hän on noita vanhan kansan verkkaisia\nvirkamiehiä, joiden pääominaisuuksia on rauha, tyyneys ja hyvä terveys.\nTyöllään on hän omaisuutensa ansainnut, mutta ei sillä kiireisellä eikä\nahertavalla, joka nykyaikana hermostuttaa ja kuluttaa ja karistaa\nhiukset ennen aikojaan päälaelta. Hän tekee tehtävänsä arvokkaasti ja\nloivasti. Pöytäkirjat valmistuvat vasta kuukausien kuluttua käräjien\njälkeen. Mutta kukaan ei pane kiirettä, sillä jokainen ymmärtää, että\nhätiköiminen ei sovi tuomarille, jonka täytyy ratkaista kysymyksiä\nelämästä ja kuolemasta. Ja hän tuumiikin perusteellisesti ja tyynesti.\nSe näyttää olevan hänelle nautintokin, sillä ei koskaan ilmaannu\nepäilyksen ryppyä hänen otsalleen, kun hän laajassa kotiviitassaan\nistuu työpöytänsä ääressä, polttelee sikaria ja aprikoiden ja arvellen\npuhaltaa savun hienona häntänä hyvin pienestä reiästä huuliensa\nvälitse.\n\nMielipiteiltään hän on vanhoillinen, kenties hiukan suomalaisuuteen\ntaipuva. Joskus hän on istunut hallituksen asettamissa komiteoissa, ja\nkuvernöörit samoin kuin senaattoritkin asettavat virkamatkansa niin,\nettä voivat yöpyä hänen vieraanvaraiseen taloonsa. Sittenkun on kuollut\n\"Helsingfors Dagblad\", kannattaa ja tilaa hän \"Finlandia\", vaikkei ole\nvarsinaisesti kirkollinen; hän työskentelee näet sunnuntaisinkin ja käy\nkirkossa ainoastaan kerran vuodessa, jo ammoisista ajoista määrättynä\nrippipyhänä. -- Luonnollisesti ei hän voi sietää paikkakunnan lehteä,\njoka häntä harmittaa ja hermostuttaa siksi, että siinä liiaksi ja\nsyyttä suotta moititaan virkamiehiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoika on perinyt isänsä kaikki hyvät avut. Hän on voimakas ruumiiltaan\nja flegmaatikko. Järki on hänellä keskinkertainen, mutta hän muistaa\nkaiken, minkä kerran oppii. Koulussa hän istui aina keskiluokalla eikä\nsaanut koskaan korkeinta arvosanaa muissa aineissa kuin käytöksessä.\nMutta ei hänellä myöskään ollut ehtoja milloinkaan. Käsiala oli hänellä\nkaunis ja vihot huolellisen puhtaat. Koko kouluajallaan ei hän saanut\nainoatakaan muistutusta. Vifteihin hän kyllä otti osaa, mutta ei\nmilloinkaan päihtynyt. Vaikka hän kyllä oli hyvä toveri, ei hänellä\nkuitenkaan ollut yhtään oikein hyvää ystävää, eikä siis myöskään\nvihamiehiä. Häntä kuvaavaa on, ettei hänelle oltu keksitty liikanimeä,\nniinkuin kaikille muille tovereille. Joitakuita koetettiin antaa, ja\nniistä olisi ollut sopivin \"gentlemanni\", mutta se on liiaksi kiittävä,\nja sellaisia eivät toverit anna muille kuin johtajilleen. Mutta\nainoastaan yhdessä paikassa oli hänellä johtajan asema: tanssiaisissa.\nNiissä hän loisti yli muiden, oli komea poika, aina hyvin puettu ja\ntaisi hyvin \"viedä\".\n\nHeti kohta, kun hän tuli ylioppilaaksi, oli hän valmis ylioppilas.\nKeltanokkaa ei hänessä näkynyt. Osakuntaan otettaessa -- samaan\nsavo-karjalaiseen, johon isäkin oli kuulunut -- menivät vanhat\nosakuntalaiset ensiksi hänen kanssaan \"heittämään pois haukkumanimet\".\nInspehtori jutteli hänen kanssaan kappaleen aikaa, ja siinä tuli\nselville, että hän ja Mauritz Ahlfeltin isä olivat olleet vanhat\nkoulutoverit.\n\n-- Mihinkä tiedekuntaan olette aikonut ruveta? kysyi häneltä inspehtori\npuhelun lopuksi.\n\n-- Olen aikonut juriidiseen tiedekuntaan.\n\nSe oli jo aikoja sitten niin päätetty. Jo pienenä poikana, kun häneltä\ntalonpojat kysyivät, miksi virkamieheksi se nuori herra aikoo, oli\nhänellä vastaus valmis: -- \"Ensin sihteeriks' ja sitten papaks' ja sitten\nsenaattoriks'\". Muusta ei voinut olla puhettakaan. Ei vähintäkään\nepäilystä urasta eikä taistelua kutsumuksesta, niinkuin niin monella\nmuulla, jotka eivät tiedä, mille alalle antautua.\n\nJo ensimmäisellä lukukaudella suoritti hän valmistavat kokeet, kävi\nluennoilla ja teki muistiinpanoja, s.o. juuri sen, mikä yleensä oli\ntapana ja katsottiin kohtuulliseksi.\n\nYhtä vähän kuin luvut saivat häntä rasittamaan itseään, yhtä vähän hän\nkulutti itseään innostumalla yleisistä asioista. Kun toiset toverit\nylioppilaskokouksissa melusivat, huusivat ja kasvot punaisina puivat\nnyrkkiä, istui hän kyllä etumaisten joukossa, mutta rauhallisesti\npoltellen tai viiksiään sivellen. Samana kevännä, jona hän tuli\nylioppilaaksi, oli suomalaisuus saavuttanut ensimmäisen suuren\nvoittonsa Nordenskiöldin adressiasiassa, ja Mauritz Ahlfeltissakin\nvakaantui kesän ajalla se mielipide, että hän tietysti kuuluu\nsuomalaiseen puolueeseen. Suomalaisen Nuijan ja radikaalisemman K.P.T:n\nväliset riidat saattoivat hänet kuitenkin ymmälle. Hän oli kyllä ollut\nläsnä K.P.T:n perustavassa kokouksessa, mutta liittyi sittemmin\nmoderaatteihin. Kun hänen kotikielensä oli ruotsi ja kun hänellä oli\nruotsinmielisiä sukulaisia Helsingissä eikä hän koskaan ryhtynyt\nväittelemään kieliasiasta, oli hän yksi noita harvoja, joille\nruotsinmieliset antavat nimen: \"en hygglig fennoman\" ja josta\nsuomenmieliset sanovat, että \"sillä on sveesinen naama\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi voi kuitenkaan sanoa, ettei hän olisi kaikin puolin täyttänyt niitä\nvelvollisuuksia, joita hänen asemansa suomenmielisenä ylioppilaana\nhäneltä vaati. Hän kävi säännöllisesti suomalaisessa teatterissa, astui\nensi rivissä suurten miesten haudoille ja esiintyi marsalkkana\nisänmaallisissa juhlissa. Suomenmieliset rouvat huomasivat hänet sieltä\npian, ja kun perustettiin Suomalainen Seura, valittiin hänet\nhuutoäänestyksellä johtokuntaan. Hän oli itseoikeutettu pukutansseihin\n-- menuetissa varsin ruhtinaallinen -- ja yksi noita harvoja, jotka\nosasivat tanssia masurkkaa. On hän vielä nytkin seuran hienoimpia\nkavaljeereja.\n\nMaaseudulla ollessaan hommasi hän lupa-aikoina useat arpajaiset\nsuomalaisten koulujen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennuksen\nhyväksi sekä pani toimeen kansanjuhlia siihen aikaan, kun ne vielä\nolivat muodissa. Kaikissa tileissä kansallisista rahankeräyksistä oli\nluettavana: \"ylioppilas Mauritz Ahlfeltin kautta\" niin ja niin monta\nmarkkaa.\n\nTuskin voi ajatella huolettomampaa ja turvallisempaa elämää kuin mikä\nhänellä oli ylioppilasaikanaan, Ei puutetta, ei mieltä masentavia\nvelkoja, ei liikaa kiirettä töissä. Hänellä oli olemisen hauskimmat\nehdot: sekä aikaa että rahaa. Rahaa sai hän yhäkin isältään kolmesataa\nmarkkaa kuukaudessa, joka riitti hyvinkin, kun hänellä lisäksi oli\nperiaatteenaan olla koskaan lainaamatta ja koskaan menemättä takuuseen.\nJa hänen aikansa riitti hänelle juuri siihen, mihin hän sitä tarvitsi.\n\nAamulla, kun hän noin kello yhdeksän heräsi, oli palvelija jo tuonut\nsanomalehden hänen yöpöydälleen, jossa nakutti kultakello,\nrippikoululahja hänen isältään. Luettuaan lehden vuoteellaan hän nousi\nylös, peseksi perusteellisesti ja pukeutui verkalleen. Syötyään\naamiaisen ja käytyään luennolla palasi hän takaisin asuntoon ja luki\nkello kahteen tai puoli kolmeen, yllään villainen kotiviitta, tehty\nisän kotiviitan malliin. Siistittyään pukunsa ja harjattuaan hattunsa\nlaskeutui hän alas Esplanadille, jossa käyskenteli siksi, kunnes oli\naika mennä syömään päivällistä ylioppilastalolle. Sen päälle pelasi hän\ntavallisesti shakkia lukuhuoneessa.\n\nViidestä seitsemään oli lukutunti kotona, jolloin kirjassa kääntyi pari\nkolme lehteä. Ja illalla teatteri tai konsertti tai syksyin ja keväisin\nistunto Kappelin edustalla. Tuutinkia seurasi portsioni ja portsionia\nkahvit liköörin tai punssin kanssa. Ravintolan ovella erosi hän\ntovereistaan ja meni kotiinsa. Laitakaupungilla hän ei koskaan käynyt\nmuiden kanssa. Hän oli järjestänyt niin, että hänellä oli oma määrätty\npäivänsä, jolloin hänen \"ystävättärensä\" otti hänet vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin jo sanoin, on hän suorittanut tutkintonsa ja palvelee\nylimääräisenä senaatissa. Hänen elämänsä tavat eivät ole ollenkaan\nmuuttuneet. Luentojen sijaan on vain tullut virasto.\n\nHän tulee vastaani Esplanadilla joka päivä noin kello kolmen tienoissa.\nTahtoisin kuvata hänen ulkomuotonsa, mutta ainoa, minkä voi hänen\nkasvoistaan sanoa, on, että ne ovat monen mielestä kauniitkin. Niissä\non tuota \"pulskan pojan\" kauneutta yleensä, mutta piirteissä ei ole\nainoatakaan vivahdusta, josta voisi sanoa, että ne häntä kuvaavat.\nSamoin ei hänen harmaansinisissä silmissään ole yhtään loistetta, joka\nnäyttäisi kuvastavan jotain omaa hänen sisällään olevaa ajatusta tai\ntunnetta. Hänen pukunsa on virheetön ja muodinmukainen, ja hän kantaa\nsen hyvin, mutta sen kuosi on räätälin kuosi. Hänen omaa makuaan ei\nsiinä ilmaannu muuta kuin tämän maun puute. Näkyy, että hän tilatessaan\non antanut määräyksen, että vaatteus on tehtävä samanlaiseksi kuin se\non -- kaikilla muillakin. Nutussa ja päällystakissa on tietysti\nsilkkirinnukset.\n\nKaikesta päättäen on hän menevä pitkälle maailmassa. Suomalainen puolue\nkaipaa miehiä, jotka voivat ulkomuodollaankin edustaa. Meillä on kyllä\noriginaaleja, on spesialisteja ja etenkin on meillä paljon aatteen\nmiehiä. Mutta meiltä puuttuu noita \"mallikelpoisia\", hyvin hoidetuita\nja hyvin harjatuita nuoria miehiä, joita ruotsalaisella puolueella on\njoka paikkaan pistää. Sentähden ei tule kulumaan kauan, ennenkuin\nMauritz Ahlfelt on Pohjois-Esplanadikadun käytävältä siirtyvä\n\"finnspongille\".\n\nHän tulee samaan hyvän viran ja hyvät tulot, joita lisää varakkaan\nvaimon perintö. Ajan ollen asetetaan hänet valtiopäivämiesehdokkaaksi\nHelsingistä ja ajetaan yksissä voimin läpi jostain maaseutukaupungista.\n\nMahdollista on, että hänen senaattoriunelmansakin tulevat toteutumaan.\nSillä hän on ruvennut joutoaikoinaan opiskelemaan venäjänkieltä.\n\n\n\n\nHÄÄPÄIVÄNÄ.\n\n\nEräällä aviomiehellä on tapana kirjoittaa päiväkirjaa kaikista\nvivahduksista, joita hän huomaa tunteissaan. Se on omituinen kokoelma\nsydämen salaisuuksia. Tavallisesti hän tekee muistiinpanonsa illalla,\nkun kaikki muut talossa ovat menneet levolle ja hän yksin työskentelee\nhuoneessaan. Sattumalta on tarjoutunut tilaisuus siitä seuraavien\nlehtien julkaisemiseen:\n\n6 p:nä marrask. 90.\n\nMinä melkein luulen, että sinua taas rakastan, pitkien aikojen perästä.\nTänään tuolla tanssiaisissa rintani oikein lämpeni ja sydämeni on yhä\nvieläkin täyteläisempi kuin tavallisesti. Olisin kovin onnellinen, jos\ntietäisin, että tätä kestää tai että ainakin tällaiset mielentilat tuon\ntuostakin uudistuvat.\n\nSiitä on nyt juuri viisi vuotta, kun vietimme häämme. Avioliittomme\non jo muodostunut jotenkin tavalliseksi, ja yhdyselämämme on\nyksitoikkoista ja ikävää. Me emme ole koskaan sanoneet pahaa sanaa\ntoisillemme, mutta emme pitkään aikaan hyvääkään. Ei sada, ei myrskyä,\nmutta ei repeä aurinkokaan harmaasta pilvestään. Meitä ei erota\nerimielisyydet eikä riidat, mutta ei meitä myöskään mikään lähennä\ntoisiimme, ei lapsetkaan, joita meillä ei ole. Me elämme kodissamme\nkuin kaksi tyynessä lammikossa kelluvaa ruuhta, jotka ainoastaan\nsattumalta koskettavat toisiaan.\n\nMinä työskentelen täällä kamarissani, silloin kun en ole ulkona, ja\nsinä istut omassasi kutoen tai lukien jotain romaania. Vasta vähää\nennen illallista teen tavallisimmasti kävelyn luoksesi ja tapaan sinut\nusein haukottelemassa.\n\nMinua vaivaa, että sinulla nähtävästi on ikävä ja että kaipaat seuraa,\nmutta enhän minä osaa sinua huvitella. Heittäyn sohvalle toiselle\npuolen salia ja koetan miettiä, mitä sanoa. Sinä lakkaat työstäsi,\nkatsahdat ympärillesi ja ajattelet sinäkin jotain puheen aihetta, mutta\net sinä löydä sitä enemmän kuin minäkään. Me olemme vaiti molemmat ja\nkärsimme siitä kumpikin. En voi senkään tähden aloittaa keskustelua,\nettä minua vaivaa, kun sinä usein koetat olla huvitettu, vaikka et\nolekaan. Tuota en minä voi sietää. Ja siinä sinun läheisyydessäsi\nhaaveksin minä usein sellaista vaimoa, joka voisi minut täydellisesti\nja todellisesti käsittää ja antaa uutta vauhtia ajatuksilleni.\n\nVaihteen vuoksi tahtoisin joskus unohtaa kaikki omat tuumani ja asettua\nsinun kannallesi, puhelemaan sinun asioistasi. Mutta sinun ajatus- ja\nvaikutelmapiiristäsi on enää mahdoton saada mitään uutta puristetuksi.\nMinä tunnen jo edeltäpäin mielipiteesi, katsantotapasi ja kokemuksesi.\nJos niistä koettaisin olla huvitettu, täytyisi minun taas teeskennellä\nvuorostani. Sinussa ei ole minulle mitään herättävää, et voi puhaltaa\nmielikuvitustani lentoon, et siivittää ajatuksiani, ja sentähden tunnun\nminä sinun seurassasi niin kuivalta ja henkisesti mehuttomalta.\n\nNähtävästi toivot tuossa istuessasi, että jotain virkkaisin. Mutta sinä\nkoetat sitä kuitenkin peittää ja asetut miettiväisen näköiseksi,\nniinkuin ajattelisit jotain muuta. Siinä teet sinä naisellisen\nhienosti. Kun huomaat, ettei puhelusta ole mitään tuleva, niin painut\ntakaisin työhösi tai kirjaasi. Ja me kuulemme molemmat lampun laulavan,\nkellon nakkaisevan, kadulla ajettavan ja odotamme illallista\nkatkaisemaan kiusallista vaitioloa.\n\n-- Ruoka on valmis!\n\nPöydässä on mieliala vähemmän painava, ja aina sattuu jotain\nvähäpätöistä aihetta sananvaihtoon. Mutta minua hermostuttaa usein tuo\naina sama tapa, jolla tarjoat minulle teetä ja jolla pidät kuppia\nviedessäsi sitä huulillesi. Säännöllinen kauneutesi ja elottomat\nkasvosi vaivaavat minua välistä niin, että minun täytyy välttää sinua\nkatsomasta. Minä tunnen sinut kiireestä kantapäähän, osaan ulkoa\njokaisen liikkeesi ja jokaisen piirteesi, ja ainoastaan silloin tällöin\nsaavat ne vereni lämpenemään.\n\nKun olemme syöneet, alat sinä korjata pois astioita, ja minä käytän\ntilaisuutta poistuakseni tänne huoneeseeni. Täällä teen työtä puoli\nyöhön ja unohdan sinut kokonaan. Kun tulen makuukammioomme, olet sinä\njo mennyt levolle ja nukut seinään päin.\n\nTänään oli hääpäivämme. Muistatko, millainen se oli viisi vuotta\nsitten? Minä ainakin sen muistan. Se on ollut mielessäni koko päivän,\nsiitä saakka kun tänään heräsin.\n\nAamusta alkaen oli meillä molemmilla silloin alituista puuhaa, kullakin\ntahollamme. Sinun piti laittaa pukuasi, minun olla huoneita\nkoristelemassa. Mutta joskus juoksit kamaristasi ohimennen minua\ntervehtimään, kavahdit kaulanni, suutelit tai vain katsahdit minuun\nkiiruhtaessasi pois. Kasvojesi värähdyksistä ja siitä tavasta, millä\nminun kättäni puristit, ymmärsin minä, mitä sinussa liikkui, mitä\najattelit ja mitä odotit. Se oli minulle uutta tuo, sinussa oli jotain\nsalaperäisen viehättävää, jotain hunnutettua niinkuin silmäsi\nkalvossakin. Sinä näytit olevan levoton, mutta hillitsit itsesi. Minä\nen saanut tulla pukemahuoneeseesi -- meidän tulevaan makuukamariimme --\njoka oven avautuessa näytti olevan kouhollaan silkkiä ja kuohuvia\nharsopilviä. Sinä vain kuiskasit, hienosti viitaten siihen, mitä me\nyhdessä ajattelimme: 'Odota! Ei vielä!' -- ja kätkit kasvosi olkapäähäni.\n\nOlit sitten pukenut hääpuvun yllesi, ja vieraat alkoivat saapua. Ennen\nvihkimistä kutsuit minut luoksesi heittämään hyvästiä hääillaksi,\nsaamaan vakuutusta, että minua rakastat, vaikka et sitä osoita. Sillä\nme olimme päättäneet olla vieraiden läsnäollessa hellyyttämme\nnäyttämättä, ei vaihtaa kädenpuristuksia, ei edes silmäyksiäkään muiden\nnähden.\n\nMikä viehätys tässä meidän salaliitossamme! Mikä sulo osoittaa\ntunteitaan, niinkuin salakihloissa olevat, hienon hienoilla, ainoastaan\nmeidän ymmärtämillämme merkeillä. Ja olla näin juuri vähää ennen kuin\nkokonaan omistaisimme toinen toisemme.\n\nNiin, minä rakastin sinua rajattomasti: joka sanaasi, joka silmäystäsi,\npienintä piirrettäsi ja neitseellisen vartalosi notkeutta.\n\nMillä ikävällä, millä kaiholla ja surumielisyydellä olen näitä aikoja\nusein muistellut ja vertaillut silloisia tunteitani nykyisiin! Ja etkö\nliene samalla lailla sinäkin?\n\nAavistin äänestäsi, että ajattelit hääpäiväämme, niin kuin minäkin sitä\najattelin, kun aamiaispöydässä yht'äkkiä kysäisit: \"Monesko päivä on\ntänään?\", kun minä siihen vastasin: \"Kuudes päivä marraskuuta\", ja kun\nsinä ääntäsi venyttäen kertasit: \"Kuudes päivä marraskuuta\".\n\nJa jos sitä silloin ajattelit, niin mietit kai samaa koko päivän ja\nkenties kammoten kuvittelit ikävää, yksitoikkoista iltaamme.\n\nEhdotit päivällisillä, että menisimme illalla arpajaisiin, ja me\npäätimme mennä sinne \"asian vuoksi\". Mutta asianko vuoksi pukeuduit\nhääpukuusi ja kiinnitit rintaasi samanlaisen ruusun kuin sinulla oli\nsilloinkin?\n\nMinun tuli sinua niin sanomattoman sääli ja samalla sääli meitä\nmolempia. Ehkä on syy minussakin? kysyin minä itseltäni. Ja me jo\nkadulla mennessämme juttelimme keveämmin. Olimme iloiset ja mielemme\nmelkein reipas, kun käsikädessä astuimme valaistuun juhlasaliin.\nIhmiset katselivat, ja minä kuulin, että ne sanoivat meitä komeaksi\npariksi.\n\nMinä viikastuin siitä, minun tuli hyvä olla, ja me astuimme varmasti\nhuoneesta huoneeseen. Vertailin muita naisia sinuun, ja sinä olit\nulkomuodoltasi ja puvultasi hienompi kuin kukaan heistä. Sinäkin näytit\niloiselta ja tyytyväiseltä. Kun musiikki soitti, täytyi meidän nojautua\ntoisiimme kuullaksemme, mitä sanoimme. Me emme juuri mitään erityistä\nsanoneet, mutta äänessäsi oli hellyyttä ja katseessasi väriä.\n\nIhmiset yhä meitä katselivat ja luulivat varmaankin meitä onnellisiksi.\nJa emmeköhän olleetkin? Me emme virkkaneet toisillemme mitään siitä,\nettä oli hääpäivämme, mutta me molemmat sen tunsimme ja tiesimme sitä\najattelevamme. Se oli kuin viiva vedettynä kaiken sen alle, mitä\npuhuimme ja teimme.\n\nMinä pyysin sinua tanssiin, ja sinä vastasit: \"Kiitos!\" Tarkastelimme\ntanssivia pareja ja koettelimme arvata, ketkä olivat kihloissa. Se\nmeitä nyt jostain syystä huvitti. Ja franseesin loputtua menimme me\ntarjoiluun niinkuin kaikki muutkin \"nuoret\". Minä kysyin mitä saisin\ntarjota, ja sinä pyysit antamaan, mitä tahdoin. Tilasin kaksi lasia\nsamppanjaa, ja oli kuin olisimme juoneet ensimmäisen häämaljamme, ja\nkilistäessämme saimme tuhkan alta tuikahtamaan kauan sammuksissa olleen\nhellän katseen. -- -- --\n\nSe ei siis vielä ole kokonaan sammunut. Olemme nyt kotona. Kuulen sinun\nliikkuvan tuolla viereisessä huoneessa. Äsken raotit ovea ja kysyit,\nenkö kohta tule luoksesi. Odota, minä tulen heti paikalla! Luulen\nmelkein, että taas sinua rakastan niinkuin ennenkin.\n\n\n\n\nKERRAN KONSERTISSA.\n\n\nTulin sisään juuri silloin, kun innostus nuoreen laulajattareen oli\nylimmillään. Valkoisessa puvussaan ja kukkasvihko kädessä hän seisoi\nlaululavalla somana kuin morsian. Hän oli hiukan eteenpäin nojallaan,\nsäestäjä oli kumartuneena pianoa vastaan, ja sekä laulajattaren\nhuulilta että pianosta helähtelivät kasvamistaan kasvavat sävelet.\nOhjelman ensimmäinen osasto läheni loppuaan yhä enenevällä voimalla.\n\nHeleä, pitkä, kirkas ääni laulajattaren keuhkojen pohjasta, soittimista\nsyvä akordi -- ja ääriään myöten täysi konserttisali räiskää yhtenä\ntaputusten tulipalona.\n\nLaulajatar laskeutuu nopeasti alas ja pujottelee kuin salakka yleisön\nläpi, jota on tulvinut aina lavan juureen saakka ja sen ympärille.\nKehenkään katsomatta ja silmäkulmat ja huulet hiukan yhteen\npuristettuina suikaisee hän edellään avautuvasta aukosta ohitseni,\nkannattaen kukkaskimppua päänsä tasalla. Heti hänen jälessään tulee\nsäestäjä, totinen, vaalea mies, kasvot syvämieliset ja hiukan synkät.\n\nTuskin ovat he ehtineet odotushuoneeseensa, niin jo vaativat kiihkeät\nhyvähuudot laulajattaren uudelleen esille, ja kaksi kertaa hän tulee ja\nmenee. Mutta vielä eivät mielenosoitukset lakkaa, ja kolmannen kerran\ntulevat he taas yhdessä molemmat. Samassa tuokiossa taas sammuu\ntaputusten tulipalo ja yleisö jää liikahtamatta odottamaan yli ohjelman\nannettavaa laulua.\n\nHän kuiskaa jotain pianon ääreen istuutuneelle toverilleen ja tämä\nvastaa siihen jotain, kääntäen päänsä puoleksi ylöspäin hänen\nkasvojansa kohti. Säestäjä selailee hetkisen nuottivihkoa, sitten\nnäyttää hän löytäneen, mitä tahtoi, ja niin pian kuin hän on soittimia\nkoskettanut, tuntee yleisö jo laulun.\n\nHiljainen liikahdus käy rivien läpi. Päät taipuvat toisiinsa jotain\nkuiskaamaan.\n\n-- Se on se, se on se, kuulen sanottavan takanani.\n\nSillä julkinen salaisuus on, että he rakastavat toisiaan yhtä paljon\nkuin taidettaan, nämä kaksi nuorta. Heidät on aina nähty yhdessä,\nyhdessä ovat he opinnoitaan harjoittaneet ja esiintyneet kevään\nkuluessa yhä suuremmalla menestyksellä. Tämä on heidän viimeinen\nkonserttinsa, sillä huomenna he eroavat -- niin kerrotaan.\n\nTarttuen kiinni säestykseen alkaa hän laulaa, ja muistiini painuvat\nseuraavat sanat:\n\n    \"Niin paljon sua rakastan,\n    etten voi kielin kertoella,\n    ja kuitenkin mä ainian\n    sen tahdon julki lausuella.\n    Jokainen kuiske, sananen,\n    sun nimes onpi, armahainen.\n    Jos poissa oot tai luonani,\n    sua ikävöitsen, muistan aina.\"\n\nEi hiiskaustakaan kuulu suuressa salissa. Miltei henkeä vetämättä\nseuraa yleisö mukana. Kasvoissa kuvastuu hyväntahtoinen osanotto,\ntoisissa iloinen hämmästys.\n\nEnkä tiedä miksi, mutta minäkin sulan kokonaan ja kylmät väreet käyvät\nruumiini läpi. Tai miksi en sitä tietäisi! Hän laulaa sydämensä\nkyllyydestä, hän puhaltaa kohoilevasta rinnastaan sielunsa koko hellän\nkaipauksen, hän panee lauluun kaiken persoonallisuutensa, hän ei\nujostele, huutaa maailmalle sitä, mitä muut tavallisesti salaavat, ja\nhän tekee sen melkein tahallisella uhalla ja ylpeydellä. \"Minä rakastan\nhäntä, hän on tuossa, tuossa näette hänet, katsokaa muutkin: hän on\nminun!\"\n\n    \"Ja kuitenkin mä ainian\n    sen tahdon julki lausuella.\"\n\nTietenkö vai tietämättään hän sen tehnee! Mutta sulavalla, melkein\nhyväilevällä liikkeellä, ikäänkuin syleilläkseen omaansa, käännähtää\nhän yht'äkkiä säestäjänsä puoleen, jolla on molemmat kädet kiinni\nsoittimissa, ja auttaa häntä heittämään auki uuden lehden hänen\nnuottivihkostaan. Käsi näyttää sitten epäilevän, mitä tehdä, minne\nmennä. Se ehkä tahtoi laskeutua hänen olkapäälleen, sillä:\n\n    \"Jos poissa oot tai luonani,\n    sua ikävöitsen ainian.\"\n\nmutta se asettuu hänen tuolinsa selustimelle ja viipyy siinä koko ajan,\nkun hän laulaa laulun toistamiseen.\n\nSe ei ole teatteritemppu. Se on nuoren, rakastavan tytön välitön,\nviaton tunteen ilmaus.\n\nNiin harvoin, niin kovin harvoin sallitaan todellisten tunteitten\npuhjeta esille. Me niitä ujostelemme, me suljemme ne muiden näkyvistä.\nMutta kun ne joskus katkaisevat kahleensa, niin riennämme mekin, jotka\nne itse aina sidonune, riennämme niitä vastaan kuin vapautettua vankia.\n\nSentähden ei tahdo tulla loppua yleisön innostuksesta, se tahtoisi\nsulkea syliinsä nuo molemmat ja kantaa heitä käsillään. Hän on saanut\nvanhain muistot väräjämään vielä kerran ja antanut uutta vauhtia\nnuorten toiveille. Ja kun he taas laskeutuvat lavalta ja kiiruhtavat\npois, niin on kättentaputuksissa kuin häähetken onnittelua. Eikä\nainoastaan onnittelua heidän taiteelleen, vaan ehkä enemmän vielä\nheidän rakkaudelleen.\n\n\n\n\nKOTIIN.\n\n\nIhminen on usein mielentilojensa heiteltävänä. Ne tulevat, nuo hänen\n\"tuulensa\", puhaltaen milloin sieltä, milloin täältä. Ne menevät samaa\ntietä, jatkaen matkaansa, ja ainoa, minkä heistä saa selville, on\nheidän humunsa. Kenties tottelevat he joitain lakeja, mutta ne lait\novat vielä yhtä hämärät kuin ilmavirtain. Ainoastaan arveluina ne\ntunnetaan, ja niiden tutkijat, sielutieteilijät, panevat ehkä yhtä\npaljon omiansa kuin allakantekijät ja Falbit.\n\nTurhaan saat kysellä pohjoismaalaiselta, minkä tähden hän yht'äkkiä\npäättää jättää etelän päivänpaisteiset rinteet, miksi hän heittää\nSeinen vihreät rannat, Pariisin viehättävät bulevardit ja sen ihanat\nympäristöt. Hän ei osaa sitä selittää, hänelle iski se päähän, hän \"sai\nhalun\", hänelle \"tuli se tuuli\".\n\nIlman itselleenkään ymmärrettävää syytä alkaa häntä tukehduttaa se\nilma, jonka suloisessa lämpimässä hän oli loikonut kuin latsaroni ja\nollut onnellinen ja tyytyväinen ja päättänyt ikänsä sillä lailla\nelellä. Suuren kaupungin elämä, joka on kiihkeimmillään, hienoimmillaan\nja hauskimmillaan, häntä kyllästyttää. Ja vieraan maan vihreän himmeät\nmetsät, joiden jokaisesta lehvästä tuoksuu unettava hekkumallinen\nrauha, alkavat yht'äkkiä kuin etoa sydäntä.\n\nHänestä tuntuu siltä kuin olisi hän elänyt kauan vedellä ja leivällä,\nja hän kaipaa suolaa. Vaikka hänestä olisi ollutkin kaikki turhuutta,\non hänelle nyt kotoisen lammen loiskina tärkeintä maailmassa. Hänen\ntäytyy saada sitä kuulla, kuulla käen kukuntaa ja peipposen kiihkotonta\nviserrystä. Ja nähdä sihisevän lehdon sisästä sekä viaton,\nneitseellinen koivu että totinen, ruskea petäjän runko.\n\nMiksi se on tarpeellista? Siihen ei hän voi vastausta antaa. Hän vain\n_tuntee_ ne väreet ruumiissaan eikä voi niitä vastustaa. Ja niinkuin\nmuuttolintu löytää itsensä siiviltään, niin löytää hänkin odottamattaan\nitsensä matkalla kotiaan kohti.\n\nSama kiihko, mikä hänellä oli kotoa pois, sama se häntä nyt sinne\nkiidättää takaisin. On kuin olisi solmu sydämessä, joka ei laukea\nennenkuin oman maan ranta on hänen edessään. Vaunun ikkunasta\nvilahtelevat Reinin rannat aamupäivän paisteessa, vihertävät kaukaiset\nmetsiköt, ja illoilla vilkkaa tulia suurista kaupungeista. Hetkeksi\nherää vielä halu jäädä, siellä olisi niin paljon näkemistä ja\noppimista. Mutta se tunne on vain kuin hetkellinen laskeutuminen linnun\nlennossa. Seuraavana hetkenä oikiaa mielen mutka, ponnistetaan toiset\npuolet ylemmä, ja matkan suunta jää muuttumattomaksi.\n\nPäivät ja yöt kuluvat matkalla omituisessa huumauksessa,\npuolihorroksissa. Ainoastaan silloin tällöin liehauttavat epämääräiset\narvelut noita raskaita, sumuisia uutimia, jotka muuttautuessa oloista\ntoisiin laskeutuvat aivojen ympärille. Onko siellä mitä muuttunut?\nEsiintyyköhän isänmaa edukseen? Kestääköhän se vertailu? Tuntuukohan se\nkovinkin kolkolta? Lähtiessä oli siellä niin sievää ja somaa, tyyntä,\nrauhallista ja puhtoista, välistä melkein mainiotakin. Olikohan vain\nsiksi niin, ettei ollut muuta nähnyt?\n\nPohjoisesta käy vastaan kylmä tuuli, ja sanomat tietävät halloista\nkotimaassa, ja uusia yhä odotetaan idästä. Ja tulijankin mielentilain\n\"tuuli\" alkaa kammeta pois entisiltä sijoiltaan. Se leyhyttelee\nmuistoja Meudonin metsistä ja St. Cloud'n kukkuloilta, jonne näkyi\npuitten lomasta koko Pariisi valkoisine huoneineen, ruskeine\nkattoineen, korkealle kohoavine rakennuksineen ja sopusointuisine\ntorneineen. Muistuvat mieleen paluumatkat maalta Seineä pitkin pienissä\nlaivoissa, jotka laskivat toisen siltakaaren alta toisen alle ja joissa\nmatkustajat juttelivat keskenään iloisesti ja hilpeästi.\n\nNoina tuollaisina hetkinä ja monina muina samanlaisina oli ollut\nkotimaa mielestä niin kaukainen ja köyhä. Sekin, minkä oli ennen\nluullut voittamattomaksi, sen ihana luonto, näytti voitetulta. Mitä oli\nse kaikki tämän täyteläisen ja uhkuvan rinnalla! Heidän maansa on\nluonnon suosima, kaikkialle näyttää ripotellun kerros mehukkaampaa\nmultaa, voimakkaampaa ja tehoisampaa maata, ja kalliotkin ovat\njalompaa, kauniimpaa kiveä. Heidän ympäristönsä ja elämänlaatunsa saa\nveret vilkkaampaan liikkeeseen, nerostuttaa rodun ja kohottaa\nkaikkialla ymmärryksen ja älyn keskipinnan.\n\nJota vastoin siellä kotona päivä paistaa vinosti ja kylmästi, maanala\non raaka ja hedelmätön, kasvullisuus vain hiukan vaivaiskoivua\nylempänä, ihmiset raskaita ja uneliaita ja heidän älynsä\nkeskinkertainen, näköpiiri ahdas.\n\nKääntyisinkö pois, palaisinko takaisin?\n\nVoinhan kuitenkin käydä katsomassa, jatkammahan nyt matkaani, kun\nkerran olen sen alkanut. Onhan nähtävä kotirantakin, vaikka se olisi\nkurjalankin ranta.\n\nKoko Suomenlahti on sumussa. Laiva hapuilee suuntaansa, huutelee\nalituisesti torvellaan ja haihtuu joskus oikealta tieltään, jonka taas\nvain vaivoin löytää. Ensimmäiset kaljupintaiset kalliosaaret kohoavat\nvedestä. Ja ensimmäinen tunne niitä nähdessä on pelko joutua karille\nkalliin ulkomaisen lastin kanssa.\n\nVihdoin löytyy väylä, ja yön hiljaisuudessa ohjataan laiva satamaan\nkahden kallionkielekkeen välitse, niinkuin varkain hiivittäisiin.\nKaupunki nukkuu, ei näy muita tulia kuin himmeä tuike Seurahuoneen\nikkunasta ja Nikolainkirkon valaistu kellotaulu, jota ei näytä kukaan\ntarvitsevan. Ainoastaan muutaman isomman laivan mastot häämöttävät\ntalojen yli taivasta vasten, ja laivasillassa on siellä täällä vain\njokin halkoproomu kiinni.\n\nEi ole ensi vaikutus kotimaasta edullinen. \"Kappelissa\" istuu muutamia\ntuttavia -- syömässä. Muut ihan entisensä näköisiä, paitsi muuan, jolle\non sitten viimeisen kasvanut parta pitemmäksi. He ovat \"fennoja\" ja nuo\ntuolla toisaalla ovat kai \"sveessejä\", ja kun kuuntelee puheita, niin\novat esillä vielä ne vanhat toivottomat pikkuasiat, \"Herää Suomet\" ja\nvirkanimitykset. Yhäkö vielä vain samat jauheet samassa myllyssä! Mutta\nehkä on tämä vain satunnainen \"tuuli\", omatekoinen mielentila, syntynyt\nsiitä, ettei oikein käsitä olevia oloja.\n\nHuomenna se onkin taas muuttunut. Usma on haihtunut, ja tuo niin\njärkevän kirkas pohjolan aurinko paistaa yli kaupungin. Satamassa\nkimmeltää virkeä aamulaine, meri hengittää maalle tuoretta suolaansa,\nväkeä vilisee torilla, raitiotien kello antaa merkkejä taukoamattomasta\nliikkeestä, ja laivain vipukoneet ovat vinkuvassa työssä.\n\n\"Kappelin\" edustalla puhaltaa suihkulähde. Huonerivi Esplanadin\nvarrella muistuttaa suurta kaupunkia, ja yleisö vaikuttaa\neurooppalaiselta.\n\nSeisovathan siinä jykevinä ja totisina senaatti ja yliopisto. Samassa\nkihermässä kohoavat oma säätytalo ja oma pankki. Niillä on kaikilla\npohjana Suomen kova harmaakivinen kallio, joka ei murene mereen, vaan\najaa askel askeleeltaan sen aallot yhä kauemmaksi takaisin.\n\nKaikki on tosin pienoiskokoa, mutta se on omaa ja lujatekoista. Me\npureudumme kuin kanervikko kynsin hampain kiinni maamme kamaraan.\nSille, joka tahtoisi meitä siitä irti kiskoa, jäisi vain helpeet\nkäteen, mutta juuret piiloutuisivat uutta itua tekemään.\n\nJa kun sen tietää ja kun näkee taas päänsä päällä tuon rauhallisen,\nhaaleansinisen taivaan laen, niin silloin ei Suomi tunnu heikolta eikä\nsen tila toivottomammalta kuin muunkaan maailman.\n\n\n\n\nMAAN SYDÄMEEN.\n\n\nPääkaupunkimme on kyllä kaunis, ja sopiihan meidän ylpeillä, kun\nulkomaalaiset sitä kehuvat ja ovat siihen ohikulkiessaan ihastuneita.\nMielellämme me itsekin siitä sanomme, katsellessamme esplanadimaisemaa,\nettä se tekee meihin eurooppalaisen vaikutuksen. Tuo palanen\nKatajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta,\nvaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja\nsiistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa,\nkaturautatiellä on mieltä virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia\najokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen, ja ilma korkeiden\nhuoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaavana kuin\nkonsanaan Pariisissa.\n\nIhmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisimpien kanssa.\nBulevardikävelijäin veltto verkkaisuus on täällä vain suomalaisen\nhitautta. Tuolla täällä tapaa jo kasvoja, jotka ovat kulttuurin\nhienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan\nmoitteettoman pariisilaisesti. Onhan siinä yleismaailmalliselle\nmielelle aihetta iloon ja ylpeilyyn, varsinkin kun korvaa tuon\ntuostakin koskettaa vieraan kielen sorahdus ja se johtaa muistoon\nsuuret \"sivistysmaat\" sekä lännessä että -- idässä.\n\nMutta välistä tuntuu siellä Helsingissä niin turvattomalta. On\nsittenkin niinkuin ei olisi oikein kotonaan, niin kuin olisi ympärillä\nenemmän vierasta väkeä kuin omaa sukulaista rotua. Siellä on niinkuin\nulkomaailman suuren meren rannalla, jonka luotettavaisuus on aina\nepävarma ja joka rintamaisemansa niin helposti voi muuttaa\nnäköisekseen.\n\nJa sentähden sieltä aina tuontuostakin tekee mieli pois, näkemään perin\nkotimaisia maisemia, kuulemaan kieltä, joka sorisee omaa metsäpuron\nsorinataan, ja katselemaan kasvoja, joissa ei ole ulkolaista\nsekoitusta. Tekee mieli maan sydämeen.\n\nSe alkaa melkein kohta, kun Helsingin asemalta lähdettyä ovat lakanneet\nrautatievaunuja valaisemasta radan varrella sytytetyt sähkötulet.\nOllaan jo metsässä melkein samalla, synkkä sydänmaa on kahden puolen\ntietä, ja puut seisovat jäykkinä ja hiljaisina lumihuntujensa sisässä.\nVielä kilisevät isommilla asemilla kannukset, ja santarmit ylläpitävät\nsotakuria. Venäläisiä sotamiehiä pilkistää pysähtyvien junain\nhuuruisista ikkunoista, ja sieltä sisästä pölähtää oven avautuessa\ntupakansavua ja vierasta kansallisuutta. Mutta ne jätetään menemään\nPietariin päin, ja me nousemme suoraan kotiseutuja kohden.\n\nTuntuu kuin olisi niin hyvässä suojassa keskellä lumista seutua, jota\nmyöten kulkiessa ei pidetä kiirettä. Sitä katsellessa ja sivuuttaessa\nnoita metsätorppia, joita ei hangen keskestä erottaisi, ellei\nsavukiemura kohoisi puitten lomitse kirkkaalle taivaalle, unohtuu\nvähitellen se, mikä pitkin vuotta on mieltä painanut. Tuonne ei\nainakaan voi vieras tunkea, ja semmoisissa se säilyi ennenvanhaankin\nisonvihan aikoina tulevan sukupolven siemen. Ja kun rantakaupungit\netujensa vuoksi ja olojen pakosta muuttivat mielensä ja kielensä\nepäkansallisiksi, kasvoi korven pinnassa noita \"suuria\" kyntömiehiä,\njoiden selkäpiissä oli suomalainen sitkeys ja joiden aura käänti oman\nmullan päällepäin.\n\nAsemilla liikkuu maakansaa lapikkaissa ja lammasnahkaturkeissa. Heidän\nvaatteensa ovat samaa kuosia kuin heidän vuosisatojen kuluessa\nkehittynyt murteensa, joita kumpaakaan ei ole rautatie saanut\nmuuttumaan. Niinkuin suuren suon pohjavesi kaivautuisi ratapenkereen\nalitse, jos sille ei ojia kaivettaisi, niin on kielikin puhkaiseva\nväylät kansan ajatuksille, jos sitä koetettaisiin tukkia siinä, missä\non sen luonnollinen kulkupaikka.\n\nNuo harmaat olennot, ne näyttävät niin rauhallisilta kuin\ntervaskannokko syysmyrskyjen raivotessa. Ei heihin pystynyt sekään\nkieli, joka heille toi heidän uskontonsa; pystyisikö sitten se, joka\ntahtoo heiltä sen viedä.\n\nOn täällä sitten tien päässä pikku kaupunki, niinkuin kosteikko korven\nkeskessä. Ympäristön alkuperäisyys ja omituisuus on kuin yhteen\npaikkaan keskittynyt. Sitä piirittää totinen havumetsä, jonka humina\nkuuluu joka taloon, ja sinne tuovat joka haaralta viittatiet,\ntalonpojan itsensä auki ajamat pahimmankin ummen aikana. Alhaalla\njäällä soivat aisakellot, ja hiljaisina iltoina seisattuu yksinäinen\nkadullakulkija niitä hellin liikutuksin kuuntelemaan, taas pitkien\naikojen kuluttua.\n\nKadut täällä ovat kuin kaupungissa, mutta talot ovat kuin huviloita tai\nherraskartanoita maalla. Ne ovat ryhmittyneet kirkonkyläksi\ntuomiokirkon ympärille, jonka valkoinen torni hohtaa jo kauas tulevan\nsilmään. Se on ollut tuo Herran huone aikoinaan, entisinä vainovuosina,\nvihollisten hevostallinakin, mutta jälet siitä sen seinässä vain\nkasvattavat hartautta kansan mielessä.\n\nKirkon edustalle on pystytetty suuren isänmaan sankarin muistopatsas.\nHän seisoo siinä, tuo pronssitettu mies, harmaakivisellä jalustallaan,\njoka on lohkare hänen kotimaansa kalliosta. Rauhallisesti, mutta\njäykästi katsoo hän itää kohti, jonka tuimat tuulet eivät saa hänen\nluomiansa laskeutumaan, sillä hän on seisonut päin pahempiinkin\naikoihin -- eikä ole väistynyt.\n\nTornikello soi kuutamoisena yönä kahtatoista, ja uusi vuosi on alkanut.\nTäällä maan sydämessä, keskellä hiljaista maisemaa ja viattomuutensa\nunessa levähtävää kansaa ei sen soitossa ole pahan aavistuksen\nkammottavaa sivusointua. Se on kuin kaiku tämän kansan hyvän omantunnon\näänestä, ja siksi tuntuu sitä kuunnellessa turvalliselta.\n\n\n\n\nISÄNTÄ JA MÖKKILÄINEN.\n\n\nSuomelan mökissä, kaukana Saimalammen rannalla, oli surullinen\naamupäivä. Asukasten mieli oli synkeä, ja he istuivat pitkän aikaa\nääneti pirtissään, tuijottaen eteensä, mitään virkkamatta. Olisi ollut\nkevättöille lähtö, aurinko paistoi, ja tuvan takana tuoksui koivu\nhiirenkorvalla. Pelto oli tuoreella mullalla, hevonen seisoi auroineen\nvaon päässä, ja siemensäkki odotti suu auki eloaitan ovella.\n\nMutta ei tehnyt miesten mieli lähteä kylvöksille, ja emäntä oli\nunohtanut laskea lehmänsä laitumelle, niinkuin oli ollut aikomus tänä\naamuna.\n\nSillä oli tullut isännältä kirkonkylästä sana, joka kertoi:\n\n-- Pahalla tuulella on nykyään Venäenniemen pohatta. On uhannut ensi\nkeyristä lähtien ottaa omaan haltuunsa mökin. \"Pois pitää siitä\nnykyisten eläjäin. Se Suomalainen on jo liian kauan elellyt meidän\nmaalla. Hakekoon itselleen uudet asuinsijat.\"\n\nSyytä ei ymmärretty tähän mielenmuutokseen. Aina oli eletty hyvissä\nväleissä isäntätalon kanssa. Arennit oli maksettu säännöllisesti ja\npäivätyöt tehty ajallaan. Ja jatkoksi edellisille puheluille mutisi\nmökin mies.\n\nTässä kun on korpia raadettu, tehty niittyä, perattu peltoa, kuivattu\nsoita ja rämeitä. Hallan paikka tämä oli, kun tänne isävainajan kanssa\ntultiin, ja kituen tässä ensi vuodet elettiin. Ja nyt, kun on paikka\nkovennut ja kun alkaa saada viljan vaivoistaan, nyt se aikoo sen ottaa.\nEikä taida tässä toivo auttaa. Sen se on tehnyt muillekin\nmökkiläisilleen.\n\nMutta hänen vaimonsa ei uskonut uhkausta todeksi:\n\n-- En uskoisi vielä sittenkään, vaikka sen omin korvin kuulisin. Eikös\nollut sanonut Venäenniemen vanha vaari ukollesi: \"Saat, Suomalainen,\nSaimaan rannan seudut viljelläksesi, mene sinne, kaada kaski, rakenna\npirtti ja ensimmäiset kymmenen vuotta saat verotta viljellä. Jos sen\najan umpeen mentyä alat hyötyä, niin tule pääpaikalle päivätöitäsi\ntekemään ja maksa neljännekset viljoistasi.\" Ja kättä lyödenhän oli\npirtin perälasin alla tämä liitto vahvistettu.\n\n-- Ne oli niitä aikojaan ne, ja nyt on toiset; nyt kuuluu kaipaavan\nkirjallista kontrahtia, mutta sitä ei ole tehty. Ja jos tahtoo meidät\ntästä häätää, niin ei auta itkut eikä valitukset. Laki sillä on\npuolellaan, ja jos äityy, niin ei maksa rakennuksistakaan.\n\nEukko ei ottanut ymmärtääkseen. Hänellä, niinkuin vaimoväellä\ntavallisesti, oli omat alkuperäiset käsityksensä laista ja oikeudesta.\n\n-- Laki! matki hän. Emmekö me ole yhtä laillisia haltijoita tässä kuin\nhänkin? Itsekö hän olisi käynyt tätä korpea kyntämään? Jos ei meitä\nolisi ollut, niin minkähän näköinen olisi tämä tienoo tätä nykyä?\nSutten ja karhujen laitumena eikä minään viljeltävänä vainiona. Mitähän\nvaivaa hän on nähnyt ottaakseen nyt meiltä töittemme hedelmät?\nHänenköhän hikensä tässä on vuotanut vai meidän?\n\n-- Sitä ei kysy se, jolla on valta puolellaan.\n\nMutta emäntä jatkoi, käsittäen yhä asiat omalla tavallaan:\n\n-- Tämä kaikki ei ole muuta kuin talon nuorten miesten yllytystä ja\nminiäin kateutta. Elävät siellä pääpaikalla liian ylellisesti. Mutta\nminä uskon vanhaan isäntään ja hänen isänsä sanaan.\n\nJa sen sanottuaan meni hän pirtistä pihalle, aukaisi navetan oven ja\nlaski karjansa laitumelle. Sen tehtyään palasi hän takaisin pirttiin,\nja kun näki miehensä ja poikansa yhä istuvan allapäin, sanoi hän:\n\n-- Ja vaikka nyt mikä tulkoonkin ja vaikka veisikin vieras kerran vielä\ntalomme, niin ei ole _vielä_ vienyt. Eikä auta istua siinä ja\nhuokaillen hukata poutaista päivää; menkää askareillenne, miehet, minä\nmenen omilleni.\n\nVanha Suomalainen heräsi synkistä mietteistään ja sanoi pojalleen:\n\n-- Käy kylvökselle, Tuomas. On sitä kovempaakin koettu, kun karhu kaatoi\nkarjan ja pakkanen pani viljan. Ehkä muuttaa Luoja vielä miesten\nmielet. Minä tulen jälestä siemensäkin kanssa. Kävihän miten kävikään,\nkylvöt ovat meidän kylvettävät ... niitti sitten kuka niittikään.\n\nJa pitkän, helteisen päivän asteli ukko edestakaisin pellollaan, ja\npoika siementi jälen aurallaan -- niinkuin olivat jo monta monituista\nkertaa ennenkin tehneet.\n\n\n\n\nIDÄN HALLA.\n\n\nHalla tulee tavallisesti pohjoisesta päin, mutta ei kuitenkaan aina.\nJoskus kuulee puhuttavan halloista, jotka tulevat idästä.\n\nEräänä heinäkuun iltana viime kesänä istuimme isännän kanssa\nulkoporstuan penkillä. Hän oli tullut heinäniityltä, laskenut haravan\ntikapuita vasten ja näytti olevan huolekas ja totinen.\n\n\"Olisihan tämä hyvä paikka muuten\", jatkoi hän puhettamme, \"parhaita\nmaita koko pitäjässä niin niittyjen kuin karjanlaitumen ja kalavedenkin\npuolesta. Olettehan sen itsekin nähneet, että paikat näyttävät lujilta,\nkun pellot ovat järven niemessä ja vettä on etelässä ja lännessä eikä\nPohjoisvuori tuolla päästä pakkasviimoja puhaltamaan. Mutta vaikka tämä\non näöltään näin herttainen ja vaikka tavalliset hallat ajavatkin\nohitse, niin täytyy aina kulkea alituinen hallan pelko rinnassa.\"\n\n\"Tällä paikalla panee idän halla.\"\n\n\"Silloin kun et aavistakaan, nousee se piilostaan, huokuu useamman\nkerran kesässä kylmän vainioille ja vie vähitellen koko vuoden\nelämisen.\"\n\n\"Siinä on tuossa takalistolla suuri, rajaton korpisuo, joka alkaa\nhaka-aidan takaa, ja sen se on syy kaikkeen. Sen soppiin ei ole koskaan\npäässyt päivä paistamaan, ja sen pohjalla asuu ainainen sulamaton\nrouta. Eivät auta kuumimmat kesätkään. Niin pian kuin tuuli kääntyy\nitään ja yöksi tyyntyy, on aamulla kaikki kuurassa. Eikä sitä tiedä,\nmilloinka se sieltä alkaa nousta. Se on noussut keväällä arimman oraan\naikana, se on ilmaantunut heilimöidessä ja voinut tulla vielä\nsilloinkin, kun maitojyvä on hennoimmillaan. Ja niinkuin sanoin, sitä\nei tiedä, milloinka se tulee. Nytkin on tuuli asustanut koko päivän\nidässä, ja huomenna saattaa olla mennyttä kaikki. Kun olisi edes siksi\nodottanut, että olisi saanut osankaan kuhilaalle.\"\n\n\"Tähän kun tuli meidän suku tuolta itäpitäjistä soiden poikki ja\nsydänmaiden halki, niin nähtiin tämä rehevä järvenranta, siihen\nihastuttiin ja tehtiin tämä talo. Mutta yli järven olisi pitänyt soutaa\nja loitota lännemmäksi meidän niinkuin muidenkin. Mutta se oli oma\ntyhmyytemme.\"\n\n-- Mutta ettekö voisi asettaa suota viljelyksen alaiseksi, kuivata\nhallanpesää ja koventaa paikkaa?\n\n\"Mikäpä sen pohjattoman lietteen kuivaa ja perkkaa satavuotisen korven.\nSiihen ovat liian vähäiset tämän talon varat.\"\n\n-- Ettekö ole pyytänyt apua hallitukselta?\n\n\"Eivät näy hallituksen huolet ulottuvan idän hallain häätämiseen. Suo\non liian suuri, ovat sanoneet valtakunnan viisaat. Siihen menisivät\nmaan kaikki varat, eikä yhden talon hyöty vastaa niin suuria uhrauksia.\nKoettakaahan tulla toimeen, ehkä sitten saatte apua, kun ensin ovat\nPohjan suot peratut, jotka tätä nykyä ovat hallituksen huolena, ja\nrukoilkaa Jumalaa, että hän antaisi teille suotuisampien tuulien\npuhaltaa.\"\n\n-- Oletteko rukoilleet Jumalaa?\n\n\"Lieneehän tuota sitäkin. Ja välistä pitääkin lomaa. Mutta ei se näy\nenää kuulevan nykykansan valituksia. Ei ole sitä kuun käännettä ollut\ntänäkään kesänä, ettei olisi itäsuon vilu vikuuttanut milloin mitäkin\ntoukoa. Ja nyt näkyy aikovan viedä viimeiset. Jos yöksi tyyntyy, niin\non mennyttä viimeinenkin vilja.\"\n\nAlakuloisena hän istui siinä, ja hänen surullisten kasvojensa\nulkopiirteet kuvastuivat mustina ja synkkinä idän taivasta vastaan,\njonka kalpealla, kylmällä rannalla piipotti jäykkä, matala kuusimetsä.\n\nEn osannut häntä lohduttaa, ja mitä se olisi auttanutkaan, sillä yöksi\nlakkasi tuulemasta, itäsuo teki tehtävänsä ja pani sen, mikä kesäisiltä\nhalloilta oli panematta jäänyt.\n\n\n\n\nKURJALAN RANNALLA.\n\n\nMatala, liejupohjainen sydänmaan järvi, johon soilta valuu mustat,\nmutaiset vedet. Rannoilla kasvaa paksu ruokkoamaton kaislikko niinkuin\nsuuri siivoton parta ja jättää ainoastaan keskelle silmäkkeen selvempää\nvettä.\n\nSataa tuhuttaa harmaalta, likaiselta syystaivaalta. Luhtaniitty on\nmetsän reunaan saakka vesillä. Metsä on aukomatonta korpea, kaikki puut\novat yhtä korkeita, piipottavia, ohdakkeisia kuusia. Metsän\nniemekkeessä on lato ja harmaa heinäpieles. Ladon nurkalla kasvaa\nyksinäinen, karsittu petäjä, ja sen kyljessä on pyöreäkitainen\ntelkänpesä.\n\nKaukaa korven yli häämöttää sateen sisästä harjanne, ja harjanteen\nselällä on haamuja talosta, jonka torppa lienee tämä asumus tässä vähän\nkuivemmalla ylänteellä, mihin toi minut tuo likainen karjapolku korven\nsisästä.\n\nTuossa ovat talli ja navetta ja aitta ja maan sisään painumaisillaan\noleva pirtti. Katot ovat tuohesta ja turpeesta, ja ikkunassa on toinen\npuoli pärettä, reikä rievulla tukittu.\n\nRuispelto on sängellä, liinamaalla on korvo kumollaan, ja aidalla\nriippuu hallan panemia perunanvarsia. Ei näy ketään, missä lienevät\nasukkaat, ovi on ulkoapäin pönkitetty.\n\nVetelä tie vie rantaan, jossa on haiseva liinaliko liejukossa, pesurahi\nsääret sojoina ilmassa, vanteeton kiulu ja vanha vene, puolillaan\nvettä, jossa uiskentelee ongenvapa ja hiiltynyt tervashalko.\n\nRannalla liikkuu harmaanpunainen olento: kurja, takkuinen juoksukoira.\nNäkee oudon miehen seisomassa veräjän suulla ja säikähtää. Ei haukahda,\nvaan loikkii häntä koipien välissä pakoon ja retuuttaa mädännyttä\nkalanruumista hampaissaan. Varis on istunut aidan seipäässä, se\nkadehtii koiran saalista, lähtee lentää kahnuttamaan jälestä ja päätyy\ntuulen kantamana tuohon karsittuun petäjään ladon nurkkauksessa.\n\nIlta alkaa jo hämärtää, vielä on kierrettävänä järvi, ja taloon tuonne\nmäelle on kaksi neljännestä korpea kuljettavana. Vaatteeni ovat\nlikomärät, kengistä tirskaa ilmivesi, ja käsiä palelee. Rätkii jo\nräntää kasvoihin, tuuli ravistelee puoleksi lahonnutta pisteaitaa ja\nsoittaa surkeasti valittaen pyssyni piipun suuta korvani juuressa.\n\nTuvan seinämällä tahdon panna tupakan. Taskusta sattuu käteeni palanen\nvanhaa sanomalehteä. Päivämäärä on poissa, mutta siinä on alku\nuutiseen: \"_Surkeat ovat ajat_ tätä nykyä Suomessa. Alakuloisuus\ntäyttää mielet ja...\" Jatkoa ei ole, eikä sitä tarvitakaan.\n\n\n\n\n\nALAKULOISUUDEN YLISTYS.\n\n\nKaukana täältä yksinäisen metsäjärven rannalla, niemen nenässä, missä\non pienoinen mökki, puoleksi hankeen peitossa -- siellä tahtoisin olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla olisi pienoinen pirtti, jossa yksin elelisin, kissa kehräisi\nuunilla, sirkka sirittäisi karsinassa ja surullinen kuu paistaisi\nlumikenttiä pitkin ja jäähileet ikkunassa kimmeltäisivät -- siellä\ntahtoisin olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn ketään kutsuisi luokseni, jotka minua häiriten menneistä ajoista\nmuistuttaisivat. Vaan olisi minulla ainoana ystävänä vaskikielinen\nkantele, jota uunin pankolla pehmoisessa lämpimässä soittelisin, ja\nkatselisin, kuinka kuutamon kuva siirtyy siltapalkista toiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa mitä minä soittelisin? Minä virittäisin vaskeni kielet yksinäisyyden\nalakuloisuutta ylistämään, ja minä hyräilisin haikean mielen sanatonta\nsurua. En raivoisi, en itkisi enkä rintaani repisi -- vaan antaisin\nkyynelettömän kaihon hellytellen tyynnyttää mainingitkin menneistä\nmyrskyistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun olisin soittanut säveleni loppuun, niin ripustaisin seinälle\nsoiton ja katselisin synkkänä seisovaa kuusikkoa ja haalean kylmiä\nhattaroita ja lumen kimmellystä katoilla. Ja rauha olisi rintani\ntäyttänyt ja sieluni sulanut haikean hiljaiseen riemuun.\n\n\n\n\nVANHA VALKAMA.\n\n\nUusi aika on aina näyttävinään niin ihanalta ja toivotulta, ja sitä\nodottaa kuin joutsenta, jonka valkoisia siipiä aurinko kultaa. Mutta se\non kaunis ainoastaan silloin, kun se ei vielä ole tullut. Niin pian\nkuin se on lentänyt alas rusopilvistään, liihotellut maahan ja alkanut\nsiellä valmistaa itselleen asuinsijaa, muuttuu se siksi muinaisajan\nlikaiseksi linnuksi, joka turmeli kaiken, mihin kosketti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkän Soiselän pohjukkaan oli vuosikymmenien, kenties satojenkin\nkuluessa tuonut sydänmaalaisten kirkkotie. Mäkirinteiltä se painautui\nnotkoihin ja mutkitteli korpien hämärässä, kunnes yht'äkkiä tuli\nvaloisalle, hiekkaiselle rannalle, missä oli kirkkomiesten yhteinen\nvenhevalkama.\n\nVarhaisina lauantai-aamuina oli siinä elämää, liikettä, ja iloista\npuhelua. Kirjavina ryhminä puuhailivat naiset, vedenrajassa pukujaan\njärjestellen, ja miehet istuivat rantapenkereellä tarinoiden ja\npiippujaan poltellen, odotellessaan toisia tuleviksi. Ja kun kaikki\nsaman venheen väki oli kokoontunut, niin päästettiin airot irti\nrautaisista kytkyvistään koivun ympäriltä, hankavitsit ja tuhdot\npantiin paikoilleen ja tapit taottiin reikiinsä kiinni. Ja kun nuo\npitkät, solakat tervalaidat olivat kohisten järveen sysätyt, niin\nlähdettiin kilvan soutamaan kirkolle päin.\n\nSama oli liike sunnuntaina palatessa. Mutta viikon varrella oli valkama\nautio ja yksinäinen. Vieri vieressään siinä silloin kellottelivat\nvenheet, kaareutuen lahdelman mukaan puoliympyräksi. Ylös hietaiselle\nrannalle ne olivat vedetyt, huolellisesti asetetuille pöyreille\nteloilleen, koltat arpaheinää kasvavassa penkereessä kiinni.\n\nSatunnaisesti ohi soutava kalamies niitä melkein kunnioituksella\nläheni, eikä pahin ilkiökään olisi uskaltanut tätä vartioimatonta, koko\nsen seutukunnan yhteistä tavaraa käydä turmelemaan. Kirkkovenheet\nolivat rauhoitettuja niinkuin kirkon omat kalutkin. Ja rauhoitettua oli\nrantakin. Ei kukaan repinyt venhevalkaman riippuoksaisia koivuja,\neivätkä hietikon hienoa pintaa rikkoneet muut kuin piipattavat\nrantasipit ja rannasta juomaan tuleva metsähiiri.\n\nTäällä tuntui olevan sunnuntai keskellä viikkoakin, ja näytti siltä,\nkuin luontokin tätä paikkaa erityisesti olisi suosinut. Auringonsäteet\nikäänkuin hyväillen lämmittivät valkoista rantaa, ja hellällä kädellä\nkosketti sitä kirkas laine. Ja kun se loiskahtaen poistui maasta\ntakaisin, käydäkseen jälelle jääneeseen yhtymään, niin huojuttivat nämä\nhiljaa ja varovasti ulompana kasvavaa harvaa ruohikkoa, joka siinä\nlakkaamatta kahisi ja päätään nyökytti.\n\nKesäisillä kalastusretkilläni tänne joskus jouduin, ja kun perehdyin\nseutuun, niin nousin maihin itsekseni tupakoimaan ja piipun polttoajan\ntekemään seuraa noille venheille, joista jotenkuten tuntui olevan\nminulle itsellenikin seuraa.\n\nSemmoinen luonne oli tuolla maisemalla ennen, siinä oli oma vanhan ajan\nviehätyksensä ja alkuperäinen runollisuutensa.\n\nMutta nyt se on muuttunut, ja siellä on nyt aivan toista kuin oli\nennen.\n\nNe ovat rakentaneet hyöryvenheen Soiselänkin sisävesille, ja se tulee\nnyt joka sunnuntai lahden pohjukasta kirkkoväkeä noutamaan. Kirkonkylän\nkauppias on tehnyt talon rannalle ja avannut sinne puotinsa. Entisestä\nmiellyttävästä venhevalkamasta, jota nyt rumasti kutsutaan\n\"rykirannaksi\", ei ole muuta jälellä kuin lahoavat rauniot.\n\nNimen mukana on muuttunut kaikki muukin. Mikä erotus noiden pitkien,\nikäänkuin luonnon luomien tervattujen kirkkovenheiden ja tuon\nsiivottoman höyrypurren välillä, josta savua tupruaa ja rasvaa kihoaa\nja josta likainen vesi leviää yli tuon ennen niin puhtaan lahden\npinnan. Miten röyhkeästi ovat koivut juurineen maasta kiskotut, kun\novat sattuneet sen uuden kärrytien tielle, joka johtaa laiturilta\nkauppiaan tavaramakasiiniin! Ja minkä näköinen on nyt tuo hieno\nhietikko, josta on paras osa pois vedetty täytteeksi laiturin päähän!\nJa ruohikko! Sitä tuskin onkaan enää, ja se, mikä on, se harrottaa\njoinakuina poikkinaisina ruokoina. Halkopinot ovat rehennellen\nanastaneet melkein koko arpaheinikkopenkereen, jota kirkkoväki ennen\nkäytti tilapäisenä ruokapöytänään.\n\nVenheet ne ovat nyt kokonaan unohtuneet. Uusi aika ei enää tarvitse\nvanhain apua ja heittää ne armottomasti luotaan. Muutamasta kaikkein\nsuurimmasta nelilaidasta, joka ennen rehoitti ruhtinattarena muiden\nkeskessä, ei enää ole jälellä muuta kuin kaaripuitten luuranko, joka on\nsekin jo rannan hiekalle hajoamaisillaan. Toiset pienemmät ovat vielä\nvähän paremmassa kunnossa, mutta lahoamaan päin ne ovat nekin. Kukaan\nei ole tullut uusia rakentaneeksi eikä paljon vanhojakaan paikanneeksi.\nEi olekaan niitä nähtävästi enää moneen kesään käytetty, sillä ruoho on\nympärillä rikkomaton ja useimman tapin reiästä kasvaa heinätukko. Ne\novat saaneet väistyä entisiltä teloiltaan keskeltä lahden pohjaa ja\nsiirtyä kauas metsään ja mikä minnekin pois meluavan maailman jaloista.\n\nRykiranta ei minua enää miellytä, niinkuin ennen miellytti\nvenhevalkama. Sen vanhat haltiahenget ovat pois peloitetut, eikä uusia\nole vielä ilmaantunut. Rantasipi piipattaa toisilla rannoilla, eikä\nmetsähiiri enää uskalla tulla esille.\n\nTyönnän kolmilaitani lainehille ja käännän kaihotta selkäni tuolle\nuudelle, käytölliselle aikakaudelle, joka joskus tuntuu niin\nkovakouraiselta, sydämettömältä ja arkipäiväiseltä.\n\n\n\n\nVANHA LAULAJA.\n\n\nUsein tapaa jossain kaukaisessa maanpaikassa jonkun noita koko kansan\nsuosimia laulajia, jotka aikoinaan muodostivat tuon kuuluisan\nmieskuoron. Hän on nyt tavallisesti joku hiljainen, vaatimaton\nvirkamies, kiinnitettynä kuiviin soinnuttomiin toimiinsa; useimmin ovat\nhänen velkansa suuret, palkka pieni ja tulot vähäiset, jotka tuskin\nriittävät korkojen maksamiseen ja välttämättömimpien elantotarpeiden\nsuorittamiseen. Seurapiiri on rajoitettu, ympäristö ikävä. Työnteko on\nvain velvollisuuden täyttämistä eikä tuota mitään huvia. Tuomari hän\nvoi olla hyväkin, toinen voi olla säntillinen kamreeri, asemapäällikkö\ntai kolleega pikkukaupungin koulussa. Hän suorittaa tehtävänsä ajallaan\nja tekee tilit määräpäivälleen. Mutta elämässä on kuitenkin jotain\npuolinaista, ja usein pyrkii mieli haikeaksi. Hän kaipaa laulua ja\nnoita vanhoja, hauskoja tovereita, joita tämä laulu yhdisti toisiinsa.\n\nYksinäisinä hetkinään, kun talvinen iltahämärä tupsuttaa pimeää\nhuoneeseen, hän alakuloisena ja kaukomielenä hyräilee omaa ääntään,\nsitä, jota hän kuorossa ollessaan niin suurella menestyksellä lauloi.\n\nNe herättävät monenlaisia muistoja nuo hyräilyotteet tutuista\nsävelistä. Hän muistaa niin kirkkaasti, kuinka hän ensiksi tuli\nylioppilaslaulajana huomatuksi ja sen jälkeen tuohon valiojoukkoon\notetuksi; -- kuinka hän joutui pääkaupungin parhaimpiin seuroihin ja oli\nkaikkialla tervetullut vieras; -- kuinka hän suurissa, isänmaallista\ninnostusta kajahtelevissa konserteissa lauloi sooloaan toisten\nsäestäessä ja sai omistaa itselleen parhaan osan hurmautuneen ja\nseisoalleen kohahtavan yleisön suosionosoituksista; -- kuinka hän oli\nmukana Pietarissa ja Moskovassa, lauloi lempeän ja viehättävän\nkeisarinnan parvekkeen alla ja ajeli hovin vaunuissa leveää Nevskiä; --\nja kuinka sitten tulivat matkat länteen päin, laulajaiset Tukholmassa\nja Kööpenhaminassa ... päiväpaistetta tyvenillä saaristoulapoilla,\nhuviretkiä liputetuissa laivoissa, kukkassadetta, kauniita naisia,\nhelliä silmäyksiä ja lopuksi haikea ero rakkailta rannoilta,\nväririkkaiden päivänvarjojen hyvästiä viuhtoessa ja sormisuukkosten\nvallattomina kaarina lennellessä yli isonevan juovan laivasillalta\npoistuvan laivan kannelle!\n\nJa mikä kansallinen sankari kotiin tultaessa noilta riemuretkiltä,\njoista oli kirjoitettu, että pienen maan maine oli heidän mukanaan\nlevinnyt sinne, missä meitä tuskin tiedettiin olevaksikaan! Olla yksi\ntuon pienen valiojoukon muutamista harvoista, jotka olivat tehneet\nisänmaallisen urotyön ja joita kotona olevat ihaillen kadehtivat! Ja\ntietää, että oli tenorillaan aivan tuntemattomia sydämiä hellyttänyt!\nNe eivät siellä hänen oudon kielensä sanoja ymmärtäneet, mutta niiden\npaljas sointu sai jo niiden sisältöä aavistamaan, se hurmasi\nmuukalaiset ja herutti silmäkulmasta monen salaisen kyyneleen.\n\nMutta kenties kaikista unohtumattomimpia olivat sittenkin ne hetket,\nkun pienissä kuoroissa eri pöytien ääreen istuutuneina laivan kannella\nvaloisina, lämpiminä kesäöinä toverien kanssa sulettiin hienoihin,\nihanteellisiin mielialoihin. Haaveksiva silmä noudatteli jälelle\njäävien saarien rantapuita, äänet otettiin puhtaammin kuin koskaan\nennen, ja ajatus oli kiinnitettynä rakkaaseen olentoon, jonka kotona\nomisti -- tai ainakin kuvitteli omistavansa. Silloin he eivät ajatelleet\nyleisöään, ei menestystään, he olivat jokainen taiteilijoita ja\nnauttivat ainoastaan taiteestaan. Sellaisten hetkien tunne-elämän\nvivahduksia, niitä ei ymmärrä kukaan, joka ei kerran itse ole laulanut\nmukana.\n\nSe oli huoletonta, ihanaa aikaa... Mutta nyt se on mennyttä kaikki,\nhaihtunut unelmaksi ja koko laulukuntakin hajonnut. Paitsi noita\nmuutamia iloisia muistoja, jotka nekin yksinäisyydessä muuttuvat\nsurullisiksi, ei siitä ole muuta tähteenä kuin valkoinen, kellastunut\nlakki, valokuvataulu seinällä ja sen päällä kuivunut kukan lehti, jonka\naikoinaan rintaan kiinnitti yksi niistä monista, joiden nimetkin jäivät\ntietämättä. Hän on kuin vanha arpinen sotavanhus, jota eivät enää\nolevaksikaan muista muut kuin ne, jotka ovat ajautuneet yhtä kauas\nentisestä elämästä kuin hän itsekin.\n\nVälistä heitä sentään sattuu yhteen kesäisissä juhlissa niin monta,\nettä saavat kvartetin kokoon. Kuinka he silloin laulavat kuin\npakahtuneen sydämen kyllyydestä! He kertaavat vanhimmat laulunsa ja\nläpikäyvät kauneimmat muistonsa. Heidän pikku kuoronsa kasvaa siinä\nsuureksi ja mahtavaksi, heidän korvansa kuvittelevat sen yhtä\nmonikertaiseksi kuin se oli entisinäkin aikoina. He kuulevat Olaf\nTryggvessonin ukkosena jymähtelevän sadasta rinnasta ja näkevät aavain\nulappain eteensä aukeavan.\n\nTieto on levinnyt siitä, että on vanhoja laulajia koolla. Ja ikkunain\nalle tai puutarhan pensaiden taakse hiipii varpailleen harras\nkuulijajoukko, joka yht'äkkiä täydentää vanhat muistot remahtaen\nlämpimiin kättentaputuksiin ja innokkaisiin hyvähuutoihin. Vanhat\nlaulajat juovat maljansa pohjaan ja laulavat totisen tyytyväisinä\nedelleen.\n\n\n\n\nPURJEITA KUIVAAMASSA.\n\n\nMe istuimme, kaksi nuorta aviomiestä, kesähuvilamme verannalla. Olimme\nnukkuneet ruokalepomme ja nautimme nyt kahvia, tupakoiden ja katsellen\njärvelle, jossa puhalteli tasainen, mutta täyteläinen etelätuuli, ja\njonka pinta oli väkevän sininen.\n\n-- Nyt on hyvä tuuli, sanoi ystäväni, ja minä myönsin olevani samaa\nmieltä.\n\nMutta me itse emme olleet hyvällä tuulella. Me istuimme syrjittäin\ntoisiimme ja vaikenimme. Katselimmehan vain happamina selän toiselle\npuolelle, josta häämötti pienen kaupungin valkoinen rantaravintola, ja\npalasimme sieltä tuijottamaan purjevenhettämme, joka keikaili\naallokossa lähellä rantaa ja kiskoskeli levotonna ankkuriköyttään. Se\noli meidän yhteistä omaisuuttamme, me olimme sen yhdessä\nrakennuttaneet, itse sen maalanneet ja itse purjeilla varustaneet. Se\noli ollut viime talvemme hupaisin tehtävä, iltakaudet olimme siitä\nlasiemme ääressä puhuneet ja koko kevään sen kanssa puuhanneet. Emmekä\nnyt koko kesänä ajatelleet muuta kuin sopivia tuulia. Ja sitä me nyt\ntaaskin ajattelimme.\n\nMutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme\nnaimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä\n\"äärettömästi\" rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme.\nJoka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella,\nkun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos me emme heti kohta lakanneet,\nniin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia\nmiesten pienistä passioneista. Me kun emme olleet ymmärtävinämme, niin\nhe loukkaantuivat ja menivät metsään, kumpikin tahollensa. Me heitä\nlepyttämään, mutta silloin syyttivät he meitä siitä, ettemme heistä\nvälittäneet, että heitä tahallamme laiminlöimme, että meillä oli ikävä\nheidän seurassaan, että miksi sitten olimme menneet naimisiin, kun emme\nheitä kuitenkaan rakastaneet.\n\n-- Mutta elä nyt ole lapsellinen, sydänkäpyseni...\n\n-- Elä! Anna minun olla yksin ... mene nyt sitten purjehtimaan ... enhän\nminä tahdo sinua estää... Ka, mene nyt, ystäväsi jo on levoton...\n\n-- Enhän minä tahdo, jos et sinä...\n\n-- Mutta minä _tahdon_, että menet purjehtimaan ... muuten menee taas\nhyvä tuuli hukkaan...\n\n-- Mutta tule sinä mukaan!\n\n-- En! näenhän minä silmistäsi ja kuulen ihan selvään äänestäsi, että\nteillä on hauskempi purjehtia kahden ... me teitä vain häiritsemme.\n\nEnkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan\nsilti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin. Minun täytyi\nvannoa ja suuteloilla selittää, että minä en vähääkään välitä koko\npurjehtimisesta. Ainoastaan silloin kai minun _täytyy_ mennä, jos\nystäväni minua välttämättömästi vaatii mukaan.\n\nYstäväni lienee antanut saman lupauksen kuin minäkin, sillä emme olleet\nkoko viikolla yhtään kertaa ulkona. Me olimme käyneet joka päivä\nmarjassa rouviemme kanssa, olimme tehneet kahviretkiä pellon aidan taa,\nistuneet huvimajassa ja lukeneet heille ääneen.\n\nHe olivat onnellisia, he loistivat tyytyväisyydestä ja he laittoivat\nmeille makeita ruokia. Mutta me tulimme yhä synkkämielisemmiksi, me\ntunsimme itsemme syyttömästi kärsiviksi, meillä oli ikävä, ja sentähden\nistuimme nyt alakuloisina ja äänettöminä, sanaakaan vaihtamatta.\n\nTuuli oli niin mainio ja tasainen, venhe niin viehättävä ja\nmenonhaluinen. Mutta me emme uskaltaneet ajatellakaan purjehtimista.\nJoskus kenties, kaukaisessa tulevaisuudessa, kun meitä ei enää niin\n\"äärettömästi\" rakasteta, me kenties saamme vapautemme takaisin. Tänä\nkesänä ei muuten kuin ehkä vain sattuman avulla, salaa, silloin kun he\novat poissa jossain...\n\nPalvelija kulki ohitsemme, ja minussa oli syntymäisillään raivoisa\npäätös tilata konjakkia kahvin mauksi ja juoda itseni juovuksiin ja\nsanoa heille totuus. Olisi kai sitä siellä karahvin pohjassa siksi\ntähdettä. Mutta silloin kysyi ystäväni äreällä äänellä:\n\n-- Missä ovat rouvat?\n\n-- Rouvat menivät marjaan ja käskivät sanoa, että kyllä he sieltä pian\ntulevat.\n\n-- Kuinka pian?\n\n-- Ei ne muuta sanoneet kuin että pian.\n\n-- Saat korjata pois kahvin.\n\nJa minäkin jätin nyt aikomukseni vaatia konjakkia. Minä olin luullut,\nettä he istuivat huvimajassa ja odottivat meitä -- lukemaan.\n\n-- Et sinä ole kuivattanut purjeita tämänaamuisen sateen jälkeen? arveli\nystäväni yht'äkkiä hiukan epämääräisellä äänellä.\n\n-- En ole.\n\n-- Onko sinulla kenties mitään erityistä toimitettavaa tänään?\n\n-- Ei minulla ole mitään erityistä. Kuinka niin?\n\n-- Niin, minä vain muuten ajattelin, että ehkä voisimme samalla tehdä\npienoisen kierroksen järvelle.\n\nHän oli siis ehdottanut ensiksi. Minä voisin aina sanoa, että kun hän\noli tahtonut minua mukaansa, niin minun täytyi lähteä.\n\n-- Sama se jos teemmekin.\n\n-- Jos sinua omasta puolestasi huvittaa?\n\n-- Kyllä, hyvin mielelläni...\n\nSe veijari. Nyt oli hänenkin pakoretkensä turvattu: hän tulee sanomaan,\nettä minuakin oli huvittanut.\n\n-- Niin no, jos mennään, niin mennään pian...\n\n-- Minä olen heti paikalla valmis.\n\nMe vältimme koskettaa kysymystä, jota kuitenkin kumpainenkin\najattelimme. Mutta sen teki piika, joka näki valmistuksemme: ystäväni\nhaali taskuunsa useampia laatikkoja tulitikkuja, minun taskuni olivat\npaperossipuntteja pullollaan, ja kummallakin oli meillä palttoo\nkäsivarrella. Hän näet huusi jälkeemme keittiön ovelta:\n\n-- Viipyykö herrat kauan vesillä, jos rouvat kysyy?\n\n-- Sano rouville, että tänä aamuna on satanut ja että meidän täytyi\nmennä purjeita kuivaamaan.\n\nJos olisimme itseltämme iljenneet, olisimme menneet juoksujalassa\nrantaan. Nuolena lensi soutuvenhe teloiltaan vesille, ja yhdellä\ntyöntäisyllä oli se purren kupeella.\n\nMillä nautinnolla minä päästelin auki purjeita, ja mikä suloinen soitto\noli minulle rissain narina! Miten intohimoisesti hän heitti vettä\nvenheestä ja miten nopeasti hän suki purjenuorat reikiin! Ja meiltä\nkummaltakin oli jäädä henki vetämättä siitä ilosta, että nyt vihdoinkin\noli päästy. Minä olin kerran horjahtaa järveen, ja hänen kätensä\nvapisi, kun hän sovitti peräsimen vartta paikoilleen.\n\nJos he nyt vain eivät tulisi kotiin, ennenkuin me olemme rannasta irti!\nMutta jos ne nyt tulisivatkin, niin sanoisimme, ettemme olleet heitä\nhuomanneet. Ja jos ne huutaisivat pihasta -- rantaan ne eivät ehdi tulla,\nennenkuin olemme valmiit -- niin puolustautuisimme sillä, että kun aallot\nkohisivat kiviä vasten, niin oli mahdoton mitään kuulla...\n\nMutta ei kukaan tule eikä kukaan huuda. Me saamme purjeet auki ja\nankkurin ylös ja puskemme vapautettuina ulapalle, kokka suoraan\nkaupunkia kohti.\n\nTunnissa olemme siellä ja kahdessa tunnissa takaisin, jos tunnin\nviivymme perillä.\n\nEi kumpikaan sitä ehdota, mutta kun vuorotellen olemme perässä, niin ei\nmuuta suuntaa toinen eikä toinenkaan.\n\nSieltä kuuluu rantaravintolasta jo soittoa. Tuolla takana on huvilamme\npienenä ja epämääräisenä.\n\nPurjeet ovat aikoja sitten kuivuneet -- jos ne olivat olleetkaan märät,\njota emme lähdön kiireessä joutaneet katsomaan.\n\nHuomaamme yht'äkkiä, että matka on jo yli puolen. Me olemme taas\nkerran, pitkien aikojen perästä, nuoria naimattomia miehiä jälleen. Me\nolemme unohtaneet rouvamme, haihtuneet huolistamme. Ja arvelematta\nlaskemme me jo sanattoman sopimuksen mukaan suoraan rantaravintolaa\nkohti, käännymme kauniisti sillan sivuun ... ja kuivaamme siellä\npurjeitamme seuraavaan aamuun, jolloin päivän koittaessa alamme\npaluumatkamme -- soutamalla.\n\n\n\n\nSURULLINEN TARINA JÄNIKSENPOJASTA.\n\n\n-- Sinulla on nyt yhtä suuret silmät kuin minullakin, puhui emäjänis\npojalleen ja kepsahti takajaloilleen istumaan, korvat pörhössä ja\netukäpälät lerpallaan.\n\nPoikajänis kepsahti istumaan vastaan, korvat samalla lailla pörhössä ja\netukäpälät samalla lailla lerpallaan.\n\n-- Niin, niin, se on totta, sanoi äiti. Minulla on jo kohta toiset\nhoidettavana. Sinä saat mennä. Ka, mitä katselet, mene nyt!\n\nPikku pupu ymmärsi, että leikki oli kaukana ja että äiti tarkoitti\ntotta sillä, mitä sanoi.\n\nHän tuli hämilleen, silmän kalvo hämärtyi epämääräiseksi, ja hän\nlaskeutui hiljaa etujaloilleen, niin että ristiturpa kosketti maata.\nOlisi tehnyt mieli hellytellen puukata äitiä kylkeen, lepyttää hänet\nkömpelöllä hyppäyksellä ja lyödä kaikki leikiksi. Mutta äiti tekeytyi\nyhä ankarammaksi ja pyöristi silmänsä entistään pyöreämmiksi. Ja pupu\nluikahti hänen ohitsensa ja kyykki lyhyin potkuin pensaikkoon.\n\nHänen järkivähänsä sanoi hänelle, että hän nyt on hyljätty ja että hän\nkärsii syyttömästi. Hän kulki nureilla mielin suoraan eteenpäin. Hän\ntuli karjan polulle, mutta ei seisahtunut katselemaan. Hän kohtasi\nlammaskatraan, mutta ei jäänyt sitä töllistelemään. Hän oli\nloukkaantunut, ja hän tahtoi sitä osoittaa. Maat tulivat\ntuntemattomiksi, hän ei siitä välittänyt. Hän menee näin, menee niin\npitkälle kuin metsää riittää -- koska ovat hänet kerran hyljänneet.\nOlkoot tuossa ahon pyörylät, olkoot lehdot haapoineen, niityt\nhienohelpeisine heinineen ja notkot karvakortteineen. En huoli, en\nvälitä, kuolen nälkään -- sittenpähän korjaavat.\n\nMutta ilma oli niin kaunis, kesäinen iltapäivä oli niin herttainen ja\nlämmin. Ja juuri kun jänis luuli olevansa synkimmän näreikön peitossa,\nloppui metsä, ja hän oli niityn reunassa, ladon takana, lähellä pellon\naitaa, ja tuolla oli talo ylempänä.\n\nHän seisahtui ja kuunteli. Siellä liikuttiin, piika huhusi lehmiä\nkotiin, ja niiden kellot kalkattivat jo hänen selkänsä takaa. Ne olivat\ntuttuja kelloja, hän oli kuullut ne joka päivä. He olivat kulkeneet\nkoko kesän yksillä laitumilla.\n\nSamassa oli jänön pieni suru unohtunut. Hän ei ollutkaan ihan yksin. Ja\nhän kapsahti kahdelle jalalle, kun kellokas pisti päänsä esiin ja\nammahti pihaan päin. Se se oli, tuttu toveri ... ei nyt enää hätää\nmitään.\n\nHän uskalsi ulos niitylle, hiipi ojan vartta ja teki pienen retken\nladon kupeelle, josta kuitenkin kääntyi takaisin metsän rantaan. Siellä\nlöysi hän lehtoniemekkeen laidasta tuuhean pikku kuusen, jonka juurelle\npaneutui levähtämään.\n\nHän nukahti siihen mielenliikutuksesta uupuneena, pää olkapäitten\nvälissä ja korvat supussa selän päällä. Ja vasta iltayöstä hän heräsi.\nHän tunsi kalvavaa nälkää. Mutta hän osasi jo tien niitylle\nhienohelpeiseen heinikkoon; sieltä täältä haukkasi hän karvakortteen\nlatvaa ja sipulsi sen pieneksi. Niitty oli vielä tekemätön, heinikko\nkorkeaa, ja takajaloilleen nousten näki hän aina kaivon vintin tuolla\ntalon luona ja tuparakennuksen harjan.\n\nHän oli syönyt nälkänsä sammuksiin ja lipaissut ojasta vettä\nkielellään. Ja ennenkuin oli tullut aamu, oli hän jo tottunut uuteen\nelämäänsä, päättänyt jäädä tänne, ja emo oli hänelle enää vain\nkaukainen muisto. Hän tarkasti varovasti seudun. Vähitellen kävi hän\nitselleen omat säännölliset polkunsa, joita myöten asteli tuumaakaan\nsyrjään väistymättä. Hänellä oli aidoissa omat kolonsa, hän valitsi\nmäärätyt ruokapaikkansa ja joi omasta suohaudastaan. Hän tottui siihen,\nettä tämä kaikki oli hänen omaansa, ne olivat hänen puitaan ja\npensaitaan, hänen oli tämä metsikkö ja tuo niitty latoineen, hänen oli\ntalokin tuolla loitompana, jossa päivällä liikuttiin ja pajatettiin,\nmutta yöllä asetuttiin hiljaa olemaan, siksi aikaa juuri, kun oli hänen\nmääränsä liikkua.\n\nKukaan ei häntä häirinnyt. Lapset kävivät kyllä marjassa ja kulkivat\nihan hänen ohitsensa. Mutta kun hän silloin emän neuvoja muistaen\npainautui maata vasten, ei karvaakaan värähyttänyt, ei ripseäkään\nräväyttänyt, niin ne menivät näkemättä ja painuivat kauemmas hakametsän\npeittoon. Niittymies kun ensi kerran viikatettaan hioi, niin säikähti\nhän pahanpäiväiseksi, loikkasi kolme laukkaa makuupaikastaan, ja sydän\noli haljeta. Mutta kun ei sekään tullut lähemmäksi, niin rauhoittui\nhän, palasi takaisin ja tottui siihenkin. Sitten se alkoi soida yhä\ntutummalta ja sekautui hänen jokapäiväisiin unelmiinsa. Hän vähitellen\noppi ulkoa kaikki äänet, ihmisäänet, kellojen kilinän, rattaiden\nkolinan, kyntömiehen huudot ja hevosten hirnunnan.\n\nKesäkauden hän kuppelehti hyvänhajuisessa heinikossa, kehittyi, lihoi\nja tunsi kummaa voimaa jalkajänteissään.\n\nNiitty oli niitetty, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, ja tuli rumat\nsyksyiset ilmat. Metsä rapisi yhtämittaa, lehdet peloittivat\npudotessaan, kahisivat niin oudosti, eikä lehto enää suojannut.\nSaloilta kuului pauketta, haukuntaa ja meteliä. Hän ei ymmärtänyt, mitä\nse oli, mutta hän aavisti, että se ei ollut hyväksi. Kerran hänen\nohitsensa kulki isoja olentoja, ja niittyä pitkin juosta roihotti\nnuuskiva, päristelevä peto. Heillä oli paha mielessä noilla, hän\nkuunteli silmät jäykkinä päässä, ja hänen takajalkansa jo ponnistelivat\nlähtemään. Mutta hän painautui vielä ja pelastui. Ne menivät sivu\neivätkä tulleet enää toista kertaa.\n\nEräänä päivänä käy hän kovasti kummiinsa. Hän nuolee käpäliään ja\nkupeitaan eikä tunne omia karvojaan. Hän on alkanut valjeta. Mitä se\nmerkitsee? Mitä hullua tämä on?\n\nKaikki muu musteni ympärillä ja hän itse vähitellen valkeni. Hänestä\ntuntui, ettei hänellä ollut turvaa missään, että hänet keksittiin\npitkien matkojen päästä ja että puut ja pensaikot häntä sormella\nosoittelivat. Jos hän vähänkään minne liikahti, oli harakka häntä\nnauramassa ja närhi rääkymässä hänen päänsä päällä. Häpeissään haki hän\nsuojaa sakeimmissa näreiköissä, ei uskaltanut lähteä aukeille paikoille\nja pysyi poutaöinä kokonaan piilossa, nälänkin uhalla. Ja se yhä vain\npaheni, hän valkeni valkenemistaan ja oli joutua ihan epätoivoon\nitsestään.\n\nMutta eräänä päivänä, kun hänen, maksoi mitä maksoi, täytyi lähteä\npiilostaan ruuan hakuun, odotti häntä iloinen yllätys. Hän oli lentää\nselälleen ihmetyksestä. Maa oli valkea ja seudut ihan outoja. Ja kun\nhän kääntyi jälelleen katsomaan, niin oli merkkejä lumessa. Hän palasi\ntakaisin ja meni eteenpäin, ja aina syntyi niitä samanlaisia, mihin hän\nvain kulki. Hän puhaltui syrjään, mutta siinä ne olivat taas, kun hän\nmuuttautui toiseen paikkaan. Tämä oli kovin hupaista ja hullunkurista.\nHänen olisi tehnyt mielensä kohti kurkkuaan nauraa.\n\nSitä oli joka paikassa tuota valkoista, sitä tippui taivaastakin\nkäpälille ja nuuskivan nenän päälle. Ja kaikkialla oli samanlaista.\nMusta palokin yhtä valkeana kuin ahot ja niityt. Aivan samanlaisina\nkuin hän itsekin. Maailma oli muuttunut _hänen_ näköisekseen.\n\nTalven tullen heräsi hänessä uusi virkeys. Hän tunsi välistä\nvastustamattoman halun lähteä laukkaamaan suoraan eteenpäin lumikenttiä\npitkin, joita oli kaikkialla. Kaikki häiritsijät olivat aikoja sitten\nkadonneet. Ei kuulunut haukuntaa, ei ihmistenkään ääniä talon\nympärillä. Ainoastaan reen jalaksen ritinää ja kaivon vintin narinaa.\nTiainen oli toinen toveri, ja toinen puun kylkeä takova tikka.\n\nKuutamoöistä teki hän itselleen juhlahetket. Kun hän oli laihohalmeessa\nillastanut, niin lähti hän huvittelemaan.\n\nTalo tuolla se häntä erittäinkin viehätti. Hänessä kehittyi hurja himo\nmennä niityn aidan luo, ja hän meni. Siellä oli rako aidassa, ja hän\npistäytyi siitä sisään. Seisahtui keskelle peltoa ja arveli. Uskalsi jo\nriihelle asti, joka lämpisi. Nuuskiskeli savuista ilmaa, kiersi\nruumenhuoneen taa ja astui epähuomiossa olkikupoon, jonka kahauksesta\nsäikähti niin, että potkaisi pitkän syrjähypyn lumikinokseen. Sillä\nkertaa ei mennyt sen edemmä.\n\nMutta seuraavana yönä oli hän rohkeampi. Hiipi riihen edustalta tietä\nmyöten pihaan, jossa seisahtui tuvan ja tallin väliselle solalle.\nKartanolla oli reki ja vesisammio.\n\nTallissa purra rouskutti hevonen, mutta muuta pelättävää ei näkynyt.\n\nHän oli nyt nähnyt sen, mitä aina oli uteliaasti halunnut. Ja\ntyytyväisenä palasi hän entisiä jälkiään pellon yli ja niityn poikki\ntakaisin näreikköönsä.\n\nNäin kerran mielensä rohkaistuaan teki hän saman retken joka yö, kun\noli pakkanen ja tahtoi tulla kylmä yhdessä kohden. Hän laukkaili\nlämpimikseen ristiin rastiin kaikki lähiseudut, pani välistä iloiseksi\nhyppelyksi niityillä ja pelloilla ja temmelteli oman kuvaimensa kanssa\nkuutamossa. Hän hallitsi koko ympäristöä, polki itselleen kovat tiet\nkinoksiin, kulki ne auki pyryjen jälkeen ja piiritti niillä koko talon.\n\nSattui sitten kerran, kun hän korvat pörhöllään tepasteli tallin\nedustalla, että tuvan mustasta ovesta astui ulos valkea, kamala aave.\nKurahtaen karkasi jänö solan suuhun, kuuli takanaan kiljahdettavan ja\nkämmeniä lyötävän yhteen. Oli satanut vitiä, ja lumipilvenä pölysi hän\nennen tehtyä jälkeään aitaa kohti, huimentaen vauhtiaan alamäessä.\n\nSilloin kuului hänen suustaan surkea parahdus, jonka jäinen metsänranta\nheikkona kaikuna kertoi, hän tuuskahti turvalleen lumeen, retkahti\nsiitä selälleen -- ja oli kuollut. Takajalka oli tarttunut jälen alla\nväijyvään rautaan.\n\nSäikähdyksestä halkesi hänen hauras sydämensä. --\n\nKuolema tuli niin äkkiä ja odottamatta, ettei se ennättänyt painaa\nkauhistustansakaan hänen kasvoilleen.\n\nHän heitti henkensä kauniina, kuutamoisena yönä, ja huomenna kantoi\ntalon pikku poika hänet jäätyneenä kurikkana riemuiten kotiinsa.\n\n\n\n\nILOINEN TARINA JÄNIKSESTÄ JA POJASTA.\n\n\n-- Katsopas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean,\njäätyneen jäniksen.\n\nKaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä\nitseään kiittelemään.\n\n-- No, jopahan sai saaliin!\n\n-- Mistä sinä sen sait!\n\n-- Jo sitä on poikaa!\n\n-- Sinusta se vasta metsämies tulee!\n\nOlikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka\nollut pellon alla aidan raossa, ja melkein joka päivä oli hän käynyt\npyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen\nvihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket\nhehkuivat, silmät loistivat ja voitonriemuisena riiputteli hän saalista\ntakajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vain ei mitään\nvirkkanut. Äänetönnä hän vain hämmenteli puuropataa lieden ääressä.\nSitten hän sanoi:\n\n-- Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!\n\nPekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi\nkuitenkin hiukan hänen iloaan, ja hän koetti puolustella itseään sillä,\nettä sanoi:\n\n-- Itsepähän kävi lankaan!\n\n-- Vaan kukas sen pani sen langan?\n\nMutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vain:\n\n-- Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!\n\nEikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan\nkuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla, ja\nmissä vain oli pupu polkua tehnyt aitain alitse laihopeltoihin tai\ntepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka\npyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että\noli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne\ntalonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin\nhän vain tuli, sanottiin hänestä: -- Tämä Pekka se vasta poikaa on! -- Äiti\nvain ei koskaan kiitellyt. -- Kaulastaanpahan on taas kuristunut.\nKuinkahan kauan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.\n\nYksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ettei saanut käymään lankaansa\nsitä jänistä, jota mieli olisi kaikista eniten himoinnut. Se oli\npihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon\nympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen\nsijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein\nilmestyy entisen olinpaikoille.\n\n-- Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin somasti\ntepastelee.\n\n-- Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.\n\nJa hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.\n\nMutta kun hän viritti lankana yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää\npolkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka\nraon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjästä. Eikä se\nnäyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin\npihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan\npyyntihommia.\n\nMutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta\nmetsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan\nkorkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi\naina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon\nedestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon,\njohon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinän rakoon. Panipa vielä\nvähän tuohenkäpryäkin jälen alle, jotta se siihen astuessaan säikähtää\nja lentää suinpäin satimeen.\n\nVarhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta\npyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt\nsatimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus, ja hän\nponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja\npölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vain toisesta\ntakajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle\ntultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa\nkiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden\nalitse pääsi jänis pakoon. Ennenkuin Pekka ehti päästä syvästä lumesta\ntaas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.\n\nTakajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua, ja\nhetken päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen\nsaavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän\nedellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat\npelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas\naukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin\nsinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun\njänis istua kökötti vuoren harjalla, ponnisteli Pekka vasta\npuolimäessä.\n\nPekkaa alkaa jo uuvuttaa, hiki valuu virtanaan otsalta ja sydän\nläähättää niin, että täytyy välistä pysähtyä henkeään vetämään, kun\njalkaakin livettää niin, että on tuon tuostakin silmilleen tuuskahtaa.\nPäästyään mäen päälle jaksaa hän tuskin jäsentä liikauttaa.\n\nMutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee\naivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta\nsauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu\njänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.\n\nEhtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt\nviimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia\nkiitävät he nyt molemmat rinnettä alas.\n\nMutta keskellä mäkeä on kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis.\nPekka ei saa suksiaan käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle\npuolelle suinpäin lumeen.\n\nKun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen\nsuksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle.\nJänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa\nsurullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen\nverille, niin että hankikin punottaa.\n\nPekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää\nniinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä, ja jäniskin näyttää\nhuohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.\n\nHetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee\nhiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.\n\nPekalta pääsee itku, ja kun hän on aikansa itkenyt, kahlaa hän toisen\nsuksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein,\nyhä vetistellen, kotiinsa.\n\nÄiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan, mitä hänelle on\ntapahtunut.\n\n-- Sitäkö sinä itket, ettet saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä kun\nluulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä\nvaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_\njäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?\n\nMuuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja\nitki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä\nyölläkin maatessaan vuoteellaan seinään päin kääntyneenä. Niin pian\nkuin hän vain muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli\nhäntä surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. \"Entäs\njos olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi.\"\n\nHeti kun päivä alkoi valjeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti\nmetsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi\nhän helposti jäniksen jäljet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli\nniitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei\nyrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli tarttunut näreeseen.\n\nPekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena\notti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen\nistumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja\npuulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä\nvilkuttaen.\n\nKun Pekka tuli kotiin, ei hänellä ollut muuta saalista kuin katkennut\njänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää\nsaalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel\nkihahti hänen silmässään.\n\nSen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti\nmuidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.\n\nSe jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui taas pian\ntepastelemaan talon ympärillä -- ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä\nnytkin.\n\n\n\n\nHALTIAN JOULULAHJAT.\n\n\nLapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He\nlaskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla\nhämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki,\njoka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei\njaksanut yhteen menoonsa ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua\nlevähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.\n\nTaas uuvutti häntä niin, että silmiä huikaisi, ja rentonaan heittäytyi\nhän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan\nseinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku\npoika ei tiedä, mistä ne aina tulevat: -- \"Mitenkähän se vanha ruuna\njaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa?\"\n\nTuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan\ntakaa samassa livahti hänen eteensä tielle pikku haltia, semmoinen\nuni-enkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä\nilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja\nkokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa\nkuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se\nhänelle virkkoi:\n\n-- Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.\n\n-- Mitenkä sinä autat?\n\n-- Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vain siinä kelkassasi, kyllä minä\nvedän.\n\n-- Minne sinä menet?\n\n-- Menen joululahjoja viemään.\n\n-- Annatko minullekin?\n\n-- En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit,\nvaikka sillä oli täysi vesitynnyri reessä.\n\n-- Kenellekäs sitten annat?\n\n-- Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja\npahoin pitelevät ja kiusaavat.\n\n-- -Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltian\nkääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei\nkelkkaa upottanut.\n\n-- Vien jäniksille joululahjoja.\n\n-- Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...\n\n-- Olehan vaiti nyt!\n\nOli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltia hiljaa, ja Heikki\nnäki valkoisen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan\nkahdelle jalalle haltian eteen.\n\n-- Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut\nhaapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat\nmennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen\nkatkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että\nsaavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan. -- Kuulehan, elähän mene ...\nsano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vain riihen alle,\njos tahtovat joulujyviä nokkia... Kissa makaa tuvan uunilla joulupyhät.\n\nIloissaan lähti jänis mennä hippaisemaan ja heitti kuperkeikan\nmennessään.\n\n-- Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.\n\n-- Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.\n\n-- Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa,\nettä jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.\n\n-- Minä ne katkon ja lauon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja\nkoirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen\nlaihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat\nkaikki hyvät metsäneläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoitelisi.\n\n-- Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.\n\n-- Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista,\npiiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen, ja silloin se muistaa.\n\n-- Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yht'äkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia\nunohtaa!\n\n-- Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.\n\nPuhuessaan näin oli haltia juosta hipsutellut keveästi kuin koira\nhankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi\nhän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta\nylisille pehmeihin heiniin. Haltia kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä\ntäynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen\nruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.\n\n-- Mikset sinä syö? kysyi haltia.\n\nMutta ei ruuna vastannut, seisoi vain allapäin, huuli lerpallaan ja\nkorvat velttoina.\n\n-- Polle! sanoi haltia taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa\nkaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltia?\n\nJo hörähti ruuna vähäisen ja kohotti hiukan päätään.\n\n-- Ei maista ruoka, sanoi haltia. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta\nkyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden sen on pitänyt\nyksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt\njoulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja\nkovasti ajettiin, eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle\npysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerran päivässä halolla, toisen\nheinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnyrin jyrkästä törmästä\nvetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat; mutta siitä\non hänen mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät\nturpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla\nsivaltavat. -- Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän\nperästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?\n\n-- En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.\n\n-- Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa\nolla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille.\nTule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.\n\nJo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti, ja sen\nsilmistä näkyi, että se alkoi leppyä.\n\n-- Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltia yhä\nhellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja\nuudet tiu'ut ja mäkivyöt pislaiheloineen. Kadesilmin sinua kirkonmäellä\nmuut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven\nkestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä!\nLaitumelle pääset, kuljet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten\nheinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla\nsyöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako\nelääksesi?\n\nNyt hörähti ruuna niin, että sieraimet suurina tuprusivat, kyömisti\nkaulaansa ja nyhtäisi ison heinävihon häkistä.\n\n-- Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, niitä olen puhunut, eläkä\nmurheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee nyt\nsinua joka päivä taputtelemaan.\n\nMielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavoitellen häntä\nnuollakseen, pisti turpansa sieraimia myöten kauroihin ja alkoi niitä\npurra rouskutella.\n\n-- Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltia. Me lähdemme nyt\nja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!\n\n-- Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun he\nolivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas\nistui kelkassaan.\n\n-- Enkö antanut -- kun hänen mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt\nse sitä kesään asti muistelee.\n\n-- Muistaakohan sen?\n\n-- Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakin hyvin kohtelet\nja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vain sen ja kaikki pahat\npäivänsä unohtaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt\ntiedät, miten se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa. --\nHauskaa joulua nyt sinullekin!\n\n-- Joko sinä menet?\n\n-- Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä\nlohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko,\nkuinka ne jo ynyvät, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet muut\ntalot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on\nsemmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy\ntavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.\n\n-- En lyö enää Pollea! huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin\nnyhtäisi haltia kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia takakaplaihin,\nniin että keikka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin\nmyötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli keikka\nsiinä, missä oli ollut silloin, kun haltia sitä ensin vetämään lähti,\nja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.\n\n-- Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? he kysyivät. -- Nukuitko\nsinä?\n\n-- Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.\n\n-- Mitä sinä horiset?\n\n-- Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi\nkasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.\n\nToiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vain jäniksistä ja\npeltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan\nhuomenna katsomaan, niin itse näkevät.\n\nJa sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin jouluillan kestäessä\neikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on\ntaas niitä Heikin houreita.\n\nMutta Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltia oli hänelle\nsanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä\njänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin\njälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin\nsäkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään.\nJa navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei\nheiltä olisi mitään puuttunut.\n\nMutta kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla\nhevostaan sivaltaa, niin huusi hän:\n\n-- Elä lyö! -- jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi\nlyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.\n\n\n\n\nHIRVI.\n\n\nHäikäisevät sähkötulet ikkunoissa, niiden ohitse talvisessa sumussa\nmustina varjokuvina kiertävät ihmiset, salamoina leimahtelevat\nraitiojohdot; hyrinää ja jyrinää -- sitten laulua ja soittoa jossain\nsuuressa salissa -- ja jossain toisessa katosta lattiaan ulottuva vaate,\njoka levähtäen avautuu ja sulkeutuu, sen aukossa olennoita, jotka puhuu\nja huutaa ja huitoo -- Maria Stuart ja Elisabeth, toinen musta ja toinen\npunainen -- ja itkua ja riemua -- ja kätten rätinää -- juna viheltää ja\nvaunu nytkyy ja pysähtyy...\n\nJa nyt ajan minä asemalta kotiin talvista tietä, reen rautainen\nsaverikko natajaa pakkasessa, hevosen tiuku soi unisesti, tien vieri\nnukkuu. Ajattelen vain sitä, mitä näen, tunnen vain sitä, mitä kuulen,\nmieli vaipuu ja muistot häipyy.\n\nOlen tullut kotiini, riisunut hevosen, vienyt sen talliin. Seison\nrappusilla ja näen, kuinka kuu, joka on noussut, paistaa härmäisten\nkoivujen läpi ja yli lumikattoisen liiterin. On kuin olisin tullut\njostain hyvin, hyvin kaukaa, tehnyt jotain, joka oli aivan toista kuin\ntämä, mutta en tule tehneeksi siitä itselleni sen enempää selkoa.\n\nLämmin tuoksahtaa huoneesta vastaani, vedän kelloni, se on kolme, panen\nmaata pehmoiselle vuoteelle kuutamon hämyssä.\n\nYht'äkkiä vavahtaa vuoteeni, tömähtää taloni perustus, hyppään ylös ja\nolen ikkunani edessä.\n\nKeskellä pihamaata, talon ja tallin välillä, seisoo hirvi, toinen puoli\nruumista kuun valossa, toinen varjossa, pää pystyssä, sarvet suurina,\njalka juoksuun lähdössä. Tuprahtaa huurua sieraimista, maa tömähtää, se\npuhaltuu laukkaan ja katoaa koivikkoon.\n\n\n\n\nJUMALAN LUOMIA.\n\n\nMe olemme olleet koko vuoden niin sovinnollisella tuulella. Olemme\nauttaneet köyhiä, olemme tehneet hyvää lähimmäisillemme, olemme\nnauttineet taiteesta ja kirjallisuudesta. Musiikin mukana olemme\nsulaneet helliin tunteihin. Joskus olemme tulleet synkälle, mielelle\nlukiessamme ihmiskunnan kärsimyksistä. Muutamat meistä ovat niistä\nkirjojakin kirjoittaneet. Olemme puhuneet sorrettujen puolesta, olemme\npauhanneet \"raakaa voimaa\" vastaan. Se meitä varsinkin on saattanut\nsiveellisesti kauhistumaan, että olemme olleet näkevinämme sorrossa\nhyödytöntä kiusantekoa. Joskin olemme ymmärtäneet sen, että \"taistelu\nolemassaolon puolesta\" pakottaa suden raatelemaan lammasta, niin on\nsiveellinen tunteemme aina pannut vastalauseensa kettujen menettelyä\nvastaan, jotka hanhiparveen päästyään haaskaavat sen viimeistä päätä\nmyöten ja näyttävät tekevän sitä vain omiksi huvikseen.\n\nMe itse, me emme koskaan tekisi sillä tavalla! Ja niin on meillä ollut\nsiveellisen periaatteen varustus edessämme, ja sen takaa on meidän\nollut niin mukava pommittaa muita.\n\nEi tarvitse kuitenkaan muuta kuin talven mennä ja kesän tulla, niin\nhiivimme me takaportin kautta kentälle ja meistä on tullut kenties\npahempia petoja kuin on yksikään nelijalkaisista veljistämme. Meistä on\ntullut \"ihmispetoja.\" Perimämme luonto ei näytä karvaisten esi-isiemme\nraaoista taipumuksista vielä menettäneen kaikkein raaimpiakaan. Meidän\ntäytyy tyydyttää herännyttä himoamme: \"surmata huviksemme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäkuun 15 p:nä kutakin vuotta tapahtuu meissä niin täydellinen\nmuutos, että emme itsekään enää tunne itseämme samoiksi sivistyneiksi,\nhienotunteisiksi jumalankuviksi, joiksi itseämme talven kuluessa\nkuvittelimme. Me alamme metsästää, vähintäkään selkoa tekemättä siitä\nristiriitaisuudesta, josta voisivat meitä syyttää sorsat, telkät ja\nhaapanat, jos ne kurjat osaisivat puhua meille ymmärrettävää kieltä.\n\nMeillä on pyssy tuossa seinällä, peuran sarviin ripustettuna. Kun alkaa\nsurullisesti paistaa 14 päivän ilta-aurinko, niin ajautuu sisäämme outo\nhengetär. Meille tulee kuumeentapainen kiire valmistautua kuin johonkin\njuhlaan. Otamme aseen seinältä, tarkastamme sitä huolellisesti,\nnaputamme lukkoja, vedämme ja laskemme hanaa, tähtäilemme kukkoa\npihamaalla, portin pylvästä ja tuuliviiriä riu'un nenässä: hiomme kuin\nkissa kynsiämme. Otsa hiessä lataamme patruunia pitkän patterin eteemme\npöydälle. Pukeudumme vihreään metsästystakkiin ja vedämme jalkaamme\nmetsästystä varten tehdyt saappaat. -- Koira on sidottuna sängyn jalkaan.\nSe loikoo lattialla, seuraa silmillään jokaista liikettämme, viuhtoo\nhäntäänsä ja vikisee innosta. Me emme malta kulkea ohitse sitä\ntaputtamatta: \"Musti ... onko se Musti ... voi Musti-miestä...\"\nMielemme herahtaa niin hyväksi. Meillä on siinä olento, joka ymmärtää\nmeidät paremmin kuin oma vaimomme; joka iloitsee ilomme; joka tuntee\nsamalla tavalla kuin mekin.\n\nSe on sillä hetkellä ainoa ystävämme, hengenheimolaisemme ... me olemme\nkuin yhtä rotua. Eikä se kumma olekaan, sillä meitä yhdistää sama\nintohimo, into \"surmata huviksemme.\"\n\nOn meillä sentään vielä eräs toinenkin ystävä. Se on toisella\nkymmenellä oleva poikamme. Hän on pyytänyt saada tulla mukaan \"lintuja\nampumaan.\" Hän on ihan haltioissaan. Hän on laittanut venheen\nvalmiiksi, hän jo odottaa rannassa ja hän käy vähän väliä\nkiirehtimässä.\n\nTukeva illallinen lämmittää suloisesti vatsassa. Nenän alla savuaa\nhieno sporttisikari, joita muulloin poltetaan ainoastaan sunnuntaina\npäivällisen päälle. Isä istuu perässä, poika on kokassa polvillaan ja\nMusti keskellä venhettä.\n\nKesäinen ilta on huumaavan kaunis. Metsämiehellä on aina silmää\nsillekin, ja meloskellessaan ruohikkorantoja pitkin hän viheltelee ja\nhyräilee itsekseen. Mutta vielä ei ole aika käsissä. Rauhoitusaika\nkestää klo 12:een yöllä. Tuossa tosin ui sorsapoikue kaislikkoniemestä\ntoiseen. Emä edellä ja pojat perässä. Tyyneen veteen vetäytyy hieno,\npuhtoinen viiru, rinnakkain liukuvien lintujen tiessä. Mutta te saatte\nmennä rauhassa. Oikea urheilija tunnustaa aina lain pyhyyden. Hän ei\naloita ampumistaan, ennenkuin kello on kaksitoista. Jos hän sen tekisi,\nhäpeisi hän omantuntonsa edessä. Hän teroittaa sitä perilliselleenkin.\nSelittää, että se on _periaatteen_ kannalta väärin. Ainoastaan kurja\nsala-ampuja talonpoika sen voi tehdä, mutta ei todellinen gentlemanni,\njoka sitä paitsi ei harjoita metsästämistä elinkeinona, ainoastaan --\nhuvikseen.\n\nMutta kun odotettu hetki on lyönyt, ei ole enää mikään aate estämässä.\nMusti lasketaan maihin, poika asettuu perään ja isä nousee\nkokkatuhdolle seisomaan. Hänellä on lasit nenällä, pyssy kainalossa ja\nsilmäkulmat kireellä.\n\nJo tekee Musti tiukkoja mutkia niityllä. -- \"Se on jälillä! Se on\njälillä! Isä!\" Pojan ääni värähtää kiihkoa. Ei isänkään käsi ole oikein\nvakava. Se vavahtelee hiukan pyssyn ponnessa.\n\nKuuluu polskaus maan rajassa. Emo poikineen heittäytyy veteen, heinikko\nlakoilee. Ja nyt on peto päälläpäin ihmisessä: \"Souda, souda! -- Ka,\nsurvi, survi!\" Ja isä ja poika ovat molemmat kyyryssä työntelemisestä,\nvenhe hyökkää kohisten eteenpäin, koira on loikannut järveen ja ui\njälestä, häntä liehuen pinnalla.\n\nRäkättäen lentää emo ilmaan, potkaisekse kuin pallo kohtisuoraan ylös.\nSamassa paukahtaa laukaus, ja kuperkeikkaa heittää lintu, pudoten\ntakaisin järveen. Pyssyn suusta nousee vielä savua, ammuttu potkii\nverissään, ja laukauksen kaiku räikyy rantoja pitkin.\n\nKuuluu piipatusta viideltä kuudelta taholta. Näkyy virejä rantaan päin.\nPoikue on noussut maalle. Ne ovat piiloittauneet heinikkoon. Isä laskee\nsinne koiransa ja poikansa, jolla on mela mukanaan. Peräkkäin he\njuoksevat heinikossa. Isä seuraa venheestä heidän liikkeitään. Taas\n\"elää\" Mustin häntä. Hän tekee hyppyjä ylös, paiskaa päänsä mättään\nkupeeseen, ja poika lyö vimmatusti airollaan. \"Isä, isä! Minä tapoin\nsen!\" -- \"Onko se isokin'\" -- \"Näin iso!\" Poika kiikuttaa siipiräpylästä\nensimmäistä saalistaan, joka on hienountuvainen, kurja sorsanpoika.\n\nJa nyt alkaa se, jota minä sanoisin \"verisokeudeksi\". Moneen kertaan\nristeillään lähiseutu, koira ja poika mellastavat maalla, isä ottaa\nvastaan ne, jotka koettavat pelastua järveen. Airot, hampaat ja pyssy\ntekevät parastaan. Latinki latingin perästä laukeaa. Sota kuuluu järven\nlaaksosta kaukaisiin mäkikyliin.\n\nSitä kestää koko yön. Päivä on jo korkealla, kun he alkavat\npaluumatkansa.\n\nVihdoinkin ovat metsämiehet rauhoittuneet. Heidän sopii olla\ntyytyväisiä, sillä kaunis on kokoelma tuossa venheen pohjalla. Eräs\nharmi sekoittaa kuitenkin iloa. Viimeisestä poikueesta oli jäänyt\nsaamatta yksi, joka kovin kauan ajatti itseään. Siihen oli kyllä\nsattunut yksi laukaus kolmesta. Mutta se oli sittenkin sukellellut\npitkiä matkoja ja kauan ollut kadoksissa. -- \"Lähdetäänkö ja heitetään? --\nEi heitetä vaikka henki menköön!\" -- Ja niin oli uudelleen alettu. Oli\ntuohustuttu ja suututtu ja kerran kirottukin. Se oli uskaltanut, rähjä,\nasettua vastarintaan. Ja siitä se oli ikäänkuin kostettava. Sen\nsaaminen oli nyt kunnian asia. Isä oli \"päättänyt\", että hän ei heitä.\n\nJa ainoastaan koiran kyllästystä ja uupumusta sai haavoitettu\nsorsanpoika kiittää siitä, että hän rantapajukon juurien onkalossa\nsäilyi -- yksinään kuolemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, me olemme kuin olemmekin petoja. Ja pahempiakin. Sillä saalis on\nmeille sivuasia. Me metsästämme, s.o. surmaamme surmataksemme. Me\nnautimme itse ajosta. Ja kun palaamme kotiimme ja laskeudumme levolle,\nniin tunnemme sekä ruumiissa että sielussa tyydytetyn himon rauhan.\n\nHaaveksimme ja kattoon katsellen kertaamme mielessämme kaikki\nkohtaukset. Musti haukahtelee hänkin unissaan, ja jalat viputtavat.\nKuinka me ymmärrämme hänen tunteensa! Hän on yhtä viisas kuin ihminen,\nyhtä viisas kuin me itsekin.\n\nMetsästys on meille välttämätön virvoitus. Meidän täytyy saada joskus\n\"palata luonnon kannalle\". Muuten ehkä eksyisimme liian pitkälle\nalkuperäisestä tarkoituksestamme. Sivistyisimme kovin hienon hienoiksi\nkaunosieluiksi.\n\nEikähän sitä kukaan kielläkään, metsästämistä. Senhän sallii lakikin,\nja se siihen kehoittaakin, määrätessään meille sopivan ajan.\n\nAmpukaamme siis nyt, kun on lupa-aika. Paukuttakaamme niin että vesi\nläikkyy lammessa. Ja jos joku tulisi väittämään, että polveudumme\napinoista ja ehkä vähän alempaakin, niin sanokaamme ylevästi hymyillen,\nettä se on tuo sitä Darwinin oppia. Meidän oppimme opettaa, että me\nolemme -- Jumalan luomia.\n\nSillä eläimillä ei ole meidän yhteiskunnallisia taipumuksiamme. Ne\neivät voi nauttia taiteesta eikä kirjallisuudesta. Ne eivät tunne\nsääliä kärsiviä kohtaan eivätkä ymmärrä siveellisesti kauhistua\nheikompien sorrosta -- niinkuin me.\n\n\n\n\nPYHITETYT PYYDYSMETSÄT.\n\n\nMinulla ei ole omia metsästysmaita, ei pyhitetyitä pyydysmetsiäni,\nmutta minä ymmärrän sen viehätyksen, mikä niillä on niille, joilla\nne on.\n\nEn ole koskaan kadehtinut niitä, joilla on paljon peltoja, suuria\nniittyjä, laajoja tukkimetsiä. Mutta kun kuulen puhuttavan rikkaista\nenglantilaisista, jotka pidättävät laajat alueet viljelemättöminä,\nsaadakseen tasankoja pitkin karkuuttaa koirien perässä, jotka kettua\najavat, tai kun kuulen, että ainoastaan Ranskan presidentillä on oikeus\nmetsästää Fontainebleaun metsässä -- jossa sivumennen sanoen voisi\npolkupyörällä seurata koirien haukkua -- silloin tahtoisin olla lordi\nSalisbury tai presidentti Faure. Eikä minulla olisi mitään sitäkään\nvastaan, että voisin yksin omistaa metsästysoikeuden jossain\nkokonaisessa pitäjässä Suomessa.\n\nSaahan sitä nyt vielä -- jumalankiitos niiden puolesta, jotka eivät voi\nhankkia itselleen omia maita -- metsästellä jotenkin vapaasti Suomen\nsaloilla, kun vaan katsoo, etteivät koirat revi hyväin ihmisten\nlampaita, mutta ei siinä nyt ole samaa viehätystä kuin saada kulkea\nmetsissä, joissa ei kellään muulla ole oikeutta kulkea.\n\nSillä siinä se nyt juuri on omien metsämaiden suurin viehätys.\n\nMiksi niin lienee?\n\nLuulen, että meissä kaikissa metsämiehissä on vielä perittyä esi-isäin\nluontoa, jotka eivät rakastaneet miehissä metsällä kulkua, vaan\npistäytyivät salaa koiransa kanssa ulos tuvastaan aamulla varhain, kun\nkaikki vielä nukkuivat, ja olivat hyvin tarkkoja ja kateellisia siitä,\nettei kukaan heidän aloilleen tunkeutunut. Ei mikään harmita vanhoja\nmetsästäjiämme vielä tänäkään päivänä niin kuin toisen koiran haukunta\ntai vieraan pyssyn laukaus. Ettei siihen yksistään vaikuta saaliin\nhimo, kateus siitä, että nyt toinen ampuu riistaa, joka yhtä hyvin\nvoisi olla minun pussissani, sen tiedän omasta kokemuksestani. Syy on\nsyvemmällä. Metsästäjän tunnelma siinä häiriytyy, se yksinäisyyden,\nsalaperäisyyden viehätys, josta lähdemme metsässä nauttimaan. Tässä\nminä nyt kävelen yksin erämaassa -- ajattelen minä aina yksinäisiä\npolkuja astuessani hiljaisella salolla. Ei kukaan tiedä, missä olen,\nolen aivan erotettuna muusta maailmasta, kahdenkesken suuren luonnon\nkanssa, sen salaisuuksia tutkimassa, sen omituisuuksia ilmi saamassa.\nTäällä minun koirani etsii mitään hiiskumatta ... ei näy ... on\njälillä ... kohta kuulen haukunnan...\n\nSe on ihmeen suloinen tunne ... mutta yht'äkkiä ulvahtaa edessäni\ntoisen koira, paukahtaa toisen pyssy ... tunnelma on häiritty, lumous\non poissa, ja minä kiiruhdan kuin häpeissäni pois.\n\nMutta jos minulla olisi omat maat, ei minun tarvitsisi sitä tehdä, ei\npelätä tapaavani ketään, joka minua häiritsee metsäisissä\nmietteissäni...\n\nSe nyt on alkuperäisin kanta. Mutta kehittyneemmällä metsämiehellä on\ntoisiakin syitä, jotka saavat hänet omia omituisia metsämaita\nhaluamaan.\n\nJos minä erottaisin itselleni jonkun metsäpalstan ja pyhittäisin\nitselleni siinä olevan riistan, niin tekisin sen myöskin halusta saada\ntuntea, että kaikki nuo metsien vapaat asukkaat ovat kaikessa\nvapaudessaan ja siitä tietämättään minun omiani. Kun minä olen\nrauhoittanut kaikki linnut ja jänikset ja ketut tuolla alueellani, niin\ntiedän minä, että he saavat kiittää _minua_ siitä, että ovat olemassa.\nKun minä kuulen teirien kukertavan, niin ajattelen minä heti, ettet\nsinä niin kukertaisi, ellen minä olisi pitänyt huolta siitä, ettei\nkukaan salakavala poikanen ole virittänyt ansojaan sinun kesäisille\npoluillesi, etteivät koirat ja kissat saaneet syödä sinua suuhunsa\npienenä ollessani, etteivät haukat ja muut pedot, jotka olen\nhävittänyt, päässeet kimppuusi, ettei kukaan saa tappaa sinua, kun\ntuttavaasi turvaten lennät puun latvaan kultasi luo... Siitä se minulle\nkiitosta kukertaa kirkkaana syysaamuna, ja minä tahdon mielelläni\nuskoa, että se tekee sen kiitokseksi kaikesta siitä suojasta, jonka\nolen sille antanut, että se on tullut havainneeksi juuri _näissä_\nmetsissä ja _noissa_ puissa olevansa paremmassa turvassa kuin missään\nmuualla.\n\nJa kun minä valoisana kesäisenä yönä lähden kävelemään ja kuljeskelen\nniittyjen rantoja ja peltojen pientareita ja tapaan pystykorvan\nkuukkimassa näreikössä syönnöksillään, niin täyttää rintani viehättävä\ntunne siitä, että tuo kaimani saa kaikessa rauhassa kulkea asioitaan,\nei ainoastaan nyt rauhoitusaikana, vaan vielä syksylläkin, vielä koko\ntalvenkin, ettei _sitä_ jänistä uhkaa lanka aidan nurkkauksessa, että\nse saa, jos minä vain tahdon, elää vaikka sadan vuoden vanhaksi, jos se\nsitä sattuisi huvittamaan.\n\nEikä tarvitsisi ketunkaan, metsolan pahantekijän, pelätä rangaistusta\nmuitten kuin minun käsistäni, ei jättää häntäänsä rautaan, ei menehtyä\nmyrkkyyn, vaan saisi se huoletonna harjoittaa syntejään siksi, kunnes\nminua haluttaa ruveta hänelle oikeutta jakamaan ja minä torven\ntoitotuksella hänelle tuomionsa julistan ja usutan koirani sitä\ntäytäntöön panemaan. Minä hoitaisin ja hallitsisin heitä kuin hyvä\nTapio karjaansa, ja karjan tuntisi minut ja minä karjan.\n\nPitäisin heistä kirjaa, ottaisin tarkan selon, ainakin niin hyvän kuin\nolisi mahdollista, siitä, kuinka paljon niitä on kutakin lajia, missä\nne oleskelevat, mitä siellä hommaavat metsien peitossa, millaisilla\nmailla parhaiten viihtyvät.\n\nKeväällä minä kävisin metsojeni soitimessa, kiipeisin hiljaa heidän\nhäähuoneeseensa, kuuntelisin rakastuneen kuherrusta ja ripatusta ja\nottaisin selon, minne kana pesänsä tekee; kesällä kävisin\nmustikkamarikkoihin pitkäkseni ja antaisin emon poikineen paradeerata\nohitseni. Tutkisin tarkoin, missä viidassa pyyt asuvat ja viheltäisin\nheitä tulemaan ja nauttisin siitä, kun luokseni pyrähtävä pienokainen\nturhaan koettaa pää kallellaan katsella, mistä kuului kutsuva piipatus.\nOravat minä kaikki hallillani haukuttaisin, mutta en yhtäkään ampuisi,\nen häkkiin sulkisi, vaan kävisin metsän kesyjä aina aamuisin\nhaastattelemassa niillä mailla, missä tietäisin niiden asustavan ... ja\npian ne oppisivat minulle hyvän-huomenen kurahtamaan.\n\nMutta jänöistäni minä hellimmän huolen pitäisin, niiden kanssa eläisin\nminä ainaisessa tuttavuudessa. Kun vitilumen sataa keväiselle hangelle,\nettei sauva narise eikä suksi mitään hiiskahda pehmoisella valkealla\nsametilla, lähtisin minä jälkiä etsimään. Löytäisin ne pian laihopellon\ntakaa, seuraisin niitä lehdon läpi, niityn poikki, näkisin, missä se on\nhuvikseen pitkät laukat harpannut, missä takapolviensa varassa istunut\nja kuulostellut, mihin helmen hangelle sorvaissut ... tuolla se nukkuu\nmäen rinteessä ja on jo aikoja sitten kulkuni kuullut. Tietää minun\ntulevan, tietää, että ohi kuljen, eikä liikahda. Mutta minua huvittaa\nhänet herättää... \"Lihot liiaksi, jos et jaloittele\"... Siinä se on,\npöllähtää pesästään, pysähtyy, katselee korvat pystyssä ja kummastelee,\nmitä se tuo ... ja lähtee laiskasti kuukkimaan ylös mäen harjalle,\nistahtaa siellä taas selkä suorana ja kuvastuen koko komeudessaan\ntalvista taivasta vasten. Se miettii: \"ei ole sinulla koiria kanssasi\"\n... ja palaa takaisin...\n\nSillä tavalla minä karjaani paimentaisin. Mutta auta armias sitä, joka\nuskaltaisi tulla elättiäni ahdistelemaan. Häntä minä käräjissä\nryvettelisin ja armotta sakottaisin.\n\nMutta mitä sinä metsästysmailla, jos et metsästä...\n\nNiin, kai minä nyt sentään hiukan metsästäisinkin...\n\nMenisin myöhäisenä syysaamuna, kun jänis jo valkeana vilkkaa ...\nhakisin käsiini vanhimman ja viisaimman jänikseni, joka on osannut\nhyvästi yölliset jälkensä sotkea ja joka antaa koirilleni työtä\npuoleksi aamurupeamaksi, ennenkuin suvaitsee lähteä liikkeelle, joka ei\njaloissa pyöri, vaan oikoo pitkin korpia ja kankaita -- asettuisin\noikealle paikalle kukkulan laelle, siitä kuuntelisin haukun kulkua\nalhaalla korvessa, metsäisiä maailmoita katselisin; kun haukku lakkaa,\nnauttisin taas rakkieni riemusta, kun saivat ajettavansa uudelleen\neteensä -- tuolla se tulee, vilahtelee valkeana puitten välissä, istahtaa\naholle, tulee kohti -- siinä sen ampuisin, kaataisin kehoitukseksi\nkoirilleni -- ja ellen osuisi, olisin yhtä iloinen. Jos en osuisi, jos\nmieltäni kaivaisi ohi ammuttu laukaus, heittäisin pyssyn olalleni,\nottaisin koirani kiinni ja rangaistukseksi itselleni palaisin kesken\npäiväni kotiin, -- sillä vasta sitten on mielestäni metsämies nimensä\narvoinen, kun hän kiukuttelematta ja itseään kohtaan mitään äkää\ntuntematta voi iloita epäonnistuneesta retkestä yhtä paljon kuin\nonnistuneesta ja tyytyy siihen tunteeseen, jonka raikas metsä, heleä\nsyyspäivä ja ajokoiran ansiokas työ hänessä herättää.\n\nSe olisi ihanteellista metsänkäyntiä se, kun näin maitani hoitaisin\nkuin puutarhaa, jonka hedelmiä kasvatan kuin kädestä pitäen, jota en\nhaaskaa enkä hävitä ja josta vain liiat vesat ja ylimääräiset oksat\nkitken ja karsin pois ja jonka hedelmistä vain kypsimmät poimin.\n\nEn tiedä, olenko oikein arvannut niiden mielen, joilla on omat\nomituiset metsämaat. Mutta semmoinen olisi ainakin mieleni minulla, jos\nolisi minulla omat pyhitetyt pyydysmetsäni.\n\n\n\n\nJUMALAN LINTU.\n\n\n    Oli viisas ja väkevä,\n    Tietoniekka, taitoniekka\n    Ontovaaran Ollikainen,\n    Tuttu aina Turjanmaalla,\n    Aina laajassa Lapissa,\n    Vielä Vienankin vesillä.\n    Oli taitava takoja,\n    Aseseppä oivallinen,\n    Metsän kuuluisa kävijä:\n    Karhun kaatoi kerta lyöden,\n    Yhden iskun antamalla\n    Tekemällänsä terällä,\n    Takomalla tapparalla;\n    Linnun oksalta osasi,\n    Teeren latvasta lävisti\n    Kerta pyssyn kääntämällä\n    Tähtäintä tähystämättä,\n    Haarainta hapuamatta;\n    Loihdittu ol' lyijyluoti,\n    Vaskikuula voideltuna\n    Nesteillä nimettömillä,\n    Salaisilla saippuvilla; --\n    Pelto kasvoi kyntämättä\n    Kuumimpinakin kesinä,\n    Vilja viihtyvi vioitta\n    Hallaöidenkin uhalla; --\n    Ei ollut sanoin solmivata,\n    Ongelmin ei ottajata,\n    Papit pisteli pulahan,\n    Viisahimmatkin väsytti.\n    Vaan oli ylpeä opista,\n    Kovin korska tiedoistansa,\n    Katsoi ylön kirkon uskon,\n    Piti pilkkana pyhimmän:\n    Aret töissänsä aherti,\n    Sunnuntait kalassa kulki,\n    Ristijuhlat riistan haussa,\n    Isot pyhät pyssyn kanssa;\n    Teki taikoja ripistä,\n    Elkehiä öylätistä.\n\n    Kansa kauhistui kovasti,\n    Hyvin huoli hurskas kansa,\n    Oma vaimonsa valitti,\n    Paljon itki puolisonsa:\n    Pelkäsi kostoa Jumalan,\n    Kirousta kaikkivallan.\n    Jo tulevi joulujuhla,\n    Pyhin aamuista punotti;\n    Yön luki loitsuja kylyssä,\n    Haki saunassa sanoja\n    Luodeillensa laatimille,\n    Valamille vaskillensa. --\n    Aikoi ilveksen ajohon,\n    Metsäkissan kiertelöhön\n    Saarehen merellisehen,\n    Sumuisehen saarentohon,\n    Tahtoi ennen ennätellä,\n    Rienteä ajohon riistan\n    Vereksimmällä vidillä,\n    Lempehimmillä lumilla;\n    Teki saalihin himossa,\n    Teki toistenkin uhalla.\n\n    Otti pienen poikasensa,\n    Käski keskenkasvuisensa\n    Ajajaksi orosensa,\n    Vartiaksi virmavarsan.\n\n    Vaimo itki ja valitti,\n    Poloitteli puolisonsa:\n    \"Ellös menkö, miehyeni,\n    Ellös ainoa tukeni,\n    Jääös juhliksi kotihin,\n    Pirttihin suuriksi pyhiksi,\n    Luetahan, veisatahan,\n    Eli kirkkohon ajamme\n    Jumalalle juhlimahan;\n    Tottele tosi sanani,\n    Usko vaimosi varoitus:\n    Näin mä outoja unia,\n    Entehiä ilkehiä,\n    Korppi silmäsi koverti,\n    Sydämesi synkkä lintu.\"\n\n    \"En ole kuullut ennenkänä,\n    Totellut en toistekana,\n    En ole uskonut unia,\n    Akkaväen entehiä,\n    Pidä pyhät piikoinesi,\n    Juhli joulu joukkoinesi,\n    Vedä virtesi vetelät,\n    Laulut äitelät älise\n    Kylän akkojen keralla!\"\n\n    Jo on varsa valjahissa,\n    Sepän rusko rahkehissa,\n    Poika istuvi rekehen,\n    Itse käy seville seppä.\n\n    Vielä vaimonsa varoitti,\n    Huuahteli huolissansa:\n    \"Jää on huono, virta vahva,\n    Railot on selillä suuret,\n    Selät suurimmat sulina:\n    Uppoat orosinesi,\n    Hukuttaut hevosinesi,\n    Pienen poikani menetät,\n    Rakkahimpani hävität!\"\n\n    \"Ei huku hyvän hevonen,\n    Uppoa rohkean rekonen!\n    Ei ota Ahti Ollikaista,\n    Veden velho viisahinta!\"\n\n    Siitä lähti, ei totellut,\n    Ajoi rantahan rajusti,\n    Töykeästi törmän alle,\n    Iski virkkua vitsalla,\n    Löi oritta ohjaksilla.\n\n    Ori laukkahan puhalsi,\n    Kiiteli kohona varsa.\n    Ulvoi alla Ahdin pelto,\n    Kierä kenttä kiljahteli\n    Laajan Laatokan selillä,\n    Aallokkahan aukehilla.\n\n    Ajoi virstan viiletteli,\n    Saaret vierellä vilisi,\n    Ajoi toisen tuiskutteli,\n    Karit kiiti kupehella;\n    Aukeni ääretön ulappa,\n    Meren lahti laajasuinen.\n\n    Alkoi hälvetä hämärä,\n    Punoitella päivän rusko,\n    Keksi saaren kaukahalla,\n    Etähällä maan matalan.\n    Sinne ohjasi oronsa,\n    Kohti käänsi korjasensa.\n\n    Vaan oli lonka luotehella,\n    Ulapalla usvapilvi.\n    Haihtui suunnasta sumussa,\n    Tiensä tuiskussa kaotti;\n    Alkoi kuulua kohina,\n    Edestähän outo ääni --\n    Varsa valjaissa vavahti,\n    Hytkähti hyvä hevonen,\n    Vesi tirskui kengän tiestä,\n    Jää on hyllyi hettehenä,\n    Heikko riitta rimpisuona.\n\n    Jo kirosi kiihkeästi,\n    Sadatti sanoilla näillä:\n    \"Nyt on Lempo liikkehellä,\n    Iki-Turso ilkitöillä,\n    Vetehinen väijymässä --\n    Vaan en pelkeä petoa,\n    Enkä väisty velhon tieltä,\n    Ottakoon piru omansa,\n    Vaan et ota Ollikaista!\"\n\n    Silloin silmääpi ulomma,\n    Kupehelle katsahtavi\n    Varsan päitse vainustellen,\n    Kysyvi sanoilla näillä,\n    Lausui näillä lausehilla:\n    \"Mi on tuolla musta lintu,\n    Karin päässä pitkäkaula?\n    On kuin joutsenen näköinen,\n    Vaan on kumma karvaltansa,\n    -- Näetkö mitä, poikueni'\"\n\n    Poika ei mitänä nähnyt,\n    Älynnyt, ei ymmärtänyt.\n\n    Seppä seisotti hevosen,\n    Varsan vaahtosen pysätti.\n    Otti pyssynsä perästä,\n    Tuliruiskun reestä tempoi,\n    Juoksi jäälle hyllyvälle,\n    Riitalle ritisevälle:\n    \"Lienet loihdittu elävä,\n    Loihdittu on luotiseni --\n    Lienet vastaani varattu,\n    Varattu on vaskiseni --\n    Lienet käsky kääntymähän,\n    Kääntynyt en koskonkana, --\n    Lienetkö tuhoksi tuotu,\n    Tuli jo oma tuhosi,\n    Päättyi päiväsi pikahan!\"\n\n    Asetti olalle pyssyn,\n    Laski luikun kämmenelle,\n    Ampui kohti kummitusta,\n    Pamahutti pitkin jäätä,\n    Kovin paukahti pahasti,\n    Rämähytti räikeästi,\n    Kaatoi miehen kaljamalle,\n    Sileälle seljällensä,\n    Ahti kurkkunsa avasi,\n    Lempo leukansa levitti,\n    Kuuli korpin kiljaisevan,\n    Pahan linnun parkaisevan,\n    Rääkäisevän räähkälinnun.\n    Tiesi, jo tuhon tulevan,\n    Pahan päivän päälle saavan,\n    Painui äänen päästämättä,\n    Vajosi valittamatta,\n    Pyssyinensä, myssyinensä,\n    Loihdittuine luotinensa,\n    Tietoinensa, taikoinensa;\n    Pohjasta porehet nousi,\n    Vesikuplat veessä kellui.\n\n    Ei ole virsi vielä kaikki,\n    Tyyten loppunut tarina:\n    Hepo laukkahan hypähti,\n    Varsa nakkasi nelihin,\n    Pojan kiidätti kotihin,\n    Huutavaisen huonehesen.\n    Saattoi surmasta sanoman,\n    Kotiväelle viestin kantoi.\n    Väki kaikki etsimähän,\n    Kaikki joukko juoksemahan\n    Yöt ja päivät pääksytysten,\n    Vaan ei löydy etsimällä,\n    Nouse nuotan potkemalla.\n    Toi on hara hauvinluita,\n    Antoi ahventa apaja,\n    Vaan ei tuonut toivottua,\n    Kantanut ei kaivattua.\n\n    Vasta viikon vierittyä,\n    Kierittyä kuun ja päivän,\n    Meri ristihin repesi,\n    Sätehisin suuri selkä,\n    Pamahteli pitkin, poikin,\n    Luotehesen, lounahasen,\n    Itähän, etelähänkin,\n    Rantahan on kolmen kirkon,\n    Kolmen on pitäjän perille.\n    Siitä nosti nuottamiehet,\n    Kalamiehet korjaeli,\n    Railon rististä tapasi.\n\n    Se oli kosto korskan miehen,\n    Tuho ylpeän isännän,\n    Kun ei totellut tosia,\n    Oikehia uskonunna,\n    Ampui joutsenta Jumalan,\n    Pyysi saada pyhän linnun.\n\n\n\n\nMETSÄMIEHEN MUISTELMA.\n\n\nMeitä oli viisimiehinen, vakituinen metsästysseurue, jotka pitkin\nsyksyä emme juuri muuta tehneet kuin ammuimme jäniksiä. Olimme\nvuokranneet Sorsasalmen saaret omiksi metsämaiksemme ja kerran syksyssä\nteimme sinne suuren retkemme.\n\nNe olivat alavia, lehtoisia saaria, jonne jänikset kernaasti\nkokoontuivat talvella haapoja jyrsimään ja jonne jäivät koko kesäksikin\nelämään mainiota elämää mehevillä lehtoniityillä, vereksillä ahoilla ja\nlaihoisilla pelloilla. Eivät niitä siellä sulan aikana ketut eivätkä\nkoiratkaan ahdistelleet niinkuin mannermaalla. Rauhassa sikisivät ne\nkolme kertaa vuodessa, ja parvittain näkivät nuottamiehet niiden\nkesäisinä öinä kuppelehtavan rantamättäiköllä. Mutta kukaan ei\nuskaltanut niitä hätyyttää, sillä ainoastaan meillä oli avain tähän\naarreaittaan, me olimme ostaneet metsästysoikeuden kaikkiin saariin,\nkuuluttaneet uhkasakon ampumisesta ja \"rauhoittaneet\" koko seudun.\n\nViime syksynä olimme taas sinne lähdössä. Pienen höyryvenheen perässä\nme istuimme metsästyspuvuissamme, ja koirat, kolme parasta ajajaa,\nojentelivat päitään kokkalaidan yli nuuskien raitista tyyntä syysilmaa.\nKellertävän kirjavat saaret kuumottivat jo etäämpää, ja kangastus\nkohotti ne korkealle veden pinnasta. Me olimme äärettömän tyytyväisiä\nja onnellisia, olimme syöneet voimakkaan aamiaisen ennen lähtöämme ja\nnautimme nyt hienoista sikareista metsästysjuttuja kertoen. Kokassa oli\nolutkoreja päällekkäin ja perämiehen vieressä vasunen silkkipaperiin\nkääräistyjä konjakki- ja punssipulloja, joista päättyneen metsästyksen\njälkeen oli aikomus tehdä iloinen illanvietto.\n\nSydän on tällaisissa tilaisuuksissa herkkä kuin haavan lehti,\nvieraimmatkin veljeytyvät ja tuntuvat toisilleen vanhoilta tutuilta.\nTulee melkein jalomieliseksi, olisi valmis sopimaan pois kaikki vanhat\nvihat, ei ole katkera ketään kohtaan, on sanalla sanoen sopusoinnussa\nitsensä ja maailman kanssa. Ja siihen vaikuttavat melkein yksistään\njänikset ja varmuus siitä, että retki on onnistuva. Riistahan on siellä\nniinkuin orrelta otettavana. \"Nyt on kello kymmenen, puolen tunnin\nkuluttua ollaan maissa, ja minä uskallan lyödä vetoa, että tunnin\npäästä on jo ensimmäinen jänis ammuttu.\" Ja jokainen kuulee jo haukun\nhelisevän ja näkee itsensä niityn rannassa hiljaa väijymässä, valmiina\nlaukaisemaan.\n\nAlkavat jo lähestyä Lehtosaaren rantaniityt ja niiden laiteilta\ntuuheata, salaperäistä lehtoa, jonne piiloutuneet jänikset jo kuullevat\ntulomme ja jonne koirat niitä jo aavistellen vainuavat.\n\nOlemme astuneet maihin, koko talon väki on rannalla vastassa ja isäntä\nvakuuttaa, että saari kuhisee jäniksiä niinkuin muurahaismätäs\nmuurahaisia.\n\nEi ole meillä aikaa nousta pihaan, koirat laukkaavat jo pellolla,\nyöllisiä jälkiä noudatellen, ja me kiiruhdamme mukaan.\n\nTuskin olemme ehtineet metsän rantaan, niin räjähtää jo haukunta, jänis\non jaloillaan, ja miehet hajaantuvat kuin akanat tuuleen hakeakseen\nkukin parasta väijymäpaikkaa.\n\nSamassa paukahtaa jo ensimmäinen laukaus, sitten heti perässä toinen,\nja raikkaan aamuilman halkaisee iloinen: \"All's tot!\"\n\nNiin pian kuin yksi otus on kaatunut, on koirilla jo toinen\najettavanaan. Ja kerran alkuun päästyään käy haukku melkein katkeamatta\nkoko rupeaman. Harmaita eläviä vilisee joka solalla ja joka aholla, ja\njäliltään haihduttaakseen ne mennä rätkivät vetisiä rantojakin. Joskus\nniitä on kaksittainkin koirain edessä, toisen kerran on kullakin oma\najettavansa, ne juoksevat ristiin rastiin päättöminä ja huumautuneina\nkoirien kiljunnasta, pyssyjen paukkeesta, miesten huudoista ja omasta\nhädästään. Juuri kun luulevat päässeensä piiloon ja ovat painaneet\npäänsä näreeseen, on koiralauma kintereillä, ja täytyy taas pelastautua\naukealle. Mutta siellä leimahtaa salama silmiä vasten, hän hyppää\nsatutettuna ilmaan ja taittaa niskansa alas tullessaan. Savupilvi\npysähtyy tyynessä säässä paikoilleen, tarttuu niityn pensaisiin, ja sen\nseasta näkyy ampuja kiikuttavan takajaloista saalistaan, jonka\nympärillä koirat nyt äänettöminä loihuavat. Sill'aikaa on pyssyn pamaus\nlähtenyt maailmata kiertämään, on räikynyt pitkin järven rantoja ja\npalaa nyt Koivulanmäen rinteeltä moninkertaisena takaisin.\n\nPäivä on jo puolissa, kun koirat vihdoinkin väsähtyvät, ja miehet\nkokoontuvat heinäladon eteen saaliitaan teurastamaan. Meillä on niitä\nkantokuorma kullakin, ja me loistamme innosta ja kuumuudesta.\n\n-- Se oli ryöpäkkätä! Viisitoista jänistä viiteen mieheen vajaassa\nneljässä tunnissa!\n\nMe tahdomme jokainen kertoa, missä olimme seisseet, mistä jänikset\nolivat juosseet, kuinka olimme silloin ampuneet ohi, ja mikä siihen oli\nollut syynä. Kaikki puhuvat, mutta ei kellään ole aikaa kuulla.\n\nMe asetumme puolikehään saalisryhmän ympärille, ja hautajaismalja\nkiertää kädestä käteen.\n\nPuukot sivalletaan esille, hihat kääritään kyynärpäihin, ja teurastus\nalkaa. Höyryävät sisälmykset vedetään ulos, sydämet ja maksat heitetään\nkoirille, jotka uuvuksissaan niitä tuskin maistavat. Ainoastaan veri\nniille kelpaa, tarjottuna metsämiehen kuperasta kourasta. Sekin pitää\nviedä heidän eteensä, ja lakittuaan jäävät he, veriset kielet suusta\nvaluen, siihen läähättämään.\n\nMutta ei tule päähänkään, että vielä lakkaisimme. Vielä näkee ampua\npari tuntia, saaren paras pää on nykäisemättä, ja jos mieli ehtiä\nhuomenna muuanne, on Lehtosaari tänä iltana saatava puhtaaksi.\n\n-- Olisihan hullua keskeyttää, kun kerran olemme alkaneet.\n\nUsutetaan koirat jaloilleen, ja metsästys alkaa uudelleen.\n\nMinua jo hiukan kyllästyttää. Välinpitämättömänä astun pyssyn hihna\nolalla rantaa myöten, josta vesi on laskeutunut pois ja jossa ruohokko\nkasvaa kuivalla maalla. Hiljaa ja surullisesti lipattavat laineet,\naurinko on mailleen menemäisillään, pää ikäänkuin alakuloisesti\nkallellaan. Rantasavikolla näkyy äsken juosseen jäniksen jälkiä. Hän\non, raukka, harppaillut viimeisen henkensä kaupalla, kaapaissut maata\nvarpaat harrallaan, epätoivoisen pitkin laukoin. Se on kai tuo viimeksi\nammuttu, jonka olin haavoittanut puolentoista sadan askelen päähän ja\njonka koirat ottivat niityllä kiinni. Rääkyi niin pahasti, henki oli\nsitkeässä, eivätkä saaneet sitä tapetuksi, ennenkuin minä tulin ja\npoljin anturan korolla rikki pään. Toinen silmä puristui ulos, toinen\njäi lasisena tuijottamaan, ja valkoiset etuhampaat irvistivät niin\nturvattomina...\n\nVoisi tämä jo riittääkin --\n\nMutta yht'äkkiä ulvahtavat koirat yht'aikaa kolmesta suusta haukkumaan\nja etenevät niemen kärkeä kohti. Samassa ne lakkaavat, yhtyen heti\nkohta taas täyttä kurkkua huutamaan. Haukku on seisahtunut yhteen\npaikkaan, ja jänis on nähtävästi juossut piiloon.\n\nHellät tunteet ovat samassa silmänräpäyksessä haihtuneet. Temmaisten\npyssyn käteeni juoksen minä, risujen kasvoja repiessä, ääntä kohti.\nTasajalassa loikkaan aidan yli ja puhaltaun suinpäin pienelle aholle\nniemen nenään.\n\nMuut ovat sinne jo ennen minua ehtineet, ja siellä on täysi sodan pauhu\nmustan rankakoon ympärillä. Koirat työntäytyvät puitten väliin niin\npitkälle kuin pääsevät, peräytyen mustina takaisin, ja vinkuvat\nintohimoisesti.\n\nMetsästäjät ovat yhtä kiihkoissaan. On halu saada jänis tulemaan ulos\nja pelko, että se karkaa jalkojen välitse tiehensä. Toiset hyppivät\npuitten päällä, toiset soittavat torvea, toiset seisovat ympärillä\nhanat vireessä.\n\nMutta jänistä ei näy eikä kuulu. Se on piiloutunut keskelle kokoa\nhyvään suojaan ja antaa meidän rähistä.\n\nMe jo alamme tuohtua. Se on saatava ulos millä keinolla hyvänsä. Jos ei\nmuu auta, niin on koko purettava. Sillä sinne sitä ei saa jättää. Ei\nperiaatteen kannalta eikä koirienkaan vuoksi.\n\nRangat ovat raskaita ja nokisia. Hengästymme niitä nostellessamme,\nsuutumme ja kiroilemmekin. Olemme hänelle vihoissamme siitä, että hän\n_uskaltaa_ meitä, viittä miestä, tällä tavalla uhmata.\n\n-- Tulisit hyvällä, tultavahan sinun on kuitenkin.\n\n-- Hei! Pass på! Täällä on! Tartuitpas!... Se on kiven kolossa, ruoja,\nse ei pääse mihinkään! Ammunko tuohon!\n\n-- Ei, ei, elä ammu, otetaan elävänä!\n\nSe on pikkuinen sänkipoika, se potkii vähän aikaa sylissä, rauhoittuu\nsitten ja vetää korvansa selkää pitkin luimuun.\n\n-- Mitä tälle nyt tehdään? Viedäänkö elävänä pihaan?\n\n-- Päästetään irti ja ammutaan!\n\nEhdotus hyväksytään yksimielisin innoin. Asetumme yhteen riviin, pyssyt\nojona.\n\nYksi kiikuttaa häntä selkäkarvoista maan tasalla ja komentaa:\n\n-- Valmiit! Yks ... kaks ... kolme!\n\nTuntien maata jalkojensa alla pinkaisee jänis kuin nuoli jousesta\nmetsään päin. Neljästä piipusta kuuluu vain yksi ainoa pamaus, ja kun\nsavu selviää, on jäniksestä vain riekaleita jälellä. Se ei värähdäkään.\n\nNyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet\nja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet.\n\nIsoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa\npäässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa\nsyömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme\nkahvilla ja konjakilla.\n\n\n\n\nTAIKURI.\n\n\nPaitsi sitä, että Hirvilahden seppä oli taitava omassa ammatissaan, oli\nhän ulkopitäjissäkin tunnettu siitä, että taisi kaikenlaisia tauteja\nparantaa. Hän oli eläinlääkäri ja ihmistohtori. Hän paranteli\npunatauteja, poltteli kasvaimia pois, kiskoi hampaita ja asetti jäseniä\nsijoilleen.\n\nKaikissa kokeissaan onnistui hän niin hyvin, että häntä alettiin luulla\nloitsijaksi. Hän ei sitä kärsinyt, ja kerran päätti hän poistaa sen\nluulon yleisöstään. Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä\ntänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että \"oletteko kuulleet,\nkuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'\"\n\nHän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme\nparhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla\non pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan. Tulija on\ntunnettu mustalainen hevoshuijari Haagert, rosvonsekainen mies, jolla\non yllään pitkäselkäinen, kulunut verkapalttoo.\n\nSeppä katsahtaa häneen ja katsahtaa meihin, mutta ei vastaa\ntervehdykseen. Ottaa raudan ahjosta ja alkaa takoa. Mustalainen seisoo\nliikkumatonna ja mulkoilee arasti ympärilleen. Kun rauta taas uudelleen\non pistetty hiillokseen, kysyy seppä kuivasti:\n\n-- Pääkö sinulta on ruvennut purkautumaan?\n\nMustalainen alkaa valittaa surkealla, volisevalla äänellä:\n\n-- Hammastani kolottaa .... poskea polttaa ja repii ... leukaluu on\ntuskassa ja tulessa ... en ole saanut unta silmääni kolmena yönä ...\npää pilaantuu ... kahdeksan sarvea olen kuppuuttanut, kolme kumpaankin\nposkeen ja kaksi niskaan ... mutta ei parane ... ei auta ... ei kuin\nyltyy yhä hullummin ... turpoo kuin syöttisian leuan alus ... kuolema\ntulee, kuolema tulee, tuossa paikassa tulee...\n\n-- Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki...\n\nMutta mustalainen ei nyt jouda välittämään nimensä häväistyksestä.\n\n-- Auta, hyvä mies, alkaa hän tuskissaan rukoilla ... voi, hyvä isä, kun\nkolottaa!\n\n-- Mitenkä minä sinua autan?\n\n-- Tee taika ... manoa kipu kiven kolohon...\n\n-- Ja ajako mato maan rakohon... Auttaakohan tuossa taika mikään...\nLuotatko siihen, että taika auttaa?\n\n-- Tiedäthän sen, että taika aina auttaa...\n\n-- Onko sinulla, millä maksaa, jos tekisin taian?\n\n-- Saat emälampaan palkaksesi ... vai jos vaadit vielä enemmän, niin\nsano, mitä tahdot!\n\nSeppä mietti vähän, iski meille silmää ja kysäisi:\n\n-- Mitäs hammastasi se sitten kolottaa?\n\n-- Oikean puolen takahammasta ... sitä suurinta juurikasta ... voi, voi,\nvoi!...\n\n-- Ole vait' eläkä ulise! Päästähän pois nuo ryysyt...\n\nMustalainen alkoi aukoa solmuja päälaeltaan, ja silloin paljastui\nverinen, kovin pahasti turvonnut poski.\n\n-- Anna, kun katsotaan ... käänny tänne päivää vasten, että näen...\n\nMustalainen asettui voihkaen ja vikisten päivää vasten. Seppä väänti\nrautanaulalla auki hänen leukaluunsa.\n\n-- Siinähän on madon syömä iso kolo perimmäisessä hampaassa. Onko sitä\nennen pakottanut?\n\nJa puukkonsa kärellä seppä sitä kolkutteli. Mustalainen seisoi suorana\nkuin patsas, silmät jäykkinä päässä. Hän koetti sopertaa jotain, mutta\nme emme siitä mitään ymmärtäneet. Hänen kasvoistaan kuitenkin näkyi,\nettä hän jo toivoi apua, ja hän antoi irvistelemättä sepän askaroida.\nsuussaan. Me olimme lakanneet liehtomasta ja katsoimme mekin\nmustalaisen suuhun sen, minkä yletimme.\n\n-- Eikö jo tunnu helpottavan?...\n\n-- Vähän helpottaa ... ei enää niin revi kuin taannoin ... vaan kohta se\ntaas alkaa uudelleen ... voi, hyvä mies, tee kerralla terve...!\n\n-- Pitäisikö se nyt heti paikalla parantaa?\n\n-- Paranna paikalla, hyvä mies!\n\n-- Taitaisi siitä taikomalla kalu tulla ... mutta minulla ei ole täällä\nkaikkia niitä taikakaluja... Onko sinulla punonnaista?\n\n-- Ei ole punonnaista ... ei ole.\n\n-- Mutta se tarvitaan taikaan... Jos ei ole, niin hae tuolta talosta,\npyydä emännältä itseltään ja sano, että seppä lähetti.\n\nMustalainen ei nähtävästi ymmärtänyt, mitä varten punonnaista\ntarvittaisiin, mutta ei hän myöskään uskaltanut kysyä.\n\n-- Mitä te aiotte? kysyimme me, kun mustalainen mennä loikki pellon\npoikki pihaan.\n\nMutta seppä ei ruvennut selityksiin. Hän vain sanoi aikovansa parantaa\nmustalaisen hammastaudin.\n\nHetken kuluttua tulla leuhotti mustalainen juoksujalassa takaisin ja\ntoi kaksi pitkää punonnaissäiettä tullessaan.\n\n-- Hae havu metsästä, toinen kuusen, toinen petäjän, komensi taas seppä.\n\nJa kun mustalainen oli ne tuonut, valitsi hän punonnaisista paremman ja\nveti sen kolmeen kertaan havujen läpi.\n\n-- Suu selälleen ja silmät kiinni!\n\nMustalainen totteli, ja seppä laittoi silmukan nuoraan, jonka sitoi\nlujasti sairaan takimmaiseen hampaaseen, mutta ei sille puolelle, joka\noli kipeä.\n\n-- Ei sille puolelle! huutaa mustalainen.\n\n-- Suus kiinni ... se on sama taialle, mille puolelle se tulee.\n\nSeppä kietoi punonnaisen kätensä ympärille, ja me jo odotimme, että hän\nkiskaisisi hampaan irti. Mutta hänellä oli omat temppunsa sitä ennen\nsuoritettavina.\n\n-- Kävele minun perässäni! käski hän ja talutti punonnaisen päästä\nmustalaista kolme kertaa alasimen ympäri vastapäivään.\n\nTaluttaessaan hän mutisi:\n\n    \"Pakene jo paha tauti,\n    loittone luun kolotus,\n    hammastauti Haakertista!\n    Mene mato maan rakohon,\n    kiviä kivistämähän,\n    puitten juuria puremaan!\"\n\n-- Joko helpottaa?\n\n-- Vielä jomottaa ... vielä vähän jomottaa...\n\n-- Piruko sillä on, kun se vielä jomottaa...\n\n-- Teen mä taian tehoisamman, teen mä tuostakin paremman... Kävele minun\njälessäni.\n\nSeppä kierrätti nyt kolme kertaa myötäpäivään ja mutisi samat sanat.\nMustalainen seurasi häntä uskollisesti kuin koira, ja hän oli\nnähtävästi kokonaan antautunut taikurin vaikutuksen alaiseksi.\n\n-- Menkää, pojat, pihalle vähäksi aikaa, taika ei vaikuta, kun on\nvieraita miehiä.\n\nMe menimme ulos, mutta pyörähdimme pajan taakse ja seisahduimme seinän\nraosta katsomaan, mitä sisällä tapahtuisi.\n\n-- Seiso tuossa! -- ja seppä asetti hänet alasimen päähän...\n\n-- Kumarru! -- ja toinen tekee, niinkuin käsketään.\n\n-- Kädet selän taa! -- me seuraamme henkeä pidätellen näitä merkillisiä\nvehkeitä ja näemme, kuinka seppä vetää punonnaisen alasimen reiän läpi\nja sitoo sen siihen niin kireälle, että mustalaisen leuka on alasimessa\nkiinni. Sen tehtyään sylkäisee hän mehevän vaahtosyljen keskelle\nalasinta, ihan uhrinsa naamaan eteen. Mustalainen ei värähdytäkään\nkasvojaan.\n\nKolme kertaa kiertää tohtori vielä sairaan kanssa alasimen ja hokee yhä\nkorkealla äänellä:\n\n    \"Pakene jo paha tauti,\n    loittone luun kolotus,\n    hammastauti Haakertista,\n    kiviä kivistämähän\n    puitten juuria puremaan!\"\n\n-- eläkö jomottaa?\n\n-- Aaoa!... aaoa!... -- on mustalaisen ainoa vastaus.\n\n-- Vai vielä jomottaa ... piruko sillä on, kun se yhä vielä jomottaa...\nTeen mä taian tehoisamman, teen tuotakin kovemman...\n\nHän hakee rautaromujen seasta viilapenkiltä litteän rautakangen pään ja\ntyöntää sen tuleen. Toisella kädellään hän liehtoo, toisella kääntelee\nrautaa. Vähänväliä hän sitä kohentelee, se kuumuu kuumumistaan, tulee\nkiehuvaksi, ja siitä kirpoilee kipinöitä.\n\n-- Silmät kiinni!\n\nMustalainen sulkee ne, mutta avaa samassa.\n\n-- Silmät kiinni, jos tahdot, että taika vaikuttaa!\n\nSilloin tempaa seppä tulipunaisen raudan ahjosta, tekee sillä ison\nkaaren ilmassa, rätisten kuin raketista sinkoilevat kipunat ympäri\npajan seiniä, ja mustalainen näyttää puristavan silmänsä yhä\ntiukemmalle.\n\n-- Hyi, koiran hammas kipeäks, Haakertin hammas terveeks!\n\nRauta viedään alasimelle märkään paikkaan, vasara nousee ilmaan ...\nsähähtää, paukahtaa kuin pyssy, ja kuuluu kauhea ölähdys...\n\n-- Veit sen terveen hampaan ... veit, saatana, sen terveen hampaan!\n\nMustalainen on seisoallaan, hän hyökkää sepän kimppuun, mutta seppä\npysyy aina toisella puolen alasinta ja uhkaa tulisella raudalla\nmustalaisen kasvoja. -- Elä tule tai saat suun täyteen sulaa rautaa!\n\n-- Mustalainen on pelkuri, ja hänen kostona sulaa kauheihin kirouksiin.\nHän näkee terveen, rikkomattoman hampaansa alasimella punonnaisen\npäässä, juuret pystyssä. Suu kuohuu kirkasta verta, ja hän huomaa\nparhaaksi, sadatellen ja voivotellen, lähteä käpälämäkeen. Hän on\nkaataa meidät mennessään, ja pajan ovelta näemme hänen laukkaavan läpi\nsakeimman katajikon ja katoavan metsään.\n\nMustalaisen hammastauti kuului paranneen, mutta ei sen jälkeen\nkuitenkaan kukaan tullut Hirvilahden seppää taikuriksi tahtomaan.\n\n\n\n\nKOHTAUS OIKEUDEN ISTUNNOSSA.\n\n\n(Samuli Samulinpoika on kanteen alaisena luvattomasta viinanpoltosta.\nOn todistettu, että takavarikkoon pantu viinapannu on hänen, ja\nepäilyksiä on siitäkin, että hän on sillä polttanut. Sitä ei kuitenkaan\nole saatu toteen, ja sentähden päästetään hänet puhdistusvalalle.\n\nRaamattu levähdytetään selälleen pöydän päähän, ja Samuli Samulinpoika\nkutsutaan sisään.)\n\n\n_Tuomari_: Käykää valalle, Samuli Samulinpoika, puhdistamaan itseänne\nsyytöksestä.\n\n_Samuli Samulinpoika_: (Astuu ovensuusta rohkeasti esiin ja laskee\nkaksi sormea kirjalle.)\n\n_Tuomari_: Te ymmärrätte sen suuren painon ja merkityksen, joka valalla\non, Samuli Samulinpoika?\n\n_Samuli Samulinpoika_: Ymmärrän, korkea oikeus.\n\n_Tuomari_: Ja tiedättekö myös, mikä rangaistus teitä odottaa sekä\najallisesti että iankaikkisesti, jos vannotte väärin?\n\n_Samuli Samulinp._: (päättäväisesti nyökäyttäen päätään ja painaen\nsormensa yhä kiinnemmäksi kirjaan): Tiedän, korkea oikeus!\n\n_Tuomari_: Miettikää siis tarkoin kaikki tämä ja sanokaa selvällä ja\nkuuluvalla äänellä minun perästäni... \"Minä Samuli Samulinpoika.\"\n\n_Samuli Samulinp._: Minä Samuli Samulinpoika.\n\n_Tuomari_: \"Vannon ja vakuutan.\"\n\n_Samuli Samulinp._: (varmasti). Vannon ja vakuutan!\n\n_Tuomari_: \"Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...\"\n\n_Samuli Samulinp._: (Hänen katsantonsa on rohkea ja hänen äänensä\nvoitonvarma. Hän huutaa melkein uhkaavasti): Jumalan ja hänen pyhän\nevankeliuminsa kautta!\n\n(Eräs lautamiehistä keskeyttää yht'äkkiä tuomarin, kuiskaa hänelle\njotain korvaan, ja he keskustelevat sopottavalla äänellä).\n\n_Tuomari_: (näyttää olevan kovin hämmästynyt): Samuli Samulinpoika\nmenee vielä vähäksi aikaa ulos miettimään valanteon tärkeyttä ja\nodottaa siellä siksi, kunnes teidät taas kutsutaan sisään... (Hänen\nmentyään, lautamiehelle):... Minä en ymmärrä oikein, mitä\nherrastuomari tarkoittaa.\n\n_Lautamies_: Herrassyötinki on vielä nuori eikä tunne kansan tapoja\ntällä paikkakunnalla. Ette tainnut huomata, että sillä oli molemmat\nsormet samalla puolen kirjan taitetta, ja usko on semmoinen, että jos\nvalaa vannottaessa ei toinen sormi ole toisella ja toinen toisella\npuolen kirjan keskitaitetta ... tällä tavalla näin, ikäänkuin pihtinä\nsielua pitämässä ... niin ei ole valalla mitään merkitystä, puhuipa\nsiinä mitä tahansa.\n\n_Tuomari_: Oliko hänellä sitten sormet sillä tavalla?\n\n_Lautamies_: Sehän tässä huomattiin ja tahdottiin ilmoittaa, että se on\nkansantapa semmoinen...\n\n_Tuomari_: Käskekää hänet uudelleen esille.\n\n_Lautamies_: Pelti olisi kanssa aukaistava, ennenkuin herrassyötinki\nalkaa toimituksen.\n\n_Tuomari_: Samuli Samulinpoika (joka on tullut sisään ja jäänyt\novensuuhun seisomaan), oletteko nyt tarkoin miettinyt valan merkitystä?\n\n_Samuli Samulinp._: Olen miettinyt, korkea oikeus.\n\n_Tuomari_: Oletteko ajatellut, että teitä odottaa kadotus ja kuolema ja\niankaikkinen helvetti, jos hiuskarvankaan verran totuudesta poikkeatte\nettekä sano, niinkuin on asian oikea laita? Oletteko kaiken tämän\najatellut ja tyystin tuuminut itsenne ja omantuntonne kansa?\n\n_Samuli Samulinp._: Olen tietenkin, korkea oikeus.\n\n_Tuomari_: Astukaa siis valalle ... ja te, herrastuomari, avatkaa\npelti... (Vihaisella kurahduksella lentää pelti auki, ja Samuli\nSamulinpoika säpsähtää)... Pankaa kaksi sormea kirjalle, Samuli\nSamulinpoika! Mitä te viivyttelette?\n\n_Samuli Samulinp._: (pyyhkäisee kiireesti leukaansa kädellään ja\nasettaa sormensa, niinkuin ne olivat ensi kerrallakin. Mutta silloin\nhuutaa)\n\n_Tuomari_ (jymisevällä äänellä): Onko tarkoituksenne vannoa väärin,\nSamuli Samulinpoika? Mitenkä olette asettanut sormenne? Hajalleen\nsormet! Toinen toiselle puolen taitetta!... Ettekö tottelee...\nHerrastuomari, menkää ja hajoittakaa hänen sormensa!\n\n_Lautamies_: Ei saa tehdä vääryyttä! Noin ne on valaa tehdessä sormet\npidettävä. -- Kyllä se nyt jo on valmis.\n\n_Tuomari_: \"Minä Samuli Samulinpoika...\"\n\n_Samuli Samulinp._: \"Minä ... Sa Sam ... Samuh-linpoika...\"\n\n_Tuomari_: \"Vannon ja vakuutan\" ... sanokaa selvästi joka sana...\n\n_Samuli Samulinp._: \"Va...vannon ja vak...huutaa...\"\n\n_Tuomari_: \"Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...\"\n\n_Samuli Samulinp._: (tuskin kuuluvasti): -- hänen pyhän...keljuminsa\nkautta...\n\n_Tuomari_: Elkää nielkö sanojanne ... \"että minä en ole polttanut sillä\npannulla, joka...\"\n\n_Samuli Samulinp._: (On peräytynyt loitommalle pöydästä ja pitää enää\nainoastaan kurkalta sormiaan kirjan päällä. Läähättää ja vilkuilee\nympärilleen. Ei virka mitään).\n\n_Tuomari_: \"Että minä en ole polttanut sillä pannulla, joka...\"\n\n_Samuli Samulinp._: Että minä ... että minä ... että minä en ... että\nminä kyllä en sillä pannulla... (On peräytynyt yhä enemmän. Riuhtaisee\nyht'äkkiä itsensä irti kuin lumouksesta ja hyökkää ovea kohti, huutaen\nmennessään): ... kyllä minä sillä pannulla kuitenkin poltin!\n\n\n\n\nNÄKÖHÄIRIÖ.\n\n\n-- Omituinen piirre muutamanlaisissa kaunottarissa ... oletko huomannut\n-- puhui ystäväni meidän äsken Esplanadia kävellessämme -- joka tekee sen,\nettä minä melkein pelkään heihin likemmältä tutustua.\n\nMenehän kerran katsomaan Korkeasaaren kauriita...\n\nSiellä on niitä kolme, ja niille on aidattu erityinen iso pihatto\nsaaren keskeen. Tullessasi pölähtävät ne heinäkokonsa äärestä pakoon\ntoiselle puolelle pihaton ja asettuvat sinne silmät suurina ja sarvet\nkorkealla sinua katsomaan. Niiden liikkeet ovat hiukan kulmikkaat,\nmutta samalla notkeat ja suloiset niinkuin juuri neidoksi\nkehittymäisillään olevan tytön. Sinä olet niille outo ja kun\nliikahdatkin, niin hytkähtävät ne juoksuun ja menevät jännähytellen\nsitä edemmäksi, kuta lähemmäksi sinä tulet. Houkuttelet niitä\nnisuleivän palasella luoksesi, niiden tekisi mieli tulla, ne\nlevittelevät sieraimiaan ja katsoa leimauttelevat noilla suurilla,\nruskean kauniilla silmillään. Siellä etäällä halun ja pelon välillä\nhäilyessään ja laskiessaan, uskaltavatko vai ei, näyttävät ne niin\nälykkäiltä ja ymmärtäväisiltä. Tulet ajatelleeksi, että jos on totta\nsielujen vaellus, niin tuolla takana ehkä piilee nuoren neidon sielu,\njoka vain leikkii piilosilla kauriin naamarissa ja saattaa milloin\ntahansa pudottaa valepukunsa ympäriltään ja esiintyä ihmisenä. Sinä et\nihmettelisi, jos se alkaisi haastaa omaa kieltäsi ja kutsuisi sinua\nnimeltäsi ....\n\nHoukuttelet niitä yhä, ne lähestyvät ja päätänsä keikailevasti\nkallistellen askel askeleelta antautuvat puheillesi, viivytellen\njalkoteräänsä ilmassa ja sillä tuskin näkyvästi hangen pintaa\nkosketellen. Olet niihin ihastunut, ja hienonnat niiden piirteet\nihmisellisiksi.\n\nNe kesyttyvät, tulevat aivan lähellesi, pistävät hilpeän hienot\nturpansa ja kaarevat suuret sieraimensa aitauksen raosta ulos -- ja\nsinusta tuntuu heitä kosketellessasi, niinkuin hellyttelisit\nmorsiantasi.\n\nMutta sitten satut sinä uudelleen katsahtamaan tuon kauneimman kauriin\notsaa ja silmiä ja nenänvartta, ja on kuin kuulisit väärän äänen tai\nkun haaveksiessasi satuttaisit itsesi johonkin, jota et ole huomannut.\n\nOtsa on paksu ja luiseva ja liikkumaton, eikä siitä äly kuullakaan\nläpi. Silmät ovat kaukana toisistaan, ne ovat ahnaat ja tyhmät ja\nniiden ilme on yksinkertainen. Niissä ei ole mitään ominaista\npohjaväriä, ainoastaan pinta välkkyy, mutta välkkyy mitään\nkuvastamatta. Nenän varsi on pitkä ja kova... Ne ovat sittenkin\neläimiä, sieluttomia ja järjettömiä -- likeltä katsoen.\n\nHätistät ne menemään, ja siellä edempänä, toisella puolella pihaton,\njossa pää ja muu olento sulavat yhteen, siellä niitä taas huviksesi\nkatselet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten sinä voit kohdata kaunottaren tanssisalissa tai näin ulkona\nkadulla. Häntä on sinulle kehuttu, ja sinä olet utelias häneen\ntutustumaan ja häntä lähenemään. Sillä tuolta loitommalta hän näyttää\nniin viehättävältä, sopusointuisesti liikkuessaan. Ja nuo silmät, nuo\nsuuret ruskeat gasellinsilmät, ne ovat niin älykkäät ja kirkkaat, ja\nvälistä on niiden kosteassa katseessa salaperäinen, selittämätön\nhurmaus.\n\nSinulle tulee vastustamaton halu tulla tutuksi, esittelyttää itsesi,\nlähetä häntä ja kuulla hänen puhuvan ja sanoillaan noita katseitaan\nsäestävän.\n\nMutta kun hän istuu sinua vastapäätä ja alkaa puhua ja sinä tarkastelet\nhäntä likeltä, päätä ja kasvoja muista erikseen, niin ne sinua\nyht'äkkiä omituisesti kylmäisevät. Otsan piirteet ovat kauniit ja\nkaarevat, mutta se on kovaa kuin visa eikä näytä tottuneen ajatuksia\nilmaisemaan. Silmät liikkuvat aina samalla lailla ja osoittavat aina\nsamaa. Eikä niissäkään ole pohjaväriä.\n\nEt tahtoisi antaa sen kuvan kehittyä, mutta se astuu yhä enemmän\nesille: kauriin pää ja sen silmät. Jotain pitkää, elotonta ja puisevaa\n... yhtäläisyys sitä pettävämpi, kuta kauniimmalta hän ensin näytti.\n\nNäköhäiriö ei kestä kauan. Se voi haihtua heti, kun hän liikahtaa tai\nkääntyy sinuun syrjin.\n\nMutta se voi kuitenkin kestää siksi kauan, että annat hänen mennä etkä\ntahdo laskea häntä enää niin likelle. Katso heitä sentään kernaammin\nkauempaa, noin aidan takaa toiselle puolelle pihaton, jossa he aina\nliikkuvat notkeasti ja sulavasti ja suovat sinun häiritsemättä\nkuvitella heitä mielihaaveittesi hienouden mukaisiksi.\n\nKatso heitä sinne, mutta elä houkuttele luoksesi, jottei näköhäiriösi\nuudistuisi.\n\n\n\n\nUSKOLLINEN.\n\n\n\nI.\n\nAntin oli täytynyt jäädä kaupunkiin kesäksi hoitamaan toisen\nparempiosaisen virkaa, sill'aikaa kun tämä oli lomalla. Hän oli\nkihloissa, mutta ei voinut mennä naimisiin, ennenkuin saisi varmat\ntulot. Tarvittiin ansioluetteloa, ja sitä oli Antti nyt jäänyt\nhankkimaan.\n\nSe oli ikävää, vaivaloisenlaista työtä kesäisessä Helsingissä.\nVarsinkin tuli tila tukalaksi päivällisen jälkeen. Aamupuoli kului\nkutakuinkin virastossa. Mutta klo 3 oli mentävä ruokapaikkaan, jossa\npäivä paistoi suoraan sisään, oli kuuma, valkeat epäkodikkaat\npäällykset vedettyinä huonekalujen ympärille, kynttiläkruunu harson\nsisässä, huonoja öljypainotauluja seinillä, ja jossa ei tuntunut\nkodilta eikä ravintolalta. Ja sieltä sitten madella asuntoonsa\nKruunuhakaan, kävellä katuja, joita supisti rakennustelineet, ja\nhuoneiden ohitse, joiden ikkunat olivat liidutut.\n\nOli juhannusaattoilta. Muut toverit olivat useimmat kutsutut jonnekin\nsaaristoon pyhiksi. Mutta Antilla ei ollut tuttavia, ja niin oli hän,\nmiettiessään minne mennä, tullut asuntoonsa takaisin. Tavallisesti\nistui hän näin kotiin tultuaan kyynärpäät pöytää vasten, veteli savuja\nja katseli ikkunasta toiselle puolelle katua, jossa rakennettiin\nkivitaloa. Sitten kantoi hän tyynyn sängystä sohvalle, potkaisi pöydän\nalle kenkänsä ja nukahti tunnin verran, alun toistakin. Vielä oli\nkuitenkin pitkä matka iltaa jälellä. Kuinka saada se kuljetuksi, tuo\naina sama ja yksitoikkoinen taival? Tulivat kalliiksi nekin Kappelit ja\nKaivopuistot ja Hesperiat, eikähän niissä olisi pitänyt istua joka\nilta. Mutta jos hän ei väärin muistanut, oli niissä sittenkin tainnut\ntulla istutuksi _melkein_ joka ilta. Lauantai-iltoina siksi, että oli\nlauantai-ilta, sunnuntaisin samasta syystä ja muut päivät tavallisesti\njokapäiväisinä poikkeuksina.\n\nTavalliselta paikalta pöydän takaa näytti maailma tänä päivänä vielä\nikävämmältä kuin ennen. Ei ollut työmaallakaan ketään, lauta-aidan\nportti oli suljettu ja \"sisäänpääsy kielletty\".\n\nOlisipa nyt maalla, siellä Savossa, kaukana kullan kotitalossa! Mikä\nero onnessa! Kuinka toista loikoilla huoletonna riippumatossa,\nsoudella, purjehtia, uida, kävellä käsikädessä, istua polvella ja\nistuttaa polvella, suudella ja hyväillä, milloin muiden silmä vältti.\n\nMiettiessään mitä tehdä, keksi hän kirjoittaa kirjeen. Hän otti esille\npaperin ja kynän, asetti ne valmiiksi eteensä ja piirsi ylälaitaan\npäivämäärän ja hiukan alemmaksi: \"Rakas Miia!\" Mutta kun hänellä ei\nollut vielä selvillä, miten aloittaa ja miten jatkaa. Niin päätti hän\nensin nukkua ruumiistaan päivällisen raukeuden.\n\nKun hän noustuaan asettui uudelleen paperinsa ääreen, jossa äsken\nkirjoitetut sanat jo olivat kiiltäviksi kuivuneet, ei hän vieläkään\ntuntenut olevansa kirjoitustuulella. Hän pani tupakan, mutta ei\npaperossikaan antanut ajatuksia. Ei ollut juuri mitä kirjoittaa.\nJokainen, joka on ollut kolme vuotta kihloissa, niinkuin Antti oli\nollut, hän tietää, että usein tahtoo puuttua aiheita. Vaatisi kuvata\nrakkauttaan ja tulkita tunteitaan, mutta ei tahdo löytää uusia sanoja.\nAntti oli käyttänyt kaikki kielen käänteet, mitä sitä varten tiesi\nsuomenkielessä olevan, ja keksinyt joitakin uusiakin: \"Miijueni\"!\n\"Miiju[v]eni\"! [ilman \"veetä\", ja jos leikillisesti, niin \"veen\"\nkanssa.]\n\nHänen täytyi nousta kävelemään edestakaisin lattialla, hän joi vettä,\navasi ikkunan ja nojasi siitä ulos. Niin kauas kuin silmä kantoi katuja\npitkin, olivat ne tyhjät, yhtä tyhjät kuin hänen aivonsakin. Ihmiset\nolivat kai kaikki jo menneet maalle. Kello oli seitsemän. Ne ovat nyt\nhuviretkillä, Korkeasaaressa, Degerössä, Seurasaaressa.\n\nKoettaessaan ponnistaa viimeiset voimansa sai hän pannuksi paperille,\nettä \"nyt on juhannusilta, ja minä istun asunnossani yksin\nkirjoittamassa sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä\nsinua...\", mutta siihen se töksähti, teki kerrassaan typeräksi miehen,\nlöi lautaksi, niinkuin ennen koulupoikana aineita kirjoittaessa, johon\nAntilla ei ollut taipumusta.\n\nKatsellessaan kynsiään kuuli hän kadulta reipasta astuntaa, naurua ja\nkiireisen kävelyn lyhytsanaista puhelua. Kaksi somannäköistä\npalvelijatarta mennä hiivasi alas rantaan päin. Ne olivat nuo saaneet\nvapauden koko yöksi. Olivat panneet parasta ylleen: valkoiset\npitkäripsiset huivit, hameitten vyöhystät ruumista myöten, jotka olivat\nsolakat ja voimakkaat.\n\nAntti tuli ajatelleeksi, että hän oli kolmen vuoden kuluessa ollut\nuskollinen morsiamelleen, kestänyt kuin mies kaikki kiusaukset, joita\nsilloin tällöin oli ilmaantunut hänen tielleen. Hän oli voimistellut,\nottanut lakanakylpyjä joka aamu ja mennyt juhlista suoraan kotiinsa.\n\nHe olivat Miian kanssa sitä mieltä, että Björnson on oikeassa, mutta\nGeijerstam väärässä. S.o. Antti oli myöntänyt, kun Miia oli kysynyt.\n\nTytöt pyörähtivät reippaalla liikkeellä kulman taa, ja katu jäi\nentistään autiommaksi. Antin aivot myös.\n\n-- Mutta miksi en minä voisi mennä mukaan, kansanjuhlaan, Degeröhön,\njohon pääsee laivalla joka tunti ja puolitunti! Tämmöinen erinomainen\nilta! Niellä viikon päivät pölyä, ja kun tilaisuus tarjoutuu päästä\nhetkeksi luonnon helmaan, niin silloin minä sulkeudun huoneeseen! Ei se\nkäy.\n\nHän venytteli, puhalsi henkeä keuhkoistaan ja koputti rintaansa. Niinpä\ntuo tuntui sydänalakin pakahtuneelta paljosta istumisesta.\n\nSiinä oli tosin se este, että tänään oli sovittu kirjeenkirjoituspäivä\nja jos nyt ei suorita tehtäväänsä, niin menee postivuoro ohitse. Miia\nkävelee kaksi virstaa postiasemalle, ja kun ei tule mitään, niin se\nsyyttää kylmyydestä ja herkeää onnettomaksi. Siinä on sitten pitkät\nselitykset ja vakuutukset. Mutta onpahan sitten edes ainetta.\nSitäpaitsi ehkä vielä ehtii huviretkeltä tultua raapaista kokoon jonkun\npuoli arkkia... Ei sillä ole niin väliä. Eikä sitä aina ole\nrakkauskirjeitten kirjoitustuulellakaan. Jos suuttuu, niin suuttukoon.\n\nJos Antti olisi osannut tutkia itseään, olisi hän tullut merkille\npanneeksi, että tämä sama mielentila, melkein aiheeton kärsimättömyys,\noli jo useampia kertoja ennen hänessä ilmaantunut. Jo talvella, kun\nmorsian oli kaupungissa ja kun yhtämittaa oltiin yhdessä, oli häneen\ntullut jonkunlainen kykenemättömyys ja haluttomuus tulkita tunteitaan.\nHän ei saanut ääneensä sitä hellyyttä, jota olisi tahtonut, ja\nainoastaan \"suomalaisissa seuroissa\", kun morsiamella oli uusi puku tai\nkun hän itse oli hiukan lämminnyt ravintolan puolella, voi hän vielä\nihastua niinkuin kihlauksensa ensi aikoina ja saada sydämensä ja\nsanansa väräjämään.\n\nHän pisti nyt aloitetun kirjeen laatikkoon ja lukitsi sen ravakasti;\npuki nopeasti ylleen, täytti paperossikotelon, varusti mukaan\ntulitikkuja ja juoksi kiiruusti alas rappusista, niinkuin olisi\npelännyt jonkun jättävän. Hänen menoaan takaapäin katsoen olisi voinut\nluulla, että hän oli aikeissa tehdä jotakin, joka ei hänen itsensäkään\nmielestä ollut oikein luvallista.\n\nHetken kuluttua seisoo hän Eteläsatamassa lähtevän laivan kupeella ja\nkatselee huviretkelle menevien laivaannousua. Ajureja, joiden\nluokkeihin on sidottu koivun lehviä juhannuksen kunniaksi, ajaa\nlakkaamatta torin yli alas rantaan. Ryhmittäin kiiruhtaa\nkukkalakkimiehiä ja ruusurintanaisia laivaa kohti, päällystakit\nkäsivarrella.\n\nLaiva on liputettu kokasta aina maston huippuun saakka, ja kantta\nreunustavat tuoreet juhannuskoivut. Anttikin on ostanut kukkastytöltä\nkukkaskimpun.\n\nKaikki ne menevät. Ne kiiruhtavat lautaa myöten laivaan. Antti epäilee\nvielä. Mutta juuri, kun sitä aiotaan ottaa pois, hyppää hänkin mukaan.\n\n\n\nII.\n\nMutta miksi istuu Antti nyt niin alakuloisena tien vieressä, kivellä,\nvähän matkaa juhlakentältä, josta yhä kuuluu soittoa ja iloista\nmellakkata? Miksi hän tahtoo lähteä pois koko huveista, joihin vasta on\ntullut, ja odottaa vain laivaa palatakseen takaisin kaupunkiin?\n\nKun kissa on iskenyt kanalaumaan eikä ole onnistunut, hiipii se nolona\ntiehensä, häntä koipien välissä, ja sen mieli käy murheelliseksi.\n\nAntti väitti itseään vastaan, ettei hän ollut mihinkään iskenyt. Mutta\nkuitenkin oli hän tullut tänne syrjään murjottamaan, ja synkännäköisenä\nkaiveli hän maata keppinsä kärjellä.\n\nToinen toisensa perästä oli tyttöjä hypellyt laivasta saaren sillalle.\nNe olivat tavattoman vapaita ja keveäjalkaisia ja kirahtelivat helmain\nhulmahtaessa. Nuoret miehet olivat vastaanottamassa, tarttuivat\nujostelematta vyötäisiin ja kainaloihin eivätkä välittäneet, jos\npyöräyttivätkin kerran tai kaksi yli määrän, ennenkuin laskivat\nmenemään. Pitkänä, tien täyteisenä jonona kiiruhdettiin sitten\njuoksujalassa juhlakentälle.\n\nAntti käveli verkalleen, vaikka kantapäitä hiukan kutitti, ja antoi\nniiden, joiden oli kiire, pyyhkäistä ohitsensa. Hame toisensa perästä\nhivahti sivu. Tytöt olivat pakenevinaan poikain tieltä, jotka ajoivat\ntakaa. Mutta vähän matkan päässä he antautuivat ja käsi kättä\nheilutellen saavuttiin kentälle.\n\nAntin tullessa siellä jo kisattiin. Soittajain ympärillä oli tanssi\ntäydessä käynnissä. Se on vapaata ja vallatonta. Parit puristavat\nvoimakkaasti toisiaan, askeleet otetaan isot ja hypyt pitkät,\npyörähdykset ovat ravakoita ja liikkeet rohkeita. Huivit ovat\nvalahtaneet hartioille, hatut niskaan, ja tuolla täällä on sikari kuin\nuhalla pistettynä suupieleen.\n\nSiellä on sotilaita, avorintaisia merimiehiä, rotevia saariston\ntalonpoikia, käsityöläisiä ja joitakuita ylioppilaita. Naiset ovat\npuotineitejä, ompelijoita, esplanadilintuja, työväen tyttäriä ja\nherrasväen palvelijoita. Antti on nähnyt kadulla nuo tai nämä kasvot,\nhän tuntee nimeltäänkin joitakuita. Mutta häntä ei täällä kukaan tunne.\nSillä siitä on jo kauan, kun hän oli \"elänyt mukana.\"\n\nMutta ei hänestä kukaan välitäkään. Kaikilla on omat sulhasensa, ja on\nniitä poikia, joilla on morsian kummassakin kainalossa. Antilla ei ole\nmuuta kuin keppinsä, johon hän nojaa, vähän väliä seisahtuessaan\nmilloin mihinkin ryhmään. Miia on jossain hyvin kaukana. Naiset ovat\ntäällä hänen mielestään jotenkin somia. Siellä on seassa niin nuoria,\nniin solakoita ja tuoreita tyttöjä. että niitä ilokseen silmäilee.\nNiiden olennossa on reippautta, huolettomuutta ja jonkunlaista\nhiehovasikan vilpitöntä iloa. Heillä on nyt juhannus, heillä on koko yö\nomassa hallussaan, herrasväki on maalla, ja he ovat päättäneet kerran\nvuodessa riehua meren saaressa, vihreällä kentällä, lehdon sisässä,\nkallioiden keskellä.\n\nMille he nauranevat, mikä heitä huvittanee kavaljeeriensa mitään\nmerkitsemättömissä sukkeluuksissa, sitä ei Antti käsitä. Mutta hänen\ntekisi kuitenkin itsensäkin mieli olla tuollainen tyttöparven suosittu\nsankari. Hän tahtoisi osata hänkin tarttua heitä tuolla tavalla\nkaulaan, kuiskata noin kutittelevasti korvan juureen, oppia nuo\nkäsitemput ja saada täksi iltaa käytökseensä tuo puolihävytön varmuus,\njoka näkyy riipaisevan piikatytöt niin vastustamattomasti mukaansa.\n\nHän vaanii kauan, rinnan-alus tiukalla, katse kankeana ja verhottuna ja\nkasvot jäykkinä.\n\nEntäs sitten, jos hänkin yhtyisi joukkoon, menisi tanssimaan, täällä,\njossa häntä ei kukaan tunne? Kenelle siitä olisi vahinkoa, jos hän sen\ntekisi? Ja kenelle on hyötyä siitä, että hän elää, niinkuin hän nyt\nelää? Ei elä, vaan kituu. Tämä on oikeastaan hirmuisen hullua, tai\nainakin lapsellista, tuota nykyajan pelkurimaista idealismia. Niin\njuuri -- pelkurimaista. Ei uskalleta elää, niinkuin luonto vaatisi.\nAinaista välttelemistä ja varomista. Kun ei kuitenkaan yksi sadasta ole\nuskollinen ajatuksissaan. Nuo tuossa, niiden elämä on toista. Ne eivät\ntiedä sivistyneiden tyhmistä periaatteista. Ne elävät täyteläistä\nelämäänsä, naiset niinkuin miehetkin. Ilmankos ne sitten ovatkin niin\nterveitä, reippaita ja iloisia. Ne osaavat viettää juhannustaan ne,\niloita auringon juhlassa.\n\nNe ovat hänen ajatustensa sanoja nämä, ja silmät seuraavat erästä\nverevätä, puhdaspiirteistä tyttöä, joka on avopäin ja huitoo huivillaan\ntanssista hehkuvia poskiaan. Hän rohkaisee mielensä ja lähestyy. Hän\nkysyy, mitä neidille kuuluu ja sanoo, että ilma on kaunis. Hän koettaa\nolla vapaa, mutta kuulee väärän, teeskennellyn väreen äänessään. Tyttö\nvastaa hänelle niinkuin vieraalle, melkein kunnioittavasti.\n\nKun Antti pyytää häntä tanssiin, niin hän suostuu, mutta totisesti,\nvirallisesti, niinkuin herrasneiti, ilman sitä avonaista antautumista,\njolla Antti oli vast'ikään nähnyt hänen hyppäävän lähestyvää tanssiin\npyytäjää vastaan. Tanssiessa vetää Antti häntä luokseen ja puristaa\nhänen kättään, mutta ei saa vastausta. Hän tuntee, etteivät he kulje\noikein, etteivät he vedä yhtä tasaisesti. Kun hän tahtoo saada vauhtia\nja koettaa pyöräyttää, niin joutuvat he pois tahdista, ja heidän täytyy\npysähtyä alkaakseen uudestaan. Lopetettuaan seisovat he vähän aikaa\nvierekkäin, puhumattomina.\n\n-- Enkö saa luvan tarjota teetä? kysyy Antti vihdoinkin.\n\n-- Ei kiitoksia, on ilmankin niin kuuma.\n\n-- Kenties haluatte limonadia tai jotain muuta?\n\n-- En minä nyt mitään.\n\n-- Onko neidillä joku tuttava, jota neiti etsii?\n\n-- Tuttavako? kuinka niin?\n\n-- Kuinka neiti noin katselee ympärilleen.\n\n-- Ei minulla ole mitään erityistä tuttavaa.\n\n-- Oletteko aivan yksin täällä?\n\nSiihen ei Antti saanut vastausta.\n\n-- Aikooko neiti vielä kauan viipyä täällä?\n\n-- En minä ainakaan vielä aio lähteä.\n\n-- Ettekö tule kävelemään, siellä on varmaankin hyvin kaunista tuolla\nmetsässä?\n\n-- Ainahan saapi kävellä, minä olen tullut tanssimaan.\n\n-- Se taukoo juuri nyt.\n\nSamassa tulee muuan valkoliivinen käsityöläiskeikari ja vie tytön\ntanssiin. Heiltä käy se kuin ainakin yhdenvertaisilta. He pyörivät\noikeaan ja vasempaan ja nauravat tyytyväisinä, kun heitä sattumalta\nsurvaistaan yhteen.\n\nAntti seuraa heitä, hän odottaa, että he eroaisivat, mutta kun soitto\nlakkaa, tarttuvat he toisia vyötäisiin ja menevät kävelemään.\n\nKaikki muutkin parit menevät \"kävelemään\", ja pian kuhisee läheinen\nlehto täynnä asukkaita. Joka kallionkieleke elää, ja joka puun juuressa\nkuiskutellaan ja nauretaan, hihitetään.\n\nJa siksi istuu Antti nyt alakuloisena, melkein synkkämielisenä,\nkaivelee kepillään maata ja tahtoo lähteä pois.\n\nHän on kuin olisi hän liikaa täällä, hän tuntee itsensä jotenkuten\nepäonnistuneeksi. Hän on melkein kuin mustasukkainen. Maailma on\nhänestä niin mitättömän mitätön, elämä maistuu lahonneelle puulle, joka\ntaas se ei maistu niin millekään.\n\nHäntä hermostuttaa taas alkanut tanssisoitto ja meteli juhlakentällä.\nNe kun pääsevät, niin ne hyppivät kuin vasikat. Se on oikeastaan\nkauhean kömpelöä ja raakaa.\n\nHänelle tulee ikävä Miiaa, ja hän saa vastustamattoman halun kirjoittaa\nhänelle hyvin hellästi ja sydämellisesti.\n\nOliko hän ollut uskoton? Kenties ajatuksissaan. Mutta se, että hän nyt\non valmis lähtemään heti ensimmäisessä laivassa, joka tulee, se\ntodistaa, että hänessä on miestä kiusauksia voittamaan ja että hänellä\non luja tahto.\n\n\n\nIII.\n\n\nTuskin on hän tullut asuntoonsa, kun hän ottaa laatikosta aloitetun\nkirjeen. \"Rakas Miia! Nyt on juhannusilta, minä istun yksin kamarissani\nja kirjoitan sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä\nsinua\" -- tästä alkaa jatko ja sujuu nyt helposti --: \"äärettömästi_\nrakastan! Et voi kuvitella, kuinka minä sinua ikävöin, kuinka korkein\nonneni on sinut kerran omistaa. Miksi et ole täällä, että saisin sen\nsinulle suullisesti sanoa, kuiskata sen korvaasi? Miksen saa sulkea\nsinua syliini, suudella otsaasi, punaposkiasi, ruusuhuuliasi, hivellä\nhipiääsi, kietoa käsivarttani kaulaasi?\"\n\n\"Ilman sinua minä en ole mitään. Ajattelin tänä iltana huvitella hiukan\nja menin kansanjuhlaan Degeröhön. Palasin sieltä kuitenkin pian,\npalasin kaihoisana ja kaipaavana. En minä viihdy sellaisissa seuroissa.\nMinä olen ehkä jo liiaksi aristokraatti, sillä minä tunnen melkein\nfyysillistä vastenmielisyyttä vielä nytkin ajatellessani, mimmoista\nsiellä oli ja mitä siellä näin. Ei mikään ole niin epäkaunista, kuin\ntuollainen puolivillainen kaupunkiyleisö, kun se mellastaa maalla,\nkauniin luonnon helmassa. Tavallista pikemmin korjasinkin sieltä luuni.\nNiin pian kuin olin juonut kupillisen teetä, astuin ensimmäiseen\nlaivaan ja tulin suoraa päätä takaisin kaupunkiin.\"\n\n\"En kuitenkaan kadu sinne menoani. Sillä paluumatkalla minä sain olla\nyksin, häiritsemättä, ja ajatella vain sinua, oma Miiaseni. Jos minä\nolisin runoilija, jos minulla olisi maalarin sivellin vallassani,\nkuinka voisinkaan antaa sinulle kauniin kertomuksen mielentilastani ja\nihanan kuvauksen ympärillä olevasta luonnosta, jota laivan kannella\nistuessani katselin ja ihailin. Laivamme 'Neckenin' kokan edessä kuohui\nvesi, kun me ajoimme itäisen saariston läpi. Meri oli tyyni, ja tyyni\noli läheinen metsä. Saaret ja salmet, kuinka ne seisoivat kauniina\njuhannusyön kirkkaudessa. Rannoille oli sytytetty kokkotulia, ja sieltä\ntäältä kuului soittoa ja laulua... Mikä hurmaava hetki! Mutta kuinka\nmonta vertaa ihanampaa ja hurmaavampaa kaikki olisi ollut, jos sinä,\noma Miiani, olisit ollut vierelläni!\"\n\n\"Mutta vaikka et faktillisesti ollutkaan läsnä, niin olit kuitenkin\nhengessä luonani. Minä ajattelin sinua koko ajan, minä haaveksin omaa\npientä, kaunista kotiamme, jonka me perustamme, sitten kun minä saan\nvakinaisen viran. Me elämme vain toisiamme varten, me valikoimme\nseuramme, me emme kutsu luoksemme kuin muutamia parhaita tuttaviamme.\"\n\n\"Rakastathan sinä minua, Miia, niinkuin ennenkin? Minulle välistä tulee\nsellaisia kummallisia ajatuksia, että sinä et ehkä rakastakaan minua\nniinkuin kihlauksemme ensi aikoina. Olen välistä mustasukkainen koko\nmaailmalle ja kuvittelen, ettei minusta kukaan välitä, et sinäkään.\nSinä ehkä unohdat minut siellä maalla, jossa teitä on niin paljon\nnuoria. Anna anteeksi nämä epäilykseni, joita en muun vuoksi kerrokaan,\nvaan ainoastaan siksi, että olen luvannut olla sinulle aina avonainen.\nMinä tiedän, että kaikki tämä on vain minun mielikuvitustani, että sinä\net ole edes ajatuksissasikaan minulle uskoton. Tämä kaikki tulee siitä,\nettä tunnen täällä itseni niin yksinäiseksi, niin mielestäni kaikilta\nhyljätyksi. Minulle tekisi niin hyvää saada kuulla, että olen väärässä.\nSano, että minua rakastat, minä tiedän sen, mutta minä pyydän, sano se\nminulle, vakuuta moneen kertaan.\"\n\n\"Oi, kuinka on sentään suloista tietää, että on edes joku, joka\nrakastaa ja jota rakastaa, jolle voi kertoa kaikki huolensa, avata\nsydämensä, koko sielunsa.\"\n\n\"Hyvästi nyt, rakas, oma, kulta Miiani! Kirjoita minulle pitkä kirje,\nkirjoita kaikki, mitä ajattelet ja tunnet. Joka kirjain kädestäsi, joka\nsana huuliltasi on minulle kultaa kalliimpi. Mitä onkaan kulta,\nmaallinen kulta, sen kullan rinnalla\" -- (Antti mietti vähän aikaa, miten\njatkaa; mutta samassa sai hän mielestään kauniin ajatuksen ja lisäsi:)\n-- \"jonka me olemme olleet niin onnellisia löytämään toistemme --\nsydämissä.\"\n\n\"Sano terveisiä Tädille ja Sedälle! Tuhat tuhatta tulista suudelmaa\nsinun\n\n                                  iäti uskolliselta\n                                      Antiltasi.\"\n\n\n\"P.S. En hennoisi vielä lopettaa, mutta minun täytyy viedä vielä tämä\nkirje junalle tänä yönä. Minä tahdon panna sen rautatien aseman\nlaatikkoon, jottei se hukkuisi ja sinä turhaan menisit noutamaan\npostia. Kun palaan takaisin asuntooni, niin vaivun vuoteelleni, ja\nviimeinen ajatukseni, ennenkuin ummistan silmäni, olet oleva sinä.\n\n                                               Sama.\"\n\n\nEi ollut Miia saanut aikoihin niin hellää, niin rakastavaista kirjettä\nAntiltaan. Hän, joka ei muusta tiennyt, ei muuta ajatellut kuin\nAnttiaan, hän, jolle ei maailmassa ollut toista miestä niin\ntäydellistä, niin puhdasta, niin jaloa -- sillä hän tunsi hänen\nmielipiteensä kaikista asioista -- hän oli niin onnellinen saatuaan tämän\nuuden todistuksen sulhonsa rakkaudesta, että hän sulkeutui huoneeseensa\nja kirjoitti heti paikalla vastauksen.\n\nAlkuun pani hän: \"Rakas, rakas, rakas Anttini!!!\" ja hän sanoi vielä\nvapisevansa onnesta ja ilosta, että Antti häntä niin rakastaa. Hän oli\nmoneen kertaan lukenut kirjeen, ja kun hän nukkuu, niin panee hän sen\npäänsä alle. Hän oli itkenyt ajatellessaan Anttia, jonka täytyy olla\nsiellä niin yksin, siellä ikävässä Helsingissä. Voi, voi, jos hänkin\nvoisi jotain tehdä, että he pian, pian voisivat perustaa oman kodin!\n\"Kuinka sinä voit, Antti, kuvitella, että minä olisin sinulle uskoton!\nEn minä ajattele ketään, en minä välitä en kenestäkään muusta kuin\nsinusta, yksin sinusta. En minä ota täällä osaa nuorten iloihin,\nniinkuin ehkä luulet, kuin hyvin harvoin. Ja jos sinä vain tahdot, niin\nvoin minä olla seurustelematta kenenkään kanssa, menemättä huviretkille\nja kutsuihin, koska sinäkään et tanssi ja koska et rakasta\nkansanjuhlia. -- Usein istun minä puutarhassa sen koivun alla, jossa on\nnimemme ja jonka siimeksessä me viime kesänä vietimme niin monta\nunohtumatonta hetkeä. Minä istun ja ompelen hyräillen niitä lauluja,\njoita sinä rakastat. Joskus otan venheen rannasta ja soutelen järvellä.\nKuinka täällä on kaunista! Mutta sinähän olet tullut runoilijaksi.\nMonta, monta kertaa luin sinun kauniin kuvauksesi matkastasi Suomen\nsaaristossa. Minä luin sen papalle ja mammallekin. Ethän pane sitä\npahaksesi. Ne pitävät sinusta niin paljon ja kysyvät aina, mitä sinä\nkirjoitat.\"\n\nMiia kirjoitti ja kirjoitti, arkin toisensa perästä. Hän oli \"niin\nonnellinen, niin onnellinen!\" Hän oli ollut väärässä epäillessään Antin\ntunteita, luullessaan hänen kylmenneen. Hänellä oli melkein paha\nomatunto, että oli _voinut_ luulla hänestä niin pahaa, omasta\nuskollisesta Antistaan. Ja hän lopetti kirjeensä näin: \"Voi, voi,\nkuinka minä sinua hirveästi rakastan! Jää hyvästi, rakas, kulta\nAnttini! Minä lähetän sinulle miljoonan miljoonaa lentosuudelmaa.\n\n                                      Sinun pikku\n                                        Miiasi.\"\n\n\n\n\nVIIMEINEN RAKKAUTENI.\n\n\nNiinkuin tiedätte -- kertoi hän -- on elämässä omituisia raja-aikoja,\ntuollaisia tyyniä seisauksen hetkiä, jolloin ei juuri mitään ajattele\neikä mitään tunne. On tavallisesti päässyt erilleen jostain entisestä,\non esimerkiksi rikkoutunut rakkaussuhde, eikä mitään muuta samanlaista\nole sijaan ilmaantunut. Käyskelee kädet selän takana, henkisesti\njoutilaana, ja katselee kylmällä, välinpitämättömällä silmällä maata,\ntaivasta, tähtiä ja kuuta. Mieli on kirkas kuin veden kalvo, jonka\nkuvastinta eivät intohimot hämmennä.\n\nMutta samalla on se tavallista herkempi vähimmillekin vaikutuksille\nulkoapäin. Ja jos naiset ymmärtäisivät tällaisia hetkiä hyväkseen\nkäyttää, ei tarvittaisi muuta kuin hellä, hyvin osattu silmäys,\nosaaottava liike tai äänenvärähdys, ja alku uuteen suhteeseen olisi\nluotu.\n\nViime kevättalvella lepäsin minä tuollaisessa tilassa. Olin\nrauhoittunut syksyllä purkautuneesta kihlauksesta, aivan tyynesti olin\neräänä päivänä järjestänyt hänen kirjeensä yhteen kääröön, sitonut ne\npurjelangalla lujasti kiinni ja laskenut ne laatikkooni kolmen neljän\nsamanlaisen käärön viereen.\n\nJa silloin osuin minä kohtaamaan hänet, aivan sattumalta.\n\nMuistan hyvin, millainen oli ilma. Oli kirkas, kylmähkö päivä, noin\nviiden tienoissa illalla, ja ruokalevon maattuani lähdin minä\ntavalliselle kävelylleni ennen istuutumistani työpöytäni ääreen.\n\nPihamaa oli sula, samaten katukäytävät päivän puolelta. Mutta niin pian\nkuin aurinko painui huoneen harjan taa, veti pimento rapakot ja purot\nriittaan, ja kengänkannat karahtelivat astuessani.\n\nLaskeusin rantaan, ja jäin seisomaan laivasillalle.\n\nTakanani oli äänetön pikkukaupunki, josta ei kuulunut muuta kuin\ntornikellon lyönti ja hetken päästä torninvartian vastaus\nrautakolmioon. Ensi kerran kovemmin, toinen lyönti jo heikompi ja\nkolmas tuskin enentäen edellisten kaikua, joka kuului tänne saakka\nkattojen yli, hiljaisen ilman läpi.\n\nEdessäni olivat suuret selät nukkuen vielä talvilakanainsa alla\nsinervän valkeina hankina, ja ainoastaan siellä täällä joukeroittelivat\nviittatiet mustina kohojuovina, pistäytyen salmekkeisiin ja hiljaisten\nsaarien taa.\n\nAstuin alas jäälle ja aloin kulkea nientä kohti, joka oli hiukan matkaa\nsatamasta. Mielialani oli tuollainen melkein lapsellinen tyytyväisyys,\njoka niin usein syntyy yksinäisissä, synkissä metsissä tai ajaessa\ntalvisia teitä tai soudellessa tyyniä vesiä kesäisenä yönä. Hyräilee\nitsekseen, lausuu sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä, ja lopuksi\nalkavat ajatukset haastella ääneen. Tarttuu puitten oksiin, riipii\nlehtiä mennessään ja heittää ne pois. Seisauttaa soutamisensa,\nkuuntelee kaikuja, läiskäyttelee turhanpäiten vettä airollaan. Tai\npotkii jäälohkareita kenkänsä kärjellä, niinkuin minä nyt tein.\n\nJa jos sattuu silmään jotain huomattavaa, vaikka kuinkakin\nvähäpätöistä, niin seisahtuu sitä katselemaan.\n\nNiemen nenässä oli muutamia purjevenheitä talviteloillaan. Järven\nrannalla, puhtaassa petäjikössä ne vielä nukkuivat talviuntaan mikä\nkyljellään, mikä kumollaan, mikä tukien varaan nostettuna.\n\nVarsinkin eräs niistä oli niin menevän näköinen. Sen nimenä oli\n\"Tiira\", ja se näytti siihen laskeutuneena kuin lintu siiviltään\nliihotellen. Minä tarkastelin joka taholta sen sopusuhtaista runkoa,\nkurkistin sisään, kyyristyin silmälläni sihtaamaan emäpuuta pitkin ja\nkolkuttelin kynnelläni laitoja, jotka joka paikasta helähtivät tervettä\npuuta.\n\nJoka kerta, kun minä tapaan itseni hyräilemästä tai viheltämästä\nsäveltä:\n\n    Oi jospa tänne läikkyilyänne...\n    Oi jospa tänne läikkyilyänne...\n\ntiedän minä, että minussa alkaa herätä joitain uusia aikomuksia.\nHuilaukset olivat tällä kertaa tavallista pitemmät, ja vielä kaupunkiin\ntultuani olin minä äänessä.\n\nEi sujunut työ asunnossani illalla. Lähdin uudelleen ulos ja menin\nsuoraa päätä Seurahuoneelle.\n\nSe oli myytävänä, \"Tiira\"; niinkuin siitä hämärästi jo muistelin\nnähneeni ilmoituksen sanomalehdissä.\n\n-- Osta pois, sanoi sen omistaja, oluenpanija Grönvall. Se on juuri se,\njota näyt olleen katsomassa. Minulta se joutaa, kun on poismuutto\npaikkakunnalta. Jos kerran purjevenheen tahdot, et voi saada mistään\nsen parempaa kulkijaa ja muutenkin hyvää.\n\nKaikki muutkin herrat olivat samaa mieltä, että \"Tiira\" oli paras\npurjevenhe näillä seuduin.\n\nKuunnellessani heidän kiitoksiaan muistelin minä nähneenikin sen kerran\nviime syksynä vesillä. Se mennä vilisti silloin täyttä laitaista, vähän\nmatkaa satamasta, tuulen halkaisija pingoittaen sujakkana kokassa ja\nisopurje suurena pyrstönä perässä. Se oli maalta nähden kaunis katsoa\nviilettäessään valkeana lintuna sinistä vedenpintaa myöten. Luulen,\nettä silloin lyhyen hetken toivoin sitä omakseni.\n\nSeuraavana aamuna kävin tarkastamassa purjeita, nuoria ja mastoja,\njotka olivat vaunuliiterin yläsillalla hyvässä järjestyksessä, niinkuin\nvalmis morsiuspuku rikkaan talontyttären aitan orrella.\n\n-- Ne on kaikki ihan uudet ja täydessä kunnossa, selitti minulle\nGrönvall.\n\nJa aavistamatta, kuinka oikeaan kohtaan hän osasi, lisäsi hän, ettei\nhän olisi ikinä luopunut \"Tiirastaan\", jos vain olisi voinut sen\nmukanaan viedä. Sillä venhe oli aivan uusi, hän oli tilannut sen mennä\nkevännä näillä ajoin, mutta se ei ollut joutunut valmiiksi ennen kuin\nsyksyllä, ja tuskin oli hän sillä purjehtinut parina sunnuntaina.\n\n-- Sillä on siis vielä neitseellisyytensä tallella, niin sanoakseni.\n\n-- Se on päätetty, sanoin minä, ja luin hänelle rahat kouraan.\n\n-- Kauniit kihlakalut, sanoi hän katsellessaan uusia sadan markan\nseteleitä. Säälittää niinkuin isää, jolta menee hyvä tyttö miehelään.\nMutta minä toivon, että pitelet häntä hyvästi, niinkuin hän\nansaitseekin.\n\nJa hän kutsui minut huoneeseen, ja konjakkareissa ja selttereissä\njoimme me \"Tiiran\" maljan emmekä puhuneet muusta kuin purjehduksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka iltapäivä alkoi minulla nyt olla asiaa niemen nenään. Jäätä myöten\nsinne mennessäni näin jo kaukaa \"Tiirani\" keikottavan teloillaan,\nkeveänä ja kokettina. Ja saavuttuani luo koettelin minä, olivatko tuet\nhyvästi paikoillaan, ja jos oli satanut lunta yöllä, pyyhin sen\nhuolellisesti pois. Jos ei ollut aikaa mennä luoksi saakka, kävin\nkuitenkin laivarannassa, jonne paistoi purteni valkea laita ja sen\npunainen pohja.\n\nEn kielläkään, että tunteeni ja mielialani olivat melkein samat kuin\njos olisin ollut kihloissa enkä saanut nähdä morsiantani muuta kuin\nkerran päivässä. Palatessani hänen luotaan ei ollut halua mennä heti\nkohta kotiinkaan, ja niin melkein säännöllisesti poikettiin\nSeurahuoneelle. Minun piti saada puhua hänestä jollekulle, joka\nkäsittäisi tunteeni. Ja niin minä tulin yht'äkkiä hyväksi ystäväksi\nerään konttoristin kanssa, jota ennen olin vain ohimennen tervehtinyt,\nmutta jolla oli purjevenhe hänelläkin, lähinnä paras minun venheeni\njälkeen. Hän ei sitä kieltänytkään, hän myönsi sen mielellään, ja minä\ntarjosin hänelle tuutingeita ja paraina päivinä seksankin. Niinkuin\nmuut puhuvat morsiamistaan, niin puhuimme me pursistamme.\n\nEivät olleet jäät vielä lähteneet, kun minä ryhdyin maalaamaan\n\"Tiiraani\". Monet suloisen lämpimät toukokuun päivät kuukin minä sen\nympärillä helteisessä paisteessa, nauttien maalin hajusta, petäjikön\ntuoksusta ja pyrähtelevien kesälintujen liverryksistä. Västäräkit\nkeikkuivat rantakivillä, hypähtelivät kovalla keväisellä jäällä ja\nuskalsivat joskus tulla kiikkumaan ihan pääni päälle, halkaisijapuomin\nnokkaan.\n\nVihdoin oli hän valmiiksi siveltynä sekä sisästä että ulkoa.\nViheriänmusta laitamaali välkkyi tuoreeltaan kuin pehmoinen sametti,\nsisus oli tammenvärinen ja ympärille oli kuin kaulukseksi vedetty\nkullankeltainen raide. Minä loittonin hänen luotaan, katselin kuin\nsulhanen uutta vaatteusta, jonka hän on lahjoittanut lemmitylleen.\nMielestäni se sopi hyvin, ja varsinkin olin tyytyväinen siitä, että se\nsopi muidenkin mielestä, jotka kutsuin katsomaan.\n\nTaitavasti ja joka puolelta varoen irroitettiin hänet maasta.\nPyöriviltä teloiltaan herkästi liukuen hupsahti hän ensin perälleen,\najoi edestään ison laineen ja ryyppäsi laidan yli vähän vettä sisäänsä.\nMutta sitten kohosi hän tasapainonsa jälleen ja juoksi joukeana kuin\nmusta kenokaula joutsen nuoraa myöten luokseni takaisin rantaan.\n\nJa jo samana päivänä piti hänet pukea purjeisiinsa. Ilosta tuntuivat\nrissat kirahtelevan maston nenässä, kun purjenuorat temmaistiin niiden\nläpi, ja purjeet hulmusivat tuulessa kuin levottoman hevosen harja.\nVoimakkaasti kampeili itseään peräpurje, ja halkaisijan helma lepatti\nvirkeätä elämän intoa. Ja kun kiinnitin nuoria oikealla kädellä ja\nvasemmalla painoin peräsintä alatuuleen, niin antautui hän heti kohta\nhaltuuni ja puski ulos ankkuripaikasta kuin hyvin neuvottu\nrekivetovarsa hänelle osoitetusta pihaveräjästä.\n\nMinä vapisin vähän, niinkuin olisi hän ollut nainen, jonka kanssa ensi\nkerran olin kahden kesken. Ja kun hän totteli minua ja kun ei hänellä\nnäyttänyt olevan muuta tahtoa kuin mikä minulla, niin oli onneni yhä\nsuurempi.\n\nSe oli sunnuntaipäivä. Laivat olivat äsken tulleet, ja ranta oli\nmustanaan käveleviä. Ne näyttivät seuraavan meitä, ja me luovailimme\nmuutamia kertoja laivasillan edustalla. Se onnistui, kävi sukkelasti,\nkauniisti ja taidokkaasti, ja minä nautin siitä voitosta, jonka hän\nsalli minun heti ensi kerralla saavuttaa. Minä olin ylpeä hänestä, ja\nse lisäsi kiintymystäni. Ja eikö totta, ystäväni, että onnen ehtoja\navioliitossa on myöskin tyydytetty itserakkaus?\n\nLeuto, tasainen ja voimakas etelätuuli painoi purjetta, ja ikäänkuin\nyhteisen tunteen ilmauksen työntäminä aloimme me oikoa ulapalle,\nsuikaisten täyttä, kohisevaa vauhtia niemen nenitse, jossa muiden\nvenheet vielä lepäsivät kuin kateelliset jälellejääneet vanhatpiiat.\n\nOllessamme kahden kesken järven selällä, kaukana rannasta, astuivat\nhänen avunsa yhä enemmän silmiini, ja minä tulin vakuutetuksi siitä,\nettä minulla oli pursi puhtainta rotua. Purjeet olivat sillä pingallaan\nkuin lauta, ja ainoastaan hiukan tuntui peräsimen ponsipuussa kokan\nnousu vastatuuleen. Runko viilsi vettä, tekemättä lainetta kupeilleen,\nja sen, minkä se kallistihe, sen se voitti vauhdissa. Minä jo\nedeltäpäin kuvittelin niitä hauskoja hetkiä, joita toivoin saavani\nviettää hänen seurassaan. Minulla oli halu melkein hyväillä häntä,\nosoittaa jotenkin kiitollisuuttani hänelle. Hän oli nähtävästi itsekin\nkuvitettu tästä, nautti menosta, laineitten läiskeestä, aaltojen\nnoususta ja laskusta. Joka kerta, kun kokka puski laineeseen ja vaahto\nkarkasi kahdelle kupeelle, oli siinä kuin pelonsekainen riemuhuuto, ja\nkun purjenuorat natisivat vihurin alla, näytti hän ikäänkuin ääneensä\nitseään kehoittavan ja kiihoittavan kiivaampaan menoon.\n\nIhan kuin itsestään sai kokka suuntansa kaukaista kalliosaarta kohti,\nja kun ensi kerran katsahdin taakseni, oli jo jäänyt etäälle kaupunki\nja kirkon torni ja laivat satamassa.\n\nKallio kasvaa suuremmaksi, jo näkyvät oksat sen kääkkyräpetäjissä, ja\nkuohuva vaahto velloo vuoren alla salakarien ympärillä. Lasken tyyneen,\nalapuolelle tuulen, kokka sattuu kallioon, ja koko venhe vavahtaa\nhiukan. Kytken hänet siihen kiinni, sitaisten nuoran lähimpään koivuun,\njossa lehti jo on hiirenkorvalla, ja nousen itse jaloittelemaan.\n\nMutta pian tulee minulle halu häntä uudelleen nähdä niinkuin epäilisin\nhänen uskollisuuttaan, niinkuin pelkäisin hänen riuhtaisevan itsensä\nirti tai hakkaavan kylkeään kallioon. Ei hän sitä kuitenkaan tee, hän\non siinä siivosti sijoillaan, on vain käännähtänyt vähän, nousee ja\nlaskee saaren taitse tulevassa mainingissa, peräytyy joskus, lähenee\ntaas kalliota ja nykäisee sitä kokallaan. Niinkuin leikittelisi yksin\nuimasillaan oleva neito, joka ei näytä huomaavan minua, joka katselen\nhäntä salaa oksien aukosta.\n\nNyt vasta täältä syrjästä huomaan oikein, kuinka kaunis hän on ja\nkuinka sopusointuinen. Todellakin nimensä arvoinen. Puolet vesilintua,\npuolet pääskystä. Ruumis pieni ja tanakka, siivet suuret ja voimakkaat.\nEi yhtäkään pilkkua purjeissa; siisti, soma ja puhdas kuin pariisitar.\n\nTuuli kiihtyy illan suussa, ja pienet vihuripuuskat, kiertäen kahden\npuolen saarta, kutittavat häntä kylkiin. Hän hermostuu, käy\nlevottomaksi, oikkuilee ja kiskoo ankkuriköyttään.\n\nEn tahdo kiusata häntä kauemmin. Ja me lähdemme paluumatkalle, laskien\nmyötähankaan, purjeet höllinä ja nuorat tappeihin kiinnitettyinä. Me\nkäymme kuin käsikädessä alamäkeä. Huoletonna, rauhallisena ja, miksen\nmyöntäisi sitä, täydellisesti onnellisena laskeudun minä selkäkenoon,\nperälautaa vasten nojaten, peräsimen varsi kainaloon suljettuna, ja\narvaten sen nykäyksistä niinkuin valtasuonen käynnistä \"Tiirani\"\npienimmätkin tunteen ilmaukset. Ja purjeen ja laidan välissä ovat\nsiniset, loivat laineet, jotka silloin tällöin vain vaahtoon\npärskähtävät, etäiset rannat taloineen, niittyineen, peltoineen ja\nmetsineen, ja niiden yläpuolella kaitainen juova sinistä, pilvetöntä\ntaivasta,\n\nOn jo iltamyöhä, kun saavumme satamaan. Tuuli on tyyntynyt, hiljaa\nlipatellen hävitään ankkurissa olevien proomujen ohitse ja sivuutetaan\nhöyrylaivat, joissa jo nukutaan, ja ainoastaan yövartia meitä silmät\npyöreinä töllistelee.\n\nMe olemme molemmat vähän uuvuksissa, mutta siinä uupumuksessa on\nomituinen sulonsa. Ikäänkuin huoaten hupsahtaa purje syliini ja\nhyväilee laskeutuessaan poskeani. Ja minä vuorostani häntä. Panen sen\nhellällä kädellä säännöllisiin poimuihin, sidon manillanuoralla puomiin\nkiinni ja levitän peitteeksi vedenpitävän öljyviitan.\n\nHän jää siihen, ja minä poistun verkalleen torin poikki. Mutta\nkadunkulmassa katson minä vielä jälelleni, ja siellä hän lekottaa,\nkuvastuen vedenpintaan rauhallisena ja solakkana, mastopuu vähän\ntaapäin nojaten.\n\n\nTätä ensimmäistä häämatkaamme seurasivat monet muut samanlaiset. Ja\nyhteistä onneamme kesti koko kesän. Kuta useammin me olimme yhdessä,\nsitä paremmin opin tuntemaan hänen tapansa. Hän oli aina tottelevainen,\naina valmis lähtemään, ja hän nähtävästi koetti kaikella tavalla olla\nmielikseni. Voi olla melkein tyven ja tuuli sai tuskin vedenpinnan\nvärähtelemään, mutta jostain hän kokosi ja sai siksi ilmanhenkeä\nsiipiinsä, ettei kokonaan seisahduttu.\n\nKuinka monet mielialat me yhdessä elimme! Milloin riemuisia ja\nvoimakkaita, kun keikkuen ajettiin kaikkien kilpailijaimme ohitse.\nMilloin hienoja ja herttaisia, kun tasainen tuuli meitä liikutteli ja\nlaineet loiskivat hajamielisesti ja kuukin kimmelti. Milloin\nhekkumallisia, etelämaisia, kuumina kesäpäivinä, kun aurinko paahtoi,\nkun valoa oli purjeitten poimuissa kuin pudistettavaksi asti ja kun me\nhievahtamatta lepäsimme keskellä tyventä selkää, odottaen\npuolihorroksissa tuulta, joka sinisenä virinä läheni vitkalleen saarien\nja salmien takaa.\n\nJa joka kerta kun tulin rantaan lähteäkseni tällaisille retkille, toin\nminä hänelle jotain uutta, lahjoitin erivärisiä viirejä, uusia aitoja\nja hankoja, milloin korkkipallot suojelemaan hänen sivujaan\nhankautumasta, milloin köyden tai ankkurin.\n\nJa koko sinä kesänä ei minulla ollut huvitusta sen suurempaa kuin aina\nolla kahden kesken hänen kanssaan, pitää seuraa hänelle, hoitaa häntä,\nkäydä sateen jälkeen levittämässä purjeet kuivumaan ja tulla taas\ntakaisin ne kokoamaan yöksi. Ja koko sinä kesänä ei hänellä ollut\nkilpailijaa suosiossani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten tuli syksy ja sateet ja rumat ilmat ja kylmät tuulet.\n\nJa vähitellen, huomaamattani -- se on kyllä surullista sanoa -- aloin minä\nkyllästyä purjehtimiseen. Olin käynyt ja osasin ulkoa kaikki väylät ja\nsalmet ja saaret ja maat. Tunsin hänet itsensäkin, jokaisen kaaren\nkäänteen. Tunsin hänen tapansa kaikissa tuulissa.\n\nKyllähän hän oli hyvä, kaikki muutkin vakuuttivat, että hän oli\nvakavin, luotettavin ja kestävin. Mutta ei ystäväni konttoristikaan\nvoinut vakuuttaa, että hän enää olisi ollut nopeakulkuisin näillä\nvesillä.\n\nSillä oli kesän kuluessa ilmaantunut uusia pursia, jotka laskivat\n\"Tiiran\" ohi. Minä kyllä koetin kiristää nuoria ja vaihdella\nkantolastia, mutta siitä ei ollut apua, ne olivat parempia\npurjehtijoita, ne luovivat korkeammalle ja pyyhkäisivät myötätuulessa\nilkkuen ohitse.\n\nHänen seurastaan katosi vähitellen uutuuden viehätys, hän oli minusta\nyksitoikkoinen ja ikävä, ja minä aloin laiminlyödä häntä. Ei tullut\naina heitetyksi pois vettä sateitten jäleltä eikä purjeita kuivatuksi.\nPohjaan kasvoi likakerros, ja purjeet homehtuivat ja harmenivat.\n\nJoskus tuli vielä kuitenkin uudistus eletyissä muistoissa. Se sattui\nsilloin tällöin noina kirkkaina, syksyisinä päivinä, kun kirjavat\nrannat kohosivat kangastaen vedestä ja etäiset salmet kuvastuivat\ntyyninä pintoina. Mutta ne olivat surunsekaisia nekin retket ja\nalakuloisia, niinkuin olisi meillä kummallakin ollut aavistus\nlähenevästä erosta.\n\nTalvi tuli tavallista aikaisemmin. Ja eräänä sateisena lokakuun\nlauantaina nostatin minä hänet maalle.\n\nMuistan tuon päivän yhtä selvästi kuin ensimmäisen tutustumisemme. Itse\nseisoin viluissani laivasillalla ja katselin, kuinka kaksi rantajätkää\nriisui hänen päältään purjeita ja mastoja. Kuinka surkeasti valitti nyt\nrissa maston nenässä, kun he armottomasti riuhtaisivat nuoran sen läpi!\nKuinka hän oli nolon ja paljaan näköinen, kun he soutamalla veivät\nhänet takaisin niemen nenään!\n\nTuli häntä sentään hiukan sääli. Ja samassa myös itseäni, sillä\nkaikista menneistä muistoista on hänen kanssaan vietetty kesä ehkä\nvaloisin. Mutta minkäs sille voin, että hän oli menettänyt\nviehätyksensä.\n\nNyt hän on joutunut muiden purjehdittavaksi. Mutta hänen viirinsä olen\nkuitenkin säilyttänyt. Se on tuolla samassa laatikossa, siististi\nsovitettuna niiden kirjeiden viereen, jotka olen saanut muinaisilta\nmorsiamiltani. Ja täällä albumissani on hänen valokuvansa heidän\nvalokuviensa kanssa rinnan.\n\nNiinkuin näette, on siinä vielä useita tyhjiä paikkoja. Ensi vuonna\nnäillä ajoin on siinä ehkä taas uusi naisen kuva, kenties ei ole muuta\nkuin juoksijahevonen, mahdollisesti myöskin kaunis jahtikoira. Voi olla\nniinkin, ettei ole mitään ja että \"Tiira\" oli viimeinen rakkauteni.\n\n\n\n\nKAKSIN.\n\n\nAvioliittomme on alusta alkaen tähän päivään saakka ollut niin\nonnellinen, niin sopusointuinen, etten sen kaukaisimpiakaan ääniä\nkuulostamalla saa muistostani esille ainoatakaan häiritsevää\nsorahdusta. Me olemme olleet kuin kaksi viulua, jotka aina pysyvät\nsamassa vireessä. Sen mukaan kuin toinen ylenee tai alenee, ylenee ja\nalenee toinenkin.\n\nMutta niinpä saimmekin kiinni samasta sävelestä heti ensi yrityksellä.\nOlimme istuutuneet rekeemme hääpäivämme iltana ja lähdimme ajamaan\nuutta kotiamme kohti, joka oli noin neljän tunnin matkan päässä\ntoisessa pitäjässä. Ja tämä matka se on suloisin muistoni kaikkien\nsuloisten joukossa. Se oli kuin lyhyt alkusoitto yhdyselämämme pitkään\nsävellykseen.\n\nEro vanhempiesi luota tuntui sinusta alussa tosin hiukan katkeralta.\nMuistathan, kuinka viimeisten vieraitten mentyä, jotka olimme rappujen\neteen saattaneet ja lyhtyjen lunta valaistessa nahkasiinsa peitelleet,\nme kiiruhdimme vaihtamaan vaatteita kumpikin huoneessamme. Ennenkuin\nsinä jouduit valmiiksi, oli hevosemme jo ajanut esiin, ja minä odotin\nsinua isäsi huoneessa. Sinä ilmestyit ovelle. Olit heittänyt pois\nsilkkisen hääpukusi, ja ylläsi oli sinulla totinen matkavaatteus.\nNousin mennäkseni sinua vastaan, mutta sinä juoksit ohitseni ja\nheittäysit itkien isäsi syliin. Ja siitä äidin ja sisarten. Et ollut\nminua näkevinäsikään, kun hämilläni autoin turkkia hartioillesi, ja\nminä tunsin itseni niinkuin johonkin pahaan tekoon syylliseksi. Et\ntahtonut päästää irti pieniä sisariasi, jotka avopäin juoksivat vielä\npitkän matkaa reen kupeella, yhä pitäen käsistäsi kiinni, eivätkä\nmeistä eronneet, ennenkuin tien kavetessa upposivat lumihankeen. Sinä\nkäännyit jälellesi heille liinaa huiskuttamaan, vaikka oli pimeä\neivätkä sitä muut nähneet kuin minä.\n\n-- Hanna, sanoin minä, elä nyt itke ... kuule, koeta nyt rauhoittua...\nJa minä koetin tarttua käteesi, mutta sinä vedit sen pois ja katsoit\nyhä itkien kotiisi päin.\n\nAloin jo tulla onnettomaksi, rupesin kuvittelemaan, että ehkä on\nrakkautesi haihtunut, ehken voi antaa sinulle mitään sen sijaan, mitä\nolet kadottanut. Sitä vaille, etten minäkin itkenyt.\n\n-- Jos tahdot, niin käännytään takaisin...\n\n-- Ei, ei, mennään vain.\n\nKoetit rauhoittua. Mutta paikat, joiden ohitse ajoimme, olivat sinulle\nniin tutut ja monimuistoiset, ja minä näin, kuinka nyyhkytykset yhä\nvielä värähyttelivät koko ruumistasi, kun ajoimme ohitse peltojesi,\nveräjiesi, aidannurkkauksiesi, tuulimyllysi, niittylatojesi ja yli\nsillan, josta oikealla puolen hämärti kotijärvesi selkä ja sen saaret.\n\nMutta kun sukulaisimmat seudut ja rakkaimmat muistot kerran olivat\njälellä päin ja kun tien vieri alkoi tulla metsäisemmäksi ja\nvieraammaksi, aloit viihtyä, ja nyyhkytyksesi harvenivat. Kun taas\nhevosen hiljentäessä vauhtiaan uskalsin ojentaa sinulle käteni, päästit\nhansikkaasi ja annoit minulle käsipuuhkasi sisästä lämpimän\ntervehdyksen.\n\n-- Rakastatko minua, Hanna?\n\nSinä kuivasit viimeiset kyyneleesi, painoit pääsi olkaani vasten ja\npidit käteni lujasti suljettuna omaasi.\n\nJa siitä hetkestä alkaen aloit sinä sitten tyytyä minuun. Me tulimme\ntasapainoon, me vakiuduimme siihen paikoillemme, lämpisimme, sulimme,\nja mielialamme ikäänkuin taipuivat toisiaan vasten.\n\nIlma oli kuutamoinen, mutta lauha, sillä hieno pilvikerros peitti\ntaivaan, josta silloin tällöin tipahteli leppoisata lunta. Joskus\nkuitenkin valkeni kuutamo kirkkaaksi poudaksi, toisen vuoron se taas\nharsottui. Tie kulki mustan, pimeän kuusikon läpi, hevonen sai kävellä,\nja me aloimme tehdä havaintoja ja niitä vaihdella keskenämme.\n\n-- Tuo kulkunen on minusta kuin luotu tällaista yöllistä matkaa varten\npilvisessä kuutamossa, huomautin minä.\n\n-- Niin minustakin, lisäsit sinä, -- ja minusta tuntuu, niinkuin kaikki\nmuut äänet täällä häiritsisivät ... tai niinkuin tuo meidän kulkusemme\nlaulaisi kehtolaulua koko maisemalle ... kuinka erinomaisesti se sopii\ntämän ympäristön sointuun ... sen ääni on vain siksi heikko, että se\njuuri ei pudota lunta noilta riippuvilta oksilta.\n\nMe vertailimme kulkusen äänen eri vivahduksia, hiljemmin ja kovemmin\najaessamme alamäkiä, tasaista tietä ja ylämäkiä, joissa se hevosen\nkäydessä liritteli tuskin kuuluvasti.\n\nVirstapatsas oli tien vieressä ja sen juurella lumireki.\n\n-- Katso, kuinka tämä on hauska paikka, sanoit sinä. Mutta kuinka sillä\non hullunkurinen lumihattu! Odota, niin minä nakkaan sen siitä alas.\n\nSinä puristit lumipaakun ja koetit viskata, mutta et tietysti osunut.\nSe tupsahti metsään.\n\nHuivisi joutui leuan alla epäjärjestykseen, sinä annoit minun pitää\nhattuasi, päästit huivin pois ja sidoit sen uudelleen. Tuo tarttui niin\nmieleeni, sillä sinä olit siinä hommassasi niin äidillinen ja liikkeesi\nniin naiselliset,\n\n-- Rakastatko minua? kysyin minä.\n\n-- Rakastan, rakastan, sanoit sinä niinkuin lasta lohduttaen, ja meiltä\npääsi molemmilta nauru. Mutta sitten sinä hellyit ja käänsit poskesi\nsuudeltavakseni,\n\n-- Voi, voi, kyllä minä sinua rakastan niin äärettömästi ... tiedäthän\nsinä sen ... epäiletkö sitä?\n\n-- En minä epäile, mutta minä tahdon aina kuulla sinun sitä vakuuttavan.\n\nJa sitten me taas palasimme luontoon takaisin.\n\n-- Kummastako pidät enemmän, tuostako, kun on ihan kirkas kuutamo\nniinkuin äsken, vaiko siitä, että on puolipilvessä niinkuin nyt?\n\n-- Pilvessä on hempeämpää ja niin pehmoista, ei ole noita jyrkkiä\nvarjoja metsässä, ja kun putoilee vähän lunta kuutamolla, niin on sama\ntunne kuin lapsena ennen, kun laitoimme lakanamajan ja kuuhotimme sen\nalla piilossa.\n\n-- Niin minustakin, minä aioin juuri sanoa sitä samaa ... kuinka\nomituista, että meillä on niin samanlaiset ajatukset!\n\n-- Minusta näyttää, että tämä yö ja tämä kuutamo, että ne ovat niinkuin\nmeitä varten...\n\n-- Nuo tienvieruspuut ne ihan varmaan nyt tietävät, että meitä on tässä\nkaksi onnellista ... ne kuiskaavat toisilleen, että tuossa ne nyt\najavat ... etkö luule?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Kuule, milloin sinä aloit minua oikein rakastaa?\n\n-- Silloin kun sinä soitit viulua ja minä säestin. Sinä sanoit, ettei\nkukaan ole sinua niin tunteellisesti säestänyt. Entäs sinä?\n\n-- Minä heti kohta kun sinut ensi kerran näin ... nuo sinun suuret,\nruskeat, uskolliset silmäsi...\n\nKyytiä viemästä palaava hollipoika oli saavuttanut meidät ja hän alkoi\nkelkassaan ajaen takanamme laulaa. Hän lauloi niinkuin meitä ei olisi\nollutkaan, huviksi itselleen ja iloksi metsän puille:\n\n    \"Ja älä sinä kultani silloin tule, kun on hiukan halla,\n    sinun jälkesi tunnetahan joka portahalla.\"\n\nJa samassa kun hän oli sen lopettanut ja mauskauttanut suuta\nhevoselleen, alkoi hän kohta uuden ja uudella nuotilla:\n\n    \"Mitä minä huolin, kun poika olen nuori\n        ja maata olen kulkevainen,\n    isä multa kuoli ja äidin otti huoli,\n        vaan en mä ole surevainen.\"\n\nOli verraton se tapa, jolla hän laulunsa esitti. Virstan virstansa\nperästä hän meitä noudatti ajaen sen mukaan kuin mekin, milloin\njuosten, milloin käyttäen. Loppumattomasti uhkui hänestä lauluja toinen\ntoistaan seuraten. Ja hänen mielialansa vaihtelivat. Kun hän oli\nvetänyt jotain surullista ja alakuloista kansanlaulun nuottia, näytti\nhän siihen kyllästyvän ja heittihe leveään rekiviisuun.\n\nErään metsätien suussa poikkesi hän maantieltä ja lauloi mennessään:\n\n    \"Mene sinä sinne, minä menen tänne,\n    meillä on oma temme,\n    kumpainenkin oman kullan kotihimme viemme.\"\n\nOli häntä kuin kaipaus, kun hänen äänensä vähitellen lakkasi kuulumasta\nmetsän peitosta.\n\nMeihin tuli omituinen lapsellinen mielentila. Minusta me emme olleet\nollenkaan niinkuin sulhanen ja morsian, me olimme kuin kaksi\nleikkitoveria. Ehkä siihen vaikutti ympäristön talvinen, kylmä puhtaus,\nehkä myöskin se, että pelkäsin sinun rupeavan vanhaa kotiasi\nikävöimään. Minä tahdoin siirtää sinut sieltä niin vähitellen, niin\nhuomaamattasi, ettet tietäisikään muuttaneesi toisesta elämästä aivan\ntoiseen. Ja me yhä ajoimme eteenpäin samalla tavalla kuin niin usein\nennenkin kihlauksemme aikana olimme huviksemme retkeilleet kuutamoisina\niltoina.\n\nMetsä rupesi harvenemaan, alkoi tulla taloisia taipalia, ensin\npienoisia mökkejä, sitten suurempia kartanoita. Kaikissa niissä vielä\nnukuttiin, sillä oli keskiyö. Oltiin minun pitäjässäni, nämä olivat nyt\nminulle tuttuja ja rakkaita paikkoja. Osasin ummessa silmin jokaisen\nmatkan käänteen ja tien mutkan. Minä näyttelin ja nimittelin niitä\nsinulle, minä sanoin, minkä talon halli tuo on, joka tuolta loitompaa\nmeille haukahtelee. Annoin hevosen puhaltaa täyteen juoksuun, pian tuli\nnäkyviin kirkko, pitäjän makasiini ja pappila, jonka pihan läpi me\nhurahutimme alas jäälle.\n\nSiitä me sitten ajoimme järven yli toiselle rannalle yhteistä kotiamme\nkohti.\n\n-- Näetkö tuolla, tuolla se on, missä on iso pykälä metsässä taivasta\nvasten, vaikka ei vielä näy huoneita. Tällä järvellä me ensi kesänä\nyhdessä purjehdimme ... olen sitä niin kauan haaveksinut ja toivonut\n... minulla on aivan uusi sievä purjevenhe... Miksi olet noin vaiti?\nSano, mitä sinä nyt ajattelet...\n\n-- Sitä minä ajattelen, että olen niin onnellinen kuin vain voin olla...\n\nJa minä, kuinka olin minäkin onnellinen ja varma siitä, että aina tulen\nolemaan! Ja sinä vielä lisäsit onneani sanoessasi:\n\n-- Kuinka soma tämä järvi, miten kaunis se mahtaa olla kesällä! Kuinka\nhyvin tulen täällä viihtymään!\n\n-- Sinun ikkunasi ovat järvelle päin, sinä näet koko maiseman niin kauas\nkuin silmä kantaa.\n\nErotimme jo rannan suuret kuuset, nuottakodan, uimahuoneen, ja kun\nhevonen kohosi rantapenkereelle, niin siinä oli talomme ylenevän pellon\nperillä.\n\n-- Ei näy tuija ikkunoista?\n\n-- Ne eivät tiedä odottaa meitä ennen kuin huomenna ... ne nukkuvat\nkaikki.\n\nJa me ajamme, lumen tipahdellessa kuulumattomasti ja haalean kuuvalon\nmeitä ympäröidessä niinkuin hiipimällä uuteen kotiimme, josta ei kuulu\nhiiskahdustakaan. Vanha äitini ei ole kuullut mitään, eivät palvelijat,\nei edes hallikaan. Hevonen vie itsestään nurkan ympäri, me näemme\nkukkia ja valkoiset harsouutimet nurkkakamarin ikkunassa ja seisahdumme\nrappujen eteen. Emme kiiruhda nousemaan, odotamme jotain kuin\nyhteisestä sopimuksesta. On ihan hiljaa. Mutta meistä tuntuu kuin\nolisimme kuulevinamme kotihaltiain soittavan ilmassa, takanamme,\nkatoilla ja joka nurkassa. Ja lumi vain tippuu. Reen saverikko\nnarahtaa, ja kulkunen kilahtaa, kun hevonen liikauttaa päätään.\n\nMe kuuntelemme tuota katsoen toisiamme silmiin.\n\n-- Hanna! sanon minä hiljaa.\n\nSinä et virka mitään, puristat vain heikosti kättäni, suljet silmäsi ja\nnojaat minuun.\n\nJa tuo lyhyt hetki kotipihamme hiljaisuudessa, se oli elämämme\nonnellisin ja autuain. Se oli mielialojemme täydellisintä sulautumista\nja tunteidemme hienointa pianissimosointua.\n\nSitä kesti vain sen verran aikaa, että ehdimme sen kuulla ja käsittää.\nSillä samassa pudisti hevonen valjaitaan, väki heräsi pirtissä, tulia\nilmaantui ikkunoihin, ja me nousimme reestä.\n\n\n\n\nNUORUUDEN UNELMA.\n\n\nJospa tulisivat vielä joskus takaisin ne ihanat ajat, jolloin isänmaan\nonni kajasti niin kirkkaana ja toivorikkaana edessämme, jolloin sen\ntulevaisuutta ei johtunut mieleenkään epäillä! Ei koskaan sen jälkeen,\nei edes innostuneimmissa ylioppilasjuhlissakaan ollut varmuus kaikesta\nniin vankka kuin noina viimeisinä koulupoikavuosina, tuolla\nkaukaisessa, pienessä maaseutukaupungissa.\n\nSe oli neitseellisen ihana se niemi, joka luikerti Kallaveden keskeen\nja jonka nenässä me istuimme nuo valoisat keväiset yöt ja haaveksimme\navosilmin viattoman mielen unelmia.\n\nNukkui koko kaupunki salaperäisen Puijonmäen varjossa, jonka taa\naurinko jo oli laskeutunut, ja rantatalot ja valkoinen kirkontorni\nkuvastuivat tyynen Kuopionlahden pintaan. Hiljainen, sileä laine vain\nsilloin tällöin huokasi kuin nukkuva, joka näkee hyviä unia, näkymätön\nlahorastas sirautteli lehdettyvän koivikon sisästä, ja öisten\nsoutelijain venheistä soi vesiä myöten käsiharmonikan surullinen\ntanssisävel.\n\nEmme olleet isänmaastamme muuta nähneet kuin kotiseudun ja tämän pienen\nkaupungin ympäristöineen. Mutta me tiesimme, että se oli samanlaista\nmuuallakin, me kuvittelimme saman taivaan kaikkialle ja kaikkialle nuo\nkukkulat, nämä niemet ja nuo uinailevat saaret ja tyynet ulapat. Me\nnäimme Suomenniemen ulkonevan epämääräisen suuresta itäisestä\nmantereesta, kiilautuvan kuin uljaan laivan, kokka eteenpäin,\npyrkimässä läntisiä maita kohti. Se tunki pitkälle merien keskeen,\neteni joka vuosi, ja niinkuin tätä pientä, tätä _Väinölän_ nientä,\nsyleilivät Kallaveden selät, niin halailivat koko Suomenkin niemen\nrantoja nuo suuret Itämeren lahdet.\n\nTänne olimme me tulleet, auringon ohjaamina itämailta, läpi erämaiden\nja lumisten aavikkojen, olimme valloittaneet itsellemme oman maan ja\nsen asuttavaksemme viljelleet!\n\nMe innostuimme, nousimme kukin kivellemme, osoittelimme vesiä ja\nmantereita ja puhkesimme maamme mainetta vuorotellen ylistelemään:\n\n    Me kättä voimme ojentaa\n    ja vettä, rantaa osoittaa\n    ja sanoa: kas tuoss' on se\n    maa kallis isäimme.\n    -- -- --\n    Äänisjärvi, Pohjanlahti,\n    Auran rannat, Ruijan suu,\n    siin' on, suomalainen, mahti,\n    jok' ei oo kenenkään muun,\n    tällä maalla sie oot vahti,\n    älä ääntäs halveksu!\n\n\nNoin me lausuilimme. Mutta vielä me siitäkin rajamme laajensimme ja\nloimme samalla Suomen tulevaisuuden jättiläisen suureksi.\n\nSuomenmaa on niinkuin Kreikanmaa ennen ja Suomen kansa on toinen\nKreikan kansa! Eikö meillä ole saaristomme niinkuin heillä oli\narkipelaaginsa? Emmekö ole usein voitollisesti taistelleet ylivoimaa\nvastaan niinkuin hekin! On meilläkin Thermopylai ja Salamis, ja olemme\nmekin pelastaneet länsimaisen sivistyksen!\n\nHeillä oli Homeros, ja meillä on Kalevala! Mutta meidän sankarimme\ntaistelivat suuremman asian puolesta kuin heidän! Agamemnon, Menelaos\nja Akilles taistelivat ryöstetyn naisen puolesta, mutta Väinämöinen,\nIlmarinen ja Lemminkäinen taistelivat ryöstetyn Sammon. Nuo\nvalloittivat kaupungin ja hävittivät sen, nämä vapauttivat valon\nPohjolan kivimäestä. Nuo käyttivät miekkaa, nämä sanan voimaa!\n\nJa sanan voimalla me kerran vielä mekin maailman valloitamme!\n\nKreikkalaisten mahtavuus ei ollut ainoastaan heidän sotaisissa\nurotöissään, vaan vielä enemmän heidän taiteessaan, heidän\nkirjallisuudessaan, heidän henkisessä suuruudessaan!\n\nJa niissä olisi oleva meidänkin!\n\nSuomenkieli on voimakas ja miehekäs ja kaikumaan kirkas niinkuin\nkreikankin kieli! Ja sen avulla me luomme kirjallisuuden, joka on\ntunkeva tieltään kaikki muut, me luomme suomalaisen sivistyksen, uuden\nuutukaisen kulttuurin, joka on voittava nuo vanhat ja kuluneet. Me\nlevitämme aatteemme kauas länteen, me läpitungemme kaikki kansat,\nmeidän katsantotapamme vaikuttavat uskontoihin, ja kielemme perusteella\nsyntyy uusia kieliä. Vanha maailma on kuihtumaisillaan, se tarvitsee\nuudistusta ja puhdistusta, se on kaavoihinsa kangistumaisillaan. Me\nsuomalaiset, me keksimme uudet muodot ja puhallamme niihin uuden\nhengen. Ja sen teemme muinaisuutemme perustuksella, Kalevalan ja\nKantelettaren. Meidän maamme muuttuu yhtymäpaikaksi idän ja lännen\nvälillä, se rikastuu ja varttuu, kaupunkeja kohoo kaupunkien viereen,\nvuorien huipuille rakennetaan palatseja ja niemien neniin pystytetään\nkuvapatsaita kansallisille sankareille. Tästä meidän kaupungistamme\nsyntyy kaiken henkisen elämän keskipiste, sillä täältähän ensin kajahti\nSnellmanin herättävä ääni, ja vuosittain täällä pannaan toimeen nuo\n\"puijolaiset leikit\", niinkuin kreikkalaisilla oli ennen\n\"olympolaiset.\"\n\nJa vaikka me sitten joskus vuosisatain kuluttua kansana loppuun\nelettyämme heikontuisimmekin ja sortuisimme voimakkaampien tieltä,\nvaikka ajaisivatkin ylitsemme roomalaisten sotavaunut, ja turkkilaisten\npuolikuu kohotettaisiin kirkkojemme harjalle, niin olisimmehan\nsittenkin olleet se kansa, joka oli maailman maustanut ja jonka\nkeksimiin kuoseihin valloittajammekin pukeutuivat.\n\nNäin me olimme historiamme käsittäneet, näin me haaveksimme hehkuvin\nposkin ja uskoimme mielikuvituksemme varmasti toteutuviksi.\n\nJa tuota suurta työtä alkamaan, siihen olimme osaltamme mekin kutsutut.\nJa me kasvoimme omissa silmissämme suuriksi sankareiksi, olimme kuin\nseisovinamme Ateenan torilla ja heitimme huolettomalla liikkeellä\nolemattoman toogan hartioillemme, lähtien ylennetyin mielin palaamaan\ntakaisin kaupunkiin.\n\nEn muista, kuinka kauan kesti tätä hurmausta ja milloin kynät\nhaaveitten siivistä alkoivat karista. Ne luultavasti nyittiin\nyksitellen irti, ja kun ei uusiakaan sijaan kasvanut, niin lienemme\nhiljalleen laskeutuneet maan pinnalle.\n\nIsänmaan onni ja sen loistava tulevaisuus ne himmenivät, eikä meistä\nkenestäkään tullut suuria sankareja, niinkuin lasna ollessamme olimme\nuskoneet.\n\nMutta nuoruuden unelmat ja lapsuuden usko eivät sentään milloinkaan\nkulu kokonaan pois.\n\nOn aikoja -- ja ne ovat niitä, kun ei enää tunnu olevan mitään muuta\njälellä -- jolloin on lohdutus niitä muistella ja jolloin ne tahtoisi\nniin mielellään takaisin ... nuo nuoruuden unelmat ja tuon lapsuutensa\nuskon.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KOKOELMA\n\n\n\n\nKEVÄTKYLMÄT.\n\n\nTäällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.\n\nTosinhan innostuu kesä välistä meillekin tulemaan. Yht'äkkiä, keskellä\nkylmiä, itäisiä tuulia ja sumuisia pahasiivoisia säitä avaa taivas\nsiniset silmänsä, luo talven peitteen päältään, ja paitahihasillaan\nhypähtää aurinko vuoteeltaan.\n\nSe alkaa paahtaa kuin etelämailla, haihduttaa jäät keveinä usvina\nilmaan, ja hanget kiiruhtavat kuin pelästyneet hiiret piilopaikkoihinsa\nkivien koloihin.\n\nTalven alla ollut nurmikko saa ihastuksesta vihreät verensä poskilleen,\nkoivu lehahtaa uuteen lehteen, joka hellästi hymyilee totisen petäjikön\nkupeella, tuomikko pukeutuu muutamissa päivissä kukkashelyihinsä, ja\nkoko maisema tuoksuu tuoreutta ja lämminneen maan mehua.\n\nKaukaa etelämailta on lentänyt muuttolintu ja rakentanut pesänsä puun\nhaaraan; pääsky piirtelee tyynen taivaan alla, laulurastas sirottelee\njärven niemessä säveliään liikkumattomaan yölliseen ilmaan, ja käki\nkukkuu kultiaan etäisiltä mäkirinteiltä asuttuihin laaksoihin.\n\nPellolla on työmies ahkerassa toimessa, ja mieli toivoa täynnä kylvää\nhän muhajavaan multaan tulevan sadon siemenen.\n\nMutta yht'äkkiä, juuri kun kaikki on kelteisimmillään ja\nhuolettomimmillaan ja kun hyönteiset vaeltelevat vedenpinnalla ja kalat\nlyövät leikkiään luhtaisilla rannoilla -- silloin käy kylmän viiman veto\nläpi koko luonnon. On kuin olisi joku pahanilkinen särkenyt ikkunan\nhäähuoneesta: raaka ulkoilma alkaa tulvia sisään huuruisena ja\nharmaana, tanssivien parien paljaita hartioita puistattaa, ja hääväki\nkiiruhtaa väristen sisähuoneisiinsa.\n\nSillä tuuli on eräänä yönä kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaalle\ntalvisia pilviä. Aamun kuluessa se on kiihtynyt kylmäksi viimaksi ja\nennen iltaa se on puhaltanut pois sen lämpimän, joka maasta uhkui, joka\nhyppeli katoilla ja aidanselillä ja joka huljui lehdon sisässä. Ja se\nvie mennessään tuoksun tuomen ympäriltä ja koivun puhkeavista lehdistä.\nJa se tuo sateen mukanaan, vuoroin vettä, vuoroin rakeita ja\nlumiräntää, joka huuhtoo maisemasta kaikki heleät värit ja juoksettaa\nmetsät ja maat yhdeksi ainoaksi harmaanhaaleaksi ikävyydeksi.\n\nIloinen elinvoimainen luonto käy surulliseksi ja alakuloiseksi niinkuin\ntoiveissaan pettynyt.\n\nNurmikko nuutuu kuloksi tuulen sitä nyhtäessä.\n\nLehti puussa jää keskenkasvuiseksi eikä edisty viikkokausiin.\n\nMarjan kukat panee halla ja karistaa ne maahan.\n\nLintujen pojat paleltuvat pesiinsä, sill'aikaa kun emo hakee\nhyönteisiä, jotka ovat uudelleen kohmettuneet talvellisiin kätköihinsä.\n\nPääsky värisee ja näkee nälkää, eikä kuku käkikään, vaikka olisi sen\nparas kukunta-aika.\n\n\nKesä oli innostunut tulemaan. Mutta se oli tullut liian varhain. Nyt se\nei enää jaksa ylläpitää omaa riemuaan.\n\nSillä täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.\n\nNe ovat ne meidän kevätkylmämme, jotka tulevat joka vuosi, mutta joita\nemme koskaan ymmärrä odottaa. Ne tulevat aina silloin, kun juuri olemme\ntalven unohtaneet ja antautuneet kesän valtaan.\n\nNe jäähdyttävät meiltä elämän innon juuri silloin, kun se on meissä\nkuumimmillaan. Ne vilustuttavat henkemme ja katkeroittavat kesäiset\nilomme.\n\nSillä vaikka me alammekin uudelleen, kun etelän lämmin taas tulvii\nympärillemme, olemme jo ehtineet myöhästyä. Kevätkylmät tosin katoavat,\nmutta vastassamme väijyy jo syksyinen halla, joka odottaa käydäkseen\nhidastuneen edistyksen kimppuun ja kylmäistäkseen loput keskeytyneen\nkesän hedelmistä.\n\nKevätkylmät ensin ja syksykylmät sitten -- niiden väliin ovat paleltuneet\nmonet parhaat toiveemme ja karisseet maahan rohkeimmat unelmamme.\n\n\n\n\nJOULU.\n\n\nPitkässäperjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää.\nPääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai\ntekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta\nlasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on\nhentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan,\nniinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja\nyöt pitenevät.\n\nMutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu,\nseuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.\n\nOlen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys\njuuri joulua kuvaa.\n\nMinä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää\npaksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten\ntaivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen.\nVälistä -- ja juuri vähää ennen joulua -- tuntuu melkein siltä kuin olisi\npäähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.\n\nJa sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee\njuhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina,\njäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen\nsaakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet\nvastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine\nhuokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin\ntällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.\n\nJoulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle lasna\nollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona,\nmelkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta\nhartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi\nmaailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.\n\nMutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot\nlapsuuteni kotoisesta pappilasta.\n\nLaihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän\ntäyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta\nlakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä\nvillamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja\njokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.\n\nJoulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki,\nkaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen\nlattialle, niin että koko huone jymähtää.\n\nJa jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa\npappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa\nlumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen\nsuurimmat ja voimakkaimmat. Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan\nmäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan,\nkoirannahkarukkasissaan, ja villavöillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja\nemännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin\ntuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia\npalleroisista kouristaan.\n\nSe on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä\ntoista toisestaan erottaa.\n\nMinä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä\nillallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet\nvillapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia. Äidin suuret\npäällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu\npainetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että\nsilmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan,\npimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.\n\nKirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori,\njonka harja näyttää köyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu\nkatoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.\n\nKirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä\nlienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä.\nJa kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri\nvieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.\n\nUlkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko\näärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä\nvuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko\navaruuden suuruinen.\n\nLukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen\nkiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen\nveisuu -- niin jykevä ja kumajava -- ei kykene kohoamaan muulloin kuin\njouluna.\n\nPapit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille\nhartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina,\narvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:\n\n    \"Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa\n    ja maassa rauha\n    ja ihmisille hyvä ta-ahto!\"\n\nSe tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja\nkirkkokansa humahtaa seisoalleen.\n\nKoko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten\npappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on\nlaaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.\n\nSanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu,\nettä joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.\n\n\n\n\nKEVÄT JA KESÄ.\n\n\nSe on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja\nviileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee\navonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa\ntuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro\nharmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja\nriuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja\ntuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi\nkaikki vain valhetta ja petosta... \"Olisit jäänytkin kesämaillesi,\nlintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan ... täällä on\nvain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen\nsumuun.\"\n\nMutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein\nmasentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina\nvaloisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella\ntuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo\npeitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.\n\nJa eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi\nedellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja\nonnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut\nlaulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka\npellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot\nhelisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi\nniemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät -- ja luonto\njakelee keväälle kihlojaan.\n\nOn lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä\ntoimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja\niloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu\nhyvälle olla ja elää.\n\nMutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu\nsylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa\nhehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään\nkuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät\nhurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki\nkukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman.\nHurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin,\ntuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa\nmuta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu\nsuokanervan hienoksi lemuksi -- ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.\n\nNe eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät\nlevottomiksi...\n\nMutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu\nkotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin\nheittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi\nlehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä\nsinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja\nautereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien\nja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan\nolevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne\nhakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät\nsaa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan.\nIllalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen,\npysyen vaivoin tasapainossa.\n\nTasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena\ntuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan\nyli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli\nmaiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja\npainostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja\nhuuli ojentuu huulta tavoittaman.\n\nJa salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin\nherkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden\nhyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on\nhääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet\nmorsiusvuoteen eteen.\n\nLyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu\nhervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan\nilmoita itsestään.\n\nAamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat\npuiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat\nhyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme.\nSen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on\nhäänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se\nhedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon\nkorjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.\n\n\n\n\nSYYSMYRSKY.\n\n\nOli toiset tai kolmannet syysmyrskyt, jommoisia tavallisesti syntyy\ntuontuostakin elo- ja syyskuun vaiheilla, kun yöt pitenevät ja\nkylmenevät ja ilmat jäähtyvät. Lauhatuulisen kesän jälkeen ilmaantuvat\nne yht'äkkiä riipimään lehtiä puista, kaatamaan kuhilaita ja aumoja ja\nrepimään tuohikattoja. Vanhoja puita kaatuu silloin sadoittain\nsuurissa metsissä, joissa räiskää, paukkaa, ulvoo ja humisee.\nPienten metsätorppain asukkaat kutsuvat noita myrskyjä\n\"maailmankaatomyrskyiksi\", ja metsän sisässä tuntuukin siltä, kuin\nolisi koko seutu joka hetki valmis keikahtamaan kumolleen. Ja näitä\nmyrskyjä pelätään pahemmin kuin mitään muita. Puhaltelevat ne tuimat\ntuulet talvellakin ja kenties vieläkin voimakkaammin, mutta syksyllä,\nkun maa ei vielä ole roudassa ja kun lehvät ottavat vastaan, suistuvat\nhongat ja koivut juuriltaan helpommin ja taittuvat äkkiarvaamatta\nmetsäpolkuja myöten kulkevan niskaan. Aikamiehiäkin vapisuttaa metsän\nsisässä, ja lapsia varoitetaan ankarasti pysymään pihasalla.\n\nMetsiä kävellessäni pyssy olalla oli minut tavoittanut tuollainen\njumalan ilma. Se puhalsi pohjoisesta melkein kirkkaalta taivaalta,\nsiellä täällä vain joitakuita hyvin ylhäällä kiitäviä pilven\nhattaroita. Korpi pauhasi ja ryski niin, ettei ollut ajattelemistakaan\nkuulla koiran haukuntaa tai linnun lentoa. Haluttomaksi oli mennyt\nHallikin, joka kulki melkein jaloissa edelläni, häntä puoleksi alhaalla\nja nähtävästi hiukan häpeissään, kun tuuli aukeimmilla paikoilla ajoi\nsen turkkikarvoja vastasukaan.\n\nJa yhteisestä päätöksestä me molemmat käännyimme leveimmälle polulle\nhakeaksemme suojaa ensimmäisessä talossa tai torpassa.\n\nSieltä aukeni vähän päästä ruishalme eteemme metsän keskestä. Halmeella\noli leikkuuväkeä. Selin kun olivat meihin ja kun ahertivat sängen\nreunassa, eivät huomanneet minua, ennenkuin seisoin ihan vieressä. Ne\nkeskeyttivät kaikki leikkuunsa ja jäivät meihin tuijottamaan. Toivotin\nheille päivää ja pistin kättä vanhimmalle miehelle, joka oli eräs\nminulle tuttu sydänmaan isäntä. Sen lisäksi oli siinä kaksi\nvaimoihmistä ja renki.\n\n-- Kuuluuko sitä mitä? kysyi isäntä ja pisti sirppinsä kuhilaan päähän.\n\n-- Ei tuota muuta kuin kovasti tuulee.\n\n-- Kylläpä tuuleekin, niin etteivät kuhilaat tahdo pystyssä pysyä. Vaan\nviimeisiä nuo nämä olisivatkin. -- Herra on lähtenyt metsälle, lisäsi hän\nsitten. Mitenkäs se metsä pitää miehinään?\n\n-- Ei siitä paljon tahdo olla tällaisella ilmalla. Päänsä kaupalla\nsiellä kulkee.\n\nNaiset katsahtivat toisiaan silmiin, niinkuin olisi heillä ollut jotain\nmielessä, joka oli vasta tapahtunut ja josta oli vasta puhuttu. Mutta\nhe eivät näyttäneet tahtovan sitä sanoa ja jättivät isännälle\nsananvuoron.\n\n-- Ei ole tainnut vielä kuulua sinne kirkonkylään se tapaus, joka täällä\ntapahtui mennä maanantaina, kun oli näinikään tämmöinen ankara ilma.\n\n-- En ole minä ainakaan kuullut. Onko se tehnyt vahingoita?\n\n-- Yhden hengen tuo meidän talosta tappoi ... tästä palolta vähän matkaa\ntuolla viidan reunassa, missä on tuo poikkinainen koivu...\n\nKatsahdin osoitettuun suuntaan. Satunnainen tuulenpuuska taivutti\nsiellä luokiksi solakoita koivuja, jotka epätoivoisin liikkein\nkoettivat vapautua sen käsistä ja pudistelivat raivoisasti lehväisiä\nlatvojaan. Seisovien keskeen oli siihen kaatunut suuri, vanha koivu,\njoka oli vienyt mennessään jonkun verran nuortakin metsää.\n\n-- Kuinka hän? kysyin minä.\n\n-- Oltiin tässä viime viikolla aloittelemassa tätä halmetta ja\napumiehenä oli meillä summalla leikkaamassa muuan yksinäinen\nvaimoihminen. Silloin tuuli niinkuin nytkin.\n\n-- Kovemmin toki tuuli, oikaisi eräs piioista.\n\n-- Taisipa tuulia kovemminkin, myönsi isäntä. Sillä oli yhdeksännellä\nvuodella oleva yksinään saamansa poika, joka oli pyrkinyt äitinsä\nmukaan tänne työpaikalle. Se poika tinki aina metsään juoksemaan,\nvaikka äiti kielteli, että elä sinä mene sinne metsään, puu saattaa\nkaatua päällesi. Vähän väliä se meni sitä aidan yli huutelemaankin.\nHyvä Jumala, hätäili hän siinä eikä malttanut olla, vaan lähti viimein\nitse haeskelemaan.\n\n-- Poika oli jäänyt puun alle?\n\n-- Ei sillä ollut mitään hätää pojalla, käsipuolesta se toi sen tänne\npalolle ... se oli vain ollut marjoja aholta poimimassa. Ruvettiin\ntässä sitten puoliselle. Liisa lähti noutamaan tuopilla vettä\nlähteestä. Tuosta se meni palon poikki tietä myöten ja nousi yli\nsamasta veräjästä, mistä tekin äsken tulitte. Jos näitte, lähtee siitä\npolku notkoon, vesipaikalle. Eihän sitä osattu mitään pahaa aavistaa,\nja minäkin otin ryyppäämistä odottaessani leivän ja rupesin\nleikkaamaan. Puukonterää juuri kannikkaan painaessani puhalsi taas\ntiukka vihuri, niin että oli viedä hatun päästäni. Ja samassa kaatua\nromahti tuolla tuo vanha koivu, joka on aivan lähteen päällä. Se\nparkaisi niin pahasti, ettei kuulunut hätähuutoa, eikä tietty mitään,\nennenkuin tuulen vähän tauottua alkoi kuulua surkeaa uikutusta\nmetsästä. Se oli ollut pojastaan huolissaan, eikä aavistanut, että itse\nvähän päästä jäisi kaatuvan puun alle.\n\n-- Oliko hän jäänyt puun alle?\n\n-- Kun mentiin ääntä kohti, niin siitä löydettiin lähteen reunalta.\nLuultavasti oli juurikään kumartunut vettä ottamaan, koskapahan tuoppi\nuiskenteli lähteessä.\n\n-- Entä hän itse?\n\n-- Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että\nselkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen\nkorttelin syvälle maan sisään.\n\n-- Hän kuoli kohta?\n\n-- Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun\nkoivun tyveä hakattiin päältä pois ... muuten ei sitä olisi saatukaan\nsiitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun\npiti jalkaa vetää maasta ylös.\n\nIsäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua\nsytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:\n\n-- Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin\nhenki lähti.\n\n-- No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?\n\n-- Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle,\ntohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei\nollut apua rohdoistakaan.\n\nTapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut\nisäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään\nja piippua vedeltyään virkkoi hän:\n\n-- Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla\nomassa vallassaan senkään kuolema ... vai mitenhän lienee sekin kohta.\n\nKun ei siihen osattu sen enempää, heitin minä hyvästini, vihelsin\nkoiraani ja jatkoin matkaani edelleen. Mutta joka kerta, kun korvesta\nkuului kaatuvan puun parahdus ja kun tuuli sitten hetkeksi heikkeni,\nluulin kuulevani yksinäisen vaimon uikutusta ja näin hänet lähteen\nvieressä suullaan, selkä murtuneena ja sääriluu korttelin verran maahan\nuponneena. Se sama näky uudistuu aina, kun uudistuvat nämä syysmyrskyt.\n\n\n\n\nKESÄINEN UNELMA.\n\n\nAlakuloinen toverini kertoi.\n\nKukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen\ntalonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.\n\nMinuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut\nrasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja\nvastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin\ntuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon,\nleikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina\nsunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan\nkansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja\nhalveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut...\n\nTutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren\njärven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari\npiikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja\neräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.\n\nMinut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja\nMari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti\nminuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman\naironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän\nväliä pyrki laukeilemaan.\n\n-- Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä\ntuttavuutemme alkajaisiksi. -- Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun\nhänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin\nminä hänen viereensä soutamaan.\n\n-- Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.\n\n-- En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän, -- mutta kiinnitti\nkuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään\nsoi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli\nminulle kuin kunnianosoitus.\n\nHän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla,\njäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti\nvenheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu\noli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi\nhelakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät\nsiniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta\nvaatetta.\n\nEnsin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme.\nHetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan\nkuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.\n\nVenheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin\nyhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä\npalkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä,\njotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.\n\nKirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme\nrantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai\nseisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista\ntoispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja\nkun kysyivät: \"Mistäs päin ne on nämä miehet?\" vastasin minä kaikkien\npuolesta: \"Vesien takaa ollaan\", ja kun taas kysyivät: \"Mistä sieltä?\"\nniin vastasin minä taas: \"Selkäkylästä.\"\n\nTuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme\nohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja\nsievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon\npenkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan\nloputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo\nja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas\njouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.\n\nTyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää\nkohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja\njärven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa\nniemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:\n\n-- Onpa siinä sievällä paikalla talo.\n\n-- Sievälläpä näkyy olevan.\n\n-- Ollapa se meidän...\n\n-- Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.\n\n-- Mikäs estäisi päättelemästäkään?\n\n-- Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.\n\n-- Kukas käskisi herrana elelläkään ... elelisi siivoiksi talonpojiksi\n... onhan se kumma nähty ennenkin.\n\n-- Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan\nrouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut\nkeskustelumme.\n\n-- Ottaisi semmoisen, joka lähtee.\n\nEivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin\nvarmasti mielessäni, että sen _täytyy_ niin tapahtua.\n\nMari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli\njuonut, tarjosi hän sen minullekin.\n\n-- Juokaa, hyvän se tekee teillekin!\n\nSe oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä\nhänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän\nvuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä\nkaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia\nmatka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin\nhäntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei\nminulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla.\nIstuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä\npihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin\nmenevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä\nhuhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän\nreunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään\nkesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää.\nKaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja\nseisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen\nsitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta\nlypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei\nnäkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli\naittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin\npaneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana\nilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen\neditse niittynotkoon.\n\nTulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari\nrantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen\naittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan\nkupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän\nei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin\nmelalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.\n\n-- Iltaa, sanoin minä.\n\n-- Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?\n\n-- Huonostipa syö.\n\nTyönsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:\n\n-- Joko teillä nukutaan?\n\n-- Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään,\nojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.\n\n-- Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!\n\n-- Eikö lähdetä ongelle, Mari? -- tahdoin minä.\n\n-- Ei toki yön selkään ongelle.\n\n-- Mutta jos tulen päivällä noutamaan?\n\n-- Päivällä ei ole aikaa!\n\n-- Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?\n\n-- Jos isäntä näkee, niin on vihassa.\n\n-- Ei näe, kun hiljaa liikutaan.\n\n-- Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat....\n\n-- Eivätkö ne pian mene pois?\n\n-- Eivät ne mene, -- ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.\n\n-- Sitten tulen minä lauantai-iltana.\n\n-- Ei saa tulla sittenkään...\n\nMutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora\nsuostumus.\n\n-- Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?\n\n-- Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.\n\nHän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin\npäin ja meloskelin verkalleen pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja\nkujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en\nsaanut kaloja. \"Tekisit jotain\", sanoivat veljet. Mutta minä en\nviitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain\nodotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin\nvartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan\nnäkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein\nminä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin\nhattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.\n\nPanin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin\nvaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin\nseinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti\nvuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja\npaitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin\nnurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet\npitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä\ntupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.\n\nEi kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin\noli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne\ntaas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.\n\nLöysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne\ntuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa\nkanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni\nvirilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu\nsemmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea.\nYörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: \"Mene, mene ... ei ole\nhätää mitään ... kaikki nukkuu, kaikki nukkuu ... ei kuule kukaan, ei\nkukaan, ei kukaan!\" Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen\nsumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi\npirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta\npitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten\neksyisi suunnastani.\n\nKuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni\ntuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu,\nkun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista\nlaitoja vasten.\n\nKokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen\nladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.\n\nTaas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.\n\nLaskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa\nviereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan...\n\nEi sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin.\nLehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla,\nvaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.\n\nOtin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani\nsaumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän\nsuuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne\nnurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Minähän se olen ... laske sisään, Mari!\n\n-- Tulittepahan te, vaikka kielsin.\n\n-- Sanoinhan minä tulevani...\n\n-- Menkää toki pois, jos kuka näkee.\n\n-- Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.\n\nTyönsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin\nsisään.\n\nSiellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti\npäivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän\nhypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä\nkohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa\ntirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa\nlaidalle.\n\n-- Mitä varten te nyt tänne tulitte?\n\nOlin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä\nujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut\nsanomaan.\n\nVihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.\n\nEi hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla\nmuita kuin vanha emäntä.\n\n-- Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en\ntaaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.\n\nEn ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä\nolin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä\nja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin\nottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä\ntakaisin.\n\n-- Mari, kuule nyt, Mari!\n\nSain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä\nrajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.\n\n-- Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!\n\nMutta minä en päästänyt.\n\n-- Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!\n\n-- Narraatte vain minua...\n\nMutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen\n_täytyy_ se uskoa.\n\n-- Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.\n\n-- Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.\n\nEi sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti,\nsalli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois\nomaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen\nviereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä\nympärilleen.\n\nLienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö\nkoskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin\npuhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa,\njonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla\nriippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret\npuristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan\nsuudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli\nloitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.\n\nKun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi\nhän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran\ntakaisin.\n\n-- Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.\n\n-- Ollaan me hyvät.\n\nHän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa\nmietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat\nja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri\nnäkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä\nikkunani alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia,\nostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä\nkirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin\ntulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä\nkotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa,\njonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.\n\nOlin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun\ntaas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.\n\nEräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän\nverannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun\nliikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.\n\n-- Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.\n\n-- En mistään ... ongelta minä...\n\n-- Sinä valehtelet ... olet ollut yöjalassa.\n\n-- Kuka sen on sanonut?\n\n-- Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika ... mutta\nvaro itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit\nsiellä Rantalan piian aitassa...\n\n-- Rantalan piian aitassa?\n\n-- Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä... Eikö se ole totta?\n\n-- Totta se on... Mutta ei siinä ole sen pahempaa.\n\nMinä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa:\n\"Lyö, jos haluttaa!\"\n\nIsäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa\ntoisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti\nitseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä\npenkille.\n\n-- Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat ... jos et ole puhunut totta,\nniin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.\n\n-- Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota\nkoulusta.\n\nIsä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:\n\n-- Aiot erota koulusta?\n\n-- Ja sitten rupean talonpojaksi!\n\nEn tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän\nvain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja\npanisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja\nalkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.\n\n-- Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan\nlopettaa ... ennättäähän sen vielä sittenkin.\n\nEnhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se\nikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan\nasian ottaa uudelleen puheeksi.\n\nMutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen\nsalamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan\nhävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen\nenempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa\nitsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän\nmuuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.\n\nMaria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä\nminäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli\nsitten kouluun lähtökin.\n\nJa kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä\nylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta.\nEikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari\noli mennyt naimisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen\nunelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä\npienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin\nhänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi\nvuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli\npistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä\nkatsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli\nheitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli\nitseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos\n\"kesäinen unelmani\" olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut\nniiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä\naitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon\nkansalainen, jota vastoin nyt olen -- en ole mitään siitä, miksi olisin\ntahtonut ja miksi olisi pitänyt.\n\n\n\n\nSASU PUNANEN.\n\n\nLuonnonlahjat ovat epälukuiset ja sen tähden niistä lieneekin jokainen\nsaanut oman osansa. Tavallisesti kyllä puhutaan lahjakkaista ja\nlahjattomista ihmisistä, mutta se tulee kai siitä, ettei kaikkia\nihmisiä saada nähdä heidän oikeassa ympäristössään. Mutta anna heidän\nkunkin päästä omalle alalleen, niin näet, mihin heistä mikin kelpaa.\nLuulit häntä aivan mitättömäksi mieheksi ja yht'äkkiä saattaa hän\nesiintyä lajinsa täydellisimpänä.\n\nSasu Punasesta olin aina luullut, ettei hän ole mitään. Lihava, laiska,\nunelias, harvapuheinen, ei mitään harrastuksia, ei mitään innostusta.\nHän luki papiksi, apulaispapiksi, olisi voinut sanoa siihen nähden,\nmiten korkealle hän näytti päämaalinsa asettavan. En löytänyt hänessä\nmitään erikoista taipumusta, en ainoatakaan alkuperäistä ajatusta enkä\nperittyä intohimoa, josta ainakaan minä olisin mitään tietänyt, vaikka\nasuttiin samassa talossa, seinä väliä -- ellei lukisi niiksi sitä, että\nhän piti nukkumisesta ja että joskus varta vasten meni Kämppiin syömään\npihviä. Mutta muuten ei mitään merkkiä, millä hän olisi osoittanut\nolevansa \"oma itsensä\" eli, niinkuin sitä siihen aikaan olisi sanottu,\nkun norjalaiset kirjailijat vielä olivat muodissa: \"vaere sig selv\".\n\nEi mitään -- ennenkuin hän yht'äkkiä ilmestyi eteeni kaikkine lahjoineen.\n\n\n-- Lähdetään kylpemään, sanoi hän minulle eräänä iltana.\n\n-- Enpä minä nyt ... olin aikonut mennä Suomalaiseen Teatteriin.\n\n-- Mitä varten teatteriin?\n\n-- Siellä on tänään premieeri.\n\n-- Ennätät sinä nähdä sen premieerin vastakertanakin ... tule pois, minä\npistouvaan issikankin, jos lähdet.\n\nOli ensimmäinen rekikeli, minä olen intohimoinen ajurilla-ajaja, ja\nniin lähdettiin saunaan ja jätettiin premieeri -- toiseen kertaan.\n\nSuomalaiset ovat keksineet saunan, sanotaan -- ainoa keksintö muuten,\nmikä lienee heidän omansa; samoinkuin samovaarin sanotaan olevan ainoa\nkoje, minkä venäläiset ovat itse keksineet. Sentähden tämä kansa osaa\nkylpeä paremmin kuin mikään muu kansa. Ja sentähden on tämän kansan\nkeskuudessa myöskin parhaimmat kylpijät, etevimmät löylytaiteilijat.\nMutta en ole niidenkään joukossa vielä tavannut toista sellaista\nkylpijää kuin hän, tämä Sasu Punanen. Hän on etevän rotunsa kaikista\netevin, hän on kaikkien saunaniekkain saunaniekka.\n\n-- On suuri epäkohta, ettei ole höyrykaappia ja löylysaunaa samassa\nyhteydessä, sanoi hän, kun olimme ostaneet piletit -- ensimmäinen kerta\nmuuten, kun kuulin häneltä jotain arvostelua olevista oloista. Onko\nMiinan sauna vapaa? huusi hän sitten käytävän perillä.\n\nMiinan sauna oli vapaa, ja sinne astuessamme selitti hän minulle, että\nhän ei huoli muista kylvettäjistä ... ennen vaikka odottaa tunnin\nvuoroaan.\n\n-- Ottaako herrat ammetta vai suihkua saunan päälle?\n\n-- Pitäisihän Miinan tietää, että minä otan sekä ammetta että suihkua.\n\n-- Ja vastoja kanssa?\n\n-- Vastoja kanssa, mutta elkää panko niitä vielä hautumaan.\n\n-- Elä pidä kiirettä, neuvoi hän minua, kun näki minun kiireesti sukivan\nvaatteita yltäni. -- Saunassa pitää riisuutua verkalleen eikä niin, kuin\njos tuossa paikassa olisi puulautuminen päätä suoraa veteen.\n\nJa hänellä oli kokonainen järjestelmä sitä varten valmiiksi mietittynä.\n\n-- Eikä pidä nakata vaatteitaan sekaisin mihin sattuu, mistä niitä\nsitten on vaikea pukeutuessa löytää oikealla ajallaan. Minä panen ne\naina siihen järjestykseen, että saan ne taas samassa järjestyksessä\nmukavasti ylleni. Et usko, kuinka suloiselta se tuntuu, kun on kerran\nsaanut kylpeneeksi.\n\nOli opettavaista nähdä, miten huolellisesti hän tuon tulevan suloisen\ntunteensa varalta itse riisuutui. Ensin otti hän palttoon ja sijoitti\nsen naulaan; sitten kaulahuivinsa samaan naulaan ja hatun\npäällimmäiseksi, sillä pää oli peitettävä, ennenkuin palttoo otettiin\nylle.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Sentähden, että tuntuu hyvältä sillä lailla.\n\n-- Kuka sinulle on sen neuvonut?\n\n-- Itse minä olen sen siksi miettinyt.\n\nToiseen naulaan tuli nuttu ja liivit ja niiden seuraksi kaulus ja\npaita. Housut ja alushousut ripustettiin erikseen kolmanteen naulaan.\n\nMutta ennenkuin hän niin pitkälle ennätti, istuskeli hän, hieroskeli,\nhankaili niskaa, olkapäitä, selkää ja kainalon aluksia, kasvot\nomituisessa naurun ja suurimman tuskan välisessä irvistyksessä.\n\nViimeksi veti hän sitten jaloistaan kengät ja sukat.\n\n-- Miina, viekää sukat lämpiämään ... anna sinäkin sukkasi lämpiämään.\n\nNyt oli hän kokonaan riisuutunut. Mutta ennen saunaan menoaan seisoi\nhän vielä kauan aikaa peilin edessä ja tarkasteli itseään siinä joka\ntaholta. Ja yhtä pyöreää se muuten oli joka taholta.\n\nOn toisia ruumiita, jotka esiintyvät parhaassa valossaan vaate päällä,\ntoisia, jotka pääsevät oikeaan arvoonsa voimistelusalissa. Sasu Punasen\njäsenet ja vartalo olivat sillä tavalla rakennetut, että ne vasta\nsaunassa näyttivät tulevan oikeaan ympäristöönsä. Jos mieli ymmärtää\nmiehen kauneutta, piti ne nähdä saunan lauteilta, lämpimän, kostean\nlöylyn sisästä.\n\nPienenlainen pää, paksu punainen niska, pitkä lihakas selkä, alkua\nihramahaan, leveät lanteet, pyöreät sääret ja tasapohjaiset jalat, ja\nmuuten tanakkaa tekoa, iho sitkeää ja vedenpitävää kuin kengäsnahka.\n\nEnnenkuin hän ryhtyi varsinaisesti löylyä ottamaan, tahtoi hän hikoilla\n\"kuiviltaan\", niinkuin hän sanoi.\n\nHän heittihe selälleen lauteille ja nosti lyhyet, pölkkyiset jalkansa\nkattoon kiinni. Mutta katto oli sileä, ja ne luiskahtivat siitä vähän\nväliä alas.\n\n-- Pitäisi olla pykälät katossa, tuumaili hän. -- Sinulla on paljon\nparempi, kun on pitemmät sääret. Voisi sen järjestää silläkin tavalla,\nettä olisi nuora niskan taitse jalkapohjiin... Tämä on saunahetkistä\nsuloisin tämä, kun näin lepäilee ja alkaa hiljalleen hikoilla... No,\nnyt saisi alkaa panna vastoja hautumaan. Kun sinä vastakertana käyt\nsaunassa, niin elä anna milloinkaan hautoa vastaasi, ennenkuin olet\nitse lauteilla ... muuten menee hyvä hukkaan. Se lehvän hyvä haju, se\non paras koko kylvystä.\n\nVastan saatuaan ropsii hän sillä muutamia kertoja kinttujaan, ikäänkuin\nsen terää koetellakseen, ja huutaa sitten päättäväisesti:\n\n-- Lyökää löylyä!\n\nSaunapiika lyö löylyä;\n\n-- Vieläkö?\n\n-- Vielä, vielä!\n\n-- Siin' on! ... siin' on!\n\n-- Antakaa tulla vain!\n\n-- Alkaako tuntua?\n\n-- Elä hiidessä, Sasu!...\n\n-- Eihän tämä vielä mitään.\n\n-- Hellittäkää, hellittäkää!...\n\nMinun täytyy juosta alas, mutta hän sanoo vain rauhallisesti:\n\n-- Miina antaa vähän vielä lämmintä.\n\nKiukaan kivet sähäjävät kuin sata sylkevää kissaa, minusta tuntuu kuin\nne tuossa tuokiossa karkaisivat terävine kynsineen kimppuuni ja\nrepisivät minut palasiksi. Huutaen ja voivotellen pakenen minä niitä\nkyykylläni lattialle, mutta hän komentaa ylhäältä katon rajasta:\n\n-- Nyt saa Miina tulla kylvettämään!\n\nEnsin jalkapohjiin, sitten hartioihin ... nyt selkään ... pohkeihin ...\ntaas takaisin jalkapohjiin ... vielä vähän ... vielä vähän ... ääh! ...\nuh! Sillä lailla ... sillä lailla... Hankaa nyt!... Lyö nyt! Kovemmin!\nkovemmin! etkö sinä jaksa hutkia!\n\n-- Ihanhan te poltatte itsenne ja minut.\n\n-- Eihän tämä vielä mitään ... mitenkäs Miina sitten helvetissä! -- (Hän\nlaskee vielä leikkiä, pakana!) -- eihän tämä vielä mitään miehen\nlöylyksi... Miina käypi vielä terästämässä.\n\nKäsikurkalta heittää Miina-parka, silmiään varjellen, vielä kaksi\nkipallista uuniin. Kiuas kiljuu, ulisee, siell' on sata uutta kissaa\nsähäjämässä, ja parkuen pakenen minä saunakamariin.\n\n-- Eihän tätä enää kestä kivetkään halkeamatta, kuulen saunapiian\nvalittavan.\n\n-- No, laitahan sitten suihku reilaan.\n\nHän on kuin nyljetty hylje siinä, missä hän seisoo jäisen suihkun alla.\nMutta siitä tulee liian hitaasti ja vähän vettä, piian täytyy täyttää\nkaksi sankoa, kiivetä lauteille ja valaa ne sieltä hänen niskaansa.\n\nNyt ovat hänen mielestään enimmät hiet irtauneet ruumiista, ja hän\nnousee takaisin lauteille.\n\n-- Pesetä sinä itsesi sill'aikaa, kun minä täällä vielä vähän\nlämmittelen.\n\n-- Eikö voisi avata peltiä?\n\n-- Elä helvetissä laske lämmintä pellolle ... jumalan viljaa se on\nlämminkin, tiemmä.\n\n-- Pestäänkö herran pää?\n\n-- Pestään.\n\n-- Odotahan vähän, Ville ... menkää, Miina, noutamaan pullo olutta ...\njanottaa vähän ... että pääsisi tässä taas vähän hikoilemisen alkuun.\n\nIstuen lauteitten reunalla juo hän yhdellä siemauksella kaksi lasia ja\nlahjoittaa loput jalomielisesti saunapiialle.\n\nSill'aikaa kun minua pestään, loikoo hän siellä liikkumatonna ja\npuhaltaa vain silloin tällöin pitkän, mahtavan päristyksen\nsieraimistaan. Mitä hän miettineekään, mutta nerolta hän minusta tuntuu\nomaan itseeni verraten, jättiläisnerolta kaikkien saunanerojen\njoukossa. Jos oli suomalaisilla saunajumala, jos oli heillä\nlöylynhaltija, jota palvelivat, niin tuommoinen mahtoi hän olla.\n\n-- Vai on siellä premieeri tänään Suomalaisessa Teatterissa? -- Ja hetken\nkuluttua:\n\n-- Mutta se se on mainio näytös siinä Minna Canthin \"Murtovarkaudessa\"\nse saunanäytös.\n\nKun minä olen istuutunut ammeeseen huuhtoutumaan, laskeutuu hän vihdoin\nviimeinkin pestäväksi.\n\nOn nautinto nähdä hänet pesupenkillä. Hän on nyt niin pehmennyt, että\nhän valuu kuin taikina siihen kiinni, niinkuin tahdoton taikina, jota\nsaunottaja saa leipoa, alustaa ja pyöritellä mielensä mukaisesti. Kuta\nkauemmin se häntä pyörittelee, hankailee ja muokkailee, sitä\nonnellisemmalta hän näyttää. Kuta kiihkeämmin se häntä saippuaa, höylää\nja hieroo, sitä autuaallisemmiksi käyvät hänen asentonsa.\n\n-- Jos Miina vielä vähäisen vetelee paljaalla kädellä selkäpiitä pitkin.\n\nMinä olen jo aikoja sitten saanut lakanani, mennyt saunakamariin,\nkuivaillut ja olen jo puoleksi pukeutunutkin, kun alkaa kuulua veden\nläiskettä saunasta.\n\n-- Mitä ihmettä se siellä vielä?\n\nSiellä on leveä, punainen möhkäle selkää ja olkapäitä ammeessa. Hänet\non pesty, ja hän ottaa parhaillaan puolikylpyä.\n\n-- Sata ja viisikymmentä! huokaa saunapiika nääntyneellä äänellä.\n\nHän saa lakanan hartioilleen, heittäytyy selälleen sänkyyn,\npeittelyttää itsensä huolellisesti, tuottaa puoli pulloa olutta,\ntyhjentää sen, otattaa tupakat esille palttoonsa taskusta ja vasta\nsitten, kun hän on saanut paperossinsa sytytetyksi, huokaa hän, vähän\nalakuloisesti:\n\n-- Huhhuh! kylläpä tuntuu hyvältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn malttanut jäädä häntä odottamaan, eikä hän minua kiellellytkään.\nMenin Kämppiin. Tunnin kuluttua ilmaantuu hän sinne, posket kiiltävinä\nja pingallaan ja tukka kauniisti jakaukselle kammattuna.\n\nTyynesti istuutuu hän viereeni, ja ystävällisesti, silmät vähän\nlaimeina, virkkaa minulle Sasu Punanen:\n\n-- Minkä tähden läksit sinä kesken pois saunasta ... minä toki otin\nvielä höyrykaappiakin kylvyn päälle.\n\n\n\n\nAAVE.\n\n\nKaarlenpäivänä vuonna 1808 oli Haapalan kartanoon Kymijoen rannalle\nkokoontunut loistava seura parasta ylimystöä kutsuttuna viettämään\nhovin herran, vanhan sotilaan, nimipäivää. Sitä vietettiin ainakin\nisoilla pidoilla, mutta tänä vuonna piivat ne tavallista merkillisemmät\nja vieraita edempääkin odotettavissa, sillä ajat olivat epävarmat ja\nihmiset tahtoivat tavata toisiaan ja kuulla uutisia. Suomen joukkoja\noli siirretty itäänpäin, Tukholmasta oli saapunut upseereja\npaikkakunnalle, Adlercreutz oli luvannut tulla Kiialasta ja tuoda\nmukanaan von Döbelnin.\n\nVieraita tulikin tien täydeltä. Parhaat hevoset valjastettuina suurten\nkojujen ja korkeakorjaisten rekien eteen alkoi heitä heti hämärän\ntultua täyttä karkua kiiruhtaa hovin valaistuja ikkunoita kohti.\nSaapuneina sinne, jossa keskellä isoa pihaa hulmusi pylvään päässä\ntervainen soihtu, pyörähtivät he ylpeästi leveiden rappusien eteen, ja\nhöyryävät, hirnuvat hevoset sidottiin seinävieriin ja aitovarsiin\nkiinni, missä ne sitten alituisesti tiukujaan helistelivät ja\nkalistelivat valjaitaan. Kellojen kilinä, hevosten hirnunta ja kuskien\nhuudot kuuluivat aavojen peltojen yli kauas metsän rannassa oleviin\nmökkeihin, joista niistäkin varustauduttiin hovin juhlaa ulkopuolelta\nihailemaan ja hovin herralle hurraata huutamaan. Ja sama meno kuului\ntoisellekin puolelle vuoksen yksinäisten venäläisten upseerien korviin,\njotka tilapäisissä kasarmeissaan, seuraa ja huvitusta vailla, ikävöiden\nsuorittivat yksitoikkoista rajapalvelustaan.\n\nIlma oli tänä iltana leuto ja suvinen, taivaalla raskaita pilviä ja\ntuuli idästä, josta se toi mukanaan Kymin virran kohinaa sen syvästä\nuomasta, metsän huountaa suoraan vastaiselta rannalta ja yht'äkkiä\nsilloin tällöin katkonaisen torventoitahduksen.\n\nJo olivat kaukaisimmatkin vieraat saapuneet, jo olivat ensimmäiset\ntarjottavat tarjotut, tanssittu alkuvalssi ja ensimmäinen katrilli ja\nvanha klaveri jätetty hetkeksi lepäämään. Tanssin lomassa oli ovi\navattu ulos porstuaan ja tyhjän salin läpi kuului ulkona seisovien\nhevosten aisakellojen ja kulkusten kilinää. Ensi jäykkyys oli voitettu,\nja mieliala hilpeni hilpenemistään. Herrain huoneessa oli Adlercreutz\ntarttunut lasiinsa kilistääkseen isännän kanssa, ja salin perällä\nkamarissa seisoi von Döbeln naisten ympäröimänä ja kertoi heidän\npyynnöstään palveluksestaan Ranskan väessä ja sotaretkistään Intiassa --\nkun tiu'ut ja kulkuset yht'äkkiä lakkasivat lirittämästä ja\nhaastelevien korviin kuului pitkulainen torven puhallus, joka tunki\navonaisten ovien kautta sisähuoneidenkin perille.\n\nSe oli venäläinen iltasoitto.\n\nHetken verran se vain kesti, ja olihan se monta kertaa ennenkin näillä\nseuduilla soinut. Sotilaillekin oli se vanhastaan tuttua säveltä, mutta\nkun naiset säpsähtivät ja huudahtivat heikosti, niin katkesi von\nDöbelniltä lause kurkkuun, eikä Adlercreutz tahtonut juoda maljaansa\nsellaisen fanfaarin puhaltaessa. Syntyi äänettömyys, joka ei tahtonut\nottaa loppuakseen sittenkään, kun kellot ulkona taas alkoivat kilistä.\nKaikki olivat he sen kuulleet, ja kaikkien korvissa soi se vielä\ntauottuaankin.\n\n-- Sulkekaa ovi siellä! huudahti isäntä; von Döbeln lopetti keskeytyneen\nlauseensa, Adlercreutz joi isännän onneksi, ja naiset koettivat taas\nolla iloisia. Mutta mieliala ei enää saanut siipiä alleen.\n\nSillä ajat eivät olleet iloiset, eivät juuri iloisemmat kuin niin monta\nkertaa ennen, kun ilmassa liikkui sotahuhuja, jotka sitten aina olivat\ntoteutuneet ja siirtäneet vieraan vallan rajan yhä likemmäksi oman maan\nkeskipistettä. Toinen puoli maata oli jo nytkin temmattu irti toisesta\nja Kymin virran valtasuoni enää vain suojeli Suomen sydäntä viimeisen\nhalvauksen iskulta. Ja nyt puistatti muisto menneestä ja paha aavistus\ntulevasta, ja jätti sotilaankin selkäpiin kylmilleen.\n\nMutta illalliselle mennessä oli kuitenkin Adlercreutzin ryhti ja von\nDöbelnin iloisuus saanut mielet entiseen hilpeyteensä. Tanssi ja juomat\nolivat sen lisäksi panneet veret vilkkaampaan liikkeeseen, ja\nvenäläisetkin olivat jo aikoja sitten menneet levolle. Eikähän niistä\nsotahuhuistakaan vielä mitään varmaa tiedetty.\n\nIsäntä istui pöydän päässä vieressään Adlercreutz, vastapäätä häntä oli\nemännän ja talon tyttären välissä von Döbeln ja pitkin pöydän muita\nsivuja nuorempia upseereja sinikeltaisissa univormuissaan, kukin\nkaunottarensa kanssa.\n\nAdlercreutz oli pitänyt lyhyen puheen ja esittänyt isännän maljan, joka\njuotiin suurista kourantäyteisistä hopeapikareista.\n\n-- Te olette tehnyt tehtävänne, olette taistellut ja vuodattanut\nvertanne isänmaan multaan. Teidän väkenne kyllä voitettiin, teidät\ntungettiin takaisin ja teidän täytyi väistyä ylivoiman edestä. Mutta\noli kuitenkin raja, jonka yli eivät saaneet teitä kulkemaan. Te kun\nolitte tullut tämän vanhan kotinne kynnykselle, niin iskitte te siihen\nkantapäänne, ponnistitte omista oven pielistänne ja huusitte: \"Tähän\nsaakka eikä edemmä!\" Ja vaikka toinen puoli virtaa on vihollisen\nvallassa, niin on tämä puoli vielä meidän. Sillä tästä yli te ette\nheitä päästänyt. Ja toivokaamme, ettei se ole tapahtuva, niin kauan\nkuin teidän kookas vartalonne vielä seisoo isänmaan ja Ruotsin\nrajavartijana.\n\nDöbelnin silmät olivat alkaneet säihkyä. Hänen Intian auringosta ja\nRanskan viineistä kuumuneet verensä kiehahtivat, ja kun sotavanhuksen\nmalja oli juotu, ponnahti hän seisoalleen ja huudahti:\n\n-- Saanko sanoa sanan minäkin?\n\nJa kun se hänelle joka taholta myönnettiin, niin hän alkoi:\n\n-- Se ei ole tapahtuva, jos minäkin saan vakaumukseni sanoa! En ikinä\nusko sitä mahdolliseksi! Me äsken kyllä kuulimme oudon äänen, joka\nnäytti meitä hetken verran vavahduttavan. Ja miksei se olisi sitä\ntehnyt? Onhan se niin monta kertaa ennenkin aaveena soinut korvissamme.\nMutta olemmeko sitä koskaan todella säikähtäneet? Minä uskon, että\nemme, vai kuinka?\n\n-- Emme ole! Emme!\n\n-- Jos siis emme ole ennen, niin miksikä nytkään!\n\n-- Hyvä!\n\n-- Ja miksi emme nyt enemmän kuin ennenkään? Siksi, että meidän\nisänmaassamme on elinvoima, luja ja rikkomaton kuin luonnonvoima!\nSilpokoot sen, heittäkööt käden sinne, toisen tänne, sirottakoot\njäsenemme ympäri kenttiä, ne hakevat toisensa, ne asettuvat itsestään\npaikoilleen!\n\nPuhujan innostus tarttui muihinkin, he huusivat: \"Hyvä, hyvä!\" ja hän\njatkoi hehkuvin poskin:\n\n-- Halkaiskoot ne sen kahtia, repäiskööt toisen puolen toisestaan irti,\nne yhtyvät sittenkin ja alkavat aina elämänsä uudelleen! -- Maamme on nyt\njaettuna keskeltä kahtia. Mutta sillä vakavalla luottamuksella, sillä\nuskolla, joka, vaikka ei muuta uskoisikaan, uskoo kuitenkin isänmaan\nyhteyteen ja onneen, tahdon minä juoda isänmaan maljan! Hyvä\nherrasväki --!\n\n-- Odottakaa hetkinen! huusi vanha soturi toisesta päästä pöytää. Tässä\ntalossa on aina ollut tapana, että kuninkaan ja isänmaan malja juodaan\nvanhasta Kaarle kuninkaan kristallipikarista...\n\nEmäntä viittasi palvelijalle, ja palvelija kiiruhti ottamaan sitä salin\nnurkasta, jossa se vanhan tammikaapin päällä seisoi Kaarle XII:n\nvartalokuvan edessä.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra von Döbeln, tämä keskeytys, mutta se on lahja\nitse kuninkaalta isävainajalleni.\n\n-- Anna tänne se!\n\nJa von Döbeln oikaisee kätensä sitä ottamaan, ja toisella tarttuu hän\nisoon viiniruukkuun, tyhjentääkseen sen sisällön vanhaan pikariin.\n\nMutta yht'äkkiä hän kalpenee, pudottaa viiniruukun kädestään, laskee\npikarin pöydälle, horjahtaa vähän, painaa kädellään haavoitettuun\notsaansa ja vaipuu sanatonna istuimelleen.\n\nHerrat hypähtävät paikoiltaan ja peräytyvät, naiset huudahtavat kuin\nolisivat he nähneet aaveen, ja kaikki tuijottavat he sanattomina\nvanhaan pikariin, jossa näkyy suuri, räikeä rako yläreunasta\nalareunaan.\n\nMilloin oli haljennut Kaarle kuninkaan lahja, sitä ei kukaan tiennyt.\n\nMutta isänmaan malja jäi sinä iltana juomatta.\n\nJa kuukauden perästä kulki vihollinen Kymijoen poikki.\n\n\n\n\nRAKKAUDEN KIRJE.\n\n\n\nI.\n\nOlin niin tulisesti rakastunut kuin voi olla ainoastaan koulupoikana\nollessaan. Olin viimeisellä luokalla, ylioppilaskirjoitukset olivat\njuuri päättyneet, ja tunteeni olivat nousseet niin korkealle, että jos\nolisi ollutkin jonkinlainen lemmen lämpömittari, se ei enää olisi\nvoinut sen astemäärää osoittaa, ei varjossakaan. Kuumuus oli niin kova,\nettä vaikka päiväkaudet kuljin kalpeana ja väsyneenä, niin en silti\nsaanut yölläkään unta silmiini. Minä ähkin ja puhkin, kieriskelin\nvuoteellani, peite painoi, ja lakanakin oli liian raskas. Päänalunen\noli tietysti tuhannella sykkyrällä, oljet allani ruumenna, ja sänky\nnarisi ja valitti vaivojaan.\n\n-- Mitä sinä siinä yökaudet peppuroit, ettei saa nukkua, murisi veljeni,\njoka oli tuomittu nukkumaan samalla tilalla.\n\n-- Enhän minä mitään...\n\n-- Vai et mitään?\n\n-- Kun on niin vari.\n\n-- Eipähän minulla ole vari...\n\nMutta hän ei ollutkaan rakastunut niinkuin minä eikä tiennyt, kuinka\nminä kärsin.\n\nMinä en voinut muuten, minun täytyi avata ikkuna.\n\nSe oli kaupungin rantaan päin, ja naapurin puutarhan ja takapihan yli\nnäkyi siitä palanen järven lahtea. Ulkona oli valoisa kevätyö, ja\nsiellä oli niin kaunista, niin kaunista, että minua taas melkein\nitketti.\n\nEihän tämä ollut aivan ensimmäinenkään rakkauteni. Olihan niitä ollut\nkolme rakkautta kaikkiaan, yksi siellä maalla ja kaksi täällä koulussa.\nMutta minä olin silloin vielä lapsi, ja ne olivat olleet sellaisia\nlapsellisia rakastumisia. Melkein halveksin itseäni ajatellessani,\nkuinka naurettava olin ollut siihen aikaan ja kuinka pintapuolisia\ntunteen olivat olleet. Nehän olivat perustuneet ainoastaan ulkonaisiin\nominaisuuksiin, kauniisiin silmiin, kiharoihin ja leiskaviin letteihin.\nHeidän sisällistä arvoaan -- pappilan Helmin, Anna Pettersonin ja\nviimeksi Ida Nymaninkin -- en ollut vähääkään punninnut. Ja mikä minä\nolin silloin ollut? Koulupoika, joka ei voinut kaukaisessakaan\ntulevaisuudessa ajatella edes kihloihin menemistä, vielä vähemmin kodin\nperustamista.\n\nMutta nyt olivat olot aivan toiset, nyt seisoin elämäni käännekohdassa,\nolin tulemaisillani ylioppilaaksi, ja nyt tuli minun sen mukaisesti\nkäyttäytyä ja toimiakin. Tunteeni \"tuohon naiseen\", joka oli minut\nvalloittanut, eivät olleet hetken hurmausta, vaan ne olivat totiset ja\nsyvät. Joskin minä ihailin hänen sinisiä, sielukkaita silmiään ja hänen\npitkää, vaaleaa palmikkoaan, niin perustuivat tunteeni oikeastaan\nrauhaan hänen otsallaan, arvokkaisuuteen hänen kasvoissaan ja ennen\nkaikkea tuohon tasaiseen hellyyteen koko hänen olennossaan. En\najatellut häntä iloisena morsiamena, vaan vakavana vaimonani, joka\nvoisi jakaa kanssani kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Ja juuri\nse, että hän oli minua _viittä_ vuotta vanhempi, juuri se oli parhaana\ntodistuksena siitä, ettei tässä enää voinut olla kysymys tavallisesta\nlemmen tunteesta. Tämä on kypsyneen miehen totista kiintymistä, tämä on\njo syvälle juurtunutta rakkautta, josta riippuu koko hänen\ntulevaisuutensa ja joka määrää hänen elämänsä suunnan ainaiseksi. Jos\nhän rakastaa minua, olen pelastettu. Ellei -- hyvästi silloin ihanat\nunelmani rakkaudesta ja onnesta! Minä olen oleva ikuisesti murrettu\nmies. Minä tunnen sen, että jos niin käy, silloin tulen elämään vain\nkalpeana haamuna siitä, mikä muuten olisin voinut olla. Te huolettomat,\nkokemattomat ystäväni, toverini ja veljeni! Te ette ole vielä tulleet\nelämänne tienhaaraan, te ette tiedä ettekä kenties tule koskaan\ntietämäänkään, mitä ovat elämän taistelut. Iloitkaa te vain, naurakaa,\nlyökää palloa lupapäivinä ja nukkukaa -- lapset!\n\nMinä en nimittäin ollut ollenkaan varma siitä, rakastaako _hän_ minua.\nYksi todistus minulla tosin oli, ja se oli jotenkin hyvä: en tiennyt,\nettä hän ainakaan rakastaisi ketään muutakaan. Hän oli hoitamassa\ntäällä kaupungissa nuorempia sisariaan ja veljiään, joista yksi oli\nminun luokkatoverini ja paras ystäväni, tietysti. Olin heillä joka\npäivä, ja hän oli minulle aina niin tasaisesti ystävällinen ja hyvä, ja\njoka kerta, kun lähdin heiltä, pyysi hän, etten \"unhottaisi pois\".\nMutta ei hänen silmissään kuitenkaan näkynyt mitään erikoista tunnetta.\nKenties ei hän aavistanutkaan, että olisin voinut rakastua häneen, kun\nhän oli niin monta vuotta minua vanhempi. Se on tietysti\nhienotunteisuutta hänen puoleltaan. Ja sentähden täytyy _minun_ ottaa\nensimmäinen ratkaiseva askel, minun täytyy tunnustaa hänelle tunteeni.\n\nOlen jo aikoja sitten päättänyt, että sen on tapahtuminen heti kohta,\nkun kirjoitukseni ovat onnellisesti suoritetut. Sitä ennen -- se olisi\nollut väärin häntä kohtaan.\n\nNyt ne ovat ohitse ja ovat onnistuneet. Illalla on tullut siitä\nHelsingistä sähkösanoma. Toverini ovat lähteneet lähimpään maataloon\npunssipulloineen. Mutta minulla on nyt tärkeämpää tehtävää.\n\nVeljeni nukkuu seinään päin, kääräistyään kaikki peitteet ja lakanat\nympärilleen. Viereisessä kamarissa kuorsaavat toiset. Tornin kello lyö\nkaksitoista yöllä. Kaikki on hiljaa. Nyt on tullut otollinen hetki. Nyt\ntunnen, että se tulee sujumaan. Tänä yönä se on tehtävä. Ja juhlallisin\ntuntein, kasvot jäykkinä, mutta käsi vähän vavisten, avaan minä\nlaatikkoni. Laatikossa oli lukittu paperilaukku ja laukussa kirjeeni\nkonsepti. Nyt se on puhtaaksi kirjoitettava -- punaiselle paperille\nsinisellä musteella -- ja huomenna on se oleva hänen käsissään.\n\n-- Mitä sinä siellä taas ratuuttelet? ärähtää veljeni unissaan.\n\nSe ei ole mikään tavallinen rakkauden kirje, sillä tämä rakkauskaan ei\nole mitään tavallista rakkautta. Minä en kosi, minä ainoastaan\n\"ilmoitan hänelle tunteeni\".\n\n\"Minun täytyy saada sanoa sinulle -- kirjoitan minä -- mitä sydämeni\ntuntee. Jos voisin, niin minä kätkisin ne, kätkisin ainiaaksi, mutta\ntunnen, että se ei ole mahdollista. Ehkä kummastut tätä, ehkä\nloukkaudut ja suutut; mutta jos voit, niin anna minulle anteeksi, ja\nmenköön tämä asia meidän salaisuutenamme hautaan.\"\n\nJa tämän esipuheen jälkeen alan minä selittää hänelle tunteitani. Monta\nyötä olen tähän työhön menettänyt, mutta sitten siitä on tullutkin\nkahdeksan sivun pituinen, pieni novelli. Erittäinkin olen ihastunut\nmuutamiin paikkoihin, joihin asetan suurimmat toiveeni ja joiden luulen\npitäväni saada hänet lämpenemään, vaikka hän vielä olisikin kylmä.\n\n\"Jo silloin, kun viime kesänä olin teidän luonanne siellä maalla,\nheräsi minussa se tunne, joka nyt on kasvanut voittamattomaksi. Me\npalasimme järveltä veljesi kanssa. Sinä olit rannassa meitä\nvastaanottamassa, heilutit meille liinallasi ja huusit hellällä\näänelläsi meitä päivälliselle. Olit avopäin, aurinko valaisi kasvojasi\nja vaaleanpunaista pukuasi. Olit silloin kuin taivaallisesti\nkirkastettu -- ja se kuva painui siitä hetkestä unhottumattomasti\nmieleeni\".\n\n-- -- \"Ehkä erehdyn -- ja voihan ihminen niin helposti erehtyä -- mutta\nminusta kuitenkin näytti siltä, kuin en minäkään olisi ollut sinulle\naivan yhdentekevä. Kun olimme viinimarjoja syömässä teidän\npuutarhassanne, niin sinä kutsuit minua luoksesi parhaaseen\npensaikkoon, taitoit täyteläisimmän tertun ja ojensit sen minulle\npensaan yli. Olisitko tehnyt tämän, ellet olisi minusta vähääkään\nvälittänyt?\"\n\n-- -- \"Mutta kaikista ihanimpana esiinnyit sinä edessäni silloin,\nmuistatko, Fanny, viime talvena, kun sisaresi oli pienen lapsensa\nkanssa käymässä täällä luonanne. Sinä otit sen hänen sylistään, pidit\nsitä niin hellästi ja taitavasti käsivarrellasi, että mieleeni muistui\nRafaelin kuuluisa madonna.\" -- --\n\n\"Sinun soittosi talvi-iltain hämärässä, kun istuit haaveksien pianon\nääressä ja lauloit niitä lauluja, joita tiesit minun rakastavan, en voi\nsitä sanoin selittää, millaiset tunteet minussa silloin myllertivät,\nvaikka minun täytyikin istua rauhallisena ja kätkeä epätoivoni\nriehuvaan rintaani\" -- --\n\n\"Mutta nyt sitä en enää voi, minun täytyy saada varmuus. Minä lähden\nmuutaman kuukauden päästä ulos maailmalle, tiemme eroavat, emme kenties\nenää koskaan tapaa toisiamme. Sanon 'kenties', sillä yksi mahdollisuus\nvielä on, ettemme iäksi eroaisi. Mutta se mahdollisuus ei ole minun\nmäärättävissäni, vaan se on sinun. Anna se minulle, jos voit, mutta\nellet voi, niin sano sekin, sano suoraan ja säälimättä. Sillä varmuus,\nolkoon se kuinka karvas tahansa, on aina parempi kuin epävarmuus.\"\n\nAamu jo valkeni, kun olin lopettanut puhtaaksikirjoittamisen. Ilman\nkonseptia kirjoitin siihen vielä näin kuuluvan lisäyksen:\n\n\"P.S. Jos sinun hyvin käy maailmassa, jota sydämestäni toivon -- sillä\nnyt, kun aamu koittaa ja luonto taas yön jälkeen herää uuteen elämään,\ntunnen minä, että rakkaudessani ei ole ollenkaan itsekkyyttä -- niin\npyydän vain, että vaikka et minua rakastaisikaan, et kuitenkaan\najattelisi minua katkeruudella etkä minua tuomitsisi. Ehkemme enää\nkoskaan tapaa toisiamme. Ehkä kohtasimme toisemme eilen viimeisen\nkerran, kun sinä tulit samalla hetkellä Hiltusen puotiin kuin minäkin\nolin siellä. Mikä omituinen sattuma! Se oli vain pieni kohtaus, johon\net varmaankaan -- jos et rakasta minua -- pannut sen suurempaa huomiota,\nmutta joka painui minun mieleeni ja tulee siellä säilymään niinkuin\nnämä muutkin. -- Ka, sinä täällä! sanoit sinä ... oletko ostanut jotain?\n-- Olen! vastasin minä, ja ääneni vapisi. -- No, mitä sitten' -- Sen saat\nsittemmin tietää. -- Milloin saan sen tietää? -- Kerran! -- Nyt voin sen\nsanoa: minä olin silloin ostamassa tätä punaista paperia, jolle tämä\nkirje on kirjoitettu. -- Mutta kylliksi nyt... En tahdo sinua kauemmin\nikävystyttää. Hyvästi! -- Iäksikö hyvästi?\"\n\nKirje on valmis, taitan sen huolellisesti kokoon, suljen kuoren ja\nkirjoitan siihen: \"Neiti Fanny Friberg -- käteen.\"\n\nSamassa laulaa vastapäätä olevan naapurin kukko ensimmäisen sävelensä\nja kello kirkon tornissa lyö kolme. Vetäisen ikkunan kiinni ja\nlaskeudun levolle niinkuin kuolemaan tuomittu, joka huomenna viedään\nmestauslavalle ja joka juuri on kirjoittanut viimeisen tahtonsa.\n\n\n\nII.\n\nSeuraavana aamuna -- joka oli sunnuntai -- oli taivas pilvessä ja ilma\nkostea, vaikkei satanut. Meillä oli murakoita potaattihaudikkaita\naamiaiseksi, kotoa tuotua nuorta piimää ja tuoretta pannurieskaa. Olin\nyhä vielä juhlallisella tuulella ja söin synkästi ja koneellisesti.\nMutta veljeni olivat aamuvirkeitä ja rupesivat tekemään kiusaa.\n\n-- Sitä se on merkillinen mies tuota ... yökaudet se valvoo ja\nkirjoittaa mitähän kirjoittaneekin ... eikö tehne rakkaudenkirjettä,\nkoskapahan oli ostanut eilen punaista paperia?\n\n-- Kuka sinulle on sitä valehdellut?\n\n-- Hiltusen puotipoika sanoi.\n\n-- Se ei ole totta!\n\n-- Sitä Fribergin Fannyako sinä?\n\n-- Suus kiinni!\n\nHoitajamme, vanha perheen palvelija, pitää minun puoltani:\n\n-- Syökäähän pois elkääkä tyhjää hupattako.\n\nSiihen se jäi, ja minä lähdin ulos kaupungille, kirje povitaskussa.\n\nSe olisi nyt ollut saatava perille, mutta siinä ilmaantui yht'äkkiä\nodottamattomia vaikeuksia. Kaupungin postia ei ollut eikä minulla ollut\nketään, jonka olisin voinut lähettää viemäänkään. Jos vilkuttaisin\nissikan ja antaisin sille viisikolmatta penniä ja sanoisin, että vie\ntämä kirje neiti Fanny Fribergille? Mutta siitä syntyisi liika suurta\nmeteliä. Se ajaa koluuttaisi rattaineen niiden portista sisään,\nseisauttaisi hevosen rappujen eteen ja kompuroisi keittiöön. Ehkei\nolisi Fanny itse saapuvilla, mutta jos olisikin, niin saattaisi hän\nkysäistä: \"Keneltä on tämä kirje?\" Siltä ja siltä, voisi issikka\nvastata paukauttaa, niin että kuuluisi kaikkiin huoneisiin. Tai jos ei\nkysyisikään, niin saattaisi Fanny mitään pahaa aavistamatta avata\nkirjeen kaikkien nähden, ja punainen paperi herättäisi heti kohta\nepäluuloa. Se olisi kyllä nerokas tuuma, jos lähettäisin kirjeen eri\nkuoressa johonkin postikonttoriin, ja kun ne sen avaisivat siellä, niin\npalauttaisivat tänne takaisin, kun olisi postimerkki päällä. Mutta mitä\nne ajattelisivat siitä siinä postikonttorissa? Ja sitä paitsi voisi\nkirje hukkua; ja jos tulisikin perille, en tietäisi, milloin se on\ntullut.\n\nEi sitä voi muuten järjestää, kuin että itse pistän sen hänen omaan\nkäteensä. Mutta ei sekään ollut niin mutkatonta. Mitenkä minä sanoisin\nhänelle? Niinkö, että: \"Tässä olisi minulta sinulle kirje?\" Ei se sovi.\nJos en virkkaisi mitään, ojentaisin sen vain hänelle äänettömällä\nliikkeellä ja hyökkäisin ulos? Mutta eikö sekin ehkä olisi naurettavaa?\n\nYht'äkkiä iskee päähäni nerokas tuuma. Sisareni Hanna ja hän ovat\njoskus olleet kirjeenvaihdossa. Minä annan sen hänelle ja sanon, että\nse on tullut minulle Hannan kirjeen sisässä jonkun matkustavaisen\nmukana ja sitten minä sanon, että nyt täytyy minun mennä.\n\nMutta kun tulin heille, ei Fanny ollut kotona. Oli mennyt kirkkoon.\nVeli oli kyllä kotona, mutta ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja\nminun täytyi kävellä hänen kanssaan koko aamupäivä ja palata kirje\ntaskussa kotiin päivälliselle.\n\nEn saanut asiaani toimitetuksi iltapäivälläkään. Kävelin kyllä heidän\nohitsensa, ja pihalta kuului krokettipallojen pauketta. Mutta lankun\nraosta näin, että siellä oli vieraita. Turha olisi yrittääkään, sillä\ntietysti ne jäävät sinne koko illaksi.\n\nKaupunki kiehuu sunnuntaiyleisöä. Suurissa, kaduntäyteisissä laumoissa\nvaeltavat koulupojat ja koulutytöt ylös ja alas kaupunkia pitkin,\nnauraen ja metelöiden. Minua ne inhottavat kaikki tyynni. Semmoisia\niloisia, pintapuolisia ja kevytmielisiä olentoja, joilla ei ole\naavistustakaan elämän todellisista kärsimyksistä ja tuskin tuleekaan...\nJa yhä ne vain pelaavat krokettia siellä Fribergin pihassa, vaikka jo\nhämärtää. Se Fannykin ... mitähän sillä nyt on niin hauskaa\nnaurettavaa? Ja minun täytyy mennä yksin kotiini. Otan avaimen ovelta,\nheittäyn vuoteelleni ja olen onneton.\n\nSeuraavana aamuna alkoivat jo tentit. Mikä kohtalon iva -- sanoin minä --\nlukea tällaisessa mielentilassa vanhoja vuosilukuja! Mikä ilmeinen\nironia -- hymähdän minä katkerasti -- ratkaista probleemeja, kun elämän\nsuurin kysymys odottaa ratkaisuaan!\n\nEikä tuo otollinen hetkikään näyttänyt koskaan tulevan. Silloin kun\nvain suinkin sopi, minä tosin menin hänen luokseen siinä vahvassa\nvakaumuksessa, että nyt se tapahtuu. Mutta oli niinkuin olisi varta\nvasten niin asetettu, etten koskaan saisi tavata häntä kahden kesken.\nMilloin on mikin hänen pikkuveljistään ja sisaristaan saapuvilla, ja\nniitä näyttää nyt kihisevän enemmän kuin koskaan ennen hänen\nympärillään. Milloin niitä on toisessa nurkassa, milloin toisessa,\nmilloin ne kaikki katsoa moljottavat minua vasten silmiä. Voisi se\nhyvin hyvästi ajaa ne peräkamariin! Ja sen se kai tekisikin, jos\nrakastaisi minua. Mutta rakastaakos se --? Ja jos joskus olisin nopealla\nkäden käänteellä ennättänytkin suorittaa asiani ja hyökätä sen tehtyä\ntieheni, niin en saanut sitä tehdyksi omilta epäilyksiltäni. Monesti\nolen jo siirtänyt kirjeen povitaskusta sivutaskuun, monesti siihen jo\ntarttunut ja aikonut nakata sen hänen syliinsä. Mutta aina jää pala\nnielemättä. Huomenna nielaisen ... mutta kurkkuun se jää huomennakin.\n\nKului päiviä ja kului viikkoja. Illoilla aina varmuuden vuoksi suljin\nkirjeeni lukittuun laatikkooni ja aamulla otin sen sieltä esille. Kuori\nalkoi tahraantua ja nurkat vääntyä koirankorville, niin että se lopulta\npiti kääriä paksun, harmaan paperin sisään.\n\nEi käynyt syönti päivällä eikä yöllä nukkuminen. Kuumuus oli kohonnut\nvielä korkeammalle. Vuoteesta ei ollut kuin riekaleita jälellä.\nVeljenikin oli vaatinut vuode-eroa ja laittanut itselleen oman tilan\nsohvan kannelle toiseen huoneeseen.\n\n\n\nIII.\n\nLukukausi lähenee loppuaan, tentit ovat kohta kaikki suoritetut. Mutta\ntunteeni ovat yhä vielä povitaskussa, ja yhä tykyttää sydän harmaaseen\npaperiin -- kun yht'äkkiä tulee apu kuin taivaasta suoraan.\n\nKaupungin naiset ovat varattomien ylioppilaskokelaiden hyväksi panneet\ntoimeen arpajaiset. Fanny on valittu myömään arpoja, ja eräänä päivänä\n-- yhtenä kaikkein synkimmistä -- kysyy hän minulta, enkö tahtoisi ruveta\nhänen kasöörikseen.\n\nHän siis rakastaa minua! Minä en siis olekaan hänelle enää yhdentekevä!\nIlmankos hän siis on ollutkin niin alakuloinen! Kuinka en ole sitä\nennen huomannut!\n\n\"Oi terve pohjola, isäimme onnela!\" -- laulan minä pukeutuessani ja\nriennän hevosella noutamaan häntä hänen asunnostaan.\n\nHän tulee ovessa vastaan, pannen hansikkaitaan käsiinsä. Yllään on\nhänellä vaaleanpunainen puku. Vaaleanpunainen!\n\n-- Kas, kas! sanoi hän, frakissa ja vaikeassa kaulahuivissa ...\nkäännypäs ... se sopii hyvin tuo sinun uusi pukusi.\n\nSaan sulkea hänet melkein syliini auttaessani päällysvaatteita hänen\nylleen.\n\n-- Ei tarvitse tulla noutamaan, sanoo hän palvelijalleen. Ja minulle: --\nOle hyvä ja pistä tämä avain taskuusi.\n\nNyt ei ole enää epäilemistäkään, nyt olen siitä varma! Ja tänä iltana\ntulee se tapahtumaan!\n\nEi koskaan ole hän ollut niin kaunis kuin tänä iltana. Me seisomme\npienellä lavalla ylempänä muita. Hän latelee noita somia valkeita\npaperikääröjä lasiselle lautaselle, minä otan vastaan rahat, meidän\nyhteinen kauppamme käy hyvin, ihmiset sanovat ostaessaan: \"Teidän\nonnellanne!\" ja meidän arpamme ovat myydyt loppuun ennemmin kuin\nkenenkään muun.\n\nAika kuluu kuin huumauksessa. Franseesi on alkanut, ja me olemme\nasettuneet premieerille, kahden hengen istuttavalle pienelle sohvalle.\n\nEnsimmäinen vuoro on jo ohitse enkä ole vielä saanut sitä sanotuksi.\nMutta onhan vielä kolme vuoroa jälellä. Olen ostanut arpoja minäkin ja\nlahjoitan ne hänelle. Hän voittaa komean lamppumaton, mutta ei tahdo\nsitä ottaa.\n\n-- Mutta se on sinun!\n\n-- Ei, ei, en minä ota.\n\nToinen vuoro alkaa. Astun, onneton, hänen helmalleen, ja hän rientää\nnaisten pukuhuoneeseen sitä laittamaan. Saan istua koko sen väliajan\nyksin sohvalla.\n\n-- Suo anteeksi, sanoo hän tultuaan, ja me aloitamme kolmannen vuoron.\nEi hän näytä suuttuneelta, Jumalan kiitos, hymyileekin, kun karkelemme\nvastakkain. Mutta minä tanssin kuin tulisilla hiilillä, sillä nyt ei\nole kuin yksi väliaika jälellä ja nyt sen täytyy tapahtua. Enkö voisi\nehkä jättää sitä siksi, kun menemme yhdessä kotiin? Ei, se ei ole enää\nmahdollista, veli voi tulla mukaan!\n\nHän istuu tuossa syrjin minuun ja leyhyttelee viuhkallaan kuumuutta\npois poskiltaan. Sekondi on lattialla yhtenä epämääräisenä mylläkkänä.\nTuossa tuokiossa ne ovat lopettaneet ja neljäs ja viimeinen vuoro\nalkaa.\n\nNyt tai ei milloinkaan!... Se on jo rinnassa, se nousee kurkkuun ja\nkuristaa sitä kuin rautakouralla, alkaa jo painua alas, mutta silloin\nteen minä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, päätäni huimentaa, enkä\ntiedä, mitenkä ... mutta silloin se on jo sanottu!\n\n-- Vai niin, sepä hauskaa ... onko sinulla se täällä mukanasi?\n\nTäälläkö? ... on ... ei ... mitä sanon minä ... se on palttooni\ntaskussa ... minä annan sen, kun mennään...\n\n-- No hyvä, ehdinhän sen sittenkin saada. Minä jo luulin, että hän oli\nminut aivan unohtanut.\n\n-- Galopaad! komennetaan.\n\nNyt se on tehty, nyt en voi enää peräytyä, nyt on kohtaloni ratkaistu!\n\nMinä laukkaan kuin riivattu. Tunnen tuskin, että hän on kainalossani.\n\n-- Vaihdosss! huudetaan, mutta minä en tottele, minä en tahdo päästää\nhäntä, minä karkaan omineni ohitse. Lattia läikkyy jalkaini alla,\nseinät huojuvat kaatuakseen ja lamput heiluvat kuin kirkonkellot.\nVapaat vuorot alkavat, minua johdetaan ja viedään ympäri salia,\nkainaloiden alitse ja rivien lomitse, minä käyn, kumartelen, laukkaan\nja pyörin, välistä on hän vierelläni, välistä huomaan olevani yksin\nainoastaan herrojen kanssa. Tuntuu niin kumman vieraalta, en tiedä,\nolenko se minä vai onko se joku muu. Mutta minähän sitä olen sittenkin\nminä! Mitä? Sanoinko sen hänelle? Niin, niin! Tuolla hän on! Kiertää\ntännepäin kädestä käteen! -- Kylmä hiki kihoaa koko ruumiistani. Tuntuu\nkuin pyörryttäisi. -- Promenaad! -- Avanssee! Retiree! -- Ei, ei! Kaikki on\nehkä menetetty! -- minä tunnen sen yht'äkkiä, minä veltostun ja\njäykistyn.\n\nMutta hän katsoo yht'äkkiä huolestuneesti minuun.\n\n-- Voitko pahoin?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Olet aivan kalpea.\n\n-- Olenko, en tiedä, ei minulla ole mitään.\n\nTanssi lakkaa samassa. Miksi hän kysyi yht'äkkiä, voinko pahoin? Vien\nhänet salin yli ja kumarran juhlallisesti, mutta merkitsevästi;\n\n-- Kiitoksia, Fanny, tämä oli minun viimeinen tanssini.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Ilman vain ... en aio enää koskaan tanssia.\n\n-- Et koskaan?\n\n-- En koskaan.\n\nHän katsoo minuun yhä vähän huolestuneesti. Pyörähdän jo mennäkseni,\nmutta yht'äkkiä tunnen käännähtäväni, näen ojentavani hänelle -- sen\nharmaaseen paperiin käärityn kirjeen. Kuulen sanovani:\n\n-- Tässä se onkin ... minä en muistanutkaan ... sisareni kirje ... ja\nnäen, että hän ottaa sen ja menee naisten huoneeseen.\n\nLattia, jonka yli minun on mentävä herrain ravintolaan, on kuin rajaton\nerämaa, hyvin kaukana tuolla on ovi ja sen edessä pieniä punaisia\nnaamoja ja jotain valkeata ja mustaa.\n\nVähän myöhemmin ulkona käytävässä. Olen juonut lasin punssia. Tahdon\n_juoda_ tänä iltana! Tahdon tyhjentää pohjaa myöten elämäni katkeran\nkalkin. Sillä miksi _minä_, miksi juuri minä olen ikuisesti tuomittu\nolemaan onnen hylkylapsi! Mikä kirosi minut unhottamaan siihen sen\nharmaan paperin!\n\n-- Oletko nähnyt Hermannia?\n\nSe on hänen veljensä ääni, joka kysyy.\n\n-- Täällä hän oli juuri vast'ikään, vastaa joku toinen.\n\n-- Ka, täällähän sinä oletkin ... kuule, sinullahan on meidän avain?\n\n-- Menetkö jo pois?\n\n-- En minä ... vaan Fanny sanoi voivansa pahoin ja pyysi itseään\nsaattamaan ... mutta kyllä minä tulen pian takaisin.\n\nHyvä kaikki! Hän voi pahoin ja tahtoo _veljensä_ saattamaan.\n\nOlisin ehkä ollut \"ikuisesti murrettu mies, vain kalpea haamu siitä,\nmikä muuten olisin ollut\", ellei _hän_ olisi minua pelastanut. Sillä\nseuraavana aamuna sain häneltä oman kirjeeni takaisin ja sen mukana\nseuraavat rivit: \"Kyllä olet sen itsekin huomaava, kun oikein\najattelet, että se, minkä olet tehnyt, on hyvin lapsellista.\"\n\n_Lapsellista!_ Minunko rakkauteni, minun suuri ja syvä ja miehekäs\nrakkauteni -- lapsellista? Sillä laillako hän oli kirjeeni käsittänyt?...\n\nHän säälitti minua.\n\n\n\n\nRUOKAROUVA.\n\n\nKai hän oli nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin saanut jäädä\nkaupunkiin viettämään kesäänsä kuumissa, pihanperäisissä\nvuokrahuoneissaan, kai täytyi hänen koettaa saada ruokavieraita ja\nvuokralaisia ainakin sen verran, että edes kesävuokra tulisi\nmaksetuksi.\n\nHän oli papin leski. Hänen miehensä oli ollut kirkkoherrana muutamassa\npienessä pitäjässä. Siitä oli jo monta vuotta. He olivat köyhtyneet,\nlapset olivat jääneet isästään kesken kouluttamisen, ja viedäkseen\nheitä eteenpäin oli äiti viimeisine huone- ja keittiökaluineen\nmuuttanut Helsiinkiin ansaitakseen jotain vuokralaisten pidolla ja\nruuanlaitolla, joka oli ainoa hyödyllinen elinkeino, minkä hän oli\noppinut.\n\nEivät olleet suuria ne tulot, jotka tästä toimesta lähtivät. Murusia ne\nolivat rikkaiden pöydiltä. Voitto oli vain sitä, mikä ulottuu\nkolmannelle kahden hengen padalla keittäen. Suurella tarkkuudella ja\njokaisen palan punnitsemalla hän sai sen verran tähdettä jäämään, että\nsiitä oli ruuaksi hänelle itselleen ja kahdelle pojalle. Toinen niistä\npalveli rautatiellä ja hän maksoi ruokansa, toinen koetti pyrkiä\nylioppilaaksi eikä kyennyt vielä mitään ansaitsemaan. Molemmat asuivat\nhe tyytymättöminä ja äidilleen yhtämittaa maristen pienessä, ahtaassa\nhuoneessa pihan puolella, oleskellen aterian lomalla yhteisessä\nruokasalissa, joka oli puoleksi perheen huone, puoleksi ravintola.\n\nSe huone oli kuva sekä entisistä kulta-ajoista että nykyisistä\nkullattomista. Parhaat huonekalut olivat vuokralaisten huoneissa,\nsiellä oli missä vanha mahonkipiironki tai verkapäällyksinen\nkirjoituspöytä, missä entisen vieraskamarin suuri toalettipeili tai\ntoinen tai toinen noista leveistä, suurista sängyistä, jotka\nruhtinaallisina ja arvokkaina olivat täyttäneet rovastin ja ruustinnan\nentisen makuukamarin.\n\nSalin kalusto oli nahtävästi kokoonpantu niistä huonekaluista, joita\nennen oli ollut pappilan sekä ruokasalissa että suuressa salongissa.\nKeskellä lattiaa oli entinen suuri ja pitkä ruokapöytä, joka täytti\nsuurimman osan huonetta ja jonka siipiä ei koskaan laskettu alas.\nSilloin kun siinä ei ollut ruokia ja astioita, oli sen yli kuitenkin\nlevitetty valkoinen ruokaliina. Salin eräässä nurkassa oli sohva ja\nkaksi nojatuolia, jotka aikoinaan olivat olleet uusia ja sametilla\nkatettuja, mutta joita nyt aina peitti palttinainen päällys. Sohvan\nedessä oli pyöreä pöytä, jossa aina vetelehti Hufvudstadsbladet\nruokavieraitten luettavana. Albumeja, jotka aina koristavat\nherrastalojen pöytiä ja joista vieraille niin suurella mielihyvällä\nesitellään talon sukulaiset ja tuttavat, niitä ei näkynyt. Pienessä,\nvähän likaantuneessa paperikorissa oli kukkas- ja nimikortteja, joita\nnähtävästi olivat siihen lähettäneet uskollisimmat ruokavieraat. Se oli\nsekalaista seurakuntaa, ympäri maailman kerättyä, enimmäkseen\ntuntemattomia, kaiuttomia nimiä. Joukossa oli kuitenkin muuan\nvaltiopäivämies ja eräs Suomalaisen Teatterin nuoremmista\nnäyttelijöistä. Sohvan kupeella oli pitkän, aution seinän täytteenä\npöytähylly vanhoine nuottivihkoineen ja muutamine romaaneineen. Sen\npäällä oli kömpelö, kipsinen jäljennös jostain Amor-veistoksesta ja sen\nkahden puolen pari posliinista maljakkoa. Vastaisella seinämällä oli\nvanha piano, joka kai oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin rouva oli\nsoitellut. Pianon päälle oli ripustettu miesvainajan valokuvasta\nsuurennettu muotokuva ja molemmin puolin häntä pari öljypainokuvaa,\njotka esittivät tyrolilaisia maisemia vesiputouksineen, myllyineen ja\njärvellä soutelevine rakastavaisineen.\n\nTähän huoneeseen kokoonnuimme me kolmesti päivässä ruualle. Paitsi\nvarsinaisia vuokralaisia oli siellä ylimääräisiäkin ruokavieraita,\njotka tulivat ja menivät kuin ravintolassa. Ne tuskin tervehtivät\ntullessaan ja istuivat pöytään käsiään ristiin panematta. Syötyään he\njäivät odottamaan kahvia ja istua rehahtivat sohvaan tai nojatuoleihin,\njoiden vieterit aina surkeasti parahtivat heidän allaan. Se tuntui niin\nsydämettömältä tuo, kun ajattelin, missä kunniassa nämä kapineet ennen\nolivat olleet. Vallitessaan pappilan suurta salia oli sohva ollut\nparhaiden ja arvokkaimpien rouvien kunniasijana. Ne olivat sen uutuutta\nihailleet, silitelleet sen samettipäällystä, kyselleet sen hintaa ja\nvasta monen tahtomisen ja kehoittamisen jälkeen uskaltaneet ottaa sen\nhaltuunsa. Sitä oli varottu kuin silmäterää, lapset eivät saaneet siinä\nkoskaan istua, ja sentähden oli se säilynytkin tahratonna. Mutta nyt se\noli alttiiksi annettuna tuhkan porolle, siihen oli läikkynyt kahvia, ja\nmonesta kohden oli sametin nukka kulunut niin, että loimi pisti\nnäkyviin. Turhaan koetti rouva peittää tätä rakasta huonekaluaan\npalttinapäällyksellä. Vierasten varomattomasti liikahdellessa ajautui\nse pois ja ratkeili liitoksistaan.\n\nMutta ne entiset vieraat ne olivatkin olleet harvinaisia\nsunnuntaivieraita, jotavastoin nämä olivat jokapäiväisiä arkivieraita.\nNe tulivat ja menivät, useinkin emännälle hyvästiä sanomatta.\n\nVarsinaisetkin vuokralaiset vaihtelivat usein kuukausittain. Sillä\npaikka ei ollut edullinen eikä hoitokaan aivan mallikelpoista. Laihaa\nlientä ja mehutonta lihaa jollain korvatakseen koetti hän äidillisellä\nkohtelulla, perheellisillä neuvoilla ja ystävällisellä puhelulla\nruokapöydässä ylläpitää hyvää tuulta. Hän koetti ottaa osaa\nylioppilaiden tutkintopuuhiin, kysellä toisilta, \"oliko paljon väkeä\neilen teatterissa\" ja \"hyvinkö oli hauska eilisissä tanssiaisissa\"\nj.n.e. Ja mitä ystävällisimmällä äänellä kysyi hän: \"Saako luvan olla\nlisää?\" Mutta vieraat välittivät vähemmän hymyilyistä ja hyvistä\npuheista kuin hyvästä ruuasta. Useinkaan eivät tyytymättömät kasvot\ntahtoneet ottaa mitenkään valjetakseen. Ja kun hän tiesi\nsyyllisyytensä, jota ei voinut mitenkään auttaa, jos mieli vähänkään\npäästä omilleen, kun maito yhä harmeni, liha sitkistyi, kahvi kävi\nheikommaksi ja jälkiruuaksi tarjottiin vuorokauden vanhoja leivoksia,\njoita sai kaksi viidellä pennillä, -- silloin hän arkiutui, oli hätäinen\npöydässä, ei uskaltanut katsoa silmiin eikä aina tulla itsekään\nsaapuville.\n\nVuokralaiset ja ruokavieraat tekivät silloin pilaa hänen laitoksistaan,\njättivät syömättä, mitä olivat ottaneet eteensä, ja laittoivat\nivallisia terveisiä piikain mukana. Piiat olivat yhdessä liitossa,\nvaihtuivat nekin joka kuukausi, valittaen työn paljoutta ja huonoa\nruokaa.\n\nUsein jäi huoneita tyhjäksikin keskellä lukukautta moneksi viikoksi.\nSilloin oli hän onneton ja surullinen, ja minä näin, että hän oli\nitkenytkin. -- Itsellään oli hänellä tosin parempi ja pojilla myös,\njoilla nyt oli väljempi ala liikkua. Hän sai maata kunnollisella\nvuoteella ja oikeassa huoneessa. Mutta ei hän kuitenkaan tullut\ntyytyväiseksi, ennenkuin hänet jälleen työnnettiin pieneen ahtaaseen\nkamariin keittiön takana.\n\nOli se elämää, jossa ei näyttänyt olevan iloista, huoletonta aikaa\nmilloinkaan. Aamusta varhain liikkeellä iltaan myöhään. Jo kello 6 tai\n7 lähti hän torille, josta sitten hiljalleen ja vähän väliä lepäillen\nkävi kotiin, suuri kori kainalossa. Palvelustyttöjä hän ei voinut ottaa\nmukaan milloinkaan, sillä ne tarvittiin siihen aikaan huoneita\npuhdistamassa. Kantaja ja ajuri olisi ollut liian kallis, ja harvoin\nraski hän istua raitiotievaunuunkaan.\n\nMutta välistä pilkisti sentään ilo hänenkin huoneeseensa. Se tapahtui\nsilloin, kun oli ollut hyvä vuosi, s.o. paljon vuokralaisia ja\nruokatavarain hinnat halvat. Jonakin sunnuntai-iltana tuli kutsuttuina\nentisiä kaupungissa sattumalta olevia pitäjäläisiä ja muita tuttavia\nrouvan luo kylään. Joukossa oli neitosia, pojat ja muut asumassa olevat\nnuoret herrat kelpasivat kavaljeereiksi, ja yht'äkkiä pantiin\nruokasalissa toimeen tanssiaiset. Sen ohessa leikittiin, laulettiin ja\npidettiin helppohintaista perheiloa toiselle puolelle keskiyön.\n\nJa se oli vain juhlan aatto, sillä oikea juhla oli vasta jonakin\nseuraavana päivänä, jolloin jotkut vuokralaisista liittyivät yhteen ja\nlahjoittivat rouvalle ja hänen perheelleen vapaapiletit teatteriin tai\nkonserttiin. Se oli varsinkin rouvalle itselleen suuri tapahtuma. Hän\nunohti kaikki huolensa, pukeutui parhaaseensa: vanhanmuotiseen\nsilkkileninkiinsä, pani sormuksia sormiinsa ja ripusti kaulaansa\nmiesvainajansa lahjoittaman kultaperäisen kultakellon. Ja liikkeelle\nlähdettiin jo melkein tuntia ennen ja oltiin ensimmäisinä paikkoja\nottamassa. Moneksi päiväksi oli sitten kertomista ja muistelemista\nsiitä, mitä oli nähty ja kuultu.\n\nMutta näitä juhlallisuuksia sattui harvoin. Useimmat sunnuntait sai hän\nolla kotona ja istua yksin, sill'aikaa kun kaikki muut, jopa\npalvelijatkin, olivat menneet ulos kaupungille. Poikain piti saada\nvähistäkin säästöistä sen verran, että edes sunnuntaisin pääsivät\nhuvittelemaan. Vaatimalla ne vaativat ja olivat tyytymättömiä ja\nkiukkuisia, kun ei äidiltä liiennyt tarpeeksi.\n\nVäliaika, kun päivällinen on korjattu ja illallista ei vielä ole aika\nruveta puuhaamaan, lienee hänestä käynyt hyvinkin pitkäksi. Kaikki\nhuolet silloin johtuivat mieleen. Hän käyskenteli ruokasalissa, kuului\nasettelevan ja koskettelevan kaikkia, huoahti tuontuostakin itsekseen,\nraotti lähihuoneiden ovia, ja kun ei luullut kenenkään olevan\nkuulemassa, avasi hän pianon, istui sen ääreen ja alkoi sitä arasti\nkosketella. Sormet olivat jäykistyneet, sävelet unohtuneet, hän\netsiskeli ja haparoi niitä muistostaan ja sai viimein kiinni jostain\nvanhasta laulusta. Ne muistot eivät olleet enää pappilan ajoilta, ne\nolivat aikaisempia ja kaukaisempia, ne olivat kaikuja tyttöpäiviltä,\njoilta pianokin oli säilynyt ja kulkenut mukana. Toisen toisensa\nperästä otti hän esille sellaisia lauluja kuin: \"Du gamla, du friska,\ndu fjällhöga nord\" ... tai: \"Djupt i hafvet på demantehällen\" j.n.e.\n\nMinä olin jäänyt ruokalevolleni viereiseen huoneeseen ja kuuntelin. Hän\nei sitä aavistanutkaan; hän soitti ja laulahtikin väliin heikolla,\nsärkyneellä äänellä. Hän innostui muistoistaan, väliin tuli iloisia\npolkkiakin, hän tuntui sytyttävän kynttilän, kun tuli pimeä, otti\nesille nuottejakin ja koetti niiden avulla...\n\nMutta yht'äkkiä soitettiin eteisen kelloa, säikähtäen hypähti hän ylös,\npaiskasi pianon kiinni ja kiiruhti avaamaan. Ja siihen ne saivat taas\npitkiksi ajoiksi jäädä hänen haaveensa menneistä iloista ja hauskuuden\npäivistä.\n\n\n\n\nHELSINKIIN.\n\n\nJahah! Joo! Kyllähän täällä on hauska, täällä maalla. Sehän _täytyy_\ntunnustaa, että täällä on hauskaa.\n\nNiin rauhallista, niin ihmeen rauhallista, ettei kuulu kuin oma\nhaukotus. Ne tietysti häiritsevät siellä Helsingissä ne ajurien rattaat\nja omnibukset ja veturien vihellykset, se alituinen tulo ja meno, ja\nvaikka minne menisi, niin näkee ihmisiä, niitä inhoittavia ihmisiä...\n\nTäällä maalla, täällä ei onneksi kuule muuta kuin jonkun tyhmän lehmän\nammunnan, ja välistä tulee sika porttia rynkyttämään. Eikä täällä soita\nryssät Esplanadissa, täällä laulavat linnut, Suomen laululinnut, --\ntyhjille huoneille. Eivätkä laula nekään muulloin kuin aamulla varhain,\njolloin minä nukun.\n\nNe eivät siis nekään häiritse, täällä ei, jumal'aut', täällä ei\nhäiritse niin mikään -- hiljaisuutta.\n\nVoi, voi, kuinka täällä siis on hauska!\n\nMikä ihana näköala tuosta ikkunasta! Maantie, niin, maantie, jota ei\nkukaan aja. Ja järvi, jota ei kukaan souda, ja niitty ja saaret ja\nsalmet ja tähdet ja taivas ja kuu ... ja metsää, metsää, metsää -- eikä\nyhtään ihmistä, ei niin ristin sielua päiväkausiin koko talossa, paitsi\nmuutamia liinatukkia lapsikakaroita, jotka ovat jätetyt tovereiksi\npienemmilleen ja minulle. Koeta puhella niiden kanssa, niin sysäävät\nsormet suuhunsa ja kysyvät: \"Hah'\" Ja jos jotain kysyt, niin sanovat:\n\"En mää tierä\".\n\nMutta tietysti on kuitenkin ihanata tämä maaelämä, tämä sisämaan\nluonto, tää maa tuhatjärvinen. Se on vain minun syyni, että minua\nhaukottaa. \"Oi, teitä valoisat pohjolan yöt, kun aurinko myötään\npäilyy, veen vienossa taivahan kanss\" ... jahah, valoisat, kiitän\nnöyrimmästi, niin valoisat, ettei saa yökausiin unta silmiinsä ja\nsääsket ynisevät korvan juuressa lakkaamatta. Ei sovi moittia.\n\nMuistaakseni olen minä täällä terveyttäni hoitamassa, hermojani\nparantamassa, saamassa maitokuuria (tai -kuria) -- siitä Jumalan viljasta\nei ainakaan ole puutetta. Saisit sitä vaikka silmivedeksesi. Siihen se\nolisikin omansa, mutta olut on luotu juotavaksi.\n\nOi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä\njoka ilta istumaan, juoda tuutinkinsa ja syödä portsioninsa ja sen\npäälle kahvia -- liköörin kera.\n\nEi ole. Mutta täällä on hapanta leipää ja pitkääpiimää ja talkkunaa ja\nmaitovelliä, on puulusikoita ja torakoita.\n\nIhana on tämä maaelämä. Ei saa postia kuin kerran viikossa. Ei saa\n\"Päivälehteään\" joka aamu vuoteelleen. Viisi kertaa viikossa on\npainoeste.\n\nTäällä sataa melkein aina, taikka on niin kylmä tuuli, että vatsa\nvilustuu ja heltyy. Taikka kun ei sitä tee, niin on niin tukehduttavan\nkuuma, että kieli tahtoo suuhun sulaa.\n\nTulkaa siis tänne maalle, tulkaa joka mies nauttimaan luonnon helmassa,\nhatarissa pihanpääkamareissa ja vuotavissa venheissä! Tulkaa rämpimään\nvetisiä soita ja kapuamaan kivisiä kankaita!\n\nSe on totta, teillä on se viheriä Esplanadi, teillä on viileä\nKaivopuisto ja Else Moser ja avara, vilkas meri. Teillä on Hesperia ja\n\"Sirkus veden alla\" ja Korkeasaari ja Kaisaniemen päivälliset musiikin\nkanssa. Mutta mitä se on kaikki --?\n\nJahah! Vihdoinkin siis posti viikon päästä!\n\nMitä --? Onko Kappeli jo avattu!? Se uusi, komea, lasiseinäinen Kappeli,\njota minä en saanut nähdäkään!\n\nTotta tosiaan!\n\n\"Kappeli avattiin viime sunnuntaina!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Lapset, sanokaa emännälle, että herättäisi minut aamulla varhain ...\nminulla on hyvin tärkeitä asioita ... _minun täytyy heti paikalla\nmatkustaa Helsinkiin_.\"\n\n\n\n\nVASTAMYRKKY.\n\n\nKaasu oli sammutettu ravintolan suuressa salissa, kaikki muut vieraat\nolivat poistuneet. Kaksi miestä istui likööripuolikkaan ääressä,\npöydällä oli kahvintähteitä, seltteripulloja ja pari kynttilää, jotka\nvalaisivat heidän kasvojaan; muu huone oli pimeä, ja etäämpänä seisoi\nuninen tarjoilija tyhjennettyä tiskiä vasten nojaten.\n\nToinen heistä oli vaaleatukkainen ja avokasvoinen, hänen äänensä\nhelähteli iloisesti ja sointuvasti. Toinen oli mustaihoinen ja\nsynkkäverinen, silmät paloivat syvällä päässä, ja kiihoitetuin mielin\nja kiristetyin hampain puhui hän kähisevällä äänellä:\n\n\"Mitä sinä puhut mustasukkaisuudesta, sinä, joka et ole koskaan muuta\ntuntenut kuin sitä kaikkein tavallisinta, kaikkein alkuperäisintä ja\nporoporvarillisinta jokamiehen mustasukkaisuutta halveksitun rakkauden\ntähden! Se on sitä jokapäiväisintä ja joka-aikaisinta! Mustasukkainen\n_yhden_ naisen tähden yhdelle ainoalle miehelle! Mitä se on semmoinen?\nSe on lapsenleikkiä! Se on sama kuin ei mitään! Ja se haihtuu\nhuomenna.\"\n\n\"Mutta minä puhun siitä, joka palaa iän kaiken niinkuin helvetin viha\nja jonka liekit eivät milloinkaan sammu ja jonka kekäleet joka hetki\nuudistuvat.\"\n\n\"Sillä minä, minä olen mustasukkainen _yleensä_, ja se on minussa\nperisynti.\"\n\n\"Minä kadehdin heitä kaikkia, jotka ovat minua onnellisemmat, kaikkia,\njotka rakastavat ja joita rakastetaan.\"\n\n\"Vaikken minä tuntisikaan heitä kumpaakaan, enkä tietäisi, ketä he\novatkaan ... kunhan näen heidän käsi kädessä kadulla kävelevän,\nnojaavan toisiinsa, istuvan teatterissa vierekkäin ... minä vihaan\nhäntä, tuota miestä, niinkuin olisi hän ryöstänyt minulta morsiameni,\nviekoitellut minulta minun omani. Ja kuta kauniimpi on tyttö, sitä\nkatkerampi olen minä, sitä suurempi vääryys on minulle tapahtunut, sitä\nmieskohtasempi on loukkaus minua kohtaan. Minä voin joutua raivoihini,\nminä puren hammasta, minä puin nyrkkiä. Et sinä sitä ymmärrä, mutta\nminä olen mustasukkainen monelle yht'aikaa, kaikille, jotka näen,\njoista kuulen puhuttavan, ja niillekin, joista kirjoissa luen. Mutta\njos he tulevat onnettomiksi ja heidän välinsä menee rikki, silloin\n_minä_ vasta olen onnellinen.\"\n\n\"Onnea minä toivotan ainoastaan niille, jotka, jumalan kiitos, mistä\nsyystä lienevätkään, ovat takertuneet rumiin ja vanhoihin ja vinoihin.\nNe he kernaasti pitäkööt!\"\n\n\"Mutta elkööt viekö minulta minun nuoriani ja kauniitani ... minä\nvihaan, minä kadehdin, minä olen mustasukkainen heille kaikille, minä\ntahtoisin rikkoa heidän jokaisen välinsä, panetella heitä toisilleen\n... parhaita ystäviänikin! Sinuakin olisin tahtonut ... nyt saat hänet\njo pitää ja pidä herran nimessä, mutta silloin kun sinä siitä kerroit,\nkuinka se oli tapahtunut, kuinka olit häntä suudellut ja syleillyt ja\nkuinka hän puristi sinua rintaansa vasten ... minä olisin tahtonut\ntapella kanssasi. Ja jos muistat, niin koetin minä aina saattaa sinua\nnaurunalaiseksi hänen silmissään.\"\n\n\"Elä suutu! Ei se ole sen kummempaa. Se on vain siksi, että minä olen\nitse semmoinen saamaton, semmoinen nahjus, hidas, kömpelö, joka en\nmihinkään ennätä ja joka en uskalla enkä osaa ja jolla ei ole sitä\noikeaa taitoa naisten kanssa. Ne arkiutuvat minun seurassani ja\nkaikkoilevat pois, ne kaikista hienoimmat, somimmat ja sievimmät ... ja\nsentähden minä aina joudun sellaisiin _tavallisiin_ suhteisiin, joita\nalussa ihannoin ja jotka sitten minua inhoittavat. Ei milloinkaan,\nkuuletko sinä pöllö, ei milloinkaan mitään erinomaisempaa runollista\nseikkailua, vaikka olen ikäni niitä hakenut ja maita ja mantereita\nkiertänyt enkä muuta mitään ajatellut, mutta en koskaan löytänyt...\"\n\n\"Ja kun en aina jaksa kadehtia ja kun näen, etten mitään voi, en muille\nenkä itselleni, ja kun tunnen vanhenevani ja aika valuu käsistäni, niin\nvoin minä tulla alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä paljon puutu, etten\nitke. Ja ainoastaan tästä syystä minä olen pessimisti ja naisten\nvihaaja, nauran katkerasti maailman menolle ja tuomitsen oloja ja\nihmisiä.\"\n\n\"Mutta vielä minä näytän niille kaikille! Vielä minä paranen tästä\ntaudista! Minä kerran vielä valloitan naisen, joka on kauniimpi,\nhienompi, häikäisevämpi ja suurenmoisempi kaikkia muita! Jota kaikki\nminulta kadehtivat! Jonka vertaista ei ole missään ja josta kaikki ovat\n_minulle_ mustasukkaiset, niinkuin minä nyt olen kaikille muille!\"\n\n\n\n\nVANHA NUORIMIES.\n\n\nHän oli naimaton mies, yksi noita hyvin puetuita ja huolellisesti\nhoidettuja vanhojapoikia, joita vuosikausien, milteipä kymmenienkin\nkuluessa näkee samanlaisina uiskentelevan seuraelämän virtapaikoissa ja\njotka eivät koskaan vanhene eivätkä koskaan käy avioliiton pyydyksiin,\nvaikka niitä alinomaa heidän eteensä viritetään. Heitä näkee kaikissa\nkonserteissa, hyvin usein teatterissa, varsinkin väliajoilla, melkein\nkaikissa tanssiaisissa ja joka ilta luistinradalla, josta he ovat\nnähneet monen ikäluokan nuoria neitosia katoavan, mutta josta he itse\neivät henno luopua.\n\nKun sattuu paras sitä lajia, on hän hiukan surullisen näköinen, ja\nsilmissä on raukeaa alakuloisuutta, jota ei kuitenkaan aina voi sanoa\nkevytmielisen elämän seuraukseksi, vaan johon syyt näyttävät olevan\nhenkistä juurta. Otsa on puhdas, piirteet hienot ja suu melkein viaton.\nTukka on harvaa, ei sentään ulkonaisten tai sisäisten myrskyjen\nkaristamaa, vaan niinkuin olisi murentunut omaa hienouttaan.\n\nHeitä voisi ehkä sattuvimmin verrata leskimiehiin, joilta rakastettu\nvaimo on kuollut nuorena ja jotka eivät, häntä muistaen, ole voineet\nmuihin suhteisiin antautua.\n\nJa tavallaan he ovatkin leskimiehiä, sillä useimmalla on heillä mieleen\nkätkettynä ihanne aikaisemman nuoruutensa ajoilta, jonka he ovat\nmenettäneet, joka ei kuitenkaan ole unohtunut ja johon he nyt turhaan\nhakevat toisintoa. Mutta he hakevat sitä kuitenkin, ja se on onttona\nsisältönä heidän elämässään, sillä kuta enemmän he koettavat sitä\nsaavuttaa, sitä korkeammalle se kohoaa.\n\nHän selitti kerran syyn siihen, miksi se ei ole hänelle onnistunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Minä en voi kehenkään lopullisesti kiintyä,\" sanoi hän. \"Minä kyllä\nkiinnyn ja kiinnyn useinkin, mutta en koskaan pitkäksi aikaa ja niin\nperinpohjaisesti, että siitä voisi tulla lopullinen tosi.\"\n\n\"Kun tulen tanssiaisiin tai yksityisiin seuroihin tai kylpypaikkoihin --\nja minä haen sellaisia tilaisuuksia, joissa naispuolista nuorisoa on\nkoolla -- alan minä katsella ympärilleni, läpikäyn koko seuran\nsilmilläni, haen sieltä jotakuta, joka voisi minua miellyttää. Olen\ntottunut siihen, osaan ensi katseella hylätä ne, joiden kanssa ei maksa\nvaivaa jatkaa, ja hyväksyä toiset, jotka voivat käydä päinsä. Näkeehän\nsen heidän tavastaan pukeutua, käyttäytyä, istua, kävellä -- kenessä on\njotain erikoisempaa tai kenessä ei ole mitään. Nainen on kokoonpantu\nyksityiskohdista enemmän kuin mies, ja jos yksikin niistä ei soinnu\nmuiden kanssa yhteen, häiriytyy kokonaisuus ja karkoittaa luota.\"\n\n\"Niistä, jotka jäävät, erottelen sitten ensi tutustumisella pois ne,\njoiden joku liike, sana, äänenpaino tai kasvojen väre siihen aihetta\nantaa. Ne ovat aukkoja nuo, joiden läpi voi syvällekin nähdä. Ja minä\nolen onnellinen, jos joku jää jälelle, joka minua tyydyttää.\"\n\n\"Hänet minä pyydän tanssiin, liityn hänen seuraansa tai muuten häntä\nlähenen. Hän on tavallisesti nuori, vasta puhjennut, kernaammin pieni\nkuin suuri, sillä minä en rakasta niitä, joihin minun täytyy katsoa\nylös; piirteiden täytyy olla puhtaat, silmäin suuret ja vartalon\nvirheetön. Pian olemme tutustuneet. Usein olemme jo ensi tanssin aikana\nja sillä väliajalla, jolloin virvokkeita nauttien istumme jossain\netäisemmässä, turvallisessa paikassa, päässeet vilkkaaseen\nsananvaihtoon. Minä olen luonnollinen ja toverillinen, johdan\nkeskustelun alalle, johon hän on perehtynyt ja jossa hän helposti\nsaattaa lausua pienet mielipiteensä. Hän alkaa puhella itsestään,\nsanoo, mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä, mikä hänestä on hauskaa ja\nmikä ei. Kohta innostuu hän puhumaan enemmän itsestään, sanoo olevansa\nsemmoinen ja semmoinen, ja palkkioksi annan minäkin palasen itsestäni.\nJa minä näen, että hänen ilonsa on vilpitön, kun sanon hänelle: 'Niin\njuuri, niin olen minäkin sitä ajatellut.'\n\n\"Se on ensi läheneminen, sympatiat hipaisevat ohimennen toisiaan, ja\nsiinä voi välistä olla sanomaton viehätyksensä. Mutta se ei saa kauan\nkestää. Jos ei mieli sen lyhyeen loppua, ei se saa pitkälle jatkua. Ja\ntuskin on hän ollut minulla kädessäni, kun lasken hänet lentoon\njälleen.\"\n\n\"Minä jätän hänet ja poistun. En puhuttele häntä sinä iltana kuin\nsattumalta, jos hän joutuu läheisyyteeni. Sanon jotain, joka muistuttaa\nhäntä siitä, mitä olemme puhelleet. Hän tietää silloin, että olen häntä\najatellut. Ja se häntä miellyttää. Minä päätän sen siitäkin, että hän\nmuiden kanssa tanssiessaan seuraa minua silmillään. Minä annan\nkatseittemme silloin tällöin yhtyä, enkä lähesty muita naisia koko\niltana. En häntä, mutta en muitakaan.\"\n\n\"On niin omituisen viehkeää mennä kotiin tuollaisen illan jälkeen,\nkuvitella pitkät matkat eteenpäin ja rakentaa tuulentupia\ntulevaisuuteen. Minä annan hänen käyskennellä edessäni, näen hänen\ntulevan ja menevän, kuulen häntä kuin kaukaisena kaikuna niiltä\najoilta, jolloin olin todenteolla rakastunut.\"\n\n\"En juuri hae häntä seuraavana päivänä, mutta jos sopii, käyn sitä\nkatua, jossa olen hänet kohdannut joskus ennen, kun emme vielä\ntunteneet toisiamme. Minä ilostun, kun näen hänen tulevan. Tekee mieli\ntervehtiä häntä ja menen häntä vastaan. En seisahdu, en käänny häntä\npuhuttelemaan. Nostan hattua juhlallisesti, ja hän vastaa vähän arasti\nja vieraasti. Mutta siitä minä näen, että hän ei ainakaan ole\nvälinpitämätön.\"\n\n\"Tuttavuus jatkuu. Me satumme samaan seuraan, ja minä menen suoraa\npäätä häntä puhuttelemaan. Kun ensi jäykkyys on unohtunut, sanon minä:\n\n\" -- Te näytätte niin kovasti juhlalliselta, kun teitä näkee kadulla.\nVähällä, etten olisi teitä tuntenutkaan.\"\n\n\" -- Entä te itse! huudahtaa hän viattoman avonaisesta.\"\n\n\" -- Mutta kun ensi kerralla tulen teitä vastaan, täytyy teidän tervehtiä\nminua tuttavallisemmin.\"\n\n\"Hän on pannut sen mieleensä, hän tekee sen, tekee sen puoleksi\nleikillä, ja siitä seuraa tuttavallisuus, joka taas tavatessamme\nmuodostuu yhä läheisemmäksi. Minä kysyn, meneekö hän huomenna\nluistinradalle. Hän sanoo menevänsä, me olemme siellä yhdessä, minä\nkäyskelen sähkön valossa ja hän kiertelee luistellen ympärilläni. Hän\npoistuu, tulee taas takaisin, minä uskallan huomauttaa hänelle, että\ntuo liike oli sulava, tuo kierros kauniisti tehty j.n.e.\"\n\n\"Eikö hän tule huomeniltana helppotajuiseen konserttiin?\"\n\n\"Ei hän tiedä ... ehkä tulee.\"\n\n\"Hän tulee, mukanaan joku tuttava, ja minä pyydän saada istua heidän\npöytäänsä.\"\n\n\"Ja minä saatan hänet kotiinsa, haaveksin häntä siellä, täytän tyhjät\nhetkeni häntä ajattelemalla, annan itseni häntä ihailla ja teen hänestä\npienen kotiperhosen, joka asettuu milloin tuolille, milloin sohvalle,\nmilloin lentää ikkunaan ja siitä olkapäälleni. Hän ei herätä minussa\nmuita tunteita kuin vienoa mielihyvää, minä voisin hymyillä hänelle\nsuojelevasti, kantaa häntä kädelläni kuin lasta.\"\n\n\"Mutta hän kehittyy, kasvaa suuremmaksi, alkaa vaikuttaa kuin nainen,\npyrkii lähemmä ja saa sydämeni välistä värähtämään. Minä säpsähdän\nsitä, että hän ehkä on rakastunut minuun ja minä häneen. Hän tulee\nsurulliseksi, mutta minua vaivaa vähän, että olen ehkä siihen syypää.\nHän viittaa joskus siihen, että hän ei välitä niistä, joiden kanssa hän\nseurustelee, ja minä tapaan itseni sanomasta samaa niistä naisista,\njoiden kanssa hän on nähnyt minun seurustelevan silloin, kun en ole\nollut hänen seurassaan.\"\n\n\"Taas on tullut tanssiaiset. Me olemme melkein koko illan yhdessä.\nMinulle on käynyt kaikista liikkeistä ja kaikenlaisista pikkuseikoista\nselville, että hän rakastaa minua. Ja hän luulee kai sitä samaa\nminusta, koska hän niin luottavasti, niin melkein hervottomasti\nantautuu vietäväkseni. Hän on kainalossani, pää miltei lepää\nolkapäälläni, ja käsi ottaa lujasti kädestäni kiinni, kun me pyörimme\nlattialla. Hän on täydellisesti minun, tuo solakka, valkohartiainen\nolento, ja minä tunnen hurmauksen, niinkuin olisivat häämme juuri\nvietetyt.\"\n\n\"Se on kuitenkin vain hetken tunne, se ehkä vielä kerran tai pari\nuudistuu, sitä seuraa tyytyväisyys ja -- tyydytys.\"\n\n\"Ja siihen minä tyydynkin enkä jatka sen pitemmälle.\"\n\n\"Me olemme niin kesyttyneet, niin tottuneet toisiimme -- en tiedä, kuinka\nse niin pian voi käydä, mutta niin minulle aina käy -- ettei meitä vaivaa\nvaitiolokaan. Minusta tuntuu kuin olisimme läpikäyneet kaikki rakkauden\neri asteikot ja kuin nyt olisimme tulleet turvallisuuteen toistemme\ntunteista. Emme enää pidä puhelua vireillä jotain sanoaksemme, emme\ntartu jokapäiväisiin aineisiin syntynyttä äänettömyyttä poistaaksemme.\nAinoastaan joku huomautus silloin toinen tällöin, kun on jotain, joka\nmeitä huvittaa ja johtuu mieleemme, joku pieni piirre, joka näyttää\nkuvaavalta ja jonka jompikumpi meistä on keksinyt. Voimme kuulla\nsoittoakin, pelkäämättä, että toinen selittäisi sen epäkohteliaaksi.\"\n\n\" -- Saanko saattaa teitä kotiin?\"\n\n\" -- Kiitos.\"\n\n\"Vien hänet sinne. Otamme ajurin. Ajamme läpi nukkuvan kaupungin. Varon\nkädelläni, ettei hän horjahtaisi pois ahtaalta istuimelta.\"\n\n\" -- Hyvä yötä! Kiitoksia nyt -- \"\n\n\" -- Kiitoksia itsellenne ... hyvää yötä!\"\n\n\"Se on kestänyt kuukauden, puolitoista, kenties kaksikin tämä suhde. Se\non tuoksunut kuin keväinen tuomen kukka. Kolmantena se olisi ehkä\nkarissut. Minusta alkoi ainakin tuntua siltä. Minä tunsin hänet, tunsin\njoka värähdyksen ja joka vivahduksen, ja ne alkoivat jo toistua. Ja\nsentähden jätin minä hänet, en hakenut hänen seuraansa enkä halunnut\nhäntä nähdä. Mutta minulle jäi hänestä hieno muisto, joka väreilee\nympärilläni, kunnes sekin vähitellen haihtuu ja kuolee -- toisen\nsamanlaisen tieltä.\"\n\n\n\n\nMENNYTTÄ KALUA.\n\n\n\nI.\n\nVietimme viime kesää eräässä Pohjois-Savon maatalossa, ystäväni maalari\nja minä. Talo oli noin puoli peninkulmaa kirkonkylästä, kauniilla\npaikalla järven niemessä. Ystäväni oli tullut sinne tekemään\nluonnoksia, minä enimmäkseen laiskottelin, viruen jonkin kirjan kanssa\nhänen läheisyydessään ja nukkuen tuontuostakin heinikkoon. Me vietimme\nonnellista ja huoletonta taiteilijaelämää, tyytyväisinä siitä, että\nmeillä oli mielestämme niin paljon alkuperäisiä ajatuksia ja että\nluulimme omistavamme kykyä niiden esille tuomiseen.\n\nTalon väki oli hauskaa ja hyväluontoista, isäntä puhelias,\npehmeäluontoinen ja vähän kehuskeleva, tytöt sukkelasuisia ja teräviä.\nEmäntä oli miellyttävä, rauhallisesti katseleva, hienopiirteinen\nsavolainen emäntä, joka näkymättömästi liikkui kaikkialla ja oikeastaan\nnäytti johtavan koko talon menon. Usein saunan jälkeen ja illallisen\nsyötyä istuimme isossa pirtissä tai pirtin rappusilla koko perhe\niloisesti tarinoiden aina puoleen yöhön.\n\nMutta sitä paitsi oli talossa vielä henkilö, joka ei koskaan ottanut\nosaa yhteiseen seurusteluun ja joka ei näyttänyt kuuluvan varsinaiseen\ntalonväkeen. Hän oli keski-ikäinen, mustaverinen, pitkä, laiha mies,\nsilmät syvällä päässä ja iso tukka ainaisessa epäjärjestyksessä.\nRahvaan pöydässä hän kyllä söi ja leikkasi itselleen samaa leipää,\nmutta erikseen oli hänellä itseään varten voiastia ja maitokannu. Kun\nme istuimme pirtissä, istui hän porstuan rappusilla, ja kun muut\ntulivat porstuaan, vetäytyi hän tikapuille, josta piippu hampaissa\ntuijotti ulos järvelle melkein liikkumatonna. Melkein aina hän tupakoi,\nja kun oli yhden kopallisen polttanut, tyhjensi hän sen ja pisti uutta\nsisään. Muuta hän ei juuri tehnytkään. Emme nähneet häntä mihinkään\nkäskettävän, ei pellolle eikä metsään. Ongella hän kuitenkin istui\nahkeraan ja näkyi joskus käyvän verkoillakin. Sitä paitsi nouti hän\nkaksi kertaa viikossa sanomalehdet kirkonkylän kauppamiehestä, jossa\nviipyi tavallisesti koko päivän. Silloin oli hänellä aina hampaissaan\nlyhyt, pureksittu sikarinpätkä, josta hän loput poltti piipussaan.\nLehdet luki hän jo tullessaan istuen maantien viereen, josta hänet\njoskus kävelyillämme tapasimme lukemiseen vaipuneena.\n\nAlussa hän meitä vältteli ja käänsi pois päänsä, kun sivuutimme\ntoisemme. Mutta sitten, kun hän oli alkanut tuoda sanomalehtiämme ja\nkun me tarjosimme hänelle joka kerta palkkioksi sikarin, alkoi hän\nkesyttyä. Sikarit ne näkyivät olevan hänen heikkoutensa, sillä vaikka\nhänellä olisi ollut oma piippu vasta täytettynä, pisti hän sen heti\ntaskuunsa ja sytytti kohta sen päälle sikarin.\n\nKun sen jälkeen asetuimme pellon pientarelle tai niitylle tai läheiseen\nmetsään, seurasi hän meitä ensin loitommaita ja läheni sitten\nvähitellen niin likelle, että jonkun kiven tai kannon päässä istuen voi\nkatsella maalaamista. Hän näkyi olevan niin huvitettu taulun\nkehittymisestä, että unohti piippunsakin sammumaan. Tarkastelin häntä\nsalaa ja näin hänen, jännittynyt eloisuus noissa muuten veltostuneissa\npiirteissä, silmillään uteliaasti vertailevan toisiinsa itse maisemaa\nja sen kuvaa.\n\n-- Oletteko tämän talon miehiä? kysyn häneltä kerran, kun hän oli tullut\naivan meidän taaksemme.\n\n-- En, vastaa hän sivumennen ja hajamielisesti.\n\n-- Ettehän te ole renkikään?\n\n-- Renkikö?... En ole renki.\n\nEn voi kysyä sitäkään: \"Mikä te sitten olette?\" Ja kun hän meitä ei\nmitenkään häiritse, annamme hänen olla ja kulkea mukanamme, varsinkin\nkun hän itsestään ottaa kantaakseen maalauskapineita.\n\nHänen harvapuheisuudestaan päätämme, että hän mahtaa olla joku\ntalonväen sukulainen, joka on jotenkuten päästään hiukan vialla.\n\nTiedustelemme sitä kerran sopivassa tilaisuudessa isännältä.\n\n-- Ei se taida olla juuri päästäänkään vialla eikä ole sukuakaan tähän\ntaloon. Se on alkujaan herra, mutta ei ole osannut miehuuttaan pitää.\nHänen veljensä, jolla on virka kaupungissa, sen kävi pyytämässä meille\nasumaan, ja täällä se on ollut jo puolikymmentä vuotta. Vanha äiti saa\nsen elatuksesta maksaa kymmenen markkaa kuussa, jotka tulevat sieltä\nsuoraan postikonttorin kautta minulle. Itselleen ne sille eivät anna\nkuin minkä vähän tupakkarahaksi ja vaatteiksi. Mutta ne juopi se heti\npaikalla suuhunsa ja sitten täytyy polttaa nurkantakaisia ja kulkea\ntalonpoikain vaatteissa. Käsky on kyllä kova, ettei sille saa väkeviä\nantaa, eikä sille tarjotakaan muuta kuin kahvia.\n\n-- Tiedättekö, mikä hän on ennen ollut?\n\n-- Sitä me ei tiedetä, eikä sitä kuulu sen papinkirjassakaan olevan.\nHumalassa ollessaan tuo kuuluu vaimoväelle kehuneen, ettei hän aina ole\nollut tämän näköinen, vaan että on liikkunut laajalti maailmaa ja\nkäynyt suurten valtakuntain pääkaupungit ja että hänestä olisi voinut\ntulla mainio mies, jos ei olisi ollut vastahakoisuuksia. Silloin siitä\non vähän vastusta, kun se tulee pahapäisenä kotiin, mutta kun se taas\nselviää, niin on noin hiljainen ja vähäpuheinen. Ja sentähden on sitä\nhaluttu pitää.\n\n-- Tekeekö hän mitään?\n\n-- Eipä sen töistä muuta kuin minkä kesällä onkii kaloja ja talvella\npyytää langoilla jäniksiä. Välistä tuo pukee tuiskulla turkit ylleen ja\nlähtee halkopinolle pilkkomaan itselleen kakluunipuita. Taikka\nkassaroipi havuja tallin takana. Tottapa se lienee siitä mielistä\ntyötä, kun ei sille kukaan ole siihen mitään pakkoa pannut.\n\nKysyimme, millä lailla hän sitten saa aikansa kulumaan.\n\n-- Talvikaudet se kantaa kirjoja lainastosta ja lukee niitä. Ja kun ne\nsattuvat loppumaan, niin voipi istua päiväkaudet tuolla lailla pää\nnuupallaan ja imeä piippuaan, niinkuin herratkin sen ovat nähneet\ntekevän. Ei se puhu mitään eikä tee selkoa tuumistaan, mitä nuo sitten\nlienevätkin.\n\n-- Toihan tuo ensi vuosina paperia kauppamiehestä ja laitteli\nnokikynällä huoneiden, puitten ja ihmisten kuvia, selitti emäntä, joka\noli tullut saapuville.\n\n-- Ne on niitä joutilaan töitä mitä lienevät, sanoi siihen isäntä\nvälinpitämättömästi.\n\nMutta ystäväni oli tullut uteliaaksi ja kysyi, eikö niitä saisi\nnähdäkseen.\n\n-- Ei me ole niitä talteen pantu; vaikken tiedä kuitenkaan, mahtaisiko\ntyttöjen piilopaikoista löytyä. Niille se oli niitä hyvällä tuulella\nollessaan lahjoitellut ja kehunut tekevänsä satain markkain lahjoja --\ntietäähän ne humalaisen puheet.\n\nEmäntä pani kuitenkin tytöt kaivamaan kätköjään, ja sieltä niitä\nlöytyikin muutamia papereita, joihin jotenkin tottunut käsi oli\nmustalla liidulla piirustanut tuvan sisustan ja perälasin alle\nkangaspuut kutojineen. Kangaspuitten yli nojautuva nainen oli takaapäin\nhyvinkin talon vanhemman tyttären näköinen. Toisessa oli alettu kuvata\nhevosta kaivonkapasta juomassa, jota mies painoi jalallaan\nkaivonkanteen. Kolmas oli aivan keskentekoinen, mutta näkyi siitä\nsentään, että tekijä oli yrittänyt kuvata tarhaa ja lehmiä savulla.\n\n-- Mutta hänhän on taiteilija tuo! huudahti ystäväni. Näetkö, kuinka\ntyypillinen on tuo tyttö tuossa ... ja katso, miten oikein hevonen on\ntehty! Se on aivan valmis luonnos. Nyt minä alan häntä ymmärtää!\n\nJa meille alkoi selvitä tuo kummallinen mies ja hänen osanottonsa\nmaalaukseen. Ja nyt minä käsitin tuon katseen, jolla hän seurasi\nystäväni työtä ja vertaili hänen tauluaan luontoon. Minussa heräsi halu\ntutustua häneen lähemmin ja saada lisäselkoa hänen elämästään.\n\nMutta turhaan odotimme häntä seuraavana aamuna luoksemme, vaikka\nystäväni oli aloittanut uuden ison taulun aivan talon rannassa. Hän\npalasi ongelta; mutta kun näki meidät, ei laskenutkaan tavalliseen\nvenhevalkamaan, vaan nousi maihin ulompana niemessä ja kiersi pellon\ntaitse pihaan. Hän ei tullut koko päivänä luoksemme ja kun sattui\nvastaan rappusissa, vältti hän katsoa silmiin ja tuskin vastasi\ntervehdykseen. Kuulimme sitten, että tytöt olivat kertoneet hänelle,\nettä me olimme nähneet hänen piirustuksensa ja että hän heti oli\nvaatinut ne takaisin ja luultavasti polttanut ne.\n\nOlisimme kai saaneet mennä talosta niine tietoinemme tuosta\nsalaperäisestä miehestä, joka kuitenkin yhä enemmän uteliaisuuttamme\nkiihoitti, ellei eräs sattuma olisi saanut hänen salaisuuttaan\naukeamaan eteemme.\n\n\n\nII.\n\nJuhannusyöksi oli talon taa korkealle keinukankaalle laitettu kokko\nvanhasta tervavenheestä, jonka me olimme ostaneet, ja vanhasta\ntervatynnyristä, jonka isäntä oli antanut. Kun samalla oli ystäväni\nnimipäivä, olimme päättäneet tarjota totia vanhemmille miehille,\nnuorelle miesväelle olutta ja naisille limonadia ja makeisia.\n\nValmistuksia tehdessämme oli outo ystävämme ollut pihasalla ja pysyi\nsiellä koko päivän, vähemmän arkana ja välttelevänä kuin tavallisesti,\nniinkuin meistä näytti. Ja kun yhteisen kylvyn jälkeen lähdimme\nmiehissä liikkeelle ja hänkin oli saapuvilla, kysyin, eikö hän tahtoisi\ntehdä meille seuraa ja tulla juomaan kanssamme lasin totia.\n\nHän sanoi kiitoksia, nähtävästi hyvinkin mielissään, vaikka vähän\nhätäisesti ja epävarmasti, ja tarjoutui kantamaan olutkoria renkipojan\napuna. Kun sitten oli saavuttu perille ja me järjestelimme mäen\nrinteellä ison kiven kupeessa juomatavaroitamme, ryhtyi hän nuorten\nmiesten kanssa kokkoa viimeistelemään. Suuret risutaakat olallaan kulki\nhän vähän väliä ohitsemme, heitti kuormansa rysähtäen maahan ja poistui\ntaas samaa tietä metsään uusia noutamaan.\n\nMutta heti kun olimme kehoittaneet häntä totia tekemään, liittäytyi hän\nnopeasti seuraamme, jossa paitsi meitä molempia istui pienessä kehässä\ntalon isäntä ja muutamia muita naapurin miehiä.\n\nHänen kätensä vapisi näkyvästi, kun hän kaatoi vettä lasiin, ja sormet\nkouristuivat suonenvedontapaisesti sokerirasiassa, josta hän suurella\nvaivalla vihdoinkin sai pari palasta veden sekaan.\n\nSiitä oli nähtävästi kauan, kun hän oli saanut tehdä totia. Me\nkilistimme hänen kanssaan ohimennen ja juttelimme edelleen ilmoista ja\nviljan kasvuista häntä häiritsemättä. Sillä välin maisteli hän\nahkerasti lasistaan ja veteli kiihkeästi savuja paperossista, jonka hän\npoltti aivan pumpuliin saakka, ja sytytti heti kohta käskemättä uuden.\nMutta yht'äkkiä hän kysäisi:\n\n-- Eikö kokkoa sytytetäään?\n\nHän katsoi meitä nyt suoraan silmiin, ja nuo synkät, jäykät piirteet\nolivat vähän vilkastuneet. Niissä oli miltei vähän iloakin, ja\nkasvoista oli kadonnut niiden tavallinen arkuus. Ja kun olimme\nhuutaneet pojille, että he panisivat kokon tuleen, niin tarttui hän\nlasiinsa ja sanoi aiheettoman juhlallisesti:\n\n-- Saanko luvan juoda herrain maljan ... me emme ole vielä tainneet\ntulla esitellyiksikään ... nimeni on Forsberg.\n\nMe vastasimme maljaan, ja hän ryyppäsi pitkässä siemauksessa lasinsa\npuoleltaan kuiviin.\n\nNousimme kaikki katsomaan kokon sytyttämistä. Hän neuvoi poikia\nsytyttämään sitä joka taholta yht'aikaa.\n\n-- Sitten se oikein hulmahtaa! sanoi hän.\n\nSeisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka rätisten kiiruhtivat eri\nhaaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne\npäästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat\npitkinä kielinä tyyntä ilmaa.\n\nPikkupojat huusivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien\nlisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse.\n\nTarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli\njäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäärin, kädet\nhousuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi\nsuupielessä. Hänen silmissään oli totinen, tarkkaava ilme, joka\nmuistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla, kun he tutkivat\njotain aihetta. Ja yht'äkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan\nja tulen rajaa ja sanoi minulle:\n\n-- Se on mainio efekti tuo...\n\n-- On se, vastasin minä hiukan hämmästyen.\n\n-- Tuo taivas tuossa ... katsokaa, kuinka se nyt on tumma ... ja se\nylimeno kirkkaampaan vähän kauempana ... tuon tytön punaiset kasvot ja\nsininen esiliina, miten ne loistavat ... se on komeata ... noissa\ntuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus...\n\n-- Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, enkä voinut enää pidättäytyä\nkysymästä:\n\n-- Te olette maalari?\n\n-- Olen minä maalannutkin.\n\n-- Ettekö sitten enää?\n\nSiihen hän ei mitään vastannut, pysyen yhä samassa asennossa. Silloin\ntällöin liikahtivat hänen kasvonsa aiheettomasti, ja minusta näytti\nkuin olisi hän vavahdellut itsekseen. Toti alkoi nähtävästi kohota yhä\nenemmän hänen päähänsä.\n\n-- Nyt yhteinen malja ... juokaa, pojat ja tytöt, olutta ja limonadia\n... ja sitten tanssimaan! huusi ystäväni tuonnempana.\n\nJoukko hajautui eri ryhmiin, mitkä keinuivat, mitkä tanssivat. Isännät\nsiirtyivät laseineen lähemmä kokkoa, ja me vetäysimme kolmisin lasiemme\nääreen, jonne Forsberg tuli kernaasti ja heti kohta, kun häntä siihen\nkehoitimme.\n\n-- Minä kuulin, että olette maalannut, sanoi ystäväni, kun olimme\nsaaneet toiset lasimme valmiiksi. Vieraamme ryhtyi siihen koko\nsielullaan ja otti suuntäyteisen kulauksen malttamatta sokeriakaan\nsulattaa ja kaataen enemmän kuin puoleksi konjakkia.\n\n-- En minä ole enää moneen vuoteen..\n\n-- Mutta te piirustatte kuitenkin?\n\nHän ei vastannut siihen, vaan otti uuden kulauksen ja veti tupakkaa\npitkät savut keuhkoihinsa.\n\n-- Te olette sama Forsberg, jolta on kaksi taulua Ateneumissa?\n\n-- Taitaahan siellä niitä olla kaksi. Mutta ei niistä mitään ... saanko\nluvan kysyä, oletteko tutkinut Düsseldorfissa?\n\n-- En ole ... minä olen ollut vain Pariisissa.\n\n-- Sen näkee teidän luonnoksistanne ... sinnehän ne nyt kaikki tätä\nnykyä menevät ... mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin ...\nsiellä se maalasi Holmbergkin.\n\n-- Te tunsitte hänet?\n\n-- Miksen olisi tuntenut, kun istuttiin joka ilta samassa kneipissä...\nHän oli nero! huudahti hän, ikäänkuin tuntien tarvetta yht'äkkiä purkaa\nkaikki tunteensa -- ... ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä\nole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän ... teissä ei ole\nidealismia, teissä ei ole idealismia ... mutta taiteessa täytyy olla\nidealismia ... katsokaa tätä kesäyötä...!\n\n-- Mutta miksi te ette ole jatkanut? kysyi ystäväni ivan vivahdus\näänessä.\n\n-- Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään ... puhutaan niistä suurista\nmestareista ... mutta mitä merkitsevät yksilöt ... yksilöt kaatuvat,\nmutta taide elää ... eläköön taide ... se taide on jotain pyhää ja\njaloa!... Suomen taiteen malja!\n\nHän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa. Veret alkoivat nousta yhä\nenemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi\nsameaksi niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä\ntarkastelimme.\n\n-- Onko teillä vielä tupakkaa? -- Kiitoksia! -- Antakaa anteeksi! ... mutta\nminä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia ... miksette\nole tutkinut Düsseldorfissa ... mutta minusta tuntuu kuin olisimme\nkuitenkin vanhoja tuttavia!... Auch ich bin in Arkadien geboren! ...\nniin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua!\n\n-- Mistä sen niin varmaan tiedätte? -- Te olette kovin pessimisti.\n\n-- En minä tiedäkään, eikä sitä tiedä muutkaan ... sitä luullaan ja\npäätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä katua ... mutta se\nriippuu asianhaaroista ja siitä, kuka onnistuu ... te olette niin\nkäytännöllisiä nykyaikaan ... mutta sen minä sanon, että minä vielä\nnäytän ... antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet...\n\n-- Kernaasti!\n\n-- Niin, niin, kernaasti ... teillä on hyvä tekniikka ... se on vaikea\nse tekniikka, mutta ei siinä ole kaikki... Holmberg sanoi, että minulla\non hyvä väriaisti ... antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni ... ei\nne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään ... roskaa ... mutta on\nminulla ollut kauan yksi hyvä ajatus ja kaksikin ... tämmöinen valoisa\nkesäyö, jossa palaa tuli, ja nuo väet kokon ympärillä ... ja tulen ja\nvaloisan yövalaistuksen taistelu ... ymmärrättekö?... Ette te ymmärrä,\nenkä minä osaa puhua... Hiiteen kaikki! Maljanne!\n\nHän näytti katkeroituvan, mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi,\nettä se todellakin oli hienosti ajateltu. Hänelle tuli vedet silmiin,\nja hän alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen.\n\n-- Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika! Miksi\nei sitä ole maalattuna? Tuolla on kaislikko ... ja mökki tuolla\ntoisella puolen järven ... usma hiipii rantoja pitkin... ja kalastaja\nruohikkorinnassa ... karjan kellot kalkattavat ... mutta ei se kuulu\nasiaan ... mutta miksei voisi kuulua? ... se taulu pitäisi maalata niin\nhyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet ... muut\näänet ... mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa\n... \"ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla\"\n... taivaalla ... \"mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan\nvalo tulee\" ... en minä muista ... ei minulla ole ollut energiaa ...\neikä tekniikkaa...\n\nHän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei\nnähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa.\n\n-- Eih! -- No, terve! En minä enää...\n\n-- Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte?\n\n-- Mitäh? Ei se käy... tiedättehän sen ... minä näen sen silmistänne,\nettä vain sanotte sanoaksenne ... mutta minua ei tarvitse sääliä,\nvaikkei minusta ole tullutkaan mitään ... kuuletteko, että minua\ninhoittaa ... jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne!\n\nIsäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi\nleikillä:\n\n-- Ei sille pidä enää antaa.\n\nOli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat\nvaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai\noikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta, vapauttivat hänen\nmielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen hän sai rohkeutta\npuhua, ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mitä siellä oli pitkät\najat kantanut. Kenties kuinka pitkän ajan perästä heräsi hänessä taas\nhänen taiteellinen vaistonsa. Se sulatti esille toivoa, ja melkein\nvesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän\nvielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui\nkatkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan\nnykyisyydestä. Kuin salama iski viha hänen silmistään, ja suu kävi\nilkeisiin kureisiin.\n\n-- Mitä te täällä teette? Mene tiehesi! huusi hän hänelle.\n\n-- So, so -- olen sitä yhtä hyvä kutsuvieras minäkin ... vaan jos nämä\nherrat käskee...\n\n-- Ei, ei, istukaa vain, mahdutaanhan me tähän kaikkikin.\n\n-- Minä sanon teille, isäntä, että on moukkamaista tulla sekaantumaan\nmeidän keskusteluumme! Mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä vai en?\n\n-- Ei mitään, ei mitään ... mitäs se nyt Vorsper leikistä suuttuu?\n\n-- Se ei ole leikkiä ... sinä olet kavala mies ... sinä vartioit minua\nkuin salapoliisi ... kyselet joka kylässä, että onko se käynyt täällä\ntaas juomassa, ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä ... oletko\nsinä minun holhoojani?\n\n-- Kukas sen on sanonut ... sanokaapa herrat, oletteko kuulleet, että\nminä...\n\n-- Sitä sinä kehut ... sinä olet tyhmä ja ahne ... ja raaka mies...\n\n-- Tuolla lailla se aina alkaa rakentaa riitaa ... nyt sen näette,\nherrat ... se kun vähänkään juopi ... ja herra hän on olevinaan, vaan\nrenttuherra sinä olet sittenkin.\n\n-- Sinä olet moukka ... minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle\ninholla selkäni!\n\n-- Kumma, kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!\n\n-- Rahan minä maksan ruuastani!\n\n-- Sinäkö sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat ... joka pennin,\nminkä itse saat, juot suuhusi.\n\n-- Sinä et raski juodakaan!\n\nJa tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa\nheidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa\npuhtaalla konjakilla ja ryyppäsi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja\nriidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen\njokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu, ja hänen sanansa ja\nliikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.\n\nMeitä vaivasi tämä riita, ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta\nsilloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko\nkatkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni:\n\n-- Hyvähän on teidän, joilla on suhteita ja hyviä ystäviä ja stipendejä,\nmutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen...! -- ja sitten hän\nunohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.\n\n-- Elkää nyt...\n\n-- Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit!... Minä\nolen mennyttä kalua ... mennyttä kalua ... mutta minä kostan, minä\nkostan koko maailmalle ... kas tuossa!\n\nJa hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.\n\nMutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat\nmiehet häneen kiinni, ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan\nhengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan, ja kun hän oli saanut\npari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle.\n\nHän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään -- hän nukkui.\n\nHän meitä säälitti ja suretti, ja samalla meitä inhoitti talonpoikain\nkohtelu, jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia\nhänen kustannuksellaan.\n\nVaatteet epäjärjestyksessä -- ne vähäiset, mitä hänellä oli -- laiha rinta\npaljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet\nvelttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti\nhengittäen.\n\nAurinkokin oli noussut, ja juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat\nvielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.\n\nHänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin, ja\ntähteitä niistä olimme nähneet mekin tuossa äsken.\n\n-- Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen -- sanoi ystäväni\nalakuloisesti -- tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että\nkukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset, ja\nehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljon enemmän kuin minä itse ja\nmoni muu. Hänen taulunsa -- muistathan, kuinka niitä kerran sinulle\nnäytin -- osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin\nvirheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitä\npaitsi muistuu minulle aina Kivi mieleeni...\n\nMe ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään, ja muukin väki hajosi\nsiitä kylälle. Sitten otti toverini takkinsa ja levitti sen hänen\npäälleen suojaksi aamukylmää vastaan.\n\n-- Antakaa hänen nyt nukkua ... huomenna täytyy meidän koettaa ottaa\nhänet huostaamme ... kenties saamme hänet vielä jaloilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta\nkolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan\nsaunaan maata. Yllään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut.\nLakkinsa ja toverini takin oli hän -- saimme sittemmin tietää -- vienyt\nkirkonkylän salakapakoitsijalle viinan pantiksi.\n\n\n\n\n\"OI, JOS OISIN VIRKAMIES\".\n\n\nIstuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä\nparasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen\nolisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka\noli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja\nkoettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille\nuralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:\n\n\"Aivan liioittelematta ... ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin\ntuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin\njohonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen,\njonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin\netuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä.\nMeillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme,\nme jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he\novat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa\nmuodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo\nkätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat\nsynnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.\"\n\n\"Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia\naukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen\npojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on\nhänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty\nvaltion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri\nkysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, _miksi_ virkamieheksi\nhänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole\nsen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja\njossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin,\nhenkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa\nvievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut,\nniin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu\nastelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee,\nja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja\nyläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.\"\n\n\"Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin\npäivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän\nhenkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa\npäämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä\ntotta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin\nmeistä -- joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään.\nHänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset\npalkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa\nsanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin\npääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä\ntehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että\nhän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?' -- Hänestä!\"\n\n\"Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä\nmuillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä\neteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi.\nHän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi\nyleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin\nmallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin,\njos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä,\näänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon\nkoneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia\noloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen\njärjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta\nhänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.\"\n\n\"Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi\nhäneltä kadehtia.\"\n\n\"Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä\non omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen\ntunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän\nkäsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin.\nTotisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta\nnäitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin\nja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa,\ntyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan\nperheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja\nvanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät\nja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja\nkeskinäiset väärinkäsitykset.\"\n\n\"Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin\nolla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla\npäivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti\ntoivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se\nkauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä\ntehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen... Mutta pankaa te, pankaa\nte toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen\ntoteuttamaan -- _aatteitanne_!\"\n\n\"Meillä on se ainainen epäilys, ettemme ole mitään toimittaneet, emme\ntehneet mitään hyötyä ... ja ettemmekö ehkä olisi voineet enemmän, jos\nolisimme oikein koettaneet. Kuta vanhemmaksi elämme, sitä\npuutteellisemmalta kaikki meistä näyttää, sitä enemmän tahtoisimme\ntehdä ja sitä edemmäksi pyrkiä. Mutta kuta kauemmaksi tulemme, sitä\nloitommaksi poistuu meiltä päämaalimme. Meistä ei koskaan mene halu,\nvaikka kyky menisikin.\"\n\n\"Mutta kun hän on ottanut eron virastaan, niin voi hän rauhallisesti ja\ntyynesti katsoa elämänsä työtä, sillä hän on jättänyt jälkeläiselleen\npaperinsa täydellisessä kunnossa ja tilintarkastus on osoittanut laskut\npennilleen oikeiksi. Ja muuta hän ei ole koskaan haaveksinutkaan.\nSitten on hän saanut lapsensa onnellisesti hoidetuiksi, pojat virkoihin\nja tyttäret hyviin naimisiin. Itse hän nyt nauttii runsasta eläkettä,\nnukuskelee, käyskentelee suurissa, mukavissa huoneissaan tai istuskelee\nikkunan ääressä seuraten katupeilistä ihmisten liikettä kadulla. Jos\nvoisi muitakin huvittaa tämän maailman meno, niinkuin se voi häntä! Kun\non se kotimainen politiikka niin mitätön, niin seuraa hän sitä\ntarkemmin ulkomaista. Hän oli jo nuorena miehenä ollessaan suuri\nNapoleon I:n ihailija, Bismarckin kuva on hänellä seinällään, ja hän on\nvarmasti vakuutettu siitä, että rautakansleri vielä kerran ottaa Saksan\nohjakset uudelleen käsiinsä.\"\n\n\"Kun olisi meillä muillakin paperit järjestyksessä vanhoilla\npäivillämme, kun saisimme mekin maailmalta täydellisen tilivapauden -- ja\nkun voisimme siihen tyytyä, minkä saamme!\"\n\n\"Kun en olisi mihinkään muuhun pyrkinytkään, kun olisin uskonut, mitä\nisävainajani sanoi: että se se on kuitenkin kaikista varminta!\"\n\n\"Hullu olin, kun en ruvennut virkamieheksi...\"\n\n\"Jos osaisin kirjoittaa runoja, niin kirjoittaisin runon, joka alkaisi\nnäin:\n\n    Oi, jos oisin virkamies,\n    ja tulot vakavat!\n    -- -- --\n    -- -- --\n\n\"Sillä minusta on ihan väärin, että virkamiesten kunniaksi yleensä ei\nmilloinkaan runoja kirjoiteta.\"\n\n\n\n\nVANHA MUISTO.\n\n\nKevätaamu valkeni parhaillaan päiväksi, kun hän ajettuna ulos kadulle\nepävakaisesti lähti kulkemaan keskikaupunkia kohden. Hänellä oli hämärä\naavistus siitä, että se oli päivän rusko, joka jo hiukan punaili\nhuoneiden päätyjä. Hän vihelsi ajuria, mutta ei niitä kuulunut. Unhotti\nsamassa, minne oli mentävä, ja kulki jonkun kadun poikki, jonka perällä\nnäki kirkastuvia pilviä. Horjahtaen seinää vasten seisahtui hän\ntuijottamaan eteensä, sylkäisi ja jatkoi taas matkaansa. Hän tuli\nPunavuorilta päin, näki olutravintolan kyltin ja kolkutti ovelle, mutta\nkukaan ei tullut avaamaan. Joutui jollekin uudelle, tekeillä olevalle\nkadulle, jonka toisella puolella oli puuhuoneita ja toisella kalliota.\nHänelle tuli halu nähdä merta, ja hän koetti kiivetä kalliolle, mutta\njalka livetti ja toi hänet takaisin hiekkaiselle katukäytävälle.\nUudenkirkon kaksoistorni törötti koko ajan hänen silmissään. Hän tuli\nKorkeavuorenkadun alapäähän, mutta ei jaksanut lähteä sitä kiipeämään,\nvaan meni Kaivopuistoon päin. Katolisen kirkon kohdalla seisoi ajuri,\njoka tarjosi hänelle apuaan. Haukuskellen kulki hän ohitse ja joutui,\nmiten lienee joutunut, Kaivopuiston valleille.\n\nHän oli juonut taas monta päivää perätysten. Se oli ainoa ilo, mikä\nhänellä enää oli jälellä ja jota hän vielä rakasti. Muut huvitukset ja\nharrastukset, ne oli hän jo aikoja sitten jättänyt.\n\nHän istuutui penkille, kasvot merelle päin. Löysi taskustaan vielä\ntupakan tähdettä ja sytytti sen. Kädet olivat likaiset ja pöhöttyneet.\nMillaisethan lienevät kasvoni, ajatteli hän ja muisti hämärästi, että\nhän ravintolan peilissä oli nähnyt pyöreän möhkäleen, joka oli hänelle\nirvistänyt, kun hän irvisti sille. Oli hän ennen ollut komea mies ja\nkaikkien naisten lemmikki. Nyt ne olivat ajaneet hänet ulos, kun hän\noli kaatanut viiniä heidän pöytäliinalleen...\n\nEi se syttynyt, tupakka. Oli katkennut. Uutta etsiessä sattui kello\nkäteen. Se oli seisahtunut. Hän koetti vetää sitä, mutta ei löytänyt\navainta. jos nakkaisi sen tuonne alas, koettaisi nakata niin, että\nputoisi mereen. Mutta mitä varten ... ja mitä varten mereen...?\n\nMeri oli tyven, siellä täällä näkyi purjeita, joita jo nouseva päivä\nvalaisi. Hän tuijotti sinne tylsästi ja välinpitämättömästi. Aamukylmä\nteki hyvää otsalle. Se ei kyennyt vielä selvittämään, mutta se\nviihdytti. Päivä alkoi lämmittää selkää. Häntä rupesi nukuttamaan, ja\nhän nousi vallituksen syrjään laskeutuakseen nurmikolle pitkäkseen. Hän\ntahtoi nukkua yli sen ajan, jolloin vähitellen selvitessä kaikki\nomantunnon vaivat kävivät hänen kimppuunsa ja kaikki menetetyn elämän\nmuistot alkoivat harritella hänen silmissään.\n\nMutta hän ei saanut unta silmiinsä.\n\nHänen edessään, Kaivopuiston ympäri kulkevan tien varressa, oli huvila,\njoka yht'äkkiä pyrki muistuttamaan jotakin. Se oli kaksikerroksinen, ja\nalikerrassa oli suuri parveke. Sen edustalla oli vihreä pihakenttä ja\nvähän kukkamaata, jonka keskellä kimalteli pölkyn päässä sininen\nlasipallo. Katolla oli viirikeppi. Parin ikkunan edessä uutimet. Päivä\npaistoi parvekkeen sisään, ja sieltä voi erottaa huonekaluja.\n\nEpäselvien ja katkonaisten ajatusten itsepuheluna selveni hänelle\nmuutamia hajanaisia muistoja entisestä elämästä...\n\nHän oli asunut maalla, samassa perheessä kuin _hän_, yhden kesän\nensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Molemmat kotiopettajia, toinen\npoikien, toinen tyttöjen. Huvila oli samanlainen saaristohuvila meren\nrannalla kuin tuo. Iltasilla muiden maata mentyä käveltiin salaa\nmetsäpolkuja ja soudeltiin tyynirantaisia vesiä. Tultiin myöhään kotia\nja istuttiin vielä kauan puolipimeällä parvekkeella, sen puisella\nsohvalla kaulakkain. Puheltiin kuiskaamalla ja odoteltiin päivän\nnousua. Puolipimeässä liekehtivät hänen suuret silmänsä, ja hänen\nkasvonsa olivat jäykistyneet hellyydestä. Erottiin vasta aamusilla, kun\npäivä valkeni ja aurinko alkoi paistaa sisään. Ei tahdottu hennoa\nerota: -- \"Mene sinä ensin!\" -- \"Ei, mene sinä!\" _Hän_ oli voimakkaampi ja\nmeni. Hän riisui kenkänsä, antoi aukoa niiden nauhat ja hiipi\nsukkasillaan ylös toiseen kerrokseen, jossa oli hänen huoneensa. Sieltä\nhän, käsipuun yli kumartuneena, heitti vielä lentosuudelman molemmilla\nkäsillään.\n\nMutta kerran, kun kaikki olivat kaupungissa poissa ja lapset vain\nkotona, juoksi hän ylös taakseen katsomatta ja suudelmaa heittämättä.\nRakkautensa osoitteeksi ja kumotakseen epäilykset ( -- \"Jos minua\nrakastat, osoita se...\" -- \"Mutta jos sinä jätät minut?\" -- \"En, en, en\njätä...\") oli hän antanut ainoan ja kaikki, mitä hänellä oli...\n\n-- Ja minä, konna, minä hylkäsin hänet! huudahti yöllinen kulkija\nhypähtäen ylös ja lähtien pois.\n\nSe oli ollut petetyn tytön loppu ja hänen omien onnettomuuksiensa alku.\n\nJuopunut oli selvinnyt pahimmasta humalastaan. Hän lähti itkien ja\naamukylmässä hikotellen kulkemaan kaupunkiin päin. Hän itki kahden\nihmisen pilattua elämää. Ja itki ääneensä, kun kirkastuvalta ulapalta\nnäki valkeita purjeita paistavan ja merenpinnan hopeisena välkkyvän.\n\n\n\n\nSALAPERÄINEN TARINA.\n\n\nSalaperäisinä tarinoina elävät pienissä, vanhoissa koulukaupungeissa\nkertomukset entisten lukioiden ajoilta. Kun kaupungin vanhemmat herrat\nkokoontuvat nuorempien kanssa totilasien ääreen, päätyvät tavallisesti\nkaikki kaskut lopulta lukiokaskuihin. Ainevarasto on tyhjentymätön, ja\nnopeasti luistavat tunnit yli puoliyön.\n\nJa kuta loitommaksi puoliyön tuolle puolelle istutaan, sitä\nhaavemaisemmiksi jutut kasvavat. Nuo univormuihinsa puetut lukiolaiset,\njotka vapunpäivinä ratsastivat kaupungin katuja pitkin valkoisissa\nhansikkaissa ja miekka kupeella, ne muuttuvat miltei tarumaisiksi\nsankareiksi, joista puhutaan ihaillen ja kunnioittavasti ja joiden\ntekoja ei enää tuomita nykyajan oikeus- ja siveyskäsitteiden mukaan.\nUrotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun\nopettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui\nniin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen\nsairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin\nkaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka. Tai\nmiten rehtorin vesitynnyri oli pihamaalta kärryineen päivineen nostettu\nhänen talonsa katolle. Puhumattakaan semmoisista pienistä tapahtumista\nkuin että opettajan kalossit naulattiin lattiaan ja hän niihin\nastuessaan kaatui selälleen.\n\nSe, mikä näissä tapahtumissa varsinkin oli jännittävää, oli se, että\nopettajat eivät koskaan päässeet syyllisten perille. Koko lukio seisoi\nkuin yksi mies, ja kaikki keinot saada tunnustuksia esille olivat\nturhat. Kukaan ei tietänyt mitään siitä, minkä kuitenkin kaikki\ntiesivät. Koulukuri oli höllä, mutta toverikuri sitä kovempi. Joka sen\nrikkoi, hänen oli parasta samalla erota opistostakin.\n\nJoka kerta, kun kaupungin vanhemmat herrat näitä aikoja muistelevat,\njohtuvat he lopulta tapaukseen, joka sattui siihen aikaan, kun lukiot\nvaikuttivat viimeisiä vuosiaan, mutta jolloin samalla oli niiden\nloistoaikakin. Se tapaus oli tuo lukion kellon kuuluisa katoaminen,\njoka sai koko paikkakunnan mielet kuohuksiin ja joka yhä vieläkin panee\nne vilkkaasti väräjämään, milloin ja missä siitä vain puhe tulleekin.\nSe on jännittävä loppukohtaus siltä suuruudenajalta, joka sitten\npäättyi lukioiden lakkauttamiseen ja kouluolojen uudestaan\njärjestämiseen.\n\nSiihen aikaan oli kaksikerroksinen lukiorakennus ainoa kivirakennus\nkoko kaupungissa. Se näkyi melkein yhtä kauas kuin kirkkokin, ja\nylpeinä niitä vertallivatkin toisiinsa lukiolaiset ajaessaan kaupungin\nainoasta tullista sisään lukukausien alussa. He tulivat sinne kuin\nomaan valtakuntaansa, tietäen, että kaupunki ilman heitä oli tyhjä ja\nikävä ja että suurin osa sen asukkaista sai toimeentulonsa heistä.\n\nMutta oli kuitenkin eräs epäkohta, joka mieliä katkeroittavana\nperintönä oli kulkenut polvesta polveen. Se epäkohta oli lukion suuri\nkello, joka riippui suuren pääoven yläpuolella rautapellistä tehdyn\npienen katoksen alla ja josta kulki nuora kuin syömäkellosta seinän\nläpi opettajain huoneeseen. Jokaisen välitunnin jälkeen sitä soittaa\nmouruutettiin niin, että sen ruma, kova ääni kuului yli koko kaupungin\nja ulkopuolelle tullinkin kaupunkilaisten pelloille saakka. Lukiolaiset\nolivat siihen aikaan aikamiehiä, ja jo kauan oli käynyt heidän\nkunnialleen, että heitä soitettiin kokoon kuin koulupoikia. Anomuksia\noli tehty useampiakin, että soittaminen jätettäisiin, mutta turhaan,\nsillä opettajain ja lukiolaisten välit olivat vanhastaan kireät. Ja\nsitä paitsi oli vasta nimitetty uusi rehtori asettanut päämääräkseen\nkukistaa heidän jäykät niskansa. Kelloa soitettiin siis yhä ja\nsoitettiin sydämen pohjasta, suureksi iloksi alkeiskoululaisille ja\nhalveksituille kaupungin kisälleille, jotka yöllisissä kahakoissa\ntavallisesti saivat selkäänsä ja sentähden aliluokan koko katkeruudella\nvihasivat näitä yhteiskunnan haltijoita.\n\nMutta viimein loppui kuitenkin lukiolaisten kärsivällisyys, ja he\npäättivät tässäkin asiassa hankkia itselleen oikeutensa omalla\nkädellään, niinkuin olivat hankkineet sen niin monta kertaa ennenkin.\n\nJa eräänä aamuna, kun rehtori taas tarttui kellon nuoraan soittaakseen,\nei ääntä kuulunutkaan, mutta sen sijaan tuli poikkileikattu nuora\nseinän läpi alas hänen silmilleen. Ja kun mentiin miehissä ulos\nrappusille, oli katos tyhjä ja kello poissa.\n\nHeti kohta oltiin selvillä siitä, milloin kello oli kadonnut ja kuka\nsen oli vienyt. Edellisenä yönä oli se otettu alas paikoiltaan, sillä\neilen oli sillä vielä soitettu, ja olihan seinässä vielä verekset\ntikapuitten jäljet. Ja että lukiolaiset olivat työn toimittaneet, siitä\nei ollut epäilystäkään. Tavallinen varas ei olisi viitsinyt nähdä tuota\nvaivaa vanhasta kellonromusta.\n\nLukion kaikki kolme luokkaa tutkittiin moneen kertaan, mutta kukaan ei\ntietänyt asiasta mitään. Ylimmän luokan priimus uskalsi vielä luokkansa\npuolesta kysyä, mikä oikeuttaa opettajistoa tekemään paljaaseen\nepäluuloon perustuvia ja lukiolaisia kaikin puolin loukkaavia\nkysymyksiä.\n\nSe siihen oikeuttaa, vastattiin, että edellisenä yönä oli suuri joukko\nlukiolaisia nähty kaupungissa liikkeellä, ja palovartia oli kertonut\npuoliyön aikana nähneensä mustan ryhmän lukion portilla.\n\nLukiolaisia ei oltu ennenkään kielletty yöllä liikkumasta, eikä tämä\nmuutenkaan ollut mikään todistus.\n\nMitäs oli heillä ollut lukion portilla tekemistä?\n\nLuultavasti olivat ne, jotka siinä seisoivat, seisoneet huvikseen.\n\nOliko kello silloin vielä ollut paikoillaan?\n\nHe eivät todellakaan siinä määrin välittäneet tästä kellosta, että\nolisivat menneet keskellä yötä sitä lyhdyn avulla tarkastelemaan.\n\nMutta mitäs sanottiin siihen, että herra rehtori kohta puoliyön\njälkeen, vielä vuoteellaan valvoessaan, oli kuullut ääniä ja askelia\nikkunansa alla sekä kohta sen jälkeen kolme kalahdusta, jotka olivat\ntuntuneet lukion kellon laidasta lähteneiltä?\n\nVaikkeivät herra rehtorin korvat olisikaan valehdelleet, niin ei\nlukiolaisten velvollisuus voine olla tietää, mitä melua hänen ikkunansa\nalla mahdollisesti on yöllä satuttu pitämään.\n\nJa sen enempää selkoa ei saatu. Poliisi pani kaupungin ylösalaisin,\nkelloa etsittiin joka talosta ja pihasta, jopa läheisistä metsistäkin,\nmutta joka paikasta turhaan.\n\nMutta rehtori oli suuttunut silmittömäksi ja vannoi verisesti\nkostavansa. Kurittomuus oli nyt mennyt yli rajojen, ja tämä oli merkki\nsiitä kapinallisesta hengestä, jota tähän aikaan liikkui Euroopan\nsuurissa maissa, missä alamaiset nousivat esimiehiään vastaan.\n\nJa sitten se oli varkautta, oli valtion varkautta, kirkon ja koulun\nyhteisen omaisuuden omin lupinsa ottamista! Jos se jäisi rankaisematta,\nniin kuka takaa, ettei jonakuna päivänä tulisi kirkonkellojenkin vuoro!\nJa jos hän ei viikon kuluessa saisi ilmoitusta siitä, kuka oli\nsyyllinen tai missä kello oli löydettävänä, täytyisi hänen pitää koko\nlukio syyllisenä ja ryhtyä toimenpiteisiin, että opisto kokonaan\nsuljettaisiin.\n\nTältä kannalta eivät lukiolaiset olleet asiaa ajatelleet. Mutta jos\nkello olisi nyt tahdottukin tuoda takaisin, olisi se ollut mahdotonta.\nSillä pimeänä syysyönä oli se otettu alas, kieli oli kääritty\nvillasukan sisään, rehtorin ikkunan alla se oli kääreestään vapautettu\nja kolme kertaa sillä siinä läpätty, sitten oli saalis kannettu\nkorennolla rantaan, vedetty siitä kelkassa keskelle suurta selkää,\njonne oli hakattu avanto kierään jäähän, ja sinne oli se juhlallisin\nhautausmenoin ja integer vitae'llä upotettu.\n\nNe, jotka tästä tapauksesta kertovat, ne kertovat sen salaisella\nvahingonilolla ja melkein ilkkuvat siitä, ettei syyllisiä ole koskaan\nsaatu ilmi. He tunsivat sen ja sen, sen ja sen luona asui sekin\nlukiolainen, joka ehkä oli ollut upottamisessa osallisena, mutta he\nolivat yhteisesti vannoneet, etteivät koskaan eivätkä kenellekään\nmitään ilmaise, ei edes sittenkään, kun olivat tulleet pois lukiosta.\nVala oli vannottu keskellä yötä, ulkopuolella tullin, suuren kiven\nympärillä, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Valakiveksi.\n\nMutta tarinalla oli kuitenkin, vanhain kaupunkilaisten kertoen, synkkä\nloppunsa. Ja se loppu, se oli rehtorin kamala kosto. Kun tunnustusta ei\nkuulunut eikä kuulunut kelloakaan takaisin tulevaksi, ei hän tosin\nlukiotakaan sulkenut, mutta kutsutti kaikki oppilaat eteensä ja\nitsellään oli hänellä virkapuku yllään ja suuri kiiltävä ritarimerkki\nrinnallaan. Ja hän kokosi kaiken loukatun arvonsa ja kaiken siveellisen\nkauhunsa ja manasi Jumalan kirouksen kaikkien niiden niskaan, jotka\ntiesivät olevansa tähän tekoon syypäät. Hän kirosi heidät synkästi ja\nkiihkeästi, kirosi ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen.\n\nRehtorin kirous tunki läpi luiden ja ytimien. Ja siitä oli seurauksena\n-- niin lopettavat vanhat miehet kertomuksensa -- ettei yhdestäkään\nylimmän luokan oppilaasta tullut oikeata miestä. Niitä oli\nparikymmentä, jotka nähtävästi olivat olleet kellon ryöstöön osallisina\nja joihin rehtorin kirous oli sattunut. Kaikki he joutuivat sekä\naineellisesti että siveellisesti rappiolle. Ja vasta sillä tavalla\nsaatiin arviolta muka tietoon niiden nimet, jotka olivat olleet\nsankareja tuossa synkässä näytelmässä.\n\nJos joku tahtoisi itse tutkia tämän tarinan todenperäisyyttä, voi hän\nmennä siihen kaupunkiin, missä sitä vielä tänäkin päivänä kerrotaan.\n\nSiellä on lähellä kaupunkia niemi, jota sanotaan Kelloniemeksi, ja sen\nedustalla järven selkä, jota kutsutaan Kelloseläksi. Ja vanhan\nlukiorakennuksen ulkoseinässä on vielä ryöstetyn kellon rautapeltinen\nkatos ja sen nuoran reikä, jonka avulla tätä kelloa soitettiin. Mutta\ntoista kelloa ei ole sille sijalle enää koskaan ilmaantunut.\n\n\n\n\nUROTYÖ.\n\n\n    \"Kasvaako maine tanterella vaan,\n    jot' uljaan urhon veri kostuttaa,\n    ja eikö aseetonkin toisinaan\n    voi miehuutt' osoittaa?\"\n\nMuistui mieleeni nuo sanat, kun näin sanomalehdissä lueteltuina ne\npäivät, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat suoritettavat. Sen johdosta\ntulin taas ajatelleeksi ylioppilaskirjoituksia eräänä kevännä noin\nkymmenen vuotta sitten muutamassa pikkukaupungin lyseossa.\n\nYlioppilaskirjoituksilla oli siihen aikaan suurempi merkitys kuin nyt,\nsillä kirjalliset kokeet olivat paljoa tärkeämmät kuin ne nyt kuuluvat\nolevan. Niistä riippui enemmän, niitä arvosteltiin ankarammin, ja\nsuulliset tutkinnot olivat sivuasia. Elleivät kirjoitukset onnistuneet,\noli kokonainen vuosi menetetty. Sattuipa sairaus tai muu pahoinvointi,\nei ollut tilaisuutta opinnäytteen suorittamiseen syksyllä niinkuin nyt.\nja vuoden menettäminen tuntui tuolla iällä siltä kuin olisi koko\nelämäkin jo menetetty.\n\nSe, joka on ollut mukana, voi ymmärtää, mikä merkitys oli noilla\nneljällä päivällä ja niistä varsinkin kahdella, jolloin suoritettiin\nvaikeimmat aineet: latina ja matematiikka. Ja kun tavallisesti hyvä\nmatematikko oli heikko latinassa ja päinvastoin, niin huippenivat\nvähintään kahdeksan vuoden harrastukset yhteen ainoaan päivään, yhteen\nainoaan rupeamaan. Tuntui siltä kuin olisi taisteltava kaksintaistelu\ntulevaisuuden kanssa. Taistelu ankara ja tuima kaikkia niitä vartioita\nvastaan, jotka seisoivat paratiisin portilla välkkyvät miekat käsissä.\n\nNe olivat opettajat, jotka olivat voitettavat. Oltuaan vuosikausia\nhyviä ystäviä, milteipä tovereitakin, jotka soivat meille kaikkea hyvää\nmaailmassa, jotka eivät koskaan näyttäneet mitään niin hartaasti\ntoivovan kuin meidän parastamme, olivat he yht'äkkiä muuttuneet\nverivihollisiksemme. Meistä rupesi näyttämään, että ne juuri olivat\nesteinä onnemme tiellä. Pieni suvaitsevaisuus heidän puoleltaan, parin\nminutin ystävällinen silmäily ulos ikkunasta -- ja koko luokka olisi\nyhteisin voimin päässyt yliopistoon. Sillä suullisista tutkinnoista\nolisi kyllä suoriuduttu, jos ei ennen niin syksyllä.\n\nMutta mitä he tekivät? He tekivät kaikki voitavansa tätä \"yhteistyötä\"\nestääkseen. Kuultiin heidän varokeinoistaan, joita he yhteisessä\nkokouksessaan olivat miettineet. Vahtimestari oli saanut määräyksen\nasettaa pulpetit sylen päähän toisistaan. Ulkohuoneeksi määrätystä\nluokkasalista suuren salin vieressä oli käsketty kantaa ulos kaikki\nhuonekalut, jottei niihin voitaisi mitään kätkeä sinä ainoana aikana,\njolloin opettaja ei voinut kulkea oppilaan kintereillä. Jottei voitaisi\njuomaan mentäessä kulkea ohitse ja sivumennen heittää jotain toverille,\noli kukin määrätty saamaan pulpetilleen oman vesikarahvin, joita\nrehtori oli käynyt pari tusinaa lainaamassa eräästä kauppapuodista.\n\nMutta jos opettajat valmistautuivat, niin valmistauduttiin sitä mekin.\nMeistä oli hullu koko tämä tämmöinen järjestelmä, joka asetti onnen\nnojaan taitavimmankin oppilaan arvostelemisen. Se oli arpapeliä, jossa\nmeille tehtiin mielestämme vääryyttä ja jossa ei omatuntomme estänyt\nmeitä tekemästä samalla tapaa. Mitä kaikkia nerokkaita tuumia\nkeksittiinkään! Meilläkin oli istuntomme, joissa syntyi aatteita toinen\ntoistaan älykkäämpiä. Meillä oli tiedossamme taitavat temput entisiltä\najoilta, meillä oli käytettävänä vanhoilta tovereilta saadut neuvot ja\nheidän saavuttamansa kokemus niiden onnistumisesta. Kuinka\nnaurettiinkaan niiden vartiain typeryyttä, jotka kuljettivat\nsanakirjain kansiin kätkettyjä latinan käännöksiä miehestä mieheen,\njotka kaatoivat itselleen vettä karahviineista, joiden pohjaan oli\ngummilla kiinnitetty kolme ratkaistua probleemia sisältävä paperiliuska\nja joiden nenän alla pienistä, kouraan mahtuvista silkkipaperivihkoista\nluettiin kaikki tarvittavat matemaattiset kaavat ja yhtälöt, mitkä\nvaaran uhatessa hieno kautsukkinauha veti hihan sisään takaisin!\n\nMutta ne olivat vanhoja nuo, eikä niihin ollut luottamista, sillä\nvoisihan tapahtua, että sanakirjoja kiellettäisiin lainaamasta,\nniinkuin oli kielletty käyttämästä yhteistä juoma-astiaa.\n\nMutta meillä oli uusia ja parempia. Sirkkelejä, lyijykyniä ja veitsiä\nei varmaankaan osattaisi epäillä, ja niiden varret ja päät voisi tehdä\nontoiksi ja täyttää torveksi kierretyllä paperilla. Ynnä muita\nsamanlaisia, joita en tahdo siksi mainita, että ne ehkä vieläkin ovat --\nammattisalaisuuksia.\n\nMelkein jokainen epävarmempi oppilas oli käynyt liittoon jonkun\ntaitavampansa kanssa. Ja voitosta varmoina meistä suurin osa odotti\nuusien keksintöjen käytäntöönpanoa. Viimeksi mainittuun aputapaan:\nsirkkelin lainaamiseen, oli turvautunut kaksi ystävää -- minä kutsun\nheitä Anttilaksi ja Manniseksi -- jotka ensimmäiseltä luokalta\nviimeiselle olivat istuneet \"polvi vasten polvea\", jotka olivat\npäättäneet, maksoi mitä maksoi, tulla ylioppilaiksikin samalla kertaa,\nmutta joista toinen, Manninen, pahasti pelkäsi matematiikkaansa.\n\nOpettajat olivat kuitenkin olleet ovelampia kuin mitä olimme\naavistaneetkaan. Tullessamme suureen saliin, jossa pulpetit seisoivat\nrivissä kaukana toisistaan, saimme kuulla, ettei minkäänlainen\nlainaaminen ole oleva luvallista ja että jos jollakulla ei ole\ntarpeellisia työkaluja ympyräin piirustamiseen, saa hän käyttää niitä,\njoita on opettajain pöydällä.\n\nManninen punastui, ja Anttila puri hammasta.\n\nKun laskettavat esimerkit oli luettu ja kukin alkanut, juhlallisen\nhiljaisuuden vallitessa, hakea helpoimpia yhtälöitä ratkaistakseen,\nnäin minä, että Anttila, joka oli luokan paras laskumies, noin tunnin\nkuluttua jo alkoi kirjoittaa vihkoonsa. Hänellä oli siis ainakin kolme\nesimerkkiä valmiina, ja kun muutkin aineet olivat häneltä onnistuneet,\nvoi hän pitää itsensä varmana ylioppilaana.\n\nMutta Manninen, hän oli tulipunainen, hän katseli arasti ympärilleen ja\npureskeli hermostuneesti kynänsä päätä... Ja aika kului, puolet siitä\noli jo tuhlautunut, ja toinen puoli kai tulisi menemään samaa tietä...\n\nHe istuivat sylen päässä toisistaan, ei mitään mahdollisuutta näyttänyt\nolevan toverilla toverin pelastamiseen varmasta häviöstä. Opettajista\nkulki toinen edestakaisin lattialla ja toinen istui kateederissa\nsilmälasiensa takaa uhrejaan väsymättömästi vartioiden.\n\nSilloin tapahtui se, mitä minä tahtoisin nimittää urotyöksi ja jonka\nvertaista ei ainakaan liene monta koulukepposten sankaritarustossa.\n\nOlen saanut neljä esimerkkiä valmiiksi, olen varma siitä, että ne ovat\noikein ratkaistut, ja leväten laakereillani nojaan minä selkää tuoliini\nmukavassa asennossa. Silloin huomaan, että Anttila, joka istuu\nedessäni, antaa merkin Manniselle. Tämä vie varovasti kätensä nuttunsa\ntaskuun ja levittää sen suuta suuremmaksi. Anttila ottaa oikealla\nkädellään jotain liivinsä taskusta, kätkee sen kouraansa ja kaataa\nvasemmalla vettä lasiinsa. Opettaja on tuskin mennyt ohitse ja toinen\nkateederissa sattumalta katsonut kelloaan, kun näen Anttilan tarttuvan\nvesilasiin ja vievän sen huulilleen, samalla kuin toinen käsi, joka\nriippuu hänen kupeellaan, tekee nopean liikkeen kalvosesta, ja hiukan\nsuhahtaen lentää valkoinen pieni käärö Mannista kohden sellaisella\ntaidolla, että se tehtyään pienen kaaren ilmassa pudota tupsahtaa\nsuoraan hänen taskunsa pohjaan.\n\nAnttila tyhjentää vesilasinsa suurella melulla.\n\nOpettajat ovat samassa taas paikoillaan, mutta teko on tehty, ja\nturvallisesti lepää kymmenpennisen ympärille kääritty paperiliuska\nonnellisen koulupojan taskussa, josta hänen on helppo ottaa se esille\nja kirjoittaa kolme ratkaistua probleemia vihkoonsa.\n\nHeitto oli onnistunut. Mutta jos se _ei olisi_ onnistunut, jos käärö\nolisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat\nkiiruhtaneet sen korjaamaan, -- niin, silloin olisi ollut hukassa sekä\nautettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä\nuhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset,\nkenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!\n\nKun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin\nAnttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:\n\n    \"Kasvaako maine tanterella vaan,\n    jot' uljaan urhon veri kostuttaa,\n    ja eikö aseetonkin toisinaan\n    voi miehuutt' osoittaa?\"\n\n\n\n\n\"HÄTÄÄKÄRSIVIEN HYVÄKSI.\"\n\n\nMauritz Ahlfelt, se \"mallikelpoinen\", jonka me kaikki tunnemme hänen\nvirastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan\nvarma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku\nkainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä;\nhän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden\nmies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle\nviftille -- hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella\nvirkatovereilleen, ettei hän voikaan \"tulla ylös\", ja lisäsi, että\nhänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse\nAlppilassa.\n\nSe hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista\nollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin\nse, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt\nsuuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut\n\"julkisten miesten\" joukkoon.\n\nHeti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin, oli lukenut lehdistä\nilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan\nhätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä\npäivänä, oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei\nsovi olla poissa.\n\nYleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten\nharrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole\njotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin\non hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa\njonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta -- vaikka asia muuten onkin\nhyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei\nperiaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja -- mutta kun eräissä\njohtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin,\nniin... j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut\narpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi\n\"joulubasaarit\", \"häveliäät köyhät\", \"naisten työtoimistot\" y.m.s. Ne\novat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti\nsivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä\nMauritz Ahlfeltkin.\n\nMutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään\nniin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä\nuhkaavan nälänhädän poistamiseksi.\n\nHeti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita\nitsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten\nriviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja\nerittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin\nkunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi\nmaan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut.\nSillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen\nantauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi\nvirkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: \"Ollut sitä\npaitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.\"\n\nEnsi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi\nkuulutetussa kokouksessa.\n\nTämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä\npitivät puheen.\n\nKun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin\nlukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan\npuheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä\nsuuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi\nyhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää -- samaa, joka oli kokouksen\navannutkin -- johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: \"Hyvä!\nhyvä!\"\n\nHän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät\nmolemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin,\njota oli jo useampia päiviä valmistellut.\n\nHän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret\nolivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. \"Se\nasia, joka meidät on tuonut tänne, se on\", sanoi hän, \"epäilemättä\nkaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin\nvihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä\npohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään\nkuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole\nkohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä\nemme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin\nryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja\nkansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita,\nonnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville,\nja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän\npettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja,\njoille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa,\njoilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin\nedellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista\nhyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on\nkäynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden\npaikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset,\nehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia\ntietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen\napuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.\"\n\nHän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli\nryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin \"hyvä\", ja\nkun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat\nehdotusta kannattaneet.\n\nHän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti\nkuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo,\njoka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan\ntuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: \"Hän on eräs herra\nAhlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.\"\n\nKokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä\nkysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.\n\nHänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli\nhänen esiintymisensä herättänyt huomiota.\n\nHän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä\ntänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella\nheidän kanssaan.\n\nJa vähän sen jälkeen istui hän Kämpin alakahvilassa suuren, pyöreän\npöydän ääressä. Ne eivät olleet nuo muut siinä kokouksessa, jossa\nkeskusteltiin keinoista hätääkärsivien hyväksi. Olivat sen kokonaan\nunohtaneet. Mauritz Ahlfelt moitti heitä heidän laimeudestaan ja sanoi,\nettä se oli suuri vahinko, että olivat jääneet tulematta.\n\n-- No, mutta voithan kertoa, mitä siellä päätettiin?\n\nMauritzin täytyi kertoa, ja hän kertoi, esittäen myöskin otteen omasta\nlausunnostaan.\n\n-- Eikö se ollut oikein sanottu, vai mitä arvelette?\n\n-- Oikeinhan se oli. No, ja mitä päätti kokous?\n\n-- Kokous hyväksyi yksimielisesti minun mielipiteeni; se kyllä muuten\ntulee huomenna kerrottavaksi sanomalehdissä.\n\n-- Se on oikein! Terve sitten!\n\n-- Mutta eihän täällä ole mitä suuhun panna! innostui Mauritz Ahlfelt.\n\nJa siitä kehittyi suuri vifti. Kaikkien ihmeeksi kutsui päivän sankari\npöydän punssia täyteen ja illallisen jälkeen kahvia ja likööriä ja\ntarjosi kaikille. Hänestä tuntui siltä kuin tuntuu näyttelijästä, joka\non ensi kerran esiintynyt; niinkuin kirjailijasta, jonka ensi teos on\npainosta ilmestynyt. Yhtämittaa kääntyi puhe illan suureen\ntapahtumaan. Sinne tuli niitäkin, jotka olivat olleet kokouksessa ja\nkuulleet Mauritzin puhuvan. Ne kehuivat puhetta, ja Mauritz aina\nkysäisi: \"Eikö se ollut oikein puhuttu?\"\n\nKun Ala-Kämppi suljettiin, noustiin Ylä-Kämppiin. Siellä ilmaantui\nsamppanjaakin pöytään, jostain, kukaan ei oikein tiennyt mistä. Mutta\nMauritz Ahlfeltille pidettiin monet puheet ja hänelle huudettiin\n\"eläköön\". Ilon ylimmillään ollessa pyysi hän saada huomauttaa herroja\neräästä seikasta, joka näyttää tässä kokonaan unohtuneen. Ja hän esitti\nmaljan -- \"hätääkärsivien hyväksi\".\n\nSe juotiin ja jatkettiin siksi, kunnes piti poistua Ylä-Kämpistäkin,\njonka lasku nousi toista sataan markkaan.\n\nAlppilasta sitten Mauritz Ahlfelt soitti virastoonsa, ettei hän tänään\nvoi \"tulla ylös.\"\n\n\n\n\nTAITEILIJA JOKA OLI MAALANNUT PALJAAN NAISEN.\n\n\nHän herätti jo ensimmäisellä taulullaan tavallista suurempaa huomiota.\nSekä sanomalehdet että yleisö ottivat sen suosiollisesti ja\nsuojelevasti vastaan. Taulu kuvasi mökin pirttiä, jonka pöydän päässä\nistui vanha ukko verkkoa kutoen ja hänen vieressään penkillä polvillaan\noli pieni tyttö opettelemassa lukemaan. Perä-ikkunasta näkyi talvinen\nmaisema ja mäntymetsä, ja toisesta paistoi päivä sisään. Lattialla\nloikoi kissa nauttien lämpimästä, silmät tiirallaan. Ukon kasvot ja\ntytön kellanvaalea tukka olivat erittäin sattuvasti kuvatut, sanottiin.\nTuollaista, noin perin suomalaista ja yksinkertaista maalausta oli\nharvoin ennen nähty. Varsinkin olivat suomenmieliset teoksesta\ninnostuneet. Ensiksi oli taiteilija itse suomenmielinen, ja toiseksi\noli aihe otettu kansanelämästä, jonka kuvaamiseen nyt oli viitottu tie\nja jota tämä nuori maalari oli osoittanut niin peräti hyvin\nkäsittävänsä. Joka paikassa puhuttiin hänen \"Verkkoukostaan\", ja siitä\nlevisi valokuvia joka perheen albumiin.\n\n-- Se on kerrassaan mainio tuo teidän \"Verkkoukkonne\" sai hän kuulla,\nmihin vain tuli. Sillä on tavallaan sivistyshistoriallinen merkitys, se\non palanen kansamme kulttuurihistoriaa. Emmekö pian saa nähdä jotain\nsamanlaista uutta aihetta teidän siveltimestänne? Tuollainen\nverkkoukko...\n\n-- Ja se, mikä meitä kaikkia on miellyttänyt, se on teidän taiteenne\npuhtaus ja viattomuus ... teidän henkilöittenne kasvoissa on\nsuomalaisen luonteen yksinkertaisuus, ja maisemissanne on juhannusyön\nläpikuultava hienous.\n\nHän oli somanlainen, näppärä poika ja joutui pian seuraelämään\npääkaupungin suomenmielisissä piireissä. Erään ylhäisen virkamiehen,\nkamarineuvoksen, tytär rakastui häneen ja hän tyttäreen. He menivät\nkihloihin, ja kihlaus mainittiin sanomalehdissä. Vanhemmat, jotka\nolivat ymmärtävinään taidetta -- kamarineuvos oli taiteilijaseuran\njäsenkin -- olivat hyvin ihastuneita tulevaan vävypoikaansa ja hänestä\nhiukan itserakkaasti ylpeät. Siitä koitti köyhälle pojalle hauska aika.\nKesäkaudet maalaili hän tulevan appensa maatilalla ja vietti siellä\nhuoletonta elämää. Arvostelijat olivat näkevinään, että hänen\ntaiteensa, yhä enemmän syventyessään kansaan, samalla hienoni joka\nkerta, kun hän pani jotain näytteille. Kaikki hänen taulunsa\nkuvasivatkin sisämaan luontoa ja olivat pieniä ja sieviä, usein\nidyllisiäkin. Hän oli osannut antaa yleisölle juuri sitä, mitä se\nkaipasi, ja hän sai koko joukon jäljittelijöitä.\n\nOli kuitenkin eräs taulu, joka ei miellyttänyt esteetikoita eikä\nyleisöä. Hän oli maalannut pesurannan, jossa naisia seisoi laiturilla\nvaatteita karttuamassa. Siitä murahdettiin sanomalehdissä, sillä erään\npyykkiä pesevän naisen jalat olivat -- _hiukan_ liian paljon paljaat.\n\"Hän on mennyt yläpuolelle polvia juuri sen verran, kuin olisi pitänyt\npysyä niiden alapuolella\", muistutti pisteliäästi eräs kirkollinen\nlehti. Se ei muuten sanonut ollenkaan tuntevansa tuossa realistisessa\ntaulussa taiteilijan hienoa, ihanteellista katsantotapaa.\n\nTuo arvostelu häntä suututti ja sai hänet pitkäksi aikaa pahalle\ntuulelle. Hän oli luullut, että tätä hänen mielestään voimakasta taulua\ntervehdittäisiin edistysaskeleena hänen taiteessaan. Tuo väkevä, ruskea\nihonväri naisten käsivarsissa, jaloissa ja puoleksi paljaissa\nrinnoissa -- sitä oli hän erityisellä huolella tutkinut ja pannut koko\nkykynsä ihomaalauksen vaikeuksia voittaakseen. Hän halusi laajentaa\nalaansa, käydä käsiksi vaikeampiin, totisempiin tehtäviin eikä aina\n\"uinailla idylleissä\", niinkuin hän sitä selitti.\n\nHän oli juuri samaan aikaan hakenut matkarahaa Pariisiin ja saanut sen.\nMutta oli niitä, jotka suoraan sanoivat olevansa arvelevalla päällä,\ntulisiko tämä matka olemaan hänelle hyödyksi.\n\n-- Kunhan sinä et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli\nkamarineuvos hänelle, -- ottaisi liian paljon vaikutusta noista\nranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä\nluultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla\nniin ihanteellista kuin tuo sinun \"Verkkoukkosi\". Minä olen kuullut\nniiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa\npelkoa kuin minäkin tuon \"Pesurantasi\" johdosta. Toivokaamme, että sinä\nsaatat nämä epäilyksemme häpeään.\n\nOttaessaan vastaan valtion matkarahan oli hänellä tunne, että hän sai\nsen ikäänkuin sillä ehdolla, että hänelle annettiin samalla anteeksi\ntuo hänen _satunnainen_ hairahduksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPariisissa viipyi hän kaksi vuotta. Kaikki kotimaisen taiteen\nharrastajat kyselivät uteliaina hänen töistään ulkomailla, ja\nsanomalehdissä näkyi tuon tuostakin otsakirjoituksen alla \"Suomalaisia\ntaiteilijoita Pariisissa\" tietoja hänestäkin. Milloin työskenteli hän\nCormonin, milloin Julienin, milloin Bonnat'n atelieessa.\n\nHänellä kuului sitä paitsi olevan tekeillä uusi, suuri maalaus, jonka\naihe oli otettu Kalevalan Aino-tarusta. Hän kirjoitti siitä\nmorsiamelleen innostuneita kirjeitä, joita luettiin kaikille perheen\ntuttaville ja joista nämä toimittivat sanomalehtiinkin otteita. \"Ainon\nolen kuvannut sillä hetkellä, kun hän heitettyään\n\n    hamehensa haapaselle,\n    kenkänsä vesikiville\n\naikoo antautua uimaan. Kaikki toverini ovat tätä tauluani kehuneet ja\nsanoneet, että se tulee olemaan parasta, mitä koskaan olen tehnyt. Aihe\nei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla\ntavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon\ntäydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne\npitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman\nkatsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut.\n\nOlivathan he aina sanoneet, että hänestä _tulee_ jotain suurta! Ja he\nlevittävät, tämän tulevan suuren miehen tulevat sukulaiset, tietoja\nsiitä, miten taulu edistyy, kuinka se kohta joutuu näytteille\nasetettavakssi.\n\nSitä odottaessaan viimeisteli taiteilija teostaan eräänä päivänä\nylhäällä Pariisin Montmartressa. Ikkuna oli auki ulos bulevardille,\njossa puut puhkesivat lehteen, ja huone täynnä tuota suloisen pehmoista\nPariisin ilmaa ja valoa. Hän oli melkein juovuksissa tyytyväisyydestä\nja innostuksesta. Hänen matkansa ei ollut hukkaan mennyt. Hän oli\nsuorittanut vaikeimman koetyön, minkä voi maalarin tehtäväksi asettaa.\nHän oli maalannut alastoman naisen ruumiin. Hän oli saanut esille ihon\nkauneimmat, hienoimmat vivahdukset, ja nuo arimmat, sinisimmät\nverisuonet ne oikein kuultivat hipiän alta.\n\nPari toveria istui atelieessa hänen maalatessaan.\n\n-- Juuri tuohon ihon käsittelyyn nähden voisit sinä kilpailla minkä\nranskalaisen mestarin kanssa tahansa.\n\n-- Se, mikä tuossa sinun Ainossasi minua kuitenkin eniten ihmetyttää,\nsanoi hänen ystävistään toinen, on se, että vaikka se on ihan alaston\nja vaikka se on noin realistisesti maalattu eikä ruumis ole mikään\nihanneruumis vanhaan malliin, vaan suomalainen talonpoikaistyttö, niin\nse ei tunnu kaipaavan lehvääkään verhokseen. Itsetiedottomuuden\nviattomuus, se on verrattomasti kuvattu ei ainoastaan kasvoissa, vaan\nkoko ruumiissa.\n\nSyntyi kuitenkin pieni väittely katselijain kesken.\n\n-- Mutta mitä sinä luulet niiden tulevan tästä kotona sanomaan?\n\n-- Kuinka mitä?\n\n-- Se haukutaan siellä maan tasalle.\n\n-- Ja miksi?\n\n-- Siksi, että se on noin ihan ilkialaston...\n\n-- No, mutta helvetissä, sehän on juuri hienointa taulussa! Sen\npääajatus!\n\n-- Tottahan sen _minä_ käsitän, mutta luuletko, että ne pöllöt siellä\nkotona? -- Vai mitä arvelee itse maalari?\n\nMaalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan,\nvihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.\n\nJo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat\npääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse\ntaiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.\n\nHän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti\npariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja\nheitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka\nheitä tapasivat, sanoivat jokainen:\n\n-- Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista.\nTulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.\n\nKun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi\nkatsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa\nnoutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen\nVillensaunalle syömään aamiaista.\n\nHän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.\n\n-- Tässä tämä nyt on! -- Mitä te siitä arvelette?\n\nHän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan\nkäsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.\n\n-- Onko tämä taulu sinun maalaamasi?\n\n-- On.\n\nSilloin ei ollut rouvalla muuta sanottavaa kuin tuima: -- Hyi! Tule pois,\nHanna! Tämä on suorastaan hävytöntä!\n\nJa hän veti tyttärensä ulos ovesta.\n\nMaalari kiiruhti jälestä ja koetti pidätellä, mutta hän ei saanut heitä\npysähtymään.\n\n-- Tämä on häväistys koko perheelle ... jos minä olisin voinut vähääkään\naavistaa ... kuuli hän vihastuneena muristavan alhaalla rappusissa.\n\nHänen täytyi antaa heidän mennä, ja hän palasi takaisin näyttelyyn.\n\n-- Mutta mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi hän kamarineuvokselta, joka\nhiukan hämillään vetäytyi pois taulun äärestä, jota hän oli ihan\nkehyksen ääressä tarkastamassa.\n\n-- Kuinka sinä voit panna näytteille tuommoista ... mitä sinä luulet\nihmisten tulevan tästä kaikesta sanomaan?\n\n-- Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!\n\n-- Aiot siis antaa sen seista siinä?\n\n-- Tietysti!\n\n-- Siinä tapauksessa saat itse vastata seurauksista!\n\n-- Niin teenkin!\n\n-- Niin no -- minun täytyy nyt mennä. Ja kamarineuvos meni samaa tietä.\n\nHän oli kuin puulla päähän lyöty. Se oli \"Pesuranta\" ja murina noista\npaljaista jaloista, joka nyt tuli takaisin ja jonka hän ulkomailla oli\nkokonaan unohtanut.\n\n-- Mutta onko siinä sitten mitään loukkaavaa?\n\nHän kääntyi tarkastamaan tauluaan. Aino seisoi siinä päin katsojaan ja\nlaskeutui veteen, seisten suorana ja tosin ihan alastomana, mutta\npuhtaana, kylmänä ja kiihottomana, hiukan aamukylmässä väristen ja\nluoden silmänsä haaveksien ulapalle.\n\n-- Voisiko se olla mahdollista, että ne tuosta alastomuudesta olisivat\nloukkautuneet? Olisivatko ne todellakin niin alkuperäisellä, niin\nporoporvarillisella kannalla?\n\nHän koetti heitä ymmärtää, mutta kun hän ajatteli, millä tavalla häntä\noli kohdellut hänen morsiamensa, niin peruutti hän päätöksensä mennä\nhäntä noutamaan ja pyytämään selitystä. -- Olkoon, se on hänen asiansa!\n\nKoko sen päivän ja seuraavan yön kuohui hänessä vastustushalu. Vasta\nseuraavana aamuna meni hän appelaansa, harmistuneena ja ainoastaan\nmuutamia tunteja nukuttuaan, ja pyysi saada tavata morsiantaan.\n\n-- Hän on sairas mielenliikutuksesta, vastasi äiti, otti hänet\njuhlallisesti vastaan salissa ja pyysi saada tehdä hänelle muutamia\nkysymyksiä.\n\n-- Sano minulle, onko tuo taulu maalattu luonnosta?\n\n-- Onneksi löysin pitkän hakemisen jälkeen mallin, joka sopi minulle\nerinomaisen hyvin.\n\n-- Hän on seisonut noin ikään edessäni?\n\n-- Kuinkas muuten!\n\n-- Nehän ovat ne mallit siellä Pariisissa...?\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan...\n\n-- No, ja mitä sitten?\n\n-- Se oli vain se, jota tahdoin tietää...\n\n-- Ettekö todellakaan käsitä taidetta tämän enemmän?\n\n-- Jos tuo on taidetta, niin kiitän Jumalaani, etten sitä käsitä...\nHanna parka!\n\nHän meni toisesta ovesta ulos, ja hänen miehensä tuli toisesta sisään.\nHänellä oli aamulehdet käsissään ja hän heitti ne eteensä pöydälle.\n\n-- Oletko lukenut, mitä nämä sanovat sinusta?\n\n-- Olen lukenut ... että voidakseni jotain tuollaista kuvata on minun\nmielikuvitukseni täytynyt saastuttua Pariisin porttoloissa ... minun on\ntäytynyt turmella kaikki hienoimmat aistini ... että sellaistako olen\nsiellä valtion varoilla tutkinut, että se on pornografiaa ...\nsikamaista ... että olen askel askelelta mennyt taapäin siitä, kun\n\"Verkkoukon\" maalasin, ja nyt olen auttamattomasti ojassa ... että olen\npilannut hienoimman kotimaisen aiheen... Mutta minä sanon, ettette te\nkykene arvostelemaan, mikä on kotimaista ... ja minä sanon, ettei se\nminua edes voi suututtaa, että se on niin peräti typerää, niin kaikkea\njärkeä vailla, ja se on juuri se, joka on saastaista, eikä minun\nmielikuvitukseni. -- No, ja sanokaa minulle sitten kerran, mikä teitä\nloukkaa minun taulussani!\n\n-- Mutta onhan hän ihan alaston...\n\n-- Ettekö ole sitten ennen nähneet paljaita ruumiita maalattuina?\n\n-- On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri ...\nkatso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut ...\nhäveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen\nliepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan ... mikä\nesti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin...\n\nHäntä suututti niin, ettei hän enää voinut pidättää itseään, hän\ntarttui hattuunsa, nakkasi lehdet lattialle ja huudahti pilkkahymy\nhuulillaan:\n\n-- Ja jos minä olisin ollut häveliäs, niin olisitte te olleet sitä\nhävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, niin olisitte te\nniiden alle kuitenkin tirkistäneet!\n\n-- Tarkoitatko sinä minua?\n\n-- Te ette ole sen parempi kuin muutkaan.\n\n-- Kuinka sinä uskallat! Ulos minun huoneestani!\n\nOli se ehkä tapahtunut liian pian, arveli hän kadulle tultuaan.\n\n-- Mutta parasta se oli, että sain puhua suuni puhtaaksi!\n\nHarhailtuaan hiukan palasi hän asuntoonsa. Siellä oli kirje morsiamelta\nja rukkaset.\n\n\"Jos sinä minua todellakin oikein rakastit, et olisi tuottanut\nvanhemmilleni ja minulle tätä häpeää. Pitihän sinun tietää -- \"\n\nHän puristi kirjeen palloksi kourassaan, ojensi pienen, hoikan\nvartensa, niin että se näytti muuttuvan yhdeksi ainoaksi kimmahtavaksi\njänteeksi, puristi nyrkkiä ylös ja huusi:\n\n-- Minä vielä näytän tälle tyhmälle maailmalle, minä häikäisen heidät,\nminä pakotan heidät pyytämään anteeksi, minä lyön heitä silmille koko\nsivistyneen maailman mielipiteellä ... minä muserran heidät.\n\nJa hän piti sanansa. Hänen kostonsa oli siinä, että hänestä tuli yksi\nmaansa ensimmäisiä maalareita. Kun ulkomailla joskus puhutaan hänen\nkotimaastaan, puhutaan samalla aina hänestäkin.\n\nJa samalla kaikissa niissä elämäkerroissa, joita hänen muotokuvansa\nmukana on ollut ulkomaan suurissa kuvalehdissä, kerrotaan tuo juttu\nniistä lehvistä, joita hän \"ei ollut vetänyt eteen\".\n\n\n\n\nHYPPÄYS TOISEEN MAAILMAAN.\n\n\nIstuessamme eräänä toukokuun iltana Kappelin edustalla ilmestyi hän,\nMatti Kariniemi, yht'äkkiä eteemme. Hän oli keveimmillään, hienossa\nhutikassa, löi huolettomasti kättä, niinkuin olisi eilen oltu yhdessä,\nröyhelsi leveää rintaansa ja vastasi kummastuneisiin kysymyksiimme,\nmistä hän oli tänne noin yht'äkkiä ilmestynyt:\n\n-- Nyt lähtee Matti Kariniemi Amerikkaan!\n\n-- Vai lähtee taas, -- virkoimme me jotenkin välinpitämättömästi.\n\nSillä parin kolmen vuoden kuluessa oli hän puhunut Amerikkaan\nlähdöstään, mutta vaikka se kyllä olisi ollut viisainta, mitä hän olisi\nvoinut tehdä, ei siitä tähän saakka vielä ollut mitään tullut.\n\nHän oli kotoisin Pohjanmaalta, alkujaan rikkaan talonpojan ainoa poika.\nTuota kuuluisaa härmäläistä rotua, sukua noille suurille\ntappelijasankareille ja maan mainioille maankulkijoille ja kivekkäille.\nSynnynnäinen vastenmielisyys säännölliseen työhön, mutta luonnolliset\ntaipumukset huutamiseen, tappeluun ja käsikähmään, jotka ylioppilaaksi\ntultua kuitenkin vähitellen muodostuivat isänmaalliseksi innostukseksi.\nHän tuli Helsinkiin juuri parhaaseen aikaan, kun kieliriita oli\nkuumimmillaan, kun isänmaata vielä voitiin palvella hurraamisella ja\nsuurilla sanoilla. Hänestä tuli punaisista punaisin \"koko programmin\"\ntoimeenpanija, ja hän oli aina ensimmäinen huutaja, kun johtajat\nylioppilaskokouksissa heittivät hyvähuudoilla säestettäviä sanoja\nvastapuolueen silmille. Ensimmäinen oli hän myöskin istuutumaan\nboolipöytään, mutta viimeisiä sen äärestä eroamaan. Eikä hän lakannut\nsiinä innostumista vielä sittenkään, kun aamu jo koitti ylioppilastalon\njuhlasalin ikkunoista. Lasit saatiin kantaa pois ja liinat kääriä\nkokoon, mutta hän ja jotkut muut hänen mukanaan istuivat yhä vieläkin\nnyrkkiä pöytään lyöden ja tappelua hieroen. Ja siinä asemassaan istui\nhän vähin väliajoin ensimmäiset puolikymmentä ylioppilasvuottaan eikä\nehtinyt sen edemmäksi. Hommasi kyllä, mutta ei saanut mitään valmista\ntotisessa työssä. Ja olisi kai istunut noin kaiken ikänsä, jos eivät\nraha-asiat olisi pakottaneet nousemaan ylös.\n\nSillä perintö oli jo aikoja sitten sulanut käsiin, toverien avuliaisuus\noli pinnistetty viimeisiin saakka, ja kaikenlaisten pikkukassain korot\nrupesivat kohoamaan korvien tasalle. Hän alkoi menemistään mennä\nalaspäin, haihtui pois entisistä ystävistään, jotka olivat pyörähtäneet\nkäytännölliseen elämään, silloin kun hän vielä täysissä purjeissa laski\ninnostuksen myötävirtaa. Hän ajautui laitakaupungin kapakkoihin, alkoi\njuoda anniskeluissa rantajätkien kanssa, hurjautui tappelemaan, joutui\nosakunnan eteen -- huonoissa, kuluneissa vaatteissa -- ja karkoitettiin\nyliopistosta.\n\nTapasimme hänet sitten joskus lupa-ajoilla kotikaupungissa, jossa hän\ntoimitti pientä viikkolehteä. Hän oli ehtinyt riitautua koko\nyhteiskuntansa kanssa, sitten kun oli joutunut jokaiselle velkaan.\nHänen ainoat ystävänsä olivat kaupungin piiat, joiden suosikki hän oli,\nmihin vain tuli, mutta heidän rakkautensa mukana seurasi muiden naisten\nviha ja koko joukko ikäviä juttuja.\n\nSilloin rupesi hän puhumaan lähdöstään Amerikkaan. Hän hylkää tämän\nepäkiitollisen isänmaan, hän sylkee silmille näitä kurjia, räyhääviä\nrakkeja, hän pyyhkäisee meren yli uuteen maailmaan, ja hän lähtee jo\nensimmäisillä avovesillä! Ja hän otti tämän lähtönsä yhtä\nsuurenmoiselta innostuksen kannalta kuin kaiken muunkin. Hänellä on\nAmerikassa rikkaita sukulaisia, niiden avulla perustetaan sinne\nsuomalainen sanomalehti, hän tulee sen lehden toimittajaksi, asettuu\nehdokkaaksi ja valituttaa itsensä Yhdysvaltain parlamenttiin! Sillä\nAmerikassa ei kysytä, mikä mies minä olen, kunhan olen mies! -- Ja pari\nkertaa olikin hän vienyt innostuksensa niin pitkälle, että hankki\nmatkarahat ja saapui ne taskussa Helsinkiin. Mutta ennenkuin laiva oli\nlähtenyt, oli hän juonut rahansa, toverit saivat lunastaa hänet irti ja\nostaa hänelle piletin takaisin kotikaupunkiin.\n\nEi ollut kumma, jos siis uskalsimme yhä vieläkin epäillä, tulisiko\ntästä matkasta nytkään sen todempaa. Mutta hän vakuutti tulevan.\n\n-- Tulee varmaan! Nyt siitä viimeinkin tulee tosi! Nyt ovat asiat eri\nkannalla kuin ennen ja minä itse uusi mies!\n\nHän tilasi juotavaa, kolkuttaen hopeapääkepillään marmoriseen pöytään,\nja kun ehdimme häntä lähemmin tarkastaa, niin olihan hän tosiaankin\nmuuttunut edukseen. Puku siisti, kasvot puhdistuneet ja koko olennossa\njotain kajastusta tuosta entisestä, reippaasta ylioppilaasta.\n\n-- No, ja milloin lähdet?\n\n-- Jo tänä yönä minä lähden! Te ette usko! Mutta tässä on passi ja tässä\nsiirtolaistiketti yli koko Atlantin!\n\nHän veti ne kehuen esille isosta nahkalompakosta, josta vielä vilahti\nparin satamarkkasenkin reuna.\n\n-- No, terve sitten! Ja onnea matkalle!\n\n-- Te ette luule, että minusta tulee mies minustakin vielä ... sillä\nminä myönnän, että minä olen elänyt sikamaisesti ... mutta te tiedätte,\nettä minä olen kiivasta miestä, ja nyt olen minä lopullisesti\nsuuttunut! Maljanne! Vaikka minä nyt olen vähän ryypännytkin, niin ei\nse merkitse mitään. Minä olen ollut raitis mies kuusi kuukautta yhtä\nvuoroa! Ja kun pääsen pois tästä saakelin Suomesta, niin ei pidä viinan\nmärkää huulilleni tuleman! -- Mutta nyt viftataan vielä viimeinen ilta\nyhdessä! -- Ja minä tarjoan. Syödään illallinen, ja te saatatte minut\nlaivaan kello kaksi, kun täällä suljetaan!\n\nSiirryimme siitä sisähuoneisiin ja tilasimme illallisen. Hän joi\nniinkuin muutkin, mutta piti sen varansa, ettei pahasti päihtynyt. Hän\nsai takaisin tuon vanhan tunnetun innostuksensa ja sitä seuraavat\nsuuret eleensä ylioppilasajoiltaan, hän piti puheita isänmaalle, ja me\npidimme isänmaan puolesta hänelle. Me lähetimme hänen välityksellään\nterveisiä \"suureen, vapaaseen länteen\", ja hän lupasi hankkia apua\nmeille, jos olot täällä kotimaassa tulisivat meille liian tukaliksi.\n\n-- Sähköttäkää vain minulle, ja minä lähetän omat laivani teitä täältä\nnoutamaan!\n\n-- Kiitos sinulle! Eläköön Matti Kariniemi!\n\nJuodessamme hän heltyi, tuli lyyrilliseksi, itkikin lähtöään, mutta\niloitsi siitä samassa silmänräpäyksessä.\n\n-- Voi, hyvät veljet, kun minä olen onnellinen! Antakaa minun syleillä\nteitä kaikkia! Te olette ainoat, joita minä tulen kaipaamaan. Te ette\nole minua koskaan liian ankarasti tuominneet, te olette ainoat\nystäväni, ainoat koko ma-aailmassa!\n\nMutta yht'äkkiä hän, keskellä innostustaan ja avaroita liikkeitään,\nnäytti muistavan jotakin. Hän kysyi, paljonko on kello, ja kun kuuli,\nettä se on kaksitoista, hän otti hattunsa ja palttoonsa.\n\n-- Minne sinä menet?\n\n-- Minun täytyy mennä tapaamaan erästä tuttavaa, joka odottaa minua\nhotellissa. Olkaa te vain täällä ... puolen tunnin kuluttua tulen minä\ntakaisin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe jäimme häntä odottamaan ja odotimme puolen ja odotimme tunnin. Mutta\nei hän tullut. Kello läheni kahta eikä häntä vieläkään kuulunut. Hän on\nluultavasti viivähtänyt ja mennyt suoraa päätä laivalle.\n\nMutta ei häntä ollut laivallakaan, ei kannella eikä salongissa.\n\nOlisiko mahdollista, että häneltä jäisi tälläkin kertaa matka\ntekemättä? Siltä ainakin näytti. Jos olisimme tuon aavistaneet, emme\nolisi päästäneet häntä käsistämme. Olisi vaikka kantamalla tuotu mies\nlaivaan ja pantu menemään.\n\nLaivan kello soitti toisen ja kolmannen kerran. Kiroskelimme\ntyhmyyttämme ja olimme hänelle vihaiset hänen itsensä tähden. Kun hän\nei kerran nyt mene, niin ei hän mene enää milloinkaan. Jää iäkseen\ntänne ja joutuu lopullisesti turmiolle.\n\nMissä hän nyt on? Nukkuu tietysti jossain... Ja varmaan valehteli hän\npuhuessaan tavattavasta tuttavastaan.\n\nLautakäytävä pudotettiin alas ja luukut suljettiin. Laiva alkoi\nvetäytyä ulos laiturista. Nyt on jo myöhäistä, vaikka hän tulisikin.\nMutta mitäs hän tulisi!... Mutta selkäänsä on hän saava, on saava\noikein pohjolaisella mitalla!\n\nMe käännymme jo poistuaksemme.\n\nMutta silloin alkavat reunimmaiset väkijoukossa kohoilla varpailleen ja\nhuudahdella:\n\n-- Myöhästynyt matkustaja! Myöhästynyt matkustaja! Kapteeni! Kapteeni!\n\nJa todellakin laski Edlundin nurkalta torin halki täyttä karkua ajuri\nmeitä kohti. Rattailla näkyi istuvan mies ja nainen, toinen hattuaan\nhuiskuttaen, toinen huiviaan. Mies oli Matti Kariniemi ja tuo toinen --\neräs hänen vanhoja rakkaitaan.\n\nNo niin, siinä se nyt on! Nukkuneet liian pitkään! Emmekö olleet sitä\narvanneet!\n\nJuoksimme häntä vastaan, mutta hän ei joutanut meitä huomaamaan.\nHyppäsi alas rattailta, kaasi pari pikkupoikaa mennessään ja hyökkäsi\nsuoraa päätä laivasillan reunalle, huitoen käsillään ja huutaen:\n\n-- Älkää jättäkö! Älkää jättäkö!\n\nMe kaikki muut huusimme hänen mukanaan ... kaikki ihmiset rannalla\nhuusivat:\n\n-- Kapteeni, kapteeni, odottakaa!\n\nMutta kapteeni joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hitaasti,\nmutta varmasti vetäysi laivan laita ulos laiturista, välimatka oli jo\nainakin kolmen sylen levyinen ja hyrskyi kuin koski, koneen lyödessä\ntakaisin.\n\nMatti Kariniemi seisoi rannalla ja oli lakannut huitomasta. Hän ei\nymmärtänyt muuta kuin että siinä nyt levenemistään levenee juopa hänen\nvanhan ja uuden maailmansa välillä, ja jos hän ei nyt mene, niin isonee\nse iäti ylipääsemättömäksi Atlantiksi. Siihen suistuvat hänen hyvät\naikomuksensa, siihen repeävät lupaukset ja vakuutukset, ja hän jää\ntähän niinkuin ennenkin. Velkamiehet kuin rakkikoirat niskassa ... minä\npäivänä tahansa voidaan pistää velkavankeuteen ... toverit ylenkatsovat\n... ja koko maailma nauraa!\n\nJa luultavasti oli hänessä tallella vielä viimeinen varasto tuota\nesi-isiensä kauan kadoksissa ollutta huimuutta, ja luultavasti oli hän\nvihdoin viimeinkin joutunut siihen tilaan, että hänen luonnonlakien\npakosta täytyi toteuttaa \"koko programminsa\" kerran hänenkin, joka oli\nvuosikausia vetelehtinyt, puhunut, innostunut ja ilmaan huutanut...\n\nSillä yht'äkkiä kyyristyi hän kokoon, peräytyi askeleen ja karkasi\nmereen kädet laivaa kohden ojoina.\n\nHänen rakkaansa, joka oli seurannut häntä kintereillä, parkaisi\nsurkeasti hänen jälkeensä, muut naiset alkoivat huutaa venhettä, ja\nlaivassa hyökkäsivät kaikki matkustajat samalle puolelle kantta.\n\n-- Apua! Apua! -- Se hukkuu! Se hukkuu!\n\nMutta Kariniemi ei ollut hypännyt hukkuakseen. Hän jo pullahti\npuoliruumiiseeensa vedestä ylös ja sai samassa kiinni köydensilmukasta,\njoka hänelle laivan kannelta nakattiin. Laivan laitaan ponnistaen\nkapusi hän sitä myöten peräkannelle, ja viimeisellä välillä auttoivat\nhäntä laivamiehet niskasta, nostaen kuin märkää koiraa suvannosta.\n\nRannalla räjähdettiin nauramaan ja sitten hurraamaan ja huutamaan\n\"eläköön.\" Vettä pois päristellessään näytti hän siellä hetkeksi\nmenevän hämilleen. Mutta sitten hän tointui, juoksi komentokannelle,\nkokosi viimeiset äänivaransa ja huutaen yli muun metelin:\n\n-- Eläköön isänmaa! -- johon me kuorossa vastasimme:\n\n-- Eläköön Kariniemi! -- katosi hän piipusta pullahtavan savupilven taa.\n\nJa niin meni kuin menikin Matti Kariniemi Amerikkaan. Ja mies hänestä\ntuli kuin tulikin. Viimeisten tietojen mukaan toimittaa hän tätä nykyä\nAmerikassa -- papin virkaa. Ja minä olen nähnyt sen kotiin palanneen\nsiirtolaisen, jonka lapsenkin hän on kastanut.\n\n\n\n\nKOTOINEN KYLYNI.\n\n\nSe vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se\npysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta... Minä\ntahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon\nvaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän\ntien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse.\n\nEnkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään.\n\nSillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja\nnehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne\nsitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin\nriivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo\nsilmiäni häikäisi.\n\nJa kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini\njälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä\nalastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja\nlapsen riemu riemulle remahti.\n\nMillä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni\nhiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle\nloukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan\nkuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja\nmistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja\nsilloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja\nkysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja\nselitystä.\n\nJa minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka\najettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä\nvietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan,\nvavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi\nsisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti\n... tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin\nkatselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella\ntaivaalla ... tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja\nseinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain\nohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi.\n\nMiehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä\nviimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut\nkuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni\ntakaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti\nkodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon\nlähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita\njäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät.\n\nSilloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat\npeseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean\nsuloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren\nnenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä\nja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni\npelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.\n\nSe vanha rakas saunani...\n\nKun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne\nverkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.\n\n\n\n\nONNELANI.\n\n\nKorkean vaaran päivänpuoleisella rinteellä on se talo, missä minä\nelelen. Sen nimi on Onnela, ja minä olen sen vasta löytänyt ja aivan\nsattumalta.\n\nOlin kulkenut yksitoikkoista, ikävää ja pölyistä maantietä. Muutamasta\npaikasta erkani somannäköinen metsäpolku, ja minä poikkesin sitä\numpimähkään kulkemaan, tietämättä, minne se veisi.\n\nSe kulki soita, kankaita ja korpia. Kerran tuli joki eteen ja toisen\nkerran järvi. Toisen poikki kahlasin, toisen yli kuljin venheellä,\njonka löysin rannalta. Eksyinkin minä kerran ja makasin metsässä yötä,\nmutta löysin taas tieni ja kuljin ja kuljin.\n\nEräällä aholla tuli tyttö vastaan. Hän oli kerppuja taittamassa, ja\nminä kysyin häneltä: \"Mistäs olet?\" -- \"Tuolt' olen Onnelasta\", vastasi\nhän. -- \"Onko sinne pitkä matka'\" -- \"Tuoss' on vähän päässä vaaran\nrinteellä.\" -- \"Saanko lähteä kanssasi?\" -- \"Tule vain, jos tahdot.\"\n\nHän otti vielä toisen puolen taakastanikin, ja niin menimme me yhdessä\nOnnelaan. Hän tunsi joka käänteen tiessä, hän kulki reippaasti ja\nvarmasti ja osasi ojustaakin. Ahojen poikki, halmeiden halki, läpi\nlehtojen ja pitkin iloisia karjan polkuja kuivassa petäjikössä...\nRiihen editse, pellonpiennarta, ohi kaivon ja aitan ympäri pihaan...\n\nHänen isänsä oli rappusilla vastassa. -- \"Saisiko olla yötä talossa?\" --\n\"Onhan niitä ollut Onnelassa ennenkin\", vastasi hän. Hän oli\nrauhallinen, tyyni ja vakava mies. Ja hänen emäntänsä oli ystävällinen\nja herttainen, ja lapset olivat sinisilmäisiä, valkotukkaisia ja\nviattomia kuin enkelit.\n\nOlin väsynyt matkani vaivoista, matkani, joka oli kestänyt kauan. Tyttö\nteki minulle tilan aittaansa, siellä oli hiljaista ja viileää, ja\nseinäseppo nakutti seinänraossa. Minä nukuin, niinkuin olisin nukkunut\npois kaikesta menneisyydestäni ja niinkuin olisin saanut herätä uuteen\nelämään.\n\nJa siihen minä heräsinkin. Aamulla oli kirkas kesäpaiste, ja tämä talo\non etelänpuolisella päivänrinteellä. Istahdin rappusille ja katselin\nympärilleni. Siinä on ruohoinen, puhdas pihamaa. Ja vastapäätä on vaara\nyhtä korkea kuin tämäkin. Siellä on taloja peltojensa keskessä,\nvihertäviä halmeita, lehtoja niiden välissä, ja kaikkialla suitsuaa\nkaskia, joista savu nousee suorana ilmaan.\n\nMinusta tuntui tässä niin hyvältä olla, ja minä jäin tänne. Ne antoivat\nminulle kamarin asuakseni, jonka seinät ovat valkeiksi piilutut ja\ntuomen oksia pistetty rakoihin. Vanha kello kävelee verkalleen seinällä\nja lyö hitaasti ja kumeasti. Ikkunan alla on ruispelto ja pellon\nyläpuolella mäki.\n\nMinä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen\nselälle, ja siellä on suuri, huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara\nvaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa\npalaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja\nleveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen\nkukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu\njostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.\n\nKun laskeudun alas, on joukko jo aamiaisella. Istuskelen heidän\nseurassaan, lähden heidän mukanaan heidän töihinsä, käyn\nkaskenhakkuussa, lehdeksessä, niityllä, ja haeskelen pikkupoikain apuna\nhevosia sydänmaalta. Iltasilla kylvemme yhdessä ja juttelemme, pirtissä\nkuivavien piennarheinien päällä lepäillen, tämän maailman menosta ja\nihmisten erilaisista riennoissa. Tai menemme kauniina öinä nuotalle,\nsoudamme etäisiin selkäsaariin ja vietämme yösydäntä kalasaunoissa,\njoiden edessä järven laine loiskii ja takana humisee saaren tuuhea\nkuusikko.\n\nMutta sunnuntaiaamuina soutaa meitä koko kylän väki suurella venheellä\nkirkolle, jossa ei minua kukaan tunne ja jossa kirkonmäellä verkalleen\nkäyskentelen tai istuskelen venheiden luona rantaäyräällä, jonne kuuluu\nvain virren veisuu ja urkujen himmeä soitto.\n\nMinä olen tyytyväinen ja onnellinen. Se tyttö, joka toi minut tänne, on\noma ystäväni. Kun muut nukkuvat, hiipii hän luokseni ja käy hellästi\nkaulaan; ja kun hän on poissa, ajattelen minä häntä avosilmin uneksien.\nMinussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei\npeloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista\näärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani\nniillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan\ntuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon\nminä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KOKOELMA\n\n\n\n\nISIEN PUU.\n\n\nHyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka kääkkyräpetäjiä\nja vaivaiskoivua peninkulmittain kasvaa, kohoo kohoamistaan\nruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,\nhaapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään\nlepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,\nsitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Ja kukkulan\nkorkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt\nja päivät hiljaista huminataan koivujen kuningatar, tuuheaoksainen puu,\njonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta\ntavoittaa.\n\nSe on Haltian pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen\nkylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimmäiset pälvet\npaljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina\nmereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään\nharhailtuaan, ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen\nkylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman\nhiljaisuuden vallitessa; -- kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui\ntuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi\naina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.\nKerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alitse, ulvahti susi suota\npitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava\nkotka.\n\nIkäviä aikojaan haikaili Haltia lehtojaan kasvatellen, tietämättä,\nkenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo\nkuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut, ja oravat iloaan\npitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltiasta\nhuolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle\nkiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,\ntuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota\nhän odotti, -- tietämättä, ketä odotti.\n\nOli hän jo itse mielestään yhdeksän iäisyyttä odottanut, kun tuli\nvihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:\nhengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,\nvaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen\nkatseli Haltia häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä\nmielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä\nripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria\nlämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:\n\n    Koivutar ihana impi,\n    metsän hieno haltiatar,\n    käy avuksi etsittäissä,\n    toveriksi tarvittaissa,\n    laita kulta kuontaloihin,\n    pane vaski vartaloihin,\n    kehreä punainen lanka,\n    sinilanka siuahuta,\n    vetele jokien poikki,\n    lävitse salon sinisen,\n    siihen juosta joukkojesi,\n    viiletellä viljojesi. --\n    Antanet urholle apusi,\n    uhrin kannan koivullesi.\n    esilahjat lehdollesi.\n\nMielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,\nkuljetti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.\n\nPoishan tämäkin loittoni, jätti Haltian siihen yksikseen olemaan, mutta\nkun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne\nmilloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.\n\nHyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltia, koivunsa oksia soitteli ja\nelämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita\nja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran\nlahjaksi kelpaisivat.\n\nJa keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla\nkoivun suonissa kihisi ja Haltian päätä elämänhalu huimasi, näki hän\nkaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.\nHeidän haastelustaan hän kuuli, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen\nkaskimaita katselivat, vaikkeivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät\nvaiko tästä kauemmaksi kulkisivat.\n\nSilloin loihti koivun Haltia kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui\nkukkumaan kaikki käkensä, ja hymyyn menivät totisten miesten huulet\nsitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun\nalle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo\nusvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla\nheräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella\nKoivuttaren kukkulaa, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana\nja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat\nkonttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.\nHaltia seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän\npilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he\nsamalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin\npilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa\nkaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan\nsortuivat. Haltiaa peloitti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.\nKaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden jättivät,\nHaltian koivun. -- Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, --\nkuuli hän heidän sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän\nikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen\nluokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle\nsen soivat.\n\nJa yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltian ja kaskenkaatajain\nvälillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa\nmetsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä he polttivat kaatamansa\nkasken komeana uhritulena Haltian puun ympärillä. Mutta ennenkuin\nkylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä\nmuutamia ja lauloivat kukin hiljaa hymisten:\n\n    Koivutar korea impi,\n    maitten neito mairueni,\n    anna meille oiva ohra,\n    kaura kaunis kasvattele,\n    varjele vilulta vilja,\n    pane korret korttumahan,\n    sekä varret varttumahan,\n    tuhansin neniä nosta,\n    saoin haaroja hajota. --\n    Kunpa antanet apusi,\n    kannan lahjat lehdollesi,\n    uhrin puullesi parahan.\n\nHaltia antoi, mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän\ntuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä\nhalmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjoinen\npakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin\nsiitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan -- ja se oli hänestä\nriittävä palkkio.\n\nVuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti, ja ajan\nollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului\nkauas soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä\nerämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen Haltia,\njoka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia\nja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää\nsiihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu\nlehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat\nkaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea\nanomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan,\nja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa\nKoivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää\npitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja\npaimentorvet vastailivat toisilleen vaaralta vaaralle.\n\nIhmiset vanhenevat ja kuolevat pois, ja koivun ympärille haudataan.\nMutta koivun Haltia ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy iäti yhtä\nnuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia\nuhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee\nsoidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin\npuut kaikkialta kaadetaan, ei Haltian puuta kukaan kaada. Sillä\nsemmoinen on taru, että jos \"isien puu\" maahan hakataan tai siitä\noksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta\njos sen annetaan seista ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,\nei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä Haltia\nsille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.\n\nSentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin\nkantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he työnsä vaivoista\nväsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun\nheiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno\nriemu hänen rintansa, ja hymy sydämessä piiloutuu hän puunsa\ntuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset\ntunteensa tulkitsee.\n\n\n\n\nKAUKANA JA KORKEALLA.\n\n\nSyvälle sisämaahan pistävän merenlahdelman pohjukassa minä synnyin,\nsiellä lapsuuteni uiskentelin ja iloitsin elämästäni tuuheiden\nrantalehtojen suojassa, tuulien tyynessä, kuunnellen kaislikon kahinaa\nja pienten laineiden loiskinaa.\n\nRannan raidat humisivat pääni päällä, kun pehmoisen mättään kyljessä\nemoni siipien alla öitäni vietin. Myrsky välistä raivosi, salamoi\ntaivas, ja jyrähtelivät synkät pilvet, mutta ihmettelyn mielihyvästä\nminä sille piipertelin, pelkoa tuntematta.\n\nSalmen suuhun, jossa aavempi ulappa aukeni, tämä onnellinen maailmani\nulottui; mutta sinne ei emo meitä milloinkaan ohjannut. Kun uuvuimme,\nodotti hän meitä ja nosti meidät siipiensä päälle selkäänsä ja maihin\nsouti, pakoon haukkoja ja metsästäjän vaanivaa silmää.\n\nMutta katosi minulta emo, ja veljet ja sisaret ennen minua lentoon\njoutuen vierivät pois, ja jouduin minä heitä etsiessäni salmen suusta\nsuurelle ulapalle. Aamu oli kirkas, ja myötäinen oli tuuli. Häämötti\nedessäni korkea, kaukainen maa, ja sinne minä pyrkimään. Uin ja uin,\nmutta edistynyt ei matkani. Vaan silloin nosti minua sisäinen voima,\nsiipeni minäkin levitin -- ne kantoivat, ilma vihelsi korvissani, ja\nennenkuin ymmärsinkään, olin minä siellä, minne halusin. Mutta se oli\nkivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa\nyöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä -- ja minua pelotti ja paleli.\n\nMutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja\nnurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren\nvesi kirkas ja viileä. Riemu täytti rintani pitkän aallon minua\nkeinuttaessa, pelko oli poissa, ja saarelta saarelle minä uiskentelin\nja kallioita kalliolle, jyrkkien kiviseinien sivuitse ja nenitse\nniemien, joita veden käynti hellällä kädellä hyväili ja vaahtoon vain\nomiksi iloikseen hyrskähti.\n\nUnohtuivat entiset iloni, haihtuivat äskeiset suruni, ja ilmassa näin\nminä suuria, valkosiipisiä lintuja ja veden pinnalla suurempia, jotka\npyyhkivät ohitseni ja taivaan sineen katosivat. Voimani kasvoivat,\nsiipeni sakeni, ja minä voin lentää, minne mieleni veti. Tapasin\ntuttavia, yhdyin veljiin, sisariini sain, ja suurissa parvissa vietimme\niloisia aikoja maan ja meren vaiheilla.\n\nMutta yhä meremmäksi mielemme piti, ulos isoimpien aaltojen otteluun.\nUskalsimme sinne, viimeisille kareille, joita aalto ärjyvä kierteli ja\nvihasta valkeana kiehui. Takaisin työnsi meidät raskas tuuli, ja\nvaahtopalloina heitti meidät meri pois portiltaan. Alakuloisina ja\nvoimattomina kantauduimme me takaisin vanhaan valkamaamme lahden\npohjukkaan. Sanoivat muutamat, että tänne jäämme, turha on pyrkiä\nsinne, mistä ei maata kuulla eikä ole missä siipeänsä lepuuttaa. Mutta\nlahti oli nyt niin mutainen ja matala ja tukehduttavan ahdas, ja vetelä\nniitty uhkui värisyttävää usvaa eikä aurinkokaan enää lämmittänyt\nniinkuin ennen, ja kaisla oli kellastunut, lehdet puista pudonneet.\n\nJa kuin yhteisestä sopimuksesta me hypähdimme siivillemme, kaikki\ntämänkesäiset nuoret, eräänä kuulakkana syksyisenä aamuna, kun aurinko\njuuri nousi -- kohosimme suoraan korkeuteen, niin ylös, että maa oli kuin\nmatalamättäinen niitty, mutta meri avara kuin taivas ja taivas itse\nrajaton ja ääretön. Emmekä tietä kysyneet, emmekä maasta merkkiä\nottaneet, vaan ojensimme suoraan suvisia maailmoja kohti, jonne halumme\nmeitä veti.\n\nJa sinne me nyt kiidämme, kuulemme vain omien siipiemme havinan, ja\nviittoinamme ovat päivällä auringon kultainen kimmellys ulapan\nlaineilla ja yöllä tähdet ja hopeainen kuu. Sinne kiidämme etelän\nihanteisiin maihin, emmekä tiedä, milloin takaisin tulemme. Sillä me\nolemme nuoria, jotka emme taaksemme katso, meissä on oma voima, joka\nmeitä kantaa, ja meidän on matkamme määrä -- kaukana ja korkealla!\n\n\n\n\nKEVÄÄN KEVÄT.\n\n\nJouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu\nyhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin\ntällöin vilahtaa veden pinnan yli.\n\nKuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain\npitkät pimeät tavoittelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako\nvaloa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä\nulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa\nyhteen, ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.\n\nIlma on raakaa ja raskasta, ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa\nrintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä.\nMutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät\novat pohjaan palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa\nmajoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.\n\nPuuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset\nlevälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet\nkulkevat ikkunata kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on\npikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi\nja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.\n\nEi tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima\nviiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan\nsieraimeen kuin kiehuva poro. Reenjalas on niinkuin tervaan takertunut,\nja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon.\nTietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin\ntupruttaa joka toinen päivä umpeen.\n\nIhmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt\ntehdään, muut saavat seista. Kelin kireys vaikuttaa mieliinkin. Aivot\ntekevät työtä vain puolella ponnellaan, ja mielikuvitus liikkuu\nvaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.\n\nVai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja\nonko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?\n\nMutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa\nkintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä\non. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen\nlasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja\npakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin.\nHämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas\nhohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden\nolisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.\n\nJa joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin, tämä valon vieno\nkyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on\npuhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että\naurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.\n\nVaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen\nmäärätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin\ntunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen, tuores\ntuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä, ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta\nhuipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen, välkähtävän pisaran\nnuoskeaan lumeen. Hanki helottaa niin valkealle, että silmiä häikäisee\nhetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi\nsinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää\nniin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.\n\nKuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne\nhämärtävät kuin autereen takaa.\n\nSoimaan helähtää rinnassasi jokin. On kuin hopeakello kilahtaisi ja\nkutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi\ntoiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja\nsuurempaa.\n\nEt malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niiden liukua loitolle\nihmisten luota. Ei upota enää hanki, ja yöllinen, hieno lumi on vain\nvoiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse, ja\npitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!\n\nNiinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se\nuhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa\nkaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne\nviruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade... Mutta tähän, missä seison,\npaistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää\nraatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin\naurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan\nkehyksissä, niinkuin pehmyt vetonen makeasta lähteestä.\n\nEi kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan\nvihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa\npetäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa\nponnahtaa suoraksi. Alla on laakea, luminen rinne, johon päivä\nvuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä\nsujuva suksenlatu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan\njuovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin\nvaloisammaksi.\n\nAlas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki.\nKirkko keskellä ja kirkon ympärillä kattoja katossa kiinni. Katoilla\npiiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta,\njoka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa\nsinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista\nliikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä\nnousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä, mustia pilkkuja, eri\nhaaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan. -- Ei kantaudu\ntänne risahdustakaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin\nsilkkisukilla sametin nukkaa myöten.\n\nOn seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Valo ja pimeys\ntasaavat toisensa. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on\nkehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle\nmaahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään.\nNäetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten\noksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.\n\nMikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa\nsopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin,\njolloin luodut lepäävät ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu\nmaahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria,\njouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja\nvirittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen,\nheijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa.\nKuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten\nnojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauas kaikki ilkeys ja\nintohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.\n\nMutta lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja\nkevään välillä. Kevään kevät ei kauan kestä. Se livahtaa sormiesi\nvälitse kuin kesäinen kirkkoaika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen\naikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua.\nLeuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat, ja auringon säde puhkoo\nsäälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.\n\nMutta nyt ei ole vielä se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään.\nNyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä. Elä anna\nsen tuoksun jäädä tuntematta eläkä sen hilpeyden hukkaan haihtua.\n\n\n\n\nSYNKÄN KORVEN SYDÄMEEN.\n\n(Luonnonkuvauksia Raja-Karjalasta.)\n\n\nTalot ovat harvenemistaan harvenneet, taipaleet tulleet pitemmiksi,\nmaat karummiksi, ja eräs autio mökki suuren metsäkosken rannalla on\nviimeinen asumus Suomen puolella. Istuudumme siihen hetkeksi\nlevähtämään nakkautuaksemme sitten tuolle paripeninkulmaiselle\nsydänmaan taipaleelle, joka vie ensimmäiseen karjalaiseen kylään rajan\ntakana.\n\nKosken vasen ranta on jyrkkää vaaran rinnettä, joka kasvaa tuuheata\nhavu- ja lehtimetsää veden rajaan saakka. Oikea ranta on alavampaa\nmaata, ja siinä se on tuo autio mökki.\n\nSen turvekattoinen tupa on jo maahan kukistumaisillaan. Ikkunat ovat\nalkujaan olleet luukkuja. Viimeksi on kuitenkin käytetty pieniä\nlasiruutuja, vaikka ne nyt ovat rikki useimmat. Rikki on kattokin\nkiukaan tapaan tehdyn uunin kohdalta. Lattia on niin hatara ja laho,\nettä sen raot ja reiät kasvavat heiniä, jotka tunkevat seinän ja\npenkinkin väliin. Ne hyötyvät täällä niin hyvin, että horsman varret\npistävät ikkunasta pihalle kukkimaan.\n\nVähän matkaa tuvasta on sauna. Se on niin pieni, että sitä luulisi\nkääpiöiden rakentamaksi. Ennen vanhaan on se kuitenkin ollut\nasuinhuoneenakin, kun mäkikyläin asukkaat rakensivat sen itselleen\nsateensuojaksi kalastusretkillään. Samankokoinen on navettakin,\npirtistä vähän matkaa pihaan päin. Näitä tuskin näkyy kumpaakaan\nheinikon sisästä, joka pihamaassa ja kesannoksi jääneessä pellon\ntilkareessa on kasvanut miehen korkuiseksi. Vaikka se on tuo hyötyvä\nheinikko aidattomassa ulkometsässä, eivät sitä ole käyneet elukat\nsotkemassa. Sillä tänne saakka soiden ja rämeiden taaksi eivät ole\nulottuneet niiden retket. Tänne ei näy, ei kuulu muuta kuin tuo suuri,\njyrkkä sydänmaan koski, joka voisi monet myllyt pyörittää ja panna\nkäymään monetkin tehtaat, mutta joka nyt yksikseen kohisee äänettömän\nympäristönsä iloksi ja omiksi huvikseen, kenenkään häiritsemättä,\nnuoleksii kivisiä rantojaan niinkuin metsäkissa käpäliään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdemme liikkeelle istuttuamme siinä melkein mitään virkkamatta\nkuplailevan, mustavetisen suvannon partaalla.\n\nJa muutaman askeleen otettuamme olemme jo rajalla.\n\nEi se ainakaan tältä kohdalta ole vielä umpeen mennyt. Se on vasta\naukaistu, on laaja kuin pellon sarka ja näyttää olevan pitkäkin, niin\nettä on sitä ilo silmäillä.\n\nAstumme sen yli ja olemme tulleet Suomesta Venäjän puolelle. Tähän asti\ntoi leveä tie, notkoissa oli poikkitelaiset puut, ja purojen yli oli\ntehty kantavat sillat. Tästä alkaa kaitainen karjan ura, joka melkein\nnäkymättömänä luikertaa sakeaan näreikköön ja jonka ainoastaan oppaan\navulla löydämme. Ja kun saavumme ensimmäiselle suolle, vie siitä yli\nvain kaksi kaitaista ja hienoa pitkospuuta, jotka jalan alla uppoavat\nsyvälle ruskeaan suomutaan.\n\nMutta suon keskessä on saareke, ja siihen me hetkeksi seisahdumme\nhiukan kovemmalle maalle.\n\nSemmoinen synkän korven suo!\n\nEi se vielä tältä kohdalta ole kovin pitkä poikki mennä. Kaitaisena\nsalmekkeena se on siinä kahden hiekkaharjanteen välissä. Mutta tuolla\netäämpänä näyttää se aukenevan suuriksikin suonseliksi, joista siintää\nvain toinen ranta. Leveten ja kaveten ja pitkin ilmoja mennen jatkunee\nse kuinka kauas jatkuneekaan -- Jäämeren ranteille saakka. Ja vanhan\nvesistön pohjaahan se lieneekin, vaikka se aikojen kuluessa on\nvähitellen uupunut ja nukkunut ja lakannut lainehtimasta. Ja nukkuessa\non sen silmille sitten kasvanut sammalinen peite, joka yhäkin vielä\npaksunemistaan paksunee ja jonka alla sen elämä yhä sikeämpään uneen\nvaipuu.\n\nSentähdenkö tuntunee niin salaperäiseltä tämä seutu? Ja kukapa\nlieneekään mitannut sen silmäkkeiden syvyyden ja kuka sen pohjan\nkoetellut? Kuka tietää, mitä siellä tuon liikkumattoman pinnan alla\npiilee ja mitä aarteita kätkee tämä \"kuollut meri\"! Sillä niin pian\nkuin siihen juurtunut petäjä on puuksi pääsemäisillään, horjahuttaa se\nsen juuriltaan, heittää kumoon ja nielee sisäänsä, harmaan sammalen\nruskeaan alusveteen. Mutta sammalesta, suokanervasta, marjan varsikosta\nja vaivaiskoivun juurista se tihittyy, kovoo ja valmistaa alaa\nviljelykselle. Ja kuka voi sanoa, eikö tämän saarekkeen poikki vielä\nmaailman aikoina kulje laaja maantie, jonka kahden puolen lainehtii\nviljapelto, ja eikö tuolta korven laidasta silloin pilkota talo ja\ntalosta kuulu ihmisääniä tietä kulkevan korvaan.\n\nMutta nyt ei sieltä kuulu hiiskahdustakaan, vaikka joka hetki luulisi\nvoivansa odottaa karhun vihellystä. Ei muuta ääntä kuin tuo hyvin\nhiljainen sihinä, joka syntyy askeliemme suovedellä täyttyessä. Eikä\nmuuta elonmerkkiä kuin tuo hieno suontuoksu, joka näin tyyninä,\nlämpiminä iltoina leviää ilmaan suokasvien rohtoisista kukkasista ja\nunettaen ja päätä painostaen vetää puoleensa ja raukaisee mieltä.\n\nSuolta kohotaikse tie hiekkaharjulle. Metsä, joka äsken oli vaivaista,\npientä petäjikköä, on samassa muuttunut ikihongikoksi. Ja nyt minä\nvasta tiedän, millaista on ikihongikko!\n\nJos lienee metsillä ennen ollut haltiansa, niin tässä on silloin\nainakin ollut heidän temppelinsä, tässä heidän pyhitetty pilaristonsa.\nSe on puhtainta, säännöllisintä hongikkoa, solakkavartista,\ntanakkajuurista, sileäkaarnaista, ja, niin pitkälle kuin silmä kantaa,\nmelkein samanpaksuista. Ei kirves ole niistä vielä ainoatakaan\nvikuuttanut, ei ole ollut tukkilaisella tänne asiata, eikä\ntervanpolttajakaan ole uskaltanut tänne saakka tunkeutua. Koetat halata\njotakuta noista jättiläisistä: ei ylety sylesi sen ympärille. Katsahdat\nlatvaan: se on niin korkealla kuin kupukatto kirkon risteyksessä. Ei\ntuule täällä alhaalla ollenkaan, mutta ylhäällä humisee aina vähän,\nniinkuin humisee korkean kirkon salvoksissa.\n\nMaa on sileää ja tasaista. Valkea peuransammalinen peite kattaa sen\npinnan kuin syksyinen kuura. Siellä täällä on puiden välissä suuri kivi\nkuin uhrialttari ja kiven kupeella kukkiva tuomi tai pihlaja pistettynä\nsiihen varta vasten kuin koristukseksi. Kuinka pitkälle lieneekään tätä\nyhtätasaista kangasta, tätä tasalakista hongikkoholvia! Me vain\nvaellamme puun rungolta toiselle tätä helppoa, kuivaa tietä, jossa\njalka nousee keveästi ja maa välistä kumahtaa heleästi.\n\nMuutamaan paikkaan on honka kaatunut tien poikki. Istutaan lepäämään\nsen selälle. Metsä hajahtaa vähän pihkalle. Iltahyttyset survovat ja\nhurisevat päivää vasten, jonka säteet siellä täällä sattuvat\nlehtipuuhun ja luovat helakkaa vihreätä ruskeiden runkojen väliin. Joku\npikku lintu pyrähtää lentoon ja sirittää mennessään. Aika tuntuu\nkadottavan mittana, taival tätä kangasta pitkin näyttää olleen\näärettömän pitkä, vaikkei se vielä ole täyttä tiimaakaan kestänyt. Ja\nkuinka kauan lienee istuttukaan tässä lepäämässä, vaikkei ole vielä\nviittä minuuttiakaan mennyt siitä, kun tähän asetuimme. Jos lienee\nollut olemassa Kalevan kankaat: tästä niiden tuntuisi pitävän alkaa. Ja\njos lienee elänyt Tapiolan kansa: ei kai ole kauan siitä, kun se tästä\nkulki itäisemmille maailmoilleen pois viljelyksen tieltä.\n\nEi hennoisi lähteä. Mutta päivän paiste on siirtynyt puitten juurista\npuolilatvaan, ja hämy alkaa vuotaa maahan. Lähdemme, samahan tuo onkin,\nmissä kulkee, luonto on samanlaista kaikkialla. Kangas kun loppuu, niin\nalkaa notko, ja kun notko on kuljettu, niin on taas kangas edessä ja\nkankaalla uusi ikihongikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vähitellen alkaa maa kuitenkin muuttua. Luonto käy\nepäsäännölliseksi, suot tekevät lahdelmia, ja metsäinen ranta tunkee\nniemiä sen sisään. Ranteet ovat paikoitellen kivikkoisia ja nousevat\nkohtisuoriksi, avopäiksi kallioiksi. Kahden mäen välissä on puro, ja\npuron varsi kasvaa sekametsää. Maa on täällä mehevöitynyt, ja petäjä on\nsaanut kilpailijakseen kuusen. Kuta korkeammalle toinen pyrkii, sitä\nkorkeammalle lähettää toinenkin latvansa. Kuusi rehentelee, kasvattaa\nsamalla hartioita ja vartta. Petäjä ujuu hoikaksi ja pitkäkaulaiseksi,\nsen pää hienonee ja juuret riutuvat. Viimein se ei enää jaksa, vaan\nkaatuu suulleen puron poikki. Kuusi on sekin mennä mukana, maa murtuu\nsen alla ja juuret longistuvat. Mutta sen kynnet ovat kovat ja sen\nhenki sitkeässä, ja se pelastuu kaatumasta, vaikka taipuukin vinoksi ja\nkasvaa kenokaulaksi. Ei kuitenkaan petäjäkään anna aina perään. Ne\ntaistelevat molemmat, kunnes lopulta uupuvat ja jäävät verettöminä,\nkuorettomina, harmaina haamuina komottamaan vastakkain. Ne eivät lahoa\neivätkä mätäne, seisovat kuin kivipatsaat raunioiden keskellä. Joskus\ntulee sitten musta pilvi ryskäen ja karjuen korven lievettä pitkin,\näkkää nämä uppiniskaiset äijät ja ratkaisee heidän riitansa ja kukistaa\nvihamiehet toistensa syliin. Siitä syntyy suuri aukko metsään. Mutta\naukkoon alkaa kasvaa pikkumetsää. Viaton, valkea koivu, ujo raita,\nhellämielinen haapa ja lapsellisen terhakka näreenpoika sovittavat\nsiinä sitten ystävällisessä seurustelussa esi-isiensä satavuotisia\nvihoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTie on mennyt melkein umpeen. Se piilotteleikse lepikkoihin, häviää\nheinikkoon, ja paikoitellen on puro nuollut sen melkein näkymättömiin.\nMutta se nousee nousemistaan. Ja noustessaan se levenee, haaroittuu, ja\nmetsä valkenee. Eikä aikaakaan, kun on metsässä aukko ja aukossa kaski.\n\nSe on vasta hakattu, lastut ovat vielä tuoreet ja lehdet vihreät. Se on\nkaadettu ikihongista, korpikuusista ja satain vuosien vanhoista\nrosokoivuista. Kannot ovat kuin pajatukkeja, ja yhteen törmänneet\nlatvat ovat tuskallisesti väännyksissä toisiaan vasten.\n\nOn se siis ollut raataja tämänkin korven, tämänkin aarnion asuja? Se ei\nenää tunnu tavalliselta mieheltä. Sen on pitänyt olla jättiläinen\nuskaltaakseen käydä tätä ikuisen erämaan peikkojoukkoa kukistamaan.\nTekisi mieli melkein uskoa, että se oli itse \"vaka vanha Väinämöinen\",\njoka\n\n    teetti kirvehen terävän,\n    siitä kaatoi kasken suuren,\n    mahottoman maan alisti,\n    kaikki sorti puut soreat\n\nja joka tuohon keskelle ainoastaan\n\n    yhen jätti koivahaisen,\n    lintujen leposijaksi,\n    käkösen kukuntapuuksi.\n\nMikä huuto, mikä parkuna, mikä räiske ja rätinä siinä on mahtanut olla!\nHirvittää sitä ajatellessakin, samalla kuin tulee sääli syyttömiä\nuhreja. Mutta\n\n    eihän nouse osmon ohra,\n    ei kasva Kalevan kaura,\n    ilman kasken kaatamatta,\n    tuon tulella polttamatta.\n\nKasken takana on ruishalme, kaunis, vihreä kosteikko keskellä mustaa\nmetsää. Ja rukiin sisästä vilkuttaa ystävällistä silmää sen sininen\nkukka.\n\nMieli käy viehkeäksi katsellessa tätä viljelyksen ensimmäistä\nvoittomaata. Tuntuu yht'äkkiä niin turvalliselta kuin seisoisi\nkotipellon pientarella eikä kaukana ihmisten ilmoilta asumattomassa\nerämaassa. Ja rinnasta katoo se arkuus ja ahdistus, joka jo pyrki sitä\ntäyttelemään noilla suurilla autioilla soilla ja noiden ikuisten\nkorpien hiljaisuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Vieläkö on pitkältä kylään? kysyy meistä oppaalta joku.\n\n-- Vasta on matka puolessa, kun keskeltä lähdettiin.\n\nKello on jo kymmenen ja aurinko laskenut. Näkisihän yölläkin kulkea,\nmutta emme kuitenkaan ehtisi valvonta-aikana perille.\n\n-- Olisi tuolla vähän ylempänä sauna, jos tännekin yövyttäisiin.\n\nKäydään sitä katsomaan. Se on siellä vaaran rinteellä, suuren, tuuhean\nkuusen juuressa, pieni, matala huone, vasta tehty, turvekatto, nurkat\nepätasaiset, ei muuta aukkoa kuin ovi ja savureikä. Kasken raatajat\novat sen rakentaneet asumuksekseen niitä aikoja varten, jolloin he\ntäällä peninkulmain päässä kotikylästään hakkaavat, kyntävät, kylvävät,\nleikkaavat ja ovat lehdeksessä. Vasta ne nytkin ovat tästä lähteneet,\nsillä tuossa on kerppuja kuivamassa seinämällä ja kiukaan kivet\ntuntuvat vielä lämpimiltä.\n\nPäätämme yöpyä tähän ja kannamme kerppuja vuoteeksemme. Illastamme ja\nistumme oven edessä \"sitä kuusta kuulostellen, jonka juurella asunto\".\nSe ei hiiskahdakaan, ei kuulu ääntäkään sen mustasta sisuksesta. Eikä\nkorpikaan tuolla alempana virka mitään. Päivän alla ovat sen muodot\nkokonaan kadonneet ja sulaneet ilman kanssa yhteen. Mutta laskevan\nauringon ruskoa vasten häämöttää taivaanranta mäkenä mäen takaa, ja\ntässä lähempänä seisoo muutamia hakkaamattomia honkia kangistuneine\noksineen.\n\nMutta kun panemme maata matalan saunan kahiseville lehdille ja sen\nmusta katto on niin alhaalla, että sitä pitkälläänkin ulottuu kädellään\nkoskettamaan, niin tuntuu meistä, kuin tämä olisikin meidän tekemämme\ntupanen ja niinkuin me itse olisimme tämän erämaan alkuasukkaita ...\neli niinkuin olisimme omia esi-isiämme, jotka asuinsijaa ja\nviljelysmaita viikkomääriä turhaan etsittyään sattumalta löysivät tämän\nhyötyisän vaaran, tähän asettuivat, tähän kaskensa kaatoivat ja\nhuhtansa raatoivat ja nyt rauhallisesti maaten odottavat oman viljansa\ntuleentumista.\n\n\n\n\nSYYSKUUN KESÄ.\n\n\nKun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan\njo ovella...\n\nJa kun kesä tulikin uudelleen, virkosi valekuollut, nousi kuin\nsukeltautunut vesilintu tyynellä aallolla kellumaan.\n\nItä puhalteli pitkiä viimojaan, pohjoinen porotti kolkosti, kylmästi ja\ntunteettomasti. Harmaana oli taivas ja märkänä maa. Sadepilvet ajoivat\nnelivaljakoilla, ja myrskyn harja hulmusi. Metsät paukkuivat, ja\nmerillä ärjyivät äkäiset aallot. Ja kuin säikähtynyt lintu pakeni\nsuvetar eteläisille ilmoilleen.\n\nMutta lounaasta ja lännen ilmoilta tulivat taas kesäiset tuulahdukset\nlempein siivin lentäen ja leijailivat kuin valkoiset perhot kirkkaalla,\nkorkealla taivaalla. Ei enää pilveäkään sen sinessä, ei hattaraa\nkaikkein haihtuvintakaan. Sumut, jotka soista nousevat, laskeutuvat\nkimmeltävänä aamukuurana katoille, teille, aitojen selille ja niittyjen\nja peltojen kellahtavalle sängelle, josta aamuaurinko saa sen\nilokyyneliksi sulamaan. Yöt ovat yhtä poutaiset kuin päivät, aamut yhtä\nihanat kuin illat. Yli maailman käy ystävällinen hymyily, luonnossa on\nsanomaton hellyys ja sen kasvoilla ainainen kirkkaus, puhtaus ja onni.\n\nLähtöjuhlaansa viettää kesä, hyvästiään heittää, parhaat lahjansa\njakaa, vaan viipyy viikkokausia, niinkuin suosittu vieras, joka ei\nhenno ystävistään erota...\n\nMitkä pyhäiset päivät! Mikä juhlatuuli maissa ja metsissä!\n\nAivan hiljalleen, näkymättä, hiukkasen silloin, hiukkasen tällöin on\nluonto parhaisiinsa paneutunut, joita on kesäkauden kutonut.\nKeltaisessa verassa hohtavat pellot, ja niitty on siisti kuin\nkaupunkipuutarhan puhtahin nurmikko; kullalle paistavat kuusikon\nrinnassa koivut ja haavat; pihlaja on punainen kuin yöllinen soihtu, ja\npieninkin pensas palaa kuin paahtuva rauta; ja rukiin laiho on niin\nvoimakkaan vihreä kuin silkkinen sametti.\n\nLuonnossa on voimaa ja väkeä, ja viimeiset verensä se poskilleen vetää,\nniinkuin kutsuisi kaiken maailman kauneuttaan katsomaan; -- vaan samalla\nse on herkkä, ja hienoa tunnetta täysi ja omaa kuihtumustaan\naavistelevaa kaihoa.\n\nLinnut lentävät kesän viimeisiin kekkereihin ja ihastuvat emonsa\nantimiin. Jo kukertaa teiriparvi kuin keväällä vaarojen rinteillä.\nKurkilauma huutaa korkeudessa ja laskeutuu sieltä suolle, jossa\ntullessaan suven suussa päiväsen viivähti. Joutsen valaisee hetkeksi\nyksinäisen metsälammen, tai paistaa kuin jättiläisen kokoinen\nlummekukka suuren selän etäisimmän lahdelman pohjukassa. Sirkkujen\nlaulua soi puutarhan puisto, ja ruohikon rinteessä narahtaa sorsa.\nSurisee paisteinen aho hyönteisten hyörinää, ja unestaan havahtunut\nheinäsirkka vinguttaa kiven kupeella viuluaan, luullen jo talvensa\nnukkuneen ja uuden kesän koittaneen. Heinikko on kuiva ja lämmin,\npetäjikkö lemuaa pihkaa niinkuin kesän kuumimmillaan ollessa, ja niityn\nperkkaajan riotuli kietoo keväiseen autereeseen ahot, notkelmat,\nkukkulat ja järvien rannat. Erehtyvät tuomi ja pihlaja uudelleen\nkukkimaan, ja uutta marjaa aikoo tehdä mansikan varsi.\n\nLämmin ilma tulvii tulvimistaan etelän mailta, jonne sen iäksi luulimme\nmenneen. Taivaan ranta ruskottaa illoin ja aamuin, ja tähti tuikkaa\nläpi taivaan tumman sinen, niinkuin ikinä ihanien öiden Italiassa.\n\nJos olisi minulla nyt mandoliini ja sitä soittaa taitaisin, silkkiseen\nnauhaan sen kaulalleni sitaisisin, kietoisin käteni ystäväni ympäri,\nastelisin kuusikossa ja sen sypressilehdoksi laulaisin, hiipisin\nharjutietä hongikossa ja hongat pinjoiksi haastaisin.\n\nJa näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:\n\n    Viivy, viimeinen iloni,\n    kestäös, kesäni kaunis,\n    jääös tänne tuonnemmaksi,\n    talven pitkäksi pysähy,\n    tääll' on paras ollaksesi,\n    armas aikaellaksesi\n    suuren Suomen sulona,\n    kaiken maani mairehena.\n    Täällä sua tarvitahan,\n    kaihoisimmin kaivatahan,\n    suurimmasta suositahan,\n    lämpimimmin lemmitähän. --\n    Viivy, viimeinen iloni,\n    kestäös, kesäni kaunis!\n\n\n\n\nSYKSYLLÄ.\n\n(Kuvaus Kuopiosta.)\n\n\nOn ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy. Ei näytä\nolevan talven tulosta puhettakaan. Välistä se kyllä on lähestyvinään,\nvähän vilahdukselta näytäikse, mutta sitten kohta taas katoaa teille\ntietymättömille. Iltasilla joskus sattuu, että vieraisilta kotiinsa\npalaavat kaupunkilaiset ihmeekseen keksivät selkeän taivaan ja sieltä\nkiiluvat tähdet. Ja vakuuttavat toisilleen, että kyllä nyt yöllä kylmää\nja että huomenna kalahtaa kengän korko routaiseen katuun. Mutta kun he\naamulla heräävät, kuulevat he jo vuoteelleen, kuinka vesi peltisissä\nnurkkaränneissä pitää hermostuttavaa korinata, ja kun nousevat\nlämpömittaria kurkistamaan, näkevät he pitkiä vesikyyneliä, jotka lasia\nmyöten alaspäin valuvat. Ulkona sataa, ja poudan ja pakkasen toiveet\novat taas rauenneet.\n\nTai jos ei sada, niin ainakin on usvaa ja kosteutta ja pahaa siivoa\nkaduilla. Pilvet roikkelehtavat melkein puiden tasalla, ja savu\npiipuista painuu alas, että melkein maata viistää. Eikä Puijoakaan näy\nkuin puolet. Näyttää siltä, kuin tuo komea, köyryselkäinen kukkula\nolisi paneutunut pitkäkseen pitkin maanpintaa kuin kameli ylhäältä päin\ntulevan painon pakotuksesta. Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää. Ei\nmitään vaihtelua silmälle eikä korvalle mitään kuulemista. Esplanadi\nlialla, puut hataroina ja harvoina, ja kun kello tornissa lyö, niin\nkuuluu sen ääni niinkuin sukan sisästä. Kuinka tyytymättömän näköisenä\nSnellmankin, jonka paljaita kasvoja pitkin valuu ikuinen kosteus.\nSiellä täällä nuuskiskelee puitten juuria märkä koira, karvat\nlimaskaisina ruumista myöten ja häntä roikkelehdellen koipien välissä.\nJa tuolla kulmassa värjöttelevät ajurit, hatunlierit levällään, etsien\nvarataivasta räystään suojassa, sill'aikaa kun hevoset pää jalkain\nvälissä seisovat synkkämielisinä ja tuumivat tämän maailman kurjuutta.\nEi ole heillä enää rantaankaan kiirettä, sillä laivat ovat lentäneet\ntalvisille teloilleen ja vihellykset vaienneet. Vilkas elämä satamassa\non kuollut, ja autioina ammottavat makasiinilaiturien mustat kupeet.\nSuuri, kylmä syksyinen laine vain yksin siellä elämöi. Uhkaavana vyöryy\nse paalujen väliin, pudistelee keltaista harjaansa ja päristeleikse\nvihaisesti.\n\nEikä tuo tuollainen ilmanala voi olla ihmiseenkään vaikuttamatta.\nMatalan taivaan raskaus se häntäkin painaa, litistää ajatukset alleen\nja puristaa tunteet näkymättömiin. Vilkkaus kangistuu ja iloisuus\nkyyristyy sydämen syvimpiin sopukkoihin, niinkuin elohopea\ntalvipakkasella. Vai kohtasitteko yhtään säteilevää silmää ja\nkuulitteko ulkona ainoatakaan naurun helähdystä? En ainakaan minä.\n\nJa jos olisin nähnyt, niin olisin kummastellut. Sillä sellainen on\nihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet\npeittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän\nelää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi\najatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä\nvoisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta\npihtiensä väliin puristaa.\n\nJa jos eivät olisi jokapäiväisen elämän huolet häntä herättämässä ja\nleivän murheet kylkeen kutittelemassa, niin nukkuisivat kaikki,\nkuorsaisivat selällään ja antaisivat maailman mennä menojaan.\nMakaisivat kuin karhut konnossaan odottaen taivaankannen kohoamista ja\nvaloisamman aamun koittoa. Sellaisia eläimiä he olisivat.\n\nSemmoista se oli koko syksyn. Ja sentähden odoteltiin kylmää ilmaa ja\ntalven tuloa kuin -- kesää. Odotettiin, että yht'äkkiä tuuli pohjolaan\nkampeaa, puhaltaa napapiirin kylmyyttä sekaan ja karkoittaa pilvet.\n\nJa niinpä tekikin. Kohotti harmaan esiripun melkein huomaamatta\nylemmäksi, puhdisti ensin sumuvaipan Puijolta, ja taas köyristi vanhus\nkyömyisen niskansa, nosti kuin ahven harjaruotonsa pystyyn, ja siinä se\nnyt seisoo juhlallisena, synkkänä ja totisena. Puijolta päästyään\nryntäsi sitten puhuri tavallisella tuimuudellaan puhdistustöitään\njatkamaan. Tarttui pilvien liepeisiin, repeli niitä säälimättömästi ja\nheitteli palasia edellään menemään. Repaleiden välistä kohta kirkasta\ntaivasta välähti, aurinkokin sai sananvuoroa, ja pian paistoivat\nläheltä ja kaukaa kukkulat ja saaret ja Kallaveden kaukaiset salmet.\nSuuret selät tekivät kuitenkin vastarintaa. Levittivät sieraimensa ja\nhengittivät uusia usvia entisten sijaan. Harmaata huurua kumpuili ylös\nja alkoi muodostua pilveksi.\n\nMutta ne, jotka Kallaveden vanhastaan tunsivat, sanoivat, että\nviimeisiä henkiään se vetelee. Puhdistaa keuhkonsa ja kuolee. Ja kohta\nsillä on jäinen kalvo silmien päällä.\n\nEivät saaneet huurut kuitenkaan kauan aikaa kokoontuakseen. Yhä\nkipakammaksi kiihtyi pohjoinen ja kehittyi siitä vähitellen\nvihavoivaksi viimaksi. Tähdet paloivat selkeinä ja leimuten kuin\nlumisateen edellä, ja pikkuiseksi aikaa puhaltautuivat revontuletkin\npärskymään.\n\nMutta kun oli yön puhaltanut, niin tyyntyi siitä aamupuoleen.\nTehtävänsä oli tehnyt pohjolan poika. Ja kaupunkilainen heräsikin\nsiihen, että kuuli kovaa kolinata kadulta. Hypähti vuoteeltaan ja tunsi\nraittiin kylmyyden huoneessaan. Kiiruhti ikkunaan, repäisi auki\nuutimen, ja sieltä lävähti hänen silmiinsä hehkuva hohto. Koko\nkaakkoinen taivas oli kuin olisi tulen vallassa hulmunnut. Ikkunalasiin\nolivat vesipisarat kiinni jäätyneet, ja lämpömittari näytti viiden\npykälän pakkasta.\n\nHän suki vaatteet ylleen ja kiiruhti ulos. Kengän korko nyt todellakin\nkalahti katuun, ja ajurien rattaat pitivät hilpeätä helinää, niinkuin\nolisi rata ollut rautaa ja tie teräksestä alla. Savukaan ei enää\nlevottomasti maata kohden puskenut; valkeana, rauhallisena kiemurana\nkumpuili se kirkkaalle taivaalle. Kirkkopuiston koivut näyttivät\ntäyteläisemmiksi paisuneen, ja hulakehteleva koiraparvi temmelsi sen\nlaidasta toiseen. Tornin kello löi kirkkaasti ja kuuluvasti. Ja\nSnellmanin kasvoista sai taas säteillä jalo puhtaus.\n\nPaino oli ihmisten hartioilta pudonnut. Ne kävelivät kuin uusissa\nvaatteissa, ja askel oli notkea ja käynti rivakka. Silmät loistivat\nkirkkaina, ja poskipäillä hehkui terveyden puna.\n\nMinä kävelin rantaan, Poikaparvi oli jo luistelemassa, ja jalan alla\nkurakehteli hieno jää. Siellä oli huutoa, mellastusta ja iloista\nilvettä. Suuri, syksyinen laine oli kuolemaisillaan. Väsyneenä\nloiskahteli se laiturin reunaan, ja pää nyökkäsi kuin torkuksissa. Ei\nsillä näyttänyt olevan enää omaa tahtoa ollenkaan eikä tekemistä\nmitään. Odotteli vain, että kokonaan tyyntyisi, saadakseen suoraksi\nheittäytyä ja kangistua kuolemaan.\n\nMutta illemmalla vetäytyi taivas taas pilveen. Näytti kuin olisi joku\nilmainen olento hiiviskellyt taivaan kantta pitkin ja kevyellä kädellä\nlevitellyt hienoja huntuja kerroksen kerrokseltaan auringon eteen. Oli\nkuin olisi jotain odottamatonta valmistellut. Mieli kävi jo vähän\ntyytymättömäksi, ja ajattelin, että nyt se taas alkaa. Ja otsa rypyssä\nminä odottelin vesipisaroita poskilleni. Mutta vettä ei näkynyt. Sen\nsijaan leijailee sieltä verkalleen alas jotain valkoista ja hentoa.\nLaskeutuu alemmaksi, tulee yhä lähemmä. Minä ojennan käteni, ja\nyht'äkkiä ilmaantuu hihalleni pieni, valkoinen pilkku ... sitten vielä\nyksi ... kaksi ... kolme ... ja yhä enemmän.\n\nSatoi lunta. Ei tuiskuttanut, vaan seuloa tupsutteli. Ja pehmeästi,\nkenenkään kuulematta, levittelihe siinä valkoinen, nuoskea vaippa yli\nmaan. Ja se vaippa oli niin taipuisa, että panihe jokaisen\nepätasaisuuden mukaan. Jäi riippumaan puitten oksille ja huoneiden\nräystäille. Ojensihe lankkuja myöten ja tartuskeli ikkunan pieliin.\nAsettui pitkin suuria toreja ja leveitä katuja.\n\nJalkain alla narskahteli niin hauskasti. Yht'äkkiä minä kuulin\nkulkuset, ja ohitseni suhahti hevonen ja reki.\n\nja niin oli surullisesta, ikävästä syksystä tullut hauska ja iloinen\ntalvi.\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nMutta eihän siitä sittenkään tullut talvi. Toteutumatta jäävät täällä\nsuuremmatkin toiveet. Alkoi taas vettä sataa. Satoi taivaan täydeltä.\nNielaisi hienon lumen ahnaaseen kitaansa. Roudan sulatti ja lian\nkuohutti.\n\nJa yhä kestää se ikävä, pitkäveteinen ja pahasiivoinen syksy.\n\n\n\n\nIMATRALLA.\n\n\nHotellin päitse, joka on rakennettu siihen, missä ahde alkaa olla\nviettävä, riennämme rinnettä alas, kunnes kaide tulee vastaan.\nJuostessa tuntuu siltä, kuin tahtoisi yht'äkkiä ahmia kaikki, ottaa\nyhdellä ainoalla silmän siemauksella koko Imatra.\n\nVaan vielä ei näy siihen, mihin seisahdumme, käsin kaiteessa kiinni ja\nsen yli eteenpäin nojaten, ei näy muuta kuin yläjuoksu koskea. Niska\nnielee vettä ahnaaseen kurkkuunsa, mutta vesi vilisee vielä alas\nsileänä, mustana pintana. Paikoitellen se vain valkenee ja pärskähtelee\nkeskivirran kivissä virkeinä vaahtokimppuina ylös. Ne ovat kuin\nkipinöitä syttyvästä hiilloksesta. Mutta vasta alempana leimahtaa\nImatra ilmituleen.\n\nJyrkät raput vievät keskikohdalta koskea alas aivan kuohujen rajaan.\nRappujen päässä on lautainen lava ja sen kaiteen takana tanakka\nkääkkyräpetäjä, joka on kouristautunut kallioon kiinni ja ojentaa\noksiaan vaahtojen ylitse. Alas laskeutuessa sitoutuu silmä siihen, ei\nkääntele kummallekaan kupeelleen, ei näe muuta kuin sen pienoisen\npetäjän ja petäjän takana tuon valkoisen vaahdon.\n\nMutta niin pian kuin seisomme alhaalla lavalla, ottaa Imatra omakseen.\nPauhina puhaltaa kuin pyry pään päällitse, ja tietämättään tunnustelee\njalka tukea alleen.\n\nSillä kahden puolen kuohuu kihisten koski, karkaa jalkojen juuritse\nhuimaavana hehkuna eikä ole enää tervettä paikkaa sen pinnassa.\nKallioiset rannat supistuvat toisiinsa kaitaiseksi väyläksi. Saimaan\nselkien suunnaton paino musertaa möyhyksi liiat vetensä niiden välissä.\nEnnen rauhalliset laineet, jotka lipatellen retkeilivät saaresta\nsaareen ja iloisessa karkelossa rinnakkain hyppelivät alas ylempänä\nolevista koskien korvista, taistelevat tässä verivihollisina tuiminta\ntaistelua. Ne ryntäävät kuin hätääntynyt väkijoukko palavasta\nteatterista yhden ainoan oven kautta ulos. Aalto ajaa aaltoa, kuohu\nkarkaa kuohua niskaan. Toinen koettaa toistaan paeta, päästä edelle,\nennättää ohitse. Hän heitäikse pitkäkseen, ojennaikse eteenpäin, ottaa\nhuohottaen syltä pitkän hyppäyksen ja pyrkii pakoon. Mutta toinen\npakkaa päälle, tunkee irvellä ikenin kintereille. Iskee keihäänsä\nkeskelle selkää, ja rusahtaen katkeaa keskiruumis. Pääpuoli retkahtaa\ntaapäin, hypähtää taas ulvahtaen ylös, kimpoo kiljaisten jälelleen ja\nsuistuu vainoojansa vaahtoavaan syliin. Tämä jo voiton riemusta\nköyristäikse käppyrälle, koukistaa selkänsä ja asetaikse uuteen\nlaukkaan. Mutta silloin saavuttaa hänet sekunnin kuluttua koston kauhea\nkäsi. Seuraava laine lähetäikse päälle kuin tiikeri takaapäin, tulta\nsieraimistaan tuhkaisten. He takertuvat toisiinsa, kierrähtävät kerran\nvain ja katoavat kuperkeikassa kuulumattomiin. Sillä heidän päällensä\npudotaikse paksuna paatena koko väylän levyinen vesivuori ja luhistaa\ntaistelijat tuhannen myöhyksi toisen toista kalliorantaa vastaan.\nPäätkin menevät pieniksi pirstaleiksi, aivot roiskavat ylös korkeuteen\nkuin veri valtasuonesta ja haihtuvat huippunsa laella hienoksi usvaksi,\njonka ilman henki kiidättää kohtisuorana kohoavan kallion kylkeen.\nPakkanen painaa sen sitten kiveen kiinni siniseksi jääseinäksi, joka\nalkaa alhaalta kuohujen rajasta ja ulottuu ylös aina kanervan juureen.\nJa kun taistelu alhaalla on tuiki tuima ja taivas selkeä ja tyven ja\npakkanen ylhäällä pureva, niin asettuu tämä hyökyjen hienoinen henki\naina kuusen kaarnaan, paneutuu pitkin petäjien pintoja ja ripustautuu\nkoivun ritiseviin rihvoihin heliseväksi hilehistöksi.\n\nJa yhä vain kestää tuota vaahtoisata voimain ponnistusta, tätä tuimaa\naaltoveljen temmellystä aaltoveljeä vastaan. Kuplia syntyy ja kuplia\nkuolee, alituisesti uudistuvat muodot ja vivahdukset vaihtelevat. Mutta\nulvonta on yksi, huuto ja pauhu pakahtumaton, eikä väsähdy vetten\nvihainen vimma.\n\nMe seisomme kauan samalla sijalla, kyynärpäillä kaidetta vasten\nnojaten. Seisomme turvallisessa tyvenessä, kuin jalopeurain\nhäkkiristikon takana. Ne kiljuvat sieltä sisästä kiukkuaan, selkäkarvat\nsähköä sähisten ja silmät iskien ilkeätä tulta. Mutta me hymyilemme\ntyvenesti ja heitämme härnätäksemme paperipalasen leijailemaan alas. Se\nliitelee kuin lumihiude hiljaisella säällä ja lähenee kuohuja ja aikoo\nantautua. Silloin koskettaa siihen ilman henki ja hiukan kohottaa. Se\nei putoa, se pelastuu, se ui ilmassa yli Imatran! Vaan yht'äkkiä\nojentaa ulottimensa aallon harja, pirahuttaa pisaran paperiin, ja siinä\nsilmänräpäyksessä painuu se kuin pintaperhonen lohen kitaan.\n\nKauan kesti, käsi kaidetta vasten nojaten, katsella, ennenkuin silmässä\nselvisi kuva kuohujen sekavasta melskeestä. Mutta kuta kauemmin niitä\nkatselit, sitä useamman kuvan ne kiersivät esille. Ja sitä suuremmiksi\nne sukeutuivat. Sillä Imatra kasvaa katsellessa, se suurenee silmiesi\nalla ja kohoo yhä korkeammaksi kuin vuori, kuta enemmän sitä lähenet.\n\nJa kuta alemmaksi astut sen alajuoksua kohti.\n\nKalliokuurna kapenee siellä kapenemistaan suvantoa kohti. Siinä, niissä\nse syöksee sisuksensa suvantoon, on kaikista kaitaisin kurkku. Ja juuri\nsiinä on kuohu kiihkein, temmellys tulisin, veden vimma vihaisin ja\närjy kaikista äkäisin.\n\nLuohan kuitenkin pois siitä silmäsi vielä vähäksi aikaa! Katsahda ensin\nylöspäin pitkin kosken koko pituutta! --\n\nMistä luulet vuodattavan vetensä Imatran? Taivaastahan sen tulevan\nnäet, putoavan alas pilvistä suoraan. Sillä yhteen sulavat siellä\nkaukana kosken niskan valkoiset vaahtopäät ja vaalean harmaa pilven\nperusta. Pilvistä putoava lumi liittää ne vielä likemmäksi toisiaan,\neikä erota enää, mikä on taivasta, mikä vettä.\n\nJa kuljeta sitten katseesi hyrskyjen huippuja myöten ja anna silmiesi\nseurata veden vyörinää myötävirtaan. Kuohut sulavat siellä toisiinsa,\nja huikeimmat huiput vain ylenevät yli muista, niinkuin villinä\nkarkaavassa valkoisessa hevoslaumassa leiskahtavat menon mylläkässä\nhirnujen liinakot harjat ja orivarsojen tuuhea otsatukka. Näin nähden\nei Imatra enää näytä vihaiselta ja vimmastuneelta. Se on kuin leikkiä\nlöisi ja hurraisi ja huihkaisisi ja valkoliinoja liehuttaisi.\n\nTuolla tuonnempana niin, mutta kuta alemmaksi silmäsi solutat, sitä\ntotisemmaksi käy taistelu. Tässä edessäsi on taas ottelu elämästä ja\nkuolemasta, ja voitto on vain väkevämmän. Hymy karkaa huulilta, ja\nkasvoille kasvaa tuijottava jäykkyys, sillä tuntuu siltä kuin kallion\nkieleke joka hetki allasi kahdeksi lentäisi ja sinä sen selässä\nsyöksyisit suin päin suvannon pohjaan. Hirmumyrskynä huminoi kosken\nkuohu, ja jalan alla on jyhme kuin jättien pajassa. Kallio likistää\nkahden puolen, ja tuskissaan taittuu vesivuori terävälle harjalle\nniinkuin kiila, jota kiihkeästi ajetaan liian ahtaasta aukosta sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlet koettanut katsella kohdallesi koskeen, sen yksityiskohtia\ntarkastaa ja päästä sen salaisuuksien perille. Kotvan saat kuitenkin\nkoetella, ennenkuin silmäsi yhteen kohtaan seisahtuvat, sillä veden\nvauhti viepi ne muassaan ja luiskahuttaa aallon harjalta alas\nsuvantoon. Mutta kun vihdoinkin olet voittanut veden vilinän ja\nnaulinnut silmäsi samaan sijaan katsomaan ja kun Imatran suuruus ja\nsalaisuudet ovat kuviksi selviämäisillään, silloin käy koski\nkateelliseksi kauneudestaan. Se sitoo tietämättäni silmäsi siihen,\nmihin olet tuijottanut, pitää ne hallussaan lumottuina yhteen\npisteeseen eikä tahdo enää antaa takaisin. Ja samalla alkaa se mieltäsi\nmuuttaa, kokoilee sydänalasi salaisimmat säikeet, käärii ne kätensä\nympärille ja vanuttelee ja vetää. Tuntuu siltä, kuin herpoontuisi\njalkasi ja Imatra sinua hiljalleen imisi itseään kohti. Puut toisella\nrannalla näyttävät siirtyvän sijoiltaan, ja vastakkainen kallioseinä\nalkaa väistyä vasemmalle. Päätäsi huimaa, ja sinua horjahduttaa hiukan\nkoskea kohti. Mutta sinä näet vain kuohun keskellä koskea, joka vyöryy\nja velloo ja viekoittaa ... ja tuossa tuokiossa aina muotonsa toiseksi\nmuuttaa.\n\nYht'äkkiä ei kuulukaan enää peloittava pauhina eikä näy veden vihainen\nvimma. Kuuluu vain hurmaava humina ja vaahto allasi vaihtuu\nvillavasuksi, joka lasna ollessasi veti vastustamattomalla voimalla\npuoleensa, sisäänsä hyppyytti ja peitti sinut päätäsi myöten pöllyäviin\nlepereihin.\n\nJos malttaisi koski kauemmin kiehtoa ja antaisi vaahdon vielä hetkisen\nviekoitella, niin ehkä ennen pitkää saisi sinut aalto anastetuksi ja\näkkiä solahtaisit alas liukkaalta kiveltä. Mutta se ei ymmärrä aikaansa\nodottaa; tahtoo saada suun käsin saaliikseen. Arvaamatta aikoo se sinut\naltapäin ottaa, ojentaa kielen kidastaan ja yrittää nuolaisemalla\ntemmata tasapainon jalkaisi alta. Mutta silloin korahtaa kylmä vesi\nkallion halkeamassa ja pisara pirahtaa siitä poskelle. Lumous on\nluotuna yltä, ja jalka jännittyy kallioon kiinni. Ja voimatonna saa\naallon huippu vaipua tavalliseen väyläänsä takaisin. Mutta mennessään\nläiskähtää se kuin siiman polveke pitkän piiskan päässä ja sylkäisee\nkiihkeästi kuin vimmastunut kissa sihisevän syljen yli koko kosken\ntoisesta kalliorannasta toiseen.\n\nEdestakaisin mittaili silmämme suvannon suussa Imatran kiitävätä\nkulkua, milloin kiiveten pilvien rajalle sen ylimmäisien huippujen\nlaelle, milloin laskien alas, milloin seisahtuen samaan paikkaan\npitkäksi aikaa.\n\nMutta lopuksi heittäytyivät nekin uuvuksissaan aaltojen harjoja myöten\nsuvannon syliin, joka pyöreään kattilaansa kätkee hyrskyvät hyökypäät\nja laittaa niille leposijan hetkeksi.\n\nIkäänkuin läähättäen laskeutuu laineitten orhilauma siellä kyljelleen,\nja voimattomina retkahtelevat nyt rantoja pitkin nuo äsken niin pystyt\npäät. Väsyneinä ojentelevat ne vapisevia jäseniään ja suljuvat\ntakavirrassa tiedottomina rantakiveltä rantakivelle. Kunnes pyörre ne\ntempaa mukaansa ja syöksee Imatran alakuohuista alas Vuokseen, joka\njoukeana juovana taas vuorostaan soluttelee Saimaan sinilaineita\nLaatokan laajoja vesiä kohti.\n\n\n\n\nRAUTATIEJUNASSA.\n\n\nPisti päähän tehdä huvimatka marraskuussa, keskellä synkintä syksyä.\nOli kyllästytty Helsingin kaduilla kävelemiseen ja lähdettiin suotta\naikojaan rautatietä ajamaan. Arveltiin, että syksyiset maisemat ja\nniiden synnyttämät omituiset mielialat tarjoisivat hauskuutta ja\nvaihtelua.\n\nOikein nauttiaksemme ympäristöstä ja omasta olemuksestamme istuttiin\ntoisen luokan mukavalle sohvalle, nostettiin jalat vastakkaiselle\npuolelle ja oltiin kuin teatteriaitiossa.\n\nSananparreksi on tullut maisemien rumuus meidän rautateittemme\nvarsilla. Tuossa on esimerkiksi Malmin laaja tasanko. Hiljainen,\ntuhuttava vesisade harmentaa näköpiirin äärettömän yksitoikkoiseksi ja\nmustuttaa huoneiden seinät. Maantie näkyy olevan lialla, ja sitä pitkin\najava mies ei vaatteittensa värin puolesta eroa ympäristöstään enemmän\nkuin varis kyntömullasta.\n\nIkkuna tulee alavan suon kohdalle. Lehtipuut suopellon pientarella\nharrottavat paljain oksineen, sarat erottuvat toisistaan\nmustareunaisten ojien kautta, jotka ovat vettä puolillaan. Mennä\nsurahdetaan kallioseinien halki, jotka näyttävät kosteilta ja\nvärisyttävän kylmiltä ja antavat junan juostessa läpi ilkeän kaiun\nitsestään. Se muistuttaa vankien kahleiden kalinaa. Matalarantainen\njärvi, joka on jäätynyt, mutta jää veden vallassa, on hetken aikaa\nsilmän alla. Tuskin voi erottaa epämääräistä mäkitupaa sen pisimmän\npohjukan perältä. Taikka rasahtaa alla lyhyt rautatiesilta ja vilahtaa\nlikavetinen virta. Rannalla seisoo pesijänainen, märän näköiset hameet\nkorkealle käärittyinä ja paljaat pohkeet kylmästä punoittaen. Hän\ntuskin päätään nostaa, ei luo katsettakaan tänne ylös, jossa joka päivä\nmukavuuden maailma hänen ohitsensa selkäkenossa kiidähtää. Se ei kuulu\nhäneen.\n\nMutta kaikki tämä rumuus, ikävyys ja alakuloisuus ei tunnu siltä, miltä\nluulisi tuntuvan, kun katsoja istuu toisen luokan vaunussa ja polttelee\nhyvänhajuista sikaria. Kun kukin kohta vain hetkisen aikaa kohdalla\nviipyy, kun tietää, ettei sinne tarvitse jäädä, vaan saa yhä eteenpäin\nrientää, niin näyttää ruma olevan kaunista, ikävä tekee virkistävän\nvaikutuksen ja alakuloisuuden sijasta ikäänkuin hartioiden ympärille\nkietoutuu turvallinen hyvinvoinnin vaippa.\n\nJa miltei ilosta hypähtelee mieli, kun veturi pitkällä puhalluksella\nilmoittaa ison aseman tuloa. Punainen ratavahdin asunto, kallion\nkielekkeellä seisoen, keikahtaa ohitse. Viereen ilmaantuu sivuratoja.\nNiille siirrettyjen tavaravaunujen seinät humahduttavat pimeän eteen ja\nsamassa taas jälelle jääden viskaavat vaunun valoa täyteen.\n\nToisessa paikassa odottaa toinen vastaan tuleva veturi ja juna. Siellä\npistää päänsä ikkunasta venäläinen sotamies, ja kuuluu virsselin sävel.\nNainen, joka näyttää kauniilta, pitää puolet kasvoistaan näkyvissä,\ntoinen puoli on ikkunan pielen peitossa. Tuonnempana vaunussa nukkuu\njoku. Sitten seisahtuu juna aseman eteen, jonka sillalla kävelee\nedestakaisin odottavaa väkeä. Ja taampana paistaa sen seinä punaisia,\nsinisiä, keltaisia ja kaikenkarvaisia ilmoitustauluja iloisen\nkirjavana.\n\nMe astumme ulos. Asemasilta on sateesta liukas. Silmä kulkee pitkin sen\nreunaa, seuraa vaunujonon kuvetta ja teroittuu kauaksi kapenevaa rataa\nmyöten pitkän näköpiirin perille, josta jo loistaa oheneva taivaanranta\nja ennustaa edempänä kirkasta poutaa ja syksypäivän raitista\nauringonpaistetta.\n\nViehättävän vaikutuksen tekee asemahuoneen katettu ruokapöytä. Silmä\nsipaisee sitä ja sen ruokalajeja kuin keveällä, hellivällä kädellä.\nAlkaa viinapöydän tuoreista tarjottavista, kiepsahtaa samovaarin\nlaelle, laskeikse alas pitkin kahvikuppiriviä kulkemaan, viivähtää\npuhdaskasvoisen tarjoilijaneidin olkarusetissa, lehahtaa siitä\nhedelmäastiaan, joka kukkivana ja kauniina kohoaa kaikkien keskellä,\nylinnä muita viinirypäleet ja punehtuvat omenat, ja päättää vihdoin\nvaihtelevan kulkunsa mustanruskeaan ryhmään toisella puolen pöytää,\njossa hiukan juroina seisovat vieri vieressään kiinni olut- ja\nportteripuolikkaat.\n\nMinä tartun yhteen, toverini anastaa toisen, ja saaliinemme istuudumme\nme mehevän annoksen ääreen toinen toiselle puolelle pöytää, välillämme\nvihertävä kukkakasvi valkoposliinisessa astiassa.\n\nHetkisen mentyä olemme entisillä sijoillamme, nojaamme entistä\nmukavammin veralla verhottuun selustimeen, kuulemme kellon soivan,\nkonduktöörin pillin piiskahtavan ja veturin viheltää vihlaisevan. Emme\ntunne junan liikkeellelähtöä. Asemahuone vain alkaa hiljalleen solua\njälelle päin. Ovi oveltaan siirtyy se taammaksi. Tuossa meni viimeinen\nnurkka, ja tuli puutarhan koivuja sijaan. Vauhti enenee. Nyt hujahti\nohitse ensimmäinen sähkölennätinpylväs, nyt toinen. Jo on kohdalla\nyhtämittaista metsää. Vaunumme vieterit notkahtelevat vetreästi allamme\nja me niiden mukana.\n\nMikä lämmin tunne koko ruumiissa! Kuinka herttaisesti se leviää joka\njäseneen! Hohoi sinuas, hauska matkanteko ja nuoren miehen huoleton\nelämä! Takana humiseva Helsinki ja matkan määränä --? Kuka estäisi meitä\najamasta yhtä menoa vaikka Aasian avaroille aroille!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlma on selvennyt. Taivas kirkastuu ja kylmenee. Mutta päivän\nkuljettava kaari on pieni, ja vinosti valuu valo maahan. Ylimmilläänkin\nollen on se ylen alhaalla. Se heittää kimpun punaisenruskeita säteitä\nvaunun vastakkaiselle seinälle.\n\nIltatunteet tulevat tunkemalla. Hiukan viluttaa. Siirryn pois\nikkunasta, josta luulen vetävän. Miksi käy mieli yht'äkkiä\nalakuloiseksi? Annan asemien, pienten ja pahaisten, mennä menojaan.\nMitäs niissä olisi näkemistä sille, joka on käynyt ne kymmenet kerrat\ntätä ennen...\n\nHuomaan nukahtaneeni, hetkisen olleeni horroksissa. Puistattaa kuin\nhorkassa.\n\n-- Pankaa puita uuniin, konduktööri!\n\n-- Ja sytyttäkää lamppu!\n\nHän tottelee, ja ikkunasta ei voi enää nähdä ulos. Se on muuttunut\nmustaksi kuvastimeksi, johon ilmaantuu toverini nuokkuva pää ja hänen\nsohvansa selustin ja vaunun seinä. Mutta sen läpi, tuon kuvastavan\nseinän läpi, pilkahtaa välistä valo metsätorpasta ja välkkää avaruuden\nperiltä pieni, tuikkiva tähtönen.\n\nTaas olemme ystäviä, mielialamme ja me. Sillä vaikutus on verraton.\nOlemme seisahtuneet asemalle, pienelle, metsäiselle. Vaunu on herennyt\nheilumasta, pyörien kolina lakannut. Täällä sisällä on ihan hiljaista.\nViereiseltä sohvalta kuuluu nukkuvan herran hengitys. Hän liikahtaa\nhiukan, ja sanomalehti hänen jalkansa alla rasahtaa. Lamppu laulaa\nritisevän kamiinan säestämänä. Ei ulkoakaan kuulu mitään. Ensin\nmuutamia askeleita, sitten ei niitäkään. Luulisi nukkuneen koko\nmaailman. Ei ole tulevia ketään eikä meneviä. Asemasillalta näkyy\nliikkumatta seisovan asemapäällikön pää ja hänen vieressään toinen pää,\nkonduktöörin. Jos he jotain puhuvat, niin tehnevät sen kuiskaamalla.\nKello kalahtaa ja päättyy kolmeen läppäykseen. Kuulen, kuinka se\nkumajaa, kuulen, kuinka kumajaminen yht'äkkiä katkeaa. Asemanvartija\nsulki kädellään äänivirran.\n\nSitten on sekunti, pari, hiipivän hiljaista äänettömyyttä. Ei\nrisahdusta, ei Luojan luomaa liikahdusta. Me katsomme toisiamme\nsilmiin, toverini ja minä. -- \"Kun sirkka vielä sirittäisi\", hän sanoo\npuoliääneen. -- Kuluu kotvanen, kuluu toinen. Iankaikkisuus tuntuu\nkyyristäytyvän yhteen hetkeen. Ja se on kuitenkin vain sydämen\nmuutamain tykytysten, kahden kolmen hengenvedon ylen vähäinen väliaika.\n\nSillä taas piiskahtaa pilli, veturi viheltää, ja pieni, niskaan tuntuva\nnytkähdys tietää, että juna on jälleen liikkeessä.\n\n\n\n\nSUURIN TOTUUS.\n\n\nOppi siitä, että paha on pahalla kostettava ja että on rikosta\nrangaistaessa otettava silmä silmästä ja hammas hampaasta, oli\nviimeisilleen kehittynyt. Se oli aikoinaan ollut maailman totuus, se\noli julistettu jumalalliseksi ja se oli saanut suuria aikaan. Se oli\nluonut järjestystä maailmaan, se oli tahtonut oikeuttakin turvata.\nMutta kun se antoi oikeuden vain voiman avulla ja kun miekka lopulta\nratkaisi riidan, niin ei sota eikä taistelu maan päällä lakannut. Ja\nkun voimakkaampi voitti heikompansa, niin ei heikompi koskaan saanut\noikeutta, vaan sai kärsiä, kitua ja vaikeroida. Mutta ei maailma\nvaikeroimisista välittänyt.\n\nSilloin nousi heikkojen ja osapuolten joukosta apostoli, joka saarnasi\nanteeksiantoa ja rauhaa ja joka korkeimmaksi käskyksi julisti: rakasta\nlähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Järjestyksen voimalliset vartiat ja\nmaailman oikeuden mahtavat ylläpitäjät ristiinnaulitsivat hänet, sillä\nheidän nähdäkseen loukkasi hänen oppinsa yhteiskunnan pyhimpiä\noikeuksia: itsepuolustusta ja pahan rankaisemista. Ja he olivat\nvakuutetut siitä, että jos kosto annettaisiin Jumalalle, horjuisi\nperustuksissaan maailman siveellinen rakennus.\n\nMutta oppi lähimmäisen rakkaudesta oli hurmaava oppi kaikille heikoille\nja voimattomille. Ja kuta suuremmaksi kasvoi sorrettujen suku, sitä\nlaajemmalle levisi oppi. Apostoli toisensa perästä sitä julisti, kansa\ntoisensa perästä sen omisti. Kaksituhatta vuotta sen jälkeen, kun se\nensi kerran julistettiin, ei se vielä ollut käytännössä loppuun\nsaatettu. Mutta neljä tuhatta vuotta kun on kulunut, omaksutaan se ja\npannaan käytäntöön siinä maassa, joka ulottuu Uralista Atlantin\nrantaan.\n\nSe omaksutaan ensin hiljaisuudessa ja yksityisten kesken. Mutta sitten\nse kerran omaksutaan julkisesti ja vahvistetaan virallisesti kaikkien\nsivistyskansojen yhteisessä uskontokongressissa. Sotajoukot lasketaan\nikuiselle lomalle, aseista taotaan työaseita ja kasarmeista tehdään\nuuden uskon temppeleitä. Vanhat lakikirjat poltetaan ja kaikki tuomarit\npannaan viralta, sillä ei ole kuin yksi lakipykälä eikä kuin yksi\ntuomari.\n\nIhmiskunta on riemuissaan, sillä se on vakuutettu siitä, että se\ntotuus, jonka se nyt on tunnustanut, on ainoa ja suurin ja viimeinen\ntotuus. Se on iloinen siitä etupäässä sen vuoksi, että se luulee sen\navulla ikuisen onnen saavuttavansa, jota se aina on takaa ajanut. Eikä\nse sitä sure, jos ei onni heti paikalla sille tulekaan, sillä se on\ntottunut siihen, etteivät ihanteet heti paikalla toteudu.\n\nSen vuoksi se kehittää sitä oppiaan ja sovittaa sitä itseensä ja\noloihinsa. Se poistaa yksityisen omaisuuden ja jakaa tasan tavarat. Se\nkuluttaa kasvatuksen kautta pois itsekkyyden, unohtaa koston ja\nvoitonhimon, kitkee sydämestään vihan ja kaikki muut intohimot, jotka\nyllyttävät toisia vahingoittamaan. Ja se elää verrattain tyytyväisenä\nsatoja vuosia, ehkäpä tuhansiakin. Maa, jota sitäkin rakkaudella ja\nhellyydellä viisaasti viljellään, antaa sille, mitä se tarvitsee. Ja\nkun ei ole puutetta, ei ole riitaa. Rauha on maassa ja ihmisillä hyvä\ntahto.\n\nMutta tulee aikoja, jolloin sen uskoa koetellaan. Sitä koetellaan sekä\nsisältä että ulkoa. Tulevat katovuodet, jotka vievät puolen sen\nviljasta. Kansat, jotka asuvat Uralista Atlantiin, eivät ota niiltä,\njotka asuvat ulkopuolella ja jotka eivät anna ottamatta. Eikä heidän\nuskonsa myöskään anna niiden kuolla, joita halla vahingoitti. Se käskee\njakamaan. Mutta annokset ovat pienet, ja koko ihmiskunta kärsii nälkää\nja puutetta, mutta kärsii uskostaan luopumatta. On niitä, jotka\najattelevat, että parempi olisi toisten kuolla ja toisten elää kuin\nkaikkien kitua. Mutta niitä on vähän, ja jos ne sanoisivat, mitä\najattelevat, ei heitä kuultaisi. -- Tulee myöskin vihollinen sieltä,\nmistä se aina on tullut -- Aasian aroilta. Se vaatii maata ja se vaatii\nravintoa. Se tulee kuin mustalainen turvattomaan taloon, ja sillekin\nannetaan, mitä se vaatii. Vero on raskas, mutta maksajat ovat monet, ja\nvoimat ponnistuvat kaksinkertaisiksi. Tulee uusia ja yhä uusia\nvihollisia, ja voimat ponnistuvat kolmin-, nelin-, viisinkertaisiksi.\nLopulta ei ole, mitä jakaa, jos ei osan jakajia vähennetä. Ja\nvihollinen vähentää niitä, sillä sen usko ei estä sitä niin tekemästä.\nSe tappaa, murhaa, teurastaa kuin lampaita niitä, jotka eivät uskoltaan\nvoi kättä vastarintaan nostaa. Se tuntuu vaikealta, se on kipeää\nkärsiä, mutta niin vaatii kansojen usko, joka käskee rakastamaan\nvihollistaankin, ja se usko on pyhä.\n\nVaan oli siellä mies, joka oli uhrannut kaikki uskonsa eteen ja joka\noli antanut kaikki, mitä hänellä oli. Hän oli antanut peltonsa sadon,\noli antanut majansa asuttavaksi, oli antanut oman työnsä ja perheensä\nvaivannäöt. Eikä se, joka häneltä kaikki otti, antanut hänelle mitään\npalkkioksi, vaan maksoi hyvän pahalla, sillä sellainen oli _hänen_\nuskonsa, jonka _hän_ oli isiltään perinyt.\n\nOudot mietteet heräsivät miehen rinnassa. Hämärinä muinaistaruina,\njoista vain runoniekat joskus lauloivat, hän oli kuullut kerrottavan\najoista, jolloin ihmisten usko oli aivan toinen, kuin mikä se oli nyt.\nIhmiskunta kuvattiin silloin eläneeksi onnellisena ja tyytyväisenä,\nsillä ei _uskaltanut_ sille kukaan mitään pahaa tehdä. Miksei\nuskaltanut? Siksi ei uskaltanut -- niin sanottiin -- että se, joka toista\nlöi, sai samalla mitalla takaisin; siltä, joka vei hengen joltain,\nvietiin hänen oma henkensä rangaistukseksi ja peloitukseksi. Nyt johtaa\nihmisiä rakkaus ja rakkautta sanotaan pyhäksi, silloin johti viha ja\nsitäkin sanottiin pyhäksi.\n\nIhmiskunnan onni on siinä, että se rakastaa -- oli hän kuullut iät kaiket\nsanottavan. Mutta oliko ihmiskunta nyt sitten onnellinen? Hän naurahti\npilkallisesti ja pudisti päätänsä säälivästi. Ei ainakaan hän ollut,\neikä tiennyt ketään, joka olisi. Eivät olleet onnellisia muut kuin ne,\njotka sortivat häntä ja sortivat kaikkia muitakin, mutta joita vastaan\nusko kielsi puolustautumasta. Linnut metsässä, eläimet kedolla ja kalat\nvedessä, ne olivat nekin onnellisia, sillä ne ottivat, minkä voivat,\neivätkä välittäneet muista kuin itsestään.\n\nMutta kun hän näitä mietti -- oli miettinyt jo kauan selvyyteen\npääsemättä -- kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa\nkarkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana, joka oli\nanastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hänen\nvaimonsakin, hänen lastensa äidin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi\nlaahata muassaan.\n\nMutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlaisi\nkuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään, ja lapiolla, joka\noli hänen vieressään, halkaisi hän vihamiehensä pään.\n\nHän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat, eikä hänen\nkansansa tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn,\nmikä oli pyhin heidän uskossaan. Mutta oli niitäkin, jotka kuultuaan\nhänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne\nkokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat\nöillä. Liikkuivat sortajain seassa ja levittivät kauhua heidän\nkeskeensä mitaten samalla mitalla, millä he olivat mitanneet.\nLiikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta\nuskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja\nvapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.\n\nToiset sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin\nheidän sydämestään.\n\nMutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.\n\nMutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he\nsanoivat: \"Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla\nvihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi\noikeaksi tunnustaa.\"\n\nMutta hän virkkoi: \"Maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi\ntunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vain sen, joka sille on\nhyödyksi. Niin tekevät vihollisemme, ja niin tehkäämme me! Aseihin!\"\n\nJa hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat.\n\nJa he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa.\n\nJa tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla vastustamisesta, joka\nusko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä\nollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja\nsuurimmaksi totuudeksi siksi, että se oli _heidät_ pahasta päästänyt, --\neivätkä tienneet, että se kerran sekin oli vanheneva ja antava aihetta\nuuteen uskoon, joka oli voittava vanhan ja kerran taas vuorostaan\nvoitettava.\n\n\n\n\nKUVAIN KUMARTAJA.\n\nKuvauksia ystäväni kuvanveistäjän elämästä.\n\n\n\"Olen löytänyt Jumalani, jota niin kauan olin turhaan etsinyt! Rakkaus\non jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö. Se oli ihana, hurmaava,\nmieltä huikaiseva hetki, kun usko rakkauden jumaluuteen niinkuin\nilmestys korkeudesta, niinkuin salama taivaalta valaisi synkistyneen,\nuupuneen sieluni...\" (Ja sitten seurasi hehkuva kuvaus hänen onnestaan\nja seikkaperäinen selitys, kuinka hän oli sen saavuttanut ja miten\nmuutos hänessä oli tapahtunut.)\n\nHän oli tunteellinen, innostunut luonne, niinkuin taiteilijat yleensä.\nKun hän ryhtyi johonkin, ryhtyi hän siihen koko sielullaan. Lapsuutensa\nja ensi nuoruutensa uskon oli hän verrattain kauan säilyttänyt. Mitään\nvarsinaista uskonnollista elämää ei se ollut, mutta olihan se kuitenkin\nse selkäranka, joka tuki häntä. Siitä aatepiiristä oli aihe otettu\nhänen ensimmäiseen taiteelliseen kyhäykseensä kuvanveistäjänä. Se oli\nkuva tekstiin: \"Sallikaat lasten tulla minun tyköni\", puuhun leikattu\nVapahtajan kuva, kädet eteenpäin ojennettuina, niinkuin kaikissa\nraamatun kuvissa. Äidilleen hän oli sen valmistanut joululahjaksi. Äiti\notti sen riemuiten vastaan ja asetti kirjoituspöydälleen, jalustana\nsamettikansiin sidottu kuvaraamattu. Hän sitä melkein palveli, toimitti\nrukouksensakin sitä silmällä pitäen. Poikakin kertoi usein sitä\najattelevansa miltei uskonnollisella hartaudella, ja se oli hänelle\nkahta rakkaampi siitäkin syystä, että se oli määrännyt hänen elämänsä\nsuunnan. Kuvan nähtyään salli äiti poikansa estelemättä taipumustaan\nseurata.\n\nHän kävi oppinsa ensin kotona, sitten Saksassa, mutta Pariisiin tultua\nhaihtuivat lapsuuden usko ja nuoruuden aikana saadut ihanteet, samalla\nkuin uudet, taiteelliset teoriat tekivät hänen taiteessaan täydellisen\nvallankumouksen. Muutos tapahtui äkkiä ja voimakkaasti. Se tarttui kuin\nkuume ajan ilmasta, ja kun hän siitä parani ja palasi ensimmäiseltä\nmatkaltaan Ranskasta, oli hän valmis kieltäjä. Käsityksen\npersoonallisesta Jumalasta hän oli kokonaan repinyt mielestään. Se\nvähä, mikä siitä oli jälellä, oli jonkinlaista ylimalkaista maailmaa\njohtavaa järkeä, jonkinlaista yhteenlaskettua tulosta kaikista maailmaa\nhallitsevista luonnonlaeista.\n\nKiivautta uhkuvassa kirjeessä hän teki siitä selkoa eräälle\nystävälleen.\n\n\"Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen\nollut! Minun tekisi mieleni häpeästä huutaa, kun ajattelen, että suurin\nosa tämän muka valistuneen vuosisadan ihmiskunnasta vaeltaa vielä\nraakalaisten kannalla. Pakanoita, kuvain kumartajia te olette, jotka\nrakennatte huoneita haltijoillenne ja palkkaatte pappinne niitä\nkaitsemaan. Kultavasikoita te itsellenne valatte ja niitä kumarratte,\nvaikka luulette kuuntelevanne sen käskyjä, joka korkeudessa jylisee.\nKoko katolinen usko kaikkine madonnankuvineen ei ole aatteellisesti\nrahtuakaan ylempänä alhaisimman neekerin uskoa, joka panee pyöreän\nkiven soikean kiven päähän ja palvelee sitä korkeampana olentona.\nKaikki muu on maailmassa edistynyt, uskonto on vuosituhansien kuluessa\nseisonut paikoillaan.\n\nSe, jonka pitäisi olla yliluonnollinen, henkinen ilmestys, pukeutuu\nyhä, niinkuin on aina pukeutunut, maallisiin muotoihin. Muunlaisena\nsitä emme jaksa käsittää. -- Mutta onhan _meidän_ uskontomme katolista\npaljon puhdistuneempi? -- Kaunis puhdistus! -- Meillä on uhrimme:\nehtoollisemme; meillä on taikatemppumme: kasteemme; meillä on kirkkomme\nkuvineen meilläkin. Papit ovat palkatuita noitia, jotka maksusta\nmyöskentelevät autuutta summissa ja vähittäin. Se ja se kirkollinen\ntoimitus (sairaan viimeinen lohdutuskin) maksaa sen ja sen, niinkuin\nnoidan antamia amuletteja on erihintaisia. Jumala, joka sellaisilla\nmenoilla sallii itseään palveltavan, ei ole _minun_ jumalani. Muutakaan\nJamalaa en tunne. Minulla ei siis ole mitään jumalaa. Ja kuitenkin minä\nolen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen\nkannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin\nhuimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille\non mahdoton mitään maallisia muotoja löytää -- paras todistus sen\nhenkisyydestä. Järki -- se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin\nyliluonnolliseen. Sen kanssa seurusteleminen on kuin viileässä\nvuoristossa asuskelemista. Sitä ei voida personoida enemmän kuin\navaruuttakaan. Kerran sille koetettiin temppeliä rakentaa, mutta se ei\nonnistunut. Se ei todista järjen jumaluutta vastaan, vaan sen puolesta.\nMutta en tahdo sitäkään jumalaksi nimittää. Jumala, s.o. yleinen\nkäsitys hänestä, on liian aineellisesti persoonallinen, liiaksi\nmaallisiin muotoihin valettu kelvatakseen sille nimeään lainaamaan.\nEihän ole sitä dilettanttia, joka ei luulisi voivansa jumalaa kuvata,\ntai ainakin äitiä ja poikaa. Se on naurettavaa, samalla kuin se on\ntaiteelle kokonaan vierasta. Taiteen täytyy kyetä ainettaan\nhallitsemaan, mutta uskonnollinen taide ei sitä voi, ellei tahdo tehdä,\nniinkuin on tehnyt, Jumalastaan inhimillisen mielikuvituksen tuotetta.\nSellaisia olemme tottuneet niin kauan silmäimme edessä pitämään, että\nniitä lopulta tietämättämme jumalina palvelemme. Ajatella, että\nminäkin! Olenhan sinulle kertonut ensimmäisestä luonnoksestani. Siitä\ntuli täydellinen kotijumala. Jos ei äitini muisto -- onni hänelle, että\nkuoli, ennenkuin sai nähdä muuttuneen poikansa -- minua siitä estäisi,\nolisin valmis nauruun pakahtumaan.\"\n\nInnolla antautui hän \"uuden oppinsa\" puolesta taistelemaan. Taisteli\nsekä sanoin että kirjoituksin, mutta etenkin taiteessaan sitä\ntoteuttaen. Hän oli täysverinen realisti, sai aikaan paljon innostusta\nnuorissa, herätti suuttumusta ja kiukkua, -- mutta suuntansa etevimpiä\nedustajia hän oli. Oli hänen teoksissaan kuitenkin jotain hakevaa ja\nhaparoivaa. Aatteet olivat usein mainiot, näki, miten inspiratsioni oli\nleimahtanut, mutta samalla taas sammunut. Ei näkynyt sitä kytevää,\nlämmittävää tulta, jota tarvitaan, ennenkuin suuri teos jaksaa\nvalmistua. Ei hän koskaan samaa aihetta käsitellyt. Milloin oli\nhistoriallinen taide hänen ihanteensa, milloin oli kotimainen,\nkansallinen taide kaikista korkeinta j.n.e.\n\nMutta viimeinen aste hänen silloisessa taiteellisessa kehityksessään\noli se, että hän eräänä iltana palatessaan työpajaansa Pariisissa otti\nsuuren vasaransa ja kukisti maahan salonkiin aikomansa marmorin. Ja\nkohta sen jälkeen hän kirjoitti eräälle ystävälleen nuo sanat: \"Minä\nolen löytänyt Jumalani, rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon\nsisältö.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut häntä hänen järkensä uskonto tyydyttänyt. Minne hän sen kanssa\nkääntyikin -- kirjoitti hän ystävälleen tuossa samassa kirjeessä -- kylmän\nhengen se huokui hänen eteensä. Oli siinä sisältöä niin kauan kuin\nmenestyksen päivä paistoi, mutta kun vastoinkäymisten ja pettymysten\nhämärä alkoi laskeutua ympärille, tuntui tyhjältä ja kolkolta. Se\nmuistutti eniten sitä kammon tunnetta, joka syntyy lapsen mielessä, kun\ntulee ilta ja yö pitkää taivalta kulkiessa. Sitä pakenee ja pakenee,\nmutta se vain sakenee ja sakenee edestä ja takaa. Huutaa apua, vaikka\ntietää, ettei sitä huutoa kukaan kuule. Mutta yht'äkkiä johtuu mieleen,\nmitä äiti on sanonut: että on Jumala, joka näkee ja suojelee, ja\nrauhoitettuna silloin matkaansa jatkaa.\n\nEi millään mahdilla ollut hän sellaisina eksymyksen hetkinä -- joita\nsynnyttivät ihmisten itsekkyys, maailman kylmyys ja omat pettymykset\nniiden suhteen, joiden rakkaudesta oli luullut olevansa kaikista\nvarmin -- saanut rauhoitetuksi itseään sillä, että kun uusi aamu koittaa,\ns.o. kun tämä turvattomuuden tunnelma on ohi mennyt, hän taas voi\nrauhansa löytää. Sillä liian monta kertaa hän oli pettynyt, siihen\nuskoon uudelleen antautuakseen. Ja hän alkoi katsella ja tutkia, millä\nnuo elämänsä täyttivät, jotka olivat niin tyytyväisiä, rauhallisia ja\nonnellisia.\n\nSattui hänen silmäänsä silloin eräänä iltana, kun hän kaikkeen\nkyllästyneenä palasi kotiinsa bulevardikahvilasta, Uusi Testamentti,\njoka aina kulki hänen matkalaukussaan muun rojakan joukossa. Sen oli\nsiihen pannut äiti, kun hän ensimmäiselle matkalleen lähti, se oli\npieni kirja, joka ei paljoa tilaa ottanut. Jonkunlaista keikailemista\noli se, että hän aina piti sen pöydällään, josta toverit sen huomasivat\nja ihmetellen kyselivät, mitä _hän_ sillä kirjalla tekee?! Nyt avasi\nhän sen hajamielisesti ja alkoi sitä haukotellen selailla. Hän luki\nsitä sen yön, kuuli suuren Pariisin omituisine yöllisine äänineen\nympärillään humisevan, ja luki lakkaamatta; seuraavana päivänä teki\nsamaten yhä suuremmalla innolla; -- kunnes hän toisen päivän iltana yhä\nkasvavassa innostuksessa pitkin kaupunkia harhailtuaan oli\ntäydellisesti muuttunut. Ja ensi töikseen täytti hän käskyn: \"Teidän\npitää luopuman kaikesta ja seuraaman minua\" -- ja särki kaiken\nentisyytensä särkemällä taideteoksen, jota oli vuosikausia valmistanut.\n\nRakkaus, -- se oli se uusi ilmestys, mikä hänelle Kristuksen opista oli\nleimahtanut vastaan. Sehän oli kaiken uskonnon sisältö, sinnehän oli\nihmiskunnan kaiken uskonnollisen kehityksen kärki viitannut, siinähän\nnyt oli se henkinen, ihanteellinen Jumala, jota hän oli hakenut. Ei\nsitä kuvien teolla palvella, ei sitä taide kelvannut toteuttamaan,\ntaide, joka hänen mielestään oli vain jäännös pakanuudesta, jonka koko\nsisältö oli aistillinen. Koko tulisen luontonsa voimalla hän omaksui\nsen. Heti paikalla, viivyttelemättä, tahtoi hän sen itsensä suhteen\ntoteuttaa. \"Enkä minä koskaan ole suurempaa helpotusta, täydellisempää\nvapautusta tuntenut kuin silloin, kun näin nuo epäjumalani, nuo omien\nkäsieni tuotteet, pirstaleina edessäni lattialla.\"\n\nRakkauden aatteen toteuttaminen tässä maailmassa, käskyn: \"Rakasta\nlähimmäistäsi niinkuin itseäsi\" kirjaimelleen noudattaminen aikana,\njolloin ehkä enemmän kuin koskaan ennen saarnattiin väkevämmän oikeutta\nheikkojen rinnalla, jolloin siitä oli tehty täydellinen teoria ja\njuljettu sitä tieteellisesti puolustaa -- siinä oli nyt työala, jonka hän\nitselleen valitsi. Töillä, esimerkillä tahtoi hän sen toteuttaa.\n\nHän erosi ystävistään, katosi pitkäksi aikaa sen toveripiirin\nnäkyvistä, jonka kanssa ennen oli seurustellut. Kuultiin hänen Tolstoin\nesimerkkiin innostuneena ruvenneen ruumiillista työtä tekemään;\nomaisuutensa hän jakoi köyhille; toimi paljon filantroopisella alalla;\najoi raittiusasiaa ja esiintyi maallikkosaarnaajanakin.\n\nMenimme häntä kerran kuulemaan. Oli omituista nähdä hänet, tuo ennen\nniin hieno maailmanmies, joka aina oli kulkenut viimeisen muodin mukaan\npuettuna ja jota kaikki kotimaiset keikarit jäljittelivät, tavallisissa\ntyöläisvaatteissa noiden ihmisten kanssa, joita hän ennen oli nauranut\nja pilkannut. Kaupunkilaistyöväki oli hänen mielestään ollut \"sitä\nviimeistä plebsiä\", varsinkin sen vuoksi, että sillä hänen sanainsa\nmukaan \"ei ollut haikuakaan taiteellisesta käsityksestä ... se oli sitä\nkaikkein poroporvarillisinta\" j.n.e. Talonpojalla on toki hitunen\nrunollista mielikuvitusta, kaupunkien väki on \"sitä puhtainta,\npaksuinta proosaa\", josta oli kerrassaan mahdotonta saada mitään\ntaiteellista aihetta puserretuksi.\n\nSellaisille hän nyt puhui taiteesta, sitä tuomiten. Kerrottuaan ensin --\näänellä, joka muistutti pelastusarmeijalaista. -- millainen hän oli ollut\nennen, mutta millaiseksi hän Jumalan avulla oli muuttunut, selitti hän\nheille, miten pakanallista, miten alhaista ja tuomittavaa taide on. Se\non se taipumus meissä, jota me kutsumme taiteeksi, joka on turmellut\nalkuperäisen, kirkkaan kuvamme Jumalasta. Se on se, joka, pyrkien\nmaallisiin muotoihin pukemaan sitä, mikä on hienointa, pyhintä ja\nylevintä, hävittää meissä sen. Me olemme luodut Jumalan kuviksi, mutta\nme teemme Jumalan _omaksi_ kuvaksemme. Kristus ei taiteesta tiennyt, ja\nensimmäiset kristityt sen hylkäsivät. Mutta ihmiset lankesivat takaisin\nperisyntiinsä, ja siinä he rypevät vieläkin. Joka kerta kun he Jumalaa\najattelevat, ajattelevat he häntä heidän itsensä näköisenä ja\nsemmoiseksi kuvaavat. Mutta Jumalaa ei voi kuvata, ei minkäänmuotoisena\najatella, sillä Jumala on rakkaus, on ylevä aate. Se tuntuu meistä\nhämärältä, meistä, jotka aina olemme tottuneet aatteita muotoina\nkäsittämään ja näkemään. Mutta hämmennys lakkaa, epäselvyys katoaa,\nniin pian kuin alamme tätä aatetta toteuttaa, niin pian kuin alamme\nrakkauden töitä tehdä. Silloin me Jumalamme, oikean Jumalamme,\nkäsitämme korkeana, yliluonnollisena voimana. Sitä Jumalaamme\npalvellaksemme emme mitään pappia tarvitse, sillä kaikki olemme sen\nyhtä hyvät papit. Kukin välitämme me yhtä hyvin suhdettamme Jumalaan.\nRakkaus kanssaveljiimme, rakkaus suureen kärsivään ihmiskuntaan -- siinä\non uskontomme!\n\nHän puhui tulisesti, koetti kuulijoitansa innostuttaa. Mutta seurakunta\npysyi kylmänä. Nähtävästi harva käsitti hänen aatteensa hienouden.\n\nHaimme hänet esitelmän loputtua seuraamme. Koetimme osoittaa hänelle\nheikkouksia hänen opissaan. Koetimme osoittaa, että hän varsinkin\ntaidetta tuomitessaan oli väärässä. Mutta juuri siinä kohden hän sanoi\nvakaumuksensa olevan kaikista varmimman.\n\n-- Etkö sinä ole koskaan tuntenut halua taiteellisestikin esittää niitä\nuusia aatteita, joihin olet innostunut? kysyi meistä muuan.\n\n-- En koskaan. Ja juuri se, että nämä aatteeni eivät tuota ulkonaiseen\nmuotoon pukeutumista kaipaa, vahvistaa minua siinä, että uskoni on\nkirkastunut ja hengistynyt, että se on niin puhdas kuin absoluuttinen\naate vain voi olla. Te ette sitä nyt käsitä, mutta minä toivon, että\nteidänkin aikanne on vielä tuleva. Sinusta -- ja hän kääntyi tuon\nystävänsä puoleen, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa -- sinusta\nvarsinkin minä toivon, että olet oikealle tielle osautuva.\n\nHän oli varma vakaumuksessaan, oli mielestään reformaattori, oli\nenemmän, oli uskon uudistaja, ei vain puhdistaja, miltei sen luoja.\n\nOlihan taide kadottanut hänessä miehen, josta sille olisi ollut\nkunniaa, arvelimme, mutta olihan aatteellinen työ voittanut.\nHyväksyimmehän mekin hänen aatteensa pääpiirteissään, pistihän meitä,\nettemme tunteneet voivamme tehdä niinkuin hän. Olisi ollut niin\nturvallista, kun olisi meilläkin ollut jotain pysyvää ja varmaa, johon\nolisimme voineet luottaa.\n\n-- Loruja ... olkaa huoletta...! Kun puuskaus menee ohi, palaa hänkin\nvielä entisten jumalainsa eli oikeammin epäjumalainsa luo.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Hän on ennen kaikkea taiteilija, ja se on saava hänet järkiinsä\njälleen.\n\nMies, joka noin puhui, oli oikeassa, mutta hän oli suuresti\nväärässäkin.\n\n\nMutta puhukoon hän taas itse siitä, mitä hänelle tapahtui. Tässä on\nhänen viimeinen kirjeensä, päivättynä muutamia viikkoja sitten\nPariisissa ja osoitettu tuolle samalle ystävälle, jolle edellisetkin.\nSe on suoran, rehellisen, aina totuutta etsivän miehen tilinteko\nristiriitaisen elämänsä kanssa, joka ei saanut hänelle elämän suurta\nkysymystä selvitetyksi. Tulkoon se todistuskappaleena tässä\nkokonaisuudessaan julaistuksi. Kirje on näin kuuluva.\n\n\"Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka,\nvaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista\nkysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon\nnyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen\najautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus,\nvaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt.\nOikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin\njollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt\nliikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt\nolet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole\nminulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.\n\n\"Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin,\nja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä\nainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule\nhorjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut\nmaan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti\nhajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.\n\n\"Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni\nihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni,\noli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään\nsitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin\niloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän\nsitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa.\nHuomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni \"yleisöä\",\nniinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani\nsillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.\n\n\"Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin\nkirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita' -- tiedäthän,\nettä minulle tuokin nimi joskus annettiin -- kuin Vanhan Testamentin.\nEnsin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset\niloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut\nherätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon\nopin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että\nolen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden\noppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin\nydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää\nuskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain\nvaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä\nvastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista,\nettä ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole\nmahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole\nolentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut,\nsanottiin.\n\n\"Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa\nperästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja\ntyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä,\nvaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata. -- 'Anna meille\nJumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.\n\n\"Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka\nolisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät\neron, ja sen tekivät monet muutkin.\n\n\"Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että\nhe eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa -- niinkuin\nminä.\n\n\"Minäkö? -- mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?\n\n\"En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä\nPariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut\npalaavani. Ystävät, sukulaiset ... tulin sanalla sanoen tänne puoleksi\nvastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli\nkiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä\nkotiin aatteittensa puolesta taistelemaan; -- vaikka kyllä kai sittenkin\noli parasta, että katosin.\n\n\"Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus\noli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä\ntiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He\nolivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa.\nNiinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista\ntaidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He\n'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien\nvapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden\njäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide\nkyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja\nnoudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän\npyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.\n\n\"Ja lomahetkinä -- kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin --\nrupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten\nvain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se\nkaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa.\nMutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja\nsuurimpana, kuinka minä _sen_ esittäisin?\n\n\"Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten\nkuin Mikael Angelon Pietán y.m.\n\n\"Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta,\nniissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä\npaitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna\nyhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada\nesille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.\n\n\"Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani\nmakasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on\nyksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta\nolisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin\nkärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta\nmaailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään\nriittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain\nmielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini\nedessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun\nluotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset,\nsääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena,\nkaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani\nmakasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi\ntuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan\nhennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen\nainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä\ntunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus.\nUnet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni\nonnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.\n\n\"Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin\nsaanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen\nesittämiseen, jota olin etsinyt.\n\n\"Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa.\nSiinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä\ntyöhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne\nmieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon,\ntaipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en\najatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty\npois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni\nsuorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä\nilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.\n\n\"Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa\nkatseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle\nilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu:\nvartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän\nsilmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin\nniihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin\nvaikutti omituisen salaperäisesti.\n\n\"En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa\nkasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla\ntuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen\nseurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa\nkosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut,\nminä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen,\npyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin\nsen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan.\nJalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin\nmukaiseksi.\n\n\"Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua\nkammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.\n\n\"Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.\n\n\"Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita\nluonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka\nsöivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä\nteoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat\nvetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani\nedessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan. -- Mainiota!\nEtevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden\njumalatar!\"\n\n\"Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt.\nTunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän\nmielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.\n\n\" -- Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä ...\nkoko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa... -- On niinkuin tuo\nsilmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa...\n-- Ei, hyvä ystävä, rakkaus _on_ persoonallinen olento, olet sen tuossa\nosoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!\"\n\n\"Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat\nsitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä,\nme sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän\nmielestään se kauan odotettu \"uuden suunnan\" suuri taideteos, ja minä\nolin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka\nlöytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla,\nkirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja\njulkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.\n\n\"En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin\nsuuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä\njohtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan\nsattuma, että silmäni aukenivat.\n\n\"Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään\njuutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen,\nettä hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa\ntaiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen\ntähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi\nolla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?\n\n\"Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy,\nenkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.\n\n\" -- Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?\n\n\" -- _Parfaitement, monsieur_! Ei olekaan, hyvä herra, mutta se on\nenempi! Pyhimysten kuvat, madonnat ja ristiinnaulitun kuvat ovat\nvetovoimansa kadottaneet. Ei kukaan niitä enää kysy. Suuri, hieno,\ntaiteellisesti sivistynyt ja samalla uskonnollinen yleisö tahtoo uusia\naiheita, uusia muotoja hartaudelleen. Minä myön tavattomasti uutta,\nuskonnollista taidetta. Uskonnollinen taide ei ole samaa kuin\nkirkollinen. Kirkko on kenties aikansa elänyt, mutta uskonto elpyy\ntaas. Vanhat kuvat kun eivät tyydytä, tarvitaan uusia palveltavaksi...\"\n\n\" -- ja sitä vartenko te...?\"\n\n\" -- Minä olen varma siitä, että teoksenne on leviävä tuhansin kappalein\n... luulen voivani tarjota teille mitä parhaimmat ehdot ... pienen\neläkkeen ... _n'est-ce pas, monsieur? C'est entendu_!\"\n\n\"Niinkuin salaman kautta, joka pimeältä taivaalta leimahtaa ja\nyht'äkkiä paljastaa kuilun, johon eksyksissä kulkeva matkamies on\nsuistumaisillaan, selveni minulle nyt kaikki...\n\n\"Pyhimysten kauppias päästi hämmästyksen huudahduksen, kun luuli minun\naikovan häntä iskeä vasarallani ... hypähti syrjään, tempasi knallinsa,\nmutta ei ehtinyt vielä ovesta, kun marmorini, jumalankuvani, jo kaatui\nsuulleen ja meni pieniksi pirstaleiksi kiviselle lattialle.\n\n\"Ja pirstaleina olen minäkin, ainiaksi pirstaleina, enkä koskaan enää\npääse kokoutumaan. Minä houkkio, minä narri, joka olin luullut puhdasta\naatteellista oppia julistaneeni, suurinta totuutta toteuttaneeni,\nvieneeni uskontoa ennen näkemätöntä kehitystä kohden, minä, joka olin\nmielestäni, en vain uskon puhdistaja, vaan sen uudistaja, jopa sen\nluojakin, minä olin tehnyt kuperkeikan ja seisoin samoilla\njalansijoillani, mistä olin lähtenyt -- en ollut alhaisinta villiä\nparempi, joka asettaa pyöreän kiven soikean päälle ... en ollut\nainoastaan kuvain kumartaja, omien kätteni töiden jumaloija, vaan olin\nollut vähällä tulla jumalankuvain kauppiaaksikin...\n\n\"Eikä sillä hyvä: minä suren yhä vieläkin särkynyttä Jumalaani,\nmurehdin sitä yöt ja päivät, sillä parempaa en tiedä. Eikä sitä tiedä\ntämä maailmakaan, joka kulkee ja kulkee ja aina samaan paikkaan saapuu.\nSe on yhä se sama pakanallisiin muotoihin sidottu, alttareihinsa kiinni\nkytketty, mikä se aina on ollut ja kai aina tulee olemaan, kehäänsä\nkiertäen ja omia askeleitaan iankaikkisesti tallaten.\n\n\"Sen vuoksi en usko enää mihinkään enkä mitään toivo. Hyvää yötä siis,\nvanha ystäväni.\"\n\n\"J.K. Sanoinko, etten enää mitään usko enkä mitään toivo? Kun tarkemmin\najattelen, eilisestä mielenliikutuksesta tyyntyneenä, sitä, mitä\nminulle nyt on tapahtunut, on sentään julkeata väittää, että jos minä\nen ole kyennyt totuutta toteuttamaan, eivät muutkaan kykene. Mistä minä\ntiedän, ettei kerran ole tuleva joku toinen, se oikea, joka puhuu\nhengessä ja totuudessa ja jonka kengännauhojakaan en ole kelvollinen\npäästämään.\"\n\n\n\n\nIHMISEN PELKO.\n\n\nEläimet elivät maan päällä täydellisessä tietämättömyydessä mistään\nheitä itseään korkeammasta olennosta, sillä ihminen ei ollut vielä\nluotu eikä kukaan aavistanut, että hänet luotaisiinkaan. Luomakunnalta\npuuttui herra, mutta se ei osannut häntä käivatakaan.\n\nSusi tosin siihenkin aikaan haaskasi lammaskarjassa, hauet söivät\nsärkiä, haukat hätyyttelivät kanoja, ja kettu vainosi vuonia, mutta\nhaltijakseen ja herrakseen ei kukaan toistaan tunnustanut. Maailmassa\nvallitsi pienten, paikallisten kahakoiden ohella rajaton vapaus, eikä\nkukaan sen asujamista alistunut kenenkään yksityisen vallan alaiseksi.\n\nMutta sitten luotiin ihminen, ajettiin alas taivaasta ja asetettiin\nkaikkia luotuja vallitsemaan. Hän astui alas korkealle vuorelle ja teki\nsinne asumuksensa. Eläimet, jotka hänen ilmestyessään sattuivat olemaan\nsaapuvilla, luulivat häntä ensin apinaksi, ja todella hän olikin ensi\nalussa hyvin apinan näköinen. Sentähden ei kukaan ymmärtänyt häntä sen\nenempää pelätä kuin pelkäsi apinaa. Metsäkauris seisoi hänet\nkeksittyään silmät suurina ja korvat pystyssä, mutta painautui kohta\ntaas rauhallisena nurmikkoa syömään. Kyyhkyt katselivat pää kallellaan\nhäntä puiden oksilta, mutta eivät lentäneet tiehensä, ja apina kohteli\nhäntä kuin vertaistaan, heitti pähkinällä otsaan ja livisti ilkkuen\ntiehensä.\n\nMutta ihminen, joka oli oppinut jumalia pelkäämään, tahtoi, että\neläimet häntä pelkäisivät ja kunnioittaisivat niinkuin hän pelkäsi ja\nkunnioitti jumalia. Hän juoksi majaansa ja tempasi sieltä jousensa ja\nvasamansa, jotka oli saanut valtikakseen, tähtäsi ja ampui; ampui\nkerran, ampui toisen ja ampui kerran kolmannenkin. Kauris kaatui\nkuolleena maahan, ja veri purskahti hänen sieraimistaan, kyyhky putosi\noksaltaan, ja pahasti haavoitettuna pakeni apina parkuen tiehensä.\nEivätkä kauriit, linnut ja apinat sen päivän jälkeen uskaltaneet tulla\nlähitienoillekaan, vaan loittonivat kauas pois siltä vuorelta, minkä\nolivat asuinpaikakseen valinneet.\n\nKyyhky oli ensimmäinen, joka vei muille vuorille sanan siitä, mitä\nIhmisvuorella tapahtui. Oli lintujen käräjät, hän istuutui pitkän\nkorpikuusen latvaan ja kertoi kokoontuneille kansalaisilleen, mitä\nhänelle äsken oli tapahtunut. Oksalla kuherrellessaan oli häneltä hänen\ntoverinsa tuuskahtanut kuoliaana maahan, ja kun hän ensin paettuaan\npalasi häntä etsimään ja silmäili alas, näki hän kaikkialla raatoja ja\nnyletyitä nahkoja. Ja hän arveli, että siellä varmaan raivosi rutto.\n\nMutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun kuului kumma suhaus\nilmassa, kyyhky levitti siipensä, yritti lentoon, mutta putosi jalat\nsuorina puun juureen eikä enää hievahtanut.\n\nRutto! rutto! huusivat nelijalkaiset, ja: rutto! rutto! rääkyivät\nlinnut, -- kun taas suhahti samalla lailla ilmassa ja lammas lyykähti\npolvilleen eikä enää noussut. Silloin kaikki kokoontuneet eläimet\nhajaantuivat kuin akanat tuuleen, mihin pikimmin kerkesivät.\n\nKettu kääntyi kuitenkin metsän laidasta uteliaana jälelleen katsomaan.\nMutta silloin näki hän edessään olennon, joka seisoi pystyssä kuin puun\nkanto, mutta jonka ruumis oli valkea ja karvaton ja jonka silmissä\npaloi outo hehku sellainen, että hän meni kuin hervottomaksi ja\nluikerti maha matalana lähimpään pensaikkoon. Hän oli nähnyt ihmisen\nkasvoista kasvoihin, mutta ei siitä uskaltanut kenellekään kertoa. Ja\nsiitä päivästä alkoi hän vavahdella joka kiven ja kannon kohdalla,\nkierti ne kauaitse, luuli joka paikassa näkevänsä ihmisen ja alkoi\nmiettiä keinoja häntä lepyttääkseen.\n\nEivätkä ehtineet eläimet selvitä ensimmäisestä säikähdyksestään, kun\nalkoi uudistumistaan uudistua se, mikä äsken oli tapahtunut. Milloin\nkaatui komea hirvi, sydän nuolen lävistämänä, milloin putosi pyy\noksaltaan, milloin oikaisi joutsen kaulansa ja jäi lammen pinnalle\nkuoliaana kellumaan. Kauhu, pelko ja vavistus valtasi koko eläinkunnan.\nHänen äänensäkin joskus kuultiin, ja se tunki luihin ja ytimiin\npahemmin kuin suden ulvonta tai vihastuneen kontion kiljahdus. Hänen\nnuolensa suhahtelivat yhtämittaa, mutta kukaan ei tiennyt, milloinka ne\ntulivat, mistä ja minkä tähden.\n\nOli niitä, jotka sanoivat, että meitä rangaistaan meidän synteimme\ntähden, sillä miksi me elämme riidassa ja eripuraisuudessa ja\nraatelemme toinen toistamme. Mutta miksi syyttömät kärsivät syyllisten\ntähden? kysyivät toiset. Miksi säilyy haukka, kun kaatuu kyyhkynen,\nmiksi kuolee lammas, kun susi säästetään? Eikä ollut ketään, joka olisi\nvoinut näihin kysymyksiin vastausta antaa. Mutta vähitellen oppivat\nkaikki käsittämään, että oli ilmaantunut heitä kaikkia korkeampi\nolento, jonka vihaa ei kukaan välttänyt, jota ei kukaan voinut paeta,\nvaan jota kaikkien täytyi pelätä.\n\nMutta kettu, joka oli kaikkia muita eläimiä viisaampi, joka oli nähnyt\nihmisen ja joka yöllisillä retkillään hänen majansa ympärillä hiipien\noli hänen tapansa tutkinut, mutta joka ei hänkään ollut koskaan\nhengestään varma, oli vihdoinkin luullut saaneensa selville, miten\nihmisen viha olisi lepytettävä. Ja salaisessa kettujen, kissain,\nsusien, karhujen ja kaikkien muiden petoeläinten yöllisessä kokouksessa\nhän esitti heille ehdotuksensa ja sai sen hyväksytyksi: että ihmiselle\nviedään lepytysuhriksi ne eläimet, joita hän eniten himoaa: lammas,\nlehmä ja hevonen; -- jotka vangittiin ja kytkettiin keskiyön aikana\nihmisen asunnon eteen.\n\nIhminen kun näki vapisevat elukat edessään, niin hänen sydämensä\nheltyi, ja kun hän jo oli mielestään tarpeeksi pelätty, niin hän tahtoi\nolla rakastettukin. Hän tahtoi, että eläimet rakastaisivat häntä,\nniinkuin hänkin rakasti jumalia. Sentähden piti hän heitä hyvänä,\ntaputti heitä ja antoi heille syödä ja juoda. He olivat siitä hänelle\nkiitolliset, ihastuivat ikihyviksi, nuolivat hänen kättään ja olivat\nonnelliset, ettei hän heitä heti paikalla teurastanut, niinkuin he\nolivat pelänneet.\n\nJa kun hän päästi heidät irralleen, niin he ylistivät ihmistä\nkaikkialla, kertoivat kaikille tovereilleen, kuinka hän oli\njalomielinen ja laupias, ja houkuttelivat heitä taipumaan hänen\nvaltansa alle. Ne, jotka tottelivat, tulivat hänen luokseen ja\ntaipuivat hänen ikeensä alle, saivat armon ihmisen edessä, ja niitä\nsanoi hän kaikkia \"omiksi lampaikseen\". Mutta toisia, jotka eivät\nottaneet kääntyäkseen eivätkä ihmisen orjuuden alle alistuakseen, sanoi\nhän \"susikseen\".\n\nJa niitä vainoo ihminen vieläkin, niitä varten teroittaa hän nuolensa,\njännittää jousensa ja ampuu silloin, kun he sitä kaikista vähimmin\naavistavat. Eikä hän lakkaa, ennenkuin saa ne sukupuuttoon hävitetyksi,\nja siinä ovat kesytetyt eläimet hänelle avullisina.\n\nUsein kiukustuttaa ihmistä kesyttömien eläinten vastarinta. Mutta hän\non kuitenkin tyytyväinen siitä, että hekin häntä pelkäävät, tunnustavat\nhänen valtansa ja tietävät, että hän on heitä korkeampi, väkevämpi ja\nvoimallisempi.\n\n\n\n\nPIENEHKÖ, PYÖREÄ, PEHMEÄHKÖ...\n\nOlette ehkä tulleet huomanneeksi, että meillä virkoihin, tärkeihin\ntehtäviin ja yleensä kaikenlaisiin suurempiin luottamustoimiin\nkernaasti asetetaan miehiä, jotka eroavat muista erään pienen, hauskan\nomituisuuden kautta. Se tavataan melkein jokaisella, joka on\nsaavuttanut vähänkään huomattavamman yhteiskunnallisen tai valtiollisen\naseman. Ilmiö on niin yleinen, ettei sitä juuri voi sattuman\noikuksikaan sanoa. Olen tehnyt silmämääräisiä tutkimuksia useilta\nelämän eri aloilta ja tullut tosiasioita vertaillessani siihen\ntulokseen, että vasta sitten, kun kansalainen voi tähän hankkimaansa\ntuntomerkkiin viitata, hänellä on mahdollisuus saavuttaa se päämäärä,\nmihin hän pyrkii. Saattaahan tosin tapahtua, että notkea selkä, kumarat\nhartiat tai erityisesti etevät luonnonlahjatkin voivat tulla\nkysymykseen, mutta poikkeuksena se kuitenkin on yleisestä säännöstä\npidettävä. Ja yleinen sääntö on se, että hakijalla, jos hän tahtoo\nvarmasti tulla huomioon otetuksi, tulee olla rinnan alla tuollainen ...\njonkunlainen ... kuinka sanoisin ... tuo tuollainen pienehkö, pyöreä,\npehmeähkö...\n\nEräässä pitäjässä oli tuonnoittain kirkkoherran vaali. Ehdokkaita oli\nkolme, kaikki yhtä lahjakkaita, ei kukaan toistaan etevämpi. Miesten\nkesken oli pitkiä puheita ja tuumailuja siitä, kenelle äänet\nannettaisiin. Sanoi sitten eräs arvokas isäntä: -- \"Huutakaapa, ketä\nhuudatte, minä huudan Huukperiä!\" -- \"Minkä tähden juuri Huukperiä\nhuudat?\" -- \"Sentähden, että se on niitä muita kahta hyötyvämmän\nnäköinen. Sehän tuo jaksanee saarnata, kun on mistä saarnaa. Tynnyri on\nminusta parempi kuin tyhjä säkki.\" Ja Huukperi sai enimmät äänet, eikä\nole katumista ollutkaan.\n\nPienessä kaupungissa oli pormestarin vaali. Oli niitä ehdolla jos\njonkinlaisia, pieniä jos suuriakin miehiä. Mutta ei ollut kuin yksi\nainoa pulloposkinen, pyöreävartaloinen, pehmeämuotoinen. -- \"Sehän tuo\njaksanee oikeutta istua, kun on, minkä päällä istuu\", sanottiin, ja hän\nsai viran.\n\nMutta kun muutamaan kuntaan tuli uusi kansakoulunopettaja -- hänet\nvalittiin paperiensa mukaan, miestä itseään näkemättä, niinkuin noissa\nvaaleissa valitettavasti vielä usein tapahtuu -- niin pudistelivat\njohtokunnan ukot päätään ja tuumasivat: -- \"Eihän tuo ole minkään\nnäköinen, kovinpa on kuikelo ja laiha.\" Eikä heidän mielestään\nkansanopetus ollut ollenkaan oikeissa käsissä.\n\nJa samanlaiset näkökohdat tulevat selvästi näkyviin sellaisissakin\nvirkanimityksissä, joihin kansa ei pääse suoranaisesti vaikuttamaan.\nSillä \"kansan terve järki\" on onneksi säilynyt turmeltumattomana niissä\nmiehissä, joille se on antanut onnensa ohjakset.\n\nKun ummistan silmäni ja loihdin eteeni rivissä seisomaan kaikki ne\nnimismiehet, tuomarit, kruununvoudit ja monet muut, jotka minun on onni\nja kunnia tuntea, niin enpä näe montakaan, joka ei mittaa täyttäisi.\nKoulunopettajat, joita Jupiter vihaa, ovat tosin poikkeuksena, mutta se\nriippuu erityisistä asianhaaroista eikä riko yleistä sääntöä, jota se\npäinvastoin vahvistaa.\n\nHeidän keskuudessaan ei näet, ainakaan yleisemmin, tähän saakka vielä\nole ollut tapana tehdä kumarruskäyntejä korkeitten asianomaisten luona.\nMutta näiden toisten kesken on jo ammoisista ajoista ollut yleisenä se\ntapa, että virkaan pyrkivän tulee käydä \"näyttäytymässä\" tulevan\nesimiehensä tykönä. Hakemuskirja puhuu omaa kieltään, hakijan ulkomuoto\nomaansa. Ja nyt on usein toinen yhtä kaunopuheinen kuin toinenkin.\n\nEnkä minä ymmärrä, niiksi sitä moititaan, että on, niinkuin on.\n\nPäinvastoin ymmärrän minä erinomaisen hyvin, mistä syistä tuo\n\"pienehkö, pehmeä, pyöreähkö\" on voinut päästä painamaan siinä\nvaa'assa, millä miesten pätevyyttä punnitaan.\n\nKumarrusmatkalla kävijä esiintyy aina frakissa ja valkoisessa, kovaksi\nkiilloitetussa avorinnassa. Mutta avorinta esiintyy aina paremmin\nedukseen, kun se saa pullottaa vähän ulospäin, ja frakki on silloin\nsomimmillaan, kun sen reuna ja liivien nappirivi pääsee tekemään\nkauniin kaaren eteenpäin. Samalla tekee koko mieskin vakavan, varman ja\ntyvenen vaikutuksen, ja hän näyttää sellaiselta, jota eivät kaikki\n\"ajan tuulet\" pääse heiluttelemaan. Ja kun hänen silmissään\ntavallisesti on rauhallinen, lempeä ilme ja kun hänen otsallaan asuu\nikuinen totisuus, niin onhan aivan luonnollista, että hänet katsotaan\nsopivammaksi kansansa edessä edustamaan valtiota ja yhteiskuntaa kuin\ntuo pieni käppyrä tai tämä pitkä hongankolistaja, joista ei voi tietää,\nmillä oksalla ne milloinkin istuvat ja mitkä tuulet niitä milloinkin\nheiluttavat, ja jotka eivät voisi vaatia sitä kuuliaisuutta ja\ntyrkyttää sitä asemansa arvoa, minkä voi sellainen, joka on täyteläinen\nsekä edestä että takaa. Ei ole sentähden ihme eikä mikään, että tuo tai\ntämä korkea esimies, jonka tulee alaistensa kaikista toimista vastata,\nihan kuin itsestään tulee -- jos suinkin mahdollista -- antaneeksi paikan\nsille, josta on takeita, että hän paikkansa täyttää.\n\nEttä se useimmiten onkin mahdollista, se on jo nähty. Monet nimitykset\nja ylennykset -- kaikkein korkeimmatkin -- joita ei muuten voitaisi\nymmärtää, ovat siten selitettävissä. Erehdyksiä on kyllä voinut\ntapahtua, ja tapahtuuhan niitä aina. Mutta siitä huolimatta sopisi\nminusta nyt tehdä laiksi se, mikä kerran on yleinen tapa, sopisi antaa\nasetus, jossa säädettäisiin, että virkanimityksissä, suuremmissa ja\npienemmissä, on -- virkamiesten rotu-omituisuuksien yhä edelleen\nkehittämiseksi -- hakijalta, joka tahtoo tulla huomioon otetuksi,\nvaadittava myöskin tuo tuollainen ... jonkinlainen ... kuinka\nsanoisinkaan ... pienehkö, pyöreä, pehmeähkö...\n\n\n\n\n\"NUORI SIELU\".\n\nKuvaus kansallisen herätyksen keskiajalta.\n\n\nHän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein\nkadehdittavimpia. Sillä hän on täydellinen sopusoinnun ja ihanteitten\nmies, ja niitä on harvassa tänä tyytymättömyyden, epäilyksen ja\nhermostuneen hajanaisuuden aikakautena. Meidänkin oloihimme nähden,\njotka eivät kuitenkaan hevillä pane mieliä yli laitainsa kuohumaan, hän\non oikeastaan jotenkin harvinainen ilmiö. Sillä johan on meilläkin\ntyytymättömyyttä oleviin oloihin, on innostuksen ja auktoriteettiuskon\npuutetta; on pettyneitä toiveita, onpa kenties luottamuksen puutetta\nomaan tulevaisuuteemmekin. Ne ovat kaikki niitä uuden ajan\ntunnusmerkkejä.\n\nMutta hänellä on vielä lapsuutensa usko ja nuoruutensa isänmaallinen\ninnostus tallella, eikä se näytä koskaan edes häiriytyneen.\n\nJo koulussa ollessaan hän uskoi järkähtämättä kaikkeen siihen, mikä oli\n\"kaunista, hyvää ja totta\". Hän ihaili kaikkia klassikoita ja osasi\nulkoa kaikki ne isänmaalliset runoelmat, jotka siihen saakka oli\nkirjoitettu.\n\nYlioppilaaksi tultuaan hän otti kaikki vastaan semmoisena kuin se\nhänelle annettiin. Aatteiden antajat olivat, tai ainakin sanoivat\nolevansa, ylevän innostuksen miehiä, puhtaiden periaatteiden miehiä, ja\nhän ei arvostellut eikä irvistellyt. \"Suomen suuret miehet\" elivät\nvielä ja vaikuttivat ympäristöönsä, vaikka heidän testamenttinsa olikin\njo tehty. Heidän levittämänsä loisto heijasti takaisin niistä, jotka\nolivat ottaneet heidän testamenttinsa määräykset toteuttaakseen. Ja\noikeutettuja ja kykeneviä tähän työhön olivat mielestään kaikki\nsenaikuiset nuoret miehet. Sillä ei kukaan yksityinen henkilö tai\npuolueryhmä ollut vielä ottanut urakalle suomalaisuutta eikä isänmaan\nasioita. Kukin oli vakuutettu voivansa ja saavansa jotakin uhrata\nisänmaan alttarille. Kaikki olivat \"nuoria sieluja\", ja kaikkien sydän\nsykki sille, mikä oli \"kaunista, hyvää ja totta.\"\n\nHänkin oli vakuutettu voivansa jotain \"uhrata\". Hänelläkin oli\nleiviskänsä hoidettavanaan. Ja hän hoiti sitä ehkä paremmin kuin moni\nmuu, sillä hän ei menettänyt mitään omasta itsestään, ei menettänyt\n\"nuorta sieluaan\" eikä isänmaallista innostustaan.\n\nKuinka monet siihen aikaan puhuivatkaan suurista tarkoituksistaan, ja\nkuinka harvat ovat niitä toteuttaneet! Hän ei puhunut omistaan, mutta\nsilti ei niitä häneltä puuttunut.\n\nMutta puhukaamme ensin hänen innostuksestaan ja sitten hänen töistään.\n\nNäen hänet vieläkin edessäni tuossa tutussa kehässä, joka niin usein\nmuodostui ylioppilastalon puhujalavan ympärille. Kuinka hänen silmänsä\nsäihkyivät, kuinka hänen rintansa kohosi ja keuhkonsa paisuivat\nisänmaallisia eläköönhuutoja huudettaessa! Näen hänet laulajien\njoukossa milloin haaveksiva ilme kasvoillaan, milloin hehkuva puna\nposkillaan. Näen hänet saattokuluissa ja suurten miesten haudoilla,\nnäen hänet Suomalaisen teatterin permannolla pakahtumaisillaan\nihastuksesta, karhea liinatukka pystyssä, kädet yhtä punaisina kuin\nposket.\n\nMonelta tuo tuli sammui ja kylmeni tuo hehku. Häntä se jäi\nlämmittämään, ja se lämmitti häntä leipähuolien harmaimpinakin\npakkaspäivinä, aina riittäen niihin vähäisiin tehtäviin, jotka hän oli\nottanut suorittaakseen niinä aikoina, jotka jäivät häneltä yli\nvarattoman miehen kiireisissä lukupuuhissa.\n\nKoulussa ollessaan hän jo keräsi kansa- ja muinaistieteellisiä esineitä\nkonventtinsa kustannuksella. Ylioppilaana laajeni ohjelma satuihin ja\nsananlaskuihin ja outojen sanojen keräämiseen Kotikielen Seuran lukuun,\npaitsi sitä, että hän yliopistossa ollessaan lukukauden aikana oli\nainainen agitaattori, yksi noita n.s. \"fennomanian juoksupoikia\" sekä\nmelkein jokapyhäinen luennonpitäjä rautatienvarsipitäjissä Helsingistä\nHämeenlinnaan. Mutta hänen suurin työnsä oli tutkimus kotipitäjänsä\noloista, tuollainen pitäjänkertomus, jossa hän esitti oman\npaikkakuntansa 1) muinaistieteelliseltä, 2) historialliselta, 3)\nkansatieteelliseltä ja 4) kielelliseltä kannalta katsottuna. Siinä oli\nlueteltu jokainen vanha puu ja kivi, jokainen kyläkahakka, kaikki\npapit, lukkarit, suntiot ja kirkonkellot vanhoine kirjoituksineen,\njokainen maasta löydetty raha, taltta ja nuolenpää, jokainen kielen\ndiftongi, kerakkeen koveneminen ja pehmeneminen j.n.e. -- ja se oli\ntunnollista työtä, johon oli pantu vuosien vaivat ja lomahetkien\ninnostus. Se saikin kunnian tulla julaistuksi Suomikirjassa, siitä\nmainittiin muutamalla kehuvalla sanalla Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran vuosikertomuksessa, ja hän sai vastaanottaa pienen\nkirjapalkkionkin.\n\nMillä viattomalla riemulla hän kantoi tuon kirjapakkansa asuntoonsa,\nmillä hellyydellä hän selaili noita ikävännäköisiä lehtiä, joiden\nsisällöstä me muut emme olisi ikipäivinä viitsineet selkoa ottaa. Me\nnauroimme hänelle silloin, niinkuin niin usein ennenkin, teimme pilaa\nhänestä ja hänen hommistaan, me kaunosielut, jotka jo aikoja sitten --\ns.o. pari vuotta ylioppilaana oltuamme, tämä oli kolmas! -- olimme\npudistaneet päältämme ylioppilasinnostuksemme ja sen sijaan olimme\nsaaneet \"uusia aatteita\" ulkomailta. Me puhuimme ylenkatseellisesti\nsuomenmielisten ahtaista näköpiireistä, me nimitimme häntä\n\"pikkusieluksi\", joka ei ymmärtänyt Ibseniä eikä ole kuullut\npuhuttavankaan Emile Zolasta tai Paul Bourget'sta. Hän ei siitä\nloukkautunut, sillä hän ei käsittänyt, ei _voinut_ käsittää todeksi\nsitä, mitä puhuimme. Ja hyvä oli, ettei hän sitä käsittänyt, sillä\nvarmaankin hän olisi tullut onnettomaksi, jos hänelle olisi selvinnyt\nse, mistä me olimme varmat, eli että Runeberg oli vanhanaikuinen, että\nTopelius ei kelvannut aikamiesten luettavaksi, että Kalevala oli\npitkäveteinen eikä suinkaan mikään maailman ensimmäinen epopea, ettei\nkaikki ollut jumalansanaa, mitä Snellman oli sanonut, ja ettei\nYrjö-Koskinen ollut \"johtavissa aatteissaan\" lausunut\nhistorianfilosofian viimeistä sanaa maailman menosta. Sellainen\nmielipiteiden mullistus olisi ollut kova isku hänelle, joka oli\ntottunut pitämään maailmankirjallisuuden arvokkaimpana kaikkea, mitä\nsuomenkielelle käännettiin, josta ylioppilasalbumin ilmestyminen oli\nmerkkitapaus pohjoismaiden kirjallisuudessa, josta Suomalainen teatteri\noli ensimmäinen taidelaitos Euroopassa, Ida Aalberg ja Oskari Wilho\nensimmäisiä näyttelijäneroja ja Ekmanin Väinämöinen ja Takasen Aino\nmaailmanmainioita taideteoksia. Mutta se isku ei koskaan häneen osunut,\nsillä hän torjui kaikki arvostelut ja epäilykset sillä, että olihan se\nsuomalaista ja olihan se omaa -- \"ja tietysti tekin oikeastaan niin\najattelette, vaikka siinä vain leikkiä laskette\". Ja niin hän pysyi ja\nniin hänen _täytyi_ pysyä nuoruutensa ihanteille uskollisena. Silloin\nhänelle naurettiin, mutta jälkeenpäin olen tavannut niitä, jotka ovat\nhäntä kadehtineet.\n\nHän joutui maaseudulle, vähäiseen opettajavirkaan muutamaan\npikkukaupunkiin. Siellä hän tietysti ryhtyi, \"astuttuaan ulos elämän\ntaisteluun, toteuttamaan niitä ihanteita, jotka oli itselleen\nnuoruutensa aikana asettanut\", niinkuin sitä siihen aikaan\nakateemisella juhlapuhekielellä sanottiin. Ulos elämän taisteluun --\nKuopion takana! -- toteuttamaan ihanteita -- Torniossa!\n\nMutta hän toteutti omansa, ne, jotka hänellä oli: perusti suomalaisen\nseuran, oli ainaisena puhujana ja esitelmänpitäjänä kaikissa\npaikkakunnan isänmaallisissa riemu- ja surujuhlissa, puuhasi\nonnittelusähkösanomia mainioiden miesten syntymä- ja nimipäiviksi\npääkaupunkiin, juoksi pääkaupungin suomenmielisten asioita, liikutteli\nkaikkia keräyslistoja, joita hänelle tietysti tukuittain lähetettiin,\nmilloin teatterin takaamista, milloin uuden koulun kannattamista,\nmilloin minkin uuden seuran jäsenluvun kartuttamista varten. -- \"Ei\nsieltä tule mitään, ei sinne maksa vaivaa lähettää\", kuultiin\nhelsinkiläisissä toimikunnissa usein sanottavan. -- \"Miksei, lähetetään\nvain, kyllä hän ainakin itse siihen nimensä merkitsee\". He tunsivat\nmiehensä, ja listat tulivat kuin tulivatkin tunnollisesti takaisin --\nainakin hänen nimellään varustettuina.\n\nHuolet isänmaan asioista ja hänen omista asioistaan -- joita oli ehkä\nvielä enemmän kuin isänmaan asioita -- eivät kuitenkaan voineet olla\njälkeään jättämättä ainakaan hänen ruumiiseensa, joskaan ei sieluunsa.\nHän vanheni, laihtui, kävi kasvoiltaan läpikuultavaksi, itse sitä\nhuomaamatta. Maaseutupatriootin palkka on tavallisesti unohdus ja\nkiittämättömyys. Mitä tunnustusta olisivat pikkukaupungin poroporvarit\nvoineet hänelle antaa, ja pääkaupungissa oli niin paljon ja\nläheisempiä, joita täytyi \"tunnustaa\". Ei hän kuitenkaan, niinkuin niin\nmonet muut, tätä kiittämättömyyttä nurkunut; hän ei ollut koskaan\nkiitosta hakenut eikä siis huomannut sen puutettakaan. Mutta olen minä\nkuitenkin varma siitä, että hänellä oli salainen, hyvin, hyvin salainen\nhaaveensa kerran maailmassa päästä pääkaupunkiin, ja saattaahan olla\nmahdollista, että hän tämän toiveensa toteuttajaksi ajatteli jotakuta\nniistä miehistä, joilla oli valta ja virat ja joille hän oli niin monta\npalvelusta tehnyt. Ei hän tästäkään suoraan puhunut, ehkei ollut siitä\nitsekään selvillä, mutta puolista viittauksista sen kuitenkin huomasi.\n\nMutta mitä varten teki hänen mielensä pääkaupunkiin? En tarvinne\nsanoakaan, että hän oli pyrkinyt sinne päästäkseen ylenemään,\nsaadakseen suurempia tuloja, tullakseen huomatuksi. Hänen vaikuttimensa\nolivat tässä niinkuin kaikessa muussakin n.s. isänmaallisihanteellista\nlaatua. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän ei ollut käynyt\nHelsingissä. Mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli kasvanut\nhänen mielikuvituksessaan vielä suuremmaksi kuin se oli kasvanut\ntodellisuudessa. Hän ei osannut kuvitella mielessään sen kivikartanoita\nja uusia katuja, mutta se oli suurennut hänen silmissään maan\nhenkiseksi sydämeksi, suomalaisen sivistyksen kehdoksi, kansallisen\nherätyksen ahjoksi, ja miksi kaikeksi hän sitä nimittikään tuon\ntunnetun juhlapuhesanaston mukaan. Kun saisi vielä kerran sen nähdä,\njoskaan ei sinne asettua, nousta ylioppilastalon rappusia, istua\nlukusalin shakkihuoneeseen pehmeälle sohvalle ja selailla sanomalehtiä\n-- niitäkin oli siellä jo kaksi suomenkielistä jokapäiväistä ja niin\nsuunnattoman suuria entiseen nähden! -- käydä Arkadiassa, nähdä Säätytalo\nja Ateneum, mutta ennen kaikkea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusi\ntalo, ja olla läsnä sen kuukausikokouksissa, joihin hänen käsityksensä\nmukaan kaikki ne, jotka ovat suomalaisuuden parhaita, saapuvat\ntoisiansa tapaamaan. Istua siellä viheriän pöydän ympärillä suurten\nmiesten seurassa -- minä luulen, että hän heltyi kyyneliin sitä kaikkea\nkuvitellessaan.\n\nMonta vuotta hän sai sitä autuutta odottaa. Mutta hän pääsi siis sinne\nkuitenkin? Pääsi. Hän oli täällä käymässä äskettäin. Hän oli\nriistäytynyt irti ja lähtenyt ristiretkelle pyhäin hautain kaupunkiin.\nHänen rakkaimmat toiveensa olivat toteutuneet.\n\nTapasin hänet Aleksanterin patsaan edustalla, pää melkein selän yli\nputoamaisillaan. -- \"Sinä täällä, vanha veli, milloin olet tullut\nkaupunkiin?\"\n\nHänellä oli tuskin aikaa kättä paiskata ja kysymykseeni ei ollenkaan\nvastata. Sillä hän oli aivan haltioissaan. -- \"Mikä ylevä taideteos!\nMikä ihana symbolinen ryhmä!\" -- ja hän arvosteli sitä samalta\nisänmaallis-taiteelliselta kannalta kuin kaikki lehdet ja juhlapuhujat\nolivat tehneet. Koetin huomauttaa muutamista virheistä, mutta hänellä\nei ollut aikaa kuunnella. -- \"Se on kuolematon, kansallinen taideluoma,\nse on kansan itsensä pystyttämä, se tulee kautta vuosisatojen\ntodistamaan ... ja missä arvokkaassa ympäristössä, missä komeassa\nkehyksessä se seisoo! Suomen pääkaupunki saa pitää itseänsä onnellisena\nomistaessaan...\" Ja siitä hän siirtyi ylistelemään tätä pääkaupunkia,\ntätä \"Suomen ihanata pääkaupunkia\", tätä pohjolan kuningatarta. Se oli\nantanut hänelle aihetta loppumattomaan ihastukseen niinä päivinä, joina\nhän oli juossut sitä tarkastamassa. Hän oli käynyt taidemuseot,\nkansatieteelliset museot, Kirjallisuuden Seuran talot, teatterit,\nSäätytalot, kaikki. Mutta eniten kaikesta oli hän ihastunut siihen\nsisälliseen uudistukseen, joka täällä hänen mielestään oli tapahtunut:\nsiihen, että täällä jo _melkein_ tuli suomenkielellä toimeen. Melkein\njoka paikassa osattiin täällä suomenkieltä, melkein joka puodissa oli\nsuomenkielinenkin kyltti, ajurit puhuivat melkein kaikki suomea, ja\nolipa niitä, jotka eivät ruotsia ollenkaan ymmärtäneet. -- \"Ja sitten on\nniitä, jotka uskovat, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta!\"\n\nMelkein yhdessä henkäyksessä tyhjensi hän näin sydämensä meidän\nkävellessämme Senaatintorilta alas Esplanadille. Mutta joka askeleella\noli hänellä aihetta uuteen iloon. _Suomalainen_ kalustokauppa! Suomen\nteollisuuskauppa! \"Suomi!\" ja \"Pohjola!\" Kirjakauppojen ikkunoissa\n_suomalaista_ kirjallisuutta -- _korukansissakin_ ... suomalaista\nkirjallisuutta korukansissa! ... kuka olisi voinut kymmenen vuotta\ntakaperin sitä aavistaakaan mahdolliseksi. -- \"Ja tämäkö on sitten muka\nse viikinkiläisyyden pesäpaikka?\" -- Hän kävi totiseksi, otsa meni\nryppyyn. Niin, niin, vielähän ne ovat vallassa täällä. -- \"Mutta\nkotimainen hallitus on suomenmielinen!\" huusi hän riemuiten, niin että\nvastaantulijat kääntyivät jälelleen katsomaan, ja hänen kasvonsa\nvalkenivat: -- \"Voitto on meidän, suomalaisuuden hegemonia (mikä vanha\ntuttu, aivan unhotuksiin joutunut sana ylioppilasajoilta!) on\nsaavutettu, ja tiedätkö mitä, sentähden minä en voi heitä vihata, minä\n_säälin_ heitä, minä säälin heitä koko sydämestäni!\"\n\n-- Tässä on finspongi, huomautin minä.\n\n-- Elähän, vai tässä se on se mainio ... niinpä niin, tässähän se on ...\nvai tässä ne kävelevät ja tapaavat toisensa ja ratkaisevat maan ja\nkansan asioita.\n\nHänen teki mieli kävellä finspongilla, hän tahtoi nähdä, miltä \"ne\"\nnäyttävät. Jätin hänet siihen, ja me erosimme tavataksemme toisemme\nillalla teatterin jälkeen, josta me, muutamat hänen vanhoista koulu- ja\nylioppilastovereistaan, olimme päättäneet viedä hänet Kämppiin pienille\nkekkereille.\n\nHän lähti mielellään Kämppiin, jonka vihkimisestä ilmaisine aterioineen\nhän vuosia sitten oli lukenut itämaisesti satumaisen kertomuksen\nU.S:sta ja josta hänen mieleensä oli isänmaallisesti liikuttavana\nmuistona jäänyt se, että ovenvartia osasi kaikkia kieliä -- myöskin\nsuomenkieltä. Ja me näyttelimme hänelle ravintolamme sekä ylä- että\nalakerran.\n\nNe olivat ensimmäiset kekkerit, mitkä hänen kunniakseen koskaan oli\npantu toimeen. Ja se puhe, mikä hänelle pidettiin -- enemmän leikillä\nkuin todella -- oli sekin ensimmäinen laatuaan. Puhuja tunsi hänen\nelämäkertansa ja osasi koota kaikki hänen ansionsa yhteen. Kuvattuaan\nhänen luonnettaan, hänen hellää sydäntään, hänen hehkuvaa sieluaan,\nlopetti hän: \"Kun minä nyt juon sinun maljasi, vanha veikko, niin juon\nminä omien parhaimpien muistojeni, omien ihanimpien innostusaikojeni\nmaljan, sen kansallisen herätyksen keskiajan maljan, jolloin ei\ntiedetty mitään uuden ajan itsekkyydestä, vaan jolloin vanhat ja nuoret\nitseään muistamatta riensivät miehissä pyhää hautaa valloittamaan...\"\n\n-- Sinä puhut kuin enkeli!\n\n-- Ole vait! -- Sinä olet, vanha veikko, pysynyt sellaisena kuin meidän\nkaikkien olisi pitänyt pysyä.\n\n-- Surullisen hahmon ritarina, kuiskasi taas muuan, mutta onneksi eivät\nkuulleet sitä juhlapuhuja eikä juhlavieras, jotka lasit kourassa\nseisoivat vastakkain, toinen toisessa päässä pöytää.\n\n\"Ja sinä voit vielä iloita siitä, mitä näet näyttämöltä ... onnellinen\nsinä, joka et ole katsonut kulissien taa etkä nähnyt itsekkyyttä,\nvallanhimoa, ammattikateutta, intriigejä ... isänmaallisuus ei ole\nollut sinulle afääriä, sinä et ole itse hyötynyt hoitamastasi\nleiviskästä etkä voi uskoa, että muutkaan ovat sitä tehneet ... sinä\nolet pysynyt nuorena sielultasi, sinä uskot kaikkea, et epäile mitään,\net arvostele, et irvistele. En sano sinulle: tervetuloa! -- sanon vain:\nonnea matkalle! sillä sinulle on parempi, että pysyt siellä kaukana,\nmistä kaikki niin kauniilta kuvastaa. Maljasi! Eläköön!\"\n\nSe oli osaksi ivaa, osaksi totta ja tuli sydämestä. Oli juotukin\nmelkoisesti. Mutta hän ei käsittänyt ivaa eikä katkeruutta. Hänellä ei\nollut korvaa sellaisille soraäänille. Hän eli oman innostuksensa ja\nomien ihanteittensa sopusoinnussa. Ja hän kiitti meitä siitä kunniasta,\njota olimme hänelle osoittaneet. Mutta ennen kaikkea hän kiitti meitä\nsiitä, että hän meissä oli tavannut vielä saman hengen hehkumassa, joka\nmeitä kaikkia nuorina ylioppilaina innostutti.\n\nJa me kun olimme jo pelänneet, että hänen silmänsä olisivat auenneet ja\nhän mahdollisesti saanut vahingon sielulleen! Hän oli ja pysyi sinä\nsamana nuorena sieluna, mikä hän aina oli ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sehän on hyvä, että sellaisia vielä on olemassa! sanotte.\n\nVaan onko sitten kukaan väittänyt, ettei niin olisi? Sanoinhan jo\nalussa, että hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein\nkadehdittavimpia.\n\n\n\n\nOMAN ONNENSA SEPPÄ.\n\n\nEi ollut maalla eikä kansalla aavistustakaan siitä, että sellainen\npuute, sellainen suuri epäkohta olisi ollut olemassa. Se oli jotenkin\nrauhallisesti elänyt siinä uskossa, että sillä oli kaikki ne laitokset\nja virkakunnat, joita se onnekseen ja menestyksekseen tarvitsi, että\nlaitoksien johtajat ja virkojen hoitajat tekivät tehtävänsä, kuten\nparhaiten taisivat, ja ettei niitä uusia tarvinnut lisätä -- joskin olisi\nsaanut vanhoja hiukan vähennellä.\n\nMutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla oli uusi aate jo kauan\nmielessä kytenyt. Mikä se aate oli, siitä hän ei pitkään aikaan ollut\nselville päässyt. Hän haki sitä kuitenkin uupumatta; oli monet vuodet\nollut tällä etsivällä kannalla. Olisihan niitä ollut vanhoja aatteita\nkaikenlaisia tässä maassa, vasta puoleksi toteutettuja, joiden\npalvelemiseen hänkin olisi voinut elämänsä pyhittää. Mutta hän ei\ntahtonut olla palvelija, sillä hän tahtoi olla johtaja. Vaan kun meillä\non johtajia niin paljon, niin on kilpailu heidän välillään kova, ja\nsentähden ei ole helppo johtajanpaikkaa löytää ... jos ei odota\nvanhojen johtajien väistymistä, -- mutta hänellä ei ollut aikaa eikä\nhalua sitä odottaa. Sentähden piti keksiä oma aate, hakea veres\nvaikutusala, etsiä itselleen oma asia ajettavaksi.\n\nHän siis etsi sitä, ja viimein hän sen löysikin. Löysi sen ulkomaalta,\nniinkuin meillä melkein kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja\nsieltä tänne tuodaan, sillä omista aatteista me olemme verrattain\nköyhät. Mutta siitä me olemme rikkaat, että oloihimme runsaasti voidaan\nsovittaa aatteita vieraista maista.\n\nLöydettyään aatteensa -- löysikö hän sen nyt Amerikasta vaiko Englannista\nvaiko vain vanhasta emämaasta, on yhdentekevä -- ryhtyi hän sitä heti\nkohta tunnetuksi tekemään. Ensiksi hän kirjoitti asiasta sanomalehtiin\nkirjoitussarjan, joka oli hänen nimellään varustettu. Tässä\nkirjoitussarjassa esitettiin, miten tuo aate siinä vieraassa maassa oli\ntoteutettu, mitä hyvää se siellä oli vaikuttanut -- se osoitettiin\nnumeroillakin -- ja miten tarpeellista olisi, että se meilläkin\npantaisiin toimeen, meillä, jossa olot, luonnonsuhteet, kansan luonne\ny.m.s. ovat niin monessa kohden samanlaiset kuin siellä. \"Me olemme\npieni kansa, ja me olemme köyhä kansa, niin sanotaan\", kirjoitti hän,\n\"eikä meillä muka ole varoja tällaisiin uudistuksiin uhrata. Mutta se\non, luvalla sanoen, pintapuolista puhetta. Totta kyllä on, että olemme\nköyhiä, mutta senpä vuoksi juuri ei meillä olekaan varaa tuhlata\naikaamme toimettomuuteen. Olisi suorastaan kansallinen tappio, jos\nasianomaiset eivät niin pian kuin mahdollista ryhtyisi toimiin\" j.n.e.\n\nAsianomaiset, jotka yleensä eivät pane suurta merkitystä siihen, mitä\nsanomissa heidän tehtäväkseen tyrkytetään, eivät tietysti kallistaneet\nkorviaan tällekään uudelle ehdotukselle. He ovat kuin korkeat jumalat,\njotka eivät yksityisten suitsutusuhreista isosti ihastu, vaan vaativat\nyleisen mielipiteen suuria hekatombisavuja, ennenkuin lähtevät\npesistään liikkeelle tämän maailman puutteita parantamaan.\n\nHän tiesi sen, ja hän piti huolta siitä, että savu ei lakkaisi\nsuitsuamasta, vaan kerran tunkisi sekä suuhun että sieraimiin.\n\nHän kuului kaikkiin seuroihin ja yhdistyksiin, ja meillä on\nkaikenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, joiden toimialaan kuuluvat mitä\nkaikenlaisimmat aatteet ja asiat. Kun yksi seura hylkäsi hänen\naatteensa, otti sen toinen ohjelmaansa, ja jos ei olisi ottanut, olisi\nhän perustanut oman seuransa, mikä meillä on hyvin tavallista.\n\nKun sanomalehdet ja yhdistykset olivat asiaa kaikin puolin kannattaneet\nja kun se oli päässyt niiden asiain arvoon, joita \"päivänkysymyksiksi\"\nkutsutaan, täytyi sen tietysti tulla valtiopäivilläkin esille.\nSellaiset asiat kun tulevat valtiopäivillä esille, niin tulevat ne\nesille kaikissa säädyissä yht'aikaa. Kahdessa säädyssä se kyllä\ntapettiin, mutta kahdesta se joutui valiokuntaan. Hän oli itse\nsaapuvilla evästäjäisissä ja kuiskaili näkökohtia niille puhujille,\njotka hänen asiaansa puolustivat. Kun asia oli niitä harvoja asioita,\njotka eivät ole puolueasioita, otettiin se valiokunnassa ennen muita\nesille ja siitä valmistui mietintökin hyvissä ajoin. Poispantu lippu\nratkaisi valiokunnassa asian siihen suuntaan, että valiokunta kyllä\nantoi sille periaatteellisen tunnustuksensa; mutta kun asia valiokunnan\nmielestä oli hallinnollista laatua, hylkäsi se sen \"luottaen siihen,\nettä hallitus kyllä aikanansa, jos niin tarpeelliseksi näkee, on pitävä\nhuolta siitä, että\" j.n.e. Säädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön.\n\nMuuta ei hän ollut osannut toivoakaan ja oli hän menestyksestään niin\niloissaan, että piti pienet päivälliset niille, jotka olivat hänen\nasiataan puolustaneet.\n\n_Hänen_ asiataan ... se oli vähitellen muuttunut hänen asiakseen, ja se\nlausuttiin usein jo julkikin. Samalla oli hänestä vakaantunut se\nkäsitys, että hän on innokas, harrastava mies, joka ei jätä leväperään\nsitä, mihin kerran ryhtyy. Asian vastustajatkin olivat sitä mieltä ja\nlukivat sen hänelle ansioksi. Eikä sen tähden kukaan kummastellut, kun\neräänä päivänä luettiin sanomissa uutinen siitä, että se ja se oli\njättänyt Keis. Suom. Senaattiin semmoisen ja semmoisen ehdotuksen siitä\nja siitä.\n\nYleisen mielipiteen hekatombisavu oli siis tunkenut asianomaisten sekä\nsuuhun että sieraimiin, ja senaatti päätti -- ei kuitenkaan heti, vaan\nvasta vuoden, parin päästä -- asettaa komitean asiantuntevia miehiä\nasiata tutkimaan, valaisemaan ja valmistamaan. Komitean\npuheenjohtajaksi tuli tietysti asian alkuunpanija, eikä kauan kestänyt,\nennenkuin komitean ehdotus valmistettiin ja painettiin. Komitean\nehdotus oli näin kuuluva: \"Komitea on ottanut j.n.e. ... ja koska\nkomitea j.n.e. ... ja kun se asia, joka j.n.e. ... on sitä laatua, että\nsen toteuttaminen siihen suuntaan, kuin on ehdotettu, näyttää olevan\najan vaatima, ja siihen nähden, että maamme valtiosäädytkin j.n.e.,\nniin saa komitea suurimmassa alamaisuudessa H.K.M:lle ehdottaa, että\nH.K.M. armossa suvaitsisi\" j.n.e. -- lyhyesti sanoen: komitea ehdotti,\nettä perustettaisiin uusi virka ja että sen viran hoitajalle\nmäärättäisiin palkka erittäin ja erittäin vuokrarahat.\n\nSenaatti perusti viran ja määräsi palkan ja vuokrarahat erittäin.\n\nVaan kenpä viran hoitajaksi?\n\nTietysti asian alkuunpanija, aatteen esittäjä ja sen innokas ajaja.\n\nTarvitsematta suorittaa niitä näytteitä, jotka määrättiin vastaisten\nhakijain varalle, pidettiin hänet itseoikeutettuna olemaan seppänä\nsiinä pajassa, jonka seinät hän oli rakentanut, jonka alasimen maahan\niskenyt ja jonka palkeisiin hän oli ilman puhaltanut.\n\nNimitys otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa piireissä, lausuttiinpa\nvielä, että oli onni, että sellainen kyky oli saatu isänmaalle\npelastetuksi.\n\nSilloin kun virka perustettiin, oli se vain palkkiovirka. Muutamien\nvuosien kuluttua anoi viranhoitaja sen koroittamista vakinaiseksi\nviraksi sekä samalla hänen päästämistään osalliseksi asianomaiseen\neläkekassaan. Anomukseen suostuttiin. Suostuttiin seuraaviinkin: palkan\nkoroittamiseen uuden viraston päällikölle, apulaisen hankkimiseen\nhänelle hänen yhä lisääntyvissä tehtävissään, painatusavun antamiseen\nlaitoksen jokavuotisia julkaisuja varten j.n.e. Ja vähäisenä sivuasiana\nhuomautettakoon vielä, että laitoksen päälliköllä on velvollisuutena\nesiintyä juhlatilaisuuksissa nappitakkiin ja kolmikulmalakkiin\npuettuna, kuin myöskin kantaa miekkaa vyöllään sekä niitä\nritarimerkkejä, joita hänelle, jos ei jo ole annettu, niin ainakin pian\nannetaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mikä on nyt tuo aate ja tuo asia, josta maa ja kansa ei ennen\ntiennyt, mutta joka on nyt hyviin turviin joutunut?\n\nLuulen olevan jotenkin yhdentekevää tietää, mikä se sellainen aate ja\nasia on. Pääasia on, että se _jokin_ on ja että maalla ja kansalla nyt\non laitos, joka pitää siitä _jostain_ huolen, ja että sillä on mies,\njoka sitä laitosta johtaa ja joka siitä johdostaan palkkansa kantaa.\n\n\n\n\nYHDISTYSTEN AIKAKAUDELLA.\n\nKuvaus Helsingin elämästä.\n\n\nHän tuli huohottaen huoneeseeni, heittäytyi palttoo yllä sohvalle,\ntyhjensi lasin vettä, sanan virkkoi, noin nimesi:\n\n-- En jaksa enää, voimani ovat lopussa, olen tehnyt kaikki voitavani,\nnyt saavat mennä menojaan, en pane tikkua ristiin, en pukahda, en\npäkähdä ... olkoot, eläkööt!\n\n-- Mikä miehellä hätänä? Mikset pukahda, et päkähdä, miksi: olkoot,\neläkööt? Sanalla sanoen: mitä on tapahtunut?\n\n-- Ne nykyajan inhoittavat olot, ne tämän maailman uudet aatteet, ne\nseurat, ne yhdistykset...!\n\n-- Rauhoitu, veikkonen, juo vettä vielä lasillinen ja kerro!\n\nJa hän kertoi:\n\n-- Minulla on virka ja tulot ja oma koti ja oma talous ... minulla on\ntyttökin tiedossani, minä olen häneen jotakuinkin rakastunut, ja minä\ntahtoisin mennä naimisiin.\n\n-- Mikset sitten mene?\n\n-- Mikset sitten mene! matki hän. Mikset sitten mene? Mutta kuinka minä\nvoin mennä, kun en tiedä, missä hän on, missä häntä tavata, kuinka\npäästä puheilleen hakkailemaan häntä, pitämään häntä lämminnä,\nherättämään hänessä vastarakkautta, kosimaan häntä...\n\n-- Menisit tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin...\n\n-- Tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin? Niin voi puhua ainoastaan se,\njoka ei ole seurannut aikaansa, joka ei tiedä, mitä se vaatii, joka on\nelänyt säkissä niinkuin sinä. Suo anteeksi, että minun täytyy tuhkaista\npilkallisesti sieraimiini neuvoillesi. Luuletko sinä, että ajat enää\novat samat kuin meidän nuorra miessä ollessamme, jolloin oli\ntanssiaisia ja ylioppilasiltamia joka viikko, jolloin ihmiset vielä\nkävivät teatterissa ja tapasivat siellä toisensa? Luuletko, että nyt\nkäy päinsä naistuttavia saadakseen vain mennä ja antaa esitellä\nitsensä, kumartaa kaunottaren edessä, viedä hänet valssiin, pyytää\nhänet franseesiin, saattaa kotiin ja kosaista, sanalla sanoen:\nkihlautua ja mennä naimisiin? Ei, veikkonen! Nyt eivät neitoset enää\nilmaannu iltamiin, eivät tule teatteriin! He lukevat, harrastavat,\nkuuluvat seuroihin, istuvat yhdistyksissä, ja ainoastaan _siellä_ voi\nheitä enää tavata.\n\n-- Voithan sinäkin kuulua seuroihin, istua yhdistyksissä...\n\n-- Ja niinkuin en minä olisi niissä istunut, niihin kuulunut! Kaikkiin\nniihin olen kuulunut, kaikissa niissä olen istunut ... kaikki kokenut,\nkaikki kärsinyt -- hänen tähtensä, häntä tavatakseni. Mutta hän on\npaennut tieltäni, minä en ole koko talvena saanut vaihtaa sanaakaan\nhänen kanssaan, sillä minä olen aina tullut myöhään. Kun minä turhaan\nolin etsinyt häntä Suomalaisen Seuran tanssi-iltamista, sain minä\nvihdoin kuulla, että hänet oli nähty sen raittiusseuran iltamissa,\nmissä ei tanssita. -- Minä kiiruhdan sinne, teen raittiuslupaukseni, juon\nteetä ja särvin soodaa, istun illan, istun kaksi, niin jopa iltana\nkolmantena saan tietää, ettei hän enää harrasta eikä ole puoleen\nkuukauteen harrastanut raittiutta, vaan että hän nyt harrastaa\nnaisasiaa.\n\n-- Ja sinä tietysti harrastamaan naisasiaa!?\n\n-- Minä harrastamaan naisasiaa, minä hakemaan häntä Unionista, mutta\nminä sinne tultuani kuulemaan, ettei hän ole enää kuukauden päiviin\nkäynyt sen kokouksissa. Hän on innostunut tieteisiin, hän on päättänyt\nkartuttaa tietojaan. Hän on kirjoituttanut itsensä jäseneksi\nFilosofiseen Yhdistykseen, ja yks ... kaks ... minä olen samassa\nmyöskin jäsenenä Filosofisessa Yhdistyksessä ... hän onkin muuttanut\nmielensä ja ruvennut Uusfilologiseen Yhdistykseen ... kolme,.. neljä\n... ja minäkin olen muuttanut mieleni. Nyt olen hänet\nsaavuttamaisillani ja minä olen sitä iloisempi, kun tiedän, että\nUusfilologisen Yhdistyksen kokouksia seuraa seksailtama, jossa välistä\npistetään polkaksikin. Myhäellen kävelen minä Kämpin korridorissa ja\nodotan, että minut kutsuttaisiin sisään, sitten kun yhdistys on\nhyväksynyt minut jäsenekseen. Kutsu viipyy vähän, asiasta on syntynyt\neri mieliä, on väitetty, etten minä ole mikään kielimies. Mutta\nenemmistö näyttää olevan puolellani, ja eihän minulla ole kiirettä,\nsillä _hän_ ei ole vielä kokoukseen saapunut. Jo tullaan minulle\nilmoittamaan se ilonsanoma, että saan astua sisään. Pysähdyn peilin\neteen, suin tukkani ja olen juuri lukkoon tarttumaisillani, kun näen\nhänenkin saapuvan. Vihdoinkin! Voitto on minun! Tyttö on käsissäni!\nOlen onnen saavuttanut! Ovenvartia ottaa vastaan hänen vaatteensa\nkorridorin toisessa päässä, hänkin asettuu peilin eteen pukuaan\njärjestämään. En mene sisään vielä, annan hänen mennä ensin. Hän\nkääntyy ovenvartian puoleen, kysyy jotain ... minä kuulen sen, ja\nmaailma mustenee silmissäni! ... kysyy, missä _Alliance Française_\nkokoontuu ja menee toisesta ovesta sisään, toisesta minä. -- Huhhuh! --\nKahden viikon päästä minä olen jäsen _Alliance Françaisessa_, vaikka en\ntaida sanaakaan ranskankieltä. Mutta hän taitaa sitä niin, ettei hänen\nenää toista kertaa tarvitse käydäkään _Alliance Françaisessa_. Mutta\nestetiikka on hänelle outo ala, ja hän on ruvennut käymään Estlanderin\nluennoilla yliopistossa. Minä olen jo aikoja sitten kadottanut\nylioppilasoikeuteni, mutta minä haen ne takaisin varakanslerilta ja\nsaavutan hänet vihdoinkin luentosalissa. Tuo rakas olento istuu siellä\netupenkillä kymmenen muun neitosen kanssa ja tekee ahkerasti\nmuistiinpanojaan. Laittaun aivan hänen taakseen, hengitän melkein hänen\nniskaansa ... ja mimmoiseen niskaan! Oo! Se on niin valkea, niin\nkaunis, niin makoinen, niin hieno, ja tukka kähertyy siinä niin\nveitikkamaisesti. Mutta hän ei käännäkään päätään, ei ajattele muuta\nkuin opinnoitaan, ei aavistakaan, että ihailija istuu hänen takanaan.\nEnkähän minä voi esittelyttää itseäni hänelle -- yliopiston\nluentosalissa. Eihän se käy päinsä vestibyylissäkään. Eikähän hän enää\nilmaannu sinne seuraavalla tunnilla. Minä menetän taas pitkäksi aikaa\nhänen jälkensä, saan niistä vähän vihiä, seuraan niitä ja saan\nselville, että ne viikko sitten ovat vieneet Suomalais-ugrilaiseen\nseuraan, siitä Maantieteelliseen Yhdistykseen ja palanneet sieltä\ntakaisin; että hän Maantieteellisen Yhdistyksen oli vaihtanut\nMatkailijayhdistykseen; että hänet sillä välin on nähty Seemiläisten\nseurassa, jossa tohtori Tallqvist piti esitelmän \"assyrialaisten\nloitsuista\", ja toisen kerran aivan varmasti Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran kokouksessa, jossa professori Tudeer piti esitelmän\n\"Prometheus-taruista\" ... mutta minne tulenkin, tulen vasta sitten, kun\nhän on jo ehtinyt poistua. Minä tuskastun, minä kiusaannun, mutta minun\nihastukseni vain kasvaa, kun näen, mihin kaikkeen hän ennättää, mitä\nkaikkea hänen suuri sielunsa ehtii syleillä, miten nopeasti hän on\nottanut selkoa tiedon kaikista eri aloista.\n\nYstäväni vaikeni, tuijotti synkästi eteensä ja virkkoi riutuvalla\näänellä:\n\n-- Mutta tiedolliset opinnot eivät enää kuulu hänen harrastuksiinsa.\nHänen järkensä on saanut tarpeensa, hänen sydämensäkin vaatii osansa.\nSe kaipaa osoittaa hellyyttään, se säälii kärsiviä. Mutta mistä\nihmeestä minä olisin voinut aavistaa, että hän näiden tunteittensa\ntoimialaksi oli valinnut -- Eläinsuojelusyhdistyksen.\n\n-- Kai luulit, että hän oli ruvennut jäseneksi Kennelklubiin?\n\nHän hypähti seisoalleen.\n\n-- Sinä pilkkaat minua ... sinulla ei ole sydäntä ... sinä lasket\nleikkiä pyhimmistä tunteistani ... mutta minä sanon, että sinä loukkaat\nminua, kun loukkaat häntä ... minä en tahdo sinusta enää mitään tietää\n... ystävyytemme on lopussa ... minä menen ... hyvästi!\n\n-- Minne menet, ystäväni?\n\n-- Minä menen Keittokouluun ... en ehtinyt Veistokouluun, mutta\nKeittokoulussa hänet tavoitan! Jos en häntä siellä saavuta -- menen\nhirteen.\n\n-- Lue! sanoin minä ja ojensin hänelle päivän sanomalehden.\n\nJa hän luki siitä vapisevalla äänellä, että hänen ihanteensa eilen oli\nsuorittanut päästötutkinnon läpikäytyään neiti Olsonin\nkeittokoulukurssin ja että hänen näytteensä tutkinnossa oli ollut\nluumuputinki.\n\n-- Sitä putinkia olisi sinun pitänyt olla syömässä, sanoin minä, mutta\nkaduin leikintekoani samassa, kun näin, miten hän vaipui kokoon,\nikäänkuin pieneni ja kitistyi suuren palttoonsa sisässä.\n\n-- Kaikki on hukassa, sanoi hän heikolla äänellä. Jälkiruokakin on siis\nmennyt suuni ohitse ... keittokoulun vuositutkinto oli viimeinen\ntoivoni.\n\n-- Rohkaise mieltäsi. Ehkä tässä keino vielä keksitään.\n\n-- Mikäpä keino se voisi olla?\n\n-- Hän, tuo sinun ihanteesi, jota rakastat...\n\n-- Niin teen, rakastan vieläkin, jumaloin.\n\n-- Hän on otus.\n\n-- Otus?\n\n-- Ja sinä olet metsästäjä, joka ajat otusta.\n\n-- Mutta en häntä koskaan saavuta ... en saa koskaan painaa päätäni\nhänen rinnoillensa.\n\n-- Et saavuta siksi, ettet ole tehnyt niinkuin tekee oikea metsästäjä.\nOikea metsästäjä ei milloinkaan tee niinkuin sinä olet tehnyt.\nAjettuaan otuksen ylös ei hän lähde hänen perässään karkaamaan, vaan\njoko odottaa paikoillaan tai lähtee vastuuseen. Tee sinä samoin. Jos\ntunnen hänet oikein, on hän alkanut kiertokulkunsa uudelleen. Ehkä hän\nnyt parhaillaan huvittelee Suomalaisessa Seurassa. Elä mene häntä\nsiellä säikyttelemään, vaan mene sinä Keittokouluun. Käyt sitten viikon\npäivät veistokoulua, niin tulee hän sinua vastaan\nRaittiusyhdistykseensä. Jatkat matkaasi Eläinsuojelusyhdistykseen tai\nKennelklubiin, kumpi enemmän huvittaa, joll'aikaa hän harrastaa naisten\ntilan parantamista. Epäilemättä hän sieltä piankin muuttaa majaa ja\nsaapuu Filosofiseen Yhdistykseen. Sinä et välitä siitä, vaan loittonet\n-- itse asiassa kuitenkin näin lähenet -- ja odotat häntä\nMatkailijayhdistyksessä, kunnes kuulet hänen siirtyneen Uusfilologiseen\nYhdistykseen, jolloin sinä kiireen kautta loikkaat Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kuukausikokoukseen tai ajan voittamiseksi\nSeemiläiseen yhdistykseen ... ymmärrätkö tarkoitukseni?\n\n-- En vähääkään.\n\n-- Mutta onhan se aivan selvä, että teidän, saman ympyrän kehää toinen\ntoisaalta kiertäessänne seurasta seuraan, yhdistyksestä yhdistykseen,\nkerran luonnonlain välttämättömyydellä täytyy äjähtää yhteen _jossain_\nseurassa tai yhdistyksessä.\n\n-- Suokoon Jumala, että äjähtäisimme, sanoi hän, ja minä näin, että\ntoivon kipinä jo kiilti hänen silmässään, kun hän otti hattunsa, heitti\nhyvästinsä ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatson velvollisuudekseni ilmoittaa, että ystäväni äskettäin on\nlöytänyt onnensa Suomalais-ugrilaisesta Seurasta ja että kihlaus\nluultavasti piakkoin julaistaan Kansantaloudellisen Yhdistyksen\nperhepäivällisillä.\n\n\n\n\nLIIAN SUURIA MIEHIÄ.\n\n\nSuurten miestemme aika on ohitse, ainakin toistaiseksi. Mutta sen\nsijaan on meillä nyt liian suurten miesten aika.\n\nMitäkö minä ymmärrän liian suurilla miehillä?\n\nJokaisella meistä lienee joku tuttava, joka kooltaan on suuri ja\nliikkeiltään laaja. Kun hän tulee huoneeseen, täytyy hänen kumartua\novessa ja sittenkin hän usein satuttaa otsansa sen kamanaan. Kun hän\naikoo istuutua, on pelko tuoleja, jotka natisevat ja välistä\nsärkyvätkin hänen allaan. Jalat ulottuvat istuessa puolilattiaan, ja\nkaikki niihin kompastuvat. Niin pian kuin hän niitä liikauttaa,\nkolisevat pöydänjalat ja emäntä pelkää lamppuaan, ja kun hän lähtee\npois, lyö hän säännöllisesti päänsä kynttiläkruunuun. Suhteet pienissä,\njokapäiväisissä asunnoissa eivät ole hänen mitallaan tehdyt. Ainoastaan\nsilloin, kun pitoja pidämme tai muuten levitteleimme, on tuo suuri\nsukulaisemme paikallaan.\n\nSuomessa on meillä koko joukko sellaisia liian suuria miehiä. Ne ovat\nniitä, joihin verratessa maatamme tämä maa näyttää kovin pieneltä ja\nsen olot kovin ahtailta; ovat niitä, joista miltei ihaillen sanomme:\nmikä olisikaan hänen tulevaisuutensa ollut, mihin valta-asemaan hän\nolisikaan voinut kohota, jos olisi syntynyt jossain suuressa\nsivistysmaassa ... sellainen politikko, sellainen valtiollinen nero,\nsellainen mainio puhuja -- Englannissa olisi hänestä tullut ministeri,\nRanskassa presidentti, missä muussa maassa tahansa hän olisi eduskunnan\netevimpiä miehiä.\n\nMutta täällä Suomessa, täällä mitättömässä, kaukaisessa Suomessa -- ei\nmitään sellaista ympäristöä, jossa hän voisi edukseen esiintyä. Ja me\nmelkein halveksimme itseämme, että meidän täytyy valjastaa rotuhevonen\nauran eteen: kytkeä suuri valtiollinen kyky kaikenlaisiin\npikkutehtäviin.\n\nVaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne \"suuret hetkensä\",\njolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme.\n\nHän syntyi siihen aikaan, jolloin _ne_ suuret miehemme, joille jo on\npatsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa\nkansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat. Hänessä on\nsiis suuruus jo tavallaan syntyperäistä -- ainakin puhuu hän itse siitä\najasta, joka _hänet_ loi. Hän kasvoi ja kehittyi ja sai käsityksensä\nmaan ja kansan merkityksestä -- ja omastaan -- \"sinä suurena\nvuosikymmenenä, jolloin Suomen valtiomuoto uudistettiin ja ovet\navautuivat julkisen elämän avaroihin saleihin\", niinkuin hän kerran\neräässä juhlapuheessa virkkoi. Ja hän astui niistä sisään sillä\nvarmalla vakaumuksella, että hän oli kutsuttu uuden juhlasalin\nestraadilla esiintymään.\n\nEikähän kukaan voinut olla enemmän omansa esiintymään kuin hän oli.\nSiihen saakka ei ollut juuri totuttu julkisesti esiintymään eikä\njulkista esiintymistä näkemään. Jo paljas esiintyminen semmoisenaan oli\nmerkkitapahtuma, omansa huomiota herättämään, sitä suurempaa, kun\npuhuja oli komea, ääni suuri, ryhti vaikuttava ja aatteet ylevät, jo\nylioppilaskokouksissa hän oli niillä lahjoillaan nuorisoa\ninnostuttanut. Ja hänen ensimmäisen puheensa jälkeen valtiopäivillä\nalkoi heti kuulua kuiskauksia, että siinä on mies, joka olisi kunniaksi\nvaikka Englannin parlamentille; -- eikä sanota sitä vielä säälien eikä\nsurkutellen eikä omia oloja ahtaiksi arvaten, vaan ylpeydellä ja\nluottamuksella ja salaisella mielihyvällä, että joskaan eivät\nparlamenttaariset olomme ole suuren Englannin oloja, ovat ne kuitenkin\nparlamenttaarisia oloja, joita varten tarvitaan parlamenttaarisia\nkykyjä. Ja siitä päivästä on hän yleisessä mielipiteessä\nparlamenttaarinen kyky ja tunnustettu puhuja.\n\nSiitä päivästä on hän myöskin semmoisena esiintynyt ja siinä on hänen\nsuuruutensa, mutta myöskin liika suuruutensa.\n\nSillä jokaisilla valtiopäivillä hän kasvoi ja täytti paikkansa yhä\nparemmin. Ensin erään pikkukaupungin edusmiehenä, sitten pääkaupungin.\nMutta kuta suuremmaksi hän valtiopäivillä kasvoi, sitä vaikeampi oli\nhänen saada itsensä niiden väliajoilla mihinkään sijoitetuksi. Komeat\nkuvat tarvitsevat komeita puitteita. Eduskuntakokouksen aikana oli hän\nniissä puitteissa, joihin hän sopi ja jotka sopivat hänelle, mutta sen\npäätyttyä hän oli kuin taulu, joka harhailee ilman kehystä.\n\nJos Suomi olisi ollut mikä muu maa tahansa, olisi hänestä tietysti\ntehty ministeri. Mutta Suomessa ei tehdä edusmiehistä ministerejä,\nharvoinpa senaattorejakaan. Sentähden ei meillä niille\nparlamenttaarisille kyvyille, joita tahdomme ansioistaan palkita, ole\nannettavana kuin vähäpätöisiä luottamustoimia: pankinvaltuusmiesten,\ntarkastajain, revisorien, kontrollöörien ja sen semmoisten virkoja.\nMutta sen vuoksi myöskin sydäntämme kirvelee, kun näemme miehen, joka\non kuin luotu seisomaan, alakuloisena istuvan ahtaassa kansliahuoneessa\ntai kuluneen pulpetin takana tai kaikenlaisten pienten asiain ajajana\nmaita mantereita kiertävän -- säälimme roturatsua, joka on työauran eteen\nvaljastettu.\n\nHän koettaa kuitenkin parastaan, tahtoo käyttää kaikki lahjansa sen\nisänmaan palvelukseen, jonka tietää häneltä odottavan niin paljon -- ja\nolevan oikeutettukin odottamaan. Jos ei voikaan läpi vuoden\nparlamenttaarisena kykynä esiintyä, niin voi kuitenkin esiintyä\npuhujana -- tunnustettuna puhujana.\n\nJa siihen on aina tilaisuutta sillä, joka siihen tilaisuutta hakee.\n\nOn niin monenlaisia yhdistyksiä, joiden esimieheksi voi tulla ja joiden\nvuosi juhlissa voi puheita pitää; on kokouksia, joita voi avata ja\npäättää valituin sanoin, jotka pikakirjoituksen avulla sanomalehdissä\nsanasta sanaan julkaistaan; on isänmaallisia juhlia, joissa yleisö\nkättentaputuksilla ilmaisee suosionsa; on hautajaisia, ja lukemattomat\nja liikuttavat ovat ne puheet, joita hän vuosittain haudoilla pitää; on\npäivällisiä ja pikku pyrähdyksiä; -- mutta ennen kaikkea on riemujuhlia.\n\nKansalainen on pysynyt hievahtamatta samassa virassa kymmenen vuotta,\nja päivän merkityksen johdosta panee hän toimeen ystävilleen pienet\nkekkerit, joista tulee uutinen sanomalehtiin ja puhujat mainitaan;\nsama kansalainen on pysynyt tuolla samalla sijalla kaksikymmentä\nvuotta, ja hänen virkaveljensä toimittavat hänelle päivälliset\npuheineen Seurahuoneella; viisi vuotta lisää, ja hän viettää\nneljännesvuosisata-riemujuhlansa tervehdyslähetystöineen aamupäivällä\nja suurine sähkösanoma-illallisineen iltapäivällä -- ja tuo tunnustettu\npuhuja pitää puheen, yhden aamulla ja illalla toisen, ja siinä hän luo\nkatsauksen ei ainoastaan juhlan esineen elämäntyöhön, vaan myöskin koko\nmaan vaiheisiin noiden viidenkolmatta vuoden kuluessa, vaiheisiin,\n\"joihin arvoisa vieraamme on niin tehokkaalla tavalla osaa ottanut\". Ja\nsiitä kasvaa vähitellen suuri valtiollinen puhe, joka huomenna on\nluettavana kaikissa sanomalehdissä ja täyttää niissä palstan petitiä.\nJuhlan esine on pian unhotettu, mutta puhe elää siksi -- kunnes toinen\nsamanlainen sen tieltään työntää.\n\nEihän siis oikeastaan puutu puitteita eikä tilaisuutta puitteissa\npuhua.\n\nMutta joka kerta, kun minä kuulen tuon tuommoisen suuren miehen noiden\nkehystensä keskestä puhuvan, tuntuu minusta kuin hän olisi liian suuri\nsittenkin. Ei ole suurilla sanoilla kylläksi kaikupohjaa, ei äänellä\noikeaa kumukoppaa -- on niinkuin hän aina esiintyisi Englannin\nparlamentissa, puhuisi maan kokoontuneille säädyille, sanoisi\nsanottavansa plenum plenorumissa.\n\nMutta mikseivät ne istu senaatissa, nuo miehet? olen usein itseltäni\nkysynyt ja kysynyt muilta.\n\nSiksikö, että ovat liian suuria sinnekin?\n\nOn ainakin nähty, että juuri silloin, kun he, kasvot kansaan\nkääntyneinä ja kansan kasvot heihin, seisovat puhujalavalla eikä\nkenenkään mielestä voi olla muuta kuin yksi ajatus siitä, että\nensimmäinen tyhjäksi jäävä istuin neuvospöydän ääressä on oleva jonkun\nheistä, hiipii tuolla heidän selkänsä takana, ohitse Ritarihuoneen ja\nsivu Säätytalon, toisia, jotka eivät koskaan ole kehyksissä seisoneet\neivätkä koskaan puheita pitäneet, eivät olleet parlamenttaarisia\nkykyjä, vielä vähemmän tunnustettuja puhujia, vaan jotka osaavat\nkuiskata, silloin kun tarvitaan, ja vaieta, kun on vaikenemisen aika;\njotka eivät astu toisten varpaille ahtaissa huoneissa, eivätkä pudota\nkruunua katosta, vaan sen kohdalla varovasti päänsä kumartavat, joilla\non ne suhteet, mitkä tässä maassa tarvitaan, jotka sanalla sanoen eivät\nole liian suuria, mutta eivät myöskään liian pieniä.\n\n\n\n\nLIISAN LEHMÄ.\n\n\nKalle Kettunen kuului tavallaan \"sivistyneeseen köyhälistöön\". Hän oli\nnäet läpikäynyt kansakoulun, hänellä oli jotakuinkin hyvä käsiala, ja\nhän oli lukenut kaikki kirjat, joita lainakirjastosta oli saatavana.\nSitä paitsi seurasi hän tarkasti kaikkia lehtiä, joita lähiseudulla\ntilattiin, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan varaa pitää niitä omiin\nnimiinsä. Vaatteet olivat hänellä herraskuosia, kaulassa oli\nselluloidikaulus ja Roihan kravatti. Hän osasi kumartaa kuin herrat\n(kantapäitä yhteen iskien) ja paljastaa leikkotukkansa temmaten siitä\nhattunsa suoralla kädellä, niinkuin oli nähnyt kauppiaan konttoristin\ntekevän. Sitten poltti hän \"rettingin\" paperossia, joi mielellään\nolutta kievarissa, kun sattui saamaan rahaa irti, ja kirjoitti nimensä\n-- jota muuten joka paikkaan kirjoitteli -- Kaarlo Kettuin.\n\nRahaa hän sai irti enimmäkseen \"viraapelitöillä\": kulki tuolloin\ntällöin mittarin mukana, ajoi maantielautamiehenä vallesmannin\nkuskipukilla, oli mielellään kaikenlaisessa helpossa laiskan miehen\nammatissa, mutta aivan vastenmielisesti siinä, mikä olisi ollut hänen\nvarsinainen kutsumuksensa, jossa hän oli hyvinkin taitava, silloin kun\ntahtoi. Hän oli näet hyvä suutari, mutta viitsi harvoin muille\nsuutaroida eikä aina omiksi tarpeikseenkaan. -- \"Ei kannata käsin\nommella, kun tehtaista saa huokeammalla\" -- sen hän oli oppinut\nkirjoista.\n\nTämän olen kertonut kuvatakseni, millainen poika oli sillä, joka oli\nhänen äitinsä, Liisalla, jolla oli mökkönen toisella puolen salmen,\nvastapäätä pappilaa.\n\nÄidit tulevat usein poikiinsa, varsinkin heikot äidit, muodostuvat\nheidän mukaisikseen ja omaksuvat heidän aatteensa ja olentonsa. Liisa\nei tullut Kalleensa, sillä hän oli uuttera ja tarkka: kehräsi, kutoi\nkankaita, hieroi ja kuppasi, mutta ennen  kaikkea hän hoiti lehmäänsä,\nOmenaansa, josta säästi ja möi sen maidon, minkä sai pojaltaan\nvarjelluksi. Siitä he elivät ja siitä maksoivat huoneen vuokran. Kesät\nkulki Omena laitumella sydänmaalla, ruohoisessa mäkikylässä, ja siellä\noli silloin Liisakin. Talvet se söi \"pitäjän heiniä\". Ne olivat niitä,\njoita jäi kirkkomiesten jäleltä kirkon ja tapulin seinustalle. Niin\npian kuin viimeinen reki oli ajanut pois, ilmaantui Liisa haravoineen,\nraapi kokoon luokonsa ja sijoitti sen pieneen kelkkahäkkiinsä, jonka\nyksin vetää paarusti pahimmallakin pyryllä salmen yli latoonsa. Kalle\noli liian suuri herra ruvetakseen \"kenenkään hevoksesi\", istui\npitäjäntuvalla, joi vehnäskahvia ja poltti \"rettinkiä\".\n\nVaan kerran oli Omenalle käydä hullusti.\n\nKallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa\ntaskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla\nostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin\nmarkkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa\nKallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin,\nsilloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli\nmuuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta,\nniinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. \"Miestä myöten\nmiekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.\" Sentähden se oli ollut\nkaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta\naina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli\nheikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä,\nmutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa. -- \"Vai\nsemmoiseen turhuuteen minä! ... en ensinkään ... en penniäkään ... en,\nvaikka polvillasi rukoilisit.\" -- \"Te lehmällänne pidätte paremman kellon\nkuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka\npilkkaisi.\" -- \"Ei liikutakaan!\" kivahti Liisa. \"Pilkatkoot! Saavat ne\nsemmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa,\nmutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!\"\n\nSellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti\nsiihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon\npäällisrahoja hän ei saanut.\n\nVaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän\nmolempiin kelloja toisiinsa.\n\nEräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa.\nKaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja\nneitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan\nympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään\nesiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia\nkuulijoita ilmaantui.\n\n-- Lehmä on kirjoitettu ... Omena on pantu ryöstöön ... vallesmanni\nlaittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin\nensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi\nminua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!\n\n-- Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.\n\n-- No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!\n\nJa sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:\n\nKallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan\njoutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä ... mitä se\nsemmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä\nnouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää -- mutta se ei nyt muka\nkelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon\ntiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut\nvaikka silmästään.\n\n-- Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta ... antaisi hänen\nolla ... minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku\njoukosta.\n\nLiisa ei suvainnut, että muut hänen poikaansa moittivat silloinkaan,\nkun itse häntä eniten sadatteli. Hän vaikeni ja käänsi puheen\ntoisaalle.\n\n-- Jo niitä pitää olla ilkeitä ihmisiä. Ja vielä ovat sukulaisia\nolevinaan. Sanoinhan minä jo tytölleni, kun se sen Heikin otti, että\npahankurinen se on. Menepäs ja kirjoituta anoppimuorisi ainoa lehmä!\n\n-- Sekö sen on kirjoittanut?\n\n-- Sehän se on. Sehän se on viekoitellut Kallen kelloja vaihtamaan.\nViisitoista markkaa määrää väliä, ja sitten tehdään velkavekseli.\nViikon perästä panee jo kuvernööriin eikä tule puhumaan mitään.\n\n-- Eikö Kallekaan ole puhunut?\n\n-- Eikä ole puhunut ... mitenkä se siitä olisi puhunut, kun on siitä\npitäen ollut mittarin mukana pitäjällä! Ja minkä se Kalle olisi\ntainnut, jos olisi puhunutkin. Eihän sillä raukalla ole pennin\nsyrjääkään. Sama jos tyhjää haraisisi. Kuvernöörissä lyödään kuluja\nkuusitoista markkaa viidentoista markan velasta, ja nythän ne vienevät\nminulta lehmän. Itse kuuluivat uhanneen tulla huutamaan. Lehmän ne\nvievät ... voi minua poloista!\n\n-- Mutta eihän Liisan lehmää mitenkä voi myydä Kallen velasta! Ettekö\nsanonut, että lehmä on teidän?\n\n-- Sanoinhan minä, -- mutta eihän se uskonut, kirjoitti vain. Ei kuulu\nauttavan, kun se on kaikki ollut olevinaan yhteistä. Vaan jos saisi\ntodistuksen, että se on minun oma hankkimani ja että siinä ei ole\nKallella osaa mitään, niin saattaisi peruutua. Vaan kuka sen minulle\nsemmoisen todistuksen antaa? Ei kuulu kelpaavan talonpojan todistus.\nRovasti sen kyllä tietää tämän asian, mutta kun ei sekään nyt ole\nkotona ja tän'iltana pitäisi jo paperi olla vallesmannissa.\n\nLiisa taas voivottelemaan, itkemään, me muut Kallea soimaamaan ja\nkummastelemaan, mitä varten hän sitä hoitaa luonaan, aikamiestä. Liisa\nsiitä yhä enemmän itkemään:\n\n-- Kun se on niin hyvä ja hellä ... eikä ole milloinkaan pahaa sanaa\nsanonut eikä kädellä kolhaissut ... ja hoitaahan tuo Omenatakin, kun\nminä olen kylällä kuppaamassa, ja tekee törkyäkin kesällä, vaikkei sitä\nole akkain töille opetettu.\n\n-- Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.\n\n-- Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään.\nMutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden\ntästä talosta, toiseen taloon itkemään -- opettelen tässä kerjäläisenä\nkulkemaan.\n\n-- Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos\nminä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?\n\n-- Ettäkö nuori herra ... minkä tähden ei!... kyllähän se kuvernööri\ntoki teitäkin uskonee ... en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole\nosannut ajatella muita kuin rovastia.\n\nHän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän\nlähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan\npyynnöstä -- sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu -- \"hengellisellä\nvalallaan vakuutti\", että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä\nLiisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen\nkasvoillaan hymähteli.\n\nHän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka\nkokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli\nkatoamaisillaan, ja sanoi mennessään:\n\n-- Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta\nmalttakoothan!\n\n-- Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen ... häntä\nteidän pitäisi torua.\n\n-- Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.\n\nMutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamien aikain kuluttua, kun taas tapasin Liisan, muistin hänen\nlehmäjuttunsa ja kysyin, millä pohjalla se nyt oli.\n\n-- Hyvällä pohjalla! sanoi hän kehuen. Pois kiellettiin myönti!\nKuvernööristä tuli epuu, ja minä kysyin vielä kulujanikin.\n\n-- Saittekos?\n\n-- Sainhan minä! -- ja nyt se on vävypoika siitä itse lehmitönnä! lisäsi\nhän kuiskaten.\n\n\n\n\nNAIMAJUTTU.\n\nVanhan puhemiehen kertomus.\n\n\nOlen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet\npaidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen\nsellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja\nAnna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä\nilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä\ntoisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.\n\nSe seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan\nvähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä\nnaulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella\npyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden\nseppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä\nilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se\nolisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin\ntakanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan\nmenevä.\n\n-- Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran\ntunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.\n\n-- Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.\n\n-- Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.\n\n-- Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.\n\n-- Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.\n\n-- Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?\n\n-- Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.\n\n-- Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta\nkun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko\nmiettiä?\n\n-- Mieti häntä!\n\nKun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian\nsepälle mietittynä.\n\n-- Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.\n\n-- Onhan minulla ... on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli\nvalttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?\n\n-- Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.\n\n-- Mitäs arvelet?\n\n-- Mahtaisiko tuo huoliakaan?\n\n-- Jätätkö asian minun varaani?\n\n-- Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä\nmyöten valmis.\n\nTämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä\nkäyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa\nja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa\nkankaita kutoen ja käsitöitä tehden.\n\nAjoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun\npaikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.\n\nKun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön\nkanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.\n\n-- Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.\n\n-- Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla\nmielesi.\n\n-- Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.\n\n-- No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle\nlähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja ... totta se on,\nsen saat uskoa empimättä.\n\n-- Jokohan mahtaisi olla totta.\n\n-- Sano, paljonko tahdot kihloja ... tai ota tuosta, minkä haluat.\n\nJa minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän\nnurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä\nviisikymmentä markkaa.\n\n-- Ota koko satanen! kehoitin minä.\n\n-- En ota .... on sitä tässäkin.\n\n-- No, kun sillä uskonet...\n\nJa silloin oli se asia _sitä_ myöten valmis.\n\n-- Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet\nensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja\nsiellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.\n\nAnna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei\nnäkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan\nvalmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset\nsepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy\npuheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään\nhäät.\n\n-- No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään?\nkysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.\n\n-- Eihän tuonne tullut lähdetyksi.\n\n-- Aiotko peräytyä puheestasi?\n\n-- Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.\n\n-- No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan, -- ja minä\nvedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.\n\n-- Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.\n\n-- Itsesi se on pantava.\n\nHän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat\npappilaan.\n\nEikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa\nnäkemään.\n\n-- Miksi et tullut? kysyin taas.\n\n-- Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.\n\nMutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti\nomansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun\nvietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja\nsiitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman\nvuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet\nnekin tekemättä.\n\n\n\n\nKUJEELAN MATTI.\n\n\nHän on suurimpia humoristeja laajemmaltakin alalta etsien. Puheissaan\nhän on hiljainen, tasainen ja hidas, eikä hän käytökseltäänkään eroa\ntavallisista maalaisisännistä. Mutta kuitenkin hän on pitäjänsä\nkuuluisin mies, ja hänen kujeistaan on lukemattomia juttuja liikkeellä,\njotka hyvin pian tulevat puheeksi, niin pian kuin vain joku vieras\nsattuu niille maille, missä hän asuu.\n\nVarakkaan isän ainoana poikana hän on perinyt useampia maatiloja.\nNiistä oli hän haltijaksi päästyään antanut kaikki muut arennille\npaitsi yhden, jota hän itse asui.\n\nMutta mitenkä hän sitä asui?\n\nJa hänen taloudenhoitonsa on jo yksi niitä puolia hänen elämästään,\njoita naapurit eivät lakkaa ihmettelemästä.\n\nEnsiksikin on hänellä se tapa, ettei hän tee minkäänlaisia korjauksia\nhuoneisiinsa. Ei hän laita kattoa, kun se alkaa vuotaa, eikä pane uutta\nsiltaa, kun vanha rupee hajoamaan. Mutta kun vesi yhdessä tuvassa tulee\nahdistamaan ylhäältä ja pakkanen pyrkii sisään alhaalta, niin muuttaa\nhän toiseen tupaan ja jättää ensimmäisen kylmilleen. Tuota tietysti on\nmoni mies ihmetellyt, ja moneen kertaan on häneltä kysytty, miksi hän\nei paikkaa kattoaan. Ja yhtä monta kertaa on hän antanut tämän vanhan\nklassillisen vastauksen: -- \"Mikä sinne sateella menee paikkaamaan.\" --\n\"Mutta onhan poutiakin?\" Ja taas on hän vastannut niinkuin vanhan\ntarinan mies: -- \"Eihän se poudalla vuodakaan!\"\n\nKatot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää\ntoisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon,\nmuuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.\n\nSe on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla\nkuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet\nmilloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa\nsuostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa\nkasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona\nhän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun\nniitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa\ntoiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa\npellolleen, vastaa hän: -- \"Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa,\nkun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.\"\n\nKaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä\nkolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.\n\nYhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin.\nAitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin\nvaatimuksesta oli _pakotettu_ panemaan. Sentähden saapikin karja kulkea\nvaltoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä,\nhevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja\npientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen\nkanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin: -- \"Onhan niiden sieltä\nitsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin\", vastaa hän.\n\nSellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja\nja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa\nkuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan\nolisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.\n\nNaapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia\nvastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen\ntalon akka sanaa tuomaan: -- \"Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman\nsisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!\" huutaa hän jo ovessa.\nMatti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään: --\n\"Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken\nrupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!\"\n\nToisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä\nsikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti: --\n\"Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä\nsikoja kuitenkin talossa tarvitaan.\"\n\nMatti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä\nmuutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä\nyht'aikaa. -- Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi\nasiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos\nyhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas.\nTällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse\ntoistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika\nmenee ohi. -- \"Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan\", sanoo hän sitten\nnoustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.\n\nKerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli\nmaksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään\npahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan\nkirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli\njättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä\nkotiinsa siivottaviksi. -- \"No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun\net tarvinnut\" kysyttiin häneltä. -- \"Kun nuo näkyvät muutkin ottavan\",\narveli Matti.\n\nEi koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä.\nVasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita,\nvetää hän rahat pöytään.\n\nMutta kerran tahtoi hän jatkaa pilaa pitemmällekin ja antoi kuljettaa\nlehmänsä kaupunkiin huutokaupalla myytäväksi. Aletaan jo vasarata\nheiluttaa, kun Matti saapuu paikalle ja suorittaa velkansa. -- \"Mikset\nennen tuonut?\" kivahtaa vallesmanni. Vaan Matti vastaa: -- \"Olisihan nämä\nrahat olleet ennenkin, vaan kun tulivat hakemaan näitä lehmiä, niin\najattelin, että antaapa heidän kerran heidänkin käydä kaupunkia\nkatsomassa, kun ei niitä kuitenkaan olisi itseltä tullut tänne asian\nalkaen tuoduksi.\"\n\nTämmöisiä kujeita on hänen elämänsä ollut täynnä, ja joka vuosi hän\nkeksii jonkun uuden. Nähtävästi ei hän tule toimeen, jos ei hänestä\npuhuta.\n\nKirkon kirjoissa on hänen nimensä Kupeelan Matti eli Matti Kupeinen,\nmutta kylän kesken on häntä jo kauan kutsuttu Kujeelan Matiksi eli\nMatti Kujeiseksi.\n\n\n\n\n\"NYT NE TULEE!\"\n\nPikkukaupungin kuva.\n\n\nPieneen kaupunkiin on jo monta päivää odotettu laivoja tuleviksi. Päivä\non paistanut jo viikon ajan varsinkin kuumentanut katot ja seinät ja\nsaanut pienimmänkin tuulen hengen huokaistessa kadut porona\npölähtämään. Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut\nkoteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä\ntäältä näkyviin. Kaupungin herroilta on ensimmäinen lämmin päivä kädet\npäällysvaatteiden hihoista irroittanut, toisen päivän ovat takit\nvapaasti hartioilla heiluneet, mutta kolmantena ne ovat solahtaneet\nkokonaan pois, niin että he nyt ovat kuin perhoset koteloistaan\nlentäneitä, valmiina kukkasten kimppuun käymään. Neitosten hattuihin on\ntaas muutamien päivien paisteesta kukat puhjenneet punaisina, sinisinä\nja valkoisina hohtamaan, ja niitten ympärille pian kokoontuukin\nperhosten liihoitteleva parvi. Pitkiä kierroksia tehden ne sinne tänne\nkeikuttelevat, tulevat vastaan, menevät ohitse, mutta viimein seuraan\nyhtyvät, pyytäen saada tarjota lasin limonadia \"saftin\" kanssa. Siinä\nhe sitten istuvat vesipuodin edessä ja puhelevat kohteliaasti tämän\nkevään kuumuudesta ja siitä, että on väri.\n\nTuo kuumuus se kaikki muutkin ajaa vesipuodille. Uutten uhkain lähtee\nsinne virastosta päästyään nauttimaan herra ja samaan aikaan ilmaantuu\nkartanonsa portille rouva, kahta pienintä lastaan käsipuolesta\nretuuttaen ja muita kolmea edellään ajaen.\n\n-- Kyll' on väri, puhaltavat siinä toisilleen herrat, päästyään\nvesipuodille.\n\n-- On ihan niinkuin keskellä kesää, huokaavat taas toisilleen rouvat ...\nihan kuin keskellä kesää, vaikka vasta ollaan alkupuolella toukokuuta.\n\n-- Ja kun eivät jäät vielä ole lähteneet!\n\n-- Niin, eivätkä tule laivat!\n\n-- Eivät tule ... vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä,\nniin sulavat jäät paikoilleen.\n\n-- Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!\n\nMutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä\nne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan,\ntuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta...\n\n-- Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän\naikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.\n\nNiin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.\n\nJa aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen\nkorkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se\nsiinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän\nperästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta\nsuuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään\nkuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan.\nja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi\nuneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä\nkäyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja\nmusteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja\naamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja\njättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä,\nkun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena\nhelinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.\n\nMutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki\nja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne\nuppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne\ntietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa\noli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata\nvenheen rautaisen pohjan.\n\nJa niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin\npaistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään... Aivan niinkuin\nheinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat,\nkukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla\nlemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja\nrannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot\netelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko\nkaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja\naina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin.\nKirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli\ntapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä\nkertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt\nkuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.\n\nVaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan.\nSähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä\nkaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne\ntalviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä\npääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet\nväylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut.\nHäpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota\nsijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista\nsanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo\nsanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se\npian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain\nmenolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista ...\nettä se oli suorastaan hävytöntä...!\n\n-- Mutta mikä siihen on syynä tähän? kyselivät he kiihkeästi toisiltaan.\nMikä tähän on syynä?\n\n-- Niin, mikä tähän on syynä? sai kysyjä vastaukseksi toiselta, joka oli\nyhtä liikutettu.\n\n-- Siihen on tietysti se syynä, ettei tuule, tiesi kuitenkin muuan vanha\nkaupunkilainen ilmoittaa.\n\nJa se selitys nyt yksimielisesti oikeaksi tunnustettiin. Herrat siitä\nkaikkialla puhuivat, ja rouvat käyttivät toisaalla aivan samoja\nsanoja... Ei tuule! Tietäähän sen, etteivät jäät tuulematta lähde.\nSiinähän se on, kun ei tuule. Vaan kun tuulisi! Kun oikein puhaltaisi!\n\nJa kun nyt oli saatu se puheenaineeksi, niin ei muusta puhuttukaan.\nPuhuttiin, tarkastettiin ja punnittiin asia kaikilta kannoilta.\nMuistuteltiin ensin, miten oli ollut tuonnoisina vuosina, kun ei ollut\ntuullut eikä satanut. Siten oli silloin ollut, etteivät jäät lähteneet\nennenkuin kesäkuussa. Sitten arveltiin, niistä päin olisi paras tuulla,\njos tuulemaan rupeaisi. Pohjoisestako vai etelästä? Epäilemättä\netelästä, sillä sieltä olivat laivat tulossa ja niiden edestähän piti\ntuulen puhdistaa tie. Sillä jos pohjoisesta tuulisi, niin työntäisi\njäät suurilta seliltä ahtaisiin salmiin ja sulkisi väylän... Niin,\nniin, kyllä oli tavallaan oikea sekin mielipide, mutta toiselta puolen\nei saanut jättää huomioon ottamatta, ettei etelätuuli siellä ahtailla\nsalmivesillä saisi hetikään sitä vauhtia, minkä pohjoistuuli...\nItätuuli tunnustettiin kuitenkin lopullisesti parhaaksi tuuleksi, sillä\nse perkkaisi heti kohta väylän, joka kulki itäisen mantereen puolta.\n\nKaupungin sanomalehtikin, joka tahtoi tarkasti seurata yleisönsä\nmielipiteitä, otti tuulestapuhuakseen. Puhui yhtä totisesti kuin\njostain tärkeästä, valtiollisesta asiasta. Mainitsi ensin tosiasiana\nsen seikan, ettei ole tuullut moneen päivään ja että varjossa on ollut\n20 astetta lämmintä. Mutta toisessa numerossa lausui lehti jo\ntoivomuksen siitä, että hyvä olisi, jos tuulisi. Punnittuaan\nmonipuolisesti eri näkökohdat tuli lehtikin itätuulen puolelle ja\nvakuutti, ettei kesä ole idän tuulematta koskaan tullut, \"sillä pitää\nmuistaa, mitä ikivanha suomalainen sananlasku sanoo: idän suvi, idän\ntalvi, idän ilmat ilkeimmät, josta edellisen osan voimme sovittaa\npuheena olevaan tilaisuuteen, nimittäin jäiden lähtöön.\"\n\nEi vain tuuli ottanut näistä toivomuksista totellakseen. Silloin\ntällöin kyllä puhalti kuin torkuksista herännyt ja hoiperteli unissaan\nvähän aikaa paikasta toiseen, pannen pölyä liikkeelle ja siirrellen\nmaalin ja tervan hajua paikasta toiseen, mutta laskeusi sitten taas\nlevolle ja lepäsi pitkät hetket värähtämättä. Päivän helteisestä\npaisteesta rupesi jäiden vastarinta kuitenkin vähitellen raukeamaan. Jo\nolivat ne kadottaneet iloisen muotonsa, käyneet surullisen\nharmahtaviksi, siitä yhä tummemmiksi ja lopulta aivan sinertäviksi.\n\n-- No, kohta siinä ei auta mikään!\n\n-- Ei se niin vain mene ... viikon päivät kestää vähintäänkin vielä,\nennenkuin painuvat, jos ei rupea tuulemaan.\n\n-- Jokohan niin?\n\n-- No se on varma. Olen minä siksi vanha mies ... minä olen jo\nviisikymmentä vuotta kirjoittanut muistiin jäiden lähdön ja laivain\ntulon ja tiedän, että kymmenen vuotta sitten oli niinikään tällaista\ntuulematonta ilmaa eivätkä laivat päässeet tulemaan, ennenkuin jäät\ntuohon märkänivät paikoilleen. Ja sen minä olen sanonut ja sanon\nvieläkin, ettei laivain tulosta vielä viikon päiviin ole puhettakaan.\n\n-- Ei vielä viikon päiviin puhettakaan! Sjeh! Olkoot aikansa, tottapahan\nlähtevät.\n\nJa kaikki menivät kotiinsa vesipuodin luota ja päättivät olla\nodottamatta. Mutta kotona olivat herrat hermostuneita rouvilleen ja\ntarkastelivat otsa rypyssä ruokapöytää. Rouvat taas riitelivät\npienimmistäkin asioista piioilleen ja nämä taas vuorostaan lapsille,\njotka aina olivat jaloissa. Ei huvittanut ihmisiä enää niin joka päivä\nkäydä limonaadipuodillakaan, ja ne, jotka eivät muuten tahtoneet saada\naikaansa kulumaan, makasivat pitkään aamusella, panivat levolle\niltasilla varhain ja nukkuivat päivällisunta ainakin tuntia kauemmin\nkuin muuten oli tavallista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä päivänä, kun päivällinen juuri oli syöty ja paperossit\nhampaissa heittäytty ruokalepoa loikomaan, kun rouvat veivät\nhopealusikoita kaappiin ja kun piiat parhaillaan astioita peseksivät, --\nniin silloin yht'äkkiä kajahti kautta koko kaupungin kiihkeä huuto:\n\n-- Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!\n\nJo oli samanlainen huuto muutamia kertoja ennenkin kuulunut, sillä\nrannassa asusti talven yli pari pienoista \"pakettia\", jotka siellä\nsulan tultua häärivät edestakaisin ja viheltelivät. Ja näiden huutoa\noli ensin luultu suurten laivojen huudoksi ja alettu hypätä rantaan.\nMutta kun erehdys huomattiin, käännyttiin puolitiestä takaisin, oltiin\nvihaisia ja päätettiin olla toista kertaa uskomatta.\n\nMutta nyt kajahti sama huuto kadulta sellaisella vakaumuksen voimalla\nja kuului miltei epätoivon parahdukselta, niinkuin olisi tulipaloa\nilmoitettu, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että suuret laivat ne\nsiellä nyt tulevat ja että nyt ne siellä vihdoinkin tulevat.\n\n-- Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! hihkaistiin erään ikkunan alla.\n\n-- Tornin maalari sanoi...! huusi jo sama ääni toisen ikkunan luona.\n\n-- Mitä sanoi? Mitä sanoi?\n\n-- Että nyt ne jo tulevat! huudettiin kolmannen talon kohdalla.\n\n-- Mitkä? Mitkä?\n\n-- Laivat! Laivat! Suuret laivat! Savu näkyy!\n\nKatosi siitä kysyjäkin ikkunasta, ei joutanut sitä hakaankaan panemaan,\njätti omine valtoineen remppasemaan.\n\nVaan kummako ikkunain, kun ovetkin jäivät. Auki remahtivat joka talossa\nja olivat saranoiltaan retkahtaa.\n\n-- Laivat tulee! Laivat tulee! kirkaisi kimakimmalla äänellä lapsi\nisänsä korvaan, ja isä kimposi kuin kumipallo ylös sohvaltaan, johon\njuuri oli heittäytynyt ja aikonut sanoa jotakin.\n\nVaan sanomatta jäi asia, lieneehän kuinkakin tärkeä ollut. Polttamatta\njäi paperossikin, panematta lusikat kaappiin ja pesemättä piialta\nastiat. Hattunsa sieppasi herra, keppinsä kaappasi ja hyökkäsi ruumis\neteenpäin kumarassa keittiön kautta suorinta tietä pihalle.\n\n-- Elä jätä! huusi hänelle rouva. -- Odota, minä tulen kanssa! Kuule!\n\n-- Tule sinä lasten kanssa!\n\n-- Ne jo menivät! August, kuule, ne jo menivät!\n\nVaan ei ole Augustilla aikaa kuulla. Tuolla hänen takkinsa hännys jo\nportissa vilahtaa, ja sinne hän katoo. Eikä kauan viivy, ennenkuin\nrouvakin sinne hupenee, ja pian ovat piiatkin perässä ja talo autiona.\nKanarialintu vain häkissään pyrähtelee ja on herennyt melun tähden\nlaulamasta.\n\nKaikki ne, joilla on jalat, ne nyt rantaan rientävät. Ja nekin, joilla\nniitä vain vähän vanhuuden varaksi on ja jotka niitä kaikissa muissa\ntiloissa hyvin säästäen käyttävät, nekin panevat joka nivelen\nliikkeelle ja pukkaavat kepillä vauhtia suuremmaksi, niin että\nrautainen pää kadun kivessä kipenöitsee. Eikä ole niin vanhaa herraa\neikä niin lihavaa rouvaa, jonka arvolle ei sopisi tässä tilaisuudessa\npientä juoksuaskelta itselleen varastaa, kadulta käytävälle\nsiirtyessään ja toisen edelle ehättäessään.\n\n-- Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! Kohta ne on jo rannassa! käypi yhä\nisonevana huutona kautta koko kaupungin, ja ihmisiä pursuaa kuin\nmuurahaisia pihoista ja porteista kaduille ja kaduilta kuohuvana\nkoskena alas rantaan ja laivasiltaa kohti. -- Elä jätä, elä jätä! Odota!\nVoi, kun jättää!... Ja katkerata itkua, joka lapsen juostessa kurkussa\npulpattaa, kun ei vanhempi sisar odota. Ja samassa: \"Ai saakeli!\"\ntoiselta puolen katua, jossa kisälliltä jalka katukiveen veträhtää\nsuuren kengän sisässä. Ikkunasta hän on kadulle hypännyt, puhaltautunut\npöydältä suoranaan ja heittänyt siihen ompeluksensa ja neulansa ja\nrautansa. Vaan ei ole hänellä aikaa kauan hipristelemään. Mennä pitää,\nja tulkoon töppönen perässä! Väkijoukko tunkee päälle, ohitse rientää,\nja ottaa voiton, jos ei ennen ennätä. Yhä se lisääntyy, yhä se kasvaa\nja sitä mukaa aina kovemmin kohisee. Hameet humajaa, kengät katuun\nkarahtaa ja yhä isommaksi käy keskenkasvuisen kansan huuto ja hälinä.\nMutta muutamia neitosia hävettää tämä tämmöinen meno, eivätkä he tohdi\nnäyttää olevansa uteliaita. Huoneistaan he kyllä hekin ovat suinpäin\nulos hyökänneet, pihoissaan juoksivat vielä, mutta kadulla he\nkävelevät, vaikka sydän poukuttaa ja rinnassa hypittää ja hytkyttää ja\njalkajäntereet pidätetystä innosta vapisevat. Niin neitoset, mutta\nsuurin osa ei muusta välitä kuin siitä, että päästä ja nähdä ja saada\nkatsella! Muutamat ajurienkin kärryihin hyppäävät, istuvat kolme neljä\nsylikkäin ja neliä alas rantaan laskevat. Sillä hätä on ennättäessä\nrantaan ennenkuin laivat.\n\n-- Montako niitä sieltä tulees? Joko ne ovat missä asti? Kuule! Sano,\ntiedätkö?\n\n-- En minä jouda ... enkä minä tiedäkään!\n\n-- Kuusi kuuluu olevan ... jo huutavat!\n\n-- Jo huutavat! Jo huutavat! Joudutaan!\n\n-- Ei ole vielä kiirettä! Saaren takana ne vasta...\n\n-- Pian ne sieltä saaren takaa! Pian ne sieltä ... kyllä ne sieltä...!\n\nYhtenä läähätyksenä käypi koko katu, yhä kiihtyy menon vauhti, ja\nvinkuen, haukkuen pakenevat joukon jaloista rakkikoirat sivukatujen\nsuihin ja porttikäytäviin.\n\n-- Ei me ehditä! Juostaan, juostaan! Jo on koko ranta täynnä ihmisiä ...\nei me päästä likellekään ... tuossa ne nyt jo... Herrra --!\n\nSiunaus jää juoksun pakossa päättämättä...\n\nMutta siinä ne nyt laivatkin tulevat. Tulevat saaren takaa torvenaan\ntoinen toisensa perästä: \"Salama\", \"Impi\" ja \"Vellamo\".\n\nKolme niitä vain onkin, mutta sama se on, onko kolme vai kuusi, kunhan\nvain tulevat. Ja tuossahan ne nyt tulevat! Ihka elävinä! Uusina,\nkomeina, puhtaina, ihan kuin uusina! Voi hyvänen aika sentään! Katso,\nkuinka päivä valaisee kylkiä ja kuinka viirit hulmuavat kokassa ja\nperässä. Savu siinä pitkänä, vaaleana suortuvana jää piipuista jälelle\niltapäivän paisteessa. Ja katso, kuinka murtavat veden vaahdoksi\nedessään ja jakavat kahden puolen laineensa! Jo huutavat toiseen\nkertaan, ensin yksi, sitten toinen ja kohta kaikki kolme yhteen\nääneen...\n\n-- Hurraa! -- Hurr...rrraa...aa!\n\nIhmisiä oli jo laivasilta täynnä ennen toista huutoa. Ne työntelivät,\nsurvivat ja ahdistelivat toisiaan ja tahtoivat kaikki olla\nreunimmaisina rannalla. Pikkupojat ne kuitenkin kaikista muista voiton\nveivät. Aikaihmisten kainalojen alitse tunkivat esille, eikä kukaan\nsaanut heitä estetyksi. Ne, jotka eivät muuten päässeet, sukelsivat\nreisien välitse. Sillä kaikilla heillä oli kiista pollarien luoksi\npäästä köyden nenää vastaanottamaan ja sen silmukkaa pollariin\nkiinnittämään. Kaikilla heillä oli siihen etuoikeus, ja veriin asti he\nolivat valmiit tätä oikeuttaan puolustamaan.\n\n-- Mene matkaasi sinä!\n\n-- Minä tässä ensiksi olin!\n\n-- Elä survi! Minä otan rossin kiinni!\n\n-- Mutta minäpä pistän pollarin päähän silmukan ... pääsetkö pois siitä!\n\n-- Minä tässä ennen olin kuin kukaan muu!\n\n-- Se ei siihen kuulu!\n\n-- Elä tappele!\n\n-- Siivolla pojat! huusi silloin muuan isomahainen herra, \"Salaman\"\nomistaja. -- Pois joka kynsi siitä, vai heitänkö minä teidät järveen!\nPois, pois joka kynsi, vai voitelenko minä kepillä!\n\nHän tahtoi itse ottaa rossin pään ja kiinnittää silmukan pollariin.\nLaiva oli hänen, ja joka kevät oli hänellä tapana se tällä tavalla\ntoivottaa tervetulleeksi.\n\n-- Soh, pojat! Nyt se tulee! Pois tieltä! Elkää työntäkö sieltä takaa!\n\nMaha matalana kuin laukkaavalla hevosella oli sieltä vielä huutonsa\njälkeen vähän aikaa tulla tohkaissut \"Salama\". Mutta sitten se\nyht'äkkiä vauhtiaan hiljensi, kohosi korkeammalle ja läheni\njuhlallisesti ja vakavasti laituria. Voimakkaasti se vieläkin vettä\nviilti ja näytti suurenevan jättiläisen kokoiseksi sitä mukaa kuin tuli\nlikemmä. Ei kuulunut hiiskaustakaan rannalta. Tuhannet silmät vain\ntuijottivat tulijata vastaan, huomaten sen pienimmänkin liikkeen.\nKokassa ja perässä odottivat laivamiehet, köysikääryt käsissä, valmiina\nheittämään, niin pian kuin kapteeni antaa merkin. Komentokannellaan hän\nseisoi, kapteeni, piti kiinni toisella kädellään puhumatorven suusta ja\nkohotti toisella lakkiaan.\n\n-- Terve tulemaan, Fellman! Terve tulemaan! huusi silloin vähän\nvavahtavalla äänellä laivanomistaja seistessään siinä odottavassa\nasennossa, sääret tanassa, kädet ojona ja keppi hampaitten välissä. Muu\nväki päästi taas \"hurraan\" tulemaan, ja lakit lensivät ilmaan.\n\n-- Heittäkää trossi! komensi kapteeni, ja samassa oikenivat\nköysikäppyrät suoriksi ilmassa kuin käärmeet, kiitäen kukin pollariaan\nkohti. Laivanomistaja sai niistä yhden vasten kasvojaan, ja kun\nperäytyi, läiskähti silmukan häntä hänen jalkojensa juureen laivasillan\nkiville. Pojat siitä vuorostaan taas uudelleen innostuivat ja\nhyökkäsivät rähisten ja toisiaan survien sitä tavoittamaan. Estetyksi\nsaivatkin veteen putoamasta köyden pään, mutta kepillään heitä kynsille\nlyöden tempasi laivanomistaja silmukan heidän käsistään ja vei sen\nvoitonriemulla pollarin päähän, kaataen köyden pohjukalla pari poikaa\nselälleen.\n\n-- Bakk! komensi kapteeni, ja laiva pani tuota kiihkeätä, koneensa\nsyvimpien intohimojen purkauspakkia, joka veden nostaa perän alla\nkoskena kiehumaan ja tärisyttää runkoa sen pienimpiinkin liitteisiin.\nKatsojille on tämä kaikista hauskin kohtaus, sillä laivan tulinen\ntärinä panee heissä sisun yhtä mukaa tärisemään, ajaa veren poskipäille\nsihisemään ja viiltää kylmästi koko ruumista niinkuin torvella korvan\njuureen soitettaisiin.\n\n-- Stopp! kuului vielä kerran kapteenin komennus, ja alhaalta veden\nrajasta tunki katsojien korviin koneenkäyttäjän vastaus.\nSilmänräpäyksessä herkesi kone ponnistelemasta, kuohu perän alla silisi\nsihisten, ja köysien avulla vetäytyi laiva hiljalleen laituriin. Siihen\npäästyään päristeli se sieraimiaan kuin tiukkaan ajettu hevonen ja\npuhalsi sen perästä rinnastaan pitkän, voimallisen huokauksen\nhelpotuksesta ja itseensätyytyväisyydestä. Ja rannalla seisova\nväkijoukko seurasi silmillään sen pienimpiäkin toimia kuin elävän\nolennon ja otti täydestä sydämestään osaa hänen kaikkiin tunteisiinsa.\n\n-- Se on poika se! kuului ihmettelevä ääni väkijoukosta.\n\n-- Aina ensimmäinen jäitä murtamaan!\n\n-- Onpas saanut naarmuja kokkaansa... Vaan tämä se ei siitä huoli!\n\n-- Suhhuhhuhuu! Kuuletteko, kuinka huokuu!\n\n-- Hengästyyhän sitä semmoisen matkan juostuaan! Tohise, tohise! Hyvän\ntekee! Henki se on sinussakin!\n\nJa toiset tätä lemmikkiään kävivät taputtelemaan ja käsillään\nhyväilemään. Nousivat kannelle ja hivelivät laitoja ja koettelivat\netusormillaan maalausta. Uusi oli maalaus, mutta tuoss' oli tuoresta\nvähän vielä lautojen liitteessä. Kuinka oli sileiksi lukot silitetty ja\nkuultaviksi hangattu vaskiset käsipuut. Nimi oli uusilla kirjaimilla\nmerkittynä joka astiaan, ja perään oli \"Salaman\" alle tehty delfiini,\njoka pitkän vesisäikeen sieraimistaan puhalsi. Sitä kaikkea he\nkatselivat ja katsellessaan mainitsivat kutakin laivan osaa nimeltään.\nSanoivat: \"kokka\", ja kun sitten menivät perään, niin sanoivat: \"siin'\non perä\". \"Tyyripähän on siinä\", virkettiin peräsimen kohdalla ja\nmainittiin erikseen: \"pytsit\", \"luupit\", \"kumpassit\" ja \"ankkurit\".\nOvien päältä tavailtiin \"salonki\", \"kyökki\", \"perämies\", \"hytti\" j.n.e.\nKaikkia paikkoja katseltiin ja kaikkia ihailtiin.\n\nJoka laivan luona käytiin, tarkastettiin jokainen ja oltiin kuhunkin\ntyytyväisiä. Tämä oli kuin uutta taas, ja samalla jokaiselle vanhastaan\ntuttua. Niin oli kuin olisivat hyvät ystävät ulkomaanmatkaltaan\npalanneet, uusissa vaatteissa ja ehompina entistään, mutta pääasiassa\nkuitenkin samanlaisina.\n\nMutta laivamiehet lepäsivät reunoja vasten nojallaan ja kuuntelivat,\ntyytyväinen ja vähän itserakas hymy huulillaan, joukon puheita. Ja kun\nheitä joskus hauskuutti johonkin kysymykseen vastata, niin he\nvastasivat kukin haarallaan lyhyillä lauseilla ja aina vähäisten\nväliaikain perästä. Niinkuin olisivat lapsia puhutelleet, joiden\nuteliaisuutta täytyy tyydyttää. Ja sen tähden antoivat he kansan olla\nja ihailla. Ja kyllä siinä ihailtiinkin ja yhä vain kyseltiin\nmatkanteosta, oliko ollut jäitä paljon, ja semmoisesta.\n\n-- Tämäkö se vain koko ajan jäitä murti?\n\n-- Ei tämä ole vielä koskaan ketään edelleen laskenut.\n\n-- Vai tämä laskisi ... eihän nyt, että tämä ketään edelleen laskisi...\n\n-- Eivätkö muut masinat koettaneetkaan?\n\n-- Koetti \"Vellamon\" kapteeni kerran, pyysi päästäkseen eturintaan, vaan\nsiihen töksähti kuin seinää vasten...\n\n-- Vai että niinkuin seinää vasten...\n\n-- Juuri kuin kallion kylkeen...\n\n-- Katso, katso!\n\n-- Ja sitten te taas rynnistämään...\n\n-- Sitten me taas otettiin pakkia ja kolme syltä lohkesi puskullaan...\n\n-- Jo se on ollut pässin pusku... Vai niin, että peräytettiin ja sitten\ntaas muksautettiin...\n\n-- Niin on toki menevän näköinen tuo kokka...\n\n-- Se on suikea kuin kuikan kaula...\n\n-- Paras paatti tämä on näillä vesillä...\n\n-- Paraspa toki tavallakin näillä vesillä ja taitaa se saada vertaistaan\nhakea muualtakin.\n\n-- Kaukaapa saa hakeakin...\n\n-- Ja se ei jäiden lähtöä odotakaan, vaan aukoo itse itselleen ja\nmuille...\n\n-- Tokko lienee vielä tämän täällä ollessa muu laiva mikään ennen tätä\ntullut rantaan?\n\n-- Eikä ole tullutkaan, eikä tule...\n\nNiin siinä juteltiin ja puhuttiin samat asiat moneen kertaan, mutta eri\nsanoilla ja uusilla vivahduksilla.\n\nkun toiset ihmettelijät poistuivat, tunki toisia sijaan, ja samat\ntemput tehtiin uudelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sill'aikaa kun alhaiso laivan ulkopuolisia osia tarkasteli,\nolivat kaupungin ylhäisemmät salonkeihin menneet kapteenia ja\nlaivanomistajaa onnittelemaan. Kaikki tahtoivat olla tuttuja kapteenin\nkanssa, ja ne, jotka eivät ennestään olleet, ne antoivat esitellä\nitsensä. Kaikki onnittelivat ja tavattoman ystävällisesti hymyilivät,\nnaiset varsinkin.\n\n-- Terve tullut siis vihdoinkin! Terve tullut! Terve tullut!\n\n-- Kiitoksia! -- Kiitoksia!\n\n-- Ja onnea siihen, että taas olitte ensimmäinen, niinkuin aina\nennenkin!\n\n-- Elkää minua onnitelko, vaan onnitelkaa laivanomistajaa, jonka laiva\non. Enhän minä ilman laivaa enkä huonommalla laivalla olisi mihinkään\npäässyt.\n\n-- Niin, todellakin, herra kauppaneuvos! Onnea, onnea!\n\n-- Ei, ei, ei suinkaan minua, vaan kapteenia. Hänen on kunnia kaikesta,\nhänen on kaikesta kunnia!\n\n-- \"Salaman\" se on oikeastaan kunnia... Olisitte nähneet, kuinka se\njäätä murti ja aukaisi väylää. Suuri oli todellakin hauskuus sitä\nkomentaa.\n\n-- Jaa, jaa, kyllä tämä on niitä ensimmäisen luokan laivoja.\n\n-- Mutta kyllä teidän kuitenkin kesti, ennenkuin pääsitte perille. Ennen\nme teitä odotimme.\n\n-- Ennen oli mahdoton ... jää oli kovaa kuin kallio, ja vaikea oli siinä\nnytkin tulla. Mutta lopulta minä kyllästyin odotukseen, ja kun ei\ntuullut moneen viikkoon...\n\n-- Niin, niin, sehän se on, kun ei tuullut...\n\n-- Ei tuullut, ja sentähden minä suutuin ja päätin koettaa.\n\n-- Ja se onnistui...\n\n-- Onnistui, vaikka jo vähän pelkäsin, etten pääsisi...\n\n-- Mutta kapteeni Fellman on tietysti kaikista eillimmäisin?\n\n-- Tietysti kapteeni Fellman! Hänhän se aina aloittaa laivakulun ja\nsaattaa meidät suuren maailman yhteyteen.\n\n-- Hänellä tulee tietysti olemaan pysyvä paikka meidän kaupunkimme\nlaivakulun historiassa, rupesi eräs filosofianmaisteri selittämään\neräälle kansakoulunopettajalle, kun ei päässyt sitä kapteenille\nitselleen sanomaan.\n\nMutta silloin koroitti äänensä laivanomistaja ja huusi yli muun puheen:\n\n-- Niin, hyvä herrasväki! huusi hän. -- Koska nyt siis saattaa sanoa\nlaivakulun alkaneen ja kun meidät tänä päivänä ... täällä Lapin\nporstuassa ... on taas saatettu suuren maailman yhteyteen ... joka\nei ... joka ei tapahdu kuin yksi kerta vuodessa. Ja kun tämä laiva on\nminun, niin pyytäisin minä, että arvoisat herrat ja naiset ... kuka\nvain tulee, tuttu tai tuntematon, sillä tässä ei tehdä eroa ... että\nolisivat hyvät ja jäisivät tyhjentämään maljan kapteenin ja tämän\nretken kunniaksi ... olkaa hyvät ja istukaa ja levätkää hyteissä ja\nistukaa tai kävelkää salongeissa ... onhan täällä tilaa ... olkaa\nhyvä ... minä menen...\n\nJa tuiskuna meni hän, sukelsi kuin kärppä alas bufettiin boolia\ntilaamaan. Ja sill'aikaa kun sitä laitettiin, hajosivat kaikki tuttavat\nalas salonkeja ja hyttejä tarkastamaan.\n\nRouvat asettuivat sohville istumaan, tavallisesti vastapäätä peiliä, ja\npuhuivat suurella innostuksella siitä, että laivakulku on alkanut ja\nettä siis on päästy suuren maailman yhteyteen. Toiset, joilla oli\nkesämatka jonnekin tiedossa, kertoivat sitä toisilleen useampaan\nkertaan, että tulevat tässä laivassa matkustamaan ja että he ottavat\nsen ja sen hytin ... tai ei kuin sen ja sen. Joka soppi tarkastettiin,\njoka hyttiin pilkistettiin ja joka peiliin katsottiin. Ja muutamat\nnuoremmat naiset, joiden kesähatut istuivat hyvin, olivat erittäin\niloisia ja hauskoja. Ottivat osaa suurella hellyydellä kaikkiin\nkeskusteluihin, halailivat ehtimiseen toisiaan vyötäisistä ja\npuhuttelivat lakkaamatta toisiaan hellillä nimillä. Mutta oli siellä\nmuutamia synkänkin näköisiä kasvoja. Tarkkaan nekin joka paikan\nkävivät, avasivat joka oven ja katsoivat joka peiliin. Mutta peilit\nheidän mielestään rumensivat sekä kasvot että hatun. Ja kun he näkivät\njonkun perhosena hyppivän ja jonkun toisen lintuna laulavan, niin\nkohottivat he pilkallisesti olkapäitään, katsoivat toisiaan\nmerkitsevästi silmiin eivätkä sanoneet ymmärtävänsä, mitä tässä nyt on\nniin erinomaista ihailemista.\n\nVaan herrat tupakoivat ja porisivat ruokasalongissa ja väittelivät\nsiitä, saattoiko sanoa jäitten vielä Sotkanselästä lähteneen. Se oli\nsitä varten tarpeellista, että se nyt piti tulevia aikoja varten\nmuistiin pantaman.\n\n-- Tottahan saattaa sanoa, koska laivat ovat jo tulleet!\n\n-- Niin, niin, mutta puoli selkää on vielä jäässä, ja ellei tuule,\nniin...\n\n-- Mutta sitä ei ole ennenkään otettu lukuun, aina on ymmärretty jäiden\nlähdöllä Sotkanselästä sitä, että laivat ovat tulleet...\n\n-- Jaa, jaa, mutta ei saa niin mielivaltaisesti ottaa, lasku ei tule\nmatemaattisesti tarkka.\n\n-- Vähät sen matemaattisesta tarkkuudesta!\n\n-- Tämä on kuitenkin tavallaan meteorologista observatsionia, ja siinä\ntarvitaan...\n\n-- Hyvät herrat! kuului samassa laivanomistajan ääni ja kilinä maljan\nlaitaan. -- Hyvät herrat ja arvoisat naiset! Tässä ei tarvita, mutta\ntässä tarjotaan! Suokaa anteeksi, että keskeytin! Mutta olkaa hyvät ja\nottakaa klasit! Juodaan malja! Juodaan sen malja, että laivakulun taas\nsaattaa sanoa alkaneen ja että me täällä Lapin porstuassa ... olemme\ntulleet saatetuiksi ... saatetuiksi muun maailman ... suuren maailman\n... yhteyteen ... hm ... mikä ei tapahdu kuin yksi kerta ihmis- ... hm\n... yksi kerta vuodessa ... minä en ole mikään kaunopuhuja, mutta minä\npyytäisin, että joisimme ... että tyhjentäisimme klasin eli maljan ...\neläköön kapteeni Fellman ... hurraa!\n\nMaijat tyhjennettiin, kapteenin kanssa kilistettiin, ja kolminkertainen\n\"hurraa\" huudettiin.\n\nKuului se hurraa alhaalta salongista ylös laivasillallekin\nihmisjoukkoon, ja siellä sanottiin, että \"hyvinpä ne nyt rupesivat\nherrat yhteen ääneen huutamaan\".\n\n-- Tottapa se heistä sillä lailla paraiten passaa...\n\n-- Ne on ne herrat...\n\n-- Niin poikia ... no jo ne on koko poikia...\n\n-- Kun ottaisivat meidätkin siihen yhteen iloonsa...\n\n-- Vaan ottaakos ne...\n\n-- Mennään pyrkimään joukkoon, ehdotteli äskeinen kisälli.\n\n-- Rahallaanhan sinne päässee.\n\n-- Vaan jos ottavat ilman, niin sanotaan, että me huudetaan heidänkin\nedestään...\n\n-- Ei ne herrat huutamisessa apumiestä tarvitse...\n\n-- Jos kohta kaikessa muussa...\n\n-- Ei pidä pilkata herroja ... herrain pitää antaa ilojaan pitää\nniinkuin muidenkin...\n\n-- Taidetaan niitä pitääkin, kun kerran syönnytään ... ei ne yhteen\nyöhön jätäkään .. tämä yö menee, ja meneepä vielä toinenkin...\n\n-- Tuossa menee neuvoksen konttoristi ... myöhäänpä jouduit...\n\n-- Antakaa tietä...\n\n-- Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin...\n\n-- Suu kiinni, kollo!\n\nYlpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään\ntoverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja\nheidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä,\njotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti\nkohta sen perästä tuleva toinen.\n\n-- Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.\n\nSaatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta\nvarmaankin lähtevät.\n\n-- No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.\n\nEhkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta\nheidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään.\nHellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi\nlaivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan.\nVieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella\nrattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.\n\n-- Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä\nhartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.\n\n-- En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen ...\nvaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen\nbooliin, kun hän kerran itse...\n\n-- Niin, niin, no hyvästi siksi!\n\n-- Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen .... tuskin olet ehtinyt\nnukkuakaan, kun jo tulen.\n\nJa helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat\nsydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä\njälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä\nvalvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan\nhuudahtamatta: \"hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä\nkoittaa!\" Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa\nmeluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta\nkanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että\n\"nyt on siis laivakulku alkanut!\" Josta ajatuksesta taas muodostui yksi\nainoa johtopäätös, että \"kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää\nsiis sen kunniaksi juotaman.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sill'aikaa kun salongissa juontia aloitettiin, parveili vielä muuta\nväkeä laivasillalla. Toisia jos meni, niin toisia tuli sijaan. Ja vähän\nverryteltyään jalkojaan muiden pienempäin laivain luona palasivat taas\nsinne \"Salaman\" luo entisetkin katsojat vielä vähän aikaa sitä\nkatsomaan. Tyttöväki varsinkin ja ne, jotka eivät olleet ensi hötäkkään\njoutuneet, kiertelivät ja katselivat laivoja vielä kauan illallisajan\nohi mentyä. Auringonlaskun ajoissa tuli sinne niitäkin, jotka eivät\nolleet tahtoneet uteliaisuuttaan näyttää. Semmoisia arvon miehiä olivat\nmuun muassa piispa ja kuvernööri. He eivät edes laiturille asti\ntulleet, mutta kun tapasivat toisensa rantakadun suussa, niin\nseisahtuivat siihen katsomaan, peräänsä keppiä vasten nojaten, ja\nilmoittivat toisilleen, että olivat vain lähteneet iltakävelylleen. Ja\nvähän aikaa siinä seistuaan tervehtivät he toisiaan hyvästiksi ja\nlähtivät eri haaroille, sanallakaan laivoja tai niiden tuloa\nmainitsematta.\n\nMutta alas sitä samaa katua, joka rantaan saattaa ja jota myöten\nväkijoukko oli sellaisella suurella melulla hyökännyt, astui vähää\nennen auringon laskua vielä eräs filosofianlisensiaatti. Hän oli\ntieteitä paljon lukenut, eikä hän hyväksynyt muuta kuin tieteitä. Ja\nitsensäkieltämisestä hän oli pitänyt \"Suomalaisessa Seurassa\"\nesitelmän, jossa varsinkin puhui pilkallisesti uteliaisuudesta pienissä\nkaupungeissa. Siitä hän oli saanut paljon vihamiehiä. Mutta niistä hän\nei ollut milläänkään. Nyt hän kulki alas rantaan ja piti suutaan\npilkallisessa hymyssä. Sillä hän oli ikkunassaan istunut ja kuullut\nlaivain tulon ja nähnyt koko kaupungin rantaan rientävän. Jo monta\npäivää ennen laivojen tuloa hän oli päättänyt, ettei hän hyökkää\nrantaan laivoja katsomaan silloin, kun ne tulevat. Eikä hän ollut\nhyökännytkään, tuskin oli päätään kirjoistaan nostanut. Ja nyt kun hän\nkäveli verkalleen rantaan, odotti hän jotain tuttavaa, joka olisi\nhuohottaen juossut häntä vastaan ja kysynyt jotain laivoista. Ja sille\nhän olisi kauhean rauhallisesti, mutta samalla kauhean ivallisesti\nsanonut, että hän kyllä oli kuullut laivojen tulevan, mutta että hän,\nkun juuri oli piippunsa sytyttänyt ja heittäynyt pitkäkseen, ei\nviitsinyt nousta. Niin olisi hän sanonut jollekin tuttavalleen. Mutta\nei ketään tuttavaa tullut vastaan. Ainoastaan tyttöjä tuli rannasta\npyhävaatteissaan, jotka he olivat varta vasten sinne lähtiessään\npukeneet ylleen. Ja kun hän sen näki ja muisti kisällin, jonka oli\nnähnyt vastapäätä hänen ikkunataan kadulle hyppäävän, niin kysyi hän\nitseltään, missä on tuo kehuttu suomalainen maltillisuus ja eivätkö\nihmiset huomaa, kuinka hassuilta he näyttävät pikkumaisessa\nuteliaisuudessaan. Kysyi näin itseltään ja meni kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ilta oli kulunut lopulleen ja päivä jo painunut kaupungin lähellä\nolevien kukkuloiden taa. Laivakin oli jo sisuksensa tyhjentänyt, ajanut\nveden ja höyryt vatsastaan ja ainoastaan pientä pihinää piti enää\nvihoviimeisen lämpimän liike koneen sisässä.\n\nVäkikin laivasillalla oli harvennut muutamaksi kymmeneksi, ja nekin\nalkoivat jo väsyä seisomiseensa. Eivät jalat enää oikein kannattaneet.\nNivelet tuntuivat helpponevan, ja yhä tiheämmin tungeskeli leukojen\nväliin haikea haukotus.\n\n-- Eikö lähdetä kotiin? Johan tämä on nähty...\n\n-- Lähdetään vain...\n\nJa he lähtivät kaksitellen kaupunkiin kohoamaan. Kulkivat verkalleen\nkukin kotiaan kohti ja tuumivat kadunkulmassa erotessaan:\n\n-- Niin on, niin se on. Laivakulku on siis alkanut ... hm .... no,\nhyvästi nyt sitten!\n\n-- Jumalan haltuun...\n\nJa kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat,\najattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen,\nettä \"laivakulku on siis alkanut ... niin on, niin on.\"\n\nNe, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata\nsulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se\ntuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja\npaitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei\nnukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.\n\nMutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään\nsiitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena\ntyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen\npintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin\nkonehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi\nlokkaili laivan ja laiturin välissä.\n\n\n\n\nVIIMEINEN PONNISTUS.\n\n\nSeisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja\njärjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo\npieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia\nkaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja\nkaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja\nkaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.\n\nMe laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä\nmuutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin\nkuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin\nylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat\ntahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä\nhoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.\n\nOltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon\nympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee\nkadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan\nerityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa\nlaulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain\npuolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi,\nkun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli\nkadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan\ntuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin\nulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä\nainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa,\npiti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen.\nHänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei\nklassillisuuden maineen. \"Tukkipoikain laulu\" lienee niistä kuuluisin;\nsiihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja\nlaulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta\nmurteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.\n\n-- Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia\nsiellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle\nominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen\nystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin\nhullunkuriseksi.\n\nNytkin hänelle tietysti naurettiin.\n\n-- No, kah, mittee työ tässä ennee seisotta ... alakakee voan lähtee.\n\nMarssi kajahti, ja jono lähti liikkeelle.\n\n-- Mistä se on Antero saanut noin kauniin kukan rintaansa kysyi joku\nmeistä, joiden keskessä hän kulki.\n\n-- Yks ryökkynä antoi.\n\nKaikki kukkasmyyjättäret -- samoin kuin bufettineidet -- olivat hänelle\n\"ryökkynöitä\", kaikki muut neidit -- mamsselleja.\n\nMutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa\nihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi\nkesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja\n\"posliini\"-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja\nräätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei\nAntero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan. Varsinkin viime\naikoina oli hänen ulkoasunsa ollut hyvinkin ränstynyt, ja ränstynyt hän\noli ollut itsekin. Liian iloinen mies, huoleton asioissa, varaton,\nvelkoja koulussa ja yliopistossa, -- ja tuota tavallista rinnettä hän oli\nvuosien kuluessa luisunut niin alas, -- aina laitakaupungin\npikkukapakoiden kävijäksi, -- että nyt ei enää pitkään aikaan ollut\nmuusta kysymys kuin panna kaikki voimansa liikkeelle estääkseen itseään\nlopullisesti suuta myöten suohon vaipumasta. Päällä hän oli sentään\nvielä pysynyt, ei kuitenkaan aivan kokonaan Ylioppilastalolta kadonnut,\netupäässä iloisen, hilpeän ja hyväntahtoisen luontonsa avulla -- ja\ntoverien avulla. Mutta kun hän tuonoittain asuntoaan maksamatta katosi\nkaupungista, katsottiin sitä tuollaiseksi hyvin tavalliseksi\npakoretkeksi ja valmistauttiin kukin kohdastaan matkalaskuja\nsuorittamaan.\n\nToverien mielihyvä oli nyt sentähden vilpitön, kun hän taas näytti\npäässeen kohentumaan. Miten se oli tapahtunut, se saatiin pian tietää,\nsillä Antero ei ollut niitä, jotka itseään millään salaperäisyyden\nverhoilla ympäröivät.\n\n-- Se on nyt siistiä miestä, selitti hän vastaukseksi kysymyksiin ja\nkatseisiin. On soanna seisovan lainan, maksaa huomenna kassavelat,\ntenttieroo tässä kuussa pois tieltä pahimmat lautatuurit ja ensi\nlukukauvella alakaa auskultierata.\n\nPuhe tentteeruusta ja auskultteeruusta oli nyt tietysti\nkuvaannollisesti ymmärrettävä, mutta johan siinäkin, että hän oli\nsaanut asiansa sikseenkään järjestetyksi, että voi ruveta sellaisia\n_ajattelemaankin_, oli tarpeeksi ilon aihetta tovereille, jotka\ntavallisesti niin lämpimästä sydämestä suovat toisilleen hyvää ja ovat\naina valmiit mitä parasta uskomaan ja toivomaan. Ja sehän tiedettiin,\nettei Antero ollut niitä, jotka tutkinnoistaan ja väitöskirjoistaan\npuhumalla ja niitä kehumalla koettavat saada luottoaan pysymään.\n\n-- Mistä sinä olet lainan saanut? kysyttiin.\n\n-- Enpä sano. Mänisiä vielä pahhoo puhumaan.\n\nPitkin askelin ja kasvot pyylevinä astui Antero laulajain rivissä\nlauluun yhtyen ja kepillään tahtia lyöden. Alppilaan tullessaan pisti\nhän vielä uudet rillitkin nenälleen, \"että näyttäisi oikein\nherraspojalta\".\n\nPäivä oli kaikille juhlapäivä, mutta Anterolle kaikista enimmän. Olisi\nvoinut luulla siitä innosta päättäen, millä hän lauloi ja joka näkyi\nhänen silmistään ja hänen poskistaan kuvastui, että hän oli vasta\nvuoden vanha ylioppilas, ensi kertaa vappua viettämässä. Sydämensä\npohjasta veteli hän, tuo niin tuttu ihanteellinen ilme kasvoillaan,\nlaulua:\n\n    Jos sydän sulla puhdas on\n    ja mieli vakaa, pelvoton j.n.e.\n\nJa kai oli hänellä, niinkuin on semmoisissa tiloissa niin monella\nmuulla, se tunne, että olkoon nyt vanha vanhaa, mennyt mennyttä, nyt\naloitetaan elämä uudestaan siitä, mihin se, oikea elämä, viimeksi jäi.\nJa näytti hänellä olevan siihen voimaakin, ainakin aluksi. Kun\npunssibooli oli tuotu pöydälle ja maljoja täyteltiin, lauloi Anterokin\nmukana:\n\n    Maljanne, veikkoset, täytelkää,\n    kun nuoruuden aika on vielä!\n\nmutta kaasi omaan lasiinsa soodaa.\n\n-- Etkö juo punssia\n\n-- En maista vettä väkevämpöö.\n\nAntero vesipoika! Se oli sitä suurempi voimanosoitus, kun ei\nraittiusliike silloin vielä ollut niin edistynyt, että se olisi\npakottanut antamaan arvoa ihmisten vakaumuksille siinä kohden. Muutamat\npitivät Anteron raittiutta yhtenä hänen tavallisista kujeistaan ja\nkaatoivat hänelle täyden lasin boolia:\n\n-- Terve mieheen, Antero, juo, kun tarjotaan!\n\nLieneekö hän koskaan ennen ollut juomatta, kun tarjottiin. Mutta nyt\nhän kieltäytyi.\n\n-- Etkö juo?\n\n-- En juo. Oon ollu kaks kuukautta maistamata.\n\nEi hän todellakaan juonut, vaikka se arasta silmäkulmain värähdyksestä\npäättäen näkyi ponnistuksia vaativan. Ehkä hänen tutkintopuheensa\nsittenkin olivat sanan mukaan ymmärrettävät...\n\nOlin häntä tähän saakka melkein yhtämittaa tarkastanut, mutta nyt hänet\nhetkeksi kadotin näkyvistäni. Laulettiin laulu laulun perästä ja\ninnostus kohosi sekä laulajissa että yleisössä. Ihana lempilaulun\ntenorisoolo sai vaikenemaan mäen rinteillä parveilevan ja kaikilla\nparvekkeella istuvan yleisön, eikä sen loputtua kuulunut muuta kuin\nyksinäisen linnun liverrys ja kaukaa Malmilta päin tulevan junan\nvihellys, kunnes kaikki kädet remahtivat riemuisiin kättentaputuksiin.\n\nHyvä-huutoja huudettiin, silmät säteilivät, maljat kohotettiin\nkorkealle ja tyhjennettiin. Mutta Antero ei koskenut boolilasiinsa,\njoka yhä seisoi täynnä ja koskematonna hänen edessään.\n\n... Hän tyhjensi sen vasta sitten, kun Maamme-laulu oli laulettu ja\nisänmaallinen mieliala kohotti mielet korkeimpaan innostukseen ja\npaljasti päät ja laulun johtaja lyhyesti ja voimakkaasti esitti\neläköön-huudon isänmaalle, eläköön-huudon Suomelle -- tyhjensi yhdellä\nsiemauksella, seisovilta jaloiltaan, pohjaan saakka.\n\n-- Johan maistoit, Antero!\n\n-- Käypkö katteekses ... eikö käy ... koa sitten lissee! vai minä tässä\niliman ... vappuna?\n\nSe oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään\nhänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.\n\nHarvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen\njuhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat\nmenevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin\nkuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän\nmajesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin\nhovitanssiaiset päättyneiksi.\n\nAnterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä\nhiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin\nylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.\n\nYlioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain -- en tiedä, mistä se\ntulee -- joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan.\nSepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se\nkai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja\nettä musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla\ntoisiaan.\n\nMutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin\nmonesta hurmaavasta humalasta, jolloin \"silm' ei näe kuin taivaan maita\nja sydän juo vain hekkumaa\", ja joita tekee mieli uudelleen elää.\n\nSe mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan\npöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet\nolivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina\naikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli\nkilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän\nluo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen\nviinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja\nläimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli\nsiihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta\njos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan\nepäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti\nhän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen\nlakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.\n\n-- Sitä täytyy varjella, ettei ryvety... Se on niinkuin se ois se\nens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä\nkaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää\ntavallisissa oloissamme käyttäneet.\n\n-- Maljasi, Antero!\n\n-- En minä oluviin kanssa kippistä ... putel' viiniä!\n\nVastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu\nja että panee pahakseen (\"tykkee pahhoo\"), jos ei anneta hänenkin\ntarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien\ntullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo\nkiittää meitä, sanoi hän ... tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden\nmaljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita\ntovereitaan ... ei pahaa sanaa miesten välillä ... toveruus on pyhä ...\nhuono mieshän minä olen .... renttu semmoinen ja heikkoluontoinen.\nMutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat ...\nja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä ... ja hän tahtoo\njuoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja\nmiestä kainaloista kannattaa.\n\nMalja juotiin ja maljaan vastattiin... Eläköön Antero!\n\nAntero heltyi ja innostui siitä niin, että tilasi uuden pullon viiniä.\n-- Elä ole hullu! huudettiin. -- Mutta tilattu oli tilattu. Ja pian oltiin\nsillä asteella, että Anteron rekivirret olivat esille otettavat.\n\n    Vielä niitä honkia humisee tuolla Sa-aavon sydänmailla --\n    eikä ne nuoret Karjalan poiat enää ole mitään vailla,\n\nlauloi Antero, ja me yhdyimme loppusäkeeseen, johon kohta yhtyi koko\nsuuri salikin. Siellä oli jo päivällinen päättynyt ja booli tilattu. Ja\nerityinen lähetystö tuli esittämään, että mekin siirtyisimme sinne\nyhteiseen iloon.\n\nEnnen pitkää seisoi Antero malja kädessä tuolilla, yhteen siirrettyjen\npöytien keskessä, koko ylioppilaskunnan säestämänä, seisoi siellä\nkunnian kukkulalla, jonne toverien suosio vain harvat valitut kohottaa,\nmutta josta se ne yhtä usein kukistaakin. Autuaallinen hymy huulilla ja\nhaaleat silmät onnesta harrallaan laskeutui hän tuolilta, noustakseen\nsiihen yleisestä vaatimuksesta pian taas takaisin uusia lauluja\nesittämään.\n\nMeitä alkoivat ne vähitellen kyllästyttää, ja kun elämäkin oli ruvennut\nkäymään kovin meluisaksi, lähdimme me pois. Anteroa ei saatu mukaan.\nHänen heikkoutensa oli aina ollut se, ettei voinut keskeyttää. Ja sinne\nhän nytkin jäi -- niinkuin oli jäänyt muutamia vuosia takaperin entisistä\nlukuineen ja tutkintoineen ohi rientäneistä tovereistaan -- vielä kerran\nelämään ensimmäisten ylioppilasvuosiensa iloisia muistoja.\n\nKun illemmalla kävelimme Kaivopuistoon, ajoi sinne ohitsemme suuri\nseurue valkolakkeja. Ajurin rattaat olivat täynnä miehiä, toiset istuen\nkuskin vieressä, toiset astuimilla seisten. Kahden nuorukaisen sylissä\nnäimme Anteron horjuvana ja tuontuostakin hihkaisten mennessään.\n\nTapasimme hänet Kaivohuoneen verannalla ylioppilaselämänsä kolmatta\nnäytöstä esittämässä. Ympärillään oli hänellä joukko nuoria, meille\ntuntemattomia ylioppilaita. On aina arveluttavaa, kun vanha civis istuu\nkeltanokkain kanssa ryyppäämässä. Ja Antero oli nyt joutunut sille\nasteelle.\n\nMeillä vanhemmilla kun ei siinä seurassa ollut mitään tekemistä,\nkuljimme ohitse, niinkuin me sellaisissa tiloissa olimme usein ennenkin\nsaaneet tehdä. Kun olimme tulleet vappuelämän ilveilyä katselemaan,\nistuuduimme vähän matkan päähän seurasta, joka oli ottanut muutamia\npöytiä haltuunsa.\n\nSiinä laulettiin ja hoilattiin ja rähistiin. Antero istui keskessä\nmilloin laulaen ja milloin kaskuja kertoen kiitolliselle\nkuulijakunnalleen. Samat laulut ja samat kaskut, joita olimme kymmenet\nkerrat ennen kuulleet. Mutta tapa olla ja esiintyä oli toinen kuin\nmeidän seurassamme. Varmasti ja hiukan mahtavastikin puhuen koetti hän\nvaikuttaa ympäristöönsä ja joi veljenmaljoja alentuvasti kuin vanha\nsetä, joka sallii veljensä poikain itseään sinutella. Ja kaikille hän\ntarjosi, leikkien pohattaa ylpeästi ja huolettoman näköisesti, kuin\nolisi ollut tuhat markkaa joutilaita rahoja taskussa. Punssipullo\ntoisensa perästä tuli, oli ja meni.\n\n-- Nuoriso! kuului hän heille hokevan, -- nuorisoa minä rakastan ...\nnuoriso on kansa ... pitäkää te aatteen lippua yllä, niinkuin me\naikoinamme olemme pitäneet!\n\nMutta nuoriso oli laulutuulella, ja Anteron täytyi taas heitä johtaa.\nLaulettiin ja ryypättiin, toisia tuli ja toisia meni, mutta vähitellen\nalkoi kuulijakunta harveta.\n\n-- Elekeehän vielä männä ... minnekkä teillä on semmoinen kiire ...\naikoo tässä muutkin tenttierata! koetti hän meneviä houkutella, mutta\nnuorilla ylioppilailla oli vappuna muutakin tekemistä kuin pitää\nhänelle seuraa. Lopulta ei siihen jäänyt kuin joitakuita ahnaimpia\ntyhjentyvien pullojen pohjatähteitä puristelemaan.\n\nKun me, tehtyämme pienen kävelyn puistoon, palasimme sieltä takaisin\nverannalle, istui Antero vielä vanhalla paikallaan, mutta uudessa\nseurassa. Valkolakit olivat poistuneet ja sijaan tullut joitain\nepämääräisiä olentoja, joista ei voinut sanoa, olivatko ne\nkauppapalvelijoita vaiko kirjaltajoita vaiko joutilaita kyyppareja\nvaiko juhlimassa olevia käsityöläisiä. He olivat olutpulloineen\nasettuneet saman pöydän nenälle, jonka ääressä Antero istui ja josta\nhän nähtävästi oli pyytämättä heidän seuraansa liittynyt. Nämä tekivät\npilaa päihtyneestä ylioppilaasta, pitivät häntä narrinaan ja joivat\nhänen tavaroitaan, joita hän rajattomasti tilasi. Aikansa sitä tehtyään\nkatosivat hekin jättäen Anteron tyhjien pullojensa seuraan.\n\nMenimme häntä houkuttelemaan pois, vaikka vanha kokemus oli tarpeeksi\nusein sen turhaksi vaivaksi osoittanut.\n\n-- En lähe ... en ensinkään ... nyt sitä vasta ryypätäännii. Vippoo\nmulle viis' markkoo.\n\n-- Elä huoli juoda enää ... joko sitten olet kaikki rahasi tuhlannut?\n\n-- Jokoko? Jo kai oon, koskei oo kuin viiskymmentä penniä... kyyppari\nhoi, pullo olutta! Elekee työ minun rahojani surko ... välipä näillä\n... ei noita paljon ollukkaan ... männyt on männyttä eikä tule\ntakaisin.\n\nOli vivahdus katumusta siinä huokauksessa, päihtyneen katumusta,\nsilloin kun häntä alkaa uuvuttaa ja hän taistelee unensa kanssa. Hän\ntuuskahti eteenpäin ja hänen valkoinen ylioppilaslakkinsa putosi\nryvettyneelle pöydälle, lykäten muutamia laseja lattialle. Oikaistuaan\nitsensä käski hän meitä menemään hiiteen ja tarttui olutpulloonsa,\njonka viimeisillä rahoillaan maksoi.\n\nSiihen täytyi meidän hänet jättää, ja siihen hän meistä jäi. Lakki\nliassa, hänen viimeinen valkolakkinsa, kravatti niskassa, uusi, vaalea\npalttoo ryvettyneenä ja hartioilta alas valahtamassa, ei mitään enää\njälellä tuosta uudistustaan toivovasta miehestä, joka aamupäivällä oli\nkaikkine hyvine aikomuksineen liittynyt laulajain jonoon. Aste asteelta\noli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä\nkaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja\nnyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime\naikoinaan oli istunut -- täydellisen rappion rajalla.\n\nMutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa\nviimeisenä vappuna karkoitettiin. Jouduttuaan myöhemmin yöllä yhteen\ntappelua hakevain merimiesten ja rantajätkäin kanssa, oli heidät ajettu\nulos Kaivohuoneelta, ja kaikki yhdessä he olivat joutuneet poliisin\nhuostaan.\n\nEikä häntä näkynyt, ei kuulunut kassakokoukseen seuraavana päivänä.\n\nTutkintopuuhat jäivät, velat jäivät maksamatta, eikä Antero-raukka enää\nkoskaan päässyt voimiinsa viimeisen onnistumattoman ponnistuksensa\njälkeen. Äskettäin päätti hän päivänsä tuomarin sihteerinä eräässä\nkaukaisessa maaseutupitäjässä.\n\n\n\n\nKOULUMUISTOJA.\n\n\n\nI. ENSIMMÄINEN KOULUMATKANI.\n\nSe oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin.\nTunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että\nolen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi\najanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin\ntuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä\nsilloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin\npikkuseikkoihin.\n\nEnsimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden\nkoulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään\nuutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus\nsiitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei\nsentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat\nasiat.\n\nEnsiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, että _minä_, tämä\npikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani\nniin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun,\ntuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana,\npää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.\n\nToiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla\nolin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.\n\nJos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan,\nolivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa\nensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne\nvillat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin\nitse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko\nseuraava talvi oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla\nkehruutettu. Koko kevään ja kesän paukkuivat kangastuolit äidin ja\npalvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin\ntampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli\ntaloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä \"kasvun varalta\" ja\nistuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin\ntulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen\ntakki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi\nliivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä,\nkun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko,\nalushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla\nvarustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen\nkouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan\norrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.\n\nMutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja\nhuomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä!\nKouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut,\nkuin olisin päässyt \"kylään\".\n\nEn unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että\nisälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla\nistuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi.\nKenelle? Minulle, _minulle_ se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten\nkuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään\nastiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun\ntuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia\nleipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja\nsokerileipää ... jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin\npistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt,\njos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan\ntupakan.\n\nNyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai\ntapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa\nmeiltä molemmilta, kun äiti sanoi: \"Nyt se taitaa viimeisen kerran\nkammata\". Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi\npukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne\nolivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin\nhousut, jotka äiti pani nappiin, -- ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin\npikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä\nkelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat,\nkirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani\nseurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta\njonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät\nsilloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan -- oi, jospa olisivat\nvastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!\n\nJa niin on nyt \"lyseolainen\" valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari\nhaarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa\nvaraan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus\nkankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se\nmelkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena,\nkylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja\nkattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun\npalokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen\nmatkamiehen hevosen kavioiden kopse.\n\nLiiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä\neväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille\nvielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin\nalle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja\nvoidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään,\nkunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.\n\nMatti katsahtaa päin ja kysäisee:\n\n-- Nytkö sitä viedään kouluun?\n\n-- No nyt!\n\n-- Miksikä sitä koulitaan?\n\n-- Papiksi.\n\n-- Eikö ole ikävä kotoa lähteä?\n\n-- Lysti toki on.\n\n-- Elähän sano, jos vielä itket.\n\n-- Itse itket ennen.\n\nRuuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen\nvaloisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka\nkuin säkki. Sitä ei \"pyöräytetä\" aisoihin, se kammetaan niihin\ntaitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään,\nsitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta\nsuoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä\nhuolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen.\nMatti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta\nja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.\n\nRappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden\nainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo\nmukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin\nedustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.\n\nMutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen\naika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä\nkärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka\nisä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja\nottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran,\nettä rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä -- ja niin sitä lähdetään.\n\nEntäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman\ntunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret\nseisovat portilla, sanovat: \"Nyt se menee!\", mutta äiti seuraa vielä\nmukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän\nväristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää\nkujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas\nkolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.\n\nSinne jää koti, sinne äiti -- ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja\nkaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä\nvielä, mistä lähti ja minne menee.\n\nKohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta\nselonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.\n\n\n\nII. TULO KOULUKAUPUNKIIN.\n\nSiinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En\nmuista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että\njos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei\nsitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä\npaljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta\nkummastakaan -- mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin\nkuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa\nvarten.\n\nNiin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli\ntähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle\npuolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt\najattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan\ntulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut\nmitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän\nsijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: \"Tuossa sitä\npappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra\nviemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja\nkakkulasilat.\" Ja ennen kaikkea: \"Onpas Kustilla kaksinappirivinen\npalttoo ja uusi lakki.\"\n\nSamalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani\nja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon\nhuone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät\nmuistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan\nriihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani\nkuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja\ntonkii; -- sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää\netelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli; --\nhautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien\nvarressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet\nruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut\nja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.\n\nNoista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään\nruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle\n\"uusi maailma\". Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan\nihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin\ntoisellakaan, -- huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa,\njälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan\nensimmäisen mielikuvani häviö.\n\nOlin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä,\nleveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja\nmaantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt\nharmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs\ntoisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua\npitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja\nensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja\nturvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee\nselän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein,\nniinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin\nkuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se\nottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman\npitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan\nsitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta\nsyöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä\nlevisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka\noli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille.\nIsäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta\nitsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa\nkohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä\nkohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei\ntarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi\nminulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.\n\nSe tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli\npäästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia,\nolivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat.\nEikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava\nniin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin\nolivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran\nelämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi,\noikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että\ntyönnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi\nruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät\nvaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin\nkynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu\nlujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja\nalkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä\nhevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston\nvoiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä\nluule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä\nkaupungin.\n\nEn ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä\noma laatimani kuva mielessäni. -- Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt.\n-- Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä\nja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä. -- Kuvitteluni lähtökohdaksi\nolin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja\nja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin\ntietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme\nvähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin\nminä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän\noltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se\nsentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan\nkiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs\nkaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa\ntoteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat\ntalot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat\nsinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin\nsamaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin.\nSentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi\nvarkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä\nolleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean,\nvalkean kirkon ympärillä!\n\nSe nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja\nkohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta\nkoulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä\nvieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.\n\nAjoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu\nkulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli\nsilloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on\nyhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli\npellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä\nottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani\nuskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti\ntoinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen\nkeittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen\nlankkaus -- minun tuleva asuntoni, kuulemma -- ja kun siihen oli palttooni\nriisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä\nistahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin\ntäydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan\najatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.\n\nEn siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää\nsyytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista\nkokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä ... niillä on, noilla\nmolemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet\n... niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan\nkaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä ... ne puhuvat\nruotsia ja kutsuvat isää \"herr pastorn\" ... vaikka minä sanoin olevani\nKusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee\nkuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi ... ja tähänkö minun pitää\njäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois ... ja tämäkö\nnyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?\n\nSe pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen\nhöyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä\nenää tulekaan, kun noin viipyy ... jos en enää milloinkaan täältä\npääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa\nhuoneessa...\n\nJos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin\npullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.\n\nMutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en\nvaikka -- tappaisivat.\n\n\n\nIII. ERO ISÄSTÄ.\n\nMikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin\nikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama\ntunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun\nsinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin\npistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa\nmenettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään\narvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja\nmitä merkitsee.\n\nMitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?\n\nMutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo\nkotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos\nhän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä\ntarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt\nkasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten\nkarkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen\nollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.\n\nLuokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä\nkukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan\nsukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon\nsukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen\ntoimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt\nvielä on tyhjä ja kumiseva.\n\nSeisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat.\nOlemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet\nmitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä\nvastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne\nkäskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin\nhe eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia\nolentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien\nsuuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo\nkuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän\nkorvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat\nsamalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä,\nimartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen\ntarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla\novensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja\nvähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille\nilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja\nniin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon\nvaljastamaan ruunaa ja lähtevänsä.\n\nRukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo\nhetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen,\ntuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä\nmainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että\nahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä\nsilloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina\nvastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.\n\nRukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen\nsiitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi\nyhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa,\nmissä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien\npäästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo\nmuisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain\nsurkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän\nkatoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla\ntapahtuu. \"Vanhat pojat\" ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella\nmelulla ja mahtavuudella ajetaan meidät \"uudispojat\" pulpetteihimme\nkuin parsiin. \"Paikoilleen!\" huutaa priimus. Joku nuorista ei heti\ntottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän\nvastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu\nkapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni\nkatsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on\noikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua\nnoiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.\n\nOpettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan\nläksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta\njoiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se\nkirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja\nsisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan\nuudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään,\nmikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta\ntarkemmin.\n\nMutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu\nvierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan\nvalkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa.\nLatinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja\npudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy\ntakaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini\nluo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa\nkouraisten: \"Tuhma pässi ... pököpää ... potattinaama.\" Kaikki vanhat\npojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä\nsukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: \"Potattinaama,\npotattinaama!\" ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että\nolisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko -- ja kukaties jo\nhuomenna tapahtuukin.\n\nMe olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas\npihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa.\nVastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä\nsaattaa itse määrätä kulkunsa.\n\nMutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä\nhetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää\nminussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein\nriennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss' ovat jälet, jotka kääntyvät\ntulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä\ntuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien\nkukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En\nymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei\nminulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään\nhaihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni\njälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan\nminä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos\nkaupungista.\n\nJuoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut\nkärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane\nmerkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin\nenkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä\ntienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on\nmeneminen.\n\nVasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun,\nmuistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään\nhuumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.\n\nMinä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla\nne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden,\nvalkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa\nvettä vasten korkealla komottavat.\n\nMenettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa:\nlähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen,\njosta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä\nhuutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.\n\nVaan isä ei minua kuule: airo siellä nousee ja laskee, purje seisoo\npullollaan ja poistuu järkähtämättä, kunnes katoaa ensin saaren suojaan\nvähäksi aikaa ja sitten kokonaan niemen taa.\n\nMutta talosta on kuultu huutoni ja nähty liikkeeni. Isäntä tulee\nkyselemään, kuka olen ja mitä parun. Sanon tahtovani mennä isän kanssa\nkotiin, vaadin häntä viemään minut yli tai antamaan venhettä. -- Taidat\nolla, poika, niitä jokasyksyisiä karkulaisia, sanoo hän ja katselee\nminua vähän aikaa epäilevin silmin.\n\nSitten hän valjastaa hevosen, nostaa minut rattaille ja ajaa\nkaupunkiin.\n\n\n\n\nUNHOLAAN.\n\n\n-- Työnnä ulos, sanoi hän ja tarttui peräsimeen, samalla tiukoittaen\nperäpurjeen nuoraa, niin että venheen kokka kampeutui pois laiturista.\n-- Hyvä on! -- Ja jos nyt tahdot olla niin erinomaisen rakastettava, että\nkiinnität halkaisijan nuoraa... Kiitos! -- Ja nyt saat tulla tänne niin\nlikelle minua kuin tahdot -- jos vain tahdot.\n\n-- Jahka ma järjestän hapseni ensin.\n\nNe olivat joutuneet melkein hajalleen, hänenkin puuhatessaan purjeiden\nnostossa. Kun hän ei muuten saanut palmikkoa mieleisekseen, levähytti\nhän sen kokonaan auki päänsä heitolla ja alkoi sitten sitoa sitä\npäälaelleen, pieni olkihattu hampaissaan.\n\n-- Nyt on skandaali täydellinen ... vaan eipähän se liene ensi kerta.\n\n-- Mutta huomenna vasta myrsky nousee, kun tulee tiedoksi, että olemme\nmenneet kahden kesken merelle purjehtimaan ja sinne yöpyneet.\n\n-- Mutta emmekö sentään mene liian pitkälle?\n\n-- Jos sinua kaduttaa, niin voimmehan kääntyä jo tuolta salmesta\ntakaisin niinkuin aina ennenkin.\n\n-- Ei, ei, sinun täytyy kerrankin viedä minut ulos aavalle merelle,\nniinkuin olet luvannut.\n\n-- Vaan jos tyyntyy paluumatkaksi, emmekä pääse illaksi kotiin?\n\n-- Niin tyyntyköön sitten!\n\n-- Et välitä enää siitä, mitä ihmiset sanovat?\n\n-- En välitä! sanoi hän, ja saatuaan hiuksensa paikoilleen painoi hän\npäättävästi hatun päähänsä. -- Eihän meillä oikeastaan ole heidän\nkanssaan mitään tekemistä.\n\n-- Mutta heillä on sitä enemmän meidän ... minä olen varma siitä, että\nkaikki kiikarit kaupungista, kylpylaitoksesta ja huviloista ovat tällä\nhetkellä meihin tähdätyt. Ja kun olemme ulkona salmesta ja heidän\nnäkyvistään, lähettävät he jonkun luotettavimmistaan pitämään meitä\nsilmällä tuolta näkötornista.\n\n-- Sinä laskettelet .... missä on kiikari?\n\n-- Kajuutassa.\n\nHe olivat poistuneet rannasta, ja purjevenhe, pieni, katettu kutteri,\nkiiti hyvää sivutuulta pois kylpylaitoksen rannasta. Kylpylaitos oli\nhiekkarantaisen niemen nenässä, ja loitompana lahden pohjassa oli\npetäjäisen harjun rinteellä pienoinen kaupunki, jonka ylitse näkyi\nsuuri lippu liehumassa näkötornin huipulta.\n\n-- Ei, mutta todellakin!\n\n-- Näetkö mitä?\n\n-- On niinkuin sanoit ... meitä kiikaroidaan. Se punaliinainen rouva\nseisoo kylpyhuoneen parvekkeella ... nyt tulee siihen se hänen aina\nsinihameinen tyttärensä ja ottaa äidiltä kiikarin ... nyt tulee siihen\nmuitakin.\n\n-- Minä heilutan heille hattuani!\n\n-- Ei, mutta se on mainiota ... ne eivät vastaa ... ovat loukkaantuneita\nja menevät pois ... tämä on todellakin verratonta!\n\n-- Olisit kuullut, millä pisteliäällä äänellä tuo rouva virkkoi minulle\näsken vastaantullessaan: \"Vai niin, _herrasväki_ menee purjehtimaan\".\nja jos minä jäin häntä vielä hetkeksi puhuttelemaan, olisi hän syytänyt\nneuloja kielensä kärjestä silmilleni.\n\n-- Minä tapasin hänen tyttärensä, tuon sinisen, joka on sinuun niin\nihastunut ... hän enää tuskin tervehtii minua. Hän säälitti minua niin,\nettä olin vähällä pyytää häntä mukaan.\n\n-- Minua eivät säälitä ollenkaan ne herrat, jotka saavat turhaan odottaa\nsinua tämän illan tanssiaisiin.\n\n-- Se on totta ... tänäänhän on suuret tanssiaiset kylpyhuoneella ...\nminä olin luvannut pois kaikki franseesini jo aikoja sitten. Nyt se on\nlopullisesti lopussa. Jos aiomme maineemme pelastaa, ei meidän auta nyt\nmuuta kuin kaikkien rauhoittamiseksi julaista kihlauksemme aivan ensi\ntilassa.\n\n-- Me julkaisemme sen jo tänään ulkona meren selällä tiiroille ja\nkalalokeille, kutsumme tuulet todistajiksi ja laineet lemmen airuiksi.\n\n-- Sinulla on aina ne aatteesi! Tee, niinkuin tahdot. Mutta juuri sen\nvuoksi minä pidän sinusta niin paljon, sinä komea poika!\n\n-- Istu sitten tähän ... minähän tuskin erotan sinua sieltä purjeen\nsuojasta.\n\n-- Minä panen mieluummin pitkäkseni tähän ja nojaan pääni polveesi...\n\nJa hetken kuluttua:\n\n-- Onko se siis aivan totta, mitä olet sanonut, että pidit minusta heti\nkohta, kun minut näit?\n\n-- On, niinkuin sanoin, että pidin sinusta _jo ennenkuin_ sinut\nnäinkään.\n\n-- Se on minusta sentähden niin merkillistä, että minullakin on sama\ntunne.\n\nSe oli pääsävelenä kaikissa heidän keskusteluissaan, se, kuinka he\nikäänkuin olivat aavistaneet kautta koko elämänsä, että he kiertelevät\ntoistensa ympärillä, että piiri yhä pienenee, ettei tarvitse muuta kuin\nettä heidän tiensä kerran maailmassa käyvät ristiin, niin he heti\npaikalla tuntevat toinen toisensa omikseen.\n\n-- Ja kohta kun minä sinut näin, -- sanoi hän, joka oli perässä, sille,\njoka päätään hänen polveensa nojasi -- kohta maihin astuttuani ja\ntultuani kylpyhuoneen verannalle olin minä selvillä itsestäni ... ja\nminä olin vakuutettu, ettei voisi olla sitä sidettä, jota en olisi\nollut valmis katkaisemaan ottaakseni sinut omakseni.\n\n-- Sinä teitkin kaikenlaisia tuhmuuksia jo tuttavuutemme ensi päivästä\nalkaen. Aivan omin lupisi anastit sen herran paikan, joka istui\nvastapäätä minua yhteisessä ruokapöydässä. Kerran päästyäsi seuraani et\nsiitä eronnut koko siksi päiväksi, etkä seuraavaksikaan. Vaikea oli\nhaihduttaa sinua yöksikään luotaan. Laiminlöit kaikki sopivaisuuden\nvaatimukset, veit minut pitkille kahdenkeskisille kävelyille, vaadit\nminua purjehtimaan ja nousemaan maihin autioille saarille...\n\n-- Ja sinä olit kaikkeen siihen suostuvainen, et pannut vastaan puolella\nsanalla.\n\n-- Minä olin sokea ja tahdoton ... olit minut hypnotisoinut.\n\nSiihen tapaan leikkiään laskien he olivat sujuneet salmesta ulos ja\nlähteneet purjehtimaan sisäsaariston läpi ulkosaaristoa kohden.\nSisäjärven luonto muuttui vähitellen meriluonnoksi, maat alenivat, puut\nharvenivat ja pienenivät, ja lopulta ei ollut kalliollaan kuin mänty\nsiellä toinen täällä, pahasti käpristyneenä, huutaen ikäänkuin apua\nkaikilta tahoilta, koko olento kuin näännyksissä kauheista\nponnistuksista ilman tuntemattomia vihollisia vastaan. Ylpeä,\nsuoraselkäinen kuusikin oli taistelussa olemassaolonsa puolesta saanut\nmuuttua maata matelevaksi katajaksi ja armoa anovana ja nöyrtyneenä\nhiipiä rinteitä ylös.\n\nMeri ja sen yhä enemmän aukenevat ulapat oli saanut heidät vaikenemaan.\nHe istuivat molemmat eteensä katsoen sen omituisen surumielisyyden\nvaltaamina, jonka synnyttää rauhallinen tuuli, venheen säännöllinen\nnousu ja lasku laineiden mukaan ja tuo kaukainen, yhtämittainen kohina,\njoka syntyy aallokon murtuessa ulkokareja vastaan.\n\n-- Mitä mietit? kysyi hän, joka istui perässä.\n\n-- Mietin sitä, että olisi ainakin jonkinmoinen lohdutus käydä kääpiöksi\nniinkuin nuo kuuset tuossa saarella, silloin kun se tapahtuu\ntaistelussa suuren meren kanssa. Mutta kutistua vaivaiskoivuksi\nvetelällä suolla kahden tunturin välissä, se olisi surkeaa. Ja kuka\ntietää, emmekö mekin kerran saa niin kutistua olojen pakosta ja elämän\nhuolista.\n\n-- Eihän sitä tiedä, miten täytyy, ja onhan minunkin jo täytynyt muiden\nmieltä noudattaa, vakaumuksistani tinkiä ja taipua toisten mukaan ...\nenhän ole ollut oikein vapaa, oikein riippumaton koskaan ...\npäinvastoin ... ja se onkin ehkä vain siksi, että minä tänne vieraaseen\npaikkakuntaan päästyäni ja poissa entisistä oloistani olen tahtonut\nsiitä nyt niin rajattomasti nauttia, olla uhalla kenestäkään\nvälittämättä.\n\n-- Sitä et ole ennen sanonut ... enkä minäkään, vaikka laitani on\nsama ... kenties vielä enemmän kuin sinun.\n\n-- Terve, toverini, tervetuloa yhteiseen taisteluun ... me ymmärrämme\ntoisemme päiväpäivältä yhä paremmin! Mutta ei meidän nyt ainakaan vielä\nole tarvis sellaisia ajatella ... ja kauan saavat ajaa meitä takaa,\nsaavat piirittää nälällä ja vilulla, ennenkuin antaudumme.\n\nTuuli pullisti purjeita, kallisti purtta, ajoi sitä hyrskyen eteenpäin\nviimeisten ulkokarien ohitse ulos aavalle, rannattomalle ulapalle,\nmissä täyteläinen, voimakas tuuli heitti heidät toisen jykevän aallon\nharjalta toiselle.\n\n-- Kuinka täällä on vapaata ja suurta! Kuinka kaikki äskeiset\nepäilykseni ja aavistuksen tuntuvat tyhjiltä ja lapsellisilta!... Onhan\naivan joutavaa, että niitä edes ajattelee ... tuntuu kuin voisi\nhalveksia kaikkea, asettua yläpuolelle kaiken...\n\n-- Niin se aina tuntuu täällä loitolla, mutta kun taas käännymme maihin,\nlähenemme rantoja ja tunnemme maan tuoksun, meidän selkärankamme\nikäänkuin pehmenee, tahtoo veltostua, ja me kietoudumme kuin tuhansiin\npieniin rihmoihin, jotka eivät salli meidän paikalta liikahtaa.\n\nHe olivat tulleet jo niin kauas ulos merelle, että oli aika kääntyä. Ja\nkun hän oli ohjannut venheensä ylös tuuleen ja saanut sen käännettyään\npurjeet taas paikoilleen kiinnitetyksi, virkkoi hän:\n\n-- Sen saat kokea, niin pian kuin olemme purjehtineet kaupungin salmesta\nsisään ... saat ehkä jo tänä iltana.\n\n-- Vaan mikä pakko meidän on sinne palata ... ei ainakaan vielä tänään!\n\n-- Tahdotko siis todellakin jäädä yöksi tänne, kahden kesken kanssani?\n\n-- Tahdon...\n\n-- Me laskemme tuon saaren suojaan, nousemme maihin, teemme tulen,\nlaitamme illallisen ... ensimmäisen yhteisen ateriamme ... ja palaamme\nvasta huomenna.\n\n-- Sen me teemme! Voi, voi, sen me teemme!\n\nHetken kuluttua he olivat saavuttaneet saaren, korkean, kallioisen\nsaaren, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta jonka pienessä\nsatamassa oli täydellinen suoja kaikilta tuulilta. Venhe juoksi rantaan\nsaakka, aivan kiinni sileäksi hiottuun, matalaan kallioon, he laskivat\npurjeensa alas, nousivat maihin ja lähtivät tarkastamaan saarta.\n\nSe oli yksi ainoa suuri raunio, joka toisin paikoin kohosi korkeiksi\njäiden ja laineiden särkemiksi kiviröykkiöiksi, toisin paikoin silisi\nhienoksi, tasaiseksi rannaksi. He kiipesivät kivien yli, nousivat\nkorkeimmille paikoille näköaloja ihailemaan, juoksivat kuin leikkivät\nlapset rantoja pitkin ja ottivat paikan haltuunsa kuin omaisuutensa,\nkuin jo ammoisista ajoista heitä varten aiotun ja heitä odottamassa\nolleen uudismaan. Suloisen väsymyksen vallassa palasivat he takaisin\nvalkamaan venheensä luo, kantoivat maihin eväänsä, keräsivät veden\ntuomia puita nuotioksi, keittivät teensä ja istuivat onnellisina ja\nkaiken muun muistamattomina rannalla, jota hiljainen maininki huuhteli.\n\nAjatus oli lähtenyt yht'aikaa liikkeelle, kulkenut ja kierrellyt samaan\nsuuntaan ja puhkesi nyt ilmoille heistä molemmista saman innostuksen\najamana:\n\n-- Jos voisimme jäädä tänne ainiaaksi!\n\n-- Ja miksemme voisi?\n\n-- Mutta kuinka sen voisimme?\n\n-- Rakennamme tänne majan, pienen pirtin, vähäisen kesäasunnon!\n\nKuka oli sen ensiksi ehdottanut, sitä he eivät panneet mieleensä\neivätkä tulleet siitä koskaan selville tapausta jälkeenpäin\nmuistellessaan.\n\n-- Tähän me sen teemme, tälle puhtoiselle rannalle, tulemme tänne joka\nkesä kuukaudeksi tai pariksi, irtaudumme kaikesta, unohdamme kaiken...\n\n-- Ja kutsumme sen -- Unholaksemme!\n\n-- Se on mainiota! Jo ensi kesäksi tulemme tänne, emme ota ketään\nmukaan, emme ilmaise kenellekään piilopaikkaamme ... olemme kuin\nlinnut, joilla on pesänsä erämaassa, jotka silloin tällöin nähdään\nihmistenkin asunnoilla, mutta jotka sieltä samassa katoavat kenenkään\ntietämättä minne.\n\nHe puhelivat siitä yhä nousevalla ihastuksella, antoivat kukin\nvapautuneiden ajatustensa liihoitella sen ympärillä niinkuin nuo keveät\nkalatiirat, jotka lakkaamatta heidän ylitsensä lentelivät.\n\n-- Oletko nyt tyytyväinen, ettemme palanneet kaupunkiin ja että\npuoliväkisinkin toin sinut tänne mukaani?\n\n-- Olen, olen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko laski, meri oli tyyntynyt, ja hiljainen kohina kuului vain\nhämärästä merestä aaltojen murtuessa kareja vastaan.\n\n-- Hyvää yötä sitten! Minä menen nyt kajuttaan nukkumaan.\n\n-- Entä minä?\n\n-- Sinä saat vartioida aarrettasi tässä lämpöisellä kalliolla, johon\nvalmistan sinulle tilan.\n\nJa hän meni venheeseen, katosi kannen alle ja heitti sieltä tyynyn ja\nvillaiset vaipat rannalle.\n\n-- Enkö minäkin saa tulla sinne? Enkö saa?\n\n-- Et saa, et vielä.\n\nHän näki hänen uudelleen katoavan kannen alle, näki hänen sytyttävän\nsiellä tulen ja vetävän uutimet pienten, avattujen ikkunain eteen,\nkuuli hänen riisuutuvan, panevan levolle ja sammuttavan tulen. Ja hän\nluuli hänen jo nukkuvan, kun valkoinen, kaunis, kyynärpäähän\npaljastettu käsivarsi pisti ulos ikkunasta ja viittasi hänelle:\n\n-- Hyvää yötä, armaani!\n\nToinen painautui pitkälleen veden silittämään kallion lomaan,\nkuunnellen vielä kauan meren taukoamatonta, hiljaista kohinaa,\nkatsellen taivaalla tuikkivia tähtiä ja etäisten majakkain tulia, ja\najatellen onneaan, jonka hänkin oli viimein voittanut, osaamatta sitä\nenää odottaakaan.\n\n\n\n\nHÄTÄ.\n\n\n    Und hüte deine Zunge wohl,\n    Bald ist ein böses Wort gesagt!\n    -- -- --\n    -- -- --\n    Die Stunde kommt, die Stunde kommt,\n    Wo du an Gräbern stehst und klagst.\n\n    F. FREILIGRATH.\n\nLuulinhan tätäkin ennen tietäväni, mitä hätä on ja mitä kuoleman kamala\npelko. Olinhan ollut junassa, joka huuti hätäänsä yhteentörmäyksen\npelossa, ja olin huutanut mukana; -- olin varman häviön tunne rinnassani\nmaannut laivan kannen alla, jota myrsky nakkeli kuin kaarnan kuorta\nkuohuvien karien keskessä; -- olin kokoon kyyristyneenä joka hetki\nodottanut, että ukkonen iskisi minuun, niinkuin se juuri oli iskenyt\nedessäni olevaan honkaan ja pirstonnut sen; -- enkä kuitenkaan\nymmärtänyt, mitä oikea hätä on.\n\nNyt sen tiedän. Se on kamala, hirvittävä tunne, pahempi kuin ilkein\npainajainen. Vapisen vielä joka jäsenessäni siitä äsken herättyäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin pöytäni ääressä ja kirjoittelin. Työ oli omasta mielestäni\nhyvinkin tärkeätä, ja ainakin vaati se sillä hetkellä kaiken huomioni,\nniin että minua hermostutti kaikki, mikä minua häiritsi.\n\nUlkona pihamaalla avonaisen ikkunan alla leikitteli ja telmi pikku\npoikani naapurin pojan kanssa. Huusin heille vähän kärsimättömästi,\nettä olisivat hiljaa. He vaikenivat ja poistuivat huoneiden taa, josta\nvain silloin tällöin kuulin heidän helakat äänensä. Sieltä saakka\nvaikutti se minuun miellyttävästi, ja minä olin tyytyväinen siihen,\nettä lapsi kuitenkin oli kuuluvissani. Täytinhän nyt samalla tehtäväni\npitää pienokaista silmällä, minkä olin saanut toimeksi pois\nmatkustaneelta vaimoltani. Ja minä jatkoin työtäni.\n\nPian olivat poikaset kuitenkin unohtaneet kieltoni ja olivat siinä taas\nkahta vertaa kirkuvampina. Hypähdin ylös jotenkin vihaisesti: \"Menkää\ntiehenne siitä! Mitä pitää minun tekemän, että sinä kerrankin tottelet,\npoika!\"\n\nLapset näyttivät nolatuilta, eivät osanneet paikaltaan liikahtaa, ja\nvasta kun minä olin poistunut ikkunasta, kuulin heidän vetäytyvän\nnurkan taa. En kuullut enää heidän ääntään enkä huutojaan\nloitompaakaan. Hyvä, että viimeinkin herkesivät! En kuitenkaan ollut\nniin levollinen kuin koetin olla. Työni touhussa en sitä sentään sen\nenempää mieleeni painanut. Hiljaisuus oli ympärilläni täydellinen, ei\nmikään minua enää häirinnyt.\n\nKuinka kauan lienenkään istunut ja kirjoittanut, kun heräsin työni\nhuumauksesta omituiseen, epämääräiseen tunteeseen, jonka syytä en\nosannut selittää. Panin tupakan, heittäysin selkäkenoon, sain ajatuksen\npäästä kiinni ja aloin uudelleen kirjoittaa. Lauseen läpiluettuani olin\nkuitenkin pakotettu pyyhkimään sen, mitä olin kirjoittanut. Sitä\ntehdessäni yht'äkkiä säpsähdin siitä, että kuulin kosken kohisevan. Se\nkohisi siinä aina, tuolla notkossa, mutta sen ääneen tottuneena en sitä\npannut huomioon muulloin kuin silloin, kun se sään muutosta ennustellen\nkohisi tavallista oudommalla äänellä. Kun se nyt kerran oli huomioni\nherättänyt, en saanut sitä korvistani. Muistui mieleeni tarina, joka\noli olemassa tästä koskesta. Kun se tavattomammin äänteli, oli tapana\nsanoa: \"Nyt Pyhä taas uhriaan huutaa!\" Ja useimpana vuotena se oli\nsaanut, mitä huusi, tavallisesti jonkun lapsen, joka putosi myllyn\nränniin tai lipesi rantakiviltä kuohuihin.\n\nEn ollut vielä selvinnyt varmaan tietoisuuteen siitä, mitä ajattelin,\nsillä yhtä rintaa kuin kosken kohinaa kuuntelin, kaikui mielessäni\nvielä se, mitä olin kirjoittamassa.\n\nMutta silloin muistui mieleeni poika, ja minua oudostutti, etten ollut\npitkään aikaan hänen ääntään erottanut. Menin ikkunaan, nähdäkseni\noliko hän pihalla. Mutta piha oli autio, ilta-aurinko valaisi\nvoimakkaasti huoneen keltaista seinää, ja tuuli liikutteli\nsalaperäisesti haavan lehtiä portin pielessä. Portin pieli oli niin\npunainen, että näytti oikein oudolta. Ei ketään näkynyt eikä kuulunut,\nei ainoata västäräkkiäkään, ei pääskystäkään. Siinä oli jotain kolkkoa,\nsalaperäistä, ammottavaa, miltei ahdistavaa.\n\nEn nyt ymmärrä, mistä minussa syntyi tuo tunne, että hänelle oli jotain\ntapahtunut; kenties se oli seuraus siitä omantunnon pistoksesta, jonka\ntunsin muistaessani, että olin ajanut hänet pois hänen tavalliselta\nleikkipaikaltaan. Siitä hetkestä alkoi minussa vain kyteä pelko, että\nhän ehkä on jossain vaarassa.\n\nKoetin sitä tyynnytellä oman mielikuvitukseni synnyttämänä, sanoin\nitselleni, että jos nyt lähden liikkeelle häntä huutelemaan, niin\ntapahtuu se vain hermojeni vuoksi. Samaa olin aina sanonut\nvaimollenikin, kun hän oli samalla tavalla levoton kuin minä nyt. Mutta\nyhtä vähän kuin vaimoni sitä selitystä totteli, tottelin sitä minäkään.\nTunsin, että jos en nyt heti paikalla saa tietää, missä poika on, ei\ntyöstäni tule mitään. Pelko alkaa palaa, kuta enemmän siihen puhaltaa,\nja tuossa tuokiossa olin minä ulkona.\n\nRappusilla, raittiissa ilmassa ja päiväpaisteessa, tapahtui kuitenkin\nhetkellinen selventyminen. Huomasin olevani avopäin ja\npaitahihasillani. Ja niin suuri on tottumuksen voima, että vaikka jo\naloin olla vakuutettu siitä, että pojalle oli jotain tapahtunut,\npukeuduin kuitenkin kävelytakkiini, hain hatun päähäni ja otin mukaani\nkepin lähtiessäni häntä etsimään.\n\nMutta mitä olisi hänelle voinut tapahtua?\n\nSeisoin siinä vähän ymmällä. Rantaan oli häntä kielletty menemästä, ja\ntähän saakka hän oli kieltoa totellut. Muita vaaroja täällä ei ollut,\npaitsi naapurin hiukan äkäinen härkä, mutta sekin oli tietääkseni\naituuksessa maantien takana. Ja olihan häntä siitäkin vaarasta\nvaroitettu.\n\nMutta niin pian kuin koetin rauhoittaa itseäni sillä, ettei hän ollut\nvoinut joutua kumpaankaan näistä vaaroista, olin minä selvillä siitä,\nettä jompaankumpaan niistä hänen oli täytynyt joutua. Ja yhä kasvava\nkouristus kurkussa kiiruhdan kosken rantaan.\n\nTie kulki peltojen välitse ja siinä minä korkean rukiin suojassa jo\njuoksua tein. Mutta kun tulin avonaisemmalle paikalle, täytyi minun\nväkisinkin hiljentää kulkuani tavalliseen kävelyyn. Olin saanut sen\npäähänpiston, ettei kukaan saa aavistaa, missä asioissa kuljen. Jos hän\njuuri nyt kurkottaa sillalta veteen ja sieltä kepillään jotain onkii,\nsaattaa hän pelkoni vaikutuksesta pudota, jos liiaksi kiirehdin enkä\nhillitse itseäni. Saattoi siinä myöskin olla jotain ujostelua ja\njonkinlaista häpeän pelkoa, että minä aikamies nähtäisiin hätäilemässä\nkuin mieletön nainen pelon vuoksi, joka ehkä vain oli omaa\nmielikuvitustani. Oli miten oli, mutta tuskaani vain lisäsi se, etten\nosannut liikkua niin pian kuin olisi pitänyt.\n\nTultuani rantapuiston läpi aukinaiselle rantalakeudelle näin myllyn\nputouksen kuohun ja sen alapuolella kosken, joka moniksi pieniksi\nkoskiksi haarautuen virtasi syvinä uomina koivuja ja muita lehtipuita\nkasvavien pikku saarien lomitse, jotka olivat kaitaisilla silloilla\ntoisiinsa yhdistetyt. Samassa näin miehen tulevan myllyn ovesta ja\njuoksevan alas sen jyrkkää ajosiltaa. Tuoko hän sanaa tapaturmasta?\nSentähdenkö hän juoksee, että pikku Yrjö on hukkunut? Ei hän enää\njuoksekaan. Kävelee verkalleen. En näe mitään erikoisempaa ilmettä\nhänen kasvoissaan. Mutta hän on valkoinen ja kalpea kuin aave? Nyt hän\nhuomaa minut ja tervehtii, mutta kääntyy samassa toiselle polulle, joka\nvie hänen asuntoonsa.\n\nHelpotuksen huokaus pääsee rinnastani -- samassa kuitenkin kadotakseen.\nEntäpä ei poika olekaan mennyt myllylle asti, vaan on pudonnut sen\nalapuolella?\n\nHuutaisinko mylläriä luokseni? Kysyisinkö, onko hän nähnyt Yrjöä\nrannassa? En saa sitä tehdyksi. En uskalla hankkia tuota varmuutta,\nvaikka samalla sitä kiihkeästi haluan, ja ennenkuin olen päättänyt mitä\ntehdä, on hän jo kadonnut porstuaansa.\n\nMenen kosken rantaan, kuljen siltojen yli, etsin häntä pienistä\nsaarista ja niiden rannoilta. En näe häntä missään, vaikka joka hetki\nluulen keksiväni hänen kätensä kuohujen keskessä ja hänen pienen\navopäisen ruumiinsa koskea alas vierimässä. Vesi virtailee mustana,\npyörittelee ilkeitä häränsilmiä, kerii vaahtovyyhtiä kivien\nsuvannoissa, -- en koskaan ole luontoa sillä silmällä katsellut eikä\nsekään minua. Koski on minusta kamala peto, tuhat jäseninen,\npitkäselkäinen, mulkoileva kummitus kuohut nauravat tuskaani\nvalkoisessa vaahtoparrassaan, rantapuut koukistelevat oudosti oksiaan,\n-- ne tietävät kyllä, mitä on tapahtunut, mutta salaavat sen, ne ovat\nottaneet hänet, mutta kätkevät hänet minulta tahallaan.\n\nEi hetkeksikään johdu mieleeni, että poika ehkä ei ole ollutkaan\ntäällä. Mutta kun sillat ja saaret juostuani taas tulen sillalle, joka\nrannimmaisesta saaresta vie mantereelle, näen myllärin tulemassa\ntakaisin myllylleen. Menen häntä vastaan. -- \"Kaunis ilma\", sanoo hän. --\n\"Oletteko nähnyt Yrjöä täällä missään?\" kysyn nyt, koettaen hillitä\nhengästystäni. -- \"En ole täällä nähnyt, mutta tuonne ne äsken näkyivät\njuoksevan maantielle päin.\"\n\nOlen jo niin paneutunut siihen uskoon, että pojan _täytyy_ olla\nvaarassa, ettei minulta nyt pääse edes helpotuksen huokaustakaan, vaan\nminä päätän seuraavassa silmänräpäyksessä, että _koska_ hän ei ole\nhukkunut, niin on hänet _siis_ härkä puskenut kuoliaaksi -- ja minä alan\ntäyttä karkua juosta pihaan päin takaisin. En enää ajattelekaan, että\nse voi näyttää hullulta. Ylös pihaan, ohi kartanon ja siitä kujatietä\nlehmitarhalle, jonne saavun aivan hengästyksissäni.\n\nPiiat siellä parhaillaan savutulta virittävät ja huhuavat metsään,\njosta maantien takaa kuuluu kellojen kalketta ja vastailevien lehmien\nammuntaa.\n\n-- Oletteko nähneet Yrjöä?\n\n-- Yrjöäkö? Jos ei vain liene ollut tuolla riihen takana muiden poikain\njoukossa?\n\n-- Minnekä päin ne sieltä menivät?\n\n-- Kunhan eivät vain menneet vasikoita hakaniitystä päästämään?\n\nSinne hän on mennyt! Ei ole enää epäilystäkään siitä!\n\nSieltäpäin kuuluukin härän mylvinää, se on ehkä juuri seivästänyt hänet\nsarviinsa ja iskee häntä nyt parhaillaan kantoon -- siihen suureen\ntervaskantoon, jonka juureen se on syvän kuopan kaivanut.\n\nItku kurkussa, vaikeroiden kuin kuoleva, riennän minä läpi metsän, yli\nkivien ja kantojen, puhki näreikköjen ja katajapensaiden ääntä kohti.\nTietä en jouda seuraamaan, ennenkuin se muutamassa käänteessään on\nedessäni, ja sitä myöten tulee vastaani mylvivä sonni. Olen varma\nnäkeväni verta ja vaatteiden repaleita hänen sarvissaan, ja hämmästyä\nvähän, kun en sitä näekään. Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi\nmennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi\nja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni\ntuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani\nuikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei\nkuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt. En tiedä enää, minne\nmenen, ja olen hetken päästä auttamattomasti eksynyt. En löydä kantoa,\njota etsin, en tunne tietä, en aitoja enkä ahoja.\n\nJa epätoivoissani minä alan huutaa hänen nimeään. Samalla syöksevät\nkaikki syntini niskaani, näen itseni kaikkine vikoineni ja paheineni,\nkaikki pienimmätkin pahatteot tulevat minua syyttelemään tässä\nsoisessa, mättäisessä petäjikössä, niinkuin niiden sanotaan\ntuomiopäivänä tekevän. Mutta kaikkia muita suurimpana seisoo edessäni\nse kovuus, jolla äsken olin Yrjöä kohdellut. Hänen kuolemansa on jo\nomallatunnollani. Ellen olisi häntä niin tylysti ajanut pihamaalta\nleikkimästä, olisi hän siellä vielä nytkin ja kaikki olisi\ntapahtumatta. Ja kun minä huudan \"Yrjöä!\" eloon, huudan samalla kuin\nomaa pelastustani.\n\n-- Kuka se on, joka siellä huutaa! kuulen yht'äkkiä kimakan lapsenäänen\nhuutavan aivan lähellä.\n\nToinnun vähän, saavun taas jollekin tielle, siinä on aita ja veräjä, ja\nsitä sulkemassa seisoo sama naapurin poika, joka oli Yrjön kanssa\npihamaalla leikkinyt.\n\nSaan häneltä soperrellen kysytyksi, missä Yrjö on.\n\n-- Kotonaan tuo lienee, koska sinne jäi, sanoo hän ja katselee minua\nsuurilla, hiukan kummastuneilla silmillään.\n\n-- Eikö hän ole ... eikö hänelle ole mitään ... eikö härkä ole häntä\npuskenut?\n\n-- Härkäkö puskenut? Mikä härkä?\n\n-- Se teidän äkäinen härkä.\n\n-- Mitenkä se olisi puskenut, kun vasta pääsi aituuksesta ja Yrjö jäi\nkotiinsa.\n\n-- Minnekä jäi?\n\n-- Puutarhaan jäi sinne seinäviereen nukkumaan.\n\nPelkolumoukseni on rikottu, painajainen on poissa. Kun tulen kotiin ja\nmenen puutarhaan, nukkuu Yrjö todellakin siellä, nukkuu päiväpaisteessa\nhuoneen seinämällä ruohistossa, keppihevonen vieressään ja sukanvarret\nnilkkoihin valuneina. Hän nukkuu niin sikeästi, ettei herää, vaikka\nnostan hänet syliini ja kannan sisään vuoteelleen untansa jatkamaan.\n\nMutta kantaessani ja hänen vuoteensa ääressä seistessäni ei minua olisi\nmikään mahti maailmassa saanut uskotelluksi, ettei hän olisi ollut mitä\nsuurimmassa hengenvaarassa. Tapasin itseni aivan itsetiedottomasti\nkiittämästä taivasta siitä, että hän oli kuin ihmeen kautta pelastunut.\n\nTelmiköön hän tästä lähin ikkunani alla niin paljon kuin häntä\nhaluttaa, hyppiköön vaikka kirjoituspöydälläni, en minä ainakaan toista\nkertaa tahdo antaa hänelle tilaisuutta koskeen juosta tai joutua\nvihaisten härkäin puskettavaksi.\n\nSillä tämmöistä hätää ei minussa ole miestä enää toista kertaa\nkestämään.\n\n\n\n\nKIELLETTY HEDELMÄ.\n\n\nRakas Anna!\n\nOlen saanut kirjeesi ja kiiruhdan siihen vastaamaan. Teen sen sitä\nsuuremmalla ilolla, kun itse olen kokenut samaa ja luulen voivani\nepätoivoiseen kysymykseesi: Mitä on minun tekeminen? vastata: Tee\nniinkuin minäkin! Eihän tapaus tosin ole minua kaikin puolin\nrauhoittanut, varma kun en ole, ettei mieheni uudelleen ole joutuva\nentisille poluilleen. On siitä myöskin mieleeni jäänyt jotain, joka\ntekee, että minua välistä haluttaa nauraa koko tälle maailmalle ja sen\nmenolle. Vaan kun en parempaakaan keinoa tiedä, kerron sinulle siis\nneuvoksi -- ja huviksi! -- omat kokemukseni. Kauan siitä jo onkin, kun\nolemme salaisuuksia vaihtaneet. Mutta eivät ne viime aikoina\ntodellakaan ole olleet sitä laatua, että olisi kannattanut niistä\nkertoa.\n\nTiedät, millaista avioelämämme viime vuosina on ollut. En ole aivan\nvarma siitä, milloin mieheni tuli minulle uskottomaksi, mutta\nluultavasti tapahtui se noin kolme neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme\nmenneet naimisiin. Kun hänen oli toimiensa vuoksi usein pakko olla\nmatkoilla viikkokausia ja kun hän tuon tuostakin pistäysi Pietarissa ja\nTukholmassa, en sitä alussa huomannut. Nimettömät ja nimelliset ystävät\npitivät kuitenkin huolta, että sain siitä jonkun ajan kuluttua tietää.\nMilloin oli hän jonkun salaperäisen kaunottaren kanssa matkustanut\nPietarista Viipuriin ensimmäisessä luokassa, milloin oli hänet nähty\nHangon laivasillalla heittämässä hyvin helliä hyvästejä\ntukholmalaiselle tuttavalleen, joka saattoi häntä meren yli ja sitten\npalasi takaisin. Tein jotenkin pikaisen lopun näistä tuttavuuksista.\nLuulen, ettei mieheni yhtä vähän kuin nuo kaunottaretkaan aivan\nhelposti unohda sitä ripitystä, minkä saivat toisen kerran Viipurin\nasemalla, toisen kerran Hangon voidrittelipinon suojassa, jonne\nlaillinen vaimo oli kuin pilvistä pudonnut laillisia oikeuksiaan\npuolustamaan.\n\nErehdyin kuitenkin suuresti luullessani, että olin jotain saavuttanut\nnöyryyttäessäni miestäni hänen lemmittyjensä edessä. Yhtä vähän\nauttoivat nekään uhkaus-, itku- ja pyörtymiskohtaukset, joita kotona\npanin toimeen. Sain hänet kyllä katumaan; tunnustamaan ja parannusta\nlupaamaan, sillä vaikka hän on niin komea ja uljaan näköinen, on hän\nkuitenkin pohjaltaan heikko raukka, niinkuin yleensä kaikki miehet,\njotka vaimojaan pettävät. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin\nhän taas, niinkuin huonosti kasvatettu koira isäntänsä silmän\nvälttäessä, kavalsi itselleen kielletyn palasen ja livisti sen kanssa\ntiehensä.\n\nOlisin säästänyt itseltäni monta mieliharmia, jos olisin alunpitäen\ntiennyt, miten sellaisten suhteen on meneteltävä. Pääsin tuon kuitenkin\nkerran tietämään ja tulen nyt siihen, mitä oikeastaan tahdon sinulle\nkertoa.\n\nViime kesänä oli mieheni saanut minut suostumaan siihen, että\nmuutamaksi kuukaudeksi menisimme Hankoon kylpemään. Hän vuokrasi sieltä\nminulle komeimman huvilan asuttavakseni ja piti kaikin puolin huolta\nmukavuuksistani. Siinä suhteessa, eli mitä tulee ulkonaiseen\nhuolenpitoon minusta, ei hän koskaan ole minua laiminlyönyt. Se kuuluu\nmuuten olevan yhteistä kaikille uskottomille miehille. Kai on se\njonkinlaista hyvityksen halua, jonkinlaista pahan omantunnon\nrauhoittamista. Minä olin kuitenkin jo siksi kokenut, että tiesin hänen\nolevan uusiin suhteisiin antautumaisillaan joka kerta, kun hän alkoi\nosoittaa minulle tuollaista erikoisempaa hellyyttä. Enkä nytkään\nepäilyksissäni erehtynyt.\n\nEi kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mitä oli tekeillä. Huomioni\nkoski minuun sitä kipeämmin, kun uusi suhde ei ollut noita tavallisia --\nkuinka sanoisin -- bufettineitisuhteita, joita vastaan voimme taistella\nylenkatseen aseilla ja joita me korkealta, kirkon siunaamalta\nasemaltamme voimme halveksimalla kohdella. Mieheni uusi valittu oli\nerään upseerin rouva (sanon häntä rouva Y:ksi), jonka mies oli leirillä\nTsarskojessa. Kaiken päällisiksi oli hän ei ainoastaan vanha\ntyttökoulutoverini, vaan myöskin lähimpään seurapiiriimme kuuluva.\nYhdessä olimme puuhanneet lähtöämme Helsingistä, saapuneet tänne\nsamassa junassa ja huvilamme olivat vieretysten. Söimme samassa\npöydässä kylpyhuoneen ravintolassa, olimme samoilla huviretkillä,\nkuuluimme sanalla sanoen samaan \"klikkiin\". Mieheni oli yhtä paljon\nhänen suojelijansa kuin minun. Täytyihän olla kohtelias yksinäiselle,\nturvattomalle \"leskelle\".\n\nHuomaat siis, kuinka viisaasti he olivat asemansa miettineet. Olihan\nniin luonnollista ja niin viatonta pitää seuraa \"vaimonsa ystävälle\",\ntanssia hänen kanssaan, mennä hänen kanssaan purjehdus- ja huviretkille\nsilloinkin, kun vaimo ei voinut tulla mukaan, juosta yht'äkkiä merta\nkatsomaan kuutamossa tai merta katsomaan myrskyssä -- ja kadota\nkallioiden taakse.\n\nEikä minulla ollut mitään keinoja puolustautua. Ystävättäreni johti\nasiat niin taitavasti kuin kokenut ainakin -- sillä ei tämä seikkailu\nsuinkaan ollut hänen ensimmäisiään -- että olisin joutunut\nnaurunalaiseksi hänen edessään, jos olisin hänelle jotain osoittanut.\nMiestänikään en voinut samasta syystä ottaa avoinaisesti kurittaakseni.\nHänen olisi ollut helppo ainakin näennäisesti syyttömyyttään puolustaa,\nja minä en tahtonut sanasodassakaan jäädä tappiolle.\n\nKuljin pää pilvessä aamusta iltaan nähdessäni, kuinka kilpailijani\nloisti voitonriemusta. En tiedä, missä määrin hän oli mieheeni\nrakastunut, mutta epäilen, että häntä johti yhtä paljon turhamaisuus ja\nkiusanteon halu kuin totinen tunne. Sillä me olimme olleet\nkoulupenkiltä alkaen kilpailijoita ja olimme vuorotellen olleet\nvoitolla yhteisistä kavaljeereistakin, kunnes minä vihdoin lopullisesti\nvoitin ja hän vasta myöhemmin löysi luutnanttinsa, johon sai paremman\npuutteessa tyytyä. Mieheni sitävastoin näytti olevan aivan tosissaan.\nSiitä hermostuneesta tilasta päättäen, missä hän oli yötä päivää, ja\npäättäen siitä onnettomasta naamasta, joka hänellä usein oli, piti\nrouva Y. häntä nähtävästi kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä.\nOmituista kyllä kiukustutti se minua sekin, sillä minusta tuntui kuin\nolisi nöyryytykseni siitä käynyt entistään vielä suuremmaksi.\n\nKun ei sellainen raju luonne kuin minä pääse puhkaisemaan vihaansa,\ntulee hän alakuloiseksi, senttimenttaaliksi. En viihtynyt enää\nseuroissa, hain yksinäisyyttä, istuin itsekseni meren rannalla ja olin\nkyllästynyt koko maailmaan. Mutta maailma ei näkynyt olevan kyllästynyt\nminuun. Säälien seurasivat minua rouvat silmillään, tarjosivat minulle\nyhtämittaa seuraansa, ja epähienoimmat luulivat hyvittävänsä minua\nsillä, että panettelivat minulle rouva Y:tä ja puhuivat hänestä minulle\nkaikkea pahaa, mitä tiesivät. Kaikki he minua kiusoittivat ja\ninhoittivat.\n\nMutta oli siellä kuitenkin muuan, joka saavutti mielisuosioni heti\nkohta hänet nähtyäni. Hän oli yksinäinen, hienon ja ystävällisen\nnäköinen venäläinen leskirouva. Tapasin hänet tuon tuostakin tielläni\nyksinäisillä metsäpoluilla ja rantakallioilla. Hän tervehti minua,\nmutta ei koskaan pysähtynyt puhuttelemaan. Hänen katseessaan oli\nkuitenkin hellyyttä, joka meni suoraan sydämeeni, ja välistä näytti\nsiltä, kuin olisi hänellä ollut sanottavana minulle jotain, jota ei\nkuitenkaan rohjennut sanoa. Jäykkiä kun olemme aina silloin, kun meillä\non vereksiä suruja haudottavanamme, en tullut antaneeksi hänelle\nminkäänlaista kehoitusta lähestymiseen.\n\nErään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja\nitkin -- häpeän sitä tunnustaa -- ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä\nluokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa.\n\n-- Olkaa hyvä, vastasin minä.\n\n-- Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle,\nsanoi hän.\n\n-- En siedä merenkäyntiä, sanoin minä -- en puhunut totta, sillä syy\npoisjäämiseeni oli tietysti toinen.\n\nHän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti\nkatseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu\nminut kerralla voitti:\n\n-- Te ette ole onnellinen, rouva.\n\nPurskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen\ntoisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle\nkaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä\npuhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin\nminun.\n\nEivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi\npsykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen\nheikkoudet perinpohjin.\n\n-- En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa\nmiestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin\nnuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se\nteidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa\nhänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä\ntekemästä.\n\n-- Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle\nlyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani\npuolustaa.\n\n-- Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja\nkoettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi\nsitä yhtä, joka auttaa.\n\n-- Mikä se sitten olisi?\n\nOlet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen\n\"keinonsa\" kuultuasi.\n\n-- Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä\nilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.\n\nHyppäät varmaankin yhtä pikaisesti pystyyn kuin minäkin hyppäsin ... ja\nhuudahdat niinkuin minäkin:\n\n-- Mutta mitä ajattelette, rouva? Minäkö antaisin hänelle vapaat kädet --\npettää itseäni!\n\nVaan tuo omituinen neuvonantaja pysyi rauhallisena ja virkkoi\nhymyillen:\n\n-- Mutta jos kerran annatte hänelle luvan pettää teitä, niin eihän hän\nsilloin enää petä teitä.\n\n-- Eihän se muuta asiaa ollenkaan. Se tosiasia, että hän on toisen eikä\nminun, pysyy kuitenkin samana.\n\n-- Vaan ehkei se pysykään samana?...\n\n-- Ei, ei, en minä voi.\n\n-- Te tietysti teette, niinkuin tahdotte.\n\n-- Mutta mitä hyötyä siitä voisi olla?\n\n-- Voittehan koettaa, niin näette ... ainakaan ei teillä voi olla mitään\nkadotettavana, jos se ei onnistukaan.\n\nTotta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata\nmiettimään ja lopulta päätin -- jo samana iltana -- saatua neuvoa\nnoudattaa.\n\nSuhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet\ntoisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä. Näytti hän sen\ntähden jotenkin oudostuneelta, kun huviretkeltä palatessaan tapasi\nminut odottamassa häntä katetun teepöydän ääressä. Mutta vielä\nsuuremmiksi repesivät hänen silmänsä, kun tiedustelin, kuinka huviretki\noli onnistunut, oliko hänellä ollut hauskaa rouva Y:n kanssa ja miksei\nhän ollut tuonut häntä tänne teetä juomaan.\n\nNäin salaisen ilon leimahduksen hänen silmissään. Hän luuli nähtävästi,\nettä heidän suhteensa oli minulle tuntematon. Ja hän oli kylläksi tyhmä\nheti paikalla kysyäkseen:\n\n-- Jos tahdot, voinhan mennä häntä noutamaan?\n\n-- Kenties jätät sen tällä kertaa ... ehkä hän on väsynyt .... mutta\nkyllä hän vast'edes milloin tahansa on tervetullut. Minä tiedän, että\nolet häneen rakastunut, enkä tahdo estää...\n\nHän koetti keskeyttää, tietysti vakuuttaakseen niinkuin aina\nmuulloinkin, että olin väärässä, ettei hän koskaan ollut rakastanut\nketään muuta _niin_ kuin minua j.n.e., mutta minä en antanut hänelle\nsuunvuoroa:\n\n-- ... se on minun totinen aikomukseni ... minä annan sinulle vapaat\nkädet .... en tahdo siitä sinua enää koskaan soimata ... se päinvastoin\nilahduttaa minua...\n\nJos hän olisi nerokkaampi mies, yhtä nerokas kuin on kaunis ja\nkevytmielinen, olisi hän varmaankin huomannut, missä mielentilassa\nolin. Mutta joko hän oli siihen määrin intohimonsa sokaisema, ettei\nvoinut punnita keinoja sen tyydyttämiseksi, tai oli pahan omantunnon\nvaivoista pääseminen hänelle niin suuri helpotus, että hän arvelematta\ntarttui ensimmäiseen oljenkorteen -- tosiasia vain on, että hän näytti\naikovan _kiittää_ minua saamastaan lahjasta. Estääkseni tuota\nhullunkurisuutta toteutumasta minä nousin ja poistuin.\n\nPäästyäni huoneeseeni kaduin jo tekoani, sillä ei tapahtunutkaan sitä,\nmitä salaisesti olin toivonut. Hän ei tullutkaan kolkuttamaan ovelleni,\nei tullutkaan tavallista katumustaan tekemään eikä antamaan\nvakuutustaan uskollisuudestaan.\n\nPäinvastoin oli minulla ilo kuulla, että hän niinkuin vapautunut\nkoulupoika oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jo seuraavana aamuna\nvarhain mennyt purjehdusretkelle rouva Y:n kanssa.\n\nSiinä se nyt oli koko se mainio keksintö! Nyt ei häntä tietysti enää\nmikään pidätä! Ehkä ovat luvan saatuaan nousseet johonkin laivaan ja\nlaskettelevat nyt parhaillaan ulkomaille?\n\nMenin kuitenkin varmuuden vuoksi, kiikari kainalossani, rannalle\nkatsomaan, vieläkö karkurien laivaa ulapalta erottaisi.\n\n(Nyt se tuntuu tuo kaikki niin naurettavalta, mutta voit sen kuvitella,\nettei mieleni sillä kertaa medelle maistunut.)\n\nHeti kohta kun olin petäjämetsän laidasta kiikarini merelle päin\nojentanut, näin siellä vähän matkan päässä purjevenheen, jonka tunsin\nmieheni purjevenheeksi, täyttä myötätuulta kiitävän kylpylaitoksen\nlaituria kohti. Näin siinä heidät molemmat, rouva Y:n kokassa, selin\nmieheeni, joka oli perässä. He eivät näkyneet vaihtavan sanaakaan\nkeskenään. Venheen laskettua laituriin lähti rouva Y. taakseen\nkatsomatta nousemaan maihin. Mieheni ojensi kätensä hänen jälkeensä ja\nnäytti sanovan jotain, mutta toinen ei ollut tietävinäänkään.\n\nSöimme sinä päivänä päivällisemme kahden kesken mieheni kanssa. Rouva\nY. oli pannut tavaransa kokoon ja minulle hyvästiä heittämättä\nmatkustanut \"Döbelnissä\" Tukholmaan.\n\nTurhaan koetin arvata syytä tuohon yht'äkkiseen muutokseen. Mutta se\nminulle kuitenkin oli heti kohta selvillä, että olin voittanut.\n\nMieheni oli muutamia päiviä alakuloinen ja hajamielinen eikä tietysti\nantanut mitään selvitystä siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut.\nEnkä minäkään mitään kysynyt. Olin tyytyväinen nähdessäni, että hän\nkäyttäytyi niinkuin olisi hän tahtonut lakaista umpeen jälkensä. Hän\noli minulle tavallista kohteliaampi, jopa helläkin, ei jättänyt minua\nseuroissa yksin, veipä minut kerran purjehtimaankin. Mutta Hangossa ei\nhän enää näyttänyt viihtyvän, ja kun minä jonkun viikon kuluttua\nehdotin, että matkustaisimme pois, suostui hän siihen mielellään.\n\nArvaan, että olet yhtä utelias kuin minäkin olin tietämään, mitä tuolla\npurjehdusretkellä oli tapahtunut.\n\nVaikka en saanutkaan siitä oikein rehellisellä tavalla selkoa, täytynee\nminun kuitenkin täydellisyyden vuoksi siitäkin kertoa.\n\nArvoituksen selvitti minulle kirje -- jonka salaa luin. Se oli vastaus\nrouva Y:ltä johonkin mieheni kirjeeseen, saapui hänen matkoilla\nollessaan ja oli siinä näin kuuluva paikka: \"Ja te luulette todellakin,\nettä minä päivääkään enää olisin voinut viipyä luonanne sen jälkeen,\nmitä olitte kertonut! Minäkö vaimonne suostumuksella ... hänen\narmostaan? Keneksi te minua oikeastaan luulette?\"\n\nTunsin tämän luettuani, että jos minä olisin ollut rouva Y:n asemassa,\nolisin varmaankin tehnyt samalla tavalla kuin hän. Sillä jos\nlöytyneekin miehiä, jotka vaimonsa suostumuksella ovat hänelle\nuskottomia, en luule kuitenkaan olevan naista, joka rakastajansa\nvaimolta vastaanottaisi \"lupakirjan\". Ymmärsin hänet niin hyvin, että\nmelkein tunsin myötätuntoa häntä kohtaan.\n\nSyvälle oli venäläinen neuvonantajani katsonut naissielun\nsalaisuuksiin. Varmempaa keinoa miestensä lemmikeistä pääsemiseen ei\nole. Sillä tiedä se, että salaperäisyys se on sellaisten suhteiden\nsuurin viehätys ja että me naiset kaikista hedelmistä rakastamme eniten\nniitä, jotka ovat kielletyt. Jos Herra taivaassa olisi ollut psykologi,\nei hän varmaankaan olisi kieltänyt syömästä omenaa, vaan siihen,\nkehoittanut. Ja jos luvaton rakkaus julistettaisiin luvalliseksi, ei se\nenää ketään viehättäisi. Ei sitä iloa kuitenkaan niinkään pian\nihmiskunnalta riistettäne.\n\nMutta, niinkuin jo sanoin, ota sinä oppia tästä, mitä nyt olen sinulle\nkertonut, ja kirjoita kohta, kuinka olet onnistunut.\n\n                                       Ystäväsi\n                                         Olga.\n\n\n\n\nILKITYÖ.\n\n\nLouhuisen vuoren laella, korkean kiven päällä, josta on laaja näköala\nalavaan korpeen ja sen ympärillä olevain kukkulain ahoisille rinteille,\nmakaa vanha Repolainen päivällisuntaan syyskuun auringon lämpimästi\npaistaessa. Päivä helottaa tyyneltä taivaalta lämmittäen selkää, päätä\nja kuonoa, joka on käpälien väliin pistettynä. Repo makaa\nliikkumatonna, eteensä tuijottaen ja kuunnellen vaistomaisesti kaikkia\nepäilyttäviä ääniä, mutta hänen ajatuksensa kulkevat toisia teitä.\n\nVanha Repolainen on katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle on\ntapahtunut vääryys, jota hän ei voi unohtaa, ja hänen hellimpiä\ntunteitaan on loukattu. Hänellä on ollut kotiriita, ja hän on rikkonut\nkaikki välinsä perheensä kanssa. Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli\neukon.\n\nOli se silloin ollut hyvänä ja hevelänä, kun kevättalvella hankiaisten\naikana lempiviikkoja vietettiin ja noita vesakkoahoja tuolla mäkien\nrinteillä laukkailtiin; oli kelvannut vielä keväälläkin, kun tarvitsi\napua luolan laajentamiseen. Sinne oli saanut häntä penikkoineen kaiken\nkesää ruokkia, kantaa yötä päivää kalaa, lintua, jänistä, hiirtä ja\nitse luita järsiä. Eikä sillä hyvä -- kuinka monta kertaa lieneekään\nsaanut panna henkensä alttiiksi kananpaistia niille hankkiessa. Ja mikä\npalkaksi kaikesta? Härisi ja riiteli ja yllytti penikoita isäänsä\nvastaan ja viimein rupesi vihaamaan ja tappelua tekemään, kun penikat\nalkoivat kyetä itse ruokaansa hankkimaan. Tuskinpa olisi enää suvainnut\nsamassa luolassakaan asumaan, pois olisi kai pitänyt koko seudulta\nkaikota.\n\nEilen ne olivat yhteisestä tuumasta viimeisen vihansa purkaneet. Vanha\nRepo oli joutunut koirain ajettavaksi ja hätäpäissään ollut pakotettu\nluolaan turvautumaan, kun muuten olisi mäen rinteessä ollut kuoleman\noma. Vaan sen sijaan, että Revotar olisi toisen pelastuksesta iloinnut\nja ollut hyvillään, että metsästäjät ja koirat jäliltä haihtuivat ja\npoistuivat, oli käynyt päälle semmoisella vimmalla, etteivät koiratkaan\nmoisella. Pennutkin oli yllyttänyt isäänsä repimään. Takkiinsa olisivat\nkyllä saaneet sekä akka että kakarat, jos olisi tahtonut, mutta kukapa\nheidän kanssaan härskäämään, ei siitä elämästä kuitenkaan enää olisi\nmihinkään. Pois hän oli sentähden mielisuosiolla lähtenyt ja tehnyt\nlopullisen pesäeron -- on niitä metsiä muuallakin ja kevään tullen uusia\nystäviä tarjolla, kun vain kerran aholla ulvahtaa.\n\nKirvelihän se kuitenkin mieltä, varsinkin se, että omat lapset, nuo,\njoiden kanssa oli kesäkauden paisteisella rinteellä hiekkakuopassa\ntelminyt, niskasta kanneksinut...\n\nSilloin kuului jotain, joka keskeytti kaikki hänen tuumansa ja sai\nhänet pystyyn kavahtamaan -- kuului metsästystorven toitahdus. Mutta yhtä\nnopeasti hän painautui takaisin. Silmää liikauttamatta, karvaa\nrävähdyttämättä kivettyi hän kuulostamaan ja tuli pian vakuutetuksi\nsiitä, ettei vaara vielä ollut uhkaava. Oli kuulunut toitahdus tuolta\nkorven sisästä, eikä se tie, jota metsästäjät nähtävästi seurasivat,\ntuonut tännepäin. Välillä oli suota ja pahaa korpea ja tämä\nkivikkomäki, tänne ne tuskin tulisivat. Niin olikin, sinne ne yhä\nloittonivat, sen hän kuuli toisesta toitahduksesta, joka jo oli paljon\nkauempana, ja kun torvi kolmannen kerran törähti, tuli ääni jo toisen\nkukkulan juurelta, jonka rinteessä luola oli.\n\nHännänpää liikahti salamyhkäisesti ... entäpä jos nyt löytävät luolan\nja penikat?\n\nTorvesta päättäen ne ovat niitä eilisiä metsämiehiä, ja niiden koirien\nedessä ei repoakka, joka viime talvena oli jalkansa rautaan loukannut,\npitkältäkään pakoon pääse. Olisipa se kepponen!\n\nMutta vaikka hän näki metsästäjän koirineen rinteellä kävelevän ja\nluolan seutuakin nuuskivan, ei haukkua kuulunut, ja hetken kuluttua\nkatosivat koirat ja miehet metsään. Luolassa ne ovat, ainakin penikat,\neivät uskalla vielä päivän aikaan ulkona maata, vaikkeivät yöllä\nnähtävästi ole olleet liikkeessä. Se on viisas ja varova, repomuori ...\nja pieni pettymyksen tunne tunki vanhan Repolaisen mieleen. Eihän hän\nnyt juuri olisi sukuaan koirainkaan kitaan toivonut, mutta ei olisi\nsentään pieni pöläytys ollut haitaksi.\n\nYht'äkkiä säpsähti hän ajatusta, joka samassa välähti hänen mieleensä.\nHän muisti omat jälkensä, ne toivat luolan suulta suoraan tänne, eikä\neilisessä kiireessä ollut tullut niitä sotketuksikaan. Kosteassa\nmetsässä ne varmaankin vielä tuntuvat, joskin ehkä ovat jo kankaalla ja\nkivisen mäen rinteessä haihtuneet.\n\nHän teroitti kuuloaan, vainusi pitkään ja huolellisesti, mutta ei\nsaanut selkoa siitä, minnepäin metsästäjät ja koirat olivat kadottuaan\nkääntyneet.\n\nSilloin rämähti räikeä torvi aivan lähellä mäen alla. Salaman\nnopeudella nakkasihe hän alas kiveltä ja kyyristyi muutamiksi\nsilmänräpäyksiksi sen kupeelle, keskittäen kaikki hermonsa korviin ja\nkuonoon... Siellä ne ovat, sieltä tulevat ... ja pitkiä laukkoja\ntehden, häntä pystynä seisten, loikkasi hän aukean yli näreikön\nsuojaan. Vielä kerran hän pysähtyi tietäen vanhastaan, että vaara on\nsitä suurempi, kuta pidemmän jälen hän jättää. Mutta päästää koirat\ntaas liian likelle...\n\nKuului uikahdus, kuului toinen ... ei ollut aikaa enää enempään\nmiettimiseen, ja hurjaa vauhtia syöksyi hän alas mäen rinnettä koirain\nkintereillä kiljuessa.\n\nSen ehti hän kuitenkin pakoon lähtiessään ratkaista, ettei hän lähde\nentisille jälilleen, mistä koirat olivat tulleet ja minne metsämiehet\nvarmaankin ovat asettuneet väijymään. Ja toinen tuuma seurasi toista.\nSaatuaan pienen välimatkan koirien ja itsensä väliin teki hän nopean\nkäänteen ja pyyhälti takaisin kukkulalle. Koirat haihtuivat mutkassa,\noikaisivat pitkän matkaa alas korpeen ja vaikenivat. Pian sai heistä\nkuitenkin toinen jäljen päästä kiinni, molemmat hyökkäsivät takaisin\nkukkulalle ja helisten alkoi nyt haukku vieriskellä vuoren rinteitä\npitkin.\n\nEihän Repo vielä isosti osannut hätäillä, eikä hän huolinut liioin\nvielä voimiaankaan ponnistaa. Haukusta hän kuuli, että koirat jäivät\nyhä enemmän jälelle. Kierroksiaan tehden palasi hän pari kertaa\nmakuupaikoilleen ja sai suuren kiven ympärillä jälkensä sekaisin\npunotuksi, vyyhtesi edes takaisin samoilla sijoillaan, kiipesi kivelle,\notti siitä pitkän laukan toiselle kivelle ja kiiti minkä kerkesi\nrinnettä alas. Kolmatta kertaa hänen sitä yrittäessään tupsahti\nyht'äkkiä närepensas tuleen, ja ilma vingahti hänen korvissaan. Koirat\njättivät ajonsa ja laukkasivat laukausta kohti, josta heti pääsivät\nvereksille jälille.\n\nVanhaa Repoa alkoi jo arveluttaa, välistä kuului takana ei vain koirien\nhaukunta, vaan niiden läähätyskin. Ponnistaen kaikki voimansa pääsi hän\nkuitenkin siksi paljon edelle, että tehtyään polvekkeen toiselle\npuolelle mäkeä voi siitä ojentaa minkä käpälistä lähti suoraa päätä\nvereksille maille.\n\nNe olivat pahoja maita koirille: tiheitä näreikköjä, vetisiä soita,\nkarjan porkkaamia savisia teitä, -- ja yhä heikommin kuului haukunta.\nMutta varma pelastuksen paikka oli hänellä tiedossa korven laidassa\noleva kolmas mäki, jossa oli vasta hakattu kaski ja sen ympärillä\npalometsä, missä poroisella maalla ei mikään vainu voinut jälkeä\nhaistaa. Päästyään sinne harppasi hän kaskeen, pujottelihe runkojen ja\nrytöjen alitse ja kiipesi viimein puoleksi kaatuneen kuusen maltoon.\nJos koirat häntä kasken sisään seuraisivat, voisi hän salateitä, jotka\noli jäniksien makuuksia nuuskiessaan oppinut tuntemaan, helposti\nlivistää tiehensä.\n\nLäähätettyään pois pahimman kuumuuden keuhkoistaan alkoi hän kuunnella\nkoiria. Kaukana ne vielä olivat, mutta tasaisesti ja voitonvarmasti\nhaukkuen ne yhä lähenivät. Vimmainen viha täytti hänen mielensä sitä\nkuunnellessa. Kauan hän ei enää jaksane, vanhat jalat jo tuntuvat\nraukeilta ja jäykkenevät. Jäytävä, voimaton kiukku kirvelee rinnassa.\nKaikki tämä on sen ilkiön ja hänen sikiöittensä syy, jotka nyt kaikessa\nrauhassa luolassaan piilevät ja ilkkuen siellä koirain haukuntaa\nkuuntelevat, tietysti riemuiten häntä uhkaavasta vaarasta. Jos eivät\nolisi pakottaneet luolasta lähtemään, ei olisi tullut jälkiäkään\ntehdyksi, eivätkä koirat olisi saaneet vihiä. Mutta jos minä tästä\nhengissä pääsen ... ja hekkumalla hän ajatteli, kuinka hän silloin sitä\nkurkkuun karkaa eikä hellitä, ennenkuin on hampaansa yhteen purrut.\n\nSiinä olivat taas koirat, mutta haihtuivat palaneella metsällä,\nniinkuin Repo oli laskenut, ja kiertelivät turhaan kaskea vainuun\npääsemättä. Hetken päästä saapuivat kuitenkin metsästäjät ja koirain\nliikkeitä vähän aikaa seurattuaan piirittivät he kasken kolmelta\ntaholta ja neljäs kiipesi kasken sisään koiria mukaansa huutaen. Töin\ntuskin ennätti Repolainen ulos piilostaan sileälle maalle, kun koirat\nvielä kerran olivat jälessä ja ajo alkoi entistä hurjempana. Ei ollut\naikaa katsoa, minne meni, ei tilaisuutta suojattuja paikkoja etsiä,\ntäytyi turvautua tiehen pikemmin päästäkseen. Mutta siinä oli\nkoirainkin hyvä kaikki voimansa ponnistaa; ne näkivät saaliinsa, eivät\nenää haukkuneet, vaan huutivat, kohti kurkkuaan ulisivat. Lika roiski,\nvesi sinkoili tieltä kauas metsään, ja Repo luuli jo viimeisen tuhonsa\ntulleen.\n\nKoirat olivat jo kiinni saamaisillaan, kun hän viimeiseen temppuunsa\nturvautuen yht'äkkiä painautui keskelle tietä koirain eteen, jolloin\nnämä, saamatta laukkaansa hiljennetyksi, puhalsivat päällitse\nennättämättä purra, ja kun kääntyivät takaisin, vilahti vainottavan\nhännänpää jo katajikossa.\n\nPitkäksi aikaa ei ajo päässyt keskeytymään, mutta sen verran oli Repo\nsentään saanut hengähtää, että pääsi metsän peittoon, sakeaan\nnäreikköön, joka oli täynnä mutkittelevia karjan uria ja jossa hänen\noli helpompi paeta kuin koirien seurata, niiden kun taas oli täytynyt\nottaa vainu avukseen, ja se viivytti.\n\nMutta uupunut hän oli, kuolluksiinsa asti hengästynyt, kieli suusta\nkankaalle roikkuen, eikä ollut enää pelastumisesta paljoakaan toivoa.\n\nSilloin hän huomasi olevansa tutuilla mailla, luolan läheisyydessä. Maa\nkohosi, metsä harveni, siinäpähän oli jo pesän suu ja ruskeaa multaa\nheitettynä aholle suuren kannon kupeeseen.\n\nKoirat ovat vielä kerran haihtuneet ja vaienneet. Jos hän nyt pujahtaa\npesän suusta sisään ja kohta ulos toisesta, joka on vähän tuonnempana,\nhänen oma tekemänsä varareikä, jota eivät muut tunne, törmäävät koirat\njälestä, luulevat hänen luolaan piiloutuneen, jäävät siihen kaivamaan,\nja silloin hän...\n\nMutta eukko ja penikat?\n\nVaan ehkeivät olekaan enää siellä, luultavasti ovat jo muille maille\nloitonneet ... mutta jos ovat, niin olkoot...\n\nVanhan Repolaisen silmä välähti ja hännänpää heilahti kuin kissan. Hän\noli tehnyt päätöksensä. Kohottaen vähän toista takajalkaansa painoi hän\nmerkin luolan suulle hyvästiksi ja ohjaukseksi koirille ja solahti\nsisään.\n\nKun hän hetken päästä kurkotti kuonoaan salareiästä toisella puolella\nahon, lähellä metsän rantaa, näki hän koirien vimmatusti pesän aukkoa\npenkovan. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun molemmat koirat\nseisoivat päällään kaivamassaan kuopassa, luiskahti hän ulos\npiilostaan, hiipi maha matalana metsään ja lähti sen suojaan päästyään\npiirtämään kukkulaa kohden, josta koirat olivat hänet ensiksi\ntavanneet, mutta jonne ne nyt eivät enää tule häntä seuraamaan. Sillä\nluolan läpi juostessaan oli hän saanut selville, ettei repoakka\nsikiöineen ollutkaan sitä jättänyt.\n\nKorkean kivensä päältä hän voi nähdä ja kuulla kaikki, mitä pesän luona\ntapahtui. Kun metsästäjät olivat saapuneet paikalle ja vähän aikaa\nsiinä häärineet pesää palavilla seipäillä sorkkien, karkasi repoakka\npesän suusta ulos ja kellistyi selälleen koirien alle. Yksi\nmetsästäjistä tarttui sitä takajalkoihin ja olkansa yli heilauttaen\npaiskasi pään kantoon, nakaten sen sitten hervotonna luotaan. Vanhaa\nRepolaista puistatti sitä nähdessä ... noinhan olisi voinut hänenkin\nkäydä. Koirat härisivät yhä pesän aukossa, ja vähän päästä vedettiin\nsieltä ulos yksi penikoista ja lyhyt rääkäisy ilmaisi isälle hänen\nhenkensä lähdön. Isä syytti mielessään emoa, joka ei ollut sikiöilleen\nsen varmempaa suojaa hankkinut. Toisen ja kolmannen penikan kävi\nsamalla lailla, ja rinnakkain asetettiin ne riviin aholle. Vanha Repo\nmakasi jäykkänä kivellään saamatta silmiään aholta ja voimatta enää\nolla itseään ilkityöstä syyttämättä. Eihän se noin, jos hän ei pesään\nmennyt... Heikosti hän koetti puolustautua sillä, että jos eivät olisi\nriitaa rakentaneet ... olihan se siis heidän oma syynsä...\n\nNeljäs ja viimeinen penikka sorkittiin esille. Se pääsi irti, lähti\npakoon, oli jo vähällä pelastua, kun toinen koirista saavutti hänet,\niski niskaan ja heitti selkänsä yli korkealle ilmaan, josta pudottuaan\nei lapsi enää jäsentä liikauttanut. Mutta ennen kuolemaansa ehti se\npäästää huuliltaan niin surkean parkaisun, että Repolaisesta oli,\nniinkuin olisi koko avara metsä siitä vavahtanut.\n\nSilloin irtautui vanhan Revon rinnasta pitkä, valittava, katuva\nulvahdus tyyneen syysilmaan. Mutta samassa hän säikähti omaa ääntään,\nja varomattomuuttaan pelästyen loikkasi hän alas kiveltään ja katosi\nmetsään häntäänsä koipien välissä viistättäen. Eikä ole vanhaa\nRepolaista sen koommin niillä mailla näkynyt.\n\n\n\n\nHULA.\n\n\nHänen isästään ei tiedetty varmuudella mitään, mutta tavallinen\nmaatiaiskoira se ei ollut. Arveltiin kuitenkin, että hän polveutui\nmuutaman kaupunginherran jäniskoirasta, joka kevättalvella oli nähty\ntalon ympärillä roihuamassa. Äiti oli puhdasrotuinen, hyväksi tunnettu\norava- ja lintukoira.\n\nHän oli sepelkaula ja kannusjalka ja kiipeili heti synnyttyään\npäällimmäisenä pentuvasussa. Siitä huolimatta aiottiin hänetkin\nhukuttaa yhdessä muiden kanssa, jotka muutamana sunnuntaiaamuna\nheitettiin hiekkasäkissä liejulammen pohjaan. Mutta taloon sattui\nsilloin työhön kylän räätäli, jolla oli yksipiippuinen, suusta pantava\nhaulipyssy ja joka sanoi tahtovansa kasvattaa hänestä jäniskoiran\nitselleen.\n\n-- Tulleeko tuosta äpärästä? arveli isäntä.\n\n-- Sill' on hyvät merkit ... hyvät merkit! kehuskeli räätäli.\n\n-- Millään siinä on sen elättäjätä ... hyvä kun itsensä ruokkisi!\nkantelivat akat selän takana.\n\nJa huonolta se näyttikin, sillä räätäli oli harvoin itse ruokkimassa.\nMaitoa se ei saanut nähdäkään muuta kuin minkä talon lapset joskus\nantoivat omasta osastaan ja minkä hän itse sai kissanpoikain kupista\nvarastetuksi. Mutta niin pian kuin hän vähänkään kykeni marrimaan, oli\nhän näiden molempain, lasten ja kissanpoikain, kiusattavana ja\nkasvatettavana. Lapset retuuttivat häntä hoikan mahan alta, kiskoivat\nhännästä ja uittivat huvikseen lammessa; kissanpojat yhdessä äitinsä\nkanssa läimäyttelivät korville ja syljeksivät silmille. Muu talonväki\nhäntä potkiskeli ja sadatteli, kun hän alinomaa ja varsinkin juuri yön\naikaan pyrki vähän väliä pihalle, ja kun sinne pääsi, niin vikisi ja\nkiljui kohta taas oven takana takaisin pirttiin. Ainoastaan silloin oli\nhänen hyvä olla, kun räätäli itse sattui kotiin. Silloin sai hän\nleipäpurua ja lämmintä maitoa minkä jaksoi latkia, ja makuusijansa oli\nhänellä kamarissa räätälin jalkopohjissa. Mutta siitä oppi hän sille\npahalle tavalle, että kylässä käydessään juoksi suoraa päätä sängylle\nkaikkine likajalkoineen. Sillä kertaa sai hän kyllä selkäänsä, niin\nettä ulina kuului ympäri kylää, mutta huomenna oli rangaistus jo\nunohtunut, kun kurittajakin oli poissa.\n\nHänen isäntänsä olisi kutsunut häntä pappilan koiran mukaan Kastoriksi,\nmutta muu maailma risti hänet Hulaksi, ja sille nimelle tottui hän\nparhaiten häntäänsä heiluttamaan. Se hänelle parhaiten sopikin. Sillä\nhän oli hoikkaruumiinen, pitkäkoipinen ja velttoselkäinen roikale. Se\nynnä ruskea väri, kannukset, turpa ja sileä karva siinä muistuttivat\nisän näköä. Äidin perintöä olivat taas pienet silmät, pystykorvat ja\ntuuheavillainen häntä.\n\nVuosikkaana ei hänen lahjoistaan vielä muuta tiedetty, kuin että hän\nhaukkui erottelematta kaikkea, mitä eteen sattui. Varikset, harakat,\npikkulinnut, siat, vasikat -- kaikki hänelle kelpasivat. Järven rannalla\nhän ui pitkin kaislikkoja vesilinnun poikueiden jälessä ja saattoi taas\nmaihin noustuaan lähteä rantasipin perässä laukkaamaan, niin että lika\nroiskui metsään.\n\n-- Se on kaikkiruokainen tuo sinun koirasi, sanottiin räätälille ivaten.\n\n-- Elkäähän hätäilkö, vielä se kerran ihmeessä näyttää. Sille kunhan isä\njumala ikää lisää, niin saattaa sillä kulkea metsällä sekä lintua että\njänistä.\n\nJa räätälillä olikin vähän aihetta iloonsa, sillä jo samana syksynä\nkuultiin Hulan joskus jäniksen jälillä uikuttavan, ja hänet oli tavattu\nmuiden koirain toverina oravaakin haukkumasta. Kylän puheina kerrottiin\nräätälille, että se oli muka kirkolla käydessään pappilan kanojakin\nhäätyytellyt ja että oman kylän takamailta oli löydetty lampaanvuonan\nraato, johon Hulaa epäiltiin syylliseksi. Mutta räätäli kysyi: \"Onko\nsen ollut näkijätä?\" -- ja kun ei sitä ollut, niin sanoi hän tiukasti,\nettä \"ei pidä sitten puhua!\" Siltä varalta, että sen luonnossa\nkuitenkin olisi vähin lampomuksen vikaa, katsoi hän sentään jo ajoissa\ntarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin. Hula otettiin kiinni, kytkettiin\nlampokarsinan kynnykseen, ja koko katras ajettiin sitten siitä hänen\nylitsensä. Ja varmemmaksi vakuudeksi pusketettiin häntä vielä\npässilläkin.\n\n-- Kun olisi kutsua nuo variksetkin nokkimaan, niin herkeäisi se ehkä\nniitäkin ajamasta, ivasivat pahanilkiset.\n\n-- Antaa sen iloikseen ajaa, vaan ensi kesänä se nähdään! vastasi\nräätäli varmana elätistään.\n\nKun metsästysaika seuraavana kesänä oli käsissä, lähti räätäli\nkoiraansa koettamaan. Löytyihän sieltä joku jänis, ja johan räätäli\njonkun kerran laukaisikin sen jälkeen. Mutta muutaman puoli kierrosta\najettuaan haihtui Hula jäliltä ja alkoi haukkua lintua, joka oli\nlentänyt sen edestä puuhun.\n\n-- Se ei vielä oikein älyä, eikä jäniskoira opikaan, ennenkuin on saanut\nolla muiden koirain mukana.\n\nSiihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kaupungin herroja tuli\njäniksenammuntaan, ja räätäli hankki sekä itselleen että koiralleen\nluvan tulla mukaan.\n\nNäytti se vähän epäilyttävältä, mutta kun hänen isäntänsä sitä osasi\noikein kehua, niin arvelivat herrat, että saattaahan tuo olla lisänä\netsimässä.\n\nJa jo varhain aamulla laukata houhotti Hula metsään päin peltoja\npitkin. Aidat ruski hänen yli hypätessään, ja vesakko lakoili siellä,\nmissä hän mennä hulakehteli. Iloissaan suuresta seurasta hän\nhaukahtelikin ilman aikojaan. -- \"Ei sitä tiedä tuota\", arvelivat\nmetsämiehet.\n\nJa pian sen tavat tulivatkin näkyviin. Kun koirat saivat jäniksen\neteensä näreiköstä ja alkoivat täyttä kurkkua huutaen ajaa sitä,\npelästyi Hula niin, että pakeni häntä koipien välissä ensimmäisen\nmiehen turviin. Mies kiroili ja hätisteli luotaan ja pui nyrkkiään, ja\nkun Hula hädissään turvautui hänen jalkoihinsa, potkaisi hän häntä\nanturan kärjellä kinttuun. Hula kiljaisi surkeasti ja haki turvaa\ntoisen miehen luona, joka toisessa päässä ahoa juuri oli asettautunut\nampuma-asentoon. Koirat kintereillään tuli jänis täyttä karkua metsän\nreunasta esille. Hula keksi sen samassa kuin metsämieskin, ja nyt\nymmärsi hänkin, mistä tässä oli kysymys. Suurella ulinalla puhaltautui\nhän vastuuseen, mutta samassa oli otuskin jo matkainsa päässä ja sille\ntielleen kadonnut. Sitä ei saatu enää ammutuksi, ja se luettiin kaikki\nHulan ansioksi.\n\nSyitä ilmaantui päivän kuluessa muitakin. Sillä kerran alkuun päästyään\npauhasi räätälin koira eillimmäisenä ajamassa muiden löytämiä jäniksiä,\nlaukkaili ristiin, oikaisi suoraa tietä sinne, missä _luuli_ jäniksen\nkulkevan, haukkui takajälkiä ja sotki ajon, niin pian kuin toiset\nolivat saaneet sen selville. Lopuksi se vielä sai haavoitetun jäniksen\nkiinni ja oli pistänyt siitä parhaat paikat poskeensa, ennenkuin hänet\nsen äärestä löydettiin. Selkäänsä hän sai, ja herrat haukkuivat sekä\nhänet että hänen isäntänsä pahanpäiväisiksi ja lähettivät heidät\nmolemmat kesken päivän pihaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä lähtien ovat Hulan elämänvaiheet lyhyesti kerrotut. Häpeissään\nhylkäsi räätäli koiransa ja lähti kohta sen jälestä ulkopitäjiin\ntyöhön. Ennen oli Hula tavallisesti saanut ruokansa siellä, missä\nräätäli milloinkin oli ompelemassa. Nyt häntä ei kukaan huolinut\nhuoneeseensa, ja kun koirat näkivät ihmisten häntä kivittävän ulos\npihasta, niin kyyditsivät he vuorostaan maantielle. Jonkun aikaa\nluikuili Hula kotikylänsä takapihoilla, mutta kun ei kohtelu ottanut\nparantuakseen, täytyi hänen lähteä muualta elatustaan hakemaan, ja niin\ntuli hänestä juoksukoira.\n\nMillä lailla hän sitten lienee talvikauden henkeään elättänyt, mutta\nkevään tultua hän ilmaantui kaupunkiin, samaten kuin kaikki muutkin\nirtolaiset.\n\nSiellä näytti ensin siltä, kuin olisi onni hänellekin hymyillyt.\nKauppatorilla hän sai kalantähteitä, luita lihakauppiailta ja välistä\nlihaakin. Muuan vanha neito, jota hän kerran oli seurannut torilta\nkotiin, antoi hänelle keittoakin ja alkoi pitää häntä kuin ottopoikaa.\nHula viihtyi hyvin, ja häntä, joka ei moneen aikaan ollut uskaltanut\nylöspäin kivertyä, alkoi heilahdella niinkuin oikeillakin, kirjoissa\nolevilla koirilla. Ei ollut enää pelkoa toisistakaan koirista, sillä\nvaikka ne pahasti muristen täyttivät päälle, eivät ne mitään tainneet.\nOli näet ilmaantunut koiraraivo johonkin maanpaikkaan ja kuvernööri\njulkaissut asetuksen, että kaikki koirat tässä kaupungissakin ovat\nkuonokopalla varustettavat, tai muuten ne tapetaan.\n\nSentähden Hula liikkui nyt kuin herrana heidän joukossaan eikä\npuutteesta ollut puhetta mitään. Kaikki näyttivät olevan hänelle\nystävällisiä, vieläpä pyrkivän hänen suosioonsakin. Niitä oli varsinkin\nmuuan, joka monta kertaa oli houkutellut häntä luokseen. Jopa se\nmuutamana päivänä vilkutti leipäpalastakin repaleisesta nuttunsa\nhihasta. Hula palkitsi ystävyyden ystävyydellä ja tuli häntäänsä\nheiluttaen luo. Mies silitti ja syötti. Mutta yht'äkkiä iski se niskaan\nkiinni, sitaisi samassa nuoran kaulaan ja alkoi laahata perässään.\n\nSe oli kaupungin koirantappaja, ja Hula alkoi aavistaa pahaa. Hän\nkoetti tehdä vastarintaa, iski peränsä katuun ja karusti etukäpälillään\nkovasti vastaan. Mutta hänen täytyi seurata mukana, jos ei mieli\nkuristua siihen paikkaan. Häntä koipien välissä tuli hän väkinäisesti\nkaikkien kaupungin koirien saattamana ahtaille syrjäkaduille ja\nulkopuolelle kaupunkia. Erään suuren, leveän ojan kohdalla yritti hän\nvielä viimeisen kerran tehdä vastarintaa eikä ruvennut hyppäämään yli.\nMutta mies ärjyi, potki häntä ja heitti hänet niskasta toiselle\npuolelle.\n\nHula katsahti taakseen. Kaikki saattajat olivat kadonneet, ja hetken\npäästä riippui hän hautuumaan takana kuivan petäjän oksassa hengetönnä.\n\nJa kuoltuaan oli Hulasta enemmän hyötyä ja iloa kuin koskaan eläessään,\nsillä koirantappaja kantoi hänestä markan tapporahaa ja tyhjensi työnsä\npäälle anniskelussa maljan hänen muistokseen.\n\n\n\n\nHEKTOR II.\n\n\nEi ole hän syntynyt -- niinkuin oli syntynyt Hulavainaja -- tietymättömistä\nvanhemmista ja luvattomasta rakkaudesta. Hänen isänsä ja äitinsä olivat\nvanhaa, kunniakasta Ruotsin aatelia, ja Suomen Kennelklubin sukukirjaan\novat heidän nimensä merkityt maansa arvokkaimpien ja ansiokkaimpien\njoukkoon.\n\nEi tarvinnut hänen myöskään syntyä metsään eikä tallin sillan alle,\njonne on saanut syntyä niin moni muu halvempirotuinen penikka. Omassa\nsukukartanossaan, jossa olivat eläneet ja kasvaneet hänen äitinsä ja\nisoäitinsä, olisi hän saanut nähdä päivän valon, jos olisi ollut\nhänellä silmät syntyessään, ja omassa erityisessä puutarhassaan, jota\nkoirapihaksi kutsuttiin, hän sai astua ensi askeleensa kunniakkaan\nelämänsä tiellä.\n\nSanon \"kunniakkaan\", sillä kunniakkaaksi se oli aiottu, ja siksihän se\ntulikin. Sillä jo pienestä pitäen oli hän määrätty suuriin tehtäviin,\njatkamaan esi-isäinsä mainioita töitä.\n\nKolme neljä sukupolvea takaperin oli elänyt tämän sukuhaaran kantaisä\nHektor I. Hän oli kuulu kautta laajojen metsästysmaiden. Lukemattomat\nolivat ne jänikset, jotka hän oli varmaan kuolemaan ajanut, lukuisat ne\nketut, jotka hän oli hengiltä purrut. Hän oli ollut naimisissa\nenglantilaisen prinsessan kanssa, ja suku oli heiltä molemmilta perinyt\ntuon solakan ja pitkän pään, tuon rauhallisen ja ylevän katsannon,\nsuoran ja leveän nenän, tukevat jalat ja karvan, joka välkkyi ja\nkiilteli kuin hienoin verka. Näistä oli rotu yhä hienostunut ja vainu\ntullut melkein sairaalloisen tarkaksi, mutta hienostuessaan oli se\nsamalla hiukan heikontunut, kadottanut kestävyyttään, joskaan ei\ntulisuuttaan, ja käynyt herkkähaukkuiseksi. Olipa perheen viimeisissä\njäsenissä huomattu vanhemmiten taipumuksia haukkua takajälkiäkin ja\netsiä vihollista sieltä, missä sitä ei ollut. Viimeksi syntyneen suvun\npäämiehen isä oli sen vuoksi saanut puolisokseen rauhallisen\nanglosveitsittären, ja tästä aviosta syntyi nyt hän, jolle annettiin\nnimeksi Hektor II, Hektor II sitä varten, että hänen toivottiin taas\nmainion esivanhempansa jälkiä virheettömästi juoksevan.\n\nHektor II pantiin siis hänen nimekseen, ja siitä ilmoitettiin\nerityisellä kirjeellä Kennelklubin johtokunnalle, joka merkitsi sen\nluetteloonsa.\n\nJa piankin tuotti hän tälle nimelleen kunniaa.\n\nEi ollut hän vielä kahden kuukauden vanha, kun hänet vietiin suureen\nkoiranäyttelyyn Helsinkiin. Kaartin maneesi oli tilaisuutta varten\nkoristettu lipuilla ja köynnöksillä, ja aamusta iltaan soitti siellä\nmusiikki. Kaikkein hienoin koiramaailma oli siellä edustettuna. Siellä\noli setterikoiria, pointtereita, villa- ja mäyräkoiria, oli kettu-,\nkartano- ja lintukoiria. Mutta suurimmaksi osaksi oli siellä\npääkaupungin aatelisia esplanadikoiria. Olihan joukossa joku\nmaatiaiskoirakin, oravanhaukkuja tai kartanonvahti, niinkuin niitä aina\npitää olla joitain talonpoikiakin herrain isänmaallisissa juhlissa.\n\nSiellä oli myöskin Hektor II vanhempineen omassa karsinassaan. Tuo\npuhdasrotuinen perhe herätti yleistä huomiota, ja sen ympärille\nkokoontui aina uteliaita katsojia. Se oli etupäässä Hektorin ansio,\nsillä hän telmi niin viehättävästi, haukuskeli niin hauskasti, katseli\nniin viisaasti, että oli ilo sitä nähdä, ja oli niin hyvin hoidetun ja\ntyytyväisen näköinen kuin voi olla ainoastaan rikkaan lapsi, ja\nrikkaiden lapsiahan niitä aina hellitellään enemmän kuin köyhäin.\n(Muistakaamme vain, miten Hulavainajaa maailma murjoi; mutta Hula ei\nollutkaan aatelinen rotukoira). Palkintotuomarit tutkivat häntä\ntarkalla tuntijan silmällä, nostivat hänet lattialle, antoivat hänen\ntehdä kömpelöitä askeliaan vapaudessa, mittailivat hänen muotojaan,\nvertailivat häntä toisiin penikkoihin ja tulivat kaikesta tuosta siihen\npäätökseen, että hänellä oli kaikki edellytykset tulla mainioksi maansa\npalveluksessa. Yksimielisesti hän saikin ensimmäisen penikkapalkinnon,\npunainen nauha sidottiin hänen kaulaansa, hänen nimensä tuli\nsanomalehtiin, ja suurissa juhlapäivällisissä esitettiin hänen\nisäntänsä malja seuraavin sanoin: \"Kaikki Suomen koiranystävät ovat\nvakuutetut siitä, että te, herra parooni, jolla on niin suuret ansiot\nSuomen koirarodun parantamisessa, tulette näitä ansioitanne\nkartuttamaan kasvattamalla nyt palkinnon saaneesta canis-suvun\nnuorukaisesta miehen, joka on tuottava kunniaa maallemme ja hoitava\nemämaasta saamaansa kalleinta perintöään: ruotsalaista koirarotua.\nSiinä toivossa tyhjentävät Suomen koiranomistajat ja -ystävät maljan\nteidän kunniaksenne.\"\n\nSamana yönä, jolloin hänen kunniakseen eläköönhuutoja huudettiin,\nnukkui Hektor rauhallista untaan isänsä ja emänsä vieressä isäntänsä\nkaupunkiasunnossa. Hän nukkui ja uneksi, ja kuuli unissaan torvien\nsoittoa ja toverien ulvontaa ja usahti välistä itsekin lyhyeen\nhaukuntaan. Aamulla hän heräsi ja hänet vietiin rautatieasemalle,\nerityiseen vaunuun, jonka hallitus oli suonut hänelle ja hänen\nvertaisilleen käytettäväksi tätä huviretkeä varten. Se oli riemukulkua\nHektorille ja hänen vanhemmilleen. Joka asemalla kävi uteliaita ihmisiä\nkatselemassa sitä, joka oli saanut ensimmäisen penikkapalkinnon\n(ensimmäisen Suomessa!), ja kotiasemalta hän ajoi herransa vaunuissa --\nja katosi hetkeksi julkisuuden näyttämöltä.\n\nAlkoi ankara kasvatuksen aika. Se on paljoa ankarampi aateliskoirilla\nkuin muilla. Ei hänen sallittu juosta maita ja mantereita ja temmeltää\nkaikkialla maailman markkinoilla. Ei hän saanut hulmuta keittiöissä\neikä ruokapöytäin ympärillä. Oman erityisen kasvattajansa hän sai, ja\nse oli ankara herra. Siltä hän sai kyllä ruokaa niin paljon kuin\ntarvitsi, mutta sai myöskin ruoskaa, jota useinkin tarvitsi. Juuri\nsilloin, kun luuli olevansa vapaa ja aikoi lähteä maantielle\nlaukkaamaan kylän koirien perässä, huusi se takaisin, ja jos ei heti\ntullut, antoi selkään. Jos ilman aikojaankin pölähytti kanat lentoon\npihamaalta tai antoi lampaille vähän kyytiä navetan edessä, heti\npaikalla oli se kintereillä, löi niin, että oli henki lähteä, ja sulki\nkoirankoppiin moneksi päiväksi. Ja kun se sattui pahalle päälle, niin\nheitti puukalikan pitkän matkan päähän ja käski tuomaan sen takaisin ja\npaneutumaan pitkäkseen sen eteen kymmeniä kertoja peräkkäin.\n\nNe olivat vaikeita päiviä, mutta palkintona niistä olivat toiset\npäivät, jolloin Hektor vietiin metsään. Kuinka hän laukkasi ja peuhasi,\nporhalteli poikki aitojen, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden! Mutta\nsilloin rasahti jotain pensaikossa, ja harmaa kerä lähti vierimään\nmaata pitkin. Häneltä pääsi iloinen ulvahdus, ensin yksi, sitten\ntoinen, ja ennenkuin hän tiesikään, laukkasi hän, kohti kurkkuaan\nhuutaen, eteenpäin. Kerä katosi, piilottautui pensaisiin, oli kuin maan\nalle hävinnyt. Mutta sieraimissa tuntui merkillinen haju, tuoksu, jota\nhän ei ollut ennen tuntenut, mutta joka kiihoitti ja veti puoleensa. Se\nhaihtui, se tuntui uudelleen, hän seurasi sitä. Yht'äkkiä pamahti hänen\ntakanaan. Häntä huudetaan sinne, hän laukkaa, minkä kerkiää, kaatuu\nvesilätäkköön turvalleen, nousee ylös ja laukkaa taas, ja kun hän\nsaapuu isäntänsä luo, lepää siinä se kerä hänen jalkojensa juuressa. Se\non jänis, joka on ammuttu -- Hektorin ensimmäinen jänis. Isäntä taputtaa\nhäntä, antaa hänen haistella ja purra.\n\nTämä on juhlapäivä sekä Hektorille että hänen isännälleen.\nNuorukaiselle selviää hänen kutsumuksensa ja hänen tulevaisuutensa\ntehtävät, ja hänen hännässään kasvaa suloisia toiveita vastaisista\nmetsästysretkistä. Päivää vietetään pienellä perhejuhlalla. Hektor saa\nkaikkien läsnäollessa jäniksen sisälmykset, hänen urotyöstään kerrotaan\nmoneen kertaan, hänen kaulaansa pannaan panta, ja hän saa hienosta\nrautariimusta tehdyn talutushihnan, merkiksi siitä, että hänet on\nsiirretty täysikäisten kirjoihin, mutta samalla myöskin sidottu\nvelvollisuuksiinsa yhteiskuntaa palvelemaan. Hän tuntee sen itsekin\nselässään, jaloissaan, hännässään ja koko olennossaan, hän näkee sen\nsiitä kunnioituksesta, jota kaikki hänelle osoittavat, ja kuulee sen\nsiitä äänenpainosta, millä häntä puhutellaan. Ja hän päättää, että hän\non heidän luottamuksensa ansaitseva ja tuottava kunniaa sekä suvulleen\nettä itselleen ja isännälleen.\n\nJa hän täytti ne toiveet, jotka olivat häneen asetetut, täytti ne niin,\nettä hän seuraavana syksynä oli valmis koira, joka sai olla mukana\nkaikilla metsästysretkillä ja joka aina laskettiin irti, silloin kun\nmuut koirat pettivät. Sillä hän kelpasi, olipa ilma millainen tahansa\nja maat miten hankalat hyvänsä. Eikä ollut ainoastaan hyvä ajamaan,\nvaan myöskin sukkela löytämään. Haukku oli syvä ja voimakas, ajo\ntasaista ja tyyntä, ja jos hän sai jäniksen kiinni, ei hän sitä\njättänyt eikä syönyt, vaan paneutui viereen maata ja odotti\nmetsästäjää. Linnuista hän ei välittänyt. Ei ollut tietävinäänkään\ntoisten koirain haukunnasta, vaan haki kyllä otuksen käsiinsä, kun nämä\nsen kadottivat. Kaikki tämä oli opittu kuin leikkiä lyöden. Kotona hän\noli siisti ja tottelevainen ja sai kunnian muuttaa koirakamarista\nisäntänsä pöydän alle nukkumaan. Häntä hoidettiin kuin silmäterää,\nhänellä oli eri ruokansa, hänet kutsuttiin vieraita tervehtimään,\nherrat silittivät hänen selkäänsä, ja naiset suutelivat hänen korviaan.\n\nMutta ei ollut Hektorin maine pysähtyvä hänen kotiseutunsa ahtaaseen\npiiriin. Ei ollut hän, tämä suurilahjainen aateliskoira, tyytyvä siihen\npaikalliseen vaikutukseen, johon hänen esi-isänsä maaseutuaatelit\nolivat saaneet tyytyä. Edistynyt aika oli jo avaava laajempia aloja\naatelisillekin kyvyille. Hän oli saava johtavan, tunnustetun aseman\nmaansa mainioiden koirain joukossa.\n\nKoirarotumme kaikinpuolista kehittymistä harrastavat henkilöt olivat\npanneet toimeen ajokoirakilpailun eräällä maatilalla lähellä\npääkaupunkia. Sinne oli kokoontunut kaikki, mitä oli parasta maamme\nkoiria ja maamme koiranomistajia.\n\nKun oli syöty aamiainen mitä hienoimpine viineineen ja lausuttu vieraat\ntervetulleiksi, lähdettiin metsään torvien soidessa ja iloisten\nhuutojen kaikuessa. Päivä oli tyyni ja kylmä syksyinen päivä.\nKilpailevat koppelit olivat määrätyt arvalla ulos laskettaviksi.\nPalkintotuomarit olivat sekundometreillä varustetut. Useat koirat\nolivat jo voimiaan jäniksenajossa koetelleet. En kerro niistä, vaan\nannan sanomalehtien, joilla oli omat kirjeenvaihtajansa tilaisuudessa\nsaapuvilla, todistaa siitä, miten Hektor teki tehtävänsä. Eräs\nruotsalainen lehti kertoi siitä:\n\n\"Kello oli 4 iltapäivällä, kun kilpailun eniten odotettu ja mieltä\njännittävin osa oli alkava. Hektor II päästettiin nyt irti. Edellisten\nkoirain esitykset (prestationer) olivat alkaneet väsyttää, kun heidän\nhaukkunsa oli hatarata ja katkonaista ja keskeytyi useinkin pitkäksi\naikaa. Ensimmäisen palkinnon saamiseksi säädettyä 90 minuuttia ei\nheistä kukaan ajanut. Oli sentähden suorastaan virkistävää, kun Hektor\nII, tuo maamme metsämiesten kesken jo suurta mainetta nauttiva nuori\nkoira, tuotiin palkintotuomarien eteen. Irti päästettynä hän ei\npuhaltanutkaan suinpäin metsään niinkuin hänen edelläkävijänsä. Katsoen\nisäntäänsä silmiin ja heiluttaen hänelle voimakasta häntäänsä näytti\nhän odottavan määräystä. Jokainen voi nähdä, että siinä ei ollut\nsuomalaisiin piskeihin sekoitettu puolivilli ajokoira, joita meillä on\njo miltei joka miehellä ja jotka, saatuaan kaiken ikänsä kurittomina\nlaukkailla kuin elukat laitumella, tekevät sekä kotonaan että metsässä\nmitä tahtovat ja määräävät metsästäjän matkansuunnan, kun pitäisi olla\npäinvastoin. Ei! siinä oli nähtävästi hyvin opetettu ja hyviä\nominaisuuksia perinyt puhtahin rotukoira. Saatuaan odottamansa\nkädenviittauksen isännältään otti se pitkän laukan tiepuoleen, hyppäsi\naidan yli ruishalmeeseen, teki siellä muutamia kierroksia -- mikä\nnautinto nähdä hänen varmoja liikkeitään ja yhä innokkaammaksi käyvää\nhäntää! -- katosi metsään ja päästi samassa haukunnan! Ei hätäilevää,\nhärisevää, vaan tuollaisen helakan, syvän, rintaäänisen, haukunnan,\njoka soi kuin malmikello keskeytymättä -- 90 minuuttia. Kierroksen\nkierroksensa perästä se seurasi otustaan, ajoi sitä mäkien poikki,\nniittyjen yli, mitä tiheimmissä vesakoissa, ei kadottanut sitä\naidoissa, ei teiden risteyksissä, seuraten sen jälkiä kuin\nviivoittimella vetäen. Kun nuo puolitoista tuntia olivat loppuun\nkuluneet, soitettiin ampumalupa niille, joilla oli pyssyt mukanaan, ja\ntuskin oli laukaus pamahtanut, kun hän oli ammutun jäniksen ääressä, ja\npuraisi sitä pari kertaa, paneutuen sitten tyynesti sen viereen\npitkäkseen.\"\n\nSiitä päivästä saakka oli Hektor maansa kuuluisin ajokoira. Hänen\nkuvansa tuli \"Sporteniin\", hänestä puhuttiin aina hyvän ja hienon\nrotukoiran esikuvana, ja satumaisia olivat ne summat, joita hänestä\ntarjottiin. Mutta häntä ei myöty hinnasta mistään. Hän oli kuin jäsen\nisäntänsä perheessä, ja häntä hoidettiin kuin parasta hevosta.\n\nMonet olivat ne metsämiehet, jotka kosivat häntä naaraidensa puolesta.\nMutta hänen isännällään paroonilla oli se periaate, että Hektor II:n\nsuku ei saa sekoittua. Hän haki hänelle emämaasta avioksi neidin\nRuotsin ruhtinaallista sukua, ja tästä liitosta on syntynyt se\naatelinen koirarotu, jota kutsutaan \"hektorilliseksi roduksi\" eli\nruotsiksi \"den hektorska racen\". Se on nyt Suomen paras ajokoirarotu,\nja kaikki sen perheen jäsenet ovat maansa korkeimmissa koiraseuroissa,\ns.o. niiden metsästäjäin palveluksessa, joilla on varsinaiset\nkoiratarhat ja suuret, erityisesti vuokratut metsästysmaat.\n\nHektor II on jo kuollut. Ensin hän tuli kuuroksi ja sitten sokeaksi.\nMutta ei hänen sittenkään tarvinnut kuolla tavallisen koiran\nkuolemalla. Ei häntä hirtetty eikä myöskään kloroformilla nukutettu\nikuiseen uneen. Eräänä yönä tavattiin hänet hengetönnä vuoteellaan,\njoka oli paroonin huoneessa sillä seinällä, mitä koristivat kauneimmat\nniiden kettujen ja jänisten nahoista, joiden kuolemaan hän oli\nmyötävaikuttanut. Hänet haudattiin niinkuin kaikki herrain koirat\nhaudataan: kaivettiin hauta puutarhan kauneimpaan nurkkaan suuren\ntammen alle, ja haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu:\n\n_Hektor II:lle. -- Jalolle, Uskolliselle, Lahjakkaalle Rotukoiralle Hänen\nSureva Isäntänsä_.\n\n\n\n\nMULLIKKA.\n\n\nHänet oli jo monena iltana peräkkäin suljettu lehmitarhasta, koska hän\nmuka tinki puskusille itseään vanhemman ison härän kanssa ja koska\nsiitä syntyi alituista häiriötä rauhallisessa karjassa. Kerran oli\nkaatunut maitohinkkikin täysineen maahan, ja se pantiin kaikki mullikan\nsyyksi. Mutta hänen mielestään oli syy yhtä paljon sonnissakin, joka\ntahtoi pitää koko karjan, vanhat ja nuoret, omissa nimissään. Ei saanut\nmullikka yritellä laitimmaisiakaan hyväilemään, kun sonni, se\nvirallinen karjan kaitsija, jo rynttäsi aitaa vasten ja olisi ehkä\nsiihen paikkaan musertanut, jos eivät karjapiiat olisi tulleet\nkorentoineen erottamaan ja pistäneet veräjäpuita väliin.\n\nMullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos\nei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia\nniitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven\noli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät\ntuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten\narvoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään. Alussa hän olikin\niloissaan tästä ylennyksestä ja luuli voivansa liikkua laitumella yhtä\nvapaasti kuin vasikkahaassakin. Mutta sitten tulivat kuitenkin kohta\nnämä vastoinkäymiset ja kärsimykset, ja kun lisäksi vielä sai koluta\nkivikkoisia kankaita ja rämpiä ruokansa vetelien soiden ja rämeiden\ntakaa...\n\nEi se kuitenkaan olisi mihinkään kuulunut, eikä hän olisi ehkä\nkivuistaankaan välittänyt vaikka sarvia pakotti ja kylki oli hellänä,\njos ei nöyryytys olisi tapahtunut kaikkien nähden, hiehojenkin, joiden\nherrana hän vielä viime kesänä oli ollut. Nekään eivät, ne kurjat\npelkurit, enää tahtoneet tunnustaa vertaisekseen, vaan hakivat suuren\nsonnin suosiota. Mullikka lähti tarhaa kiertämään, koetellen vielä\nviimeisen kerran herättää huomiota. Hän koetteli houkuttelevasti ynyä\nlähinnä veräjää makaavalle lehmälle. Kun se vain märehti eikä ollut\ntietävinäänkään, hotaisi hän aitaa sarvillaan, noilla lyhyillä,\ntukevilla jänttyröillään, ja lonkutteli veräjäpuita, sonnia\nhärnätäkseen, mutta se ei päätään kääntänyt, ei silmänluonnillakaan\nosoittanut häntä huomaavansa, näkyi halveksivan häntä täydellisesti ja\nsuovan hänelle äänettömän ylenkatseensa. Ja muu karja teki samalla\ntavalla.\n\nSilloin ymmärsi mullikka, että se tapahtui yhteisestä tuumasta ja että\nhänet lopullisesti oli päätetty asettaa ulkopuolelle aikuisten\nyhteiskunnan. Liikahtamatta tuijotti hän vähän aikaa eteensä maahan, ja\nniin siinä seistessään hän päätti kostaa ylenkatseen ylenkatseella. Hän\npäätti jättää koko tämän karjan, koko tämän seudun ja nämä ahtaat olot\nja hakea uusia ystäviä, uuden isänmaan ja laajemman vaikutusalan. Ehkä\nkoittaa kerran aika, jolloin häntäkin vielä tarvitaan, ja on niitä\nhiehoja muuallakin. Ja hyvästiä heittämättä käänsi hän selkänsä ja\nlähti. Vanha härkä, joka syrjäsilmällä kuitenkin oli seurannut hänen\nliikkeitään, näki hänen mennä jurrittavan karjakujaa myöten ja katoavan\nlepikkoon ja ajatteli, että niinhän hänkin oli saanut tehdä nuorna\nmiesnä ollessaan.\n\nMullikka kulki hiljakseen jutuutellen aitovartta pitkin ja saapui kujan\nläpi pihaportille, johon pysähtyi. Portti oli uusi ja valkea, telkitty\nkuin uhalla hänen eteensä. Sarvia syyhytti, olisi tehnyt mieli nostaa\nylös koko tuo rakennus ja heittää se selkänsä yli kujaan. Mutta jos\ntulevat sieltä taas seipäineen, usuttavat koiran kintuille ja\nnakkelevat kivellä kylkeen. Parasta on halveksia heitäkin, parasta\nkostaa sillä, että tekee muualla pahojaan, niin saavat tulla jälestä\nnoutamaan.\n\nMutta olla sen koiran tässä yksinään, tuumi hän mennessään, tulla sen\nnyt tässä tiellä terhentelemään, tuohon hän naulaisi sen riihen\nseinään, niin ettei karva rävähtäisi. Hän tekisi sen, tekisi sen\nvaroitukseksi kaikille, jotka häntä vainoovat. Ei siinä tullut koiraa\nvastaan, mutta oli riihen kupeella vanha silppuvasu kumollaan. Sille\nhän mörähti, seivästi sen sarviinsa, kohotti korkealle ilmaan ja\nrusahutti kaksinkerroin ruumenuksen nurkkaan.\n\nSiitä hän sai luottamusta itseensä ja omiin voimiinsa, eikä olisi enää\npäätä painanut, vaikka olisi ollut iso härkäkin edessä. Joko hän\nkääntyy takaisin? Joko odottaa taas yön tarhaveräjällä ja alkaa kinan\nuudelleen? Mutta olkoonhan nyt tällä kertaa sillään, vielähän sen\nhuomenna tavoittaa.\n\nHän alkoi mörähdellä mennessään, tahtoi koetella äänivarojaan, jotka\npäivä päivältä kasvoivat yhä suuremmiksi. Kun kaiku vastasi järven\ntakaa, niin olisi saattanut itsekin luulla sitä oikein ison härän\nmörinäksi. Kyllähän hän jo _sen_ puolesta olisi kyennyt ottelemaan. Ja\nkyllä niskavoimainsakin puolesta. Ne olisivat aina kestäneet, niiden\njännitys ei olisi milloinkaan lauennut, kun vain jalat olisivat\npitäneet. Mutta vielä ne kerran nekin lakkaavat lyykistymästä, vielä ne\nseisovat kuin seipäät uudessa pisteaidassa. Ja silloin sitä painetaan!\n\nHän kyömisti niskaansa, tunsi suonien pullistuvan ja jänteiden\njäykkenevän kuin yhdeksi luuksi sarvista säkeen. Tulla nyt vastaan joku\nkiusantekijä, tulla nyt kylän tytöt härnäämään, tulla nyt poikaset\nheristämään...\n\nMutta ei ketään kuulunut tulevaksi, tie oli auki niin pitkälle kuin\nsitä näkyi, yö oli hiljainen, kaikki nukkuivat ympärillä, eikä kuulunut\nmuuta kuin omain kynsien napse savikolla korpitiellä, synkkäin kuusien\nkeskessä.\n\nTuossa oli aita, raja-aita, ja sen takaa oli kuuluvinaan jotain. Mikä\nse risahteli ja mikä se vilahteli sieltä? Joku seisahtui ja hän\nseisahtui kanssa kuulostamaan. Se oli naapurin mullikka, joka\nnähtävästi kulki samoilla asioilla kuin hän itsekin. Ne lähenivät\nmolemmat aitaa, katsoa maurottivat vähän aikaa toisiaan, eivät ääntä\npäästäneet kumpainenkaan, mutta ymmärsivät toisensa täydellisesti.\n\nHän alkoi taas kulkea ja möristä kulkiessaan. Ei hän ollut vielä\nselvillä, minne menisi, mutta arveli, että tottahan jonnekin tulen, kun\ntätä tietä myöten kulen. Ja kohta alkoikin kuumottaa peltoja puiden\nvälitse. Kaksi lehmää makasi mökin pellolla, ja nyt hän tunsi ne. Hän\noli niiden kanssa joskus kuljeksinutkin, niillä ei ollut omituista\nhärkää, vaan näyttivät aina olevan hyvillään hänen seurastaan. Nytkin\nne hänet metsän rinnasta keksittyään ynähtelivät ystävällisesti ja\nhoukutellen. Mutta mullikka ei heistä välittänyt, ne olivat kaksi\nvanhaa tätiä, joiden kanssa pian tuli ikävä olla. Ja pysähtymättä hän\nmeni edelleen.\n\nEi, tapella pitää hänen saada, olla puskusilla, voittamalla voittaa\nitselleen ystävä, ottaa uhalla joku toisen oma, valloittaa se oman\nniskansa väellä!\n\nJa hän käveli ja mörisi ja ammahtikin jo silloin tällöin lyhyesti ja\npäättävästi. Ei malttanut tietä pitkin kulkea, oikaisi lepikkolehdon\nläpi toiselta polulta toiselle ja tuli aukealle aholle, jossa jänis\nkahdelle jalalle kapsahtaen häntä katseli. Hän viittasi sinne toisella\nsarvellaan, mörähti vähän, ja jänis katosi katajikkoon.\n\nTäällä asti hän ei ollut koskaan ennen käynyt, mutta kaikista merkeistä\nhän näki, että siellä oli isokarjainen talo edessäpäin. Hän nuuski\nmaata, nuuski ilmaa ja pisti myötämäessä pieneksi hölkäksikin.\n\nMutta kun hän oli vähän aikaa hölkännyt, pisti hän täydeksi juoksuksi\nja laski suoraa päätä tarhalle, joka oli suuren talon takana pellolla\nja jossa makasi lehmikarja kuin hänen tuloaan odotellen. Ja\najattelematta sen enemmän seurauksia hyökkäsi hän avonaisesta veräjästä\nensimmäisen lähinnä seisovan kimppuun.\n\nSe kääntyi päin, koetti puolustautua, mutta pelästyi ja pakeni toisten\nluo. Mullikka juoksi perästä, oma härkä tuli hätään, mullikka sysäsi\nhänet syrjään, toinen siitä kiivastui, he joutuivat polkemaan\nkellokasta, joka makasi savulla, astuivat savuun, josta poro pölähti\nilmaan, karja pelästyi, alkoi ammua, ja talossa vielä valvottiin.\n\n-- Vieras härkä puskee Punikkia ja tappelee! huudettiin siellä, ja koko\ntalon väki ja kaksi isoa koiraa juoksi huutaen ja räyhäten\nhäiriöntekijää pois hätyyttämään.\n\nMullikkaa lyötiin sekä selkään että mahaan. Kun toinen koira turvan\nedessä terhenteli, tinki toinen kinttuja tavoittelemaan. Härkä puski,\nja lehmät puskivat. Hän aikoi äkäytyä tarhan nurkkaan, mutta silloin\nhän sai sekä seipäistä että vitsaksista semmoisen voitelun, että täytyi\nlähteä pakoon, mistä parhaiten pääsi, aidan yli, kun ei ollut aikaa\nveräjätä katsella, ja laskea täyttä laukkaa tiehensä, kivien ja\nkalikoiden suhahdellessa ympärillä.\n\nKun hän tointui, tapasi hän itsensä petäjikön laidasta\nkanervikkokankaalta. Ei ollut täällä vieraalla maaliakaan paremmat olot\nkuin kotonakaan. Täälläkin oli koiria ja korennoita niinkuin sielläkin.\n\nMutta minä en kukistu, mörähti hän. Kyllä minä vielä opetan, mörähti\nhän vielä toisen kerran. Ei ole vielä nahkani parkkiin pantu eikä\npanna. Vielä seisovat sarveni juurillaan. Ja hän mörähti kolmannen\nkerran, neljännen ja viidennenkin, joka kerta yhä pitemmin ja\näkäisemmin. Mutta kuudennella kerralla se katkesi keskeltä ja muuttui\ntuimaksi, huutavaksi, kiukkuiseksi ammunnaksi, joka intohimoisena\nuhkauksena lähti laaksoja ja kukkuloita vierimään, joka kulki järvien\nja soiden poikki kaukaisiin kyliin ja ilmoitti kaikelle maailmalle\nmullikan hillittömän, leppymättömän vihan ... ja saattoi kaikki\nsyylliset vapisemaan.\n\nNiin ainakin otaksui mullikka itse, ja kun hän näki suuren, mustan\nkannon edessään, joka nähtävästi tökötti siinä vain hänen kiusallaan,\nniin kyömisti hän niskansa ja hyökkäsi kaikkien kostotuumainsa painolla\nsen kimppuun. Se keikahti kumoon, multa pölähti korkealle ilmaan, ja\njuuret sinkoilivat kauas ympärille. Ja vielä toisen kerran karkasi\nmullikka eteenpäin, iski sarvensa, nuo lyhyet, tukevat jänttyränsä,\nsyvälle mäkeen ja nakkasi kokonaisen mättään ylös ilmaan, nakkasi\nyhden, nakkasi toisen ja kolmannenkin, niin että maa pölisi pilvenä\nhänen kupeillaan.\n\nMutta sitten hän rauhoittui, ei viitsinyt enää, oli vakuutettu siitä,\nettä oli voittanut ja kiusansa kostanut ... uuvuttikin vähän ... hän\nsiirtyi vähän syrjään, pudisti mullan selästään ja paneutui pehmoiselle\nmättäälle märehtimään.\n\n\n\n\nVERIKASTE.\n\n\nKun metsästäjä otti hänet vuosikkaana penikkana haltuunsa, oli Leila\nvielä niin puhtoisen ja viattoman näköinen, että olisi tehnyt mieli\nsyliinsä kaapata ja suudella sitä kuin lasta. Karva oli niin sileä ja\nhieno kuin untuva, turpa, tuo pieni, suippea turpa kuin samettiverkaa\nja sieraimet pienellä sulavalla kaarella kuin mitä viehättävimmällä\nneitosella. Korvat olivat hempeät kuin silkkivanttuut ja silmänluonti\nkummastelevan viaton ja ystävällinen kuin hyvällä ihmisellä. Hampaat\nkun tavoittelivat purrakseen, niin unohtuivat hyväilemään. Häntä ei\ntiennyt vielä tehtävistään, ei osannut ilmaista eri mielialoja,\nniinkuin se täysikäisellä koiralla tekee, milloin pystyyn nousten,\nmilloin heiluen ja milloin koipien väliin kivertyen, vaan häilähteli\naiheettomasti sinne tänne. Petoeläimen vaistot olivat piilossaan, jos\nniitä vielä olikaan. Kun se kanoja ajoi ja haukahti, oli se\nleikinlyöntiä eikä vainonhalua; kun lammas kääntyi päin ja polki\njalkaa, pysähtyi hän kummastellen sitä katsomaan ja lakkasi telmimästä,\nkoska ei toinenkaan enää näkynyt olevan siitä huvitettu. Ja kun\nmetsästäjä otti hänet mukaansa metsään, laukkasi hän vain\nlaukkailemisen halusta, näytti nauttivan luonnosta ja raittiista\nilmasta, harjoittaen jäsentensä voimistelua ja iloiten omasta\nolemisestaan.\n\nNe olivat lapsen tapoja ja maitoruokain ja naisten antaman kasvatuksen\nhedelmiä. Sillä kun emo jätti, ottivat hänet talon naiset haltuunsa,\nveivät karjakartanolle lihomaan ja lempeitä päiviä viettämään,\nmakuuttivat yöt oman vuoteensa jalkopohjissa, antoivat päivillä\ntemmeltää lammasten ja vasikkain kanssa ja hellällä kädellä hoitelivat,\njuottaen lämmintä maitoa niin paljon kuin halutti. Ei ollut siellä\nvanhempia koiria pahoille tavoille opettamassa, ei kissoja tappeluun\nkiihoittamassa, ja sentähden pysyi Leila viattomuutensa tilassa lähes\nvuoden vanhaksi, jonka ikäisinä monet muut koirat jo kauan sitten ovat\nhampaitaan hioneet. Sille tuskin kelpasi muu ruoka kuin maito, ja lihaa\nhän ylenkatsoi.\n\n-- Tokko tuosta metsäkoiraa tuulleekaan, sylikoiran luonto, arveli\nmetsästäjä.\n\n-- Kunpa ei tulisikaan, toivottelivat talon naiset.\n\n\nMutta metsästäjä luotti kuitenkin vielä rotuun, joka oli vanhaa ja\npuhdasta ajokoiran rotua, ja hän päätti todenteolla ottaa Leilan\nkehittämisen omaan huostaansa. Hän sitoi talutushihnan hänen kaulaansa,\notti mukaansa vanhemman koiran, heitti pyssyn olalleen, ja niin vietiin\nLeila metsään, missä tiedettiin jäniksiä olevan. Jo nuuskii vanhempi\nkoira aamullisia jälkiä aholla, Leila lasketaan irti, osoitetaan\njälille, usutetaan etsimään. Kerran, pari pistää se turpansa maahan,\nhäntä pyörähtää, mutta kohta palaa se metsästäjän luo ja alkaa hyppiä\nhäntä vastaan. Toinen koira on kadonnut. Hetken kuluttua kuuluu kimakka\nhaukunta, Leila pörhistää korviaan ja haukahtaa vastaan, mutta ei\nymmärrä, mitä se on. Jänis kiitää ahon poikki, metsästäjä ampuu, otus\nkaatuu, mutta laukausta pelästyen hiipii Leila häntä koipien välissä\npakoon. Metsästäjä ottaa ammutun jäniksen ja heittää sen Leilan eteen.\nLeila säikähtää, ulvahtaa hätäyksissään ja kiitää kuin nuoli kotiin,\njossa metsästäjä tapaa hänet sänkynsä alta vapisemasta. Metsästäjä on\nvihainen, Leila saa vähän selkäänsä, ja ylenkatsoen silmäilee häntä\nvanhempi koira.\n\nLeila saa jäädä kotiin, kun metsästäjä seuraavalla kerralla lähtee\nulos. Naisten on kielletty häntä hyväilemästä, ei kukaan muu kuin\nmetsästäjä saa hänen kanssaan seurustella. Ei kukaan tiedä, mitä hän\nmiettii. Hän juoksentelee ympäri pihamaan, kuulostelee portilla, pistää\nturpansa maahan ja puhallaikse vähän matkaa eteenpäin. Pysähtyy, palaa\ntakaisin ja kuulostaa taas. Mäen rinteellä peltojen takana törähtää\ntorvi, haukku käy, laukauksia kuuluu. Yhä enemmän hän hermostuu,\nnäyttää ymmärtävän jotain, mutta taas sekaantuvan. Mutta kun hän näkee\nmetsästäjän tulevan metsänrinnasta esiin, laukkaa hän häntä kohden,\nkavahtaa vastaan, pelästyy, tekee kierroksen ja uskaltaa, häntä\nsalaperäisesti heilahtaen, nyhtäistä takakäpälästä jänistä, joka\nmetsästäjän olalla rippuu. Sitten hän alkaa, niinkuin olisi jostain\npäässyt selville, maha matalana pyyhkiä niittyä pitkin, niinkuin on\nkoirain tapa tehdä, kun ovat jostain erityisesti mielissään.\n\n\nKun metsämies taas jonkun päivän perästä lähtee metsälle, odottaa Leila\njo portilla. Ja ennenkuin hän on metsään ehtinyt, on Leila jo kadonnut\nsinne toisen koiran kanssa.\n\nMetsämies seuraa koiriaan, näkee Leilan nenä maassa vyyhteävän\nedestakaisin aholla. -- \"Taitaahan sinulla sentään hiukan lahjoja olla.\"\n-- Leila hyppelee kuin vimmattu näreikössä, yht'äkkiä ulvahtaa hän kuin\nolisi häntä kalikalla jalkaan nakattu, jänis karkaa ulos pensaasta,\nLeila jälestä, pyssy pamahtaa, ja kuperkeikan heittää jänis korkealla\nilmassa pudoten nurin niskoin Leilan eteen. Vanha koira on rientänyt\nluo, tarrautunut jänikseen kiinni, puree sitä, että luut rutisevat ja\nkarvat pölisevät. Mutta Leila on hänkin iskenyt hampaansa jäniksen\ntakajalkaan ja riuhtoo sitä kuin raivostunut, häntä jousella,\nselkäkarvat pystyssä, ja murajaa.\n\nMutta metsästäjä erottaa koirat saaliistaan, hänen rintansa kuohuu,\nsilmänsä säihkyvät -- Leilasta tulee siis sittenkin metsäkoira! Hän\nasettaa lämpimän ja vielä vavahtelevan jäniksen selälleen maahan,\npolvistuu sen takajalkain päälle, vetää välkkyvän metsästyspuukon\ntupestaan, avaa vatsan, vetää ulos sisälmykset, maksan ja sydämen ja\nheittää ne Leilalle, joka odotellen on ympärillä häärinyt. Leila\nvapisee, silmät kiiluvat, kita aukeaa ja sinne, vereytyneeseen\nkurkkuun, katoaa yhdellä nielaisulla höyryävä herkkupala. -- \"Seh, tänne,\nLeila, seh, verta juomaan!\" -- ja metsästäjän kuperasta kourasta särpää\nLeila nyt kuumaa leppää, työntäytyy lähemmä, tahtoo enemmän, saa painaa\nturpansa vatsan onteloon ... lakkii, laksuttaa ... veripisarat\npärskyvät sen puhtoisille poskille, silmille ... kuono, turpa, viikset\novat veressä, ja pitkä veripunainen kieli nuoleksii hekkumallisesti\nhuulia, joilla tähän saakka ainoastaan maito on helmeillyt.\n\nLeila on saanut verikasteensa, hän on päässyt täysikasvuisten koirain\nkirjoihin, ryhti on kuin uusi, silmissä on uusi itsetietoinen loisto,\nhäntä tietää tehtävänsä ja kivertyy kaarelle kuin käyrä miekka.\n\n\nLeilan ensimmäinen otus ... siinä on!\n\nMutta talon naisten mielestä on Leilan silmiin tullut jotain outoa ja\nepämiellyttävää, petomaista, raakaa, ja he hätistävät hänet pois, kun\nhän hyppää heitä vastaan.\n\n\n\n\nVÄINÄMÖISEN KANTELE.\n\n\nKun Väinämöinen pois purjehtimaan lähtiessään nakkasi kanteleen\nkädestään, parahti se surkeasti kolkoille rantakiville pudotessaan.\nSilloin oli syksy, ja kylmä pohjatuuli puhalteli lämpimän kesän\njälkeen, jolloin kantele oli soittajansa sormien alla soinut joka\nsalolla, laulellut joka lehdossa. Se oli ollut vanhan soiton viimeistä\nkilpailua uuden kanssa, joka kaukaisista maista merien yli tunki\nsotatorven soittona ja kirkonkellon kuminana Suomen laulun entisille\nelonmaille. Ne uudet äänet olivat suuremmat ja voimakkaammat, ja\nihmiskunta unohti metsäpuron lirinän, silloin kun koski kohisi ja meren\nranta pauhasi.\n\nTurhaan soitteli Väinämöinen ja koetti säveliensä viehätyksellä voittaa\nvieraalta vallan. Mutta kun ei kukaan häntä enää kuunnellut ja kun\nlapsetkin lattialta häntä pilkkasivat, niin jätti hän kiittämättömän\nkansansa, astui haahteensa, viritti purjeet ja purjehti pois.\n\nSiihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku\nkariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa\nja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka\nensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa.\nJänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta\npiiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot,\nkukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse\nharhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla.\n\nTalvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan\nnietoksien peitossa.\n\nMutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin.\nJärvet paisuivat yli reunojensa, ja tulvaveden aalto kohotti kanteleen\nharjalleen ja heitti sen kauas rantalehdon suojaan, jossa koivahainen\njo parhaillaan laittoi lehteä ja ensimmäiset kesälinnut lauloivat.\n\nSieltä löysivät sen sitten mökin lapset marjaretkillään ja alkoivat\nuteliaina sen kieliä kosketella. Mutta soittaa he eivät sillä osanneet\neivätkä saaneet siitä säveltä syntymään. Vaan kun he kotiin kulkiessaan\nsormillaan suotta sen kieliä näppäilivät, oli heistä iloista nähdä,\nkuinka peipposet pyrähtelivät lähemmä, orava kurahti alimmalle oksalle\nja ahon reunaan ilmaantui jänis korvat pystyssä kuuntelemaan niinkuin\nvanhaa tuttuaan.\n\nToivat he sen tupaan, ja siellä oli uunilla vanha vaari, joka tunsi\npuisen kopan Väinön vanhaksi kanteleeksi. Hän muisti vielä muinaiset\nlaulut, asetti kanteleen polvelleen ja soitteli sillä iltojen kuluksi,\nlapsilauman kuunnellessa ympärillä.\n\nJa tytöt oppivat ensiksi ja sitten oppivat pojatkin, ja he veivät sen\nkaikkialle karkeloihinsa ja keinumäelle ja tyynille ulapoille lempeinä\nkesäiltoina. Riemusaatossa he sitä edellään kuljettivat läpi korpien,\npoikki vuorten, kukkulain ja metsäjärvien ihmisten ilmoille asuttuihin\nseutuihin. Matkan varrella humisivat kuuset sen sisään omaa huminataan,\nhaavan lehdet loivat sen kieliin lipatuksensa, purot lirityksensä, ja\naalto loiski siihen loiskinataan. Monenlaisia lauluja sillä soitettiin,\nsekä vanhoja että uusia. Mitkä iloitsivat ilojansa, mitkä surujaan\nsäestelivät. Mutta pohjasävel pysyi aina samana suruvoittoisena\nkanteleen soittona, kaikuna etäisiltä saloilta ja muistona\nhankienalaisilta ajoilta.\n\nMutta nyt on kaikki soitto Suomessa vähitellen kanteleen mukaan\nviritetty, sen kanssa kumajavat kirkonkellot samassa äänilajissa, ja\nsen sointua on uuden ajan sotatorven soitossakin.\n\n\n\n\nSOVINTOJUHLA.\n\nAleksanteri II:n kuvapatsasta paljastettaessa.\n\n\nKova oli ottelu kivien ja kantojen kanssa, kun Suomen suuret miehet\nrakensivat pirttiään ja perkkailivat peltojaan synkkään korpeen, suon\nrannalle, louhujen ja juurikkain keskeen. Sillä paremmat maat olivat\nvaltojen hallussa, sekä kukkulat että järvien rannat.\n\nUsein kilpistyi kynsi kalliosta, monesti upposi jalka hyllyvään\nhetteeseen ja uupui hirttä vetävä hevonen. Monet kyllästyivät kesken ja\nlähtivät sinne, missä multa oli muhajavampaa ja missä palkka oli\nvarmassa tiedossa.\n\nMutta korven ukot raatoivat, minkä jaksoivat; -- eivät kiirettä pitäneet,\nmutta työ edistyi kuitenkin.\n\n-- Mitä siellä korvessa pauketaan? kysyivät vallat.\n\n-- Uuden pirttinsä perustusta panee suomalainen, vastattiin.\n\n-- Turha työ, liika vaiva, palkka pieni...\n\nVaan eivät ne ne senaikuiset palkan tähden tehneetkään työtä, tekivät\ntyötä yhteiseksi hyväksi.\n\nVuosi meni perustuksen panemiseen, toinen nurkkain nostamiseen, kolmas\nkaton kaartamiseen. Mutta neljäntenä lämpisi jo uusi uuni, lämpisi\nsisään, lämmitti seinät, mutta savu kohosi korkeana, paksuna patsaana,\nylös ilmojakin kohti.\n\n-- Mikä nousee sauhu tuolta salon sisästä? kysyivät taas vallat.\n\n-- Suomalaisen uusi tupa siellä lämpiää, vastattiin.\n\nOttivatpa oppaan ja kävivät katsomaan.\n\nKauas paistoi sieltä valkea rakennus kivisen kannokon keskestä. Ja\nrakentajat viettivät sen vihkimisjuhlaa, viettivät sitä viulujen\nsoidessa ja nuorten tanssiessa, sill'aikaa kun vanhat istuivat\nhymyhuulin honkaisen pöydän päässä vaivoistaan leväten koivuisten\nkoristusten alla.\n\n-- Teimme pirtin, sanoivat itsetietoisesti ja kohottivat haarikkansa.\n\n-- Me teemme toisen ja yhtä komean, kun entinen ahtaaksi käynee!\nvastasivat nuoret, toivo silmissä välähtäen.\n\n-- Ja me sen lehvillä koristamme niinkuin tämänkin, lisäsivät naiset.\n\nMutta pitkään aikaan ei käynyt pirtti ahtaaksi. Metsä poistui pihan\nympäriltä, vainiot laajenivat, kaskia kaadettiin, soita kuivattiin, ja\njoka vuosi vietettiin yhteinen elojuhla helteisten päivien perästä.\n\nVanhat vanhenivat, kuolivat pois ja saatettiin yhteisellä surulla\nhautaan. Mutta toisia syntyi sijaan, veljesten lauma kasvoi ja kasvoi\nveljesten lasten.\n\nVaan kun kuoli se vanhimmista vanhin, kun uupui ikuiseen uneensa\nsuomalaisista suurin, joka oli uudistalolle kiinnekirjat hankkinut ja\nnostanut korpilaaksot kukkuloiden arvoon, niin sanoi hautajaisten\njälkeen nuorin veljeksistä sille, joka oli veljeksistä vanhin:\n\n-- Teen oman tupani ja otan osan korvesta omaan viljelykseen.\n\n-- Rakennat riitaa, käyt erimielisyyttä kylvämään.\n\n-- Teen omia töitäni, mutta kokoon yhteiseen riiheen.\n\n-- Vaan aitan ovat avaimet minun.\n\n-- Pankaamme miehiä myöten...\n\n-- Isän kuoltua on vanhin poika isäntä.\n\nJa he riitaantuivat, eivät panneet miehiä myöten eivätkä koonneet\nyhteiseen riiheen. Tekivät omaa kassaansa kukin, jakoivat riidalla\nmaansa, hakivat pesäeron, tulivat toistupaisiksi.\n\nEi ollut kuin kaitainen pihamaa pirttien välillä, mutta eivät yhden\ntalon miehet koskaan toisiaan tavanneet, panivat aitoja sarkojensa\nväliin, eivät viettäneet yhteisiä elojuhlia, eivät tanssineet samalla\ntanhualla, vaan heittelivät toisilleen syytteleviä sanoja kirkkotiellä:\n\n-- Ette tunnusta nuorien rientoja!\n\n-- Ette anna vanhoille heidän kunniaansa!\n\n-- Antakaa meillekin osa perinnöstämme!\n\n-- Ei ole teissä sen hoitajia!\n\nJa he alkoivat kiistellä kannikoista ja tavaroista. Vanha sopu oli\nhävinnyt eikä uutta sijaan syntynyt.\n\nEikä ollut sitä syrjäistä, joka olisi virkkanut sanan sovinnoksi ja\nrakentanut vanhan rauhan.\n\nJa jos joskus olikin, ei ollut sen sanan kuulijoita. Ja jo näytti, kuin\nei olisi olevakaan, ennenkuin halla saapuu sovintojuhlaa pitämään, kun\nvallat tulevat viljan jakoon ja vieras ottaa aittojen avaimet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mikä on se juhla, jota tänään vietetään?\n\nMitä ovat nuo joukot, joita teiltä ja poluilta tulvii vanhan pirtin\npihamaalle?\n\nKuka on tuo jaloryhtinen mies, joka totisena seisoo heidän kaikkien\nkeskessään?\n\nJa mikä on se käärö, joka on hänellä kädessään? Juhla on sittenkin\nsovintojuhla.\n\nJoukossa on vanhoja ja joukossa on nuoria, ja vallatkin ajavat siihen\nvaunuillaan.\n\nJa tuo jaloryhtinen mies, joka kivisen patsaan päässä seisoo heidän\nkeskellään, se on hän, joka antoi heille heidän kiinnekirjansa...\n\n\nPois kina ja kauna veljesten väliltä! Vanhat viulut raikumaan, vanhat\nlehvät lemuamaan! Alas aidat, ovet auki, sydämet selkoselälleen!\n\n\n\n\nSYDÄNMAANKYLÄN KANSAKOULU.\n\n\nMillä lailla saatiin Sydänmaankylään kansakoulu ja millä lailla niitä\non saatu satamäärin muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen?\n\nKirkonkylässä on se ollut jo useampia vuosia vaikuttamassa. Se on ollut\nmuun ohessa myöskin keskipisteenä paikkakunnan valistuneimpien miesten\nhenkisille harrastuksille. Lainakirjasto ja lukusali ovat vetäneet\nheitä puoleensa, ja opettajan ovi on aina ollut auki niille, joiden on\ntehnyt mieli keskustella maailman menosta ja oman paikkakunnan\npyrinnöistä.\n\n\nSiellä se on pantu siemen itämään Sydänmaankylän kansakoulunkin\nperustamiseksi. Ensin se on tipahtanut muutamain älykkäimpien isäntien\nmieleen. Ne ovat vieneet aatteen omalle kylälleen ja alkaneet sitä\nvarovaisesti ensin tupakkapuheina, sitten kylänkokouksissa istutella\nlaajemmalle. Se on juurtunut ja tehnyt tainta, eikä aikaakaan, niin on\ntullut joka tilaisuudessa pohdittavaksi kysymykseksi kysymys oman\nkoulun perustamisesta tuonne etäiseen kylään, joka suurten selkäin ja\nhankalain matkain takana on niin kaukana muusta maailmasta.\n\nJa talven ja kevään kuluessa on asia ehtinyt niin pitkälle, että eräänä\nkesäkuun sunnuntaina on kirkkokuulutuksella kutsuttu kokous kyläkunnan\nsuurimpaan savupirttiin, jossa aiotaan lopullisesti päättää koulun\nperustamisesta ja Sydänmaan perukan erottamisesta omaksi koulupiiriksi.\n\nPahainkin taipalien takaa on sinne tullut väkeä kuin lukusille. Miehet\nistuvat etupuolella tupaa, naiset karsinassa. Väkeä on porstuassa,\nseinämillä ja aitovarsillakin. Hiljainen hyrinä kuuluu kaikkialta, ja\npikkupojat ovat ruvenneet pirtin takana kesantopellolla palloa lyömään.\nKirkonkylän opettaja on kutsuttu kokousta avaamaan ja puhetta\njohtamaan. Hän tulee porstuanpohjakamarista, menee väkijoukon keskitse\nja asettuu pitkän pöydän päähän istumaan.\n\nHän pitää puheen sivistyksestä ja sen tarpeellisuudesta, esittää niitä\netuja, joita kansakoulu voi tuottaa, selittää, mitä varten nyt ollaan\nkoolla, ja kysyy lopuksi, ollaanko yksimielisiä siitä, että kansakoulu\non Sydänmaankylään perustettava.\n\n-- Sitähän tässä on tuumattu ja sinnepäinhän ne mielet tuntuvat olevan\nkäännyksissä, virkkaa johtavista miehistä muuan.\n\n-- Milläs varoilla ne huoneet rakennetaan ja opettaja palkataan? kuului\nääni miesjoukosta.\n\n-- Valtio antaa palkanapua, ja loput pitäisi saada kyläkunnasta kokoon,\nvastasi puheenjohtaja.\n\n-- Minä annan huoneeni, sanoo koulupuuhan varsinainen alkuunpanija.\nTulkoot aluksi tähän minun pirttiini lukemaan. Ja on tässä tilaa\nopettajankin asua, kun muut panette osaltanne palkan apua.\n\nSiinä syntyi pieni kilpailu kuin huutokaupassa, jossa miehet toinen\ntoistaan kiihoittelevat:\n\n-- Minä annan häkin heiniä, kun itse hankkinee lehmän!\n\n-- Minulta saa kesälaitumen.\n\n-- Kun se hänelle kelvannee, niin hakatkoon meidän maalle kasken!\n\n-- Eiköhän suostuttaisi siihenkin, että saisi kantaa kapan talosta ja\nkaksi parhaasta?\n\n-- Ja mökkiläisiltä puolen kappaa kultakin ... vai mitä ne miehet\narvelevat?\n\n-- Jaksaneehan tuon puolen kappaa!\n\n-- Mistäs pannaan peltomaata? kysyy puheenjohtaja. Pitäisihän olla\nsitäkin.\n\n-- Onhan niitä kenttiä kuokkia!\n\n-- Kyllä kai tuo nyt miehissä yksi pelto kuokittaneen!\n\nJa kun pieni rahasumma sitten vielä on luvattu jokaiselta itseään\nelättävältä hengeltä, niin ovat palkkaehdot sillä lailla päätetyt.\nOpettaja kirjoittaa kunkin lupaukset muistiin, ja nyt ei puutu muuta\nkuin nimet alle.\n\nMiehet astuvat yksitellen esille panemaan puumerkkinsä yhteiseen\nsitoumukseen. Harvat osaavat nimeänsä kirjoittaa, kaikki eivät taida\npiirtää puumerkkiäänkään, mutta sen sijaan he panevat \"kaksi sormea\nkirjan päälle\" kuin valaa tehdessään tuomarin pöydän ääressä ja pitävät\nniitä siinä sen aikaa, kun opettaja heidän puolestaan kirjoittaa. Se on\njuhlallinen toimitus, eikä kuulu hiiskaustakaan syrjäisten suusta\nsill'aikaa kun sitä kestää.\n\nJa ennenkuin he oikein itsekään tiesivät, olivat Sydänmaan kyläläiset\nsaaneet koulun ja opettajan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä alkaa koulu jo vaikutuksensa. Opetusta annetaan tuossa\nsuuressa savupirtissä. Opettaja asuu porstuanpohjakamarissa ja\ntalonväki toisessa tuvassa, jonne pitkin päivää kuuluu opettajan ääni\nja lasten luku. Ne ovat tulleet sinne, mitkä isän suurissa saappaissa,\nmitkä äidin takissa, mitkä taas uusissa kouluvaatteissaan, ja\nvälitunneilla, kun ne pullahtavat porstuan ovesta ulos, kuuluu sieltä\nympäri kylää iloinen mellakka ja kimeiden äänien kirkuna.\n\nMutta ollaan toisaallakin toimessa. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna\nkuuluu kylän yhteiseltä takamaalta tavatonta jyskettä ja paukkinaa.\nSuuret, lumiset hongat tutajavat, horjuvat ja kaatuvat rytisten maahan.\nNe karsitaan, nostetaan rekiin, ja pitkä jono hirsikuormia ajaa kylää\nkohti. Siinä on tasainen kenttä, joka jo syksyllä puhdistettiin puista,\nja siihen kaadetaan hirsikuormat. Joka talo vetää pölkkynsä,\nvarakkaimmat tuovat niitä kahdella, kolmella hevosella. Ja jo ennen\niltaa on uuden kansakoulurakennuksen hirret saatu kokoon.\n\nPiirustukset ovat jo aikoja sitten vahvistetut, kohta ryhdytään\nrakennustyöhön, kevätkausi kalkutetaan neljällä nurkalla, ja koulusalin\nseinät nousevat nousemistaan, kunnes ne ennen sulan ja sateiden tuloa\novat vesikatto päällä. Sunnuntai-iltoina vaeltaa tänne lähiseudun\nisäntiä, ja piippujaan imien istuskelee heitä seinämillä ja kynnyksillä\ntarkastelemassa saumoja ja salvaimia ja lausumassa niistä arvostelunsa.\nJa hartaimmat pistäytyvät arkinakin katsomaan nikkarin työtä, kun hän\nhiessä päin höylää ikkunanpieliä ja valmistaa sisustusta.\n\nSillä syyslukukauden alussa olisi jo määrä saada lapset omaan\nhuoneeseen, ja juhannukseen mennessä pitäisi salin ja porstuan olla\nsiinä kunnossa, että täällä saattaisi pitää kansanjuhlan ja arpajaiset\nsisuskalujen ja koulutarpeiden hankkimista varten.\n\nPaikkakunnan lehdessä on jo kauan kulkenut pitkä ilmoitus niistä, jotka\n\"hyväntahtoisesti ovat suostuneet voittoja vastaanottamaan\". Nimien\njoukossa ovat kaikki pitäjän herrasnaiset ja arvokkaimmat emännät\nomalta kylältä.\n\nJo talvella he ovat pitäneet ompeluseuroja ja valmistaneet voittoja.\nNiitä on pidetty pappilassa, kirkonkylän kansakoululla, ja kerran oli\nherrasväkeä pölähtänyt Sydänmaallekin monella hevosella suureen\nompelutalkooseen.\n\nJa juhannuksena ovat sitten arpajaiset. Suuri kirkkovenhe on laitettu\nherroja noutamaan, ja tyynenä, kauniina kesäpäivänä he soutelevat\nlaulaen ja nauraen suurten selkien yli Sydänmaankylää kohti.\nVenhevalkamassa seisoo koko kylän väki vastassa, ja uteliaan\nkatsojajoukon välitse nousee sieltä pihaan valkopäitä ylioppilaita ja\nhattupäitä neitosia. Ovat he tuoneet mukanaan pelimanninkin, joka astuu\nedellä \"Porilaisten marssia\" soitellen.\n\nKoulupihan portilla tungeskelee väkeä lippuja ostellen. Kaikilla ei ole\nvaraa mennä sisään, mutta he seisovat aidan takana ja katselevat\nsieltä. Pitkä riuku on pihan keskellä, puhujalava on koristettu\nhavuilla ja lippuja liehuu siellä täällä. Rakennuksen seinämällä on\npöytä täynnä kahvikuppeja, ja kylän naiset kantavat suuria pannuja\ntoisen toisensa perästä. Pöydän ympärillä on alituinen tungos kahvin ja\nlimonaadin nauttijoista.\n\nKoulusali, suuri ja valoisa, korkeakattoinen huone, jonka kaltaista ei\nnäillä perukoilla ole ennen nähty, on väkeä tungokseen täynnä.\nPeräseinällä ovat siinä voitot. Isäntä on kantanut sinne ruissäkin\nselässään, emäntä tuonut vihon pellavia, oppilaat ovat talven kuluessa\nvalmistaneet kukin voittonsa, muuan seppä takonut kirveen, eräs vanha\nmies kutonut verkon, ja valkealle lakanapohjalle on ripustettu\nkaikenlaista ostokalua.\n\nVäki huljuu huoneista pihalle ja pihalta huoneisiin. Myydään arpoja. Ne\nmenevät kuin kuumille kiville. Köyhimmätkin panevat roponsa likoon.\nVasta perustettu lauluseura yhdessä pitäjän herrasväen kanssa laulelee\nlavalta, ja väki seisoo ympärillä silmät ja suu selällään.\n\nMutta juhlapuhe on vielä pitämättä. Lavalle astuu kirkkoherran poika,\nnuori ylioppilas, ja kun kaikki väki on kokoontunut hänen ympärilleen,\nniin hän alkaa:\n\n\"Arvoisat kansalaiset!\" -- sanoo hän. -- \"Kun minua tässä tilaisuudessa on\npyydetty lausumaan muutamia sanoja siitä tarkoituksesta, jota varten\nolemme tänne kokoontuneet tätä pientä juhlallisuutta viettämään, niin\nen tiedä miten kuvaisin sen paremmin kuin sanoessani, että olemme\ntulleet tänne valon juhlaa viettämään. Ja valon juhlaa kahdenlaisessa\ntarkoituksessa. Kesä on nyt kauneimmillaan, päivä paistaa\nkorkeimmillaan päämme päällä, linnut laulavat ympärillämme, ja kukat\ntuoksuvat lyhytaikaista tuoksuaan. Se on iloinen aika meille pohjolan\nasukkaille. Sillä se on se, joka toukomme kypsyttää, joka tuo meille\ntalvenvaramme. Ei ole sentähden turhan tähden mielemme iloinen ja\nhilpeä ja toivoa täynnä. Ja sentähden me ikäänkuin sen auringon\nkunniaksi, jonka varaan olemme jättäneet äsken kylvämämme siemenen,\nsytytämme kokot palamaan joka kukkulalle ja joka kalliolle.\"\n\n\"Mutta on tällä tilaisuudella, tällä juhlallamme toinenkin tarkoitus.\nSillä valoakin on toisenlaista, samoin kuin on toisenlaista viljaa,\njota se kypsyttää. Se valo on tiedon valoa. Ja kun se ei tule itsestään\nmeitä valaisemaan eikä lämmittämään, niin täytyy meidän se hankkimalla\nhankkia, tekemällä tehdä. Ja siinä tarkoituksessa me olemme nyt\ntännekin tulleet.\"\n\nHän puhuu kansanvalistuksesta, puhuu sen tarkoituksesta, ja sanoo, että\ntämäkin huone on sen valon jakamista varten rakennettu, ja jatkaa:\n\n\"Ennen vanhaan, hyvin kaukaisina aikoina, oli esi-isillämme tapana\nrakentaa talonsa niinkuin linna tarkasti suljettuun neliöön. Nyt niitä\nei sellaisia varustuksia enää tarvita, sillä rauha on tullut maahan.\nMutta jos meillä ei enää ole tällaisia vihollisia, niin on meillä\nkuitenkin toisia, joita vastaan meidän tarvitsee yhä taistella ja joita\nvastaan olemme taistelumme tässäkin vasta alkaneet. Ne viholliset ovat\ntietämättömyys, raakuus, opinpuute ja pimeys. Kauan ovat ne meitä\nrasittaneet, kauan on kestänyt se \"isonvihan aika\", joksi tätä aikaa\ntekisi mieleni nimittää.\"\n\n\"Mutta nyt _on_ alettu senkin vihollisen karkoittamiseksi linnoja\nrakentaa ja niistä linnoista sitä vastaan sotia. Kaupungeista ja\nkirkonkylistä on pommitus jo kauan kuulunut. Mutta korvet, kaukaiset\nsydänmaitten kylät ja takamaat ovat kuitenkin vielä olleet turvattomia.\nMutta nyt alkavat niidenkin asukkaat varustautua taisteluun. Ne\nnousevat toinen toistaan innokkaampina linnainsa perustuksia laskemaan,\nluomaan maasta vallituksiaan. Melkein kilvalla he käyvät työhön\nkäsiksi. Salon ukko kaataa hirren hongikostaan, toinen lohkaisee kiven\nkalliostaan, kolmas nyhtää sammalen, ja kaikki he tulevat kuormainsa\npäällä ajaen sovitulle paikalle, jossa pian lapio heiluu, kirves\nvilkkuu ja vasarat nakuttavat. Eikä aikaakaan, niin seisovat seinät\nsuorina, harja pystyssä, ja kouluhuone on valmis.\"\n\n\"Sillä tavalla on tämäkin linnoitus saatu kohoamaan tälle kovalle\nkatajaiselle kankaalle. Tämä sama mäki, jota ennen pidettiin\nhedelmättömänä hiekkakumpuna, on nyt muuttunut laajan seudun\nsivistyksen keskipisteeksi, kansanvalistuksen kukkulaksi.\"\n\n\"Nyt ympäröi sitä kesän heleä valo. Mutta muutamain viikkojen kuluttua\npimenevät päivät ja yöt synkkenevät. Silloin tämä talo seisoo tässä\nkuin majakka, josta tuikkaa valonsäde niin kauas kuin silmä kantaa. Ja\nsilloin tämä ei enää ole sydänmaa eikä kaukainen syrjäinen seutu. Tämä\non laajan paikkakunnan henkisten harrastusten ahjo, jossa taotaan ja\njosta ammutaan teräviä nuolia Pimentolan väen voittamiseksi. -- Eläkööt\nsentähden ne, jotka ovat olleet osallisina tämän talon tekemisessä, ja\neläkööt ennen kaikkea Sydänmaankylän henkiset harrastukset ja sen\nkansakoulu.\"\n\nSiinä on monta, jotka eivät koskaan ennen ole eläköönhuutoa huutaneet.\nNyt he sen huutavat vereksestä, voimakkaasta rinnasta, niin että ilma\ntärähtää. Se tulee tahditonna, epäsäännöllisenä ja moninkertaisena,\nuudistuu vielä tauottuaankin, ja kun kentällä ovat lopettaneet, alkavat\naidan takana seisovat, ja viimeksi kuuluu kimeitä lasten ääniä\nkyläntieltä, jossa he ovat temmeltäneet omia aikojaan, mutta tahtovat\nhekin olla mukana yhteisessä innostuksessa.\n\nJa sillä lailla saatiin Sydänmaankylään oma kansakoulu, ja sillä lailla\non niitä satamäärin saatu muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen.\n\n\n\n\nJUHANNUS.\n\n\nJuhannus! --\n\nMikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea\nväritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa,\njonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se\nmelkein on muodostunut vain aatteeksi, käsitteeksi...\n\nJa kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vain virvakuva, johon ei\nnäytä olevan luottamista, joka harvoin pitää, mitä lupaa, eikä täytä\nniitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa\njoka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä\nuseammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.\n\nEn ainakaan minä muista, milloin juhannus olisi ollut se ihana kesän\njuhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen\nkukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.\n\nSillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä,\nepäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoiset\npalttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut,\nkuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon\nviettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivännousun! Silloin kun ei sitä\nsatanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun\npohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia\nviimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi\nkehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan\nkanssa taistellen synnyttänyt.\n\nSe kylmä, sydämetön, järkevä juhannus ... mistä on se saanut sen\nmaineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja\nylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme\naina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?\n\nSiksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme\nnähdä ja kokea -- uskomme ihanteisiimme!\n\nMe uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin\nnäkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta\nkunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin\nvyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se _on\nolemassa_, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja\nmeille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran\nvielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä\npäivänä esiintyy oikeassa valossaan.\n\nJa sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään,\ntoivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi\ntoivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän _on\nnähtävä_ ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä\nseisomassa edessämme.\n\nNekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko\non kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat\nvuorilleen muistelemaan _niitä_ ihania aikoja, jolloin länsi oli maata\nlämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä\nkuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt\nheille vuoden ihanimman aamuauringon.\n\n\n\n\nTUULIEN KÄÄNTEISSÄ.\n\n\nHän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli`\npäiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni\nja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta.\nLaine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina\nyhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina\nseurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan\nsuuria pisaroita.\n\nHän ikävystyi, hänen aatoksiaan uuvutti, hänen rintaansa raukaisi, ja\nhän huokasi hiljaisen toivomuksen, että tuuli kääntyisi länteen, että\nsade lakkaisi ja että taivas ja meri muuttaisivat muotonsa.\n\nLuonto kuuli hänen huokauksensa, tuuli totteli hänen toivomustaan, ja\ntuli tyven ja ihana aamu. Päivä hajoitti pilvet, karit kiiltelivät sen\npaisteessa, saaret suorivat selkänsä ja kasvoivat kuin korkeammiksi.\nPuut näyttivät hienommilta, rantaset herttaisemmilta, ja yksitoikkoisen\nranta-aallon kohina heikkeni heikkenemistään. Taivaalla ei enää\najelehtinut noita hätäisiä, aina samanmuotoisia pilvilaumoja, vaan\nsiellä seisoskeli ja parveili kuin uusia haaveellisia olentoja, joilla\nnäytti olevan salaperäiset tuumansa ja jotka kulkivat kuin omia\nkulkujaan välittämättä tuulesta, joka oli poissa. Merikin oli\nvapautettu ja kohotteli rintaansa tyynenä maininkina, mikä tuolla\nkaukana ulapalla kohahteli omia kohinoitaan, ja nosti kangastuksena\nkorkeuteen etäisiä maita ja kaukaisia kukkuloita ja kirkkojen torneja.\n\nHän, joka istui majassaan meren saaressa, aavisteli jotain uutta olevan\ntulossa, jotain outoa olevan tekeillä, ja hän meni illalla levolle\nvarmana siitä, että maailma on muuttuva ja että hän huomenna näkee joko\nmyrskyn raivoavan tai uusien ihanain ilmojen alkavan.\n\nMutta kun hän aamulla herättyään astui ulos, ei siellä myrskynnyt eikä\nilma ollut ihanakaan. Länsi tuuli tänään niinkuin itä ennen, ei\nsatanut, mutta ei paistanut päiväkään. Laine loiski kivisellä rannalla,\nnousi ja laski aina samalla tavalla kohisten, pilvet pakenivat\ntahdottomina taivaalla, ja maisema ja meri olivat arkiasussaan. Mutta\nkun hän ajatteli syyn olevan siinä, että tuuli oli kääntynyt länteen,\nlausui hän hiljaisen huokauksen, että se vielä kerran kääntyisi, että\nlänsi lakkaisi ja ilma alkaisi etelästä virrata.\n\nHänen tahtonsa tapahtuu. Suuria, mustia pilviä alkaa kokoontua auringon\nalle. Meri milloin mustenee, milloin lentää maisema kullan kiiltäväksi,\nja uusia ilmiöitä ennustava kohina kuuluu taas kaukaa ulapalta. Samassa\nsoi outoja ääniä, kaukana salamoi, ja silloin tällöin pamahtaa,\nniinkuin kävisi sota tuolla taivaanrannan takana. Pilvet joutuvat\npäällekkäin, painiskelevat korkeudessa ja putoavat alas mereen. Aurinko\nlaskee illalla veriseen ruskoon, laivat hakevat satamaa, ja\nmyrskylinnut lentävät huutaen ulapalla. Ihastuneena istuu hän saaressa\neteläisimmän niemen kärjessä ja on varma siitä, että se odotettu ja\nuusi on yöllä ilmestyvä.\n\nMutta pilvet kiertelevät kauaitse, ja ukkonen haihtuu ilmaan. Ja\naamulla on kirkas pouta ja vieno eteläinen tuuli, taivas on\nyksitoikkoisen sininen ja meri samoin, ja kaikki on entisellään, on\npäiviä, viikkoja ja kuukausia.\n\nMutta kun tuuli on uupunut etelässä, siirtyy se itään, ja kun itä ei\nenää jaksa, vaihtuu se länteen ja kiertää ja kulkee, lakkaamatta,\nuupumatta, ilman muutosta ja vaihtelua. Tuulet ovat aina samat ja laine\nsama, ja maisema ja meri seuraavat niiden mukana.\n\nHän lakkaa uudistuksia anomasta. Ainoastaan lyhyet hetket, pitkäin\nväliaikain perästä, niinä päivinä, jolloin tuuli kääntyy ja uutta ja\noutoa näyttää tekeillä olevan, hän toivoo samat toiveensa, sillä ilma\nnäyttää olevan ennustuksia täynnä, ja taivas ja maa elävät kuin\naavistuksissa. Mutta ennustukset eivät toteudu, ja aavistukset\nvalhettelevat. Vaan yhtäkaikki ovat ne päivät hänestä ihanat, ja\nyhtäkaikki rakastaa hän virittää rinnassaan toiveiden tulen tuikkamaan.\nSillä siinä on hänen elämänsä, ja siinä on hänelle sen sisältö.\n\n\n\n\nMITEN TAHTOISIN ELÄÄ JA MITEN KUOLLA.\n\n\nTahtoisin elää, niinkuin elää keväinen talvipäivä, auringon verkalleen\nvaeltaessa huurteisen metsän takaa yli kalpean, tyvenen taivaan: kylmä\nolisi elämäni ja kirkas, rauhallinen rintani ja raitis, niinkuin\nkimmeltävien hankien heijastus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPilviin peittymättä elämäni aurinko korkeimmilleen kohoaisi ja\nsynkinkin soppi sydämessäni valkenisi ja mieleni mustinkin varjo\nvaihtuisi vaalean sinertäväksi, niinkuin talvisen poutapäivän lumen\nvarjo, joka sinensä taivaalta lainaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTahtoisin kuolla, niinkuin kuolee keväinen talvipäivä auringon loivaa\nlatuansa illan maille painaessa: seuraisin mukana siitä surua\ntuntematta, eikä kuolema minua kammottaisi, sillä minä näkisin kuun\ntaivaan kannella kirkastuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäkisin kuun takanani kirkastuvan sitä mukaa kuin aurinko edessäni\ntummuu, ja toisen valon toiseksi vaihtuvan, enkä tietäisi, milloin\neloni tuli sammui ja milloin kuoloni kytönsä sytytti.\n\nEn tietäisi -- mutta sen minä tietäisin, että yhtä ihana kuin oli minulle\nelämäni päivyen kultainen kimmellys, yhtä ihana olisi minulle kuoloni\nkuutamon hopeainen hohto.\n\n\n\n"]