[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fV2CUA8R6hV2MrIhBZqIuqqSfRA-tXTPw0H6ZKHQkNqM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},900,"Jumalan teillä","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"900-bjornson-bjornstjerne-jumalan-teilla","900__Björnson_Björnstjerne__Jumalan_teillä",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1889,80346,490541,false,48005,[23,24],"Norway -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jumalan teillä\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a novel likely written in the early 20th century. The story revolves around young boys navigating the challenges of adolescence, focusing on characters like Edvard Kallem and Ole Tuft as they explore themes of courage, fear, and moral dilemmas against the backdrop of their surroundings and the influence of their peers.  The opening of the novel introduces readers to a fourteen-year-old boy standing on a mountainside, mesmerized by the view of a stormy sea and a calm sunset. He is filled with a mix of fear and curiosity, especially as he contemplates the ominous events occurring around him, including a devastating storm that has wreaked havoc on the local community. This sense of foreboding is compounded by societal fears of an impending apocalypse, as a local preacher has been proclaiming that the end is nigh. The boy's friend, Ole Tuft, also features prominently as a determined and compassionate character who aspires to become a missionary, showcasing his involvement in helping the sick and underprivileged, despite the challenges and mockery he faces from his peers. The early chapters set the stage for a deeper exploration of friendship, responsibility, and the struggle to define one's identity amidst external pressures. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kärkkäinen, Viki",234,"Norjalaisen nobelistin romaani seuraa kahden ystävyksen elämää kouluvuosista aikuisuuteen. Teos käsittelee uskonnollisen dogmatismin ja tieteellisen maailmankatsomuksen välistä ristiriitaa sekä yksilön moraalisia valintoja ja vastuuta muuttuvassa yhteiskunnassa.","Björnstjerne Björnsonin 'Jumalan teillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 900. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JUMALAN TEILLÄ\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nSuomentanut Viki Kärkkäinen\n\n\nSuurten kertojain teoksia XXXI\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kouluaikana.\n Nuoruuden aikana.\n Miehuuden aikana.\n\n\n\n\n\n\nKOULUAIKANA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMereen kurkottavan vuoren jyrkänteellä, jossa lumi jo alkoi sulaa ja\njota ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat, seisoi neljäntoista\nvuotias poika kuin lumottuna. Hän katsoi länteenpäin merelle, katsoi\nidässä näkyvää kaupunkia, rantoja ja laajoja tuntureita, joiden\ntakaa, kohti selkeätä taivasta kohosi vielä korkeampia huippuja.\n\nMyrsky oli kestänyt kauvan ja temmeltänyt niin hirvittävällä\nraivolla, ettei miesmuistiin oltu sellaista nähty. Uudesta\naallonmurtajasta huolimatta se oli satamassa irroittanut laivoja\ntuuliajolle ja muutamia niistä oli hukkunut. Sähkösanomat\nkertoivat pitkin rannikkoa tapahtuneista vaurioista, ja täällä\nlähitienoilla oli nuottavehkeitä särkynyt, verkkoja ajelehtinut\nteille tietymättömille, venheitä miehistöineen hävinnyt. Kuitenkin\npelkäsivät ihmiset saavansa kuulla vielä pahempiakin uutisia.\n\nVasta pari tuntia sitten se oli lakannut, rajuilma tyyntynyt\nja toisiaan seuraavat tuulenpuuskat tauonneet, -- viimeisetkin\njälkivihurit olivat jo ohi.\n\nMutta meri ei tahtonut talttua. Ei sovi meren syvyyksiä noin vain\nliikkeelle panna ja sitten rynnätä tiehensä. Huoneita korkeampina\nvyöryivät silmänkantamattoman pituiset aallot toinen toisensa\njälkeen, vaahtoharjaisina nousten ja pauhinalla vaipuen. Meren\nmylvinän kuuli kaupunki ja ranta; rehennellen ja kumeasti jyristen se\nriehui, niin että tuntui aivan siltä kuin koko manner olisi kulkenut\nkaukaisia ulapoita kohti.\n\nJoka kerta, kun aallot kaikella voimallaan ryntäsivät vasten vuorta,\npärskähti kuohu monen sylen korkeuteen. Kauempaa näytti siltä kuin\nolisivat tarujen valkeat merenhenget tahtoneet ponnahtaa juuri sillä\nkohden maalle. Mutta ainoastaan jotkut suolaiset pärskeet kohosivat\nylös asti, ne löivät poikaa vasten kasvoja siinä hänen seisoessaan\nliikahtamatta paikaltaan.\n\nSanottiin yleensä, että vain pahin länsituuli sai meren kuohun\nnousemaan näin korkealle, nyt se tapahtui, vaikka ei tuullut enää\nlainkaan. Ja sen oli nähnyt ainoastaan hän yksin.\n\nKaukana lännessä yhtyivät taivas ja meri hehkuvassa auringon\nlaskussa. Näytti kuin olisi siellä ollut rauhan kultainen maa; kaikki\nnuo tummat vaahtoharjaiset aallot, jotka vyöryivät sieltä niin kaukaa\nkuin silmä kantoi, olivat karkoitettuja kapinoitsijoita, ne saapuivat\ntoinen toisensa perästä, joukossa, joka karjui vastalauseita tuhansin\näänin.\n\nJuuri nyt oli värien eroitus selvin, nyt ei ollut mitään tasoitusta\nolemassa, ei yksikään punainen säde enää ulottunut tänne saakka.\n_Tuolla_ oli lämmin hehku, _täällä_ kylmä mustansini yli meren ja\nlumisohjuisen maan. Se, minkä kaupunkia saattoi kukkulalta nähdä,\nsupistui ja tuli yhä pienemmäksi joka kerta, kun hän käänsi katseensa\nulapalta sinne päin. Mutta joka kerta hän myöskin tunsi yhä enemmän\nlevottomuutta; tämä ennusti jotain pahaa, tulisikohan todellakin\nvielä jotain lisää? Hänen mielikuvituksensa oli kiihoittunut ja\nyönvalvoja kun oli, ei hänellä ollut lainkaan vastustuskykyä.\n\nLoisto tuolla ulapalla alkoi sammua, kaikki värit häipyivät\ntasaisesti. Ärjyntä alhaalta, josta meren hirviöt tahtoivat päästä\nylös, kuului nyt entistään voimakkaampana. Vai oliko hänen kuulonsa\nteroittunut?\n\nTarkoittiko se _häntä_, tämä? Mitä hän oli taaskin tehnyt? Vai\ntulisiko hän pian tekemään jotain? Ennenkin oli selittämätön tuska\nollut hänelle varoituksena.\n\nEi yksinomaan myrsky ollut häntä pelästyttänyt. Vähää ennen sitä oli\nmuuan maallikkosaarnaaja ennustanut, että nyt oli maailman loppu\ntulossa, kaikki raamatun merkit viittasivat siihen ja _Jeremiaan_\nja _Danielin_ ennustuksista ei muuhun johtopäätökseen voinut\ntulla. Se herätti niin paljon huomiota, että sanomalehtien täytyi\nottaa asia puheeksi ja ilmoittaa, että samaa oli lukemattomia\nkertoja ennenkin ennustettu ja Jeremiaan ja Danielin ennustuksiin\nvedottu. Mutta kun hirmumyrsky saapui ja vielä raivokkaampana kuin\nmiesmuistiin sitä ennen ja laivat joutuivat tuuliajolle ja ajautuivat\nlaitureita vasten, ruhjoivat ja itse ruhjoutuivat, ja varsinkin\nkun yö pimeni ja kaikki lyhdyt sammuivat, ... ryskettä kuultiin,\nmutta ei nähty mitään, komentohuutoja, kirkumista, jyrinää ja\npitkällistä valitusta, -- entä millainen kauhu sitten kaduilla, kun\nmyrsky lennätti kattoja, talot vapisivat, ikkunat helisivät, kiviä\nsinkoili ilmassa, ihmisjoukot pakenivat ja kaukaiset hätähuudot\nlisäsivät kauhistusta, ... niin, silloin oli monta, jotka muistivat\nmaallikkosaarnaajan sanat. Siis, Jumala siunatkoon ja varjelkoon,\ntotisesti tämä oli tuomiopäivä, kohta putoisivat tähdetkin maahan.\nVarsinkin lapset olivat kuolemakseen säikähtäneet. Vanhemmilla ei\nollut aikaa istua heidän luonaan, vielä näet maailman viimeisellä\nhetkellä epäiltiin, _olikohan_ nyt maailman viimeinen päivä käsissä,\nja vanhasta tottumuksesta oli varminta pitää loppuun saakka huolta\nmaallisista tarpeista, ihmisten piti pelastaa ja lukita ja juosta ja\nvaroa tulta ja olla joka paikassa mukana. Mutta lapsille he antoivat\nrukouskirjoja ja virsikirjoja ja pyysivät heitä lukemaan, mitä niissä\noli maanjäristyksistä ja muista vaivoista ja viimeisestä tuomiosta\nkerrottu, he hakivat kiireessä ne kohdatkin heille ja kiiruhtivat\npois. Ikäänkuin lapset olisivat nyt voineet lukea!\n\nMieluummin ne pujahtivat sänkyyn ja vetivät tyynyn päänsä yli,\nmuutamat ottivat koiran tai kissan viereensä: olihan siten\nturvallisempaa ja he tahtoivat kuolla yhdessä. Mutta useinpa kissa\ntai koira ei tahtonutkaan kuolla tyynyn alla ja silloin syntyi riita.\n\nHän, joka nyt tuolla ylimmällä vuoren jyrkänteellä seisoi, oli ollut\nmenehtymäisillään pelosta. Mutta hän oli niitä, joita pelko ajoi\npaikasta toiseen, huoneesta kadulle, kadulta satamaan ja taas kotiin.\nJo kolme eri kertaa hänen isänsä oli häntä hakenut ja sulkenut hänet\nsisään ja pannut kaikki ovet lukkoon, mutta ulospa hän oli tullut.\nTästä hän muutoin ei olisi jäänyt saamatta palkkaansa, sillä ketään\npoikaa ei pidetty niin kovassa kurissa eikä ketään niin paljon\nruoskittu kuin _Edvard Kallemia,_ mutta yhden hyvän toi myrsky\nmukanaan: sinä yönä ei ruoskittu.\n\nYö kului, mutta tähdet eivät pudonneet. Tuli päivä ja aurinko oli\nyhtä kirkas kuin ennenkin, myrsky meni myöskin menojaan ja sen mukana\nkatosivat pelonkin viimeiset jätteet.\n\nMutta kun se kerran on niinkin voimakkaasti ihmisen mieltä\njärkyttänyt, niin synnyttää myöhemmin aavistuskin pelkoa. Eikä vain\npahoissa unissa, vaan vieläpä päivälläkin, kun luulemme olevamme\naivan turvassa, se väijyy mielikuvituksessamme valmiina hyökkäämään\npäällemme pienimmänkin tavattoman sattuessa, ahdistaa meitä ilkeillä\nsilmillään ja huuruisella hengellään, vieläpä painostaa meitä\nhulluuteen saakka.\n\nPoika tunsi nyt auringon laskeutuessa ja meren mylviessä pahoja\naavistuksia, -- ja kohta oli helvetintuska häntä ahdistamassa,\nviimeisen tuomion kauhut syöksyivät esiin. Hän ei käsittänyt, kuinka\nhänen päähänsä oli pälkähtänyt tuo onneton ajatus uskaltaa tänne\nylös ja vielä _yksin!_ Hän seisoi lamautuneena, hän ei uskaltanut\njalkaansakaan liikauttaa, se ehkä ilmaisisi hänet ja täällähän oli\nvihaisia voimia ympärillä. Hän rukoili sydämessään äitivainajaansa\ntulemaan tänne ja jäämään hänen luoksensa, jos nyt kerran viimeinen\ntuomio oli käsissä ja äiti oli päässyt taivaaseen. Sisaren luokse\näidin ei tarvitsisi tulla, sillä sisarellahan oli rehtorin väki\nturvana, vaan hänen, jota kukaan ei suojellut. --\n\nKaikki jäi entiselleen. Läntinen taivas vain vaaleni ja itäinen\ntummeni. Kylmä väri eteni yhä kauemmas ja sai ylivallan, se toi\nmukanaan tasaisempaa suuruutta ja yhtenäisyyden varmuutta. Vähitellen\nhän sai niin paljon rohkeutta, että uskalsi hengittää vapaammin\n-- ensin koetteeksi ja sitten syvään, useita kertoja. Sitten hän\nalkoi liikkua, hiljaa ja huomiota herättämättä ja peläten, että\nniissä näkymättömissä hengissä, jotka häntä uhkasivat, voisi\nsyntyä epäilyksiä. Hiljaa hiipi hän lähemmäksi alasmenopaikkaa,\npois jyrkänteeltä. Tämä ei ollut mitään pakoa, kaukana siitä!\nHän ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen lähteä, hän tahtoi vain\nkoettaa, hän tulisi kyllä mielellään takaisin. Mutta alasmeno\ntäältä oli vaarallista ja oikeastaan sen olisi pitänyt tapahtua\nennen pimeän tuloa; tänään tulikin niin aikaisin pimeä. Kunpa vain\npääsisi polulle, joka tämän vuoren kautta kulki tuonne alhaalle\nkalastajamajoille, niin silloin ei olisi mitään vaaraa. Mutta täällä\n--, oh, varovasti, varovasti, pienenpieni askel vain, pieni, hyvin\npieni vielä. Vain koetteeksi; hän kyllä tulisi takaisin.\n\nKun hän tällä tavoin oli kulkenut vaarallisimman tien ja seisoi\nkukkulan takana turvassa noilta voimilta, joiden kanssa hän oli\nkäräjiä käynyt, niin -- silloinpa hän pettikin ne kokonaan. Pitkin\nharppauksin läksi hän rientämään rinnettä alas. Hän hyppäili kiveltä\nkivelle, -- kunnes hän äkkiä huomasi hatun vilahtelevan tuolla\nalhaalla, oh, niin kaukana siellä, että silmä tuskin taisi sen\neroittaa. Silmänräpäyksessä hän pysähtyi! Pako ja pelko ja kaikki\nentinen haihtui sillä hetkellä hänen mielestään, ei pieninkään ajatus\nliikkunut enää sinne päin. Nyt oli _hänen_ vuoronsa peloittaa, tuota\npoikaa hän koko ajan oli odottanutkin. Edvardin liikkeet, katse ja\nryhti osoitti, miten iloisenvarma hän oli pian tapaavansa hänet parin\naskeleen päässä. Nytpä hän varokoon itseään!\n\nToinen tuli mitään pahaa aavistamatta, asteli ylöspäin. Verkalleen\nja ikäänkuin nauttien vapaudestaan ja yksinäisyydestään hän nousi\nrinnettä ylös, kohta kuului jo hänen raskas astuntansa, korkorautojen\nkilahdukset kiviä vasten.\n\nHän oli kaunisvartaloinen poika, vaaleaverinen ja ehkäpä vuotta\nvanhempi häntä, joka odotti. Hän oli väljässä sarkapuvussa,\nvillahuivi kaulassa ja kintaat kädessä. Hän kantoi siniseksi\nmaalattua ja vaaleankeltaisilla ruusuilla kirjaeltua arkkua,\njollaisia tavallisesti maaseudulla käytetään.\n\nSuuri salaisuus oli nyt tulemaisillaan ilmi. Monta päivää oli\nkoulussa oltu jännityksessä, kenen kanssa, milloin ja miten se\nkohtaus tapahtuisi, joka nyt oli tulossa, -- se ratkaisun hetki oli\nnyt käsissä, jolloin Ole Tuft olisi vihdoinkin pakoitettu koulun\nankaran järjestysmiehen edessä tunnustamaan, missä hän iltapäivin ja\nilloin oleskeli ja mitä hän silloin hommaili.\n\nOle Tuft oli varakkaan rannikkotalonpojan ainoa poika. Hänen\nisänsä, joka oli kuollut jo vuosi sitten, oli ollut kuuluisin\nmaallikkosaarnaaja maan läntisillä seuduilla ja oli jo aikaisin\nmäärännyt, että pojasta piti tuleman pappi ja siinä tarkoituksessa\noli pannut hänet latinakouluun. Ole oli lahjakas, ahkera ja\nkunnioitti opettajiaan ja siksipä saavuttikin hän heidän ehdottoman\nsuosionsa.\n\nMutta ei ole koiraa vain karvoihin katsominen. Tämä tottelevainen\nja kiltti poika oli jo jonkun aikaa ollut poissa toveriensa\niltaleikeistä. Kotonaan hän ei ollut (hän asui tätinsä luona), eikä\nSchultzien luona, missä hän auttoi kahta lasta läksyjen luvussa,\n-- sen hän toimitti jo heti päivällisen jälkeen, -- eikä myöskään\nrehtorin tai oikeammin hänen kasvattityttärensä _Josefine Kallemin,_\nEdvardin sisaren luona, Ole ja hän kun seurustelivat paljon yhdessä.\nMonesti olivat pojat nähneet hänen menevän sinne sisään, mutta\nei tulevan takaisin ja kuitenkin oli Josefine aina yksin, kun he\nkohta sen jälkeen tulivat häntä tervehtimään vakoilu mielessä. He\nolivat näet asettaneet vartijoita ulkopuolelle taloa ja tarkastus\npantiin toimeen asianmukaisessa järjestyksessä. Koulutaloon asti he\nvoivat siis seurata hänen jälkiään, mutta siellä ne katosivat, --\neikä hän maahankaan voinut vajota! Talo tutkittiin päästä päähän,\njoka soppi, jokainen salaloukko moneen kertaan, Josefine itse johti\nheitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, niin, vieläpä pimeälle\nullakollekin, alas kellareihin ja huoneisiin, joissa perhe ei itse\noleskellut. Ja hän vakuutti kunniasanallaan, että Ole ei ollut\nsiellä, sen saattoivat he muuten itsekin nähdä. Mutta missä kummassa\nhän sitten oli?\n\nKoulun paras oppilas oli joku päivä sitten voittanut arpajaisista\nAlexandre Dumas-vanhemman kirjoittaman _Les trois mousquetaires,_\nkuvitettuna loistopainoksena, mutta huomattuaan pian, että kirja ei\nollut oppineita varten, hän lupasi sen palkinnoksi sille toverille,\njoka pääsisi perille, missä Ole Tuft iltapäivin ja illoin oleskeli ja\nmitä hän silloin hommaili. Tästä lupauksesta ihastui Edvard Kallem.\nHän oli nimittäin oleskellut Espanjassa aina viime vuoteen saakka,\nhän luki ranskaa kuin äidinkieltään ja hän oli monesti kuullut, että\n_Kolme muskettisoturia_ oli hauskin romaani maailmassa. Nyt väijyi\nhän _Kolmea muskettisoturia,_ eläkööt siis kaikki kolme, nyt olivat\nne hänen käsissään!\n\nHiljaa, aivan hiljaa hiipi hän alas, kunnes saapui polulle;\nsyntipukki olisi siinä tuossa tuokiossa.\n\nEdvard Kallemin pään muodossa oli jotain petolinnun tapaista. Nenänsä\nmuistutti nokkaa, silmissä oli hurjuutta -- jo luontaisesti ja\nmyöskin senvuoksi, että niissä oli hiukan uhittelevaakin. Otsa oli\njyrkkä ja matala ja sitä ympäröi vaaleanruskea lyhyt tukka. Vilkkaat\nliikkeet kuvastivat hänen notkeuttansa; hänen olisi nyt seisottava\nhiljaa, mutta ruumis kumartui, jalat muuttivat paikkaansa, kädet\nkohosivat ylös, aivan kuin tahtoisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä\nponnahtaa lentoon.\n\n\"Bää!\" huusi hän täyttä kurkkua. Tulija säikähti ja oli vähällä\npudottaa arkkunsa. \"Kas niin, nytpäs sinut tapasin! Nyt ei sinun enää\nauta vaieta!\"\n\nOle Tuft seisoi kuin kivettyneenä. \"Niin, siinä sinä nyt olet!\nHaha .. haa! -- Mitä sinulla on tuossa arkussa?\" Ja hän hyökkäsi\nhäneen käsiksi, mutta Ole muutti nopeasti arkun oikeasta vasempaan\nkäteensä ja piti sitä selkänsä takana; Edvardin oli mahdoton sitä\nsaada. \"Mitä sinä oikein ajattelet, poika? Luuletko tästä pääseväsi?\nTänne arkku!\" -- \"Ei, sitä en sinulle anna!\" -- \"Vai et aio totella?\nNo, silloin menen tuolta alhaalta kysymään.\" -- \"Etkä mene!\" --\n\"Kyllä, jumalavita, minä teen sen.\" -- \"Sinä et tee sitä.\" -- \"Minä\nteen!\" Hän läksi heti juoksemaan alas.\n\n\"Minä sanon sen sinulle, jos lupaat vaieta!\" -- \"Vaieta? Oletko\nhullu?\" -- \"Mutta sinun täytyy!\" -- \"Kuinka sellaista voit\najatellakaan? Tänne arkku, tai minä menen!\" huusi hän. -- \"Kyllä,\njos lupaat olla kertomatta --?\" Kyyneleet nousivat Olen silmiin.\n\"Minä en lupaa mitään. Arkku tänne ja paikalla!\" -- \"Kyllä, mutta\nmitään hullutusta se ei ole. -- Edvard, kuuletko!\" -- \"Jos se ei\nole hullutusta, niin voithan sen tuoda tänne! Mutta joutuun!\" Tämän\npiti Ole poikain tavan mukaan puolinaisena lupauksena, hän katsoi\nrukoilevasti Edvardia silmiin ja sanoi: \"Minä käyn tuolla alhaalla\nsenvuoksi ... siksi ... niin, kyllähän sinä käsität ... Jumalan\nteillä.\" Viimeiset sanat hän sanoi arkaillen ja purskahti itkuun. --\n\"Jumalan teillä?\" kysyi Edvard epävarmasti, hyvin kummastuneena.\n\nHän muisti, että opettaja kerran raukaisevalla maantiedetunnilla\noli kysynyt: \"Mitkä tiet ovat parhaat?\" Läksyssä oli: \"Tavarain\nkuljetusta varten ovat edelleen meritiet parhaimmat.\" -- \"No, mitkä\ntiet ovat parhaimmat? -- Sinä, Tuft?\" -- \"Jumalan tiet\", vastasi\nTuft. Koko luokka virkistyi heti, sen ilmaisi kaikuva naurun remakka.\n\nMutta siitä huolimatta Edvard ei todellakaan tiennyt, mitä \"Jumalan\ntiet\" oikeastaan merkitsivät. Uteliaisuus sai hänet unhoittamaan,\nettä hän oli järjestysmies, ja suoraan, aivan kuin toisena poikana,\nhän sanoi: \"Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat, Ole? Jumalan\nteillä, sanoit?\" Hänen toverinsa huomasi hyvinkin muutoksen, äsken\nniin hurjannäköinen katse oli nyt ystävällinen, silmissä oli vain\ntuo kummallinen loisto, joka niissä aina pysyi. Edvard Kallem oli\ntoverien joukossa se, jota Ole mielessään eniten ihaili. Talonpoika\nsai kovasti kärsiä kaupunkilaispoikien kekseliäisyyden ja nokkeluuden\nvuoksi ja Edvard Kallemilla oli nämä ominaisuudet suurimmassa\nmäärässä. Sitäpaitsi hänellä oli kunnia olla ... ruskeakiharaisen\nsisarensa veli.\n\nMutta hänellä oli sietämätön vika, hän oli uhitteleva. Oikeuden\nmukaisesti saikin hän sen johdosta selkäänsä -- milloin opettajilta,\nmilloin isältään ja vieläpä tovereiltaankin, mutta samassa oli hän\nvalmis alkamaan jälleen. Tällainen rohkeus kävi yli talonpojan\nymmärryksen. Senpä vuoksi vaikuttikin ystävällinen sana tai hymyily\nEdvardin puolelta häneen suuresti, siinä oli jotain armollista ja\nylhäistä. Nuo ystävälliset ja lempeät kysymykset, joita nyt hänelle\nteki tuo äskeinen villipeto (josta vain nokka oli enää jälellä),\nsopivat yhteen hänen silmiensä loisteen kanssa, ja Ole oli voitettu.\nKohta kun Edvard muutti käytöksensä ja ystävällisesti pyysi\nnähdäkseen arkkua, luovutti hän sen ja tunsi itsensä siinä määrin\nturvalliseksi, että rohkeni kuivata silmiään kintailla, otti sitten\ntoisesta kädestään kintaan ja niisti nenäänsä sormillaan, -- muisti,\nettä hänelle sitä varten oli annettu ruudukas nenäliina, haki sitä,\nmutta ei löytänyt.\n\nEdvard oli avannut arkun, mutta ennenkuin hän nosti kantta, katsahti\nhän ylös: \"Jos et tahdo, niin --?\" -- \"Kyllä, saat kernaasti!\" --\nEdvard nosti kannen pois, otti ylös nenäliinan ja sen alla oli suuri\nkirja. Se oli raamattu. Hän tuli noloksi, melkeinpä nöyryytetyksi.\nRaamatun alla oli useita sitomattomia vihkoja, hän otti pari\nniistä esiin, selaili niitä ja pani ne takaisin arkkuun. Ne olivat\nuskonnollisia esitelmiä. Raamatun hän asetti varovasti paikalleen\nniinkuin se oli ollutkin, levitti nenäliinan sen yli ja sulki arkun.\nOikeastaan hän oli nyt yhtä viisas tai ehkä vielä uteliaampikin kuin\nennen.\n\n\"Et suinkaan sinä lue raamattua noille tuolla alhaalla?\" hän kysyi.\nOle Tuft punastui: \"Kyllä, joskus, niinkin --\" -- \"Kenelle?\" -- \"Oh,\nsairaille, mutta useasti minä en niin pitkälle pääse.\" -- \"Käytkö\nsinä sairaiden luona?\" -- \"Kyllä, minä käyn sairaiden luona.\" --\n\"Sairaiden? Sinä? Hyvä ystävä, mitä sinä sairaiden luona teet?\" --\n\"Oh, minä autan niitä -- -- niin hyvin kuin voin.\" -- \"Sinä?\" kysyi\nEdvard mitä suurimman kummastuksen vallassa. Hetkisen kuluttua\njatkoi hän: \"Millä? Ruuallako?\" -- \"Myöskin sillä. Minä autan heitä\nkaikella, mitä he tarvitsevat, -- muutan puhdasta heidän alleen --\"\n-- \"Muutat puhdasta heidän alleen?\" -- \"Niin, näetkös, he makaavat\noljilla, ja siinä he saavat levätä samoilla oljilla kunnes vuode\nrupeaa haisemaan. Joskus likaavatkin vuoteensa, kun ovat sairaita\neivätkä jaksa itseään auttaa, sillä ei juuri ketään ole päivisin\nheidän luonaan, väki on työssä ja lapset koulussa. Ja kun minä sitten\ntulen iltapäivällä, menen minä rantaan veneiden luo, ostan sieltä\nolkia, kannan ne sisään ja otan entiset pois.\" -- \"Hyvä ystävä, mistä\nsinä saat rahaa ostoksiasi varten?\" kysyi Edvard. -- \"Täti kerää\nrahaa minulle ja niin tekee Josefinekin.\" -- \"Josefine?\" huudahti\nveli. -- \"Niin, kyllä, ehkä minun ei olisi pitänyt sitä sanoa.\"\n\n\"Keneltä saa Josefine rahaa?\" kysyi Edvard vanhemman veljen\noikeudella. Ole mietti hetken, vastasi sitten varmasti ja lyhyesti:\n\"Isältäsi\". -- -- \"Isältä?\" -- --\n\nEdvard tiesi, ettei isä edes Josefinellekään antanut rahoja\nturhuuksiin, ensin hän tiedusteli aina, mihin niitä tarvitaan. Siis\nhänen isänsä oli hyväksynyt Olen hommat. Tämä poisti Edvardilta\nkaikki epäilykset. Ole huomasi heti, että täysi muutos oli\ntapahtunut, hän näki sen silmistäkin. Nyt hänessä heräsi halu kertoa\nenemmänkin ja hän kertoi. Selitti, että usein saattoi hänellä olla\npaljonkin puuhaa, hänen täytyi virittää valkea takkaan, panna kattila\ntulelle ja keittää ruokaa. -- \"Osaatko sinä keittää?\" -- \"Osaanpa\nkyllä! Ja siivota, käydä ostamassa, mitä puuttuu, ja lähettää sana\napteekkiin jonkun mukana, joka sinne yli sattuu muutenkin soutamaan,\nsillä voi sattua, että tohtori kyllä kirjoittaa lääkkeitä, mutta\nniitä ei noudeta.\" -- \"Kaikkeen tähän on sinulla aikaa?\" -- \"Minä\nteen Schultzella tehtäväni heti päivällisen jälkeen ja läksyni luen\nyöllä.\" Hän kertoi paljonkin, -- kunnes hän itse muistutti, että\nheidän pitäisi laskeutua vuorelta, ennenkuin tuli aivan pimeä.\n\nEdvard kulki edellä syvissä mietteissä, toinen perästä arkkuineen.\nTänne vuoren juurelle kuului meren pauhu kuin tulisi se ilmasta,\nkuin lentäisi siellä mahtava lintuparvi, hirvittävän ylhäällä. Ilma\nalkoi kylmetä, kuu nousi taivaalle, mutta tähtiä ei vielä näkynyt,\n-- kyllä, yksi tähti näkyi. \"Kuinka sinä tulit tuota ajatelleeksi?\"\nkysyi Edvard kääntyen hänen puoleensa. Ole pysähtyi myöskin.\nHän muutti arkun toisesta kädestä toiseen ja jälleen takaisin,\ntunnustaisikohan hän nyt kaikki? Edvard ymmärsi heti, että tässä\npiili jotakin alla ja että se oli kaikkein tärkeintä. \"Etkö voi sitä\nsanoa?\" kysäsi hän välinpitämättömällä äänellä. -- \"Kyllä, minä\n_voin_ kyllä\", mutta hän siirteli arkkua käsissään eikä virkkanut\nsanaakaan. Silloin ei Edvard voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan\nrupesi oikein rukoilemaan Olea. Se oli kyllä tämän mieleen, mutta\nkumminkin hän vain arkaili. \"No eihän siinä mitään pahaa liene?\" --\n\"Ei, pahaa se ei ole.\" -- \"Jotain oikein suurta?\" -- \"Oikeastaan se\nonkin suurinta maailmassa.\" -- \"Mutta, ystäväni, mitä sitten?\" --\n\"No, jos et lupaa sitä kertoa kenellekään! Et ainoallekaan ihmiselle,\nymmärrätkö! Niin voin sen sinulle sanoa.\" -- \"Mitä se sitten on,\nOle?\" -- \"Minä aion lähetyssaarnaajaksi.\" -- \"Lähetyssaarnaajaksi\n--!\" -- \"Niin, kääntämään pakanoita, oikeita villejä, ymmärrätkö,\nsellaisia, jotka syövät ihmisiä.\" Hän huomasi Edvardin hämmästyksen\nja kiiruhti senvuoksi kertomaan jotain hirmumyrskyistä, raivoisista\npetoeläimistä ja myrkyllisistä käärmeistä. -- \"Sellaiseen toimeen\ntäytyy harjaantua, näetkös.\" -- \"Harjaantua --? Raivoisia villipetoja\nja myrkyllisiä käärmeitä vastaan --?\" Edvard alkoi uskoa jo mitä\nhyvänsä. -- \"Ihmiset ovat pahimpia\", sanoi Ole, hän jätti eläimet\nsyrjään; -- \"ne ovat hirmuisia pakanoita, ne kansat, ja ilkeitä\nja julmia ne ovat myöskin. Niin ettei se juuri ole houkuttelevaa.\nMutta täytyyhän siihenkin harjaantua.\" -- \"Mutta kuinka sinä voit\nharjoitella tuolla alhaalla? Eiväthän ne ole pakanoita, nuo tuolla\nkalastajakylässä?\" -- \"Ei suinkaan, mutta ne opettavat ihmistä\nsietämään yhtä ja toista, ei siellä auta olla pelkuri vaan täytyy\nolla valmis ottamaan vastaan pahinta. Kun ne ovat sairaita ja rujoja,\nniin ne ovat myöskin epäluuloisia, niin, vieläpä oikein ilkeitäkin\njoskus. Ajatteles, kun eräänäkin iltana muuan aikoi lyödä minua.\"\n-- \"Lyödä sinua?\" -- \"Minä rukoilin silloin, että Jumala sallisi\nhänen lyödä, mutta hän vaan kiroili minua.\" Olen silmät säkenöivät,\nhänen kasvonsa olivat innostuksen vallassa. \"Eräässä esitelmässä,\njoka minulla on täällä arkussa, sanotaan, että suurin vika meidän\nlähetyssaarnaajissamme on se, että he ryhtyvät toimeensa ilman edellä\nkäyvää harjoitusta. Sillä suuri taito on osata voittaa ihmisten\nsydämet, niiden saattaminen jumalan valtakuntaan on vaikeinta\nkaikista taidoista; varsinkin tulisi meidän harjaantua siihen\nnuorina, lapsuudesta alkaen. Sillä tavoin on siellä kirjoitettuna ja\nniin aion minä tehdä. Sillä lähetyssaarnaajan toimihan on kuitenkin\nsuurinta ja jalointa maailmassa. Suurempiarvoinen se on kuin olla\nkuningas tai keisari tai paavi; niin on täällä esitelmässä sanottu.\nSiihen on kirjoitettu erään lähetyssaarnaajan sanat: 'Jos minulla\nolisi kymmenen elämää elettävänä, niin uhraisin ne kaikki lähetystyön\nhyväksi.' Niin aion minä tehdä, minä myöskin.\"\n\nHe kulkivat rinnatusten. Ole oli huomaamattaan joutunut katselemaan\ntaivaalle ilmestyviä tähtiä. Kumpikin he pysähtyivät hetkiseksi\nja tuijottivat etäisyyteen. Tuolla häämöitti satama laivoineen ja\nmataloine siltoineen ja kaupunki tuikkivine valoineen, ulompana\nharmaan lumen peittämä ranta ja synkkä meri. Täällä kuului sen ääni\njälleen, mutta heikompana, pauhinan yksitoikkoisuus soveltui hyvin\ntähtien valaisemaan hämärään. Poikien välille punoutui näkymättömiä\ntunteitten lankoja. Ole ei pannut kenenkään myötätuntoisuudelle niin\nsuurta arvoa kuin hänen, joka kulki siinä sivulla keveä karvalakki\npäässään, ja Edvard ajatteli, kuinka Ole oli häntä paljon parempi;\nja että hän itse oli kauhea poika, sen tiesi hän vallan hyvin,\nsitä sai hän kuulla joka päivä. Hän katseli syrjästä talonpojan\npoikaa, jolla oli lakki vedettynä alas korville, kintaat ja paksu\nvillahuivi, sarkanuttu liian väljä samoinkuin sarkahousutkin, ja\nsitten nuo suuret korkoraudoilla varustetut saappaat, -- ainoastaan\nsilmät voittivat kaiken tämän yhteensä kauneudessa. Ja nuo rehelliset\nkasvot, joissa sittenkin oli jotain ikäänkuin vanhuuden viisautta...\nOle oli hänestä suuri mies.\n\nHe kiiruhtivat jälleen eteenpäin, Edvard edellä, Ole jälestä, alas\n\"laitakaupunkia\" kohti, siten näet nimitettiin sitä osaa, joka\noli lähinnä tätä vuorta ja jossa oli vain enimmäkseen työmiesten\nasuntoja, pieniä työpajoja ja tehtaita. Täällä ei vielä ollut\nkunnollista katukivitystä eikä valaistusta, nyt lumen sulaessa oli\nkaduilla kauheasti sohjua, joka iltakylmällä tahtoi kovettua jääksi.\nMuutamia lyhtyjä siellä oli, ne riippuivat kadun keskellä nuorissa,\njotka olivat pingoitetut yli kadun talojen välille, ja niitä voitiin\nsekä nostaa että laskea. Niitä kun ei oltu puhdistettu savusta,\nvalaisivat ne hyvin huonosti. Jollakin pienellä työpajalla oli oma\nlyhtynsä ja se riippui oven ulkopuolella. Erään tällaisen alla\npysähtyi Edvard, nyt täytyi hänen kysyä jälleen. Nimittäin, kenenkä\nluona Ole siellä kävi. Oliko siellä joku, jonka kumpikin tunsivat?\n\nIloisena laski Ole arkun käsistään portaille ja pitäen kättään\nsen päällä hän hymyili: \"Niin, kyllähän sinä tunnet Martan\nlaivaveistämöltä?\" Hänet tunsi koko kaupunki, hän oli reipas\nnainen, mutta viinaan menevä, ja koulupojista oli hyvin hauskaa, kun\nhän joskus lauantai-iltoina seinää vasten nojaten sadatteli heitä,\nkunnes hän kääntyi heihin selin ja ylenkatsettaan osoittaakseen ...\nniin, sitä ei voida tässä kuvata, millaiselta tämä ylenkatseen osoitus\nnäytti. Sitä kuitenkin pojat aina odottivat ja riemuhuudoilla\ntervehtivät.\n\n\"Marttaa laivaveistämöltä!\" huudahti Edvard. \"Voitko sinä kääntää\nveistämön Martan mielen?\" -- \"Hiljaa, hiljaa, ystäväni, ei niin\nkovaa!\" pyysi Ole, hän oli punastunut korvia myöten ja katsahti\nsäikähtyneenä ympärilleen. -- Edvard kuiskasi uudelleen: \"Luuletko\nsinä, että kukaan ihminen voi saada veistämön Martan kääntymään?\" --\n\"Minä luulen olevani hyvällä alulla\", kuiskasi Ole salaperäisenä.\n-- \"Ei, sitä minä en usko! En, suo anteeksi --!\" Toverin silmät\nvälähtivät ja suu vetäytyi hymyyn. -- \"No, mutta odotappas, niin\nsaat kuulla! Tiedäthän, että hän talvella humalapäissään kaatui ja\nsatutti itsensä pahanpäiväisesti?\" -- Sen hän tiesi kyllä. -- \"No,\nhän on yhtä päätä vuoteen omana ja nyt ovat kaikki tuskastuneet\nhäntä auttamaan, hänhän on niin kiukkuinen ja ilkeä. Hän oli\nalussa minullekin vihainen, -- oh, sitä ei tahtonut kestää, mutta\nminä en ollut siitä millänikään ja nyt nimittää hän minua vain\nnimillä 'jumalan enkelini', 'sydänkäpyseni' ja 'kultani' ja 'kiltti\nlapsi', sillä minä olen hoitanut häntä ja kerännyt vaatteita ja\nruokaa hänelle ja myöskin sänkyvaatteita ja auttanut pahimmissakin\ntarpeissa, niin, sitäkin olen tehnyt. Ja kuitenkin tahtoi hän\ntässä eräänä päivänä lyödä minua, kun rupesin häntä auttamaan ylös\nnoustessa ja hänen kipeään jalkaansa koski. Hän rääkyi ja kohotti\nkeppiään, ... mutta sitten hän rauhoittui ja rupesi kiroilemaan ja\nripittämään minua aika tavalla. Nyt hän on tullut taas leppeäksi\nja äskettäin uskalsin lukea raamattuakin hänelle.\" -- \"Veistämön\nMartalle?\" -- \"Luin hänelle vuorisaarnan, ja ajatteles, hän itki.\"\n- \"Hän itki? Mutta ymmärsikö hän sitä?\" -- \"Ei, hän itki niin, että\ntuskin kuuli mitään. Mutta katsos, sehän oli kuitenkin raamattua. Hän\nalkoi jo itkeä, kun otin sen esille.\"\n\nPojat katsoivat toisiinsa. Takapihalta kuului vasaran kalsketta,\nhöyrypilli vihelsi jossain etäällä, asunnossa kadun toisella\npuolen kirkui pieni lapsi. \"Sanoiko hän mitään?\" -- \"Hän sanoi,\nettä hän oli liian kurja sitä kuulemaan. Ja minä selitin hänelle,\nettä kaikkein kurjimmat ovat tervetulleimpia Jumalan valtakuntaan.\nMutta sitä hän ei ollut kuulevinaankaan. Hän pyysi vain minua\nlähtemään ja samalla katsomaan, oliko Pyykki-Lassi tullut kotiin.\"\n-- \"Pyykki-Lassi?\" huudahti Edvard, ja Olen täytyi jälleen pyytää\nhäntä puhelemaan hiljemmin. Pyykki-Lassi oli näet Martan hyvä\nystävä. -- \"Ja tiedätkös, Lassi on ollut näinä aikoina kelpo miestä.\nPyykki-Lassissa on paljon hyvääkin, niin sanovat kaikki. Hän tulee\njoka ilta auttamaan. Tänä iltana hän tuli aikaisemmin kuin ennen,\nsenvuoksi minä pääsin lähtemään. Tavallisesti viivyn siellä paljon\nkauemmin.\" -- \"Oletko muulloinkin lukenut hänelle?\" -- \"Kyllä,\ntänään. Heti alkoi hän itkeä, mutta tänään hän luullakseni kuunteli.\nSillä minä luin tuhlaajapojasta ja hän sanoi: 'minä olen yksi pojan\nsioista', niin, sillä tavoin hän sanoi.\" -- Molemmat pojat nauroivat.\n-- \"Sitten minä puhelin hänen kanssaan ja sanoin, etten voinut\nuskoa sitä. Sitten koetin rukoilla. Oh, se ei maksa vaivaa, hän\nsanoi, mutta kun minä alotin 'isämeitää', tuli hän, tiedätkös, aivan\nvimmoihinsa, aivan kuin olisi pelästynyt ja nousi ylös ja huusi,\nettei hän tahtonut sitä kuulla, --- ei millään ehdolla. Ja sitten\nhän laskeutui jälleen vuoteelleen ja purskahti hillitsemättömään\nitkuun.\" -- \"No siitä ei tullut siis mitään?\" - \"Ei, sitten tuli\nPyykki-Lassi ja silloin hän pyysi minua lähtemään. Mutta näetkös,\nmiten se vaikutti? Etkö luule hänen olevan hyvällä alulla.\" -- Edvard\nei oikein tiennyt, mitä sanoa.\n\nOli ikävää, että hänen ihailunsa oli saanut pienen kolauksen.\n\nVähän sen jälkeen he erosivat.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMonesti saattaa ylemmissä kouluissa vallita aivan toisenlainen henki\nkuin kaupungissa, jossa koulu sijaitsee, ja tavallista on, että\nkoulu muutamissa suhteissa on itsenäisten vaikutusten alaisena.\nYksi ainoa opettaja voi johtaa oppilaita oman mielensä mukaan, ja\nsamoin saattaa riippua yhdestä tai useammasta toverista, vallitseeko\nkoulussa poikien kesken toveruuden ja kuuliaisuuden henki vai\nonko päinvastoin. Tavallisesti on olemassa joku, joka vaikuttaa\njohtavasti. Myöskin siveellisessä suhteessa on asianlaita sama, pojat\nseuraavat esikuvaansa, ja useimmiten on olemassa yksi tai useampi,\njoiden vaikutuksen alaisena he ovat.\n\nNäinä aikoina oli koulun paras oppilas Anders Hegge osaltaan\nylimpänä johtajana. Hän oli tietorikkain poika, mitä koulussa oli\nollut sen perustamisesta lähtien. Hän oli nyt koulussa vuoden yli\ntarpeellisen määrän, vain hankkiakseen koululle kunniamaineen\nvarmasta etevämmyydestä. Pojat olivat tavattoman ylpeitä hänestä.\nHe kertoivat ihastuksella, miten hän oli saattanut opettajia\npulaan, ja että hän voi valita, mitkä tunnit tahtoi, mennä ja tulla\naivan niinkuin häntä itseään halutti; hän lukikin enimmäkseen omin\npäin. Hänellä oli kirjasto, jonka hyllyt olivat jo aikoja sitten\npeittäneet seinät, niin että hyllyjä nyt oli lattiallakin. Sohvan\nkummallakin puolella oli pitkä kirjahylly, ja niistä kerrottiin, että\npikku pojatkin saivat tulla niitä katsomaan. Itse hän istui siellä\nsisällä vastapäätä ikkunaa poltellen tupakkaa, yllään naimisissa\nolevan sisarensa lahjoittama, kantapäihin ulottuva haletti, päässä\nkultatupsuinen samettilakki, jonka oli saanut tädiltään, ja jaloissa\nkirjaellut tohvelit, hänen toisen tätinsä antamat nekin. Hän oli\nnaisten keskuudessa kasvanut, asui äitinsä luona, joka oli leski,\nja viisi vanhempaa sukulaista maksoivat hänen kirjansa, vaatettivat\nhänet ja antoivat hänelle taskurahoja.\n\nHän oli jo iso ja vankka mies, kasvoissa oli vanhan suvun\nhienopiirteisyyttä ja niitä olisi voinut sanoa kauniiksikin, jollei\nsilmät olisi olleet ulkonevat ja niissä jotain samalla himokasta ja\nurkkivaa. Jotain samallaista kuin hänen muhkeassa vartalossaankin,\njoka olisi näyttänyt kookkaalta, jollei hän tavallisesti olisi\nkäynyt kumarassa ikäänkuin ei jaksaisi pitää itseään suorana. Hänen\nkäyntinsä oli epätasaista, kätensä ja jalkansa sirot, hän ei kärsinyt\nitseensä koskettavan, oli viluinen ja hemmoteltu ja hänen makunsa\nkokonaan naisellinen.\n\nKaikki, mitä kerran oli kuullut, hän muisti, niin pienet kuin\nsuuretkin asiat, pikkuseikat hänestä kuitenkin olivat tärkeimmät\nkaikista. Harva seikka jäi häneltä huomaamatta, vähitellen ja\ntaitavasti ymmärsi hän luikertaa ihmisten luottamukseen. Hän tunsi\nsekä koti- että ulkomaisia sukutarinoita, hänestä oli elämän suurinta\nnautintoa kertoa niitä ja varsinkin häväistysjuttuja ja keräillä\nniitä yhä enemmän ja enemmän. Jos opettajat olisivat käsittäneet,\nkuinka tämä ihailtu kaappilaitos kaikkine sisustoineen turmeli\nkoulun henkeä, niin tuskinpa he olisivat häntä enää pitäneet vuotta\nyli määrän. Koulu oli pelkkää arvostelua ja epäilystä, juoruaminen\nja panettelu siinä hovitapoja, jotka helpoimmin veivät suosioon ja\nroskajutut mieluisimpana keskusteluaineena. Kun joku tuli hänen\nluokseen, tapasi hän hänet istumassa tupakan savun ympäröimänä\nkirjahyllyjensä ääressä uusia juttuja ahmimassa. Ja kun Edvard nyt\nsamana iltana saapui kertomaan, että nyt hän oli jo saanut tietää\nkaikki Olen puuhat ja sanoi tahtovansa palkintoa, -- nousi Anders\nylös ja pyysi häntä kaikin mokomin odottamaan, kunnes hän hakisi\nhiukan olutta, sillä nyt kelpasi heidän pitää lystiä.\n\nEnsimäisen lasin he ryyppäsivät halukkaasti ja puoliksi toisenkin,\nsitten alkoi Edvard kertoa aluksi, -- että Ole hoiteli sairaita\nalhaalla kalastajakylässä.\n\nAnders tuli miltei yhtä noloksi, kuin Edvard oli tullut raamatun\nnähtyään. Edvard nauroi sydämensä pohjasta. Mutta sitä ei kestänyt\nkauan, sillä Anders sanoi sitä hiukan epäilevänsä. Varmaankin oli\nOle tahtonut häntä uskotella päästäkseen helpommin asiasta, siinä\npiili jotakin salaista. Talonpoikaispojathan ovat niin salaperäisiä,\nja todistaakseen sitä hän kertoi pari hyvin huvittavaa juttua\nkoulusta. Edvard ei voinut enää kauemmin kestää hänen sietämätöntä\nepäilyään ja tehdäkseen siitä lopun -- itse asiassa hän oli kovin\nväsynyt -- hän kertoi, että hänen _isänsä_ tiesi koko asian, _hän_\nhyväksyi sen ja antoi Olelle rahallista avustusta. Nyt ei tietysti\nAnders enää epäillyt, mutta _sittenkin_ saattoi siinä piillä jotain,\ntalonpoikaispojat ovat niin salaperäisiä.\n\nEi, tämä oli jo Edvardista liikaa, hän karkasi hänen edestään ylös\nistualtaan ja kysyi, uskoiko hän jonkun heistä valehtelevan.\n\nAnders ryyppäsi levollisena olutta, hänen ulkonevat silmänsä pyörivät\npälyilevinä. \"Valehdella\", se nyt oli sellainen kummallinen sana,\neikö hän sitten voinut saada tietää, mitä sairaita Ole hoiteli?\n\nSitä ei Edvard ollut odottanut, hän oli aikonut kertoa juuri niin\npaljon, että saisi palkintonsa, eikä sanaakaan enempää. Hän nousi\nuudelleen: jollei Anders tahdo \"uskoa\", niin, \"olkoon uskomatta\",\nmutta palkinnon hän tahtoi saada!\n\nAndersin tapoihin ei kuulunut riidellä kenenkään kanssa, sen tiesi\nmyös Edvard kyllä hyvin. Luonnollisesti tulisi Edvard saamaan\nkirjan, mutta sitä ennen ryhtyi Anders laskettelemaan huvittavaa\njuttua siitä, miten sairaat tuolla kalastajakylässä käyttäytyivät.\nKöyhäin lääkäri oli eilen käynyt rouvineen hänen äitinsä luona ja\nsilloin oli joku tiedustellut veistämön Marttaa, jota kukaan ei ollut\nnähnyt kaualle aikaa, vieläkö hän makasi vuoteen omana talvellisen\nkaatumisensa jälkeen? Kyllä, hän makasi vielä eikä hänellä mitään\nhätää ollut, sillä niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, lähettivät\nihmiset hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi. Ja Pyykki-Lassi antoi\nhänelle joka ilta viinaa, niin että he saivat pitää monta lystiä\nyhdessä. Tuskinpa hän kotvalle siitä ylös nousee.\n\nEdvard punastui korvia myöten ja Anders huomasi sen. Kenties oli\nveistämön Martta yksi niistä, joita Ole \"auttoi\"? -- Kyllä se niin\noli.\n\nAnders aukaisi ulkonevat silmänsä selälleen vastaanottamaan tätä\nsaalista ja Edvard näki, miten hän ahmi sen itseensä ja hänestä\ntuntui kuin olisi hänkin mennyt suinpäin samaa tietä. Mutta ei mikään\nharmita koulupoikia niin suuresti kuin se, että heitä luullaan\nherkkäuskoisiksi. Hän kiiruhti senvuoksi vapautumaan sellaisesta\nepäluulon alaisuudesta, että _hän_ muka ei huomannut, mitenkä\ntyperästi Ole Tuft menetteli, ajatteles, hän luki raamattuakin\nMartalle! -- Luki raamattuakin hänelle! Mulkosilmät taaskin\nlaajenivat ahmiakseen, mutta supistuivat kohta jälleen, naurun puuska\nvaltasi hänet, hänen täytyi nauraa hohottaa ääneensä, -- ja Edvardin\nmyöskin.\n\nNiin kyllä, hän luki raamattua veistämön Martalle, luki\ntuhlaajapojasta, ja Edvard kertoi, mitä Martta oli sanonut. He\nnauroivat katketakseen ja joivat oluen loppuun. Nauraessaan\nnäyttäytyi Anders kaikessa hauskuudessaan ja herttaisuudessaan,\nnaurussakin oli pieni sivuääni, kuin olisi hänen kurkkuaan\nkutkuttanut, -- ja se lisäsi vielä nauruintoa. Sitten täytyi Edvardin\nkertoa kaikki -- ja vähän lisääkin.\n\nKun hän vähän myöhemmin juoksi kotiinsa kirja kainalossa, oli hän\nhuonolla tuulella. Oluen vaikutus oli haihtunut, nauru ei enää\nviehättänyt ja loukattu turhamaisuuden tunne oli tyydytetty. Mutta\nheti raittiiseen ilmaan päästyä hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt\nOlen hyväntahtoiset silmät. Hän ei tahtonut muistella koko asiaa,\nhän oli niin kauhean väsynyt, tänä iltana hän ei jaksanut ajatella\nmitään, mutta huomenna, -- niin, huomenna hän pyytäisi Andersin\nolemaan vaiti koko asiasta.\n\nMutta seuraavana aamuna hän nukkui liian pitkään, häthätää puki\nhän yllensä ja läksi juoksemaan voileipä hampaissa, mielessään\nhämärä muisto, että _Les trois mousquetaires_ oli nyt hänen omansa,\niltapäivällä aloittaisi hän lukea sitä. Koulussa kului tunti tunnilta\ntuskan ja pelon vallassa, sillä hän ei osannut läksyjään lainkaan,\nja heillä oli aina niin paljon lauantaiksi. Hän pääsi vapaaksi\nkahta tuntia ennemmin kuin toiset, sillä silloin oli ranskaa ja\nluonnonhistoriaa, joita hän ei lukenut, -- ja ensimäisenä kiiruhti\nhän alas rappuja!\n\nJuuri tultuaan kouluportille hän näki Andersin tulevan toiselta\nsuunnalta. Nyt olisi _hänellä_ tunti korkeimmalla luokalla. Heti\njohtui Edvardin mieleen eilinen päivä ja hän alkoi pelätä, mitä\nAnders nyt mahtoikaan kertoa, mutta samassa hän myöskin näki kahden\nlaiturin välillä suuren, haaksirikkoutuneen höyrylaivan verkalleen\nsaapuvan satamaan. Sivukulkijat sanoivat, ettei koskaan ole satamassa\nollut niin suurta laivaa. Ilman mastoja, kansi pahasti runneltuna,\nhöyryputket pönkitettyinä ja kokonaan suolaveden valkaisemina,\njaksaen tuskin liikkua se laahusti eteenpäin, kenties sitä hinasi\njoku toinen höyrylaiva? Edvard ei voinut nähdä sitä kun laiturit\nolivat edessä. Väkeä kiiruhti rantaan ja hän mukaan! --\n\nSillä välin meni Anders kouluportista sisään. Hänen avatessaan\nporttia pääsivät oppilaat juuri tunnilta ja ryntäsivät rappuja alas\nkuin pitkäkin matka olisi ollut kysymyksessä. Se oli kuin rajuilma\nlumotussa linnassa, koko kartano tärisi, ja ulos syöksähti --\nensin lyhyt, kimakka hihkunta, ensiksi tulleen riemuhuuto, sitten\nsekaääninen kirkuna, kiljuvia ja matalampia säveliä ja särkyneitä\nmurrosääniä, jotka ikäänkuin tummana varjona levisivät muiden\nyli, sitten kaikki yhdessä leimahti kuin taivaaseen kohoavaksi\ntulimereksi, milloin toisaalla sammuen ja toisaalla iloisena\ntulipatsaana nousten, milloin taas yhtyen ja levittäen loistoaan yli\nkoko pihan.\n\nAnders saapui arvokkaana, hän kulki ei suinkaan kuin tulimeren\nkautta, vaan kuten vaarallisessa myrskyssä, aaltojen heittelemänä\npuolelta toiselle. Mutta hänellä oli päämäärä silmiensä edessä:\nhän tahtoi varovasti selviytyä syrjään, tuonne aidan luona olevien\nhalkopinojen luo, siellä oli rauhallista ja siellä voi hän nojata\nruumistaan halkopinoa vasten.\n\nPäästyään perille ja tarkasteltuaan mulkoilevilla silmillään\nympärilleen, oliko siellä turvallista olla, hän alkoi tyytyväisenä\nsilmäillä poikaparvia. Hän tunsi itsetietoista varmuutta siitä, että\nhän voi parilla kolmella, lähimpänä olevan korvaan kuiskaamallaan\nsanalla hiljentää koko rähinän. Ne vaikuttaisivat kuin öljy\nraivoavaan mereen ja melu taukoaisi heti, kun ne muutamat sanat\ntulisivat kaikkien kuuluviin. Missä oli Ole? Kas, tuollahan oli\neräs suurempi poika käynyt häneen käsiksi. He olivat tarrautuneet\ntoistensa nutunkauluksiin ja mittelivät voimiaan, suurempi poika\ntahtoi kaataa pienemmän tantereesen ja kampesi lisäksi jalallaan.\nOlen raskaat saappaat kieppuivat ilmassa, niin että korkoraudat\nvälähtelivät ja hän nauroi läkähtyäkseen, sillä toveri tuli yhä\nvihaisemmaksi ja hurjemmaksi eikä sittenkään saanut häntä kumoon.\n\nSilloin kumartui Anders lähimpänä seisovan puoleen: \"Nyt minä tiedän,\nmitä Ole Tuft iltaisin puuhailee!\" -- \"Älä joutavia!\" -- \"Kyllä sen\nnyt tiedän!\" -- \"Kuka siitä on selvän ottanut?\" -- \"Edvard Kallem.\"\n-- \"Edvard Kallem? Ja hän on saanut kirjan?\" kysäsi jo toinen\nhätäisesti. -- \"Tietysti!\" -- \"Eläs, vai Edvard Kallem --!\"\n\n\"Edvard Kallem? Mitä Edvard Kallemista?\" kysyi kolmas, ja se, joka\njuuri oli saanut tietää sen, kertoi. Neljäs, viides ja kuudes\nlevittivät sanomaa: \"Pojat, Edvard Kallem on voittanut palkinnon!\nNyt tietää Anders Hegge, mitä Ole Tuft iltapäivin puuhailee.\" Mihin\ntämä tieto vain levisi, siellä vaikeni kerrassa rähinä, heidän täytyi\npäästä kuulemaan ja he ryntäsivät Anders Heggen luo.\n\nTuskin oli neljäsosa pojista saapunut, kun toisetkin kolme neljäsosaa\nlakkasivat meluamasta: mitähän kummaa tuolla halkopinon luona\ntapahtui? Miksi kaikki juoksivat sinne? He tunkeutuivat Andersin\nympärille, ja halkopinon päälle kiipesi niin monta kuin sinne\nsuinkin mahtui: \"Mistä on kysymys?\" -- \"Edvard Kallem on voittanut\npalkinnon.\" -- \"Edvard Kallem?\" Taas leimahti mellakka liekkiinsä,\nkaikki kysyivät, kaikki vastasivat -- kaikki paitsi Ole Tuft, hän oli\njäänyt seisomaan siihen, mihin toverinsa oli hänet jättänyt.\n\nSitten tuli hiljaisuus, Anders Hegge kertoi, hänellä oli siihen\noikeus, olihan hän siitä maksanut. Hän kertoi mainiosti, lystikkään\nkuivasti, niin että kaikki voitiin käsittää kahdella tavalla. Hän\nkertoi aluksi, missä Ole kävi ja mitä hän toimitti: -- muutti olkia\nveistämön Martan alle, käänteli ja kantoi häntä, keitti hänelle\nruokaa ja juoksi apteekkiin lääkkeitä noutamaan; -- sitten, _minkä\nvuoksi_ hän sitä teki: hän tahtoi tulla lähetyssaarnaajaksi, hän\ntahtoi harjaantua veistämön Martan luona, hän luki raamattua\nMartalle, ja Martta itki, ja kun Ole lähti pois, toi Pyykki-Lassi\nviinaa ja sittenkös kelpasi heidän, Martan ja Lassin riemuita\nraamatun luvun perästä! Pojat seisoivat ensin hiljaa kuin\nkynttilät, ... he eivät olleet milloinkaan moista kuulleet. He\nkäsittivät sen leikiksi, ja sillä tavoin kuin se kerrottiin, ei siitä\nmuuhunkaan johtopäätökseen voinut tulla. Mutta he eivät olleet vielä\nelämässään kuulleet kenenkään leikkivän lähetyssaarnaajaa ja\nraamatunlukijaa, se oli huvittavaa, mutta samalla siinä oli jotain\nmuutakin, jota he sillä hetkellä eivät käsittäneet. Kun he eivät\nnauraneet, jatkoi Anders kertomustaan. Minkävuoksi Ole oli keksinyt\ntämän? Nähkääs, siksi, että hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi tulla\napostoliksi, joka oli jotain enemmän kuin tulla kuninkaaksi,\nkeisariksi tai paaviksi, sen oli Ole itse sanonut Edvard Kallemille.\nMutta tullakseen siksi täytyi hänen löytää \"Jumalan tiet\". Ja nämä\ntiet alkoivat veistämön Martan luota; siellä hän aikoi oppia tekemään\nihmeitä, taistelemaan pakanoita, villipetoja ja myrkyllisiä käärmeitä\nvastaan ja taltuttamaan hirmumyrskyjä. Nyt kajahti naurun remakka\nilmoille. Mutta samassa soi myöskin kello. Poikien täytyi vain nauraa\nkikattaen juosta Olen ohi.\n\nKerran ennenkin nuorella ijällään oli Ole Tuft tuijottanut\npohjattomaan syvyyteen. Se oli eräänä talvipäivänä, hän seisoi\nisänsä haudalla ja kuuli kuinka ensimäiset routaiset multamukareet\nputosivat arkun kannelle, ilma oli sumuinen ja meri musta kuin\npiki. Kaiken surunsa laski hän sinne. Nyt seisoi hän jälleen haudan\npartaalla, hän kuuli taas kirkonkellojen soittoa. Heti kun kirkuva\nhälinä koulun portailla ja käytävillä oli tauonnut ja viimeinenkin\nvitkastelija mennyt sisään ja ovet sulkeutuneet, -- ja tullut\näkkiä täydellinen hiljaisuus, -- silloin kuuli hän äänettömyyden\nvallitessa kirkonkellojen soittoa ja mielikuvitus vei hänet\nkotiseudun maalaiskirkkoon, jonka seinän vieressä suhisivat vanhat,\nkorkeat, lehdettömät koivut ja portin edessä kunnioitusta herättävä\nhonka. Kellot kaikuivat lakkaamatta, suruisesti ja raskaasti, ja\narkun päälle putoilevat kovat multamukareet löivät merkkinsä häneen\nitseensä koko elämän ajaksi. Äiti itki hillittömästi, -- hän oli\npidättänyt kyyneleitään aivan tähän saakka, ei pieninkään valitus\nollut sitä ennen päässyt hänen huuliltaan, ei kuolinvuoteen ääressä,\neikä silloinkaan, kun ne kantoivat isän pois, -- mutta nyt sai suru\nhänessä ylivallan -- oh, miten hillittömästi! ... ei, isä ja äiti ja\näiti ja isä! -- Ja hän purskahti itkuun, hänkin.\n\nYksinomaan senvuoksi hän ei voinut mennä toverien jälestä, mieluummin\ntahtoi hän olla koskaan tulematta kouluun. Tämän jälkeen hän ei voisi\nkohdata ketään heistä, eikä olla koko kaupungissa. Kahden tunnin\nkuluttua se tulisi tiedoksi, kaikki hänelle nauraisivat, ilkkuisivat\nja tekisivät kysymyksiä. Ja olihan nyt se, mitä hän aikoi, hänellekin\nhäväistys, mitä siis lukeminenkaan hyödyttäisi, eikä hän toiseenkaan\nkaupunkiin halunnut mennä, ei, kotiin, kotiin, kotiin! Mutta jos\nhän nyt tähän jäisi kauemmaksi aikaa, lähetettäisiin luokalta joku\nhäntä hakemaan, hänen oli kaikella muotoa heti lähdettävä juoksemaan\nkarkuun -- ei kortteeriin tädin luokse, siellä hänen pitäisi kertoa\nkaikki, eikä myöskään pääportista kadulle, siellähän oli niin\npaljon väkeä, ja hän kun vielä itki niin kovasti. Ei, hänen olisi\nmentävä siitä pienestä sala-aukosta, jonka Josefine oli häntä varten\nlaittanut ja jonka kautta hän auttoi häntä joka iltapäivä pääsemään\nulos, ilman että pojat sitä näkivät.\n\nVasten naapurin aitaa oli pinottu halkoja, mutta niiden oikealla\npuolen oli liiteri ja sinne juoksi Ole. Hän irroitti pari lautaa\npinoja vasten olevasta seinästä, puikahti sen kautta ulos ja sulki\naukon jälkeensä. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jollei ulkopuolella\nolisi ollut sen verran tyhjää pohjukkaa, jonka oli aiheuttanut\nlähellä seinää sijaitseva suuri, poikaa korkeampi kivi. Jollei kiveä\nsiinä olisi ollut, olisivat halkopinot olleet aivan rinnakkain, joten\nulospääsy olisi ollut mahdoton, nyt oli siinä tilaa kiven molemmin\npuolin ja sen päällä. Tänne olivat lapset laittaneet tupiaan, yhden\nkummallekin puolen kiveä ja yhden sen päällekin. Se, joka oli\nkauimpana seinästä, oli mukavin, siihen oli laitettu istuinpenkki,\nja kun se oli kiinnitetty pinoihin molemmin puolin, voivat lapset\nsiellä juuri ja juuri sopia kulkemaan toistensa ohitse. Katoksi\nhe olivat laittaneet lautoja ja niiden päälle latoneet halkoja,\njotta ei kenessäkään heräisi epäluuloja, ja paljon heillä oli\nsiinä ollutkin puuhaa. Kovin valoisaa siellä ei ollut, mutta sehän\nkuului asiaan, jotta siellä olisi sitä hauskempi. Täällä kertoili\nJosefine Olelle Espanjasta ja Ole taas puolestaan lähetyssaarnaajien\nseikkailuista. Toinen härkätaisteluista ja toinen taas kamppailuista\ntiikerien, leijonain ja käärmeiden kanssa, kauheista hirmumyrskyistä\nja vesipatsaista, villeistä apinoista ja ihmissyöjistä: _Olen_\nkertomukset olivat vähitellen voittaneet ylivallan, ne olivat\nvoimakkaampia ja niillä oli oma tarkoituksensa; tyttö eli\nmuistoistaan, poika taas kaikesta, mitä hänen mielikuvituksensa voi\nluoda kokoon, ja itse hän halusi sinne mukaan. Niin kauan ja niin\nhehkuvasti hän jatkoi kuvauksiaan, kunnes tytössäkin heräsi halu\npäästä sinne! Aluksi Josefine kyseli varovasti, kävisikö päinsä, että\nnaisetkin pääsisivät lähetyssaarnaajaksi. Sitä ei Ole kuitenkaan\noikein tiennyt, kyllähän sellainen oli miesten työtä, mutta\nlähetyssaarnaajien vaimoksi he kyllä saattoivat ruveta. Sitten kysyi\ntyttö, olivatko lähetyssaarnaajatkin naimisissa; tämän käsitti poika\ndogmaattiseksi kysymykseksi ja vastasi, että hän oli kuullut kerran\nisänsä lausuvan mielipiteensä siitä eräässä keskustelussa. Jossain\nkokouksessa oli näet muuan sitä epäillyt, koska muka Paavali, jota\ntäytyi pitää ensimäisenä ja myöskin suurimpana lähetyssaarnaajana,\nei ollut naimisissa, mutta isä oli vastannut, että Paavali luuli\nJeesuksen vielä jonakin päivänä tulevan takaisin ja sentähden\nhänen täytyi kiiruhtaa ympäri maita ja mantereita niin nopeasti\nkuin suinkin ja levittää tietoa siitä, jotta ihmiset voisivat olla\nvalmiina. Mutta lähetyssaarnaajat nykyään, nehän joutuvat elämään\nyhdellä paikkakunnalla ja silloinhan ne tarvitsevat vaimon. Hän\nitsekin oli lukenut lähetyssaarnaajien vaimoista, jotka pitivät\nkoulua pienille neekerilapsille.\n\nPitemmälle ei kumpikaan mennyt, mutta tyttö ajatteli asiaa itsekseen,\nsen huomasi kysymyksistä, sellaisista kuin esim. -- oliko totta, että\nneekerilapset söivät etanoita! Siitä hän ei pitänyt.\n\nTäällä hämärässä, jossa pojan vaalea- ja tytön ruskeatukkainen\npää yhdessä keksivät huvittavia seikkailuja, he olivat istuvinaan\npalmupuiden alla, täällä vilisi heidän ympärillään mustia\nneekerilapsia ja kaikki ne olivat kilttiä ja kohteliaita ja\nkäännytettyjä, oli myöskin kesyjä tiikerinpentuja, ne loikoivat\nhiekalla aivan heidän jalkojensa juuressa, hyväntahtoiset apinat\npalvelivat heitä, elefantit kantoivat heitä varovasti selässään\nja puut heidän ympärillään olivat täynnänsä ruokaa, mitä he vain\ntarvitsivat.\n\nNyt tuli Ole katsomaan tätä paratiisia viimeisen kerran ja sanomaan\nsille jäähyväiset.\n\nHän oli juuri noussut kiivetäkseen kiven yli, kun hän muisti, että\nnyt oli lauantai ja lauantaina oli Josefine kello yhdestätoista vapaa\n(hänellä oli yksityisopettaja) ja silloin hän tavallisesti tuli tänne\nhalkopinojen taakse, lähelle poikien rauhallista aluetta.\n\nEntä jospa hän nytkin istui siellä? Jospa hän oli kuullut\nkaikkityyni! Nopeasti kivelle, ja -- siellä istuikin tyttö penkillä\nja katsoi nyt häneen!\n\nVain nähtyään hänet ja silmäyksen, jolla tyttö häneen katsoi, Ole\npillahti jälleen äänekkääseen itkuun. \"Minä -- tahdon -- kotiin\", hän\nnyyhkytti, \"en koskaan -- en milloinkaan tänne\", ja hän laskeutui\nJosefinen luo. Heti alkoi tämä häntä rauhoittaa, riensi antamaan\nhänelle nenäliinansa ja pyysi häntä pitämään sitä suun edessä,\njotta itku ei kuuluisi, hän tunsi koulun tavat ja tiesi, että nyt\nsaattoi joku olla pihalla Olea hakemassa. Ole totteli nyt, kuten\naina, hänen neuvoaan, mitä käyttäytymiseen tulee. Hän luuli, että\nse tarkoitti tuota kiusallista niistämistä, ja hän alkoi niistää\nja itkeä, itkeä ja niistää. Nopeasti tarttui Josefine silloin\npienellä tytön-kädellään Olea niskaan, toisella hän otti lujasti\nkiinni häntä käsistä ja painoi nenäliinaa lujasti vasten Olen\nsuuta, samalla pudistaen varoittavasti tummankiharaista päätään.\nSilloin käsitti Ole, mikä on kysymyksessä. Olikin jo aika, sillä\nhänen nimeään huudettiin pihalla -- kerta toisensa perästä ja eri\ntahoilla. Hänellä oli sellainen työ ja tuska tukahduttaessaan\nitkua, että hänen ruumiinsa hytkähteli ja vapisi, mutta hän pidätti\nsen. Pidätti, siksi kun kuuli toverin hyökkäävän jälleen rappusia\nylös. \"Minä -- tahdon -- kotiin!\" hän aloitti heti ja päästi itkun\nvalloilleen, hän ei voinut muuta. Sitten antoi hän nenäliinan\ntakaisin, nyökäytti päällään, nousi ja veti halot syrjään naapurin\naitauksessa olevan aukon edestä, yhäti vaan itkien ääneensä ja\nyhäti ollen kauhistuksen vallassa. Heti halot poistettuaan hän oli\naukossa, koulupenkin kiiltäväksi hankaama takapuoli ja kirkkaat\nkorkoraudat vetäytyivät yhä edemmäs, kunnes ne katosivat. Hän nousi\nylös toisella puolen, kiiti siellä olevan halkovajan ja aitauksen\nvälistä solaa, ohi vanhan, mätänevän puuläjän, ja sieltä takaportin\nkautta. Vasta kun hän oli sen ulkopuolella, kapealla kadulla, hän\nmuisti, että oli unhoittanut ottaa jäähyväiset Josefineltä, niin,\neikä ollut edes kiittänyt häntä! Tämä hänen kaikkien kaupungissa\nkärsimiensä vastoinkäymisten lisäksi tullut harmi vaikutti, että hän\nnyt juoksujalkaa kiiruhti pois, eikä hellittänyt juoksuaan ennenkuin\nkiertoteitse oli päässyt maantielle. Se kuului ikäänkuin hänen\nalustalaisiinsa, tämä vanha rantatie.\n\nJosefine seisoi hetken ja tuijotti siihen paikkaan, josta Olen\nkorkoraudat olivat kadonneet, mutta ei kauan. Hän hyppäsi kivelle,\nlaskeutui seinän luo, työnsi laudat syrjään, tunkeutui läpi ja sulki\nhuolellisesti aukon jälkeensä. Vähän ajan päästä hänet nähtiin\napteekilla hatuttomin päin, hän kysyi veljeään -- ensin apteekista,\njossa veljen oli tapana oleskella, mutta siellä hän ei ollut eikä\nollut sinne jättänyt kirjojaankaan. Hän haki häntä toisestakin\nkerroksesta, eikä löytänyt häntä sieltäkään, mutta ikkunasta hän\nhuomasi, että satamassa oli suuri vieras laiva ja noin kymmenen\nkaksitoista venettä sen ympärillä, tietysti Edvard olisi siellä!\nJuoksujalkaa riensi hän laiturille, otti heidän oman valkeaksi\nmaalatun venheensä ja työnsi vesille.\n\nHän souti, niin että hiki valui, souti ja tarkasteli ympärilleen,\nkunnes saapui haaksirikkoisen luo, tuon vihreän, suunnattoman suuren\nlaivan viereen, joka siinä seista lokotti ja puhkui, kun vettä\nsiitä pumputtiin. Jo kaukaa näki hän, että Edvard seisoi kirjapakka\nkainalossa komentosillalla juttelemassa ystävänsä Rojert Mo'n kanssa.\n\nHeti päästyään tarpeeksi lähelle hän huusi häntä nimeltä. Sen\nkuuli Edvard ja koko laivaväki. Nähtiin ruskeatukkainen tyttö\nhatuttomin päin, soudusta punoittavana, airot kädessä tuijottamassa\nkomentosillalle, tuumittiin, mitä se olisi ja unohdettiin kohta.\nMutta Edvard tunsi piston rinnassaan: jotain kauheaa oli varmaankin\ntapahtunut. Tuossa tuokiossa hän oli laivan kannella, laskeusi alas\nlaivasta ja hyppien veneestä toiseen hän tuli Josefinen veneeseen,\njonka hän samassa työnsi ulos: \"Mitä on tapahtunut?\" Kirjat hän\nlähätti käsistään, otti tytöltä airot ja istuutui soutamaan: \"Mitä on\ntapahtunut?\"\n\nPunoittavana ja hengästyneenä seisoi siinä Josefine tukka hajallaan\nja katsoi häneen, kun hän käänsi venettä, sitten irroitti hän toisen\nparin airoja ja istahti veljeään vastapäätä takimaiselle tuhdolle.\nEdvard ei halunnut kolmatta kertaa kysyä, souti vaan. -- Silloin\nJosefine pitäen airoja ylhäällä vedestä virkkoi:\n\n\"Mitä olet sinä tehnyt Ole Tuftille?\"\n\nEdvard kalpeni ja punastui; myöskin hän piti airoja ylhäällä. \"Niin,\nnyt on hänen koulunkäyntinsä lopussa, nyt on hän mennyt kotiinsa,\neikä tule koskaan enää takaisin.\"\n\n\"Oh, sinä valehtelet!\" -- pääsi Edvardin huulilta, mutta ääni,\njolla hän sen sanoi, todisti päinvastaista; hän aavisti, että tyttö\noli puhunut totta. Hän iski airot voimiensa takaa veteen ja souti,\nikäänkuin tahtoisi hän kiiruhtaa perästä.\n\n\"Niin, kyllä onkin parasta, että soudat\", -- itse Josefine rupesi\nhuopaamaan; \"parasta kyllä on, että riennät perästä vaikka\nSuur-Tuftilaan asti, sillä muuten käy sinulle hullusti sekä isän\nluona että koulussa. Sellainen kurja, mikä oletkin!\" - \"Oh, pidä\nsuusi kiinni!\" -- \"Elä luulekaan! Jollet sinä paikalla lähde hänen\nperästään ja tuo hänet mukanasi tänne kortteeriin, niin sanon sekä\nisälle että rehtorille, sen saat nähdä.\"\n\n\"Sinä itse olet kurja, mokomakin juorupussi.\" -- \"Olisitpa kuullut,\nmitä Anders Hegge sanoi, ja kaikki, koko koulu nauroi Olelle, kaikki,\njok'ikinen, -- ja hän, Ole parka, itki kuin olisi häntä ruoskittu\nja juoksi suoraa päätä kotiinsa. Hyi sinua! Hyi! Jollet saa häntä\ntakaisin, niin ei ole hyvä kanssasi.\" -- \"Etkös sinä, pöllöpää,\nsitten näe, että soudanhan minä minkä jaksan?\" Hänen kyntensä olivat\nvalkeat, kasvonsa pullistuivat, hän kumartui joka kerta syvään\nsaadakseen pitempiä vetäisyjä. Sanaakaan virkkamatta siirtyi Josefine\ntuhdolle lähemmäs Edvardia, asetti airot oikealla tavalla ja alkoi\nsoutaa, hänkin.\n\nNoustessaan laiturin luona vastaamaan venettä lausui Edvard: \"Minä\nen ennättänyt tänään syödä aamiaista ja nyt minä saan olla ilman\npäivällistäkin, jos sinulla on rahaa mukana, niin anna, jotta saisin\nostaa vähän rinkeliä!\" -- \"Kyllähän minulla on pari killinkiä.\"\nJosefine nosti airot veneeseen ja antoi hänelle rahat. -- \"Ota\nkirjani!\" huusi Edvard ja läksi juoksemaan yli kadun. Hetkisen\nkuluttua oli hänkin maantiellä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nPäivä ei ollut oikein selkeä, ilma oli epävakainen, pilvet kulkivat\ntoista suuntaa kuin lauhkea etelätuuli. Oli jälleen lämmintä ja\nnuoskaa, keli mitä kurjinta, tie lumisohjuista ja likaista, varsinkin\nkaupungin lähistöllä, jossa se oli kerrassaan kuin siivotonta\nlumivelliä.\n\nPoika ei ollut kulkenut vielä kymmentäkään minuuttia, kun hänen\nhienot saappaansa olivat jo läpimärät. No, siitä ei suurta haittaa,\npahempi oli se, että viimeinenkin rinkeli oli jo syöty, eikä hän\nollut vielä kylläinen -- ei likimainkaan! Mutta ei _sekään_ tehnyt\nmitään, pitihän hänen saavuttaa Ole! Edvard oli nopeampi jaloiltaan,\nastui keveämmin, ja aika kyytiäpä poika nyt pistelikin. Kunpa hän\nvaan tapaisi Olen, niin kaikki kävisi hyvin, sitä hän ei lainkaan\nepäillyt. Ole oli taipuisa, ja hän suojelisi kyllä Ole parkaa toisia\npoikia vastaan, ainakin sen hän oli velvollinen tekemään, -- ja se\nalkoi jo huvittaakin häntä, hän kyllä saisi toisiakin puolelleen ja\nsilloin vaikka tapeltaisiin!\n\nMutta kun hän oli astunut koko ruotsin-virstan näkemättä jälkeäkään\nOlen saappaista tässä likasohjussa, vielä vähemmin häntä itseään, --\nja varsinkin kun hän oli rämpinyt puoli peninkulmaa mitä kehnoimmassa\nkelirikossa, jalat likomärkinä, hikoillen ja vilustuen, puolikuivana\njälleen ja taas hiestyen, -- ja kun vielä uhkasi ruveta satamaan\nja tuulemaan ja luonto oli hirveän yksinäistä näillä pitkillä,\nlouhikkorinteisillä, metsäisillä harjuilla, -- niin lannistuipa hänen\nrohkeutensa melko lailla.\n\nMerkillistä myöskin, ettei hän ensimäisen ruotsinvirstan jälkeen\nkohdannut ketään vastaantulijaa. Tiellä oli kyllä ajajoita, ihmisiä,\nkoiria, mutta ne kaikki kulkivat samaa suuntaa kuin hänkin ja\nuseimmat heistä olivat ylpeitä ja koppavia, mutta ei ainoatakaan\nihmistä tullut hänen vastaansa, ei taloissakaan näkynyt ketään. Hän\nei kuullut koiran haukuntaa, ei nähnyt savua kohoavan kattopiipuista;\ntäällä oli kuin kuollutta. Hän sivuutti autiolahden toisensa\njälkeen, niitä eroitti toisistaan mereen pistävät, louhikoiset\nharjuselänteet, jotka olivat muodostuneet joko maanvieremän tai\nsoljumisen kautta. Niiden molemmin puolin oli aina lahti ja joka\nlahden pohjukassa talo tai useampikin, joki tai lähde, mutta ihmisiä\nei lainkaan. Niin monesti oli poika jo noussut louhikkorinnettä ja\nmäen päältä turhaan tähystänyt, näkyisikö Olea maantiellä, että\nhän alkoi jo käsittää, että hänen täytyisi rämpiä nälkäisenä ja\nväsyneenä aina Suur-Tuftilaan saakka, ja sinne oli matkaa melkein\npeninkulma. Silloin tulisi hän olemaan liian kauan kotoa poissa, isä\nsaisi sen tietää ja alkaisi kuulustelu, toruminen, ja selkäsaunan\nhän saisi kaikesta huolimatta, kenties ryhtyisi rehtorikin asiaan\nja sama leikki uusiintuisi ... tahtoipa melkein itkuksi tupata.\nKirottu Anders _Hegge_, oh, niitä himokkaita, urkkivia silmiä, sitä\nilettävää hymyä kaikelle, joka maistui, sitä rutkuttavaa naurua, sitä\nliukastelevaa ystävyyttä, juoruamista, oh, sitä iljetystä! Täällä\npiti nyt hänen rämpiä pakottavin jaloin likasohjussa, väsyneenä ja\nalla päin. _Tätäpä_ se merkitsi, se hänen eilisiltainen pelkonsa,\ntätä se merkitsi!\n\nEi, hiisi tässä vielä itkemään ja lannistumaan, ehei! Kyllä kai\nkerran perille tullaan, ja selkään on saatu ennenkin, heipparallaa!\nHän alkoi päästellä iloista espanjalaista laulua, lasketteli värssyn\ntoisensa jälkeen, hengästyi ja täytyi hiljentää vauhtia, mutta\npelästyi, kun ei enää kuullutkaan omaa ääntään; siksipä uusi laulu\njälleen läpi koko pitkän laakson.\n\nEi täälläkään ketään, ajajoita ja jalkaisin kulkijoita kylläkin,\naikuisia ja lapsia ja hevosia ja koiria lähitaloista, mutta kaikki ne\nriensivät eteenpäin. Mikähän nyt oli? Tulipaloko? Vai huutokauppa?\nEi suinkaan niillä silloin olisi kärryjä mukana. Olikohan jossain\ntapahtunut maanvieremä? Tai ehkä suuri haaksirikko eiliseltä? No,\nhänestä oli samantekevää. Juuri kun hän rupesi nousemaan ylös\nseuraavaa harjannetta, joka pisti vuonoon pitkänä niemen särkkänä,\nnäki hän rinteessä ensi kerran Olen jälet, tästä hän oli kulkenut\ntien reunustaa, korkorautojen jälet hän tunsi, samoin kummankin\nsaappaan pohjissa olevien puulappujen jättämät merkit. Jälet olivat\naivan tuoreet, nyt ei Ole enää voinut olla kaukana. Tämä lisäsi\nintoa, hän kiiti eteenpäin.\n\nTäällä oli hyvää hongistoa ja hiljaista. Kun hän yritti panna\nlauluksi, ei se oikein luonnistanut. Kuta syvemmälle metsään tie\nkulki, sitä tiheämmäksi se tuli. Lumi oli kovempaa, kivet ja\nkanervamättäät pilkistivät siitä uteliaina päätään kuin eläimet,\nja sitten siellä metsässä ruski ja risahteli, joskus rääkäsikin,\npelästynyt linnunrupilas rymähti lentoon aika rytinällä. Hän etsi\nhikipäässä Olen jälkiä saadakseen seuraa, eilinen pelko oli kohta\nhänen kimpussaan. Jospa vain uskaltaisi pistää juoksuksi, kunpa\nvain metsä loppuisi! Linnun lentoon lähtemisen jälkeen seuranneessa\nloputtomassa hiljaisuudessa hän tunsi, että jos hänen tielleen\nsattuisi myrskyn kaatama kuusi, niin tulisi hän ehkä hulluksi. Ja\ntuon solatien läpi piti hänen kulkea! -- Jo kaukaa tarkasti hän\ntuijottaen sen korkeita, mustia sivustoja, ne näyttivät siltä kuin\nuhkaisivat lyödä häntä, muutamia hirvittäviä puita oli nojallaan tien\nyli ja ne väijyivät viekkaina. Kun hän vihdoinkin saapui sinne, oli\nhän kuin pieni, hiljainen metsähiiri. Kunpa ne nyt vain hetkisenkin\nolisivat hiljaa ja kunpa vain ei yksikään tuolta ylhäältä kumartuisi\nalas ja ottaisi häntä tukasta taikka ei kaatuisi juuri hänen eteensä\ntai taaksensa, eikä rupeaisi puhaltamaan hänen niskaansa... Hän\nasteli tuijottavin silmin kuin unessakulkija. Honkien juuret\nkiemurtelivat paljaina rinteiltä alas, ne näyttivät eläviltä, mutta\nhän ei ollut niitä näkevinään.\n\nKaukana edessäpäin oli korkealla ilmassa lintu, se lensi kohti\nkaupunkia, josta hän tuli. Oi, saadappa istua sen selässä! Hän\nnäki selvästi kaupungin ja laivat satamassa, hän kuuli rauhallista\nheivauslaulua, iloista ankkurin nostoa ja tynnyrin jyrinää\nlaiturilta ja hilpeätä naurua ja remua ja komentohuutoja ... niin,\nhän kuuli todellakin komentohuutoja! ja laivan vihellyksen, jota\nseurasi toinen! ja kolmas römäkämpi! ja ihmis-ääniä! Ne _olivat_\nihmisääniä... ja hevosten hirnuntaa hän myöskin kuuli. Ja koiran\nhaukuntaa! Ja taas ääniä, useampia ääniä! Nyt hän oli päässyt\nsolatiestä, se oli ollutkin lyhyt, ja puiden välistä hän näki merta\nja laivoja, -- mutta mitäs tämä oli? Oliko hän tulossa kaupunkiin\ntakaisin? Oliko hän kiertänyt ympäri? Ei, olihan hän kulkenut koko\nmatkan rantoja pitkin. Hän lähti juoksemaan, hän tunsi taas olevansa\noma itsensä. Mutta, hyvä ystävä, oliko hän todellakin kulkenut vain\neteenpäin? Aivan varmasti, -- ja tuolla aukeaa näköala kokonaan,\ntuo lahti ... niin, sen hän oli nähnyt ennenkin, nuo saaret hän\nmuisti myöskin, oikealla tiellä oltiin, nyt ei ollut enää pitkältä\nSuur-Tuftilaan!... Mutta mitä puuhaavat kaikki nuo veneet? Mitä\nmerkitsee tuo tasainen, alituinen hälinä? Nuotanveto! Hurraa, siellä\nvedetään nuottaa! Hän oli saapunut nuotan vedolle, hurraa, eläköön!\nNälkä, väsymys ja pelko olivat tiessään, pitkillä harppauksilla\nriensi hän eteenpäin mäkeä alas.\n\nYksi nuotta oli jo vedetty, toinen oli meressä, kolmatta juuri\nheitettiin, täälläkös oli loisketta. Mutta nythän oli lauvantai-ilta,\nsenvuoksi oli kalat suljettava lahteen sunnuntai-illaksi ja perattava\nne, jotka oli saatu. Hän käsitti sen silmänräpäyksessä.\n\nRanta oli täynnä ihmisiä, aina tielle saakka, vieläpä tielläkin ja\nlähistöllä, väkeä, paljon väkeä. Ja siellä oli sikin sokin kärryjä ja\nrekiä, mitkä tyhjinä, mitkä täynnä, pyttyjä ja tynnyreitä, hevosia\naisoissa ja riisuttuina, koiria suurissa parvissa, joka paikassa\nlapsia ja naurua ja hälinää. Ulkona lahdelmalla oli veneitä nuotan\nympärillä, jota heitettiin, huutoa ja hoilotusta ja korkealla ilmassa\nrääkyi nenäkäs, nälkäinen lintuparvi.\n\nTaivas pimeni, höyrylaivan savu teki ilman vielä raskaammaksi ja\nuhkaavamman näköiseksi. Autiot saaret sopivat hyvin tähän nousevaan\nrajuilmaan, ne näyttivät kuin olisivat ne nyt juuri ilmestyneet, tuo\nkaukana oleva, metsäinen saari näkyi rankkasateessa salaperäisenä ja\nyksinäisenä taivasta vasten, höyrylaivat kiiruhtivat kilpaa satamaan\nja huusivat kilpaa, ne mittelivät voimiansa.\n\nMiehet astuskelivat merisaappaissa, yllään vedenpitävät öljypuvut,\ntoiset taas talonpoikaistapaan puettuina sarkaisiin ja päässään\nnahkalakit. Naiset perkasivat kilpaa miesten kanssa, rääsyihin\nkääriytyneinä tai miehen takki arkiröijynsä yllä, tavallinen\nkohtelias käyttäytyminen oli nyt heitetty hiiteen.\n\nAlkoi jo ropsia suuria sadepisaroita ja niitä tuli yhä taajemmin,\nkaikkien kasvot, joihin Edvard katsoi, olivat kastuneet. Ne\ntöllistelivät ihmeissään häneen: hento kaupunkilaispoika tuli heidän\nhälinäänsä, kevyissä pukimissa, kasvot märkänä, ja hengästyneenä,\npieni kastunut karvalakki päässä.\n\nMutta kukas tuossa seisoi juuri hänen edessään, jollei Ingebret\nSyvertsen, tuo pitkä, mustatukkainen mies, joka oli ollut kaupoissa\nhänen isänsä kanssa! Nyt hän seisoi tuossa kauppoja hieromassa,\npitkänä ja laihana, öljypuvussa kiireestä kantapäähän. Hän oli ollut\ntäällä koko lailla touhussa, hänen saappaansa ja kätensä olivat\nkalan suomuksissa, kuin hopeahelojen koristamat. \"Päivää, Ingebret!\"\nhuusi poika iloisesti. Pitkä nuori mies, kasvot märkänä öljytakin\nalla, suuri pisara putoamassa nenän päästä, pieni, musta parta ja\nyläleuasta kolme hammasta poissa, tunsi hänet heti ja hymyili, sitten\nhän virkkoi: \"Isäsi on täällä ratsastelemassa, poika\". -- Samassa\njoku puhutteli Ingebretiä, hän kääntyi, äkämystyi ja alkoi kinastella\ntämän kanssa, siihen kului hetkinen ja kun hän jälleen kääntyi sinne\npäin, missä poika oli ollut näki hän tämän jo kaukana tiellä, hyvän\nmatkan päässä kalastajista.\n\nEdvard oli lähtenyt juoksemaan pelkästään pelosta, -- ja vasta\nsiellä maantiellä hänen mieleensä johtui, että hän juoksi juuri\nisäänsä vastaan! Olikohan varmaa, että hän ennättäisi Suur-Tuftilaan,\nennenkuin isä hänet tapaisi?\n\nMutta mitä hän tekisi? Ne olivat nähneet hänet kaikki nuo ihmiset\nja nehän töllistelivät häntä niin, että he kyllä hankkisivat tiedon\nsiitä, kuka hän oli, ja kun isä sitten ratsastaisi sitä kautta, saisi\nhänkin sen tietää. Senvuoksi ei suuresti hyödyttänyt pakoonkaan\njuosta. Selkäsauna ennemmin tai myöhemmin, samantekevä. Häntä\nhalutti melkeinpä pistää lauluksi, sillä nyt asia ei enää paremmaksi\nmuuttuisi kuin mitä se oli. Hän alkoi tosiaankin laulaa, ja vieläpä\nmarseljeesia ranskan kielellä, sehän sopi mainiosti sille, joka\nkulki kohti selkäsaunaa, -- hei vaan! Mutta tuskin hän oli päässyt\nensi värssyn loppuun, kun rohkeus alkoi loppua, ääni hiljeni, tahti\nmyöskin ja koko laulu sai toisen värityksen. Oh, miten raskaalta\nalkoikin astunta tuntua, nyt satoi jo aika lailla. Laulu muuttui jo\nkatkonaisiksi säkeiksi ja loppui vihdoin kokonaan. Pojan ajatukset\nliikkuivat nyt jossain suuressa hiilikaivoksessa, josta hän oli\nlukenut sanomalehdessä, että se oli täyttynyt vedellä. Ihmiset\npyrkivät sieltä ulos, minkä kerkisivät ja hevoset heidän perästään,\nmutta sieltä alhaalta ne eivät voineet pelastautua. Eläinparat!\nMuuan poika oli pelastunut ja hän kertoi hevosesta, joka koetti\npäästä hänen perästään, poika kiipesi ylös, mutta hevonen ei voinut...\nEdvard näki selvästi hevosen edessään, sen pään, sen kauniit loistavat\nsilmät, kuuli korskumisen, hirnumisen ja joka kerta se ihan koski\nhäneen. Niin, mahtaisi olla hirvittävää kuolla sellaisen kauhun\nvallassa! Ja heräisikö kaikki tuo eloon viimeisellä tuomiolla! Niin,\nentäs kaikki ne, joiden pitäisi silloin nousta maan sisästä\nkaivoksista! Miksipä ei siis eläimetkin muiden mukana? Kyllä varmasti\nne vetäytyisivät esiin ja hirnuisivat ja syyttäisivät ihmisiä. Suuri\nluoja, sitä syytösten paljoutta! Ajatelkaas, -- aina maailman\nluomisesta saakka! Ja mistä niitä kaikkiaan löytyisi? Maan päältä ja\nmaan sisästä, -- entäs ne, jotka olivat meressä, meren pohjalla? Ja\nentäs ne sitten, jotka olivat vielä senkin alla, sillä monessa\npaikassahan oli siinä ollut maata, missä nyt oli meri. Niin, niin!\n\nOh, miten nälkäinen hän oli! Ja nyt häntä värisytti, hän ei voinut\nenää astella nopeasti, hän oli kastunut aivan läpimäräksi.\n\nEikä eteenpäin pyrkiminenkään ollut kovin haluttavaa. Hän tunsi\nhyvin sen uuden ratsupiiskan, hän oli itse toimittanut vanhan\npois maailmasta, mutta jospa hän olisi aavistanut, että uusi oli\nkahta kauheampi, olisi hän kyllä antanut vanhan olla käytännössä\nvielä parisen vuotta. Huh, hänen kynsiäänkin alkoi jo kolottaa ja\nsormet olivat aivan kohmeessa. Ja jalat sitten? Sitä ei kannattanut\najatellakaan, sillä kohmetus tuntui silloin vain yhä enemmän\njäykistävän, kuules, miten vesi tirskui saappaissa! Lystikseen\nhän koetti liikuttaa jalkojaan ristiin, oikealta vasemmalle ja\nvasemmalta oikealle, mutta hän väsyi kohta siihenkin. Yhä hitaammaksi\nja vaivaloisemmaksi kävi astunta, nyt pitäisi hänen nousta mäkeä\nylös. Hyvä ystävä, eikös tämä ollutkin jo viimeinen mäki? Eiköhän\nSuur-Tuftila ollutkin jo lähimmässä laaksossa? Aivan siinä mäen\ntakana? Kyllä varmaankin siellä oli Tufti-laakso? Ehkäpä hän\nennättäisi perille ennen isän tuloa? Eihän se lykkäyskään hullummaksi\nole, ei suinkaan. Sieti kylläkin kiiruhtaa. -- Uusia voimia vaan!\n\nIsä ei ollut yksinomaan ankara, kyllä hän saattoi olla lempeäkin.\nVarsinkin jos Josefine rukoili veljensä puolesta. Ja sen tyttö kyllä\ntekisi nytkin, kun Ole vain tulisi takaisin. He koettaisivat saada\nvielä apteekkarinkin puolelleen! Hän oli ihmeen hyväntahtoinen mies,\ntuo apteekkari ja parasta oli aina olla useampi mies puolella.\nHerrajumala, jollei niitä olisi useampia...\n\nTuolta se nyt nousi mäen takaa, tuo punainen hevosen pää! Suuret\nolkikengät, joita isä talvisaikaan käytti jalustimina, sojottivat\nhevosen molemmin puolin kuin petoeläimen käpälät. Poika pysähtyi kuin\nkivettyneenä.\n\nHepo tuijotti poikaa raskaiden espanjalaisten suitsien alta, se ei\nollut uskoa omia viisaita silmiään. Sama oli isänkin laita, sillä tuo\npyöreä pää ja harmaa villalakki kohosi yhä ylemmäs hevosen kaulan\ntakaa kunnes hänen täytyi molemmin käsin nojata satulan nokkaan: --\noliko tuo likomärkä poika, karvalakki päässä, -- tuo, joka tuossa\nseisoi kalpeana ja pelästyneenä keskellä tietä kuin kummitus,\n-- oliko tuo se poika, jonka nyt pitäisi istua kotona läksyjään\nlukemassa, ennenkuin saisi luvan liikahtaa minnekään? Ja nyt\nlauantai-iltana? Tällaisella ilmalla sitten ja tällaisella kelillä ja\nnoin vähillä vaatteilla Suur-Tuftilan mäessä? Ja vielä ilman lupaa?\n-- \"Mitä pirua sinulla on täällä tekemistä?\"\n\nHevonen pysähtyi; sen lämpöinen henki täytti ilman pojan ympärillä\nja kietasi hänet epämiellyttävän hikihajun täyttämään höyryyn.\nEdvard ei voinut liikahtaa paikaltaan, eikä uskaltanut vastata.\nHän vain tuijotti höyryn läpi isään, kuin puulla päähän lyötynä,\ntölmistyneenä, lopuksi tylsistyi hän kokonaan.\n\nSamassa isä astui hevosen selästä alas ja ohjat vasemman käsivarren\nympärillä, piiska toisessa kädessä seisoi heti pojan edessä. \"Minne\nmatka? Häh? Miksi täällä? -- Piru vieköön, etkö vastaa?\"\n\nEdvard vetäytyi vaistomaisesti edemmäksi ja edemmäksi syrjään, isä\ntuli perästä, -- ja yhtä vaistomaisesti nosti poika oikean kätensä\nsuojellakseen kasvojaan, vasempaa piti hän torjuen edessään. --\n\"Minne olet matkalla?\" -- \"Ole Tuftin luo.\" -- \"Mitä siellä? Häh?\nOle Tuftko kotona? Häh?\" -- \"Niin.\" -- \"Mitä sinä siellä teet?\" --\n\"Minä menen ... menisin\" -- \"Häh?\" -- \"pyytämään häneltä anteeksi\".\n-- \"Anteeksi? Mikä nyt? Mikä nyt? Häh?\" ja piiska kohosi. Poika\nkiiruhti vastaamaan: \"Hän ei tahdo enää tulla kouluun.\" -- \"Noh? --\nKiusattuko häntä? Häh? Sinä etupäässä? Mitäh?\" isä hihkui. -- \"Minä\nsain tietää, --\" hän ei jatkanut. -- \"Mitä?\" -- \"... että hän -- että\nhän -- --\" Poika alkoi itkeä. -- \"Häh?\" -- \"... että hän auttoi\nsairaita.\" -- \"Kertonutko sen? Mitäh? Lörpötellyt? Häh?\" Edvard ei\nuskaltanut vastata, ja silloin alkoi piiska heilua, poika huitoi\nmolempia käsiään tahtiin piiskan kanssa ylös ja alas, epävarmana,\nminne isku sattuisi. Ja siirtyi aina kauemmaksi syrjään. -- \"Seiso\npaikallasi hiljaa!\" kiljui isä. Mutta poika sen sijaan hyppäsi aivan\nravin reunalle. Vihaisena kohotti isä piiskaansa, hevonen sai hänen\ntahtomattaan aika rapsun ja riuhtaisihe niin rajusti, että oli vetää\nisän kumoon. Edvardilta ei tämä hupainen sattuma jäänyt huomaamatta:\nhän räjähti kaikuvaan nauruun. Mutta säikähti samassa sitä itsekin\nniin pahanpäiväisesti, että hypähti ravin yli ja juoksi metsään;\nkääntyessään katsomaan jälkeensä hänen oli mahdoton pidättää itseään,\nhänen täytyi taas purskahtaa nauruun eikä hän tiennyt parempaa tapaa\nsitä peittääkseen kuin ruveta ulvomaan kohti kurkkua.\n\nIsän ylenkatse poikaan oli kuvaamaton. Itse hän tuli siitä\nkylmäveriseksi, rauhoitti hevosen ja hyppäsi satulaan. \"No, tule\nnyt!\" virkkoi hän tyynesti -- ja viittasi piiskallaan Tuft-laaksoon\npäin. -- Lähempi tilinteko sitten, kun tullaan perille, ajatteli\npoika.\n\nHän totteli tietysti ja tuli tielle, -- mutta pysyttelihe sopivan\nvälimatkan päässä hevosesta. Ja sitten hän kulki koko matkan yhtä\nkaukana; hevonen asteli nopeasti, joten siinä oli kyllä käymistä\npojalle.\n\nTämä harmaa mies punaisen hevosen selässä ajoi nyt armottomasti\npoikaa edellään lumisohjussa, vaikka pojan jalkoja pakoitti, -- sen\nsaattoi huomata käynnistäkin! -- ja vaikka pojan kädet olivat kovassa\nkohmeessa, -- hän pisti ne väliin suuhunsa! -- ja vaikka hän oli\nlikomärkä, karvalakki repsotti päässä kuin pesuriepu! Itse istui\ntuo harmaa mies kuivana vedenpitävissä, lämpimissä vaatteissaan,\npiiska kädessä, nenä kuin kalpa keskellä naamaa ja kaksi säihkyvää\nsilmää molemmin puolin. Joka tämän matkueen näki, ei suinkaan\nvoinut aavistaa, että tuo ankara herra ei mitään sen kiihkeämmin\ntoivonut kuin rakastavansa poikaa, jota hän raivoisana ajoi edellään.\nMutta voidaksemme rakastaa jotakuta, täytyy hänen olla niinkuin me\ntahdomme, -- vai kuinka? Ja kun poika nyt ei tahtonut sitä? Ja kun\nKallem ei ollut tottunut vastarintaan? Hänen vaimonsa kuolema oli\nollut ensimäinen vakava tapahtuma, mitä hänellä oli ollut ja se\ntapahtui vain vähää ennen pojan kanssa sattuneita vastoinkäymisiä.\nSiihen saakka he olivat eläneet ulkomailla, Kallem oli viettänyt\npäivänsä kaikessa rauhassa vaimonsa kanssa, johtanut liikettään,\nurheillut ja lueskellut kirjojaan (hän oli nimittäin innostunut\nlukemiseen) eikä häntä koskaan ollut mikään häirinnyt tai vaivannut.\nLiikkeestä piti huolen hänen vaimonsa veli, se veteli mainiosti,\ntaloudesta huolehti vaimo, myöskin erinomaisella tavalla. Kaikki meni\nrauhallisesti ja ilman pelkoa ja aivan niinkuin pitikin, -- vaimon\nkuolemaan asti. Mutta sitten!\n\nEi hän eikä kukaan muukaan voinut alussa käsittää sitä odottamatonta\nmuutosta, mikä hänessä tapahtui; joku arveli että vaimon kuolema oli\ntehnyt hänet mielisairaaksi. Itse oli hän sitä mieltä, että Espanjan\nilmanala oli hänelle liian kuuma, hänen täytyi päästä pois; hän\nhalusi kotimaahan. Liikkeen hoitaja oli samaa mieltä, olisihan näet\nerinomainen kauppatuuma siirtää pääliike Norjaan ja pitää täällä\nhaarakonttoria. Sitten he läksivätkin -- nyt noin vuosi sitten.\n\nMutta poika, joka Espanjassa oli saanut hänet ensi kerran\nvihastumaan, vieläpä toisenkin kerran, niin, paha kyllä myöskin\nkolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennenkin kerran, aina oli\npoika siihen syynä, -- niin, tämä poika tuotti hänelle harmia\nNorjassakin. Niin lämpimässä kuin kylmässäkin maassa, poika oli yhtä\npahankurinen.\n\nPian alkoi hänestä kuulua valituksia koulunkin taholta, sitten\napteekista, missä he asuivat vuokralla Kallemin hyvän ystävän luona,\nsitten pihalta, sitten naapurista, sitten satamasta. Kenties saivat\nmuutkin vanhemmat kuulla valituksia _omista_ lapsistaan, kenties oli\nkansa näissä seuduin maata yleensä kärkkäämpi valittamaan, siitä ei\nKallemilla ollut tietoa, sillä hän eli erakon elämää. Sitävastoin\nhän tiesi, että poika oli kaikista lahjakkain koulussa, opettaja\ntoisensa perästä oli sitä hänelle vakuuttanut. Hän tiesi myös, että\npojalta ei puuttunut sydäntä eikä tahtoa, hän oli vaan niin huoleton,\ntahtoi huvitella, tahtoi sekautua kaikkeen, siihenkin, joka ei\nhänelle kuulunut, oli samalla rohkea ja pelkuri, niin uhitteleva ja\npahankurinen, että oikein hävetti. Hän voi viedä kärsivällisyyden\ntaivaan enkeliltäkin, saati sitten Kallemilta, jolla sitä ei\nrahtuakaan ollut.\n\nTämä hoikka notkea vekkuli, joka nyt laahusti tietä pitkin tuolla\nedelläpäin syrjäsilmällä pälyen hevoseen ja piiskaan, oli tuonut\nrauhattomuuden isänsä elämään. Hän ei ollut ainoastaan tehnyt häntä\nepävarmaksi sisimmässä olemuksessaan, vaan vieläpä joskus antanut\nhänen tuntea itsensä kokonaan voimattomaksi ja avuttomaksi hänen\nsuhteensa. Sellaisina hetkinä oli hän halunnut lyödä poikansa mäsäksi.\n\nSitten hän saattoi taas ottaa pojan eteensä, uhata ja pyytää.\nNyt viime rajuilmayönä hän oli oikein paimentanut poikaa, mitä\nliikuttavimmalla tavalla koettanut saada häntä mokomasta pelostaan\nluopumaan. Hän oli neuvonut häntä, valaissut hänen järkeään\nluonnontieteellisillä esityksillä, että kaikki ennustukset maailman\nlopusta olivat keksittyjä, valhetta, -- poika vastaili kaikenmoista:\nniinkö, kyllä, niinhän se on -- eikä uskonut sanaakaan siitä, mitä\nisä sanoi! Heti kun ukkonen jyrähti, oli poika yhtä hassu; -- hän\npakeni ulos peloissaan kuin hullu.\n\nJa tänään hän kohtaa pojan täällä tyhjällä maantiellä, peninkulman\npäässä kaupungista, sateessa ja tuulessa ja lumisohjussa, --\ntietysti ilman lupaa! Ensin loukkaa hän koko koulun parasta poikaa,\npientä raukkaa, josta Kallem oli monesti iloinnut, ja jonka pientä\nlähetystointa hän oli hiukan avustanut, kun Josefine oli siitä\nhänelle kertonut; -- ja tämän lisäksi...\n\n\"Kappas nyt! Piru vie, eikö hän naura tuossa mennessään!\" ajatteli\nhän, mutta ei ollut sitä näkevinäänkään.\n\nMitä se oli? Niin, hevonen hänen takanaan, \"piru vieköön\" selässä\nja ratsupiiska ja tuo raskas, yksitoikkoinen astunta lumisohjussa:\n\"tsap-tsap, tsap-tsap; tsap-tsap, tsap-tsap\" -- kasvoi vähitellen\nhirvittäväksi, kasvoi, kunnes se muuttui suunnattoman suureksi,\nmuodottomaksi hirviöksi, ... poika kiiruhti ajattelemaan jotain\nmuuta! Hän syöksyi jälleen sinne englantilaiseen kivihiilikaivokseen,\njoka täyttyi vedellä, ja veti esiin hevosen, joka siellä oli pojan\nperästä koettanut pyrkiä ulos. Ei, hän ei päässyt kaivokseen, oli\nvain pelkkää maantietä ja \"tsap-tsap, tsap-tsap\" ja piru vieköön\nja piiska, ja hän itse edelläpäin puolellatoista jalalla laahaten\nitseään, hihi-i-i-i.\n\n\"Häh?\" hänen takanaan hihkasi.\n\nÄäni luisui pitkin pojan selkää kuin terävä jääpalanen.\nSuur-Tuftilakin tuli pian näkyviin.\n\nSe oli aivan sen mäen juurella, jota he laskeutuivat, siellä oli\nmonta taloa ja useimmat rakennettuina neliönmuotoon pihamaan ympäri.\nToisella puolen kohisi joki myllyineen ja sanoineen, ulompana\nolevat saaret ja niemet molemmin puolin sulkivat lahdekkeen niin,\nettä vesi siinä lepäsi tyynenä kuin lampi, poukamat jäässä. Sarja\nvenekoppeleita oli valkaman molemmin puolin, hedelmäpuutarhoja,\njoukossa suuriakin, oli joka talon ympärillä.\n\nSuur-Tuftilan päärakennuksen kattopiipusta kohosi savu -- vihdoinkin!\nSiellä äiti keitti Olelle päivällisruokaa! Ja nälkä ja kaipaus ja\nsuru sai taas vallan pojassa ja ajatus lämpimästä tuvasta ja kuivista\nvaatteista ja muisto omasta äidistä ja kodista Espanjassa oli vähällä\nsaada hänet jälleen itkemään, mutta sitten hän ajatteli, että isä\nvirkkaisi: \"Piru vie, hän itkee nyt!\" Ja hän pidätti itsensä.\n\nHän katsoi peloissaan kartanoa kohti. Päärakennus oli puutarhan\nsivulla. Se oli punaiseksi maalattu, kaksikerroksinen puutalo, ikkuna\nlaudat valkeat. He poikkesivat maantieltä, poika yhä edellä, isä\nperästä.\n\nPäädyn sivuitse he tulivat pihalle, sen toisella puolen oli navetta\nja talli saman katon alla, ne olivat aivan vasta rakennetut ja\nsuorassa kulmassa jyväaittaan, halkovajaan ja muihin, näitä\nvastapäätä oleviin rakennuksiin. Navetassa joukko vuohia naposteli\nkuusen oksia, ympärillä suuri joukko varpusia, joita näkyi olevan\nkokonainen seurakunta myöskin jyväaitan alla.\n\nVuohetpa huomasivat tulijat; ne kohottivat päätään ja kurottivat\nkaulaansa kaikki samalla aikaa, silmät jännityksessä, korvat\npystyssä, jäykkinä, viimeinen purus liikkumattomana suussa, mitä\nsuurimman uteliaisuuden vallassa. Ainoastaan pukki jatkoi syömistään\nja katseli heihin välinpitämättömästi. Varpuset pyrähtivät tiehensä.\n\nKartanon päädyn ja navetan välillä isä pysäytti hevosensa ja astui\nmaahan. Poika oli jo pihalla ja töllisteli heinäkorsun kattoa,\njoka oli revitty ja katettiin uudelleen, mutta siellä ei näkynyt\nyhtään työmiestä, varmaankin ne olivat vähän aikaa sitten lähteneet\nnuotan vetoon, tikapuut olivat vielä pystyssä. \"Odota!\" huusi isä,\nja poika pysähtyi ja kääntyi, isä oli kiinnittämässä ratsuaan\nkartanon päässä olevaan tahkokiveen. Poika seisoi ja katseli.\n\"Kylläpä hän nyt on tullut rauhalliseksi\", ajatteli isä, tuli\nsitten ja viittasi piiskalla, pojan piti mennä tuolle leveälle\nkivelle rappujen edessä. Ja sen hän teki. Hän kulki häkkireen\nsivuitse, huomasi kaksi kissanpoikaa, jotka siinä leikkivät\ntankojen välitse, toinen ulkopuolella toinen reen sisässä. Ikkunat,\njoiden vieritse he kulkivat olivat niin matalalla, että he näkivät\nniistä vierashuoneisiin, joissa oli ikkunat toisella puolen, ja\nmyöskin tupaan. Siellä istui Ole yllään valkea paita, joka ulottui\njalkoteriin saakka, lieden ääressä, jalat nostettuina pankolle,\näiti seisoi vieressä kumartuneena joidenkin patojen yli. Edvardilla\nei ollut aikaa katsoa sen enempää, hän nousi rappukivelle ja siitä\nylös kuistiin. Siellä kohtasi häntä voimakas kalan haju ja lisäksi\ntunsi hän muutakin hajua, jota hän ei heti tajunnut, mitä se oli.\nIsä viittasi edelleen oikealle. Vasemmalla oli myöskin ovi, hienoksi\nmaalattu ja varustettu messinkisellä rivalla, ja sinne hänen ei\npitäisi mennä. Ei, ajatteli poika, tiesinhän minäkin niin paljon,\nettä meidän tulisi mennä sinne, missä oli ihmisiä, eikä kylmään\nvierastupaan! Hän nosti kohmettuneilla käsillään linkun ylös ja avasi\noven.\n\nUuni oli nurkassa, ovesta heti vasemmalla, ja kai ne heidät, nuo\nkaksi, siellä huomasivat. Pöyrytukan päätä tuskin näkyi isävainajan\nsinivalkoisen paidan sisältä. Äiti oli kookas nainen ja kasvonsa\nhienopiirteiset, päässään musta huivi; hänen vaaleat, välkkyvät\nhiuksensa valuivat alas poskille ja tekivät kasvot pitkännäköisiksi.\nHän nousi patojensa äärestä tulijoita vastaan, jotka hän tunsi\nmolemmat; katseensa oli vakava, mutta ystävällinen, hän oli hiukan\npeloissaan tai sitten epätietoinen, mistä oli kysymys, silmänsä eivät\nalussa tahtoneet pysähtyä kumpaankaan heistä. Olen saappaat olivat\nlieden reunalla, mutta hänen vaatteensa, paitansa ja sukkansa oli\nripustettu kuivamaan niiden yläpuolella riippuville orsille. Toisille\norsille oli ladottu puurankoja ja muita kapistuksia kuivamaan.\nTyökaluja ja astioita oli esillä, kuten ainakin arkipäivänä.\n\nTupa ei ollut maalattu, mutta laudoitettu, molemmin puolin ikkunain\nalapuolia olivat punaiseksi maalatut penkit. Nurkassa vasemmalla\nolevan ikkunan poskessa oli pöytä ja sen päällä kirjakaappi. Pöydän\npään kohdalla aivan vieraspuolelle menevän oven vieressä riippui\nseinäkello. Se kävi niin tasaisesti ja iloisesti kuin ei koskaan\nolisi rauhattomuutta tuvassa tätä ennen vielä sattunut. Pihalla\noli hän katsonut kissanpoikia häkkireessä ja täällä hän näki Olen\nkasvot aivan tuossa edessään; Ole hymyili, siksi, että hänkin oli\npeloissaan. Mutta nuo padat! Nälkäinen ja väsynyt Edvard kun oli,\nolivat padat hänestä nyt parasta kaikista. Yhdessä niistä oli\nperunoita, se oli lattialla jo valmiiksi kiehuneena, mutta kaksi\npataa oli tulella, ehkäpä niistä toisessa olisi kalakeittoa! Mutta\nentäs toisessa --!\n\nÄiti oli hämillään, mitä tekisi, sillä tuo tuimannäköinen mies ja\npoika jäivät oven suuhun seisomaan. Juuri kun hän vihdoinkin aikoi\npyytää heitä istumaan tai jotain sen tapaista sanoa, aloitti isä\nasiaansa. Äiti kai tiesi nyt, hän sanoi, mitä oli tapahtunut, --\nvai mitä? Nyt tuli poika tänne pyytämään \"anteeksi\" ja saamaan\nrangaistuksensa, se oli välttämätöntä, sillä tämä oli pahankurinen\npoika, joka ei tarvinnut muuta kuin selkäänsä, hyvyys ei häneen\npystynyt.\n\n\"Ohoo, -- eihän se olisi ansainnut?\" sanoi äiti lempeästi, hän oli\nihan peloissaan, ja Ole tuli yhtä kalpeaksi kuin paita, joka oli\nhänen yllään. -- \"Kyllä, hänen täytyy saada selkäänsä! -- Pyydä\nensin anteeksi! Heti paikalla, sanon minä!\" -- Ole alkoi itkeä,\nmutta eipäs Edvard! Ole ei voinut istua paikoillaan, hän nousi ylös,\nkatsahti äitiinsä: \"Rakas --!\" hän sanoi, mutta ei voinut enempää,\ntarkoitus oli kuitenkin selvä, äidin pitäisi käydä välittäjäksi.\n\"Pyydätkö anteeksi!\" karjui isä ja piiska kävi levottomaksi. --\n\"Mutta, äiti\", parkui Ole. Edvardin oli nyt käytävä toimeen. Ole\noli kääntynyt poispäin, hän ei tahtonut nähdä enempää, hän ei ollut\ntottunut sellaiseen. Edvard väistyi, isä perästä, niin että kannukset\nhelisivät. Edvard hädissään käsi ojolla Olen äidin turviin, tämä\nei tarttunut hänen käteensä, mutta Ole alkoi kirkua hirvittävästi.\nNiin suurta myötätuntoa ei Edvard voinut kestää, hänkin purskahti\nitkuun, kieppuen äidin ympärillä. Siitä nousi sellainen elämä, että\nvuohilta jäi taas purus suuhun, ne töllistelivät tupaa kohden --\nja kuuntelivat; varpusetkin, jotka olivat tulleet takaisin, heti\npaikalla katon yli karkuun.\n\nJa mitä tapahtui? Varpuset näyttivät pojalle tien. Nopealla\nhyppäyksellä oli hän isän ohitse ja ulkona ovesta, jonka hän jätti\nauki mennessään. Nähtiin vuohien kiitävän minkä minnekin ja pojan\nhyökkäävän tikapuille ja niitä myöten katolle. Heti sinne päästyään\nhän alkoi vetää tikapuita jälestään. -- \"Siinä sen nyt näette\" karjui\nisä ikkunassa; \"mitäh? --\" Ja hyppäsi perästä.\n\nHeti kun poika näki hänen tulevan, päästi hän tikapuut käsistään ja\nne putosivat rumahtaen alas. Poika vilisti ketterästi kuin kissa\nkatonaluisia pitkin harjalle ja keikkui siellä niinkuin ei olisi\nkoskaan tehnyt muuta. Ei hän tosiaankaan tuntenut nyt jalkojansa\npakoittavan.\n\nIsän säikäys oli ääretön: \"Varoita itseäsi, sanon minä, mutta\nherrannimessä varoita, varoita itseäsi! Laittaudu pois sieltä ja\n_heti paikalla!_ Laskeudutko alas sinä kelvoton!\" Hän juoksenteli\nratsusaappaissaan alhaalla pihalla ja uhkaili ylös katolle.\n\n\"Eläppäs luule! Nyt minä hyppäänkin täältä suoraan alas pihalle,\nhyppäänpä niinkin!\"\n\n\"Oletko, piru vieköön, villissä, poika! Oletko hulluttelematta!\" --\n\"Kyllä, jos lupaat olla lyömättä minua?\" -- \"Sitä minä en lupaa.\"\n-- \"Vai et sinä lupaa?\" ja poika tuli lähemmäksi harjan päätä. --\n\"Kyllä, kyllä! Oh, senkin villitys! Oh, sinä kelvoton! --\" -- \"No,\nsen olet luvannut siis!\" -- \"Olen, piru vie, olenhan luvannut.\nPääsetkö sieltä alas!\" -- \"Etkö tukistakaan, etkä mitään!\" -- \"Alas\nsieltä! Sinähän putoat sieltä!\" -- \"Et tukistaa, etkä lyödä, etkä\nmitään!\" -- \"Kyllä! Kyllä! Kyllä! Mutta alas sieltä! Kas niin, nyt\nsinä luiskahdat! Edvard! Kuuletko!\" hän kiljui. -- \"Kyllä, ja sinä\npidät, mitä olet luvannut? --\" -- \"Oh, kuinka sinun pitäisi saada!\"\nhän uhkasi ylös piiskallaan. \"Kyllä, kyllä, sen lupaan! Varoita\nitseäsi!\" Mutta poikapa sanoi: \"Saankos sitten minä olla täällä Olen\nluona, huomiseen? Saanko?\" -- \"Minä en vastaa mihinkään, ennenkuin\ntulet alas.\" -- \"Vai et vastaa, kyllä, kyllä --!\" -- \"Oh, senkin\npenikka! oh, senkin ilkimys!\" -- \"Jaha, sinä et suostu?\" -- \"Suostun\npiru vieköön! Mutta laittauduhan ainakin pois sieltä harjan reunalta.\nPahuuksen poika!\" -- \"Kuulehan, -- parasta on kuitenkin, että\nsinä, isä, ensin lähdet matkaasi!\" -- \"Ei, siihen et minua saa. Et\nikimaailmassa. Minä tahdon nähdä sinut alhaalla ensin.\" Tähän poika\nkyllä tyytyi. Isä nosti tikapuut pystyyn ja poika tuli verkalleen\nalas, ei kuitenkaan ennenkuin isä oli väistynyt hiukan syrjään\npihalle. Ja hän pysyttelihe matkan päässä, vaikka isä tahtoi puhua\nhänen kanssaan ja vakuutti, ettei mitään pahaa tekisi hänelle. Ei hän\nmyöskään mennyt sisään niin kaualle kuin isä oli siellä ja liko märkä\nkun hän oli, pakoitti hän sillä neuvoin isän lähtemään.\n\nViisi -- kuusi minuuttia sen jälkeen olivat pojat telmämässä tuvan\nlattialla, Edvard samallaisessa paidassa kuin Olekin ja muutenkin\nyhtä vähissä pukimissa. Heidän piti molempien vetää jalkaansa paksut\ntalonpoikaiset villasukat, sellaiset, jotka ulottuvat ylös reisiin\nsaakka. Heidän mielestään oli mukavinta tehdä se hiekkaisella\nlattialla. Siellä he tuupiskelivat toisiaan kumoon ja nauroivat,\nikäänkuin olisi jo monta päivää kulunut siitä, mikä juuri äsken\ntapahtui. Kaikki, mitä Edvard teki ensin, Ole teki perästä, he\nnauroivat niin että hiljaisen äidin lopulta täytyi nauraa mukana,\nsillä Edvard keksi kaikkea mahdollista. Sukat heidän pitäisi saada\njalkaansa voidakseen istua pöydän ääressä ja syödä värisemättä,\nsiellä pöydän alla ei näet ollut takkavalkeata jalkoja varten. Ja\nsaivatpa he vihdoinkin sukat jalkaansa ja nousivat ylös. Nyt nähtiin,\nmitä se toinen ruokalaji oli, se oli happamasta kermasta laitettua\npuuroa, sitä ei Edvard ollut milloinkaan maistanut. Äiti oli\nkeittänyt sitä Olen mieliksi. Edvard riemuitsi ja katseli hymyillen\nruokaa. Mutta Ole tuli äkkiä vakavaksi ja hiljaiseksi. Hyvä ystävä,\nmitä nyt? Kädet ristissä ja katse maahan luotuna. Siinä seisoi äiti\nheidän edessään; -- hänkin vakavana, katse maahan luotuna. Hänen\npäänsä oli kumarassa, näytti siltä kuin olisivat hänen silmänsä\nhäipyneet yhä kauemmas ja kauemmas, tai niinkuin olisi niiden eteen\ntyönnetty luukut ja kaikki valo sammutettu sisällä. Ja sitten hän\naloitti kaukaa, hyvin kaukaa pitkän, hyvin pitkän pöytärukouksen,\näänensä oli yksitoikkoinen ja hiljainen, kuin puhelisi hän hiljaa\njollekin toiselle, toisessa paikassa olevalle. Edvard tunsi\njoutuneensa kaiken tämän ulkopuolelle. Ahdistuksen ja hyljätyn tunne\nvaltasi hänet, ja saapuivat nuo vanhat muistot, entinen kaipaus\näitiin. -- Sitten se päättyi, loppui kuin tunturin taa häipyvä\nlaukaus.\n\nEdvard ei ollut koskaan ollut mukana missään pöytärukouksessa,\nja äidin tapa ja olemus oli aivan, aivan uutta hänelle eikä hän\nymmärtänyt häntä, kun hän sillä tavoin mumisi. Hän istui kauan\nsenjälkeen äänettömänä. Ei myöskään Ole puhunut mitään; koko ajan,\nkun he söivät, hän oli vaitelias, ja melkeinpä hymyilemättäkin. Ruoka\noli Jumalan lahja, senvuoksi oli syödessä oltava vakavina.\n\nMutta söivätkö he sitten kunnolla! Äiti kysyi lopuksi, eikö\nheidän mielestään ollut parasta säästää hiukan iltaseksikin. Ei,\ntämä oli illallinen samalla, he sanoivat, he nukkuisivat yhdessä\nvierashuoneessa, siellä oli kaikki jo valmiina, ja nyt he istuisivat\nhetkisen lieden ääressä, mutta sitten menisivät nukkumaan.\n\nÄiti huomasi, että he mieluimmin halusivat olla kahdenkesken ja sen\nhe saivatkin.\n\nJa niin sitten vierashuoneeseen! Ensin syntyi siellä hirmuinen\njyräkkä, kaattuat ja tyynyt lentelivät heidän ympärillään, -- mutta\nsitten he vähitellen rauhoittuivat, ja rupesivat juttelemaan. Ole\nkertoi, miten pojat olivat käyttäytyneet, ja Edvard lupasi hänen\npuolestaan pehmittää sen ja sen pojan, -- niin, vaikkapa itsensä\nAnders Heggen; -- jollei hän suostuisi olemaan puhumatta \"Jumalan\nteistä\" ja sen semmoisista, niin antaisi Edvard hänelle sellaisen\nläksytyksen, että tuntuisi; Anders Hegge oli pelkuri. Tiesipä hän\nvielä, kenenkä saisi avuksikin puolelleen, siitä tulisi vielä koko\nleikki!\n\nKun heitä alkoi raukaista, tuli kaihomielisyyden hetki; Ole kertoi\nJosefinesta ja Edvard yhtyi samaan ääneen ja vakuutti hänelle, että\ntyttö oli ollut verraton tänä päivänä, hän kuvasi hänet, kuinka hän\noli soutanut häntä hakemaan. Ja Olesta se oli suuremmoista. Niin,\nhänessä oli Jotain suurta, Josefinessä, siitä he olivat yksimieliset.\n\nEdvard ei voinut käsittää, minkä vuoksi Ole tahtoi tulla\nlähetyssaarnaajaksi. Olisiko siitä nyt niin suurta hyötyä lähteä\nsellaisille seikkailuretkille, kun täällä kotimaassakin oli kylliksi\ntyötä? Olesta voisi tulla pappi ja hänestä tohtori ja he asuisivat\nkumpikin samalla paikkakunnalla. Eikös se olisi yhtä hauskaa?\n\nEdvard kuvaili yhä, he asuisivat samassa kartanossa ja auttaisivat\ntoisiaan, istuisivat iltasin punssilasin ääressä niinkuin nyt tekivät\napteekkari ja hänen isänsä, ja pelaisivat shakkia yhdessä niinkuin\nnekin: Sitten he hankkisivat itselleen vaunut ja valjastaisivat\nkumpikin hevosensa eteen ja lähtisivät yhdessä ajelemaan, sehän\nsopisi mainiosti. Tai voisivat he asua meren rannikolla ja heillä\nolisi suuri yhteinen pursi, -- kaikki yhteistä.\n\nOle ymmärsi, että Josefinen tietysti tulisi olla kaikessa mukana,\nvaikk'ei Edvard sitä sanonut. Mutta sehän oli päivän selvää, että hän\nolisi mukana. Ja Olen mielestä Edvard oli niin hienotunteinen, kun ei\nsitä sanonut, ja oli hänelle siitä sanomattoman kiitollinen. Ja se\nmuutti asian. Josefinesta tulisi papin rouva, ja hoitaisi taloutta...\n\nNiin, lopulta hän myöntyikin siihen ja päätökseksi tuli, että\ntoisesta tulisi pappi ja toisesta tohtori ja he asuisivat yhdessä.\nViimeksi he juttelivat kalastusmatkoista.\n\nHe kuulivat epäselvästi askeleita ja ääniä, kun väki tuli nuotalta,\nmutta he olivat niin väsyneitä.\n\n\n\n\n\n\nNUORUUDEN AIKANA.\n\n\n\n\n1.\n\nEnsimäinen pari ulos.\n\n\nNuorisoa oli kokoontunut eräälle maatilalle, noin viiden kilometrin\npäässä kaupungista. Kunnas, jolla he istuivat lahdelman rannalla,\nloisti monenvärisenä heidän kesäpuvuistaan, varsinkin neitosten.\nSiellä oli:\n\n    \"valkeita, ruskeita, mustia, keltaisia,\n    sinisiä, punervia, vihreänvärisiä --\"\n\n-- muutamat yksivärisiä, useimmat täplikkäitä, ruudukkaita ja\njuovilla varustettuja; huopahattuja, olkihattuja, harsohattuja,\nhuivia, paljaita päitä ja päivänvarjoja. Tästä värien vilinästä\nkajahteli juuri nyt sointuvia säveliä, sekaköörin laulua. Johtajaa\nei ollut, mutta nuori tummatukkainen neiti ruskearuutuisessa\npuvussa istui joukon keskellä, nojaten kyynärpäähänsä ja lauloi\nsopraanoäänellä, vapaammin ja kirkkaammin kuin toiset, ja muut\nlauloivat hänen mukaansa. Kööri oli harjaantunut. Tuolla alhaalla\nlahden pinnalla lepäsi vastamaalattu pursi, uusin, puoliksi nostetuin\npurjein. Vesi oli peilityyni.\n\nLaulu ja pursi sopivat hauskasti yhteen tuolla tummalla lahdella,\njota varjostivat ja ympäröivät autiot vuoret ja niiden takana vielä\nkorkeammat. Lahti oli kuin tunturijärvi, jonka kerran kevätvirrat\nsynnyttivät ja sitten unhoittivat. Tunturit -- oh, miten raskaita ja\nhämäräpiirteisiä ja himmeävärisiä ne olivat, takimaiset tummansinisiä\nja huiput likaisen lumen peitossa; ne olivat kaikki suuria\nsuunnattomia hirviöitä.\n\nTummalla veden pinnalla oli pursi valmiina vaikka! tanssimaan, se\nkuului iloisempaan yhteiskuntaan kuin nuo luonnon ja ihmisten elämää\ntarkastelevat, korkeat lautamiehet. Laulu ja pursi olivat vastalause\nkaikkea ylimielistä vallanhimoa, kaikkea julkeata, mahtailevaa ja\nraakaa vastaan, -- vapaasti kiiriskelevä vastalause, ylpeä väriensä\nkirkkaudesta.\n\nMuuten: eivätpä vuoret huomanneet vastalausetta yhtä vähän kuin\nnuorisokaan tiesi sitä päästävänsä ilmoille. Tuo \"jalosukuisuus\"\n-- olla syntynyt ja kasvanut sellaisen luonnon keskellä kuin\nNorjan länsirannikko -- on juuri siinä, että luonto pakoittaa\npanemaan vastaan, jollei sitten tahdota sortua. Joko kukistua tai\nvoittaa! Ja he olivat voittajia, sillä länsirannikon kansa on\nSkandinavian lahjakkainta, terävintä kansaa. Niin suuressa määrin\nhe ovat sen luonnon herroja, jonka keskellä he asuvat, että ei\nyksikään tämän nuorison joukosta pitänyt näitä tuntureita raskaina\ntai kylmävärisinä. Koko luonto heistä näytti niin voimakkaalta ja\nterveeltä, että ei missään maailmassa voisi olla sellaista.\n\nEikä myös yksinomaan nuo valoisat rinteet ja aava meri ollut\nsynnyttänyt ja kasvattanut niitä, jotka nyt täällä istuivat\nlaulamassa tai kuuntelemassa, ei, he olivat tunturien lapsia hekin,\nniinpä näiden lähempien kuin noiden toistenkin, tuolla takana. Juuri\nennen laulua he olivat joutuneet sanasotaan ja niin kiivaaseen, niin\nlyijynharmaaseen kuin nuo vuoret tuolla. Ja poistaakseen mielistä\ntätä taakkaa he antoivat sointuvan laulun rakentaa loistavia siltoja\nsyvyyksien yli, huippujen välille. Kesäpäivä oli itsessäänkin hiukan\nharmaa, mutta joskus (kuten juuri nyt!) pääsi päivä paistamaan\nlauluun ja purjeisiin ja maailmaan.\n\nTuossa istui kaksi, jotka eivät välittäneet laulusta eikä auringosta.\nKatso häntä, joka tuossa alempana, hiukan oikealla lepää ruohistossa,\nnojaten kyynärpäänsä varaan, tuota pitkää nuorukaista vaaleassa\nkesäpuvussa ja paljain päin, hänellä pyöreä pää, tukka lyhyeksi\nleikattu, otsa leveä ja matala, ja näyttää se uhkamieliseltä, se\notsa on mahtanut poikavuosina kajahdella iskuista! Otsan alapuolla\nnenä, joka muistuttaa linnun nokkaa, ja terävät silmät, joissa\njuuri nyt näytti olevan jotain uhittelevaa, sitä peittävät osaksi\nsilmälasit, niin että sitä tuskin huomaa, tai on se sitten itsessään\nniin vähäpätöistä. Koko kasvoissa on jotain ankaraa, ohuet huulet\novat lujasti yhteen puristetut ja leuka terävä. Mutta jos niihin\nlähemmin katsoo, muuttuu vaikutus; teräväpiirteisyys osoittaa enemmän\ntahdon lujuutta kuin ankaruutta ja se tahto, joka oli ottanut\nasuntonsa tässä vuoriseudussa, mahtoi olla sekä ystävällinen että\nveitikkamainen. Nytkin, kun hän istui siinä ja oli kiukuissaan ja\nvälitti viis laulusta ja auringon paisteesta, sillä hän toivoi lisää\ntappelua, -- vieläpä nytkin pilkisti tuimien kulmakarvojen alta joku\nveitikkamainen piirre. Hän oli silminnähtävästi voittaja.\n\nJos joku sitä epäili, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa nuorukaiseen,\njoka istui vasemmalla hänestä ja hiukan ylempänä, nojaten selkäänsä\npuuta vasten. Siinä oli kuva haavoitetusta sotilaasta, joka\nkärsi haavoistaan ja jonka kasvoissa kuvastui vielä taistelun\nvapiseva levottomuus. Pitkät, vaaleat kasvot, jotka eivät olleet\nlänsirannikolta kotoisin, pikemminkin tunturiseuduilta tai ylämaasta;\nhän oli joko vierasta tai maahan muuttanutta sukuperää. Hän muistutti\nhuomattavassa määrässä yleistä _Melanchtonin_ kuvaa, mutta katse oli\nkenties raukeampi, kulmakarvat ehkä liian pystyyn pyrkivät; yleensä\noli kuitenkin yhdennäköisyys, varsinkin, otsaan, silmien asemaan ja\nsuuhun nähden, niin suuri, että lukutoverit kutsuivat häntä siltä\nnimeltä. Se oli _Ole Tuft,_ nykyisin ylioppilas ja teoloogi, pian\nvalmistuva papiksi. Ja toinen, tuo kotkanenäinen voittaja (kotkanokka\noli nyt iskenyt aika lujasti) oli hänen lapsuudentoverinsa,\nlääketieteen ylioppilas _Edvard Kallem._\n\nMonta vuotta oli kulunut siitä, kun heidän tiensä erosivat, ilman\nettä heidän välillään oli mitään yhteentörmäystä sattunut; nyt\ntapahtui se ja tulisikin se olemaan ratkaiseva.\n\nHeidän välillään, keskellä kunnasta, laulajien joukossa istui\nkookasvartaloinen nainen kukikkaassa silkkipuvussa, kaulan ympäri\noli leveä, keltainen pitsi, joka syvissä poimuissa ulottui aina\nvyötäisiin saakka. Itse hän ei laulanut, hän sitoi seppelettä\nruohiston kukista ja heinistä. Heti voi huomata, että hän oli\nvoittajan sisar, vaikka iho ja tukka olivatkin tummemmat. Pään muoto\nsama, vaikka otsansa oli verraten korkeampi, samoinkuin kasvotkin\nsuhteellisesti suuremmat, epäilemättä liian suuret. Suvun käyrä nenä\noli hänellä hiukan heikommin kaartuva, hänen leukansa pyörtävä,\nhuulet mehevämmät, kulmakarvat suoremmat ja silmät suuremmat kuin\nveljellä, -- ja kuitenkin olivat kasvot samat. Niiden ilmekin oli\nerilainen, sisaren oli, jollei juuri kylmä, niin ainakin hiljainen\nja tyyni: ei kukaan voisi hetkessä selittää ilmettä noissa syvissä\nsilmissä -- ja siitä huolimatta oli niissäkin sukulaisuutta. Kaula\noli voimakas ja hartiat hyvin muodostuneet, samaten oli povikin koko\npyylevä. Tukka oli sidottu hänelle ominaiselle sykerölle. Kaula oli\npaljaana, mutta leninki keltaisine pitsineen kävi ruumiinmukaisesti\nkermanruskeisiin muotoihin, samoinkuin koko puku näytti ikäänkuin\nnapitetulta; -- ja sellainen oli koko hänen olentonsa. Hän sitoi,\nniinkuin sanottu, seppelettä eikä katsonut niin toiseen kuin\ntoiseenkaan heistä, jotka olivat kiistelleet.\n\nAlkusyynä kiistaan oli ollut suuri, musta koira; nyt se lepäsi ja oli\nnukkuvinaan. Sen märkä, tuuhea turkki loisti auringon paisteessa.\nJotkut olivat viskanneet keppinsä veteen ja kiihoittaneet koiran\nsitä hakemaan, ja ne, jotka viskasivat, olivat joka kerta huutaneet:\n\"Simson, Simson!\" -- se oli koiran nimi. Edvard Kallem sanoi\nparille lähellä seisovalle: \"Simson merkitsee auringonjumalaa.\"\n-- \"Mitä ihmettä?\" kysyi eräs nuori neitonen, \"merkitseekö Simson\nauringonjumalaa?\" -- \"Niinpä kyllä, mutta siitä muistavat papit olla\nvirkkamatta.\" Hän lausui sen vallattomasti, tarkoittamatta loukata\nketään tai sanoa sen enempää. Mutta Ole Tuft sattui sen kuulemaan ja\nkysäisi hiukan yli olkainsa: \"Miksikäs ei papit uskaltaisi kertoa\nlapsille, että Simson merkitsee auringonjumalaa?\" -- \"Ei, siksi,\nettä silloin ei koko satu soveltuisi esikuvaksi Kristustarulle.\"\n-- Tämä viimeinen sana koski ja se oli tarkoituskin. Hymyillen\nja ylenkatseellisesti virkkoi Ole: \"Eikö sitten Simson kelpaa\nesikuvaksi, olipa hänen nimensä auringonjumala tai ei?\" -- \"Niin, jos\nhänen _nimensä_ on auringonjumala tai ei, mutta kun hän nyt kerta\nkaikkiaan _oli_ auringonjumala?\" -- \"Vai oli hän auringonjumala?\"\nhuudahti Ole ja nauroi. -- \"Sanoohan nimi jo sen.\" -- \"Nimi? Olemmeko\nme karhuja tai susia siltä, jos meitä sanotaan karhuiksi tai susiksi?\nTai jumalia, jos meitä nimitetään jumalien nimellä?\" -- Useat\nseurasta kuuntelivat kiistaa, toisia tuli lisäksi, niiden joukossa\nJosefine, ja kumpikin kiistatoveri kääntyi nyt hänen puoleensa.\n\n\"Vika on siinä\", sanoi Edvard, \"että kertomukset Simsonista\nvasta sitten saavat jonkun ajatuksen, kun tiedämme, että hän oli\nauringonjumala.\" -- \"Oh, sittenhän olisi kaikkien kansojen esi-isät\nja esihistoria aurinkotarua.\" Ole kertoi pari huvittavaa juttua\ntällaisesta tieteellisestä käsitystavasta. Se herätti naurua, ja\nmyöskin Josefine nauroi. Heti paikalla Edvard innostui ja alkoi\nselittää, että meidän norjalaiset jumalamme, jotka olivat intialaisia\nauringonjumalia, itse asiassa myöskin muutettiin kanta-isiksi\nsilloin, kun saatiin uusi uskonto, heidän alttarinsa, joilla kansa\noli uhrannut, selitettiin olevan hautakumpuja. Samalla tavoin tehtiin\njuutalaistenkin vanhoista jumalista kantaisiä, kun Jehovan palvelus\ntunki heidät tieltään. -- \"Mutta kukapas sen nyt tietää?\" -- \"Tietää?\nkysy Simsonilta! Miten järjetöntä uskoa, että ihmisen voima on\nhiuksissa! Mutta niin pian kuin lähdetään siitä, että ne merkitsevät\nauringon säteitä, jotka kesällä ovat pitkät ja talveksi tulevat\nlyhyiksi, saavat ne jotain merkitystä. Ja kun keväällä auringon\nsäteet kasvavat, niin käsittäähän jokainen, että auringonjumala\nsilloin jälleen voi syleillä maailman pylväitä. -- Eivät mehiläiset\nole koskaan laskeneet hunajata raatoon, mutta kuullessamme, että\njoka kerta, kun aurinko kulki jonkun tähtisarjan, esim. leijonan\nkautta, sanottiin, että aurinko teurasti leijonan, -- niin, silloin\nme ymmärrämme, että mehiläiset laskivat hunajaansa surmatun leijonan\nraatoon, s.o. kesän lämpimimpään aikaan.\"\n\nKaikki kuuntelivat tarkasti väittelyä ja Josefine oli suuresti\nkummastuksissaan. Hän ei katsonut veljeensä, sillä hän huomasi tämän\ntarkastelevan häntä, mutta ilme hänen kasvoissaan oli helposti\nkäsitettävissä. Se mitä Edvard aluksi oli sanonut, tarkoittamatta\nmuuta kuin hiukan pöyhkeillä tiedoillaan, se sai määrätyn päämaalinsa\nsen kautta, että Josefine seisoi heidän välillään. \"Egyptiläisillä\",\nhän kertoi, \"kevätaika alkoi silloin, kun aurinko teurasti karitsan\ns.o. kulki oinassikermän kautta, ja iloissaan kevään tulosta teurasti\njokainen egyptiläinen perhe sinä päivänä karitsan. Siitä ovat\njuutalaiset sen saaneet. Se tieto, että juutalaiset tekivät sen muka\nerotakseen tavoissaan egyptiläisistä, on väärä. Sen laita on ihan\nsama kuin ympärileikkauksen, jonka tavan ne myöskin ovat saaneet\nEgyptistä. Mutta siitä kaikesta papit ovat vaiti.\"\n\nKaikesta tästä tiesi Ole Tuft hyvin vähän tai ei laisinkaan mitään.\nHänen innokkaat opintonsa koskivat yksinomaan jumaluusoppia,\neikä hänellä muuhun ollut aikaakaan ja uskonsa hän oli perinnyt\ntalonpoikaisilta esi-isiltään; se oli liian vakava jättääkseen sijaa\ntieteellisille epäilyksille. Jos hän olisi sanonut sen heti alussa,\nniin tuskinpa olisi kiistaa syntynytkään. Mutta myöskin hän tunsi,\nettä Josefine seisoi heidän välillään ja oli johdettavissa suuntaan\ntai toiseen. Ja niinpä hän vastasikin pilkallisesti, että se kaikki\noli sulaa keksintöä, tänään se loistaa, mutta huomenna sulaa se\njäljettömiin.\n\nTätä ei toisen turhamielisyys sietänyt. \"Teoloogeilla ei ole\ntippaakaan rehellisyyttä\", hän huudahti. \"Ne salaavat, että\ntärkeimmät osat heidän uskonnostaan eivät ole juutalaisilta saatuja,\nvaan ovat muualta tulleita. Niinkuin kuolemattomuusoppikin, sekin\non Egyptistä. Samoin on käskyjen laita. Ei kukaan kiipeä vuorelle\nukkosilmalla saadakseen ilmestyksen kautta tietoa siitä, mitä kansa\non tiennyt jo tuhansia vuosia sitä ennen. Mistä on perkele kotoisin?\nMistä helvetin rangaistukset? Juutalaiset eivät niistä tienneet\nmitään. Papit ovat sellaisia -- no niin, että ne eivät rehellisesti\ntutkistele asioita, eivätkä kerro kansalle tällaista.\" Josefine\nmasentui, nuoriso, varsinkin miehet, oli silminnähtävästi Kallemin\npuolella; vapaa-ajattelu oli muodissa ja olipa kylläkin hauskaa\nhiukan hymyillä tuolle isiltä peritylle uskolle.\n\nEräs nuori mies pilkkaili luomiskertomusta. Kallemilla oli sekä\ngeoloogisia että muinaistieteellisiä tietoja ja hän käytti\nniitä taitavasti hyväkseen. Niissä tuli Ole Tuft vielä vähemmin\ntoimeen, hän mainitsi vain joitakin yrityksiä, joita joskus oli\ntehty, tarkoituksella yhdistää raamatun oppia muutamien uudempien\nhavaintojen kanssa, mutta sai osakseen ivaa. Ja niin sitä siirryttiin\nyhdestä uskonsäännöstä toiseen. Ja vihdoin he saivat sovitusopin\npideltäväkseen: se polveutui niin ikivanhoilta raakalaisajoilta,\nettä yksilön vastuunalaisuutta ei vielä ollut olemassa, vaan\nainoastaan heimon ja suvun. Tuft joutui vallan epätoivoon; tässä\noli hänen velvollisuutensa käydä toimeen, hän alkoi kovalla äänellä\ntunnustamaan kaikkea, mitä hän uskoi. Ikäänkuin se olisi auttanut!\nVäitteitä, väitteitä, -- tuoppas todistuksia! Ole Tuft käsitti liian\nmyöhään, että oli ottanut puolustaakseen liian paljoa ja senvuoksi\njoutui kokonaan tappiolle. Hän tunsi suurta tuskaa, taisteli\ntoivottomana, mutta taisteli kuitenkin ja julisti äänekkäästi,\nettä jos yksikään totuus näytti epäillyttävältä, niin syy oli\nyksinomaan hänessä, hän ei kyennyt sitä puolustamaan. Mutta Jumalan\nsana pysyi loukkaamattomana hamaan maailman loppuun saakka! Niin,\nmikä oli Jumalan sanaa? Raamatun sisältö ja henki, luominen (ei!),\nsyntiinlankeemus (ei, ei!), sovituskuolema (ei, ei, ei!) -- _hän_\nkiljui, _he_ kiljuivat, Tuftille tuli kyyneleet silmiin, ääni vapisi,\nhän oli kalpea ja kaunis.\n\nNuoriso ei ole aivan niin armoton kuin lapset, mutta samaa lajia.\nMuutamista kävi hän sääliksi, monet tahtoivat juuri nyt \"panna hänet\npussiin\", niiden joukossa myöskin Edvard Kallem.\n\nMutta Josefine siirtyi sen tumman ja sopraanoäänisen luo. Heti\nviritti tämä laulun ja toiset yhtyivät, -- herrat vähän myöhemmin\nkuin naiset. Koko seura kuului -- harvoja lukuunottamatta\n-- sekakööriin, joka kolmena viime talvena oli harjoitellut\nsellaisella ahkeruudella ja kestävyydellä, joka on mahdollista vain\npikkukaupungissa.\n\nJosefine istuutui keskelle kunnasta ja toiset hänen ympärilleen. Hän\nei laulanut, hänellä oli kukkansa.\n\nSeurue oli saapunut tänne tuolla purrella, joka iloisena lekotti\nauringon paisteessa. Siellä olivat Josefine, Edvard ja Ole istuneet\nyhdessä, aivan likitysten, sillä väljiä tiloja siellä ei ollut. Ei\nkukaan saattanut heidän hilpeästä, usein kuiskaavasta keskustelustaan\naavistaa muuta kuin että heidän välillään vallitsi kai suhde mitä\nparhain. Ja nyt, kolme tuntia myöhemmin, Ole Tuft istui tuolla kuin\nsyrjään sysättynä. Miten hän kärsikin siinä! Hänen kutsumuksensa,\nhänen uskonsa kimppuun oli hyökätty kaikkien nähden. Ja sen\noli tehnyt juuri Edvard! Ja niin julmasti, niin sietämättömän\npilkallisesti! Ja Josefine! Ei ainoatakaan osanottavaa sanaa, ei\nsilmäystäkään häneltä!\n\nOle ja hän olivat olleet ystäviä lapsuudesta saakka, kirjoittaneet\ntoisilleen, kun Ole oli Kristianiassa, hän joka toinen viikko ja\nJosefine niin usein kuin oli jotain kirjoittamista. Kun Ole oli\nloma-aikoina kotona, kohtasivat he toisensa joka päivä. Niinä kahtena\nvuotena, jolloin Josefine oli ranskalaisessa kasvatuslaitoksessa\nEspanjassa, oli kirjeenvaihto vieläkin vilkkaampi hänen puoleltaan,\nja kun hän tuli sieltä kotiin, -- niin muuttunut kuin olikin, --\njatkui ystävyys samallaisena kuin ennenkin! Hänen isänsä auttoi\nOlen lukuhommia, niin että tämä saattoi uhrata koko intonsa\nniihin; hän aikoi valmistua jouluksi ja kaikki ennustivat siitä\ntulevan loistavimman jumaluusopillisen tutkinnon, mitä koskaan oli\nsuoritettu. Epäilemättä hänen oli avusta kiittäminen Josefineä,\nmahdollisesti myöskin hänen veljeään. Molemmat he olivat aikoinaan\nvieneet hänet heidän isänsä luo, rehtorin kotiin ja apteekkarin\nperheeseen ja niin yhä edelleen. Josefinen kautta hän pääsi sittemmin\nkaikkialle. Josefine oli tavallisesti harvapuheinen ja usein ihan\nsietämätön, mutta suhteessaan häneen horjumattomasti uskollinen.\nTyttö saattoi moittiakin häntä (ei hän aina ollut hänen mielensä\nmukainen), mutta se kuului heidän suhteeseensa, Ole ei siitä\nnärkästynyt eikä tyttökään sillä sen pahempaa tarkoittanut, jo heti\nensi päivästähän Josefine oli ollut hänen holhoojansa. Vielä ei\nOle ollut uskaltanut lausua tytölle, että hän rakasti häntä, eikä\ntarvinnutkaan, ja oikeastaan hänen rakkautensa olikin liian pyhä\ntullakseen sanoin ilmaistuksi. Hän luotti Josefineen yhtä lujasti\nkuin uskoonsa. Hän oli talonpoika, hänen olentonsa oli pelkkää\nyhtenäisyyttä, hänen pääpiirteensä oli varmuus. Jumala huolehti\nhänen uskostaan; hänen onnestaan ja tulevaisuudestaan piti taas\nhuolen -- luonnollisesti myöskin Jumala, mutta Josefinen kautta.\nHänen silmissään _hän_ oli kaupungin ja koko maan kaunein, tervein,\nreippain tyttö ja sitäpaitsi hyvin rikas. Tämä viimeinen ominaisuus\noli myöskin otettava lukuun, sillä hän oli pienestä pitäen ollut\nkunnianhimoinen haaveilija, unelmansa kulkivat vain toiseen suuntaan.\n\nYlioppilastoverit sen kylläkin tiesivät. Paitse \"Melanchtoniksi\"\nsanoivat he häntä \"piispan-aluksi vuonoilta\" tai \"vuonopiispaksi\".\nHän tunsi jo tarvettakin, että häntä niillä silmillä katseltiin,\ntämä lapsellinen piirre sopi hyvin hänen hymyilevään varmuuteensa,\n-- hän oli myöskin kaunis nuorukainen, verevä ja avokatseinen, --\nja silloinhan ei kunnianhimokaan näytä vastenmieliseltä. Nyt tunsi\nhän itsensä syöstyksi alas lujasta, hymyilevästä korkeudestaan! Vain\nse, joka on ollut niin varma ja ensi kerran kärsii perinpohjaisen\ntappion, saattaa niin kokonaan joutua pois suunniltaan. Pahinta\noli se, että Josefine ei tahtonut tietääkään hänestä, Ole katsoi\nvähänväliä häneen, mutta hän vain järjesteli kukkiaan ja heiniään,\nikäänkuin Olea ei olisi olemassakaan.\n\nViimein Olesta tuntui, kuin häipyisivät nuo kaikki pois tai kuin\nei hän itsekään enää olisi siinä. Hän ei tuntenut istuvansa, ei\nkuulevansa, ei näkevänsä mitään. Tuolla ylhäällä talon pihalla\nkatettiin illallispöytää, kaikki menivät sinne heti kun se oli\nvalmiina, siellä syötiin, juotiin, juteltiin, naurettiin, mutta hän\nei tuntenut olevansa mukana, hän seisoi siellä yhdessä paikassa\ntuijottaen lahden toiselle puolen tai jonnekin kauas, kauas. Muuan\nnuori kauppias jutteli hänelle höyrylaivareittilöistä, ne ei olleet\nlainkaan hyvin järjestetyt; eräs tyttö huonoine hampaineen, punaisine\npalmikoineen ja kesakoineen -- Ole oli ollut opettajana hänelle --\nvakuutteli, että merimiehet eivät olleet niin sivistyneitä kuin\nsopisi odottaa heiltä, jotka niin paljon matkustelivat. Emäntä tuli\nhäneltä kysymään, minkävuoksi hän ei syönyt, ja isäntä joi hänen\nterveydekseen. He osoittivat hänelle sen kautta entistä kunnioitusta,\nmutta kumpikin heittivät häneen pikaisen kysyvän silmäyksen ja se\nsaattoi hänet vallan vapisemaan. Hän tunsi epätoivoa. Jatkuvassa\ntuskassaan, joka tuntui vain lisääntyvän, hän näki epäilystä ja\npilkkaa kaikkialla, vieläpä toisten ilossakin. Edvard Kallem oli\nsanomattoman hyvällä tuulella ja kaikki pyrkivät hänen ympärilleen,\nja Edvardin vuoksihan (hän oli tullut kotiin vasta pari viikkoa\nsitten) koko huvimatka oli pantukin toimeen. Ole näki kuin unessa,\nettä Josefinen kukat olivat nyt pöydällä, ja kuuli kehuttavan hänen\nerinomaista värien sovittelutaitoaan. Itse oli Josefine istuutunut\nparin ystävättärensä kanssa pienen kivipöydän ääreen, johon ei\nuseampia mahtunut, oliko tämä senvuoksi, ettei hän, Ole, pääsisi\nsiihen mukaan? He olivat ruokapöydän toisella puolella. Ole näki\nJosefinen juttelevan ja nauravan ja nuoret herrat tarjoilivat heille,\nEdvard oli siellä montakin kertaa ja sai tytöt naurusuulle. Tämän\nkaiken Ole huomasi tuntien kummallista pelkoa. Hälinä viilsi hänen\nsydäntään, nauru häntä iletti, ruokaa hän ei saanut menemään alas,\njuoma oli hänestä karvasta, ihmiset koneellisia, ja talo, lahti,\npursi ja tunturit hiukan tungettelevan lähellä häntä.\n\nKun tuuli oli kokonaan tyyntynyt, täytyi seurueen lähteä jalkaisin\nkaupunkiin. He lähtivät marssimaan yhdessä joukossa ja laulaen, mutta\neipä aikaakaan, niin jo riensi kesävieraita taloista heidän luokseen,\nja kun niiden joukossa oli tuttuja, niin seisahduttiin. Sitten ne\nsaattoivat heitä vähän matkaa, toisia tuli lisää ja joka kerta\npysähdyttiin ja hajaannuttiin useampiin joukkoihin. Sillä tavoin Ole\nsaattoi jättäytyä jälkeen, ilman että muut sitä huomasivat. Hän ei\nvoinut enää kauemmin sietää heidän seuraansa ja hilpeyttänsä.\n\nSillä vasta nyt näet keräytyi _kaikki_ Josefinen ympärille.\nEdvardin väittely ja hyökkäys, tappion tuottama häpeä, loukattu\nuskonnollinen tunne ... kaikki se sulautui yhdeksi ainoaksi\najatukseksi, että _Josefine_ ei ollut tukenut häntä, ei sanallakaan,\nei niin silmäyksellä, välttänyt häntä ja nyt lisäksi jättänyt\nhänet! Tätä hän ei voinut kestää, sillä Josefine oli käynyt hänelle\nniin sanomattoman suuriarvoiseksi, sen hän tiesi, vaan sitä hän ei\nhävennyt. Koko elämänsä korkeasta päämaalista, pyrkimyksestä tulla\nlähetyssaarnaajaksi, hän oli luopunut heti, kun huomasi, ettei\nJosefine siitä välittänyt. Joka kerta kun äiti oli hänelle lausunut,\nettä lähetyssaarnaajaksi hänen ei ainakaan pitäisi ruveta, hän oli\najatellut, että enemmän tulisi kuulla jumalaa kuin ihmisiä. Mutta\nkun Josefine voimakkaalla tavallaan oppi tuntemaan todellisuutta\nlähempää, hylkäsi hän sen tuumansa, tytön tarvitsematta lausua\nsiitä sanaakaan. Ole ajatteli itsekseen, että niin voimakas rakkaus\nihmiseen kostaa vielä itsensä. Mutta eihän hän voinut sille mitään.\n\nTällaisia ja tuhansia muita mietteitä päässään hautoen jättäytyi\nhän jälkeen ja haki tien vierestä, metsästä kätkön, jonne laskeutui\nodottamaan, kunnes kesävieraat olisivat tulleet takaisin ja menneet\nsivu. Hän heittäytyi kasvoilleen maahan; nuo viileät heinänkorret,\njoita vasten hänen poskensa ja otsansa nojasi ja tuo kostea multa,\njonka tuoksua hän hengitti, puhuivat hänelle. Tuollainen varjossa\nkasvava nurmi ei tuoksua, samoin kävisi hänellekin, sillä Josefinen\nrinnalla hän oli auringon valossa, ilman häntä oli kaikki vain varjoa.\n\nVeli oli Josefinen riistänyt häneltä, huusi ääni hänen rinnassaan.\n\nVeli, joka vielä muutamia päiviä sitten ei ollut Josefinestä\nvähääkään välittänyt, kun sitävastoin Ole oli ollut hänen ystävänsä\nlapsuudesta saakka, soudellut hänen kanssaan, lukenut hänelle,\nollut hänelle samalla kertaa kuin sisar ja veli ja uskollisesti\nkirjoittanut hänelle, kun he olivat kaukana toisistaan! -- veli ei\nollut koskaan tehnyt mitään sellaista. Vieläpä tämän tappionsakin hän\nlaski tulopuolelle, sillä jollei hän Josefinen vuoksi olisi pannut\nniin omalletunnolleen tutkinnonsuorittamista, johon tämän isäkin\noli häntä rahallisesti avustanut, niin olisi hän tiennyt enemmän\nniistäkin asioista, joista nyt oli väitelty, ja ehkä hän silloin ei\nolisi kärsinytkään tappiota; -- senkin hän kärsi uskollisuutensa\nvuoksi.\n\nEdvard oli, niin kauan kuin Josefine oli lapsi ja\nkasvuijässä, harvoin sisarensa kanssa riitelemättä. Tyttö oli kauan\npysynyt laihana suurine, tummine silmineen, tavallisesti tukka\nepäjärjestyksessä ja kädet punoittavina, kaikin puolin aika\n\"hollakkana\". Veljensä nimitti häntä \"ankanpojaksi\", ja yhteen\naikaan, kun hänen jalkansa oli kipeänä, \"ontuvaksi ankanpojaksi\".\nHän ei ollut koskaan oikein päässyt selville sisarestaan, sillä\nJosefine pysyttelihe, uhkamielinen ja ujo kun oli, -- aina välimatkan\npäässä. Ja sitten oli vielä sisarensa tähden saanut kärsiä monta\nselkäsaunaa. Sisar piti näet \"oikeudenmukaisena\" kaivata joka\nkerta, kun hän teki joitain koirankonstiaan. Ja löipä häntä siitä,\nniin oli \"oikeudenmukaista\" kaivata sekin. Hän ei pitänyt lainkaan\nsisarestaan. Pian loittonivat he toisistaan senkin kautta, että\nEdvard jätti isänsä kodin. Tuon onnettoman päivän jälkeen, jolloin\nisä ja poika olivat kohdanneet toisensa Suur-Tuftilaan menevällä\ntiellä, armahti apteekkari vanhaa ystäväänsä ja otti pojan luokseen\nja kaikissa suhteissa kuin omaksi lapsekseen. Ja mikä isälle ei ollut\nonnistunut, se onnistui nyt. Poika otettiin heti pois koulusta, ja\nhän sai antautua kokonaan mieliaineitaan, luonnontieteitä tutkimaan.\nKemialliset ja fysikaaliset kokeet ja kasvitieteelliset retkeilyt\nolivat hänestä korkeinta, mitä tiesi, ja kahteen vuoteen hänellä\nei ollut muuta luettavaa kuin kaikkea mahdollista sille alalle\nkuuluvaa. Ylioppilastutkintoa varten välttämättömät aineet hän luki\naika vauhdilla yksityisopettajan johdolla; toisen tutkinnon jälkeen\nalkoivat hänen lääketieteelliset opintonsa. Ennen ylioppilaaksi\ntuloa, kotona ollessaan, hän näki sisartaan vain silloin, kun kävi\napteekilta hänen luonaan, ja kun heidän harrastuksensa olivat\nerilaiset, ei heidän välillään juuri keskinäistä seurustelua ollut.\nSittemmin oli apteekkarilla tapana ottaa hänet mukaansa ulkomaille\nmelkein joka kesä; Edvardhan osasi kieliä, joiden taitamisella\napteekkari ei saattanut liioin kehua. Siis he eivät myöskään\nloma-aikoina monesti toisiaan tavanneet. Mutta siitä lähtien\nkun Edvard oli palannut ensimäiseltä ylioppilaana tekemältään\ntällaiselta ulkomaamatkalta ja Josefine näki täysikasvuisen veljensä\nnykyaikaisena sekä puvultaan että ajatuksiltaan, leimuavana,\nvoimakkaana, kaikkien nuorten, varsinkin naisten ihailun esineenä,\nsiitä lähtien Josefine oli ihaillut häntä. Edvard taas puolestaan\njoko ylenkatsoi tai yhä vielä kiusaili häntä, se tuotti hänelle monta\ntuskan hetkeä, mutta hän kärsi ne saadakseen jälleen olla siellä,\nmissä veljensäkin, vaikkapa äänettömänä syrjästäkatsojana.\n\nOle ymmärsi hänet, vaikka Josefine ei koskaan hänelle sydäntänsä\navannut. Hänellekin puhui Josefine harvoin Edvardista ja silloinkin\nvaan nimittäen häntä \"ilkiöksi\", \"löyhkänäksi\", \"tuulimyllyksi\"\nj.s.s. Mutta uskollisten palvelustensa kautta, silloin kun hän kärsi\nveljensä ylenkatseesta ja loukkaavista sanoista, Ole tuli hänelle\n\"sydämen-aarteeksi\".\n\nEdvard oli nyt suuresti muuttunut, hänen uteliaisuutensa oli\nvaihtunut tiedonhaluksi, hänen levottomuutensa tahdonlujuudeksi.\nMutta samalla aikaa kävi hänen sisarensakin läpi monivaiheisen\nmurroskauden, josta veli ei tiennyt mitään. Nyt oli siitä juuri kaksi\nja puoli vuotta, kun hän oli viimeksi hänet nähnyt, Josefine oli\nollut kaksi vuotta Ranskassa ja Espanjassa ja viime kesäloman aikana\nEdvard oli ollut apteekkarin kanssa matkoilla Englannissa; myöskin\ntänä vuonna he olivat olleet parisen kuukautta ulkomailla. Sitä\nsisarta, jonka hän nyt näki, hän ei tuntenut. Ensi tapaamisen jälkeen\noli Josefine alinomaa hänen mielessään.\n\nEi hän mikään kaunis ole, sanoi heti Edvard Olelle (tämän\näärettömäksi kummastukseksi), kun he ensi kerran tapasivat toisensa.\nMutta hän ei väsynyt puhumasta siitä uudesta ja erikoisesta\nvaikutuksesta, jonka Josefine teki täällä muiden joukossa. Hänen\näitinsä lienee ollut kiintynyt johonkin espanjalaiseen naiseen,\nsilloin kun hän kantoi häntä povensa alla. Jos ei hänellä olisi\nollut tuota kummallisuutta silmissä, jotka kaikkialla maailmassa\neroittavat toisen kansan toisesta; -- niin olisivat espanjalaiset\nluulleet häntä kansalaisekseen. Miten suuren vaikutuksen se tekikin\nnorjalaisessa talossa! Josefinellä oli hyvä puhelahja, sukkela ja\nreipas, mutta oikeastaan hän oli harvapuheinen -- ja pysyi syrjässä;\nkäytti rohkeita, uusimman muodin mukaisia pukuja, rakasti voimakkaita\nvärejä, niin että hän miltei ärsytti ihmisiä, mutta oli kaikissa\nmuissa tavoissaan kaino.\n\nNyt oli Edvard taas hänen veljensä. Heidän isänsä oli poissa ja\nsilläaikaa hän asui rehtorin luona eikä ollut aina tavattavissa,\nmutta silloin kun se oli mahdollista, olivat he yhdessä. Sisaresta\ntuntui kuin olisi Edvard tahtonut tutkia häntä ja oli senvuoksi\nvaruillaan, mutta häntä kuitenkin miellytti suuresti se, että Edvard\nmuiden läsnäollessa puhutteli häntä ja katseli häntä niin usein.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Ole syvästi onnettomana siellä metsässä painoi kasvonsa\nnurmikkoon, muistui hänen mieleensä ne hetket, jolloin Josefine\ntanssisalissa näki veljensä tanssivan milloin yhden milloin toisen\nkanssa -- joskus montakin tanssia saman tytön kera ja vain \"armosta\"\nkerran sisarensa kanssa.\n\nMutta nyt!\n\nNyt oli hän tullut Edvardin rakkaaksi sisareksi, -- ja Olen ja hänen\ntäytyisi erota.\n\nMinkävuoksi särkeä suhde, jota Edvard ei tuntenut? Mitä varten ottaa\noikeuksia, joita ei ollut ansainnut! Muutaman päivän yhdessäolosta\npäätellä, kuka sopi sisarelle, kuka ei?\n\nMitä syytä oli hyökätä kaikkien nähden hänen kimppuunsa ja pilkata\nhänen elämäntehtäväänsä? Eikä ainoastaan häntä, vaan Jumalaakin.\n\nSamassa kun tämä ajatus heräsi Ole Tuftin mielessä, levisi tavattoman\nvoimakas valaistus ja sen loisteessa kohosi jotain suurta taivaalle\ntuolta kaukaa vuonon toiselta puolen kohoavien tuntureiden takaa. Hän\nitse lepäsi kasvot nurmikossa ja tunsi sen niskassaan. Sitten kuului\nkuiskaus, ja se kuiskaus täytti koko ilman sieltä tänne saakka --:\n\"mitä olet sinä tehnyt minusta?\"\n\nOh, hän tunsi itsensä muserretuksi, maahan vajonneeksi. Nyt käsitti\nhän, minkä vuoksi tuska leikkasi kuin partaveitsellä pois kipeän\nhänen lihastaan. Hän joutui tänään tappiolle senvuoksi, että oli\nollut valehtelija. \"Älköön sinulla olko muita jumalia!\" Ei, ei, ei,\nanna minulle anteeksi, säästä minua! -- \"Sinun lihalliset, sinun\nturhamaiset haaveesi!... Käytä nyt yösi kuin Israel taistellaksesi\nminun kanssani, -- käärme, joka kiemurtelet tomussa!\" -- -- --\n\nIlmasta hänen yläpuoleltaan kuului tuhansien siipien suhinaa.\n\nEi ollut ensi kertaa kuin vanhan testamentin ankaruus lankesi\nkorkeudesta hänen ylitsensä. Nuo kysymykset suuresta tai pienestä,\nuskaltaisiko hän yrittää \"suurinta\", ... vai tyytyä keskinkertaiseen,\nhän kuten muutkin, -- eivät olleet uusia.\n\nMutta jos hän tapaisi Josefinen hyvällä tuulella jälleen, niin ei\nkysymyksiä olisi olemassakaan. Josefine siveli ne pois yhdellä\nainoalla ystävällisellä kädenliikkeellä. Niin hän tekisi nytkin.\nVaikka hän ei ollutkaan tässä hänen luonaan, niin herätti hän\nkuitenkin hänen mielessään vastustusintoa. Ei koskaan olisi Josefine\ntänään saattanut hyljätä häntä senvuoksi, että veli sitä tahtoi, ei\nkoskaan! Jos hän olisi ymmärtänyt sen _sillä tavoin_, niin olisi\nhän menetellyt päinvastoin. Ei, Josefine hylkäsi hänet siksi, että\nhän oli kurja raukka, yksinomaan siksi. Kenties myöskin senvuoksi,\nettä ei halunnut taisteluun, Josefinehan oli niin arka. Eihän\nhän ollut veljenkään puolella. Hän oli istunut kunnaalla joukon\nkeskellä ja myöhemmin, syödessä, kahden ystävättärensä seurassa eri\npöydän ääressä. Kun he lähtivät sieltä pois, ei hän ollut siellä,\nveli keräsi useimmat ympärilleen... Miksi ei hän, Ole, ollut sitä\najatellut, ennenkuin nyt? Josefine oli uskollinen hänelle, varmasti\nhän oli uskollinen! Ole karkasi seisomaan, miten ihmeen tavalla hän\nei ennen ollut sitä tullut ajatelleeksi?\n\nHän oli halunnut, että Josefine tavalla tai toisella auttaisi häntä,\nainakin lohduttaisi ja osoittaisi, miten kovasti häneen koski Olen\nkohtalo. Mutta kaikki sellainenhan oli vasten Josefinen luontoa.\nKuinka hän voikaan sellaista ajatella? Varsinkin kun siitä olisi\nsyntynyt häiriötä ja kaikki olisivat katsoneet Josefineen.\n\nHän oli ollut suuri hölmö. Tämän iloisen havainnon tehtyään hän\nhyppäsi ulos kätköstään, yli maantien ravin ja läksi kiiruhtamaan\nkotiin hänkin.\n\nHerra-jumala, kuinka hän rakasti häntä! Hän oli näkevinään Josefinen\nedessään sellaisena, jolloin Ole oli hänen mielestään lapsellinen;\nhän näki, miten Josefine kaikessa majesteettiudessaan loi häneen\npitkän, lämpimän katseen!...\n\nMyöhäisestä auringonlaskusta ei jäänyt mitään punaruskoa taivaalle,\nyö oli harmaa ja raukea, mäkien päällä näkyi pieniä rakennuksia\nja siellä täällä joku huononlainen kesähuvila, matalia puita ja\ntoisistaan hajallaan olevia pensaita.\n\nHän näki sen, eikä nähnyt sitä, kulkiessaan siinä ajatuksiinsa\nvaipuneena. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt tiellä, näkyi tuolla\nkaukana kyllä joku, kaupunkiin menijä. Hän hiljensi kulkuaan, jotta\nei saavuttaisi häntäkään, eikä huomannut, että menijän etupuolella\noli joku, joka tuli tännepäin. Nyt näki hän ne molemmat. Mutta, rakas\nystävä ... eiköhän se vaan ollut?... Vai erehtyikö hän?... Ei, hän\ntunsi hatun, jopa käynninkin, koko olennon, jollainen oli vain yksi\nainoa! Josefine tuli takaisin häntä hakemaan! Sellainen oli Josefine.\n\n\"Mutta minnekäs sinä jäät?\" sanoi Josefine. Hänen kasvoilleen oli\nkohonnut puna, povi aaltoili, ääni vavahteli ja päivänvarjo, joka\noli supussa hänen vasemmassa kädessään, liikkui hermostuneesti. Ole\nei vastannut, katsoi vain häntä silmiin, leninkiin, hattusulkaan ja\nhänen muhkeaan vartaloonsa, niin että Josefinen täytyi hymyillä,\nsillä niin ylenpalttinen, äänetön ihastus ja kiitollisuus tunkeutuu\nminkä panssarin läpi hyvänsä. \"Josefine, oh, Josefine!\" Hatusta\naivan saappaisiin saakka loisti pelkkää onnea ja ihastusta. Silloin\nastui Josefine reippaasti ja hilpeänä hänen luoksensa, tarttui hänen\nvasempaan käsivarteensa ja työnsi häntä hiljaa eteenpäin, hänen oli\nlähdettävä astumaan.\n\nOlen kasvoissa oli jälkiä ruohoista, ja Josefine luuli, että hän oli\nitkenyt: \"Sinä olet tyhmä, Ole\", kuiskasi hän.\n\nHarmaa kesäinen yö, joka saa yhtä vähän nukkua kuin valvoa, vaikuttaa\nyleensä puoleksi vapauttavasti. Näihin kahteen se vaikutti kuin\nhämärä huone salakihloissa oleviin. Josefine antoi kätensä levätä\nhänen käsivarrellaan, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,\nkatsoi Josefine häneen kuin lapseen, jota laitetaan nukkumaan.\n\"Minä ajattelin, näetkös\", sanoi Ole, \"ajatteles, minä luulin...\"\nKyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. \"Sinä olet tyhmä, Ole!\" kuiskasi\nJosefine jälleen. Ja sillä oli päivän myrsky pois puhallettu.\n\nKäsi jäi lepäämään hänen käsivarrelleen, näytti siltä kuin olisi hän\nkuljettanut vangittua. Ole tuskin tunsi sen kosketusta, mutta se\nvärisytti häntä selkäpiitä myöten. Tuontuostakin kosketti silkkihame\nhänen polviaan, he astuivat yhtä jalkaa, Olea ajoi Josefinestä tuleva\nsähkövirta eteenpäin. He olivat aivan kahdenkesken maantiellä ja\nympärillä vallitsi hiljaisuus, he kuulivat vain omat askeleensa ja\nsilkkihameen kahinaa. Ole piti käsivarttaan, jolla Josefinen käsi\nlepäsi, hyvin hiljaa, ikäänkuin pelkäisi hän käden muuten putoavan\nmaahan ja särkyvän kappaleiksi. Vain tämä epätäydellisyys siinä oli\n-- ainahan on jotain epätäydellisyyttä olemassa, -- ja Olessa heräsi\nhuomattava halu asettaa käsi hänen käsivarteensa niinkuin yleensä\ntapana on, sitten hän voisi sitä puristaakin hiukan. Mutta hän ei\nuskaltanut.\n\nHe kulkivat tietä pitkin edelleen. Ole silmäili ympärilleen ja\nhuomasi, ettei kuuta näkynyt taivaalla. \"Kuukaan ei ole nyt\nnäkyvissä!\" sanoi hän. -- \"Olisi ollutkin valoisampi, jos olisi ollut\nkuutamo\", vastasi Josefine hymyillen. \"Paljon valoisampi.\" Heidän\nääntensä soinnut yhtyivät ja leikkivät kuin linnut ilmassa.\n\nMutta juuri senvuoksi kävi vaikeaksi puhella enempää. Siinä\nkulkiessaan ja miettiessään, mitä nyt sanoisi, Ole tuli sekä\nliikutetuksi että ylpeäksi. Hän muisti sen lauantai-illan,\njolloin pojat olivat olleet ilkeitä hänelle koulupihalla, ja hän\njuoksi lumisohjussa pakoon aina Suur-Tuftilaan saakka, hän muisti\nsilloisen kurjan tilansa, mutta siitäpä olikin saanut alkunsa hänen\nylennyksensä nyt, kun hän toiselta suunnalta tuli kaupunkiin,\nkäsitysten hänen kanssaan, ... ei, ei sittenkään oikealla tavalla.\nSiinähän oli sittenkin se epätäydellisyys.\n\nSanoisiko hän sen? Olisikohan hänkin sitä mieltä? \"Mehän olemme nyt\naivan kahden, sinä ja minä?\" Kiertoteitse koetti hän päästä siihen,\nmutta ääneen ei ollut luottamista, se petti hänet. Ja eihän Josefine\nsitäpaitsi vastannutkaan. Heidän välillään tuli hiljaisuus, ääretön\nhiljaisuus. Mutta ajatelkaas, silloin liukui Josefinen käsi itsestään\nhänen käsivarrelleen ja jäi siihen samalla tavoin kuin kihlattujen\non tapana. Vavistus kulki läpi koko Olen ruumiin, ja rohkenipa hän\npuristaakin sitä hiukan, mutta ei uskaltanut katsoa Josefineen. He\nkulkivat edelleen.\n\nKohta häämöittikin kaupunki heidän edessään, laivojen taklaukset\nsulautuivat yhteen kuin torneiksi tai muistuttivat ne suklaasta\ntehtyjen laivojen yhtenäisiä taklauksia, talot näyttivät villaisiin\nverhoutuneilta, melkein värittömiltä, kaikki oli kuin laatikkoon\npakattavaksi laitettuna, ja tunturit vartioivat niitä. Yksi ainoa\npitkä, heikko ja epämääräinen ääni kuului, yksi himmeä säde tämän\nhämyharmaan hiljaisuuden läpi. \"Etkö tahtoisi kertoa jotakin?\"\nvirkkoi Josefine hätäisesti, ikäänkuin ei jaksaisi enempää sanoa\nsamalla kertaa. Se vaikutti Oleen vapauttavasta ja hän kysyi,\nkertoisiko hän -- valosta. \"Niin, vaikka valosta\", vastasi Josefine;\n-- oliko se ivaa? --\n\nOle aloitti kertoa siitä, mutta ei tehnyt sitä selvästi. Ensi\nkerralla, kun Josefine äkkiä kysyi jotakin epäselvää, tunsi Ole\nkykenemättömyytensä, hän ei tuntenut asiaa kylliksi hyvin. \"Ei\nannappas minun ennemmin kertoa loppu Jeanne d'Arcista\", hän\nsanoi, \"kuten muistat, keskeytettiin meidät eilen.\" -- \"Niin,\nottakaamme Jeanne d'Arc!\" sanoi Josefine, vieläkin iloisemmin ja\nhymyillen. \"Mutta jos sinä et tahdo --?\" -- \"Kyllä, mielelläni!\"\nJa sen lausui Josefine lempeämmällä äänellä, kuin tahtoen sovittaa\nedellistä. Sitten kertoi Ole lopun Jeanne d'Arc-tarinasta, vasta\nilmestyneen teoksen mukaan, jonka hän nyt kesälomalla oli saanut\nlainaksi Josefinen isältä. Tämä aihe oli häntä lähellä, hänen\nlänsirannikkolainen laulava äänensä kuvaili sitä hiukan laajasti,\nhänen sanojenkäyttelynsä oli opittua, mutta ääntämistavassa\noli kotiseudun sävyä, joskin hiukan lievennettynä. Koko hänen\nkertomistapansa oli entiselle talonpoikaispojalle ominaista, ja\nse sopikin mainiosti vanhaan tarinaan. Josefine katsahti häneen,\nkatsahti hänen puhtaasen sydämeensä.\n\nJa he tulivat kaupunkiin. Josefine oli kiintynyt kuuntelemaan\nkertomusta ja he kumpikin olivat niin innostuneet siitä, että\neivät joutuneet ajattelemaankaan, että joku voisi kohdata heidät,\nvielä vähemmin huomaamaan, että heidän kummallakin puolellaan oli\nrakennuksia. Ole vain hiljensi ääntänsä ja jatkoi kertomistaan.\n\nMutta kun he lähestyivät sitä katua, jonka varrella Olen täti asui\nja jota pitkin hänen tulisi kulkea, seisahtui hän, vaikka kertomus\nei ollutkaan vielä lopussa. Saisiko hän saattaa Josefineä kotiin?\nRehtori asui vähän kauempana; jos ei hän saisi, täytyisi hänen erota\nhänestä tässä. Tätä kysymystä ei hän tehnyt ensi kertaa.\n\nJuuri senvuoksi heräsi sama ajatus Josefinessä; hän ei ollut\nmilloinkaan pitänyt sellaisesta \"mutkailusta\", jota hänen mielestään\nportille saattaminen oli, kun kerran saattajan oma tie oli toisaanne.\nNiin oli ollut laita jo heidän lapsuudestaan saakka, sillä Josefineä\noli kiusoteltu Olella. Mutta hän tiesi, että _Ole_ pani sille suuren\narvon.\n\nSillä vähällä matkalla, mikä oli jälellä, he kulkivat kumpikin\nmiettien tätä seikkaa oikein jännityksellä. Heitetäänkö tässä\nhyvästit, -- vai --? Alkujaan niin lapsellinen seikka oli nyt\nmuuttunut tärkeäksi kysymykseksi. Josefine ei päässyt asiasta\nselville, mutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, veti hän hiljaa\nkätensä Olen käsivarrelta ja ojensi sen hänelle hyvästiksi. Hän\nhuomasi Olen hämmästyksen. Ja sovittaakseen sen heti Josefine loi\nhäneen kiitollisuudesta loistavan, säteilevän silmäyksen, puristi\nlujasti hänen kättään ja sanoi: \"Kiitos tästä illasta!\" aivan\ntoisella äänellä ja sävyllä kuin koskaan ennen näiden vuosien aikana!\nSanat kulkivat sydämestä sydämeen kuin koko elämän ajaksi annettu\nlupaus, ja se oli niiden tarkoituskin. Hän lausui kiitoksensa\nOlen uskollisuudesta, hänen rakkaudestaan nyt ja aina. Ole seisoi\nkalpeana. Josefine huomasi sen ja mietti hiukan, -- veti sitten\nkätensä pois ja läksi. Mäellä hän kääntyi vielä kerran Oleen päin,\nkiitollisena siitä, että tämä oli sekä sanoissaan että teoissaan vain\ntahtonut noudattaa hänen tahtoaan. Josefine nyökkäsi hänelle ja Ole\nnosti lakkiaan.\n\nHetki sen jälkeen seisoi Josefine huoneessaan, liiaksi lämmenneenä\nruvetakseen levolle ja sitäpaitsi niin virkeänä. Hän ei oikeastaan\nhalunnutkaan nukkumaan, hän tahtoi joka tapauksessa ensin nähdä\nauringon nousun tai valvoa vaikka päivään saakka. Hänen ikkunansa\noli pihalle päin, tuolle suurelle koulukentälle, jonka toisessa\npäässä oli voimistelusali; muutamia voimistelutelineitä oli\nmyös sen ulkopuolella. Kadulta katsoen hänen makuukamarinsa oli\nensikerroksessa, mutta kentältä päin toisessa. Pikku tyttönä hän\noli satoja kertoja hypännyt ulos ikkunasta, kun ei halunnut mennä\noven kautta. Hän avasi ikkunan ja hänen mielensä teki hypätä nytkin\nikkunasta ja mennä kävelemään koulukentälle. Kaikista mieluimmin\nhän olisi tahtonut astuskella koko yön Olen kanssa, mutta sitä ei\ntämä ollut huomannut. Kenties juuri senvuoksi, ettei Ole ollut sitä\nesittänyt, hän oli jättänytkin hänelle hyvästit jo siellä kadulla.\n\nMutta lähemmin asiaa harkittuaan hän ei uskaltanutkaan lähteä\nkentälle. Sattui näet usein, että nuorten miesten, jotka tulivat\nkylämatkoiltaan, veneretkiltään tai juopottelureissuiltaan,\npisti päähän poiketa tänne lapsuutensa leikkipaikoille hyppimään\nvoimistelutelineillä, ja hän ei tahtonut tulla tekemisiin\npuolihumalaisten nuorukaisten kanssa. Hän otti hatun päästään ja\nnojautuen puoliksi ikkunasta ulos jäi miettimään tapahtunutta, joka\nhäntä vieläkin houkutteli ulos.\n\nSilloin kuulee hän askelia ulkoportailta ja sitten hiekkakäytävältä,\njoka toi tänne huoneisiin. Olisikohan se Ole? Oliko hän niin\nkaihomielinen, että tahtoi tulla katselemaan hänen ikkunoihinsa?\nHän ei saisi tulla! Jumala varjelkoon häntä, jos hän tuli! -- Hän\nkuunteli suurella jännityksellä; -- ei ... tuo astunta oli liian\nnopeaa; se oli, ... hän tunsi sen, tuossa hän seisoikin, se oli hänen\nveljensä.\n\nNiin, Edvard sieltä tuli. Hän ei kummastunut nähdessään sisarensa,\nhän suuntasi askeleensa häntä kohti. Ja tultuaan avoimen ikkunan alle\nhän ojensi hänelle tervehdykseksi oikean kätensä, johon Josefine\ntarttui. Hänen silmänsä vilkuivat hiukan, mikä oli varma merkki\nsiitä, että hänen mielensä oli liikutettu. \"Oli hyvä, että olit\nylhäällä, minä olisin muuten koputtanut.\" Hän katsoi tutkistellen\nsisartaan silmiin eikä päästänyt irti hänen kättään. \"Vastako nyt\ntulit kotiin?\" -- \"Juuri nyt.\" Josefine oli sillä hetkellä hänen\nvallassaan, Edvard olisi saattanut kysyä häneltä mitä tahansa ja\nhän olisi vastannut, silloin kun hän kerran tuolla tavoin katsoi\nhäntä silmiin. \"Heti, kun sinua ei näkynyt viimeisten joukossa, minä\nymmärsin, että sinä olit lähtenyt takaisin, hakemaan Olea.\" -- \"Niin\nkyllä.\" Edvard oli vähän aikaa ääneti, hänen äänensä värähteli, kun\nhän sanoi: \"Minä tein väärin, te kai olette nyt kihloissa?\" -- Viipyi\nhetkinen, vaikka vastaus oli luettavana heti sisaren silmissä. \"Niin\nluulen\", lausui Josefine.\n\nHellästi, mutta murheellisena katsoi Edvard sisareensa. Josefine\ntunsi painostavaa halua purskahtaa äänekkääseen itkuun. Oliko hän\nsitten menetellyt pahasti? Hänet valtasi kauhea pelko. Silloin otti\nEdvard molemmin käsin hänen päästään kiinni, taivutti sen vasten\nomaansa ja suuteli häntä otsalle. Sisar purskahti itkuun ja kiersi\nmolemmat kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa hänen poskeaan\nvastaan.\n\n\"Niin, niin, -- jos se on tehty, niin ... onneksi, Josefine,\nrakas Josefine.\" He painautuivat vielä lujemmasti toisiinsa. Ja\nirroittautuivat.\n\n\"Minä matkustan tänään\", kuiskasi Edvard tarttuessaan hänen käteensä,\nJosefine ojensi hänelle molempansa. -- \"Tänäänkö, Edvard?\" -- \"Minä\nolen käyttäytynyt tyhmästi. -- Hyvästi, Josefine!\" Josefine irroitti\nkätensä ottaakseen nenäliinan esille ja painaakseen sen kasvojansa\nvasten. \"Minä tulen kyllä jäähyväisille\", nyyhkytti hän liinaansa.\n\"Elä suinkaan tee sitä! Ei, ... ei enää toistamiseen!\" Ja päästäkseen\npian irti tästä, Edvard vielä kerran syleili häntä, suuteli ja läksi,\nkatsomatta taakseen.\n\n\n\n\n2.\n\nSeuraava pari ulos!\n\n\nMaaliskuussa seuraavana vuonna, juuri valmistautuessaan toiseen\nlääketieteelliseen tutkintoonsa, _Edvard Kallem_ sai vallan toista\najateltavaa.\n\nSe täytyy meidän nyt kertoa. Siihen aikaan, kun hänen yleiset\nluonnontieteelliset harrastuksensa keskittyivät yhä enemmän ja\nenemmän fysiologian alalle, -- pidettiin etevimpänä fysiologina\nerästä nuorta todellisuuden ihailijaa, _Tuomas Rendalen'ia,_ joka oli\nhiukan vanhempi Edvard Kallemia. Oli itsessään harvinainen tapaus\ntuo, että joku muu kuin lääketieteen ylioppilas oli etevin tässä\naineessa, sen huomasivat kyllä kaikki, myöskin Edvard Kallem, mutta\nse ei ollut syynä hänen läheiseen ystävyyteensä Rendalenin kanssa,\njoka ei myöskään ollut niitä, jotka ensimäiselle parhaalle sylinsä\naukaisevat.\n\nHeidän ystävyytensä alkoi vasta myöhemmin, niin, oikeastaan vasta nyt\nuudenvuoden jälkeen, kun he sattuivat tulemaan joululomalta samalla\nlaivalla. Jo ensi iltana, kun Kallem oli tullut Rendalenin luo, jäi\nhän sinne yöksi. Ja pari päivää myöhemmin, kun Rendalen oli hänen\nluonaan iltaa viettämässä, kulkivat he edestakaisin asuntojensa\nväliä (jotka muuten olivatkin lähekkäin) kolmeen -- neljään saakka\naamulla. Edvard Kallem ei ollut mokomaa niin nerokasta ihmistä\nvielä tavannut, ja Rendalen hyökkäsi kerran hänen luokseen aikaisin\naamulla, ennenkuin Kallem oli ennättänyt lähteä sairashuoneelle,\nvain lausuakseen hänelle, että hän piti Kallemista enemmän kuin\nkenestäkään muusta, jonka kanssa oli seurustellut.\n\nRendalen oli luonteeltaan omintakeisempi ja voimakkaampi kuin\nKallem, hänessä oli sekä kesytettyä että villiä, intohimoisuutta,\nsynkkämielisyyttä, musikaalisuutta, ja avomielisyyttä, jossa\nlöytyi suljettujakin ovia, joita hän aukaisi harvoin tai ei\nlainkaan. Hänen työkykynsä oli rajaton -- ja joskus hän taas\noli niin masentunut, ettei hän kyennyt mitään tekemään, koko\nkoneisto oli pysähtynyt äkkiä, kuin olisi siitä pyörä särkynyt. Ei\nainoatakaan tasaista paikkaa, vain yksinomaan epätasaisuuksia oli\nhänen luonteensa maisemassa, jota valaisi suuri hengen valo. Niin\nlukemattomat kuin vaihtelut olivatkin, niin epämieluisilta kuin\npettymykset tuntuivatkin, -- oli hänen persoonallisuutensa kuitenkin\navomielisyytensä ja suoruutensa vuoksi niin puoleensavetävä, että\nhänestä täytyi väkisinkin pitää.\n\nKaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet kouluutuksen ja\nkasvatuksen ympärille. Erittäinkin hän mietiskeli, kuinka voitaisiin\npelastaa jokainen lapsi yli tuon \"vaarallisen ijän\", jolloin niin\nkovin erilaisia vaikutuksia on tarjolla. Silloin kadottivat monetkin\npaljon, monet saivat haavoja, jotka vasta myöhään parantuivat,\nne, jotka olivat hyvistä vanhemmista ja edullisessa asemassa,\nvoivat päästä vahingoittumattomina sen yli, mutta sellaiset olivat\nvähemmistönä. Koko kasvatus ja opetus oli keskitettävä lapsen\nkehittämiseen siveelliseksi ihmiseksi, se oli hänen ensimäinen ja\nviimeinen ajatuksensa.\n\nHän esitteli väsymättä opetussuunnitelmiaan ja menettelytapojaan,\nkertoili koulun ja kodin yhteisvaikutuksesta. Hänen äidillään oli\nlaajalti tunnettu tyttökoulu eräässä rannikkokaupungissa, ja sen\nhän ottaisi haltuunsa pannakseen suunnitelmansa toimeen. Suuri\npäämääränsä oli yhteiskoulu, mutta ensin olisi opetus muutettava\nkaikissa aineissa helpommaksi, jotta se ei olisi ainoastaan\nlahjakkaampia varten. Ja sitä hän kokeilisi tyttökoulussa.\n\nHänellä oli laaja kokoelma Amerikasta ja useista Europan maista\nhankittuja havaintovälineitä ja hän lisäili sitä alinomaa, ja\nhän omisti kokonaisen kirjaston koulukirjallisuutta. Hän asui\nyhdessä erään jumaluusopin kandidaatin, Vangenin, kanssa, joka oli\nvalmistunut jouluksi, mutta oli nyt suorittamassa käytännöllisiä\nkokeitaan. Mutta vaikka heillä oli yhteensä kolme huonetta, olivat ne\nkaikki kuitenkin täynnä Rendalenin kirjoja ja kokoelmia.\n\nHänen ulkonäkönsä oli merkillinen. Punertava, pystyssä törröttävä\ntukka, kasvot täynnä teerenpilkkuja, vaaleiden, tuskin huomattavien\nkulmakarvojen alla harmaat, myhäilevät silmät, nenä leveä ja hiukan\npysty, suu suljettu, kädet lyhyet ja ruskettuneet, tarmokkaat\naina sormenpäihin saakka. Hän ei ollut juuri kookas, mutta\nkaunisvartaloinen ja astuen jalat ulospäin hän käydä kekutteli\nkeveästi kuin olisi liikkunut pianon koskettimilla. Hän oli joukon\nparas voimistelija ja teki liikkeet niin kuin ne pitikin tehdä.\nMyöskin Edvard, joka aina oli pitänyt voimistelusta, tuli nyt kahta\nvertaa innokkaammaksi, sillä kellään ei ollut sellaista kykyä kuin\nRendalenilla saada toinen innostumaan siihen, mikä häntä itseäänkin\nhuvitti. Tähän aikaan oli käsillään käyminen hänen mielityötään ja\nsen konstin osasi Kallem oivallisesti. Ehkäpä tämäkin osaltaan lisäsi\nRendalenin kunnioitusta häntä kohtaan.\n\nHeillä oli monta yhtymäkohtaa, he olivat kumpikin erikoistuntijoita\nomalla alallaan, ajatustavoissaan nykyaikaisia ja täynnänsä\nuudistusintoa, kumpikin mitä suurimmassa määrässä arkoja omasta\npersoonastaan, he kulkivat aistikkaasti puettuina, panipa Rendalen\nsiihen liiankin suurta huomiota. Heillä oli kummallakin vilkas\najatuksenjuoksu, joka käsittää tarkoituksen, vaikka puoletkin\nsanotaan, molemmat täydensivät toistensa tietoja. Rendalen oli\nmusikaalinen, soitti mainiosti pianoa ja lauloi koko hyvin. Kallem\nlauloi vieläkin paremmin ja Rendalen häntä yhä vain kiihoitti.\n\nVaikka Rendalen saattoikin kiintyä ystävyyden siteillä johonkin\nihmiseen, niin piti hän kuitenkin rajan, jonka yli ei kukaan\nvielä ollut astunut. Hän piti kyllä paljonkin kasvattiveljestään\nVangenista, mutta juuri heidän välisestä suhteestaan voitiin paraiten\nhuomata, että jonkunlainen välimatka oli olemassa heidän välillään.\nMyöskin tässä suhteessa oli Kallem Rendalenin mieleen, hänessä oli\nsamallaista kaukana pysymistä kesken kaikkea ihastustakin.\n\nMutta olipa erilaisuuksiakin olemassa, jotka sekä ylläpitivät että\nhaittasivat keskinäistä ystävyyttä. Haitallisuuksiin oli melkein\naina Rendalen syypää, sillä Kallem oli taipuisampi ja mukautuvampi.\nSellaisella tuulella ollessaan Rendalen soitti, aivankuin ei ketään\nolisi huoneessa, soitti tuntikausia. Silloin ei maksanut vaivaa\nodottaa hänen taukoamistaan, yhtähyvin voi heti lähteä pois. Yleensä\nhän hallitsi seuran mielialan. Hän oli aika ajoin hiljainen ja\nsynkkämielinen, sellaisina hetkinä häneltä tuskin sai sanaakaan\nsuusta. Hänellä oli hirvittävä työkyky, silloin kun hän oli toimessa,\njohon hän oli koko sielullaan antautunut, -- ja silloinkin: hyvästi,\nkaikki ystävät! Mutta kun hän taas oli puheliaalla tuulella\nja innostunut, niin silloinkos ilma ihan sähköä säkenöi hänen\nympärillään.\n\nJoka päivä löysi Kallem lääketiedettä lukiessaan jotain uutta, ja\nkoska heillä oli yhteisiä fysiologisia harrastuksia, kertoilivat\nhe kumpikin toisilleen omia havaintojaan. Tammi- ja helmikuulla he\ntapasivat toisensa melkein joka ilta, jollei muualla niin ainakin\nvoimistelusalissa kello kuudesta seitsemään ja sen jälkeen he\nkernaasti söivät yhdessä illallista -- mieluimmin Rendalenin luona,\nsillä hänellä oli piano.\n\nMaaliskuun alussa tuli Rendalenin äiti käymään kaupungissa, hän\nasusti sen ajan poikansa isäntäväen luona. Isäntä, kotoisin\nNorrlannista, oli sokea ja toinen puoli ruumista oli halvautunut.\nHänen vaimonsa oli tavattoman musikaalinen ja aivan nuori, melkeinpä\nvielä lapsi, -- harvinaisen kummallinen avioliitto. Rendalen\npuhui heistä usein. Niinkauan kun toverin äiti oli kaupungissa,\nei Kallem käynyt Rendalenin luona; joka kerta, kun he läksivät\nvoimistelulaitokselta, ymmärsi Kallem, ettei Rendalen toivonut\nhäntä mukaansa. Mutta kun äiti oltuaan kahdeksan päivää kaupungissa\nmatkusti pois, ei muutosta tapahtunutkaan. Sattui joko niin, että\nRendalen voimisteli kauemmin kuin Kallem tai lähti kohta tultuaan ja\ntehtyään vain muutamia liikkeitä; silminnähtävästi hän ei halunnut\nKallemin seuraa. Tämä taas luuli, että hänen toverinsa oli jälleen\nsaanut synkkämielisyyden puuskan.\n\nMutta eräänä aamupäivänä, kun Kallem oli tullut kotiin tavallista\naikaisemmin, yleensä hänen oli tapana viipyä poissa koko aamupäivän,\nhän kuuli jonkun soittavan ovikelloa, palvelustyttö avasi, ja\nkäytävästä kuuluivat Rendalenin askeleet. Hän astui nopeasti sisään,\noli synkännäköinen ja harvasanainen. Hänellä oli asiana, -- eivätkö\nhe vaihtaisi asuntoja!\n\nKallem tunsi hänet siksi hyvin ja oli niin hyväntahtoinen, että\nei lainkaan tiedustanut syytä; sanoi ainoastaan, että hänen kaksi\npientä huonettaan eivät olleet tarpeeksi Rendalenin kokoelmia ja\npianoa -- ja Vangenia varten? Vai eikö hän enää asuisikaan Vangenin\nkanssa yhdessä. Tietysti! Mutta olihan Kallemin huoneiden vieressä\nsuuri sali ja sitä oli Rendalen jo kauan ajatellut, rouva sen kyllä\nvuokraisi. Se sopisi hänelle mainiosti. Saadapa soittaa siinä\nsalissa! \"Oletko _nyt_ puhunut siitä rouvan kanssa?\" -- \"En, mutta\naion siitä puhua\", ja hän läksi. Ja kohta hän tuli rouvan kanssa\ntakaisin; -- ja parissa minuutissa oli asia päätetty. Jo iltapäivällä\nmuutettiin! Kun siisti Vangen pitkillä jaloillaan hoippasi kotiin\npäivälliseltä, istui Kallem ensimäisessä, käytävästä oikealla\nolevassa huoneessa viitta yllään ja tohvelit jalassa ja kertoi\nhänelle, että Rendalen asuikin nyt Sehested-kadun varrella, siellä\nmissä Kallem ennen, hehän olivat vaihtaneet asuntoja! Molemmat\nnousivat.\n\n\"Ja täällä hän kuitenkin viihtyi niin hyvin!\" lausui Vangen, mutta\nmuutapa hän ei sanonutkaan.\n\nEdvard Kallem kylläkin mietiskeli syitä tähän nopeaan muuttoon ja\naikoi luonnollisesti kysäistä palvelustytöltä, joka kerta kun tämä\ntuli tulta kohentamaan uunissa tai tuomaan aamiaista tai illallista,\njotka hän nautti kotona; tyttö näytti tietävän jotain. Mari hymyili\nomituisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oh, minä tunnen teidät\nkaikkityyni, -- sinutkin, senkin vekkuli! Sen käsityksen oli Kallem\nhänestä saanut jo silloin kun tyttö ensi kerran aukaisi ovea. Silmät\ntällä peittyivät enemmän kuin puoliksi silmälautasten alle, nenä\noli matala ja pystyyn pyrkivä ja tahtoen suutakin mukaansa, niin\nettä sen molemmin puolin muodostui kaksi syvää hymy-vakoa, joten\nylähuuli nauraessa törrötti ylhäällä ja näytti rivin paikoistaan\ntaistelevia hampaita, jotka välähtelivät aina hymyillessä. Kaikessa,\nmitä hän sanoi, näytti olevan jotain leikkiä ja kujetta alla, sen\nvoi huomata sekä noista hänen luppasilmistään että hymy-vaoistaan\nsuun molemmin puolin. Ääni oli hänellä lempeä. Reipas tyttö muutoin,\nja vieläpä viisaskin ja kikattavista arvosteluistaan huolimatta hän\nei ollut lainkaan tungetteleva sanoissaan eikä töissään. Hän oli\nvarovainen, mutta oli aina valmiina. Kun Kallem sanoi: \"Minä olen\nEdvard Kallem, sama, joka rupeaa asumaan Rendalenin huoneissa\", niin\nvastasi tyttö hymyillen: \"Ohoo! Vai niin!\" ikäänkuin hän tietäisi\nkaikki Kallemin salaisuudet poikavuosilta saakka. Jos Kallem mainitsi\njotain Rendalenista, näytti tyttö siltä kuin omistaisi hän kokonaisen\nhuoneellisen naurua hänestä, mutta siitä huolimatta, -- hän ei saanut\nmitään tietää.\n\nHänen nykyinen asuntonsa oli kulmatalossa lähellä yliopistoa. Portti\noli samalle kadulle kuin Kallemin huoneiden ikkunatkin. Hänen\nasuntonsa oli toisessa kerroksessa, isäntäväen eteisen kautta pääsi\nhänen huoneesensa, nimittäin toiseen, toiseen taas, makuuhuoneeseen\noli oma sisäänkäytävänsä. Rendalenilla oli ollut vielä lisäksi\nkulmakamari näiden huoneiden takana. Eteisen ovelle asetti Kallem\nnimikorttinsa, alapuolelle suurta nimikilpeä, jossa oli _Sören Kule,_\nisännän nimi. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän meni isäntäväkeään\ntervehtimään.\n\nSiellä istui tuo sokea, halvaantunut mies suuressa rullatuolissa.\nHän oli nuorenpuoleinen, tuskin vielä yli kolmenkymmenen,\nmutta jäykkätekoinen kasvoiltaan ja kankeapuheinen. Jo hänen\nhuudahduksensa: \"Sisään!\" silloin kun Kallem koputti ovelle, kuului\nkankealta. Kallem ilmoitti itsensä, tuo toinen istui liikkumattomana\ntuolissaan ja vastasi verkalleen: \"Vai niin. -- -- Niin, minä\nolen sokea -- -- enkä voi paljon liikkuakaan.\" Tuo sanottiin\nnorlantilaisella sävyllä, tavut tulivat esiin hitain askelin kuin\nLontoon rahtihevoset. Hänen lihavassa naamassaan oli suurpiirteistä\nankaruutta, ehkäpä miehellä oli hyvä runko. Kallem tunsi kylliksi\nlääketiedettä voidakseen käsittää, minkävuoksi hän oli sokeaksi\nja halvaantuneeksi tullut. Muutamat espanjalaiset teräs- ja\npuupiirrokset sekä valokuvat, joita oli pitkin seiniä, saattoivat\nhänet arvaamaan, että kenties hän oli sieltä saanut lahjaksi sen,\njota hieno väki siellä niin suurella vierasvaraisuudella jakelee.\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa!\" tuli vihdoinkin. Terveessä kupeessa huomasi\njotain elonmerkkiä hänen kääntyessään vasemmalle: \"Ragni!\" hän sanoi.\nEi kukaan vastannut eikä kukaan tullut. Hänen äänensä, välinpitämätön\nulkomuotonsa ja raskas levollisuutensa teki hiljaisuuden harmaaksi.\nKallem istui tuolilla ja katseli ympärilleen. Mutta tuossahan oli\nlasten askareita? Niin, olihan hän tainnut kuulla lasten ääniäkin?\nSiis _täällä_ oli lapsia?\n\n\"Ragni!\" jyrisi taaskin. Hiljaisemmin hän lisäsi: \"Ne ovat kaiketi\nkyökissä ruokapuuhissa.\"\n\nJälleen sama harmaa hiljaisuus. Kulkusen kilinä kadulla sen keskeytti\nhetkeksi, mutta sitä painostavammalta se tuntui taas sen jälkeen.\nHuonekalut olivat liian suuret ja liian tummat norjalaiseen huoneesen\ntalvisaikaan ja sitäpaitsi ne olivat haalistuneet ja kuluneet.\nKuparipiirrokset ja valokuvat olivat suurissa kehyksissä, jotka eivät\nolleet kylliksi tiiviit, niin että tomu ja kosteus oli pilannut\npaperit. Askareet ja flyygeli eroittautuivat kaikesta muusta.\nFlyygeli näytti aivan uudelta ja olevan parhaasta parisilaisesta\ntehtaasta, varmasti se oli konserttiflyygeli. \"Teidän rouvannehan\nsoittaa niin kauniisti?\" - \"Niin.\" Kallem tiesi, että rouva\noli harjoittanut musiikkiopintoja jo lapsuudestaan saakka ja\nsanoakseen jotain hän otti sen puheeksi. \"Hänhän on ollut Berlinin\nmusiikkiopistossa?\" -- \"Kyllä\". Oikeanpuolisessa huoneessa,\nnurkkahuoneen viereisessä, siirreltiin tuoleja. Nyt otti Kallem\ntästä puheenaiheen. \"Olen kuullut, että minä tulen saamaan naapurin\nnurkkahuoneesen?\" -- \"Kyllä\".\n\n-- \"Kuulemani mukaan, erään teidän sukulaisenne.\"\n\n-- \"Niin, -- eräs täti.\" Jälleen katsoi Sören Kule vasemmalle ja\nhuusi välinpitämättömästi: \"Ragni!\" Ei vastausta, eikä kukaan\ntullut. \"Minusta kuului kuin olisi ovea tuolla ulkona avattu\", sanoi\nhän ikäänkuin anteeksipyytäen huutamistaan. Kallem nousi ja sanoi\njäähyväiset.\n\nPari päivää myöhemmin hän antoi Rendalenille huvittavan kuvauksen\nkäynnistään. Rendalen nauroi; itse hän oli ollut siellä sisällä hyvin\nharvoin, mutta oli kuullut paljon \"Sören Kulesta\". Hän vakuutti\nvälittäneensä viis koko miehestä ja oli mieluimmin hänestä puhumatta;\n-- istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Kallem tapasi eteisessä -- tulevan\nlankomiehensä, herra Ole Tuftin, joka, nyt jumaluusopin\nkandidaattina, oli kaupungissa suorittamassa käytännöllisiä\nkokeitaan. Suuri hämmästys! Toisella ei ollut vähintäkään aavistusta\nasunnon muutoksesta, toinen taas ei tietänyt, että Ole Tuft täällä\nlueskeli. Kallem pyysi hänet sisään, ja nyt hän kuuli, että Tuftkin\noli ensi kertaa talossa, isäntäväen täti oli muuttanut tänne eilen\nja hänen luonaan kähnäili Ole Tuft. Edvard Kallem kyllä käsitti,\nmillä asioilla Ole täällä liikkui, eikä siitä virkkanut sen enempää.\nSitten hän kysäsi, tunsiko Ole hänen isäntänsä Sören Kulen. Ei,\nei muuten kuin tädin kautta; koko suku oli Norlannin puolelta\nkotoisin. Kuka sitten oli tuo Sören Kule? Varakas kalakauppias, joka\ntultuaan sokeaksi ja osittain halvatuksi möi kotinsa ja kontunsa\nja osti sitten tämän talon Kristianiassa ja elää nyt sen tuloilla.\nHeillä oli täällä useita sukulaisia ja he tulivat tänne vasta viime\nlokakuussa. -- Tiesikö Ole Tuft, mikä hänet oli tehnyt sokeaksi ja\nrammaksi? Ei. Kallem lausui, että siitä asiasta tuskin voi olla\nepäilystä. Ole Tuft hämmästyi kovin. \"Kuinka hän sitten uskalsi\nmennä naimisiin! Ja vieläpä kahdesti!\" - \"Onko hän toista kertaa\nnaimisissa?\" -- \"On, noin puoli vuotta sitten, tai ehkä noin vuosi\ntakaperin hän meni naimisiin vaimovainajansa sisaren kanssa.\" --\n\"Siis lapset ovat ensimäisestä avioliitosta?\" -- \"Niin. Mutta rouva\non itsekin vielä aivan lapsi; ajatteles, kahdeksantoista vuotias ja\njo melkein vuoden ajan ollut naimisissa!\" -- \"Oliko hän tuollainen jo\nsilloin kun hän meni toisiin naimisiin?\" -- \"Ei, minun luullakseni.\nTosin hän oli sairaloinen, mutta ei tuollainen. Harva siitä oikein\nlienee selvillä.\" -- \"Oletko nähnyt rouvan?\" -- \"En, mutta hänen\npitäisi olla muka 'hienon' pikku olennon ja musikaalisen, on täti\nminulle kertonut. Hän on esiintynyt julkisestikin soittajana.\" --\n\"Niin, pohjoisosissa maata?\" -- \"Siellä niiden muka pitäisi olla\nhyvin ankaroita arvostelemaan.\" Hän palasi taas avioliittoasiaan.\n\"Kenties ovat vanhemmat saaneet sen aikaan lasten vuoksi.\" --\n\"Silloin ne lienevät pappisväkeä?\" oli Kallem vähällä sanoa,\nmutta muisti ajoissa. Hän sanoi: \"Niin, tuskinpa rouvakaan lienee\nsiitä sen suurempaa lukua pitänyt.\" He puhelivat kaikenlaisista\nasioista, sisarta ei keskustelussa mainittu. Hetkisen kuluttua\nläksi Ole sisälle sen luo, jota hän oli tullut tervehtimään.\nKallem oli sattumalta kotona koko sen aamupäivän ja kuuli rouvan\nsoittavan. Ensin skaaloja yhden toisensa perästä, mutta sitten erään\nkappaleen ja niin mainiosti esitettynä, että hän avasi oven raolleen\nkuullakseen paremmin. Hän soitti näet niin soinnukkaasti. Kuinka\nkummalla saattoi noin nuori nainen, jolla sitäpaitsi on tuollainen\ntaideaisti ja noin paljon tunnetta, mennä naimisiin tuollaisen\nturmeltuneen lihamöhkäleen kanssa? Tässä oli arvoitus, johon hän\ntiedusteli selitystä Rendalenilta, mutta Rendalen ei tiennyt mitään.\nRendalen oli sinä päivänä kuitenkin hyvällä tuulella ja puhui\ninnostuksella rouvan soitosta: siinä oli kovin vähän reippautta,\nmutta sen sijaan laulavaa soinnukkuutta ja rakkauden tunneväritystä,\njoka joskus oli kerrassaan verratonta. Hän oli oppinut soittamaan\nerään venäläisen kappaleen, kuten hän sanoi, \"vähän sinnepäin\" kuin\nrouva, mutta soitti sen kuitenkin koko mainiosti. Kallem tahtoi\ntietää, minkä näköinen rouva oli. \"Tyhmännäköinen\", huudahti hän.\n\"Jumaliste, hän on tyhmännäköinen! Otsa hänet ehkä pelastaisi,\nmutta sen hän verhoaa hiuksillaan. Minä mainitsin siitä hänelle,\n'pois tukka silmiltä', minä sanoin. Silmissä hänellä myöskin olisi\npelastuksen toivo. Mutta kenenkään en vielä ole nähnyt olevan niin\nhäpeissään siitä, että hänellä on silmät, kuin hänen.\" -- \"_Onkos_\nhänellä sitten?\" -- \"Jumaliste, oikein moniääniset! Useimmat\nsilmät laulavat yksiäänisesti, korkeintaan kaksiäänisesti, mutta\nmuutamat harvat laulavat säihkyviä yhteissointuja. Jos hän katsahtaa\nsoittaessaan ylös, niin saat sen havaita! Mutta tavallisesti\nne kiintyvät pöydän jalkoihin tai poraavat reikiä nurkkiin tai\nsytyttävät tulta uunissa. Joskus ne taas hyppäävät seinälle kuin\nrotta, joka ei voi päästä ulos.\" Rendalenin tekivät omat mielikuvansa\nliikutetuksi ja hän rupesi soittamaan tanssin säveltä. \"Sepäs nyt\nhitto, että tuollaisen musikaalisen luonteen täytyy --, niin, no,\neipäs nyt ruveta kaihomielisiksi, ukkoseni!\" Hän aikoi teatteriin ja\nsai Kallemin mukaansa.\n\nAsunnon muutoksesta oli jo kulunut kahdeksan päivää eikä Kallem vielä\nollut nähnyt rouvaa, vaikka oli sitä varten paljonkin puuhannut.\nMutta sitten hän sattui tanssiaisiin eräässä yksityisperheessä,\njonka poika oli hänen ylioppilastoverinsa, -- ja valintaleikissä\ntuli tämä kahden naisen kanssa hänen luokseen ja kysyi kummanko hän\nhalusi, \"pähkinänsydämenkö\" vai \"orjanruusun\"? Kovin henkevältä ei\nnäyttänyt kumpikaan valittava, mutta Kallem valitsi orjanruusun.\nTällä \"orjanruusulla\" oli musikaalinen otsa ja kauniskaartoiset\nkulmakarvat, muuten hän oli vähäpätöinen ja hiljainen. Kookas hän\noli, olkapäät vinot, käsivarret kauniit, ei tosin täyteläiset mutta\nhyvin muodostuneet; samaa sopi oikeastaan sanoa koko ihmisestä. Hän\ntanssi hyvin, mutta näytti siltä kuin tahtoisi päästä Kallemista niin\npian kuin suinkin. Kallem jätti hänet, ilman että nainen oli häneen\ntuskin katsonutkaan. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun tämä\nseuraavalla kerralla pyysikin häntä! Kenties tällä naisella ei ollut\nmonta tuttavaa täällä, ja kenties hänen tuttavansa olivat juuri\ntanssin pyörteessä. Orjanruusu katseli arasti ympärilleen, kunnes\nhän sitten varovasti sipsutti Kallemin luokse ja niiasi, katsomatta\nsilmiin; hän näytti melkein pelokkaalta ja senvuoksi Kallemin päähän\npisti olla hänelle kohtelias ja tutustua häneen lähemmin. Mutta\nkun vastauksensa kaikkeen, mitä Kallem sanoi, sisälsivät tuskin\nenempää kuin \"niin\", \"nei\", \"vai niin\" ja \"kenties\", niin oli se\nliikaa kavaljeerille, joka oli touhussa, hän jätti \"orjanruusun\".\nHetkisen kuluttua hänen oli taas valittava \"pähkinänsydämen\" ja\n\"karamellin\" välillä ja hän valitsi nyt \"pähkinänsydämen\". Tämä\nmiellytti häntä enemmän, tämä oli sukkelakielinen lyllerö, joka puhui\nRuijan murretta sekoittaen siihen bergeniläistä. Hän sai nyt kuulla,\nettä tytön isä oli bergeniläinen, mutta nykyisin pappina Ruijassa.\nTyttö asui nyt sisarensa luona täällä kaupungissa ja kertoi olevansa\nniin hirveän usein tanssiaisissa, sillä heillä oli niin hirveän\npaljon sukulaisia, -- keskustelu kulki monissa pohjukoissa, oikein\nruijalaiseen tapaan; mutta ikävä kyllä hänen täytyisi nyt lähteä\npian taas kotiin, siellä Ruijassa ne olivat niin peloissaan hänestä,\neikä vanhukset halunneet siellä yksinäänkään olla. Kallem esiintyi\ntietysti kohteliaana miehenä, niinkuin tämä kaikki häntä suurestikin\nhuvittaisi. He tulivat niin hyviksi ystäviksi, niin, että. -- Tyttö\nlasketteli hänelle, miten hänen oli täytynyt avustaa sisartaan tänne\ntanssiaisiin lähtiessä, sisaressa ei ollut käytännöllisyyden vikaa,\nmutta sitä oli hänessä, sisar osasi vain soittaa, oli soittanut jo\nlapsuudesta saakka ja ollut kaksi vuotta Berlinissäkin. -- Silloin\nheristi Kallem korviaan, -- ja sitten hän sai tietää, että sisar oli\njuuri hän, jonka kanssa hän äsken oli tanssinut ja joka oli tuntunut\nhänestä niin ikävältä; ja se olikin hänen emäntänsä, rouva Ragni\nKule! \"Pähkinänsydän\" ei muuten ollutkaan hänen sisarensa, vaan\nsisarpuolensa. Eikä \"pähkinänsydän\" ollut, kuten hän oli luullut,\nvanhempi, vaan päinvastoin \"sisar\" oli kohta yhdeksäntoistavuotias ja\nhän ainoastaan seitsemäntoista.\n\nHeti paikalla pyysi Kallem rouva Kulea tanssiin ja kummasteli\nsitä, että rouvahan oli hänen emäntänsä. Tiesikö rouva Kule sen?\nSenkövuoksi rouva oli äsken tullut häntä pyytämään tanssiin? Ragnista\ntuntui kuin olisi hänet tavattu luvattomassa työssä; hän ei voinut\nlausua mitään puolustuksekseen. \"Mutta miks'ette sanonut sitä?\"\nkysyi Kallem kiihkeästi. Tästä uudesta synnistä, ettei ollut sitä\nsanonut, Ragni masentui kokonaan eikä päästänyt sanaakaan suustaan.\nJa sekä ylenkatseellisesti että kärsimättömästi virkkoi Kallem:\n\"Rouvan on kai vaikea puhua?\" Ragni sävähti vallan kalpeaksi, hänen\nsäikähtyneissä kasvoissaan kuvastui itkuun valmis tuska. Tietysti\nperustui Kallemin epäkohteliaisuus jo edeltäpäin langetettuun\ntuomioon siitä, että hän oli alentunut menemään naimisiin tuon\nturmeltuneen lihamöhkäleen kanssa. Mutta hänen kalpea avuttomuutensa\nherätti Kallemissa niin paljon välitöntä myötätuntoisuutta, että\nhän kiiruhti heti lausumaan: \"Tiedänhän, että Te osaatte kieltä,\njolla voitte puhua helpommin kuin moni muu --\" ja luonnollisesti hän\nrupesi nyt puhumaan hänen soitostaan, vei hänet istumaan, kertoi\nkuulleensa hänen soittavan ja mainitsi Rendalenin pätevän arvostelun\nsiitä. Hän johti keskustelun maailmankuuluihin mestareihin, joita\nhän itse oli kuullut ja hän ymmärsi saada hänet mukaansa, sillä\nRagni oli kuullut niitä koko paljon. Ragnin luottamus häneen\nkasvoi vähitellen niin suureksi, että hän uskalsi jo kysyä, miten\nRendalen nyt voi, hän kun ei ollut nähnyt häntä senjälkeen kuin\nRendalen oli heiltä muuttanut. Kyllä se poika voi koko hyvin, ja\nnyt kertoi Kallem Rendalenin omituisuuksista, niin että. Ragnin\ntäytyi nauraa. Ragni ei nauraessaan näyttänyt lainkaan \"tyhmältä\",\nkaukana siitä! Silloin välähti aina hiukan sitä \"moniäänistäkin\"\nsäihkettä hänen silmissään. \"Minkävuoksi Rendalen muutti\", kysyi\nRagni äänellä, jossa oli hiukan laulavaa ruijalaista sävyä, mutta\nvähemmän kuin sisarellaan. Se kuului tanssin hälinässä jokseenkin\nheikolta, mutta samalla niin suloiselta. Kallem vastasi kysymällä\nsitä häneltä itseltään. Ei, Ragni ei sitä tiennyt, ja nyt hän katsoi\nKallemia silmiin, -- aivan oikein, Ragnilla oli silmät! \"Olikohan\nse huonejuttu syynä?\" -- \"Huonejuttu?\" kysyi Kallem. -- \"Niin, se,\nettä hän sai tietää tädin haluavan sitä huonetta, -- minun mieheni\ntädin\", oikaisi hän ja oli taas kainoa. -- Olivatko he sitten\nsanoneet hänet irti? -- \"Ei suinkaan!\" -- \"Mutta sittenhän hänen ei\nsiitä olisi tarvinnut loukkaantuakaan!\" -- Ei, siltä Ragnistakin\nnäytti. Mutta Rendalen ei tullut edes sanomaan jäähyväisiä. Kainous\nei jättänyt oikein koskaan Ragnia, se sopi hänelle aivan kuin joskus\nharso. \"Olitteko usein yhdessä hänen äitinsä kanssa?\" -- \"Kyllä\",\nsanoi hän ja hymyili. \"Miksi te hymyilette?\" -- \"Niin, se ei kai\nole oikein, mutta hän oli aivan kuin mies.\" Sanottuaan sen hän\nhäpesi ja tahtoi ottaa takaisin sen, mitä oli sanonut; hän oli muka\nvain tarkoittanut, että Rendalenin äiti oli niin muhkea. Kallem\npiti hänen sanoistaan kiinni ja laski niiden johdosta leikkiä,\nRagnin täytyi jälleen nauraa, ja, kuten sanottu, hän oli suloinen\nnauraessaan. \"Mutta Tehän _osaatte_ kyllä puhua!\" Ragni tuijotti\nhäneen, pilkkasiko hän häntä? Sitten Kallem muisti, että Rendalen\noli sanonut ehdottaneensa Ragnille avointa otsaa ja kas vaan! tänä\niltana tukka oli otsalta poissa! Hän oli tosiaankin kaunis! Eikä\nKallem ollut sitä heti huomannut! Eikä sitä muutkaan huomanneet ja\nsiitä puhuneet! Kasvot olivat lapselliset, kehittymättömät, se oli\nkylläkin totta ja hänen solakka ruumiinsa liian hento. Hänen otsansa\noli kaunis, kulmakarvat hienosti kaartuvat, mutta ne olivat vaaleat\nja tuskin huomattavat. Silmiä oli edelleenkin vaikea nähdä, mutta nyt\ntiesi hän, että ne olivat viattomat harmaansinertävässä kainoudessaan\nja että niissä oli henkevyyttäkin! Hentoja ja epämääräisiä olivat\nhänellä posket, leuka ja suu, joka hänellä oli avoinna. Se oli\nniin pieni, se suu, ja sen vuoksi niin \"suloinen\". Nenä ei juuri\nsuurta huomiota herättänyt, oli ehkä hiukan vinossa. Hänen tukkansa\nei ollut vahva, mutta sen vaaleassa värissä oli hiukan punaiseen\nvivahtavaa. Mutta hänen ihonsa väri! Niin puhtaan valkea ja kaunis,\nettei sitä malttanut olla katselematta, kun kerran oli sen huomannut;\nmutta sitä ei älynnyt heti, kun puvun väri ei siihen sopinut ja\nvalaistuskin oli kehno; hänellä ei ollut lainkaan koristuksia,\nei edes rannerengasta. Ranteista voi päättää, että hänellä oli\nhoikat, kapeat kädet, joita Kallem kylläkin halusi nähdä. \"Te siis\nrakastatte musiikkia yli kaiken?\" -- \"Niin\", vastasi Ragni, \"enhän\nminä muutakaan osaa\", hän löi katseensa alas. Kallem ei tiennyt, mitä\noikein kyselisi, jotta toisen ei tarvitsisi joutua hämilleen. Mutta\nhänen sieti varoa itseään, eikös tottavieköön hän istunut siinä juuri\nrakastumassa! Valitettavasti hänen täytyi jättää rouva Kule, kun piti\nnäet tanssia ja seurustella toistenkin kanssa. Kallemista tuntui\nhänen luotaan poistuttua siltä kuin ei hän enää häntä löytäisikään,\nsillä kauempana muuttui Ragni ikäänkuin näkymättömäksi. Heti, kun\nsoveliaisuus suinkin sen salli, hän meni Ragnin luo jälleen. Tällä\nei nähtävästi ollut mitään sitä vastaan, olipa hän tullut hiukan\nrohkeammaksikin, niin, katsoipa Kallemiin kaksikin kertaa ja hymyili\nhänelle aivan vasten silmiä! Ai, ai, -- tämä oli jo enemmän kuin mitä\nRendalen oli saavuttanut! Kallemin rakastuminen sai alkunsa Ragnin\nkainoudesta ja tunne kasvoi, kun Ragni osoitti hänelle luottamusta.\nKallem kysyi, saisiko hän saattaa heitä kotiin. Pitäisihän hänellä\nolla siihen suurempi oikeus kuin muilla, koska rouva Kule oli hänen\nemäntänsä. Siihen heti suostuttiin ja ilman vähintäkään arvelua!\nRagni tosin sanoi, että heidän sisarensa poika, sama, joka oli\npyytänyt Kallemia valitsemaan \"pähkinänsydämen\" tai \"orjanruusun\",\noli luvannut tulla saattamaan, mutta voisivathan he tulla molemmat.\n-- \"Tietysti se kävisi päinsä!\" vastasi Kallem iloisesti ja toivoi\nkaikessa hiljaisuudessa että \"sisarenpoika\" saisi saatettavakseen\n\"pähkinänsydämen\".\n\nYö oli leuto ja satoi hienosti lunta. Lumihiutaleet leijailivat\nyksikantaan ja miettiväisinä, ikäänkuin jokainen valitsisi paikan,\njohon laskeutuisi ja aivankuin jokaisella olisi oma tehtävänsä.\nEi pieninkään tuulenhenkäys niitä häirinnyt. Molemmat naiset\nlaittautuivat lähtemään, pukeutuivat lämpimiinsä ja vetivät jalkaansa\nporonnahkaiset kallokkaat. Heidän puuhatessaan lähtöä oli soitto\nja tanssi vielä täydessä menossa, hilpeän nuorison iloinen nauru\nkajahteli eteisessä ja portailla. Ulkosalle päästyään kuulivat\nhe kulkusten helinää, siellä oli hevosia vieraita odottamassa.\n\"Sisarenpoika\" ei, isäntänä ollen, voinutkaan lähteä näin aikaisin,\nmutta hän hankki sijaisen. Tämä tarjosi naiselleen käsivartensa ja\njuosten alkoivat he vilistää mäkeä alas; mutta kun Kallem yritti\nseurata esimerkkiä, pelästyi hänen nuori emäntänsä kovin, tarrautui\nhäneen kiinni ja rukoili, siinä vierellä juostessaan, hyppi ja\nrukoili, että Kallem pysähtyisi. Ragni käyttäytyi aivankuin hän ei\nolisi voinut oikein nähdä silmillään. Kallem seisahtui ja kysyi,\noliko se niin. Ei, mutta hän pelkäsi niin kauheasti kaatuvansa.\n\"Te taidatte olla kovin pelkuri, rouvaseni?\" -- \"Kyllä, sitä minä\nolen\", hän vastasi empimättä. Hän oli kyllä suloinen, mutta kun\nkatsoi häneen tarkemmin, huomasi, että hänessä oli koko paljon\ntekokainoutta. He kulkivat ääneti hetken aikaa, toisia ei enää\nnäkynytkään. Pyh, ajatteli Kallem, ei kai maksa vaivaa suuttuakaan,\neihän hän voi sille mitään. \"Kello ei ole vielä yhtäkään\", sanoi\nKallem. -- \"Ei, mutta nuorin lapsista ei ole oikein terve, hänen\nluonaan valvoo kyllä palvelustyttö, mutta sen täytyy olla jalkeilla\njo aamulla varhain.\" Ruijalainen sävy hänen äänessään herätti\nKallemissa mielikuvan merestä. \"Minä kaipaan niin kovin avointa merta\nnyt talvella\", hän sanoi, \"täällähän näkee vain jäätä. Ja luulenpa,\nettä kaikista rannikkolaisista tuntuu samalta?\" Ragni vastasi,\nettä hän Berlinissä, varsinkin aina soittamasta herettyään, oli\nkuulevinaan meren pauhua. \"Mutta eikös se ole merkillistä, että meri\nläheltä vaikuttaa ihmiseen virkistävästi, mutta kun sitä ajattelee,\ntulee aina synkkämieliseksi?\" -- -- Joku tuli samassa ajaen täyttä\nvauhtia, ja heidän täytyi astua syrjään. Ragni veti Kallemin aivan\ntien kaiteelle saakka, kun reet siitä kiitivät heidän ohitsensa,\nkolme ajajaa perätysten mitä hurjinta vauhtia.\n\nHe jatkoivat matkaansa, kuunnellen kulkusten kilinää, kunnes se\nkohta häipyi ja lumihiutaleet saivat taas hiljaisuuden, jota ne\ntarvitsivatkin, jotta ne huomattaisiin.\n\n\"Oikeastaan ei pitäisi puhua silloin, kun sataa lunta\", sanoi Ragni.\n\nNyt odottivat ne toiset heitä ja keskustelu kävi jonkun aikaa\nmolempien herrojen ja \"pähkinänsydämen\" välillä, kunnes tuli taas\nmäki, jota tuo ensimäinen pari alkoi kavistaa ylös, minkä jaloista\npääsi. Sitten he näkyivät lumisateen läpi, mutta heidän puhettaan\nei eroittanut. Heti tultuaan tiheämmin rakennetuille kaduille parit\nlähenivät toisiaan ja silloin oli tietysti matkan hauskuus lopussa.\n\nJälestäpäin kiintyi matkasta saatu vaikutus luonnonkuvaan, Ragni\njoutui lumihiutaleiden joukkoon ja oli hienoin ja valkein, mitä\nKallem milloinkaan oli nähnyt. Hänen puheessaan merestä ja\nlumisateesta oli ollut musikaalista mielikuvitusta ja lopulta häipyi\nkoko hänen olentonsa pehmeään epämääräisyyteen. Sitä mukaa kuin\nkaikki nämä vaikutushelmet nousivat hänen sielunsa syvyydestä, sitä\nmukaa hänen aistinsa rakastuivat yhä hurjemmin. Hän oli näkevinään\nhänet tuolla huoneissa, ja joka kerta kun ovi avautui eteiseen,\nsäpsähti hän, ja kuullessaan keveitä askeleita eteisessä, tiesi\nhän, että se oli Ragni. Itse asiassa hän pelkäsi kohdata Ragnia,\nsilloin ehkä luomansa kuva katoaisi, nyt se oli niin kaunis. Ja\naivan oikein, niin kävikin... Muutama päivä sen jälkeen Kallem\ntullessaan yliopistolta kohtasi hänet ja hänen sisarensa ja kaksi\npikkulasta. Näiden edellä kulki paljon muita ihmisiä, joten hän ei\nälynnyt heitä, ennenkuin oli ihan heidän edessään. Hän tervehti.\n\"Pähkinänsydän\" hymyili ja vastasi tervehdykseen, mutta toinen\npunastui ja unohti tervehtiä; nyt näytti hän kaikkea muuta kuin\nlahjakkaalta. Kallem pysäytti heidät ja kiitti viimeisestä ja\nrupesi puhumaan sisaren kanssa, Ragni kumartui puhuttelemaan\nlapsia, -- kahta sievää nukkemaisesti puettua pikkutyttöä, joista\ntoinen oli kolmen vuoden vanha, toinen kai neljän. Kallem pyysi\nseuruetta kahvilaan. Osittaisen kursailun jälkeen he suostuivat,\nmutta rouva ei katsahtanut enää ylös, ja kahvilassa oli häntä\ntuskin saada istumaan. Kainoudessaan hän pelkästä levottomuudesta\npuuhasi yhtämittaa lasten kanssa, niin että ne tulivat lopulta\nkärsimättömiksi. Kallem tarjosi heille viiniä ja leivoksia, mutta\nrouva ei tiennyt, mitä lajia ottaisi ja antoi lopuksi sisaren\nvalita. Ragnilla oli päässään leukanauhoilla varustettu hattu,\njoka ei hänelle ollenkaan sopinut, otsaa ei näkynyt lainkaan ja\nkasvot näyttivät pyöreiltä ja vähäpätöisiltä, ja sitäpaitsi hänen\npäällysvaippansa oli hänelle liian suuri (sittemmin saikin Kallem\nkuulla, että se oli sisarvainajan peruja). Vasta sitten, kun Kallem\nitsekin rupesi lasten kanssa puuhailemaan, johon hänellä oli\nerikoinen taipumus, sillä hän oli lapsirakas, joutuivat he toistensa\nkanssa keskusteluun. Se tapahtui aivan lattialla, sillä pienempi\ntytöistä oli tahrannut itsensä kermavaahtoisella leivoksella, jonka\nrouva oli neuvottomuudessaan hänelle valinnut. Siinä polvilleen\nkyykistyneinä he pyyhkivät pikkutyttöä kumpikin liinallaan ja rouva\nnöyrästi tuntien vikansa kiitteli Kallemia. Tuo pikkuinen, joka oli\nitsensä niin pahanpäiväisesti tahrannut, tahtoi enemmän samaa lajia\neikä ollenkaan mitään muuta, ja siinä oli Kallem hänen kanssaan yhtä\nmieltä -- vaikka hyvin tiesi, ettei lapselle ollut hyvä antaa liian\npaljon makeaa, -- mutta hän otti lapsen syliinsä, pyysi hänelle\nservietin ja tarjoili hänelle, kunnes viimeinenkin pala oli suussa.\nRagni seisoi vieressä ja katseli nöyrästi tätä kaikkea. Sitten\ntahtoi pienokainen vielä samanlaisen leivoksen ja aivan samaa mieltä\noli myöskin Kallem. Vanhempi tytöistä, joka oli kärsivällisesti\nkatsellut sisarensa syöntiä, rohkaisi nyt myöskin itsensä ja pyysi\nlisää. Kallem otti silloin hänet toiselle polvelleen ja ruokki heitä\nmolempia. Tämän tärkeän toimituksen kestäessä oli kaikilla hauskaa;\nnyt uskalsi jo rouvakin nauraa. Ja kuten jo edellä on mainittu, hän\noli \"suloinen\" nauraessaan. Suuret lapset joivat vielä lasin viiniä;\nkotimatkalla kantoi Kallem pikkutyttöä käsivarrellaan. He tulivat\nhirveän hyviksi ystäviksi, hän ja tuo pienokainen, ja äitipuoli\nviinin rohkaisemana virkkoi: \"Eikös hän ole herttainen, tuo pikku\nJuanita?\" Ojensi kätensä tytölle, joka iski siihen lapasensa, ja\nhetken aikaa rouva kulki pitäen siitä kiinni.\n\nKallem kantoi pienokaisen rappuja ylös, näytti hänelle omat huoneensa\nja pyysi heitä molempia huomenna, sunnuntai-aamupäivällä tulemaan\nluokseen. Heti päivällisen jälkeen hän läksi ostamaan heitä varten\nappelsiinejä, omenia, viikunoita ja muita hedelmiä.\n\n\"Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?\" -- noille sanoille,\njotka oli lausuttu tuolla hiukan ruijalaisella äänenpainolla, hän\nantoi säveleen ja hyräili sitä aina kun ajatteli Ragnia. Silloin\nhän oli myös kuulevinaan Ragnin äänen, näkevinään hänen katseensa\nja hänen lapselle ojennetun kätensä. \"Eikös hän ole herttainen,\ntuo pikku Juanita?\" tuli hänen lempilaulukseen, jonka hän myös\nopetti Rendalenille; he tervehtivät sillä toisiaan iltaisin\nvoimistelulaitoksella. -- Mutta sen piti Kallem omana tietonaan, että\nRagni oli joutunut hämilleen, silloin kun oli hänet tavannut, --\nkenties senvuoksi, että silloin oli kirkas päivä. Hän jutteli kyllä,\nmiten rumalta Ragni oli näyttänyt suuressa päällysvaipassaan, joka\noli kuin kasvun varalta tehty, mutta ei maininnut sanallakaan siitä,\nettä Ragni oli kahvilassa käynyt levottomaksi, kun hän, Kallem, oli\nkatsonut häneen.\n\nLapset kävivät usein hänen luonaan, hän antoi heille appelsiineja\nja makeisia, käveli käsillään heidän edessään ja huvitti heitä\nhyppimällä tuolien yli, ja niillä oli hirmuisen hauskaa. Mutta piika\nturmeli koko asian, Kallem luki selvästi hänen hymyilystään: \"Sinä\nolet aika veitikka! Sinä teet sen vain äidin vuoksi!\"\n\nJa Kallem oli siksi pelkuri, että ei voinut olla sanomatta hänelle:\n\"Jaa, nyt saavat lapset olla jonkun aikaa käymättä täällä minun\nluonani!\" Hänen sydäntään viilsi, kun hän seuraavana iltana istui\nhuoneessaan ja kuuli, että vanhempi tytöistä oli saanut eteiseen\nmenevän oven auki ja oli tulossa hänen luokseen, mutta vietiin itku\nsuussa pois. Hän soitti piian luokseen ja pyysi hänen antamaan\nlapsille loput siitä, mitä hän oli heitä varten ostanut. Piika otti\nsen vastaan; \"tämähän on liian paljon!\" hän sanoi ja katsoi häneen\nviekkaasti hymyillen. Kallemin teki mieli iskeä häntä korvalle, mutta\najatteli kohta: \"Kun hän kerran epäilee kaikkia minun tekojani, niin\nlapset saavat tulla!\" Ja seuraavana iltana hän itse haki ne kyökistä\nluokseen.\n\nEräänä päivänä hän tapaa sisaren menossa ulos kadulle. Tämä tervehtii\niloisena ja sanoo: \"Kiitos viimeisestä! Ajatelkaas, muutaman päivän\nperästä minä matkustan pois.\" Silloin esitti Kallem, että he\npitäisivät pienet lähtökekkerit, vaikkapa kahvilassa. Sitä mieltä\noli hänkin ja he päättivät seuraavana päivänä tavata kuten viime\nkerrallakin, lapset mukana ja tehtäisi aivan niinkuin silloinkin.\nNiin kävikin. Rouva ei ollut aivan niin hämillään kuin viime\nkerralla, mutta _hän,_ Kallem, oli vieläkin paremmalla tuulella,\nlapsia lukuunottamatta. Kaikki rakastumisen hullut ajatukset olivat\nhänen päässään, kun he hilpeinä sieltä lähtivät, -- tanssiaskelin\nkulki hän katua, kantaen Juanitaa päänsä päällä ja opettaen sisaria\nlaulamaan: \"Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?\" --\n\nSisaren lähtiessä Kallem kohtasi heidät asemalla. Siellä oli paljon\nsukulaisia ja tuttavia sanomassa jäähyväisiä. Molemmat sisaret\nolivat kovin suruissaan, varsinkin Ragni, joka jäi kaupunkiin,\nhän itki hillittömästi, vieläpä sittenkin, kun juna oli lähtenyt.\nKallem ajatteli vähän vetäytyä pois ja jättää sukulaiset keskenään\ntarinoimaan, mutta Ragni sanoi: \"Oi, ei, elkää menkö!\" Kuitenkaan\nRagni ei hänestä sen enempää tahtonut, hän kulki Kallemin rinnalla\nsukulaisten joukossa ja itki koko kotimatkan; ja kun toiset kulkivat\nomille teilleen ja he kahden seisoivat kotitalon portilla, ei\nRagnilla ollut mitään sanomista, vaan läksi suoraa päätä sisälle.\nPortailla kysyi Kallem, tahtoisiko Ragni lähteä lasten kanssa\najelemaan, se virkistäisi häntä, mutta Ragni vain pudisti päätänsä.\n\"Huomenna sitten?\" kysyi hän kunnioittavasti avatessaan hänelle ovea.\nRagni meni sisään, mutta tuli takaisin: \"Kiitos, huomenna kyllä!\" hän\nsanoi, ojensi kätensä ja kauniit silmänsä olivat kyyneleissä.\n\nTästä lohduttomasta surusta tuli Kallem siihen päätökseen, että\nRagni tunsi itsensä hyljätyksi. Ehkei juuri jokapäiväisessä olossa,\nsillä hän vietti aikansa kuvitteluissa, mutta jos sattui jotain\ntämäntapaista, joka herätti hänet siitä, niin silloin huomasi hän\nyksinäisyytensä.\n\nSeuraavana päivänä Kallem toi hänet ja lapset leveään rekeen, itse\noli hän ohjaksissa. Retkeltä palattuaan hän meni heidän mukanaan\nsisälle Kulen luo, joka kankealla tavallaan kiitti häntä lapsille\nosoitetusta ystävällisyydestä. Kallem antoi lasten näyttää itselleen\nkaikki askareet ja kun lapset oli viety pois, pyysi Kule rouvaa\nsoittamaan jotain; itse hän istui tuolissaan ja polttaa pöllytteli\npitkää piippua. Se olisi ollut rouvan täytettävä, mutta Kallem\nvapautti nyt Ragnin siitä hommasta. Ensi kerran näki Kallem nyt\nlihavan kyökkipiian, vanhanpuoleisen, miehekkään naisihmisen, joka\nkirkui ruijalais-murretta aivan niinkuin linnut meren pauhatessa.\nHän oli kyökkipiikana ja palveli Kulea. Rouva puuhaili epäilemättä\nvain omissa askareissaan, hoiteli lapsia ja soitteli pianoa. Nyt\nsoitti hän samaa venäläistä kappaletta, jota Kallem oli ovenraosta\nkuunnellut, mutta soitti sen ehkä nyt vieläkin paremmin. Ei hän\nmuuten sitä juuri kuunnellut, hän katseli rouvaa itseään. Tuo\nyläpuoli kasvoista, joka nyt kumartui nuottien ja koskettimien\nyli, oli toinen kuin se, minkä hän tunsi; tämän oli varmaankin\nRendalen nähnyt. Millainen kehitys hänen olikaan vielä läpikäytävä,\nennenkuin kasvojen alaosakin pääsisi mukaan! Kallem oli juuri näinä\npäivinä saanut kirjeen serkultaan, joka oli Wisconsinin valtiossa\nMadisonin yliopiston professorina. Hänellä oli norjalainen vaimo,\njoka opiskeli hänen johdollaan. Jotain sellaista täytyisi vaatia\nRagniltakin, jotta nuo raukeat posket ja tuo veltto leuka ja tuo\ntahdoton suu karkeine huulineen saisi jotain luonnetta. Mutta miten\nliikuttavaa tämä lapsellinen kehittymättömyys itse asiassa oli!\nTuossa vieressä näki hän miehen jykevän nyrkin nojautuvan tuolin\nkaiteesen, -- koko mies lepäsi tuolissaan kuin housuihin puettu\nkuollut jokijumala. Soiton kestäessä avautui oikeanpuoleinen ovi\nja sisään astui kolmas yliluonnollinen ruijalaisolento, vanha\nvalkohapsinen nainen, suuri pyöreä naama, silmälasit nenällä. Se oli\nKulen täti, isompi kuin Kallem ja pituuteensa verraten hyvin lihava.\nNuori rouva risteili heidän välillään kuin huvipursi raskaassa\nlastissa olevien atlantinlaivojen välillä. Nyt katsoi Ragni Kallemiin\nkuin uskottuunsa. Ragni ei ollut tosin mitään hänelle uskonut, mutta\nheidän nuoruutensa saattoi heidät yksissä neuvoin asettumaan kaikkea\ntuota käsittämättömän raskasta ja tiellä olevaa vastaan. Rakkaus\nteki Kallemin vallan kärsimättömäksi, hänessä heräsi halu saada\nvapauttaa tuo olento, -- huoneessa tuntui hänestä olo tukahduttavalta\nsenvuoksi, ettei hän sitä voinut tehdä. Tuo käsittämätön suhde\nvaivasi häntä.\n\nTämän vierailun aiheuttama vaikutus häiritsi hänen tutkintolukujaan,\njotka tähän saakka olivat kulkeneet säännöllistä rataansa joka päivä.\nHänellä oli mitä hurjimpia suunnitelmia, niin, hän kirjoitti jo\nserkulleenkin Amerikaan ja kysyi häneltä, voisivatko he ottaa nuorta\nnaista perheesensä. Hän uskoi kaiken Rendalenille, joka ensin suuttui\nsilmittömästi, mutta sittemmin Kallem sai hänet suostumaan tuumaansa.\nRagnissa oli herätettävä velvollisuuden tunto itseään kohtaan,\nhän tulisi vielä näkemään jatkuvan yhdessäolon tuottamat vaarat,\nennenkaikkea pitäisi hänen päästä pois, päästä kauas pois, jotta\nsaisi vapautta kehittyäkseen... Kallem tuli yhä varmemmaksi ja hänen\nrakkautensa tästä huolenpidosta yhä vain yltyi. Jokainen kohtaus\nrouvan kanssa, pikainenkin, niin, yksinpä tervehdyskin kadulla tai\neteisessä vahvisti häntä vakaumuksessaan, että Ragni oli hänen eikä\nkenenkään muun ja että Ragni _täytyi vapauttaa!_\n\nMutta hän ei ollut lausunut sanaakaan siitä itselleen Ragnille.\n\nKallem oli ollut monesti ennenkin rakastunut, ihastunut usein,\nvaikka se tavallisesti oli ollutkin teennäistä, mutta tämä hieno\nja epätäydellinen, tämä lahjakas ja hyljätty olento hänen täytyi\npakostakin pelastaa ja kasvattaa. Se oli Kallemin luonteen mukaista\nja siksi hän antautuikin sen ajatuksen valtaan koko sielullaan.\nRagni taas puolestaan tuli joka kerta, kun he kohtasivat toisensa,\nyhä rohkeammaksi. Kallem tunsi olevansa lohduttajana sisaren\nmatkustamisen jälkeen, niin, jollei hän kokonaan erehtynyt, vielä\nenempänäkin. Kaikissa tapauksissa oli eräs pettämätön merkki\nolemassa. Kallem oli sanonut hänelle olevansa iltaisin kotona,\netupäässä kuullakseen hänen soittavan, ja avaavansa silloin oven\nraolleen; -- ja Ragni soittikin nyt joka ainoa ilta, usein hyvinkin\nkauan.\n\nKun Kallem kohtasi hänet lasten kanssa ja vei heidät kahvilaan, tunsi\nhän suurta halua puhua suoraan, mutta Ragnin viaton luottavaisuus\npidätti häntä eikä hän uskaltanut säikäyttää. Hänen tarmokkuutensa\npakoitti häntä kiiruhtamaan ratkaisua, mutta hänen rakkautensa taipui\nRagnin haluamaan runolliseen leikkiin, jossa rakkautta ei mainittu,\nmutta jossa kaikki sitä todisti. Suhteessa oli suloa, jollaista\nKallem ei ollut koskaan vielä tuntenut.\n\nKerta viikossa otti Ragni osaa yksityiskonserttiin eli sen tapaiseen\nerään hänen miehensä sukulaisen luona, samassa perheessä, jonka luona\nhe kerran olivat olleet tanssiaisissa. Sinne hankki Kallem itselleen\npääsyn opintotoverinsa, Ragnin sisarenpojan kautta. Luonnollisesti\ntuli hän sinne vain saadakseen sitten saattaa Ragnia kotiin. Oli\nparhaillaan lumen sulamisaika ja kadut olivat iljangolla. Kun Kallem\nkertoi Ragnille tulevansa mukaan ja pyysi saada saattaa hänet kotiin\n(miten iloiseksi Ragni siitä tuli!), oli aivan luonnollista, että he\najaisivat reellä tai vaunuilla.\n\nPitkän illan jälkeen, kuultuaan aivan liian paljon musiikkia, he\nvihdoinkin olivat lähdössä kotiin. Ragni kiiruhti ottamaan ylleen\npäällysvaipan ja riensi nopeasti hänen kanssaan ulos. Täällä tarjosi\nKallem hänelle käsivartensa ja sanoi -- \"sepä hyvä, että kuukin\nnousi juuri taivaalle.\" Ragni luuli, että he ottaisivat jonkun\nnoista hevosista, jotka tuolla seisoivat tai nuo vaunut, jotka juuri\nsiihen tulivat. Hän kirkaisi hiukan liukkaalla jäätiköllä portin\nedessä, mutta meni sentään rohkeasti sen yli. He kulkivat ajurien\nohi, toisen toisensa perästä, mutta yksikään niistä ei näyttänyt\nolevan heidän. \"Emmekö aja hevosella?\" kysyi Ragni. Leikinlaskija\nhymyili, hän oli ajatellut että he kulkisivat jalkaisin. Ragni\nkoetti salata pettymystään, mutta muutamien epätoivoisten yritysten\njälkeen hän pyysi vallan liikuttavasti päästä ajamaan. Kallem muisti,\nmiten Ragni oli ollut kovin peloissaan silloin ensi kerralla, hän\nsai omantunnon vaivoja ja vakuutti, että he menisivät lähimmälle\najuriasemalle, joka ei ollut kaukana. Tie ei ollut kovin liukasta,\nmutta viettoa ja Ragni tarrautui lujasti hänen käsivarteensa,\ntuijotti eteensä ja kirkaisi aina vähän väliä. Etempänä tie oli\npahempaa, sillä se oli paikotellen koko leveydeltään jäätikkönä,\njoskin siellä oli myös kohtia, joissa voi hyvinkin kulkea. Kallem\ntuli hiukan alakuloiseksi, varsinkin kun hän ei voinut saada Ragnia\nlaskemaan luikua. Ei hän koskaan ollut nähnyt ketään niin pelokasta,\nmutta silti he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin useiden ja\npitkien pysähdysten jälkeen. Puutarhat ja kentät heidän ympärillään\nolivat paikoin lumesta paljaina, paikoin taas hangen tai iljanteen\npeitossa, -- ja Ragni halusi mennä sieltä kautta; mutta Kallem\nnäytti hänelle, että tuolla oli talo edessä, tuolla taas puutarha\nsuljettu. Eihän täällä ollut niinkuin maalla. Maa näytti aivankuin\nrääsyihin pukeutuneelta ja taivas myöskin, sillä pitkiä pilvijonoja\noli tummansinisellä taivaalla, aivan samoin kuin iljanteita täällä\nmaan pinnalla. Kuu näytti kiitävän hurjaa vauhtia pilvien perästä,\ntavoittavan niitä, kulkevan niiden lävitse ja taas eteenpäin. Siellä\nylhäällä mahtoi olla hirmumyrsky, täällä maan pinnalla oli tyyntä.\nKallem tuli erehdyksestään onnettomaksi ja hätäileväksi. Luonnon yli\nlankeava vaihtelevavärinen valaistus lisäsi yhä tätä mielialaa, nyt\ntapahtuisi varmaankin jotain hullua. Joka kerran, kun tämä tunne\nsai hänessä vallan, muistui hänen mieleensä tuo kauhea pelästyksen\nyö hänen lapsuutensa ajoilta. Seuraisiko tuo omien erehdysten\ntuskainen aavistus häntä läpi koko elämän? Hän kulki mitä suurimmassa\nmielenjännityksessä, sillä Ragni ei missään nimessä saisi kaatua.\nIlman Ragnin pelokkaisuutta olisivat mäet olleet vain hupaista\nluiunlaskua, nyt teki Ragni hänetkin pelkuriksi. Jokainen iljanne\nmuodostui todelliseksi vaarapaikaksi, josta he pelastuivat ainoastaan\npyrkimällä toista vaaraa kohti. He eivät puhuneet mitään, eivät\nkatsoneet toisiinsa, he pelkäsivät ja olivat kärsimättömiä kumpikin.\nHeiltä kului monta minuuttia siinä, mistä muuten olisi päästy\nsekunnissa. Toinen syytti mielessään toistaan, ja he kamppailivat\nmelkein kuin elämästä ja kuolemasta. Vain säikähtyneitä huudahduksia:\n\"herrajumala\", tai \"oh, varokaa nyt!\" tai epätoivoinen: \"Ei, ei, tämä\nei käy päinsä!\" -- ja \"Koettakaahan vielä! Tulkaa nyt!\" -- Vihdoin\nei niitäkään kuulunut. Ragni sai valittaa, olla epätoivossa, melkein\nitkeä, mutta Kallem ei vastannut enää mitään. Niin kauhun vallassa\noli Ragni, ettei sitäkään huomannut.\n\nSilloin he näkivät pitkän matkan päässä pelastuksen, nimittäin\nkorkeita taloja, jotka olivat estäneet auringon paistamasta\nkadulle, niin että lumi ei siellä voinut sulaa. Sinne oli päästävä,\najuriasema oli aivan siellä lähellä. Viimein sekin onnistui. Ragni\npysähtyi hengittämään helpoituksesta ja koetti hymyillä, mutta\nei voinut; \"seisotaan tässä vähän aikaa\", pyysi hän ja hengitti\nraskaasti. He heittivät toisistaan irti. Kauempaa kuului kulkusten\nkilinää, he kuuntelivat sitä. \"Kunhan vain ei viimeinen ajuri ajaisi\nmatkoihinsa\", sanoi Ragni, \"nyt on jo myöhä.\" Hän tarjosi Kallemille\nkäsivartensa ja he läksivät astumaan. Mutta ei täälläkään ollut\njuuri hyvä kulkea, lumi oli kovaksi poljettu, mutta käytävät olivat\nkuitenkin hiekoitetut. He astelivat nyt nopeammin ja vähitellen yhä\nturvallisempina. \"Jumalan kiitos!\" sanoi Ragni päästäen rinnastaan\nsyvän helpoituksen huokauksen, kuin olisi hän pelastunut Jäämeren\nkauhuista. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaatua keikahti\nkäytävälle pitkin pituuttaan. He olivat tulleet petolliselle\npaikalle, siihen oli kaadettu vettä, joka sitten oli jäätynyt. Hän\nluiskahti Kallemin jalkaa vasten, niin että hänkin keikahti kumoon,\n-- ja kaatui Ragnin päälle. Hänen sydämensä yltäkylläisyydestä pääsi\nkirous, hän hypähti jälleen ylös auttaakseen Ragnia, -- mutta tämä\nlepäsi liikkumattomana, silmät ummessa.\n\nJääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. Aivotärähdyskö? Hän\nnosti Ragnin polveaan vasten, veti hampaillaan kintaan kädestään ja\navasi puvun Ragnin leuan alta. Ragnin kädet riippuivat velttoina\nalas ja kasvonsa olivat kalmankalpeat. Kallem avasi hänen viittansa,\njotta raitis ilma pääsisi vapaasti vaikuttamaan. Mutta silloinpa\nRagni jo liikahti. \"Ragni!\" hän kuiskasi, \"Ragni!\" -- hän kumartui\nlähemmäksi häntä: \"Rakas, kulta Ragni! Anna minulle anteeksi!\" Ragni\navasi silmänsä, \"kuuletko, anna minulle anteeksi?\" Puna levisi\nRagnin poskille ja hän ojensi kättään tavoittaakseen viittaa, joka\noli avoinna. Hän oli sen siis tuntenut, ja ainoastaan pelästyksestä\nmennyt tiedottomaksi. Kallem ei voinut enää hillitä iloaan, hän\nkohotti Ragnin päätä ja suuteli häntä yhden, kaksi, kolme kertaa:\n\"Oh, miten sinua rakastan, rakastan\", hän kuiskasi ja suuteli\ntaas. Kallem tunsi, että Ragni tahtoi nousta ylös, ja heti hän\nnosti hänet seisomaan. Mutta Ragni ei jaksanut seistä yksin, olipa\nvähällä kaatua uudelleen. Kallem talutti hänet aivan talon edustalle\npuutarhan aitauksen viereen. Ragni tarttui aitaan ja nojautui sitä\nvasten, aivan kuin ei olisi voinut pitää itseään pystyssä. Kallem\npäästi hänet irti nähdäkseen, voisiko hän seistä yksinään. Kyllä hän\nvoi. \"Minä juoksen hakemaan hevosta\", sanoi Kallem, -- ja läksi.\nJuostessaan hän vasta muisti, että tämän hän olisi voinut tehdä\nheti matkan alussa, eikä silloin olisi mitään tällaista tapahtunut.\n-- Mutta mahtoikohan siellä olla enää hevosta saatavissa? Jollei\nsiellä sattuisi olemaan, niin hän juoksisi kauemmaksi. Kun Ragni vain\njaksaisi seistä, kun vain ei ketään tulisi ... hän juoksi, hän laski\nluikua ja kun hän näki tuolla hevosen, juoksi hän suoraa päätä rekeen\nja tahtoi ajurin ajamaan minkä hevonen pääsi, osaamatta sanoa minne.\nVasta kun ajuri oli saanut määräyksen, ja reki oli vauhdissa, -- hän\nkäsitti, mitä hän oli sanonut ja tehnyt Ragnille, pitäessään häntä\nsylissään! Hän oli kyllä sen tajunnut koko ajan, mutta vasta nyt hän\nymmärsi, mitä oli tehnyt.\n\n\"Aja kiireesti! Tuolla hän on, tuolla oikealla! Me kaaduimme, hän\nloukkasi itsensä. Tuolla, noin!\" Hän hyppäsi reestä ja kiiruhti\nRagnin luo ajurin kääntäessä hevosta ja ajaessa aivan heidän\nluoksensa. Ragni nojasi vielä aitausta vasten, mutta puoliksi\nselin, puoliksi kupeellaan, hän oli sulkenut vaippansa ja vetänyt\nharson kasvoilleen. Hän ojensi kätensä Kallemia kohti, hän halusi\ntukea; Kallem tarttui siihen, mutta otti toisella kädellään häntä\nvyötäisistä kuljettaakseen häntä edellään, sillä Kallem ei halunnut\nenää kaatua hänen kanssaan. Kaikki kävi hyvin; Kallem auttoi Ragnin\nrekeen, peitti hänet, maksoi ajurille ja mainitsi osoitteen. Ragni\nei pyytänyt häntä mukaansa, ei sanonut jäähyväisiä, ei katsonutkaan\nhäneen. Ragni läksi ajamaan.\n\nKallem tunsi heti, -- että Ragni nyt poistui hänestä -- --\n\nKunnon mieheen ei mikään koske niin kovasti kuin hänen oma\ntyhmyytensä ja hillitsemättömyytensä. Kallem kuleksi sinä yönä\ntunnittain katuja ja hiipi kotiin kuin lyöty koira. Seuraavana\naamuna hän ei uskaltanut kysyä piialta, mutta iltasella kertoi piika\nkysymättäkin, että rouva ei ollut terve; rouva oli hiukan pahoinvoipa\nja lepäsi vielä sängyssä, oli sentään paranemaan päin. Marin tietoisa\nhymy synnytti hänessä kiusallista harmia. Tyttö oli vielä niinkin\nhävytön, että uskalsi katsella häntä tutkivasti. Seuraavana päivänä\ntäytyi Kallemin kuitenkin myöntyä kysymään rouvan vointia. Kyllä,\nrouva oli ylhäällä ja aivan terve. Mutta Kallem ei sinä päivänä eikä\nvielä seuraavanakaan nähnyt edes vilaukselta Ragnia eikä kuullut\nedes lastenkaan ääniä. Ragni ei myöskään soittanut iltasella, vaikka\nKallem juuri sitä varten oli jäänyt kotiin. Ei Ragni kulkenut itse\neikä lapsetkaan enää eteisen kautta ulos, he kulkivat kyökin kautta.\nHän ei tavannut häntä koskaan. Ragni valitsi uusia teitä itselleen.\n\nTähän saakka hänen rakkautensa oli ollut salaista onnea, täynnä\nlukuisia suunnitelmia. Nyt oli hän väkivallalla murtautunut\npyhättöön, ja loppumaton uinailu, hyödytön mietiskely valtasi hänen\nvaloisat päivänsä ja hänen rauhaisat yönsä. Hän muisteli kaikkea,\nmitä oli tapahtunut ja tunsi aina silloin vihlovaa itsekidutusta.\nHän halveksi itseään, heittäytyi suin päin hummaukseen ja halveksi\nsen jälkeen vielä enemmän itseään. Siitä hetkestä saakka, kun\noli huulillaan koskettanut Ragnin huulia, kun oli kuiskannut nuo\nhäväistyksen sanat hänen korvaansa, tuntui siltä kuin olisi Ragnin\nkuva verhoutunut harsoihin. Hän ei nähnyt enää tuota puhdasta\nkyyhkynvalkoista, musikaalista suloa ja avuttomuutta, -- hän näki\nvain naisen, jota hän himoitsi. Mutta hänen luonteessaan oli\nivailijan sävyä ja terveyttä siksi paljon, että hän ei halunnut\nriutua itsekidutuksesta tai tyhmästä kaipuusta, hän tahtoi heti\nmuuttaa asuntoa ja sanoa syyksi vaikka matkalle lähdön. Sen kautta\nhän luuli pääsevänsä kaikista vaikeuksista, kuten aidan yli\nkiipeämällä. Hän ei kestänyt enää sitä, että talo oli suljettu\nhänelle, hän ei sietänyt enää edes piian hävytöntä hymyilyä.\nNyt älysi hän yhtäläisyyden hänen ja Rendalenin muutossa! Eihän\nRendalenkaan voinut kärsiä edes päivääkään! Eihän se varmaankaan\nliene tapahtunut samasta syystä? Häneltä pääsi kaikuva nauru:\ntietysti oli Rendalenin käynyt aivan samoin!\n\nRendalenin äiti oli ollut kaupungissa ja asunut täällä; silloin\noli Ragni ollut usein yhdessä kummankin kanssa, Rendalen ja Ragni\nolivat soittaneet nelikätisesti. Tätä oli jatkunut vielä äidin lähdön\njälkeenkin, -- ja he olivat aina soittaneet Rendalenin pianolla, sen\nhän tiesi kyllä... Tämä yhtäläisyys tuntui hänestä nöyryyttävältä.\n\nKallem ei tuntenut jalompaa ja hienotunteisempaa luonnetta kuin\nRendalenin oli. _Hän_ ei ollut ainakaan mitään tunnustanut. Mutta\nettä Ragni voi häiritä siihen määrin _hänenkin_ rauhaansa, että\ntäytyi muuttaa asuntoa --! Ragnissa siis mahtoi jotain sellaista\nolla olemassa! Tätä hän piti puolustuksena omalle menettelylleen,\nja enempänäkin, hän piti sitä kiihoittavana kiusauksena. Jo samana\niltana hän sanoi Marille, että hän matkustaisi pois, joko huomenna\ntai ylihuomenna, sitä hän ei osannut vielä varmasti sanoa, mutta Mari\nsaisi kysyä, paljoko hän oli velkaa, tietysti hän maksaisi vuokran\nkoko neljännekseltä. Piika katsoi häneen ja arvasi heti, mikä siinä\npiili: nauroiko hän sille vai oliko hänellä jotain kerrottavaa? --\nPiika kysyi hiljaisella tavallaan, tahtoiko hän laskun nyt heti. Ei.\n\nSeuraavana päivänä ei muutosta tullut mitään, mutta sen jälkeisenä\nsen piti tapahtua. Kallem matkustaisi pois pariksi päivää,\nmutta ensin hän vuokraisi asunnon ja muuttaisi sinne tavaransa.\nIltapäivällä hän sen vuokrasi, mutta aivan toiselta puolen\nkaupunkia. Sitten hän mietiskeli, mitä hän sanoisi syyksi --\nnimittäin Rendalenille. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen\nolisi kerrottava _hänelle_ koko totuus, muille taas, että häntä\nhäirittiin paljon hänen nykyisessä asunnossaan, niinkuin asianlaita\ntodellisuudessa olikin. Hän palasi kotiin kello viiden tienoissa,\nmeni makuukamarin oven kautta sisään, otti yllensä viitan ja\ntohvelit, meni toiseen huoneesen ja heittäytyi sohvalle, johon hän\nnukkui raskaasen uneen; hän oli kylläkin unen tarpeessa. Piika tuli\nsisään seitsemän aikaan ja laittoi tulen uuniin, ilman että hän tiesi\nsiitä mitään. Hän heräsi kohta sen jälkeen ja kuuli tulen räiskettä\nja huomasi uunista tulevan valon, -- siitä hän ymmärsi, että\nkello oli yli seitsemän. Heti johtui hänen mieleensä Ragni tuolla\nsisällä. Hänellä oli salainen toivo, että kun Ragni nyt tiesi hänen\nmatkustavan pois, hän saisi vielä kerran kuulla hänen soittavan.\nTähän asti oli toivo pettänyt, mutta hän ei voinut olla uskomatta,\nettä hänen lähtönsä koskisi Ragniin. Hän lepäsi nyt ja kuunteli.\nMenisiköhän hän nyt sisälle Ragnin luo hyvästille, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut? Sytyttäisikö kynttilän? Vai lähtisikö jälleen\nulos kävelemään? Hän nousi sohvalta ja tuijotti räiskyvään takkaan.\nSilloin kuuli hän ovea avattavan eteiseen ja useita ääniä, siellä\noli pari ruijalaissävyistä naisen ääntä; siitä hän päätti, että\nsiellä oli ollut kaupunkiin tulleita sukulaisia vieraina. Ruijalaisia\nsaatettiin ovelle saakka, hän kuuli tädin venyttelevää puhetta, kuuli\nmyöskin erään miesäänen, oliko se Ole Tuft? Mutta hänen ääntään,\njota hän kuulosti, ei siellä kuulunut. Tavallinen hyvästi-jättö ja\novi suljettiin, sitten kuului taas tädin ääni, sitten Ole Tuftin, se\noli todellakin hän, Ole siis oli tullut samalla kun toiset: olivat\nlähdössä; -- sitten ne menivät tädin huoneesen, ovi suljettiin\nheidän jälkeensä ja samalla sulkeutui myös toinen ovi kauempana.\nTaas soi ovikello, taas avautuu joku ovi ja sieltä tulevat ulos --\nmolemmat lapset riemuissaan, ne ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen\nja tahtovat tulla Kallemin luo, mutta sitä ne eivät saa, ja niitä\najetaan nauraen takaa, ne tavataan ja ovi paiskataan lujasti kiinni\nheidän jälkeensä. Mutta samalla avataan eteisen ovi, ruijalaisnainen\noli unhottanut kalossinsa ja nyt kuuli Kallem Ragnin äänen, joka\nlupasi lähteä hakemaan valoa, sillä eteisessä oli aivan pimeä,\nmutta ruijalainen ääni sen kielsi. Täällä ne olivatkin kalossit,\naivan oven vieressä, mutta ne eivät tahtoneet mennä jalkaan, ne\nolivat \"u--uudet!\" No niin! Nyt ne olivat jalassa! Taaskin suloiset\n\"hyvästi, hyvästi!\" ja vastaukseksi \"tervetuloa perjantaina!\" Ragni\nse oli, joka nämä viimeiset sanat lausui. Erehtyikö Kallem -- vai\nkuuluiko se vaaraa aavistavan tuskanhuudolta --? Eihän se ollut\nRagnin tavallinen ääni? Puhuiko Ragni tahtomattaankin hänestä?\nHän ponnahti ylös ja oli ovella, ennenkuin Ragni ennätti sulkea\neteisen oven. Jos hän nyt avaisi, seisoisivat he kasvot vastatusten.\nAvaisikohan hän --? Hän kuunteli kuin odottaen merkkiä. Hän ei\nkuullut Ragnin poistuvan, kenties hän oli siellä oven takana?\nHänen sydämensä jyskytti ankarasti, mutta käsi oli hiirenhiljaa\noven rivassa, -- äänettömästi hän aukaisi sen. Hän oli tuijottanut\ntakkavalkeaan ja senvuoksi oli hänestä eteisessä pilkkoisen pimeä.\nHän tunnusteli pitkin seiniä ovelle päin, tunsi eteisen lukon;\ntunnusteli eteenpäin, mutta siellä ei ollut ketään. Olisikohan\nRagnikin mennyt ulos? Ei, hänhän oli sanonut ja pyytänyt tulemaan\nperjantaina. Kuinka hän ei voinut kuulla hänen poistumistaan? Eikä\nhänen oven avaustaan? Ragni siis oli täällä eteisessä.\n\nSydän löi kuuluvasti, mutta eteenpäin hänen täytyi. Nyt hän sipui\nvaatteita, häntä värisytti, mutta hän palasi taas järkiinsä, sillä\nvaatteissa ei ollut ketään. Nyt rykäsi joku sisällä, se oli Kule,\nsitten kuului rupatusta kyökissä tai ruokasalissa, ne olivat lapset.\nHän seisoi hiljaa kuin rosvo kuullessaan nuo säännöllisen elämän\nturvalliset äänet. Hänen ei olisi pitänyt tähän ryhtyä. Tuolta kuului\ntädin pitkäveteiset kysymykset ja Olen selvät vastaukset, hän kuuli\nheidän äänensä, mutta ei eroittanut sanoja. Olikohan Ragni eteisessä?\nHän voi ehkä olla jotain etsimässä ja seisoi nyt pelästyneenä\nnähdessään Kallemin. Jos hän menisi etemmäksi, voisi hän säikäyttää\nhänet, niin että Ragni hyökkäisi lähimmälle ovelle ja avaisi sen.\nSilloin hän seisoisi siinä kirkkaassa valossa! -- -- --\n\nEi, Ragni oli siihen liian pelkuri. Taas muutama askel eteenpäin. Hän\nkulki tohveleissa, joiden ääntä tuskin kuului, mutta hän jo toivoi,\nettä Ragni ei olisi siellä. Lapset rupattelivat aivan eteisen takana,\nheidän puhelunsa kuului nyt niin selvästi, hän tuli heitä lähemmäksi,\nhän oli näkevinään ne polvillaan istumassa kummatkin tuolillaan ja\nrakentamassa taloja pöydälle. Häntä hävetti, mitä hän oikeastaan\ntahtoi? Kysyessään tätä itseltään hän kulki yhä etemmäksi, tunnusteli\nkummaltakin seinältä, kosketti vaippaa ja saalia, hapuili ovenpeiliä\nja ikkunaa, joka häämöitti hänen edessään. Vaunut ajoivat ohi,\nvähän sen jälkeen kuului kulkusten helinää, tällaisella kelirikolla\nkäytettiin sekä vaunuja että rekeä. Jotain putosi kyökissä, Kule\nrykäsi taaskin, hänestä mahtoi aika tuntua pitkältä, hänhän ei\ntarvinnut valoakaan! Lastenkamarin ja kyökin välillä oli ovi\nvarmaankin avoinna, sillä nyt olivat lapset siellä kysymässä, mikä\noli särkynyt. Kuului ruijalaistytön äänekäs, mitä ystävällisimmällä\näänellä lausuttu vastaus, \"te--ee--vati\" oli särkynyt, se oli\nluiskahtanut \"hy -- yllyltä\". -- Eteenpäin yhä. Jos Ragni oli täällä,\nniin seisoi hän perimmässä pohjukassa. Kuinka Ragni mahtoikin olla\npeloissaan! Mitä mahtoi hän ajatella Kallemista! Jos Kallem nyt\nkääntyisi takaisin, näyttäisi hän varkaalta, joka ei onnistunut\nyrityksessään. Nyt saattoi hän nähdä hiukan tässä ikkunan vieressä,\nmutta ei etäälle, ei pienintäkään valoviirua näkynyt ovien ylä- eikä\nalapuolelta, eikä avaimenreijistäkään, eikä edes tältäkään, juuri\nhänen edessään olevan lastenkamarin ovelta. Eiköhän Ragni seisonutkin\ntuossa? Se oli vain kuvittelua, kyllä hän hänet siitä voisi huomata.\n\nEhkäpä hän oli mennyt käytävään, josta pääsi tädin huoneesen?\nTai seisoi hän aivan Kallemin oven poskessa? Tai hän aivan\nyksinkertaisesti oli eteiseen tullessaan jättänyt joko lasten\nkamariin tai Kulen huoneesen menevän oven auki ja mennessään sen\nsulkenut samalla kertaa kuin Kallem aukaisi omansa? Ja nyt hän\nehkä istui siellä sisällä uneksimassa? Kallem tuli siitä melkein\nvakuutetuksi, sillä hän toivoi sitä. Mutta meni sentään etemmäksi.\nNyt oli hän vihdoinkin aivan oven luona, hän kuuli lasten puhelua\nja ruijalaistytön askartelua kyökissä vasemmalla. Nyt kääntyi hän\ntakaisin ja häneltä pääsi helpoituksen huokaus. Käsillään hapuillen\neteensä hän läksi menemään takaisin nopeammin kuin oli tullut.\nSilloin tapasi hänen kätensä lämpöiseen käsivarteen. Hän vavahti,\nväristys kulki läpi hänen ruumiinsa, silmänsä säkenöivät. Hän\npysähtyi. Mutta tuo käsivarsi tuskin liikahti ja silloin palasi\nrohkeus häneen jälleen. Hän antoi kätensä hitaasti liukua alas\nRagnin vyötäisille. Se tuntui niin lämpimältä ja pehmoiselta; Ragni\nseisoi hiljaa, mutta hänenkin ruumiinsa vavahteli. Kallem veti\nhänet likemmäksi itseään, toisella kädellään hän tarttui hänen\nkäteensä ja puristi sitä, myöskin se vapisi. Ja nyt he hiipustivat\naskel askeleelta eteenpäin. Ragni kulki vastustamatta, joskaan ei\naivan mielellään. Kallem kuuli juuri omat askeleensa, mutta ei\nRagnin; lapset puhelivat hiljaa. Kulen ja tädin huoneessa oltiin\nnyt aivan hiljaa. Kallemin oven raosta kuulsi heikko valoviiru,\nhe saapuivat sen luo, Kallem aukaisi hiljaa oven ja tahtoi viedä\nRagnin kamariinsa, mutta siinäpä Ragni seisahtuikin ja tahtoi vetää\nkätensä pois. Kallem kuuli hänen hengityksensä, näki hänen kalpeat\nkasvonsa siinä viedessään häntä varovasti kynnykselle ja sen yli,\novea vetäsi hän jälkeensä tulemaan kiinni. Nyt päästi hän hänet\nirti voidakseen sulkea oven niin hiljaa kuin mahdollista. Ragni\nseisoi samassa asennossa, johon Kallem oli hänet jättänyt, selin ja\nmolemmat kädet kasvoillaan. Ja kun Kallem palasi hänen luokseen,\npurskahti hän itkuun. Kallem otti häntä vyötäisiltä vetääkseen häntä\nlähemmäksi itseään, mutta silloin muuttui itku nyyhkytykseksi, niin\nhillittömäksi, niin sydäntäsärkeväksi, että Kallem sillä hetkellä\nselvisi huumauksestaan ja toisenlaiset ajatukset heräsivät hänessä.\nTahtomattaan antoi Ragni viedä itsensä sohvalle, hän itki niin\nrajusti, että Kallem rupesi kaipaamaan valoa, aivankuin joku olisi\ntullut sairaaksi. Hän kiiruhtikin sytyttämään lamppua, mutta muisti,\nettä uutimet olivat ensin laskettavat. Hän teki sen, ja pani tulen\nlamppuun.\n\nAinoastaan se, joka öin päivin on salannut suruaan, voi itkeä tuolla\ntavoin. Pöytäkin, jota vastaan Ragni nojautui, vapisi.\n\nVarmaankin oli Kallem satoja kertoja nauranut rakastajille, jotka\nromaaneissa ja näytelmissä laskeutuvat polvilleen; -- nyt työnsi hän\npöydän toista päätä hiukan syrjään ja vaipui polvilleen Ragnin eteen\naivankuin nöyrin syntinen. Ragnin kasvoja hän halusi nähdä, mutta\ntämä piti molemmin käsin nenäliinaa niiden edessä. Päänsä, povensa\nja olkapäänsä vavahtelivat tuosta rajusta nyyhkytyksestä, Kallem\ntunsi joka vavahduksen ja rukoili lakkaamatta Ragnia antamaan hänelle\nanteeksi! Hän ei voinut mitään sille, jonka hän oli tunnustanut\nsiellä jäisellä tiellä. Hän rakasti häntä, he kuuluivat toisilleen.\n\"Oi, elä itke noin\", hän rukoili, \"minä en voi sitä kestää!\" Hän\ntarttui Ragnin käsiin, istuutui hänen viereensä, painoi hänen\npäätään rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.\nHän suuteli Ragnin tukkaa, painoi hänen kyynelistä kostuneen\nposkensa vasten omaansa, mutta Ragni itki siinäkin hillittömästi.\nHän tahtoi antaa hänelle lasin viiniä. Ei, ei! -- Mutta tämä itku\noli hirvittävää. Itkikö hän siksi, että Kallem oli tuonut hänet\ntänne sisälle huoneesen? Kallem oli kaivannut Ragnia niin kovin,\nettä ei voinut hillitä itseään, kun kuuli hänen olevan käytävässä.\nEi suinkaan Ragni tahtonut, että hän matkustaisi heittämättä\nhyvästiä? Eikä koskaan enää näkisi häntä? Ragni vain pudisti päätään,\nirroittautui hänestä ja heittäysi pöytää vasten itkemään entistä\nrajummin. \"Tahdotko, etten muuttaisi?\" kysyi Kallem, mutta Ragni ei\nsitä kuullut. Kallem antoi hänen itkeä itkunsa loppuun, vasta jonkun\najan kuluttua kumartui hän hänen ylitsensä ja virkkoi: \"Minä teen\naivan niinkuin sinä tahdot.\" Silloin kohotti Ragni päätään ja painoi\nsen hänen rintaansa vasten. Kallem kiersi molemmat käsivartensa hänen\nympärilleen ja siinä syleilyssä Kallem tunsi, että Ragni otti tämän\nkauniimmin ja syvemmin kuin hän itse.\n\nSamassa kuului askeleita oven takaa ja se aukeni, piika toi\nillallista. Kallem päästi säpsähtäen Ragnin irti ja nousi seisomaan,\nmutta Ragni painausi jälleen pöytää vasten ja nyyhkytti. Piika\nasetti tarjottimen varovasti siihen päähän pöytää, joka oli vapaana,\nnostettuaan ensin yhtä varovasti lampun syrjään. Kasvoillaan oli\npunastus eikä hän katsonut heihin kumpaiseenkaan, mutta se iänikuinen\nhymyily niissä asuskeli ja se sanoi selvästi: tätä olen jo kauan\nodottanut! Niin ihmeellisesti eri tavalla voidaan samaa asiaa katsoa,\nettä Kallem näki nyt keskellä äänettömyyttä siinä veitikkamaista\niloa. Hiljaa oli tyttö tullut huoneesen ja hiljaa hän poistui ja\nsulki oven jälestään yhtä äänettömästi kuin hän itsekin äsken.\n\n\"Mutta herrajumala, Ragni!\" virkkoi Kallem. Ragni ei vastannut,\nsanathan voivat niin vähän ilmaista, surunsa valtasi hänet kokonaan.\nKallem istahti jälleen hänen viereensä ja painoi hänet uudelleen\nrintaansa vasten, silloin lausui Ragni: \"Voi, miten minä olen\nonneton!\" -- ja nämä olivatkin ainoat sanat, jotka hän täällä lausui.\nKallem ei voinut vastata mitään, joka ei hänestä itsestään olisi\nollut tyhmää. Hän koetti kyllä hyväilyillään lohduttaa häntä, mutta\nRagni vain irroittautui niistä ja tahtoi mennä. Kallem ei tuntenut\nvoivansa pidättää häntä, vaan saattoi häntä ovelle. Ennenkuin avasi\nsen, kääntyi Ragni Kallemia kohden niin tuskaisen antautuvasti kuin\nolisi kuoleman hetki ollut käsissä. Kallem sammutti lampun ja hiipi\nhiljaa ovesta ulos.\n\nMutta samassa kun hän sulki oven jälestään, lankesi häneen himmeä\nvalo, se tuli solasesta, joka vei tädin huoneesen. Sillä samalla\nhetkellä aukeni tädin ovi ja hän itse seisoi sen edessä, -- Ragnin\nsäikähtyneissä silmissä suurena kuin pystyyn nostettu valas. Tietysti\n-- täti oli kuullut Ragnin itkun Kallemin huoneesta ja käsittänyt\nheti hänen kummallisuutensa näinä viime aikoina. Nyt oli hän vartonut\novensa edessä ja juuri kun Ragni astui ulos Kallemin huoneesta, avasi\nhän ovensa, niin että valo lankesi tulijata vastaan. Täti ojensi\nkätensä häntä kohden, se merkitsi samaa kuin: \"tätä tietä, lapseni!\"\nRagni tuli ja täti antoi hänen mennä ohitsensa sisään. Eikä täti\nollut yksin. Kallemin huoneen viereistä seinää vasten oli sohva, sen\nnurkasta kohosi kookas, vaaleaverinen ja lempeäkatseinen mies, se oli\nOle Tuft. Hän se oli ensin kuullutkin Ragnin itkun ja käynyt myös\nheidän ovensa takana. Ragni vaipui tuolille sohvan ja oven välillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän lepäsi Ragni vuoteellaan. Mutta ennen kaupungille\nlähtöään sai Kallem häneltä kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että täti\noli kuullut hänen itkunsa, samoin kandidaatti Tuft, joka oli käynyt\nmyöskin oven ulkopuolella kuuntelemassa. Enempää siinä ei ollut,\ntosin kyllä, aivan alareunassa melkein näkymättömillä kirjaimilla:\n\"ei koskaan enää.\"\n\nKeskellä pelon kauhua, joka nyt valtasi Kalleminkin, olivat hänestä\nnuo sanat \"ei koskaan enää\" niin sydämeen käypiä, että ne täyttivät\nhänen silmänsä kyyneleillä, mutta myöskin hänen rintansa rohkeudella.\nNyt täytyi jotakin tehdä! Täti ja Ole Tuft olivat kuulustelleet\nRagnia! Sitä hän ei ollut kuullut, se oli kai tapahtunut hiljaisella\näänellä tai jossakin toisessa huoneessa. Ragni, Ragni parka!\n\nKallemin rinnassa riehui nyt mitä syvin sääli ja suurin harmi, pelko,\nkostonhimo, rajaton rakkaus, pettymys ja raivo!\n\nHän pukeutui ja riensi kadulle. Minne? Ole Tuftin luo, tuon\nkirotun hurskailijan, joka sekaantui hänen asioihinsa! Olipa vielä\nvakoilija ja ilmiantaja? Mitä hittoa hän tahtoi? Mikä oli hänellä\ntarkoituksena? Oliko tämäkin \"Jumalan teillä\" kulkemista? Tirkistellä\navaimen reijistä ja väijyä ovilla? Se mies oli \"Jumalan teillä\"\nriistänyt häneltä sisaren, ryöstäisikö hän nyt häneltä rakkaudenkin?\nMinkävuoksi hän ei tullut hänen itsensä luo? Miksi hän kertoi sen\njuuri tädille?\n\nKallemilla oli ääretön halu mennä hänen luokseen ja löylyttää\nhäntä, lyödä hänet puolikuoliaaksi. Jumalavita, sen hän ansaitsisi?\nHän kääntyi todellakin menemään sinnepäin, mutta silloin oli hän\nnäkevinään sisarensa suuret silmät, jotka katsoivat terävästi häneen.\nNiin, ne katsoivat, ja minne päin hän kääntyikin, aina kohtasi hän\nedessään nuo syvät silmät. Ja sitten oli hän tuntevinaan hänen\nposkensa vasten omaansa aivankuin silloin lähtöiltana. Lopputulos\noli, että hän kulki Olen asunnon ohitse. -- Mutta täten hän oli\ntullut lähelle entistä asuntoaan ja hänen mieleensä johtui Rendalen.\nHänen luokseen hän menisikin! Hän ei salaisi häneltä mitään, hänestä\noli suurinta onnea saada kertoa Rendalenille kaikki. Vähän matkan\npäässä hän näki portista tulevan jonkun kadulle. Olisikohan se --?\nOle Tuft! Hän juuri, senkin roisto!... Kallemin sisässä kiehui,\nmutta Tuft läksi toiselle suunnalle eikä huomannut lankomiestään.\nKallem ei tuntenut Tuftia sellaisena kuin hän nyt oli. Jos hän\nolisi tuntenut, niin olisi hän käsittänyt, että hänellä oli nyt\nkysymyksessä kahden sielun pelastaminen perikadosta. Näiden\nkahden kalliin sielun puolesta oli Ole Tuft nyt kuumeentapaisessa\ntuskassa ja huusi apua, hän ei ennen saanut rauhaa eikä lepoa. Itse\nmennä Kallemin luo, -- niin siinä oli omat vaaransa, ja siitä ei\nluultavasti olisi mitään hyötyä. Tässä täytyi toisten käydä asiaan\nkäsiksi. Jos Kallem olisi tämän aavistanut, niin olisi hän -- sen\nsijaan että nyt meni Rendalenin luo -- seurannut Tuftia kotiin ja\nlyönyt häntä, siksi kuin Tuft ei olisi paikaltaan liikahtanut!\n\nMutta kaikeksi onneksi hän ei aavistanut mitään sellaista ja hän\nsoitti Rendalenin ovikelloa -- hautoen mielessään, mitä hän olisi\nsanova. Rendalen avasi aivan samassa oven, sillä hän oli juuri\nlähdössä ulos, hänellä oli hattu päässä ja päällysnuttu käsivarrella,\nkaikin puolin mitä huolellisimmin puettuna. Nähdessään Kallemin\nedessään hän nosti päätään kuin hevonen, joka äkkää vihollisen.\n\"Sinäkö siinä?\" hän huudahti. Kallem katsahti häneen kummastellen ja\npujahti nopeasti sisään. Rendalen sulki oven, vieläpä lukitsi sen ja\nviskasi pois päällystakin ja lakin. \"Minä olin juuri lähdössä sinun\nluoksesi!\" hän kähisi, hänen kasvonsa olivat kesakkojen väliltä\nliidunvalkeat, ohuet huulet olivat lujasti yhteen puristettuina\nja harmaat, pienet silmät säkenöivät. Hän puristi leveät, lyhyet\ntaistelijakätensä nyrkiksi, niin että ne tärisivät valkeina. Hänen\npunainen pysty tukkansa näytti säihkyvän kilpaa silmien kanssa, tuo\nkauhea persoonallinen voima tuossa miehessä synnytti Kallemissa\nlevottomuutta ja pelkoa. \"Mitä saakelia tämä on?\" Rendalen vastasi\nrajatonta raivoansa hilliten: \"Tuft on ollut täällä ja kertonut\nkaikki. -- Niin, minä näen, että sinä kalpenet.\" Hän astui\nlähemmäksi: \"Rouva Kule oli viattomin olento koko maailmassa, --\nsenkin lurjus!\" Hänen äänensä vapisi.\n\n\"Mutta, kuulehan nyt!\" sanoi Kallem kylmästi. Toinen ei voinut\nitseänsä hillitä ja keskeytti: \"Luuletko, ettei asia minuun koske?\nSellainen koskee kaikkiin! _Ja tiedätkös, minkävuoksi minä muutin?\nLuuletko sinä, ettei minulla ole valtaa ihmiseen yhtä paljon kuin\nsinulla? Sinä kurja, kirottu konna!\"_ Nämä erityisellä äänenpainolla\nlausutut sanat kuuluivat rajulta huudolta, vaikka hän lausui ne\nhiljemmin kuin edelliset. Sellainen raivo ja sellainen pilkka on\ntarttuvaa.\n\n\"No, elähän ole mustasukkainen, poika!\" huudahti Kallem. Vaikka\nsangollinen verta olisi kaadettu Rendalenin päälle, ei hän olisi\nvoinut tulla punaisemmaksi kuin nyt. Mutta samalla hän lävähti jo\nkalpeaksi. Hän koetti turhaan saada sanaa suustaan, mutta kun ei\nsitä voinut, meni hän aivan Kallemin nenän eteen, iski säkenöivän\nkatseensa häneen ja änkytti: \"Minulla on, on ... ääretön halu lyödä\nsinua!\"\n\n\"Lyö vaan!\" sanoi Kallem ja ojensihe vastarintaan. Heti nämä\npilkkaavat sanat kuultuaan Rendalen iskeä sivautti oikealla\nkädellään. Mutta Kallem kumartui ja lyönti suhahti sivu. Ärtyneenä\niski Rendalen uudelleen, mutta Kallem väisti sen nokkelasti nytkin.\n\"Oletko sinä tullut hulluksi?\" hän huusi kovalla äänellä.\n\nAivankuin joku olisi häneen takaapäin tarttunut, pysähtyi Rendalen\nja hänen raivonsa alkoi masentua. Kalpeana ja jäykkänä hän tuijotti\neteensä, kunnes hän kooten kaiken tahdonlujuutensa kääntyi ympäri ja\nasteli verkalleen ikkunan luo, seisahtui sen eteen ja jäi katsomaan\navaruuteen. Hän hengitti niin kiivaasti, että Kallem luuli hänen\nsaavan halvauksen. Kallem itse seisoi liikkumattomana paikallaan,\nsillä siksi kuohuksissa hänkin oli, ettei voinut mennä Rendalenin\nluo. Rendalen oli hänelle arvoitus, äsken juuri mitä nurjimman\nkiihtymyksen vallassa ja nyt kuin tajuttomaksi lyötynä. Hengitys\nkuului yli huoneen, muuten oli siellä hiljaista, hänen kasvonsa\nolivat niin onnettoman näköiset, niin uskomattoman onnettomat. Mitä\nkummaa tämä oikeastaan merkitsi? Kallem katsoi toveriinsa ja hänessä\nheräsi entinen hyväntahtoisuus. Ilman mitään sen enempää hän meni\nikkunan luo ja jäi siihen seisomaan, hänkin. \"Ei sinun tarvitse\ntätä ottaa niin kovasti\", hän sanoi, \"eihän asiat ole niin hullusti\nkuin ehkä sinä luulet.\" Toinen ei vastannut, kenties hän ei sitä\nkuullutkaan, hän katseli vain yhäti ulos ikkunasta. Taikka hän ei\nuskonut häntä, arveli ehkä, että tämä kaikki oli vain pilkkaa.\nSilloin hymyili Kallem hänelle, -- eikä sitä hymyilyä voinut epäillä,\nse tuli rehellisen ystävän sydämestä. Rendalenin kasvojen sävy ja\nväri muuttui samalla, hän käänsi päätään. Kallem virkahti iloisesti:\n\"Näetkös, minä en ole hänelle mitään tehnyt.\" Rendalen ei heti\ntajunnut sitä, hänen käsityksensä ei voinut heti paikalla muuttua.\nMutta kun Kallem tuli yhä lähemmäksi häntä: \"Kunniani kautta, minä en\nole tehnyt!\" niin silloin välähtivät Rendalenin silmät ja hän sulki\ntoverin syliinsä.\n\nKun he molemmat olivat hyvin liikutetut, oli ystävyys nyt aivan\nrajaton. Rendalen sai tietää kaikki, aivan tarkalleen, miten se oli\ntapahtunut ja kuinka he olivat tulleet rakastamaan toisiaan. Se teki\nRendaleniin syvällisen vaikutuksen, hän ei voinut eikä tahtonutkaan\nsitä salata. Sitten vielä Kallem kysyi suoraan, rakastiko Rendalenkin\nhäntä? Silloin Rendalen taas kalpeni ja tuli surulliseksi ja Kallem\nkatui ajattelemattomuuttaan, mutta sitä ei voinut enää korjata.\nKeskustelu pysähtyi, Rendalen vältti katsoa toveriinsa. Vihdoinkin\nkeksittyään sanottavalleen muodon hän virkkoi: \"Minulla ei ole\noikeutta rakastaa ketään. Senvuoksi minä muutinkin.\"\n\nNämä sanat kulkivat väristyksenä läpi Kallemin ruumiin. Rendalen\nistui nojaten käsivarsillaan pöytää vasten, käsissään hänellä\noli kirja, jota hän lakkaamatta käänteli ja tarkasteli. \"Meidän\nsuvussamme on mielenvikaisia ... on paljonkin. Minun isäni\noli mielisairas. Minä itse ... niin, sinä tunnet kyllä minun\nhillittömyyteni ... minä olen aivan sillä rajalla. Samallainen juuri\noli isäni. Siksipä, kun sanoit ne sanat ... minun hulluudestani,\nosuitkin oikeaan. Niin sanoi minulle äitinikin, ne olivat hänen\nsanansa. Minä en voi antaa myöten. En siis myöskään rakkaudessa.\n-- Enkä kuitenkaan ole aina voinut sitä tehdä. Niin, mitäpä\nminä tunnustuksiani latelemaan. Minä käytän musiikkia sitä\ntukahduttaakseni, mutta tässä asiassa petti sekin minut. Onpa\nse tehnyt sen ennenkin.\" -- Hän pani kirjan pois, otti toisen,\npani ne päälletysten ja käänteli niitä pöydällä. -- Silloin kuuli\nhän Kallemin puoliksi hymyillen sanovan: \"Ja minut sinä valitsit\nsijaiseksesi?\" -- \"Mitä hittoa minun olisi muutakaan pitänyt tehdä?\nPidinhän sinua kunnon miehenä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä kirjoitteli Kallem kirjettä apteekkarille, jonka hän\ntoivoi auttavan. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä mahdottomammalta\nhänestä tuntui saada tuo vanhapoika ja omituinen luonnontutkija\nkäsittämään, mitä oli rakkaus ja kuinka tukalassa asemassa oli Ragni,\njonka tähden hän pyysi nyt apua. Hän repi kirjeen palasiksi. Nopeasti\npäätti hän kääntyä isänsä puoleen. Hänenhän ei tarvinnut enää auttaa\nOle Tuftia, kenties hän tahtoisi nyt auttaa jotain toista? Hänen\nisänsä oli luonteeltaan omituinen, mutta lämminsydäminen mies,\njoka vihasi kaikkea vääryyttä. Ja sen suurempaa vääryyttä kuin\nRagnin kohtalo ei Edvard Kallem tietänyt, hän oli melkein varma\nsiitä, että isänsä oli samaa mieltä. Ja hän kertoi isälle aivan\npeittelemättä heidän rakkaudestaan, hän lupasi että, jos isä tahtoisi\nauttaa Ragnia, heidän liittonsa tulisi ikuiseksi. Tästälähin hän\nryhtyisi todenteolla harrastamaan opintojaan, hän tahtoisi koettaa\nsaavuttaa etäisimmätkin päämäärät. Ja joskin heidän, kehityksensä\ntähden, täytyisi viivästää naimisiinmenoaan, -- niin odottaisi hän\nkyllä Ragnia yhtä uskollisesti kuin Ragnikin häntä, tämä oli hänen\njuhlallinen lupauksensa. Ja hän toivoi, ettei hänen isällään olisi\nsyytä luulla hänen pettävän lupaustaan, vaan pikemminkin ottaisi\nhänen pyynnöstään vaarin ja auttaisi Ragnia.\n\nTässä hän ei pettynytkään. Kolme päivää myöhemmin hän sai\nsähkösanoman, että kaikki oli järjestetty hänen toivomuksiensa\nmukaan, ensi postissa tulisi apua. Tämä voitonsanoma kädessä\nhän ryhtyi panemaan omaa ja Rendalenin suunnitelmaa täytäntöön:\nhommaamaan Ragnia Kallemin serkun luo Madisoniin. Heti kirjoitti hän\nsinne ja pyysi saada sähkö teitse myöntävän tai kieltävän vastauksen.\n\nPiian avulla, johon Ragni täydellisesti luotti, tapahtui heidän\nensimäinen salainen kohtauksensa: tiellä, kaupungin ulkopuolella,\nja se kesti vain vähän aikaa, sillä piika oli mukana. Kallem kertoi\nheti Ragnille, mistä oli kysymys ja miten se voitiin järjestää ja\nketä siinä puuhassa oli mukana. Ragni hämmästyi niin kovin, että\nKallem luuli olevan aivan mahdotonta päästä pitemmälle, ja lapsia\nRagni ei missään nimessä tahtonut jättää. Tämän kohtauksen jälkeen\nKallem oli epätoivoissaan ja meni Rendalenille valittamaan asiaa.\nTämä ehdotti heti, että lapset saisivat tulla hänen äitinsä luo, hän\nkirjoittaisi siitä kyllä hänelle. Kun Kallem ensi tapaamalla ilmoitti\ntämän Ragnille, tuntui Ragni miettivän asiaa, ja nöyrästi hän\ntunnusti, että niin hyvin hän ei niitä puolestaan osaisi kasvattaa.\nMutta sen, mitä hän yhtenä päivänä oli jo puoliksi luvannut, peruutti\nhän jo toisena. Ja joka kerta kun hän taas oli ollut lasten kanssa\nyhdessä, oli se tuntunut aina uudelleen hänestä mahdottomalta. Ja\nkun Ragni joka tapaamalla tuli niin liikutetuksi, että ohikulkijat\nheihin töllistelivät, eivät he enää voineet tavata toisiaan kadulla.\nSilloin ei muista yhtymäpaikoista voinut olla puhettakaan kuin joko\nRendalenin tai Kallemin luona, mutta Ragni oli jälleen tullut niin\naraksi, että Kallem alkoi epäillä, tokko hän suostuisi ollenkaan.\nKirjeellisesti selitteli hän asiaa, saipa vielä Marinkin yllyttämään\nRagnia ja pyysi Maria seuraamaan mukana. Viimein sekin onnistui.\nSitten he tapasivat pikaisesti pari kertaa Kallemin huoneessa ja\nkerran Rendaleninkin luona, mutta aina oli Ragni mielipiteissään\nsinne tänne hapuileva ja mitä suurimman epätoivon vallassa. Hän\nkauhistui jo itse matkaakin, ajattele nyt, mennä yksin Amerikaan!\nJa yksin New Yorkista Madisoniin, se oli hirveintä kaikista!\nMahdotonta, aivan mahdotonta! Mari tahtoi kyllä mielellään lähteä\nmukaan ja Kallem lupasi hänellekin piletin, mutta millään ehdolla\neivät he kumpikin voisi jättää lapsia, ei, oli sulaa vääryyttä edes\najatellakaan sellaista. Senvuoksi päätettiin, että Mari jäisi tänne\nkotiin, siksi kun lapset olisivat hyvässä turvassa.\n\nJos Ragni itse lähtisi, niin olisi hänen mentävä laivalle kenenkään\ntietämättä. Senvuoksi olisi vain välttämättömimmät matkatarpeet\nostettavat, mutta valmistukset olisi tehtävä kaikessa hiljaisuudessa.\nTässä luuli Kallem taas kohtaavansa vastustusta, mutta Ragni oli\nvielä niin lapsellinen, että antoi, jo ennenkuin itse matkastakaan\noli vielä varmaa päätöstä tehty, narrata itsensä ostamaan\nmatkavaatteita, se huvitti näet häntä kovasti. Kunhan Kallem vain\nsaisi häntä kauan puhutella tai vaikkapa hiukan joka päivä, -- mutta\nRagni oli kovin varuillaan. Sitten kirjoitti hän kyynärämittaisia\nkirjeitä, mutta Ragni ei uskaltanut vastata, sillä hän luuli tädin ja\nruijalaistytön häntä vahtivan, mutta kun kirjeet uhkuivat täynnänsä\nKallemin rakkautta, -- ja kun ne myöskin käyttivät rakkauden vilppiä,\nne kun näet kiihdyttivät mielikuvitusta, niin vaikuttivat ne enemmän\nkuin keskinäiset puhelut. Viekkaan Marin ansiota oli se, että kirjeet\nsaapuivat perille, sillä hän voitti kekseliäisyydessä sekä tädin\nettä ruijalaistytön. Näiden neuvottelujen aikana Kallem eli kokonaan\nsen asian hyväksi. Uutteruus lisää rohkeutta, ja kun sähkösanoma\nvihdoinkin toi myöntävän vastauksen, heräsi Kallemissa rohkea tuuma.\nKaikki piti näet hommata valmiiksi siksi päiväksi, jolloin suuri\nenglantilaislaiva ensi kerran lähtisi, hän ei puhuisi siitä Ragnille\nitselleenkään mitään, pyysi ainoastaan että Ragni ilmoittaisi\nlähtevänsä sinä päivänä aikaiseen ulos ja viipyvänsä sillä tiellä\nkauemman aikaa ja että hän hommaisi myöskin Marille vapautta. Kaksi\ntuntia ennen laivan lähtöä he tapaisivat toisensa Kallemin huoneessa,\nsiellä oli matkakapineet ja piletti valmiina.\n\nMääräajalla ilmestyi huoneesen Ragni ja Mari. Ragnin matkavarustukset\noli viety laivalle jo varhain aamulla ja hevonen tilattu tänne\nhäntä noutamaan. Huoneissa ei mikään muistuttanut matkalle lähtöä,\nmutta Kallemin vastaanotto herätti Ragnissa pelon, että jotain oli\ntekeillä. Kallem oli tätä ennen ollut hyvin kainosteleva, -- jo\nsenkin vuoksi, että Mari oli ollut mukana, nyt syleili hän Ragnia\nkoko sydämensä hellyydellä ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä\npäästääkään irti. Kallemin tuska ei ottanut mitään lukuun, eikä hän\nvalinnut kiertoteitäkään, vaan Ragnin molemmat kädet omissaan hän\nkertoi nopeasti, että kapineet olivat jo laivalla, kahden tunnin\npäästä lähtisi laiva, -- ja tässä oli piletti.\n\nRagni ymmärsi heti, että nyt oli valittava Kallemin tai kaiken\nmuun välillä -- eikä hänellä nyt ollut rahtuakaan miettimisaikaa.\nSiksipä Kallem nyt voittikin. Ensin seisoi Ragni siinä äänetönnä\nja avuttomana, -- sitten hän hiljaa nojautui Kallemiin ja jäi\nsiihen asentoon. Kallem suuteli häntä: \"tervetuloa\", he syleilivät\ntoisiaan ja itkivät kumpikin. Piika näki jonkun astelevan ikkunain\neditse, veti uutimet alas, joten huoneesen tuli hämärä, ja he\nkuulivat hänenkin itkevän toisessa huoneessa. Heidän syleilynsä\nmuuttuivat viimein kuiskailuiksi, ensin katkonaisiksi, mutta\nsitten niitä seurasivat hillityt nyyhkytykset, jotka vaikenivat\nja yltyivät aivankuin sordinosoitto. Siinä kuiskailtiin päivästä,\njolloin Kallem matkustaisi jälestä yhtyäkseen ikuisesti hänen\nkanssaan, siinä kuiskailtiin, kuinka Kallem olisi hänelle uskollinen\nystävä, kuinka se tulevaisuus, jota he odottivat, oli nykyisten\nuhrauksien vertainen, ja kuinka kummankin kirjeet tulisivat olemaan\npäiväkirjoja, -- lyhyitä, pikaisia rakkauden tunnustuksia. Kaikki\nnämä lupaukset tulivat Kallemin huulilta, hillitty nyyhkytys oli\nRagnin.\n\nVaikka tämä olikin nyt hyvästijätön hetki, antoivat he nyt vasta\nensikertaa rakkaudelleen täyden vallan. Uutuuden viehätys loisti läpi\ntuskan, niin että se muuttui auringonsäihkyksi heidän ympärilleen.\nRagnin hiljainen nyyhkytys muuttui kohta sekin kuiskailuksi, ensi\nsanat kuultuaan Kallem tahtoi nähdä hänen katsettaan, mutta sitä\nhän ei saanut. Jos hän istuisi hiljaa eikä katsoisi häneen, niin\nvirkkaisi Ragni hänelle jotain. Kallem oli valkea pasha! Ragni ei\ntahtonut ilmaista mitä hän tällä tarkoitti, sen kertominen veisi\nliiaksi aikaa. Mutta hän oli odottanut valkeata pashaa jo lapsesta\nsaakka, jo siitä lähtien kun hänen isänsä kuoli, hän oli silloin\nkahdentoista vanha. Hänen elämänsä oli ollut tukalaa, varsinkin\nsilloin kun hän oli tullut Berlinistä eikä hänellä ollut rohkeutta\nesiintyä taiteilijana yleisön edessä, mutta siitäkään hän ei\nhalunnut kertoa, sekin veisi liiaksi aikaa. Koko ajan hän oli\nunelmoinut valkeasta pashasta, -- oi, jospa hän vielä saapuisi! Hän\noli aivan varma siitä, että se kerran saapuisi. Sittenkin, kun hän\noli tullut tänne \"valaskalojen\" luo, hänellä oli tietoisuus, että\nse tulisi perästä, se löytäisi kyllä tien. Kerran hän luuli, että\nRendalen oli se valkea pasha, mutta kun se ei ollut hänkään, täytyi\nRendaleninkin väistyä, jotta se oikea voisi tulla. -- Ensi iltana\nhe kohtasivat toisensa hiljaisessa lumisateessa. Miksi juuri siinä?\nSilloin hän oli katsonut Kallemiin ja ajatellut: onkohan _hän_ se\nvalkea pasha? Seuraavan kerran, kun he toisensa kohtasivat, kantoi\nKallem pikku Juanitaa, ja silloin hän tuli melkein varmaksi siitä,\nettä kukaan muu ei sellaista tekisi. Mutta sitten oli kaikki mennyt\nniin hirvittävän nopeasti ja kaikki tapahtunut tykkänään toisin kuin\nhän oli ajatellut. Kallem kysyi -- myöskin kuiskaten -- kertoisiko\nRagni, mikä sai hänet vuosi sitten lähtemään tänne \"valaskalojen\"\nluo; Ragnia värisytti, kun Kallem tätä kysyi. -- Ja voiko hän vielä\navioliitossa ollessaan odottaa valkeata pashaa? -- Enemmän kuin\nkoskaan sitä ennen. -- Eikö hän sitten ollut tiennyt, mitä oli\navioliitto? -- Ragni painautui lujemmin Kallemin rintaa vasten ja\nvaikeni.\n\nVaikka Kallem oli nyt päässyt siihen, jota hän kernaimmin halusi\ntietää, keskeytti hän kysymyksensä.\n\nHän kertoi Ragnille, että asia on järjestetty siten, että Rendalen\nkohtaisi Ragnin laivalla, hän matkustaisi samalla tiellä muutamiksi\npäiviksi kotiinsa, hän kyllä pitäisi Ragnista huolta. He nousivat\nkumpikin ylös.\n\nEikö sitten Kallem tulisi häntä saattamaan laivalle? Hän syleili\nRagnia, painoi päänsä häntä vasten ja sanoi, ettei hän uskaltanut.\nTämä oli kovinta kestää. Ragni antautui kokonaan hänen valtaansa.\nJälleen he istuutuivat ja nyt ottivat he toisiltaan kauan kestävät\nja liikuttavat jäähyväiset. Mari seisoi kuin tulisilla hiilillä.\nVaunuihin saakka Kallem joka tapauksessa tahtoi tulla saattamaan,\nmutta sen kielsi Mari jyrkästi, ei kukaan saisi heitä nähdä yhdessä.\n\nKallem kuuli vaunujen vierivän pois näkemättä niitä lainkaan ja\nkaikkien seuraavien vuosien aikana oli hänen mielestään tämä hetki\njulmin koko hänen elämässään.\n\nHän ei mennyt ulos nähdäkseen laivaa kaukana ulapalla, hän meni\niltapäivällä sinne, jossa se oli seisonut. Sieltä teki hän pitkän\nkävelymatkan, kulki sellaista tietä, että täti hänet näkisi. Hänellä\noli omat tarkoituksensa.\n\nSe poistikin joksikin aikaa epäilykset hänestä. Ei voitu ajatella,\nettä se, joka oli syynä Ragnin pakoon, olisi jäänyt kotiin.\n\nJokainen, joka tämän tapauksen muistaa, muistaa myöskin, että Ragnia\nankarasti tuomittiin. Ollen erilläänpysyvä ja ujo ei hänestä ollut\nmuuta muistoa jäänyt kuin hänen tunteellinen, sointuva soittonsa,\nmutta se ei nyt voinut häntä täällä puolustaa. Vuosi takaperin hän\noli ottanut elääkseen sisarensa lapsien hyväksi, nyt karkasi hän\nheidän luotaan. Tuon sokean miehen, jonka kanssa hän oli naimisissa,\nhän oli itse valinnut, se ei suinkaan häntä kaunistanut.\n\nJos hän sitä katui, niin miksi ei sanonut sitä suoraan? Miksi piti\nhänen kulkea niin kavalia teitä?\n\nKallemin oli vaikea tätä kuulla. Oliko hän pilannut Ragnin maineen?\nJo nytkin pitivät kaikki päivänselvänä, että Ragni oli ollut\nsuhteissa johonkin toiseen ja se hetki ei olisi kaukana, jolloin\njokainen tietäisi, että _hän_ oli syyllinen.\n\nEräänä päivänä hän kohtasi Marin lasten kanssa yliopiston edustalla\nja ne kumpikin hyökkäsivät hänen luokseen. Mitä olisikaan hän\nantanut, jos olisi saanut nähdä Ragnin tulevan hymyillen heidän\nperästään? Hän vei tietysti lapset kahvilaan, kuuli heidän kertovan,\nettä \"mamma\" oli matkustanut suurella laivalla, ja että \"mamma\"\ntulisi jouluksi kotiin ja toisi uusia mekkoja ja uusia nukkeja.\n\nSiellä oli pöydällä kuvalehti, Juanitan mielestä jokainen naisen kuva\noli \"mamma\" ja kun vanhempi sisar sanoi, ettei se ollut se, niin\nsiirsi hän vain pikkuisen sormensa toiselle kuvalle ja sanoi: \"tuossa\non mamma!\"\n\nKallem oli samana päivänä ollut läsnä epäonnistuneessa leikkauksessa,\njossa sairas oli vähällä vuodattaa verensä kuiviin. Hänen\nhermostuneeseen mieleensä se oli vaikuttanut kovasti. Mutta kun\nhän lapsista erottuaan meni päivällistä syömään, tuntui hänestä\nkuin olisi hän itse ollut tuon onnistumattoman leikkauksen tekijä.\nHän oli tahtonut vapauttaa Ragnin, mutta menetellyt hullusti. Nyt\nvuoti Ragnin hyvä maine verta. Olihan yhteiskuntaelämäkin kutoumus\nlihaksista, jänteistä, suonista...\n\nMuutama päivä myöhemmin hän istui yliopiston kirjastossa ja\ntutkiskeli edessään olevia kuvia, kun hän äkkiä huomasi Ole Tuftin\nastuvan sisään hymyilevänä ja oudonnäköisenä. Hän ei tietänyt\nKallemin nykyistä asuntoa ja etsi häntä senvuoksi täältä. Kallem\nnousi ylös ja seurasi häntä ulos kadulle.\n\nEi Kallemilla ollut enää vähintäkään halua lyödä lankoaan\n\"puolikuoliaaksi\", eipä edes luonut häneen nuhtelevaa katsettakaan.\nHän oli enemmän kuin tyytyväinen, jos Ole ei häntä nuhtelevasti\nsilmäilisi. Nähtävästi Ole tiesi sen, jonka pian kaikki asiata\nlähemmin seuraavat tulisivat tietämään, nimittäin, että Edvard Kallem\noli syyllinen. Hän oli varmaankin saanut sen tietää Josefineltä,\njolle isä oli ehkä asian kertonut. -- Taikka erehtyikö hän? Eikö\nOlen ystävällisyydessä piillyt jotain epäilystä? Epäluulo hänen\nkunniallisuudestaan? Aavistus, että sellainen alku ei johtanut\nhyvään? Vai oliko tämä sydämellisyys oikeaa, puhdasta \"veljeyttä\", --\nnuoren teoloogin kuuliaisuutta käskylle: \"rakastakaa kaikkia\"?\n\nOle tuli ilmoittamaan, että hän oli valmistunut tutkinnoissaan ja oli\nnyt lähdössä kotiin. Hänen ilonsa tästä oli teeskentelemätön. Hän\nkysyi, saisiko hän viedä terveisiä, sanoi toivovansa kohta päästä\n\"työalalleen\", ja hän antoi ymmärtää, mitä sitten tapahtuisi: -- Tie\noli viitottu, päämaali korkealla. Kirjastossa kulkijat katsoivat\ntuota komeata miestä.\n\nEdvard seisoi avopäin kirjaston portailla ja katseli Ole Tuftia,\njoka hiukan raskaalla tavallaan asteli poikki torin. Todellakin:\ntuolla kulki mies, joka oli varma itsestään, _hänen_ alkunsa oli eheä\nsamoinkuin hänen luonteensakin.\n\n\n\n\n\n\nMIEHUUDEN AIKANA.\n\n\n\n\n1.\n\n\n\"-- -- Vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan armosta. Sen alku ei ole\nsyntisessä itsessään, hänen siveellisessä itsensä kehittämisessään,\nsillä hän on väärintekijä. Sellaisena ei hän sitä ansaitsekaan.\nAinoastaan Jumalan ylevä tahto voi hänet vanhurskauttaa.\"\n\nPappi kulki edestakaisin lattialla, lukien ulkoa kädessään\nolevasta vihkosta. Aurinko paistoi sisään kirkkaasti, ikkunat\nolivat lounaasen päin ja selkiselällään, nurkimmaisesta lankesi\nmaidonvalkea valo harmaalle, kiiltävälle lattialle. Lepattavia\nhaapoja kasvoi piha-aidan vierustalla ja niiden levottomat lehdet\nkuvastuivat ikkunaruutuihin. Puutarhasta lehahteli huoneeseen\ntuoksu kevätesikoista, sireeneistä ja näsiäpensaista. Pappi saattoi\neroittaa jokaisen tuoksuvivahduksen, sillä hän oli itse istuttanut\npuut ja kukkaset, ja ne oikein hyväilivät häntä. Kun ilmavirta\nsattui olemaan hiukankin voimakkaampi, saapui kartanon lähellä\nolevista, juuri lehteen-puhjenneista koivuista ja raikkaista kuusista\nväkevä tuoksuaalto, joka säälimättä kulki yli puutarhan. Joka\nkerta sen jälkeen tuntui raikas, keväinen mullantuoksu kohoilevan\npaljastuneilta pelloilta.\n\nVaiti!\n\n\"-- -- Mikä sitten saattaa Jumalan niin armolliseksi väärintekevää\nihmisparkaa kohtaan, joka ei itsestänsä voi niin mitään?\nHänen käsittämätön rakkautensa syntistä kohtaan, hänen suuri\narmeliaisuutensa hänet siihen saattaa.\"\n\nNyt vihelsi laiva kolmatta kertaa. -- Ei, tämä kävi\nvastustamattomaksi, papin täytyi katsoa laivaa, joka suuressa\nkaarteessa eteni laiturista vuononselälle, jonka tyvenen pinnan se\nleikkasi kahtia. Suurempi osa siitä jäi tuolla kauempana olevan\nsaaren puolelle, pienempi kaupungin puoleiselle rannalle. Pappi otti\nkiikarinsa pöydältä. Laituri tuolla alhaalla oli täynnä kirjavia\npäivänvarjoja, niiden välillä näkyi miesten hattuja, enimmäkseen\ntummanvärisiä, siellä täällä vilkuttivat jotkut nenäliinaansa\njäähyväisiksi.\n\nHän kuuli askeleita oikeanpuoleiselta hiekkakäytävältä, ne saapuivat\nhänen äitinsä puutarhasta ja olivat nähtävästi tulossa tännepäin,\n-- aikaihmisen askeleita ja lapsen tepsutusta. \"Äiti, mitä sillä\nlaivalla on vatsassa?\" -- \"Ha, ha!\" -- Sieltä tuli näkyviin\nvoimakkaan näköinen nainen. Kaula tanakka ja rinnat pyylevät,\ntavattoman hyvin muodostuneet, kookkaanlaiset kasvonsa olivat\ntummahkot, nenä kaartuva, tukka melkein musta. Yllään oli kellervä,\ntulipunaisilla kukilla koristettu musliinipuku, sen olkakannattimet\nolivat tulipunaista silkkiä, samoinkuin vyökin. Tämä oli jyrkkänä\nvastakohtana hänen tummalle iholleen, mustalle tukalleen ja syville\nsilmilleen. Hän kunnioitti lämmintä kevätpäivää asiaankuuluvalla\nväriloistolla. Mutta heti huomattuaan hymyilevän Melanchton-pään\nikkunassa, hän laski punaisen päivänvarjon kasvojensa eteen.\nHän talutti kädestä neljävuotiasta poikaansa, tuon ikkunassa\nseisovan näköistä, vaaleatukkaista pientä vekkulia. Poika päästi\näidin käden ja avasi puutarhojen välisen portin ja juoksi ikkunan\nsivuitse avatakseen myöskin tielle vievän. Rouvan tullessa jälestä\nkuiskasi pappi: \"Onneksi olkoon! Oletpa sinä kaunis!\" Tuo kuulosti\nhappaman-imelältä. Voiko papin rouva pukeutua tuolla tavoin?\n\nLaskematta päivänvarjoaan hän riensi avatulle portille ja edelleen\ntietä pitkin kaupunkia kohti. Poika pani kiireesti portin kiinni ja\njuoksi perästä. \"Minnekäs te menette?\" -- \"Tuonne alas katsomaan!\"\nhuusi poika juostessaan. Rouvan niska hatun alla, hänen ruumiinsa\nmuodot auringon paisteessa, käyntinsä ja värit... pappi katsoi\nikkunasta, rummutteli sormillaan ikkunalautaan ja vihelteli hiljaa.\nHänen lämmin katseensa seurasi rouvaa, -- kunnes hän voimakkaasti\nriuhtasihe taas kävelemään.\n\n\"-- -- Jumala ei rankaise, hän säälii, hän tahtoo vapahtaa.\nKuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa\nvapauden, eikä kuten kuningas, joka suo amnestin; jaa, kenties kaikki\neivät ymmärrä sanaa 'amnesti', sanoisinkohan -- unhoituksen?... Ei,\nse ei vastaa sitä, ehkäpä: 'armounhoituksena', no niin -- kuitenkaan\nei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden,\neikä kuten kuningas, joka suo armounhoituksen, niin, sillä tavoin\nei Jumala voi vanhurskauttaa, ei, se sotisi Jumalan iankaikkista\npyhyyttä vastaan. Vanhurskauttaminen on tosin armo, mutta se on\nmyöskin tuomio. Siinäkin täytyy olla oikeudellinen perustus olemassa,\ns.o. jumalallista lainvaatimusta _täytyy noudattaa_.\"\n\nOikeastaan tämä kuulostaa aika lailla lakitieteelliseltä.\n\nPappi kurkisti kirjaan, joka oli avattuna ikkunainvälisellä pöydällä,\nhän vertaili sitä kädessänsä olevaan vihkoon. Silloin kuuli hän\nvuonon selältä höyrylaivan kohinaa, se oli juuri menossa pappilan\nkohdalla. Hänen täytyi katsahtaa nurkkaikkunasta ja siihen hän\nsitten jäikin nojailemaan. Päivä paistoi laivan valkeaan katokseen,\naaltolinja mantereen ja saaren välillä oli kuin pingoitettu nuora,\ntaivaalla ei näkynyt niin pilvenhattaraa, savu kohosi selkeätä\ntaustaa vasten ja melukin sieltä kuului aivan selvästi. Papin katse\nsiirtyi laivasta kaupunkiin, rannalle, yli selän ja kohti kaukana\nsiintäviä tuntureita, joiden laella vielä näkyi lunta. Laivan\nkohina levisi yli maiseman kuin sanatulva, joka ei antanut hänelle\nsuunvuoroa. Vieno tuoksu puutarhasta houkutteli hänen silmänsä\nkaikesta tästä suuremmoisesta alas vähäpätöiseen. Tuon olivat hän\nja pikku Edvard tehneet, kaiken tuon, elikä toisin sanoen hän sen\noli tehnyt ja pikku Edvard oli ollut mukana häiritsemässä. Pappi\ntarkasteli varsinkin niitä lavoja, joissa ei vielä taimia näkynyt,\nsitten hän silmäili aikaisempia, jotka olivat jo täydellä taimella\nja kitkemisen tarpeessa. Siinä työssä saattoi Edvard-vekkulikin\nolla mukana. Vaivaloistahan se työnteko kyllä oli, mutta nyt hän\noli luvannut itselleen, että tänä vuonna ei kukaan muu saisi koskea\npuutarhaan, sitäpaitsi olihan sellainen kuukkiminen terveellistä,\nsappea sekoittui silloin vereen. Tahtomattaankin johtui hänen\nmieleensä, kuinka hänen vaimonsa silloin oli aina tuonut hänelle\nlasin viiniä ja hiukan leivoksia, naisen luontoonhan kuuluu aavistaa\nmeidän heikkoutemme ja sitä mielitellä. Hän katsahti sinne, johon\nvaimonsa oli kadonnut, ja oikasihe seisomaan:\n\n\"-- -- Jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa. Jos syntinen\nitse sen voisi tehdä, niin ei vanhurskauttaminen olisi mikään armo,\nsen täytyy niinmuodoin tapahtua _Hengen_ kautta.\"\n\n\"Mutta myöskin tämä toisen kautta tapahtuva laintäyttämys saa alkunsa\nJumalan vapahtavasta armosta, jotta sen kautta vanhurskauttamisen\narmo ei tulisi kumotuksi (uh, niin lakitieteellistä!). Ja jotta siis\ntämä uusi armontyö tulisi _kaikkien_ hyväksi, täytyy laintäyttämyksen\nkoskea _koko syntistä ihmiskuntaa_. Ainoastaan Jumala itse voi\nsellaisen laintäyttämyksen saada aikaan, sellaisen 'liiton',\nsellaisen 'sovinnon'. Kristityllä on uskonkappaleena, että tämän\nsovinnon on koko ihmiskunta kerta kaikkiaan _saavuttanut Jesuksen\nKristuksen kautta,_ ja että sen voi jokainen syntinen saavuttaa.\"\n\nPappi katsahti ulos. Kuinkahan kauas se höyrylaiva ... kas, eikös\nse vielä olekin tuolla? Hän meni ikkunaan ja jäi katsomaan. Laiva\nkulki suoraan kohti niemen kärkeä, joka ulottui melkein saareen\nasti. Siellä niemessä, oikealla kädellä, näkyi loivasti viettävällä\nrinteellä suuri maalaiskylä. Siellä lekotti auringon paisteessa\nmaatila toisensa vieressä vihreänä ja hedelmällisenä, talojen välillä\noli laajoja peltoja. Mutta vasemmanpuolinen, saarta kohti iskevä\nniemenkärki oli matalaa suikaletta ja tuon salmen kautta katoaisi\nlaiva suur-vuonoon.\n\nHöyrylaivan kumea kohina kuulosti siltä kuin olisi luonto\nsaanut puhekyvyn. Nimittäin koko maisema, eikä vain osa siitä.\nKuvitelkaamme, että jos maiseman yli viritettäisiin kieli ja siihen\njousella vedettäisiin, niin antaisi se saman äänen kuin laiva. -- --\n\nVaiti!\n\n\"-- -- Se on ollut Jumalan tahto, ja hän on myös asettanut niin,\nettä Jumalan armosta syntinen voi tulla vanhurskautetuksi, senkautta\nettä Kristus on täyttänyt lain. Kristuksen ansiosta, Kristuksen\nvanhurskauden kautta on kaikki sovitettu. Jokainen voi ikäänkuin\nleikata osan siitä vanhurskaudesta, jonka Kristus on maailmalle\nvoittanut.\" -- Ei, tämä kuulostaa kenties liian ylimalkaiselta?\nVaikka tarkoitus kylläkin on oikea.\n\nKohta hän taaskin meni katselemaan ikkunasta, ja jäi siihen nojaamaan\nkyynärpäittensä varaan, ikäänkuin ei enää tahtoisi siitä noustakaan.\nHän katseli tielle, jonne Josefine pojan kanssa oli hävinnyt, ja\nvuonon selälle, ja hänen katseensa kiintyi saareen. Hän ajatteli\nmielessään pikkusaarta, joka oli kauempana vasemmalla, täältä hän ei\nsitä nähnyt, mutta hän tiesi, että se oli siellä ja että se oli niin\nhupaisa. Tuntureista hänen silmänsä siirtyivät jälleen laivaan, se\npyrki nyt juuri salmea kohti. Tuolla saarella oli päässään metsähattu\nja nyt sai se höyrylaivalta itselleen kaikuharson. Ilmavirta kulki\nvarmaankin toista suuntaa tuolla kaukana? Kas, nyt kulki se täälläkin\nsamaan suuntaan! Tähän aikaan se vaihtelee niin usein. Nyt se ei\ntuonut enää mukanaan tuoksuja puutarhasta, ei puista eikä mullasta,\nkohta kai saisimme nähdä vihurin tekevän mustia väreitä veden\npintaan. Höyryputki sähisi ja puhkui rannalla, siellä oli varmaankin\nmatkustajajuna lähdössä tai koottiin siellä vaunuja tavarajunaan.\n\nHerranen aika, miten hiljaista oli muuten ja äänetöntä! Hän\nkuuli kaukaa lasten puhelua, niin, saattoipa erottaa joka\näänenvivahduksenkin siitä. Alituista jyskettä ja sahaamista kuului\ntuolta alhaalta rantakadun ja tänne kulkevan tien kulmassa olevalta\nuudisrakennukselta, äänet kajahtelivat kuin tyhjistä huoneista\nainakin. Etäältä kuului yhäti heikkenevää laivan koneen sytkytystä.\nTämä talo oli erillään muista, tästä oli avara näköala ja ympäristön\näänet kuuluivat tänne hyvin, mutta sitten kun ympäristö jaettaisiin\ntonteiksi, olisi sekin lysti pian lopussa.\n\nHän joutui miettimään tätä, eikö hänen pitäisi itsensä ostaa maata?\nMielellään hän sen tahtoisi tehdä, mutta hänen vaimonsa huostassahan\nse oli heidän kotinsa ja kontunsa ja koko omaisuutensa. Hänen oma,\npieni omaisuuden tähteensä oli tuossa oikealla olevassa vähäisessä\nkartanon tapaisessa, jossa hänen äitinsä asui.\n\nKyllähän rikkaasta vaimosta on monta etua, vaikkapa naimasopimuksessa\nsanottaisiinkin, että hän yksin hoitaa omaisuuttaan, siinä on\nkuitenkin monta hyvää puolta, jotka tekevät elämän valoisammaksi ja\nhelpoittavat työehtoja, se suo yhtä ja toista mahdollisuutta päästä\narvoon -- varsinkin papille. Siinä voidaan tehdä paljon sellaista\nhyvää, jota muut eivät voi, ja sellainen lisää arvoa. Hän oli sen\ntuntenut, se oli hänestä hauskaa ja mieleistäkin.\n\nMutta --. Jokainen \"mutta\" syntyy siitä, millainen vaimo sattuu\nolemaan omaisuuden hoitajana. \"Niinkuin seurakunta on Kristukselle\nalamainen --\"\n\nVaiti! -- Hän ryhtyi taas lukemaan, tällä kertaa ääneensä:\n\n\"Ulkonainen perustus vanhurskauttamiselle oli siis siinä, että\nKristus täytti lain, sisäisenä ehtona siihen on se, että syntinen\n_uskoo tämän._ Niin sovinnossa kuin Jumala onkin maailman kanssa,\nvoi hän armonsa antaa ainoastaan sille syntiselle, joka _uskolla\nVapahtajaan_ on liitossa Kristuksen kanssa.\"\n\nVihko vaipui alas, pappi ei itsekään tiennyt, mitä hän luki. Hänen\nmielessään pysyi yhä tuo kohta efesolaiskirjeessä. Jos vaimo ei ole\nmiehellensä alamainen kaikessa, ... niin, siinäpä juuri, että vaimo\nvallitsee omaisuuden, onkin erimielisyyden siemen olemassa.\n\nNiin syvä oli nyt hänen vakaumuksensa siitä, niin järkähtämätön\noli hän todistuksiensa oikeutuksesta, ettei enää kuullut eikä\nnähnyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään, sekä\nlähellä että kaukana -- ei muuten kuin jos toinen siitä olisi\nkertonut. Hän rummutti sormillaan ikkunalautaan ja katseli tielle.\nKaksi vastasyntynyttä perhosta liihoitteli tehden lukemattomia\nkäänteitä hänen ikkunansa ylä- ja alapuolella, mutta niillä ei\nollut vähintäkään aavistusta kaikista niistä tukaluuksista,\njoita aiheuttaa omaisuus, jota ei voi hallita. Vähän loitompana,\nEdvardin suuren pallon suojassa, jota poika ei ollut moneen päivään\nmuistanut, soitteli viehkeä _diclytra_ runsailla kukkaiskelloillaan,\nhäihin, häihin -- välittämättä vähääkään efesolaiskirjeen 5\nluvun 24 värssystä. Siksipä ylenkatsoikin pappi sen. Niin, eipä\nhän kallistanut korvaansa puutarhuri Nergaardilta saatujen\nmehiläistenkään surinaan -- kenties ne olivat ensi kertaa tänä vuonna\nulkosalla (niin, mutta muistivatkohan ne tiensä nyt, kun ilmavirta\nmuutti suuntaa, tuoksuhan niitäkin kiihoitti!) -- ei hän kuullut\nniidenkään ryntäämistä ulos uudesta tyynenpuolella olevasta kolosta.\nAviolliset huolet tuon efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssyn johdosta\najavat veren päähän, varsinkin kun päivä paistaa tukkaan. Tuolta\nloivalla rinteellä olevasta kylästä loisti kolmenlaista vihreää:\nnurmen, pellon ja metsän, mutta sekin häipyi hänen silmissään\nnäkymättömäksi kuin ilmojen tuuli. Juuri nyt hyökkäsi järvelle\nvihuri, ensin kuin koetteeksi, vain muutamia tuuliaispäitä, -- hän\ntuijotti sinne eikä sitä nähnyt. Lehmän-mullikka lönkytti metsästä\nkotiin ja ammui tullessaan: vettä, vettä! Kaikki hänen ympärillään\nodottivat, mutta sitä hän ei nähnyt, ... kunnes äkkiä sydäntä vihlova\nlapsen kirkuna kuului halki lämpimän kevätilman, ... vain yksi\npitkä kirkaisu. Hän kuuli siitä joka äänenväreen, se koski kuin\nolisi voimakas käsi tarttunut hänen rintaansa, hän säpsähti ja jäi\nhengitystään pidättäen kuuntelemaan, vieläkö sieltä kuuluisi\nhuutoa. Mutta mitään ei kuulunut enää, lapsi oli kai kuollut\nsillä hetkellä ... ei, nyt se taas parkasi! Ensi kirkaisu oli\nollut epätoivoinen, tämä toinen oli jo pelästyksen kauhua, ja\nsamoin sitä seuraavat...! Pappi seisoi kalpeana, kaikki aistit\njännityksessä. Silloin kuului nopeita askeleita oikealtapäin tulevalta\nhiekkakäytävältä, hänen äitinsä tuli puutarhojen väliselle portille.\nÄiti oli jo vanha ja laiha, musta myssy liidunvalkeilla hiuksillaan,\njotka kammattuina alas poskille reunustivat varovaisia, kuivahkoja\nkasvoja.\n\n\"Ei\", huudahti pappi, \"se jumalankiitos ei olekaan Edvard, tuo\ntyrskivä rinkuminen ei ole hänen tapaistaan, hän ulvoo pitkissä\näänenvedoissa!\"\n\n\"Se on kuitenkin hyvin ikävää, olkoonpa se sitten kuka hyvänsä\",\nvastasi äiti.\n\n\"Olet oikeassa, äiti\", ja hän rukoili heti sydämessään pienokaisen\npuolesta, joka parkui niin surkeasti. Sen tehtyään hän kiitti\nluojaansa, ettei se ollut hänen oma poikansa, siihen hänellä toki\ntäytyi olla oikeus.\n\nMuuan pitkä herrasmies vaaleassa puvussa ja Stanley-hattu päässä tuli\nnyt kävellen tietä pitkin. Hän katseli tullessaan taloa ja puutarhaa,\npappi silmäsi häneenkin mutta ei tuntenut häntä. Mies näytti\nsuuntaavan askeleensa tännepäin, nyt asteli se aivan kohti portaita,\n-- pitkä mies, lyhyet, päivettyneet kasvot, silmälasit nenällä,\nkäyntinsä omituisen reipasta. Mutta herrannimessä --? ... Pappi\nvetäytyi samassa sisään, parilla harppauksella oli mies portailla,\nnyt kuului askeleita jo eteisestä. Ovelle koputettiin.\n\n\"Sisään!\"\n\nOvi aukeni selkiselälleen -- mutta mies seisoi sen ulkopuolella.\n\n\"Edvard!\"\n\nToinen ei vastannut. \"Ei, mutta Edvard! Sinä täällä! Ja ilmoittamatta\nedeltäkäsin mitään? Sinäkö se todellakin olet?\" Pappi meni häntä\nvastaan, ojensi hänelle molemmat kätensä ja veti hänet sisään.\n\"Tervetuloa! Rakas ystävä, olet sydämellisesti tervetullut!\" Hänen\nkasvonsa loistivat punaisina ilosta.\n\nEdvard pudisti päivettyneillä käsillään lankoaan käsistä, hänen\nsilmänsä lasien takana loistivat, mutta hän ei vielä ollut virkkanut\nsanaakaan.\n\n\"Eikö sinulla ole sanaakaan minulle sanottavaa!\" huudahti pappi,\nirroitti kätensä ja laski ne hänen olkapäilleen. \"Etkö tavannut\nsisartasi?\" -- \"Kyllä, hän se neuvoi tänne, teidän asuntoonne.\"\n-- \"Ja sitten sinä lähdit juoksemaan hänen luotaan? Tahdoit tulla\npikemmin perille? Kävi kai liian hitaasti pojan kanssa?\" kyseli\npappi katsellen häntä ilosta hehkuvin kasvoin. -- \"No, ei juuri\nsenvuoksikaan. Sinulla on täällä kaunis asunto.\"\n\n\"Niin, yhtä kaunis tulee sinunkin asuntosi olemaan, vaikka minä\nolisin kernaammin valinnut kaupungin pohjoisosan kuin keskustan.\"\n-- \"Mutta eihän minulla ollut valtaa valita?\" -- \"Niin kylläkin,\nsinulla ei ollut valitsemisen varaa. Kun kerran ostit sairashuoneen,\ntäytyi sinun ostaa lääkärin asunto myöskin, nehän kuuluvat yhteen.\nHyvä kauppa se muuten oli, sitä mieltä ovat kaikki. Ja onhan siellä\nkoko lailla mukavaa, kun niin paljon maatakin on mukana! -- Niin,\nkylläpä sinä nyt olet ollut kauan poissa näiltä mailta. Todellakin\nkauan yhtämittaa. -- Mutta minkävuoksi sinä et kirjoittanut niin\nhalaistua sanaa, miksi et ilmoittanut edeltäkäsin tulostasi?\nHerrajumala sentään, kun en sinua heti tuntenut! Etpä ole tosiaankaan\nentisestäsi paljoa muuttunut.\" Hän katseli lankonsa laihoja kasvoja,\njotka hänen mielestään olivat tulleet lempeämmän näköisiksi. Ja hän\npuheli lakkaamatta. He astelivat siinä rinnakkain tai seisoskelivat\nikkunan ääressä. Nyt kääntyi Edvard hänen puoleensa: \"Mutta sinä,\nOle, _sinä_ olet muuttunut.\" -- \"Niinkö? Luultavasti. Niinhän ne\nsanovat kaikki minusta.\" -- \"Sinuun on tullut jotain papillista.\" --\n\"Papillista? Ha, ha! Tarkoitat kai, että minä olen lihonut hiukan?\nVakuutan sinulle, että minä teen voitavani sitä ehkäistäkseni, minä\ntyöskentelen puutarhassa, juoksen pitkiä matkoja, mutta ei!... Niin,\nkatsos, se on minun vaimoni vika, hän pitää minua liian hyvällä. Ja\nihmisetkin ovat täällä aivan liian ystävällisiä minua kohtaan.\" --\n\"Tekisitpä kuten minä.\" -- \"Mitä sitten?\" \"Minä kävelen käsilläni.\"\n-- \"Ha, ha, ha, kävelläkö käsillään? Minun asemassani?\" -- \"Sinun\nasemassasi? Kävelisitpä yli koko kirkon lattian käsilläsi, niin se se\nvasta saarna olisikin!\" -- \"Ha, ha, ha! Osaatko sinä todellakin vielä\nkäydä käsilläsi?\" -- \"Josko osaan?\" Hän kävi heti samassa toimeen;\nhänen lyhyt, raakasilkkinen takkinsa kääntyi yli pään, pappi seisoi\nja katseli sitä ja liivin selkämystää, paitaa sen ja housunkauluksen\nvälillä, katseli kannattimia ja housunlahkeita aina sukkiin ja\nruskeisiin, guttaperkapohjaisiin vaatekenkiin saakka. Kohta oli\nKallem kulkenut ympäri koko huoneen. Pappi ei oikein tiennyt, miltä\nkannalta tämän ottaisi. Kallem nousi punoittavana ja hengästyneenä,\notti silmälasit nenältään ja rupesi niitä puhdistamaan, meni sitten\nlyhytnäköisillä silmillään tarkastelemaan kirjahyllyjä.\n\nSilloin tunsi pappi, että tässä oli jotain kieroa olemassa. Lankomies\noli jostain syystä huonolla tuulella. Olisikohan sisar sanonut\nveljelleen jotain loukkaavaa? Mitähän kummaa se voisi olla? Kuinka\nolisi Josefine sillä tavoin menetellyt, hänhän ihaili veljeään? Pappi\ntahtoi kysyä suoraan, parastahan oli päästä siitä heti paikalla\nselville? Kallem oli saanut silmälasit nenälleen ja kulki nyt\nhänen ohitsensa pöydän luo. Sen yläpuolella riippui Michel Angelon\npuupiirros Kristuksesta, hän katsahti sivumennen siihen ja sitten\nkirjaan, joka oli avattuna pöydällä. Ja ennenkuin pappi ennätti kysyä\nmitään, sanoi Kallem: \"Johnsonin järjestelmällinen jumaluusoppi? Sen\nostin minä heti tultuani Kristianssundiin.\" -- \"Senkö? Ja sinä?\"\n-- \"Niin, sitä en ole vielä koskaan ennen tavannut käsiini. Nyt se\noli siellä kirjakaupan pöydällä. Se tuntui niin meikäläiseltä.\" --\n\"Ei, se ei kuvasta enää Norjaa\", lausui pappi. \"Suurin osa siitä on\nvain pelkkää lakitiedettä.\" -- Kummastuneena papin vastauksesta ja\nsävystä, millä se lausuttiin, Kallem kääntyi häneen päin: \"Onko se\nyleinen mielipide nuorempien norjalaisten teoloogien keskuudessa?\"\n-- \"On. Minä otin kirjan tänään esille voidakseni huomenna esittää\nkaikki eri mielipiteet sovitusopista.\" -- \"Vai niin, se oli oiva\nkeksintö.\" Kallem katsoi ulos ikkunasta, varmaankin jo neljännen tai\nviidennen kerran. Jotain kieroa oli kuin olikin nyt olemassa. \"Tuolla\nne tulevat!\" hän huudahtaa. Hän seisoi nurkkaikkunassa ja pappi\nriensi toiseen ja siitä hän näki vaimonsa punaisen päivänvarjon ja\nmusliinipuvun. Hän tuli sieltä verkalleen taluttaen kädestä poikaa,\njoka varmaankin koko ajan puheli, sillä kasvonsa olivat äitiin päin\nsiinä tepsuttaessaan epätasaisella tiellä. He kulkivat tien toista\nlaitaa. Mutta tuolla aivan aidan viertä asteli eräs toinen nainen.\nNyt juuri kohotti hän vihreätä päivänvarjoaan (miten kaunis se\noli!), ei hän aivan Josefinen pituinen ollut, mutta solakka, hän\nasteli katsellen ympärilleen ja liikkui niin sanomattoman keveästi.\nHän oli vaaleaverinen, tukkansa hiukan punaiseen vivahtava, yllään\nulkolaiskuosinen skotlantilainen matkapuku. Se oli varmaankin joku\ntuntematon nainen. Eipä siis kumma, että Edvard oli rientänyt edellä,\ntahtoi tietysti tulla yksin ja antaa heidänkin kulkea kahdenkesken.\n\"Kuka on tuo nainen Josefinen seurassa? Tuliko hän samalla laivalla?\"\n\"Tuli.\" -- \"Sinä tunnet hänet?\" -- \"Tunnen kyllä, hän on minun\nvaimoni.\" -- \"Sinun --? Oletko naimisissa?\" -- hän sanoi sen niin\nkovaa, että molemmat naiset katsahtivat ylös. Hän veti päänsä pois\nikkunasta, mutta tapasi huoneessa ainoastaan tyhjää, tohtorin pää\noli yhä ikkunasta ulkona. Sieltä myöskin vastattiin: \"Olen ollut jo\nkuusi vuotta.\" -- \"Kuusi --?\" Papin pää pistäytyi taas ulos, Kallemia\nkohtasi perin hämmästynyt katse. Kuusi vuotta. Kuinka kauan siitä oli\nkun...? Hyvä ystävä, eihän siitä ollut tuskin kuutta vuotta kun...?\n\nNaiset olivat nyt siinä aivan lähellä, vieras nainen oli vielä\ntiellä, kun Josefine ja poika olivat tulleet jo portista pihalle:\n\"Äiti hoi, minkä vuoksi pieni poika putoo päälaelleen?\" Ei vastausta.\n\"Äiti hoi, minkävuoksi hän ei putoa jaloilleen?\" Ei vastausta.\n\"Sentähden, että ruumiin yläosa on raskaampi, poikaseni!\" Kallem\nhänelle vastasi. Kaikki kolme katsahtivat ylös.\n\nSamassa hän poistui ikkunasta mennäkseen ulos heitä vastaan. Pappi\ntuli perästä, mutta hän pysähtyi kuistin alimmalle portaalle.\n\nKallemin tullessa pihalle vieraan naisen silmät olivat kyyneleissä,\nhän koetti turhaan salata sitä katselemalla ympärilleen. Josefinen\nkatse oli kylmä. Pikku Edvard oli juossut isänsä luo ja kertoi nyt,\nettä Nikolai Andersen oli kiivennyt tikapuille (poika viittasi\nuutisrakennusta kohti) ja sieltä \"jytkähtänyt\" alas. \"Tuo vieras\nnainen\" oli sitonut nenäliinansa pojan pään ympärille. Tähän ei pappi\nnäyttänyt kiinnittävän niin suurta huomiota kuin poika oli odottanut,\nsiksipä riensikin poika siitä kertomaan mummolle.\n\n\"Ei kai minun tarvitse häntä esitellä?\" sanoi Edvard Kallem pitäen\nvaimoaan kädestä ja katsoen pappia silmiin. Tämä koetti löytää\nsanoja, mutta ei voinut ja iski katseensa Josefineen, joka puolestaan\nei liioin näyttänyt haluavan häntä auttaa.\n\nTuskin vielä kahdeksaa päivää oli kulunut siitä, kun tuo innokas\npappi oli kirjoittanut kaikkia niitä avioeroja vastaan, joita seuraa\nuusi avioliitto, kirjoittanut artikkelinsa \"Morgenbladet'iin\"\nnimellä: \"Avioliittoa vaiko huoruutta?\" Ja siinä hän oli\ntodistuksilla koettanut näyttää, että raamattu ei hyväksy muita\nsyitä avioeroon kuin uskottomuuden. Se, joka oli tavannut puolisonsa\nhuorinteossa, oli vapaa menemään uuteen avioliittoon. Mutta jos\nhenkilöt, jostain muusta syystä avioeron otettuaan menivät toisiin\nnaimisiin entisen puolison vielä eläessä, niin ensimäinen avioliitto\noli siitä huolimatta voimassa, toinen oli huoruutta. Tuskin\nkahdeksaa päivää sitten hän oli puolisonsa täydellä suostumuksella\nkirjoittanut tämän. Ja juuri senvuoksi, että tuo tapaus Kallemin\nja Ragni Kulen välillä oli hänellä vielä niin tuoreessa muistossa,\nhän oli kirjoittanut, että kerran oli sairaan miehen vaimo väsynyt\nsiihen asemaan, jonka Jumala oli hänelle valinnut ja salaa antautunut\nrakkaussuhteisiin toisen kanssa, mutta heti kun se tuli ilmi, paennut\nja ottanut eron miehestään. Olettakaamme, oli hän siinä lausunut,\nettä sellainen nainen päälle päätteeksi meni naimisiin sen kanssa,\njoka oli auttanut häntä pettämään miestään. Kuka voi sanoa sellaista\navioliittoa muuksi kuin jatkuvaksi huoruudeksi?\n\nNäin oli hän sanasta sanaan kirjoittanut. Hänen vaimonsa oli\ntäydellisesti samaa mieltä, Josefine vihasi jo edeltäpäin sitä\nnaista, joka oli vietellyt hänen veljensä. Tuossa ne olivat nyt\nkumpikin hänen edessään. Ja nyt oli Ragni hänen veljensä vaimona.\n\nTämä oli odottamattomin kohtaus, mitä saattoi ajatella. Ja kun\nhe kumpikin olivat olleet niin vakuutettuja siitä, että veli oli\nparantunut kaikesta kevytmielisyydestä! Oli nyt oppinut mies, häntä\noli pyydetty professoriksikin, ja kaikista nuoremmista lääkäreistä\nehkä se, johon toverit kiinnittivät suurimpia toiveita.\n\nTämä oli masentava pettymys. Ja ajatelkaas, että näiden kanssa olisi\nseurusteltava ja esiteltävä heidät seurapiirille herra ja rouva\nKallemina? Sen jälkeen, kun Ole Tuft oli nimellään varustetussa\nartikkelissa julistanut heidän yhteiselämänsä huoruudeksi?\n\nTietysti oli Kallem sen lukenut, hän kun niin uutteraan\nseurasi Norjan nykyisiä oloja, että oli lukenut Johnsonin\njumaluusopinkin, ... tietysti hän oli ennen kaikkea seurannut\nsanomalehtiä? Hän oli sen lukenut ja se selittikin nyt kaikki! Ragni\nseisoi siinä eikä tiennyt, minne mennä, painautui vain lähemmäksi\nmiestään. Ja Kallem --? Hänen oikea kätensä oli vaimonsa vyötäisillä,\nkuin tahtoisi hän siten lausua hänelle tunnustuksensa. Oikealla\nkädellään piti Ragni itsepintaisesti päivänvarjoaan ylhäällä, jotta se\npeittäisi hänen kasvojaan, mutta sekään ei ajanpitkään käynyt päinsä,\nnenäliina oli otettava esille ja kun ei hänellä itsellään ollut, otti\nhän salaa Kallemilta.\n\nPappi sanoi koneellisesti: \"Eikö mennä sisälle?\" Hänen tahtonsa\ntapahtui. Hän näytteli heille koko huoneuston sillä aikaa kun\nJosefine laitteli virvokkeita. Puutarhan puolella olevasta kansliasta\nhe menivät suureen perhehuoneeseen, sieltä ruokasaliin, sieltä\nkartanon pohjoispuolella olevaan, erityisellä kuistilla varustettuun\nkyökkiin. Samalla puolella oli ruokahuone ja vierastupa seinätysten\npastorin kanslian kanssa, sen ulkopuolella oli parveke, joka vastasi\npääsivustan toisessa päässä olevaa kuistia. Yläkerrassa oli useita\nmakuuhuoneita y.m. Tämä kiertokulku kesti tuskin viittä minuuttia.\nPappi puheli vain sellaista, mikä oli välttämätöntä, Kallem taas\nlausui pisteliäitä huomautuksiaan, sillä hän näki kaikista merkeistä,\nettä pappi nukkui nykyisin vierastuvassa ja Josefine pojan kanssa\nyläkerrassa. Lisäksi hymähteli hän merkilliselle kuuluisien\nteoloogien valokuvanäyttelylle, joka oli järjestetty suurelle\nseinälle Lutherin kuvan ympärille. Josefinen tarjoamista virvokkeista\nhän ei huolinut, jätti hyvästit ja läksi.\n\nRagni oli seurannut mukana aivankuin näkymättömänä. Nyt lopuksi\nsolahti hänen solakka, hento kätensä langon ja kälyn käden lävitse\naivan kuin kärpän häntä kivenkoloon. Silmänsä vilkasivat heihin\nhätäisinä kuin siipien varjot. Pappi saattoi heitä portaille saakka,\nJosefine jäi seisomaan suuren ikkunan luo.\n\nKallem kulki niin nopeasti, että Ragnin täytyi oikein harpata joka\nkolmannella askeleella. Pappi seisoi ja katseli sitä. Tuo nopea\nvauhti lisäsi yhä Ragnin mielenliikutusta, niin että, kun he olivat\ntulleet noin puolitiehen pappilan ja rantakadun välillä, hän pyysi\nsaada seisahtua. Hän purskahti itkuun.\n\nKallemia hämmästytti Ragnin tunnelaatu, sillä se erosi niin suuresti\nhänen omastaan. Hän tunsi vain suuttumusta, mutta ymmärsi kohta, että\nRagni ehkä itki hänen omituisen käytöksensä johdosta. Hän veti Ragnin\nlähemmäksi aitaa, ja asettui itse selin sitä vasten: \"Olenko minä\nkäyttäytynyt tyhmästi?\" -- \"Sinä olit niin paha, -- oh, niin paha,\neikä ainoastaan heitä kohtaan, vaan myös minuakin, niin, etupäässä\nminua kohtaan. Et katsonut minuun, etkä ottanut lainkaan minun\nläsnäoloani lukuun.\" -- \"Mutta, rakkaani, juuri sinun tähtesihän\nminä --!\" -- \"Niin, mutta mieluummin tahdon minä matkustaa takaisin!\nSellaista minä en voi kestää!\" Hän heittäytyi Kallemin rintaa vasten.\n\"Mutta, rakas Ragni! Näitkö sinä, millainen oli Josefine?\" -- \"Näin\nkyllä\", vastasi Ragni nostaen päänsä ylös, hattu niskassa ja tukka\nepäjärjestyksessä: \"Hän vielä tappaa minut kerran!\" Ja uudelleen\npainautui hän Kallemia vasten. -- \"No, no\", sanoi Kallem, \"hän ei saa\ntehdä sinulle vähintäkään pahaa. Mutta enkö minä sitten saisi sinua\npuolustaa?\" -- Heti oli hän taas pystyssä: \"Ei sillä tavoin! Minä en\nolisi luullut sinua sellaiseksi! Tämä oli niin ... niin epähienoa,\nEdvard\", hän pudisti miestään takin kauluksesta. -- \"Kuules nyt\",\nsanoi Kallem levollisesti, \"se, mitä tuo mies on kirjoittanut meistä,\nse oli epähienoa. Entä Josefinen äänettömyys? Minusta se oli vielä\npahempaa kuin koko Ole Tuftin kirjoitus.\" Tähän ei Ragni vastannut\nmitään. Hetkisen kuluttua Kallem kuuli hänen lausuvan: \"Minä en\nsovellu tällaiseen.\" Kallem kumartui hänen päänsä yli, hattu putosi\nnyt maahan, mutta kumpikaan ei sitä huomannut, Kallem puheli hänelle\nhiljaa, eihän hänen pitäisi masentua eikä heti paikalla ruveta\npuhumaan kuolemasta tai paluumatkasta. \"Meidän täytyy kestää kaikki\nrohkeasti, etkö sitä ymmärrä?\" -- \"Kyllä\", hänen pörröinen päänsä\nkohosi taas ylös. \"Mutta sinun täytyy muistaa, että minä olen nyt\nsinun kanssasi, sinä et saa käyttäytyä niinkuin olisit yksinäsi.\" Ei,\nsen Kallem kyllä ymmärsi, paha omatunto häntä siitä kylläkin soimasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä aikaa seisoi Josefine jälleen tienpuoleisessa huoneessa.\nSiinä oli yksi ainoa ikkuna, suurempi kuin kaksi tavallista ja hän\nnojasi nyt päätään yhtä sen poikkipuuta vasten. Pappi seisoi hänen\ntakanaan. Hänen mielestään oli onneton sattuma se, että hän oli\nkirjoittanut tuon artikkelin \"Morgenbladetiin\". \"Veljesi kertoi\nolleensa naimisissa jo kuusi vuotta.\" -- Josefine pyörähti ympäri.\nMutta hiukan ajateltuaan hän virkkoi ainoastaan: \"Lorua!\" -- ja\nkääntyi jälleen ikkunaan päin. Pappikin oli sitä mieltä, että se\nmahtoi olla leikkiä. Ei suinkaan heitä voitu vihkiä, ennenkuin Ragni\noli saanut laillisen eron? -- \"Hän oli niin omituinen\", sanoi pappi,\n-- \"hän rupesi kävelemään käsillään.\" Taas käännähti Josefine ja\nkatsoi silmät suurina häneen. \"Hän kulki käsillään\", vakuutti pappi,\n\"koko kanslian ympäri hän kulki. Ja tahtoi, että minä kulkisin\nsamalla tavoin alttarille. Pilkatessaan Lutheria hän pilkkaa tietysti\nminuakin.\" Josefine ei silminnähtävästi toivonut enää tällä hetkellä\ntästä keskusteltavan, se koski häneen liian kovasti. Pappi vetäytyi\ntakaisin kansliaansa, mutta hän näytti muultakin kuin tyytymättömältä\ntäyttäessään siellä piippuaan.\n\nJosefine oli toivonut niin äärettömän paljon veljensä takaisintulosta\nja seurustelusta hänen kanssaan. Hän ei ollut kärsinyt viittaustakaan\nsiihen suuntaan, että kaikki voisi ehkä tapahtua kokonaan toisin kuin\nhän oli odottanut. Kenties hän oli nyt ansainnutkin sen kärsimyksen,\njonka hän nyt sai kestää.\n\nOliko hän, Ole, sitten käyttäytynyt tänään niinkuin piti? Niin hän\nitse ainakin luuli. Kunpa hän aina voisi olla yhtä rauhallinen, sillä\ntähän se ei päättyisi, sen hän kyllä ymmärsi.\n\nPiippu maistui hyvältä ja saarnavihko otettiin esille, -- mutta\najatukset tahtoivat pyöriä Josefinen ympärillä. Hän ei uskonut\nkoskaan saavansa avioliitossa sitä rauhaa, jota muut siinä nauttivat.\nJosefinellä oli tukalat aikakautensa ja tämä viime aika oli ollut\nperin vaikeaa. Tietysti senvuoksi, että hän ajatteli alinomaa\nveljeään, jonka piti tuleman.\n\n\"No niin!\"\n\n\"-- Vanhurskauttaminen on meissä hetken työ, joka pysyy\nijankaikkisesti. Kaikki meidän syntimme pyyhitään pois, Jumalan\nedessä me olemme yhtä puhtaita ja pyhiä kuin Kristus.\"\n\n\n\n\n2.\n\n\nNuo kaksi, jotka olivat tiellä rauhaa rakentaneet, kulkivat nyt\nkäsikädessä eteenpäin.\n\nTien ja rantakadun nurkkauksessa seisoi muurari _Andersen_ ylhäällä\nrakennustelineillä. Hän oli vankka, ruskeapartainen mies, siniset\nsilmälasit nenällä, -- kokomies valkeana kalkin pölystä. Nähtyään\ntuon vaaleapukuisen naisen, joka oli auttanut hänen poikaansa,\ntulevan käsikädessä silmälasi-herran kanssa, jonka oli äsken nähnyt\nmenevän sinne ylöspäin, hän arvasi, että se oli kai uusi tohtori.\nPappihan oli hänen lankonsa, ja sieltä ne nyt olivat tulossa.\nAndersen lakkasi työstään ja tervehti heitä. Ragni pysäytti miehensä\nja sanoi jotain, sen saattoi Andersen huomata. Hän käski loiskajien\nolemaan hiljaa ja kysyi, mitä rouva oli sanonut. Rouva tahtoi\ntietää, oliko poika nukkunut. Kyllä tietenkin, mutta he haluaisivat\n-- kernaasti, että tohtori tulisi häntä katsomaan, kun hän heräisi,\n\"sillä kyllä kai tämä on se uusi tohtori?\" -- \"Olipa niinkin.\"\nTyömiehet siellä sisällä tulivat heti ikkunaan, samoin pari henkilöä\nseuraavassakin talossa, eräs ohikulkija pysähtyi ja katsoi heihin,\nmeni edelleen ja kertoi sen kaikille vastaantulijoille. Andersen\nkäytti tilaisuutta hyväkseen ja mainitsi omista kivuloisista\nsilmistään, niitäkin voisi tohtori katsoa sitten myöhemmin. Katsojia\nilmestyi avonaisiin ikkunoihin ja kaduille, missä he kulkivat, monet\ntervehtivätkin. He olivat nuoria ihmisiä, eikä enempää tarvittu, kun\nhe jo unhottivat äskeisen tapahtuman ja heistä tuntui jo siltä kuin\nvoisivat he täällä viihtyä.\n\nTervehtivien joukossa oli eräs aivan nuori, tuuheatukkainen mies. Hän\noli vaaleaverinen, pitkä ja kaunisvartaloinen, hänessä oli jotain\nhienoa ja kainostelevaa. Kun he katsoivat häneen, punastui hän.\n\"Kas nyt teit sinä valloituksen\", kuiskasi Kallem. Samassa tulla\nköykkysi heidän vastaansa kummallinen mies, pitkä ja kumaraharteinen\nhän oli, työpaita päällään ja edessään nahkainen esiliina. Tukka\noli musta ja pölyä täynnä, kasvot likaiset, vieläpä nokisetkin. Hän\nkantoi joitain työkaluja hoikkasormisissa käsissään, käsivarret\nolivat tavattoman pitkät, ne heiluivat kaaressa hänen takanaan,\njos ne olisivat hujahtaneet samalla kertaa, olisivat ne tavanneet\ntoisiinsa. Hän kulki paljain päin, lyhyeksi leikattu tukka paljasti\nkoko pään muodon, Otsa ei ollut leveä eikä korkea, mutta tavattoman\nhyvin muodostunut, kasvot pitkähköt ja poskiluut ulkonevat. Jotain\npilkallista välähti hänen jääkylmistä, pienistä silmistään ja\nyhteen puristetuilta huuliltaan. Nenä oli pieni ja matala ja leuka\npitkänlainen. \"Mutta katsoppas tuota, Ragni!\" kuiskasi Kallem.\n\"Hyi!\" vastasi hän. Nyt kulki mies heidän ohitsensa, katsoen\ntutkivasti heihin. Kallem katsoi taaskin häneen ja kun he olivat\nsivunneet toisensa, katsoivat he kumpikin taakseen. Eräs vanha vaimo\ntulla lyyhensi heitä vastaan. \"Kuka tuo mies on?\" kysyi Kallem.\nHän katsahti Kallemiin ja sitten mieheen. \"Kukako? Se on Kristen\nLarssen.\" -- \"Onko hän hienotakoja?\" -- \"Mikä?\" -- \"Hienotakoja!\" --\n\"On kyllä. Mutta hän on kelloseppä myös -- ja pyssyseppä ja vaikka\nmitä.\" --\n\nRantakadun toisella puolen oli aukeata rantaan saakka eikä katua\noltu kivitetty. Siellä oli rannassa mätänemässä kaikellaista\nrojua aivankuin maaseudulla. Koko kaupunki näytti ikäänkuin\npuolitekoiselta, suuri kartano oli pikku talon vieressä, sitten\nkivirakennus, sitten puutalo ja kaikki näyttivät kuin kiireessä ja\nhuonoista aineksista tehdyiltä. Talotkaan eivät olleet suorassa\nlinjassa ja kadut olivat ainoastaan siedettävässä kunnossa. Ihmiset,\njoita he nyt kohtasivat, eivät olleet oikein kaupunkilaisväkeä,\neikä liioin enää maalaisiakaan, kauttaaltaan ne olivat \"varovaisia\nja ystävällisiä\" eli kuten Kallem sanoi: -- \"sellaista keskilajin\ntavaraa\".\n\nSitten he tulivat torin luo, siitä lähti tie kirkolle, joka seisoi\nyksinään kummulla, korkeana ja juhlallisena. Täällä he olivat\ntavanneet Josefinen juuri kun he olivat menossa ylöspäin, sillä\ntuolla kummulla sijaitsevassa puistossa, kirkon oikealla puolen, oli\nheidän talonsa ja puutarhansa, täältä he eivät vielä voineet sitä\nnähdä.\n\nKatu nousi aivan kirkon edustalle ja jatkui edelleen sen molemmin\npuolitse, oikealle kädelle menevän tien varressa oli heidän talonsa.\nLähestyessään kirkkoa he näkivät heidän oman talonsa takaisen puiston\nja sairashuonerakennusten kattoja. Vihdoinkin -- he astelivat\nverkalleen ja jännityksessä, virkkamatta sanaakaan -- vihdoinkin\nnäkyi tuo suuri puutarha ja heidän talonsa sen keskellä! Se oli\nsveitsiläiskuosinen puukartano, hiukan liiaksi leveä, ikkunat suuria\nja nyt kaikki avoinna. Avokuistista johti portaat hiekoitetulle\naukeamalle. Tämän aukeaman vieressä oli kukkatarha ja kauempana\nvihannestarha, sivustoilla ja alempana kaupungin puolella suuri\nhedelmäpuutarha. Molemmat omistajat näkivät sen samalla hetkellä.\nTäällä se siis oli! Kuusi pitkää vuotta he olivat kumpikin puolellaan\ntyöskennelleet sen saavuttamiseksi, unelmoineet sitä monenlaiseksi,\nmutta ei tällaiseksi, sijoittaneet sen jos jonnekin, vaan ei suinkaan\ntänne. Kaikki unelmat saivat siirtyä nyt tämän tieltä, jonka he nyt\nnäkivät edessään! Kumpikin kääntyi katsomaan maiseman avaruutta ja\nloistoa, sitten he hymyilivät toisilleen. Kummallista, ettei juuri\ntällä hetkellä näkynyt niin ihmistä, ei kuulunut niin vähintäkään\nääntä, joka olisi muistuttanut mitään läheltä tai kaukaa. Vain he\nja heidän kotinsa! Toinen näki kaiken sen, mitä toinenkin, ja oli\nnäkevinään sen vielä selvemmin siksi että toinenkin sen näki. Ragni\notti kätensä Kallemin käsivarrelta, meni aidan luo (se oli katajista\ntehty), kumartui sen välitse ottaakseen muutamia heinänkorsia ja\nruohoja, nämä kädessään hän tuli takaisin ja kiinnitti ne Kallemin\nrintaan. Kallem näki kauempana muutamia vuokkoja, meni sinne, poimi\nniitä ja toi ne Ragnille. Ragni otti ne ja keräsi lisää. Kun niitä\noli paljon yhdessä, näytti se kauniilta.\n\nTalon seinustalla ja pihamaalla oli laatikoita, saapuneita\nhuonekaluja, olkia, sahajauhoja, mattoja. Ragnin suuri flyygeli oli\njuuri otettu ulos laatikosta ja jalat väännetty kiinni, mutta ei niin\nihmistä näkyvissä.\n\nTuolla oli suuri kyyhkyslakka. \"Ajatteles, jos sieltä nyt lentäisi\nulos kyyhkysiä! Meillä täytyy olla kyyhkysiä!\" -- \"Ei, mutta\najatteles, jos nyt koira juoksisi meitä vastaan! Koira meidän täytyy\nhankkia!\" -- Tällä puolen ei ollut porttia, se oli vasta tuolla\npuiston ja puutarhan välisen tien varrella. He seisahtuivat tässä\nja kääntyivät vielä kerran katsomaan avarata maisemaa. Kentiespä\nmaan rikkaimmassa, valoisimmassa ja iloisimmassa seudussa oli heidän\noma kotinsa, kompassin keskus. Ragni kurkotti katsomaan näkyisikö\npappila tänne. Ei vähintäkään siitä! Kallem arvasi, mitä Ragnin\nkatse haeskeli, ja hän hymyili. Avonaisten ikkunain kautta kuului\ntyömiesten ääniä huoneista, nyt kuuluivat ne menevän avokuistin\nportaista meluten ja nauraen, tuolta ne tulivat ja menivät suoraan\nflyygeliä kohti, huomaamatta noita kahta, jotka kunnaalla seisoivat.\nNe lorusivat, koettelivat ja siinä puuhaillessaan melusivat\ntarpeettomasti niinkuin ainakin outoa työtä tehdessä. Sitten ne\nkulettivat flyygelin avokuistiin ja heidän askeleensa kuuluivat\njälleen sen portailta. Kallem ja Ragni katsahtivat puistoon, siellä\noli korkeita, kauniita puita ja runkojen välitse näkyi sairashuone,\nkorkealle kivijalalle rakennettu suuri puurakennus, jossa oli\npieniruutuiset ikkunat. Sitten he astuivat portista puutarhaan ja\nkohti omaa kotiaan.\n\nHe kohtasivat ensin pienen ulkorakennuksen, muuten oli talo aivan\nerillään muista.\n\nHedelmäpuut olivat juuri täydessä kukassa, niin että mahtoi siellä\nkaunista olla. Entäs kukkatarha! Ragnilla ei ollut aavistustakaan\nsiitä, että tämä kuntoon laitettu kukkatarha oli Josefinen työtä,\nhän iloitsi mielessään siitä, että pääsi itse sitä hoitamaan. Talo\noli maalauksen tarpeessa, toinen väri sillä täytyi ollakin kuin tuo\nkehno keltainen. _Heidän_ talonsa, _heidän_ oma kotinsa! Kallem\npolki kolmasti jalallaan maata, se oli nyt hänen omaansa. Hän tahtoi\nheti mennä sisälle, ei, mutta Ragni tahtoi kiiruhtaa ennemmin, ja he\njuoksivat kuistin portaita ylös. Talo oli pituuteensa ja leveyteensä\nnähden matalanlainen, katto ulottui pitkälle seinästä ja näytti\nraskaalta. Mutta se oli hyvä.\n\nMyöskin avokuisti oli epäsuhteellinen, mutta se oli avara ja portaat\nmukavat.\n\nHe astuivat portaita ylös käsikädessä, mutta tässä heitä kohtasi\npettymys, lasiovi ei ollutkaan keskellä seinää, vaan aivan salin\netelänurkassa. Pian he kuitenkin huomasivat, ettei toisin voinut\nolla, avokuistin piti olla keskikohdalla taloa, oikealla oli\nnimittäin vielä kaksi huonetta salin vieressä. Miehet, jotka\nolivat kantaneet flyygelin sisään, tulivat kaikki heitä vastaan ja\nymmärsivät heti, keitä he olivat ja kun Ragni katsoi heihin, otti\nensin yksi ja sitten kaikki muut hatun päästään. Kallem tervehti\nheitä, Ragni vetäytyi syrjään flyygelin luo, joka oli keskellä\nlattiaa, otti esille avaimen ja aukasi sen, ikäänkuin olisi sitä nyt\njuuri koeteltava. Eikä hän voinut olla koettamatta, oliko se pysynyt\nvireessä. Hansikkaat kädessä alkoi hän soittaa Longfellowin \"Sweet\nhome'a\". Tämän kodin ylistyshymnin ensi sävelten kaikuessa otti\nKallem hatun päästään. Toiset tämän nähtyään luulivat, että se oli\nvirsi ja seurasivat esimerkkiä.\n\nRagni seisoi selin oveen, eikä siis nähnyt, että kaksi henkilöä\ntuli oikealta puolen. Toinen oli pyöreänaamainen, sileäkasvoinen\nmies, toinen taas pieni eukko, joka tahtoi kurkistaa ja tehdä sen\nsamalla niin, ettei sitä huomattaisi. Mutta nyt avautui myöskin\nRagnin vastapäätä oleva ovi ja maalaistyttö tirkisti sieltä sisään,\nhän oli kuullut tuon kauniin säveleen. Ragni ymmärsi paikalla, että\nse oli heidän palvelustyttönsä, joka tuli kyökistä, ja hän meni\ntyttöä vastaan. \"Oletko sinä Sigrid?\" -- Kyllä niinkin. -- \"Ja me\ntaas olemme tohtorin väkeä.\" -- \"Minä arvaan sen\", sanoi tyttö ja\ntuli saliin. Hän oli sievä ja hauskannäköinen tyttö. \"Ensi kertaako\nsinä nyt olet vieraassa palveluksessa?\" kysyi Kallem. -- Aivan\nniin, ensi kertaa hän oli. -- \"Ja ensi kertaa mekin alotamme omaa\ntaloutta\", sanoi Kallem, \"siitäpä tulee hauskaa!\" Ragni meni tytön\nmukana kyökkiin, siellä näki hän heidän uuden pöytäkalustonsa, joka\noli juuri otettu ulos laatikoista ja pesty puhtaaksi. Enempää ei\nRagni voinut katsella, hän meni ulos käytävään ja nousi portaita\nylös saadakseen hetken olla yksin. Aivan hänen edessään oli heidän\nmakuuhuoneensa ovi auki, hän meni sinne ja sieltä avokuistin\nyläpuolella olevalle parvekkeelle. Millä oli hän näin suuren onnen\nansainnut? Mitä olivat hänen työnsä ja kaipauksensa siihen verraten,\nmitä täällä, hänen rikkaan miehensä kodissa, oli häntä varten\nvalmiina? Mutta kesken tätä suurta, ansaitsematonta onnea hän tunsi\ntuskaista pelkoa. Täältäkin katseli hän pohjoista kohti -- näkyisikö\npappila tänne? Ei, se ei näkynyt.\n\nJosefinellä oli kaunaa häntä vastaan, hän oli huomannut sen\nkohta. Ja vaikkapa veljen mielestä se olikin paha, -- rakasti hän\nkuitenkin sisartaan. Niin, Josefinessä oli jotain, josta Kallem piti\ntavattomasti, Ragni ei koskaan sellaisissa asioissa erehtynyt.\n\nKallem kulki huoneesta huoneesen siellä alhaalla. Nuo kaksi\novessaseisojaa olivat vetäytyneet takaisin ja miehet olivat ryhtyneet\ntyöhönsä. Sali oli suuri, ikkunoita oli sekä kirkolle että puutarhaan\npäin, mutta kirkonpuoleiset hän ehdottaisi tukittaviksi. Seinät\nolivat vaaleanharmaat, vaaleansinisessä laipiossa oli kultatähtiä,\nvärit näyttivät jo vanhoilta, lattia vain oli vasta maalattu, sekin\nvaaleanharmaaksi. Tuolla vasemmalla olevaa huonetta laitettiin\nvielä. Johan nyt jotakin, eikö täällä vieläkään ole valmista!\nEikö seuraavakaan huone ollut vielä kunnossa! Vain kaksi henkilöä\noli siellä työssä, mies ja vaimo, jotka äsken olivat olleet siinä\novella. \"Päivää!\" tervehti Kallem. \"Päivää!\" vastasi pyöreänaama\ntanskalaisella murteella. Kallem meni lähemmäksi pöytää, jonka\nääressä mies seisoi leikkelemässä seinäverhoja, vaimo pysyttelihe\nhänen kupeellaan, nyt vetäytyi hän miehen taakse. \"Onko tämä teidän\nvaimonne?\" -- \"Onhan se, hän on myös mulla sällinä, sekä sällinä\nettä vaimona.\" Eukontypykkä hänen takanaan hihitteli, mutta melkein\nkuulumattomasti. Miehen ulkonevissa, pyöreissä silmissä välähteli\nveitikkamaisuutta. \"Minä luulin, että kaikki olisi täällä jo\nvalmista.\" -- \"Esteitäkin sattuu työntekijälle, herra tohtori.\" Vaimo\nnauroi täyttä kurkkua, mutta se kuului kuin vaatenyytin sisästä.\n\"Onko vaimonnekin tanskalainen?\" -- \"Ei, hän on norjalainen, mutta\nkyllä me silti sovimme.\" Vaimo kumartui yhä alemmaksi, aina vain\nnauraa hihittäen.\n\nHuone, jossa he nyt olivat, oli soikea. Kallem huomasi kohta, että\ntämä oli varmaankin ruokasali, mutta luultavasti myöskin sairaiden\nodotushuone. Tuo seuraava huone, jonka ikkunat olivat pihalle ja\nkaakkoon päin, oli luonnollisesti hänen työhuoneensa. Siellä hän\nottaisi vastaan, silloin kun ei olisi sairashuoneella. Hän ei\nmennyt sinne, vaan läksi ruokasalista eteiseen. Täältä meni ovi\noikealle kyökkiin. Kyökin pöydällä hän näki kasan baierilaisia\nolutpulloja, sekä tyhjiä että täysinäisiä. \"Kenen pulloja nuo\novat?\" -- \"Satulamaakarin\". -- \"Verhoilijan kai tarkoitatte?\" --\nNyt käsitti Kallem, minkälaisia \"esteitä\" täällä oli ollut ja että\nmies oli tällä hetkellä humalassa ja eukko vielä enemmän. Siksipä ne\nmiehet viipyivätkin niin kauan sisällä, ennenkuin tulivat flyygeliä\nnoutamaan, niille oli tarjottu olutta. \"Olkaa hyvä ja käskekää se\ntanskalainen tänne!\" Palvelustyttö lähti paikalla, ja kohta tulikin\ntuo pyöreänaama sata pirua silmissä kyökkiin ja hänen takanaan vaimo\nkurkaillen väliin yhdeltä väliin toiselta puolen.\n\n\"Nuo pullot tuossa ovat teidän?\" -- \"No kuinka sen ottaa.\" -- \"Onko\nteitä useampia porukassa?\" -- \"Kyllä, niitä juomassa kylläkin.\"\n-- \"Mutta te olette ne ostanut?\" -- \"Niin, oluen kyllä, mutta en\npulloja, ne ovat vietävät takaisin\". Vaimo kuului tirskuvan.\n\n\"Saanko luvan kysyä nimeänne?\" -- \"Sören Pedersen, totisesti se on\nminun nimeni\". -- \"Kuulkaa nyt, Sören Pedersen, saanko minä ostaa\nnuo pullot teiltä?\" -- \"Oluen kai tarkoitatte?\" -- \"Niin, oluen.\"\n-- \"Hyvin kernaasti!\" -- \"No, sitten on meillä yötä varten jotakin\njuotavaa, sillä meidän täytyy ensi yönä tehdä työtä, huomeneksi on\nsaatava kaikki valmiiksi. Me autamme mukana. Suostutteko siihen?\" --\n\"Kun tohtori niin käskee.\" -- \"Sitten kai syötte illallista meidän\nkanssamme?\"\n\nNyt hyppäsi Kallem kolmella neljällä harppauksella portaita myöten\nyläkertaan. Ragni seisoi auringon paisteessa parvekkeella. Hän\nkääntyi miestään kohden. Kallem kysyi oliko hän jo rukoillut\nruokarukouksensa. Kyllä, nyt oli hän sen lopettanut.\n\nMyöskin Kallem jäi hetkeksi parvekkeelle katselemaan tuota pientä\nsaarenpoikasta, joka leikitteli äitinsä vieressä, tänne se näkyi --\nja näkyipä tänne koko lahdelma, jossa hienot vihurit puhaltelivat,\nja tunturit tuolla juhlallisessa kaukaisuudessa. Hän katsahti tuonne\noikealle, jossa pastorin asunto sijaitsi, Ragni huomasi sen. \"Eihän\nne sentään, piru vieköön, voi meitä kohdella niinkuin emme olisi\nnaimisissa? Vai mitä? Onpa se hauskaa nähdä!\"\n\nRagni veti hänet sisään ja osotti seinän väriä heidän\nmakuuhuoneessaan, se oli aivan hänen toivonsa mukaan, maalattu\nöljyvärillä himmeänvalkeaksi. Kaikki tulisi olemaan valkoista täällä\nylhäällä, kaikki paitsi ikkunan uutimet ja verhot, jotka riippuivat\nlaipiosta verhoten molempia sänkyjä, ja samoin ne, jotka olivat\noven ja parveke-ikkunain edessä. Ne olivat väriltään siniset ja\nsoveltuivat hyvin yhteen sängyissä ja muissa huonekaluissa olevien\nkoristeiden kanssa. Nyt tuli Ragni puheliaaksi, mutta Kallemin täytyi\nlähteä katsomaan sairashuonetta ja Ragni tahtoi mukaan.\n\nKun he seisahtuivat puistossa katselemaan, huomasi Kallem, että\nmuutamia vanhoja, kauniita puita, jotka olivat liian tiheässä\nsairashuoneen edustalla, täytyisi hakata pois. Niiden paikalle hän\nkuvitteli suurta kenttää suihkulähteineen ja siitä lähtemään teitä\neri haaroille puistoon. Sairashuone oli kaksikerroksinen, keltaiseksi\nmaalattu puurakennus, ikkunat siinä olivat tavattoman suuret, mutta\npieniruutuiset. Tiilistä tehdyssä kivijalkakerroksessa oli asuntoja\npalvelusväelle ja taloudenhoitajalle, ne olivat hauskannäköisiä,\nuutimet ja kukkia oli ikkunoissa. Portti oli talon vasemmalla puolen,\nsuurta pihamaata ympäröi tiheä, korkea aita. Kallem oli iloissaan\nsiitä, että vaahterapuita oli istutettu pitkin aidan vierustaa, hän\ntiesi, että parin viikon päästä täällä olisi ameriikkalaisia telttoja\nsairaille kesäajaksi.\n\nPortti oli auki eikä minkäänlaista portinvartijaa näkynyt. Vartijan\nikkunalla oli jumalisia kirjoja ja vihkosia myytäväksi. Portilla ei\nnäkynyt mitään ilmoitusta, milloin sairaita saisi käydä tapaamassa.\nPortinvartijan he tapasivat sitten pihalla, hän oli vanhanpuoleinen\nmies, katseensa vakava ja tutkiva, hän käytti silmälaseja, mutta\nkatsoi niiden ylitse ja otti ne pois, kun huomasi, keitä tulijat\nolivat. \"Oletteko se uusi tohtori?\" -- \"Kyllä.\" Silloin otti\nhän hatun päästään: \"tervetuloa!\" Sairas, jonka kanssa hän oli\nkeskustellut, läksi menemään edemmäksi, hän oli kalpea ja piti paksua\nvillahuivia kaulassaan nyt kesäisenä päivänä, pysyttelihe kauempana\neikä tervehtinyt. Portinvartija seurasi heitä.\n\nRakennuksessa oli huone toisensa vieressä molemmin puolin valoisaa\nkäytävää, puistonpuoleiset olivat suuria, pihanpuoleiset pieniä,\nsamalla tavoin kummassakin kerroksessa. Portinvartija ei ollut\nainoastaan portinvartija, hän oli samalla taloudenhoitaja ja\nvanhin vahtimestari, tämän virkansa nojalla hän esitteli muun\npalveluskunnan, sitä mukaa kuin niitä tavattiin. Kunnon väkeä kaikki,\nsekä miehet että naiset, joukossa myös kaksi perin ystävällistä\nhoitajatarta. Ensi työkseen tahtoisi Kallem poistaa rakennuksesta\nnuo vanhat lavantautisten huoneet ja rakennuttaa talveksi erityisen\nsivurakennuksen heitä varten. Leikkaussali oli hyvin valoisa, mutta\nsen lattia oli heti uudestaan vahattava. Ilmanvaihtolaitos oli\nkerrassaan kehno. Mutta näitä ja useita pienempiä puutteellisuuksia\nlukuunottamatta -- kuten esim. nuo pieniruutuiset ikkunat --\nsairashuone oli mainion hyvä, huoneet korkeita, käytävät tilavia,\nkokonaisuudessaan teki se iloisen vaikutuksen ja Kallem oli siitä\nhyvillään.\n\nVuodenaikaan nähden sairaita oli jotensakin paljon. Hänen\nerikoisalaansa, keuhkotautia, edusti kolme henkilöä, kaksi poikaa\nja yksi kymmenvuotias tyttö, laihoja ja kalpeita raukkoja. Hän\niloitsi jo siitä, että saisi heidät pian muuttaa ameriikkalaisiin\nteltteihinsä. Sairashuoneen entinen omistaja, vanha tohtori Kule --\nRagnin entisen miehen setä -- oli kuollut, Kallem oli sen ostanut\nhyvin huokealla, koska sillä hetkellä ei muitakaan halukkaita ostajia\nilmaantunut. Täällä hänellä oli nyt valta järjestää kaikki mielensä\nmukaan ja hänellä olikin suuria tuumia. Hallitus antoi avustusta,\nkomitea, johon kuului piirilääkäri ja eräs toinen, piti laitosta\nsilmällä, mutta hän oli kuitenkin oma herransa. Tämä ensi käynti\nsiellä ilahutti sekä Ragnia että häntä itseään. He tulivat kotiin\nhyvällä tuulella, mutta hirveän nälkäisinä, söivät kyökissä iltasensa\nja joivat lasin viiniä ja vielä toisen lasin sen kunniaksi, että\nsaivat ensi kerran syödä omassa kodissaan.\n\nSalissa oli kaikki sikin sokin, mutta sentään meni Ragni pianon\nääreen. Hän oli yritellyt tehdä käännöksiä vieraskielisestä\nkirjallisuudesta, -- jota hän viiden, kuuden vuoden ajalla oli\nsaanut omanaan pitää --, ja varsinkin runoja hän oli kääntänyt.\nHiukan lämpimänä viinin vaikutuksesta ja hiukan kainostellen hän\nalkoi soittaa, -- pyysi, ettei Kallem seisoisi häntä vastapäätä, --\nja säestäen sointuvasti hän heikolla äänellään pikemmin lausui kuin\nlauloi:\n\n    Maja meidän on tää!\n    Ilo taas elohon\n    meissä nouseva on, --\n    sävel uus' helähtää!\n    Aina muistossa säilyen,\n    kodin-ilmassa häilyen\n    valovirroissa päilyen\n        se onnemme luo.\n\n    Ja mun sieluni saa\n    sun luonasi uutta\n    nähdä ihanuutta, --\n    surut kaikk' katoaa.\n    Ja riemun ja turman\n    mä mieleesi liehdon,\n    mutt' sydämesi kiehdon\n    mä hetkellä hurman\n        leikkihin lemmen.\n\n\n\n\n3.\n\n\nAamulla he heräsivät kajahtelevaan kuminaan. Päästyään täysin\nhereille he huomasivat, että se tuli kirkonkelloista, jotka kutsuivat\njumalanpalvelukseen. He olivat nukkuneet kauan, mutta olivathan he\ntyöskennelleet ainakin kello kolmeen saakka, ja menneet levolle vasta\nsitten kun aurinko oli jo hetken ollut ylhäällä.\n\nTuossa tuokiossa oli Kallem pystyssä ja suoraa päätä hän hyökkäsi\nviereiseen kylpyhuoneesen ottamaan suihkua, olipa vanhalla lääkärillä\nollut senverran mieltä päässä! Tuskin vielä puoliksi pukeutuneena\nhän riensi ulos parvekkeelle ihailemaan avarata näköalaa. Hän\nhuusi Ragnille, että hänkin juoksisi ottamaan suihkukylpyä ja\ntulisi sitten tänne katsomaan. Mutta edellisenä päivänä oli Ragni\nsaanut tuntea, miten hirvittävää oli kylmä vesi ja siksipä hän nyt\nlepäsi sängyssään ja tuumiskeli, laiskottelisiko vai rohkaisisiko\nluontonsa. Hän päätti laiskotella ja kohta seisoikin hän aistikkaassa\naamupuvussaan Kallemin rinnalla. Mutta vaikka hän kuinka viattomasti\nolisi katsellut miestään ja kuinka innokkaasti ylistellyt\nkaunista näköalaa, -- niin ei sittenkään hänen miehensä unohtanut\nsuihkukylpyä. Ragni oli edellisenä päivänä juhlallisesti luvannut\nottavansa suihkua säännöllisesti heti seuraavasta aamusta alkaen.\nHän kun oli niin herkkä vilustumaan, täytyisi hänen tehdä sitä\njoka päivä, ja varsinkin täällä, jossa kylmä ja lämmin alituiseen\nvaihtelevat. Siis --! Ragni pani liikkeelle hellimmän hyväilytaitonsa\nja koetti kääntää koko jutun leikiksi, -- mutta hänen miehensä\nviittasi suihkua kohti, tahtoisiko hän syödä sanansa? Jos hän\nrikkoisi nyt lupauksensa, rikkoisi hän sen usein vastedeskin. Ragni\nsuuteli miestään, ja sanoi, että Edvard oli paha, Edvard suuteli\nhäntä ja sanoi, että Ragni oli suloinen, mutta se suihku! Silloin\nRagni hyppäsi sisään, riisui aamupuvun yltään ikäänkuin lähteäkseen\nsuihkukylpyyn, mutta ykskaks hän olikin sängyssään. Kun Edvard tuli\nsisään, veti Ragni peitettä korviinsa, mutta empimättä otti Edvard\npeitteen sisällyksineen ja kantoi sitä ovea kohti, silloin rupesi\nRagni niin liikuttavasti rukoilemaan ja niin säikähtyneellä äänellä,\nettä Edvardin täytyi viedä hänet takaisin. Ragni kietaisi kätensä\nhänen kaulalleen ja veti hänet sänkyyn, Ragni suuteli häntä ja\nkuiskasi jotain hänen korvaansa, ja silloin hänen lämpimän ruumiinsa\nääressä unohtuivat johdonmukaisuuden säännöt.\n\nKirkonkellot soivat yhäti, ohitse kulki ajajia, poispäin kaupungista.\nNiitä kulki toinen toisensa perästä. Ovi oli avoinna, joka kerran kun\nkellojen kolmea lyöntiä seurasi hiljaisuus, kuului kärpästen surinaa\nhuoneesta ja lintujen viserrystä ulkoa. Silloin he kuulivat myöskin\npienen laivan kohinaa lahdelta, he olivat nähneet sen tulevan selän\ntoiselta puolen, varmaankin siinä oli huviretkeläisiä. Jossain taisi\nolla juhlat, koska noin väkeä virtaili.\n\nHieno tuulenhenki kävi lounaasta, ja joka tuulahduksella virtasi\nhuoneesen suloinen tuoksu metsistä ja pelloilta. Kumahtelujen välillä\nkuului kuiskauksia ja hyväilyjä; ilma oli huumaavaa.\n\nJonkun ajan kuluttua he seisoivat jälleen ulkona parvekkeella ja\nkatselivat kirkkoon menevätä kansaa. Mutta yhä ajoi ihmisiä, vaunut\nkukkuranaan, kirkon ohitse ja siitä vielä eteenpäin. Laiva oli tullut\naivan lähelle, nyt kuului junankin vihellys. Heidän katseensa kiintyi\nkahteen pääskyseen, jotka silminnähtävästi leikkivät varjonsa kanssa\navokuistin edustalla. Ne lentelivät toistensa ylitse ja sivuitse ja\nvarjot hietikolla tekivät samoja liikkeitä, linnut sujahtivat alas\nniiden luo ja vilahtivat jälleen ylemmäs, ja kun ne olivat kohonneet\nliiaksi korkealle, hävisivät varjot, mutta ne laskeutuivat uudelleen\nmaanperään ja löysivät varjonsa jälleen. Ragni kuiskasi, että ensi\nvuodeksi he laittaisivat niille pesänalustoja.\n\nPukeuduttuaan he menivät alakertaan aamiaiselle. Sören Pedersen\nvaimoineen oli jo aikoja sitten tullut, he olivat jo syöneet\naamiaisensa ja työskentelivät nyt ahkerasti.\n\nNyt he saivat kuulla, että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat\nnyt menossa naapuripitäjään, sen johdosta, että pastori _Meek_ siellä\nvietti viisikymmen-vuotisjuhlaansa ja piti jäähyväissaarnaansa.\nKaiken aamua oli mennyt jalkamiehiä, nyt tuli hevosella-kulkijoita,\nja höyrylaiva toi täyden lastin ihmisiä selän toiselta puolen. Meek\noli ollut viisikymmentä vuotta virassaan, -- hän oli \"hirveän hyvä\nmies\".\n\nKallem ja Ragni söivät suuressa salissa, mutta kesken aamiaista\nkoputettiin ovelle ja sisään astui vanhahko ja laiha, silmälasia\nkäyttävä mies hymyilevänä ja kohteliaana. Se oli tohtori _Kent_,\nsama, joka tähän aikaan hoiti sairashuonetta, sieltä hän tuli\nnytkin. He nousivat kumpikin häntä tervehtimään. Hänen äänensä oli\nmiellyttävä ja hiljainen, puhuessaan hän hymyili ystävällisesti.\nHän istahti hiukan syrjemmälle, toiset jatkoivat syöntiään. Ja\nhän antoi lyhyitä tietoja \"parantolan\" sairaista ja yleisestä\nterveydentilasta paikkakunnalla. Kallem kyseli häneltä yhtä ja toista\nja Kent luetteli hänelle ne viranomaiset, joiden luona Kallemin olisi\nkäytävä tervehdyksellä, ja ne puheenjohtajat ja oikeusvirkamiehet,\njotka hänen olisi tunnettava. Tohtori Kentin suussa kuuluivat\nkuivatkin asiat hauskoilta. Kun hänen vaununsa tulivat oven eteen\n-- hänen oli näet mentävä maaseudulle sairasmatkalle --, pyysi\nKallem saada lähteä mukaan, mutta Ragni halusi myöskin. Silloin\npiti heidän lainata suuremmat vaunut ja kohta he kaikki kolme\nistuivat niissä. Lähtiessä muisti Ragni, että flyygeliä olisi\nhiukan viritettävä ja hän kysyi Sören Pederseniltä, tuntisiko hän\nketään, joka osaisi virittää jotta se kestäisi ainakin jonkun\naikaa? Kyllä, Kristen Larssen oli sellainen mies. Kent kertoi, että\nLarssen oli kasvanut hyvin huonomaineisella paikkakunnalla ja jonkin\nvähäpätöisen asian vuoksi olivat viranomaisetkin häntä vainonneet,\n-- hän oli muistavinaan sen tapahtuneen siitä syystä, että Larssen\noli kutsunut erästä soittokappalettaan \"syntien anteeksi annoksi\".\nKristen Larssen oli keksijä, hänen keksintöään oli eräs nykyisin\nhyvin yleisessä käytännössä oleva kutomakone ja sitäpaitsi hän oli\nkeksinyt kaikenlaisia työkaluja. Hän oli luonteeltaan kylmä mies,\n-- kylmä kuin rauta pakkasessa. Muita seurakumppania hänellä ei\nollut kuin Sören Pedersen ja hänen vaimonsa. Millaisia ne sitten\nolivat? Heidän entisyyttään ei tohtori Kent tuntenut, vaimo oli\ntäältä Norjan tuntureilta, mies Fyenistä. He olivat kumpikin kelpo\ntyöntekijöitä, mutta pian tuli yleiseksi tiedoksi, että he joivat.\nSiitä tavasta oli pappi koettanut saada heitä luopumaan, hän oli\ntullut tuntemaan heidät, silloin kun he olivat olleet työssä hänen\nuudessa talossaan. Merkillistä kyllä, pappi siinä onnistuikin, he\neivät ainoastaan lakanneet juomasta, vaan tulipa vielä Sörenistä\ninnokas raittiusmieskin ja lisäksi hyvin jumalinen, raamatunkin osasi\nhän ulkoa! Hän jutteli usein itse, kuinka hänen suurimpia ilojaan\noli se, että Aase kuunteli häntä, ja pienemmissä seuroissa hän luki\nkokonaisia lukuja ulkoa raamatusta, toisten seuratessa kirjasta.\nPappi ilmoitti hänet erääsen raamattukouluun, ja hänen suurin\ntoivonsa olikin päästä sinne, mutta hän tahtoi Aasen mukaansa. Siihen\nkun ei kuitenkaan suostuttu, jätti hän koko raamattukoulun ja rupesi\nepäilemään kaikkea.\n\nSitten kohtasi hän tuon tuhattaiturin, Kristen Larssenin, joka juuri\nsilloin oli asettunut tänne asumaan. Kristen Larssen oli kuullut\nSören Pedersenin kyvystä oppia ulkoa ja sen koneiston tahtoi hän\nsaada selville. Mutta minkäänlaista koneistoa hän ei Sörenin päästä\nlöytänyt, kaikki oli vain jumalan armolahjaa, sillä eihän jumalalle\nole mikään mahdotonta.\n\nTuo on Matheuksen evankeliumissa, sanoi Kristen Larssen, mutta\ntuomarein kirjassa sanotaan, että herra oli Judan kanssa, mutta Juda\nei voinut karkoittaa vihollista laaksosta, sillä vihollisella oli\nrautavaunuja.\n\nTuo kelpo Sören Pedersen oli kovasti kauhuissaan siitä, ettei\njuutalaisten jumala voittanut rautavaunuja. Samassa kirjassa --\njatkoi Kristen Larssen -- sanotaan: \"ei sinun pidä tappaman\", mutta\nsiellä sanotaan myöskin, että herra yhä edelleenkin käski lyödä\nkuoliaaksi. Sellaisia ristiriitoja sieltä löytää.\n\nTämä oli aivan uutta Sören Pedersenille, ja kuitenkin hän osasi\nraamatun ulkoa. Hän tahtoi tietää, kuinka tämä oli käsitettävä, ja\njokaisessa uskovaisten kokouksessa vaati hän selitystä. Vihdoin oli\nhänellä ainakin sata ristiriitaa kysyttävänä, häneltä ei saatu enää\nrauhaa. Toiset nauroivat hänelle läkähtyäkseen, toiset suuttuivat.\nVihdoin viimein hänet suljettiin pois kokouksista, sekä hän että\nAase. \"En tiedä uskaltaisinko teille kertoa\", sanoi tohtori Kent,\n\"että teidän lankonne on omin käsin viskannut ulos sekä Sören\nPedersenin että hänen vaimonsa Aasen -- ulos rukoushuoneesta! He\nolivat tulleet ennen muita sisään eivätkä tahtoneet poistua. Teidän\nlankonne on hyvin vahva mies, mutta Sören Pedersen piti puoliaan,\nkunnes pappi vihdoin hoksasi, että ensin oli Aase saatava ulos,\nja sitten he raastoivat häntä kuin halkopuuta.\" Kallem ja Ragni\nolivat katketa naurusta. \"Minä olen omin silmin nähnyt erään\nyhteentörmäyksen\", sanoi tohtori Kent. \"Pastori oli koululla\ntoimittamassa kuulustelua, ja minä kuulun muiden mukana koulun\njohtokuntaan. Sören Pedersen ja hänen vaimonsa Aase olivat saapuvilla\nja kaikki aavistivat, että jotain kummaa vielä tapahtuisi\". \"Jumala\nei voi valehdella\", sanoi pappi. Silloin nousi Sören Pedersen\nseisomaan: \"Sanassa sanotaan, että herra johdatti profeetoihin\nvalheen hengen.\" Taas pakoitettiin Sören Pedersen poistumaan.\n\nNäille hupaisille jutuille naureskellen he ajoivat nyt läpi ylävän,\nheleässä vihreässä loistavan tasangon, jossa siellä täällä rehoitti\nsuurempia ja pienempiä metsikköjä, -- tai oikeammin sanoen, siellä\noli metsää, jonka keskellä oli siellä täällä viljeltyjä maatilkkuja.\nTalot olivat hyvästi rakennettuja, pellot hedelmällisiä, tie kulki\nhalki metsien ja peltojen, poikki mäkien ja purojen. Kiviraunioita\nnähtiin mitä merkillisimmissä paikoissa, teitä ja polkuja kulki\nristiin rastiin. Tulipa Amerikan lakeuksiin ja keski-Europan\ntasankoihin tottunut oikein hyvälle tuulelle nähdessään kaikkea\ntätä vaihtelua. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti ja säteilevästi\nkuin eilenkin, yhtä voimakas oli myös niityiltä ja metsästä leyhyvä\ntuoksu, -- ja entäs tuo kukkasloisto ja lintujen laulu, -- tuolla\nkukkui käki!\n\nJuhannus oli juuri tulossa ja kukkia oli senvuoksi runsaasti, Ragnia\nniiden paljous riemastutti. Kasvitiede miellytti häntä kaikista\naineista eniten, ja häntä huvitti suuresti vertailla tätä kasvistoa\nsiihen, jota hän oli tutkinut. Hän kysyi, kasvoiko akileia ja\nberberis villinä, monessakin kohden Norjassa? Tohtori Kent oli sitä\nmieltä, että ne olivat tulleet maahan jo aikoja sitten, ehkäpä olivat\ntuolla alhaalla olevan luostarin munkit niitä aikoinaan tuoneet.\n\nKun he taas olivat niityltä saapuneet pieneen viidakkoon, näki\nRagni kolmannen kerran vanamoita, silloin hän ei voinut enää pysyä\nvaunuissa ja he nousivat kaikki niistä ulos.\n\nVanamo oli juuri alkanut availla vaaleanpunaisia kellokukkiaan, sen\nhieno tuoksu tuntui läpi metsän. Ragni joutui kohta supatuksille\nsen kanssa, kunpa hän nyt vain saisi olla yksin! He eivät olleet\nnähneet toisiansa kuuteen vuoteen, tai oikeammin kuuteen ja\npuoleen, sillä keväthän silloin oli, kun hän läksi matkalle. Hän\npoimi muutamia vanamoita ja huomasi silloin myöskin yksinäisen\nja kaihomielisesti kumartuneen _pyrola unifloran_. Kallem oli\nmyös löytänyt samallaisen ja Ragni kysyi, miksi sitä nimitettiin\nNorjassa? Kallem kysyi Kentiltä, eikö se ollut pyhän Olavin\nkynttilänjalka, -- hän kysyi kuin apteekkari ja vastaus tuli kuin\nkasvikokoelmasta. Ragni poistui heistä yhä kauemmaksi haeskelemaan\nkukkasia. Poimimiensa kukkien tuoksu kiihoitti häntä yhä syvemmälle\nmetsään, se oli lähetetty houkuttelemaan häntä yhä edemmäksi. Siis\nyhäti syvemmälle metsään, mutta myös -- kauas toisista. Ragni kuuli\nkukkien tarinoivan, metsässähän kuulee niin hyvin, hän kuuli myös\nmiten pari pelästynyttä pikku lintua pyrähti lentoon. Mutta hänen\nympärillään ei kuulunut muita ääniä kuin hänen omain askeltensa\nripsettä. Yhden ainoan ketunleivän hän tapasi kukalla. Se näytti niin\nalakuloiselta korttiristin muotoisten lehtiensä keskellä, -- tiesikö\nse kadottaneensa kaikki toverinsa?\n\nEdemmäs vaan, sanoivat kaikki. Niin, tuonnehan ne houkuttelivat\nvanamotkin ja metsän pyhät kynttiläjalat ja ketunleipä. Ja nyt oli\nRagni siellä -- metsätähtien joukossa suuressa perhekokouksessa, ne\nodottivat kaikki häntä nähdäkseen, tänne ei ollut ihmisjalka vielä\ntänä vuonna astunut. Ragni laskeusi polvilleen niiden joukkoon ja\nkertoi niille, että hän oli tullut hyvin, hyvin kaukaa, niin, hän\nkertoi, kuten nekin, lausumatta sanaakaan, sehän ei ollut heidän\nkesken tarpeellista. Nyt oli hän avannut oven toisensa perästä\npäästäkseen oikein Norjan sisään, niinpian kun hän oli avannut\nyhden, oli toinen taas edessä, ... kunnes hän nyt oli päässyt\nheidän luokseen. Hän käsitti kohta vanamon nähtyään, että nyt oli\nhän viimeisellä ovella. Täällä hän oli nyt sisimmässä pohjukassa.\nKaikki tuo suuri, ulkoa uhkaava vaara aina mereltä alkaen, kaikki\ntuo voima ja viha, tuo särkynyt ja kehno, kaikki tuo ihanuus ja\npelko ... viittasi astumaan syvemmälle sisään. Tänne täytyy meidän\ntulla voidaksemme käsittää, että ei suinkaan kaikki mene tuhansiksi\npirstaleiksi. Nämä täällä sisällä kaiken kulkua ohjaavat.\n\n\"Me olemme sinua odottaneetkin. Syvin salaisuus on täällä.\" -- \"Oi,\nkertokaa se minulle?\" -- \"Ole kiltti!\" -- \"Niin, ainoastaan siihen\nluulen itselläni taipumusta olevankin. Mutta kun nyt ne muut eivät\n--?\" -- \"Anna toisten olla sellaisia kuin tahtovat, mutta ole sinä\nkiltti.\"\n\nNyt Ragni sen ymmärsi, sillä hän oli tullut aivan sisimpään\npohjukkaan. Nyt hän ymmärsi, missä suurin voima oli. Metsätähdissä.\n\n\"Ragni\", kuului kaukaa Kallemin huuto, hänen kirkas äänensä kaikui\nmetsässä. \"Jaa!\" Muutamat tästä metsätähtien perheestä tahtoivat\npäästä mukaan, hän poimi ne käteensä.\n\nSitten hän kiiruhti taas tielle päin. Metsän laidassa oli muuan\n_actaea_, -- hänelle näyttämässä tietä metsään, jos hän olisi\nsattunut sen kohdalla astumaan ulos vaunuista. Nyt tahtoi se mukaan.\nJa aivan tien vieressä oli lontama ja sinne oli piiloutunut joukko\nkieloja, missä olivat olleet hänen silmänsä? Kielot ymmärsivät, mistä\nhän nyt tuli, myöskin ne olivat siinä näyttämässä hänelle tietä\nmetsään. Heti kun olivat toisensa nähneet, he ymmärsivät toisiaan.\nNiin, sellaistahan se on niiden tunne-elämä, jotka ovat sukua\ntoisilleen. Muutamat kieloistakin tahtoivat päästä mukaan.\n\n\"Ragni\", huusi Kallem. \"Kyllä -- kyllä!\" ja hän tuli nyt tielle\nja näki, että oli jäänyt paljon toisista jälelle. Molemmat herrat\nseisoivat vaunujen luona ja puhelivat keskenään, tuolta kummun\nharjulta eroitti selvästi Kallemin suoran vartalon ja tuon toisen\npienen ja hinteliään olennon. Molemmilla oli kädet täynnä kukkia.\nRagni kiiruhti askeleitaan ja kuuli jo kaukaa Kallemin esitelmöivän\nukonhatusta, jota hän heilutteli kädessään, hän mainitsi saksaksi\nerään saksalaisen kasvitieteilijän lausuman ihastuksen tästä\nkomeasta kukasta, jonka hän oli tavannut Norjassa. Tohtori Kent\nojensi Ragnille kohteliaasti _polygala amaran_, hän tiesi tuon\nsinisen kukan olevan uuden Ragnille, joka tuli Amerikasta. Ragni\nlausui sydämelliset kiitoksensa. He astuivat vaunuihin ja alkoivat\nheti järjestellä löytöjään ja pyysivät Ragnia, että hän valitsisi\nitselleen. He olivat käyneet pienellä suolla, Kentillä oli suopursun\nkukka napinlävessä ja he olivat ottaneet mukaansa kaikki mitä\nolivat tavanneet, yksinpä kihokinkin, -- \"tuon petoeläimen\", kuten\nRagni sitä nimitti, hän ei tahtonut sitä, sehän oli sitäpaitsi niin\n\"likainen\". -- \"Sinä olet kaunosielu kaikessa\", huomautti Kallem,\n-- ja sai vastaukseksi katseen, joka muistutti vanamoiden tuoksua.\n\"Huomaatteko, että me olemme yksiksemme koko tiellä?\" kysyi tohtori\nKent ja hän kertoi, että kaikki olivat rientäneet kirkkoon, jossa\nvanha Meek piti jäähyväissaarnaansa, oltuaan virassa viisikymmentä\nvuotta. \"Kahdenkymmenen vanhana hän oli tullut kappalaiseksi isänsä\nseurakuntaan -- se oli niitä aikoja, ja kirkkoherran virka oli\nmennyt sitten perintönä hänelle. Nyt seitsemänkymmenen vanhana\n-- hän aikoi lähteä ulkomaamatkalle tyttärensä tyttären kanssa!\"\n-- \"Reipas ukko siis?\" -- \"Onpa kylläkin, mutta hyvin hän pitääkin\nterveydestään huolta, aina on hän liikkeessä. Hän oli välittäjänä\ntäällä.\" -- \"Välittäjänä?\" -- \"Niin, joka seudullahan on välittäjänsä\ntieteen ja käytännön välillä. Hänestä johtaa alkujuurensa tämän\nseudun ja koko lähitienoon varallisuus.\" -- \"Hänestä pidetään siis?\"\n-- \"Enemmän kuin kenestäkään muusta näillä seuduin.\" -- \"Minkälainen\nhän on saarnatuolissa?\" -- \"No niin, hän on nyt seisonut siellä\nviisikymmentä vuotta kertomassa juttuja. Aikoinaan sille naurettiin\nja muutamat pitivät hänen juttujaan pyhyyttä loukkaavinakin, nyt on\njo paljon sellaisia, jotka pitävät niistä.\" -- \"Minkälaisia juttuja\nhän sitten kertoo?\" -- \"Se tarina, jonka tohtori Kent oli viimeksi\nkuullut, oli eräästä vaimosta, joka St. Louis'issa Amerikassa oli\nollut kolmekymmentä vuotta vankeudessa, hän oli jo seitsemänkymmenen\nvanha ja kuitenkin pahin kaikista vangeista. Sattuipa sitten niin,\nettä vangit piti muutettaman toiseen vankilaan, jonka johtajattarena\noli kveekari. Vanhus ei tahtonut muuttaa, hän teki kaikin voimin\nvastarintaa, hänet täytyi panna köysiin ja kantaa pois tuoliin\nsidottuna. Kun he toivat häntä, seisoi vankilan johtajatar ovella\nottamassa vastaan tuota hurjaa vanhusta. 'Päästäkää hänet irti!'\nsanoi johtajatar. 'Mutta kuinkas se käy päinsä?' -- 'Päästäkää\nirti!' Se tehtiin. Heti kun vanhus oli päässyt kahleistaan, kumartui\njohtajatar hänen puoleensa, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja\nsuuteli hänet tervetulleeksi aivankuin sisar tekee sisarelle. Silloin\nvaipui vanha vaimo polvilleen ja kysyi: 'Uskotko todellakin minussa\nolevan jotain hyvää?' Siitä lähtien hän totteli johtajatarta.\"\n\nNyt astuivat Kallem ja Kent ulos vaunuista, heidän oli poikettava\nerääsen talonpoikaistaloon, joka oli vähän matkaa syrjässä tiestä.\nTalon kuistin edestä nousi musta koira seisomaan, se katsoi vaunuja\nkohti ja haukahti, mutta vain pari kertaa, kulki sitten muutamia\naskeleita tulijoita vastaan ja nuuskittuaan heitä meni takaisin ja\npaneutui maata.\n\nKetään muita eläviä olentoja ei näkynyt. Poika käänsi hevoset ja\najoi ne tien laidalle. Molemmat lääkärit menivät sairaan luo, Ragni\nkäveli edestakaisin pihalla. Ikkunasta näki hän vanhan ukon makaavan\nsängyssä, hänen vierellään istui hänen vaimonsa. Vaimo lauloi\nvärisevällä äänellä sairaalle, ja jatkoi lauluaan vielä sittenkin,\nkun ovi avattiin hänen takanaan.\n\nRagni tarkasteli ympärilleen pihalla, sitten hän laskeutui istumaan\naitan rapulle.\n\nEi mikään tee ihmistä niin äänettömäksi kuin rauhallinen\ntalonpoikaistalo. Ei edes metsäkään, sillä siellä rasahtelee\nalituiseen: siellä täytyy kuunnella ja tähystellä, eikä myöskään\nmeri, sillä se ei koskaan saa täydellistä rauhaa, eikä niittykään,\nsillä siellä versoo elämä ja me näemme sitä toisaalta. Mutta toista\non talonpoikaistalossa, kanaparvi siellä kaakattaa ja tarinoi\nkeskenään ja synnyttää turvallisuuden tunteen, ja pihalla nukkuu\nkoira ja kissa astuu pari askelta, pysähtyy ja kulkee pari askelta\njälleen, ja aurat nojaavat vasten karhia, tahkokivet seisovat\nkuivina, vaunujen aisannenät nojaavat maahan, ruokakello lepää\näänettömänä. Kaikki, mikä on ollut liikkeessä, lepää kuten sinä\nitsekin, ja se, mikä vielä liikkuu ja äännähtelee, lisää vain rauhaa.\nKatsoppas sikaa, joka tuolla seisoo ja tonkii maata, kuinka se on\ntyytyväinen, ja jos hevonen tuolla syö ja huiskauttelee hännällään\npois kärpäsiä, osoittaa sekin hyvinvointia, ja jos taas pikku linnut\ntulevat tervehtimään, niin synnyttää se suruttomuuden tunnetta, joka\nrauhassa aina piilee.\n\nKeskelle tätä rauhaa hiipi se levottomuus, jonka kohtaus Josefinen\nkanssa oli synnyttänyt. Syyttikö omatunto Ragnia? Ei, tuhat kertaa\nei! -- Eikä myöskään hänen sisarensa lapset? -- Ei, sellaisilla\nehdoilla hän ei olisi voinut niiden hyväksi elämätään uhrata. Mitä se\nsitten oli? Mitä oli hän tehnyt? Rakastanut Kallemia. Minkävuoksi hän\nei olisi saanut rakastaa?\n\nHiljaisuus oli kadonnut. Ragni meni rakennusten toiselle puolen,\nsieltä hän löysi kaksi _orobus_-lajia, jotka olivat aivan lähekkäin,\nensin linnunherneen niityltä ja sitten vielä toisen, jonka nimeä hän\nei muistanut. Tielle päin kulkiessaan hän löysi komean kukonharjan\nja kolmannenlaisen orvokin, toiset kaksi hän oli saanut Kallemilta\nja Kentiltä. Mikä loistava kasvisto! Katsos tuolla! Mitä kaunein\n_veronica_, voi sentään, siitä putosi kukka, mutta tuolla oli toinen,\nsiinä pysyi kukka. Hän sai sittemmin kuulla, että tätä hentoa kukkaa\nkutsuttiin täällä \"miehen uskollisuudeksi\".\n\nHän meni taas pihalle. Ikkunasta näki hän Kallemin kuuntelevan\nsairaan vanhuksen rintaa. Kohta tuli tohtori Kent ja miehen vaimo\nulos tuvasta, tohtori puhui hyvin kovalla äänellä, mutta vaimo\nei sittenkään tahtonut kuulla mitään. Kallem seisoi ovella niin\njuhlallisen kookkaana, ja nyt tuli hän Ragnia vastaan. Kuinka Ragni\nhäntä rakasti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä he istuivat kahdenkesken tohtorin työhuoneessa, jonka\nikkunat olivat kaakkoon päin. He lukivat kumpikin kirjaansa ja kaikki\noli niin kuin olla pitikin. Sören Pedersen tuli sisään vaimonsa\nkanssa, he olivat tulleet eteisestä ruokasalin läpi. Sören näytti\nviekkaalta, akka taas säikähtyneeltä: pappi tuli juuri rouvineen\nportista!\n\nKallem huomasi, että Ragni kalpeni. Vieraiden läsnäollessa ei Kallem\nvoinut muuta kuin sanoa kehoittavasti: \"Tule siis!\" -- meni saliin ja\nsieltä eteiseen heitä vastaan.\n\nKohtaus oli jäykkä. Pastori pyysi anteeksi, että he tulivat\ntällaiseen aikaan, mutta tämä aika sopi hänelle paraiten, hän tuli\niltakirkosta. He aikoivatkin vain tulla kysymään, eikö lanko voisi\ntulla rouvineen heille illalliselle? Sunnuntaina ei pappi juuri\ntahdo olla oma herransa ennenkuin iltasella. -- Äänessä oli hiukan\nsaarnantapaista juhlallisuutta, kasvot ja koko olento muistuttivat\nkirkkoa. Josefine seisoi ja katseli ympärilleen, jonkun ajan päästä\nei pappikaan muuta neuvoa keksinyt.\n\nHänestä täällä oli \"hauskannäköistä\", flyygeli oli \"oiva kapine\".\nSitä heidän katsellessaan sanoi Josefinekin sanansa kääntyen äkkiä\nRagnin puoleen: \"Tehän soitatte niin hyvin?\" -- \"Ooh!\" -- \"Etteköhän\nvoisi soittaa meille vähän?\" -- \"Niin, tehkää se!\" lisäsi pappi.\n\nRagni katsoi mieheensä, -- kuin hukkuva, joka etsii apua. \"Ragnin\ntäytyy olla sillä tuulella voidakseen soittaa\", sanoi Kallem. \"Hän\non tietysti väsyksissä\", sanoi pappi puolustukseksi. He istuutuivat,\npappi ja Kallem vastatuksin, Josefine hiukan syrjemmälle, Ragni jäi\nseisomaan.\n\n\"Onhan luonnollista, että te molemmat olette väsyksissä\", jatkoi\npappi, \"olettehan tulleet niin pitkältä matkalta ja nyt järjestäneet\ntäällä kotianne, minähän kuulin tohtori Kentiltä, että täällä on\nmelkein valmista?\" -- Kyllä niinkin, mutta heillä oli ollut sellaisia\noivallisia avustajia kuin Sören Pedersen ja tämän vaimo Aase. Ragni\npelkäsi heidän vielä olevan ruokasalissa ja kiiruhti sinne. Ei,\npoissa ne olivat, eikä niitä näkynyt tohtorinkaan huoneessa.\n\nPapin kasvoille oli tullut isällinen ilme. \"Meidän täytyi ottaa\nSören Pedersen ja hänen vaimonsa työhön, kun emme onnistuneet\nsaamaan niitä, joita olisimme halunneet. Mutta sellaisille ei\npitäisi koskaan antaa työtä.\" -- \"Kuinka niin?\" -- \"Kyllähän he ovat\nreipasta työssään, mutta juovat kaiken mitä ansaitsevat ja ovat\nkokonaisia päiviäkin pois työstä, kuten ovat täälläkin tehneet.\nSellaiset herättävät suurta suuttumusta seurakunnassa.\" -- \"Sepä\nmerkillistä.\" Ragni kulki aivan Kallemin sivuitse silitellen\nkädellään hänen päätänsä, oli ottavinaan jotain pianon päältä. Pappi\nei antanut kuitenkaan Kallemin ylenkatseellisen äänen itseänsä\nsäikyttää. \"Me olemme koettaneet tehdä kaikki voitavamme heidän\nhyväkseen -- niin, vaimo on yhtä suuri juomari kuin mieskin. Te\nhämmästyisitte, jos kuulisitte, miten hyviä ihmiset ovat olleet heitä\nkohtaan. Mutta kaikki on ollut turhaa ja enemmän kuin turhaa. -- No\nniin, en tahdo tähän asiaan nyt syvemmälle kajota\", hän katsahti\nvaimoonsa, joka siinä istui ruumiinmukaisessa puvussaan, voimakkaana\nja läpitunkemattomana, lujaluontoisena kiireestä kantapäähän.\nHarjaantuneiden luomien alta katsoivat silmät, vaikka ne eivät olleet\nkatsovinaan. Kallemin teki mieli hyökätä hänen luokseen ja ärjäistä\nhänelle. Mutta taampana, vastapäätä miestään seisoi Ragni, toisten\nhäntä näkemättä.\n\n\"Minua harmittaa, että se vanha lääkäri on rakentanut talonsa aivan\nsairashuoneen viereen\", sanoi Kallem. \"Siinä on vieraita ihmisiä\naivan nenän edessä.\" -- \"Niin, hän rakensi sen langollensa. Ja nyt\non hänkin kuollut.\" -- \"Olen kuullut sen. Jos minulla olisi varoja\npanna enemmän rahaa likoon, niin ostaisinpa sen, vaikka minä en\nsitä tarvitsekaan.\" Josefine käänti hiukan päätään, epäilemättä\nnähdäkseen, seisoiko Ragni siellä. \"Minä en luule sen olevan\nmyytävänä\", hän sanoi, \"minä tunnen perilliset\". Tuli hetkisen\nkestävä hiljaisuus.\n\nPappi siirsi keskustelun toiseen aineesen. Hän oli aamupäivällä\nlukenut \"Morgenbladetista\" kirjoituksen, jossa kuvailtiin Amerikassa\nkaikilla aloilla vallitsevaa epävarmuutta. Hän puhui kuin olisi hän\nasian hyvinkin tuntenut ja kääntyen aina vaimonsa puoleen. Jos hän\nsattui luomaan katseensa toiseen -- kuten nyt Ragniin, joka oli\ntullut Amerikasta --, tapahtui se vain sivumennen, ja hän kääntyi\ntaas vaimonsa puoleen.\n\nPastori Tuft oli komea ja kaunis mies, varsinkin nykyisin, kun\njonkunlainen hyvinvointi oli tasoitellut kasvojen epätasaisuuksia,\nääni oli selkeä ja Melanchton-silmät säteilivät hänen puhelunsa\nmukaisesti. Hänen sanansa ja olentonsa tekivät melkein uskottelevan\nvaikutuksen, mutta lempeyden alta pilkisti esiin oman arvon tunto.\n\nAivan odottamatta tekee hänen vaimonsa päällään merkitsevän liikkeen.\n\"Niin, tietysti on aika jo lähteä!\" sanoi pappi ja nousi tuoliltaan,\n\"olin jo aivan unohtaa. -- No, -- te lähdette mukaan?\" -- Josefine\nnousi seisomaan, samoin Kallem. Mutta oli Kallemillakin vaimo, joka\nloi silmäyksiä, harmaita ja hyvin lempeitä. \"Kiitos, me olemme\nväsyksissä. Mutta pidämmehän muistissa.\"\n\nJa niin saatettiin vieraat ulkosalle. Kallem meni ikkunaan\nkatselemaan, kun he kookkaina ja voimakkaina astelivat pois. Kohta\nolivat he jo kirkon tuolla puolen, kaikki ohikulkijat tervehtivät\nheitä kunnioittavasti. Hän seisoi siinä vielä, vaikka heitä ei enää\nnäkynytkään, asteli pari kertaa yli permannon, käännähti sitten\näkkiä ympäri: \"Jaa, kutsuppas Sören Pedersen ja hänen vaimonsa\nAase tänne!\" -- ja hän läksi itse niitä hakemaan. Mutta niitä ei\nlöytynyt mistään, Sigrid kertoi niiden lähteneen heti, kun pastorin\nherrasväki oli tullut. \"Saadaanpas nähdä, ne juovat itsensä humalaan!\nJuokse hiidessä niiden jälestä ja pyydä heitä tulemaan luoksemme\nillalliselle. Sano, että vieraat ovat lähteneet.\" Palvelustyttö läksi.\nKallem huusi vielä hänen jälkeensä: \"Tuo ne mukanasi, joko ne sitten\ntahtovat tai ei!\"\n\n\"Kuulkaas nyt, verhoilija!\" sanoi tohtori, kun Pedersen seisoi taas\nsalissa Aase takanaan, \"kuulkaas nyt --: pastori sanoo, että te\njuotte, sekä te että vaimonne ja ettei hän saa teitä siitä tavasta\ntaukoamaan\". -- \"Pastori on siinä puhunut totta.\" -- \"Mutta se on\npaha tauti, Pedersen.\" -- \"Kyllä niinkin, -- sitten jälestäpäin.\"\n-- \"Tahdotteko antautua minun parannettavakseni?\" -- \"Hihii, aivan\nkernaasti, herra tohtori! -- mutta vakavasti sanoen: se vie paljon\naikaa!\" -- \"Kaksi minuttia.\" -- \"Kaksi minuttia?\" Hän hymyili,\nmutta ennenkuin hymy oli poistunut hänen kasvoiltaan, seisoi Kallem\nhänen edessään luoden häneen terävän ja läpitunkevan katseen.\nVerhoilijan kasvot muuttivat väriään, hän hätkähti taapäin. Tohtori\nseurasi häntä ja käski hänet istumaan. Pedersen teki sen paikalla.\n\"Katsokaa minuun!\" Aase oli vähällä joutua päästä pyörälle. \"Istukaa\ntekin!\" sanoi tohtori Aaselle, ja tämä lysähti istumaan tuolille.\nTohtori oli jo eilen nähnyt, minkälaatuisten ihmisten kanssa hän oli\ntekemisissä. Sören Pedersen tarvitsi tuskin kahtakaan minuttia kun\noli jo hypnoottisessa unessa, eikä vaimo sen enempää, vaikka tämä oli\nvain katsellut, mitä tapahtui. Tohtori käski heidän avata silmänsä\njälleen, he tottelivat kumpikin heti. \"Kuulkaa nyt, Sören Pedersen!\nNyt lakkaatte te juomasta viinaa ja muita väkijuomia missä muodossa\nhyvänsä, te ette maista viiniä, eikä oluttakaan -- yhteen kuukauteen.\nKuulkaa! Kun kuukausi on kulunut -- nyt on kello puoli seitsemän,\nniin te tulette tänne täsmälleen samaan aikaan.\"\n\n\"Ja te myöskin, Aase. Joka kerta kun miehenne tahtoo juoda, niin te\nhuudatte. Ja sitten te molemmat rupeatte laulamaan.\" -- \"Mutta me\nemme osaa laulaa.\" -- \"Yhdentekevä, te laulatte kumminkin.\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nJosefine matkusti pois kaupungista. Hän otti poikansa mukaan\nlänsirannikolle nauttimaan merikylpyjä. Hänen miehensä tulisi\nkohta perästä, hänellä ei ollutkaan sitten papiksi tultuaan\nvielä ollut virkavapautta. Hän oli heti tutkinnon suoritettuaan\ntullut tänne apulaiseksi ja saavuttanut siihen määrin seurakunnan\nluottamuksen, että kun kaupunki kaksi vuotta takaperin eroitettiin\nmaaseurakunnasta, hänet valittiin kaupungin papiksi. Hän oli\ntyöskennellyt hartaasti lähes kuusi vuotta, siksipä hän kaipasikin\nhiukan lepoa. Josefine oli eräänä päivänä veljensä luona, mutta tämä\nei sattunut olemaan kotona. Hän oli silloin kertonut lähtevänsä\nmatkalle, sanonut jäähyväiset ja pyytänyt sanomaan veljellensä\nterveisiä.\n\nRagnille selvisi heti, että koko matkatuuma oli päätetty yksinomaan\nsenvuoksi, ettei heidän tarvitsisi esitellä häntä tutuilleen, he\neivät tahtoneet saada kärsimyksiä hänen tähtensä. Kallemille, joka\noli vähemmän epäluuloinen, hän ei virkkanut siitä mitään. Kallem\nunohti koko suhteen, sillä hänellä oli niin tavattoman paljon työtä\nja touhua. Tohtori Kent halusi lähteä ulkomaille ja Kallemin oli\nhoidettava oman virkansa ohella hänenkin tehtäviään palkkioksi siitä,\nettä hän oli ennen Kallemin tuloa ollut lääkärinä sairashuoneella.\nKolmantena lääkärinä paikkakunnalla oli nuori sotilaslääkäri. Hänen\nnimensä oli Arentz ja hän herätti huomiota tavattoman suuren rintansa\nvuoksi. Kallem tunsi hänen täsmällisissä tiedoissaan oppikirjan\nsanat, alussa Kallemia halutti kutsua häntä Niemeyeriksi, mutta ei\ntehnyt sitä kuitenkaan hänen jalomielisyytensä vuoksi. Kun elämä\ntuolla maanteillä ja kaduilla alkoi käydä Kallemille sietämättömäksi,\ntuumi hän ottaa Arentzin apulaisekseen. Jos hän itse tahtoisi olla\nvapaana, täytyisi hänen järjestää toimintansa toisella tavalla.\n\nRagni näki hänen hotaisevan kiireesti päivällisensä ja tulevan\nkotiin vasta illalliselle. Saattoipa hän istua sitten hetkisen\nRagnin kanssa avokuistissa tai astella puutarhassa, ja auttaa Ragnia\njossakin hommassa, mutta se tapahtui harvoin, -- kirjojensa luo\nhänen täytyi päästä. Olihan se sitten toisenlaista, kun virkatoveri\npalasi taas kotiin. Kallem halusi nyt voittaa takaisin sen, minkä oli\nlaiminlyönyt ja siksi hän olikin nyt alinomaan joko laboratooriossaan\ntai virkahuoneessaan. Sinne muutti vihdoin Ragnikin, hän sai\noman tuolinsa ja oman kirjahyllynsä, virkahuone muuttui heidän\nasuinhuoneekseen.\n\nTuntikausia he lukivat kumpikin kirjaansa ja vaihtoivat tuskin\nkymmentä sanaa keskenään. Kallem oli syventynyt laajaperäiseen\ntutkimukseen eikä aavistanut, miltä näytti, kun hän siinä lukemisensa\nväliaikoina lepäsi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaimoonsa\nlausumatta sanaakaan, tai, kuten tavallisesti, seisoi ikkunan edessä\ntuijottaen ulos. Jos hän sattui tulemaan Ragnin eteen, kääntyi hän\nympäri ja meni taas ikkunan luo. Hän väitti, että hänen ajatuksensa\nliikkuivat silloin monta vertaa paremmin kuin muulloin, se tapa oli\nperintönä hänen isältään.\n\nKoti oli hänen ihastuksensa ja aina hän sinne tullessaan ylisteli\nsitä. Silloin hän asteli ympäri huoneita, huoletonna ja iloisena\nkuin pääskynen. Päivällisen jälkeen hän halusi mielellään kuulla\nmusiikkia, mutta ei silloin monestikaan huomannut, mitä Ragni soitti.\n\nEntä Ragni? Joka päivä kiintyi hän yhä lujemmin kotiin ja\nkotiaskareihin. Miestään hän kutsui taaskin \"valkeaksi pashaksi\",\nflyygeliä \"saduksi\". \"Nyt taas yksi satu!\" sanoi hän aina\nsoittamaan ruvetessaan ja totutti miehensäkin siihen. Sänkykamaria\nhän kutsui nimellä: \"tähtien keskellä\", kyyhkysiä, jotka oli\nsaanut helluntaiksi, nimitti hän \"helluntaililjoikseen\", Sigridiä\n\"seitsenkätiseksi\". Kun hän Kallemin kanssa istui virkahuoneessa\nlukemassa, tuntui hänestä siltä kuin he purjehtisivat kauas pois,\nkumpikin omalla purrellaan, kumpikin omaan maahansa. \"Mennäänkö nyt\nsisälle purjehtimaan?\" oli hänen tapansa sanoa.\n\nRagnin taipumukseen käyttää vertauksia oli Kallem tutustunut jo\nAmerikan-kirjeissä. \"Me työskentelemme maailmantunnelin päissä,\nkumpikin puolellamme ja lähestymme hitaasti toisiamme\", oli Ragni\nkirjoittanut, ja tätä tunnelivertausta oli hän käyttänyt monesti.\nVihdoin \"he olivat niin lähellä toisiaan, että hän saattoi jo\nkuulla Kallemin puhelua!\" -- Höyrylaivoista, \"jotka uivat heidän\nyläpuolellaan\" kuljettaen heidän kirjeitään, kirjoitti hän \"että\nniitä toisen kaipaus veti ja toisen työnsi takaa\".\n\nEräänä sateisena iltana heidän istuessaan kuivina kuistin katon\nalla, sanoi Ragni: \"Tällaisilla rakennuksilla pitäisi olla pää.\" --\n\"Pääkö?\" -- \"Niin, pää siipien välissä niinkuin kiltillä kanalla\nainakin.\" -- \"Vai niin, vai sillä tavalla!\" -- \"Minusta tuntuu aina\nsiltä kuin olisin kahden siiven alla ja hautuisin.\" -- \"Kuule,\nmikäs siihen oli syynä kun sinä et lapsuudessasi tottunut raamatun\nvertauksiin?\" -- \"Syynä siihen oli se, että minulla oli isä, joka\njutteli minulle lajien synnystä jo kymmenvuotiaana, kasvit, eläimet\nja ihmiset kuuluivat samaan perheeseen, -- sellainenhan sopi minun\nluonteelleni! Kun minä sitten sain isäpuolen, joka, pappi kun oli,\nväitti, että maa ja ihmiset olivat alusta pitäen olleet täydelliset,\nniin minä en uskonut sitä. Sitäpaitsi oli isäni hiljainen ja\nkivuloinen mies ja minä rakastin häntä, isäpuoleni oli tulinen ja\nvoimakas, häntä minä pelkäsin.\"\n\nKallem kysyi, eikö hän tahtoisi erota lapsuudestaan ja\nkehityksestään. Siihen antoi Ragni jyrkästi kieltävän vastauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristen Larssen oli saanut tohtorilta työkseen kalustaa laboratorio\nja laittaa ilmanvaihtolaitos kuntoon ja sitäpaitsi muita pienempiä\nhommia. Kallem ei ollut vielä elämässään joutunut tekemisiin niin\nvaiteliaan ja epäluuloisen, mutta samalla viisaan miehen kanssa kuin\nLarssen oli. Hän tuli eräänä sunnuntaina elokuun alussa Kallemin\nluo paraimmassa puvussaan: pitkä, ruskea takki, hihat tavattoman\nahtaat, liivi ruudukas ja liian lyhyt, housut harmaat ja valmistetut\nn.s. englantilaisesta nahkista. Arkipäivinä hänellä oli tapana\nkulkea avopäin, kaupungille hän meni pitäen hattua kädessään,\nhän ei sietänyt mitään päässään, jollei ilma sattunut olemaan\nhyvin kylmä. Hän seisoi virkahuoneessa, pitkänä, laihana, tukka\nlyhyeksi leikattuna, kasvot puhtaaksi pestyinä, leukaa tummensi\nmusta parransänki. Valkea paidan kaulus oli käännetty punaruutuisen\nkaulahuivin päälle. Tohtori pyysi häntä istumaan ja kysyi, mikä häntä\nvaivasi. Hän sai vastaukseksi -- ensin tutkivan silmäyksen, sitten\nselityksen, ettei hän koskaan ollut valittanut vaivojaan.\n\nKallem huomasi, ettei Kristen Larssenin ollut helppo tuonlaisen\nvastauksen jälkeen ilmoittaa asiaansa, mutta Kallem ajatteli: se\ntekee hänelle hyvää.\n\nViimein sai hän lausutuksi, että hän oli kuullut \"tohtorinnan\"\nolleen viisi kuusi vuotta Amerikassa, tokkohan hän lainaisi hänelle\nenglantilaisia kirjoja? Ehkäpä voisi rouva vielä neuvoa, miten hänen\nolisi meneteltävä, hän oli hiukan opiskellut omin päin.\n\nAikoiko hän siis muuttaa maasta? -- No, vaikkapa niinkin, \"mutta\nnorjalaisten orjaksi hän ei halunnut mennä ... siihen leikkiin\nhänen mielensä ei lainkaan tehnyt\". -- \"Miten vanha te olette?\" --\n\"Hjaa, neljäkymmentä vuotta ja ylikin.\" -- Hän näytti jo ainakin\nviidenkymmenen vanhalta. \"Luullakseni minun vaimoni mielellään\nopettaisi teille englanninkieltä, vaikkapa iltapuhteilla.\" Ei, sitä\nhän ei millään muotoa tahtonut. Mutta Kallem selitti hänelle, että\noli mahdotonta oppia ääntämään omin päin. Ragni tuli samassa sisään\nja tohtori selitti hänelle, että Kristen Larssenille englanninkieli\nmerkitsisi samaa kuin kaksi siipeä. Ragni ensin hiukan punastui,\nsillä se ei ollut nimittäin ainoa epämieluinen tehtävä, jonka Kallem\noli hänelle antanut, varmaankaan Kallemin mielestä ei Ragnilla\nollut kylliksi työtä ja puuhaa. Itse hän olisi mieluummin ollut\nvapaana. Mutta kun hän katsoi Kristen Larsseniin ja muisti Kallemin\nsanoneen häntä viisaammaksi mieheksi, mitä oli tavannut, rupesi häntä\nsäälittämään. Larssen tutki paraikaa erästä englantilaista kirjaa\nja ymmärsi töintuskin, mistä siinä puhuttiin. Ragni ei ainoastaan\ntarjonnut hänelle apuaan, vaan vieläpä pakoitti hänet apuansa\nvastaanottamaan. Jo saman päivän iltana kello viiden ajoissa tuli\nKristen Larssen ja siinä he sitten istuivat tavailemassa erästä\nhelppoa kappaletta. Kallem näki kotiin tultuaan nuo molemmat päät\nkumartuneina yli saman kirjan, toinen pitkulainen, mustatukkainen ja\nkulmikas, -- toinen taas hienomuotoinen ja tukka punaiseen vivahtava,\nhän näki Larssenin jääkylmät, ryppyiset ja likaiset kasvot ja\nRagnin keväiset, hohtavat ja terveet. Ragni piti nenäliinaa suunsa\nedessä ja kärsi huomattavasti siitä, että täytyi istua Larssenin\nvieressä. Silloin muisti Kallem, että hänkin oli huomannut, miten\nepämiellyttävältä Larssenin henki löyhkyi. Kallem hommasi kohta\nheille kaksi kirjaa ja he saivat istua kumpikin omalla puolellaan\npöytää. Ragni toimitti tehtävänsä niin nopeasti kuin suinkin voi.\nTätä peittääkseen Kallem pyysi Larssenia illalliselle ja hän koetti\nsulattaa hänen jääkylmää luontoaan, mutta hän oli lähtiessään yhtä\nkylmä ja varovainen kuin tullessaankin. Larssen antoi hänelle\najattelemisen aihetta. Mikä hän oikeastaan mahtoi olla miehiään ja\nkuinka hän oli tuollaiseksi tullut?\n\nSopivan tilaisuuden sattuessa Kallem läksi asialle hänen asuntoonsa.\nTäällä tapasi hän laihan naisenkäppyrän, pää käärittynä suureen\nhuiviin, se oli Larssenin vaimo. Jos mies piti liian vähän päässään,\nniin oli tällä sen sijaan liian paljon. Ei yhtään lasta. Ei tulta\ntakassa, vaimo sanoi keittävänsä ruokaa moneksi päiväksi yhdellä\nkertaa. Vaimo käveli huoneessa ja kutoi sukkaa, varovaisena ja\nepäilevänä. Kallemissa heräsi ajatus, että he olivat päättäneet\nelää näin puutteellisesti säästääkseen matkarahoja. Vain yksinomaan\nsitä varten, että olisi jotain asiaa, oli Kallem ottanut mukaansa\nrevolverin, joka ei tahtonut laueta, se oli lippaassa ja hän\noli ottanut lippaankin mukaansa, mutta huomasi vasta nyt, että\nampumavaratkin olivat tulleet siinä mukana. Kallem näytti sitä\nvaimolle. \"Tällaisia täällä on kosolta\", vastasi vaimo, asetti\nsen lippaaseen, sulki ja pani sen miehensä työpenkin yläpuolella\nolevalle hyllylle. Sekä penkki että hylly oli täynnä korjauksen\nalaista tavaraa. \"Hänellä on nykyisin paljon ulkotyötä\", sanoi vaimo,\n\"tuollaiset pikkutyöt saavat odottaa\". Tämä heidän huoneensa oli\nsamalla kertaa työpajana, kyökkinä ja makuuhuoneena. Seinäkello,\npöytä, sänky, penkki ja kolme puujakkaraa, siinä koko huonekalusto,\n-- ja sitäpaitsi ilettävä löyhkä.\n\nKotimatkalla hän kulki Sören Pedersenin verhoiluliikkeen ohi. Kallem\noli avustanut häntä liikkeen aloittamisessa ja se menestyi hyvin.\nSiellä seisoi Kristen Larssen pitäen toisessa kädessään lasia ja\ntoisessa pulloa ja Sören Pedersen vaimoineen huusi ja lauloi siinä\nlasin ja pullon ääressä, -- se muistutti pitkää, surkeata koirien\nulvontaa. Kristen Larssen nauroi sydämensä pohjasta. Tässä naurussa\noli jotain leveää, ääretöntä onnentuntoa, se oli ilkeän sydämen\nsyvintä paljastusta, se oli keksijän hurjinta riemuhuutoa. Kenties\nnuo kaksi herättivät hänen mielenkiintoaan, kukapa sen tietää? Tekikö\nhän tätä joka päivä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKallemin kykyä panna ihmisiä työhön sai Ragni vielä voimakkaammin\nkokea.\n\nPienessä seurassa tohtori Kentin luona piti heidän tavata vanha\npastori Meek ja hänen tyttärensä tytär Tilla Kraby, he olivat\npalanneet ulkomaamatkaltaan lähteäkseen uudelleen. Lyhyellä täällä\noloajallaan, joka luultavasti oli viimeinen näillä seuduin,\nkestittiin heitä kovasti. Tämä illanvietto oli myöskin heitä\nvarten ja Kallemkin vaimoneen, vaikka he muuten pysyivätkin\nerillään seuraelämästä, menivät sinne ainoastaan nähdäkseen heitä.\nKunniavieraat antoivat itseänsä odottaa ja sillä välin esiteltiin\nRagnille muuan hyvin lihava nainen, tuskin kolmenkymmenen ikäinen,\nvilkas ja kaunis. Hän säikäytti Ragnia sanomalla: \"En tiedä\ntuntuneeko teistä ikävältä, mutta minä olen Sören Kulen sisar.\"\nNähdessään Ragnin joutuvan kovasti hämilleen hän vei hänet nopeasti\nsyrjään: \"Älkää nyt luulkokaan muuta kuin että minä olisin tehnyt\naivan samalla tavoin kuin tekin\", kuiskasi hän. \"Ja kun sitäpaitsi\nlöytää sellaisen miehen kuin teidän on\", -- hän puristi Ragnin\nkäsivartta. Hän oli reipas ja vilkas eikä ollenkaan aavistanut,\nmiten hän kiusasi tuota hienotunteista ihmistä, jonka käsivarsi oli\nhänen kainalossaan. Jo se seikka, että hänen kasvonsa ja ruumiinsa\nmuistuttivat sitä \"valasrotua\", oli jo kylliksi, Ragni tunsi halua\nlähteä karkuun, mutta seisoi ja ajatteli: kiduta vain! Silloin\nnähtiin vanhan Meekin tulevan tyttärensä tyttären kanssa, isäntä\nsisarineen -- tohtori Kent ei ollut naimisissa -- meni heitä vastaan\nja melkein koko seura jälestä. Etumaisten sanoessa \"hyvää päivää\"\nja \"tervetuloa\" kuuluivat takimaisten kuiskaukset: \"Kas, miten\nreippaalta hän näyttää!\" ja \"kyllä se Tilla saa nyt matkustaa!\" --,\nja sillä aikaa seisoivat Kallem ja Ragni ihmetellen, ketä nuo kaksi\nmuistuttivat, kasvot näyttivät tutuilta.\n\nPastori Meek oli tavallista kookkaampi, leveähartiainen ja hiukan\nkumaraselkäinen. Päänsä piti hän pystyssä, se oli leveä ja huomiota\nherättävä, sitä ympäröi tuuhea, valkoinen tukka. Ragni kuiskasi: \"Nyt\nminä tiedän! He ovat varmaankin sukua sille nuorelle miehelle, jonka\nme tapasimme ensi päivänämme täällä. -- Muistathan hänet, joka oli\nniin kaunis?\" -- \"Niin, siinäpä se onkin! Samat kaartuvat kasvot.\nSaattaisipa luulla heidän olevan bourbonein sukua.\" Vanhus lausui\nmatalalla, sointuvalla äänellään kiitokset kaikista \"tervetulon\"\ntoivotuksista. Hänen silmissään ei ollut mitään iloista, pikemmin\nniissä oli jotain tarkastelevaa ja kohtaloonsa alistuvaa. Hän ei\nnäyttänyt vanhalta, mutta sangen hyväntahtoiselta ja mietiskelevältä.\nJoka kerta, kun pari korkeampaa virkamiestä puhutteli häntä, tuli\nhän vanhan tavan mukaan juhlallisen kursailevaksi. \"Uusi tohtori\"\nesitettiin ja rouva Lilli Bingin päähän pälähti sanoa Ragnille:\n\"Mutta tehän sopisitte varmaankin yhteen! Saanko esitellä: rouva\nKallem, neiti Kraby.\" Hiukan hämillään he tervehtivät toisiaan\nja johtuivat puhelemaan siitä nuoresta miehestä, joka oli niin\nneiti Krabyn näköinen. Nuori mies olikin hänen serkkunsa ja hyvin\nmusikaalinen. Tästä johtui keskustelu musiikkiin ja he olivat yhdessä\nkoko illan.\n\nHarvoin -- niin, Kallemia lukuunottamatta -- oli Ragni tavannut\nihmistä, johon olisi niin ihastunut kuin häneen. Tämä samalla kertaa\nhiljainen ja eloisa, vaaleanverinen tyttö oli niin rakastettava\nkäytökseltään ja hänen ajatuksensa olivat omintakeisia. Ja nyt piti\nhänen muutaman päivän perästä lähteä kaupungista ainiaaksi! Tunne\nsiitä, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin he tapaisivat toisiaan,\nkiinnytti heitä kaihoisalla tavalla toisiinsa. Tämä oli syynä\nsiihenkin, että Ragni halusi nyt soittaa, kun kerran isäntä oli häntä\nveitikkamaisesti pyytänyt. Hän tahtoi antaa uudelle ystävälleen\nitsestään niin paljon kuin suinkin.\n\nRagni kuiskasi hänelle: \"Rakas ystäväni, seisokaa sellaisessa\npaikassa, että minä voin nähdä tutut kasvot edessäni\", ja alkoi\nsoittaa Solvejgin laulua \"Peer Gyntistä\". Oltiin kyllä odotettu\njotain loistokappaletta eikä tällaista yksinkertaista laulua, mutta\nkun flyygeli oli sen \"laulanut\" loppuun, olivatkin kaikki niin\nihastuksissaan, että kaupunginvouti, joka tällaisissa tilaisuuksissa\nmielellään oli johtavana sieluna, pyysi sen toistettavaksi ja he\nsaivatkin sen kuulla vielä kerran. Sitten seurasi noitamarssi\nsamasta kappaleesta ja Ragni soitti sen verrattoman pontevasti,\nheti sen jälkeen tuli Selmerin \"lastenleikki\" -- mitä hienoimpana\nja ihanimpana vastakohtana, hän soitti sen yksityiskohtiin saakka\nmenevällä kuvailutaidolla, sitten kauniin, vanhanaikaisen laulun\nSindingiltä, jossa jokainen sävel oli kuin erityinen sana, lisäksi\nvielä iloisen ja reippaan kappaleen Svendseniltä ja lopuksi Selmerin\njuhlamarssin. Nyt hän ei pelännyt lainkaan, hänen katseensa toivat\nsanomia satumaailmasta Tillalle ja hänen kauttaan monelle muulle.\nSeura oli hurmaantunut, kaupunginvouti kulki yli lattian riemuissaan\nkuin räikkyvä torvi. Vanha Meek tuli vanhanaikaisen kohteliaana\nkiittämään, Tilla kuiskasi: \"Isoisä on hyvin musikaalinen.\"\n\nTunnin perästä vanha Meek poistui, hän ei koskaan ollut kauemmin\nvieraissa. Hänen tyttärensä tytär lähti myöskin, Kallem ja Ragni\nliittyivät heidän matkaansa.\n\nIlta oli lauha ja leppoisa siihen nähden, että elokuu oli lopuillaan,\njolloin auringon laskettua ilma niin nopeasti muuttuu, kuitenkin se\noli senverran viileä, että täytyi syysviitta heittää hartioille.\nKävelijöitä oli kaikkialla. Kun he tulivat Kallemin portille, kysyi\nRagni, joka muuten oli niin kainoluontoinen, eivätkö he tahtoisi\nastua sisään, ja vanhus vastasi kohteliaasti, että jos oli toivoa\nsaada kuulla enemmän musiikkia, niin he mielellään ottaisivat\nkutsun vastaan. Salissa sytytettiin lamput, flyygeli avattiin, ja\navonaisten ikkunain kautta kajahteli ulkoiseen ilmaan italialainen\nbarcarole. Vanha Meek riemuitsi ja uskalsipa vielä kysyä, saisiko\nhänen poikansa poika, joka kävi täällä koulua, tulla kuulemaan\nrouvan soittoa, -- tietysti ainoastaan silloin, kun hänestä ei\nolisi vastusta. Hän oli ikävä kyllä niin kiintynyt musiikkiin, että\nvaikka oli jo yhdeksäntoista vuotias ei vieläkään ollut suorittanut\nylioppilastutkintoaan, mutta kun kerran oli niin onnettomasti laita,\npitäisi hänen saada mieluimmin kuulla hyvää musiikkia. Ragni vastasi,\nettä se huvittaisi häntä. Kallem kysyi, voisiko hän mennä siitä\nhänelle puhumaan. Vanhus oli siitä hänelle kovin kiitollinen ja vielä\nenemmän hän olisi, jos tohtori samalla tutkisi, mikä poikaa vaivasi,\nsillä jotain hänellä oli. Kallem sanoi sen jo huomanneensa ja luuli\ntietävänsä, mitä se oli.\n\nVanhus istuutui flyygelin ääreen: \"Nyt saatte kuulla yhden hänen\nlauluistaan\", sanoi hän. Ja vähemmän jäykillä sormilla kuin olisi,\nodottanut, ja matalalla äänellä, joka oli sellaista kuin olisi\nkirkonkelloja koskettanut, hän alkoi laulun:\n\n    Milloin on oikea aamu?\n    Silloin, kun sätehet vuorella väikkyvät,\n    kultana sen lumihuipulta läikkyvät\n    kohden lahdelman kukkaista rantaa.\n    Siellä se antaa\n    virvelle voiman suureksi suortua,\n    korrelle uskon uudeksi nuortua.\n    Silloin on aamu,\n    oikea aamu.\n    Vaan, kun synkkä on sää\n    ja mieli pilvinen,\n    en aamua nää\n    minä, en!\n\n    Silloin on kylläkin oikea aamu,\n    kielot kun auki on umpunsa luoneet,\n    pienoiset linnut syöneet ja juoneet, --\n    laulaneet: vieläpä koivut ja haavat\n    lahjaksi saavat\n    uljahan latvan, ja virtojen tyrskyt\n    toivehen kohdata viel' meren myrskyt.\n    Silloin on aamu,\n    oikea aamu.\n    Vaan, kun synkkä on sää\n    ja mieli pilvinen,\n    en aamua nää\n    minä, en!\n\n    Milloin on oikea aamu?\n    Silloin, kun myrskyissä, suruissa palaa\n    hehkuen voimat ja auringon valaa\n    sieluusi, niin että riemuisinta\n    lämpöä rinta\n    taas tuntee ja kuulee kutsua syvää:\n    ain' ole kaikille, kaikille hyvä.\n    Silloin on aamu,\n    oikea aamu.\n    Voima suurin se on,\n    -- vaan ei tuhoton --,\n    sä tahdotko sen?\n    Juuri sen!\n\nSekä sävel että säestys olivat omituisia. Ragni huudahti: \"Kas vaan,\nmiten se kajahtelee!\"\n\nKallem kysyi, mikä naisten laulu se oli. Tilla vastasi, että se oli\nsanomalehdessä, se oli varmaankin joku käännös. Mutta kun vieraat\nolivat poistuneet, uskoi Ragni miehelleen, että tuo \"naisten laulu\"\noli hänen kääntämänsä! Kallemin serkku oli sen antanut erääseen\nnorjalais-amerikalaiseen lehteen, sieltä se kai oli sitten levinnyt.\nTämä sattuma teki sen, että Kallem jo seuraavana päivänä meni\nKarl Meekin luo, -- ja kolmen päivän perästä tämä oli pianoineen,\nkirjoineen ja vaatteineen muuttanut Kallemin taloon, suureen\npuistonpuoleiseen ullakkokamariin. Ragni oli ollut kovasti sitä\nvastaan, mutta Kallem oli saanut hänet myöntymään.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSitten siellä istui pöydässä pitkätukkainen pojanvetkale jalat\nkiedottuina tuolin jalkoihin, punertavat, hoikat sormensa olivat\nniin jääkylmät ja hikiset, ettei Ragni voinut niihin koskea. Ei\nhän voinut tätä nuorukaista puhutellakaan senjälkeen, kun oli\nKallemilta saanut kuulla hänestä yhtä ja toista, ensi näkemällä\nsaatu kaunis vaikutuskin sen kautta hävisi. Hänen tulonsa huoneesen\noli kiireellistä aivankuin olisi hän sitä opetellut, hänen nuttunsa\ntai hihansa takertui oven ripaan tai hän ei saanut ovea kiinni\nensi vetäisyllä, taikka hän liukastui, survaili tuolia tai törmäsi\npalvelustyttöä vastaan, kun tämä tuotuaan jotain pöydälle oli menossa\npois huoneesta. Hän ei katsonut silmiin, hänen kauniit silmänsä\nolivat uneliaat ja puoliummessa, poskien väri oli tuhkanharmaa, hän\ntarkasteli lautasiin maalattuja kuvia ja kiinalaista leipäkoria,\njoka oli hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, kun joku hänelle\nsanoi jotakin, säikähtyi hän ja vastaili \"niin\" tai \"ei\", aivankuin\nolisi hän saanut hehkuvia hiiliä suuhunsa. Mutta hän söi -- Ragnin\nkäsitystavan mukaan -- kuin hevonen. Kun hän siveli hikisillä\nsormillaan housujaan tai tuuheaa, rasvaista tukkaansa, oli hän\nilettävämpi kuin Kristen Larssen.\n\nTämä epämiellyttävä poika pöydässä jok'ikinen päivä ja Kristen\nLarssen joka ilta! Sitäpaitsi vielä vanhat akat, joita Kallem haalasi\nsisään, jotta Ragni niille antaisi villavaatteita, ja kakarat, jotka\nmonestikin olivat puettavat kiireestä kantapäähän, -- ne olivat\nKallemin keuhkotautisia ystäviä!\n\nMutta ei ainoastaan henkilöiden epämiellyttäväisyys häntä kiusannut,\nmutta kun kaikki ovetkin olivat avoinna eikä hänellä ollut\nrauhallista paikkaa, eikä aikaa omia hommiaan varten. Kallemille\nei olisi maksanut vaivaa siitä puhua niinkauan kuin se, mikä\nRagnille oli suurinta tuskaa, oli hänelle suurinta hupia. Siihen\nsekottui hiukan vielä mustasukkaisuuttakin, Kallem ei olisi nähnyt\nhäntä ja hänen harrastuksiaan. Suhde hänen ja sisaren välillä jäi\nentiselleen, papin perhe oli aikoja sitten tullut takaisin, Josefine\noli eräänä aamupäivänä pistäytynyt heidän puutarhassaan tuomassa\nkukkia vanhan Kallemin haudalta, langokset tapasivat toisensa kadulla\nja sairasvuoteiden ääressä, siellä kohtasi Kallem joskus myöskin\nsisarensa, joka oli avulias köyhiä kohtaan. Mutta Kallemin luo hän\nei tullut eikä Kallem hänen luokseen, -- eikä papin perhe pitänyt\ntuliaisiakaan heidän kunniakseen, niinkuin kaikki olivat odottaneet,\neikä sinne muuten enää vieraita kutsuttukaan. Ragni ei hetkeäkään\nepäillyt, mikä siihen oli syynä. Kallem ei käsittänyt, miten\nsuuressa määrin tämä selvittämätön suhde piinasi Ragnia ja kuinka\nse tavallaan sulki hänet kaupungista, eikä hänkään halunnut sillä\nKallemia kiusata. Kallemilla oli paljotöisen miehen vapaus viskata\nsyrjään kaikki, joka ei häntä miellyttänyt. Hänen jokapäiväisessä\nkeuhkotauti-metsästyksessään olivat akat ja kakarat, joita hän\nkuletti mukanaan, hänestä suurempiarvoisia kuin \"kaikki uskonnolliset\nrettelöt\", -- ja paha kyllä suurempiarvoisia kuin se ilo ja kauneus,\njota Ragni välttämättä kaipasi.\n\nSairaalan suuren pihamaan äärimmäisessä laidassa oli pitkä\nvarastorakennus puuliitereineen y.m. Sinne laittoi Kallem\nvoimistelusalin, jossa hän joka ilta voimisteli kello kuudesta\nsaakka tuon tuhkanvärisen pojan kanssa. Niinkauan kuin tätä kesti,\ntuli hän säännöllisesti kotiin, hän teki itsekin liikkeitä,\nperusti voimisteluseuran ja toimi siinä johtajana. Alussa oli se\nkehnonlaista, luonnonomaisella pontevuudellaan hän sai sen kuitenkin\njärjestykseen ja vauhtiin. Tuo nuhjotteleva poika oli tuskin\navannut pianoaan tulonsa jälkeen, hän ei uskaltanut soittaa Ragnin\nkuullen. Silloinpa pälähti Kallemin päähän mennä istumaan kirjoineen\npuoleksi tunniksi pojan huoneesen, hänen siellä lukiessaan piti\nKarlen soittaa. Lääkärinä oli hän saavuttanut pojan luottamuksen,\nystävällisellä huolenpidolla hän vaali häntä, ja siitä olikin\nkohta tuloksena, että poika rupesi tulemaan levollisemmin sisään\nhiipimättä heti ulos jälleen. Vihdoin rohkaisi Ragnikin mielensä --\nKallemin alituisten kehoitusten vaikutuksesta -- ja sanoi eräänä\nsunnuntaiaamuna pojalle: \"Ei, elkäähän menkö ylös, -- tulkaa, niin\nkoetetaan soittaa vähän nelikätisesti! Otetaan helppoja kappaleita\",\nlisäsi hän. Poika oli aivan epätoivon partaalla, mutta kaikeksi\nonneksi kaatoi hän istumaan ruvetessaan tuolinsa ja oli vähällä\nkaataa Ragninkin tuolin, kun rupesi omaansa nostamaan, -- ja silloin\nhe nauroivat kumpikin. Se auttoi voittamaan pahimman kainostelun.\n\nNiin, Ragni istui siinä reippaana ja solakkana punaisessa\nsilkkipuvussaan, pitsit verhosi käsivarsia ja kaulaa, hänen valkeat,\npitkät soittajansormensa lähestyivät pojan punoittavia ja hoikkia,\nhänen henkevät kasvonsa kääntyivät useasti poikaan päin, resedan\nlemu virtaili hänen leningistään ja tuoksu hänen tukastaan...\npoika vapisi ujoudesta. Ja miten epämiellyttävä hän oli nyt omasta\nmielestäänkin! Entäs hänen tukkansa haju! Hän koetti soittaa, kunnes\nhän jo kohta meni päästä pyörälle ja teki tyhmyyksiä. \"Te ette\nvarmaankaan ole soittotuulella tänään\", sanoi Ragni ja nousi ylös.\n\nPoika luikki matkoihinsa kuin lyöty koira, vääntelihe tuskissaan, ja\ntahtoi juosta karkuun, maksoi mitä maksoi. Päivälliselle ei häntä\nkuulunut, häntä ei löytynyt koko talosta ja Kallemin täytyi kysyä\nRagnilta, mikä siihen mahtoi olla syynä. Ragni kertoi silloin, miten\nhullusti soitto oli mennyt, poika oli väsynyt jo puolessa tunnissa.\nNuorta miestä, joka ei sen enempää jaksanut, hän ei voinut sietää.\n\"No sinä olet se ainainen kaunosielu!\" -- Kallem meni etsimään\npoikaa, hukkasi siihen koko kauniin sunnuntai-iltapäivänsä ja tuli\nvasta illan suussa kotiin, poika mukanaan. Silloin kuiskasi Ragni\nmiehellensä heidän istuessaan virkahuoneessa, että hän tästä lähin\nolisi kiltimpi. Kristen Larssen tuli ja nöyrempänä kuin lyöty koira\nistui Ragni lukemaan englanninkieltä hänen kanssaan.\n\nAlusta pitäen oli häntä säälittänyt tämä merkillinen mies, mutta hän\noli jääksi jäätymäisillään hänen seurassaan ja saadessaan tuntea\nhänen hengityksensä hajua. Senvuoksi pitikin hän itseään suurena\nraukkana, kun jatkoi yhä vaan nurkumatta lukuja, sillä säälistä hän\nei sitä olisi tehnyt. Säännöllisesti ja täsmälleen määrätyllä kellon\nlyömällä tuli Kristen Larssen pitkässä, ruskeassa, kaitahihaisessa\nnutussaan, tuoden mukanaan työmiesten ijänikuista, inhoittavaa hien\nhajua vaatteissaan ja ruumiissaan. Hengityksen haju löyhkysi pöydän\ntoisellekin puolen. Ragni tunsi sitä silloinkin, kun se sinne asti\nei ulottunutkaan. Larssen otti tuolin, istui ja aukaisi kirjansa\nja löydettyään paikan hän suuntasi kylmän, hirvittävän katseensa\nRagnin arkoihin, lempeisiin kyyhkys-silmiin, jotka säikähtyneinä\nhapuilivat sinne tänne huoneessa. Larssen tarttui pitkillä ja\nmustilla, tukasta likaantuneilla sormillaan kirjaan, toisen käden\nsormet toimivat luvun osoittajina, sitten selvitti hän kurkkunsa\nja aloitti vihdoin, tavallisesti kysymällä jotain viime kerralla\npuheenaolleesta aineesta. Tämän hän teki aina hyvin viisaasti,\nepäillen Ragnin erehtyneen tai luullen, että Ragnilta puuttui\ntarpeellisia tietoja tai johdonmukaisuutta. Hän saattoi tehdä Ragnin\nepävarmaksi silloinkin, kun Ragni oli täysin varma asiastaan. Kun hän\nhitaasti ja tyystin ajateltuaan sanoi sanan toisensa perästä ja Ragni\nuskalsi häiritä häntä hänen tehdessään virheitä, -- niin painoi hän\nlujemmin sormensa kirjaan nähdäkseen, missä hänet oli keskeytetty,\nsitten katsahti hän ylös vastahakoisesti ja epäilevästi. Ragni toisti\nepävarmasti oikaisunsa, mutta koskaan hän ei onnistunut tekemään\nsitä kyllin selvästi, Larssenin täytyi aina pyytää seikkaperäisempää\nselvitystä. Ragni sanoi silloin sen kolmannen kerran ja armosta\ntyytyi siihen Larssen. Joka kerta häntä keskeyttäessään tiesi Ragni,\nmitä sitten seuraisi -- ja tiesi myös, että nyt se taas tuo inhottava\nhengen haju löyhähteli häntä vastaan.\n\nMahtoi olla tälle miehelle ääretön työ ja vaiva esiintyä sellaisella\nvarmuudella eikä koskaan tehdä virhettä, joka kerran oli jo oikaistu.\nJa mahtoipa hän olla lahjakaskin, sillä hän teki kysymyksiä, jotka\nolisivat tuottaneet kielentutkijallekin kunniaa. Ragni huomasi\nkaiken tämän, mutta Kristen Larssen oli hänestä niin äärettömän\nvastenmielinen. Hän muistutti niin tavattomasti erästä vanhaa apinaa,\njonka hän oli nähnyt syövän hopealusikalla. Tuo kuva häilyi alinomaa\nRagnin mielessä.\n\nRagnin jokapäiväisessä elämässä oli yksi huvittava puoli, se oli\ntyöskentely palvelustytön kanssa ja heistä tuli tavattoman hyvät\nystävät. Ja he olivatkin koko reippaita työskentelemään yhdessä,\n-- Ragni keksi kaikellaista ja toinen taas pani ne toimeen. Ragni\ntyöskenteli mielellään ja oli käsistään aika sukkela, palvelustyttö\noli taitava ja halusi mielellään oppia. He viihtyivät varsin hyvin\ntoistensa seurassa Pari viikkoa tuon onnistumattoman soittokokeen\nperästä sanoi Ragni Karl Meekille: \"Mitäs luulette? Jos koettaisimme\nvielä kerran?\" -- \"Ei, kiitoksia, se ... se ei luonnista!\" vastasi\npoika kuin puusta pudonneena. -- \"No, mutta minullapa sattuu olemaan\nnelikätistä, jota te varmaankin osaatte.\" Ragni otti nuotit esille,\nKarl Meek seisoi parin kyynärän päässä ja kurkisti niihin, --\npunastui ja sipasi nopeasti tukkaansa. \"Tunnetteko tämän?\" Hän ei\nvastannut, sehän oli eräs hänen omia kappaleitaan, jolle hän oli\nantanut nimen \"tunturipuro\" ja jota hän oli usein siellä huoneessaan\nsoittanut Kallemille. Nyt oli se sovitettu nelikätiseksi, Ragni\ntahtoi sillä tavoin hyvittää hänet jälleen.\n\n\"Tulkaa nyt!\" Samassa punaisessa silkkipuvussa, jossa samat pitsit\nverhosivat pitkiä soittosormia, istui Ragni siinä, samat rinnat,\nsamat kummallisen uinailevat silmät, jotka joskus katsoivat häneen\nniin, että häntä ihan värisytti. Mutta istuipa hän itsekin uudessa\npuvussaan Ragnin vieressä ja tukkansa oli nyt leikattu ja hyvässä\nkunnossa samoinkuin koko hänen olentonsa. Ja tunturipuro riensi\nhypähdellen Ragnin reippaiden sormien alla, jos hän ei voinut\nseurata, odotti Ragni häntä. Viimein alkoi se mennä, joskaan ei\nhyvin, niin kaikissa tapauksissa kuitenkin sillä tavoin, että Ragni\nlupasi armollisesti vastedes jatkaa harjoituksia.\n\nKarl Meek kumarsi ja aikoi lähteä. \"Nyt on sunnuntai\", sanoi Ragni,\n\"ei suinkaan teillä ole mitään tekemistä?\" -- \"Ei.\" -- \"Eikö mennä\nkävelemään?\" -- \"Niin, jos rouva Kallem ... mennään!\"\n\nNuolen nopeudella riensi hän alas palttoossa ja karvalakissa, Ragni\noli heittänyt ylleen kauniin viitan, päässään hänellä oli reipas,\nameriikkalainen, sulilla kaunistettu barettilakki.\n\n\"Menkäämme tohtoria vastaan.\" He läksivät. Koko ajan täytyi Ragnin\nylläpitää keskustelua ja hän kertoi lumimyrskyistä Amerikan\npreerioilla ja ikävistä seurauksista, joita ne aiheuttivat ihmisille\nja eläimille. Karl Meek näki, miten Ragni sai vähitellen punaa\nposkilleen, näki myös hänen pienten jalkojensa liikkeet. Oli\npilvinen, vaikka ei tosin kylmä lokakuun päivä, pellot olivat\nmustia ja surullisen näköisiä, lehtiä putoili puista. Mutta Karl\nMeek ei huomannut lainkaan tätä, hän oli vallan pyörällä siitä,\nettä Ragni tahtoi kävellä hänen kanssaan, Ragni, joka oli hienoin\nja musikaalisin nainen, mitä hän oli tavannut. Hän olisi ollut\nvalmis iloisena kiemurtelemaan tomussa ja tuhkassa, ampumaan itsensä\npistoolilla tai hyppäämään järveen hänen kunniakseen. Tämä ei ollut\nmikään kuviteltu nainen, tämä oli rouva Ragni Kallem punaisessa\nsilkkipuvussaan ja yllään pehmoinen viitta, ja päässä tuo sulilla\nkaunistettu ameriikkalainen barettilakki, -- tämä oli se, josta\nhänen toverinsa haaveilivat. Nuo silmät katsoivat _häneen_, eikä\nhän uskaltanut niiden katseeseen vastata. Kaikkien ihmisten nähden\nkulki rouva Kallem hänen kanssaan ja puheli hänelle. Rupesipa\nhänkin kertomaan, kun he Amerikan talvesta johtuivat juttelemaan\nsaloseutujen talvesta. Hänen isänsä, pastori Meekin poika Otto, oli\ntohtori, mutta joutunut kotivävyksi erääsen saloseudun suurimpaan\ntaloon ja eleli siellä talonpojan tapaan. Karl oli käynyt isoisänsä\nkanssa joen takana tunturimetsien äärettömässä yksinäisyydessä,\noli ollut mukana tukin hakkuussa, ansapyydyksiä kokemassa, ja\nmetsästämässä, hän kertoi sellaisista maisemista ja havainnoista,\njoista Ragnilla ei ollut aavistustakaan. Hän kuvasi teeren ulkonäön,\nkosinnan, leikin ja kuherruksen niin elävästi, että Ragni kutsuikin\nhäntä sittemmin \"teereksi\".\n\nHe eivät tavanneetkaan Kallemia ja palasivat sentähden samaa tietä\ntakaisin. Uudelleen soittivat he nyt sen nelikätisen kappaleen ja se\nmeni jo paremmin, heidän täytyi harjoitella voidakseen soittaa se\njonakin iltana hyvin, kun Kallem istui virkahuoneessaan! Kallem oli\nkorkeinta, mitä Karl Meek tiesi.\n\nVähitellen sai Ragni \"teeren\" valtaansa, tottui hänen soikeisiin\nkasvoihinsa, hänen vaihtelevaan mielialaansa, joka ilmausi milloin\nuhkuvana ilona, milloin alakuloisuutena, kärsimättömyytenä,\nnöyränä tottelevaisuutena, lyhyinä ahkeruuden puuskina ja\npitkinä _dolce far niente_-uinailuina, tottuipa myöskin hänen\nkoreilevaan pukeutumishulluuteensa, jossa oli kuitenkin paljon\nhuolimattomuutta. Ragnin mielestä hän oli jo kauniskin ja hänen\nkäteensäkin voi jo tarttua. Ragni auttoi häntä läksyjen luvussa,\nvarsinkin englanninkielessä. Pojan tiedot olivat epätasaiset ja\nsiksipä ehdottikin Kallem, että hän eroaisi koulusta ja ottaisi\nyksityistunteja niissä aineissa, joissa oli heikoin ja hän kirjoitti\nsiitä heti paikalla Karlen isälle. Siitä lähtien istui sitten Karl\nsuuressa salissa kirjojensa ja kirjoitustensa ääressä, soitti ja luki\nja luki ja soitti, -- sekä yksin että Ragnin kanssa.\n\nIltapäivin he tekivät pitkiä kävelymatkoja. Heti kun lumi oli\nverhonnut maan, -- ja se tapahtui tänä vuonna marraskuun alussa\n--, oli heillä tapana mennä Kallemia vastaan ja kotimatkalla he\nseisoivat reen kannoilla. Vuonon jäädyttyä he olivat jäällä, ja\nvieläpä ahkerimpain joukossa. Mutta yhtä urheilua harrastivat Kallem\nja Karl kahden, nimittäin käsillään kävelemistä. Mitä suurimmalla\nvakavuudella nosti tohtori hänen pitkät koipensa ylös ja piti\nniistä kiinni, toisen koettaessa parastaan, kunnes tämä ei enää\njaksanut. Alussa ainoastaan voimisteluhuoneessa, mutta sittemmin\nmyöskin salissa, käytävässä, niin, vieläpä kuistissakin juuri\nennen päivällistä ja illallista: \"Koivet ylös, poika!\" Kylläpä\nkelpasi Ragnille nauru joka kerta kun poika kaatua rumahti! mutta\ntoivoi kuitenkin, että se kerrankin onnistuisi, -- se ei nimittäin\nonnistunut koskaan: poika oli \"liian veltto\". Sitten muuttui tämä\nKarlelle kunnia-asiaksi ja oikeastaan myöskin Ragnille. Ragni näet\nhalusi kovasti, että poika \"miehistyisi\", hänen veltto olentonsa,\nhänen taipuvaisuutensa haaveiluun ja kuhnailuun suututti Ragnia, hän\nsanoi sen pojalle itselleenkin. Mutta poika ei kärsinyt paljoa ja\ntuli kohta epäkohteliaaksi. Silloin Ragni häntä rankaisi pysymällä\nhänestä erillään. Vaikka Karl oli aivan masentunut, vaikka hän satoja\nkertoja lupasi parantaa käytöstään, niin, vaikka hän itkikin, -- ei\nRagni antanut perään, ja saattoi hänet aivan kuolemantuskaan, kun\nuhkasi valittaa Kallemille. Hän ei auttanut häntä sanallakaan, joka\nei kuulunut oppiaineisiin, hän kieltäytyi lähtemästä kävelyille\nhänen kanssaan, hän ei ollut häntä näkevinäänkään, -- kunnes taas\nKallemin läsnäollessa hän puheli, kuin ei mitään olisi tapahtunut.\nNäistä heidän jokapäiväisen elämänsä varjopuolista ei Kallemilla\nollut vähintäkään aavistusta. Kallem ei seurustellut kenenkään\nkanssa, siihen ei hänellä ollut aikaa. Ei hän joutanut edes kaikkia\nsairaitaankaan hoitamaan, jonkavuoksi hän teki toden tuumastaan ja\npyysi tohtori Arentzin, tuon nuoren sotilaslääkärin, apulaisekseen.\nSe tapahtui loppupuolella marraskuuta ja siitä päivästä lähtien hän\notti enemmän osaa opetukseen ja kotielämään, joka sen kautta tulikin\neheämmäksi.\n\nKarl Meekin isä tuli kaupunkiin heitä kiittämään ja pyytämään\ntulemaan pojan kanssa salokylään jouluksi. Otto Meek oli pitempi ja\ntukevampi kuin hänen vanha isänsä, kasvonjuonteet olivat selvemmät,\nenemmän \"bourbonilaiset\", mutta kasvojen ilme oli alakuloinen tai\npikemminkin synkkämielinen. Kutsumukseen suostuttiin ja Kallem sopi\nkohta virkatoveriensa kanssa loma-ajasta. Mutta kun lähtöaika läheni,\nsairastuikin tohtori Kent ja Ragni sai matkustaa yksinään Karlen\nkanssa, Kallem tulisi jälestäpäin. Ragnille ostettiin matkaturkki,\nkarva-lapikkaat ja jalkapeitto, sitäpaitsi hän oli Karlelta saanut\nlahjaksi kallisarvoisen karvalakin. Hän muistutti näissä pukimissaan\ngrönlantilaista.\n\nKallem saattoi heitä asemalle. Ragni oli hiukan itkenyt --\nerosivathan he ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän jo istui\nvaunussa ja Kallem seisoi ulkopuolella, tahtoi hän välttämättä palata\nkotiin jälleen, Kallemin täytyi mennä sisään häntä torumaan. Niinpian\nkuin suru oli lauhtunut, astui Kallem ulos ja katsahti Karleen, joka\nistui siellä vaunussa terveenä ja iloisena. \"Kuuleppas, sinä rakas\nteeri, tästälähin minä sinuttelen sinua ja sanon sinua Karleksi,\nsillä sinä olet kelpo poika!\" Silloin hyppäsi Karl alas ja heittäytyi\nKallemin kaulaan.\n\nSitten he läksivät.\n\nKallem lueskeli eikä hänestä ollut lainkaan ikävää istua rauhassa,\nviime aikoina olivat ne häirinneet häntä koko lailla. Mutta\nkolmantena päivänä, joka oli jouluilta, tuntui sentään kurjalta, hän\naikoi vallan odottamatta hämmästyttää heitä tulollaan, olihan tohtori\nKent jo paranemaan päin. --\n\nKun hän joulupäivän iltana tuli juuri Kentin luota ja oli menossa\nsairashuoneelle, huomasi hän jo kaukaa joukon ihmisiä portin edessä.\nJoku ajoi juuri matkareellä portista ulos, reki oli täynnä olkia\nja sänkyvaatteita. Varmaankin oli tuotu joku sairas. Hän kuuli\nsieltä lapsen itkua. Kukahan oli vahingoittunut! Se oli muurari\nAndersen, -- sama mies, joka uutisrakennukseltaan oli tervehtinyt\nKallemia ja rouvaa silloin kun he olivat ensi päivää kaupungissa.\nMuurari Andersen piti pientä kulkukauppaa talvisin, kun ei ollut\nmuuraustöitä, ja eräällä metsäharjanteella hän oli eksynyt tiestä,\nkaatuessaan satuttanut itsensä eikä päässyt paikalta liikahtamaan.\nSattumalta oli hänet löydetty. Hoitajattarien luota tapasi Kallem\nhänen surusta masentuneen vaimonsa ja sai tältä kuulla, että hänen\nahkera miehensä oli ollut kaupustelumatkoilla aivan nyt jouluun\nsaakka ja oli aikonut oikoteitse tulla kotiin jouluillaksi, sillä\nAndersen oli niin \"kotiarakastava\". Mutta hänellä oli huonot silmät,\noli liukastunut ja katkaissut jalkansa ja siellä hän oli levännyt\nvoimatta paikaltaan liikahtaa. Sellaista se oli hänen joulunsa ollut.\n\"Me uotettiin ja uotettiin\", sanoi hän, \"ja entäs lapset sitten!\"\n\nKallem kiiruhti sairaan luo, joka oli nyt sängyssä, lämpimässä\nhuoneessa. Tuota suurikasvuista, ruskeapartaista miestä tuskin\nsaattoi tuntea, silmät olivat sisäänpainuneet, luomet jäykkinä ja\nturvoksissa. Silmän limakalvo oli tulehtunut; sarveiskalvoa uhkasi\ntulehdus myöskin ja kun pieninkin valon vilahdus tuotti tuskaa, oli\ntässä suuri vaara uhkaamassa sairasta. Kasvoissa oli sinipunervia\nturvonneita läikkiä, kummankin käden sormet olivat valkeat ja\ntunnottomat, käden selät paisuneet ja täynnä vesirakkoja. Oikea jalka\noli pohjeluun yläpäästä poikki ja murto ulottui polvinivelen sisään,\nhaava oli suuri ja luusiru tökötti siitä ulos kuin mikäkin sormi.\nTähän verraten olivat kaikki muut jalan kärsimät vauriot vähäpätöisiä.\n\nAndersenin oli vaikea puhua, mutta vähänväliä hän murisi jotain\nsiitä, että jalkaa ei saisi sahata poikki. Kallem vastasi, ettei\nsitä voisi päättää ennenkuin huomenna päivän valossa, ja auttoi\nhäntä mukavampaan asentoon. Huone tehtiin heti hämäräksi, silmille\npantiin boorivesikääreitä ja niiden vaihdosta käskettiin pitämään\ntarkkaa huolta, kasvot voideltiin öljyllä ja peitettiin hienolla\npumpulikerroksella, samoin kädet, jalassa oleva haava puhdistettiin\nkarbolivedellä, pieni vertavuotava valtasuoni sidottiin, haavaan\npantiin jodoformia, käärittiin pumpulia ympärille ja lastoitettiin.\nJos hän heräisi ja olisi väsynyt, olisi käytettävä naftaa joka toinen\ntunti ja jos tuskat lisääntyisivät, morfiniruiskutusta.\n\nTämän jälkeen sairas nukkui ja valitti aina herätessään äärettömiä\nkipuja -- ei niin paljon itse luunmurroskohdalla kuin sääriluussa ja\njalkapöydässä, hän oli alituisessa pelossa, että jalka sahattaisiin\npoikki.\n\nKello yhdeksän aikaan seuraavana aamuna hän oli Kallemin mielestä\nkaikin puolin parempi. Ajatuksetkin olivat nyt selvemmät, mutta\npyörivät aina jalassa ja sen säästämisessä. Hän tahtoi nähdä hyvää\nystäväänsä pappia. Hänen vaimonsa oli läsnä ja lähti heti hakemaan\npappia sinne ennenkuin tämä ennättäisi mennä kirkkoon. Sillävälin\ntarkastettiin sairaan silmiä, ne eivät olleet enää niin turvoksissa,\nmutta valoa ne eivät vielä sietäneet, käytettiin atropiinia ja\nvesikääreiden sijaan pantiin kevyttä harsoa. Kun Andersenin vaimo\nsaapui pappi mukanaan, meni Kallem heitä vastaan. Hänen mielestään\nAndersenin jalka oli ehdottomasti _exarticuleerattava_, sahattava\npoikki polven kohdalta, mutta siitä ei sairas saisi toistaiseksi\ntietää. Vaimo, joka tähän saakka oli ottanut asian jotenkin\nrauhallisesti, masentui kokonaan, niin ettei Kallem uskaltanut\npäästää häntä sisälle papin kanssa.\n\nPapista tuntui vaikealta seista sairaan ystävänsä luona tässä\nhämärässä huoneessa, varsinkin nähdessään tuon vahvan miehen\nnäkönsä kadottaneena, kasvot tuntemattomina, kädet kääreissä, ja\nkuullessaan hänen: valittavan. Mutta kohta sai hän ihmetellä sairaan\nmielenlujuutta ja hänen lujaa uskoaan. Andersen tahtoi, että hänen\npuolestaan rukoiltaisiin kirkossa, \"kaikkihan ne minut tuntevat\", hän\nsanoi. Pappi lupasi sen, mutta rukoili tässäkin tilaisuudessa hänen\nja hänen perheensä puolesta. Rukous elähytti sairasta, hän kuiskasi:\n\"Minä olen tehnyt liiton jumalan kanssa jalastani.\" -- ja lepäsi\nhiljaa sen aikaa, kun pappi lausui Paavalin siunausta. Tuskin tunti\nsen jälkeen tuli tohtori Arentz ja Andersen vietiin leikkaussaliin.\nHänet piti nukuttaa, jotta voitaisiin perinpohjin tutkia jalkaa,\nsanottiin hänelle, ja kun tuska siinä yhä oli sietämättömän suuri,\nsuostui hän siihen heti paikalla, \"mutta jalkaa ei saisi leikata\npoikki\".\n\nTutkimuksesta kävi selville, että pohjeluun yläpää oli katkennut\nvinoon kohti polviniveltä, sekä, paha kyllä, suuri verisuoni\npuristunut luupalasten väliin, niin että oli tapahtunut veren\nseisaus, se ulottui muutamia tuumia ylös reiteen.\n\nLuonnollisesti sahattiin jalka poikki, se oli tehty neljännestunnissa.\n\nKaikkien, joilla mahdollisesti oli jotain tekemistä hänen\nkanssaan, piti varoa, ettei hän saisi siitä mitään tietää. Hän ei\nsaanut joutua mielenliikutukseen, jotta hän ei nousisi istumaan,\ntarttuisi jalkaansa tai muuttaisi asentoaan, sillä jos pisarakaan\nseisahtuneesta verestä pääsisi tipahtamaan, olisi kaikki lopussa.\nJalka lastoitettiin lanteesta saakka, jalan tynkä käärittiin\nkarbooliharsolla ja vahakankaalla ja sidottiin hyvin.\n\nSitten herätettiin hänet vuoteellaan ja varoitettiin olemaan hiljaa.\nHän sai viiniä, mutta vain lusikalla, jottei hän millään tavoin\ntulisi liikahtaneeksi, myöskin annettiin hänelle lihalientä ja\nmunanruskuaista ja kohta sen jälkeen hän nukkui.\n\nHeti muutettuaan toiset vaatteet ylleen meni Kallem hoitajattarien\nhuoneesen, jossa Andersenin vaimo odotti, kertoi hänelle, mitä\noli tapahtunut ja kuinka vaarallista oli, jos Andersen joutuisi\nmielenliikutukseen. Kallemia ihan miellyttivät nuo leveät, viisaat\nkasvot kotkannenineen. \"Jos käy hullusti\", hän sanoi, \"niin on teillä\nmonta ystävää\". -- \"Jumala elää\", kuiskasi vaimo.\n\nKello kolmen ja neljän välillä heräsi Andersen, sai taas lusikalla\nviiniä, lihalientä, munanruskuaista ja maitoa, hän vakuutti voivansa\nhyvin paitsi että pohkeesen koski, väliin oli hän tuntevinaan kipuja\nkantapäässään. Iltapuolella hän oli virkeämpi ja tahtoi pappia taas\nluokseen. Juuri kun vaimo aikoi lähteä hakemaan, tuli hän itsestänsä.\nKallem oli vaatinut häntä puhumaan niin kuin jalka olisi vielä\npaikoillaan.\n\nHuomattiin kohta, että Andersen levätessään ajatteli vain sitä. \"Nyt\nluulen voivani sanoa, että jumala on kuullut rukoukseni\", hän sanoi,\n\"senvuoksi on jumalaa kiitettävä arvokkaalla tavalla\".\n\nTämä liikutti pappia ja hän lähettikin sydämellisen kiitoksen\nsiitä, että jalka oli tullut sairaalle pantiksi jumalan armosta ja\nyhdistänyt hänet vielä lujemmilla siteillä vapahtajaansa. Andersen\nnäkyi miettivän tätä, hetken kuluttua hän virkkoi: \"Rukoilkaa, ettei\nhän ottaisi jalkaa myöhemminkään.\" Kuinka hän nyt sitä ajatteli?\n-- \"Siksi, että siihen niin koski.\" -- \"Mutta juurihan hän uskoi,\nettä rukouksensa oli kuultu?\" -- \"Niin, mutta auttaa paremmin, jos\nrukoilee lakkaamatta.\" Pappi kieltäytyi, mutta heti tuli tuo vakaa\nmies levottomaksi ja silloin kuiskasi vaimo papille, että Andersenin\ntahtoa olisi noudatettava. Pappi teki sen. Mutta enemmän vaimon\nvastuulla kuin omallaan. Kallem oli juuri tullut kotiinsa, kun\npappikin tuli sinne hyvin kalpeana ja kertoi, mitä oli tapahtunut.\n\"Tätä minä en tee enää toista kertaa\", hän sanoi.\n\n\"Voin vakuuttaa sinulle, että olet tehnyt hyvän työn.\" Pappi seisoi\npalttoo yllä ja lakki päässä, käsi oven rivassa. Kallemin sanat ja\nääni loukkasivat häntä. \"Ainoastaan totuudessa me voimme lähestyä\ntotuuden jumalaa. Hyvästi!\" Tohtori meni hänen perästään: \"Sinä uskot\nsiis että, jos nyt sanot Andersenille jalan olevan poikki sahatun,\njumala voi hänet pelastaa!\"\n\n\"Niin\", vastasi pappi vihoissaan, taaksensa katsomatta.\n\nNyt ei Kallem uskaltanut matkustaa. Hän kirjoitti pitkän kirjeen\nRagnille ja lupasi tulla niin pian kuin voisi.\n\nSeuraavana aamuna oli kaikki hyvässä kunnossa, mutta Kallem määräsi\nsairaan olemaan hiljaa eikä hän saisi puhua niin paljon. Iltapäivällä\npyysi Andersen herran-ehtoollista, mutta hoitajatar vastasi, ettei\nhän kestäisi mielenliikutusta. \"Minä tahdon uudistaa liittoni jumalan\nkanssa\", vastasi Andersen.\n\nTätä pyyntöä he eivät uskaltaneet hylätä, mutta eivät uskaltaneet\ntäyttää sitä kysymättä lupaa tohtorilta ja hänet oli aamupäivällä\nhaettu eräälle synnytykselle. Hoitajatar neuvotteli silloin\nportinvartijan kanssa, joka jo kauan oli ollut kaikkivaltias\nsairashuoneella. Hänelle toisti Andersen pyyntönsä yhtä jyrkästi ja\nportinvartija ei luullut sitä voitavan kiertää, hän lupasi ottaa sen\nvastuulleen. Jonkun ajan kuluttua lämmitti hän asunnossaan papin\nkanssa viiniä, ilta oli muuttunut aika kylmäksi. Sitten he kumpikin\nmenivät ylös sairaalaan. Andersen ilostui kuullessaan, kuka sieltä\ntuli, \"tiesinhän minä sen\", hän sanoi.\n\nPappi kysyi, oliko hänellä jotain erikoista asiaa.\n\n\"Oli kyllä.\"\n\nToiset poistuivat huoneesta. Silloin lausui Andersen, että hän\nnuorena oli vahingoittanut erästä poikaa samalla jalalla, joka nyt\noli kipeänä. Ei suinkaan häntä nyt siitä syystä rangaista? -- \"Ei.\"\nMutta hän oli ruvennut sitä ajattelemaan ja haluamaan ehtoollista.\n-- Eikö siis ollut mitään muuta sitä estämässä? -- Ei. -- Pappi\npyysi häntä kokoamaan ajatuksiaan, he rukoilisivat nyt yhdessä.\nAndersen vaikeni ja he rukoilivat. Rukouksen jälkeen ilmoitti pappi\nhänelle synninpäästön ja sanoi nyt antavansa leivän ja viinin. --\n\"Odottakaahan vähän! -- Olen saanut syntini anteeksi ja nyt on\ntauluni kirkas. Nyt me kirjoitamme siihen minun jalkani, jotta se\nluettaisiin taivaassa. Minä tunnen itseni niin iloiseksi, niin, minä\nolen niin äärettömän iloinen!\"\n\n\"Koko ihminen on mukana liitossa, rakas Andersen.\" -- \"Niin, mutta\ntällä kertaa jumala lupaa minun vaimolleni ja lapsilleni, että\njalkani tulee terveeksi. Tulkaa nyt!\" -- Hän ojensi paleltuneet\nkätensä.\n\nPappi oli kuin tulisilla hiilillä. \"Tätä minä en voi\", hän kuiskasi\n-- aivan tietämättään.\n\nAndersenin huulet vavahtelivat, hänen kääreiset kätensä hapuilivat,\nhän vei ne silmilleen, mutta tapasi niissäkin kääreen. \"Me emme voi\ntunkeutua jumalan sallimukseen\", sanoi pappi, \"ajatelkaas, jos meidän\ntahtomme olisikin mahdotonta\".\n\nOliko jotain papin äänensävyssä, vai oliko se pelkkä vastustelu, joka\npani Andersenin epäilemään?\n\nMitään vastaamatta repi hän kääreet silmiltään, nousi äkkiä istumaan,\nviskasi peiton syrjään ja putosi takaisin tyynyille, tarttui\nrintaansa ja huusi olevansa tukehtumaisillaan, hengittäen kiivaasti.\nKeuhkoissa oli syntynyt veren seisaus.\n\nPappi oli lähättänyt kapineet käsistään, juoksi ovelle, jonka\nulkopuolella portinvartija ja toiset seisoivat, nämä juoksivat\nhakemaan tohtoreita Arentzia ja Kentiä, mutta ennenkuin kumpikaan\nheistä ehti saapua, oli Kallem palannut. Silloin oli pappi jo mennyt.\nAndersen kuoli sitten yöllä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nPortinvartija sai ensiksi kärsiä tapahtuman johdosta. Hänen täytyi\nmuuttaa samana päivänä.\n\nSitten lähti Kallem Andersenin lesken luo: \"Te olette kelpo ihminen.\nJos tahdotte, saatte ruveta portinvartijaksi ja taloudenhoitajaksi\nsairashuoneella. Ottakaa toimi vastaan ja ruvetkaa jo huomenna\npanemaan kokoon tavaroitanne ja muuttamaan lastenne kanssa, niin\najattelette vähemmän suruanne. -- Onko teillä kunnon palvelustyttö?\"\n-- \"On.\" Ottakaa hänet mukaan! Enempää ei tarvita. Kaikki muu on\nvalmista ja hoitajattaret auttavat teitä.\n\nYlihoitajatar sai ankarat nuhteet, mutta siihen se jäi. Erehdyksensä\nhän sai palkita auttamalla Andersenin eukkoa parhaimpansa mukaan.\n\nPappia ei Kallem mennyt tapaamaan, eikä pappikaan hänen luokseen\ntullut. Toisilta hän sai kuulla, että pappi oli sairastunut, mikä\nolikin luonnollista. Pari päivää sen jälkeen tapasi Kallem Josefinen\nkadulla, mutta sisar ei ollut häntä näkevinäänkään.\n\nTämän tapauksen vaikutusta ei ole helppo kuvata. Koko kaupunki\njoutui kuohuksiin. Eikö usko ollut sentään kummallista, kun usko\nvalheesenkin saattaisi pelastaa miehen varmasta kuolemasta?\n\nPortinvartija suuren perheensä kera joutui tietysti papin ja hänen\nvaimonsa niskoille. Josefinen täytyi antaa rahoja kirjakauppaa\nvarten, -- ja vieläpä enemmän kuin olisi haluttanutkaan.\n\nSiitä miehestä tuli Kallemin luja ja todellinen verivihollinen. --\n\nHeti tämän jälkeen matkusti Kallem salokylään. Hän ei ollut\nilmoittanut tulostaan mitään, hän ajoi eräänä kuutamoiltana asemalta\nja saapui kartanolle juuri pihamaan ja tiensuun ollessa täynnä rekiä,\nmitkä tyhjinä, mitkä taas väkeä täynnä, vanhat ja nuoret olivat\nlähdössä rekiretkelle, he läksivät täältä ja aikoivat palata tänne\ntakaisin tanssimaan.\n\nEi kukaan kiinnittänyt huomiota tuohon asemalta tulijaan: luultiin\nhänenkin kuuluvan seurueeseen. Vasta hänen seisoessaan eteisessä,\njossa talon väki ja vieraat juuri pukivat päälleen, huomasivat\nmuutamat, että hän oli vieras, mutta eivät siitä sen enempää\nvälittäneet. Ragni oli juuri saanut turkin yllensä, kun tunsi jonkun\nsyleilevän itseään takaapäin, hän huudahti ja katsahti taakseen. Voi,\nmikä ilo siitä nousi! Entäs Karl, joka seisoi nurkassa, puuhaten\nsuurten saappaittensa kanssa, sanaakaan sanomatta otti ne jalastaan,\nheitti turkin yltään, viskasi koipensa ilmaan ja kiiti käsillään\ntervehtimään Kallemia, -- nyt hän oli tuon taidon jo oppinut! Isä\nseisoi siinä tuuheine hiuksineen ja synkkine kasvoineen, hän esitteli\nKallemin vaimolleen, joka oli kalpea ja kohtelias, puhui heikolla\näänellään seutukunnan murretta -- siinä kaikki, minkä Kallem huomasi.\nNyt hän ei ehtinyt muuta kuin kiiruhtaa mukaan.\n\nHevosten hirnuntaa, huutoa, naisten kirkaisuja ja nauruja kajahteli\nennenkuin koko jono oli lähtövalmiina ja ensimäinen reki, jossa oli\nnainen ja turkkiin puettu mies takana, lähti kiitämään. -- Sitten\nseurasi reki reen perästä, leveitä ja kapeita resloja, joiden\nedessä oli yksi tai parikin hevosta. Koko jono näytti pitkältä,\nmustanharmaalta, solmuiselta nuoralta, joka lumisten seutujen kautta\nkuutamossa kiemurteli metsään, jossa kohta puiden välillä kajahteli\nkulkusten helinä, koirien haukunta, nauru ja puhelu. Joku heläytti\nlauluksi, toiset yhtyivät siihen, mutta oli mahdotonta pysyä tahdissa\nja se raukesi. Kallem istui vaimoineen tilavassa reessä, Ragni oli\nniin tavattoman suloinen noissa turkiksissaan, että Kallemin täytyi\nmonta kertaa pyytää saada suudella häntä, -- mikä oli hyvin tukala\ntehtävä. Voi, kuinka paljon Ragni oli kokenut! Kuunnellessaan häntä\nKallem tajusi, että Ragni vasta nyt eli nuoruuden elämää. Hän ei\nollut koskaan aavistanut, että Ragnissa piili niin paljon ilon\ntarvetta. Samaa johtui hän ajattelemaan myöhemminkin iltasella, kun\nhe tanssivat, leikkivät, rupattelivat ja aterioivat, -- Ragni iloitsi\nnyt monen vuoden edestä. Joko sitten joku jäykkä maanviljelijä oli\nkiertänyt kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille ja vei häntä\nniin, että tuskin varpaan nenät lattiaan tapasivat, tai oli hän\ntavannut jonkun lapsista ja valssasi hänen kanssaan, tai Karl tai\njoku muu koululainen tai ylioppilas häntä pyöritteli, -- alati\nsäteilivät hänen kasvonsa, aina oli hän yhtä riemuitsevana ja villinä\nilosta. Tanssittiin ja leikittiin talon suuressa tuvassa, mutta\nkuhina virtasi sieltä muihinkin huoneisiin, jopa talon toisessa\npäässä olevaan kyökkiinkin, sen ovi oli avoinna. Jotkut vanhemmat\nherrat yrittivät kortinlyöntiä eräässä nurkassa, mutta se ei sujunut,\nsillä heitäkin pyydettiin vähänväliä tanssiin. Iloon ottivat osaa\nsekä vanhat että nuoret.\n\nKello yhdentoista aikaan seuraavana päivänä Ragni vielä nukkui, ja\nkun hän keskipäivällä tuli ulos huoneestaan hiukan väsyneenä, vähän\npäästään sekavana ja kovasti kummastuksissaan siitä, ettei ollut\nkuullut Kallemin ylösnousua, saikin hän kuulla, että Kallem olikin\njo matkustanut! Sähkösanoma tohtori Kentiltä, joka taas oli tullut\nhuonommaksi, teki hänelle mahdottomaksi jäädä kauemmaksi aikaa.\nAamiaista syödessään hän oli kirjoittanut muutaman rivin Ragnille ja\nne lohduttivat Ragnia hiukan. Kallem näet kirjoitti, ettei hän ollut\nvoinut herättää häntä niin rasittavan yön jälkeen, vielä vähemmin\nottaa häntä mukaansa, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin\nrajatonta riemua kuin eilen illalla nähdessään Ragnin niin iloisena.\n\nHeti kotiin tultuaan Kallem löysi kutsumuksen erääsen \"yhdistyksen\niltamaan\". Ja sinne tahtoi hän mennä. Kutsu oli hänen sisarensa\nkirjoittama (hän kuului johtokuntaan) ja se oli osoitettu \"tohtori\nKallemille rouvineen\". Kas vaan!\n\nSähköttäisiköhän hän tästä Ragnille? Hän päätti antaa Ragnin olla\nsiellä, missä hän oli, siellä hän viihtyi niin mainiosti.\n\nSillävälin sotkeutui hän sangen vakavaan juttuun. Ensi työkseen hänen\noli samana iltana lähdettävä sairasmatkalle kaupunkiin, erään köyhän\npesijättären, Sissel Aunen luokse, jolla oli paljon lapsia, hän oli\nsaanut keuhkotulehduksen. Etupäässä hänen tähtensä oli tohtori Kent\nlähettänyt sähkösanoman Kallemille. Seitsemäs vuorokausi oli kulunut\nilman ratkaisua, ja kun tämä yö. oli kulunut puoleen, oli yhdeksäskin\nvuorokausi ohitse. Eläisikö vaimo sen yli? Tulehdusta oli keuhkojen\nsekä ylä- että alapäässä, sydän tykytti epätasaisesti, valtimo löi\nheikosti ja muitakin huonoja merkkejä oli olemassa, -- koettaisikohan\nhän atropiinillä keventää sydämen toimintaa? Sitä keinoa ei oltu\nkäytetty tällaisissa tapauksissa, mutta se oli kuitenkin järkevä\najatus. Tämä kysymys seurasi häntä, menipä hän minne tahansa, tekipä\nmitä hyvänsä. Sairaan viisi lasta olivat Sören Pedersenin ja hänen\nvaimonsa Aasen luona. Tällaisissa tapauksissa nämä kaksi olivat\nverrattomia.\n\nToistamiseen meni hän sairaan luo, ja jäikin sinne samalla, nyt oli\ntaisteltava kuolemata vastaan.\n\nHuone oli pieni, mutta siisti, siinä oli kolme sänkyä, geranium\nraukka ikkunalla ja kuningas Kaarlo viidennentoista kuva oli seinällä\nkehyksissä, sitäpaitsi pari nuppineulalla kiinnitettyä valokuvaa\nja niiden vieressä viulu, jossa oli vain kolme kieltä viritettynä,\nneljäs oli katkennut. Nainen, joka tuossa makasi sairaana, oli ollut\naikoinaan kaunis, terveeksi ja reippaaksi tulisi hän varmasti,\njos paranisi. Nyt hän lepäsi tuossa kuihtuneena, karheat työkädet\nkuluneella peitteellä. Mutta mies, joka istui vuoteen vieressä,\nei ollut yhtä vahvatekoinen kuin hän, ei, hän oli hyvin heikko\nja hinteliäs! -- kasvonsa olivat miellyttävät, niissä oli jotain\nsamallaista sävyä kuin viulussa tuolla seinällä, niin ehkäpä olikin\nhänessä itsessään joku kieli särkynyt, koska tuo viulun neljäs\nkieli sai riippua käppyrässä. Väsyneenä ja valvomisesta riutuneena\nhän siinä yksinänsä istui, ei siksi, etteivät naapurit olisi\ntahtoneet auttaa häntä, vaan sentähden, että se henkilö, joka tässä\nviimeksi valvoi, lepäsi nyt, kunnes pahin hetki alkaisi. Kallem oli\nliikutuksella katsellut, miten naapurit lähitaloissa vartioivat,\netteivät iloiset jouluvieraat saisi kulkea tästä ohi; vartioita\nvaihdettiin pitkin yötä. Hän kuuli tämän vaimolta, joka yhdentoista\ntienoissa tuli taas valvomaan. Tässä ei ollut juuri mitään tehtävää\nmuilla kuin tohtorilla, eikä hänkään tiennyt, uskaltaisiko tehdä\nmitään.\n\nRuiskutettiin aluksi 1/3 milligrammaa, ja suonen tykytys vilkastui.\nKallem alkoi jo toivoa, mutta ei uskaltanut virkkaa vielä mitään\nmiehelle, sillä saattoihan toivo pettääkin. Suonen tykytys pysyi\nsamallaisena noin parin tunnin ajan, mutta heikkeni sitten.\nRuiskutettiin uusi annos ja se taas vilkastui. Kallem odotti mitä\nsuurimmalla jännityksellä. Hänellä oli mukanaan kirja, hän koetti\nlukea sitä, jonkun ajatuksen hän siitä kyllä tajusi, mutta se unohtui\nkohta. Ei lausuttu sanaakaan, ainoastaan hiljaisia huokauksia\nkuului. Viimeinen huudahdus jossain kaukana, viimeinen kulkusen\nhelähdys oli jo kauan sitten häipynyt, viimeinen ovi suljettu, yö\noli synkkä ja hiljainen. Viisi lasta, joista vanhin kymmenvuotias,\noli menettämäisillään huoltajansa, ja hän, joka tuossa istui\nmilloin torkkuen milloin polviaan sivellen milloin taas kuukottaen\nkyynärpäittensä varassa -- ja tuijottaen väliin sairaasen, väliin\ntohtoriin, niinpä niin, huoltajansa oli kadottamaisillaan hänkin.\n\nHeti kun suonen tykytys alkoi heiketä ruiskutettiin uusi annos ja\nhyvällä tuloksella, joten näytti todellakin siltä kuin olisi tämä\nkeino oikea. Mutta käännettä ei vaan näyttänyt tapahtuvan, keskiyö\noli jo ohitse ja sen mukaan, mitä oli sanottu, yhdeksäskin vuorokausi\nkulunut, mutta sentään kesti vaan tuota kauheaa kamppailua. Kallem\npelkäsi ja toivoi, nousi seisomaan, istuutui jälleen, otti kirjansa,\npiti sitä edessään, pani sen pois -- ja meni taas koettamaan\nvaltasuonta. Niin, nyt olivat voimat kohta lopussa, mies näki sen\ntohtorin silmistä ja taisteli itkua vastaan. Tohtori pyysi häntä\nolemaan hiljaa. Jälleen uusi yritys, ja hetken päästä sairas vaipui\nuneen. Niin, mutta olikohan se todella unta? Kallem kuunteli. Toiset\nvalvojat katsoivat häneen ja hän heihin. Hän poistui hetkiseksi\nsängyn luota rauhoittuakseen ja voidakseen tarkemmin ottaa kaikki\nhuomioon: kyllä se oli oikeaa, levollista unta! Hän loi katseensa\nmieheen ja tohtorin kasvoista säteilevä elämän valo siirtyi hänen\nkasvoihinsa. Mies nousi ylös ja voimakas mielenliikutus tahtoi\npurkautua kyyneltulvaksi. \"Menkää nukkumaan!\" kuiskasi tohtori. Mies\nheittäytyi läheiseen sänkyyn, kasvonsa painoi hän tyynyä vasten ja --\npurskahti rajuun nyyhkytykseen.\n\nTakan ääressä istuva vaimo nousi ylös ja kuiskaten antoi tohtori\nhänelle määräyksiä. Kallem lupasi tulla taas aamupäivällä. Vaimo\nauttoi palttoota hänen ylleen, hän aukaisi oven ja sulki sen hiljaa\njälkeensä. Äsken oli taivas ollut pilvessä, nyt oli ruvennut\nsatamaan kovasti lunta. Ei niin valon välkähdystä näkynyt mistään\nikkunasta, ainoastaan sieltä näkyi tulta, missä valvottiin ja\nvaalittiin uudelleen syttynyttä elämän kipinätä. Kallem ei voinut\nolla kulkiessaan verhoilukaupan ohitse koputtamatta ovelle, mutta\nsiellä nukuttiin sikeästi. Hän koputti uudelleen, sillä hän oli varma\nsiitä, että he olivat antaneet pienen lämpöisen huoneensa lapsille ja\nnukkuivat nyt itse puodissa. Aivan oikein. \"Kuka siellä?\" kysyi Sören\nPedersenin fyeniläinen ääni. \"Sanokaa lapsille, kun he heräävät, että\nheidän äitinsä tointuu.\" -- \"Sepä mainio asia\", vastasi fyeniläinen\nja hänen takanaan kysyi Aasen norjalainen ääni: \"Elähän, mitäs hän\nsanoo?\" -- Kallem: \"Tulkaa siis lasten kanssa huomenna minun luokseni\npäivälliselle!\"\n\n\n\n\n7.\n\n\nKoko sen yön ja seuraavan päivän satoi tavattomasti lunta,\nillansuussa rupesi pyryämään ja lumi kasaantui suuriin kinoksiin.\nPyry laimeni, mutta lumen tuloa jatkui yhä. Ne, jotka maaseudulta\nsaapuivat tanssiaisiin, saivat kaupunkiin saakka ajaa lanattua tietä\nmyöten. Kaupungissa vedettiin lanaa jo toista kertaa sinä päivänä.\nTanssiaisiin, tanssiaisiin! Ensimäiset suuret tanssiaiset jouluaikana.\n\nTanssiaisiin, tanssiaisiin! Suurissa kaupungeissa, joissa tanssi on\nperheissä ja yhdistyksissä niin tavallista, ei ole käsitystäkään\nsiitä, miten suurta riemastusta tieto ensimäisistä joulutanssiaisista\nherättää pikkukaupungissa ja niissä maaseudun nuorukaisissa ja\nneitosissa, jotka sinne rientävät tanssipuku turkin alla. Mutta\nsamoinkuin lana hyväntahtoisesti työntää liian lumen syrjään, samoin\nmyös poistaa kaavamainen seurustelu ja luonnollinen kursailu enemmän\nkuin puolet siitä, mitä nuoret ovat mielessään kuvitelleet. Siellä\nnähdään vain kainostelevaa, siivoa nuorisoa, ja alussa näyttää siltä\nkuin eivät he tuntisikaan toisiaan.\n\nKallem lepäsi sohvalla ja oli hyvällä tuulella. Tuo kelpo Sissel Aune\nrupesi taipumaan, mies kulki tänään päihtyneenä ilosta ja viinasta,\njota naapurit hänelle tarjoilivat. Lapset olivat olleet Kallemin\nluona päivällisellä, vaikka palvelustyttö ei ollut siitä hyvillään,\nhän oli siinä suhteessa Ragnin kaltainen, jota hän yleensäkin\ntavoissaan hyvin paljon muistutti.\n\nLapset eivät olleet yhtä ujostelevia kuin muurari Andersenin, jotka\nmyös olivat olleet mukana. Kallem oli soittaa rimputellut heille\npianoa kehnonlaisesti, mutta sen sijaan kävellyt mainiosti käsillään.\nVerhoilija oli surkutellut Andersenin kuolemaa: muurari Andersenin\noli surmannut totuus, niitä on niin monta, jotka elävät valheesta,\njoten kyllä voi käydä laatuun, että joku kuolee totuudestakin, --\narveli hän ja lasketteli muutakin samanlaatuista, joka Aasen mielestä\nkuului varsin merkilliseltä.\n\nPitkä, hirmuisen hupaisa kirje Ragnilta lepäsi Kallemin vatsan\npäällä, hän oli lukenut sen jo toistamiseen. Karl oli liittänyt\nsiihen ilmoituksen Ragnin voinnista tohtorin lähdön jälkeen,\nhuvittava oli sekin, varsinkin kuvaus Ragnin ensimäisestä\nhiihtoretkestä (joka myöskin oli hänen viimeisensä). Tavallinen\npelkuruutensa siihen tietysti oli syynä.\n\nNyt aikoi Kallem tanssiaisiin, joissa papin rouva oli johtavana\nsieluna! Josefine ja hänen elämänhaluinen ystävättärensä, rouva Lilli\nBing. Olikohan Josefine tässä hommassa vastoin miehensä tahtoa?\nJulkinen salaisuus tiesi kertoa, että niin oli asianlaita, Lilli Bing\noli siitä jutellut Kallemille. Papin rouva oli ensimäisenä kaupungin\ntanssiaisissa! Herrat kilpailivat yksin siitäkin, kuka saisi häntä\nviedä vaikka yhden ainoan kerran salin ympäri kotiljongissa. Hän oli\nnäkevinään hänet edessään, komeana, avokaulaisena, tummasilmäisenä ja\ntanssista lämminneenä. Niin, Kallem tahtoi tanssia hänen kanssaan.\nHän kaipasi sisartaan, hän ei sitä itseltään salannut. Ragnin ja\nKarlin kirjeet pani hän syrjään, ja myöskin kirjan, jota hän oli\nlukenut, nousi ylös, sammutti lampun, ilmoitti palvelustytölle\nlähdöstään -- ja suoraa päätä yläkertaan pukeutumaan!\n\nLunta tuli kuin turkin hihasta, se ei putoillut valkeina tähtinä,\nvaan suurina höytäleinä, jotka ajelivat toisiansa takaa. Jollei olisi\nollut tyyni, olisi ollut mahdotonta löytää tietä. Lyhdyt valaisivat\nhimmeästi, valo pääsi tuskin lasia edemmäksi ja ympärillä vallitsi\nhiljaisuus. Kun sataa vettä, niin kuuluu edes pisaroiden ropina\nja näkyy maisema, mutta lumi peittää kaiken, eikä milloinkaan ole\nihminen niin yksin kuin lumisateessa. Ei edes aita ollut Kallemilla\nseuralaisena, ei yksikään kivi häntä tien varrella tervehtinyt,\nei yksikään puistikon puu hänelle kumartanut, hän ei nähnyt niitä\nenää, ne oli kääritty verhoihin ja viety pois. Kirkko kyllä oli\nvielä pystyssä, mutta se oli muuttunut kiviraunioksi, josta kohosi\nvalkoinen patsas. Hän ja kirkko, kirkko ja hän, mietiskeli Kallem,\nketään muita ei ollut olemassa.\n\nTalot alhaalla kadun varrella vetäytyivät syrjään, ne istua\nkyyröttivät muuttuneina aaveiksi, joiden käpälät lepäsivät maassa.\nEnnen nämä käpälät olivat olleet portaina. Ja rantakadun vierustalla\noli pari kumoonkaadettua venettä, ne muistuttivat levolle käyneitä\nvalkeita elefantteja. Ulappa oli yhtenä lumimerenä, mutta merkillistä\nkyllä, saari oli irtautunut paikaltaan ja uinut pois, sitä ei näkynyt\nenää. Almanakan mukaan piti nyt olla täyden kuun aika, eikä nyt\npimeä ollutkaan, vaikkakin kuuvalo oli hävinnyt näkymättömiin tästä\nloihditusta maailmasta.\n\nKallem itse astella humppasi eteenpäin kuin alassuin käännetty\nsokeritoppa. Hän ja lumihöytäleet vain nyt olivat liikkeessä. Ei\nniin ainoatakaan tulisilmää näkynyt taloista, vaikka kello vielä oli\ntuskin kymmentä. Sammutettu oli nyt kaikki tulet, suljettu jo kaikki\nikkunat ja ovet ja verhottu lumiseen vaippaan. Himmeästi palavien\nlyhtyjen sydämet yksin todistivat, että tässä kerran oli ollut elävä\nkaupunki.\n\nMutta nytpä hän kuulikin klarinetin vingutusta ja\nbassoviulun murinata, -- varmaankin kettu ja jääkarhu oli jossakin\ntanssailemassa. Kuului hipsutusta ja humpsutusta, lumihöytäleet\nleijailivat ja talot istuivat ja haaveksivat.\n\nHän asteli edelleen ja näki vihdoin valoa jostakin suuresta talosta.\nSieltä se vingutus ja murina kuului. Sinne hän suuntasi askeleensa.\n\nMenikö hän väärään paikkaan? Hän tulla tupsahti ravintolaan tai\nsentapaiseen, -- tupakan savuun, punssilöyhkään, ruuan hajuun ja\nnäki edessään muutamia läskinaamaisia herroja. He eivät olleet\njuhlapuvuissa, mutta tuolta tuli eräs, joka oli. Ja kun hän\nvihdoinkin osui oikeille portaille, näki hän ohitsensa kulkevan\nuseita juhlapukuisia herroja, ne olivat tietysti menossa tupakoimaan\nja punssia juomaan. Kallem vihasi ja halveksi tupakkata, punssia ja\nkapakkaelämää, mutta varsinkin herroja, jotka eivät jaksa tanssia\nnauttimatta kiihoittavia aineita.\n\nTanssiaisiin ei ole kenenkään tultava myöhään. Kallem vilkaisi\nkelloonsa, se oli jo yli yksitoista, eikä kymmenen, niinkuin hän\noli kuullut. Hän oli joko tullut kotiin liian myöhään tai oli hän\nlukenut liian kauan. Muutamia lämpimänsä saaneita hiestyneitä nuoria\nmiehiä tuli juuri huuruisesta salista ulos -- sieltä näet pöllähti\njoka kerta huurua, kun ovea avattiin, -- ne tervehtivät Kallemia\nja merkitsivät senkautta muistiinsa, että hän oli tullut. Kallem\nmeni vaistomaisesti eteenpäin ja vei palttoonsa naulaan. Eteisessä\noli paljon lämminneitä, hiestyneitä ihmisiä. Yksi näkyi rientävän\njonnekin siksi että toinenkin meni, heidän keskustelunsa oli\njoutavanpäiväistä, silmänsä hehkuivat ja naurunsa kuulosti siltä kuin\nolisi se lähtenyt tyhjästä tynnöristä. Tulipa sieltä naisiakin, kolme\nneljä yhdessä joukossa, olivat kuin puhjenneita ruusuja, nauroivat\ntyhjälle ja puhuivat tyhjänpäiväistä, -- valmiita vietäviksi soiton\nja tanssin kuhinaan. Soitto oli kurjaa, lamppuja verhosi tomuharso ja\nkattokruunut himmottivat keltaisen punervina.\n\nLiiaksi oli tänne väkeä kerääntynyt, suurella vaivalla saattoi\npujottautua kaikkien noiden kavaljeerien välitse, jotka siinä\nseisoivat joutilaina oven edessä, aivankuin ahdettuina yhteen kasaan.\nSiinä oli samalla hienoutta ja raakuutta, -- oikea norjalainen\nsekoitus.\n\nTanssittiin paraikaa kotiljonkivalssia. Pitkä mies kun Kallem\noli, saattoi hän nyt pyyhittyään silmälasinsa nähdä, että hänen\nsisarensa ei ollut tanssivien joukossa, tuskinpa koko salissa. Mutta\nhän unhotti hänet, sillä tämä näky täällä oli joissakin suhteissa\nhänelle uutta, hän nimittäin tunsi Norjasta vain rannikkoseudun\nja Kristianian. Norjalaisen sisämaan kaupungin tanssiaisilla on\nominainen leimansa. Naisia ja herroja, jotka saattaisivat esiintyä\nvaikkapa hienoissa Parisin tanssiaisissa, liitelee välitse neitosten\nja nuorukaisten, joissa kuvastuu arkipäiväisyys ja jotka eivät ole\noppineet tanssitaitureiksi, mutta noudattavat kuitenkin hartaasti\ntahtia aivankuin olisivat he vakavassa työssä. Miehiä takissa,\nmiehiä frakissa, naisia avokaulaisessa tanssipuvussa, naisia\nyksinkertaisessa, mustassa surupuvussa, nuoria ja vanhoja, kaikki\nhuvittelemassa omalla tavallaan.\n\nVahingossa jouduttuaan ravintolan puolelle tai sen läheisyyteen ja\nsenkautta punssin löyhkään ja tupakan savuun, jota hän inhosi, tuli\nhän huonolle tuulelle ja näki kaikki mustissa väreissä. Mutta täällä\ntanssisalissa se katosi, kun hän sai nähdä niin paljon hilpeätä\nomintakeisuutta. Tuossa valssasi muuan pari ohitse, herra frakissa\nja neiti tummassa soljilla varustetussa villapuvussa, pysytteleivät\nlujasti toisissaan, eivätkä pysähtyneet, jatkoivat vain menoaan,\nvakavina ja varotellen. Tuossa sujahti heidän ohitsensa pitkä,\nvaaleaverinen merimiehen mekkoon puettu nuorukainen, varmaankin joku\nnuori merimies, joka vietti jouluaikaansa kotipuolessaan. Hän vei yli\nneljäkymmenvuotiasta naista, epäilemättä omaa äitiään, joka näytti\nvielä vallan hyvin voivan olla mukana navakassa tuulessa. Tuolla\ntanssi eräs tunnettu rautatienvirkamies pää pystyssä, mustatakkinen\nmiehenkoikelo, keikuttaen kummallisesti ruumistaan, astuessaan\noikealla jalalla heilahti hän oikealle ja astuessaan vasemmalla\nheilahti hän vasemmalle, aina vaan mitä omantunnon-mukaisimmassa\ntahdissa ja niin iloisena, niin viheltävän rautatie-iloisena.\nNainen, jota hän: tanssitti, hymyili kaiken aikaa, mutta ei\nsuinkaan ujoudesta, kaukana siitä, vaan hauskuuden tunnosta. Ja\nhe tanssivat lakkaamatta, pääsivät tuskin istumaan, kun jo taas\npyörähtelivät permannolla. Tuossa kiiti ohitse muuan kauppias,\nhänen jälestään upseeri, kumpikin moitteettomasti pirteän, nuoren,\ntuoreen tanssipukuisen neitosen kera, sitten seurasi hassunnäköinen\npitkätukkainen mies rotevan, mustapukuisen naisen kanssa. He\nhyökkäsivät halki pitkän tanssisalin, edes ja takaisin, ihmiset\npelkäsivät ja pakenivat heidän tieltään aivankuin hurjien hevosten\nedestä. Tuossa taas liukui ohitse kuin mikäkin torni, leveä, pyöreä,\nkorkea torni, sivullaan pieni hontelo nainen, joka nojasi häneen kuin\ntikapuut ikään. Tornin yläosa ei liikkunut, pyöri vaan, jos hänen\npäänsä päälle olisi pantu soppalautanen, ei siitä olisi niin pisaraa\nläikähtänyt. Sitten tuli kaksi, jotka pitivät käsiään ylhäällä\nkuin purjeita, kaksi kookasta ihmistä vallaten tilan, joka olisi\nhyvin riittänyt kolmellekin tavalliselle parille. Mutta tanssitapa\nnäytti täällä olevan sellainen, että kaikilla oli oikeus vallata\nniin paljon tilaa kuin jaksoivat ottaa, ja mennä sellaista vauhtia\nkuin halusivat: jokaisella oli oikeus tanssia omalla tavallaan ja\ntulla tänne sellaisessa puvussa kuin halusi. Täällä tanssi kukin\noman itsensä vuoksi, kukaan ei tanssin tähden, kaikki vain omaksi\nhauskuudekseen.\n\nMutta kas, tuossa tuli kaksi, jotka osasivat tanssia! Ne tulivat\nsyrjähuoneesta, reipas, parraton ratsuväen luutnantti ja kookas,...\nJosefine! Hän oli mustalla reunustetussa punaisessa silkissä, hänen\nlujarakenteinen kaulansa, hänen paljaat, lämminväriset käsivartensa,\nhänen viljava tukkansa ominaisessa sykerössään, hänen intohimoiset\nsilmänsä, sillä sitä ne olivat, ja tuo vartalo, niin, hän oli\ntotisesti tanssiaisten kuningatar. Ja entä hänen tanssinsa! Nytpä sen\nsaattoi huomata, miten voimakas ja luontaisen notkea hänen vartalonsa\noli. Ja nyt kuohuili kiihkoisa veri, tuo oli Josefinea, tuo! Veli\npyrki lähemmäksi, hän tuskin saattoi hengittää. Ja hänestä näytti\nkuin katselisivat kaikki näitä kahta, jotka liitelivät ympäri väliin\noikealle, väliin vasemmalle, sitten pyörivät samalla paikalla, ja\ntaas hurjaa kyytiä ympäri salin. Ei yhtään uutta tanssijaa astunut\nlattialle, kaikki katselivat, ja vähitellen taukosi moni niistäkin,\njotka olivat tanssimassa, hekin tahtoivat nähdä. Luutnantilla oli\nse vika, ettei hän ollut naistaan pitempi, mutta hän oli vankka ja\nuhkea mies ja vei naistaan kerrassaan komeasti. Tanssi oli näillä\nkahdella perin terveellä ihmisellä intohimoa ja huumausta, siltä\nse ainakin näytti. Ja se huumasi muitakin. Kallem ei voinut sitä\nvastustaa, hän tahtoi tanssia, hänkin, ja tanssia Josefinen kanssa,\nja kernaimmin nyt heti. Kun he seuraavan kerran loistavasti pyörivät\nhänen ohitsensa, katsoi hän sisareensa ja katsoi niin, että hän\ntiesi sisaressaan heräävän halun katsoa sinne, missä hän seisoi. Ja\nniin kävikin. Josefine pysähtyi aivankuin joku olisi ottanut häntä\nvyötäisiltä ja pysäyttänyt hänet. \"Tuhannet kiitokset!\" sanoi hän\nkavaljeerilleen. Heti paikalla oli Kallem hänen vierellään, mutta\nsamassa myöskin Josefinen ystävätär Lilli Bing. \"Tule istumaan\nviereeni!\" sanoi tämä ja kääntyen heti Kallemiin: \"Olipa hauska nähdä\nteidätkin täällä.\" -- \"Saan kiittää kutsumuksesta\", vastasi Kallem\nkumartaen molemmille. \"Mutta minä olen saanut sellaisen halun tanssia\nkanssasi, Josefine\", hän veti hansikkaat käsiinsä, \"sallitteko?\"\n-- hän kumarsi luutnantille, joka kohteliaasti kumarsi vastaan.\n\"Haluttaako _sinua_?\" sanoi hän Josefinelle. Josefine oli hengästynyt\nkiihkeästä tanssista, mutta hänen tummat silmänsä säteilivät.\n\"Kyllä\", vastasi hän hiljaa. Lattia oli taas täynnä tanssijoita, he\nseisoivat senvuoksi hetkisen ja odottivat. Mutta kun tungoksesta\nei tullut loppua, otti Kallem sisartaan vyötäisiltä alkaakseen.\n\"Ei se käy!\" kuiskasi Josefine. -- \"Kyllä käy!\" sanoi Kallem ja\nläksi viemään. He pyörivät tanssijoiden ohitse tuuppimatta ketään\nja pysähtymättä vaarankaan uhatessa. Niin, Kallem enemmän kantoi\nsisartaan kuin ohjasi. Mutta kohta hän huomasi, kuinka tarpeetonta\nse oli. Josefine seurasi mukana ja noudatti hänen käsivartensa\npienintäkin viittausta. He eivät olleet siksi paljon samankaltaisia,\nettä heidän tanssinsa olisi sulautunut kokonaisuudeksi, eivätkä niin\nerilaisia, että se olisi näyttänyt epämiellyttävältä, he olivat nyt\nmieltyneet toisiinsa ja nauttivat aselevosta ennen taistelua. He\nkatsahtivat toisiinsa, aina samalla aikaa, Kallem punoittavana ja\nJosefine kalpeana.\n\nNyt loistivat lamput kirkkaina, soitto oli vilkasta, ihmiset iloisia\nja luonnollisia, tanssisali mainio. He eivät olleet tanssineet\ntoistensa kanssa sen jälkeen, kun Kallem oli ensimäinen mies\ntanssiaisissa, ja Josefine epämiellyttävä tytönheilakka, jota hän\narmosta vei pari kertaa salin ympäri. Mutta ryhdissä, tahdissa ja\ntanssimistavassa olivat he kuin yksi ja sama, heidän tanssinsa\noli kevyttä, he olivat onnellisia. Pitäessään kiini toisistaan\nhe eivät voineet ajatella eri tavalla, heidän ajatuksensa olivat\nkietoutuneet yhteen. He kuuluivat toisilleen luonnon lujien siteiden\nkautta -- nyt, kun he olivat löytäneet oikean pohjan. Kaikki, mikä\nheitä eroitti, häipyi pois aivankuin olisi se ollut jotain vierasta\nja tilapäistä. Ja kun heidän yhteiset kokemuksensa oikeastaan\nkuuluivat lapsuuden aikaan ja toiseen maahan, siirtyivät he kumpikin\najatuksissaan sinne. Päivän kuumasti paistaa hellittäessä merelle\nja rannikolle olivat he ratsastavinaan kummallisen isän vierellä,\nkumpikin omalla pikku ponillaan, isä oli niin kaunis hevosen selässä.\n\nVeli, joka oli pitempi, katseli sisaren leveätekoista päätä,\nsellainen oli heidän isälläänkin ollut. Josefine ajatteli myöskin\nisää katsellessaan veljensä teräviä kasvojen piirteitä, mutta\nkuitenkin muistutti veli enemmän äitiä kuin hän. Josefine tunsi\nhänessä äidin viisauden ja hyvyyden, joskin hänessä kuvastui myöskin\nisän ankarat piirteet. Josefine olisi voinut luottavasti nojautua\nhäneen kuin äitiinsä, -- niin, aivankuin tuona erojaisiltana siellä\nheidän vuonokaupungissaan. Eikä hän mitään koko maailmassa sen\nenempää halunnut.\n\nNyt päättyi valssi.\n\nKäsitysten kulkivat he sinne, jonne Lilli oli heille paikat varannut,\n-- lämminneinä, kiitollisina. Siellä oli Lilli ratsuväkiluutnantin\nseurassa, Lilli aivan hurmautuneena ja luutnantti tapansa mukaan\nsäädyllisenä ja kohteliaana.\n\nHetkisen kuluttua oli Kallemilla palttoo yllä. Hylkeennahkaiset\ntohvelit jalassa ja kädet syvälle taskuihin painettuina hän riensi\ntaas ulos lumisateesen. Joko täytyi hänen saada olla sisarensa\nkanssa kahden, tai oli hänen poistuttava. Tämä koski häneen kovasti.\nHänen kiintymyksensä sisareen oli syvällistä, ja sisaren kiintymys\nhäneen ehkä vieläkin voimakkaampaa. Niinä hetkinä, jolloin hän oli\nsaanut katsahtaa sisaren koko olemukseen, oli hän nähnyt, miten se\nmuokkaantui aivan omien vaistojensa mukaiseksi. Jokapäiväisissä\noloissa sitä sitoi jokin voima, kristinusko se tuskin oli, mutta mikä\nsitten? Josefine teki vallan mitä tahtoi, mistään välittämättä, -- ja\nkuitenkin hän oli enemmän sidottu kuin monet muut.\n\nLunta vaan satoi ja satoi. Valoisata sentään oli, vaikka kuuta ei\nnäkynytkään. Hän oli näkevinään sisarensa leijailevan edessään\nilmassa, avopäin ja paljain käsivarsin, silmät tulta säikkyvinä.\nKaukaa kuului soitto.\n\nMutta kun hän oli tullut valkoiseen makuukamariinsa, jonka kelpo\npalvelustyttö oli pitänyt lämpimänä, lensivät hänen ajatuksensa\nsalokylän tanssiaisiin. Ragnia tanssitti muhkea metsänomistaja,\nniin että tuskin hänen varpaansa lattiaan tapasivat, -- hän kieppui\nympäri salia pikku lasten kera, lenteli \"teeren\" tai jonkun\npääkaupunkilais-nuorukaisen kanssa; -- Kallem oli näkevinään hänet\nonnesta säteilevänä jokaisen tanssin jälkeen ja kuulevinaan hänen\nhuudahtavan: \"Oi, miten hauska minulla on, Edvard!\" ja siihen hän\nnukkui.\n\nJa seuraavana päivänä -- hän oli juuri syönyt päivällisensä yksin ja\nnoudattaen totuttua tapaansa mennyt suureen saliin, sillä silloin\nRagni tavallisesti kävi soittamaan, -- aukenikin ovi ja Ragni, -- hän\nei uskonut omia silmiään! -- niin, Ragni se oli tuo, jonka silmät\nloistivat kaiken tuon turkispaljouden sisästä! Kallem antoi hänen\ntulla luokseen pehmoisena, lumivalkeana ja hyväilevänä -- ja nosti\nhänet käsivarrelleen ja kantoi hänet...\n\n\"Ei\", sanoi Ragni, kun he hetken kuluttua istuivat rauhassa, \"nyt\nsiellä alkoi jo käydä yksitoikkoiseksi ja minä kaipasin sieltä\npois.\" -- \"Sinulla on vino nenä!\" -- \"Ja entäs sinä kun olet ollut\ntanssiaisissa!\" -- \"Sinulla on vino nenä!\" -- \"Sitä tuskin huomaa.\nMutta tiedätkös, Karl ei olekaan niin kiltti? Nyt minä sanon sen\nsinulle.\" -- \"Karl?\" -- \"Niin, minua kohtaan kyllä! Minulle hän\non kovin kohtelias, et voi kuvitellakaan, miten hyvä hän on minua\nkohtaan. Mutta sisaruksiaan hän kohtelee aivan toisin, hän on\nkiivas, hyvin kiivas, oikkuileva ja itsevaltainen.\" -- \"No sen minä\nkyllä uskon.\" -- \"Tiedätkös mitä, senkin vuoksi minä halusin nyt\ntulla: me tahdomme olla kahden, eikö niin? Muuten hän on aina meidän\nkintereillämme.\" -- \"Mutta herrannimessä, oletko sinä häneenkin jo\nkyllästynyt?\" -- \"Sitä minä en lainkaan ole sanonut. Mutta se, että\nhän on aina meidän läheisyydessämme, se käy --\" \"-- ikäväksi?\" --\n\"Vaikkapa niinkin, ikäväksi kyllä, se on totta. Niin, minä olen paha.\nKuules, minä tahdon pyytää suita vielä yhtä, mutta ole nyt kiltti\neläkä sano minua kaunosieluksi!\" -- \"Mitä sitten?\" -- \"Älä anna\nKristen Larssenille tietoa, että minä olen tullut. Kuule, ethän tee\nsitä! Olkaamme kerrankin oikein rauhassa.\" -- \"Mutta nyt on tullut\nmuutamia lapsia, jotka --\" \"Ei, ei! Ei lapsiakaan! Voi eihän!\" -- Ja\nhän purskahti itkuun.\n\n\"Rakas, pikku Ragniseni --!\" -- \"Niin, -- niin, se on niin itsekästä,\nmutta minusta tuntuu kuin en jaksaisi, se ei sovi minulle.\" --\n\nHetkisen kuluttua kajahteli flyygelistä rikkaina sävelsointuina\nriemuhymni Ragnin kotiintulon johdosta; kauneuden henget leijailivat\ntalossa. Ne liihoittelivat ylhäällä laipion rajassa, laskeutuivat\nikkunoihin, kulkivat ovien kautta, ylös makuuhuoneeseen, kyökkiin,\nvirkahuoneeseen ja lauloivat, lauloivat, lauloivat, niin että\nkeuhkotautibasillit, joita tohtori tutki, karkelotahdissa kieppuivat\nvasten surmaajaansa; -- laulu aukaisi kyökin oven, niin että kaikki\npestävinä olevat astiat joutuivat tanssimaan, kahvipannu kiehui\nyli ja tuolla ylhäällä vinnillä uusi samettikoristeilla varustettu\nleninki, jonka Sigrid oli rouvalta saanut jouluna, ja nyöreillä ja\ntupsuilla koristettu päällysvaippakin vaipuivat tanssiajatuksiin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nSeuraavana päivänä Kallem tuli Sissel Aunen, tuon pesijättären luota.\nHän oli purkanut vihaansa miehelle, joka ylenpalttisessa ilossaan oli\nlaittanut viulunsa kielet kuntoon, soitteli nyt kapakoissa ja joi\nitsensä humalaan. Kallem halusi koettaa hänen suhteensa samaa keinoa\nkuin Sören Pederseninkin ja meni sentähden Sörenin luokse päästäkseen\nhänen avullaan käsiksi tuohon tunteelliseen Auneen. Mutta hän\ntapasikin ainoastaan Aasen yksinään puodissa auttamassa yhtä Sisselin\nlapsista satulaan istumaan, niitä oli neljä kappaletta puodissa,\nviides nukkui sisähuoneessa. Sören Pedersen ei ollut kotona, hän oli\nKristen Larssenin luona, joka oli tullut sairaaksi. Kristen Larssen?\n-- Niin, hän oli ollut kovissa tuskissa ja oli jo sylkenyt vertakin,\nmutta hän ei halunnut puhua siitä tohtorille. Kallem aikoi heti\nlähteä sinne, mutta tahtoi ensin täällä vähän rahallisesti avustaa\nlasten ylläpitoa. Tarjousta ei kuitenkaan otettu vastaan. Tänään oli\nAase saanut myydyksi kahdet silat ja yhden vieterisängyn. Nyt oli\nheillä työssä lisänä eräs Aasen serkuista, nainen, jonka nimi oli\nmyöskin Aase; eroittaakseen heidät toisistaan Sören kutsui serkkua\nAasen Aaseksi.\n\nKallem tapasi Kristen Larssenin vuoteen omana, karvaisissa käsissään\nhänellä oli joku työ ja Sören Pedersen luki hänelle ääneen. Ikkunan\nja pöydän välisessä nurkassa, aivan perimmässä sopessa kyyrötti vaimo\nja neuloi sukkaa, huivi silmillä niin että kasvot olivat varjossa.\nHuoneessa oli tavattoman huono ilma. Nähdessään sairaan Kallem\nvallan säikähtyi, hän oli raihnaampi, harmaampi ja laihempi kuin\ntavallisesti. \"Oletteko syönyt rasvaista jouluna?\" -- \"Hm, meillä\noli sylttyä.\" -- \"Oletteko ennen tuntenut samallaisia kipuja?\" --\n\"Kyllä, välistä.\" -- \"Ei, ei niin kovia kuin nyt\", sanoi sukanneuloja\nnurkasta -- \"Onko teillä nyt tuskia?\" -- \"Ei tällä hetkellä! Mutta\ntuontuostakin.\" --\"Sydänalassako ja vatsassa?\" -- \"Niin.\" -- \"Ja\ntuskat uusiintuvat usein?\" -- \"Aivan niin.\" -- \"Se on kasvanut\nnopeasti\", sanoi vaimo penkiltään. Kallemin mieliala kiihoittui.\nMiksi hän ei ennen ollut ruvennut tutkimaan Larssenin terveydentilaa?\nVaimon katse seurasi häntä, hänen puikkonsa liikkuivat hitaammin,\nhän ikäänkuin jähmettyi. Tohtori koetti näyttää levolliselta, mutta\nvaimo ei antanut pettää itseään. Myöskin Kristen Larssenin kylmät\nsilmät tarkastelivat tutkivasti tohtoria. Kallem käski avata pellit\nja antaa niiden olla auki yöt ja päivät. Sören Pedersen nousi\navaamaan ne kiiruusti. Sekä Kristen Larssen että vaimo katsoivat\nhäneen paheksuen, eiväthän polttopuut olleet tohtorin. Voittaakseen\naikaa ja rauhoittuakseen Kallem otti ylös kirjat, jotka olivat\nsiinä lattialla. Ne olivat hänen omia englantilaisia kirjojansa\nja muuan konetaito-oppi, sitten hän rupesi tuijottamaan sairaan\nkäsissä olevaan työhön. \"Mikä se on?\" Sören Pedersen selitti, että\nse oli parannus Kristen Larssenin tekemään kutomakoneesen. Tämän\nselityksen aikana Larssen liikutteli sormillaan pyöriä ja puikkoja\nniin kätevästi ja hiljaisesti hyväillen, että helposti huomasi, miten\nrakas tuo keksintö hänelle oli.\n\nKaikkialla huoneessa, työpenkillä, lattialla, pöydällä oli\npaljon korjattavaa tavaraa, -- kelloja, pyssyjä, ompelukoneita,\nkahvimyllyjä, lukkoja, särkyneitä työkaluja. Kallemin revolveri\noli otettu ulos kotelosta ja hänelle sanottiin, että se oli ainoa,\nminkä Kristen Larssen oli joulun tienoissa saanut laitetuksi\nkuntoon. Sörenin puhellessa tästä oli Kallemilla tilaisuus miettiä,\nmitä tässä olisi tehtävä. Nyt hän oli siitä selvillä. Hän puheli\nruokajärjestyksestä ja kipua huojentavista lääkkeistä sekä pyysi\nSören Pederseniä mukaansa hakemaan viimemainittuja.\n\nHeti kadulle päästyään Kallem lausui, että Larssen oli mennyttä\nmiestä ja että hänellä oli epäilemättä pitkälle kehittynyt syöpä\nvatsassa.\n\nItsetyytyväinen sukkeluus hiipi esille Sören Pedersenin naamasta\nkaikenlaisia takateitä myöten, kasvonsa olivat tyhjät, ovet ja\nikkunat niissä selkosellään.\n\n\"Kohta voin sen varmuudella sanoa, ja silloin on teidän, joka\ntunnette hänet paremmin kuin minä, ilmoitettava se hänelle!\" Kallem\nunhoitti kokonaan puhua Aunesta.\n\nMuutaman päivän kuluttua tiesi koko pikkukaupunki, että tuhattaituri\nKristen Larssen lepäsi kuoleman omana syöpä-taudissa, olipa siitä\nuutinen sanomalehdessäkin. Siinä nimitettiin häntä \"paikkakunnallamme\nhyvin tunnetuksi konesepäksi ja keksijäksi\". Jokaisessa talossa,\njohon Kallem vain pistäysi, kyseltiin sairaasta, ja jokainen\ntuttava, jonka hän kadulla tapasi, tiedusteli häneltä Kristen\nLarssenin vointia. Kun Pedersen oli ilmaissut sairaalle hänen tilansa\ntoivottomuuden ja Kallem ensi kertaa tämän jälkeen tuli Larssenin\nluo, ei siitä mainittu sanaakaan. Larssen lepäsi vuoteellaan\nkäsitellen yhäti keksintöään, jotenkin heikkona tavattoman ankaran\ntuskakohtauksen perästä. Parta oli saanut kasvaa, koko näky teki\nmuuten vastenmielisen vaikutuksen. Vaimo kutoi nytkin, mutta oli\nsiirtynyt hiukan lähemmäksi vuodetta. Englantilaiset kirjat oli pantu\ntoiseen paikkaan ja tämä olikin ainoa ulkonainen merkki siitä, että\ntulevaisuuden tuumista oli luovuttu.\n\nKallem meni sieltä Sören Pedersenin luo ja sai tältä kuulla, että\nsairaalan entinen portinvartija oli käynyt Larssenia käännyttämässä,\nhän ei muka saisi missään nimessä joutua suoraan helvettiin. Larssen\nei ollut vastannut mitään, pyytänyt vain, ettei häntä häirittäisi,\nhänellä oli käsillä työ, joka oli juuri valmistumaisillaan. Sitten\ntuli pappi sinne. Tämä rupesi puhumaan asiastaan kauniimmin ja\nvarovaisemmin, mutta kentiespä senvuoksi juuri Larssen sillä kertaa\nkadottikin kärsivällisyytensä, hänen kiehuva sappensa purkausi\nkiivaiksi sanoiksi ja vaimo huivi silmillään ja sukankudin käsissään\nasettui merkitsevästi oven luo. Pappi ymmärsi ja lähti sävyisästi\nulos. Muurari Andersen-jutun jälestä pappi ei ollut enää sama mies\nkuin ennen. Se suututti sentään jonkun verran seurakuntalaisia.\n\nNuorten miesten yhdistyksen kokouksesta tuli lauluseura Kristen\nLarssenin asunnon edustalle ja viritti hiljaisella äänellä virren.\nSinne kerääntyi muitakin ihmisiä, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Tämä\ntapahtui juuri, kun sairaalla sattui olemaan ankara tuskakohtaus,\nhän sanoi tuntuvan siltä kuin olisi tuhat nuppineulaa häntä alinomaa\npistellyt, -- ja näiden kärsimysten aikana laulu häntä vaivasi, niin\nettä Kallemin täytyi sekaantua asiaan ja kieltää kaikki semmoiset.\nKaksi maallikkosaarnaajaa, entinen portinvartija ja eräs toinen\nkävi sairashuoneella tohtorille selittämässä, että tämä kaikki\noli tapahtunut hyvässä tarkoituksessa ja että ei käynyt laatuun\nkuolevalta kokonaan jumalansanan kuulemista riistää. Kallem kiivastui\nja vastasi heille kovia sanoja.\n\nKun hän eräänä iltana tavalliseen aikaan oli Kristen Larssenin\nluona, oli hän varmasti näkevinään ihmiskasvoja ikkunassa. Sairas\nkysyi juuri tohtorilta kuinka kauan hän eläisi ja lisääntyisivätkö\ntuskat aina vaan ankarammiksi, -- niin ettei Kallem välittänyt sen\nenempää ulkona olijoista, pyysi vain ripustamaan jotakin ikkunan\neteen. Hän mietti, voisiko hän lausua Larssenille sulan totuuden, ja\ntuli siihen johtopäätökseen, että se kävisi päinsä. Hän kertoi siis,\nettä se voisi kestää vielä noin kolme neljä kuukautta ja että tuskat\ntulisivat uusiintumaan yhä useammin, -- joskaan ei joka päivä yhtä\nusein eikä yhtä ankaroina. Vaimo kuunteli.\n\nKetään ei ollut ikkunan ulkopuolella, kun Kallem tuli ulos, mutta\nhiukan kauempana asteli kadulla eräs nainen, -- verkalleen, aivankuin\nodottaisi hän jotakin. Huomattuaan hänet nainen kääntyi tulemaan\nhäntä vastaan. Se oli hänen sisarensa. \"Sinäkö se katsoit Kristen\nLarssenin ikkunasta?\" -- \"Minä?\", vastasi Josefine, -- ja Kallem\nnäki hänen punastuvan, \"minulla ei ole tapana kurkistella ihmisten\nikkunoista.\" -- \"Anteeksi, mutta minä näin varmasti, että joku sieltä\nkatsoi.\" -- \"Niin, kyllä minä näin.\"!\n\n-- \"Tunsitko sinä heitä?\" -- \"Tunsin kyllä. Mutta minä olen tullut\npuhuakseni sinun kanssasi, Edvard. Minä tiesin, milloin sinun oli\ntapana käydä täällä.\" \"Mitä sinä minusta tahdot?\" -- nyt vasta hän\nhuomasi, että sisarensa oli kiihoittunut.\n\n\"Onko totta, että sinä olet sanonut ottavasi vastuun niskoillesi\nsiitä, että Larssen joutuu helvettiin?\" -- \"Enhän minä edes helvettiä\nuskokaan.\"\n\n-- \"Ei, mutta oletko sanonut niin?\" -- \"En tiedä. Mutta luulen, että\nen ole sanonut sellaista.\" -- \"Niin näetkös, löytyy sellaisia, jotka\novat toista mieltä kuin sinä, ja niitä loukkaa tuollainen puhe.\nTuollaisten sanojesi kautta sinä revit alas kaiken sen, mitä olet\ntäällä rakentanut, sen minä sinulle sanon.\" Kallem tunsi hänet taas\nnäistä sanoista. \"Niin, on tietysti mieletöntä lausua sillä tavoin.\nMutta totisesti on myöskin mieletöntä kiusata sellaista miestä kuin\nKristen Larssen. Niinkauan kun hänellä on ymmärrys päässään ei kukaan\nsaa häntä uskomaan helvettiin, joten voivat kernaasti antaa hänen\nolla rauhassa.\" -- \"Eihän ne sitä hänelle tahdokaan.\" -- \"No, mitä\nsitten?\" -- \"Sinä, Edvard, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja\nsinun itsesi vuoksi minä pyydän, ettet pilkkaisi vakavia ja kelpo\nihmisiä.\" -- \"Minä en ole tahtonut ketään pilkata, minä sanon vain,\nettä saisivat säästää vaivat sekä itseltään että häneltä\". -- \"Hän\non liian kylmäkiskoinen?\" -- \"Kylmäkiskoinen tai lämminsydäminen,\nse riippuu itsekunkin luonteesta ja siitä, miten hän on elänyt.\"\n-- \"Mutta ihmiset voivat elää niin, että sielu tulee kylmäksi, ja\nniin juuri on hän tehnyt.\" -- \"Kenties, mutta minä tunnen henkilön,\njoka on kylläkin lämminsydäminen, mutta ajattelee aivan samoin kuin\nKristen Larssen. Siis se ei siitä johdu.\" -- \"No, mistä sitten?\" --\n\"Tuhansista eri seikoista. Se nainen, joka tässä muistui mieleeni,\najattelee mieluimmin vertauksissa, siitä hetkestä saakka, kun hän\nnäki vanhan piirroksen kolminaisuudesta: suuren kolmipäisen ruumiin,\nja kuuli, että keskimäinen oli noiden kahden, isän ja äidin poika\n(tiedät kai, että pyhä henki oli alkujaan nainen), ei hän koskaan\nenää ole uskonut kolminaisuuteen, hän nauraa sille. Ja hän on, kuten\nsanoin, kylläkin lämminsydäminen.\" \"Äsjh!\" sähähti Josefine koko\nharminsa voimalla, \"lämmin hän ehkä voi olla, mutta hänen täytyy olla\n_saastainen_!\" Kallem tunsi piston sydämessään, Josefine tähtäsi\nRagnia. Sisar oli ilkeä ja näytti epämiellyttävältä aivan kuin\ntyttöaikoinaan, -- ja heti muuttui Kallemkin sen ajan poikanassikaksi\n--: läiskis! -- Josefine sai korvapuustin. Se osui hattuun, mutta\ntarkoitus oli rehellinen.\n\nSäihkyvin silmin Josefine hyökkäsi häntä kohti aivankuin heidän\nentisinä tappeluaikoinaan. Sisar kähisi: \"Minä luulen, että sinä --!\"\nja vallan säkenöiden kiukkua ja ylenkatsetta kääntyi ympäri ja meni\nmatkoihinsa.\n\nOliko joku heidät nähnyt? He olivat yksin kadulla. Kallem tunsi\nepämääräistä pelkoa: tämän saisi ehkä Ragni vielä maksaa.\n\nKallem luuli, että sana \"saastainen\" Josefinen suussa tarkoitti\nRagnin entisyyttä -- ja siksipä se kiukuttikin häntä kovin. Mutta\nmitä olisikaan hän tehnyt, jos olisi tietänyt, että se vielä enemmän\ntähtäsi Ragnin nykyisyyttä? Kun papin perhe kotiin tulonsa jälkeen\noli pysyttäytynyt heistä erillään oli siihen syynä ollut sekin,\nettä Jumalan pilkkaajaa Kristen Larssenia oli suosittu Kallemin\nkodissa ja että Ragni oli opettanut hänelle englanninkieltä ja että\nKallemilla oli ollut tapana keskustella hänen kanssaan. Useimmat\nseurakuntalaiset pitivät Kristen Larssenia jonkinlaisena perkeleenä\nja kun nyt nämä uudet tulokkaat, sekä mies että vaimo olivat\nlyöttäytyneet Larsseniin samoinkuin sitä ennen Sören Pederseniin,\nniin pidettiin sitä tahallisena ärsytyksenä. Heti sen jälkeen oli\nKarl Meek tullut taloon ja sitten oli Ragni nähty aina vain hänen\nseurassaan. Vihdoin he olivat yhdessä matkustaneet salokylään,\n-- enempää ei tarvittu, varsin kun oli kysymys miehensä luota\nlähteneestä naisesta, joka oli sitäpaitsi vapaa-ajattelija ja\nennenkin tehnyt aviorikoksen.\n\nJosefine oli tullut rehellisesti varoittamaan veljeänsä. Jos hän\nolisi saanut rauhassa puhua, olisi hän kertonut kaiken tämän, hän ei\npeljännyt veljeänsä ja hän piti hänestä paljon. Nyt meni hän kotiin\ntuskastuneena veljensä ylenkatseesta.\n\nHänen salattu kärsimyksensä puhkesi esiin, ensin katkerana vihana\nsitä naista kohtaan, joka eroitti veljen sisaresta, mutta sitten\nkaikkea vastaan, joka oli siihen syynä. Muurari Andersenin kuolema,\n-- mitä syvemmin se vaikutti hänen mieheensä, sitä selvemmäksi tuli\nheidän välinen eronsa -- ja vieläpä niin sopimattomaan aikaan.\nKaikki, mistä Tuft itseään soimasi, oli oikeastaan myönnytyksiä\nvaimolleen, ja nyt juuri tahtoi hän tehdä siitä lopun. Pahemmin ei\nolisi voinut sattua.\n\nViereisessä talossa asusti vanha mummo, papin äiti. Hän halveksi\nvastapäätä olevaa taloa. Ei hän koskaan sinne jalallaankaan astunut\nsilloin kun siellä oli vieraita, harvoinpa hän muulloinkaan sinne\ntuli, ainoastaan kotihartaushetkiin ja päivällisille kirkollisina\njuhlapäivinä. Miniän koko olento, tanssiminen, puvut ja ystävättäret\nolivat hänelle kauhistus ja papin ainainen liehakoiminen syntiä.\nPikku pojasta sai hän vakoilijan. Josefine istui eräänä kesäpäivänä\navatun oven toisella puolen ja kuuli hänen kysyvän pojalta, ketä\nsiellä edellisenä päivänä oli ollut vieraina, mitä he olivat syöneet,\nolivatko juoneet viiniä ja monenkolaista. \"Mummo kysyy, meneekö äiti\ntänäänkin kaupungille\", sanoi poika kerran. \"Ja sitten hän kysyy,\nmitä isä sanoo äidille, kun äiti tulee kotia, ja onko isä nukkunut\nmeidän kanssamme ylhäällä.\"\n\nJosefine kesti sen rauhallisesti. Mutta se seikka, että hän tiesi\nanopin olevan papin kristillisten neuvojen takana, ei hänen\nluonnettaan tehnyt ollenkaan taipuisammaksi. Hän aikoi elää niinkuin\nitse halusi, mies saisi tehdä samoin.\n\nSillä Ole Tuftille tämä oli samaa taistelua kuin nuoruudesta lähtien,\ntaistelua, joka oli alkanut silloin, kun hän oli Josefinen vuoksi\nhylännyt lähetystyöunelmansa, ja aina oli tulos ollut sama: rakkaus\nsorti hänet. Ei senvuoksi, että Josefine häntä viekoitteli, ei,\npäinvastoin! Kun Josefine joskus kyllästyi sekä häneen että kaikkeen\n-- sillä siinä naisessa kulki voimakkaat vihurit --, niin silloin oli\nhän Olen mielestä kaunein, himoittavin, aivankuin tarujen naiset.\nSilloin hän ei voinut vastustaa.\n\nMutta se suuri tehtävä, jonka Jumala antoi hänelle ystävän\nsairasvuoteen ääressä, se näytti hänelle, mitä hän elämässään oli\nlaiminlyönyt: siinä oli hedelmä hänen myöntyväisyydestään!\n\nKun hän itsensä koettelemisessa oli päässyt niin pitkälle, että hän\nvoisi puhua asiasta vaimolleen, oli Josefine juuri oman sisällisen\nkamppailunsa vallassa. Tuon saamansa korvapuustin jälkeen hän oli\nheti selvillä, mitä nyt oli tehtävä -- kosto oli hänen mielityötänsä\n--, mutta samalla hän käsitti, että veli oli havainnut hänenkin\nkieron asemansa. Siitä saakka, kun oli tanssinut veljensä kanssa,\nhän tiesi, ettei kukaan häntä ymmärtänyt niin hyvin kuin Edvard, ja\nheidän viime kohtauksensa selvitti hänelle, että veli halveksi hänen\nsekaantumistaan uskontoasioihin. Ja siihen hänellä olikin oikeus. Ei\nkoskaan hän ollut tehnyt suoraa tiliä, aina vain tyytynyt siihen,\nettä hänen miehensä uskoa ja toimintaa kunnioitettiin ja että hän\nitse sai olla rauhassa. Niin ei saanut enää jatkua, hän ei sietänyt\nveljensä ylenkatsetta.\n\nPappilassa pidettiin hartaushetkiä aamuin ja illoin, silloin astui\naina mummo ensin sisään, hänen jälestään palvelustytöt ja viimeksi\npappi. Josefine ei tullut aina aamurukoukseen, iltarukouksenkin hän\nlaiminlöi, silloin kun sattui olemaan vieraita. Pappi aloitti ja\nlopetti hartaushetken sopivalla rukouksella. Viime aikoina olivat\nrukoukset olleet pitkiä ja hartaita, -- ja Josefine jäi niistä pois.\n\nNämä juhlalliset toimet kiusasivat häntä, yleiset vielä enemmän kuin\nyksityiset. Viimemainitut tapahtuivat aina nukkumaan käydessä, kun\npoika oli jo unessa, ja yhteinen hartaushetki päättynyt. Jos Josefine\nsellaista edeltäkäsin aavisti, meni hän sänkyynsä, eikä pappi häntä\nsilloin aina seurannut. Mutta tänä iltana hän tuli. Josefine oli\nkuullut sen jo hänen askeleistaan kansliassa ja hän kuuli nyt hänen\nastuvan portaita ylös. Hän ei avannut ovea ja antoi suuren lampun\npalaa. Mutta kun nyt Ole tarttui oveen, sanoi hän: \"Sinä et saa tulla\nsisälle.\" -- \"Kyllä.\" - \"Ei ennenkuin minä olen riisuutunut.\" --\n\"Minä odotan.\" -- Ole meni alas jälleen ja Josefine jatkoi verkalleen\nriisuutumistaan.\n\nTämä huone oli yläpuolella pastorin kansliaa, ikkunat olivat\npuutarhaan päin. Sen oikealla puolella vieraskamarin yläpuolella\noli Josefinen pukeutumishuone ja vasemmalla pukuhuone. Tämän\nsein'vierelle nousivat portaat kanslian eteisestä. Nyt kuuli Josefine\ntoista kertaa miehensä askeleet portaissa, mutta silloin hän oli\njo sängyssä. Ovi oli keskellä seinää, vastapäätä ikkunoita, heidän\nvuoteensa olivat oven oikealla puolen, Josefinen lähinnä. Poika\nnukkui oven vasemmalla puolen, pukuhuoneen seinän vieressä.\n\nPappi ei enää kysynyt, saisiko tulla, vaan avasi oven. Josefine\nlepäsi valkeassa yöpuvussaan, musta tukkansa oli tavanmukaisesti\nsolmittuna. Pää oli vasemman käden nojassa, aivankuin olisi hän\nponnahtamaisillaan istumaan.\n\nPappi istahti hänen sänkynsä laidalle, Josefine, siirtäytyi heti\nhiukan syrjemmälle, ikäänkuin ei olisi sietänyt hänen lähestymistään.\nPappi oli synkkä. \"Josefine, sinä et välitä minusta, se ei ole oikein\ntehty, minä kaipaan lohdutusta ja neuvoja. Tuo entinen levottomuus\non vallannut minut, eikä selvitystä voida nyt pitemmälle lykätä.\" --\nHän katsoi surullisesti vaimoonsa, Josefine katsoi häneen, mutta ei\nvastannut mitään. \"Sinä tiedät, mikä minua vaivaa. Minä elän täällä\nluonasi onnessa ja nautinnossa ja seurakunnassa minua kunnioitetaan.\nMutta tällaisessa elämässä ei jumalanmies kehity luonnollisella\ntavalla. Äsken minut punnittiin ja löydettiin köykäiseksi.\" Hän\nkätki kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa, aivankuin rukoillen.\n\"Rakas, rakas Josefine!\" -- nyt katsahti, hän ylös - \"auta minua!\nMinun täytyy muuttaa kaikki ympärilläni, minun täytyy elää ja toimia\ntoisella tavalla.\" -- \"Millä tavalla?\" -- \"Niin, minä en ole pappi,\netkä sinä ole papin vaimo, meidän tahtomme turmeltuu!\" -- \"Kaikki\nsinun yrityksesi alottaa toisenlaista elämää, Ole, alkavat aina\nminusta ja minun talostani. Alota itsestäsi! Minä olen sellainen\nkuin haluan, ole sinä sellainen kuin sinä haluat. Ja koti, niin, se\non ainoastaan sellainen kuin pitääkin olla perheellä, jolla on makua\nja varoja. Jos se ei sellaisenaan sinua miellytä, niin onhan sinulla\nomat huoneesi, järjestä ne miten vain tahdot. Jos tahdot elintapaakin\nmuuttaa, niin sano vaan!\" -- \"Niin\", vastasi pappi, \"sinä voit\nsen saada supistumaan yksistään huoneiden tai jonkun ruokalistan\nmuutokseen.\" -- \"Tuollaisille yleisille valituksillesi minä en\nanna vähintäkään arvoa.\" -- \"Siksi, ettet ymmärrä niiden henkistä\nperustusta.\" -- Josefine kalpeni. \"Minä en tiedä muuta\", vastasi hän\nkylmästi, \"kuin että minä en tahtonut olla niin aistillinen kuin\nsinä, -- ja siitä se alkoi.\" -- \"Tuota sinä annat minun kuulla joka\nkerta. Mutta minä en häpeä sitä, että ensimäinen ristiriita syntyi\nliian voimakkaan lihanhimon ja sinun vastustuksesi johdosta, se minut\njuuri herätti. Minä en häpeä sitä. Sillä kun minä tahdoin, että me\nuudistaisimme --\" -- \"Kielsinkö minä sen ehkä sinulta?\" keskeytti\nJosefine. \"Niin, alkaakseni itsestäni kielsin sen, -- alota sinäkin\nitsestäsi, Ole!\" -- Pappi nousi seisomaan: \"Sinä et käsitä minua,\nsinä et käsitä Jumalan tahtoa meidän suhteemme. Minä pysyn siinä\nmielipiteessä, että sinussa, Josefine on jotain epähengellistä,\nsinä et ole koskaan heltynyt katumaan tai rukoilemaan, et koskaan\nantautunut autuaallisesti ylistämään Jumalaa, sinun mielesi ei\nhalaja tuonne äärettömyyteen, vaan ainoastaan maailmaan. Sinulla on\nkylliksi tahtoa olla kristitty, mutta sinä et tee mitään sen hyväksi.\n-- -- Sinä et vastaa? Etkö siis tahdo sitä koettaa? Nyt, minun\nkanssani? Josefine! Voi, miten minä kärsin -- sinunkin tähtesi.\"\nHän istuutui taas nöyrästi vaimonsa viereen. -- \"Tarkoitatko, että\nminun pitäisi seurata sinua zulujen maahan?\" vastasi Josefine\nkylmästi. -- \"Minä tarkoitan, että me yhdessä tulisimme täydellisiksi\nkaikessa hyvässä, rakas Josefine, sitten saa Jumala meitä johtaa.\"\n-- \"Lörpötyksiä minä en ymmärrä\", vastasi Josefine, \"sano suoraan,\nmitä meidän olisi tehtävä?\" -- \"Meidän pitää uskossa Jeesukseen\nelää vähäosaisten hyväksi ja heidän keskellänsä.\" -- \"Kuule, Ole,\nsitä minä osaan paremmin kuin sinä. Sinä et ole koskaan valvonut\nöitä sairasvuoteen ääressä köyhissä kodeissa, mutta sen teen minä\nuseinkin. Ja minä olen perustanut 'keskinäisyyden'\" (näin sanottiin\nkaupungin parempiosaisten naisten yhdistystä, siinä oli jokaisella\njäsenellä omat köyhänsä, joille hän hankki työtä ja apua. Josefine\noli yhdistyksen johtaja ja jakoi toimet). -- \"Niin\", vastasi hänen\nmiehensä, \"sinulla on hallinnollista kykyä -- kuten veljelläsikin.\nMutta se ei ole sitä, jota minä tarkoitan: elää itse isosti ja vain\njoskus alentua käymään vähäosaisten luona, ei, minä tarkoitan, että\nmeidän on elettävä heidän keskellänsä ja omistettava koko elämämme\nheidän hyväkseen.\" -- \"Pitääkö meidän myydä talo? Muuttaako tuonne\nkaupunkiin? Sano, mitä sinä oikein tahdot!\" -- \"Jos Jumala meidät\nsiihen pakoittaa, on sekin tehtävä! Mutta se on tehtävä uskossa,\nJeesuksen tähden, Josefine, muuten se ei merkitse mitään.\" --\nJosefine ei vastannut sanaakaan.\n\n\"Mitä sanot sinä, Josefine? Etkö tahdo, että me alottaisimme oikeata\nkristityn elämää?\" Hän katsoi rukoilevasti vaimoonsa, hänen kätensä\nhaki vaimon kättä: \"Josefine!\" Tämä veti kätensä pois. \"Ei, sinä\ntiedät, etten minä käsitä, minkävuoksi minun olisi tehtävä oma\nelämäni viheliäiseksi, se ei hyödyttäisi ketään ja minua se vain\nvahingoittaisi.\" -- \"Elä sano niin! Jospa koettaisimme? Elää uskossa\nJeesukseen, yksinomaan tehdäksemme hyvää toisille?\" -- \"Joutavia!\nNiin, samantekevää, vaikka se sinua loukkaisikin, mutta se, mitä\nminun olisi uskottava Jeesukseen auttaakseen köyhiä, on turhaa\npuhetta. Niin, se ei hyödytä. Minä sanon, mitä ajattelen.\" -- \"Jos\nsinä _uskoisit_ Jeesukseen, niin ymmärtäisit myöskin perusteen.\"\n- \"En minä ole koskaan sanonut, etten usko Jeesukseen.\" -- \"Oi,\nJosefine, tuollainen ei ole mitään uskoa! Ethän sinä edes käsitä,\nmitä usko onkaan! Tuohon sinun suureen puutteellisuuteesi olen minä\nvikapää, minä sinun kanssasi elän vuodet läpeensä pääsemättä sen\npitemmälle!\" Hän kumartui vaimonsa ylitse, hänen silmänsä olivat\nkyyneleissä. \"Miten ihanata meidän yhteinen elämämme olisikaan, jos\nsinä tahtoisit taipua Jumalan edessä, -- sillä piileehän sinussa\nsuuria voimia, -- oi, miten sinua rakastan\" -- hän tahtoi syleillä\nhellästi vaimoaan. -- \"Osjh!\" sanoi Josefine ja ponnahti istumaan.\n\nPappi hypähti ylös kuin neulan pistämänä. Josefinen silmät\nsäkenöivät, -- sitten hän laskeusi taas pitkäkseen vuoteelle molemmat\nkädet pään alla. Hänen rintansa kohoili kiivaasti, hänen mielensä oli\nkuohuksissa. \"En tiedä, uskallammeko Jumalan silmien edessä jatkaa\nnäillä ehdoilla\", sanoi pappi. -- \"Tee niinkuin tahdot.\"\n\nPappi kääntyi poispäin, sillä hän katsoi arvoaan alentavaksi vastata\nmitään. Pikku poikanen äännähti unissaan ja vääntelihe aivankuin\nhäntä olisi häiritty. Tuft katseli häntä, pienokainen nukkui\nkäsivarsi pään alla ja suu puoleksi avoinna. Tuft tunnusteli hänen\notsaansa, sellainen oli ollut hänen isällään ja sellainen oli hänellä\nitselläänkin, hiukset myöskin, vieläpä pienen käden rakenne, sormet\nja kynsien asemakin. Mutta kerran kai tulisi sekin päivä, jolloin\ntämä poikakaan ei olisi enää hänen omansa, -- jos tällaista jatkuisi.\n\n\"Niin, Josefine, -- näin tämä ei saa jatkua. Jumala auttakoon meitä\nmolempia, mutta taistelua ei enää lopeteta.\"\n\nHänen sydämellisen hyvyytensä takaa oli hänen luonteensa mahtava\npuoli astumaisillaan etualalle. Josefine tunsi sen ja hänenkin\nsisässään kuohahti. Pappi asteli kansliassaan edestakaisin kauan\nja levähtämättä, hän ei tuntenut mielessään epäilystä. Josefine ei\nvoinut nukkua.\n\nKun Kristen Larssen oli saanut tietää tilansa toivottomuuden, tappoi\nhän jo seuraavana päivänä itsensä. Tämä säikäytti ihmisiä hirveästi,\noltiin kuin kummituskauhun vallassa, tuskinpa uskallettiin kulkea\nhänen asuntonsa ohitse. Levisipä huhu, että Kallem olisi muka\nlainannut revolverinsa Larssenille sitä varten, mutta sen julistivat\nperättömäksi Larssenin vaimo, Sören Pedersen ja Kallem itse.\n\nKristen Larssen oli päättänyt päivänsä ilmoittamatta siitä\nedeltäkäsin kenellekään ja kiittämättä ketään. Vaimolleen hän oli\nsanonut, että pikainen kuolema olisi parasta hänelle. Mutta ei siitä\nheidänkään välillään oltu mitään päätetty eikä sovittu eikä Larssen\nollut hänellekään hyvästiä sanonut. Larssen oli lähettänyt vaimonsa\nhakemaan Sören Pederseniä, sillä välin kömpinyt ylös ja hänelle\nominaisella perusteellisuudellaan tehnyt tekosensa.\n\nTavanmukainen hautaus kiellettiin, hautausmaan pohjanpuoleisessa\nkiviaidan nurkkauksessa osoitettiin paikka, ja sinne kaivoi kolme\nmiestä hänelle haudan. Hautajaispäivänä oli ilma hyvin kolea, ja\nolipa paljon sellaisia ihmisiä, jotka sitäkin sanoivat jumalan\nlähettämäksi. Epätavalliseen aikaan, iltapäivällä näet, laskettiin\nKristen Larssen maan poveen ilman kellojen soittoa, ilman pappia,\nilman veisuuta. Läsnäolijoista oli Aune enimmän huomiota herättävä,\nsillä hän oli humalassa ja keppelehti joka paikassa, -- niin vähissä\nvaatteissa, että ihan värisytti katsellessakin tuota sinertynyttä\nmiestä. Sören Pedersen pyysi häntä monesti olemaan hiljaa, mutta\nsiitä ei ollut apua. Sörenin kiiltävästä naamasta ei näkynyt muuta\nkuin nenä, silmät ja vähän poskia, alaosa oli suuren, moneen\nkertaan kaulan ympäri kierretyn villahuivin ja yläosa silmille\npainetun karvalakin peitossa, käsissä hänellä oli norlantilaiset\nrukkaskintaat -- sellaiset, joita kalastajat käyttävät, ja jalassa\nkallokkaat. Sören Pedersen oli lihonut, palttoo oli käynyt ahtaaksi,\nnoine laitoksineen hän näöltään muistutti hummeria. Aase, jolla\noli yllään lyhyt vaippa ja päässä karvalakki, pysyttelihe lesken\nrinnalla. Tämä oli pitkä ja laiha nainen, jalassa kallokkaat ja\npuettuna pitkäliepeiseen vaippaan, joka oli yhtä leveä ylhäältä\nkuin alhaaltakin, päässä hänellä oli musta villahuivi, ja selvästi\nhuomasi, että hän koki peitellä kasvojaan. Aune kekkelehti kertomassa\njokaiselle, että hän oli ollut \"viemässä lesken tavaroita asemalle\".\nJa nyt hän oli \"sulkenut talon, hik\", ja näytteli \"avainta\nthaskustaan\". Täältä aikoi leski mennä suoraa päätä asemalle ja\nmatkustaa erään parin peninkulman päässä asuvan sukulaisensa luo,\nsieltä jatkaisi hän matkaa synnyinkyläänsä. Paitsi näitä neljää\noli läsnä kaksi haudankaivajaa, toinen seisoi lapioonsa nojaten,\ntakkisillaan ja rukkaset kädessä, seisoi siinä ja pureskeli koko\najan tupakkamälliä, toinen tirkisteli ruskean partansa sisältä, oli\nkumaraselkäinen ja näytti nyrpeältä.\n\nKiviaidan vierustalle oli tuiskunnut lunta ja pakkautunut siinä\nkovaksi hangeksi. Karl Meek ja Ragni tulivat kävellen ja asettuivat\nseisomaan hangelle. Kaikki odottivat Kallemia, joka oli viivästynyt,\nmutta saapui nyt kiirettä pitäen paikalle. Hän nosti lakkiaan\nleskelle ja muiden häntä tervehdittyä astui hän haudan ääreen. Hän\ntahtoi kernaasti lausua muutaman sanan, mutta odotti, että sitä ennen\ntapahtuisi jotain. Kun mitään ei kuulunut, lausui hän:\n\n\"Minä en tunne sen miehen entisyyttä, jonka me nyt hautaamme,\nenkä tuntenut häntä itseäänkään. Olen kuullut, että hänellä\noli toisellaiset mielipiteet uskonasioista kuin niillä, joiden\nkeskuudessa hän eli ja hän on niiden vuoksi saanut kärsiä\nrangaistuksen. Sekä hänen että vaimonsa elämän päämääränä oli\npäästä vapaaseen Amerikaan.\" (Amerikaa mainitessa alkoi kuulua\nnyyhkytyksiä.) \"Hän yritteli opiskella englanninkieltä, se merkitsi\nhänelle samaa kuin siipien hankkiminen.\n\n\"Mutta tämän lausuttuani ja lisättyäni vielä, että hän totisesti oli\nlahjakkain mies, jonka täällä olen tavannut, niin olenpa lausunut\njotenkin kaikki, mitä hänestä tiedän.\n\n\"Senpävuoksi minä en voikaan häntä tuomita. Minuun teki hän usein\nsellaisen vaikutuksen kuin olisi häntä paleltanut. Kylmyys hänen\nympärillään oli tunkeutunut hänen olemukseensakin.\n\n\"Niin on siis käynyt, että ainoastaan me viisi kuusi henkeä\nolemme hänelle jäähyväisiä lausumassa. Mutta kaikki ne, joita\nhänen kekseliäs toimintansa on hyödyttänyt, ja varsinkin kaikki\nne tuhannet, joiden elämää hänen keksintönsä ovat keventäneet\nja senkautta tuottaneet suurempaa iloa kuin muuten olisi ollut\nmahdollista, -- kaikki ne ovat hänelle kiitollisuuden velassa ja\nheidän kiitoksensa tahdon minä julkilausua.\"\n\nTuli hiljaisuus, kylmä lumi narahteli jonkun liikahtaessa,\nmutta kukaan ei halunnut lähteä. Silloin hoiperoi Aune haudan\nreunalle. \"Niin, niin, kiitoksia paljon myöskin viulusta! Ja -- ja\nsyntien-anteeksiannosta, ja, ja voi hyvin\", -- hän oli vähällä pudota\nhautaan. Sören Pedersen tarttui harmistuneena hänen käsivarteensa,\nkääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi: \"Kuules nyt, pikku Aase, sinä\nluet niin kauniisti isämeidän, tee se nyt!\" Ja Aase astuikin esille,\nriisui kintaansa ja pani kätensä ristiin. Kaikki miehet paljastivat\npäänsä ja loivat katseensa maahan ja Aase luki isämeidän-rukouksen.\n\nTämän jälkeen putosivat ensimäiset multamöhkäleet arkun kannelle,\nkuului siltä kuin olisi se murskautunut niiden painosta.\n\nVaimo astui Kallemin luo. Nyt vasta sai hän nähdä lesken läheltä,\nkyynelten murtamana, valvonnasta rasittuneena, melkein kaikki\nvoimansa ja viimeisen toivonsa kadottaneena. Mutta lujasti puristi\nhän Kallemin kättä, katsoi häneen syvin ja ääretöntä tuskaa\nkuvastavin silmin ja liikutustaan pidättäen nyökäytti hänelle\npäätään, hän ei voinut puhua. Sydämellisempää kiitosta ei kukaan\nole osakseen saanut. Myöskin pudisti hän Ragnin kättä, josta\ntämä säikähtyi kovin, sillä Ragni ei tiennyt sitä ansainneensa.\nLeski läksi kiiruhtamaan toisten ohitse kaupunkia kohti, Sören\nPedersenin ja Aasen oli vaikea seurata. Mutta Ragni tarttui Kallemin\nkäsivarteen, hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä kaulaan ja itkeä\nääneensä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKristen Larssenin taio jäi autioksi. Ei kuulunut ostajia eikä\nvuokraajia ja samoinkuin taloa kartettiin myöskin hänen ystäviään.\nJos Sören Pedersenin toimeentulo olisi riippunut enemmän kaupungista\nkuin maaseudusta, olisi hänen käynyt huonosti. Ragni ei tietänyt\nmitään siitä, että häntä näihin aikoihin pidettiin silmällä enemmän\nkuin ennen ja että hänestä puhuttiin enemmän kuin tavallisesti,\neikä osannut olla lainkaan varuillaan. Yksistään jo se seikka, että\npapin perhe kieltäytyi seurustelemasta hänen kanssaan, saattoi hänet\nalttiiksi panetteluille. Ja hän tahtoi olla lisäämättä vettä myllyyn.\n\nKaikkea sitä vastaan, mitä nyt keksittiin, ei Ragni saattanut\npuolustautua, sillä hän ei sellaista aavistanut. Jos hän ja Karl Meek\njäällä pitivät toisiaan kädestä tai jos Karl sai hänet hymyilemään\nkiinnittäessään luistimia hänen jalkaansa, tai jos Ragni koetti\ntyrkätä Karlea hankeen, heidän seisoessaan kumpikin jalaksellaan\nKallemin reen kannoilla, tai jos he laskivat yhdessä mäkeä tai\nsoittivat nelikätistä, kun joku sattui olemaan vieraisilla heidän\nluonaan, -- niin aina oli joku huomannut silmäyksen, josta ei muka\nvoinut erehtyä, kuullut sanan, jolla muka oli salainen merkityksensä,\ntai nähnyt heidän suovan toisilleen vapauksia, jotka olivat muka\nmahdottomia muiden kuin niiden kesken, jotka olivat tottuneet vielä\nsuurempiinkin. Vuokralaisen kanssahan Ragni edelliselläkin kerralla,\nja nyt samoin, mitä Kallem voisi muuta odottaakaan? Siinä sai hän\noikeudenmukaisen rangaistuksensa.\n\nSören Kulen suku juorusi eniten. Se oli laajalti levinnyt suku\ntäällä sisämaassa, ja sillä oli vilkas mielikuvitus -- varsinkin\naistillisissa asioissa.\n\nOlisipa vain kuultu, miten Lilli Bing lasketteli Ragni Kulen\naikoinaan \"joka ilta\" menneen Kallemin huoneesen, sinnehän pääsi\nsamasta eteisestä. \"Mutta, hyvä ystävä, mitäpäs pahaa siinä oli, kun\nhe kerta pitivät toisistaan? Kukahan siinä nyt olisi voinut elää\nyhdessä tuon ilettävän Sörenin kanssa?\"\n\nEttei nykyisen rouva Kallemin tarvinnut mennä edes eteisenkään\ntaakse, oli itsestään selvää. Kerran sanoi Lilli Bing: \"kun ei hän\nkoskaan saa lapsia, niin mitä pahaa siinä sitten on?\"\n\nEivätkä asianomaiset kuulleet tästä mitään! Eivätkä saaneet\nedes noita tavallisia nimettömiä kirjeitä! Edellinen sattuma\nriippui kai siitä, että he seurustelivat tuskin kenenkään kanssa,\njälkimäisen aiheutti kai ihmisten luulo, ettei Kallem siitä sen\nenempää välittänyt, vapaa-ajattelijoillahan on höllät käsitteet\nsiveellisyysasioissa. Kevätpuolella nähtiin Kallemin saattavan\nvaimoaan ja Karl Meekiä laivalle, heidän piti näet mennä selän\ntoiselle puolelle, nähtiinpä myös, että hän oli laiturilla heitä\nvastassa maanantain aamupäivällä. Tiedettiinpä edelleen, että Kallem\noli poissa kotoa koko päivän ja nuo toiset sillä aikaa kahdenkesken\njoko puutarhassa tai sisällä huoneissa.\n\nKarlen tutkinto meni jotenkin hyvin, vaikka hän oli ollut koko\nlailla jännityksessä. Se päivä lähestyi, jolloin hänen olisi\nerottava isäntäväestään. Yleensä oli Ragnista ollut tämä yhdyselämä\nhauskaa, mutta Karlen epäsäännöllinen lukuhalu oli tuottanut hänelle\ntukaluuttakin ja Karlen intohimoinen luonne kehittyi samalla kun\nruumiskin voimistui. Hänen syvällinen kiintymyksensä Ragniin sitä\nhiukan vaimensi, mutta jo sen ilmenemistapakin kiusasi usein Ragnia.\nRakastihan Ragni tasaisuutta ja rauhaa. Hän ennusti, että Karlen\nkävisi kerran vielä huonosti, sillä Karl käytti liian suuria purjeita.\n\nRagni kaipasi yksinäisyyttä. Hän puhui siitä Kallemille, mutta\ntämä vain kiusasi häntä sillä, että tuskinpa kolmeakaan viikkoa\nkuluisi, niin Ragni jo kaipaisi Karlea. Karl Meek aikoi ensin viettää\nkesälomansa kotona, mutta lähteä sitten Saksaan antautuakseen\nmusiikki-alalle. Vaikka hän oli tottunut elämään ja ajattelemaan\nRagnin läheisyydessä, totellut ja alati ihaillut häntä, -- oli\nhänestä kuitenkin mieluista lähteä kulkemaan omin päin. Eron hetki ei\ntulisi olemaan kovinkaan tukala.\n\nMutta sitten hän eräänä päivänä vähää ennen lähtöään sattui olemaan\nerään toverinsa luona, -- ainoan, jonka luona hän silloin tällöin\noli pistäytynyt koko sinä aikana, jolloin hän Kallemilla oli asunut\n--, ja lähdöstä puhuttaessa virkkoi toveri: \"Sanoppas nyt oikein,\nmillaisissa väleissä sinä olet rouva Kallemin kanssa?\" Karl ei\nkäsittänyt hänen tarkoitustaan ja alkoi ylistellä Ragnia. Toinen\nkeskeytti: \"Niin, tuon minä kyllä tiedän, mutta suoraan sanoen, --\netkö sinä ole jonkinlaisissa suhteissa häneen? Ihmiset juttelevat\nsellaista.\" Karl kysyi, millä oikeudella hän sellaista sanoi! Hän\nsaisi vastata sanoistaan! Mutta ystävällä oli vain vakava tarkoitus\nvaroittaa Karlea, sillä hän oli itse vasta äskettäin saanut tiedon\ntästä huhusta, joka ei vielä ollut yleinen. Kärsivällisesti kesti\nhän Karlen raivon ja sai hänelle sanotuksi, että olihan aivan\nluonnollista, että ihmiset jotain arvelivat, siksi varomattomia he\nolivatkin olleet. -- --\n\nKallemilla ei voitu käsittää, mikä Karlelle oli niin äkkiä tullut.\nParina viimeisenä päivänä ei hän ollut sisällä, pistäytyi harvoin\nkotona ja oli käynyt yhtä hiljaiseksi, araksi ja synkäksi kuin\noli ollut sinne tultuaankin. Lähinnä oli otaksuttavissa, että hän\noli suruissaan pian tapahtuvan erohetken johdosta ja varsinkin\nsiksi, että täytyi erota Ragnista, mutta merkillistä oli, että suru\nvaltasi hänet juuri kolmen ja viiden välillä keskiviikkoiltana!\nKolmen ajoissa he olivat mitä hilpeimmällä tuulella soittaneet\nyhdessä, kello viideltä piti Ragnin kerrata hänen kanssaan muuan\nkohta viimeisessä tutkintoaineessa ja silloin tuli hän kotia niin\nhajamielisenä, että heidän täytyi keskeyttää. Siitä lähtien oli hän\nsitten sellainen ollutkin. Kallem kiusaili Ragnia sillä, että poika\noli muka rakastunut, se oli vallannut hänet juuri vähää ennen \"eron\nkatkerata hetkeä\". Kallem lauloi: \"Kaksi rastasta pyökin oksalla\nistui\", ja ennusti, että Ragni pian saisi vastaanottaa rakkauden\ntunnustuksen, otaksuttavasti runomuodossa, -- hän oli itse aikoinaan\nsellaisia rustaillut useitakin. Kukaties oli Karlella aikomus\nampuakin itsensä. Elköön Ragni vaan luulotelko, että tuonikäinen\nmies pääsee Ragnin vinosta nenästä vähemmällä kuin pienellä sydämen\nhaavalla.\n\nKun poika istui ja tuijotti Ragniin hirvittävän äänettömänä, ei\nsyönyt eikä puhunut ja kun hän soitti surumielisiä säveliä tai haki\nyksinäisyyttä, sanoi Kallem: \"Huh, kuinka elämä on kurjaa!\" Hän matki\npojan sammuvia silmäyksiä, huokaili kolme kertaa perätysten, repi\nmolemmin käsin tukkaansa ja ulvoi. Mutta Karlea itseään kohtaan hän\noli hyvin ystävällinen.\n\nKaikki pila katosi eron hetkellä, sillä Karl oli niin epätoivon\nvallassa, ettei kukaan voinut puhutella häntä, vaan ainoastaan\nkiiruhtaa häntä joutumaan matkalle. Ragni ei halunnut lähteä\nsaattamaan asemalle, pojan liiallisuus peloitti häntä. Mutta nähtyään\nhänen jäävän portaille Karl hyppäsi alas vaunuista ja kiiruhti hänen\nluokseen. Ragni väistyi, mutta hän seurasi jälestä, katsoi Ragnin\nsilmiin ja itki niin, että palvelustyttö, joka seisoi taampana,\nrupesi säälistä myöskin itkemään. Ragni pysyi kylmänä ja ääneti,\nhän ei voinut aavistaa, että Karl nyt menetteli kauniimmin ja tunsi\nsyvemmin kuin koskaan ennen.\n\nAsemalla oli ihmisiä, jotka huomasivat sekä hänen surunsa että\nKallemin vakavuuden. Mutta varsinkin sen, että Ragni ei ollut mukana.\nOliko Kallem nyt saanut sen tietää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe seikka, että heidän yhdyselämänsä Karl Meekin kanssa päättyi tällä\ntavoin, jätti katkeran jälkimaun. He eivät puhuneet siitä keskenänsä,\nmolemmat he epäilivät, oliko oikein, että he olivat antautuneet\nsellaiseen kokeiluun. Olisihan heidän ehkä pitänyt edeltäkäsin\narvata, että se tulisi päättymään tällä tavoin. Mutta sitä he eivät\ntoisilleen sanoneet. Heidän oma yhdyselämänsä tuli sydämellisemmäksi,\nKallem ei koskaan ennen ollut pysynyt niin paljon kotosalla eikä\nuhrannut niin paljon aikaa Ragnin hyväksi kuin nyt.\n\nKoko kesän seurasivat he innolla \"kuumepaviljongin\" valmistumista,\nkumpikaan ei väsynyt katselemaan sen rakentamista, sisustamista\nja kuntoon laittamista. Nyt, kun kaikki kesäteltit olivat siellä\nvalmiina, annettiin määräys kalustaa ja järjestää sairashuonekin\nuuteen uskoon.\n\nMutta heidän ollessaan yksin, toimissaan ja sairashuoneella,\npuutarhassa, kirjan tai pianon ääressä, tuli heidän elämäänsä\njoitakin sellaisia vivahduksia, joita he kauan olivat kumpikin\najatelleet, ja jotka kasvoivat juuri siksi, että niistä ei mitään\nmainittu. Kohta he eivät voineet enää toisiansa tavata lukematta\njotain toistensa silmistä.\n\nMiksi he eivät saaneet lapsia? Oliko vika Ragnissa? Eikö hän mitään\ntahtonut tehdä sen hyväksi?\n\nKallem oli vähitellen tullut huomaamaan, että Ragni oli liian ujo ja\nettä _hänen_ olisi mainittava siitä ensiksi. Eikö Ragni sitä itse\nuskaltanut sanoa? Eikö edes sanallakaan viitata siihen suuntaan,\njolloin Kallem voisi häntä avustaa puhumaan asiasta tarkemmin. Mikä\noli syynä? Pelkäsikö Ragni tutkimusta, -- mahdollista leikkausta?\nAina hänet nähdessään tunsi Kallem, että nyt hän ajatteli sitä. Ja\nRagni taas puoleltaan: Edvard kaipaa lasta. --\n\nElokuun lopulla sai Ragni paksun kirjeen, jossa oli Berlinin\npostileima, -- se oli Karl Meekiltä! Se oli heille molemmille\ntervetullut, niin, vieläpä suuremmassa määrässä kuin he ensin\ntahtoivat tunnustaakaan.\n\nKarl oli ollut Bayreuthin juhlanäytännöissä ja hän kuvaili nyt\nhehkuvin värein ja lennokkain sanoin niiden vaikutusta. Koko kirje\nkertoeli yksinomaan niistä ja vain neljä viisi riviä sisälsi\nkiitoslauseita ja terveisiä -- sekä lopuksi kysymyksen: \"saanko luvan\nkirjoittaa teille vastedeskin?\" Sekä Kallem että Ragni. ymmärsivät\nheti, että nämä neljä viisi riviä oikeastaan olivatkin kirjeen\nytimenä ja kaikki muu oli henkevää päällystä. Siitäpä Kallem juuri\npitikin ja tahtoi, että Ragni rupeaisi kirjevaihtoon Karlen kanssa,\nse voisi olla pojalle suureksi hyödyksi hänen ulkomailla ollessaan.\n\nTuntematta erikoista halua -- kuten monesti Karlen kanssa\ntyöskennellessään --, Ragni nöyrästi ja sulasta hyvyydestä istahti\npöytänsä ääreen, kyhäsi leikkisän kirjeen, sillä siten hän paraiten\npulmasta selvisi. Ja sai vastauksia, toisen toisensa perästä, pitkiä\nvastauksia, kokonaisia päiväkirjoja.\n\nEräänä päivänä lokakuun alussa oli Ragni puutarhassa korjaamassa\nhedelmiä ja kyökkikasveja. Hän oli juuri menossa kirkkotien aitauksen\nluo, kun samassa joku ajoi vaunuilla tietä ylös. Vaunuissa istui\nlihava mies, hän antoi vaunujen nytkytellä itseään aivankuin maito\nkiulussa. Ragnin kyyhkyset tulivat suhisten kirkon harjalta ja\nlensivät aivan vaunujen ylitse, siipien omituinen suhina sai miehen\nkääntämään päänsä sinnepäin. \"Olivatko ne kyyhkysiä?\" kysyi hän ja\najaja vastasi myöntävästi.\n\nRagni oli juuri nousemassa tikaportaille noppiakseen omenia puusta,\nmutta hänen täytyi tarttua äkkiä puun runkoon, sillä hän oli vähällä\npudota: tuo raskas ääni, tuo verkkaisa puhe, tuo norlantilainen\nyksitoikkoisuus oli Sören Kulen! Hänen sokeat silmänsä olivat\npuoliksi kääntyneet sinne päin, jonne kyyhkyset olivat lentäneet,\npuoliksi taas kohti ajajata, joka hänen kysymykseensä oli vastannut.\nHiljaa vierivät rattaat eteenpäin.\n\nSören Kuleko täällä? Sokea, puoliksi halvattu mies ei juuri\nmatkustele! Oliko perintö, joka kaksi kertaa oli joutunut hänelle,\noliko se tuonut hänet tänne?\n\nHetkisen kuluttua tuli Kallem kotiin. Ragni huomasi kohta, että\nhänkin oli nähnyt Sören Kulen, -- ja Kallem taas havaitsi heti, että\nRagni oli vetäytynyt saliin piiloutuakseen. Siellä he kohtasivat\ntoisensa, Ragni painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Hän tunsi\npahojen henkien liikkuvan ilmassa.\n\nKallem mietti itsekseen: Jos Sören Kule ottaa haltuunsa jonkun\nniistä tiluksista, jotka täällä ovat joutuneet sisaruksille, ja\nmuuttaa tänne, niin on Josefine ollut siinä jutussa mukana, hänen\n\"oikeudentuntonsa\" on siinä ollut vaikuttamassa.\n\nAinoa ihminen, jota kohtaan Kallem tunsi menetelleensä väärin\nsovittamatta tekoaan, oli tuo sokea mies.\n\nMinä tahdon mennä hänen luokseen, ajatteli hän, tahdon puhua hänelle\nsuoraan. Samalla voin selittää hänelle, että Ragnin vuoksi hänen ei\nolisi jäätävä tänne.\n\nHän sai pian tietää, missä Kule asui. Aivan heidän oman talonsa\ntakana, puistossa sairashuoneen sivulla!\n\nSe osa perintöä oli siis tullut Sörenin osaksi. Siinä hän siis tulisi\nelämään päivät pääksytysten! Kallem käyskenteli kauan päästäkseen\ntunteidensa herraksi, mutta vielä seisoessaan talon edustalla hän oli\nsiksi kuohuksissa, että työllä ja tuskalla sai itsensä hillityksi.\nTalo oli pieni, kaksikerroksinen kivirakennus, edustalla sijaitsi\npuutarha. Eteisessä kuuli hän astioiden kolinaa kyökistä ja katsahti\nensin sinne, -- siellä oli ruijalainen jättiläisnainen hihat ylös\nkäärittyinä, niin muuttumattomana kuin olisi hän eilen hänet\nviimeksi nähnyt. Kun ovi avautui, katsahti nainen häneen yli olkansa\nja tunsi heti tuon kookkaan, kaarevanenäisen ja tumma-kulmaisen\nsilmälasiherran, hymyili ja kääntyi häneen päin. \"Ettekös te ole\nKallem?\" laulahti hän. -- \"Kyllä.\" -- \"Minä kuulin eilen, että\nTe asutte täällä\", -- hänen hymynsä kävi leveämmäksi. Ah, sinä\nläskikala, sinä olet tiennyt sen jo kauankin -- ajatteli Kallem.\n\"Koskas te tulitte?\" -- \"Eilen tultiin.\" -- \"Kristianiastako?\"\n-- \"Niin. Kule on perinyt tämän talon ja sanonut elannon täällä\ntulevan huokeammaksi.\" Kallemin takana avattiin ovi. Hän kääntyi\nympäri ja näki jykeväruumisen miehen varovasti kurkistavan tuvan\novesta ja tirkistelevän häntä epäilevästi viisailla, pienillä\nsilmillään. Kallem sulki kyökin oven ja jykeväruumiinen astui\neteiseen painaen tuvan oven jälestään kiini; siinä he seisoivat nyt\nvastatusten. Mutta kyökin ovi avautui jälleen ja ruijalaisnainen\nhymyili tuolle jykeväruumiiselle. Kallem aavisti, että tässä\npiili suloinen salaisuus. \"Onko tämä sinun miehesi?\" -- \"Onhan se\nkesästä lähtien ollut.\" Mies näytti merimieheltä. \"Voiko saada\npuhutella Kulea?\" Jykeväruumiinen otti ylleen juhlallisen hahmon\nja lupasi mennä kysymään. Kauan hän siellä viipyi. Kallem kuuli,\nettä siellä keskusteltiin hiljaisella äänellä, kuului milloin Kulen\nyksitoikkoista ja venyttelevää puhetta, milloin toisen harvasanaista\nja kuivaa selittelyä. Sillävälin kertoi Oline miehestään. Tämä\noli käynyt seminaaria, suorittanut perämiestutkinnon, osasi\nespanjankieltä ja oli nyt Kulen sihteerinä ja asiamiehenä. Sitten\nhän jutteli lapsista, sanoi niiden olevan rouva Rendalenin\nkasvatuslaitoksessa länsirannikolla, -- muuten se kasvatuslaitos\nei nykyisin enää ollutkaan rouva Rendalenin huostassa, vaan hänen\npoikansa, \"hänen, joka asui meillä\". Ja sitten hän yhtäkkiä\nkysyä pölläytti: \"No, entäs rouvan-ne? Kuinkas hän voi? Teidän\nhelluksennehan hän sittenkin joutui, vai kuin-ka? Ei mutta, lystipä\non saada --.\" Nyt avautui ovi, jykeväruumiinen asettui juhlallisena\nsen ulkopuolelle: Kallem sai luvan mennä hänen sivuitsensa Kulen luo.\n\nKule istui samassa pyörätuolissaan, sama lauta jalkojen edessä, samat\nespanjalaiset kuvat ympärillään, samat olivat huonekalutkin, vaikka\nniitä verhosivat nyt jo toiset haalistuneet päällystimet. Flyygeli ja\nlasten askareet olivat poissa.\n\nItse hän oli harmaantunut ja tullut hiukan liikuntakykyisemmäksi.\n\"Rukkaskädet\" lepäsivät tuolin käsinojilla kuten ennenkin, suuri\npiippu oli vieressä ja sen koppa tyhjänä.\n\nKallem mainitsi nimensä. Kule ei vastannut, mutta hänen terveen\nkätensä pieni hytkäys ja muutamat ähkyvät äänet hänen kurkussaan\nilmaisivat, että hänen sisässään kuohuili.\n\nMyöskin Kallemilla oli suuri vaiva pysyttäytyä rauhallisena.\nTehdäkseen hetken kiusallisuuden lyhyeksi hän sanoi heti, että Kule\nei kai tietänyt, että he olivat nyt naapureita. Kyllä hän sen tiesi.\n-- \"Sitä minä en uskonut\", vastasi Kallem sellaisella äänensävyllä,\nettä helposti saattoi huomata, mitä hän tarkoitti.\n\nKule vaikeni.\n\n\"-- Aiotteko jäädä tänne asumaan?\"\n\n\"Aion.\" --\n\nKallem katseli tuota sokeata naamaa, se oli jäykkä ja ilmeetön.\nKallem tunsi, että ei maksanut vaivaa koettaa saada tuota miestä\najattelemaan, minkälaisia kärsimyksiä tämä tulisi tuottamaan\nRagnille. Kauhea vastenmielisyys valtasi hänet. \"Siinä tapauksessa\nminulla ei ole muuta sanottavaa\", lausui hän ja nousi lähteäkseen.\n\nKyökin ovi oli raollaan. \"Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä\nrouvalle!\"\n\nVasta ulkona muisti Kallem alkuperäisen asiansa, mutta tämä Kulen\nraaka kohtelu hänet siitä vapautti. No niin: tästälähin Kule oli\nheidän naapurinsa. Siis täytyi heidän kärsiä entisyytensä varjosta,\nheidän niinkuin muidenkin.\n\nHän läksi kävelemään kaupungin ulkopuolelle. Hän tunsi, ettei hän\nvoinut mennä suoraa päätä kotiin. Ragni ei kärsinyt nähdä pahaa\nmissään muodossa, Kallemin täytyi nyt ajatella, miltä kannalta tämä\nolisi otettava.\n\nRagni oli virkahuoneessa ja oli jo sytyttänyt lamput, kun Kallem\npitkältä kävelyltään saapui kotiin. Heti luki Ragni tuomionsa hänen\nkasvoistaan, -- niin, hän oli kuullut sen jo miehensä askeleista. Hän\nvaipui istumaan tuolille ja hänestä tuntui kuin olisi nyt kaikki ilo\nmennyttä.\n\nKallem koetti hänelle selittää, ettei hänen, joka oli syytön,\ntarvitsisi mitään pelätä, -- mutta Ragni puisti päätään, sillä eihän\nse ollut sitä. Ei, vaan sitä ilkeyttä ja kylmyyttä, sitä hän ei voisi\nkestää. Hän muistutti Kallemille, mitä Kallem oli lausunut Kristen\nLarssenin haudalla.\n\nMutta eiväthän he olleet Kristen Larssenin asemassa? Olihan heillä\nniin paljon sellaista, joka antoi lämpöäkin. Oli kyllä, -- mutta\nmaine! \"Ottamalla _sen_ minulta he riistävät kaiken lämmön.\" --\nJa hetkisen kuluttua: \"Se on juuri kylmyyttä.\" Hänen itkunsa oli\ntoisellaista kuin muulloin.\n\n\"Sitten me muutamme pois!\" huudahti Kallem.\n\nAivankuin olisi sen jo kauan sitten selväksi ajatellut, vastasi\nRagni: \"Missäpä olisi niin rikasta lääkäriä, joka voisi ostaa\nkaiken sen, mitä sinä olet tähän pannut? Ja sinun työsi? Jonka\nhyväksi sinä uhraat elämäsi ja joka tekee sinut onnelliseksi! Ei,\nEdvard!\" -- \"Mutta enhän minä voi työskennellä enää, jos sinä tulet\nonnettomaksi.\" Hän suuteli Ragnia. Ragni ei vastannut. -- \"Mitä sinä\nmietit?\" -- \"Minä luulen, että sinä voisit.\" -- \"Mitä minä voisin?\"\n-- \"Työskennellä ja tulla onnelliseksi ilman minuakin\", vastasi Ragni\nja purskahti itkuun. Edvard sulki hänet syliinsä odottaen hänen\nrauhoittumistaan, hänen täytyi tuntea, että oli loukannut miestään.\n\"Oikeastaan minä en sovellu sinulle.\" -- \"Mutta Ragni!\" -- \"Niin,\nhyvänä toverinasi kyllä, paraimpana koko maailmassa. Voi jospa saisin\nvielä kauan olla sellaisena!\" -- -- Hän pusertausi lujasti Edvardin\nrintaa vasten, ikäänkuin estääkseen häntä mitään virkkamasta.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSumuinen oli seuraava päivä. Vaikka Ragni oli nukkunut hyvin ja\nuneksumatta, tuntui hänen päänsä kuitenkin raskaalta, hän näki kaikki\neilisessä kylmässä valossa. Entinen loisto oli kaikkialta kadonnut.\nKyökkiin hän ei tahtonut ensin mennä lainkaan, sillä hän kuvitteli\nmielessään, että hän sieltä voisi ehkä nähdä talon, jossa Kule asui.\nVihdoin hän kuitenkin rupesi sitä epäilemään ja uskalsi mennä, --\neikä se näkynytkään sinne. Ei hän uskaltanut lähteä tavalliselle\naamukävelylleenkään puutarhaan, sillä saattaisihan tapahtua, että\nKule sattuisi ajamaan ohitse. Hän istahti flyygelin ääreen, --\nmutta nousi siitä heti taas ylös, ryhtymättä soittamaan. Sitten\nkirjoitti hän kirjeen Karlelle, jonka kahteen viime kirjeesen hän\nei vielä ollut vastannut, sillä jotainhan hänen täytyi hommata.\nNykyisen tunnelmansa vallassa hän kirjoitti, että pahuus, ilmenipä se\nsitten missä muodossa tahansa, valheena, salakavaluutena, polkevana\nvainoomisena, viekkautena, petoksena, oli aina _kuolonkylmyyttä_.\nSitä vastaan me taistelemme. Elämä on lämpöä. Toiset ihmiset ovat\nvilustumiselle enemmän alttiita kuin toiset, aivan samoin kuin\nmuutamilla on heikompi kyky vastustaa keuhkotautia kuin toisilla,\nja hän oli varmasti yksi näitä onnettomia. Lapsuudestaan saakka hän\noli saanut tuntea kylmyyttä ja vihdoin tuli tämä kylmä virtaus niin\nvoimakkaaksi, ettei hän jaksanut enää sitä vastustaa.\n\nKirje ei venynyt pitkäksi, sillä ajatellessaan lapsuuttaan ja\nkokemuksiaan aina siihen saakka, kun oli joutunut Kulen kanssa\nnaimisiin, hänessä heräsi halu panna niitä paperille ja jossain\nsopivassa tilaisuudessa antaa ne Kallemin luettavaksi. Suullisesti\nhän ei voinut niitä kertoa, mutta kirjeessä? Kyllä, sen hän voisi.\nJokin selittämätön pelko häntä myös siihen kiihotti, ja jo samana\npäivänä hän alkoi.\n\nHän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen levolliselta ja varmalta,\nkun Kallem tuli kotiin. Kallem katsoi häneen tutkivasti, mutta oli\nitse mitä suurimman jännityksen vallassa aivan toisista syistä. Hänen\nolisi tehtävä leikkaus, jonka onnistumista toiset kaksi lääkäriä ja\neräs kolmas kaukaa kutsuttu epäilivät.\n\nEräs paikkakunnan arvokkaimpia miehiä, eversti Bajer oli kuukauden\npäivät sairastanut vatsakalvon tulehdusta, olipa huomattu merkkejä\n_septichaemiinkin_. Sotilaslääkäri, tohtori Arentz oli häntä hoitanut\nja määrännyt hänelle tavanmukaisia vesikääreitä ja opiumia. Mutta\nsairaus oli saanut arveluttavan käänteen ja Arentz oli tahtonut, että\nolisi neuvoteltava myöskin Kallemin kanssa, mitä olisi tehtävä. Rouva\noli pannut vastaan, -- ei juuri siksi, että oli harras kristitty,\nvaan senvuoksi, että Kallem oli hänestä vastenmielinen henkilö. Hän\noli hyvä ja ystävällinen ihminen, mutta hysteerinen ja sellaisissahan\nvastakkaiset tunteet esiintyvät voimakkaasti. Pastori Tuft oli kerran\nhänestä tehnyt uskovaisen, pelastanut hänet. Hän oli ollut ihan\nsairaana pettymyksistä, mikään ei ollut auttanut ennenkuin Tuft oli\ntullut ja vahvistanut hänen uskoaan, -- tapaus, jonka kaikki uskoivat\ntodeksi, ja siitä saakka hän oli ollut vallan hurmaantunut pastoriin.\n\nNoudettiin tohtori Kent ja eräs toisella paikkakunnalla asuva\nlääkäri, mutta he olivat rehellisiä ja sanoivat suoraan, ettei\nenään mitään voitaisi tehdä, everstin kuolema oli varma ja leikkaus\nmahdoton.\n\nNyt voitti puolison rakkaus kaiken vastenmielisyyden, rouva käski\nvaljastaa hevoset ja läksi itse noutamaan Kallemia, joka heti\npaikalla ja arvelematta tahtoi toimittaa leikkauksen. Toisten\nvastaväitteistä huolimatta Kallem avasi vatsaontelon, löysi sieltä\nvettä ja leikkasi paksusuolen auki.\n\nVarsinkin sentähden, että toiset olivat häntä koettaneet tästä estää,\nhän sai koota koko luontonsa lujuuden. Everstiä pidettiin kunnon\nmiehenä, koko kaupungissa ja ympäristöllä seurattiin taudin kulkua,\nja rouvan mielentila oli tätä nykyä sellainen, että jos mies kuolisi,\nniin hän varmasti tulisi hulluksi. Entinen vastenmielisyys Kallemia\nkohtaan oli nyt muuttunut rajattomaksi luottamukseksi, Kallemin\nläsnäolo näytti huumanneen hänet. Kaikki tämä saattoi Kallemin\nvakavaksi.\n\nRagni ei joutanut ajattelemaan itseään, hän sai nyt muutakin\nmiettimistä nähdessään miehensä huolen ja rauhattomuuden ennen\nleikkausta ja varsinkin sen jälkeen. Tällaisissa tapauksissa Ragni\nosoitti suurta taitoaan poistaa kaikki pikku huolet Kallemin\nmielestä. Hän vahvisti ja ilostutti häntä, uhrasi kaikkensa\nyksinomaan häntä varten. Jo se seikka, että saattoi olla jonakin\ntällaiselle miehelle, antoi kylliksi \"lämpöä\"!\n\nEversti toipui ja Kallem ihan säteili ilosta. Ragni soitteli jälleen;\ntoimitteli tavallisia hommiaan, niin, uskalsipa puutarhaankin mennä\nja katsoa tuota ylempänä olevaa taloa! Hän kuuli vaunujenkin vierivän\nohitse eikä hän tuntenut kuin pikkuisen vavistusta. Norlantilaistyttö\nmennessään torille puhutteli häntä ja vaikka hänestä silloin tuntui\nkuin kärme olisi häntä pistänyt, ei hän kuitenkaan kuollut. Jopa hän\neräänä päivänä jutteli enemmänkin hänen kanssaan, -- niin, saattoipa\nhän jo aamuisin häntä odottaakin ohikulkevaksi lähtemättä karkuun.\nRohkeudesta tämä ei suinkaan tapahtunut, kaukana siitä, mutta se\ntapahtui vaan eikä se hänessä pahoja tunteita herättänyt.\n\nIlma oli muuttunut kylmäksi ja koleaksi, pohjoinen viima lennätteli\nlehtiä puista. Maa tuli routaan, joka aamu se oli paksussa kuurassa.\nTakkavalkeat räiskyivät ja savupiipuissa kävi humiseva veto.\nRoutaisella tiellä synnyttivät ajajien vaunut hirvittävää jyrinää.\nJoka päivä oli puhetta siitä, että sisäikkunatkin olisi jo pantava\npaikoilleen, mutta aina se lykättiin toivossa, että vielä tulisi\nkauniitakin päiviä.\n\nEräänä päivänä hän oli saanut kirjeen Amerikasta, Norlannista ja\nBerlinistä. Tämä viimeinen oli Karlelta. Hän oli avannut ne kaikki,\nmutta ei ollut vielä yhtäkään niistä lukenut, oli niin paljon\ntehtävää, kun talo piti järjestää talvikuntoon. Sisarensa kirjeen hän\nkuitenkin iltapäivällä lukasi ja se vaikutti häneen surullisesti,\nsisar voi huonosti. Ragni ajatteli hommata hänet tänne luokseen.\nKarlen pari kolme viimeistä kirjettä olivat olleet täynnä pelkkää\nkoti-ikävää, hän oli alakuloinen eikä Ragni senvuoksi liioin tuntenut\nhalua tietää, mitä hän nyt kirjoitti. Viime aikoina Ragni oli lukenut\nerästä amerikalaista romaania, se oli _Howellin_ parhaimpia, sattuvaa\nsielunkuvausta, jota seurasi jännityksellä, sen otti hän käsiinsä\nvasta sitten, kun iltasella istahti miehensä virkahuoneeseen. Mutta\nkertomuksessa oli jotain, joka sai hänet ajattelemaan Karlea,\nhän pani kirjan pois ja otti esiin hänen kirjeensä. Sitä oli\ntavallisuuden mukaan arkkimääriä, huvittava se kylläkin oli, mutta\nsävy oli niin surumielinen. Päästyään viimeiseen arkkiin Ragni näki,\nettä sen yläreunaan oli punaisella lakilla kirjoitettu: \"_Ainoastaan\nTeidän luettavaksenne!_\"\n\nHän kirjoitti: \"Olen ollut epätietoinen, -- siitä saakka, kun sain\nTeidän kirjeenne 'pahuuden kylmyydestä' --, sanoisinko Teille, että\nminä heti sen ymmärsin. Minä olen jo kauan tietänyt, mitä meistä\nsanottiin. Sellaista raakaa panettelua! Juuri se seikka oli vähällä\ntehdä hulluksi minut silloin kesällä, saatuani kuulla siitä vähää\nennen eroamme. Eikö se ole kauheata? Luulin, ettei minulle koskaan\nvoisi tapahtua sellaista, joka järkyttäisi mieltäni suuremmassa\nmäärin, mutta nyt se on tullut: Tekin olette siitä kuullut, -- sillä\nsitähän Teidän kirjeenne tietysti tarkoittaa.\n\n\"Olen miettinyt viikkokausia. Mutta sekä Teidän että minun tähteni on\nparempi, että me puhumme siitä! Elkää antako Kallemin siitä tietää!\nMinua hävettää niin kauheasti, minä olen niin onneton, voi, jospa Te\ntietäisitte, miten onneton minä olen! -- mutta säästäkäämme häntä!\n\n\"Siksi minä kirjoitankin tämän erityiselle arkille ja vastakin\nmenettelen samoin.\n\n\"Teen sen myöskin toisesta syystä, joka nyt seuraa, rakkaani, rakkaani!\n\n\"Siitä saakka, kun te ensikerran osoititte minulle ystävällisyyttä,\nrakastin Teitä rajattomasti, en uskonut että rakkauteni Teitä\nkohtaan enää voisi suuremmaksi kehittyä. Mutta nyt me tässä häpeässä\nja tuskassa olemme ikäänkuin sulautuneet yhteen, me kaksi, ja\nnyt, kautta Jumalan, minä elän, kärsin ja työskentelen yksinomaan\najatellen Teitä. Te olette aina minun ajatuksissani, joka hetki\naamusta iltaan, ja yöllä minä uneksin Teistä.\n\n\"Minä rakastan Teitä, rakastan, rakastan Teitä. Kyynelsilmin minä\nkirjoitan tätä. Minä rakastan, rakastan Teitä.\n\n\"Kenties peloittaa Teitä tämä sana, peloittaa enemmän kuin se toinen,\njonka pakoittamana se tulee ilmoille. Mutta tietäisittepä, miten\nsuurta iloa minulle tuottaa yksistänsä se seikka, että saan sen\nkirjoittaa ja tietää, että Te luette sen! Te olette niin hyvä ja Te\ntiedätte, että minä kunnioitan Teitä rajattomasti -- -- --.\"\n\n-- Kun Kallem kahdeksan tienoissa tuli kotiin, oli illallinen katettu\nruokasalissa. Virkahuoneessa oli valoisata ja lämmintä. Mutta\nkummassakaan huoneessa ei ollut ketään. Sali oli pimeänä. Sigrid toi\nsisälle teetä ja kertoi, että rouva oli vuoteessa. -- Vuoteessa?\nOliko hän sairas? -- \"Luullakseni hän oli väsyksissä.\"\n\nKallem riensi heti ylös. Makuuhuone oli pimeä, mutta kuun valossa\nhän näki yöpukuisen valkean käsivarren ojentuvan itseään kohti. \"Suo\nanteeksi, mutta minä tunsin itseni niin väsyneeksi ja sitten minä\nsain vielä kirjeen sisareltani ja se teki minut niin surulliseksi.\n-- Ei, elä sytytä kynttilää! Näin on niin suloista.\" Miten virkeältä\nja terveeltä Kallem tuntui, miten voimakkaana hänen äänensä kajahti,\nkun hän vastasi: \"Sisareltasi?\" -- \"Niin, hän viihtyy huonosti siellä\nylämaassa.\" -- \"Entäs, jos me saisimme hänet tänne?\" -- \"Tahdoin\njuuri sitä sinulta pyytää. Sinä olet niin hyvä!\" ja hän purskahti\nitkuun. -- \"Mutta Ragni kulta, miksi sinä itket? Minä vakuutan\nsinulle, että ainoana syynä, miksi en ole siitä ennen sinulle\nvirkkanut, on ollut se, että sinä tahdoit, että olisimme yksinämme.\"\n-- \"Niin, se oli kylläkin ihanaa. Mutta jos toinen meistä sattuisi\nsairastumaan?\" -- \"Joutavia! Emme me tule sairaiksi. Olethan sinä\nnyt tullut niin terveeksi. -- Sinun otsasi on vähän kuuma. Annas,\nkun koetan suonta! -- No, sinä tarvitset vain lepoa. Oli hyvä, että\nkävit levolle. Minä menen alas syömään, olen hirveän nälissäni, annan\nsinun levätä rauhassa. Sinä sait kirjeen Karlelta?\" -- \"Kyllä se on\nsiellä pöydällä.\" -- \"Hyvä, minä luen sen syödessäni. Sitten minulla\non vielä paljon toimitettavaa. Hyvää yötä siis!\" -- Hän suuteli\nRagnia, Ragni kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, veti hänet\nlähemmäksi itseään ja suuteli häntä. \"Sinä kaunis luonne!\"\n\nKallem läksi. Ragni kuuli hänen nopeat askeleensa portaissa ja salin\novella, nyt aukasi hän siellä oven ja sulki jälkeensä.\n\nTaaskin tunsi Ragni rinnassaan tuon saman tuskan, jonka Kallemin tulo\noli haihduttanut. Jotain raskasta, kauheaa se oli, koskaan hän ei\nsiitä erilleen pääsisi, ja häntä alkoi vilustaa. Kylmyys, kylmyys,\nkylmyys, -- nyt se oli päässyt hänen sydämeensä. Nyt hän käsitti,\nmiksi tuo \"valas\" oli tullut ja jäänyt asumaan tuohon viereiseen\ntaloon eikä muualle enää tahtonut mennä. Nyt hän ymmärsi, miksi\ntoiset sen olivat sallineet tapahtua.\n\n\"Ei, ei, kuinka se on niin käynyt, mitä olen minä tehnyt?\" valitteli\nRagni ja peitti kasvonsa tyynyyn ikäänkuin häveten omia ajatuksiaan.\nKarlen rakkaudentunnustus oli kuin kuiskaus keskellä meren pauhinaa.\nPoika parka! Ragni lepäsi täällä pimeässä, jotta ei kukaan häntä\nnäkisi ja hän saisi rauhassa ajatella. Mitä hän tekisi? Viimeisen\narkin hän oli ottanut pois, näyttäisiköhän hän sen Kallemille? --\n\nKun Kallem kahdentoista jälestä tuli ylös, oli Ragni jo nukkunut ja\npäässyt surullisista mietteistään. Kallem sytytti kynttilän hänen\ntakanaan, katsahti hänen kasvoihinsa ja kuunteli hänen hengitystään.\nHän nukkui suu auki, viattomuuden unta.\n\nSeuraavan aamupäivän Ragni asteli edestakaisin talon eteläisellä\nseinustalla, yhtä pelokkaana, yhtä epävarmana. Oli satanut lunta,\nensi kerran tänä vuonna ja se oli juuri sulamaisillaan pois.\nTunturien liepeillä lepäsi paksu sumu, niin sakea, että se näytti\nolevan kuin erikoinen, läpitunkematon maa, joka ulottui tuntureista\nniin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuosta ihmeellisestä maasta laskeusi\npitkä niemeke alas metsään ikäänkuin salaperäisyyden äärimmäisenä\nhuippuna. Ragnia värisytti. Hän ei voisi mennä pitkälle, sillä tiellä\nkulkijat voisivat hänet nähdä ja tänään hän ei halunnut näyttäytyä,\ntuskinpa enää koskaan.\n\nTuolla kaukana kartanoiden välillä kävivät eri puulajit keskenään\nlystikästä taistelua. Kauimpana taloista oli mäntymetsää,\ntässä raskaassa ilmassa se näytti melkein mustalta, lähempänä\ntaloja sekaantui siihen lehtimetsää, pitkäkaulaisia haapoja ja\nselkäänsä saaneita koivuja, jotka tummalla pohjalla loistivat\nvaaleankeltaisina, lähinnä olivat veripunaiset pihlajat ja tuomet,\nvaahterat ja muut aina pellavankelmeistä punakeltaisiin. Korkeita\npuita ja haapoja, liian vanhoja lehtiäkseen, alastomia oksia siellä\ntäällä lepattavine lehtineen näkyi toisten värikkäiden puiden\nyläpuolella aivankuin harmaansinertävässä sauhussa.\n\nRagni tunsi jalkojaan kylmäävän, hän ei voinut saada niihin millään\nkeilin lämpöä. Hän ei tahtonut mennä ihmisten nähtäville eikä\nsisäänkään ennenkuin tietäisi, mitä hänen olisi tehtävä. Jos Kallem\nsaisi tämän tietää, entä sitten? Entä jos hän ei saisi sitä tietää?\n\nTuolla oli niittyä ja mustaa, vastakynnettyä peltoa, vaaleanvihreitä,\nnyt syksyllä kylvettyjä ruislaiho- vainioita ja kylvöheinäpeltoja.\nMutta noita tyytymättömiä, harmaita, tuolla kauempana asunnoista\nolevia ahotilkkuja, joita ei koskaan hoidettu muulloin kuin silloin,\nkun niistä sato riistettiin, niitä oli aivan liian paljon tässä\nmaassa.\n\nJuanita? Kuinka hän ilmestyi tähän syksyiseen tauluun? Hän, tuo\nkevätajan ensimäinen ja tuorein, liikuttavin muisto! Ah, täällä\nulkona heräsi kaipaus lapsiin. Nyt oli Ragni varma siitä, ettei Kule\nollut siellä, missä lapset, -- siispä hän voisi matkustaa Rendalenin\nluo niitä tervehtimään!\n\nNiin kauan kun tämä matka oli hänellä ajateltavana, ei hänen\ntarvinnut lainkaan ratkaista, mikä toimenpide olisi paras ja hän\ntahtoikin lykätä ratkaisun tuonnemmaksi. Vain lyhyt kirje Karl\nMeekille, ettei hän saisi kirjoittaa nyt useammin kuin ennenkään,\nkenties sitten tuonnempana, kun saisi lähemmän vastauksen. Nämä\nmuutamat sanat Karlelle -- entäpä jos hän ne sähköttäisi? Ei täältä!\nMutta hänpä lähtisikin nyt heti matkalle ja sähköttäisi matkan\nvarrelta.\n\nHänessä heräsi vastustamaton halu nähdä vielä kerran lapsia. --\nKun Kallem vähän ajan perästä tuli kotiin ja näki Ragnin kulkevan\nedestakaisin lattialla saadakseen jalkansa lämpimiksi, sai hän\nhäneltä kuulla, että nyt hänen täytyisi päästä katsomaan lapsia.\nKallem sai sen vaikutuksen, että muistot yhteiselämästä Kulen\nkanssa olivat herättäneet hänessä kaipauksen lapsiin, sehän oli\naivan luonnollista. \"Lähde nyt kohta!\" sanoi hän, \"jos jätät sen\ntuonnemmaksi, niin tulee kylmä aika sulle matkustaa.\" Eihän Kallem\ntarkoittanut, että sen piti tapahtua juuri tänä päivänä, mutta Ragni\ntahtoi niin ja iltapäivällä Kallem saattoi hänet asemalle.\n\nHeti Rendalenille päästyään Ragni kirjoitti hyvin epätoivoisen\nkirjeen. Kohtaus lasten kanssa oli ollut julmaa, ne eivät tunteneet\nhäntä! Eikä hänkään niitä tuntenut! Kyllähän he olivat hyvin\nkasvatettuja, mutta ne eivät olleet hänen sisarensa lapsia, eikä\nhän huomannut niissä omaakaan sukulaisuuttaan, -- sen sijaan niissä\noli Kulea: hänen sukunsa oli kai voimakkaampi kuin heidän. Suuria\nne olivat ja lihavia, ne katsoivat häneen aivankuin eivät olisi\nymmärtäneet, mitä hän tahtoi. Ja kaikki nuo oudot ihmiset sitten,\njotka koko ajan katselivat. Hän olisi tahtonut palata heti paikalla\nkotiin, jollei olisi niin pahasti kylmettynyt. -- Myöhäisempi kirje\noli iloisempi, ei senvuoksi, että hän olisi ollut tyytyväisempi\nlapsiin, ne olivat yhtä vieraita \"hengettömiä\", joka kerta, kun hän\nvei heidät huoneeseensa puhellakseen heidän kanssaan tai soittaakseen\nheille, tunsi hän, että ne halusivat pois. Ei, mutta seurustelu\nnoiden kunnon ihmisten kanssa koululla ja sen ulkopuolella tuotti\nhänelle iloa, \"ollapa meillä jotain sellaista\", hän huokasi.\n\nMyöskin Rendalenilta sai Kallem kirjeen, jossa lennokkaasti kuvattiin\nsitä iloa, minkä Ragnin tulo oli synnyttänyt koko siirtokunnassa.\nHän lähetti \"kaikkien yksimielisen pyynnön\", että saisivat vielä\njonkun aikaa pitää häntä luonaan, Ragni oli sitäpaitsi matkasta vielä\nväsynyt eikä voinut oikein hyvin, hän näkyi tarvitsevan lepoa.\n\nEnsin kahdeksan päivää ja sitten vielä kahdeksan viipyi Ragni poissa.\nOli jo täysi talvi, kun hän eräänä kylmänä päivänä palasi kotiin,\nkalpeana, yhä vielä kylmettymisestä sairaana ja pelokkaana. Hänellä\nei ollut voimaa lausua, miten kauhistavalta tuntui muuttaa taas\nihmisten pariin, jotka pitivät häntä huonona naisena. Kallem ihan\nsäikähtyi hänen kylmettymisensä johdosta, sillä Ragni näytti kovin\nsairaalta. Heidän tapaamisensa oli kaikkea muuta kuin iloinen. Kallem\nkävi heti huolestuneena tutkimaan Ragnin rintaa, Ragnin kertoessa\nlaimeasti matkamuistojaan. Ragni oli väsynyt ja halusi vuoteelle.\n\nKallem kysyi, oliko Karl kirjoittanut, hän ei ainakaan ollut saanut.\n-- Ragni vastasi, ettei hänkään ollut saanut. -- Eikö Ragni sitten\nollut kirjoittanut? -- Ei, Karl oli käynyt liian tuttavalliseksi\nja siitä hän ei pitänyt. Usein oli langassa ollut solmuja, joista\nKallem oli saanut kuulla vasta jälestäpäin, ja kun Ragni vältti hänen\nkatsettaan, ymmärsi hän, ettei hänen sopisi siitä enempää kysellä.\n\nRagni oli monta päivää vuoteen omana. Hänellä oli kiusallinen kuiva\nyskä, josta ei tahtonut tulla loppua. Muuten ei voitu huomata mitään\narveluttavia merkkejä. Kun hän sitten eräänä päivänä nousi jalkeille,\noli hän Kallemin mielestä hyvin kuihtuneen näköinen. Kasvoilla\noli väsynyt, sairaloinen ilme ja silmien alla mustat juovat.\nHänen täytyi päästä raittiisen ulkoilmaan, mutta hän kieltäytyi\njyrkästi lähtemästä kävelyille puutarhaa ulommaksi. Hän sanoi ensin\nsyyksi, että häntä ei haluttanut, mutta kun se keino ei auttanut,\nturvautui hän voimakkaampaan: hän hyrskähti itkuun. Kallemista tämä\noli kummallinen ilmiö, -- eihän Ragnilla vain liene syytä toivoa\ntulevansa äidiksi? Tässä toivossa Kallem jäi odottamaan. Ragni\nkäyskenteli puutarhassa ja kertoi tästä Kallemille jonkinlaisella\nylpeydellä, mutta jätti mainitsematta, että se etupäässä tapahtui\nhämärän aikana. Omasta mielestään hän tunsi paranevansa ja sitä\nmieltä oli myöskin Kallem.\n\nKului joku aika. Kallem odotti saavansa kuulla, mitä toivoi, hän\nluuli huomaavansa useita sitä ilmaisevia merkkejä, mutta se häntä\nvaivasi, että Ragni kävi yhä heikommaksi ja kadotti tykkänään\nruokahalunsa. Eräänä iltana Kallemin ollessa poissa hän oli taas\nollut kävelyllä hämärissä ja tuntenut jälestäpäin väristyksiä\nruumiissaan ja pistoksia rinnassaan. Hän nukkui silloin, kun Kallem\nkävi levolle, mutta Kallem heräsi yöllä hänen yskintäänsä. Hän\nsytytti kynttilän ja näki, että Ragni painoi kädellään rintaansa.\n\"Koskeeko sinuun?\" -- \"Koskee,\" -- \"Mihinkä paikkaan?\" -- \"Tähän!\"\nJa hän osoitti oikeanpuolista solisluuta. -- \"Pistääkö siinä, kun\nyskit?\" -- \"Pistää!\" Samassa sai hän ankaran yskäkohtauksen. Kallem\nnousi ylös, pukeutui, sytytti takkaan tulen, soitti palvelustytön\nhuoneesen: oli mentävä hakemaan lääkkeitä. Sillä aikaa Kallem tutki\nRagnia ja kyseli häneltä kaikenlaista ja sai kuulla, että hän oli\nvilustunut eilen illalla ja että hän mieluimmin käveli hämärissä.\n\"Hämärissä!\" huudahti Kallem ja Ragni kätki kasvonsa. -- Niin,\nnyt hän saisi luvan siitä tavastaan luopua, sillä nyt olisi hänen\npysyttävä vuoteessa, vieläpä useampia päiviä. Sinappipaperia Ragni\nei kärsinyt rinnalleen, mutta yskäpillerit sitävastoin tekivät\nhyvän vaikutuksen. Kallem salasi huolestumisensa leikkisyydellä ja\nhyväilyillä, -- ja muutaman päivän perästä Ragni oli tosiaankin\nkoko lailla parempi. Nyt hän oli käynyt tottelevaiseksikin, hän\npysyi kiltisti sisällä kokonaista parisen viikkoa. Yskäkohtaukset\nuusiintuivat harvemmin, rintaan tosin koski vielä yskiessä, mutta\nmuuten hän kyllä tunsi voivansa jotenkin hyvin, paitsi, että oli\nkoko lailla väsynyt ja hengästynyt, eikä siis tuntenut halua\nsoittamaankaan. Puutarhassa lapioitiin häntä varten tie ja kun hän\nsinne meni kävelemään Kallemin kanssa ensi kertaa keskipäivällä,\ntahtoikin hän heti päästä takaisin sisälle, -- Kallem ensin siitä\npelästyi, pelästyi aivan hirveästi, mutta tavasta, jolla Ragni sen\nilmaisi, hän päätti, että se oli vain tavallinen päähänpisto. Ragni\ntunsi itsensä väsyneemmäksi kuin tahtoi itsekään myöntää. Seuraavana\npäivänä hän yritti sinne Sigridin kanssa, mutta hengästyi heti ensi\naskeleilla ja hänen täytyi levätä, pyysi, ettei Sigrid kertoisi tästä\nmitään, kyllä se menisi ohitse, kun hän \"saisi vähän harjaantua\".\nIlma muuttui lauhkeaksi, keskipäivällä oli lämpöasteitakin. Ragni\ntunsi voivansa paremmin ja jaksoi jo olla kauemmin jalkeilla. Kallem\nriemastui nähdessään hänen eräänä päivänä avaavan pianon.\n\nSören Pedersen tuli kerran iltahämärissä kalpeana ja yksin, --\nkumpikaan eivät olleet tavallisia ilmiöitä. Mitä oli tapahtunut? --\nKristen Larssen kummitteli! Kallem nauroi ääneensä, mutta Sörenin\nnaama ei värähtänytkään: -- Kyllä se oli varma asia, että Kristen\nLarssen kummitteli! Elämänsä viime vuosina Kristen Larssen ei koskaan\nsoittanut viulua, hän antoi sen Aunelle. Mutta nyt soittaa hän viulua\nomassa asunnossaan! -- Eikö siellä ollut ketään asujamia? -- Ei,\novet olivat lukossa, mutta siellä hän vaan soitti! Useat henkilöt\nolivat kuulleet sen samalla kertaa, siitä ei voinut olla pienintäkään\nepäilystä. -- Sinne oli siis joku vekkuli hiipinyt. Kellä oli avain?\n-- \"Vaimon serkulla.\" -- \"Kuka se on?\" -- \"Aune.\" -- \"No, siinäpä\nse onkin!\" -- \"Mutta Aune on itse ollut mukana tutkimassa taloa\nperinpohjin, ja Aune pelkää kaikista eniten.\" -- Muuan palvelustyttö,\njonka lapsi oli sairaana -- Kallem tunsi hänet, sillä hän oli hänen\nlääkärinsä -- oli eräänä yönä ulkona käydessään nähnyt Kristen\nLarssenin hiiviskelevän pitkin talonsa seinustaa! Sitten olivat\nuseat muutkin sen nähneet. \"Kukaan ei epäillyt\", vakuutti hän. Mitäs\ntohtori siitä arveli, kun rouva Bajer, everstinna, tuli kerran heidän\npuotiinsa kertomaan heille nähneensä unta, että Kristen Larssen\noli istunut suuressa salissa useiden oppineiden herrojen seurassa,\njotka kaikki opettelivat tavaamaan? Everstinna oli tuntenut tarvetta\nkertoa tämä Sören Pedersenille, jonka Kristen Larssen oli harhateille\nvietellyt. \"Ja ajatelkaas, herra tohtori, että samana yönä sekä minä\nettä Aase näimme unta, että everstinna tuli puotiin!\"\n\n\"Minäpä kerron teille jotain aivan yhtä merkillistä, Sören Pedersen.\nAjatelkaas, että minä ja vaimoni ollessamme ensimäistä päivää täällä\nkaupungissa tapasimme muurari Andersenin, Karl Meekin, Kristen\nLarssenin, Sigridin, teidät ja vaimonne neljännestunnin kuluessa!\"\nSören Pedersen pyöritteli ymmyrkäisiä silmiänsä, hän ei käsittänyt\nsiinä olevan mitään merkillistä! -- \"Mutta niitä satoja muita, joita\nkohtasimme, me emme huomanneet. Samoin kuin tekin, Sören Pedersen,\nette kiinnitä huomiotanne niihin satoihin, joista uneksitte,\nennenkuin näette heidät seuraavana päivänä puodissa.\"\n\nTämä ei saanut Sören Pederseniä luopumaan mielipiteestään.\n\nTaikauskoa oli ilmassa. Toinen veti toisenkin mukaansa, eikä\nkohta koko kaupungissa puhuttukaan muusta, varsinkaan sitten, kun\npappi oli sekaantunut asiaan. Keväästä saakka oli Ole Tuft elänyt\nyksistään äitinsä seurassa -- hänen vaimonsa ja poikansa olivat\nolleet matkoilla ja vasta äskettäin palanneet --, tällä ajalla hänen\nsaarnansa olivat käyneet yhä vain ankarammiksi ja viime aikoina oli\nniihin ilmestynyt kiihkoa, joka ennusti myrskyä. Nyt julisti hän\nrukoushuoneella, että uskovaisella on olemassa tietoisuus, että\nhenget tosiaankin elävät ja vaikuttavat meidän keskellämme ja monien\ntäytyy kuoleman perästä vaeltaa rauhatonna paikasta paikkaan, nämä\nolivat muka todistettuja seikkoja, jotka tuon tuostakin uudistuivat\nvaroitukseksi joka sukupolvelle.\n\nKun Kallem sai kuulla tästä, teki hän totta kauan hautomastaan\ntuumasta ottaa Aune tilille. Aune ei siihen kernaasti olisi suostunut\nja keksi kaikellaisia keinoja pelastuakseen; hänellä oli hyvä\npuhelahja ja hänen oli onnistunutkin jo narrata Kallemia, mutta\nnyt ei hän siitä enää pääsisi puuhun eikä papuun. Vaimo oli aivan\nyhtä mieltä Kallemin kanssa, ja eräänä sunnuntai-aamuna sairaalan\nvirkahuoneessa, vaimon läsnäollessa Kallem ottikin Aunen tilille, --\nensiksikin viinan juonnista ja sitten tuosta kummitusjutusta, joka\ntietysti oli tämän vekkulin hommia. Ja aivan oikein, hänen työtään\nse _olikin_. Nyt kohtasi sentään vaikeus: jos tämä tulisi tiedoksi,\nolisi Aune hukassa. Sen huomasi vaimo heti ja rukoili miehensä\npuolesta. Siis ei ollut muuta keinoa kuin kieltää Aunea ja -- olla\nvaiti koko jutusta.\n\nTämä ei kuitenkaan estänyt Kallemia aamukävelyllään kertomasta\nKentille, joka uskoi kummituksia yhtä vähän kuin Kallemkaan, että\nnyt hän tiesi, kuka oli aiheuttanut tuon jutun Kristen Larssenin\nkummittelemisesta. Nimeä hän ei voinut mainita, mutta koko tuo\npeijaus oli elävän ihmisen hommaa. Kun tohtori Kent tapasi Josefinen\nerään sairaan luona ja tiesi, ettei mikään olisi hänelle mieluisempaa\nkuin kuulla jotain uutta veljestään, niin toisti hän Josefinelle\nKallemin sanat. Päivällispöydässä kertoi pikku Edvard, joka muuten\njoka päivä jutteli näistä kummitusjutuista, että Kristen Larssen oli\ntaas näyttäytynyt kahdelle pojalle, joista toinen oli Aunen poika ja\ntoinen maallikkosaarnaajan! Edvard oli vallan haltioissaan. Lyhyesti\nja jyrkästi selitti äiti hänelle, että kaikki oli vain petkutusta,\neräs kaupungin lääkäri tiesi, kenestä se oli alkuisin, eihän Kristen\nLarssen enää kummitellut.\n\nKun poika oli lähtenyt pöydästä, sanoi pappi, että Josefine\nhänen mielestään oli menetellyt sopimattomasti. \"Millä tavoin\nsopimattomasti?\" -- \"Minkävuoksi juuri _sinun_ piti sanoa pojalle,\nkuulithan, että hän heti puolusti itseään sillä, että minä\nuskoin kummituksia!\" Papin ääni ei ollut ylenkatseellinen, eikä\nnuhtelevakaan ja Josefinestä tuntui, että Ole oli oikeassa, siksi hän\nei vastannutkaan mitään. Mutta hän ajatteli asiaa kuitenkin ja hetken\nkuluttua näki Ole hänet kanslian ovella.\n\n\"Olen ajatellut tarkemmin sitä, mitä äsken sanoit.\" Tuft istui\nsohvan nurkassa ja tupakoi, mutta nousi siitä ylös valmistaakseen\nsijaa vaimollensa. Hän oli hyvillään siitä, että Josefine tuli\nhänen huoneesensa. Mutta Josefine jäi seisomaan. \"Täytyykö pojan\npitää totena kaikkea sitä, mitä sinä olet sanonut, myöskin siinä\ntapauksessa, että se ei olekaan totta?\" -- \"Ei, mutta voisithan\nsinä jättää sen minun oikaistavakseni.\" -- \"Onko sanottu, että\nsinä sen teet?\" -- \"Mitä sinä tarkoitat?\" -- \"Tarkoitan, että sinä\nopetat hänelle yhä edelleenkin seikkoja, joita sinä et itsekään\nusko.\" -- \"Mitä tämä on?\" Tuft punastui, sillä hän käsitti, että\nnyt oli tilinteon hetki käsissä. \"Minä olen viime aikoina monesti\naikonut puhua siitä kanssasi\", sanoi Josefine, \"ja nythän se voi\ntapahtua. Sinä et usko, että maailma on luotu kuudessa päivässä\nnoin kuusi tuhatta vuotta sitten, tai että kertomukset ensimäisistä\nihmisistä ja patriarkoista ovat muuta kuin satua? Samoin pidät sinä\nparatiisitaruakin satuna. Maa ja ihmiset eivät ole voineet olla\nalkujansa täydellisiä. Mutta sellaista sinä kuitenkin opetat lapsille\nja viime aikoina myöskin Edvardille.\"\n\nTuft käveli edestakaisin huoneessa, Josefine seisoi salin ja eteisen\novien välillä. Joka kerta häntä lähestyessään Tuft katsoi terävästi\nhäneen ja Josefine tunsi, että tuolla tavoin ei katso se, jolla on\npaha omatunto. Ja näyttääkseen, missä hengessä keskustelun tulisi\njatkua, Tuft seisahtui ja sanoi rauhallisesti: \"Istummeko, Josefine?\"\n-- \"Ei\", vastasi tämä, \"minä kuitenkin heti taas nousisin ylös.\"\n\n\"Siinä, jota sinä kutsut saduksi\", virkkoi Tuft, \"piilee kuitenkin\nse ijankaikkinen totuus, että Jumala on luonut kaiken olevaisen\nja että hänestä luopuminen on syntiä.\" --- \"Miksi et sitten opeta\nsitä heille tuolla tavoin, vaan saatat heidät uskomaan valheellisia\nkuvia?\" -- \"Lapset käsittävät sen parhaiten kuvista.\" -- \"No, sano\nsitten heille, että ne ovat vain satuja.\" -- \"Se ei ole lainkaan\ntarpeellista.\" -- \"On hyvinkin tarpeellista se, ettei lasten ole\nopittava ijankaikkisia totuuksia valhekuvista, -- ainakin minun\nmielestäni.\" -- Tuft huomasi, miten kiivaasti Josefine puhui, ja\nvaroitti häntä siitä, pitäisihän heidän voida puhua kiivastumattakin\ntästä. \"Ei\", sanoi Josefine, \"sitä minä en voi, sillä täytyyhän\nsinun tietää, että tämä koskee pojan tulevaisuutta, ja myöskin sinun\nja minun.\" Josefine meni pöydän luo ikäänkuin tullakseen häntä\nlähemmäksi, mutta kai myöskin saadakseen siitä tukea.\n\nMutta pappi ei antanut itseään häiritä. \"Jos sinun sielusi, Josefine,\nolisi niin suuressa määrin tuon mainitsemasi ijankaikkisen totuuden\nläpitunkema kuin sinä tahdot uskotella, ja jos sinä sen puolesta\nnousisit vastarintaan, niin siinä tapauksessa tämä olisi sinusta\nvähemmänarvoista. Siltä, jota me haluaisimme asettaa sijaan,\npuuttuu varmuutta. Me tiedämme tosin, että sillä tavoin kuin tuo\nkunnioitettava kirja ne asiat kertoo, ne tuskin lienevät tapahtuneet,\nmutta me emme tiedä, kuinka ne todella ovat tapahtuneet. Vain sen\nme tiedämme, että Jumalasta on elämämme alkuisin ja että meidän\nonnemme riippuu hänestä. Annettakoon lasten ja aikuisten ajatella\nnäitä alkuasioita niinkuin isätkin niitä ovat ajatelleet, -- ainakin\ntoistaiseksi.\" Hänen sanoistaan uhkui vakaumuksen voima ja ne tekivät\nvaikutuksen. Senpävuoksi olikin Josefine kauan aikaa vaiti, mutta\näkkiä purkausi uusi ajatus esille. \"Tiedätkö, että ilman tuota\nrajatonta pakkoa, joka minun ymmärrystäni ja tahtoani kahlehti jo\nlapsuuteni aikana, minä olisin tullut... aivan toiseksi kuin mitä\nnyt olen?\" -- \"Niin, minä aavistin\", sanoi Tuft kylmästi, \"että sinä\nviime aikoina olet tullut siihen käsitykseen, että usko on elämäsi\nonnettomuus.\" -- \"Sitä minä en ole koskaan sanonut!\" kivahti Josefine\nkalpeana, \"enkä ole koskaan sitä tarkoittanutkaan.\" Mutta jatkoi\nrauhallisemmin: \"Uskoani Jumalaan ja Jeesuksen vapahtaja-toimeen en\nole koskaan pitänyt minään ymmärrykseni kahleena. En koskaan.\" --\n\"Sepä hyvä!\" sanoi Tuft, mutta huokasi syvään. -- \"Niin, jos et tahdo\nkuulla minua, niin sanon suoraan ja lyhyesti asiani. Joko lakkaat\nsinä kertomasta pojalle satuja, jotka eivät ole viattomia, koska ne\nvoivat sekoittaa lapsen ymmärryksen, -- taikka en katso enää voivani\npitää sinua kylliksi omantunnonmukaisena, Ole!\"\n\nTämä ei ollut ensi kerta, kun Josefine lasketteli kovia sanoja,\nheillä oli ollut pitkiä ja ankaria taisteluja. Mutta _niin_ kova\nei Josefine ollut vielä koskaan ennen ollut, miehensä uskoon hän\nei vielä koskaan tätä ennen ollut kajonnut. Hän oli puolustanut\noikeuttaan elää omaa elämäänsä -- tehden sen ohella kylläkin ankaria\nhyökkäyksiä miehensä elintapaa vastaan. Hän oli terävin asein\nottanut vastaan miehensä pauhaavat mielenpurkaukset, mutta koskaan\nhän ei vielä ollut sanonut sellaista tai julistanut ehtoja kuten\nnyt. Tuftilla oli kyllä kauan ollut painostava tunne rajuilman\nlähestymisestä, -- mutta tätä edeltäpäin harkittua hyökkäystä,\njossa kuvastui tuollainen kiivaus, tuollainen tahdon lujuus, hän ei\nollut aavistanut, -- nyt seisoivat he silmä silmää vasten, nyt oli\nheidän koeteltava toistensa tahdon syvyyttä. Myöskin Tuft kiehui\nnyt raivokkaana kiukusta, -- ja leikatakseen heti paikalla kaulan\nkaikelta väärinkäsitykseltä hän lausui: \"Poika jää minulle!\" --\n\"Sinulle?\" -- Josefine sävähti tuhkanharmaaksi. \"Onko _sinulla_\nsuurempi oikeus häneen kuin minulla? Oletko _sinä_ hänen äitinsä?\"\n-- \"Minä olen hänen isänsä. Raamattu ja laki tunnustavat isän lapsen\nomistajaksi.\"\n\nNyt alkoi Josefine astella edestakaisin, mutta vain ikkunan ja\noven väliä, niinkuin olisivat ne olleet salpoja häntä ympäröivässä\nhäkissä. Hänen povensa aaltoili, hänen hengityksensä kuului selvästi,\nhänen kasvojensa väri, äänensä ja silmänsä kuvastivat, miten\nhirvittävän kuohunnan vallassa hän oli. Hän ei ollut uskonut, että\nOle voisi mennä näin pitkälle. -- -- \"Etkö sinä häpeä? Tahdotko\n_sinä_ pitää pojan?\" -- \"Se on tahtoni, niin totta kuin se on Jumalan\nkäsky. _Sinä_ et saa turmella meidän poikaamme!\" -- \"Turmella häntä?\nMinä? Ei, nyt sen olet kuuleva! Juuri sillä tavoin sait _sinä_\nminut valtaasi jo silloin kun minä olin lapsi. Sinä valtasit minun\nymmärrykseni järkähtämättömän uskosi avulla, ilman että minä sitä\ntiesinkään, sillä sinä olit hyvä ja luotit minuun. Sillä tavoin\nsinä tukahdutit alkuperäisen luontoni, niin, -- sen sinä teit!\n-- sillä minun luontoni tähtäsi toisaanne. _Sinä_ annoit minulle\nelämäntehtävän, sinä annoit päämäärän, minä en siitä mitään tietänyt.\nMinä sanon asian, niinkuin se on, enkä sinua suinkaan siitä moiti.\nMutta sinun täytyy tietää, miksi _sinä_ et saa valtaa myöskin lapseni\nylitse! Niin kauan kuin minussa on kipinäkin elämää, et sinä sitä saa\n-- -- sanoipa laki tai raamattu mitä tahansa. Siitä saat olla varma,\nja sen olet vielä näkevä!\"\n\nJos Josefine olisi tietänyt, että Ole jo kauan, kauan oli\nodottanut, että juuri tällä tavoin Josefine kerran olisi puhuva\nsuunsa puhtaaksi, niin ei hän olisi tehnyt sitä noin hirvittävällä\nkiivaudella. Ole tunsi olevansa täydellisesti tunteidensa herra.\n\"Niin, sinun jumalallisen luontosi olen minä eksyttänyt väärille\npoluille, -- sen minä olen jo kauan tietänyt! Minä olen tehnyt sen\nuskon johdattamana, -- jota sinä et koskaan ole omistanut! Sen minä\nhuomasin, rakkaani, jo ennen kuin sinä matkustitkaan.\" Hän sanoi sen\ntyydytyksellä ja varmasti. \"Vai niin, sinä siis tiedät sen!\" huudahti\nJosefine samalla säihkyvällä kiivaudella, \"sinä siis tiedät sen!\nSinun uskoasi minä en koskaan ole omistanut, se ei ole soveltunut\nminulle. Mutta muutakaan uskoa minä en ole omistanut, minä olen\nkulkenut ja miettinyt, että oli syntiä se, etten voi uskoa niinkuin\nsinä, minä olen tuntenut musertavaa tuskaa siitä, etten ole voinut\nuhrata kaikkia voimiani johonkin sellaiseen, joka olisi omaani.\nSiksi minä en ole tullutkaan sellaiseksi kuin muut. Harhateille minä\nolen joutunut!\" -- \"Miksikä sinä sitten olisit halunnut tulla?\"\n-- \"Oh, odota kuulevasi pahinta, -- ratsastajattareksi!\" vastasi\nJosefine silmiään räpäyttämättä. Tuft jäi ällistyneenä seisomaan,\nhän ei uskonut silmiään eikä korviaan: \"Ratsastajattareksi!\" Hän\nnaurahti pilkallisesti. \"Niin, oli suuri vahinko maailmalle -- ja\nsinulle itsellesi, Josefine, ettet siksi tullut!\" -- \"Tiesin, että\najattelisit tuolla tavoin. Mutta, jos olisin saanut käsiini jonkun\nsirkuksen johdon, olisin hankkinut sadoille leipää ja tuhansille\ntervettä huvia. Se ei ole vähän, se, -- se on enemmän kuin mitä\nmonetkaan tekevät. Mitä olen minä saanut aikaan? Tyhjänpäiväistä on\nminun hommani ollut? Mitä olen saavuttanut? Sen, että olen vähällä\nhalveksia sekä sinua että itseäni. Mitä on _meidän_ elämämme ja miksi\non meidän suhteemme muuttunut? Voitko edes sanoa, että rakastat\nminua? Voinko minä sanoa pitäväni sinusta?\" -- \"Ei, Josefine, me\ntiedämme kumpikin, kenestä _sinä_ pidät.\" -- Jos Olekin olisi lyönyt\nhäntä samoinkuin veljensä silloin kerran, ei Josefine olisi voinut\nenemmän raivostua -- ensiksikin siksi, että se oli tullut sanotuksi\n(hän tuskin tiesi, että Ole oli ajatellut myös, mitä sanoi), ja\ntoiseksi senvuoksi, että sen oli sanonut mies, jonka oli oltava\nkiitollisuuden velassa sekä hänelle että hänen veljelleen siitä,\nettä oli se, mikä hän nyt oli, ja sitäpaitsi syyllinen siihen, että\nsisarukset olivat vieraantuneet toisistaan. -- \"Niin, _hänellä_ on\nsitä, mitä sinulla ei ole!\" vastasi Josefine loukatakseen häntä\noikein tahallisesti: \"On muuten halpamaista, että sinä lausut tuolla\ntavoin!\" -- \"Niinkö? Sinä et kai usko minun tietävän, että juuri\nhänen tähtensä minä olen kadottanut sinut, kadottanut kotirauhani,\nkadottanut kaiken ilon kutsumuksessani, -- ja nyt uhataan riistää\nlapsenikin?\"\n\nHänen äänensä värisi, alussa hän oli tuntenut vihaa, nyt muuttui\nse syväksi suruksi ja samoin kävi Josefinenkin. Hän tunsi halua\nitkeä ääneen. Mutta kumpikaan ei tahtonut antaa tunteillensa\nvaltaa. Josefine seisoi ikkunan luona ja katseli ulos. Ole asteli\nedestakaisin lattialla. Pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus. Sen kestäessä\nheräsi Josefinessa uudelleen vihan kuohu. Olen raskas astunta\nkuulosti uhkamieliseltä, sama sävy oli myöskin tällä hiljaisuudella.\nJa se, mitä Ole äsken oli lausunut, oli suorastaan hävytöntä.\n\n\"Niin\", sanoi Josefine kääntämättä päätään, \"sinä tiedät nyt ehtoni.\nSinä puhut sellaisista jutuista kuin tuokin Kristen Larssenin\nkummitteleminen, ollenkaan ottamatta selkoa asiasta! Samoin on\nparatiisisatujenkin laita, niitä sinä et usko ja kuitenkin niistä\njuttelet! Voinko minä kunnioittaa sellaista? -- Veljeni on sentään\ntoista laatua, hän on rehellinen! Jos sinä vielä kerrot pojalleni\nnoita satuja selittämättä, että ne ovat satuja\", -- ja nyt hän\nkääntyi Oleen päin -- \"niin silloin on yhteiselämämme lopussa, Ole.\nJumalan nimessä, se on niin käyvä. Tuollaisilla keinoilla sinä\net koskaan tule häntä minulta riistämään.\" Hän astui lähemmäksi\nmiestään: \"Kuule, minä en koskaan siihen suostu!\" Sen sanottuaan hän\npoistui huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana sunnuntaina ja samaan aikaan tuli Kallem kotiin päivälliselle.\nHeillä syötiin vähän myöhempään kuin pappilassa.\n\nJo kyökin ovesta näki hän Ragnin suuri esiliina edessä hakkaavan\nvihanneksia kyökin penkillä. Hän heitti palttoonsa eteisen naulakkoon\nja meni sitten kyökkiin Ragnin luo. Hän oli viime aikoina tuntenut\nyhä kasvavaa levottomuutta ja koetti sitä salata. Vaikuttiko tuo\nvalkea esiliina sen, että Ragni nyt näytti niin kalpealta, vai\naiheuttiko sen Sigridin keitoksesta nouseva höyry, -- hän näytti nyt\nniin kauhean sairaaloiselta. Ja hän oli varmasti itkenyt? Se koski\nKallemiin kovasti. Ragni ei katsonut ylös työstään, vaan sanoi: \"Me\nsaamme vieraita päivälliselle.\" -- \"Mekö?\" -- \"Niin, Otto Meek,\nKarlen isä oli täällä aamupäivällä ja tulee nyt päivälliselle.\"\n-- \"No mitenkäs Karl jaksaa?\" -- \"Ei kovinkaan hyvin. Mutta\ntuossahan Meek jo tuleekin!\" Aidan toiselta puolen näkyi tulijan\nsuuri pää karvalakkineen, nyt astui hän pihalle. Kallem meni häntä\nvastaan. Siihen aikaan, kun Meek hoiti lääkärinvirkaansa, kuuluivat\nrintataudit hänen erikoisalaansa ja ne olivatkin hyvin yleisiä\nnäillä seuduin. Ja hän seurasi nyt Kallemin tutkimusten tuloksia ja\ntoimintaa sairashuoneella mitä suurimmalla innolla. Kallem ilostui\nkovin hänen tulostaan. Auttaessa palttoa hänen yltään, Kallem sanoi\nRagnin kertoneen, ettei Karl muka voinut hyvin. \"Ei hän voikaan.\"\n-- \"Mikä häntä vaivaa?\" -- \"Niin, senvuoksi minä juuri tulinkin\",\nvastasi Meek. -- \"Te olette puhunut minun vaimoni kanssa?\" -- \"Olen.\"\nHe menivät sisään, siellä oli lämmintä ja kodikasta ja piano oli\navattu. Oliko Ragni ollut soittamassa, kun Meek koputti ovelle? Siis\nhän ei ollutkaan niin sairas kuin näytti. Kallemilla oli palava halu\ntutkia häntä.\n\nTänään oli Meek tavallista alakuloisempi ja hiljaisempi. \"No\", sanoi\nKallem, \"tulitteko te ja vaimoni yksimieliseen tulokseen, mitä\nKarlelle olisi tehtävä?\" Meek katsahti hiukan kummeksien häneen:\n-- \"Tarkoitatte kai, että hänelle olisi kirjoitettava?\" -- \"Niin,\nvaikkapa sitä. Samoin -- kuin joskus ennenkin -- on nytkin ollut\nhyrrä langalla?\" -- \"Niin\", vastasi Meek, vaipuen ajatuksiin. --\n\"Luulette kai, että minä tiedän siitä? Ei, en tiedä rahtuakaan koko\nasiasta.\" Meek näytti yhä miettiväisemmältä. \"Olen sanonut teidän\nrouvallenne, että hänen pitäisi sanoa se teille. Kyllähän hän on\nsiinä kauniisti tehnyt, kun ei ole kertonut, mutta nyt alkaa asia\nsaada vaarallisen käänteen.\" Hänen alakuloiset silmänsä katsoivat\nKallemiin. \"Vaarallisen, sanotte?\" -- \"Niin, minun täytyy ottaa\nhänet kotiin.\" -- Kallem ponnahti ylös tuoliltaan. Meek jatkoi:\n\"Hänen siellä olostaan ei ole mitään hyötyä.\" -- \"Hyvä ystävä, mitä\nsitten on tapahtunut. Tahdotteko, että me yrittäisimme taas hänen\nkanssaan?\" -- Kallem ajatteli mahdollisuutta, että poika olisi\nuudelleen langennut. Meek katsoi tutkivasti, melkeinpä kauhistuneena\nhäneen. \"Kuinka on oikeastaan teidän rouvanne laita?\" hän kysyi.\nKallem punastui, se sattui kuin laukaus keskelle hänen salaista\ntuskallista aavistustaan. \"Hän vilustui joku aika sitten ja se\nsairaus on kestänyt yhä, minä luulin ensin, ... mutta sanokaas,\nettekö te haluaisi tutkia häntä?\" Hänen oma epäilynsä oli muuttunut\nvarmuudeksi, hänen sydämensä löi kovasti, niin että hän ei itse\nolisi voinutkaan häntä tutkia. Meek katsoi häneen yhäti ja Kallemin\nlevottomuus kasvoi. \"Kuulkaa, ettekö te tahdo häntä tutkia?\" --\n\"Kyllä, tietysti. Ettekö ole äskettäin itse tutkinut?\" -- \"En aivan\näskettäin. En. Minä en ole tahtonut häntä säikyttää, sillä hänen\nmielikuvituksensa liittyy silloin siihen ja se on hänelle hyvin\nvaarallista. Sitäpaitsi oli jotain muutakin... Mutta nyt minä\" -- ja\nhän aikoi mennä hakemaan Ragnia. \"Tunsitteko hänen isänsä?\" kysyi\nMeek. Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. \"Oletteko te\n---?\" -- \"Kyllä, olin kalastajain lääkärinä siellä pohjan perillä.\"\n-- \"Oliko _hänellä_ --?\" kysyi Kallem henkeään pidättäen. Meek vain\nnyökäytti päätään, Kallem tarttui molemmin käsin päähänsä, kiiruhti\novea kohti, tuli takaisin: \"Niin, tutkittehan hänet nyt samalla?\" --\n\"Kuten tahdotte.\" -- Kallem tuli sävyisänä sisään mukanaan Ragni eikä\nRagni ollut ennättänyt edes suurta esiliinaa riisua yltään, varovasti\ntalutti Kallem hänet ikkunan luo. Aivan oikein, hän oli itkenyt, --\nja nuo mustat juovat silmien alla, tuo laihuus, tuo väri --! Ragni\nnäki Kallemin kauhun ja erehtyi sen vaikuttimesta. Ragni oli kyökissä\najatellut: -- nyt ne varmaankin puhuvat Karlesta, nyt saa Kallem\ntietää, mikä on syynä siihen, että minä en enää tahdo vastaanottaa\nKarlelta kirjeitä. Kun hän nyt näki Kallemin hermostuksen, ajatteli\nhän: onko hän vihainen minulle siitä, etten ole mitään hänelle\nsanonut? Ragni ei sellaista sietänyt, häntä palelsi ja kuumensi. --\n\"Rakas Ragni kulta, -- nyt täytyy sinun antaa tohtori Meekin tutkia\nrintaasi.\" Sitäkö se olikin --! Ragni pelästyi kovin, katsoi häneen\nkuin sairas eläin, joka rukoilee armoa. Mutta Kallem pyysi uudelleen\nja alkoi varovasti riisua esiliinaa hänen yltään. Tottelevasti\nantautui Ragni heidän käsiinsä.\n\nTohtori Meekin tutkintatavasta Kallem heti aavisti, että jotain\nkauheaa oli tapahtunut. Ragni katsoi säikähtyneenä mieheensä ja se\nlisäsi Kallemin tuskaa, -- aavistiko Ragni sitä itse? Tai nuhteliko\nRagni häntä siitä, että antoi toisen tutkia?\n\nNyt oli tuo suuri pää Ragnin selkäpuolella. Oikealla puolella,\nniin ... tihennys keuhkonpäässä? Reikiä kudoksissa? Hän aavisti\npahinta, -- ja Ragni myöskin, Kallem näki sen. Tiesikö Ragni ehkä\nenemmän kuin oli tahtonut ilmaista. Salasiko hän jotain, niinkuin\nhänkin salasi pelkoaan?... Herrajumala, noin surullisen tutkivasti\nkenenkään silmät ei toiseen ihmiseen katso muulloin kuin\nkuolontuskassa. Kuolontuska valtasi Kalleminkin.\n\n\"Oletteko yskinyt tavattoman paljon viime aikoina?\" Ragni näytti\nolevan epävarma, mitä hänen olisi vastattava ja katsoi rukoilevasti\nKallemiin. Hänen kätensä vapisivat ja hän tahtoi, ettei sitä\nnähtäisi. Meek näki sen. -- \"Tunnetteko väsymystä ollessanne\nkävelyllä?\" kysyi hän. Taas katsoi Ragni epätoivoisesti Kallemiin\naivankuin tahtoisi hän pyytää sitä häneltä anteeksi. \"Hengästyttekö\npian?\" kysyi taas tohtori. -- \"Kyllä.\" -- \"Tunnetteko itsenne toisin\najoin hyvin väsyneeksi, -- aivan kuin olisitte vähällä pyörtyä?\"\nKauhistavan tuskan vallassa loi Ragni nyt silmänsä Kallemiin. --\n\"Ehkä olette pyörtynytkin?\" -- \"Olen.\" -- \"Oletko todellakin?\"\nhuudahti Kallem. \"Kyllä, tänään\", kiiruhti Ragni lisäämään, hän\nvapisi. -- \"Senkö jälkeen, kun minä olin puhunut kanssanne?\" \"Niin,\n-- sillä tahdoin sitten saada hiukan raitista ilmaa ja --\" kyyneleet\ntulivat hänen silmiinsä.\n\nMeek odotti hetken. \"Yskiessänne kaiketi koskee tänne?\" -- hän\nosoitti oikeaa solisluuta. Ragni nyökäytti myöntävästi: -- \"Oletteko\nmilloinkaan katsonut yskimäänne sylkeä?\" Ragni ei vastannut. \"Ettekö\nkoskaan?\" -- \"Kyllä, eilen illalla.\" -- \"No, ja millaista?\" Ragni\nvaikeni, tuijotti vain lattiaan. -- \"Oliko siinä verta?\" Ragni\nnyökkäsi, kyyneleet vierivät lakkaamatta, hän ei uskaltanut enää\nkatsoa ylös.\n\nKallem seisoi tyrmistyneenä. Meek ei kysellyt enempää. Ragni järjesti\npukunsa, Meek ojensi äänetönnä hänelle huivin, jonka hän tutkinnon\nalkaessa oli ottanut pois. Ja Ragnin istuessa siinä avuttomana ja\nkoettaessa saada huivia päähänsä oli Kallem muistavinaan, että\nhänen oli tuotava jotain virkahuoneesta. -- Hän viipyi kauan\nsillä tiellään. Ragni ymmärsi, miksi hän viipyi, ja epäili kovin,\njaksaisiko nousta. Hänestä tuntui siltä, kuin rupeaisi häntä\npyörryttämään, mutta Kallemia ajatellessaan hän voitti heikkoutensa,\nhän tahtoi mennä hänen luokseen. Senvuoksi pyysi hän Meekiltä\nanteeksi, nousi ylös, meni ruokasalin ovelle ja sieltä yhä eteenpäin.\nSinne jäi hänkin.\n\nMeek odotti ensin hetken, sitten vielä hetken, odotti kauankin.\nSitten hän meni eteiseen, otti palttoon ylleen, sanoi kyökin ovelta,\nettä hänen täytyi mennä ja käski sanoa terveisiä.\n\nSigrid haki heitä salista, koputti virkahuoneen ovelle, ei saanut\nvastausta, kuunteli, ja avasi oven. Kallem lepäsi sohvalla, Ragni\noli polvillaan hänen edessään ja nojasi häneen. Sigrid ilmoitti\nhiljaisella äänellä päivällisen olevan valmiina ja mainitsi myös\ntohtori Meekin lähteneen. Kumpikaan ei vastannut, kumpikaan ei\nkatsahtanut ylös.\n\nKallem ja Ragni olivat tähän asti luulleet, että se päivä, jolloin\nRagni läksi Amerikaan, oli kaikista tuskallisin, mitä he olivat ikinä\nkokeneet. Sekä kirjeissä että suullisesti he olivat lausuneet, että\nheistä tuntui silloin siltä kuin olisi kuolon hetki heillä käsissä.\nMutta kuolema on vallan toista, sitä ei voi verrata mihinkään. Sen he\nsaivat nyt tuntea.\n\nTämän päivän perästä seurasi pitkä aika täynnä toivotonta taistelua,\ntuskallista epätoivoa ja syvää, mutta ilotonta rakkautta. Ragnilla\noli yhtä ja toista \"järjestettävää\" ja hän suoritteli näitä hommiaan\nkaikessa hiljaisuudessa. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa ja hän\nkirjoitteli niin usein kuin vaan hänen voimansa sallivat. Kirjoitti\nja pyyhki pois, -- pitkällisen työskentelyn tulos supistui hyvin\nlyhyeen. Mutta niinkauan kuin tätä kesti hän oli verrattain virkeä.\nSe ihan kummastutti Kallemia.\n\nItse oli Kallem menettänyt kaiken tarmonsa. Hän aavisti pahinta.\nHän lykkäsi Ragnin rintaulostusten tutkimisen niin pitkälle kuin\nsuinkin, ... sillä hän tiesi jo edeltäkäsin, että silloin hän löytäisi\nkeuhkotautibasillin, -- sen vihollisen, jonka vastustamiseksi hän oli\npäättänyt uhrata koko elämänsä ja omaisuutensa. Se oli yllättänyt\nhänet hänen omassa kodissaan. Mutta eräänä päivänä hänen täytyi se\ntehdä -- ja hän löysi basillin. Hän ei juoksennellut edestakaisin\nlaboratooriossaan, ei itkenyt, eikä väännellyt käsiään. Hän vain\nkoetti pitää ajatuksiaan Ragnista kaukana, mutta aina vaan Ragni\nniihin sekoittui. Heidän ensi kohtauksestaan saakka --kaikki\npikkuseikat, Ragnin rakkauden ja lahjakkuuden pienimmätkin ilmaukset,\nhänen heikkoutensa samoinkuin hänen hiljainen, runollinen rakkautensa,\nkaikki muistui nyt tuskan hetkenä Kallemin mieleen iloisina muistoina,\nkaikki nämä olivat nyt yhtä rakkaita, yhtä mahdottomia kadottaa, --\nlukemattomia tapauksia täynnä iloa, onnea, pelkoa, kauneudentuntoa,\nhetkellistä ihastusta, kaikki nämä muistot katselivat häneen kuin\nsilmät. Minne menisi hän sitten, mikä työ häntä voisi enää innostaa?\nOlihan Ragni hänen ajatuksissaan silloinkin, kun hän työskenteli.\nUunin ranssilla oli valokuva, jonka Ragni oli otattanut ollessaan\nkolmatta vuotta Amerikassa. Se oli aikoinaan ollut ensimäisenä kuvana\nsiitä, miksi hänen henkinen kehityksensä oli hänet siellä muodostanut,\nse vahvisti kauniilla tavalla ne toiveet, joita Kallemilla oli ollut\nhäntä sinne lähettäessään. Tuossa kuvassa hänen silmänsä nytkin kuten\naina ennenkin hakivat Kallemin katsetta. Miten kallis olikaan ollut\ntuo hänen hymynsä silloin heidän odotusaikanaan! Nyt muistui elävästi\nhänen mieleensä heidän ensimäinen tapaamisensa eron jälkeen, heidän\nensimäiset sanansa, heidän pitkällisen eronaikansa aiheuttama\nensimäinen ujostelu, ja se hetki, jolloin he taas täydellisesti\ntunsivat toisensa, ensi kerran syleilivät toisiaan...\n\nNyt olisi siis kaikki lopussa. Kaikki, mitä hän oli jo ajatellut\nja tehnyt eläessään yhdessä Ragnin kanssa, kaikki tuo yhteiselämän\nsynnyttämä ilo ja tarmo ja usko. Mitä ihmettä oli nyt tapahtunut?\nEi, kyllä hänen pitäisi puhella kerran siitä Ragnin kanssa, jotain\noli, jota Ragni salasi? Olikohan se joku varomattomuus, jota hän ei\nuskaltanut tunnustaa? Mitä voisi se olla? -- Mutta vaatelias hänen ei\ntulisi olla.\n\nKun hän eräänä päivänä tuli kotiin, ei hän löytänyt Ragnia alhaalta.\nJa kun hän tuli yläkertaan, oli Ragni siellä vuoteessa! Hän ojensi\nkätensä Kallemille -- voi, miten laihaksi se oli tullut! -- ja hänen\nsuuret silmänsä katsoivat väsyneesti Kallemiin: \"Minä tulin tänne\nhiukan levähtämään\", hän kuiskasi, -- \"hetkeksi vain\". -- Hän ei\nnäyttänyt sairaalta, mutta kaiketi siksi, että hän oli pitkällään.\nKallem istahti hänen viereensä ja tarttui molemmin käsin hänen\nhentoon, laihaan käteensä.\n\n\"Kaiken tämän alla\", hän virkkoi, \"piilee jotain, josta minä en\nole selvillä. Kerran minä jouduin aivan väärille poluille, mutta\nsenkin jälkeen on tämä kehittynyt nopeammin kuin minä olen voinut\nkäsittää, -- siitä syystä, että en ole ollut tarpeeksi huolellinen.\nTässä piilee jokin salaisuus, joku suuri varomattomuus, jota minä en\nole ottanut lukuun. Rakas Ragni, sano se nyt minulle, muuten en saa\nrauhaa.\" --\n\n\"Minä sanon sen sinulle. Olen sitä nyt juuri miettinyt. Siellä\nalhaalla _minun_ pöytälaatikossani on muutamia papereita, siellä\nvasemmanpuolisessa laatikossa, ne kuuluvat kaikki sinulle. Ne saat\nsinä lukea sitten, kun --\", hän keskeytti lauseensa. \"Sitten\",\nlisäsi hän ja puristi heikosti Kallemin kättä. -- \"Enkö siis nyt\nsitä saa tietää?\" -- \"Kyllä, sen kyllä, mitä kysyit. Minä vaan en\nehtinyt vielä sanoa sitä,\" Hän pyysi, että Kallem auttaisi häntä\ntoiseen asentoon, ja Kallem teki sen. -- \"Niin, sinä saat sen\ntietää. Yksinomaan sinun tähtesi olen sen pitänytkin salassa\", --\nRagnin silmät kyyneltyivät -- \"sinä minun\", -- taas puristi hän\nheikosti Kallemin kättä ja hymyili. Kallem kuivasi hänen kyyneleensä\nliinallaan ja käytti sitä myöskin omien silmälasiensa alla. Ragni\nkatsoi häneen äänetönnä. Oliko Ragni jo unhottanut sanottavansa,\nvai epäröikö hän? Kallem kumartui hänen puoleensa: \"No niin --?\"\nhän kysyi, \"etkö voi sitä sanoa minulle?\" -- \"Kyllä. Päällimmäisen\npaperin sieltä, sen, joka on Karlen käsialalla, sen voit sinä lukea\nheti. Muita et vielä saa.\" -- \"Onko se sitten Karlen kirjeessä?\"\nRagni nyökkäsi tuskin huomattavasti, sitten sulki hän silmänsä.\n\"Avain?\" kuiskasi Kallem. \"Se on siellä lukossaan\", vastasi hän\navaamatta silmiään ja laski irti hänen kätensä.\n\nKallem meni alas, avasi laatikon, otti esille kirjeen, jonka me jo\ntunnemme, ja istuutui mukavaan asentoon sitä lukemaan.\n\nMutta kuinka hän kauhistui! Ja mikä ääretön vihan -- ja\nvoimattomuuden tunne hänessä syntyi! Ja tästä ei hänellä ollut\nvähintäkään aavistusta! Hän ponnahti ylös seisoalle ja raivosi,\nja vaipui taas sohvalle kuin olisi saanut halvauksen, -- hän\nteki suunnitelmia ja hylkäsi ne taas, hän tahtoi mennä kaikkien\nluo ja huutaa heille, että he valehtelivat. Hän tahtoi tunkeutua\nrukoushuoneesen jonakin päivänä, kun se olisi pakatellen täynnä\nväkeä, hän nousisi tuolille ja syyttäisi heitä kavalimmasta ja\nkurjimmasta murhasta ... muisti sitten, että Ragnille, vaikka olisi\naivan tervekin, tämä olisi kuolinisku.\n\nHän itse eli tehdäkseen voimiensa mukaan ihmisille hyvää, eikä heistä\nyksikään ollut siksi jalomielinen, siksi kiitollinen taikkapa vain\nsiksi vihamielinen, että olisi sanonut hänelle: sinun on suojeltava\nomaa ja vaimosi mainetta, varjeltava avioliittosi kunniaa. Ei\nedes niin paljon ollut heillä edesvastuun tunnetta! Niin paljon\nsaattoi siis löytyä halpamaisuutta ja panettelun halua tuossa\n\"kristillisessä\" yhteiskunnassa! Nyt ymmärsi hän sisarensa: Josefine\nuskoi noita panetteluja! _Siitä_ juuri puhuakseen hän oli odottanut\nhäntä tuona iltana, jolloin --! Ja tästä kiukustuneena -- ja uskoen\nlujasti noihin juoruihin (vapaa-ajattelijastahan ihmiset saivat\nuskoa mitä hyvänsä) -- Josefine oli hommannut tuon \"valaskalan\"\naivan heidän eteensä! Kaikki uskoivat juoruja, kaikki langettivat\ntuomioitaan, -- ei yksikään noussut heitä puolustamaan, ei kukaan\ntullut varoittamaan!\n\nTuo oli siis palkka siitä hyvyydestä, jota Ragni oli osoittanut\nKarlea kohtaan. Se ei ollut ollenkaan itsekästä, ei, sillä olihan\nRagnin toisinaan alkuaikoina pitänyt pakoittaakin itseään olemaan\nhänelle ystävällinen. Kukaan ei voinut olla Ragnia sydämellisempi. Ja\nhänen puhtaan sydämensä he tahtoivat...! Nuo ilkiöt, nuo edesvastuun\ntunnetta vailla olevat autuuden apostolit, nuo ulkokullatut virsien\nveisaajat, nuo kylmäsydämiset rukousten rustaajat! Hän luki Karlen\nkirjeen uudelleen ja hänen kävi sääliksi tuota poikaa. Poika parka!\nOlihan aivan luonnollista, että hänessä heräisi rakkaus, sillä kukapa\nkunnon mies ei jumaloisi ihmistä, joka hänen tähtensä saa kärsiä\ntuollaista vääryyttä? Täytyihän pojan kiitollisuuden ja ihailun\npakostakin muuttua rakkaudeksi. Heti kotiin tultuaan saisi Karl tulla\ntänne, niin, sen hän saisi tehdä! Ja täällä Ragnin luona hän saisi\nolla hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka! Ja hänet ottaisi Kallem\nrinnalleen, hänet eikä ketään muuta ... tuona kauheana päivänä,\njolloin hän kulkisi lähinnä Ragnin ruumisarkun jälestä! Kallem\nheittäytyi sohvalle ja huusi tuskassaan. --\n\nKenties hän oli kuluttanut aikaansa liian paljon omissa töissään,\nhänen olisi pitänyt seurustella enemmän ihmisten parissa, ja viedä\nRagni heidän seuraansa, niin silloin ei tätä varmaankaan olisi\ntapahtunut. Ei kukaan, joka kerran olisi oppinut tuntemaan Ragnin\npuhtaan ja jalon sydämen, ei kukaan olisi uskaltanut, ... vaikka\nkukapa sen tietää! Uskonsääntöjen ja tapojen orjat eivät sellaista\nnäe.\n\nSigrid tuli juoksujalkaa sisälle, rouva oli tullut kovin sairaaksi,\nyski hirveästi. Kallem lensi nuolena rappuja ylös, yskäkohtaus\noli jo ohitse, mutta hikimärkänä oli Ragni ja niin heikkona, niin\nuupuneena, että hän varmasti oli nyt pyörtymäisillään. Se, mitä\nhän oli sylkenyt, oli vihertävää ja veristä, -- Kallem tiesi, mitä\nse merkitsi. Hän ymmärsi asian siten, että hän oli viipynyt liian\nkauan poissa. Ragni oli tullut levottomaksi ja tuntenut kuumentavan\nruumistaan, oli heittänyt peitteen päältään ja sitten... Silmät\nummessa hän lepäsi siinä ja Kallem auttoi häntä sellaiseen asentoon,\nettä hän saisi nukkua. Tämän jälkeen Ragni ei enää huoneesta\npoistunut.\n\nKallem meni kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti tohtori Meekille,\nmitä oli tapahtunut ja asiaa sen tarkemmin selittämättä liitti\nkirjeensä loppuun: \"Jos Karl on saapunut, niin kai me kohta hänet\nnäemme luonamme. Minä tiedän nyt kaikki.\"\n\nHän meni etsimään jotain vaimoa, joka valvoisi Ragnin luona ja\npalattuaan hän riensi heti taas hänen luokseen. Ragnin oli nyt\nhelpompi olla, hän oli vaipunut uneen. Herättyään hän huomasi\nKallemin vuoteensa vieressä. Kallem autteli häntä, antoi hänelle\njuotavaa, hyväili häntä ja vastasi hänen kysyviin silmäyksiinsä\nsuutelemalla hänen laihaa kättään. Hänen huulensa vapisivat silloin\nja silmälasit kostuivat kyyneleistä.\n\nMutta he puhelivat aivan muista asioista, -- Ragni mainitsi, ettei\nhänen sisarensa voinut tullakaan tänne ja Edvard taas kertoi itse\nkäyneensä hakemassa Sissel Aunen valvomaan Ragnin luona, sillä\nhän oli Kallemin mielestä sopivin ja sitäpaitsi heidän ystävänsä.\nRagni nyökkäsi siihen myöntävästi. He katselivat toisiansa yhäti,\nkyllästymättä. Ja kumpikin he ajattelivat sitä, minkä he nyt\nmolemmat tiesivät, -- nimittäin syytä siihen, miksi Ragni nyt lepäsi\nvuoteessa. \"Karl parka!\" kuiskasi Ragni. \"Karl parka\", vastasi Edvard.\n\nKallemin täytyi nousta, hän oli muka unhottanut toimittaa jotain\nsiellä alhaalla. Ainahan jonkin syyn voi keksiä.\n\nJospa hän sentään olisi saattanut puhua Ragnin kanssa! Mutta hän ei\nuskaltanut, -- eikä hän saanut myöskään tilaisuutta olla yksin. Hän\nkerkisi töintuskin käydä sairashuoneella ja ottaa vastaan muutamia\nsairaita kotonaan, kaikesta muusta hän kieltäytyi saadakseen istua\nRagnin luona.\n\nHänen mielestään oli julmaa, että oli uhrannut omaisuutensa ja työnsä\nnoiden ihmisten hyväksi, jotka nyt puolestaan murhasivat hänen\nelämänsä onnen! Millä mitalla nuo ihmiset oikeastaan mittaavat,\nkun eivät jo heti nähtyään Ragnin voi käsittää, että _hän_ heistä\nhienoin ja puhtain luonne sittenkin oli? -- tämä selittämätön\narvoitus kiusasi alati häntä, ihmisten sokeus oli kerrassaan\nharmillista. Niiden mukaan, jotka hän tunsi, tuomitsi hän muutkin, --\nkeskinkertaista väkeä, arkioloissaan siveitä, mutta kukaan heistä ei\njaksanut kohota arkipäiväisyyden yläpuolelle, kaikki he olivat kirkon\nystäviä, rukoushuoneessa kyhjöttäjiä, pastori Tuftin henkivartijoita.\nOli hän heidän joukossaan tavannut useita, varoitellen kulkevia\nkelpoihmisiäkin, mutta kaikilta heiltä puuttui edesvastuuntunnetta\nlangettaessaan tuomioitaan, kaikki he olivat niin rakastettavia\njulmureita, -- aivan syyttömiä murhaajia.\n\nEi löytynyt ketään, jonka kurkkuun olisi voinut karata: \"sinä\nolet syypää, sinä siitä saat vielä vastata!\" Kaikki eikä kukaan.\nRakastettavia syyllisiä he olivat, suopeita ihmisiä, jotka kylläkin\ntiesivät olevansa rikollisia. Mutta yksi heidän joukossaan kuitenkin\noli, joka eroittui muista, -- Josefine. Josefinen keksintöä tämä\nei saattanut olla, hänen luonteensa mukaista tällainen ei ollut.\nMutta uskoa sellaista hän kylläkin saattoi, kun se koski ihmistä,\njota hän vihasi. Jääkylmällä vaiteliaisuudella antoi hän muiden\nilkeämielisyyden ilmausten olla sellaisia kuin ne olivat, tai --\nantoi hän niiden kasvaa. Vihaa tunsi Kallem nyt häntäkin kohtaan!\nVaikkapa hän epäilemättä ei ollutkaan pääsyyllinen -- Kallemin täytyi\naina tämä toistaa, sillä tuskinpa Josefine oli tuota parjausta edes\nhuulilleen päästänyt, siksi ylevä luonne hän oli --, niin Josefine\nkuitenkin oli tästä murhasta eniten vastuunalainen! Kallem oli\nvakuutettu siitä että Josefineakin, vaikka hän olikin itse asiassa\nhyvin vähäisessä määrässä kristitty, oli katkeroittanut tuon pikku\nolennon epäusko ja myöskin se seikka, että noin syyllinen ihminen\nuskalsi ylenkatsoa heidän uskoansa. Siitä tuo liiallisuuksiin menevä\n\"oikeudenmukaisuus\", joka niin varmasti ja hyvää tarkoittavasti\nsurmasi.\n\nMutta niin paljon oli Kallem sukua Josefinelle, että _hänkin_ tunsi\nhalua kostaa. Myöskin hän piti sitä \"oikeudenmukaisena\", eikä hänellä\nollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän erehtyi. Ei hän koskaan\nsellaista tuntenut istuessaan Ragnin luona, sillä jo yksistään Ragnin\nläsnäolo teki hänet hyväksi. Kun nämä ajatukset hänen siellä Ragnin\nluona istuessaan pyrkivät esiin, tuli hän aina hyvin liikutetuksi,\npuristi Ragnin kättä, siveli hänen otsaansa, katsoi häntä silmiin,\nautteli häntä, -- kunnes hänen täytyi lähteä, muuten hän olisi\nlangennut polvilleen ja joutunut kokonaan pois suunniltaan.\n\nNyt siellä istui tuo kelpo Sissel Aune; hänen tummat silmänsä\nvalvoivat ymmärtäväisinä ja rauhallisina Ragnia ja katsahtivat joskus\nosaaottavasti myöskin Kallemiin. Hänessä näki Kallem kaikkien niiden\nedustajan, joiden mielestä hän oli jotain ollut ja jotka nyt olisivat\ntahtoneet auttaa, jos vain olisivat voineet. Aase ja Sören Pedersen\ntulivat joka aamu salaa kyökkiin kysymään, kuinka rouva voi ja kun\ntieto tästä levisi, tuli niitä yhä useampia ja useampia, kaikki\nhiljaisina ja osaaottavaisina. Sigridin oli niin vaikea tulla rouvan\nluo, sillä silloin hänet itku aina valtasi. Mutta hän tuli kuitenkin\nsellaisissa tapauksissa kuin esim. silloin, kun everstinna Bajer\neräänä kylmänä talvipäivänä saapui kukka päällysviittansa alla ja\npyysi että se vietäisiin rouvan huoneesen ja asetettaisiin sellaiseen\npaikkaan, että rouva voisi sitä katsella. Palvelustytöllä, jonka\nlapsen Kallem oli pelastanut vaikeasta taudista (samalla tytöllä,\njoka oli nähnyt Kristen Larssenin kummittelevan!), oli myöskin kukka,\nyksi ainokainen vain, ja kun hän sai kuulla everstinnan lahjasta, toi\nhänkin omansa. Ruukku oli tosin yksinkertainen, mutta yks'kaikki. --\nIlman näitä ystävyyden osoituksia ei Kallem olisi voinut kaikkea tätä\nkestää.\n\nEräänä päivänä palattuaan sairashuoneelta hän näki vieraita\npäällysvaatteita eteisessä. Ennenkuin itsekään riisui yltään avasi\nhän salin oven, siellä seisoi parveke-ikkunan luona Otto ja Karl\nMeek. Karl käännähti ensin ja riensi heti Kallemin kaulaan. Hän\nnäytti kuihtuneelta ja hänessä oli jotain levotonta, melkeinpä\nhermostunutta. Hänen pitkä tukkansa oli epäjärjestyksessä, hänen\nsoikeat kasvonsa näyttivät ikäänkuin tulleen suuremmiksi, hänen\nsilmänsä kuvastivat omituista, liekehtivää voimaa, jota Kallem ei\nniissä ennen ollut huomannut. Ne katsoivat taukoamatta Kallemiin.\nAnteeksi pyytävinä ja tuskaisina ne häntä seurasivat. Karl ei voinut\nhillitä liikutustaan, ei olla rauhallinen ja kun Kallemin täytyi\nmyöskin puhella isän kanssa, alkoi Karl katsella ympärilleen,\nkävi flyygelin luona, hiveli kädellään pöytiä, kosketteli kukkia,\naukoi nuottivihkoja, -- meni sitten ruokasaliin, virkahuoneeseen,\noli siellä kotvan aikaa yksinään, sieltä kyökkiin Sigridin luo ja\nsinne hän jäikin. Kallem katseli useasti ympärilleen, minne Karl\noli mahtanut hävitä, tohtori Meek huomasi sen ja virkkoi: \"Meillä\nMeekeillä on kaikilla voimakkaat tunteet. Me olemme koettaneet\nhillitä niitä, mutta hän tuolla, hän ei niitä voi hillitä. Jos ne\ntoisaalla suljetaankin, purkautuvat ne toisaalta ulos.\" Karl tuli\nsisään ja näytti kovin itkeneeltä, Kallem ei halunnut, että hän\nmenisi Ragnin luo, joka tapauksessa hänen tulisi odottaa siksi\nkunnes rauhoittuisi. Itse hän vakuutti, että hän siellä ylhäällä\nheti muuttuisi levolliseksi, hän rukoili hartaasti, että saisi\nnähdä Ragnin, mutta mikään ei auttanut. Koko sinä päivänä ei Karl\nsinne päässyt, iltaisin oli Ragni aina huonompi, eikä hän saanut\ntietääkään, että Karl oli tullut.\n\nSeuraavana aamuna kertoi Kallem Ragnille, joka oli silloin virkeämpi,\nettä tohtori Otto Meek oli tullut kaupunkiin ja käynyt heillä eilen\nkysymässä Ragnin vointia. \"Entä Karl\", kysyi Ragni. -- Niin, Karl oli\nollut mukana. -- Ragni lepäsi hetken sanomatta mitään. \"Kyllä kai\nsoitto sieltä alhaalta kuuluu tänne ylös.\" -- \"Kyllä, jos salin ovi\non auki, mutta onko se hyvä --?\" Eteinen oli lämmin ja sen kautta\ntuuletettiin näitäkin ylähuoneita, niin että sen puolesta ei ollut\nmitään estettä. \"Mutta luuletko voivasi kestää musiikkia?\" -- \"Minä\nkaipaan musiikkia\", vastasi Ragni. Sissel Aune katsoi tohtoriin, hän\nuskoi varmasti, että se ei olisi hyväksi. \"Eikö Karl saa tulla sinua\ntervehtimään?\" Ragni lepäsi ja käänteli toisella kädellään lakanan\nnurkkaa, toisessa hänellä oli nenäliina. Hän ei vastannut, mutta\nselvästi huomasi, ettei hän sitä tahtonut. \"Mutta saahan tohtori Meek\nkäydä sinua katsomassa?\" -- \"Eikö sitä voi välttää?\" Kallem toivoi,\nettä tohtori Meek saisi nähdä hänet. Päivemmällä saapui tohtori Meek\nja Kallem kertoi hänelle kaikki. Karl pyysi niin nöyrästi, että\nsaisi seista edes toisten takana ovella. Hän ei virkkaisi sanaakaan,\neikä liikahtaisi vähääkään ja poistuisi heti. Kallemia säälitti\npoika parka eikä hän voinut sitä häneltä kieltää. Hän meni itse\nensin sisään ja ilmoitti Meekin, joka tuli heti jälestä. Tohtori\nMeekin leveän selän takaa Karlea ei näkynyt, hän seisoskeli oven\npielessä. Ragni lepäsi niin, että kasvot olivat oveen päin. Hän ei\nnähnyt Karlea, mutta Karl näki vilaukselta nuo kuihtuneet kasvot,\nsisäänpainuneet, kuumetta hehkuvat posket ja kuivat huulet. Katseen\nloisto oli kuin kauan kaikuva hätähuuto. Myöskin Sissel joutui\npuolittain Ragnin eteen, sillä hänen täytyi olla sängyn toisella\npuolen antamassa juotavaa, Ragnia kun vaivasi näet yöt päivät kalvava\njano.\n\nMeek kyseli yhtä ja toista, Ragni vastaili hajamielisesti ja kurkaili\narasti hänen molemmille puolilleen. Aavistiko Ragni, että Karl oli\nsiellä? Sitten muutti hän asentoa ja Sissel vetäytyi pois. Nyt olisi\nhän voinut nähdä Karlen, mutta Karl oli jo mennyt.\n\nHänet löydettiin sitten salista aivan murtuneena, epätoivon vallassa.\nHän rukoili, että saisi jäädä tänne ja että saisi entisen huoneensa,\n-- vaikkapa ei saisikaan enää Ragnia nähdä, -- hän ei voinut olla\ntäältä poissa. Kallem ei saattanut häneltä sitä kieltää ja isäkin\nnäytti sitä toivovan. Karlen koko olennossa oli jotain, joka herätti\nheissä vakavia mietteitä.\n\nSeuraavana aamuna soitti Karl. Salin ovi oli auki ja Ragnin kamarin\novi raollaan. Soitto kaikui sinne ylös hillittynä ja kuului\nkauniilta. Karl oli edistynyt soittotaidossa. Kappaletta Ragni ei\ntuntenut, mutta se vaikutti häneen, ja hän käski sanoa Karlelle\nterveisiä, että hän oli hyvin kiitollinen soitosta. Karl soitti\nmyöhemmin vielä yhden kappaleen ja seuraavana aamuna soitti hän\nmyöskin. Seurauksena tästä oli, että hän sai luvan päästä Ragnia\ntervehtimään. Karl lupasi olla hiljaa, niin hiljaa, ja viipyä\nsiellä vain silmänräpäyshetken. Jo eteisessä alkoi hän kulkea\nvarpaillaan ja hän hiipi sisään kuin varjo. Kuitenkin oli hänellä\ntyö ja tuska hillitessään tunteitaan. Mutta heti, kun Ragnin katse\nvaltasi hänet, kuten aina ennenkin, tunsi hän, että Ragni häntä\narkaili ja toivoi hänen poistumistaan. Tämä lamautti häntä ja hän\nkatsoi rukoilevasti Ragniin. Ragni huomasi tämän muutoksen Karlessa.\nKallem tarttui silloin Ragnin käteen ja hän rauhottui. Mitä kauemmin\nKarl siinä seisoi, sitä suuremmaksi kasvoi Ragnissa säälintunne\nhäntä kohtaan. Karl oli kärsinyt, hän oli hyvä poika, Ragni koetti\nhymyillä ja ojensipa vielä laihan kätensäkin häntä kohti. Karl katsoi\nKallemiin eikä tarttunut siihen, ei hän edes liikahtanut, mutta\nankara mielenliikutus pyrki purkautumaan esille ja ikäänkuin sitä\ntukahduttaakseen kuiskasi Ragni: \"Karl hyvä!\" Silloin Karl läksi.\n\nTämän käynnin jälkeen hän oli hiljainen ja ajatuksiinsa vaipunut,\nkuin ajattelisi hän jotain erikoista. Hän puheli harvoin Kallemin\nkanssa, eikä muiden kanssa vaihtanut sanaakaan. Joka aamupäivä hän\nsai hetkisen olla siellä ylhäällä, hän soitteli Ragnille salista ja\nvaelteli muuten koko päivän yksinään.\n\nKun hän taas eräänä aamupäivänä soitti, tunsi Ragni jo heti ensi\nsäveleistä, että se oli jotain Karlen omaa. Pari kertaa ennenkin\nhän oli soittanut pieniä kappaleita, jotka Ragni oli tuntenut hänen\nitsensä säveltämiksi, nyt noudatti hän uusia esikuvia ja hänen oma\nerikoisuutensa siitä kärsi. Tämä uusi kappale oli yritys johonkin\nsuurempaan, alku hurjaa, myrskyistä intohimoa, -- herra-jumala, tämä\nkuvaa varmasti häntä itseään! ajatteli Ragni. Keskellä pauhaavaa\nsävelmerta tuli äkkiä hiljaisuus, ja silloin alkoi kuulua laulava\nsävel, luottava ja koruton, enköhän se vaan ole minä? Sitten alkoi\nkajahdella kirkunaa ja ulvomista tämän rauhallisen ja onnellisen\nsäveleen ympärillä, -- oli muutama tahti tätä laulavaa säveltä ja\nsitten monta tahtia valitusta ja kirkumista ja kaiken tämän ohella\nhumisi tuo ensimäinen teema. Siinä oli todellisuutta, liiaksikin\ntodellisuutta, sillä se vaikutti väkisinkin naurettavasti. Ragnin\ntäytyi pidättää itseään purskahtamasta nauruun, hän ei kärsinyt\nmitään tällaista. Hän katsahti Sissel Auneen ja aikoi pyytää häntä\nmenemään alas sanomaan Karlelle, että lopettaisi, mutta Sissel Aunen\nviisaat kasvot olivat niin kummastuksissaan noista luonnollisista\nhuudoista, -- hyvä ystävä, voiko ihmiset musiikissakin huutaa?\nViimeinen jäte Ragnin entistä hilpeyttä purkausi esiin parina\nnaurunpuuskana, sitten vielä parina, -- ja sitten tuli yskäkohtaus!\nSe uudistui yhä, yhä ja yhä, -- ankarampana kuin koskaan tätä ennen.\n\nSoittaessaan Karl kuuli, että kyökin kello soi vimmatusti, hän\nkuuli Sigridin hyökkäävän portaita ylös ja kohta taas rientävän\nalas, huutaen tohtoria. Karl tiesi, että Kallem oli juuri mennyt\nsairashuoneelle ja läksi heti juoksemaan sinne ilman lakkia ja\npäällysnuttua, ei löytänyt häntä heti, joten kohtaus oli jo ohi kun\nhe saapuivat. Ragni oli yskinyt verta enemmän kuin tavallisesti,\nKallem oli kovasti säikähtänyt, sen näki Karl, joka tietämättään oli\nrientänyt hänen jälestään ylös. Hän vetäytyikin heti takaisin.\n\nPäivemmällä tuulautettiin huonetta ja Kallem oli vielä siellä.\nSilloin tuli Karl oven ulkopuolelle ja kuuli Kallemin puhuvan,\nuskalsipa hän kurkistaa sisällekin. Ragni lepäsi heikkona ja\nväsyneenä, mutta Kallem oli juuri kysynyt, eikö nyt tuntunut\nhelpommalta. Ragni näki vilaukselta Karlen suuret, kauhistuneet\nkasvot. Hän muisti nauraneensa hänelle ja hän oli Kallemilta kuullut,\nettä Karl oli tuskissaan juossut häntä hakemaan ilman hattua ja\npäällysnuttua. Silloin viittasi hän Kallemille, että Karl saisi tulla\nsisälle. Hän hymyili Karlelle ja nostipa hiukan -- hyvin hiukan --\nkättänsä, kiittääkseenkö häntä? Karl uskalsi nyt astua lähemmäksi,\ntänään hän kyllä sen ottaisi vastaan. Hän tahtoi enemmänkin, hän\ntahtoi kumartua sen ylitse ja hänen silmiinsä ilmestyi ihmeellinen\nloisto. Kallem, joka seisoi Ragnin oikealla puolen, huomasi sen,\nhuomasi myöskin, että hän aikoi kumartua sen käden ylitse, jossa\nRagnilla oli nenäliina, ehkäpä vielä suudellakin sitä, ja hän\nkiiruhti sanomaan: \"Elä tee sitä, Karl!\" -- Karl nousikin heti ja\nkatsoi heihin kumpaankin, mutta taas sävähti hänen silmiinsä tuo\nihmeellinen loiste ja siinä silmänräpäyksessä oli hän nojautuneena\nsekä käden että nenäliinan yli ja suuteli niitä molempia. Ennenkuin\nehdittiin mitään sanoa, oli hän taas pystyssä ja näytti siltä\nkuin tahtoisi hän tapella tai kuin olisi hän suorittanut suuren\nsankarityön. Ragni lepäsi toivottomana ja ymmärtämättä asian\ntodellista laitaa, Karlen sotilaallista ryhtiä, hänen suurta tekoaan\nhän ei ymmärtänyt, mutta sitä paremmin käsitti hän Karlen hirvittävän\nvaromattomuuden. Karl oli jo hävinnyt huoneesta.\n\nJos hän tahtoi kuolla Ragnin kanssa, niin oli se erehdys, joka\njossain toisessa tilaisuudessa olisi synnyttänyt suurtakin\nhauskuutta, varsinkin niissä, jotka tiesivät, että Ragni oli juuri\nvähää ennen puhdistautunut yskäkohtauksen jälestä ja että nenäliina\noli uusi ja puhdas. Mutta Kallem ajatteli vain sitä, että kun kaikki\noli saatu hyvälle kannalle, voi joku hullu tulla ja pilata koko\nhomman, -- Ragnia oli säikytetty.\n\nNiin pian kuin suinkin voi, Kallem kiiruhti etsimään Karlea. Tämä\noli juuri päällysvaatteissaan hyökkäämässä ulos. Mutta Kallem huusi:\n\"Minnekä sinä aijot mennä?\" Karl ei vastannut, hän näytti olevan\nankaran mielenliikutuksen vallassa ja tahtoi vaan rientää ulos.\nKallem veti hänet takaisin, asetti hänet eteensä, katsoi häntä\nvakavasti silmiin ja kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa.\nSilloin purskahti Karl itkuun. Hän valitti olevansa aivan mahdoton,\nmenetteli joka kerta mielettömästi, hän ei kelvannut mihinkään. Hän\nei ottanut kuuleviin korviinsa, mitä Kallem hänelle sanoi, hän ei\nhuolinut lohdutuksesta, hänen kurjuutensa ja halpuutensa oli niin\nhirvittävän suuri, eikä hänellä ollut edes kykyäkään mihinkään.\nHänen viimeinen sävellyksensä, joka jos mikään oli hänen omaa\nelämäänsä, se oli todellisinta, mitä hän voi saada aikaan ja kun\nhän nyt aamupäivällä oli sitä soittanut, oli se tuntunut hänestä\nnaurettavalta, niin hirvittävän naurettavalta! -- Ohoo, ajatteli\nKallem, sitäkö se onkin!\n\nJa sitä se oli. Ragnin läheisyydessä tunsi Karl, että Ragnikin sen\ntuomitsi.\n\nKallem käsitti nyt, miten suuresti hän oli erehtynyt siinä, että oli\nsallinut Karlen tulla tänne, hän ajatteli kauhistuksella, mitä Ragni\noli mahtanutkaan kestää hänen tähtensä. Hänellä itselläänkin oli nyt\ntäysi työ pitää häntä tasapainossa.\n\nEräänä päivänä sanoi hän Ragnille -- kun Ragni sattui kysymään Karlea\n--: \"Sinulla on ollut hänestä paljon enemmän huolta kuin mitä olen\nvoinut aavistaakaan?\" Ragni sulki silmänsä, avasi ne jälleen ja\nhymyili.\n\nKarl ei tullut enää ylös Ragnin luo, eikä hän enää pyytänytkään\nsinne päästä. Hirveissä tunnetuskissaan ei hän voinut soittaakaan,\nKallemin täytyi oikein pakoittamalla pakoittaa häntä soittamaan\njoitakin omia pikkusävellyksiään. Tämä tapahtui nyt suljettujen ovien\nsisällä, mutta Ragni kuuli sen kuitenkin ja sanoi Kallemille, että ne\nkappaleet olivat hyviä ja sitä mieltä oli myöskin Kallem. Tästä tuli\nKarl taas iloiseksi, hänen itseluottamuksensa palasi vähitellen -- ja\nhän alkoi taas muuttua rakastettavaksi.\n\nHeti kun Kallem oli saanut ympäristönsä rauhoittumaan, tuli hänen\noma vuoronsa. Hänen miehekkäästä taistelustaan ei aina ollut\ntoivottua tulosta, ja Karl tuli vihdoinkin käsittämään, että täällä\noli muitakin, jotka kärsivät, eikä yksin hän ja että muitakin oli\notettava huomioon. Ja nyt hänessä tapahtui täydellinen muutos, hän\neli yksinomaan Kallemin hyväksi, oli huomaavainen ja kekseliäs. Yksi\nlohdutuskeino oli, joka aina auttoi ja johon hän useasti turvautui:\nhän alkoi puhua Ragnista, ylistää hänen sielunominaisuuksiaan.\nHän osasi luoda hienon kuvan siitä, mikä oli erikoisinta ja\nominaisinta Ragnin olennossa, hän osasi taiteellisesti värittää\nRagnin pienimmänkin teon tai sanan ja se jumaloiva ihastus, jolla\nhän hänestä puhui, juuri vaikutti Kallemiin, ja myötätuntoisuuden\nlämpöähän Kallem tarvitsikin, sillä yhä masentuneemmaksi hän tuli\nkuta enemmän Ragni heikkoni. Ragni ei voinut enää pitää päätään\ntyynyllä, se solui aina milloin sen toiselle milloin toiselle\npuolelle, hänen silmissään oli ikäänkuin henkistä loistoa ja hän näki\nkaikki nyt kirkkaammassa valossa, hänen ohuet, äänettömät huulensa\nolivat avoinna ja hän muistutti, siinä valkeassa huoneessa, valkeiden\nlakanoiden välissä ja valkeassa puvussaan jotain avutonta, untuvia\nvailla olevaa linnunpoikaista hyljätyssä pesässä. Usein oli Karl\nse, joka sai Kallemin rauhoittumaan, kun tämä tuli sieltä Ragnin\nluota voimattomana hillitsemään suruaan tai kuolemanväsyneenä ja\nKarl se aina löysi sattuvat sanat ja saipa vielä hänet rajattomasti\nylistämäänkin Ragnia.\n\nRagni ei voinut paljoa puhua, eikä hän halunnutkaan, mutta se\nmitä hän sanoi, osoitti, ettei hän koskaan erehtynyt tilastaan,\n-- niinkuin rintatautiset tavallisesti. Eräänä päivänä viittasi\nhän Kallemia kumartumaan lähemmäksi häntä. \"Kristen Larssen\",\nhän kuiskasi, \"on tuolla nurkassa\". Sitten hän hymyili ja hetken\npäästä lisäsi: \"Nyt minä en häntä pelkää.\" Toisen kerran lähetti\nhän hakemaan Kallemia saadakseen vain sanoa: \"Sinä et saa olla\nkenellekään vihainen -- minun tähteni.\" Hän ei maininnut nimiä.\nKallem puristi hänen kevyttä kättään ja Ragni katsoi häneen silmät\ntäynnä säteilevää hyvyyttä. Joskus koetti Ragni hymyilläkin,\nmutta siihen ei hänellä enää ollut voimia. Kun hän näki Kallemin\nkyynelissä, viittasi hän hänen kumartumaan ja hän siveli kädellään\nhänen tukkaansa. Kerran kun Kallem tällaisena hetkenä kiitti\nhäntä kaikesta, mitä hän oli hänelle ollut, -- koetti Ragni häntä\nrauhoittaa, hänen tulisi heittää sellaiset ajatukset.\n\nSittenpä he eivät enää monta sanaa vaihtaneet. He puhuivat\nsilmäyksillä ja merkeillä. Heidän tuskansa oli yhteinen eikä heidän\nvälillään ollut mitään, josta he eivät olisi puhuneet. Heidän\nkiitollisuutensa, heidän surunsa ei tarvinnut enää sanoiksi pukeutua.\nHetki lähestyi.\n\nEräänä iltapäivänä kuultiin Sisselin soittavan, soittavan, soittavan.\nSigrid hyökkäsi ylös ja hänen jälestään Kallem ja Karl. Tämä\nviimemainittu jäi oven ulkopuolelle. Hän kuuli, että Ragnilla oli\nyskäkohtaus ja vallan hirvittävä. Hän ei luullut enää Ragnilla olevan\nvoimia kestää tuollaista, jokainen yskäys koski hänen rintaansa,\nleikkasi, viilsi hänen sydäntään. Ragnin tuskainen ääni nosti hien\nhänen otsalleen, hän ei voinut kuunnella eikä uskaltanut lähteä. Tämä\noli varmaankin Ragnilla viimeinen hetki. Hän kuuli Sigridin itkevän,\nhän kuuli hänen nyyhkyttävän: \"Rouva! rouva!\" -- ja heti sen perästä:\n\"hän kuolee!\" Silloin avasi Karl oven. Ensimäinen, mitä hän näki, oli\nverta ja silloin hän tunsi voimiensa pettävän, hän pyörtyi.\n\nPäästyään taas tajuntaansa huomasi hän olevansa omassa sängyssään.\nSigrid istui siinä sängyn vierellä ja itki. Sitten muisti hän, mitä\noli tapahtunut ja kysyi: \"Onko hän kuollut?\" -- \"Tohtori luulee, että\nse pian tapahtuu.\"\n\nMyöhemmin saivat he kumpikin tulla sisälle. Ragni lepäsi vuoteella\naivan kuin olisi nukkunut, yhtä kalpeana kuin lakana, joiden\nvälissä hän lepäsi. Kallem piti häntä kädestä. He eivät voineet\nnähdä Kallemin kasvoja, mutta he näkivät olkapäiden tuon tuostakin\nvavahtelevan ja kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Toisella puolen\nseisoi Sissel. Kuinka kummallista oli nähdä näitä kahta surun\neri ilmestymistapaa. Vaikka Sisselin lujat, rehelliset kasvot\nilmaisivatkin osanottavaisuutta, -- niin oli hän kuitenkin vieras,\nnäytti aivan siltä kuin olisi hän peninkulman päästä katsellut\nKallemin äänetöntä epätoivoa. \"Onko hän kuollut?\" kuiskasi Sigrid.\nSissel puisti päätään. Ragni kuuli kysymyksen ja avasi silmänsä.\nHän tahtoi vielä viimeisillään hyvittää heitä, koettamalla, ei\nhymyillä, sillä sitä hän ei jaksanut, vaan lähettää heille viimeisen\ntervehdyksensä. Hänen katseensa suuntautui Sigridiin ja Karleen,\nmutta siirtyi heti Kallemiin. Hetken kuluttua hän oli kuollut.\n\nToiset poistuivat, yhäti istui Kallem.\n\nKun hän sitten tuli alas, ei hän löytänyt ketään. Karl oli mennyt\nomaan huoneeseensa, Sigrid istui Sisselin kanssa omassa kamarissaan.\nKyökki oli tyhjä, virkahuone tyhjä, tyhjiä olivat nyt kaikki huoneet.\nHän oli Ragnille luvannut lukevansa ne muistelmat, jotka Ragni oli\nhäntä varten kirjoittanut, -- niin ne olivat siellä Karlen kirjeen\nalla ja niitä ympäröivään päällystään oli kirjoitettu vain sana:\n\"sitten\". Mutta hän ei nyt voinut ja tuskin hän voisi niitä lukea\nkoko sinä aikana, jonka Ragni vielä oli täällä kotona. Hän pysähtyi\nRagnin kirjahyllyn eteen ja katseli sitä, -- se oli kuva Ragnista,\nsekin. Kuinka usein hän oli jo ennenkin sitä katsellut ja hymyillen\nsilmäillyt kirjojen nimiä. Hänen silmänsä kiintyivät nyt Henrik\nIbsenin \"Villisorsaan\". Pitkä kun oli, voi hän helposti ylhäältä päin\nnähdä, että sen loppupuolella oli aukko lehtien välissä. Hän otti\nkirjan esille ja huomasi, että Ragni oli leikannut siitä pois ne\nlehdet, joilla kerrottiin Hedvigin surullisen elämäntarinan loppu,\nsen paikan, jossa hän ampuu itsensä ja myöskin ne lehdet, joilla\nkuvataan sitä, mikä sitten seuraa. Ragni oli leikannut sen pois, hän\nei tahtonut, että niin kävisi.\n\nTuskinpa mikään olisi tehnyt voimakkaampaa vaikutusta. Hän heittäysi\nsohvalle ja itki kuin lapsi, jota on pahasti kohdeltu. Ragni oli\ntietysti liian hienotunteinen ja arka, se maailma, jossa me elämme\nja taistelemme, on vielä liian raaka, sen on tultava paremmaksi,\nennenkuin sellaiset kuin Ragni voivat siinä elää. Ragni oli koettanut\nleikata siitä pois sen, josta hän ei pitänyt, mutta hän tulikin itse\nleikatuksi.\n\n\n\n\n11.\n\n\nPikku Edvardilla oli silloin, kun hänen kasvatuksestaan riideltiin,\nollut yskä jo muutamia päiviä ja saman sunnuntain iltana hän tuli\nsairaammaksi, joten hänen oli pysyttävä sisällä.\n\nParin päivän perästä hän pääsi jälleen ulos ja näytti koko lailla\nterveeltä, mutta iltasella hän yski jälleen ja olipa hänellä\nkuumettakin. Hänen oli pysyttävä taas sisällä. Poika oli tottunut\naskartelemaan ulkoilmassa ja siksipä hän tulikin nyt juonikkaaksi ja\nkadotti ruokahalunsa; Josefine puuhasi aika lailla hänen kanssaan,\nja olipa lopulta ankarakin. Silloin poika äkämystyi ja tahtoi mennä\nmummon luo, mutta sinne häntä ei laskettu. Mutta kun mummo sitten\ntuli hänen luokseen, käänsikin hän töppöset toisaanne ja juoksi\nisänsä turviin. Sieltä hän palasi itkien takaisin, hän ei ollut\nsaanut ottaa kirjoja alahyllyltä rakentaakseen niistä taloja.\n\nÄkäpäissään hyökkäsi hän sänkyynsä. Hän valitti yskiessä koskevan\nrintaansa. Yöllä oli hän kovassa kuumeessa ja houraili, että Kristen\nLarssen muka suuri säkki kädessä ajeli poikia takaa, halusi pistää ne\nsäkkiin ja kantaa helvettiin.\n\nJosefine hoiteli häntä tärpättikääreillä ja muilla tiedossaan\nolevilla keinoilla, mutta kun pappi aamulla tuli katsomaan, pyysi hän\ntätä hakemaan lääkäriä.\n\nKent oli heidän kotilääkärinsä, mutta hän ei voinut tulla ennenkuin\niltapäivällä ja silloin kävi tutkimuksesta selville, että pojalla oli\nkeuhkotulehdus. Josefine oli menetellyt aivan oikein. Tohtori määräsi\nruokajärjestyksen, kirjoitti lääkettä, jota olisi annettava joka\ntoinen tunti ja pyysi, että kutsuttaisiin hänet heti paikalle, jos\nkuume sattuisi nousemaan yli 39°.\n\nSeuraavina päivinä poika tuli paremmaksi, söi hiukan ja yski\nvähemmän. Kuume ei noussut yhtenäkään iltana yli 38°. Jumalan kiitos!\n\nVaikka vaara oli ollutkin näin pieni, tuntui sentään sekä\nTuftista että Josefinesta kuin joku näkymätön käsi olisi levännyt\nheidän hartioillaan. Pojan sairauden aikana he tunsivat hitaasti\nlähestyvänsä toisiaan ja he hakivat tilaisuutta saadakseen puhella\ntoistensa kanssa -- tosin vain lapsen tilasta, mutta heidän äänensä\nsävyssä oli jotain anteeksipyytävää.\n\nYskä ja pistokset kupeessa lakkasivat, poika parani huomattavaa\nvauhtia, mutta ruokahalu ei ollut kehuttava ja kuumetta oli vielä\nhiukan joka päivä eikä voimatkaan ruvenneet palautumaan. Hänelle\nostettiin uusia askareita, jotka ensimäisenä päivänä huvittivat\nhäntä, mutta toisena hän jo niihin kyllästyi. Isä ja äiti kertoivat\nvuorotellen hänelle satuja. Hän kuunteli niitä tekemällä kysymyksiä.\nMummosta hän ei välittänyt ollenkaan. Joskus kuume kohosi äkkiä ja\nsilloin häntä värisytti. Kent oli levoton varsinkin sen johdosta,\nettä kuume kohosi aina iltasella. Hän määräsi kiniiniä ja käyttipä\njo espanjan-kärpästäkin. Josefine ei ollut juuri liikahtanutkaan\nsairasvuoteen äärestä eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan avusta. Ei\npoikakaan halunnut ketään muuta läheisyyteensä.\n\nMutta poika oli aina vain paranemaan päin ja pappi sanoi eräänä\niltana heidän ollessaan kuumetta mittaamassa: \"Kyllä me vielä pelosta\npääsemme, Josefine.\" Josefine katsahti häneen, Tuft ojensi kätensä:\nhän tarttui siihen, mutta häpesi taas ja veti kätensä pois.\n\nTohtori Kent oli kertonut heille, että rouva Kallem oli kovin\nsairaana eikä voinut enään huoneestaan liikkua. Toisilta he sitten\nkuulivat, että Ragnilla oli keuhkotauti ja kumpikin he kysyivät\nasianlaitaa tohtori Kentiltä, joka ilmoitti sen olevan vieläpä\nnelistävää keuhkotautia.\n\nPappi ei sanonut mitään Josefinelle, mutta Kentille hän sanoi, että\nse varmasti oli onneksi hänen langolleen, ehkäpä hänestä nyt tulee\nvapaa mies ja sen kautta voi myöskin henkisesti kasvaa.\n\nJosefineen se vaikutti toisin. Tuft huomasi sen siitä, että Josefine\ntuli hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Vain jonkun sanan hän silloin\ntällöin sai vaimoltaan.\n\nKerran iltapäivällä aikoja sen jälkeen loikoili Josefine sängyssä\nja mietiskeli, minkälaisen vaikutuksen mahtaisi Ragnin kuolema\ntehdä hänen veljeensä, -- ja hän oli näkevinään hänet. Ei hän ensin\nsitä ajatellut, mutta sitten muodostui tuo kuva niin ihmeellisen\nselväksi. Hän näki hänen lepäävän pitkältä pituuttaan virkahuoneensa\nsohvalla. Hän näki koko huoneen, sen uutimet, kirjahyllyt, kirjat,\nkirjoituspöydän, kaksi muuta pöytää, suuren nojatuolin, useita\navattuja kirjoja, kirjoitettuja papereita, arkkeina toinen toisensa\nvieressä, ... hän näki joka lehden, jokaisen yksityiskohdan ja\nKallemin itsensä ruskeassa puvussa, jota hän ei ennen ollut nähnyt\nhänen käyttävän. Mutta koko virkahuoneessa hän ei ollut käynyt,\nsen jälkeen kun se oli kalustettu, lainkaan ja noita huonekaluja,\nuutimia, tapetteja hän ei ollut koskaan vielä nähnyt, mutta hän ei\nvähääkään epäillyt, etteivät ne olisi sellaisia todellisuudessa.\nJonain muuna aikana tämä olisi vaikuttanut häneen vallan toisella\ntavalla, mutta nyt haihdutti kaiken muun tietoisuus siitä, että hän\nsai nähdä veljensä, ja niin kuihtuneena surusta! Mitä tarkemmin hän\nhäntä katsoi, sitä kovemmin se häneen koski. Niin, Josefine näki\nnyt hänet sellaisessa epätoivossa, ettei mikään tätä ennen, ei edes\nisän kuolemakaan ollut häneen kovemmin koskenut. Hän näki veljensä\nkiemurtelevan tuskissaan ja itkevän ääneensä, hän näki hänen yhteen\npuristetut kätensä, hän näki lopuksi vain yksinomaan hänet, hänen\nvaikeroivan katseensa tuuheiden kulmakarvojen alta ja silmälasien\ntakaa ja äärettömän tyhjyyden hänen ympärillään... Josefine heräsi\ntästä aivan kylmänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin voi\nkättänsäkään liikuttaa. Tämän jälkeen tunsi hän aina selittämättömän\npelon painostusta, se vei häneltä unenkin. Koskiko se hänen veljeänsä\nvaiko poikaansa? Pikku Edvard lepäsi siinä hänen vieressään yskässä\nja hengenvaarassa, mutta hänestä tuntui kuin poika olisi ollut\nhänestä hyvin kaukana. Poikansa korkea otsa näytti hänestä tyhjältä,\nhänen katseensa häilyvältä, kätensä eivät enää olleet lapsen käsien\nnäköiset, ne eivät olleet elämätä varten. Josefine kiiruhti joskus\nhänen luokseen tullakseen vakuutetuksi, että poika oli häntä lähellä.\nNiin, siellä hän oli, mutta herrajumala! -- eihän hän vain kadottane\npikku Edvardia. Tässä kärsimyksessään hän huomasi yhtäläisyyttä\nveljensä surun kanssa. Pikku Edvardin ja Ragnin kohtalot näyttivät\nhänestä samankaltaisilta. Unettomina öinä ja raskaina päivinä ne\nkietoutuivat hänen mielikuvituksessaan niin toistensa yhteyteen, että\nhänestä tuntui kuin molemmille lankeisi sama tuomio.\n\nTähän saakka hänen uskonnollinen tunteensa oli ollut oikeastaan\nvain vapauden kaipausta ja järkähtymätöntä totuuden rakkautta.\nTässä tuskassa ja pelossa tunsi hän taipumattoman salaperäisen\nkohtalon painostusta. Häntä säikytti pieninkin seikka. Joka\npaikassa näki hän enteitä ja merkkejä. Poika voi levätä ainoastaan\nsairaalla kupeellaan, muussa asennossa häneen koski niin, että hänen\ntäytyi valittaa, ... ja Josefinesta tuntui häntä auttaessaan tämä\nkäsittämättömältä. Hän koetti asettaa hänet tyynyjen nojaan, mutta\npoika rukoili sydäntä vihlovasti, että annettaisiin olla hänen\nrauhassa. Josefine ei saanut enää koskea hänen jalkaansakaan, sillä\npoika tahtoi levätä polvet koukussa ja toinen polvi määrätyssä\nasennossa toisen päällä, ... selittämättömiä päähänpistoja, jotka\nikäänkuin sysäsivät hänet syrjään. Merkitsikö tämä sitä, että hänen\nolisi opittava ymmärtämään, että hän itse asiassa olikin kaikkien\ntiellä.\n\nLopulta hän vallan hermostui tästä. Jo tuo hänen pelkonsa, jota hän\ntunsi poikaa hoidellessaan, olisi ollut kylliksi, mutta ajatukset,\njotka hänessä silloin heräsivät, tekivät hänet vallan hulluksi\nepätoivosta. Kenellekään hän ei siitä puhunut. Tuo jalkojen pitäminen\ntuossa asennossa tuntui hänestä niin hirvittävän salaperäiseltä\nja merkilliseltä, että hän sen johdosta rupesi pelkäämään koko\npoikaa, hän ei tuntenut häntä enää omakseen. Vasta myöhemmin\nja aivan sattumalta hän huomasi, että jalat olivat nilkkaluun\nkohdalta turvoksissa. Hän oli aina kuullut, että se merkitsi lopun\nlähenemistä. Töintuskin jaksoi Josefine laskeutua portaita alas\npastorin kansliaan, jossa pappi istui savupilven ympäröimänä. Pappi\nnäki edessään vaimonsa kalpeana ja kauhistuneena, yllä valkea\nyöpuku: \"No mutta rakas Josefine, mitä on tapahtunut?\" Josefine\nkertoi huomionsa ja he riensivät molemmat ylös. Olekin näki nyt,\nettä jalat olivat turvoksissa, laskeusi polvillensa vuoteen ääreen\nja kumartui rukoukseen. Pienokaisen lyhyt hengitys ja nuo välkkyvät\nmutta välinpitämättömät silmät, joilla hän katsoi isäänsä, vihloivat\nJosefinen sydäntä. Hänkin olisi tahtonut rukoilla, mutta samassa\ntyrkkäsi poika isäänsä kädellään, hän ei kärsinyt tupakan hajua.\nSiten esti poika äitinsä rukoilemasta.\n\nTohtori Kentin hymyily, hänen hiljainen, mutta varma lausuntonsa,\nettä tauti oli samalla asteella kuin silloinkin, kun hän ensikerran\nhuomasi tulehduksen, ei se ollut lainkaan pahemmaksi muuttunut, jalat\nolivat varmaankin turvonneet polvien kummallisesta asennosta, -- se\nrauhoitti heitä siinä määrin, että Josefine ihan itki ilosta. Tohtori\ntutki virtsaa ja se vahvisti hänen sanansa.\n\nSinä yönä Josefine nukkui enemmän kuin pitkään aikaan sitä ennen,\nmutta sittenkin tunsi hän itsensä entistä väsyneemmäksi.\n\nTaas kului joku aika. Sitten eräänä iltana tuli pappi tohtori Kentin\nseurassa tavallista juhlallisempana ylös Josefinen ja pojan luo.\nJosefine lepäsi täysissä pukimissa vuoteellaan, hän kohottautui\nistumaan noustakseen sängystä, mutta sekä Kent että pappi pyysivät\nhäntä vain lepäämään rauhassa. Tohtori Kent kertoi, että edellisenä\npäivänä oli rouva Kallem kuollut. Molemmat miehet katsoivat\nJosefineen, hän sulki silmänsä. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus.\nMutta nähdessään Josefinen kasvojen värähtelevän kiiruhti Tuft\nlausumaan: \"Asiain näin olen se on vain hyväksi Edvardille. Tietysti\nse koskee nyt häneen kovasti, mutta kyllä se vielä onneksi hänelle\nkääntyy. Se tulee häntä varmasti kohottamaan.\" Josefine käänsi\nkasvonsa poispäin. Silmät pysyivät ummessa, sitten purskahti hän\nitkuun.\n\nSamassa huomasi Tuft sanoneensa jotain edeltäpäin opittua, niin,\nhän tunsi olleensa suorastaan raaka. Pojan sairaus ja viime aikojen\ntuskainen yhdyselämä oli aikaansaanut hänessä jonkinlaisen muutoksen.\nNuo hänen entisestä olennostaan lähteneet sanat saivat nyt erikoisen\nleimansa, muodostuivat hänen äänettömiksi vainoojikseen, ne olivat\n\"jumalan lähettejä\", sillä lausuttiinhan ne tänä merkillisenä hetkenä\nja kohtasivathan ne Josefinen polttavaa tuskaa ja heidän omaa\nsairasta lastaan.\n\nAina siihen saakka, kun nämä sanat tulivat lausutuiksi, oli Josefine\nääneti rukoillut silloin kun pappikin rukoili, mutta tästä lähtien\nhän ei sitä enää tehnyt. Niin hän nytkin tunsi samaa kuin silloin\nheidän yhdyselämänsä alkuaikana, kun hänen miehensä oli ollut siksi\ntyperä, että oli pyytänyt häntä laulamaan virsiä yhdessä kanssaan.\nSilloin ei Tuft ollut huomannut mitään, nyt hän havaitsi heti\nasian oikean laidan. Mutta juuri siksi _täytyi_ hänen turvautua\nseurakuntaan, saada ennenkaikkea juuri se rukoilemaan hänen sairaan\nlapsensa puolesta. Hän kääntyi rukoushuone-ystäviensä puoleen: niihin\nhän luotti. Nämä tuskaiset päivät, pelkonsa pojan kohtalosta ja hänen\niloton rakkautensa saattoivat hänet voimakkaasti laskemaan ilmoille\noman sielunsa hätähuudon, hän pyysi heitä rukoilemaan kanssaan, hän\nhuusi jumalalta armoa: kunpa vain nähtäisiin, että hän ansaitsi\njumalan yhteyden, niin silloin ei tämä koetus tuntuisi niin ankaralta.\n\nHän vallan säteili uskonhartautta tullessaan kotiin ja kertoessaan\nsiitä. Kun voima hänessä purkausi ilmoille, silloin oli hän miesten\nmiehiä, mutta se tapahtui niin harvoin.\n\nJosefinen tila kävi arveluttavaksi. Se, että hän viikkokausiin oli\nvailla raitista ilmaa ja säännöllistä lepoa ja tässä alituisessa\njännityksessä kadotti ruokahalunsakin, se uhkasi murtaa tuon tuiki\nterveenkin naisen. Kaikessa hiljaisuudessa puheli Tuft siitä jo\nKentinkin kanssa, mutta mitään ei voitu tehdä, kun Josefine itse ei\ntahtonut.\n\nPitäessään silmällä hänen mielialojaan täytyi Tuftin vastoin\ntahtoaankin eräänä päivänä ilmoittaa hänelle, että Ragnia ei aiottu\nhaudata tänne, vaan lähimpään maaseurakuntaan. Siinähän ilmeni langon\nviha ja halveksiva mieli mitä räikeimmässä muodossa. Epäilemättä oli\nse tähdätty koko seurakuntaa, mutta varsinkin juuri heitä vastaan.\n\nMitä Josefine tunsi, sitä ei Tuft saanut tietää, mutta häneen\nitseensä koski se kovasti. Yhden ainoan kerran osoitti Josefine,\nmiten kärsimättömäksi hän oli tullut. Tuft oli kumartunut pojan\nyli, mutta tullut häntä liiaksi lähelle ja silloin oli pikku Edvard\nhotaissut häntä kädellään menemään pois. \"Mutta etkö sinä voi olla\ntupakoimatta\", sanoi silloin Josefine kärsimättömästi. Tuft kääntyi\nhäneen päin ja sanoi nöyrästi: \"Voinhan sen heittää.\" Noustuaan\nsitten vuoteen äärestä lisäsi hän huolestuneena: \"Edvard on huonompi\ntaas tänään.\" -- \"Niin\", vastasi Josefine hiljaa. Häntä hävetti tuo\ntapa, millä hänen miehensä katseli pojan sairautta.\n\nLaitettiin hakemaan tohtoria. Tämä oli tottunut noihin kiireellisiin\nhakuihin, ja hän otti asian hyvin rauhallisesti. Hänellä oli myös\nharvinainen kyky rauhoittaa toisia. Heti tuli pojalle vanhempain\nmielestä parempi ruokahalu ja näytti siltä kuin poika olisi\nvälittänyt mummostakin nyt enemmän kuin ennen. Neljästi päivässä\nkävi mummo hänen luonaan ja tapa, jolla hänet otettiin vastaan, oli\nsairauden mittarina.\n\nMummo oli sattunut kulkemaan sairashuoneen ohitse ja nähnyt silloin\nKallemin ja Karl Meekin saattavan Ragnin ruumista. Arkku oli valkea\nja lepäsi mustalla jalustalla. Etupuolia, ajajan vieressä istui\nSigrid, sitten seurasivat Kallem ja Karl Meek toisella reellä. Siinä\nkoko saattue.\n\nTieto tästä Ragnin viimeisestä matkasta ja siitä, että ainoastaan\nKarl Meek oli mukana, tuli heille aivan odottamatta. Merkitsikö\ntämä sitä, että Kallem ei Karlea ollenkaan epäillyt? Tai, mikä oli\nluonnollisempaa, että hän oli antanut anteeksi? Taikka jospa hän\ntahtoi peittää kaikki ja sillä tavoin osoittaa Ragnille viimeisen\npalveluksensa? Miten hyvä hän sentään voi olla!\n\nSeuraavana yönä tuli Josefine miehensä luo tämän nukkuessa. Hiuskassa\noli auennut ja musta, epäjärjestykseen joutunut tukka ympäröi\nkauhuisia kasvoja, silmät tuijottivat jäykkinä yli lampun, joka\nhänellä oli kädessään: hän näytti unissakulkijalta. Tuft karkasi\npystyyn, ja oli jo hyppäämässä sängystä lattialle, mutta Josefine\npysäytti hänet kädellään ja virkkoi yksitoikkoisella äänellä: \"Minä\ntahdon puhua kanssasi, Ole, minä en voi nukkua. Veljeni vaimo tahtoo\nriistää meidän poikamme.\"\n\nOle tunsi veren syöksähtävän sydämeensä. \"Mitä sanot?\" kuiskasi hän.\n\n\"Me olemme olleet liika kovia, me kumpikin. Nyt saamme sen korvata ja\nhän ei tyydy vähempään.\" -- \"Rakas Josefine, ethän enää tiedä, mitä\nsanot. Joka tapauksessa meidän on hankittava apua!\" ja hän karkasi\nlattialle. -- \"Niin, apua juuri olenkin hakemassa. Kaikki, jotka\nvoivat rukoilla, tulkoot nyt! Kuuletko, Ole!\"\n\n\"Mutta rakas --!\"\n\n\"Vai etkö sinä usko, että te olette voimakkaammat häntä, etkö sitä\ntodellakaan usko? Sinä tulit niin iloisena rukoushuoneelta, --\noh, sinä tunnet heidät, anna heidän tulla, anna heidän vihdoinkin\ntulla, kuuletko, Ole!\" -- hän alkoi värähdellä liikutuksesta ja\npuhkesi kyyneliin. \"Kristityn velvollisuus on auttaa meitä tässä,\nsillä eiväthän he suinkaan tahtone nähdä sitä, että hän meidän\npoikamme riistää!\" Ääni muuttui yhä enemmän valittavaksi. Ole istahti\nsängyn laidalle, hän oli jo pukeutunut alusvaatteisiinsa, mutta\njäi nyt istumaan housut käsissä. \"Rakas, hyvä Josefine, usko sinä\nvain, että Jumalalla on valta eikä kenelläkään muulla. Josefine,\nsinä olet sairas!\" Ole oli kovasti huolissaan ja rupesi sukimaan\nvaatteita ylleen. \"Tahdotko siis todella mennä heitä hakemaan?\" kysyi\nJosefine iloissaan ja laski lampun kädestään pöydälle. \"Kiitos,\nsen minä arvasinkin! Minä vakuutan sinulle, Ole, että nyt on\ntodellakin hätä käsissä!\" -- Ole kiiruhti kyllä pukeutumistaan, mutta\nvirkkoi: \"Sinä tiedät, Josefine, että meidän on oltava varovaisia\nsilloin, kun me rukoilemme maallisia asioita.\" Tämä teki Josefinen\nlevottomaksi, hän ojensi kätensä Olea kohti. Kevyt yöpuku riippui\nauki hänen yllään, hihat luisuivat alas, -- miten uskomattomasti\nhän oli laihtunut! -- ja Tuftin valtasi kauhistava pelko. Josefinen\nhurja katse, houraileva puhe, laihtunut olento...! \"Jumala sinua\nvarjelkoon, Josefine, mutta älä sentään liikoja toivo rukouksesta,\n-- muuten se voi sinut masentaa, niin heikoksi kun olet tullut!\"\n-- \"Etkö sinä siis _uskokaan_, Ole?\" kirposi kuin salamana hänen\nsuustaan. \"Kyllä, kyllä! Mutta jos jumalan tahto ei ole sama kuin\nmeidän tahtomme, rakas lapsi?\" -- tuo tuskainen muisto Andersenin\nkuolemasta heräsi hänen mielessään -- \"sinä pyydät ihmetyötä,\nJosefine!\" -- \"Niin tietysti! Luonnollisesti! Mitäpäs muuta me\nrukoilemmekaan?\" -- \"Me rukoilemme päästäksemme yhteyteen jumalan\nkanssa, Josefine, ainakin minä teen niin. Silloin on kaikki hyvin,\nsilloin on mieleni saanut vahvistusta, -- ja sitä minä usein kipeästi\nkaipaan.\" -- \"Taivuta jumalan sydän, niinhän siellä luetaan. Eikö\nniin, Ole? Taivuta jumalan sydän? Kuuletko, Ole! Taivuta jumalan\nsydän? Vastaa minulle?\" -- Ole oli polvillaan uunin edessä, halko\ntoisessa kädessä ja puukko toisessa, hän tahtoi laittaa tulta uuniin.\nOlihan Josefine niin kevyessä puvussa. Mutta äkkiä keskeytti hän\nhommansa ja katsoi surullisesti Josefineen: \"Minä en uskalla rukoilla\nihmetyötä, Josefine, en ole kylliksi arvokas sellaiseen.\" Ole tuli\ntätä sanoessaan niin liikutetuksi, että hänen oli pantava halko ja\npuukko pois käsistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta kun hän\ntaas katsahti ylös, hypähti hän pystyyn, sillä vaikka Josefinellä\nolisi ollut syli täynnä mitä kalleinta posliinia ja olisi ne\npudottanut tuhansiksi pirstoiksi ... ei hän sittenkään olisi voinut\nolla pelästyneemmän näköinen. Kädet harallaan hän tuijotti mieheensä\nkuin järkensä kadottanut ja näytti siltä kuin kaatuisi siinä\nsilmänräpäyksessä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hän\nheräsi horroksestaan heti kun Tuft tarttui hänen käteensä. Tultuaan\ntajuihinsa virkkoi hän nopeasti: \"Sitten on meidän lähetettävä\nhakemaan veljeäni! Hän kyllä voi saada Ragnin jättämään poikamme\nrauhaan.\" Tämä Josefinen kummallisen ajatusjuoksun viime ilmaus\nsattui Ole Tuftin jalompiin tunteisiin. Tuhansia kertoja oli Ole\najatellut samaa, everstin paraneminen oli saattanut hänet miettimään\nasiaa ja moni oli häntä kehoittanut kääntymään Kallemin puoleen,\nmutta aina tähän saakka ei hän vielä ollut sen pitemmälle päässyt.\n\nHetkisen kuluttua hän oli matkalla tohtori Kentin luo, jolta ensin\noli neuvoa kysyttävä.\n\nYö oli kylmä ja kirkas. Päivällä oli ollut nuoska, mutta yöllä oli\npakastanut ja hänen oli senvuoksi kulettava varoitellen, -- mikä oli\nhyvinkin tukalaa tällaisessa mielentilassa. Mitä arvoa oli raamatun\nkertomuksilla luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja kaikesta muusta\nsilloin, kun kuolema kolkutti ovelle? Mikä oli silloin arvossa\nensimäinen ja mikä kahdeskymmenes?\n\nKentin asunnossa ei kukaan ollut herätä, pappi soitti soittamistaan\nkuulematta itse kellon ääntä, olikohan kello otettu pois? Sitten\nrupesi hän jyskyttämään niin että kumisi ja kaikui paikat ja siinä\njyskäessään hänestä tuntui kuin olisi kuolemakin kolkuttanut ovelle.\nVihdoin tuli palvelustyttö ja äkäili jotain siellä oven takana,\nmutta nähtyään papin hän meni heti tohtorille ilmoittamaan. Tuo\nkärsivällinen Kent tuli ovelle, pyysi papin sisään ja kuunteli\nrauhallisesti, mitä hänellä oli asiaa. Ilomielin selitti hän\nlähtevänsä Kallemin luo. Jos hän olisi luullut sen käyvän laatuun,\nolisi hän sen itsekin jo kauan sitten tehnyt.\n\nKun Tuft tuli takaisin, oli Josefine ylhäällä pojan luona. Tuft\nkertoi, että Kent oli luvannut mennä Kallemia hakemaan, mutta\nJosefine käsitti hänet väärin ja luuli veljensä tulevan heti\npaikalla. Ja kun kello löi jo seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin\neikä Kallemia kuulunut, joutui Josefine aivan pois suunniltaan ja\npelkäsi, ettei veljensä tahdokaan tulla. Papin täytyi taas lähteä\nulos. Hänellä oli paljon puuhaa, ennenkuin sai Kentin käsiinsä,\nmutta tältä hän sai kuitenkin kuulla, että Kallem ja hän saapuisivat\ntäsmälleen kello yksitoista. He tulivatkin silloin, mutta kun papin\noli sillä välin täytynyt lähteä virkamatkalle, ei heitä kukaan ollut\nvastassa. Kallem ei ollut jalallaan astunut heidän portailleen\nollenkaan sen jälkeen, kun kaupunkiin tultuaan oli siellä ensi kerran\nkäynyt.\n\nSattuu usein että, kun jotakin oikein kiihkeästi kaivataan, käy\nsamoin kuin Josefinelle nyt. Hän oli ajatellut koko aamun veljeänsä,\nmutta kun Kent ja Kallem vihdoinkin astelivat paksuilla matoilla\npeitettyjä portaita ylös, ei hän enää häntä muistanutkaan. Josefine\noli juuri kumartunut pojan yli antaakseen hänelle juotavaa, kun\novelle koputettiin. Hän säpsähti ja ponnahti pystyyn eikä voinut\nsaada sanaakaan suustaan. Ovi avattiin kuitenkin ja Kent antoi\nKallemin edeltäkäsin astua sisälle.\n\nKuului heikko huudahdus. Josefine oli vähällä pudottaa sen, mitä\nhänellä oli kädessään: hän säikähti veljensä ulkonäköä! Hänestä\nnäytti kuin itse kuolema olisi astunut huoneesen ankarana ja\nsäälimättömänä, ei auttaakseen, vaan riistääkseen häneltä pojan, sen\nJosefine heti huomasi.\n\nKallem loi sisareensa lyhyen ja säälimättömän katseen, jossa ei\nollut vähintäkään myötätunnon loistetta, vaikka sisareenkin oli suru\nlyönyt leimansa. Hän käänsi katseensa poikaan eikä sen koommin ollut\nsisarestaan tietävinäänkään. Josefine vetäytyikin syrjään. Kent astui\nsisään, tervehti ystävällisesti ja meni sitten Kallemin luo. Nyt\ntapahtui Kentille aivan samoin kuin Kallemille silloin, kun tohtori\nMeek tutki Ragnia, hän katsoi poikaa nyt vallan toisilla silmillä ja\nrupesi pelkäämään pahinta. Se, mitä hän tätä ennen ei ollut tahtonut\nuskoa, se ilmeni nyt aivan kuin itsestään; -- \"empyème?\" kuiskasi\nhän ranskaksi Kallemille, joka ei vastannut, mutta kumartui lähemmäs\npoikaa, tunnusti valtimon heikkoa tykytystä, koputti aivan hiljaa,\nkuunteli hengitystä, katsahti kuumelistaan ja tarkasti hiukan pojan\nyskimää sylkeä. Sitten keskustelivat lääkärit hetkisen keskenänsä.\n-- Josefine kuuli joka sanan, vaikka hän seisoikin heistä hiukan\nsyrjässä, sängyn toisella puolen, -- pojan sänky oli nimittäin\nnyt siinä, missä isän sänky ennen oli sijainnut --, mutta hän ei\nymmärtänyt tieteellisiä nimityksiä, eikä senvuoksi käsittänyt heidän\npuhettaan. Mutta jotain kauheaa se oli, sen hän tunsi. Hän pusersi\nkädellään rintaansa ja katsahti levottomasti väliin yhteen väliin\ntoiseen. Kent tuli sitten pari askelta lähemmäksi ja kysyi vain,\nsaisivatko he pistää rintakehään hienon ruiskunkären. \"Tehdäänkö\nleikkaus?\" kuiskasi Josefine ja varjeli itseään kaatumasta.\n\n\"Sen saamme sitten nähdä\", vastasi Kent yhtä hiljaa. Josefine\nvaipui tuolille. Hänen veljensä ei odottanut vastausta, vaan avasi\nkotelonsa, otti sieltä esille jonkin kiiltävän ja hienon esineen ja\nkumartui se kädessä pojan ylitse. Josefine ei nähnyt enää mitään, ei\nhän ajatellutkaan -- hän koki vain pidättää itseänsä. Hän kuuli pojan\nvalittavan ja huutavan tuskaisesti useita kertoja \"äitiä\", mutta hän\nei kyennyt nousemaan tuoliltaan, eikä uskaltanutkaan. Sitten kuuli\nhän Kentin lausuvan: \"Nyt se on ohitse, poikaseni\", mutta hän ei\nvoinut katsoa, mikä nyt oli ohitse.\n\nPikku Edvard valitti yhä ja tahtoi, että äiti vihdoinkin tulisi hänen\nluokseen. Silloin yritti Josefine pari kertaa, mutta se oli aivan\nmahdotonta, hänestä tuntui siltä kuin olisi veli häntä painanut alas,\nvaikka tämä ei sinnepäin katsonutkaan.\n\nSitten ovi liikkui, Kallem oli poissa huoneesta, -- ja Josefinelta\npääsi helpoituksen huokaus. Kent tuli heti hänen luoksensa,\nlempeänä ja ystävällisenä ja kuiskasi hänelle: \"Tässä on tehtävä\nvielä leikkaus, hyvä rouva.\" \"Miksi?\" Josefine tiesi, ettei siitä\nolisi apua, sen oli hän nähnyt jo veljensä ulkomuodosta. \"Siksi,\nettä kaikkia mahdollisia keinoja täytyy koettaa\", vastasi Kent.\nMitä surkeimmalla äänellä pyysi poika äitiä tulemaan luokseen.\n\"Nyt minä tulen.\" Josefine laskeutui polvilleen sängyn viereen\nja hyrskähti itkuun. \"Ne tekivät minulle pahaa\", valitti poika.\nVoi, jospa Josefine olisi voinut vastata: \"siksi, että sinä voisit\ntulla terveeksi ja päästä ulos\". Mutta ei myöskään Kent uskaltanut\nsitä sanoa. Josefine olisi mielellään tahtonut kieltää leikkauksen\ntoimittamisen, mutta ei uskaltanut sitä veljensä vuoksi. Kent seisoi\nja odotti. Josefine huomasi sen vihdoinkin ja loi häneen epätoivoisen\nkatseen. Kent tuli lähemmäksi häntä. \"Teidän veljellänne on tapana\nlähettää joku palvelusväestä desinfisioimaan ja laittamaan kuntoon\nhuonetta\", sanoi hän hiljaa. \"Tapahtuuko se jo tänään?\" kuiskasi\nJosefine itkunsa seasta. - \"Ei, mutta puhdistuksen ja tuulettamisen\ntäytyy kylläkin alkaa tänään. Nuo viereiset huoneet tarvitaan\nmyöskin.\" Josefine oli painanut päänsä pojan viereen, hän ei\nvastannut mitään. Sitten hän kuuli Kentin lähtevän huoneesta.\n\nKotiin tultuaan pappi meni suoraa päätä sairaan huoneeseen ja\nhämmästyi kovin nähdessään siellä mummon ja -- Sissel Aunen! Tämä\nviimemainittu oli valvojan ammatissa, mutta poika oli itsepäinen eikä\ntahtonut sietää luonaan ketään muuta kuin äitiään, ei edes isääkään,\nsillä isä haisi yhä tupakalle, vaikka oli jo lakannut polttamasta.\nTuft tapasi Josefinen lepäämässä kanslian sohvalla epätoivon\nvallassa ja masentuneena. Hänen puheensakin oli aivan sekavaa:\n\"Kuolemantuomio!\" hän vastasi melkein kaikkiin miehensä kysymyksiin.\n\nIltapäivällä tuli sairaanhoitajatar pitämään huolta puhdistuksesta ja\nhänen mukanaan tuli vierasta väkeä. Heidän kotoinen rauhansa oli nyt\nrikottu ja peseminen kuului siltä kuin olisi ruumiskirstun lautoja\nhöylätty. Palvelijat valtasi hillitön suru. Vanha mummo itki. Ja kun\npojan sänkyä siirrettiin toiseen huoneeseen, istuivat vanhemmat käsi\nkädessä ja vavisten kuuntelivat siitä syntynyttä melua.\n\nJospa nyt joku olisi sanonut: \"On hyvä vanhemmille, että poika\nkuolee. Tosin se tuntuu heistä nyt raskaalta, mutta aikaa myöten se\ntulee heihin vaikuttamaan kohottavasti\", jospa nyt joku olisi ollut\nsiksi raaka, että olisi heille tällä tavoin lausunut! Tuftin täytyi\npuhua tästä Josefinelle ja tunnustaa, mitä nämä sanat olivat hänessä\nvaikuttaneet. Ääneti puristi Josefine häntä kädestä.\n\nIltasella, kun kaikki taas oli rauhallista talossa, olivat he\nkumpikin ylhäällä pojan luona. Heistä näytti siltä, kuin olisi jo\nkuolema painanut leimansa poikaan. Poika nukahti äidin käsi omassaan\nja Tuft talutti sitten hiljaa Josefinen pois. Josefine seurasi\nnöyrästi. Tässä yleisessä muutossa nostettiin yksi sänky lisää\nvierashuoneeseen.\n\nJo varhaisesta aamuhetkestä lähtien istuivat vanhemmat pienokaisen\nluona. Heti kun he lähtisivät pois, muutettaisiin poika entiseen\nhuoneesensa, jossa kaikki oli valmiina tapahtuvaa leikkausta varten.\n\nKello kymmenen tulivat lääkärit. Josefine lepäsi kanslian sohvalla.\nHän sulki korvansa, jotta ei kuulisi heidän tuloaan. Matot olivat\nnyt otetut pois portailta, joten hiljaisinkin astunta kuului aivan\nselvästi. Hän ei antanut lohduttaa eikä puhutella itseään, hän vaipui\nsamallaiseen sekavaan mielentilaan kuin, jossa hän kerran ennenkin\noli ollut. Hän tahtoi mennä ylös pojan luo, kenties voisi lapsi\nkuolla jo heidän käsiinsä. Pappi halusi puhella lääkärien kanssa,\nmutta Josefine riippui kiinni hänessä, hän tahtoi myös tulla mukaan.\nMutta silloin ei pappikaan lähtenyt. Kun joku siellä ylhäällä vain\nhiukankaan liikahti, tiesi Josefine, kuka se oli ja jos kumpikin\nlääkäri liikahti samalla kertaa, silloin tapahtui jotain kauheata,\nsilloin kyyristyi hän kokoon ja piteli korviaan käsillään. Hänet\nolisi talutettu toiseen huoneesen, mutta hän ei sitä suvainnut,\nhän tahtoi istua täällä ja kärsiä. Toisinaan hän nojautui Tuftiin\nikäänkuin hakien suojaa satamassa. Sellaisina hetkinä hän oli aivan\nviimeisiinsä uupunut. \"Auta minua!\" kuiskasi hän ja hoki sekä\nymmärryksensä että elämänsä olevan nyt vaarassa ja että hänellä aina\noli ollut tietoisuus siitä, että niin surullisesti tulisi vielä\nkäymään.\n\nTuft sai hänet viimein rupeamaan levolle ja asetti kylmiä kääreitä\nhänen otsalleen. Hän rukoili ääneen ja rakkautensa oli niin voimakas,\nettä se hiukan rauhoitti Josefineä. \"Kiitos, Ole, kiitos!\" sanoi\nJosefine ja jäi lepäämään. \"Lapsi kirkuu!\" huudahti hän äkkiä,\nkarkasi istualleen ja tahtoi rientää sinne ylös. Pappi vakuutteli ei\nkuulleensa mitään, mutta samassa he kuulivat sen kumpikin.\n\n\"Eikö totta!\" vastasi Josefine ja tahtoi mennä. Tuft kietoi\nkäsivartensa hänen ympärilleen, rukoili ja siunaili. Nytkin Josefine\nhiukan rauhoittui. Ylhäällä oli hiljaista.\n\nSiellä ylhäällä toimittiin nopeasti. Kallemin vastuulla nukutettiin\npoika ja ne huudot, jotka vanhemmat olivat kuulleet, aiheutuivat\nsiitä, kun Kent piti nukutuskoppaa pojan kasvojen edessä. Poika\nluuli tukehtuvansa, työnsi sitä pois ja huusi: \"äiti, äiti!\" Mutta\nhän nukkui pian. Mummo istui puhdas puku yllään sängyn vieressä ja\npiti poikaa kädestä. Vanhus vapisi, mutta istui vaan ja aikoi istua\nloppuun saakka. Mutta kun poika nukahti, pyysi Kallem kohteliaasti\nhäntä poistumaan huoneesta. Verkalleen ja ääneti läksi mummo.\n\nSilloin alkoi hän työnsä. Oikealle puolen, kylkiluiden väliin tehtiin\nkahdeksan sentimetrin pituinen leikkaus. Tylsäkärkiset kapineensa\ntunki hän syvälle ruumiiseen, löysi kylkiluun reunan ja sahasi siitä\npienen osan pois, ainetta virtasi ulos haavasta.\n\nÄkkiä kuului hurja huudahdus huoneessa. Josefine oli salaman\nnopeudella avannut oven ja nähnyt valkeat operatsionitakit ja\nKallemin kädet verisinä tonkimassa hänen lapsensa rintaa, -- ja siinä\nhän nyt lepäsi pitkin pituuttaan lattialla.\n\n\"Eikö ovi ollut lukossa?\" kysyi Kallem. Sissel juoksi hätään, pappi\ntuli ulkoapäin ja he kantoivat Josefinen pois. \"Pitäkää huolta\nhuoneen lämmöstä!\" kuiskattiin sairaanhoitajattarelle, -- \"ja\nsulkekaa ovi!\" -- \"Mutta Sissel --?\" -- \"Saa jäädä ulos!\"\n\nHe kuulivat sitten hänen tulevan ovelle, mutta kukaan ei mennyt\navaamaan. Rintakehä ruiskutettiin puhtaaksi ja sinne pistettiin\nputki, joka saisi jäädä sinne muutamaksi päiväksi. Haava sidottiin\nhuolellisesti. Lämpömäärän tuli olla öin päivin huoneessa täsmälleen\n15°. Kohta meni Kallem kapistuksineen toiseen huoneeseen ja ennenkuin\nleikkaushuoneen ulkopuolella olijat aavistivatkaan, oli hän jo\nlähtenyt talosta.\n\nMummo parka läksi taas ylös kuuntelemaan. Mennessään kohtasi hän\nSisselin, joka juuri oli ollut siellä sisällä ja tuli nyt ulos\nkantaen jotain esiliinansa alla. Ohikulkiessaan mainitsi hän, että\nnyt oli kaikki jo ohitse. Nyt uskalsi mummokin astua sisään, mutta\nnähtyään kalpean lapsen hän kadotti mielenmalttinsa, poistui heti\nhuoneesta ja töin tuskin hän jaksoi päästä kotiinsa.\n\nTuota pietististä, meren rannalla jäykistynyttä luonnetta oli\nhänen arkipäiväisessä elämässään vaikea käsittää. Pikku Edvard oli\nainoa, jonka kanssa hän seurusteli. Koko hänen talonsa oli pojan\nleikkitupana. Pikku Edvard sai sinne laahata mitä ikinä halusi,\nmummo kantaa hyssytteli ne jälleen ulos eikä hänellä muuta tehtävää\nollutkaan kuin puuhailla pojan kanssa. Olisipa saattanut luulla\npojan tuntevan kiitollisuutta mummoa kohtaan, mutta mitä vielä:\nsairastumispäivästä saakka oli mummo se, jota poika kaikista vähimmin\nsieti näkyvissään. Pikku Edvard piti eniten äidistään, vaikka\ntämä olikin ollut aika ankara häntä kohtaan. Häntä kiusasi mummon\nhyväsydämisyys, joka ilmeni väijymyksinä, kieltoina ja lisäksi\nrukouksina, joita hänen olisi ollut opittava ulkoa. Ja sitäpaitsi\nhän ei lainkaan välittänyt raamatun kertomuksista, joita hän ei\nymmärtänyt. Nyt, kun hän oli sairas ja väsynyt, ei mummo saanut puhua\nhänelle mitään. Sääli tuollaisia vanhoja ihmisiä! Myöskin hänen oma\npoikansa unohti hänet nyt, kun Josefine oli tullut suvaitsevammaksi.\nJollei sairaanhoitajatar olisi tullut, ei vanhus olisi saanut mitään\ntietoa leikkauksen toimittamisesta.\n\nPari tuntia myöhemmin hiipi mummo taas ylös, kuunteli oven\nulkopuolella, mutta kun mitään ei kuulunut, luuli hän että poika\noli kuollut ja uskalsi katsahtaa sisään. \"Elääkö hän?\" kysyi mummo.\n\"Elää\", vastasi Sissel, mutta niin hiljaa, että tuskin kuului ja\nyhtä heikko oli kai hänen toivonsakin. Enempää ei mummo jaksanut\nkysyä, vaan läksi hiipustamaan pois. Parin tunnin kuluttua hän\ntaas oli siellä ja vielä eli poika. Nyt oli hän ottanut mukaansa\nsilmälasit ja vanhan, rakkaan kirjansa. Hän aikoi nyt istua siellä\npojan kuolinhetkeen saakka. Sissel saisi ruveta nukkumaan. Mummolle\nneuvottiin, mitä oli tehtävä ja Sissel heittäysi Josefinen sänkyyn.\n\nVasta kuuden aikaan iltasella pisti pappi päänsä ovesta. Silloin\nhän vasta oli uskaltanut jättää Josefinen hetkeksi yksin. Hän\nnäki äitinsä istuvan siellä silmälasit nenällä ja lukevan vanhaa\npostillaansa. Hän astui sisälle ja luki äitinsä kasvoista aivankun\nkirjasta sanat: \"hän elää\". Mummo nyökäytti päätään samoinkuin\nSisselkin äsken. Mutta nähtyään pojan kalpeat kasvot pappi tunsi\nväristystä ruumiissaan ja poistui huoneesta.\n\nTalossa vallitsi täydellinen, syvä hiljaisuus. Kyökissä, joka oli\ntalon syrjäisin huone, puheltiin hiljaa. Joka oven saranat olivat\nvoidellut ja matot levitetty lattioille. Joka tunti kävi pappi\nylhäällä katsomassa, asteli aina varpaisillaan ja aina sai hän\nsaman vastauksen: hän elää. Kaikki tulivat ja menivät äänettömästi,\naivankuin henget. Vierashuoneessa, jossa Josefine lepäsi vuoteessa,\nja sen läheisyydessä puheltiin vain merkeillä.\n\nYöllä oli kaiketi vieläkin hiljaisempaa. Mummo ei enää siellä\nistunut, vaan Sissel. Kyökissä paloi tuli hellassa ja sielläkin\nvalvoi yksi siltä varalta, jos jotakin satuttaisiin tarvitsemaan.\nPappi valvoi ja asteli edestakaisin huoneessaan. Mutta kolmen\ntienoissa nukahti sekä hän että kyökkivahti. Kun mummo tuli sairaan\nhuoneesen neljän aikaan, nukkui myöskin Sissel. Mummo istahti\npaikalleen. Oli tavattoman hiljaista, ei niin ääntä kuulunut,\nennenkuin lähempänä seitsemää. Mummo hoiteli sekä tulta takassa että\nlääkkeitä. -- Hengittikö pikku Edvard keveämmin, vai erehtyikö hän?\n\nKello seitsemän aukeni ovi hyvin verkalleen. Mummo odotti sieltä\npoikaansa tulevaksi, mutta se olikin Josefine. Hämärässä näyttivät\nhänen suuret kasvonsa, pörröinen tukkansa ja hurja katseensa vallan\nhirvittävältä. Mummo rukka, joka jo kauan oli ollut huolissaan\nminiänsä järjen puolesta, nyt ihan säikähti. Mutta Josefine seisoi\nhiljaa ovella. Hän kuuli Sisselin rauhallisen hengityksen, mutta\nei pojan, eikä hän uskaltanut astua askeltakaan lähemmäksi. Tämän\nhuomasi mummo ja nyökäytti kehoittavasti päätään. Josefine astui\npari askelta ja näki nyt poikansa -- tavattoman kalpeana ja ilman\nainoatakaan elon merkkiä. Mutta mummo nyökkäsi uudelleen ja hän\nuskalsi astua lähemmäksi. Uutimet olivat vielä ikkunan edessä,\nsenvuoksi ei hän nähnytkään oikein tarkkaan. Mutta nytpä hän\noli näkevinään pojan hengittävän! Hän laskeusi polvilleen,...\nhengittikö poika keveämmin, vai...? Josefine oli niin vakuutettu\npoikansa kuolemasta että ei ollut uskoa korviansa. Hän kuunteli mitä\nsuurimmalla jännityksellä, keskitti siihen kaiken huomiokykynsä,\npidätti hengitystään ja vasta sitten kun oli päässyt varmuuteen\nsiitä, että poika hengitti todella nyt keveämmin, uskalsi hän\nhuokaista. Hänen henkäyksensä suuntautui hänen tietämättään pojan\nkasvoja kohti. Sen lämmin leyhäys herätti pojan. Pikku Edvard avasi\nsilmänsä ja katsoi äitiinsä, mutta näytti kokoavan ajatuksiaan. Niin,\näitihän siinä oli, äiti, joka oli tullut takaisin. Pojan silmät\nkirkastuivat ja tulivat eloisammiksi kuin mitä ne olivat olleet\nmoneen viikkoon. Ne katsoivat äitiin, kunnes äidin omat silmät\ntäyttyivät kyynelillä.\n\nPikku Edvard ei lausunut sanaakaan eikä liikauttanut ainoatakaan\njäsentä peläten yhä entistä tuskaansa. Ja Josefinesta tuntui kuin\nsaattaisi elämä paeta silloin, jos poika liikahtaisi tai jos hän\nkoskettaisi poikaa tai puhuisi hänelle. Niin, luulipa Josefine\nhengittävänsäkin liian kovaan, hän hillitsi senvuoksi hengitystään\neikä uskaltanut päätänsä kääntää eikä käsiään liikauttaa. Tässä\nliikkumattomassa hiljaisuudessa tuntui siltä kuin olisivat siivet\nlevinneet heidän yläpuolelleen. Tämä hetki johti Josefinen mieleen\npikku Edvardin syntymisen, jolloin hän ensi kerran oli kuullut\npoikansa äänen. Nyt alkoi elämä uudelleen, arkoine alkuhenkäyksineen.\nPojan silmät loistivat kuin kaksi lumelle asetettua kynttilää.\nJosefine katseli kyllästymättä niiden virkeätä loistoa. Koskaan, ei\nkoskaan tuo valo saisi sammua.\n\nMutta äidin rikassisältöinen katse vaikutti poikaan ja äitinsä\nläheisyydessä tunsi hän itsensä turvalliseksi. Hän sulki taas\nsilmänsä, avasi ne pari kertaa nähdäkseen, oliko ... kyllä, äiti oli\nsiinä. Ja sitten hän nukkui.\n\nHetkisen kuluttua Josefine seisoi kansliassa. Ulkona oli kirkas\npäivä. Sen täytyi päästä sisällekin! Hän veti uutimet ylös ja\nhuikaiseva valo lehahti huoneesen kuin elämäntuulahdus, se\ntunkeutui hänen sielunsa sisimpiinkin sopukoihin, -- hän levahutti\nvierashuoneen oven selkoselälleen ja jäi kynnykselle seisomaan.\n\nTuft nukkui siellä vuoteellaan. Voimakkaalta näytti hänen ruumiinsa,\nkäsi oli rentona sivulla, korkea otsa kiilsi vielä eilisestä\ntuskanhiestä, suun ympärillä väreili hymy. Nyt herätti valo hänet\npuoliksi valveille. \"Ole!\" lausui Josefine. Tuft avasi silmänsä,\nmutta sulki ne jälleen, koettaen muistella, mitä oli nähnyt. Samassa\nkuului tuon kirkkaan valon keskeltä Josefinen ääni: \"hän elää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaina kuuli seurakunta kirkon saarnastuolista kokemuksen sanoja.\n\nNimittäin siitä, mikä meille kaikille on kalleinta.\n\nYksi unohtaa sen paljossa työssään, toinen taisteluinnossaan, kolmas\nsaamattomuudessaan, neljäs itseviisaudessaan, viides tapojensa\norjuudessa, mutta kaikki me olemme sen väärin käsittäneet. Sillä jos\nminä kysyisin nyt teiltä, mikä on kalleinta, niin vastaisitte kaikki\njuuri siksi, että kysyn sitä tältä paikalta: \"Usko on kallein!\"\n\n\"Mutta sitä se ei ole! Kun istut lapsesi ääressä, joka on hengen\nhädässä elämän ja kuoleman välillä, tai näet vielä vaimosi seuraavan\nlasta kuoleman partaalle, nääntyvän tuskasta ja valvonnasta, -- niin\nsilloin opettaa rakkaus sinulle, että _elämä on kallein kaikista!_\nEnkä minä tästä lähtien enää koskaan ensiksi hae jumalaa tai\njumalan tahtoa mistään sanojen muodosta, mistään sakramentista, en\nkirjoista enkä mistään, ikäänkuin hän sieltä olisi löydettävissä,\nei, ensiksi ja etupäässä elämästä, -- elämästä, semmoisena kuin\nse esiintyy kuoleman tuskista vapautuneena, hurmauksen hetkellä,\nvalon voittaessa, elävien ihmisten keskuudessa. _Jumalan_ pyhimpiä\nsanoja ovat elämän sanat, me taas osoitamme hänelle korkeinta\nkunniaa silloin, kun rakastamme elämää. Tätä niin luonnollista\nelämänkatsomusta olen _minä_ ennenkaikkia kaivannut. Minä olen\nmonella muotoa ja monista syistä sysännyt sen luotani -- ja varsinkin\nnäinä viimeisinä aikoina. Mutta koskaan en enää ole antava sanoille\ntai merkeille suurinta arvoa, kalleimpana kaikista olen pitävä elämän\nijankaikkista ilmestystä. Koskaan en enää ole jäätyvä kiinni johonkin\noppiin, vaan olen antava elämän lämmön vapauttaa tahtoni. Koskaan\nen ole tuomitseva ihmisiä vanhanaikaisten vanhurskauden sääntöjen\nmukaan, koska ne eivät sovellu meidän käsitykseemme rakkauden\ntehtävästä. En koskaan, niin totta kuin jumala on olemassa! Ja minä\nteen sen siksi, että minä uskon häneen, elämän herraan ja hänen\nijankaikkiseen ilmestymiseensä elämässä.\"\n\n\n\n\n12.\n\n\nSaman päivän iltana sai Tuft harvinaisia vieraita. Ovelle koputettiin\nhiljaa eikä ensimäisen \"sisään\" kutsun jälkeen näkynyt ketään. Kun\nTuft lausui sen toistamiseen, avattiin ovi varovasti ja sisään astui\nSören Pedersen ja hänen jälestään lyyhäili ovelle myöskin nöyrästi\nniiaileva Aase.\n\nHeillä oli asiana ei sen enempää eikä vähempää kuin kiittää pappia\ntämänpäiväisistä sanoistaan. \"Sillä, herra pastori, kukaan ei voi\nelää ilman jumalaa, eivät ainakaan oppimattomat ihmiset. Se ei\nkäy päinsä, totta tosiaan, se ei käy päinsä. Ja sen vuoksi mekin\nnyt tulemme kuin tuhlaajapoika, -- niin, Aasehan oikeastaan on\ntuhlaajatytär ... (tule vain tänne esille, -- no, tee kuin tahdot!),\nja me toivomme, että herra pastori rukoilisi jumalan armoa meille\nkummallekin.\" Ja niin tapahtuikin kaikella sillä hartaudella, joka\nTuftin rukoilulle oli aina ominaista. Sören virkkoi, että heillä oli\naikomus mennä suoraa päätä tohtori Kallemin luo. \"Hän on varmasti\nparas ihminen maailmassa, ainakin tässä kaupungissa. Mutta näissä\nasioissa hän erehtyy, herra pastori. Sillä todentotta ovat kuin\novatkin jumala ja henget olemassa, ja sen me nyt hänelle sanomme.\"\n\nTuft oli itsekin varmasti päättänyt mennä Kallemin luo samana iltana.\nHän oli kiitollisuuden velassa Kallemille ja hän halusi nyt tunnustaa\nhänelle, että ilman heidän vääryyttään Ragnia kohtaan eivät näiden\npäivien kokemukset olisi avanneet hänen silmiään näkemään elämän\narvoa. Ennen kaikkia tahtoi hän vapauttaa syyllisyydestä Josefinen\nottamalla itse hänen syynsä niskoilleen. Siinä uskonsääntö-rahdissa,\njota hän tähän saakka oli toimittanut, aivankuin postihevonen,\nselässä säkillisittäin papereita, oli Josefine saanut seurata mukana,\ntahtoipa sitten tahi ei. Ja tämä vääryys oli tehnyt hänestä epäilevän\nja kovasydämisen.\n\nKun hän noin tuntia myöhemmin läksi tälle matkalleen, muistui hänen\nmieleensä elävästi heidän lapsuudenaikansa. Silloin oli hän halunnut\nlähetyssaarnaajaksi, nyt hänestä ehkä todellakin tulisi sellainen!\nSovittaa kehitys- ja edistysoppi myöskin uskontoon, oli tosiaankin\nlähetystyön arvoista, ja sen hän aikoi ottaa suorittaakseen.\nTuo entisaikain pieni ja uskon säännöillä kahlehtiva jumala oli\nkukistettava samoinkuin pakanoidenkin epäjumalat ja ihmeiden tekijät.\nJa jospa hän olikin joskus jumaluusopillisessa itsetyytyväisyydessään\nuneksinut tulevansa piispaksi, niin samantekevä, tässä juuri oli\njos missä -- norjalainen piispanistuin vapaana, vaarallinen kyllä,\nhelposti ymmärrettävistä syistä.\n\nPastori Tuftin harppiessa pitkin askelin pihan yli sattui Sigrid\nseisomaan portailla. Hän oli mustassa puvussa ja musta silkkihuivi\nverhosi melkein kokonaan hänen vaaleankeltaiset hiuksensa. \"Tohtori\nei ole kotona\", virkkoi hän hiljaisella tavallaan. Tuft käännähti\nympäri ja suuntasi samalla varmuudella askeleensa sairashuonetta\nkohti. Siellä oli Andersenin muori vastassa, mustissaan hänkin.\nPalttoonsa käsivarressa oli surunauha. \"Käytättekö surupukua vielä\nmiehenne kuoleman johdosta?\" -- \"Ei, tällä kertaa suren minä rouva\nKallemin kuolemaa.\" -- \"Onko Kallem täällä?\" -- \"Ei, hän meni kotia\nvähän aikaa sitten.\"\n\nSiinä sinä erehdyt, ajatteli Tuft ja läksi painaltamaan maantielle.\nVoisihan hän kävellä jonkun aikaa.\n\nVäkeä oli paljon liikkeellä. Ihmiset tervehtivät häntä iloisella\nmyötätunnolla, sen saattoi hyvinkin huomata. Andersenin muorin\nankara katse oli tosin laskenut synkeän varjon hänen mieleensä,\nmutta tämä muiden ihmisten lempeys sen kohta karkoitti. Hän sai\ntaas rohkean tuulensa, joka hänellä äskenkin oli ollut ja joka on\nominaista useimmille kääntymyksen tehneille. Sairashuoneen kohdalla\ntapasi hän Sören Pedersenin ja hänen vaimonsa. He tulivat juuri\nKallemin luota ja myöskin he halusivat nyt kävellä hiukan tänä\nkirkkaana sunnuntai-iltana, kun ilma ja luonto oli täynnänsä keväisiä\nenteitä. \"Oliko hän kotona?\" kysyi Tuft. \"Kyllä, herra pastori\",\nvastasi Pedersen hyvin liikutettuna. \"No, mitä sanoi tohtori?\" --\n\"Hän puhui sattuvia sanoja, ne miellyttivät minua kovin, herra\npastori. On kahtalaisia ihmisiä, hän sanoi, toiset uskovat vain\nsiihen, mitä he tietävät, niin tekevät toisetkin, mutta sitä, minkä\nhe tietävät, ei voida todistaa, -- niin, ei muille kuin heille\nitselleen.\" -- \"Hän on oikeassa\", Tuft hymyili ja läksi astumaan.\nMutta siinä yksin kulkiessaan muistui hänen mieleensä Markuksen\n16 luvun 16 värsy. Se oli hänen mielessään vielä siltä ajalta,\njolloin hän kuului vielä \"oikeauskoisiin\". Tuomion alaisia ovat\nnimittäin ne, jotka eivät usko, jumala ei tahdo tietää \"kahtalaisista\nihmisistä\". Tuft ryhtyi innolla vastarintaan. Yhdeksännestä värsystä\nalkaen on kuudestoista luku myöhempää lisäystä, josta vanhimmat\nkäsikirjoitukset eivät tiedä mitään. Kun tälle paikalle ei voida siis\ntunnustaa pätevää arvoa, niin eipä kolmessa muussa evankeliumissa\nolekaan sellaista kauhistavaa kohtaa. Neljäs, jossa se on, siis sen\nkautta on \"tuominnut\" itsensä. Ei, elämä on pääasia, ja usko on vain\nihmeellinen tie elämän ymmärtämiseen, s.o. jumalaan. Sillä tiellä\nme tulemme kerran saavuttamaan korkeimman yhteyden hänen kanssaan,\njollei sitten täällä, niin toisessa elämässä. Usko ei ole tuomiota,\nvaan elämän ohjausta varten. Entisinä aikoina sopi kyllä tuomita\nihmisiä ja se saattoi käydä totuudesta, mutta meidän aikanamme\nsynnyttää se vastenmielisyyden tunnetta. Meidän käsityksessämme\nilmestyy jumala korkeampana. -- Hän asteli taas kiireisin askelin\npihan ylitse.\n\nMutta taas tuli Sigrid portaille: \"Tohtori ei ole kotona.\" Alas\nluodut silmänsä välttivät katsoa Tuftiin, mutta hän jäi kuitenkin\nseisomaan siihen, huivi varjosti nyt hänen kasvojaan. Talo hänen\ntakanaan oli kuin salaisuus, kuin suljettu seura, kuin joku\nuskollisten yhdyskunta, johon häntä, pastori Tuftia ei laskettu.\n\nNyt hän ymmärsi.\n\nSisäänpääsyn hinta oli tänne suurempi kuin hän oli luullut.\nNöyryytettynä meni hän kotiinsa eikä maininnut tästä Josefinelle\nmitään.\n\nTämä vastaanoton kielto häntä innosti yhä. Eteenpäin vaan sitä tietä,\njoka yksin voi viedä nämä sisarukset yhteen, -- se oli ensimäinen\nehto. Hän tunnusti nyt suoraan, että oli kadehtinut lankoaan. Tämä\nhänen yksityisasiansa oli ollut suurena tekijänä hänen esiintymisensä\nahdasmielisyydessä.\n\nUlkoapäin tuli apu. Ensin ihmetteleviä kyselyitä,\nhuomattavaa karttamista, joka koski häneen ja teki hänet toisinaan\nepäileväksikin, mutta kohta alkoi julki sota hänen ja hänen\nläheisimpien kannattajiensa välillä ja se veti häntä eteenpäin!\nHänen vanha ystävänsä, entinen portinvartija, näkyi varsin odottaneen\ntätä tilaisuutta päästäkseen vapaaksi tuosta kiusallisesta\nriippuvaisuudesta, johon kiitollisuus pappia kohtaan hänet pakoitti.\nHän nosti suuren hälinän ja kutsui apujoukkoja aina pääkaupungista\nsaakka. Seminaarin opettajat, koulumestarit, kuleksivat saarnaajat ja\npari pappiakin hyökkäsi pastori Tuftin kimppuun kaikilla mahdollisilla\njumaluusopillisilla aseilla. Tuft koki ennenkaikkea puhua selvästi,\nsillä useimmat hyökkäykset aiheutuivat väärinkäsityksestä, mutta\npaljon hänen täytyi nyt käyttää sellaisiakin voimia ja tietoja, joita\nhän tähän saakka ei ollut tarvinnut.\n\nEnsimäisenä kuukautena Josefine oli vain väsynyt ja tylsä -- hän\noli heikontunut enemmän kuin itse aavistikaan --, mutta näiden\ntapahtumien jälestä hän rupesi seuraamaan tuota talonpojan poikaa,\njoka aikoinaan oli valoisalla uskollaan valloittanut hänen sydämensä,\n-- tuliko hän takaisin?\n\nEräs tapahtuma, jonka hän salasi mieheltään, oli kovasti riistänyt\nhäneltä voimia. Hän oli näet myöskin, heti kun vaan oli voinut mennä\nulos, kaikessa hiljaisuudessa yrittänyt veljensä luo. Myöskin hän oli\ntavannut Sigridin portailla ja saanut samallaisen tiedonannon, ettei\nKallem muka ollut kotona, -- mutta hän oli tullessaan nähnyt hänen\nseisovan parvekkeella. Töin tuskin oli hän jaksanut astella kotiinsa.\n\nOlihan hän tuntenut syvintä sääliä veljeään kohtaan, ja oli valmis\nminkälaisiin myönnytyksiin hyvänsä, mutta veljen tylyys nosti hänessä\ntaaskin uhkamielisyyttä. Omasta kateuden tunteestaan Ragnia kohtaan\nJosefinellä ei itsellään ollut vähintäkään aavistusta, eikä myöskään\nsiitä, mitä osaa se oli näytellyt hänen omassa esiintymisessään.\nHän katsoi viakseen ainoastaan sen, että oli ollut suvaitsematon\nhenkilöä kohtaan, joka todellakin oli rikoksellinen. Kun Sissel\nAune istuessaan siellä ylhäällä pojan luona kertoi, miten hyvä ja\nrakastettava Ragni oli ollut aina viime hetkeensä saakka, tunsi hän\nmenetelleensä epäinhimillisesti siinä, ettei ollut kiinnittänyt\nhuomiota Ragnin hyväsydämisyyteen ja Kallemin rakkauteen. Mutta\nmissään muussa suhteessa hän ei tuntenut rikkoneensa.\n\nHänen pettymyksen tunteensa oli tavattoman voimakas ja sillä olisi\nollut pahoja seurauksia, jollei juuri silloin hänen miehensä\ntaistelu olisi temmannut häntä mukaansa. Epätietoinen ihminen, joka\npääasiallisesti on elänyt uhkamielisyyden vallassa, voi päästä\nselvyyteen ainoastaan jonkun järkyttävän tapahtuman kautta. Sellainen\ntapaus sattui silloin, kun Tuft sanoi hänelle: \"Josefine, tässä\nasiassa täytyy meidän asettaa sekä virka että omaisuus peliin.\"\n\nKolme kuukautta oli kulunut, kun Josefine taistelun virkistämänä\nluuli olevansa kylliksi voimakas tekemään tiliä veljensä kanssa. Hän\nkirjoitti kirjeen ja lausui siinä, että olivatpa he rikkoneet kuinka\nsuuressa määrin hyvänsä, -- olisi asia kuitenkin saatava selväksi,\nheille olisi kuitenkin suotava armo asettua syytettyjen penkille.\nHeidän kiitollisuutensa häntä kohtaan oli suuri, mutta suuri oli\nmyöskin heidän kaipauksensa yhteistyöhön nyt, kun he katuivat entistä\nsuvaitsemattomuuttaan ja toivoivat saavansa tehdä mitä uhrauksia\ntahansa sen oikeudellisuuden ja rakkauden hengen hyväksi, jota he\ntähän saakka olivat väärin käsittäneet.\n\nSe oli oivallinen kirje, sen myönsi hänen miehensäkin.\n\nMutta päiviä kului eikä vastausta kuulunut. Onneksi olivat nämä\npäivät Tuftille ankarimpia taistelun aikoja. Rukoushuoneella ja\nmyöhemmin myöskin kirkossa oli hän käyttänyt niitä sanoja, joilla\nJosefine oli kirjeensä lopettanut. \"Oikeus ja rakkaus\" huolimatta\nerilaisista uskonkäsityksistä (samoinkuin kertomuksessa laupiaasta\nsamarialaisesta) oli kristinuskon ydin. Senpä vuoksi olikin kaikki\nmitattava samalla mitalla, ennen kaikkea juuri itse oppi, niin\nettä pieninkin osa, joka ei täyttäisi mittaa, putoisi pois kuin\nentisten kovien aikojen jumaluusoppi meidän aikamme vanhurskauden\nilmestysvoiman tieltä.\n\nNäitä sanojaan hän joutui puolustamaan jo samana päivänä. Sillä\nviikolla pidettiin kolme kokousta, joissa jokaisessa oli väkeä\nhuoneen täydeltä. Hänen etevin vastaväittäjänsä oli muuan pappi\nja jumaluusopillisen aikakauskirjan toimittaja pääkaupungista.\nKeskustelun pääaineeksi joutui helvettioppi. Ja Tuft pysyi siinä\nmielipiteessään, että se, mitä Paavali siitä sanoi, erosi suuresti\nsiitä, mitä esim. ilmestyskirjassa asiassa sanotaan. Paavalin\nkäsityksen mukaan on tämä ja tuleva elämä alituista kehittymistä,\njoka oli päättyvä siten, että jumala tulee meille \"kaikeksi\nkaikessa\". Sellainen oppi täytti sekä vanhurskauden että rakkauden\nmitat, -- ja tehoisan vaikutuksen teki varsinkin se, kun hän\nkaikuvalla äänellään ja rannikkolaisella murteellaan huusi yli\ntiheään sulloutuneen kuulijakunnan tahtovansa kysyä, uskoivatko\nhe sodan ja sorron loppuvan paremmin sen kautta, että raakaa ja\nkostonhimoa osoittavaa helvettioppia opetettiin kaikissa kouluissa ja\nkirkoissa muka jumalan vanhurskautena ja rakkautena!\n\nVastustajat olivat täysin \"helvettiopin mukaisia\", sillä ne tekivät\nkaikki voitavansa saadakseen tuomituksi hänet kerettiläiseksi.\nKuulijakunnassa vallitsi täydellinen yksimielisyys siitä, että\nselvyydessä ja vakuuttavaisuudessa ei kukaan vetänyt vertoja pastori\nTuftille.\n\nViimeisellä kerralla oli tohtori Kallemkin läsnä. Hän näki Josefinen\nistuvan siellä silmät hehkuvina. Ja seuraavana iltana tuli hänen\nvastauksensa.\n\nJosefine oli kävelemässä talon ulkopuolella ja katselemassa, miten\npikku Edvard leikki puutarhan ruiskuletkulla. Silloin sai hän kirjeen\nkäteensä. Hän tunsi heti päällekirjoituksesta, keneltä se oli. Hänen\nruumiinsa vapisi. Hän ei uskaltanut sitä avata. Hän ihan säikähti\nhuomatessaan, miten heikko hän vielä oli, eikö hän koskaan enää saisi\nnuoruutensa terveyttä takaisin?\n\nHän juoksi ylös omaan kamariinsa ja lukitsi oven. Suuri kirje; hän\nkäänteli ja katseli sitä, istuutui sitten tuumimaan, antaisiko sen\nTuftille ensiksi luettavaksi. Mutta saattoihan siinä olla Tuftistakin\njotain, jota hän ei saisi nähdä.\n\nJosefine avasi kirjeen.\n\nEi sanaakaan veljeltään, ei sanaakaan, ei sanaakaan hänelle!\nEnsimäinen arkki, joka sattui hänen käteensä, oli vierasta käsialaa,\nsamoin toinen ja kolmaskin, kaikki tyyni. Oli siinä toisenkin\nkäsialaa, mutta sekin aivan vierasta. Muutamia yhteen sidottuja\narkkeja ja kirjeitä, pari irtonaista kirjettä, ... ei sanaakaan\nEdvardilta.\n\nMitäs tämä merkitsi? Paperien joukosta otti hän pienimmän liuskan,\npaperipalasen, jossa oli vain kolme riviä:\n\n\"He tahrasivat minun hyvän maineeni enkä siitä tietänyt mitään. Sillä\nminä en tietänyt sitä edes omaavani, ennenkuin se oli tahrattu.\"\n\nToiseen lappuun oli kirjoitettu hienolla käsialalla: \"Anna heille\nanteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.\"\n\nTämä hieno, joustava käsiala oli tietysti Ragnin. Josefine alkoi\nvapista, tietämättä miksi.\n\nTuossa oli kirje, joka oli toisellaista käsialaa ja ensi sivun\nylälaitaan oli kirjoitettu punaisella läkillä. Ei mitään\nallekirjoitusta. Mutta luettuaan siitä, että tätä ei Kallem\nsaisi nähdä, Josefine aavisti, että se oli Karl Meekin lähettämä\nrakkauskirje, jonka Kallem kai oli jälestäpäin löytänyt. Mitä\nJosefine sillä tekisi?\n\nKiireesti alkoi hän lukea sitä, mutta pysähtyi kohta alussa\nhämmästyneenä siitä, että Karl teititteli Ragnia, ja että hän kertoi\nsiinä tuskasta, jonka olisi tahtonut yksin kärsiä ja kestää, mutta\njoka oli Ragniakin kohdannut, ... julmasta parjauksesta hän siinä\nkertoi. Oliko Ragnia siis parjattu?\n\nKoko kirje oli mitä kunnioittavimmassa hengessä laadittu! -- milloin\nse oli kirjoitettu? Minkäänlaista aikamäärää ei ollut, mutta kirjeen\nkirjoittaja oli ulkomailla, siis heidän yhdessäolonsa jälkeen. Koko\nkirje oli kuin yhtämittaista tuskanhuutoa, niin todellista, ettei\nJosefine ollut koskaan ennen niin sydämen pohjasta lähteneitä sanoja\nlukenut.\n\nJosefinen käsi vapisi niin, että hänen täytyi laskea kirje pöydälle.\n\nHän luki siitä senkin, ettei Karl tämän julman parjauksen aikana\nvoinut lainkaan ajatella muita eikä mitään muuta asiaa. Luki myöskin\nsen, miten Karl oli silloin alkanut rakastaa Ragnia. Josefine näki\ntämän surusta, kiitollisuudesta ja ihailusta syntyneen rakkauden\npuhkeavan ilmi puhtaissa ja liikuttavissa sanoissa.\n\nRagniko viaton? Herra Jumala, oliko hän siis viaton? Hirvittävän\ntuskallisia mahtoivat siis olla nuo liikuttavat kohtaukset Edvardin\nja Ragnin välillä kuoleman raastaessa heitä tuuma tuumalta toisistaan\nerilleen. Sissel Aune oli usein siitä kertonut. Niin, nyt käsitti\nhän, miksi Edvard kuljetti pois Ragnin ruumiin ja miksi hän otti Karl\nMeekin rinnalleen. Sitä hän ei vaan käsittänyt, kuinka Edvard oli\njaksanut kaiken tämän kestää.\n\nOvelle koputettiin. Josefine hätkähti. Mutta se olikin vain\npalvelustyttö, joka pyysi häntä illalliselle. Hän ei voinut vastata.\nKoputettiin uudelleen. \"En, en!\" onnistui hänen vihdoinkin huudahtaa,\nvääntelehtiessään tuskasta ja häpeästä. Hänen täytyi päästä veljensä\nluo, hänen täytyi, vaikka polvillaan ryömien. Mutta tässä oli vielä\npaljon muitakin papereita ja hänestä tuntui, että veljensä käski\nhäntä lukemaan ne. Hän vapisi ja luki:\n\n\"Nyt, kun minä monen yrityksen ja poispyyhkimisen jälkeen olen saanut\nkuvatuksi lapsuuteni ja ensimäisen avioliittoni, tunnen minä itseni\nniin valmiiksi ja väsyneeksi. Minä olin ajatellut kirjoittaa muutamia\nsanoja tämän edelle ja usein siitä jo iloitsinkin. Nyt saatan minä\nsinulle vain lausua, sinä elämäni 'valkea pasha', kuinka minun on\nkäynyt. Olen lausunut kaiken tämän hyvin lyhyesti, sillä se on niin\ntuskallista, minä olen sanonut tämän yksinomaan sentähden, että\nsinä voisit minua puolustaa, jos joku vastakin katsoisi maksavan\nvaivaa puhua minusta pahaa, kun olen jo poissa. Rakas ystäväni, minä\nen valita. Minä olen elänyt mahdollisimman ihanan elämän, se oli\nvain niin lyhyt. Ajatteles, minäkin olin jo hyljännyt itseni, vain\npelkästä pelosta, että saattaisi käydä vielä pahemminkin, -- mutta\nsilloin sinä nostit minut jälleen ylös meren syvyydestä, kannoit\nminut rauhaan ja hyvyyteen, hyväin ihmisten suojaan, -- kunnes sinä\nitse taas saatoit tulla ja kantaa minut kotisi huomaan. Ajatteles,\nettä minä täällä sinun kodissasi sain omistaa kaikki ja sinut\nitsesikin, ilman että sitä lainkaan ansaitsin. Minä tunsin sen kyllä\nuseinkin, mutta olin sittenkin onnellinen.\"\n\n\"Minä en ollut sopiva tänne, sen tiedän, mutta nyt kun loppu lähenee\ntuntuu siltä kuin sekään ei haittaisi mitään. Sinä olisit ymmärtänyt\nminua niinkauan kuin elämätäni olisi kestänyt, sen tiedän niin\nvarmasti.\"\n\n\"Ystäväni, jos minä nyt lausuisin, miten kiitollinen minä olen\nsinulle ja miten suuresti sinua ihailen, niin sinä et sitä\nymmärtäisi, niin luonnollista on sinusta ollut se, että kaikki\nelämänilosi on lähtöisin minusta. Se on ollut ihaninta minunkin\nelämässäni.\"\n\n\"Mutta sinä luet tätä vasta sitten, kun minä en enää istu tällä\ntuolilla ja silloin ei ole mitään, joka paremmin voisi kuvata\nmuistoani, sellaisena kuin tahtoisin sen sinulle jäävän, kuin suuri,\nloppumaton: Kiitos!\" -- --\n\nTämä oli siis se avioliitto, jonka he eivät luulleet ansaitsevan\navioliiton nimeä. Ja Josefinen oma, mitä se oli verrattuna tähän!\n\nHän solahti alas tuolilta polvilleen. Hän vaikeroi ja vaikeroi -- ja\npakoitti itsensä vaikenemaan, jotta ei kukaan häntä yllättäisi tällä\nhetkellä, hänen siinä kiemurrellessaan rikollisuutensa häpeässä. Hän\nristitsi kätensä Ragnin paperien yli, painoi päänsä niitä vasten\nja kuiskasi: \"Anteeksi, anteeksi!\" Hän tiesi, ettei kukaan häntä\nkuullut, ja myöskin, ettei kukaan voisi antaa hänelle anteeksi.\n\nYht'äkkiä hänen päähänsä välähti, että Ragni oli siis ollut puhdas\nensimäisessäkin avioliitossaan, ja että häntä silloinkin oli\nparjattu. Noita papereita, joissa tämän avioliiton syntyä kuvattiin,\n-- hän ei tarvinnut, hän ei voinut niitä lukea. Tuskasta vapisevin\nkäsin asetti hän kaikki jälleen kuoreen, -- Ole saisi ne lukea.\nNyt täytyi _Olen_ häntä auttaa, olihan tässä Josefinen elämä\nkysymyksessä. Hän oli osallinen murhaan, viattoman ihmisen murhaan.\nSanoilla hän ei ollut sitä jouduttanut, sillä hän ei ollut mitään\nsanonut. Mutta juuri tämä vaikeroiminen ja se, että hän heti ensi\npäivästä sysäsi Ragnin luotaan, -- oli vaikuttanut sen, että tuo\nraukka sortui. Tämä huomio iski hänen aivoihinsa kuin salama ja hän\njäi siihen lepäämään tylsänä ja aivankuin kivettyneenä. Tuomio, jonka\nhän oli lukenut veljensä katseesta, kuolemantuomio, -- hän ei ollut\nerehtynyt --, tarkoitti ei ainoastaan hänen poikaansa vaan häntäkin.\nHän ansaitsi kuoleman.\n\nHänet valtasi pelko, tuskanhiki kohosi hänen otsalleen kuin\npyörtymiskohtauksen jälkeen, ... _nyt se oli tullut_!\n\nNiin, nyt se oli tullut, mitä hän koko ajan, kaikkina näinä vuosina\noli vavistuksella odottanut, -- jokin sellainen hirvittävä, määriä\nvailla oleva kauhu, joka musertaisi hänet. Mitään hän ei ollut\ntehnyt, ei tahtonut eikä tilittänyt, mutta kuitenkin oli hän\nuhmaillut, tuominnut ja pelannut korkeinta peliä.\n\nNyt se oli tullut! Hän oli luullut, että se oli voitettu jo pojan\nparanemisella, mutta ei, nyt se vasta astuikin esille, nyt, kun\nhänen miehensä työ häntä jälleen ihastutti, kun hän oli saanut taas\nmaata jalkojensa alle, ... nyt tarttui se häneen ja antoi hänelle\nkuolettavan iskun.\n\nHän kiiruhti miehensä vielä syödessä kansliaan ja pani paperit hänen\npöydälleen. Tempasi hattunsa ja saalinsa ja miltei juoksujalkaa läksi\nkiitämään veljensä taloa kohti. Nyt piti kestää tai murtua.\n\nOikoteitse riensi hän kirkkomaalle. Siinä hän muisti Olen viime\nsaarnan ja purskahti itkuun. Voi, jospa heidän yhteiselämänsä olisi\nalusta saakka ollut niin vapauteen tähtäävää ja jos sillä aina olisi\nollut sellainen päämaali! Itkien juoksi hän tuota kauheata taloa\nkohti. Vasemmalta, puiden oksien välitse pilkoitti toisenkin talon\nvalkeaksi rapattu kiviseinä, siellä asui Kule, tuo murha-ase. Ei, ei,\nei, hän ei ollut Kulea kutsunut, hänellä ei ollut mitään osaa siinä!\nTosin hän oli kuullut sitä odotettavan ja hänestä oli tuntunut se\noikeudenmukaiselta! Muutamat olivat pitäneet sitä mainiona pilana,\ntoiset taas olivat sen ottaneet toden kannalta, vieläpä vedonneet\nuskonnollisiinkin syihin. Josefine muisti joka sanan ja oli aina\nvisusti vaiennut eikä ollut kenellekään omiakaan ajatuksiaan\nilmaissut.\n\nMurha, murha! Ei sellaista voida anteeksi antaa, hän tiesi sen\nkyllä, miksi hän siis menikään veljensä luo? Veli oli pelastanut\nhänen lapsensa, -- sen enempää hän ei tahtonut olla sisarensa kanssa\ntekemisissä. Kuitenkin kaikitenkin, yksinomaan sinne olivat hänen\najatuksensa suunnatut, sinne hänen täytyisi päästä, vaikkapa kuoleman\nuhalla! Hän juoksi.\n\nHänen elämänsä oli nyt häpeän tahraama. Hän ei uskaltaisi tästälähin\nenää katsoa kunniallista ihmistä silmiin. Kylmyydellä ja ilkeydellä\noli hän surmannut aivan viattoman, viattoman ihmisen, tehnyt autioksi\nveljensä kodin! Missä oli hän tästälähin viettävä elämänsä päivät?\nMitä olisi hänen nyt tehtävä? Etsittävä oikeudenmukainen rangaistus!\nMutta sen hän antaisi itse itselleen. Mutta ensin täytyi hänen saada\n-- tavata veljeään, kuulla hänen mieltään ja puhua hänelle, -- niin,\nsillä hänellä oli sanottavaa veljelleen, eihän tämä edes tiennyt,\nmiten suuresti hän rakasti häntä ja aina oli rakastanut, eihän Edvard\nhäntä tuntenut. Josefine itki ja juoksi.\n\nHän näki veljensä seisovan pihalla talon ja ulkorakennusten\nvälillä, kumarassa puuhaillen jotain. Hän näki hänet viini- ja\nkarviaismarjapensaikon ylitse vilaukselta, kun korkeampien\nhedelmäpuiden oksat tuulessa häilähtivät syrjään. Häntä värisytti,\nmutta hän kulki eteenpäin. Kohta oli hän jo puistossa astelemassa\npihamaata kohti. Nyt oli heidän välillään vain ulkorakennuksen nurkka\nja muutaman askeleen perästä oli hän pihalla.\n\nEdvardilla oli yllään keltainen raakasilkkinen takki, ehkäpä sama,\njoka hänellä oli tullessaan pari vuotta sitten. Hihat oli kääritty\nylös, kalvostimet poissa --, hän oli pesemässä kapsäkkiä kaivopumpun\nalla. Kaikki rautatiellä liimatut paperilaput oli saatava pois, --\naikoiko hän lähteä matkalle? Hän oli päivettynyt ja laiha, sivulta\nnäyttivät hänen kasvonsa vielä tavallista kulmikkaammilta. Nyt kuuli\nhän Josefinen askeleet ja katsahti ylös.\n\nKatsahti hänen itkeneisiin, rukoileviin kasvoihinsa. Hänen entisestä\ntavastaan käyttää värikkäitä pukuja ei huomannut jälkeäkään, hänellä\noli tumma kesäpuku, vyötäisillä vyö, päässä leveä, ruskealla nauhalla\nvarustettu olkihattu ja harsohuivi käsivarrellaan. Tuskainen,\nepätoivoinen itku syöksähti esille: \"Edvard!\" Hän ei saanut sen\nenempää sanotuksi...\n\n... Edvardilta putosi kapsäkki kädestä. Hän ojensihe suoraksi ja\nlausui äänellä, jossa oli kaksinainen sävy: \"Minä _en_ anna sinulle\nanteeksi, Josefine!\" -- \"Edvard, anna minun selittää!\" -- Josefine\nkäänsi kasvonsa taloon päin, sillä veljensä ankara muoto peloitti ja\nteki hänet epätoivoiseksi. Mutta Edvard luuli Josefinen tahtovan,\nettä he menisivät sisälle.\n\n\"... Sinne sinä et koskaan pääse!\" -- Edvard seisoi kädet puuskassa\nikäänkuin tahtoen vahtia, ettei se saisi tapahtua.\n\n\n\n\n13.\n\n\nTuft meni illallispöydästä työhuoneesensa, mutta ei huomannut\nkirjettä, sillä hän ei sattunut vilkaisemaan pöydälleen. Tavalliseen\ntapaansa hän läksi nyt iltakävelylleen. Jos Josefine olisi ollut\nalakerrassa, olisi kai hänkin lähtenyt mukaan, arveli Tuft. Hän\nkäveli tunnin ajan. Oli lauantai ja hän tuumiskeli huomista\nsaarnaansa. Palattuaan kotiin hän istahti ikkunan poskeen selailemaan\nkirjaa, josta hän voisi saada saarnansa juuria, luki, nousi\nkävelemään, luki taas, kunnes kello oli jo kymmenen.\n\nHän meni yläkertaan käydäkseen levolle. Ei löytänyt Josefineä, ei\nhäntä ollut omassakaan huoneessaan, niin, ei koko talossa. Silloin\nTuft meni takaisin kansliaan, hän tahtoi siellä odottaa Josefineä,\nmissähän Josefine mahtoi oikeastaan olla? Jonkun sairaan luona? Ei\nhän ollut kenenkään kuullut sairastavan. Aivan vaistomaisesti sattui\nhän ottamaan käteensä kirjeen, siinä astellessaan pöytänsä ohitse.\nSiihen oli kirjoitettu hänen nimensä, -- Josefinen käsialaa! Hän\ntuli levottomaksi ja meni ikkunan luo nähdäkseen paremmin. Se oli\navonainen ja siinä olevien paperien päällä oli kirjelappu, johon\nJosefine oli kirjoittanut: \"Olen mennyt veljeni luo, elämäni on\nkysymyksessä.\" Mitä tämä merkitsi?\n\nNeljännestunnin kuluttua nousi Tuftkin kirkkomäkeä ylös, myöskin\nhän kulki miltei juoksujalkaa. _Hän_ yksin oli syypää kaikkeen,\n_hän_ oli aikoinaan vakuuttanut Josefinelle, että Ragni oli\nuskoton ensimäiselle miehelleen ja sillä tavoin aiheuttanut kaiken\nsen, mitä sitten oli tapahtunut! Jollei hän olisi kadehtinut\nlankoaan, niin tuskinpa hän olisi katsonut riitautumistaan kirkon\nkanssa ja seurusteluaan pärjääjien kanssa riittäväksi tekosyyksi\nperäytymiseen. Vaikkapa lanko väittäisikin: Josefine ei ole ollut\ntarpeeksi kristillinen, kun saattoi osaltaan vieroa Ragnia tai\nsillä perusteella uskoa mitä pahinta vapaa-ajattelijasta, -- niin\nvastaisi siihen Tuft, että niin ei menettelekään tosikristitty vaan\nainoastaan puolikristitty. Se, jolle rakkaus jumalaan on elämän\nkorkeimpana lakina, ei tuomitse koskaan, mutta sitä tekevät muut sitä\ninnokkaammin. Josefine on aina ollut sellainen, ettei hän voinut\ntulla kuin ainoastaan puolikristityksi, ja tämäkin oli hänen syytään.\n-- Jumaluusopin tutkimukset ehkäisevät ihmisen kehitystä.\n\nMiten hyvin hän käsittikin nyt kaiken tämän! Senpävuoksi hän ei\njaksanut kestää sitä ajatusta, että Josefine oli sieluntuskassa. Hän\njuoksi ja saapui aivan hengästyneenä puistoon, portista pihalle ja\nhyökkäsi portaille. Ulko-ovi oli lukossa, -- ja kello vasta hiukan\nyli kymmenen! Hän soitti ovikelloa, soitti toistamiseen ja kuuli heti\naskeleita eteisestä, miehen askeleita. Kallem avasi oven.\n\n\"Eikö Josefine ole täällä?\" -- \"Ei.\" -- \"Eikö hän ole ollutkaan\ntäällä?\" -- \"Kyllä, noin puolitoista tuntia sitten.\" -- \"No --?\" --\n\"Minä kielsin häntä tulemasta sisälle.\" -- \"Sinä et puhellut hänen\nkanssaan?\" -- \"En.\" -- Silloin nosti Tuft oikean kätensä ja sanoi:\n\"Nyt olet sinäkin opinkappaleisiin pinttynyt!\" -- käänsi selkänsä ja\nläksi. Hänen leveä hattunsa leveiden olkapäiden yllä näytti ikäänkuin\npainostavan näitä hänen viime sanojaan.\n\nKello oli vähän yli yksitoista, kun taas soi ovikello ja aivan\nsamalla tavalla. Kallem tuli heti ulos. Hän ei siis ollut vielä\nvuoteessa.\n\nSe oli taaskin Tuft, mutta Kallem huomasi jo välimatkan päästä, että\nhän oli kasvoiltaan aivan toisennäköinen, säikähtynyt ja aivankuin\npois suunniltaan. \"Minne sinä luulet hänen menneen, Edvard?\" --\n\"Luullakseni hän on ehkä mennyt Ragnin haudalle!\" --\n\nVihlova parahdus, huomattava tuskan huoahdus, sitten hän kääntyi ja\nläksi. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat kauas yön hiljaisuudessa.\n\nKellon lähestyessä yhtä soi ovikello taaskin, mutta vain kerran ja\nhätäisesti. Kallem tuli heti avaamaan, hän ei siis vieläkään ollut\nkäynyt levolle.\n\nSiellä oli eräs nainen. Lyhytnäköinen Kallem astui nopeasti hänen\nluokseen ja tunsi hänet äänestä Sissel Auneksi. \"Rakas, hyvä tohtori,\nolkaa niin hyvä ja armollinen\", alkoi Sissel valittavalla äänellä.\n\"Rakas, hyvä tohtori!\" -- Kallem luuli, että hän tuli Josefinen\nlähettämänä ja että jotain onnetonta oli tapahtunut. Häntä värisytti.\nMutta Sissel jatkoi: \"Kukaan muu ei voi häntä hallita, hän tulee\naivan hulluksi joka yö.\" -- \"Auneako tarkoitatte?\" huudahti Kallem.\n\"Niin, hän luulee Kristen Larssenin ahdistavan itseään ja sitten\nhän lähtee kuleksimaan jos jonnekin lähistölle, juoksentelee pitkin\nmaanteitä ja metsiä. Se on nyt jo kolmas yö enkä minä jaksa enää.\nRakas, hyvä tohtori, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen\nvoisin kääntyä\" -- hän purskahti itkuun -- \"eikä kellään muulla ole\nvaltaa hänen ylitsensä.\"\n\nTuo kirjansitoja ja soittoniekka-vekkuliko tullut hulluksi? Hän\noli siis vapautunut hänen vallastaan? Joiko hän taaskin, oliko se\njuoppohulluutta? -- Ei, ei, hän oli tullut \"hulluksi\" pelätessään\nKristen Larssenin kummittelevan. Kallem läksi heti mukaan.\n\nTaivas oli pilvessä ja yö senvuoksi verrattain pimeä, mutta navakka\npohjatuuli alkoi jo kiidätellä pilviä. Metsäkin tien molemmin\npuolin humisi ja ryskyi, lehdet suhkivat ja pauhasivat ja utelivat\nkaiken maailman asioita heidän siinä tietä pitkin painaltaessaan.\nEikö ollut tosiaankin kummallista, että Aune, joka oli narraillut\nihmisiä uskomaan siihen, että Kristen Larssen kummitteli, nyt oli\ntullut hulluksi siitä, minkä itse oli keksinyt! -- \"Mutta, hyvä\nSissel, eihän ole mitään helvettiä olemassa!\" -- Samassa kuului\nkaukaa huutoa, kamalaa, yhtämittaista avunhuutoa. Se kohosi yöstä\nkuin hirviö, sen saattoi melkein nähdäkin. \"Siellä hän on!\" huudahti\nSissel ja ristitsi kätensä. \"Jeesus Kristus, auta minua!\" parkaisi\nhän ja lähti juoksemaan. Mutta Kallem riensi hänen perästään: \"Ei,\nkuulehan Sissel, myöhemmin sinä tuolla tavoin perille pääset. Astu\nlevollisesti, -- aivan levollisesti, sanon minä!\" Sissel totteli\nheti mutta kääntyi hätäisenä ja hengästyneenä Kallemiin: \"Kuka muu\nkuin saatana voi ihmistä tuolla tavoin riivata?\" Samassa alkoi\nläheisyydessä joku kartanokoira haukkua, se oli säikähtänyt huutoa\nja ulvoi nyt täyttä kurkkua. Kallemin täytyi huutaa, että äänensä\nkuuluisi: \"Ei Aunen tarvitse enää olla saatanan pauloissa enempää\nkuin tuon otuksenkaan! Tiedätkö, Sissel, miten ihmiset keksivät\nsaatanan? He uskoivat, että alussa oli kaikki luotu täydelliseksi, ja\nsilloin heillä ei ollut ketään, jota olisi voinut syyttää siitä, että\nsynti oli tullut maailmaan.\"\n\nSamassa hyökkäsi tuo raivoisa koira heitä kohti. Sissel pakeni\nKallemin turviin. \"Riivatun pappi!\" huudahti Kallem ja kumartui\nottamaan kiveä. Silloin peräytyi koira vähän taaksepäin. Taas uusi\nparkaisu, se kuului nyt lähempää kuin äsken, kamala, ihmisrinnan\nsyvimmästä tuskasta ponnahtanut hätähuuto. Se ihan vapisutti\nheitä. Ja koirakin vaikeni hetkeksi, mutta sitten se kaarsi heidän\nsivuitsensa ja läksi laukkaamaan hirviötä kohti. \"Voi, Jumala\nmeitä armahtakoon, nyt käy hänen hullusti!\" parkui Sissel ja läksi\nkiiruhtamaan eteenpäin. Tuo hullu mies ei missään tapauksessa saisi\njoutua vielä koiran kanssa tekemisiin! Ja siellä se nyt kumminkin\nhaukkui ja räyskysi aivankuin olisi sillä edessään petoeläin, jonka\nniskaan se uhkaisi joka hetki hampaansa iskeä. Nyt juoksivat he\nmolemmat ja Kallem oli pian jo kaukana Sisselin edellä. Tuskinpa se\nAune mahtoi ollakaan, sillä näin läheltä ei viimeinen huuto kuulunut,\nraivoisa koira oli kai hyökännyt ensimäisen kimppuun, jonka tapasi,\n-- ja kuka se sitten oli? Kallem ei ollut juossut näin kovasti sitten\nkuin pikku poikana. Hän tunsi koiran äänestä, että siellä oli tappelu\nkäynnissä, ja sai uusia voimia. Kohta näkikin hän eräässä tien\nkäänteessä jotain mustaa, ja sitä se koira haukkui. Kuului taaskin\nhirvittävä parkaisu, se tuli todellakin tuolta! Mikä se sitten oli\ntuo suuri ja musta? Ei suinkaan se vaan ollut joku eläin?\n\nEi, se oli mies, pitkä ja roteva mies, joka tappeli pienemmän\nkanssa, ja koira räyhysi kummankin kintereillä. Pitkä mies löi sitä,\nhe pyörähtivät ympäri, mutta samalla piti hän toista miestä kiini\nvasemmalla kädellään. Nyt tunsi Kallem jo tuosta leveästä hatusta,\nkuka siinä oli. Se oli Tuft, joka piteli kiini Aunea, piteli häntä\noikein jättiläisvoimin. Aunen kimppuun tahtoi koira nyt hyökätä ja\nepätoivoisena koetti Aune puolustautua. Kenties hän luuli koiraa\nperkeleeksi ja kiinipitelijää Kristen Larssenin haamuksi, sillä hän\npotki ja ponnisteli, puri ja riuhtoi minkä jaksoi päästäkseen irti.\nHän notkistihe taapäin ja pani viimeiset äänivaransa liikkeelle:\n\"Tulkaa apuun, tulkaa apuun!\" Jos hän jo nytkin oli säikäyksen\nvallassa, niin vielä kauheammaksi muuttui hänen pelästyksensä, kun\nhän näki Kallemin ilmestyvän eteensä öisestä hämärästä. Silloin hän\nheittäysi maahan pitkälleen ja karjui täyttä kurkkua. Koira iski\nkohta hänen kinttuihinsa. Pappi nosti hänet seisomaan, koira oli\nniin raivonsa vimmassa, että ei huomannut Kallemia ennenkuin sai\ntältä sellaisen potkun, että lennähti ilmassa parin metrin päähän.\nLyhyt ulahdus vain ja muutama valittava hikkaus -- tohtori osaa\nkyllä oikeaan paikkaan --, ja sen koommin he eivät sitä nähneet eikä\nkuulleet. Luultavasti se kuoli.\n\nNyt tarttui Kallem Auneen käsiksi ja pappi päästi irti. Olipa\nTuftkin saanut mellakassa osansa, nuttu oli rikki revitty, niin\nettä viilekkeet viistivät maata, hihan riekaleet riippuivat sormien\nalapuolelle, eikä ollut villapaitakaan ehyeksi jäänyt. Verta vuoti\nhaavoista, joita Aunen kynnet ja hampaat olivat aikaansaaneet,\nmutta hän oli vielä niin mellakanhuumeessa, että ei tuntenut kipua.\nKallem tarttui molemmin käsin Aune-poloista nutun kaulukseen, nosti\nhänet seisomaan eteensä ja tuijotti koko tenhonsa voimalla hänen\nsilmiinsä, kunnes ne muuttuivat suuriksi, tyhmiksi, lasimaisiksi,\nsuu jäi ammottamaan auki, kasvojen lihasvoima herponi ja mies seisoi\nsiinä kuin riippumaan asetettu, perattu silli. Kun Sissel vihdoin\nhengästyneenä ja itkussasuin tuli perille, nukkui jo Aune ruohikolla\npuiden siimeksessä.\n\nKallem sanoi, että Aune hyvin voisi jäädä siihen nukkumaan, sillä nyt\npohjatuulen puhaltaessa, ei ollut kastettakaan. Hän lupasi lähettää\nmyöhemmin jonkun heitä kumpaakin hakemaan. Hän arveli kyllä voivansa\ntämän hulluuden saada selviämään.\n\nPappi oli riisunut takin yltään, pyyhkinyt veren pois ja saanut\npahimmat haavansa sidotuiksi. Sitten läksivät he astelemaan kotiin\npäin.\n\nEi sanaakaan Aunesta eikä siitä, miten Tuft oli hänet tavannut. Mutta\njo heti lähtiessä sanoi Tuft valittavalla äänellä: \"Josefine ei ollut\nsiellä!\" ja lisäsi kohta: \"Nyt en tiedä enää muuta, en tosiaankaan\ntiedä, mistä häntä etsisin. Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi,\nEdvard!\" Lehtien suhina toisti sen, toisti sitä lakkaamatta: \"Kuinka\nsinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!\"\n\n\"Tiedätkö, mitä hän kirjoitti siihen lappuun, jonka löysin sinulta\ntulleen kirjepakan päältä? 'Minä menen veljeni luo, elämäni on nyt\nkysymyksessä.'\"\n\nJääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin, \"Elämäni on\nkysymyksessä\", humisivat lehdet tuhansin äänin ja humina tunkeutui\nyhä lähemmäksi ja lähemmäksi häntä, niin että hänen oli ihan vaikea\nhengittää.\n\nAlkoi jo sarastaa. Tuftin katse oli koko ajan suunnattuna\npäivännousua kohti, aivankuin hän olisi koko ajan rukoillut: \"Armoa,\narmoa Josefinelle!\" Hän kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin taisi.\nHän ei tiennyt, mistä häntä etsiä, mutta hänen täytyi nyt astua,\nastua, -- ja Kallem seurasi.\n\n\"Voi sentään, sitä säikäystä, sitä pelkoa!\" huudahti Tuft.\n\"Muistatko, Edvard, sitä lapsuutemme aikuista rajuilma-yötä? me\nuskoimme silloin maailmanlopun olevan käsissä. Muistatko, miten\nsinä pelkäsit siellä vuorella sitten seuraavana iltana? Koko tämän\nyön ovat 'merihirviöt' minuakin ahdistaneet! Kauhun tunteeni oli\nhirvittävä! Se on syntiemme rangaistuksen synnyttämää kauhua, joka\nhirmuisena lankeaa meidän sielumme ylitse! Jo lapsuudesta saakka se\non meitä kurittanut, vienyt meiltä ymmärryskyvyn silloin, kun sitä\neniten tarvitsisimme. Me pakenemme ja joudumme epätoivoon -- tai\nheittäydymme nurinniskoin jumalan jalkojen juureen. Myöhemmin me\nehkä vapaudumme hirmulain alaisuudesta, mutta emme perinnäisyydestä\nemmekä tottumuksesta. Kulkiessani tietä pitkin ja miettiessäni tätä\nminä jouduin tuon hullun miehen kynsiin, hän hypähti ylös ja pelkonsa\nvallassa luuli minua kummitukseksi ja koiraa perkeleeksi! -- Entä\nJosefine! Myöskin hän on epätoivon vallassa ja pakenee! Ja entä sinä,\nEdvard! Sinäkin elät pelon vallassa, koska sinulla on sydäntä vielä\nhäntä kiduttaa, kun hän jo itsekin kiduttaa itseään. Sillä pahin\nseuraus pelonalaisuudesta on se, että se nostaa ihmisessä vihaa. Se,\njoka itse on kerrankin säikähtänyt, osaa kyllä säikäyttää muita.\" --\nRaskaasti tulivat sanat hänen huuliltaan, yhtä raskaasti kuin hän\nitsekin eteenpäin kulki. Kallem ei puhunut mitään, kärsiessään oli\nhän tavallisesti vaiti.\n\nMutta maallikkosaarnaajan poika oli jo lapsuudestaan saakka aina\nkuullut, että kaikki opit olivat tuloksia elämänkokemuksista.\nSisimmässään hän kärsi nytkin, mutta hän puhui vaan lakkaamatta.\nKallem ei saisi epäillä Josefineä, sillä Josefine oli rehellisin,\ntotuutta-rakastavin ihminen maailmassa. Tässä asiassa oli hän, Ole\nTuft, hänet johtanut harhaan. Hän selitteli mitä lämpimimmällä\nmyötätuntoisuudella Josefinen sieluntarinaa siltä kannalta kuin hän\nsitä katsoi ja osoitti hänelle, miten selvää oli, että Josefine ei\nenää voisi elää, jos veli _nyt_ sysäisi sisarensa luotaan.\n\nKallem koetti aina sanoa jotakin väliin: \"rakas Ole\", \"mutta Ole,\nkuulehan nyt!\" -- mutta ei päässyt sen pitemmälle. Sillä sittenkin,\nkun hän vei langon kotiinsa sitoakseen kunnollisesti hänen haavansa,\npuheli Tuft lakkaamatta. Hänestä tuntui kuin kauhu ja epävarmuus\njälleen saisi hänessä vallan, jos hän vaikenisi ja sitäpaitsi olihan\nvälttämätöntä saada Edvard katsomaan Josefineä siltä kannalta kuin\nhänkin ja ennen kaikkea auttamaan Josefineä! \"Jokaista erehtynyttä\ntäytyy auttaa ja varsinkin täytyy meidän auttaa niitä, jotka ovat\nrikkoneet meitä vastaan, -- heti, kun he itse ovat huomanneet\nmenetelleensä väärin! Jumalan anteeksi-antamus on tämä: hän auttaa\nmeitä edemmäksi.\" -- Vielä Kallemin häntä ovelle saattaessa hän\nselitteli ja vakuutteli, yhä riitti hänellä jättiläisvoimia. Mutta\nentäpä jos Josefine olisikin tällä aikaa palannut takaisin kotiinsa,\nlapsen ja hänen turviinsa! Toivo ei ollut kyllä suuri, mutta hän\nkiiruhti matkaan.\n\nAamu valkeni vaikenemistaan. Kallem ei voinut nukkua, eikä kaikeksi\nlopuksi pysyä kotonakaan. Suuremmassa tuskassa, kuin mitä oli\ntahtonut langolleen näyttää, hän kulki huoneesta huoneesen, hyökkäsi\nyläkertaan ja sieltä taas takaisin, aivankuin olisi tahtonut etsiä\njoka sopukasta. Sillä tottahan se oli, että hän oli vain tuominnut ja\nkironnut, hänkin.\n\nSisar oli aina pitänyt enemmän hänestä kuin hän sisarestaan. Jo\nsiitä lähtien, kun he talvella tanssivat yhdessä, hän oli tietänyt,\nettei Josefinen rakkaus ollut vähentynyt. Niin, silloinkin kun\nhän löi sisartaan, -- eikö Josefine silloinkin ollut tullut vain\ntarkoituksessa tehdä hänelle hyvää? Josefinen mielenpurkaus Ragnia\nvastaan silloin, ... luonnollisesti oli siinä jotain enemmän kuin\nuskonnollista sokeutta, se oli -- kateutta! Mustasukkaisuutta sen\njohdosta, että Edvard oli Ragnille kaikki kaikessa eikä Josefinelle\nmitään. Hän, Edvard olisi voinut yhdistää nuo kaksi naista, siitä ei\nvoinut olla epäilystä. Mutta oliko hän tehnyt mitään sen hyväksi?\n\nKuta syvemmälle hän mietiskelyissään joutui asian ytimeen, sitä\nvähemmän hän tunsi olevan itsellään oikeutta olla ankara, sillä\nolihan hänkin rikostoveri! Sisarensa eilisiltainen hämmästynyt\nkatse, ... nyt näki hän sen hengentuskassa, nyt hän sen käsitti.\nKautta koko elämänsä oli Josefine käsittämättömänä ja kainona --\npaitsi silloin, kun intohimot puhtaina riehuivat --, luonnottoman opin\nkahlehtimana, uhkamielisenä totuudenrakkaudessaan etsinyt ja odottanut\nveljeään viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Sitten\nveli tuli ja hylkäsi hänet. Hylkäsi hänet sellaisen tähden, jota ei\nEdvard ansainnut, -- niin ainakin Josefine luuli.\n\nJosefine parka! Veli ei koskaan ollut mitään hänelle, vain kiusannut\nhäntä ja kuitenkin oli hän uskollisesti veljeänsä kaivannut.\n\nHuoneissa olo tuntui Kallemista tukalalta ja hänet oli vallannut\npelko. Hänen täytyi päästä ulos, etsimään Josefinea. Aamu kävi yhä\nvaloisammaksi ja hetken tunnelma saattoi hänet avaamaan verannan\novet selkoselälleen. Mutta hänellä ei ollut sinne mitään asiaa,\npäinvastoin, hänen olisi suljettava ne, jos aikoisi lähteä ulkosalle.\nHän astui askeleen verannalle vetääkseen ovet kiinni, mutta sattui\nsilloin katsahtamaan sivulle, verannan vierustalle, -- ja siellä\nsuojassa pohjatuulelta, Ragnin penkillä, virkahuoneen ikkunan\nalla istui Josefine, saali polvillaan. Hän katsahti veljeensä ja\nkyyristyi samassa kokoon kuin siipeen ammuttu lintu, joka ei voi\npäästä paikaltaan, eikä myöskään siedä, että häneen katsotaan. Ja\nkuitenkin istui hän siinä siksi, että hänet huomattaisiin. Hän ei\nvoinut olla missään muualla, olihan hän kylläkin koettanut. Edvard\njuoksi kiireesti alas rappuja Josefinen luo. Tämä vapisi. \"Ei, ei,\nEdvard, anna minun istua!\" rukoili hän ja purskahti itkuun. Ja vielä\nKallemin nostaessa hänet syliinsä hän rukoili vienosti kuin pieni\nlapsi: \"Ei, ei, Edvard, anna minun --!\" mutta ei saanut sen enempää\nsanotuksi, sillä hän tunsi lepäävänsä vasten Edvardin rintaa, tunsi\nhänen ulkonaisista liikutuksenilmeistään, että Edvard ei ollut\nenää suutuksissaan. Ehkä Edvard vielä kuuntelisikin, mitä hänellä\noli sanottavaa. Ja Josefine kietoi kätensä hänen kaulaansa ja he\nitkivät molemmat, poski vasten poskea. Kaikki mitä heissä, heidän\nveressään ja hermoissaan oli yhteistä, heidän tunteissaan aikaisinta\nja arvokkainta, heidän vaistoissaan lapsuuden kotia muistuttavaa,\nyksinpä muisto heidän vaatteidensa hajusta lapsuuskodin eteisissä,\nkaikki nämä yhtyivät nyt heidän kaipauksessaan olla koskaan eroamatta.\n\nJa kuitenkin, -- kun he läksivät kulkemaan portaita kohti, pysähtyi\nJosefine. Hän luuli näet, ettei hän voisi seurata veljeä sinne\nsisään. Kyynelsilmin hän katsoi veljeensä. Mutta tämä pakoitti hänet\nkulkemaan, askel askeleelta, vielä kuistin portaillakin vastusteli\nJosefine. Mutta Edvard vei hänet mukanaan. He tulivat saliin. Nyt\nheittäytyi Josefine taas veljensä kaulaan, vaipui siitä tuolille ja\nkätki kasvot käsiinsä. -- Kauan kuunteli hänen itkuaan kaikki esineet\nsalissa ja myöskin Edvard.\n\nSitten meni Edvard hänen luokseen ja hiveli hänen tukkaansa; tiesi,\nettei se ollut hän itse, joka sitä teki, se oli Ragni.\n\nKesän valkeassa yössä käsitysten läpi kaupungin, jossa ihmiset\nnukkuivat. Tahdissa kuten entisinä aikoina astelivat sisarukset\neteenpäin. He hakivat Olea, vaikka eivät siitä mitään puhuneet. Mutta\nhe unohtivat oikotien ja tulivat rantakadulle. Siitä he poikkesivat\npappilaan menevälle tielle. Silloin Josefine aivan vaistomaisesti\nkatsahti rannalle päin. Heti seisahti hän ja pysäytti Edvardin.\n\"Kyllä, hän se on!\" kuiskasi hän. Sieltä tuli kuin tulikin Tuft,\nkiireesti, kiireesti, mutta pää kumarassa, ikäänkuin ei olisi\njaksanut pitää sitä pystyssä. Turhaa oli ollut hänen etsintänsä\npitkin rantamia ja hän aikoi nyt lähteä etsimään kauempaa etelästä\n-- yhtä toivottomasti, yhtä suurella kiiruulla. He käsittivät sen\nheti paikalla, Josefinen käsi vapisi veljen käsivarrella. Josefine\npainausi lähemmäksi Edvardia, sillä hän oli juuri tälle sanonut,\nettä jos hänet olisi ajettu ulos puutarhastakin, niin --! --\nHiljaa! Nyt he kääntyivät ja läksivät Olea vastaan. Herkkäkuuloinen\nkun oli, kuuli hän kohta heidän askeleensa, katsahti ylös, tunsi\nvaimonsa, avasi sylinsä, mutta ei voinut astua askeltakaan edemmäksi,\neikä sanaakaan virkkaa. Mutta Josefine irroitti kätensä veljen\nkäsivarrelta ja tuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmisin he kulkivat sitten kotiin, pappi ja Josefine käsitysten\nja Kallem papin toisella puolen. Vähän väliä toisti Ole: \"Jumalan\nteillä! Jumalan teillä!\"\n\n\"Mutta uskon asioissa me olemme eri mieltä\", katsoi Kallem\ntarpeelliseksi lisätä. \"Ei, ei, ei, ei\", huudahti pappi innoissaan,\n\"missä hyvät ihmiset kulkevat, siellä ovat Jumalan tiet!\"\n\n\n\n"]