[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQPt2dxa8FoCsK7dVF4KwqPts0RhO0_JA5UlO-D_hpCo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},904,"Paluu","Vala, Katri",1901,1944,"904-vala-katri-paluu","904__Vala_Katri__Paluu",null,"runous",[],[],"fi",1934,3885,24714,true,[],[],[],"Valan runokokoelma sisältää lyyrisiä ja kantaaottavia runoja, jotka jakautuvat neljään osastoon. Teos käsittelee luontoa, rakkautta, äitiyttä sekä yhteiskunnallisia epäkohtia ja sotaa. Kokoelmaan sisältyy myös mukaelmia ja suomennoksia kansainvälisten runoilijoiden teoksista.","Katri Valan 'Paluu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 904. E-kirja on\npublic domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PALUU\n\nKirj.\n\nKatri Vala\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPajupilli.\n\nI.\n  Kotiinpaluu.\n  Onni.\n  Kesäyö.\n  Syntymättömille.\n  Tantalos.\n  Lapsi leikkii.\n  Portin takana.\n  Yli virran.\n  Vaikeneva lapsi.\n  Tuska.\n  Kohtalo.\n  Ihminen.\n  Etsiminen.\n\nII.\n  Runon synty.\n  Lepo.\n  Niityllä.\n  Veneessä (Li-Tai-Pe).\n  Maatalo (Li-Tai-Pe).\n  Neljä vuodenaikaa (Li-Tai-Pe).\n  Valitus (Comtesse de Noailles).\n  Elämä.\n  Nuori sisareni.\n  Kesä.\n  Kesäilta laitakaupungilla.\n  Kesä Sörnäisissä.\n  Syyskesän juhla.\n  Syyskesän ilta.\n  Lunta.\n\nIII.\n  Silta.\n  Kuun alla.\n  Maanpakolaiset.\n  Laulumme.\n  Maailman aamu.\n  Uuden vuoden yönä.\n  Eräälle \"hyväntekijälle\".\n  Herodekset ja vapauttajat.\n  Itämaitten viisaat.\n  Ihmisenpojan ruoska.\n  Morituri te salutant.\n  Talvisota (Li-Tai-Pe).\n  Sotaan lähtö (Thu-fu).\n  Jo näin sinut, uusi nuoriso (Ernst Toller).\n  Hymni (Heinrich Heine).\n  Puhdistuminen (Heinrich Heine).\n\nIV.\n  Lapsuuden kuu (Li-Tai-Pe).\n  Satuja Si-Si-Dusista.\n  Kastehelmi.\n  Tanssiaiset.\n  Mustat miehet.\n  Sekasorto.\n  Laulu.\n  Uni.\n\nIlmestyskirja.\n  Ilmestyskirja.\n\n\n\n\n\n\nPAJUPILLI.\n\n\n\n\n    En ole lipunkantaja,\n    en kotkansydäminen tiennäyttäjä\n    matkallanne aamun maahan.\n    Olen virran partaalla paju,\n    jonka lävitse tuulet puhaltavat,\n    josta maailman kapinallinen henki\n    taittaa yksinkertaisen pillin\n    soittaaksensa sävelmän,\n    jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta\n    ja hiukan aamunsarastusta.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\nKOTIINPALUU.\n\n\n    Kun seisoin taas edessäsi,\n    kun näin taas silmäsi,\n    oli minun niin outo olla.\n    Niin ihanasti hämmentyy kai kukka metsässä\n    puhjetessaan yöhön,\n    joka on auringon odotusta täynnä.\n\n\n\n\nONNI.\n\n\n    Herätessäni unesi äärellä\n    ojensin käteni hengitystäsi kohden,\n    niinkuin väsynyt vaeltaja öisellä aavikolla\n    ojentaa iloiten kätensä\n    päin nuotiotulta.\n\n\n\n\nKESÄYÖ.\n\n\n    Kukkii valkea kirsikkapuu,\n    haihtuu hämyyn hento kuu\n    yössä kuultavassa.\n    Idässä pilvi punertuu.\n\n    Sylis on pesä, lämpöiset\n    liitävät ripsies perhoset\n    kasvojeni yli.\n    Askeleitako kuuntelet?\n\n    Lähtikö kaukaa astumaan\n    pieni valtias maailmaan?\n    Varistaako tielleen\n    kirsikanoksat kukkiaan?\n\n\n\n\nSYNTYMÄTTÖMILLE.\n\n\n    Pienet jalat tepsuttavat,\n    heleät äänet soivat\n    ikkunani alla.\n    Taivas valuu sinisenä hymynä\n    suruttomain leikkijäin ylle.\n    Katselen ikävöiden syntymättömäin maahan.\n    Suloista olisi pitää käsissään\n    iloista pientä potkijaa,\n    jatkuvaa, sykkivää elämäänsä.\n\n    Mutta pihalla on hiljainen mies\n    kaivamassa roskalaatikoita.\n    Suunnaton on silmien\n    äänetön toivottomuus,\n    ne eivät edes vihaa enää.\n    Ja kerran oli pieni lapsi,\n    ojensi hymyillen kätensä\n    kohti elämää, kohti äitiä,\n    joka uneksi hurmioitunein silmin\n    poikansa onnen päivistä.\n\n    Vapisen vuoksenne, leikkijät.\n    Kaukana, aurinkoisella saarella\n    ampuvat kanuunat,\n    lentokone kiertää kaupungin yllä.\n    Tänään on vielä rauha.\n    Mutta milloin putoaa räjähtävä kuolema\n    ihmetteleväin leikkijäin keskeen?\n    Lapseni syntymättömäin maassa,\n    häpeän maailmaa, johon tuon teidät.\n\n\n\n\nTANTALOS.\n\n\n    Me kuljemme kadulla,\n    Sinä Joka Olet Tuleva ja minä\n    ja meidän on nälkä.\n    Ikkunain takana punaisia omenapyramiideja,\n    appelsiinien meheviä aurinkoja,\n    rypäleiden kuultavia helmivuoria.\n    Oven avautuessa ahmimme tuoksuja.\n    Ja sinä sanot: syö!\n\n    Sinä et ole käärme,\n    sinussa on vain elämän viisaus,\n    tiedät, mikä tekee veren raikkaaksi ja väkeväksi.\n    Mutta minulla ei ole rahaa,\n    eikä kukaan anna minulle työtä.\n    Kuljen kiireesti pois,\n    sinä sanot soimaten: syö!\n    Minä olen sinun maailmasi\n    ja minun on ravittava sinut\n    niinkuin minun maailmani pitäisi ravita minut.\n    Pitäisikö minun särkeä ruutuja?\n    Et tunne lakeja ja määräyksiä,\n    et murskaavaa kiveä Tantaloksen yllä.\n    Hämmästyt nälkäistä vaellusta runsauden keskellä.\n\n\n\n\nLAPSI LEIKKII.\n\n\n    Ulkona sataa, puhelee lapsi.\n    On täällä niin ihana olla.\n    Leikimme, äiti, on kotimme maailma\n    meren pohjalla.\n    Heleä ja hiljainen vesi on ympärillämme.\n\n    Sinun kätesi, äiti, ovat kaksi kaunista kalaa,\n    jotka leikkivät kanssani lempeästi,\n    sinun äänesi, äiti,\n    on sinisen tornin hopeakello,\n    joka soi yli merenpohjaniityn.\n\n    Kirjahylly on viisas kallio,\n    jossa on tuhat kultaista silmää.\n    Kaikki maljakot ovat näkinkenkiä,\n    meren kauniita, humisevia korvia.\n    Ja lamppu, oi äiti, on valaistu laiva,\n    joka liukuu keinuen maailmamme yllä.\n    Ikävöin nousta siihen laivaan --\n\n\n\n\nPORTIN TAKANA.\n\n\n    Olin villikaurisemo,\n    sinä ainoa vuonani, pikkuinen,\n    ja ympärillämme maailma\n    oli metsä vaarallinen.\n\n    Sinun ensi itkuasi\n    pelon, riemun vaiheilla kuuntelin.\n    Oli lähellä musta metsämies,\n    sen kauhulla aavistin.\n\n    Niin näin polon pienen ruumiin,\n    kukan armaan, julmasti murskatun.\n    Taa mustan portin kadotin\n    somat kasvos, hymys vain uneksitun.\n\n    Sen portin takana seisoin\n    sitä sydämelläni kolkuttain.\n    Syli tyhjänä käännyin tielleni taas\n    yli kuilujen kauhistavain.\n\n\n\n\nYLI VIRRAN.\n\n\n    Sinun kuolemas kuoleman rannan\n    niin ihanan lähelle tuo,\n    on välillä sydäntemme\n    vain virran kapea vuo.\n\n    Jos en silmillä katso, nähdä\n    käden pienen viittovan voin\n    ja rannalta rannalle huudellen\n    sinun kanssasi ilakoin.\n\n    Kenties on aurinko siellä\n    ja valkea kukkamaa\n    ja iltakasteelta suukon\n    kai pikkuiset jalkasi saa?\n\n    Mitä puhuisin? Nyyhkivät sanat,\n    joit' en sanoa ehtinyt.\n    Ne syntyivät kanssas -- silloin näin:\n    olit iäksi lähtenyt.\n\n    On niinkuin kostea pilvi\n    yli silmäini kulkenut ois.\n    Nyt hyvää yötä, nyt nuku,\n    minun täytyy palata pois.\n\n\n\n\nVAIKENEVA LAPSI.\n\n\n    Kuulen lasten itkevän äitiensä luokse\n    ahneen elämän vahvaa itkua.\n    Sinä vaikenet, elämäni,\n    olet ikuisesti vaikeneva.\n\n    Sinun äänettömyytesi alla\n    olen minä kuin pimenevä maa,\n    kun aurinko on kuollut,\n    kauan sykkinyt elämä,\n    jonka valtimo määräänsä vailla\n    vuotaa tyhjyyteen.\n\n    Hourien uneksin itkustasi:\n    kuin punainen lintu se lehahtaa murheeni pimeään.\n    Ihanasta onnesta nauran minä\n    sinun itkusi tähden.\n\n    Havahdun ahneen elämän\n    vahvaan itkuun.\n    Sydämeni värisee\n    verentumma, putoava pisara\n    kuilun partaalla.\n\n    Olen tuskanpimeä maa,\n    kaukaiset auringot\n    eivät valaista voi,\n    yöni vain tihenee niistä.\n    Oma aurinkoni on kuollut.\n    Sinä vaikenet, elämäni.\n\n\n\n\nTUSKA.\n\n\n    Sydän, sinä vääntelehdit\n    kuin venhe aallokossa.\n    Ylös, alas, ylös, alas.\n\n    Venhe, sukella syvälle,\n    siellä on rauha näkinkenkien keskellä,\n    himmeät, vihreät äärettömyydet,\n    merililjaketo ja liukuvat lyhdyt.\n    Venhe, sukella syvälle!\n\n    Mustien kuusien lomassa\n    riippuu kuun valkea tikari.\n    Mikä lepo painaa sen terä,\n    kapea ja kasteinen,\n    sydämen kuumaan tuskaan.\n\n    Vedet sulkeutuvat solisten,\n    suuret vedet suhisevat\n    uppoavan venheen yllä.\n\n\n\n\nKOHTALO.\n\n\n    Aamulla sanoi ystäväni:\n    sinä nauroit unessasi\n    niin ylimielisesti.\n    Etkö ole murheellinen enää?\n\n    -- Tulin eilen, sanoin,\n    huomenna lähden.\n    Mikään ei ole tärkeää.\n\n    Naurusi? sanoi ystäväni.\n    -- Näin härän istuttamassa\n    pientä sinistä kukkaa\n    sanomattoman naurettavana.\n    Voi poloista pientä kukkaa!\n    Minä nauroin miekka sydämessä.\n\n\n\n\nIHMINEN.\n\n\n    Rannalla leikki lapsi\n    lähellä aurinkoa,\n    lähellä onnea ja naurua,\n    pienten kaupunkien keskellä,\n    jotka olivat hänen valtansa alla.\n\n    Ja hänen kätensä piirsivät hiekkaan\n    kaikkien rakkaitten ystävien nimet,\n    mutta kiveen hän hakkasi sanan IHMINEN.\n    Se sana oli suuri ja salaperäinen.\n\n    Meri nousi rannalle\n    ja huuhtoi pois ystäväin nimet,\n    meri huuhtoi pienet kaupungit.\n\n    Ja lapsi kasvoi,\n    ja suurten kärsimysten meri\n    vyöryi hänen sydämensä yli\n    ja huuhtoi kaiken onnen ja voiman siitä,\n    kaikki nimet ja kaiken harhan\n    ja heitti sen ylle lapsuuden kiven,\n    jossa oli sana IHMINEN.\n\n\n\n\nETSIMINEN.\n\n\n    Kaukaisuus huumaa.\n    Ajatus on lintu, jota kutsuu\n    meren toinen ranta.\n    Tahdon kulkea tähtipolkua\n    vierivien maailmoiden ohi,\n    nousta pilviportaita,\n    löytää huipun, lainata auringot silmikseni,\n    nähdä, kuulla, tietää,\n    mikä on alku ja elämä,\n    kärsimys, kuolema, autuus.\n\n    Kiiltomadon loiste\n    valaisee pienen piirin,\n    ihmisajatuksen matka\n    on vain vaaksa pimeään.\n    Voiko lapsen käsin siirtää\n    aurinkoa pimentävän vuoren?\n    Voi muurahaisen ylpeyttä!\n\n    Maa ui avaruudessa\n    kuin unikon siemen valtameressä.\n    Miksi se olisi oikea paikka\n    ratkaista kaiken määrää?\n\n    Kuitenkin -- meri voi heittää\n    siemenen kaukaiseen rantaan.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nRUNON SYNTY.\n\n\n    Sydämeni oli tallattu puutarha,\n    kukaton, autio,\n    arkipäivän kovat askeleet\n    kumisivat lakkaamatta yli,\n    mutta minä odotin.\n    Syvällä mullan pimeydessä kuohui,\n    yön hiljaisuudessa silmujen hennot päät\n    napsahtelivat jäykkään kamaraan.\n\n    Elämän syväaura\n    kulki viiltäen ylitseni,\n    olin hajalla, haavoissa, vapisin.\n    Silloin pulpahti ilmoille vihreä liekki,\n    maan nuori, valoisa henki.\n    Olin nöyrä ja ihmetystä täynnä\n    kuin Aadam ensi aamunansa.\n\n\n\n\nLEPO.\n\n\n    Hiivin metsään askel askeleelta,\n    ja puut katsoivat voimattomuuttani,\n    ja yö peitti minut tummalla viitallaan.\n\n    Heräsin -- aurinko poreili kultaisena lähteenä\n    aamu-usvassa,\n    vuokot olivat puhjenneet hiuksieni läpi,\n    ja korvieni simpukoissa solisi\n    linnunlaulun hopeameri.\n\n\n\n\nNIITYLLÄ.\n\n\n    Oi ikuinen heinä,\n    sinun veljiesi vihreä kansa\n    ulottuu länteen ja itään,\n    yli Euroopan, Aasian, Afrikan.\n    Maan sakea, musta maito\n    ravitsee pienintä veljeäsi\n    Hyvän Toivon niemellä.\n\n    Kesän tuoksuva ilma,\n    sinä kosket silmiäni,\n    sinä teet korvani kuuleviksi.\n    Matka ja aika liukuvat pois.\n    Suunnaton niitty. Punaiset kukat\n    puhkeavat hämärissä:\n    sydänten loppumaton ketju\n    kiertää maan pyöreän pallon.\n    Vuosisatain takaa -- tänään\n    soi ääni mullanlämmin, päivänkirkas:\n    tämä on elämän tie!\n\n\n\n\nVENEESSÄ.\n\nLi-Tai-Pe.\n\n\n    Punas pilvenkaarta\n    aamun sivellin.\n    Jäi taakse kaupunki. Päin kaukosaarta\n    venettä ystäväni ohjasin.\n    Kuin ketjun kirske rannalta soi kajain\n    metallinsula huuto apinain.\n    Ohitse vuorten, ohi välittäjäin\n    veneeni liukuu tunnotonna vain.\n\n\n\n\nMAATALO.\n\nLi-Tai-Pe.\n\n\n    Nyt levittänyt verkkonsa jo ilta on\n    sinestä vuorten meidät alas ajain.\n    Kuin venheet usvassa ne ui. Käs kuutamon\n    niin hiljaa ohjaa suuntaa vaeltajain.\n    Sen katse lyijyn lailla laaksoon sukeltaa,\n    miss' yllä talon hämy sauhuaa.\n    Me paviljonkiin käymme käsikkäin.\n\n    Ja palvelija kukkaportin avaa.\n    Hipaisi helmaa heinä helähtäin.\n    On, prinssi, kanssanne tääll' lumoavaa\n    näin olla vaipuneina jutteluun.\n    Kukitte lailla nuoren aprikoosipuun...\n\n    Ei viini viiniä, vaan tuoksua se lie.\n    Ma laulan tuulesta, mi huminoi.\n    Tie taivaan vasta minut hautaan vie,\n    kun aamu kyyhkyn lailla kaukaa soi.\n    Ma teidät juotan juopumuksein hurmiolla!\n    Myös kierto juopunut on maalla, auringolla.\n\n\n\n\nNELJÄ VUODENAIKAA.\n\nLi-Tai-Pe.\n\n\n    Thsinissä Lo-foh suloinen\n    veen kuvastimen luona poimii kukkaa silkkiäisen.\n    Kätensä valkeet harhaa läpi viherjöiväin oksien,\n    ja paahtaa päivä, kasvoihin sinetti jäi sen.\n    Hän puhuu: silkkimadot nälissään on. Kiire lienee.\n    Mua odottaa, oi herra, turha täällä on, vain\n    ratsuiltanne liiaks aikaa vienee.\n\n    Hopeajärven luo; jos kuvastin tuo ois, koristus pöytäin!\n    kun lotos puhkee esiin verhoistaan,\n    käy tytöt viidennessä kuussa kukat löytäin,\n    on ranta poimijoita tulvillaan.\n    Arastaa kuuta tytöt, kukkaset. Ui venheet viivytellen kaihoon kuun.\n    Valossa päivän vielä juhla Youn.\n\n    Kuunjänön silmät vilkkuu vaivoin.\n    Maan liinan peittää lianharmaa räiske.\n    Syystuuli voihkii. Haukku raivoin\n    soi. Kaiuin sadoin raikuu pesijöiden läiske.\n    Voi, milloin rauhan vihdoin suo barbaarikansa?\n    Sodasta kaukaa milloin kotimaahan mies taas kääntää anturansa?\n\n    Käy rajan airut aamuun selkenevään.\n    Naissormet kylmän neulan silmään lankaa pujottaa.\n    Yö lailla ratsun ravaa. Tanssit kevään!\n    On sakset kylmät! Sydän kylmä on! Taas tänne talvi saa...\n    Nyt viime neulanpisto viittaan. Suojaks kiedotaan se airuen.\n    Lin-Tossa muuan kuollut makaa palellen.\n\n\n\n\nVALITUS.\n\nComtesse de Noailles.\n\n\n    Pois mene, viivyn yksin luona hautojen.\n    -- Maan alla kuolleet lepää. Päivän sinisen\n    lyö alla veden, lehden, ruohon tuoksut vastaan.\n    Mut kuolleilla ei muuta kuin yö ainoastaan...\n    Tää riemuitseva ruumis kerran maatuu noin,\n    saa samat piirteet, katsoo silmin autioin.\n    -- Käyn yksin kuolemaan ma suureen, joskaan\n    levännyt yksin päällä maan en koskaan!\n    Voi kaikkea, mi kerran kuolee, hajoaa,\n    voi suuta, katsetta, himoa, suudelmaa!\n    Ne kaikki varjoiks muuttuvat ja hiljenevät,\n    kun vihreänä, päivänpunaisena kevät\n    uus saapuu kullan-, kasteen-, mahlanpärskeinen!\n    Voi, että sydämeni löysi toisen sydämen,\n    vihityn riemuun, lauluun, toivoon, uneen samaan\n    eik' enää herää aamuun ruskon punertamaan,\n    vaan uneens' sidotuksi ajast' aikaan jää...\n    -- Uus suku silloin elää kuumaa elämää,\n    ja miesten, nuorten neitojen tiet käyvät yhteen.\n    He kyntää pellon, sirpein korjaa keltalyhteen\n    ja vuotten värihehkuvaan käy karkeloon.\n    Ma mitään näe en -- ma hiljaa, kuollut oon,\n    en tunne enää elämä kuin oli armas ani...\n    Mut hän, ken silloin lehteilee mun laulujani\n    ja tuntee, mitä sieluni pääll' oli maan,\n    käy luokse varjoni, mi hymyy kirkkauttaan,\n    käy sydän täynnä murhetta ja raskast' ikävää,\n    kosk' kuumempi mun tuhkani on toisten elämää.\n\n\n\n\nELÄMÄ.\n\n\n    Tie tulee tuntemattomasta,\n    tie katoaa kaukaisuuteen.\n    Puitten ylitse kulkee aika.\n    Aurinko syttyy ja sammuu.\n    Tiellä on kimmeltävät läikät,\n    tiellä värisevät lehtien varjot.\n\n    Matkamies tulee tuntemattomasta,\n    näkee kimmeltävän läikän, kaksi,\n    näkee erään varjon -- --\n    ja matka jatkuu.\n\n\n\n\nNUORI SISARENI.\n\n\n    Mikään ei ole niin valoisaa\n    kuin sisareni nuoruus.\n    Hänen kultaisen päänsä ympärillä\n    hohtaa hämärä ilta.\n\n    Tänään hänen silmänsä ovat uudet,\n    ne eivät ole enää lapsen silmät,\n    ne ovat arat ja kiihkeät\n    puhtaan otsan alla.\n\n    Hän kumartuu kuuntelemaan\n    värisevää sydäntään.\n    Se on kuin nuori, heleä metsä,\n    kevätsateessa suhiseva.\n    Mutta pimennossa on salaisuus,\n    puoleksi jumala, puoleksi eläin,\n    ja sisareni hymyilee hämmentyneenä.\n\n\n\n\nKESÄ.\n\n\n    Korret lähellä silmiäni, käsiäni\n    sykkivät vereni tahtiin.\n    Sydämeni on rannaton ulappa.\n    Vaeltajan sininen purje lepattaa, heleydessä.\n    Aallot tuo kaukaa tuoksuvan vaahdon,\n    tuomissa sihajoi valomeren kuohu.\n\n    Ruumiini, sykkivä tomu,\n    maassa auringon lävistämänä\n    juurtuen multaan kuin kasvi.\n    Valtimoni virrassa soluu\n    versovat kukat,\n    kalvenneet tähdet,\n    maan tuoksuva pallo.\n\n\n\n\nKESÄILTA LAITAKAUPUNGILLA.\n\n\n    Suuri talo helisee kuin soittorasia,\n    etelämeren lauluja, tanssin rytmiä,\n    hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.\n\n    Ikkunoista kurkoittavat ihmiset,\n    katsovat merelle oudoin silmin,\n    kuuntelevat askeleita kadulla,\n    uneksivat juhlista, kauniista sydämistä,\n    onnesta, joka ei tule.\n    Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen\n    lakkaamatta tuijottaen merelle.\n    Tyhjät hihat lepattavat\n    kuin voimattomat siivet.\n\n\n\n\nKESÄ SÖRNÄISISSÄ.\n\n\n    Sinun kasvosi, pikku veli,\n    on laihat ja totiset.\n    Kesä on ja tuoksuu asfaltti,\n    luo varjon seinät kiviset.\n    Kovin ahtaasti hengitys kulkee,\n    kadun tomut ylles saat.\n    Edes uneksia voitko,\n    mit' on kukkaiset niityt ja haat?\n\n    On kaupunginosamme tämä\n    vain köyhien ihmisten,\n    ei riittänyt vehmautta\n    ole tänne kaupungin puistojen.\n    Ne on toisella laidalla, siellä\n    missä talot on tyhjentyneet\n    näin kesäks, kun paremmat ihmiset\n    on maalle matkustaneet.\n\n\n\n\nSYYSKESÄN JUHLA.\n\n\n    Yöt ovat pimeät ja raskaat.\n    Hedelmät varisevat, varisevat.\n    Kuuletko kumahdukset puutarhassa?\n    Maa soi kuin valtainen rumpu,\n    hiljaa soi luumunsinisessä yössä.\n\n    Hedelmissä palavat kesäpäivät,\n    omenain kuullossa vaaleat yöt!\n    Punaiset tomaatit laulavat:\n    on lihamme aurinko!\n    Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.\n    Elovalkeat leimuavat.\n\n    Kuuletko kumahdukset puutarhassa?\n    Maa värisee kuin väkevä rumpu.\n\n\n\n\nSYYSKESÄN ILTA.\n\n\n    Taivaan kuumentuneen otsan on peittänyt\n    ilta viileä hunnullansa.\n    Kimaltavat laivat liukuvat\n    leikaten timanttien lailla\n    meren tummuvan peilin.\n    Lännen taivaan kapea pilvi\n    kuin näkymättömän soittajan huilu\n    soi auringon vaimenevaa laulua.\n\n\n\n\nLUNTA.\n\n\n    Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen\n    valkean, hilajavan verhon.\n    Tuhannet pienet silkkikellot\n    koskevat ruutuun\n    hiljaisuutta hennommin.\n\n    Kuljit äsken kirvelevin hermoin.\n    Melu, kiire, ahdistus\n    vyöryi kirskuen ylitsesi.\n    Värisit kuin poljettu mato.\n\n    Katso, nyt on hyvä.\n    Olet huoneessasi hiljaa\n    kuin jalokivi lippaassaan\n    ympärillä valkea samettimaailma.\n    Olet tyyni, säihkyvä, murtumaton.\n\n    Lumi liehuu ruudun takana\n    kuin valkoinen sauhu.\n    Talven viileä haltiatar\n    astuu pehmeästi ohi.\n    Sen hämärät, hunnutetut silmät\n    vaikenevat auringosta.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\nSILTA.\n\n\n    Oi että sydämeni olisi horjumaton kallio,\n    mutta minä värisen taakkani alla.\n\n    Maailman kaikilta ääriltä\n    tarttuvat käsiini lasten pelokkaat kädet,\n    sydämeni seinät vavahtelevat\n    miljoonain tuskan huudosta,\n    minä, ihmisen rakastaja,\n    vapisen syntymän edessä,\n    koska se on kärsimyksen syntymä.\n\n    Oi että olisin väkevä kuin meri,\n    voisin kaataa laulullani muurin,\n    joka erottaa teidät elämän\n    päivännousumaasta.\n    Mutta minä olen vain hauras silta,\n    jonka yli tienne kulkee.\n\n\n\n\nKUUN ALLA.\n\n\n    Metsän villit eläimet\n    nostavat kasvonsa puoleesi, kuu.\n    Kuuletko surullisen ulvonnan?\n\n    Kudot pääsemättömän verkon,\n    avaruuden kultainen lukki\n    ylitse maan.\n\n    Vaellan veljieni kanssa sen alla\n    täynnä kauhua, kylmää vihaa.\n    Maan päällä on kaikki suljettu meiltä.\n    Omaamme on tuskin tomu jalkaimme alla.\n    Elämän portin avaa kultainen avain vain.\n\n    Nostammeko kasvomme\n    epätoivon valkeat vuorenhuiput\n    puoleesi ulvoen?\n    Vai murtaudummeko verkkosi läpi\n    tyhjyyteen?\n\n\n\n\nMAANPAKOLAISET.\n\n\n    Astuin maailmaan varmoin askelin\n    ottaakseni omakseni maan ja auringon\n    ja äitini elämän tuoksuvan leivän.\n    Mutta perintöruhtinasvarmuuteni\n    tallattiin rauta-anturoilla,\n    edessäni nauroi valloittaja-saalistajan\n    ihmissyöjäkita.\n\n    Pakenin,\n    unen nopealla purrella pakenin\n    kaukaiseen seutuun,\n    kukkien ja haltiain maahan.\n\n    Mutta ihanampana kukkaa,\n    salaperäisempänä haltiaa\n    kutsui minua lapsi\n    veren tahraamalta mantereelta.\n\n    Palasin, maanpakolainen,\n    palaavat maanpakolaiset\n    kaikilta ääriltä.\n\n    Maa kumahtelee askelista,\n    vuorilta soi uusi laulu.\n    Saalistajain linnat vapisevat.\n\n\n\n\nLAULUMME.\n\n\n    Kumea on laulumme, rajuilmasta raskas.\n    Kuinka voisimme laulaa pilven rusoreunasta,\n    me, jotka pimeässä\n    murramme tietä elämään?\n\n    Kuulimme vapaan meren kohinan,\n    kuulimme väkeväin lintujen kutsuhuudon,\n    siipensä tahtoivat sydämemme nostaa.\n    Lakkaamatta iski Muodoton meitä.\n\n    Meissä ei ole pilven haurautta enää.\n    Hädän, tuskan pimeät uumenet\n    puristivat meidät.\n    Kuin hiili ja timantti\n    olemme kuumat ja kovat.\n    Iskeä tai syöksyä kuiluun!\n\n    Kuinka voisimme laulaa pilven rusoreunasta,\n    me, joille leipä on runo,\n    etäällä tuoksuva alppikukka,\n    ja lepo helisevä lähde aavikolla?\n\n\n\n\nMAAILMAN AAMU.\n\n\n    Aurinko on noussut taivaan rantaan\n    kuin kultainen gong-gong,\n    johon huikea tehtaanpiippu\n    iskee helähtävän huudon:\n    maailman aamu on teidän!\n\n    Kadut kumisevat askeltenne alla,\n    käsienne luomat,\n    valossa loistavat kadut.\n    Työläisten tumma virta,\n    kaupungin valtimot täyttävä veri\n    vyöryy sykkiviä tehtaita kohden.\n\n    Maailma on teidän!\n    Vielä nukkuvat elämän loiset,\n    joiden kädet ja aivot eivät tunne\n    luomisen tuskaa ja iloa.\n\n    Valvoneet etsijät\n    nousevat työnsä äärestä\n    seuraten kulkuanne polttavin silmin.\n    Verenne punaiseen voimaan liittyy\n    heidän ajatustensa sähkö.\n\n    Maailman aamussa,\n    jossa hunajankeltaiset autot\n    kiidättävät tuoksuvaa leipää,\n    nostakaamme päämme,\n    tarttukaamme luojan käsillämme\n    tyynen ylpeästi elämään.\n    Maailman aamu on meidän!\n    Aamun leipä on meidän!\n\n\n\n\nUUDEN VUODEN YÖNÄ.\n\n\n    Kuuntelen hiljaista suhinaa,\n    ihmissydämien sykähtelyä\n    maailman kaikilta ääriltä.\n    Näen ajan virran vierivän\n    rikoksista ja tuskasta\n    mustana ja punaisena\n    yli maailman.\n\n    Näen epätoivoiset kärsijät sen rannalla\n    katsellen sen kulkua,\n    näen toivon väkevän kukan\n    yhä uudelleen puhkeavan,\n    yhä uudelleen kuihtuvan.\n\n    Tänä yönä se puhkeaa taas!\n    Ajan virta, mitä tuot meille?\n    Keinuuko laineillasi musta pursi,\n    elämän tuhooja, rosvolaiva,\n    vai elämän valoisa venhe\n    rohkeain, lämpimäin sydänten ohjaama,\n    taakkojen kirvoittaja,\n    hädästä vapahtava?\n\n\n\n\nERÄÄLLE \"HYVÄNTEKIJÄLLE\".\n\n\n    Olet armollinen\n    ja tarjoat almua -- minulle!\n    Vilkutat katkeraa leipää,\n    joka huonosti ravitsee,\n    ja luulet, että sen tähden\n    kumartaisin sinua,\n    oi Homehtunut Valtias\n    kultavuoren laella!\n\n    Kuka voi peloittaa minua!\n    Olen kahleeton kuin nymfi.\n    Kuolema, on häveten paennut,\n    maassa ei ole ketään voittajaani.\n\n    Sinä hätkähdät ivanauruani.\n    Se soi kaikissa puutarhoissa,\n    jotka puhkeavat luojankäsieni alta,\n    kun tähdet varisevat\n    aamujen noustessa.\n\n    Sinä sanot, ettei tähti\n    vastaa leivän hintaa,\n    kuitenkin minä elän!\n\n    Sinä taas olet vuorellasi\n    kuollut kultatomuun\n    kauan, kauan sitten.\n\n\n\n\nHERODEKSET JA VAPAUTTAJAT.\n\n\n    Herodeksen sydämessä oli pelko,\n    lähellä oli syntynyt vapauttaja.\n    Ja hän tarttui väristen miekkaan:\n    tappakaa kaikki poikalapset!\n\n    Matalissa majoissa syntyneet\n    vapisuttavat herodeksia:\n    joku voi kasvaa väkeväksi,\n    kulkea pelloilla ja teillä sanoen:\n    näytän tien totuuteen ja elämään!\n    Kuoleman valta on murtuva.\n\n    Ja herodekset vaativat kauhistuneina:\n    tappakaa kaikki poikalapset!\n    Miljoonien veri on vuotanut\n    Ylimmäiset papit ovat puhuneet:\n    maailma on kuoleman laakso,\n    nöyrryttäkää sydämenne!\n    Miljoonat ovat menehtyneet.\n\n    Mutta vapauttajat nousevat kuolemasta.\n    Voitollisena kuin aurinko yöstä,\n    vastustamattomana kuin ruoho tappotanterille\n    nousee elämä kaiken murhan jälkeen.\n    Naulitkaa risteille,\n    teljetkää vankiloihin!\n\n    Maan multa, siemenet,\n    syntyvät lapset\n    ovat elämän ihana kapinalaulu.\n    Kärsimyksestä nousevat kuolemattomina\n    säteilevät voittajakasvot.\n    Ja kuoleman ruhtinailla\n    on sydämessä pelko\n    ja kädessä miekka.\n\n\n\n\nITÄMAITTEN VIISAAT.\n\n\n    Pakenimme viisauteemme\n    kuin tähtiseen erämaahan, sillä ylen julma oli maailma,\n    johon astuimme tuntemattomasta.\n    Siellä puuttui leipä työntekijältä\n    ja makaajan suu oli alati täynnä,\n    orjat surmasivat toisiansa\n    täyttääksensä herrainsa aarrekammioita.\n\n    Pakenimme viisauteemme\n    sulkien mielemme maailmalta,\n    kokosimme tietoa taivaalta ja vesiltä\n    kuin mehiläiset hunajaa,\n    ja sydän oli hiljainen ja kirkas\n    kuin taivas erämaan yllä.\n\n    Miksi valo häikäisee silmämme nyt,\n    miksi avaruus humisee outoa laulua?\n    Lapsi on syntynyt, ihmisen poika!\n    Totisesti on suuri ja vaarallinen armo,\n    että petojen hallitsemaan maailmaan\n    on syntynyt lapsi\n    puhdas kuin tähti.\n\n    Jätämme viisautemme rauhan,\n    vaellamme vaarallisia teitä\n    maailman kuohuntaan ja julmaan taisteluun\n    lapsen tähden, uuden aamun tähden,\n    valmistaaksemme ihanan maan\n    viattomain jalkain astua.\n\n\n\n\nIHMISENPOJAN RUOSKA.\n\n\n    Minulla ei ole mitään omaa kärsimystä.\n    Minulla on miljoonien suuri yksinkertainen kärsimys:\n    voi, että elämä olisi kuolemaa parempi!\n\n    Missä on se Leipä,\n    joka annettiin meille?\n    Kaikissa temppeleissä istuvat rahanvaihtajat.\n    Heidän sydäntensä rumuus on kauhistava.\n\n    Me jotka synnyimme rakastamaan elämää --\n    katsokaa lapsiemme olemisen riemua --\n    meidän kärsivällisyytemme on astunut\n    yli vihan rajan.\n\n    Vuosisatojen nälkä paistaa silmistämme,\n    unemme ovat levottomat ja veriset.\n    Ihmisenpojan ruoska on valmis,\n    se viuhuu suunnattomana saalistajain yllä.\n\n    Kuka on syyllinen?\n    Elämä kätkettiin meiltä\n    pistinten ja kullan taakse,\n    mutta me olemme lukuisat kuin metsän puut.\n\n    Lämpimät ruumiimme syöksemme\n    kylmiä pistimiä vastaan,\n    hukutamme veremme paljouteen\n    metallinkilistäjäsydämet\n    pelastaaksemme elämän niille,\n    jotka tulevat.\n\n\n\n\nMORITURI TE SALUTANT.\n\n\n    Kaikkialta käy huuto:\n    \"Vaellat kuoleman laaksossa.\n    Turhuutta on elämäsi!\"\n    Ja me kuljemme loistottomin silmin,\n    me kuljemme murheesta harmaina.\n    Varjomme pitenevät laskevassa auringossa,\n    varjomme viilenevät kuoleman maassa.\n    Voimmeko elää, rakastaa?\n\n    Valhetta, veljet, peikkojen mustaa valtaa!\n    Kuka on vanginnut auringon,\n    kuka on tuonut kuoleman elämäämme?\n\n    Aurinko nousee, veljet!\n    Varjomme häviää korkean paisteen alla.\n    Elämän virta humisee lävitsemme.\n    Olemme virta, olemme elämä,\n    vaellamme päin vapaata ihmismerta.\n    Elämä, kuolevaiset tervehtivät sinua!\n\n\n\n\nTALVISOTA.\n\nLi-Tai-Pe.\n\n\n    Uneksin sateenkaarista,\n    puutarhoista Tshinin, kotiseudun.\n    Mimoosain kulta, gasellin juoksu!\n    Kun soisi lämpöä aurinko!\n    Mut ratsuinemme jäädymme tielle.\n    On monen raudankovat jalat katkaistu.\n    Jäi saappaisiin. Lasiksi jäätyy silmät.\n    Sen hyvä on, ken lumen alla lepää kuolleeks paahtuneena.\n\n    Kuin kerjäläisten on vaatteemme riekaleina.\n    Jään lailla hyytyy kallio, jää kiveks jähmettyy.\n    Spiraalin kiertein värähtelee ilmaan hengitys.\n    Päin kuuta koirain lailla kurkotumme.\n\n    Kuin silkkiäisen kaarna iho halkeilee.\n    Veremme oma valuu miekoistamme.\n    Soi kumeata tuskaa torvet.\n    Ah, ihanammin kerran huiluani soitin.\n\n    En tiedä mitään kotiinpaluustani.\n    Lyö häntää säikähtynyt tiikeri,\n    sen hampaat kirskuu kuuranvalkeat,\n    ja uhkaavana soi sen raisu huuto laaksoon.\n    Sydäntä näyttäkää! Nyt lintu putoo puusta.\n    Nyt sydän tuokaa! Missä punainen on sydän?\n    Lumessa seisoo kuuset, istuudumme\n    jäsenin jäykin oksillensa ulvoin sumussa veren.\n\n    Oi taivas! Pyhä! Auta, polta minut!\n    Kumiskoon alas harmaa ukkonen,\n    salama sinkoo otsaan jäätyneeseen,\n    ma että leimahtaisin, tulipatsas, yöhön!\n\n\n\n\nSOTAAN LÄHTÖ.\n\nThu-fu.\n\n\n    Hevon korskunta, räminä rattaiden.\n    Jous seljässä miehet marssimassa.\n    Isät, äidit, vaimot, lapset juoksee läpi rivien.\n    Yli sillan kaikki kulkeneet on tomupilvessä sakeassa.\n\n    Ja vavisten he tarttuu sotamiesten viittaan,\n    hyväilee jäseniään salaa.\n    Kuin usva kohoo naisten huuto, sateen lailla palaa.\n\n    Vastaantulijat kysyy: Mistä? Mihin? Miksi? Mitä tehty on noista?\n    Sotamiehet kiroo: Aina marssia ... ainiaan...\n    Pohjaan vietiin, kun meill' ikää oli viisitoista.\n    Huudetaan nyt: Marssi länteen ... ainiaan...\n    Ensi retken alkaessa kiersi musta huntu pään.\n    Palasimme valkein päin -- nyt jälleen meitä\n    viedään, sotaan käsketään.\n\n    Kyltymätön keisarin on nälkä valtiaaksi maan.\n    Edessään elämä jo sammuu, kuihtuu kansa.\n    Niin turhaan vaimot muokkaa peltojaan.\n    Maa kuiva työntää piikkipensaitansa.\n    Kuin ahnas tuli sota polttaa. Päivät veristyvät.\n    Elämä ihmisen tai koiran, kyyhkyn, kaikk' on yhtä hyvät.\n    Ken vanhust' enää kunnioittain kumartaa?\n    Sivellin vieläkö nyt tuskaa piirtää jaksaa?\n    Ei talvellakaan aseet rauhaa saa.\n    Veroja vanhempamme saavat maksaa...\n\n    Jos vaimomme kerran kantavat lasta:\n    kun poikaa syntyis ei ainoasta!\n    On tytär hyvä naapurille avioksi antaa\n    kuin ruukku tyhjä. Pojat lahoo kaukana haudattoman...\n    Näitkö unessa, keisari, Ku-ku-noor-meren rantaa,\n    missä eksyneinä vaeltaa luut rauhattomat?\n    Missä vanhat kuolleet havahtuu huutoihin nuorten,\n    on, taivas synkkä, sade kylmä, mereen\n    valitus vierii uurteita vuorten?\n\n\n\n\nJO NÄEN SINUT, UUSI NUORISO.\n\nErnst Toller.\n\n\n    Ihmiset, köyhät ovat juhlanne!\n    Jazzit kirkuvat mielettömästä ajasta!\n    Elämäntuskanne\n    ajaa itsepaon autoja,\n    valaisee sielunne\n    sähköisen himon juhlatulin\n    ja vakuuttaa:\n    se on turvassa.\n    Mutta se ei ole turvassa.\n\n    Kaikki melunne, räikkynänne, raakkunanne, riemuplakaattinne,\n    hauskaa-meill'-on-humunne ei vaimenna\n    hiljaa ritisevää kaivantaa\n    kolmen salaisen rotan:\n    Tyhjyys Pelko Yksinäisyys.\n\n    Mutta jo näen sinut,\n    uusi nuoriso.\n\n    Tekosi: Siitos.\n    Hiljaisuutesi: Hedelmöityminen.\n    Juhlasi: Synnytys.\n\n    Antaudut\n    vaativan viirin kuolemanläheiseen taisteluun,\n    vaellat\n    uneksivan kevään orastavilla pelloilla,\n    riemuitset\n    vapautuneen ruumiin ankarassa rytmissä,\n    aavistelet\n    tähtiyön maagillisessa vaikenemisessa.\n\n    Jo näen sinut,\n    uusi nuoriso.\n\n\n\n\nHYMNI.\n\nHeinrich Heine.\n\n\n    Ma olen miekka, olen liekki.\n    Valaissut tietä teille olen pimeydessä, ja taistelu\n    kun alkoi, etumaisna taistelin. On ympärilläin\n    ruumiit ystäväini, mutta saimme voiton. Me\n    saimme voiton, mutta ympärilläin ruumiit ystä-\n    väini. Voittokuluun riemuitsevaan yhtyy koraalit\n    hautajaisten. Mutta aikaa meill' ei riemuun, mur-\n    heeseen. Taas vaskitorvet kajaa uuteen taiste-\n    luun -- -- -- Ma olen miekka, olen liekki.\n\n\n\n\nPUHDISTUMINEN.\n\nHeinrich Heine.\n\n\n    Jää merensyvyyteesi\n    mieletön uni,\n    niin monin öin\n    petollisella onnella kiusasit sydäntäin\n    ja meren aaveena\n    päivän kirkkaudessakin uhkaat --\n    jää syvyyteesi iankaikkisesti,\n    ja jälkeesi heitän\n    tuskani, syntini,\n    hulluuden kulkuskaavun,\n    joka niin kauan on kilissyt ympäri pään,\n    ja kylmän kiiltävän käärmeennahkan,\n    teeskentelyn,\n    joka niin kauan haavoitti sieluain,\n    sairasta sielua --\n    jumalat, enkelit kieltävää\n    kadotettua sielua --\n    Hoihoo! Hoihoo! Nyt tulee tuuli!\n    Auki purjeet! Ne hulmuu, paisuu!\n    Tuhoisan tyyneyden yli\n    kiitää pursi\n    ja riemuitsee vapahdettu sielu.\n\n\n\n\nLAPSUUDEN KUU.\n\nLi-Tai-Pe.\n\n\n    Kun olin laps, kuu oli pyörä kultainen,\n    kuin kuvastin se vieri reunaa pilvien.\n\n    Siell' astui henget viirejänsä kantain,\n    kaneelipuu nous sulotuoksun antain,\n    ja keltajänö pani oivaa juomaa,\n    kuun mies joi kapakassa jänön tuomaa.\n\n    Mut kerran lohikäärme kuun ja miehen syö,\n    ja tumman murheen lailla laskee ylle yö.\n\n    Ja häijyt linnut tähdet eineeksensä jakaa.\n    Jumalat surulliset pilvillänsä makaa\n    ja tuutii heitä tuulensyömä haaksi.\n    Ken linnut ilkeät löis kuoliaaksi? --\n\n    Kun kuu niin yöstä toiseen piiloutui,\n    ja viimein taivaalle vain ohut viiru ui,\n\n    sen niinkuin tikarin ma työnsin vyöhön nyt,\n    mua elämän ei pelko enää jättänyt.\n\n\n\n\nSATUJA SI-SI-DUSISTA.\n\n\nKastehelmi.\n\n    Si-Si-Dus,\n    kaunein keiju kuun alla,\n    löysi takkiaisen lehdeltä kastehelmen,\n    suunnattoman suuren.\n\n    Hän vieritti sitä\n    ja katseli nauraen\n    ylen soman persoonansa\n    hullunkurista kuvaa.\n    Vihdoin upotti hän päänsä siihen\n    ja näki ihmeellisen maailman\n    kasteen peittämillä silmillänsä.\n\n\nTanssiaiset.\n\n    Kuu oli lainannut kultaisen kiekkonsa\n    tanssilattiaksi Viisaan Kiven luo.\n    Siellä olivat kaikki,\n    kukaan ei jäänyt kutsumatta.\n    Si-Si-Dus antoi jokaiselle\n    kallisarvoisen puvun.\n\n    Si-Si-Dusin hunajakakut olivat kaikki yhtä hyvät.\n    Kuitenkin monet itkivät,\n    monella oli pilkallinen hymy,\n    onnellisia olivat vain lapset.\n    Si-Si-Dus rummutti suruissansa\n    kengällänsä kuun kiekkoa.\n\n\nMustat miehet.\n\n    Pienet mustat miehet\n    tulivat uhkaavina Si-Si-Dusin luo:\n    -- Sinä et kumarra miekkaa,\n    sinun tanssiaisissasi käyvät kaikki,\n    sinun valtakunnallasi ei ole rajaa.\n    Me olemme päättäneet\n    kaataa taikinakaukalon ylitsesi\n    ja istua vahvasti sen päälle.\n\n    Si-Si-Dus pyysi hämmästyneenä\n    oravaa tulkitsemaan hänelle\n    tämän muukalaisten puheen.\n\n\nSekasorto.\n\n    Kukaan ei tiennyt,\n    mistä tämä sekasorto tuli:\n    ilkeät ampiaiset risteilivät joukoissa\n    kauhea keihäs ojossa,\n    sittiäiset pörräsivät\n    ja poukahtelivat vasten puita,\n    mutta sepät marssivat tuhatlukuisina\n    ja paukuttelivat niskojansa.\n    Kukat pyristelivät varsissansa,\n    ne tahtoivat lentää kauas,\n    mutta kaatuivat paikoillensa.\n\n    Si-Si-Dus oli onneton\n    kauniin maansa tähden\n    ja hän pyysi taivaalta pienen pilven\n    pyyhkiäksensä kyyneleitä ja verta.\n\n\nLaulu.\n\n    Si-Si-Dus katseli ihmistä\n    ja sääli häntä.\n\n    Työtä ja unta ja harmaita ajatuksia,\n    sitä oli ihmisen elämä.\n    Ja Si-Si-Dus meni ihmisen luo\n    ja lauloi hänelle pienen laulun,\n    laulun metsästä ja valosta ja vapaudesta.\n\n    Ja ihminen kuunteli\n    ja heikko valo tunkeutui\n    hänen pimeään sydämeensä.\n    Mutta illalla oli Si-Si-Dusin nälkä.\n    Kun ihminen sen huomasi,\n    meni hän kiireisesti askareihinsa.\n\n\nUni.\n\n    Si-Si-Dusin uupumus oli ääretön.\n    Kauneus oli kuollut,\n    ilma oli vihan huurua täynnä.\n    Si-Si-Dus meni meren rannalle\n    ja viittoili väsyneellä kädellänsä.\n    Unen laiva vei hänet kauas.\n    Si-Si-Dus nukkui tuhat vuotta.\n    Herätessänsä näki hän auringon\n    huuhtovan kasvojansa aamuisessa metsässä.\n    -- Si-Si-Dus, sanoi aurinko, nyt laula!\n    Maassa ei ole ainoatakaan rajaa,\n    kaikkialla kulkee vapaa veljemme! --\n    Si-Si-Dus nousi kukkivan puun oksalle,\n    ja kaikki puut katsoivat häneen.\n    Si-Si-Dus ponnahti taivaan sineen,\n    sieltä soi hänen helmeilevä laulunsa\n    yli kirkastuvan maan.\n\n\n\n"]