[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnB8gXmxr-0QAYNkcCH9sm6hYhLfg5gPPVkiDa-CNrNI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},906,"Gulliverin matka Fantomimian mantereelle","Kilpi, Volter",1874,1939,"906-kilpi-volter-gulliverin-matka-fantomimian-mantereelle","906__Kilpi_Volter__Gulliverin_matka_Fantomimian_mantereelle",null,"romaani",[],[],"fi",1944,46118,321231,true,[],[],[],"Postuumisti julkaistu satiirinen romaani jatkaa Jonathan Swiftin klassikkoa lähettämällä Lemuel Gulliverin viidennelle matkalleen. Gulliver päätyy napavirran kautta 1900-luvulle, ja teos tarkastelee nykyaikaa ja sen ilmiöitä 1700-luvun ihmisen silmin Kilvelle ominaisella rikkaalla kielellä.","Volter Kilven 'Gulliverin matka Fantomimian mantereelle' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 906. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","GULLIVERIN MATKA FANTOMIMIAN MANTEREELLE\n\nKirj.\n\nVolter Kilpi\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1944.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVolter Kilven jälkeenjäänyt teos.\n\nGulliverin matka Fantomimian mantereelle.\n\n  I. Napavirrassa.\n II. Fantomimian manterilla.\n\n\n\n\n\n\nVOLTER KILVEN JÄLKEENJÄÄNYT TEOS\n\n\nKun kirjallisuutemme historia käy kerran riittävän etäältä\ntutkimaan 1930-luvun kaunokirjallista satoa, niin se varmasti\ntoteaa yhtenä merkillisimpänä ja samalla merkittävimpänä tekona\nsen eruptiivisen tuotteliaisuuden vaiheen, jolla vanheneva Volter\nKilpi painoi leimansa tämän kymmenluvun kirjalliseen elämään. Mies,\njoka oli pysynyt vaiti vuosikymmenien ajan ja jota jo oli totuttu\npitämään kirjallisuudelta menneenä miehenä, astui silloin uudelleen\njulkisuuteen ja tavalla, joka välttämättä vaati hyvin aktiivista\nmielenkiintoa. Moni saattoi nytkin -- kuten hänen ensimmäisen\nkirjallisen vaiheensa aikana vuosisadan vaihteen tienoilla -- liukua\nohi tämän poikkeuksellisen intensiivisen ja rikkaan tuotannon, sillä\nse ei tosiaankaan kosiskellut suosiota. Läheskään kaikki eivät\npystyneet ottamaan vastaan Volter Kilven erikoislaatuista taidetta.\nMutta oli myös monia, jotka se sytytti. Ja yksi seikka pysyy varmana:\nvalikoiduin kirjallinen yleisömme ei voinut asennoitumatta -- joko\npuolesta tai vastaan -- sivuuttaa sitä tekoa, joka sisältyy teoksiin\n\"Alastalon salissa\" (1933), \"Pitäjän pienempiä\" (1934), \"Kirkolle\"\n(1937) ja \"Suljetuilla porteilla\" (1938).\n\nVolter Kilpi luotti itse lujasti tämän työnsä arvoon. Mies hänen\nmittaansa ei olisi voinutkaan astua taiteelliseen luomistyöhön\npuolinaisin panoksin. Koko olemuksensa väellä hän sen suoritti.\nSiitä usko ja korostettu itsetunto, se vankkumaton luottamus oman\nintuitiivisen näkemyksen oikeuteen, joka ei taipunut korkeimpienkaan\nkirjallisten makutuomareitten hyvää tarkoittaviin neuvoihin ja\nopastuksiin. Näin syntyi siis \"Saaristosarja\", yksi kirjallisuutemme\nomalaatuisimpia, nerokkaimpia ja rikkaimpia tuotteita.\n\nSen luomiseen Volter Kilpi käytti liki viisitoista vuotta. Hän\naloitti sen v. 1924, parhaissa miehuusvuosissaan, mutta kun se oli\nviety päätökseen, oli vanhuus jo tavannut tekijän. Uurastuksen\nkestäessä häntä innoitti luonnollinen tieto siitä, että elämäntyön\npäätekohta alkoi olla käsissä ja että sille oli luotava kaunis\nloppu. Ja loppu, joka sisältäisi myös sen viisauden summan, minkä\nnälkäisesti omaksunut nuoruus, ensimmäiset kiihkeät kirjailijavuodet\nja niitä seurannut ulkonaisesti työteliäs ja sisäisesti kypsyvä ja\nhiljainen miehuus olivat keränneet. Ja hän tunsi, että lapsuuden\nmuistoista kohoava \"Saaristosarja\" saattoi täysin vapauttaa kaiken\nkertyneen ja samalla antoi tilaisuuden suurimittaiseen taiteelliseen\ntekoon.\n\nVielä ilmeisemmin Volter Kilpi kuitenkin laati kirjallista\ntestamenttiaan viimeisessä teoksessaan \"Suljetuilla porteilla\". Sehän\nei ole enää romaani edes muodoltaan. Ihmisen ikuisimmat ja vaikeimmat\nkysymykset ovat siinä tiedon tutkaimilla, rehellisen, hartaan ja\nhellittämättömän pyrkimyksen kohteena. Testamenttiin viittaa myös\nse kaari, joka tällöin jännitetään esikoisteoksen loppuluvusta\n\"Beelzebubin uni\" tämän viimeisen teoksen lukuun \"Ja taas näki\nBeelzebub unta\".\n\nKieltämätön vahinko kuitenkin on, että \"Suljettujen porttien\"\nosittain runosäkein rakennettu \"paisuva proosa\" -- kuten Volter Kilpi\nitse näitä runorivejään nimitti -- kulkee kielellisesti niin loitolla\ntotutusta käytännöstä, että alttiinkin ymmärtämisen tahdon on usein\nvaikea tavoittaa sanojen takana olevaa ajatusta. Tämän seikan\ntotesi myöskin silloinen arvostelu. \"Saaristosarjan\" kielelliset\nomalaatuisuudet se oli vielä tajunnut ja osittain hyväksyen, jopa\nihaillenkin tunnustanut, mutta \"Suljettujen porttien\" edessä se\nymmällään laski aseensa: joko pudisti päätään tahi oli kerrassaan\nvaiti. Vain jokunen uskalikko antautui koko tarmon vaativaan\nponnistukseen ja -- keräsi runsaan saaliin. Raivio on siten ainakin\nhakattu tähänkin luoksepääsemättömältä vaikuttavaan aarnioon, ja\nilmeiseltä tuntuu, että jokainen uusi yritys vie yhä suurempien\nhenkisten rikkauksien ääreen.\n\nSe sielunponnistus ja ankara työ, jota tähän teokseen päättynyt\nluomisvaihe oli edellyttänyt, vaati nyt veronsa. Volter Kilven\nitsetunto ei tosin kukistunut -- sellaista mahdollisuutta ei ollut\nolemassakaan --, mutta syvä alakuloisuus ja itsesurku ei ollut\nvältettävissä. Hän oli itse aivan yhtä vilpittömästi ihmeissään kuin\narvostelukin: eikö häntä todellakaan ymmärretty. Täydestään hän oli\nantanut. Ja täyttä hän myös oli odottanut.\n\nNiitä tuntoja, joita kirjan ilmestymistä seurannut kevät 1938 oli\ntäynnään, kuvaa kirjailijan kirje tyttärelleen. Hän kirjoittaa\n17.IV.1938:\n\n\"Minun rintamaltani ei kuulu mitään uutta. Tärkeintä minun kannaltani\nolisi nyt vain, että saan alkuun uuden työn, sillä muuten minä\nrappeudun, syön itseni tyytymättömyyteen. Olen nyt jo eläytynyt\nkirjalliseen työhön niin, ettei kirjastotyö enää saata antaa\ntyydytystä minulle -- vain kirjallisessa työssä osaan ponnistaa\nkaikkeni, ja tämä ponnistus yksin pitää veret vereinä. -- -- -- Uusi\ntyö siis vain saisi unohtamaan kaiken. Ehkä jotain löydänkin, jos\nvain voimat riittävät. Mutta mitään niin keskeistä, jota tähän asti\nolen suorittanut, en enää voi toivoa osalleni, sillä kyllä minulla on\nollut se harvinainen onni, että elämäntyöni ytimet olen saanut työssä\ntoteuttaa. Mutta vielä on perifeerisempiä asioita, jotka myöskin ovat\nsydämelläni. Jos niihin saan otteen, niin saan taas työn, ja vuosi\npari voi olla pelastettu.\"\n\nElämäntyö ei olekaan siis vielä loppuun suoritettu, kehä ei olekaan\nvielä kierretty umpeen. Viidentoista vuoden aikana luotu tottumus,\njoka henkisesti merkitsi sielun liikapaineen purkamista ja johon\nliittyi myös ruumiillisen ponnistuksen terveellinen osuus, vaati\njatkamaan aloitetulla tiellä.\n\nMutta kuten edellä olevasta kirjeenkatkelmasta käy ilmi, hän ei enää\ntoivo saavansa aikaan yhtä elimellistä oman itsensä tulkintaa kuin\nennen. On myös otettava huomioon, että kirjailijan mielentila ei\nsuinkaan ollut edullisin vapautuneeseen luomiseen. \"Korkein työni on\nkokenut julkisimman kiellon ja sellainen syö kuin lipeä\", hän lausuu\n21.IV.1938 kirjeessään allekirjoittaneelle.\n\nNämä kevätpäivät ovat kuitenkin ilmeisesti olleet Volter Kilvelle\nintensiivisen etsinnän aikaa, sillä samassa kirjeessä on jo\ntäsmällinen tieto uudesta työstä. Ja hänellä on kiire. On kuin jokin\naavistus päivien päättymisestä olisi yllyttänyt häntä mahdollisimman\nnopeaan toimintaan. Hän ei aikaile aloittamista. Kirjeessä lausutaan:\n\n\"Oli minulla tässä pieni sensatio kirjailijahommassa. -- -- -- Aihe\non vielä niin alullaan, ettei siitä vielä mitään sinään: saattaahan\nkoko ajatus vielä kuivuakin. Mutta heti työn alkuote yllätti minun.\nOsaanhan fabuloidakin! hämmästyin. En koskaan ole kirjoittanut 7-8\nliuskaa aamuotteeseen. Ja nyt se meni kuin leikiten. Ja toinen\ntakautuva huomio! Minunhan koko tähänastinen työni on tavallisen\nkertomisen rinnalla ollut kuin moniasteisen yhtälön laskutoimitusta\ntavallisen yksinkertaisen laskutoimituksen verroilla! Minunhan koko\nkertomatapani on ollut kuvauksen kerrostamista siten että jokainen\nlause on hijottu lähettämään valoa melkein epälukuisille tahoille:\nplastillista kertomista siluetti-kertomuksen sijasta! On taiteellinen\nomatuntoni velkonut minut yli-inhimillisiin ponnistuksiin,\nponnistuksiin, joiden tulosta ei ole edes oikein ehkä huomattukaan,\nkun paljon vähemmällä olisin tyydyttänyt kymmenvertaa paremmin\narvostelijani ja lukijani. -- Tämmöinen sensatio minulla on nyt ollut\nparin päivän työstäni.\"\n\nJa kirjeessä tyttärelle (27.IV.1938) aihe paljastuu:\n\n\"Aion antaa vanhan Gulliverin saapua meidän aikaamme ja kuvata\nkokemuksiaan. -- Miten sitte jaksanen. Aihe on kyllä minulle hyvin\nlähellä, sillä vain satiirin muodossa saatan lähestyä omaa aikaamme.\"\n\nJo aikaisemmin Volter Kilpi oli tuntenut, että hän \"Kirkolle\"\nkirjan päättäessään sulki itseltään paluun sen sisältämään\nelämänpiiriin. Se oli ammennettu tyhjiin, samoin kuin aikaisemmatkin\nkirjalliset aihealat. Ja toistaa hän ei halunnut itseään. Kerran\nhahmottelemaansa kokonaisuuteen hän ei halunnut eikä voinut enää\nliittää pieniä rippeitä, jotka eivät hänen omalle kehitykselleen\nenää merkinneet mitään eivätkä myöskään voineet lisätä piirtoakaan\nhänen kirjailijakuvaansa. Ja niin Volter Kilpi suorittaa vielä kerran\nyllättävän muodonvaihdoksen.\n\nJa kuitenkin \"Gulliverkin\" niveltyy elävästi ja oleellisesti Volter\nKilven kokonaistuotantoon. Valpasta yhteiskunnallista mieltään\nhän oli jo aikaisemmin osoittanut sellaisissa teoksissa kuin\n\"Kansallista itsetutkistelua\" (1917) ja \"Tulevaisuuden edessä\"\n(1918), ja \"Suljettujen porttien\" rivien lävitse huokuu jo vastaamme\nkritiikki, jolla tämä kuuroutensa yksinäisyydessä elävä henkisimmän\nsielunkulttuurin julistaja sivaltelee aineellisen kehityksen\nsaavutuksia. Tiettyä tragiikkaa piilee siinä tosiasiassa, että hän\nviimeisessä teoksessaan turvaa satiiriin ja tuntee sen ainoaksi\naseekseen.\n\nNiin yllättävältä kuin satiiri Volter Kilpeen sovitettuna tuntuukin,\nmeillä ei ole syytä epäillä kirjailijan omaa tunnustusta tässä\nsuhteessa. On kuitenkin aihetta korostaa, että se koskee hänen\nasennettaan omaan aikaansa, ja ilmeiseltä näyttää, että sitä on\njuuri hänen viime vuosinaan ruokkinut se vastakaiun puute, jota\nhänen hartain mielin suoritettu työnsä oli kokenut. Mutta vaikka\nemme tahtoisikaan vähentää hänen sanojensa painoa, voimme kuitenkin\nviitata useihin Volter Kilven omiin lausuntoihin, jotka olennaisesti\nlieventävät äskeistä tunnustusta. Niinpä hän lausuu kirjeessään\nallekirjoittaneelle 22.V.1938, siis noin kuukautta myöhemmin:\n\n\"Omiin oloihini mennäkseni, niin on mieleni taas asettunut siitä\nvissistä käymistilasta, jossa 'Suljettujen porttien' ilmestymisen\njälkeen elin. Kuten oikeastaan tapahtui sekä 'Pitäjän pienempien'\nettä 'Kirkolle' kirjan ilmestymisen jälkeen, oli nytkin välttämätön\npieni podekausi, mutta se alkaa nyt olla voitettu. Uusi työkin\nheittää hiekkaa kummun ylle.\" Suorastaan valoisinkin mielin\nkirjailija usein viimeisissä kirjeissään puhuu elämäntyöstään.\n\"Valittamisen syytä ei minulla sentään saa olla. Sillä pääasia on,\nettä on saanut tehdä sen, minkä on tehnyt.\"\n\nLuonnollisesti emme voi koskaan päästä täyteen selvyyteen siitä,\nkuinka kärkevää tämän näin alkaneen teoksen satiiri olisi loppuun\nvietynä ollut. \"Gulliverin matka Fantomimian mantereelle\" päättyy\ntässä suhteessa pahimmoilleen, kohtaan, josta \"tosin työ\" vasta olisi\nalkanut. Kirjailijalla ei näytä itselläänkään olleen täyttä varmuutta\ntyön laadusta tai yksityiskohdista. Eräässä keskustelussa hän tosin\nmainitsi, että jokunen naseva isku hänellä oli tarjolla.\n\nMissään tapauksessa Volter Kilven satiiria ei saa käsittää myrtyneen\ntai epätoivoisen mielen ilmaukseksi. Ryhtyessään jatkamaan Jonathan\nSwiftin kuuluisaa fantasiaa häntä on varmaan innoittanut sama harras\nauttamisen halu, opastamisen tahto ja ihmisrakkaus, joka antoi hänen\nkaukaisen edeltäjänsäkin työlle sen perimmäisen tarkoituksen ja\narvon. Ja voimme täysin vakuuttautua siitä, että Volter Kilvellä\noli paljonkin sanottavaa ja annettavaa, kun seuraamme hänen\nsankareittensa seikkailuja napajäätiköillä ja heidän ensimmäisiä\naskeleitaan Fantomimian pääkaupungissa.\n\nItse asiassa hänen sanomansa ei ole uusi. On hämmästyttävää havaita,\nkuinka uskollisena Volter Kilpi on pysynyt niille ihanteille,\njoille hänen sydämensä nuoruusvuosina avautui ja jotka hän\nkirjallis-taiteellisessa mietiskelyssään omaksui kaiken vaikutuksensa\nytimeksi. \"Ihmisen syvin ja sisäinen tarkoitus on olla vaan,\nolla itsensä\", hän silloisessa persoonallisuuden-tehostuksessaan\njulisti. \"Ei ole mitään muuta joka totisimmin ansaitsee olla ihmisen\nvakavan huomion esineenä kuin ihmisen oma mieli.\" Nämä samat\nteesit kuulemme, kun hän \"Gulliverissaan\" huudahtaa: \"Minkälaisten\nihmisten pariin olimme siis joutuneet? Ihminen on kummituksellinen\nolento, kun ihmisyys on hänessä surkastunut.\" Hengen vilu täyttää\nhänet nykyhetken ihmisten parissa eikä hän tajua heidän mieletöntä\nrientämistään. \"Mikä kiire ja minnekä kiire?\" hän kysyy. \"Missä on\nihmisellä tilaa?\" Ja henkisen ylemmyytensä tunnossa Gulliver lausuu:\n\"Näiden taidot ovat verrattomia meidän taitoihimme, mutta taitoina ne\novat vain taitoja, niinkuin nuolen nousukin vain nousua, ja taidon\npettäessä ja nousun kaatuessa on suistuminen oleva vain sitä syvempi,\nmitä ylemmille on saavuttu.\"\n\nVolter Kilven satiiri on siis pohjimmaltaan ihmisen henkisimmän\nlaadun puolustamista ja syvimmän sivistysihanteen julistusta.\nIlmiöiden kritiikki on vain välttämätön kehys.\n\nMutta yhtä paljon kuin mieltämme kiinnittää se kritiikki, jonka\nalaiseksi 20:nnen vuosisadan ihmisyys ja kulttuuri tässä teoksessa\njoutuvat, yhtä vireätä mielenkiintoa herättävät varmaan teoksen\nsisäiset syntyvaiheet.\n\nKovin paljon emme niistä tiedä. Niinpä jää saavuttamattomiin se\ntieto, mistä Volter Kilpi tavoitti alkuajatuksensa. Ilmeisellä\n\"fabuloimisen\" ilolla ja johonkin Jonathan Swiftin aikakauteen hyvin\nsoveltuvalla sirolla eleellä hän tyylittelee lukijalle kertomuksen\nvanhasta, meriveden kostuttamasta käsikirjoituskääröstä ja viittaa\nhauskasti kirjastonhoitajan ammattiinsa. Gulliverin lähettäminen\nuudelle retkelle on joka tapauksessa ollut nerokas ajatus. Ja\nseikkailu, joka tätä vanhaa merenkulkijaa odottaa, vetää hyvin\nvertoja Swiftin huimalle fantasialle. Ovi satiiriin on avoin.\n\nVaikein tehtävä oli luonnollisesti saattaa Gulliver vuosisatojen\ntakaa nykyaikaan, meidän ajanlaskuumme. Volter Kilpi ratkaisee sen\ntavalla, joka osoittaa toisaalta hänen mielikuvituksensa rohkeata\nliikkuvaisuutta ja toisaalta vankkaa todellisuuspiirteiden hallintaa.\n\nNapamerien ja napaseutujen tutkimus oli aina kiehtonut Volter\nKilpeä, ja hän oli suurella harrastuksella lukenut sitä koskevaa\nkirjallisuutta. Kirjastomiehenä hänen ensimmäinen työnsä oli\nHelsingin Yliopiston kirjastossa suomalaisen tutkimusmatkailijan\nN.A.E. Nordenskiöldin kirjaston järjestäminen, työ, joka laski pohjan\nhänen tämänlaatuiseen kirjallisuuteen syttyneelle mielenkiinnolleen.\nTämä seikka ei sentään vielä opasta idean lähteille. Mutta\nvarhaiskevään päivinä 1938 hän oli ottanut uudelleen esille\niltalukemisekseen Bertel Gripenbergin ruotsintaman Edgar Allan\nPoen kertomuskokoelman \"Sällsamma historier\", ja tämän teoksen\nensimmäisessä osassa on novelli \"En nedfart i Malströmmen\" (Matka\nkurimuksen kuiluun). Se on mielikuvituksellinen kertomus ja kuvaa\nerään norjalaisen kalastaja-aluksen joutumista Lofotenin vesillä\nomituisen merivirran pyörteeseen. On aivan ilmeistä, että Volter\nKilpi on saanut tästä tarinasta lähtökohdan, ja lisäämällä siihen\neräitä piirteitä, joista tärkein on se, että laiva kurimuksen kehää\nkiertäessään tavoittaa aikaa, hän sai ratkaistuksi vaikeimman\npulmansa. Omalaatuista nerokkuutta piilee myös siinä taidossa, jolla\nVolter Kilpi ohjailee laivaansa tuossa napavirrassa, ja kuvauksen\nperusteellisuus -- Volter Kilven laatuun kuuluva yleispiirre --\ntodistaa omalla tavallaan siitä haltioivasta mahdista, mikä merellä\noli kirjailijaan.\n\nKesä 1938 kuluu Volter Kilveltä tällä mielikuvituksen matkalla.\nKesähuvilallaan Kustavin Lintukodossa hän työskentelee säännöllisesti\naamuisin klo 8-12, ja käsikirjoitus kasvaa hänelle ennen\ntuntemattomalla vauhdilla. Elokuun lopussa (27.VIII.1938) hän\nkirjoittaa tyttärelleen:\n\n\"Gulliverin matka onkin edistynyt hyvin kesän mitassa, ehkä 300\nuutta liuskaa käsikirjoitusta! Pitemmillä ei G. kyllä vielä ole,\nkuin alkuvaikutelmillaan Fantomimian pääkaupungissa, mutta ehkä\nsaan jatkoa venymään, jos aikaa annetaan. Toisinaan työ sujuu\nhelposti, hämmästyttävän helpostikin, mutta sitte tulee kohtia, jossa\nauttamattomasti pyrin putoamaan Suljettujen porttien laduille, ja\nsilloin kasvaa vastamäkeä eteeni...\"\n\nTodellakin saattaa panna merkille, että se tyylimuoto, jonka Volter\nKilpi tunsi omimmakseen, pyrkii esiin kertomuksen voimakkaimmissa\nvaiheissa. Täysin tietoisesti hän kuitenkin koettaa välttää sitä. Se\nei ole kuitenkaan perääntymistä entisistä ihanteista. \"Tämänkertaisen\ntehtävän uusi laatu ei johdu siitä, että tinkisin työssäni, vaan\nsiitä, että tämä tehtävä, vaikka se kiinnostaakin minua, ei ole\nsamalla tapaa elämänkeskeinen minulle kuin edelliset\", hän kirjoittaa\nheti työn alkuvaiheissa (kirje allekirjoittaneelle 21.IV.1938).\n\nPaluu arkityöhön Turkuun ja osanotto syyskuun alkupuolella Suomen\ntieteellisten kirjastojen virkamiesyhdistyksen järjestämään\nViron-matkaan -- Volter Kilven ensimmäinen ja ainoa ulkomaanmatka --\nkeskeyttää kirjoitustyön vähäksi aikaa, mutta se jatkuu kuitenkin,\nkunnes lokakuun 6 p:nä vakava sairaus yllättää kirjailijan. Vasta\njouluksi hän pääsee kotiin sairaalasta, mutta työtä hän ei vieläkään\nvoi ajatella. Ja helmikuun 28 p:nä 1939 kohtaa Volter Kilpeä halvaus,\njoka sitoo hänet viimeisiksi elinpäivikseen vuoteeseen ja josta vasta\nkuolema hänet vapauttaa. Se saapui kesäkuun 13 p:nä illalla kellon\nlähetessä 11:tä kirjailijan ollessa täydessä tajussaan; sydän lakkasi\nverkalleen lyömästä.\n\nVolter Kilven ruumiinsiunaus tapahtui kesäkuun 20 p:nä Turun\ntuomiokirkossa, ja seuraavana päivänä hänen ruumiinsa kätkettiin\nKustavin kirkkomaahan kotiseudun multiin.\n\n\"Gulliverin matka Fantomimian mantereelle\" jäi siis kirjoittajalta\nkesken ja liittyy nyt niihin kirjoihin, joiden nimen yhteyteen kuuluu\ntäyttymättömiä toiveita ilmaiseva määre: jälkeenjäänyt teos. Se ehti\nkuitenkin valmistua siihen mittaan, että sen julkaiseminen hyvin\nkäy päinsä. Näinkin sen voi katsoa täyttävän tietyt vaatimukset,\nse muodostaa jopa verraten ehyen kokonaisuuden, ja ennen kaikkea\nse ansaitsee tulla julkisuuteen erikoislaatuisen aiheensa vuoksi.\nSuomalainen kirjallisuus rikastuu tämän teoksen ansiosta aivan\nuudenlaatuisella ja voimakkaan runoilijamielikuvituksen kannattamalla\npiirteellä. Ja vaikkei teoksen kielellinen ja muukaan asu ole saanut\nsitä lopullista viimeistelyä, jonka vain kirjailija itse tuotteelleen\nvoi antaa, niin tämäkin teos todistaa verrattomalla tavalla, mikä\nmahdikas ja persoonallinen taiteellisen kielenkäytön mestari Volter\nKilpi oli.\n\nJokin suunnitelma kirjailijalla oli, jonka avulla hän olisi vienyt\nGulliverin ja hänen matkatoverinsa takaisin omaan aikaansa.\nViittauksia siihen sisältää se valpas teknillisiin seikkoihin\nkiintyvä mielenkiinto ja lahjakkuus, jota Cartwrightin poika\nEthel, isänsä ilmeiseksi ylpeydeksi, matkan eri vaiheissa\nosoittaa. Vanhimman poikansa kanssa kirjailija oli keskustellut\nretkeläisten paluun mahdollisuuksista ja tällöin ilmaissut,\nettä Ethel keksisi sen aluksen, lentokoneen, ja sen tien, joita\nkäyttäen he pelastuisivat tylystä ja mielettömästä nykyhetkestä\nomaan ihannoituun elämänympäristöönsä. Perille tultua lentokone\nhävitettäisiin viimeistä mutteria myöten, ettei se muodostuisi\nmiksikään kiusaukseksi sydämen yksinkertaisuudessa ja rauhassa\neläville kylän asukkaille. Tämä paluu siirtäisi retkeläiset siis\ntakaisin omaan ajanlaskuunsa, ja he ehtisivät perille sopivasti juuri\nennen Cartwrightin perheessä odotettua iloista perhetapahtumaa, josta\nteoksen alussa annetaan tieto.\n\nSairautensa aikana Volter Kilpi kirjoittaa: \"Niin, Gulliver! Hänet\nminun on täytynyt tovereineen jättää ensimmäiselle harhailuretkelle\nNew-Yorkin, Berliinin tai jonkin muun nykyaikaisen suurkaupungin\nkaduille. Saanenko ikänä enää johdetuksi miesparkoja takaisin,\nniinkuin oli tarkoitukseni, Blythin hiljaisille kujille 1700-luvulle?\"\n\nTuntuu siltä kuin tähän Gulliverin keskeneräiseen kohtaloon, joka\njättää hänet tovereineen orpona vieraaseen aikaan ja ymmärtämättömän\nihmisheimon keskuuteen, kätkeytyisi tiettyä vertauskuvallisuutta,\njoka sitoo sen Volter Kilven omaan kohtaloon. Volter Kilven\nelämäntyö ei tosin jäänyt keskeneräiseksi, päinvastoin. Mutta hengen\nerakko hän oli, ja hänen muukalaisuudentuntonsa vain kasvoi hänen\nviimeisinä elinvuosinaan. Hänen kohtalonsa oli, ettei hän saavuttanut\ntavoittelemaansa hengen yhteyttä omaan aikaansa ja aikalaisiinsa.\nSyy ei ollut pelkästään muiden. Aniharvinaisen vaatelias itsetunto,\nkorostettu, mutta syvällinen henkisyys ja ihanteiden rohkea korkeus\nnostivat hänet hengen yksinäisyyteen, jonka kauneus ja arvokkuus\non kiistämätön, mutta johon tavallisten mittojen rajoittamilla\nihmisillä oli vaikea pääsy. Tietä sinne tasoittaa nyt \"Gulliver\"\nomalla havainnollisella tavallaan, ja jälkipolvet varmaan tuntevat\nyhä enemmän omakseen tämän kirjailijan, jonka vilpittömyys oman\ngeniuksensa edessä oli niin kunnioitettavan tosi ja nöyrä.\n\n_Vilho Suomi_.\n\n\n\n\n\n\nGULLIVERIN MATKA FANTOMIMIAN MANTEREELLE\n\n\n\n\nOlen toimeltani kirjastonhoitaja, ja virkatyö tuo käsiini paitsi\npainettua sanaa tukuttain muutakin paperijätettä. Sattuipa\ntäten kerta vuorolleen muuan tukeva käärepinkkakin, vahvalla\nvanhanaikaisella purjenarulla nyörätty ja pahasti pölyttynyt.\nHuomasin kohta, että käärö sisälsi kymmenkunta harmaisiin, hapuriin\npaperikansiin nidottua vihkosta, hyvin kuluneita ja mustuneita,\nmutta ilmeisesti sentään verrattain eheinä säilyneitä. Karistettuani\npahimmat tomut kääröstä, aloin kirvotella sidenaruja sekä varovasti\nhellitellä solmuja. Huomiotani kiinnitti kohta, paitsi tavallinen\nvanhan paperin tunkka, se ominainen haju, jonka paperi imee itseensä,\nkun sitä kauan on säilytetty kosteassa ja vähän ummehtuneessa\nlaivan kajuutassa. Olen virkatoimissani muun ohella joutunut\npaljon käsittelemään muinaisten merenkulkijain karttakirjoja ja\ntunnen tämän jopa jo vuosisatoja sitten paperiin istuneen ja\nlähtemättömän hajun erinomaisesti. Mielenkiintoni heräsikin,\nvarsinkin koska jo lapsuudessa olin kotini vinnillä vanhoja\nlaivajurnaaleja ja merenkulkukirjoja penkoessa halusta ahminut samaa\ntuttua, tupakanhajulla sekoitettua tuoksua sieraimiini. Melkein\nkärsimättömyydellä siis jo kiskoilin ja kirvottelin pinttyneitä\nsolmupaatumia kääreen ympäriltä samalla kun varjelin itseäni\nmustanpuhuvilta tomupaakuilta, joita vihkosten välistä pelmahteli\nesiin.\n\nTottapa pinkka viimeinkin oli avoimena käsissäni! Kolmin-nelin\nkerroin se oli ollutkin tauruttuna nyöreihinsä, ikäänkuin olisi\nkäärijä joskus halunnut turvata paperinsa turhilta uteliaisuuksilta\nsekä samalla kuitenkin huolehtia siitä, että ne säilyivät\nkajoomattomina; ja varovasti oli kirvoitustyö suoritettava, jottei\nhauras paperi tullut vialle. Kymmenkunta ohuenlaista vihkosta sieltä\ntuli esille, kuten jo olen kertonutkin, hauraspintaiseen harmahkoon\npaperiin nidottua ja roomalaisin järjestysnumeroin merkittyä,\njärjestysnumeroiden muste peräti haalistunutta ja ikäänkuin\npaperiin imeytynyttä. Vihot tuntuivat olevan täyteen kirjoitettuja\nhienolla, juoksevalla ja kirjoitustyöhön ilmeisesti tottuneella\nkäsialalla, käsialalla, josta kuitenkin puhui jonkinmoinen pureutunut\nkärsimättömyyden hermostus, ikäänkuin jokaiseen vetoon olisi istunut\nihmisvihan kirpi. Hanhensulalla kirjoitus oli kirjoitettu, sen\nilmaisi vedon sujahteleva juoksevuus, mutta kirjoittajan käsi oli\nselvästi tietänyt kuljettavansa kuin lansetin terää paperilla.\nKäsialaan tottumattomana en aluksi ollut perillä muusta kuin, että\nteksti oli englanninkielistä, siitä puhui jo sanojen lyhyt, piukka,\nmelkein vasaroivasti iskevä tiiveys.\n\nTäten sekä hajamielisesti että tarkkaillen lehtiä käännellessäni\nsäpsähdin kuitenkin yht'äkkiä hyvänlaisesti. Säpsähdys on\nsentään ehkä liiallinen sana ensi vaikutelmani ilmaisuksi, sillä\nluonnollisesti en heti ollut perillä lukemani sanan täydestä\nmerkityksestä, mutta hieman kuitenkin sävähdin, kun tekstistä eräältä\nriviltä selvästi piirtyy silmääni Gulliverin tuttu nimi. Lilliput,\nBrobdingnag, Laputa risteilevät väläykseltä mielikuvituksessani,\nja paperilunttien pinttynyt laivakajuutan haju, joka kohta oli\nherättänyt huomioni, tunkee kuin uutena aaltona tajuntaani.\n\"Huhtikuun 13 päivänä Herran vuonna 1X38 (vuosiluvusta oli vuosisadan\nnumero siten haalistunut ja häipynyt, että sitä oli mahdoton\nselvittää) kevitti laivamme ankkurinsa Bristolin satamassa, ja minä,\nGulliver, levoton ja maailman merien heittelemä matkustaja, olin\nneljättä erää elämässäni taaskin aaltojen valloilla\" luki hämmästyvä\nsilmäni lauseen kokonaisuudessaan.\n\nMielenkiintoni oli nyt niin valveilla kuin se yleensä saattoi\nolla. Nopea ja hätäinen selailu vihosta vihkoon vahvisti todeksi\nainakin sen seikan, että kysymyksessä oli seikkaperäinen, päivästä\npäivään kirjoitettu matkakuvaus oudonnimisissä ja varsin oudoilta\nvaikuttavissa maissa ja paikoissa, matkakuvaus, joka yhtenäisenä\njatkui vihosta vihkoon. Mutta Gulliverin nimi tässä yhteydessä? Sekin\ntoistui aina tuolloin tällöin. \"Minä, Gulliver\", aina kirjoitettuna\nikäänkuin refränginä, josta soi sanomaton itsesurku ja paleleva\norpouden tieto. Mitä oli Gulliverillä tekemistä näiden vihkojen\nkanssa? Oliko käsissäni todella Gulliverin omakätinen käsikirjoitus,\nselittämättömällä tavalla tietymättömiin joutunut, ja nyt yhtä\nselittämättömästi kirjaston tomuista löytyvä? Eihän sinään ollut\nmitään mahdotonta siinä, että Gulliver myöhemmällä ijällään vielä\nolisi joutunut uusille seikkailuretkille. Kohtalohan jakaa yleensä\nosiaan siten epätasaisesti, että kenelle merkillisyyksiä sattuu,\nhäneltä eivät merkillisyydet ehdy. Ja sekin oli luonnollista, että\njos Gulliver yleensä vielä oli uusille matkoille joutunut, hän näistä\nmatkoistaan oli, edellisten kokemustensa opettamana, pitävä tarkkaa\npäiväkirjaa, jottei hänen näkemistään joutuisi mitään hukkaan.\nAsiassa sinään ei siis ollut mitään kummastelemisen aihetta. Mutta\nkuinka olivat nämä kellastuneet vihot nyt minun edessäni?\n\nSitovasti en tietysti voi tätä merkillistä sattumaa selittää, ja\npuuttuvatkin minulta mahdollisuudet käsikirjoituksen vaiheiden\nja todennäköisen historian esittämiseen. Mutta eräitä viitteitä\nsaatan kuitenkin antaa, jotka ehkä voivat vastaista tutkimusta\nopastaa joillekin jäljille käsikirjoituksen mahdollista alkuperää\nselviteltäessä. Käsikirjoituspinkka oli saapunut kirjastoomme osana\nerään suomalaisen siirtolaisen jäämistöstä, joka miehuudenikänsä\noli ollut farmarina Pennsylvaniassa, mutta vanhuuden päivikseen\npalannut kotimaahan. Olisikohan Gulliver ikänsä loppuvaiheessa ja\nelämään katkeroituneena kääntynyt kveekariksi ja uskonveljiensä\nmukana siirtynyt Amerikkaan? Tämä on ensimmäinen hypoteesini, ja\ntoinen on se, että suomalainen farmarimme olisi sattunut saman farmin\nviljelijäksi, joka joskus oli ollut Gulliverin hallussa, ja että\nmaanmiehemme Suomeen palatessaan oli kolunut asumuksensa ullakot ja\ntällöin tuonut käsiini sattuneen käsikirjoituspinkankin mukanaan\nmaahamme. Nämä nyt ovat vain olettamuksia ja kysymyksiä, joihin\nmyöhempi tutkimus antakoon selvittävän vastauksen. Minun kohdaltani\nvain tuntuu vähän kummalliselta ajatella, että solmut, joita\ntietämättömänä aukoilin pinkan ympäriltä, mahdollisesti olisivat\nolleet Gulliverin omin sormin solmimia, ja että purjelanka, jonka\nhuolellisesti ja katkaisemattomana käärin vyyhtiin, olisi säikeiltään\nGulliverin itsensä pennsylvanialaisella farmillaan kasvattamaa\nhamppua.\n\n\u003Ctb>\n\nKoska tämänlaatuinen harvinaisuus -- olkoon sen johto Gulliverin\nomakätisyyteen jonkinverran hypoteettinenkin -- kuitenkin kuuluu\nlukevalle yleisölle, niin olen tehnyt kustantajani kanssa sopimuksen\nkäsikirjoituksen julkaisemisesta siinä täydellisyydessä, missä se\non säilynyt. Lukijapiirien vuoksi ei käsikirjoitusta kuitenkaan\njulkaista alkuperäisessä muodossaan, vaan suomenkielisenä käännöksenä.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nNAPAVIRRASSA\n\n\n\n\nI\n\n\nMerkillinen tämä ihmisluonto ja ihmisveren ikinä asettumaton\nlevottomuus! Minäkin, vanheneva mies, joka jo vuosikymmenet olen\nrauhassa viljellyt maatilkkuani Gloucestershiressä ja arvellut, että\nminä kohdaltani olen maailmaa kokenut tarpeeksi, ollakseni loppuikäni\nlevossa, mikäs minuakin taas alkaa ikäänkuin nyppiä veressä,\nkummallinen halu, joka tekee päivät tukaliksi, ellei jotain muutosta\ntapahdu. Ovat ilmansäätkin viime vuosina olleet semmoisia, jotka\npistävät siemeniä ajatuksiin. Pohjoisilla merillä minä en ole koskaan\nkäynyt, ja ne kiusaavat minua. Neljäs talvi nyt jo on menossa,\njolloin ei talvesta oikeastaan ole ollut mitään tietoa. Räntää vain\nja tihkua, pohjoistuulillakaan ei ilma terästy, vaan lonsottaa\nvain samaa matalaa, vesivää pilveä taivaille. Olen keskustellut\nasiasta, tai keskustelemme siitä joka kerta kun satumme yhteen\nystäväni ja naapurini Cartwrightin kanssa, valaanpyytäjä-laivurin,\nja hän arvelee, että syy on merivirtojen. Ajavat suvisäät ja\npoikkeukselliset tuulensuunnat niin rutosti lämmintä vettä\npohjoisille leveyksille, että talvi ei pääse oikein hampaisiinsa\nsiellä. Parina viime vuotena, kertoo Cartwright, on hän iltikseen,\nkun ei enää valaitakaan missään tapaa, niitäkin kait kun läkähdyttää\ntämä lähtemätön lämpimän sulja meressä, luoviskellut kauas sivu\nHuippuvuorien pohjoista kohti tapaamatta sensiruista jäänkahvaletta\nmeressä uiskentelemassa, että edes rommipullonsa jäähdykettä olisi\nonkinut pytsyyn. \"Minä luulen, että itse pohjoisnapakin on näissä\nhelteissä hikoillut jäänsä niin tyhjiin, että ties' sen onko talvella\nenää siementäkään uuteen alkuun!\" oli Cartwright viime syksynä\nturhilta pyyntimatkoiltaan palatessaan purkanut kärsimättömyyksiään.\n\nJuuri tämä Cartwrightin sana oikeastaan on syynä siihen\nlevottomuuteen, josta en nyt tunnu pääsevän. Olenhan minä meriä\nkokenut, mutta pohjoiseen päin ei matkani koskaan ole sattunut.\nEntäkö, jos nyt pohjoisnapa todella olisi sulana? Näkisin siis\nsenkin vielä, ja jotakin siis minullekin vielä uutta näkemistä?\nNämä ajatukset minua ovat syksystä asti kiusanneet, siitä asti\nkun Cartwright palasi ja sanoi varomattomat sanansa. Mikä\nmahdottomuus oikeastaan oli pohjoisnavan saavuttamisessa, jos asiat\ntodella siten olivat kuin Cartwright sanoi, ja oliko oikein olla\nkäyttämättä tällaista ainutlaatuista mahdollisuutta, jota ei enää\ntoiste ehkä niinkään hevin sattuisi, ainakaan minun elinpäivinäni?\nAuttamattomasti oli veriini mennyt semmoinen kipinä, joka ei siinä\nenää sammunut, ja hellittämättömällä huomiolla olen nyt koko talven\nmitan seurannut sääsuhteiden vaihtelua, sekä erikoisesti haistellut,\nmiltä pohjankuriset tuulet tuoksuivat. Yksinomaan kosteita ovat\nne taaskin tämänkin talven olleet, ja mitä talvenmakuista ne ovat\nkantaneet mukanaan, on ollut vain puiden latvojen paljaisiin\nvarpuihin muodostuvaa kosteata jääkiillettä. Varmasti ei tämäkään\ntalvi ole jäävaroja lisännyt pohjoisilla vesillä!\n\nCartwright on sisukas, innikäs mies, ja milloin vain hänet tapasin,\njoko talvisella kyläraitilla kohdatessa, tai kylän yhteisessä\nkapakassa lasiemme ääressä istuen, noitui ja sadatteli hän tämmöistä\ntakaperoista maailmanjärjestystä, joka kääntää vuodenniskatkin nurin\nja tekee talven pilaksi. \"Minä seilaan ensi suvena Välimerelle\nvalaita pyytämään ja jäitä hakemaan!\", uhkaili hän sekä syytti\nkuningastakin tolkuttomasta hallitsemisesta. \"Nauttii palkkaansa\nvaan, eikä potki ministereitäänkään tuoleiltaan, vaikkeivät mitään\nsaa toimeen!\" manaili hän, niin että täytyi luimistella ympärille ja\nsivuille, jottei kukaan ymmärtämätön kuulisi kapinallisia puheita ja\njouduttaisi molemmat hirteen.\n\n\"No!\" sanoin minä kerta vain näihin purkauksiin, kun ensin olin\nsilloinkin varonut ympärille, ettei kukaan ollut kuulemassa. \"Mutta\nentäs, jos me ensi suvena purjehtisimme pohjoisnavalle?\" kysäsin\näkkipäätä. Cartwrightin kanssa oli meneteltävä siten: härkäkin on\nkäännettävä vaolta yht'äkkiä, ennenkuin se itse ennättää ajatella\nomassa päässään mitään. -- Cartwrightin jäi aluksi suu auki,\nkunnes hän toipui sen verran, että joi grogilasinsa tyhjäksi.\n\"No penteleessä, se tehdäänkin, siellä on valaita! Mistäs tuli\nmieleesikään!\"\n\nAsia oli tällä päätetty, sillä minä olen niitä miehiä, joilla\nehdotus ennen sen tekemistä istuu mielessä jotenkin yhtä lujassa\nkuin hammasjuuri leukaluussa ennen sen kiskomista, mutta joilla\nehdotus sanaksi kirvotettuna myöskin on yhtä selvätekoisesti\nratkaistu tapaus kuin hampaan irtautuminen leukajuuriltaan, kun\nse on tapahtunut, ja Cartwright taas, hänen ei taaskaan tarvinnut\najatella muuta kuin valaita, ja hän oli valmis vaikka mihin. Tästä\npäivästä istuimmekin joka ilta grogilasiemme ääressä \"Hyvän lykyn\"\nravintolassa ja järjestelimme asioita. Tämä tapahtui siinä helmikuun\nkallistuessa päin maaliskuuta. Minulla, joka olen naimaton ja perheen\nrasittamaton mies, ja joka sitäpaitsi jo olin syksystä alkaen,\neli siitä asti kuin Cartwright oli sanonut arvelunsa pohjoisnavan\njäättömyydestä, hautonut ajatusta päässäni sekä varmentunut siitä,\nettä jos minä yleensä vielä liikkeelle läksin ja uusiin vaivoihin\nmaailmaa nähdäkseni, niin nyt oli lähdettävä, minulla ei ollut\nmerkillisiä päänvaivoja enempää kuin jalkajuoksujakaan saadakseni\nsänttini kuntoon. Hain kompeistaan, joihin ne olin sulkenut siinä\najatuksessa, etten niitä enää tule elämässäni tarvitsemaan, vanhat\nmeri-instrumenttini, hankasin kiiltäviksi messinkihelat kiikarissani\nja sekstantissani, tarkastin nahkaliivini ja nahkahousuni, että\nsaumat olivat pitäviä, merimieskistunikin hain ullakolta ja\nsulloin tavarani siihen, pohjimmalle pari kääröä hollantilaisia\ndublooneja, joita vielä olin tallettanut entisiltä matkoiltani.\nPäällimmäiseksi, että oli käsillä, jos tarvittiin, pistin kistuun\nvanhan hollantilaisen merikarttakirjanikin, jota kyllä lepovuosinani\nolin, varsinkin talvikausina, jolloin aika kuluu hitaammin,\nahkerastikin selaillut ja katsellut, koska kyllä ainakin on vanhalle\nmerenkulkijalle hupia ja ajankulutusta ajatella mitä meriä ja\nmaailmanpaikkoja jo on nähnyt ja mitä sentään on jäänyt näkemättäkin\nvielä. Noin jo kuukautta varhemmin, ennen matkalle lähtöä, olikin\nminulla kistuni jo valmiiksi pakattuna odottamassa lähtöpäivää,\nja monet kerrat sain avata kannen ja nostaa esille siannahkaisen\nkarttakirjani, koska ajatus haki odotellessa ravintoa ja sormenpää\nhalusi edeltäkäsin pidellä reittejä, joita tultaisiin kulkemaan.\nNidoinpa valmiiksi kymmenkunta kirjoitusvihkoakin Britannian kruunun\nleimapaperista, koska entiseltään tiesin, että on parasta kirjoittaa\nkohta muistoon, mitä näkee, jottei jäisi mitään, jota sitte\nperästäpäin turhaan mielestään hakee, kun sen on unohtanut.\n\nMinun valmisteluni siis olivat jo kuukausmäärän odottamassa, kun\nCartwrightillä vielä oli hikoilemista ja juoksemista. Hänen viiden\nvuoden vanha valaanpyytäjäprikinsä oli tervattava uudelleen, sekä\nsisä- että ulkopuolelta, purjeet tarkastettava ja vahvistettava\njoka saumaltaan, että olivat kestäviä, nuorat ja laskuköydet\nsilmäiltävä, että olivat säikeiltään ehoja, naakelitkin ja muut\ntammipitimet veitsen tutkaimella tarkistettavat, ettei ollut mädän\nvikaa missään, ankkurikettingit ja pumppuraudat kolkittava ruoste\nvapaiksi ja mastopuut vernissattavat, monesta muusta jokavuotisesta\nhuolenpidosta puhumatta. Tervanhajuisena ja toimenhengessä saapuikin\nCartwright joka ehtoo grogipöytämme ääreen, ja vaikeata oli hänen\nkanssaan saada viriämään mitään järkijuttua pääasiasta, siitä, oliko\nnapaseutu oletettava silkoseksi merialueeksi, jolle taukoamaton ja\nsamaan suuntaan tapahtuva kiertoliike oli vuosituhansien kuluessa\nkeskihakuisesti ahdannut valtaavat, valtamerienkin määrät ylittävät\nvesimassat, vai oliko se mahdollisuus todennäköisempi, että sama\nkiertoliike keskipakoisesti olisi ajanut maaperät kuiville ja\nnapamaa siis kaikki alppiharjut ylittävää vuorenrynkää. Seikka oli\nyhtä mahdollinen puoleen niinkuin toiseenkin, ja olisi selvyys\nasiassa ollut hyvin tärkeä meille matkavarustuksia ajatellessa,\nmutta ei puhettakaan siitä, että olisin saanut Cartwrightin mukanani\naprikoimaan tätä minua yöt päivät, voin sanoa, askaroiduttanutta\nongelmaa, sillä kohta kun vaan pohjoisnavan nimikin pääsi huuliltani,\nolivat hänellä kohta mielessä hänen valaansa ja ajatus kehräämässä\nsitä, oliko sittenkin varattava traanitiinuja ruumaan enemmän kuin\ntavalliselle valaanpyyntimatkalle. \"Muonatarpeita kuitenkin täytyy\nsuolata enemmän kuin tavallisesti matkaa varten, ja silläkin tapaa\ntulee mukaan varatiinuja enemmän saaliin varalta!\" rauhoitteli hän\nhuoliansa. \"Mutta kuukautta tavallista kauempaa ei matka saa kestää,\nsillä syyskuussa syntyy seitsemäs Cartwright, ja silloin minä tahdon\nolla näkemässä laivurin alkua!\"\n\nValmistahan tuli kuitenkin, ja Swallow Bird -- se oli Cartwrightin\naluksen nimi -- vähitellen toppejaan ja raakapuidensa nuppeja myöten\nniin siro ja välkitty, kuin mikäkin esipääsky höyheniltään ensi\nlennoillaan keväissä. Huhtikuun 12 p:nä ehtoopuolella juoksikin\nCartwrightin vanhin poika, Ethel, jonka piti päästä mukaan ensi\nmatkalleen, luonani tuomassa sanan, että saman päivän illalla minun\noli tuotava kistuni laivaan, sekä seuraavana aamuna, jos tuuli oli\nsuotuinen, oltava itse puurissa kello 3 aamulla, sillä silloin\npistetään ankkuripeli käymään.\n\nKoska minulla kuitenkin jo oli kotona kaikki valmiina ja\njärjestyksessä, niin pidin parempana ja yönkin kannalta\nrauhallisemmaksi, että saman tien, kun vien kistuni, jään itsekin\nlaivaan ja yövyn koijussani jo kohta ehtoosti. Nostettuani Ethelin\navulla kistuni ja matrassi-säkkini rappusten eteen pihalle suljinkin\nsiis kaikki akkunaluukut talossani sekä puomitsin ja lukitsin\novet ja jätin avaimet Ethelille vietäviksi talteen hänen äitinsä\nhuomiin. Yksinhän minä kyllä olin elämässä, eikä kenelläkään asiaa\nminun talooni, niin että hyvinhän avaimet olisivat saaneet seurata\nmukananikin, mutta tuli minun kuitenkin surku tammiovea, joka\nsentään niin monet elämäni vuodet oli turvallisesti sulkeutunut\ntakanani, kun vetäydyin yöni ja kotini huomiin, enkä siis suonut,\nettä tämä uskollinen vartija olisi murrettava auki väkivalloin,\njos sittenkin tämä matka sattuisi olemaan sellainen, jolta ei enää\npalata. Oikeastaan rakastin kodissani enimmän tätä ovea, koska se\noli telje maailman ja minun välillä silloin, kun ihminen mieluimmin\nhaluaa olla ajatustensa kanssa kahden. Annoin Cartwrightin pojan\njuosta avaimen kanssa poiskin kotiinsa, sillä kun on suorittanut niin\nmonia ja sellaisia matkoja kuin minä elämässä, niin on uutta matkaa\ntaaskin alottaessaan vähän vakavanlainen, ja vaikkei kodista jätäkään\njälkeensä paljoa muuta kuin suljetun oven, niin katselee mieluimmin\nsentään yksin sen saumattuja lankkuja. Hevosen olin sentään pojan\nvälityksellä jo tilannut hakemaan tavarani, ja kun kuulin kärryjen\nkolinaa takanani, niin käännyin ja nostimme yksissä ajomiehen kanssa\ntavarani rattaille sekä ajoimme rantaan. Laivaan tullessani oli ilta\nniin myöhäinen, ja Cartwright myöskin poissa kotonaan, niin että\nmenin kohta koijuuni ja valmistin itseni yöpuulle. Paitsi matrassia\nja vilttiviittaa makuusäkistä kaivoin kistustanikin ennen maata menoa\nesille isävainajani vanhan nahkakantisen raamatun sekä päällimmäisen\ntyhjistä muistikirjavihoistani, jotka sijoitin yöpöydälle odottamaan\nhuomista päivää. Myöskin Blaeu'n Atlaksen, Amsterodami 1657 sijoitin\nsamalle pöydälle.\n\n\n\n\nII\n\n\nTänään, huhtikuun 13 päivänä armon vuonna 1X38 kevitti laivamme\naamuvartiossa kello 4 ankkurinsa Bristolin satamassa, ja minä,\nGulliver, levoton, maailman ja merien heittelemä matkaaja, olin siis\nneljättä erää elämässäni taaskin aaltojen valloilla. Olin tullut\ntavaroineni laivaan jo edellisenä iltana sekä asettunut koijuuni\nlevolle, jotta saisin rauhallisen yön. Kuulin kyllä juoksut kannella\nja kettinkien kolinat, kun ankkurit kevitettiin, sekä komennot\nylhäällä ja ne läiskynät rikissä, kun purjeet päästettiin kääröistään\nja laskuköydet kiinnitettiin naakeleihinsa, tunsinpa makuulla\nruumiissani senkin tutun nykäyksen, kun alus aluksi ikäänkuin\nneuvottomana ja löysillään, hapuilevasti kelluttuaan paikoillaan,\nyht'äkkiä saa hengen itseensä pitkin pituuttaan, havahtuu ikäänkuin,\nhuojuu hetkisen ikäänkuin ei uskoisi todeksi, mitä tapahtuu,\nmutta huomaa kuitenkin liikkuvansa ja alkaa varmentuvana kehittää\nsuljanlievettä keulan eteen ja alakyljelleen, kunnes jo alkaa maistaa\npurjeissaan semmoistakin makua, että jo rohkenee vähän virkistyäkin\nja hieman kallistua. Tämän kaiken kuulin, mutta en halunnut häiritä\nyörauhaani, vaan jäin levolle sekä ajattelin, että haikeus on\nsuloisempi mielessä, kun näkee Englannin rannat enää vain kuin\nmuistona vaipumassa aaltojen taakse vanavesissä.\n\nOikeastaan oli mieleni siinä maatessa ja valvoessa omituisesti\nsurunsekainen, vaikka merkillisellä kaljulla tavalla surullinen. Kun\non ihminen kokenut ja nähnyt sitä kaikkea kuin minäkin, maailmaa ja\nelämänoloa, niin ei enää odottele erinomaisia, mutta sittenkin kuroo\nuuteen lähtiessä mielenjuurta ominainen paineinen sekä jännitys\nettä kavahdus. Taipumuksiltaan askartelee ajatus sittenkin edelleen\nodotuksissa, vaikka järki kokemuksiltaan sammuttelee turhaa sitä\nmukaa kuin sitä herää. Nytkin sain myötäänsä kitkoa kuin rikan\nkärkeä taimimaasta alinomaista ajatuksenitua siitä, mitä ihmeitä\nnavantakaiset merenummet, joita en vielä ollut nähnyt ja joita\ntieteni mikään ihmisaluksen köli ei tätä ennen vielä ollut halkonut,\nmitä ihmeitä silmäni ja tietoni niissäkin taas oli kohtaava ja\nkokeva? Kitkoa kuin rikanhyötyä taimimaasta, sanon, sillä sen verran\nolin toki kuusissa kymmenissä vuosissani ja menneiltä matkoiltani\nraitistunut, että tiesin, että merkillisinkin on hyvin tavallista,\nkun siihen tottuu ja likeltä tarkastelee, ja että loittouden\nviehteet ovat ensimmäiset lumeet, jotka läsnäoleva yltään varistaa.\nKoskas olet vuoren vierteillä tavannut sitä sineä, joka silmääsi\nliehtoi penikulmain matkoilta? Rosoista vuoren kylkeä vaan ja kaljua\nsammaletta. --\n\nNoin makasin, sekä valvoin ja ajattelin, kuuntelin lipuvat merta\npäänaluksen takana aluksen kupeilla, ja ihmettelin, että taaskin siis\noli tämä sama tuttu ääni korvissani. On siinäkin omituista mielen\nja ruumiin tunnelmaa, kun on vuosikymmenien yöt oikonut jäseniään\ntaatussa sängyssä vakaan ja turvallisen maakamaran perustoilla, ja\nnäin yht'äkkiä taas kokee lepäävänsä elementin yllä, joka hengittää,\njoka nostaa, ikäänkuin kantaisi elämän valtarinta aluksen lastua\nvaikka taivaitten porteille, ja joka laskee, ikäänkuin nielut kölin\nalla avaisivat kuilujansa syövärien sydämiin. Noin loikoilin ja\nkummastelin sitä vereni levottomuutta, joka taaskin oli ajanut minun,\nriittävästi kokeneen miehen ja kyllin elämää nähneen tietääkseni,\nettä horisonttia saattaa vaihtaa ja loitompia taivaanrantoja nähdä\nsekä uusiin ihmisiin tulla ja uutta ihmisturhuutta ihmetellä, mutta\nettä aina pysyy uusikin horisontti näkemisen rajana ja uudetkin\nihmiset aina vaihtumatta samanvajaisina, kummastelin sitä vereni\nlevottomuutta, joka taaskin oli ajanut minun, vakautuneen miehen\nvakautuneista oloistani näille häilyville, jotka kuitenkin vain\nviersivät, eivätkä koskaan vieneet sen enemmille perille kuin missä\nkulloinkin oli.\n\nNousin kuitenkin viimein ylös ja puin itseni sekä kapusin kannelle.\nOli raikas, puolivahvuinen tuuli ja aluksemme pusersi hyvää\ntakakulmamyötäistä eteenpäin. Ensimmäisenä tuntonani oli avomeren\nvahva, suolaisesti kirpeä haju, joka melkein läkähdyttävänä vaikka\nvirkistävänä tunki sieraimiin. Oikeastaan virkistyi muutenkin kuin\nsieraimiltaan, läikähti veriä ja ikäänkuin tukan juuria myöten\nmerkillinen ruumiillisen helpotuksen lämähdys. Kyllä minä sittenkin\nolin maavuosinani janonnut merta enemmän kuin olin ymmärtänytkään:\nsen huomasi nyt, kun ajattelematta taas joi tätä väkevää nahkoihinsa\nniin ahneesti, että olkapäitä nykäisi taaksepäin, jotta enemmän\ntuli tilaa kylkiluitten kehiin. Silmäkin haki halusta ja elpyviltä\ntottumuksilta kohta purjeet, jotka pyyhkivinä pullistuivat\nraakapuiltaan ja melkein kuin lystiksensä tuon tuostakin läppäyttivät\npalttinaansa paukahtelemaan ilmoihin ikäänkuin vallattomat\nvarsat potkiessaan ensi loikkiansa kevätlaitumilla. Kyllä tuosta\nvielä kesytte, kun totutte matkaan! ajattelin, mutta riemastuin\nkuitenkin vanhoissa merimiesverissäni sekä tunsin poikamaista halua\nkynnenpäissäni kiskaista köysi löysäksi lähinaakelista, jotta peli\npurjeissa vielä vilkastuisi.\n\nMissäs Cartwright on? ajattelin kuitenkin järjestyksen miehenä, kun\nei ole vielä juoksuttanut poikia tiukkaamaan köysiä joka naakelissa\nsiihen tämmiin, jonka kurissa purjeet eivät enää polskaroi omia\nhuvejansa, vaan lykkäävät silkkaa ja selvää menoa! Vaikka ollaan nyt\naluksi huolettomia! karahti kevytmielisyys minuakin niskakarvoihini,\nkun samassa huomasin Cartwrightin edessäni komentokannella kädet\nsyvällä housuntaskuissa ja niska takakenossa sekä naama naurusta\nleveänä tähyilemässä ylös mastoihin. \"Minulla on tapana aina\nsatamasta lähtiessä antaa jokaiselle miehelle puurissa puolen\nkorttelin ryyppy kurkkuun ja jokaiselle purjeen klipulle mastossa\npuolen vuoron veto tuukkiin, sillä talven karstat ovat virutettavat\nkurkuista ja talven tunkat pölyytettävät pultaanista, jotta ollaan\nsilkat toimiin sekä mastoissa että kannella, kun tosi-urakka alkaa!\nPurjeillakin on mielensä ja tarvitsevat nekin pienen esivirkistyksen,\netteivät kangistu matkalla!\"\n\nCartwrightin silmät siristivät niin pieninä ja ilonsirkeinä\npunaisessa naamassa, että hyvin ymmärsi, että jos mahdollisesti\npurjeenläiskillä jotain ilonpitoa oli mastoissa, niin pientä se oli\nkuitenkin sen läikän rinnalla, mitä mies komentosillalla ja taaskin\nmerihajuja nuustiva valaskapteeni tunsi napitetun nahkaliivinsä\npinteissä: pari nappia oli avattukin rinnuksilta. \"Siemasee ahneemmin\nnahkoihinsa ja riipasee paremmalta sisuksissa kuin parast'ikään\nnielty rommitulen tuikka!\" huohotteli Cartwright sekä kirvotteli\nkolmannenkin napin auki liivissään. \"Ei sitä talven pituuksia\nja maapakan ahtauksia käsitä, ennenkuin on taas väljillä ja saa\nhengittää, minkä kylkiluut mahtuvat ilman pihiä ja suolan mahlaa\nrakoihinsa.\"\n\nCartwright oli kuin uusi mies sillallaan, valaitaankaan hän ei\nnyt näkynyt muistavan, silmät killuivat vain isällisin suopuuksin\npurjeissa, kun ne milloin pullistuivat kuin leikillään menoa\npyyhkimään ja pusertamaan, milloin taas vallattomuuksissaan\nläiskyttelivät pelkkää tyhjää huiskutusta. \"Antaa varsojen nyt\nvähän pötkiä pihamailla ja haukotella kavioineen, niin on kaapoissa\nkurotusta ja jänteret sulina, kun on rekiveto aisoissa ja suitsissa,\nja lähdetään porteista niin, että anturat kiljuvat, ei ole näillä\ntaipaleilla kannon vaaraa, vaikka vähän viipottaisiinkin!\"\n\nYmmärsin minä Cartwrightiä ja hänen silmiänsä rikissä, ja\ntunsin itsekin pientä nousukuria ajatuksissani, vaikka mieleni\nolikin perimmiltään hämmennetympi kuin hänen. Epäilemättä ja\nkieltämättä on avaralla taivaankulmalla, jolla ei tunnu olevan\nrajaa keulapuun torkoilla, vissi ikäänkuin aidattomiin laskeva\nvaikutuksensa mieleen, ja kernaasti tuntee eräänlaista heittoa\nja loiskanhalua aistimuksissaan tukanjuuria ja anturapohjia\nmyöten. Mutta omaa, sydänjuuria riipasevaa ja veriä haikeuttavaa\nvoimattomuuden lamaustakin on samalla rajattomuudella ihmistajuun,\nkun palaa itseensä ja selvittää ajatuksilleen oman ruumismittaisen\nmitättömyytensä tällaista summattomuutta kasvoista kasvoihin. Mitähän\nsentään oli aluskaan, jonka vankkalautaisella kannella oli turvassa\nseisovinaan, muuta kuin viskeltävä ja saumoissaan vapiseva lastu,\njos meri hiukkakin muistutti mahdeistaan, ja mitähän itse oli muuta\nkuin ainoankin aallon nieltävä ja hukuttama raukka, jos sen valtoihin\njoutui ihmisruumiineen? Sitäpaitsi oli Cartwright toimen mies\npyydön askareissa, jonka järki raittiina jo edeltäkäsin ikäänkuin\npivoin piteli sitä, mitä meri kätköistään oli antava saalista, kun\nminulla oli mieli levottomammin asioilla kuin käsi ja kuvittelujani\npuri meren saalien sijasta meren salaisuutten saavuttamattomuus.\nValaanpyytäjähän Cartwright olikin ja matkalla napamerille kokoomaan\nsaalista aluksensa ruuma täyteen, kun minulla on osana kokemusten\nsammuttamaton jano ja Napamerissä äärtä, jota ihmissilmä ennen minua\nei ole nähnyt. Mitähän siinä siis ihmettä, että Cartwrightillä\nhuppeli mieli ilona, niinkuin läikkää laine julkisena kohdallaan\nsilloin, kun se on loiskuharjoilla, ja mitähän siinäkään merkillistä,\nettä minun mieltäni veti haikeutten upi, niinkuin imee meri\nlakeuksissaan kohtuihinsa kaikki nousut niiden laskuvuorolla: hänhän\neli toimessa tämän erän terillä, kun minulla kulki mieli erän ohitse\nsinne, jossa erät nielee vaelloiltaan tuntemattomuus. Elämähän\non elementtiä ja meri myöskin, ja kun toinen sieppaa elementistä\nomansa, minkä koura kurottaa, niin toiselle sama elementti on\nsaavuttamattomuuden kehää, jonka äärissä on piiriä enemmän kuin mieli\neksymättä siiville uskaltaa. --\n\nNoin seisoin ajatuksissani kannella ja kuuntelin suhinaa purjeissa\nylhäällä ja meren ääntä ympärillä, sekä jätin silmäni menoille ja\nkatselin taaskin taivaan rantoja rajattomilla äärillään, joilla\naina kun uudelleen olen niiden eteen ja niitä vastapäätä joutunut,\non ollut ominainen ikäänkuin avaava ja vievä vaikutus mieleeni,\nsellainen, että entää ikäänkuin oman rintansa komeroista irti,\nkatselin ja outoilin oloani, tällä erällä taas uutta, vaikka niin\nikituttuakin, enkä ollut huomannutkaan, että Cartwright oli jo\npalannut toimiinsa takasin, puhaltanut ensimmäiset pyrähdykset ja\nmerivirkistykset mielensieraimistaan sekä sirkeänä laivurina häärinyt\ntaaskin aluksellaan. Purjeet olivat nyt jo tasaisessa täysvedossa\nilman tyhjiä läpytyksiä ilmoihin ja naakeleihinsa kiristettyinä, alus\nkallistunut sievään menokenoon ja lykkäämässä raitista vauhtia sekä\nkeulapuu kompassin mukaan tarkasti kurottamassa pohjoiseen. \"Eikös\npyyhikin astia puhtaasti vettä kyljiltään!\" kuulinkin Cartwrightin\nkehahtelevan äänen korvani juurilla ja näin vierelläni tanakan\nnaaman, jonka punanruskeata leukapartaa tuuli vilkkaasti turjutteli.\n\"Pyyhkii se, ja ellei napa-akseli paikoiltaan siirry, niin sen nappaa\nSwallow Birdin keulapuun kärki, kuin sihdattu langanpujo neulan\nsilmän!\" Cartwrightin pippuranpienet silmät seurasivat mielihyvin\nSwallow Birdin todella sirosti kaartuvaa kylkisivua. \"Tällä astialla\non ennenkin päästy sinne, minne on menty, ja päästään nytkin, ellei\nvalasparvi sitä ennen tule potkimaan eteemme!\"\n\nNiinpä, valasparvi! Minua hieman vävähdytti Cartwrightin viimeinen\nsana, sillä käsitin selväksi, että jos todella valaan selkiä alkaisi\nvilkahdella Swallow Birdin väylillä, niin Cartwrightin puolesta\nnapa saisi jäädä paikoilleen, missä olikin ja harpuunit olisivat\nainoat asiat, mitä mies enää ajatteli. Mutta minulla oli minun\nuskoni, ja miten karvaiksi ymmärsinkin pettymykset Cartwrightin\nkannalta, miehen, joka pelkkää sulaa suopeuttaan ja talviehtoisia\npakinahyvyyksiään oli ottanut minunkin mukaansa matkakumppaniksi\nrehelliselle valaanpyyntiretkelle Swallow Birdiinsä, miten\nkarvaiksi siis ymmärsinkin Cartwrightin pettymykset, niin tiesin\ntunnoissani kuitenkin, että kun minä kerta olin matkassa, niin niin\nyksinkertaisesti ei retki päättyisi, että tiinut vain sullottaisiin\nnapameren valaanlihoja täyteen, ja palattaisiin sievästi takaisin\nparin sadan tonnin lastissa kotosatamaan. Koskas ennen minun\nmerimatkani näin silkasti olisivat sujuneet, ja mikäs minun tähteni\nolisi vanhuuden päivinäni muuttanut uusille radoille?\n\nKuuntelin siis Cartwrightin hyväuskoisia puheita puolella korvallani\nja tuli pieni surku kelpopintaisen miehen puolesta, mutta silmineni\nseurasin Englannin rantoja, jotka haipuvana viiruna juuri olivat\nhäviämässä taivaanrannan taakse. Oliko niitäkin rantoja vielä\nelämässään silmineen näkevä, ja mitä oli tällä erällä varattuna uutta\nja ennen kokematonta niissä tuntemattomissa, joita kohden taaskin\noli matkoilla? Swallow Birdin kokkapuu oli rohkea, kun se virkeänä\nleikkasi ilmoja, joita se ei tuntenut kärkeänsä pitemmälle, ja\nturvallinen Cartwrightin askel, kun puukenkä tanakkana paukutteli\nkannella, jolla ei ollut varmaa allaan kölipuuta syvemmälle, mutta\nminulla puri mieltä sekä haikea kaipaus, kun katselin taivaanrantaa,\njoka takanamme jäi heilumaan tyhjiänsä, että jännittyvä odotus, kun\nsilmineni tungin niihin tuntemattomiin, joita yhtä tyhjä taivaanranta\nedessämme mahdollisesti kätki outouttensa tuolla puolen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nNyt seurasi viikkoja, jolloin aluksella ei varsinaisesti tapahtunut\nmitään lukuunottamatta tavallista vahtivuorojärjestystä ja muuta\nsäännöllistä jokapäivä-menoa. Meri pysyi samana kehänä ympärillä\nilman, että ainoakaan maantunnun häivä häiritsi näköpiirin\nrauhallista rajattomuutta. Olimme pitemmän matkanmäärämme vuoksi\nmyöskin liikkeellä varhemmin kuin muut pyytäjät, joten ainoatakaan\npurjeryhmän keilaa tai rikitoppien tikkua ei silmä noukkinut\naavoilta, minne tähysikin taivaan rannoille. Swallow Birdin\nkeulapuuta vain pidettiin tarkasti tähdättynä kompassineulan\npohjoiskärkisuuntaan, ja Cartwright itse kävi melkein tunnittain\ntarkastamassa kompassikopalla, ettei ohjauksessa ollut tapahtunut\nvirhettä, ja että keulapuu hievahtamatta torkotti sinne, minne piti.\n\nKun, niinkuin sanoin, ei ainoatakaan purjehtijaa ilmennyt\nnäköpiiriin, kuinka teimmekin matkaa hiljaisella myötäisellä viikko\nviikon jälkeen ja kääntelimme kajuutassa almanakan lehteä ensin\nhuhtikuun puolelta toukokuuhun ja toukokuunkin kuluttua kesäkuuhun,\nja kun aina vaan sama rajattomuus avoi uutta rannattomuutta\nympärille, alkoi mieleen tunkea merkillinen tunto siitä, ikäänkuin\nolisimme jättämässä maailmaa Swallow Birdin peräkeulan taakse minkä\neteenpäin ennätimme ja tavallaan aikaakin, vaikka päivä päivältä\nseurasimmekin almanakastamme päiväysten menoa. Oikeastaan saattaa\nihminen ruveta tuntemaan itsensä kummallisesti irtonaiseksi, kun ei\nenää ole varmaa kiinteätä ympärillä, johon verrata sekä menoansa\nettä itseänsä ja vähän ajankin kulumista. Tietysti Cartwrightillä\noli sekstanttinsa, johon hän tuontuostakin kurkistelikin, ja\ntaivaalla tähdet, niin että leveyksistä niinkuin pituuksistakin\nhän piti itsensä perillä ja jurnaalin pidossa olivat päivätkin\nhänellä juoksevalla, mutta minä olin tahallani niistä asioista\nmelkein välittämättä, sillä oli oma viekotuksensa sillä tunnolla,\nettä häilyi melkein niinkuin ulkopuolella kaiken sen, minkä oli\njättänyt, ja melkeinpä senkin, missä oli. Olipa vain niinkuin olisi\nollut ensimmäinen ihminen niillä ihmisolon alkuosilla, jolloin\ntietämättömänä kaukaloi tuntemattomissa niitä vaiheita kohden, joita\nei ymmärrä odottaa, mutta joiden salaan kyllä aikanansa saapuu.\n\nCartwrightin oli kuitenkin vähitellen vallannut vissi kärsimättömyys.\nPäivä päivältä näki hänen yhä useammin kiikariputki kädessä\ntähystelemässä milloin laivan kummallakin laidalla ja torkottelemassa\ntyhjiä ilmanrantoja ympärillä ja edessä. \"Ei jään kahvaletta eikä\nvalaan evää koko meren maolla!\" saattoi hän tämmöisen tähystelyn\njälkeen närähtää, kun viimeinkin malttoi hellittää silmänsä putken\nsihdeiltä. Ehtimiseen viljeli hän jo sekstanttiaankin ja juoksi\nkajuutassa mittaamassa kartalta astepaikkaa, sekä palasi aina\nsamoin sanoin ja alahuuli yhä nurpeampana naamassa riipuksissa. \"Ei\nNoakkikaan näitä vesiä ole arkkeinensa ruorinut, ja minä hullu olen\ntullut hakemaan valaita sieltä, minne niitä ei ole kylvetty!\" Hän\nkatsoi tällöin karsaasti minuakin, sillä minä hänen päähänsä olin\najatuksen siemenen istuttanut, ja hän muisti kyllä, kuka grogiemme\nääressä oli talvi-illan pitkissä maininnut napamerenkin hänen\nnurinoihinsa siitä, ettei valaista enää nähnyt evään harjaakaan\nmissään.\n\nCartwright oli kuitenkin itseniskainen mies, niinkuin jokainen,\njoka on tottunut saamaan asiansa toimeen maailmassa, ja koska\nkerta oli napamatkalle lähdetty, niin Swallow Birdin keula puu\npysyi kurssissaan. \"Ei suinkaan silloin kahtia käsin kulata, kun\njonnekin ollaan menossa!\" järähti laivurin leuasta yksikantaan,\njos joku uskalikompi ja ukkoa tuntematon alkoi nupista ajatuksiaan\ntästä iänikuisesta pohjan kurssin pidosta. Joka tapauksessa muuttui\njuttelumme kajuutassa, milloin siellä istuimme, harvasanaisemmaksi,\nCartwright melkein kuin kyräili minuun puoleltansa pöytää, ja\nsaattoi joskus vasemmalta suupieleltään murahdella jotain epäselvää,\nei minuun käsin, vaan yleensä ilmoihin ja ikäänkuin seinänurkkiin\n\"mokomista päähänpistoista, jotka ovat kuin touvinpäitä, tauruttuja\npelkkiin poskipuheen naakeleihin!\" \"Ja mitäs semmoinen napa on\nolevinaan, kukaties vain pyörylää grogilasissa, kun sitä hämmentää\nlusikanlehdellä!\" sanoi hän joskus selvemminkin. Tapahtuipa nyttemmin\njoskus sitenkin, että hän nousi pöydästä, käänsi minulle selkänsä\nja käveli lääkekaapille, sekä kaivettuaan avaimet käsiinsä nouti\nkomeroista rommipullon ja kaasi kulauksen kurkkuunsa, mutta lukitsi\nkohta kaapin oven taaskin ja upotti avaimet taskuunsa. Alkumatkalla\nei siten ollut tapahtunut koskaan, vaan aina kun hänelle tuli asiaa\nkaapille, nouti Cartwright sieltä telineiltään kaksi lasia ja kaasi\nminulle myöskin ja juttu kulki pikareja kilistellessä viisi vertaa\nentistä liukkaammin, valaista silloin riitti puhetta ja napamerestä,\nvaikka koko vapaavahti. Nyt sensijaan kapusi Cartwright kohta kun\noli kaappinsa lukinnut kajuutan takarappuja ylös, ja jos meni\njälestä kansipakalle, niin kiikariputkensa takana hänen tapasi\ntaas tähyilemässä tyhjille taivaanrannoille, melkein järjettömästi\nmille ilman kulmille hyvänsä, mutta ei enää koskaan keulapiikin\nsuuntaan ja pohjoisen kurille. Ilmeisesti syhyi Cartwrightissä\npaha ja päivä päivältä paheneva mielenäkä, ja tosi tunnustaen\nalkoi omakin mielenpuntarini olla melkoisesti laskupäällä. Olivat\nsitäpaitsi tuulet hyvin mietoja, vaikka peräkulmilta puhaltavia,\nja matkanteko samanmukaisesti laiskaa. Oikeastaan ovat merillä\nne ilmat harmittavimpia, jolloin tuuli kyllä on lykkäävinään ja\nliikkeessä ollaan, mutta niin vetelästi, että oma syljenläiskä laivan\nkupeella melkein pitää puoliansa menosuuntaan. Niska paisuu paksuksi\nsemmoisessa menossa kärsivällisimmälläkin, enkä minä ihmetellyt\nCartwrightiä ollenkaan. Itsekin hain kajuutassa almanakan käsiini\nainakin kymmenesti päivässä ja ihmettelin tuleeko kustakin päivästä\nkoskaan loppua. Eteenpäin selaillessa näin Cartwrightin sormenjäljet\npaksuina ja tuhruisina syyskuun lehdellä, ja käsitin siitäkin, että\npinteet olivat vakavia Cartwrightin mielessä: montakos kertaa sitä\nlehden väliä oli käännelty katsottavaksi ja aprikoitavaksi? --\nIhminen on sitäpaitsi seuran- ja näkemisenhaluinen luontokappale, ja\nkun on kuukausimäärät maattu meren maolla, ilman että ainoatakaan\nmaan kärjen särmää tai topin-rikiä on ilmennyt näkyville aina\nsamoilla rannattomilla viljuilla, niin alkaa epäillä, että onko\ntottakaan, että jotain vielä on olemassa muuta kuin meren vetelää\nkeulakärjen edessä ja peräkulman takanakaan, sekä tulee järjettömästi\napeaksi sydämeltään. -- Meillä Swallow Birdissä alkoi mielenilma olla\npaksua, niinkuin mailla kuukautisen poutapaahdon jälkeen, jolloin\ntaivas tuntuu olevan läähkeillään vaikka mitä painetta, ja jokainen\nruohonkärki ja lehdenterä niinkuin luontokappalekin ja ihmisraiska\novat kuin nääntymillään, ellei apua tuossa paikassa tule, vaikkapa\nsitte ilman pellit lentäisivät halki pieliltään!\n\n\n\n\nIV\n\n\nSattuipa sitte eräänä päivänä -- olimme jo heinäkuussa eikä\njään kahvalettakaan ollut tullut näköpiiriin -- että ruorimies\nratiltaan kummissaan alkoi ihmetellä, mikä ruoriin oli mennyt,\nkun ei väkiväelläkään pitänyt keulaa navan kurssissa, \"Menee,\nlempo, karsaaseen vaan, vaikka kuinka penteleesti painaisi ratin\nkehää vastavänkään!\" Minä olin jo varhemmin ihmetellyt eräitä\nomituisia vuolahtelevia pyörähdyksiä vedenpinnassa, pyörähdyksiä,\njotka viistoivat aaltojen suuntaa ja viilsivät hyrskähdyksiä kuin\nkamman harjoja muuten veltosti malehtivaan mereen, ja myöskin\nCartwright, jolla aina oli kiikariputki kourassa valmiina silmälle,\noli nyt lykännyt sen kainaloonsa ja tuijotteli ällistyksissään\nmeren syöväreihin aluksen kupeilla. \"No, jollen minä nyt nähnyt\npotkasevan meressä kuin olisi valaan pursto hotkaissut pintaan,\nmutta kadonnut, niin minulla on sipulipari päässä, eikä silmät,\nja kas, tuossa toinen, ja kolmas vielä: mikä hemmetti mereen on\nmennyt, kun muljahtelee niinkuin papupata ennenkuin se alkaa\nkiehua!\" Molemmat me käännyimmekin heti ruorimiehen sanojen jälkeen\nja katsoimme kompassilaatikkoon ruoriratin edessä: tosi aivan,\nneula värisemässä kolmannella piirulla itäpohjaan, ja siirtymässä\njo neljännelle piirulle silmäimme edessä, vaikka ratti oli nakattu\ntäyteen vastavetoon ja miesparka ruorissa paitsi molempine kourineen\nmyöskin toisella polvellaan painamassa sarvia kaikkine väkineen\nyhä tanakampaan vasenviistoon. Cartwright oli silmänräpäyksessä\nlykännyt kiikarinsa minulle ja hänkin molempine kourineen ruorimiehen\napuna ratin sarvissa: turhaa kuitenkin, sillä levoton neulankärki\nkompassitaululla kiipesi jo viidettä viirua harhaa keulapuun\ntorkotuksesta, vaikka selvää oli, että ruorinlehti nyt kahden miehen\nvoimalla oli kiristetty täyteen vastahuopaan. Hikihelmiä juoksi\njo ruorimiehen kasvoilla ja pusertuipa jo Cartwrightinkin otsalle\npari kolme suurta karpaloa. Aluksen vauhtikin oli selittämättömästi\nja kaikkea sekä tuulen suunnan että tuulen voiman järkeä vastaan\nkiihkenemässä, äskeisen laiskan kolmen solmuvälin menon sijasta oli\nvauhti nyt arviolta ainakin jo viisi solmuväliä ellei enemmänkin,\nsiitä huolimatta että purjeet tuntuivat makaavan melkein lotkoina\nraakapuilta.\n\n\"Nyt on piru aluksessa!\" pääsi Cartwrightiltä sana kesken ähkymisen.\n\"Mikäs noidanvirta tässä on, keskellä silkkaa valtamerta ja\nsitäpaitsi niin raju, että alus vapisee kuin horkassa!\" kerkesi hän\nvielä sanomaan, mutta oli jo viheltänyt komentopilliinsä ja miehiä\nsaapumassa peräpakalle. Kolme heitä nyt jo oli ruorissa, niin monta\nkuin rattiin mahtui, ja Cartwright itse tirkistelemässä kompassista\nkeulapiikkiin ja keulapiikistä kompassiin. Neulan kärki osoitti\ntaululla nyt jo pikemminkin itään kuin pohjoiseen.\n\nKoko miehistö oli vähitellen koolla peräpakalla, ja jokainen\nsilmäpari ikäänkuin noiduttuna kompassitaulussa minkä toistensa\nohitse tai ylitse näkemään ylettyivät. Hitaasti, mutta varmasti\npainui neulanpää jokaiselta syljennielemältä kitalaessa yhä selvemmin\nitään, vaikka kolme miestä kaikkine voimineen ja henkensä edestä oli\nrepelemässä ruoriratin sarvissa ja ruori varmasti huopasi täyttänsä\nperävanassa. Swallow Bird oli selvästi kulkemassa omin tai meren\nvalloin, minne keula mieli, tai juopa imi, ja ruori enää vain\nvoimaton puuteline vanavesiä haukkaamassa.\n\nEräs ilmiö johti hetkeksi huomiomme kompassista ja tutisevasta\nruoriratista. En ole tullut kertoneeksi, että matkan varrella oli\nSwallow Birdin rikiin ja raakapuille vähitellen yhä sakeammin\nasettunut merilinturyhmiä, missä vain tilaa oli niiden varpaille,\nistui ja kyykki lintuja köysillä ja raakavaajoilla, ja milloin\njoku jätti sijansa, oli kohta lukemattomia pyrkimässä tilalle\nniistä tiheistä parvista, jotka taukoomatta seurasivat meitä ja\ntäyttivät kirkunallaan ilmat ympärillämme. Oli kait laita siten,\nettä maattomilla ja jäättömillä merillä ei lintuparvilla ollut ollut\nkuukausimäärin mitään kiinteätä, joilla varpaitansa lepuutella, ja\nnyt ahneina hakivat edes Swallow Birdin rikissä hetkisen istumasijaa.\nPaljon vaivaa niistä oli ollut, puhumatta siitä korvia särkevästä\nräikynästä, jolla ne täyttivät ilmat, ja varsinkin merimiehet\nvihasivat niitä sen alinomaisen puhdistamisen ja siistimisen vuoksi,\njohon ne pakottivat kannella, olipa joitakin laukauksiakin tuhlattu\nniihin, mutta ilman muuta tulosta kuin hetkellinen vihlova rääkynä ja\nmeteli mastoissa sekä tilapäinen siipien havittelu, missä siihen oli\ntilaa. Olimme niihin jo niin tottuneetkin, että niiden yhtämittainen\nlevoton havittelu ja äänien lakkaamaton merisesti valittava raiku\nkuuluivat ikäänkuin jokapäiväiseen oloomme.\n\nNyt tapahtui siten, että ensin eräältä raa'alta ja vähitellen\ntoiseltakin ja lopulta kaikilta lintu sieltä ja lintu täältä jätti\npaikkansa ja pyrähti lentoon, yhä useampia niitä heittäytyi siiville,\nmuodostui jo poistuvista jonokin, kaikille tarkasti suuntana\nsivuviistoon meistä etelä, eli se ilmansuunta, joka oli päinvastainen\nkompassineulamme itsepintaisesti osoittamalle taivaankulmalle. Nyt\nvasta oikein huomasimme, kuinka tuhottomasti lintuja oli istunut\nrikissämme, sillä vaikka lennon havina jo alkoi olla yleistä ja\nilma pyrysi poistuvia lintuja päittemme yläpuolella, niin tuntuivat\nraakapuut vielä olevan kuin täyteen ahdettuina nyt jo yleensä\nja kaikkialla kaulojansa kurottelevia ja siipiänsä havittelevia\nlintuja. Yhä sakeammaksi tiheni lähtevien parvi, jono venyi pitkäksi\ntaajenevaksi pilveksi etelää käsin, ja lopulta oli jo kuin koko riki\nliikkeessä, kun yhä lukemattomampia heittäytyi siiville. Nyt oli jo\nraakapuilla niin paljon tilaa, että kaikki mahtuivat havittelemaan\nsiipiään, ja ikäänkuin viimeisetkin empijät vihdoinkin olisivat\nratkaisseet päätöksensä, niin humahti rikissä yht'äkkiä entistä\nvahvempi kohaus ja samassa olivat kaikki siivillä. Tuntui ikäänkuin\nkoko riki olisi liikahtanut ja lähtenyt haville, sillä niin paksu oli\nparvi, joka nyt kirvottui jokaiselta raa'alta ja kaikilta touveilta\nja hetkeksi peitti ikäänkuin ilmat yltämme, niin ettei taivasta\nnäkynyt. Läiske ja havina ilmassa oli nyt niin ankara, että tuokion\najan olisi ollut turhaa mitään puhua kannella, sillä ääntänsä ei\nolisi saanut kuulumaan korttelin vertaa huuliansa ulommas. Parvi\njärjestyi vähitellen, nousi aluksi ehkä liika korkealle, mutta\nlaskeutui sieltä, venyi loppumattomalta tuntuvaksi jonoksi meren\nylle ja loittoni suoraviivaisesti etelää kohden. Aluksi erotti vielä\nkirjavaa siipien vilinää, mutta vähitellen sumeni ja suli elävä meno\ntummaksi ja muotoa vaihtavaksi pilvenlongaksi, joka jätti meitä ja\npian oli katoava eteläisen taivaanrannan häipyyn.\n\nToivuimme tyrmistyksestämme siihen, että touvit ja raakapuut\ntuntuivat kuin riisutuilta ja että melkein kuin salpasi korvia\nse yht'äkkinen ja tottumattomiltaan melkein lamaava hiljaisuuden\nhiiskumattomuus, joka nyt vallitsi rikissä. Oli ikäänkuin elämä\njollain merkillisellä tavalla olisi hyljännyt meidät ja jättänyt\nyksin meren kanssa, joka vei meitä. Siitä ei nimittäin enää ollut\nepäilystäkään, ettei Swallow Bird nyt olisi ollut täysin meren\nvalloilla. Ruorimiehetkin olivat lintujen muuton aikana ikäänkuin\ntuntojensa ja aavistustensa halpaamina heittäneet toivottomat\nyrityksensä ruorin hallitsemisessa sekä hellittäneet ratin käsistään,\nja Swallow Bird lensi nyt matkaansa, niinkuin virta sitä kuljetti.\nCartwrightkin nyökäytti, kun oli palauttanut silmänsä lintujen\nmenosta, päätään ruorimiehille merkiksi, että hän hyväksyi heidän\ntekonsa.\n\nSwallow Birdin meno oli nyt melko suistuvaa ja meressä aluksen\nkupeilla selvät ja kiihtävät virran kourut. Vaikka vauhti oli kovaa\nja ilmeisesti yhä kiihtyvää, niin purjeissa ei ollut tuulta ollenkaan\nja roikkuivat ne velttoina raa'oilta. Kompassineula torkotti taululla\nmelkein täyttä, vaikkei aivan täyttä itää. Cartwright koputti koppaa\nkylkeenkin, että se oli kunnoltaan niinkuin piti. Suuntamme oli siis\nlaidakkain pohjoisnapaan, mutta lievästi kuitenkin itäviistoon, joten\nemme siis kiertäneet napaa tasakehässä, vaan miedosti ja myötäpäivää\nsuppenevassa kierrekehässä. Cartwright oli upottanut kätensä\ntaskuihinsa ja jäänyt ajattelemaan. \"Me olemme napavirrassa ja\nsentähden linnut meidän jättivät, viisaammat linnut ensin ja lopulta\nkaikki\", sanoi hän.\n\n\n\n\nV\n\n\nNyt seurasi merkillisiä päiviä Swallow Birdissä, päiviä sanon,\nvaikka se on väärin, sillä päivät menivät meiltä sekaisin. On\nhyvin kummallista sanoa siten, mutta me purjehdimme, tai ollakseni\ntäsmällisempi, virta kuljetti meitä sivu päivien. Jo silloin kun\nlinnut olivat aluksen jättäneet ja me jollakin tapaa hyhmäytyvinä\nmieliltämme vielä seisoimme kaikki rykelmänä peräpakalla, kiintyi\nhuomioni siihen eriskummalliseen seikkaan, että aurinko, joka\nvuorokauden ajankohdan mukaan oli puolipäivissä, ei silminnähtävästi\nenää ollut kulkemassa etelätaivailtaan länttä kohden, vaan\nmerkillisesti, vaikka hitaasti tosin vielä oli painumassa\ntakaperin, itää kohden. Kiinnyin tähän, vaikka olisi ollut paljon\nmuutakin huomioitavana, esimerkiksi meri, meren pinta laivan\nlaidan takana, joka ilmeisesti oli vaihtamassa ikäänkuin hahmoa,\nvaikken toistaiseksi sitä varsinaisesti huomannut, vain jollakin\ntapaa ikäänkuin aistimissani tiesin. Aurinko siis kierrollaan\noli taivaankannella ilmeisesti kulkemassa takaperin, jäämässä\nvastapäivään itää käsin sensijaan kun sen rata olisi ollut lännen\nsuuntaan, varmistin tämän mieltäni kummallisesti ja melkein kuin\nvaistomaisesti järkähyttävän havainnon jatkuvasti ja moneen toviin\ntarkkaamalla kompassineulan osoitusta ja vertaamalla sen torkottamaa\nsuuntaa auringonkerän asemaan taivaan kannella. Me jätimme aurinkoa\ntaaksemme itätaivasta käsin sensijaan että sen olisi päivän\njärjestyksen ja vuorokauden kulumisen mukaisesti pitänyt siirtyä\nläntistä näköpiiriämme kohden! Havainto oli niin odottamaton ja\nkaikkia käsityksiäni mullistava, että minä mieleltäni ikäänkuin\nnoiduttuna, etten sanoisi tunnoiltani jähmettyvänä, jäin pitkäksi\najaksi pelkästään huomioimaan vain kompassineulan ja auringon\nasemaa yhä kaikkia kokemuksia vastaan riitelevämmäksi ja järkeä\nhämmentävämmäksi muuttuvaa suhdetta. Ilmiötä en aluksi luonnollisesti\nvoinut ollenkaan selvittää itselleni, ja vasta myöhemmin, kun\nmenoa jatkui ja aurinko yhä nopeammin takautui taaksemme, jopa\nnapa-aurinkona siirtyi idän tietä pohjoista kohden ja sieltä läheni\nlänsikulmalta vastaamme jäädäkseen myöhemmin ja yhä kiihtyneemmällä\nja jo silmin seurattavalla nopeudella taaksemme, selvisi minulle,\nettä virran pyörre kuljetti meitä maapallon kiertoliikettä\nnopeammalla vauhdilla myötäpäivänavan ympäri, ja että me siis, ja yhä\nyltyvämmällä vauhdin kiihkeydellä, ohitimme auringon päiväkierrot\ntaivaan kehillä. Enempää en minä aluksi asiassa ymmärtänyt enkä\njohtopäätöksiä tehnyt pitemmälle, mutta oli jo tämäkin sellainen\ntoteamus, joka ikäänkuin kulutti maaperää ajatusteni tottumusten alta.\n\nOli näissä havainnoissa kuitenkin tunkenut toisiakin huomioita\ntajuntaani. Ensinnäkään en voinut välttää huomaamasta sitä, että\nnäköpiirimme ympärillä oli oleellisesti muuttunut. Taivaanrannat\nolivat alkaneet ikäänkuin suppeutua ääriltään. Rajattomuutensa\nniillä kyllä vielä oli, koska taivas äärettömyyksineen oli taustana,\nmutta oli omituista, ennen kokematonta jyrkkyyttä horisontin äärten\ntavallisissa epämääräisyyksiin häipyvissä rajoissa: oli ikäänkuin\nnäköpiiri olisi kiristynyt renkaaksi, jonka harjapiirun taakse ei\nenää nähnyt. Ja jos tarkkaan tähysteli merenpintaa, sellaisena\nkuin se lakeutui napaa kohden, niin se ei enää ollut tasainen tai\npikemminkin mahtavasti kupura, niinkuin aava meri rannattomiinsa\nnähtynä silmään tuntuu, vaan lievästi niinkuin kuopalla, joka\naleni, vaikka vielä melkein tasankomaisesti ja silmäntuntumattomin\njotain keskipistettänsä kohden, jonka toisella puolella se taas\nvähitellen ja sielläkin samallaisena alavana ja tasankomaisena\nnousuna yleni oman näköpaikkamme tasoille. Tätä kaikkea ei aluksi\noikein huomannutkaan, ennenkuin selvemmin tarkasti, mutta kun\nsen kerta oli huomannut, niin silmä naulautui siihen, eikä enää\nsaanut katsettansa irti ilmiöstä, jonka kieltämätön todellisuus\nhetki hetkeltä vakuutti itsensä varmemmaksi. Kiersikö Swallow Bird\näärettömän suppilon suilla, jonka kehä toistaiseksi kyllä vielä oli\nnäköpiirin lavuinen, mutta jonka kierrot vastustamattomasti imivät\nmeitä hellittämättömällä voimalla jotain keskipyörrettä kohden, jota\nemme tosin vielä voineet nähdä, mutta jonka kurut aavisti jossain\nsiellä, jonne ei silmäänsä oikein tohtinut päästää. Eräänlaisesta\nsanan hiiskumattomuudesta ja korvaa melkein häiritsevästä\nhiljaisuudesta ympärilläni huomasin nyt senkin, että muutkin kannella\nolivat samoilla havainnoilla kuin minäkin, ja että jokaisen katse\nomituisesti lasittuneena, mutta ikäänkuin todellista näkemistä\nvälttäen oli vedetty sinne käsin, missä aavisti lakean ja vielä kuin\nrannattomilla harhailevan kierron supistuvan kiehuviksi kehiksi\nsyvyyksien kuirissa. En sano, että pelko olisi ollut pääasiallisena\nilmeenä kasvoilla, vaan yhtä paljon puhui katseista semmoinen\nepäinhimillinen jähmetyksen jännitys, jolla uskon tornin huipulta\nsuistuneen tuijottavan siihen maakamaran tilkkuun, jolla hän kohta on\nmakaava murskana Ihmisellä on se onni nimittäin, että mielikuvitus!\nhyytyy silloin, kun tapahtuu enempää kuin se jaksaa omistaa. Eihän\ntaintumisen rajoille lyötykään aluksi iskua tunnekaan, ainoastaan\niskun huuman.\n\nEn tiedä, kuinka kauan tässä lamauksessa seisoimme, sekuntejako,\nminuuttejako vai tuntikausia. Omasta puolestani tunsin vain samaa\nkoko itseni herpaa, kuin Lilliputtien maassa ensi kerran herätessäni,\nenkä voinut liikuttaa jäsentäkään, en pientä sormeanikaan, vaan\nmakasin vain ja näin taivasta niin kauas kuin katselin. Oliko maailma\nloppunut ja minä vain jäljellä jäsenettömänä tuijottamassa? Siihen\nminä tällä erällä virkosin, että tuijotin Swallow Birdin keulapuuhun.\nKuin noiduttuna kiiti se edelleen hullua menoansa, huhki riivattuna\neteenpäin, hahmi matkaa, ikäänkuin pyrkisisi se puskemaan ilmat puhki\nkärkensä tieltä. Minne sinulla kiire, koskei meillä muilla mitään\nhoppua ole! tuli mieleeni tylsä ajatus, sekä sadattelin järjetöntä\npuuta, ikäänkuin olisi sillä ollut vimmana turmamme.\n\n\"Korjatkaa purjeet rikissä ja sitokaa raakoihin, etteivät riepottele\nilmoissa!\" tunki korvaani käreä käskyääni ja ymmärsin, että\nCartwrightkin oli toimissaan taaskin. Ikäänkuin ennallaan hän\nolikin, kun katsahdin häneen, kädet taskuissa taaskin tai vieläkin,\nsillä en tiedä, oliko hän välillä kirvottanut ne esille, ja jalat\nvähän leveälti ja melkein liioitetulla anturuudella kansipalkkeihin\ntanattuina. Luin minä sentään silmäkatseen vissistä teräksisestä\npiukkuudesta ja hänen leukapäänsä tavallistakin itsepintaisemmasta\nlujuudesta, että Cartwright oli selvittänyt itselleen perille\nasti Swallow Birdin nykyisen menon, eikä enempiä odotellut kuin\nmitä tapahtuva oli. \"Parempi, että menevät tekemäänkin jotain\nja on kynsillä täytensä mastoissa, niin eivät sillä aikaa\najattele tarpeettomia\", selitti hän minulle, kun miehet ikäänkuin\njonkinmoisesta horteesta irtautuvina yksi kerraltaan vähitellen\nlähtivät liikkeelle ja pian kaikki käskymääräyksen mukaisesti jo\nolivat kapuamassa ja muutamat jo ripeässä toimessakin rikissä. \"On\nsitäpaitsi siivompaa, että kluutit ovat koossa, koskei niillä mitään\nvirkaa kuitenkaan ole tällä haavaa muuta kuin läpytellä mastoissa.\nEikä minun merijärkeni sitäkään tiedä, mitä puuskanpusseja tällä\nkattilan kidalla vielä on varassa meitä varten ja olisi ruokotonta\njättää eheitä ja vast'uutisia purjeita mielettömien ilmojen\nrevittäviksi! Ja kyllä meillä nyt on ruorimiehenä semmoinen poika,\njoka kurssin pitää vissinä: minun ei tarvitse sananpuolikasta\ntai kädenviitettäkään tuhlata nykyiselle vahtivuoron pitäjälle!\"\nHuomasin Cartwrightin pitkästä selityksestä, ettei hänkään kaikesta\nnaamanpitonsa levollisuudesta huolimatta ollut aivan ennallaan,\nvaani että inhimillinen mielen kirvottamisen tarve nyt tällä erällä\noli hänessä suurempi kuin se piukkuuden pide, jolla käskijän sekä\nmailla että etenkin merillä ja komentokannella on vyötettävä\nensin aina mielensä ja sen jälkeen sanansa, jotta hän tiedetään\nvarmaksi ja häntä totellaan kovassakin ja kovimmassakin paikassa.\nHän lisäsikin vielä ja tarkoitti Swallow Birdiä: \"Lentää kuin\nhullu karkuvasikka laitumilla, menköön vaikka pää menisi mäsäksi\nlähimpään veräjäntolppaan tai jalannappulat poikki kaikki neljä\ntyhjän kaivokuopan pohjissa!\" Ilmeisesti alkoi Cartwrightkin olla\nkärsimätön, koska leukaa noin höllitettiin pinteistä, ja lisäksi näin\npiukoissa paikoissa, tavallisille jutunpuheen tarpeille.\n\nMutta syytä olikin, sillä kyllä Swallow Bird nyt oli semmoisessa\nmenossa, jossa sisukkaankin laivurin sekä järjensisukset että\nmerikokemukset alkavat tuntea itsensä sekä hämeiksi että lyhyeiksi.\nAlus, joka ei tottele ruoriansa, vaan kulkee, niinkuin keulantorko\nsokeoiltaan viistoo, on jo sinänsä melko arveluttava vehje vesillä,\nmutta kun lisäksi tulee, että sama alus, niinkuin meillä jo rupesi\nolemaan laita sen jälkeen kun miehet rikissä vähitellen olivat\nsaamassa työnsä päätteeseen ja purjeet jo melkein jokaista pultaanin\npalasta myöten olivat koottuina ja surrattuina raakapuihin, että\nsama alus purjeettominaan ja tuulettomissa yhä lykkää vauhtia\nkuin vimmattu, entää pyyhkien eteenpäin, minkä keulapuu edestänsä\nilmaa ennättää halkomaan, niin silloin alkaa rohkeankin ja matkoja\nmaistaneen merimiehen tiedoissa kummitella epävarma tunto siitä,\nettä laiva-alus on sentään lastun kaarna meren niskojen siepatessa\nherruudet omikseen, ja mies itse vielä mitättömämpi kolmen kyynärän\npätkä saman viskotun lastun kansilaudoilla. \"Hornan kattilatko\nSwallow Birdiä nyt ovat nielemässä?\" sanoikin Cartwright hetkellisen\nmielialansa.\n\nJa sana oli paikallaan, sillä aivan kuin mahdottoman lavean, mutta\nväkevään kiertoliikkeeseen kuohutetun kattilan suilla me olimme\nkiitämässä. Ylälaidalla kasvoi meri jo kuin äyrässeinä yllemme\nja alalaidan takana kalteni aaltoon jaksamaton, mutta kiihkeätä\npyörreliikettä viuhkiva merenpinta yhä selvemmin suppilonomaiseksi\nsyvänteeksi, jonka keskinielu vielä kyllä oli meistä meripenikulmia\nloitolla ja kauempana yhä jyrkkenevän kaltevuuden peitoissa,\nmutta jonka väistämättömät kourut kaikissa aistimuksissaan\nvastustamattomasti tunsi ja ikäänkuin läsnä olevina eli. Aurinkokin\noli muuttunut merkilliseksi, suureksi sapenväriseksi palloksi,\njoka ei enää ikäänkuin jaksanut nousta entisille korkeuksilleen\ntaivaankannella, vaan kiiri takautuvaa kulkuansa vain vähän ylempänä\nsitä kiristyvää rajaa, joka verkalleen supisti taivaan piiriä yllämme\nja ympärillämme: vastakkaisen, ikäänkuin laakeana mäkenä ylenevän\nsuppilopuolen se värjäsi meille ihmeelliseen, melkein kaameaan ja\nepäluonnolliseen metallikiiltoon. Oli yleensä hyvin aaveellisen\ntuntoinen tämä maailma, joka nyt kehi ympärillämme ja jota kaikki\ntointa vailla katselimme, miehetkin, jotka määräykset rikissä\nsuorittaneina taaskin olivat palanneet peräpakalle ja rykelmänä\nseisoivat takanamme. Jos joku selittämätön voima olisi odottamatta\nirroittanut Swallow Birdin maapallon vetovoimista ja me laivoinemme\nyht'äkkiä olisimme huomanneet harhailevamme löysiltään avaruuksien\nvalloilla, niin tunto siitä, että me nyt olimme irrallamme kaikesta,\nmikä oli jäänyt taaksemme, ei olisi pohjattomampana vallannut\nmieltämme, kuin sama tieto tällä hetkellä, jolloin jokainen, niin\nmonta kuin silmäparia laivassa oli, kuin noiduttuina tuijotimme\nSwallow Birdin keulakärjen mielettömään lentoon.\n\nCartwright oli kuitenkin mies, joka oli tottunut katsomaan asioita\nsilmävalkuaisesta silmävalkuaiseen, ja joka silloin, kun apua\nei ollut toimesta, ei pettänyt itseään turhilla toimilla, vaan\nmyönsi tapauksille menonsa, sekä varasi itseään vain sen tilapään\ntarpeisiin, jolloin auttamaton ehkä oli ohitse ja kouralla niinkuin\nmiehen teollakin taas toimen vuoro. \"Meillä ei tässä ole mitään\ntekemistä nyt, ja on parasta, että jokainen menee koijuunsa. Purjeet\novat korjossa ja peräsimellä se pää, että se itse hoitaa itsensä,\neikä meidän vahtaamisemme Swallow Birdin menoakaan paranna, ja jos\nturma on edessä, niin sen saavutamme yhtä varmasti nukkuen kuin\nvalvoenkin!\" Cartwright oli itse jo todella liikkeessä ja menossa\nkajuutan avointa rappuluukkua kohden, mutta kääntyi vielä ovella\nja katsoi miehiin, joista ei kukaan vielä ollut huomannut lähteä\nliikkeelle. \"Sen kuin minä olen katsellut ja pitänyt silmää, niin\nmeri on silkkaa alalaidan puolille koko kehässä, ja Swallow Birdillä\npuhdasta kierrosta huiskittavana, vaikka olisi ahnekin menossaan\nnukkuessamme\", selitteli hän, mutta silmät muuttuivat käskevämmiksi\nja ääni tiukentui. \"Lepovuorolle nyt joka sorkka, sillä mistä sen\ntiedätte, ettei vielä tulisi vahtivuoronkin aika, jolloin kysytään,\novatko kynnet virkkuja ja silmät ilman tikkuja! Ja sinä Ethel, tulet\ntäksi yöksi nukkumaan kajuuttaan!\" lisäsi hän vielä pojalleen. \"Olet\nnuorempi juoksemaan kuin minä, jos täytyy käydä kannella katsomassa,\nkuinka kuljetaan!\"\n\nAlas kajuutan luukusta Cartwright nyt hävisikin, jälessään Ethel, ja\nmiehetkin, jotka tiesivät, että kun Cartwright käski, niin sitä oli\ntoteltava, olivat nyt jo toinen toisensa jälkeen liikkeessä, vaikka\njollakin tapaa ikäänkuin empivässä ja tahattomasti hidastelevassa:\ntottumus totteli, mutta mieli ei päässyt irti omistansa. Varsinkin\ntuntui merellä alalaidan takana, siellä, jossa se reunapuun tuolla\npuolen levitti loivasti viettävää lakeuttaan alemma ja alemma, olevan\nvastustamaton vetovoima jokaiseen astelijaan. Ainoakaan jonossa ei\nnäyttänyt muuten kuin vaivoin jaksavan hellittää katsettaan tuosta\nnieluisen kihelmöivästä pyörteestä, joka kiidätti alustamme. Eräät\ntoisinaan aivan pysähtyivätkin, eivät ikäänkuin saaneet jalkaansa\nsiirtymään kannella, vaan lamautuivat hetkeksi askelillaan. Ja\ntunnustan minäkin, että veriä alkoi vetää kummallinen pyörrön kiima,\njos hiukkakin kestävämmin jätti silmänsä siihen kiihtoon, jolla meri\nlaivan lähivierillä ikäänkuin imi itseänsä kurimuksiinsa. Lähin\ntunto ei ollut suoranaista pelkoa, vaan jonkinmoista järjetöntä\naistien halua suistua ruumiineen mukaan elementin päättömään menoon.\nTämä huima tai lumous oli niin tavaton, että todella sai koota\ntahtonsa, jottei jättänyt itseänsä mieliteon huomiin. Ymmärsin nyt,\nmiksi Cartwrightkään ei ollut päästänyt poikaansa miesten mukana,\nvaan käskenyt Ethelin kajuuttaan. Pari nuorempaa miehistä näinkin\nkävelevän niin likeltä laitapuuta ja melkein hoippuvan askelillaan,\nettä, vaikken sitä sillä hetkellä vielä täysin ajatellutkaan,\nmielessä tietämättäni heräsi pelko poikien puolesta ikäänkuin\nolisivat he jollakin tapaa vaarassa.\n\nMiehet katosivat kuitenkin tällä kertaa vähitellen kaikki\nkoijukanssinsa suojiin, ja kun minullakaan suoraan sanoen ei\nenää ollut rohkeutta jäädä yksin kannelle, kapusin minäkin alas\nkajuuttaan Cartwrightin ja Ethelin seuraan. Yksin jäätyäni en enää\nollut rohjennut päästää silmiäni vastakkaiselle tahollekaan sitä\nsuunnatonta kartiota, jonka tämänpuolista yläreunaa Swallow Birdimme\nnyt omin valloin kiiti mieletöntä matkaansa yhä kiihkenevin menoin,\nja jonka kasvavan seinän tiesin synkkänä pysyvän uhkansa patona,\nkatsoinko sitä vai en. Ei ihminen mielellään nosta silmiänsä siihen\nteilan terään, jonka lähestyvät suhinat hän ilmassa kuulee ennenkuin\nse katkaisee hänen kaulansa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nCartwright istui kajuutassa pöydän takana, molemmat kyynärpäät\ntanattuina pöydänpintaan ja kädet tarrattuina päälaelta jo hieman\nkaljunvoittoiseen tukanpohjaan. Ethelin, poikansa, hän nähtävästi\noli kohta alas tultuaan lähettänyt koijuun nukkumaan, koska hän oli\nyksin kajuutassa. Almanakka oli avoimena pöydällä hänen edessään,\nsitä oli kaiketi juur'ikään lehteilty, koska elokuun puoleinen sivu\noli vähän koholla ja ikäänkuin kärsimättömästi pideltynä hieman\nrypyilläkin, vaikka taaskin käännetty takaisin niin että heinäkuun\nväli oli jälleen esillä. \"Ei muulla niin väliä ole, mutta syyskuu on\nmeille nyt mennävuotista laulua, ja kotohaminassa ei olla silloin,\nkun Swallow Birdin pitäisi siellä olla ankkurissa!\" närähti hän, kun\nkuuli minun olevan tulossa. \"Semmoisessa kiepussa me nyt olemme, että\nsyyskuu saa meidän puolestamme olla minkä lehden välillä hyvänsä\nalmanakassa!\"\n\nCartwright oli selvästi allapäin. Minäkin riisuin öljytamineet\nyltäni ja asetuin istumaan pöydän toiselle puolelle Cartwrightiä\nvastapäätä sekä aloin minäkin ajatella. Nuttua riisuessa olin\nkatsonut kelloakin ja huomannut, että kuusi tuntia me olimme tätä\ntovia viipyneet kannella. Kun palasin mieleeni, niin muistin myöskin,\nettä kaksi kertaa minä sillä aikaa olin laskenut Swallow Birdin\nsivuuttaneen auringon kerän sen kuin se kiersi rataansa niillä\nkehillä, joita näki. Minunkin silmäni alkoivat venyä almanakkaan\nsellaisena kuin se oli avoimenaan pöydällä edessä. Mitäs päivää me\nnyt siis tällä haavaa elimme? Kuudes oli päivämäärä silloin kun me\nvielä olimme ajassa, mutta mikäs päivä heinäkuuta nyt oli, kun me\nkahdesti olimme jättäneet auringon taaksemme, kuudesko vieläkin,\nvai joko kahdeksas? Ajatus jollakin tapaa vähän huimasi päätäni,\nhieman samalla lailla kuin äsken aikaisemmin oli tapahtunut kannella,\njolloin silmäni myöskään ei oikein ollut kestää katsomista meren\nkiihtoon Swallow Birdin kupeilla. En tällä erällä kuitenkaan vielä\ntakertunut mielineni sen paremmin asiaan, tai tarkimmin puhuen,\nväistin jonkinmoisessa hetken pelkuruudessa päästämästä ajatuksiani\nsiihen samalla lailla siis kuin juurikään olin väistänyt silmäni\nmeren menosta. Sen kuitenkin tein, ja senkin lähimmin ilman selvää\ntarkoitusta, että vedin taskustani esiin kääntöveitseni ja avoin\nsen, sekä vedin, tarkistettuani sitä ennen vielä kerran kajuutan\nseinäkellosta sen osoittaman tiimamäärän -- viisarit osoittivat\ntäsmälleen kello yhdeksää -- vedin pöydän kanteen kuusi piirua\nsillä päätöksellä, että aamusti herätessä vedän seitsemännen.\n\"Täytyy tietää, mitä kello sanoo vuorokauden kulumisesta, koskei\nauringosta tällä erällä ole siinä suhteessa mitään apua!\" selitin\nCartwrightille, joka silmineen oli seurannut toimituksiani.\n\nEn tiedä kauaksiko aikaa Cartwright jäi tuijottamaan piiruihini\npöydän kannella, mutta siihen havahduin, että hän oli noussut\nseisomaan ja lähtenyt kävelemään makuukoijunsa ovea kohden. \"Parasta\nmennä sänkyyn ja nukkumaan, niin pää ajattelee huomenna paremmin ja\ntietää selkeämmin\", sanoi hän, käsi jo ovenrivassa, sekä karisti\nhartioitaan, ikäänkuin olisi pudistanut jotain niitä painamasta. Hän\noli kuitenkin pysähtynyt ja silmä kuin tahtomattaan hakenut kellon\nseinällä. Hän palasikin ovelta vielä takaisin, käveli permannon\npoikki ja kiersi kellon uuteen vetoon. Tämä oli epätavallinen teko\ntähän vuorokauden kohtaan ja kellon osoittamaan aikaan, sillä\nCartwright oli säännöllinen mies ja kajuutan kello vedettiin aina\ntäsmälleen päivällä päivävahdin alkaessa kello kaksitoista. Kuuluikin\ntällä hetkellä melkein aaveelliselta kellonvieterin nariseva ääni,\nkun Cartwright sitä varovasti ja verkalleen kiristi täyteen vetoon.\nEn ollut ikinä ymmärtänyt, että kellon vetäminen on niin tärkeä\nteko, kuin miksi sen nyt tunsin, enkä myöskään ole koskaan nähnyt\nsitä toimitusta suoritettavan sillä vakavuudella, jolla se nyt\nCartwrightin käsissä tapahtui.\n\nKuluikin hyvä aika -- Cartwright oli jo aikoja sitte kadonnut\nkoijuunsa -- ennenkuin sain korvani irroitetuksi siitä tasaisesta\nnakutuksesta, jolla kello seinällään mittasi ajan menoa. On\njotain juhlallista sekunnin hetkessä, kun alkaa kuunnella sitä\nsekä ajattelee, että aika aina kuluu eikä koskaan palaa takaisin.\nKello nakutti ja jokainen nakutus kuulutti, että taas oli mennyt\nhetki: mihinkä, olemattomiinko häviten vai jäljettömiinkö haihtuen\nrajattomuuksiin, jotka eivät tunne suhteita eikä mittoja? Kumpi\noli oikeassa, kelloko, joka tasaisesti nakutti seinällä hetkiänsä,\nniinkuin teräsvieterin jännitys käski, vai aurinkoko, jonka kierrot\nkehillään Swallow Bird lentävin keulapuin jo kolmatta erää oli\nohimassa? Olin jäänyt taaskin tuijottamaan piirtoihini pöydän\npinnassa, ja etten tajujeni hämäyksessä alkaisi järjettömästi\nuurrella uusia piirtoja puuhun, nousin minäkin paikoiltani, ja läksin\nminäkin, niinkuin Cartwright, koijuuni.\n\n\n\n\nVII\n\n\nAamulla koijussa herätessäni oli ensimmäinen tuntoni se, että\nmakuutilani samoin kuin koko koijuni oli jollakin tapaa ikäänkuin\nlievästi kallellaan, samalla lailla kuin silloin, kun laiva hyvässä\nmenossa kallistelee kylkeään tuulen painaessa sivukulmilta. Mutta\ntällä kerralla kiinnitti huomiotani se, että tämä kallistuminen\noli merkillisen liikkumatonta, sanoisinko hengetöntä, ilman sitä\nhengittävää nousun ja laskun vuoroa, jota alus elää riuskan laitasen\npainaessa purjeita ja kylkisivun noudatellessa meren roiskahtelevia\nnotkumia. Olin, ihme kyllä, nukkunut sikeästi kuin tukki siitä\nkun maata mennessä vuoteeseen olin päässyt, enkä aluksi muistanut\neilisestä, eli siitä, mitä oli tapahtunut ennen nukkumista, mitään,\nmutta yht'äkkiä olin pystyssä sänkyni vieressä ja hahmimassa\nvaatekappaleita ylleni, minkä kerkesin. Swallow Birdin kallistuminen\noli nyt seisoessa niin ilmeinen, että tarkasti sai liikkuessaan ja\nkiirehtiessään varoa, ettei horjahtanut alamyötää päin, mutta tässä\nkallistumisessa oli myöskin juuri sen hievahtamattoman tasaisuuden\nja vaarumattomuuden vuoksi jotain semmoista, joka selittämättömällä\ntavalla puistatti tai melkein jähmetti tuntoa.\n\nSainkin viimein itseni puetuksi, vaikka tuntuikin kuin olisi aikaa\nkulunut ajattomasti siitä kun ensimmäisessä ajatuksen säikähdyksessä\nolin vuoteeltani poukahtanut siihen kun nyt olin hoppuni jälkeen\nvalmiina lähtemään kannelle. Juuri ajattomasti kulunut, sillä\nkummallisena löysänä tuntonani oli, ikäänkuin olisi ajan taju\nhälvenemässä tiedoistani. Syöksyinkin kajuuttaan ja ensimmäisenä\ntekonani piirsin pöydän kanteen sen seitsemännen piirun, jonka maata\nmennessä olin päättänyt. Laskinkin vielä uudelleen, että piiruja\nnyt oli seitsemän. Vasta sen jälkeen huomasin, että kajuutta jo oli\ntyhjä ja sekä Cartwrightin että Ethelin koijujen ovet avoimina: he\nolivat siis jo kannella. Sen vielä silmäsin, että kello seinällä kävi\nsekä nakutti aikaa, mutta sen jälkeen olin jo parilla harppauksella\njuossut viisi-rappuiset portaat kajuutan takaseinämässä sekä minäkin\nperäkannella.\n\nEnsimmäinen havaintoni oli, että maailman hahmo, tai näköpiirimme\nhahmo oli taaskin olennaisesti muuttunut siitä, mitä se eilen, tai\nennen kajuuttaan kapuamistamme oli ollut. Ylälaidan yllä kohosi nyt\nselvänä vieru seinämä viheriän kiiluvaa merta, jonka rajaviivaa\ntaivasta vastaan sai melkein niskaa kangottamalla kurkistella\npari kolme laivan korkeutta ylempänä meitä. Alalaidalla oli\nvietto jyrkentynyt ja yhä selvemmin kiehuvana kehänä kiertävää ja\nnäkymättömissä olevaa keskipistettänsä kohden kaventuvaa suppilon\nsuuta muistuttava. Jylhin oli kuitenkin näky vastakkaisella\nsivulla sitä kartiota, jonka yläreunaa nyt Swallow Birdin mukana\nyhä yltyneellä menolla ja ikäänkuin mielipuolisesti kiihdimme.\nSeinä siellä tuntui ulottuvan ikäänkuin taivaaseen asti ja oli sen\nkuiluinen viheriä lähinnä mustaa, koska aurinko juuri oli kiitämässä\nsen reunaharjan takana taapäistä menoaan, eikä enää valaissut omaa\npuoltaan kartiotamme, vaan jätti sen uhkaavaan varjoon sen sijaan\nvalaakseen meidän ääripuolemme kartion suppiloa epätodellisella mutta\nomituisesti valaisemattomalla hohdon huikalla. Sen menokin, siellä\nkun se kiirivänä tulipallona uikotti silmään mustan ja äkkijyrkästi\npiirtyvän seinämän yltä, oli kummallisesti vauhkoavaa, melkein kuin\nhätäisesti pakenevaa, kun Swallow Birdimme sitä aaveellisesti jätti\nperäkokkansa taakse, ja taaskin ikäänkuin huimien kohdemme syöksyvää,\nkun Swallow Birdin keula lennoiltaan alkoi kaartaa sitä vastaan.\n\nMinun täytyi vissillä tavalla karaista mieltäni, ennenkuin melkein\nkuin väkipakkoa tehden, saatoin siirtää silmäni jylhästä näkymöstä,\njoka kaikilta ilman rannoilta saartavana piiritti meitä, siihen\npiskuiseen ihmisparveen, jonka yhteen ahtautuneena tunsin ja tiesin\nvierilläni Swallow Birdin kapealla peräpakalla, Swallow Birdin, joka\nnyt, niinkuin mielettömäksi vauhkoutunut varsa, syöksyi ja suistui\nohjatonta menoansa kylkikupeet vavahtelevina kuin elävällä eläimellä.\nRykelmänä me seisoimme kaikki yhdessä, minäkin tietämättäni muiden\nlimissä, tungettuina toinen toiseemme niinkuin kuvittelen navetossa\nlammaslauman likistyvän yhteen karsinansa loitoimpaan nurkkaan,\nkun ilves on ilmestynyt seinäluukkuun ja valmistelee loikkaansa.\nKaikki me nyt olimme koolla pakalla, niinkuin luulin, vaikka\nmyöhemmin huomasin, että joukosta puuttuivat ne kaksi nuorempaa\npoika-ikäistä miestä, joiden empivää ja viivyttelevää liikkumista\nkeulakanssia kohden olin edellisenä iltana ajattelemattani silmineni\nseurannut. Vain Cartwright oli erillään muusta ryhmästä, hän oli\ntaaskin naputtelemassa kompassilaatikkoa sekä tirkistelemässä neulan\nosoitusta. \"Samalla piirulla kuin ehtoosti, vain hiukka likempänä\nidän poskea: kiertopyörteet tiivistyvät renkailtaan ja Swallow Birdin\nkurssi on kohtisuoremmin itään!\" selitti hän, vielä uuden kerran\nhavaintonsa tarkistettuaan, mutta kysäsi samaan menoon, ikäänkuin\njohonkin varhaisempaan huomioonsa palaten ja ikäänkuin olisi helpompi\npuhua, kun kerta oli avannut suunsa: \"missäs jungmannit ovat,\nminä en näe heitä täällä?\" -- Vaitiolo oli pitkä tämän kysymyksen\njälkeen, ja huomasi miesryhmän ikäänkuin liikahtavan paikoillaan.\nKun hiljaisuutta jatkui ja oltiin tovi kuin haudassa, kuului viimein\npursimiehen, Higginsin ääni joukosta. \"He katosivat kanssista yöllä,\nensin nousi Johnny ja meni kannelle, ja kun hän ei palannut, meni\nWilly hänen jälkeensä. Jättivät kanssin ovenkin auki jälkeensä, niin\nettä minun oli käytävä sulkemassa se: katselin silloin kannella\nympäri, mutta siellä oli tyhjää. Olivat kai liika nuoria, eikä\npää kestänyt: lintukin tippuu siiviltään, kun sitä pyöritetään.\nMinä luulen, että ensin hyppäsi edeltä toinen yli laidan, ja hänen\njälkeensä toinen. Minä suljin oven, etteivät toiset heräisi.\nJohnnyllä on vain äiti elossa ja Willy meni keväästi naimisiin.\"\n\nSwallow Bird kiiti nyt jo varjon puolella kartiota, emme enää nähneet\naurinkoa meren harjan takana yllämme ja merkillinen tuhanvärinen\nkalve levisi ympärillämme. Vastakkainen kartion puolisko sen sijaan\nmelkein häikäisi silmät sokeoiksi huikaisevalla, mutta kummallisesti\nvaloheikolla hohdollaan. Higginsin sanat vain tuntuivat vielä\nikäänkuin riippuvan ilmassa eikä kukaan kannella näyttänyt rohkenevan\nkatsoa toistaan silmiin. Vain Cartwright oli siirtynyt pari askelta\nlähemmäs muita ja tullut Ethelin viereen, jonka ranteimeen hän\nnähtävästi huomaamattaan oli tarttunut kädellään.\n\nMinäkin, jolla ei muuta ollut kuin itseni maailmassa, tunsin\nväristävää vilua jäsenteni verissä. Kutka meistä, jotka tässä\nkannella seisomme, vielä huomenna, jos kerran vielä nukumme ja\nheräämme, ovat olevat jäljellä laskemassa toistemme lukua, sekä\nkangistumassa tunnoissaan niiden puolesta, jotka ovat poissa, ja\nvielä enemmän itsensä ja niiden muiden puolesta, joilla vielä\noli tapahtumaton edessään ja elivät? Viimasi mieltä melkein\nmielipuolinen viha Swallow Birdiä, tajutonta alusta vastaan,\nikäänkuin olisi se järjellä varustettu olento, joka nyt tahallaan\nja tekonsa tietäen hulluin riemuin ja turmaamme ilkkuen syöksyi ja\nsuistui sokeata kiertoaan kauhujen kuiluilla. Varsinaista pelkoa\nei oikeastaan tuntenut, tai jos tunsikin, niin sitä ei ennättänyt\najatella. Ajattelemiseen tarvitsee ihminen nimittäin jonkinmoista\najan viipyä, ei kyllä kellon hetken mitattavaa, mutta senvertaista\nkuitenkin, että hetken huomaa läsnäolleeksi, kun se on ohitse.\nSellaiseen huomaamiseen ei nyt kuitenkaan enää ollut mitään tilaa\nja mahdollisuutta, sillä pelkästään Swallow Birdin menokin oli\ntällä haavaa jo niin syöksyvää, että samalla tavalla kuin silmä ei\nenää millään saattanut tarttua meren esineelliseen pintaan laivan\nlähikupeilla, vaan oli katse luotava kiihdoista kauemmas, jotta\nnäkemisellään vielä tavoitti jotain kiinni, samaten alkoi ajanmenokin\nhuumia tunnon ohitse siten, että läsnäolevaa ei enää oikeastaan\ntäysin tajunnut, vaan se ikäänkuin katosi aistittavilta, livahti\nhuomion ohitse sellaisella nopeudella, että ajatukselle jäi hetkestä\nomaksi vain hetken vinhi. Jos yleensä enää jollakin tapaa koetti\nmielineen pysyä ajan kulumisen verroilla, niin kiinnepisteeksi oli\notettava eilinen tai huominen, jotta ajatus sai näköalaa ja enää\nmitään oivalsi ajan menosta.\n\nJa nyt minun on merkittävä paperille vaikutelma merkillisestä\naistimusten tai tuntemusten sekaannuksesta, joka sekä kylmäävällä\nettä kiihkottavalla tavalla yhä vastustamattomammin vähitellen alkoi\nmielessä turruttaa kaikkea inhimillistä tajua ja todellisuuden\ntietoa. On kaiketi laita siten, että ihmisaisteilla ovat vissit\ntarkat rajansa, joiden ohitse ne eivät enää jaksa tajuta ja omistaa\ntapahtumista. Kuvittelen, että pedon kynsissä raadeltu ei enää tiedä\nruumiistaan mitään, että se hetki, jonka kestäessä ihminen putoo\ntuhat jalkaa vuoren jyrkänteeltä kuilun pohjia kohden, on putoojalle\najan olemattomuutta ajan ulkopuolella, että meren valloissa\nviimeisine voimineen hengestään kamppailevalla enää ainoastaan käsi\nliikkuu, vaan ei enää mieli ja ihmistaju. Ja on onneksi, ettei\nkaikki tieto mahdu ihmiseen. Mitähän mekin poloiset Swallow Birdin\nkannella, parikymmentä voimatonta ihmisolentoa ohjattomassa aluksessa\nja maapallon napakuilun pyörteiden tempaamina, olisimme hirvittäviin\ntuijottaneet tietoinemme, ellei armahtava tunnottomuus olisi alkanut\nkääriä tajujamme hämyillään?\n\nEnsimmäisesti ihmettelin itsessäni kylmää mutta kiihkeätä\nuteliaisuuttani, joka vaikutti, että vaikka jokainen tuokio Swallow\nBirdin kannella oli peruuttamatonta entoa sellaista kohden, jota\nei voinut kutsua muuksi kuin varmaksi turmaksi, oli koko huomioni\nkiristetyllä tarkkuudella, tai sanoisinko omaa pelkoansa paeten\nkiinnitetty asioihin, joilla ei ollut mitään suoranaista tekemistä\ntämän selvän turmamme kanssa. Ihailin asiallisesti Swallow Birdin\ntasaista, miksen sanoisi sileätä menoa, tai pikemminkin lentoa\nsen suppilon yläreunamilla, jonka pyörteistä vapautumisen näin\nilmiselvästi inhimilliseksi mahdottomuudeksi. Tarkastin, silmäni\nkauemmas ja niin pitkälle Swallow Birdin keulapuun ohitse tähdäten\nkuin katseeni kiinnittää saatoin, ja seurasin; vinhan hetken sen kuin\nkerkesin kiehuvaa ja ikäänkuin kiitävää veden seinää vierillämme\nsellaisena kuin se nousi vasemman laitamme yllä ja yläpuolella sekä\nikäänkuin silmät mukanaan vieden katosi taaksemme, enkä voinut olla\ntuntematta eräänlaista huumaavaa mahtavuutta siinä nieluisessa\npyörteessä, jonka valtaan virran kierrevoima oli vesien valtaavat\npaljoudet temmannut: ikäänkuin tiiveyksiinsä vyötetty muuri vinhi\npadottu seinä taaksemme nopeammin kuin taju käsitti ja omisti. Ja jos\npaadutti tuntonsa siinä määrin, että päästi silmänsä valloilleen ja\nvaelluksille alareunan laidankin tuolle puolen, niin, vaikka mieltä\njähmettikin, niin jonkinlaisessa suistumisen hurmiossa tuijotti\nlumoutuvin aistein siihen kurimukseen, joka penikulmaisena kitana\nnieli ja nieli, ei ikäänkuin yksin meitä, vaan kaikkea olevaa, aikaa,\nmaailmaa, tietoa tajuin käsittämätöntä syvyyttä kohden. Oikeastaan\noli tässä ympäröivässä suuruudessa ja kammottavuudessa ainoaa\nepätodellista ja järkitiedon vastaista vain meidän läsnäolomme,\nihmisrykelmän, joka Swallow Birdin kannella vaivaisena vapisi oman\nvärjyisen olemisensa puolesta, vaikka todellisuus oli meitä kasvoista\nkasvoihin paljaampana kuin ikinä elämässä tätä ennen. En ole koskaan\nelävämmin kuin tänä hetkenä Swallow Birdin kannella tuntenut, että\nihmisoleminen on kummituksellista maailmassa, jossa ei ole muuta\nirrallista tapahtumista kuin ihmismielen aineeton ajatus.\n\nHuomioitsin sitäpaitsi muutakin, kuten esimerkiksi sen erikoisen\nseikan, että seisoin kannella jonkun verran vinoviistosti kallellaan\nilman, että vähimmästikään horjuin tai tunsin tarvetta tanata\njalkaani tueksi sivulle ja nojosuuntaani käsin. Swallow Bird\nkulki nimittäin nyt selvästi samassa määrässä kallellaan kuin\nsen merisuppilon reuna, jota se kiiti, nyt jo pintoineen vietti\nkeskisyvännettä kohden, mutta tämä seikka ei näyttänyt vaikuttavan\nmitään meidän seisomiseemme, vaan huomasin, että kaikki muutkin\nympärilläni olivat yhtä huolettomasti kuin minäkin ja ilman\nvähintäkään ruumiinsa vastapinnistystä siinä oudossa nojo-asennossa,\njoka syntyi, kun jalat, vakavina seisoivat kohtisuorasti\nkallistuneeseen laivan kanteen, mutta yläruumis ei enää pystysti\ntähdännyt taivaskehän keskipistettä kohden, vaan samaan viistoon kuin\nSwallow Birdin mastojen nupitkin. Jäin kotvaksi aikaa aprikoimaan\ntätäkin näennäisesti epäluonnollista ja painolakien vastaista\nilmiötä, ennenkuin ymmärsin, että Swallow Birdin vauhti oli nyt\njo niin kova ja suistuva, että kaikki sen kannella, mekin, jotka\nseisoimme, nyt jo keskipakoisesti olimme tämän vauhdin viipoissa\nsamalla lailla kuin esimerkiksi heilutetussa vesikannussa vesi\nlimittyvänä pakenee kannun pohjiin ja pysyy vauhdin paineissa siellä\nviuhtokoon kannu vaikka ylösalaisinkin. Kiidimme nyt siis Swallow\nBirdin pyörtävän menovauhdin keskipakoisissa kehäpaineissa emmekä\nenää maapallon vetovoiman määrääminä seisomisessamme, ja siitä johtui\njalkatanamme luonnoton varmuus, vaikka silmämäärä selvästi todisti\nmeille, että asentomme olisi vaatinut meitä hoippumaan.\n\nMuutakin kokemuksen vastaista keksi huomio. Olen jo kertonut, että\ntuulta ei tuntunut olevan ollenkaan siinä suppilossa, jonka uomissa\nSwallow Birdin mukana kiersimme. Ei edes Swallow Birdin huima\nsyöksy eteenpäin tuntunut minään ilman vastavirtana kasvoillamme,\nvaan oli ikäänkuin olisi ilmakin lähikiepoilla imaistu samaan\nmyötäpäivä-pyörteeseen, jona merikin kehiten kiiti. Oli siis\nollut ikäänkuin olisi ilmakehä rientänyt mukanamme ja me näköjään\nliidelleet liikkumatonta menoa. Tässä suhteessa oli nyt tapahtunut\nällistyttävä muutos. Ilma oli alkanut viuhua korvissamme, mutta\nei edestä käsin vastaamme painaen, niinkuin menomme vinhuudessa\nolisi ymmärtänyt luonnolliseksi, eikä myöskään siten vaakatasoilta\npuuskutellen kuin tuuli tahoiltaan tavallisesti puhaltaa, vaan saapui\ntämä ilmanveto meille ikäänkuin puhkoen uraa itselleen alhaalta\nylöskäsin. Erikoista tässä ilmanvedossa, paitsi sen alasuuntaa, oli\nmyöskin se, ettei se ollut pysyvää ja yhtäjaksoista, vaan ikäänkuin\npelmahtavaa, tuokioksi hyvin väkevänäkin puuskahtavaa ja sen jälkeen\ntaas katoavaa olemattomiin palatakseen kohta takaisin entistä\ntempovampana. Ajattelin kauan tätä kummallista ja epätavallista\nilmiötä, ennenkuin luulin rupeavani ymmärtämään sen syitä. Nähtävästi\noli laita siten, että suppilomme sulkemassa ilmakartiossa oli\nvaikuttamassa kaksi vastakkaista pyörresuuntaa, joista toisen, meitä\nlähemmän ja sen, jossa me kuljimme, synnytti meidät valtoihinsa\nsiepanneen merenpyörteen imuvaikutus, joka vauhtinsa suuntaan\nkiehtoi lähimmät ilmakerrokset mukaansa omaan kiertoliikkeeseensä,\ntoisen, ja ilmakartion keskuksissa vaikuttavan vastakkaisen\nvirtapyörteen taas se, että suppilon vähitellen kavetessa alaspäin\nja myötätempauneiden ilmavirtojen tukkoutuessa sen pohjia kohden\nsuppilon perillä oli saman liikunnan rajattomasti jatkuessa täytynyt\nkehittyä sellainen ilmaruuhka, joka luonnonlain välttämättömyydellä\npurkautui ylitihentyneen ilman vastavirraksi ylöskäsin. Tämä\nyläsuuntaan ja ilmeisesti kartion keskuksissa tapahtuva ilmojen\nvastaliike nyt nähtävästi paikoitellen puhkoi meidän mukanamme\nkulkevan myötäpyörteen seinät, jotka vähäisemmän tiheytensä vuoksi\nluonnollisesti olivat heikommat. Tuli mieleeni, että mitä alemmaksi\njoudumme ja mitä kapeammaksi kehämme kutistuu, sitä ahdetumpaa\noli ylöskäsin purkautuvan ilmavirran tiheysvoima oleva ja oman\nmyötävirtamme vastateho samassa määrässä kuluneempi ja ohentunut,\nsekä ihmettelin, mitkä puhurit silloin olivat pyyhkivät kannellamme,\nsellaisetko, jotka katkoivat Swallow Birdin paljaat mastot kuin\nkuivat tikut ja veivät kieppojensa pyörteisiin kaiken, minkä irti\nsieppasivat.\n\nOikeastaan oli tämä kaikki valtaavasti sekä tuntoa kiihoittavaa\nettä tuntoa jännittävää. En todella saata sanoa, että huomioitteni\nteossa olisin ollut varsinaisesti kammon hyytämä, vaan pikemminkin\nolin jollakin tavalla itseni ulkopuolella, eräänlaisessa huumassa,\njoka teroitti aistimiani, mutta siirsi asiat minulle semmoisiksi,\njotka eivät minua tosi teossa liikuttaneet. Saattanen ehkä sanoa,\nettä katselin tapahtumia oman olemiseni vierestä, ja että minun\nolemisellani ja tapahtumilla ei ollut sitä ehdotonta suhdetta\ntoisiinsa, mikä muodostaa ihmisen tavallisen elämäntunnon. Kun sekä\najankuluminen on jollakin lailla riistäytynyt tajunnan käsityksistä\nomille valloilleen ilman mittasuhdetta mihinkään, joka määräisi\npäiväykset, että tilatajukin järkähtänyt sijoiltaan siten, ettei\nenää jalkoineen seiso maapallon varmuuksilla, vaan huimii kuin\nitsevaraisena irtopalasena silmittömän kierteen viippoomilla,\nniin kadottaa tavallaan aika- ja paikkatietoisuutensa ohella\nmyöskin otteet omaan itseensäkin sekä joutuu irralleen niin\npyrkimystensä suunnilta kuin tahtohalujensa perustuksiltakin ja jää\nvain kunnottomien huomioidensa häilyyn. Kuvittelen, että kuoleva\nihminenkin, kun aika hellittää hänestä ja jättää hänet virrastaan ja\nhänen ruumiiltaan häipyy paikan tieto ja olon taju, elää viimeisen\ntuokionsa vain itsettömin valveuksin. Oikeastaan olin siinä tilassa,\nettä yhtä hyvin ja yhtä kylmin tiedoin, kuin nyt seisoin ja huomioin\nSwallow Birdin kannella, yhtä tyvenesti ja ehkä viekoitetummin olisin\nsaattanut jättää itseni aluksemme laidan tuolle puolenkin, ja että\nhetki oli samantekevä, elikö sitä edelleen vai loppuiko tähän.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHavahduin ajatuksistani siihen eriskummallisuuteen, että kuulin\npuheääntä. Eriskummallisuuteen juuri, sillä niin luonnottomalta\ntuntui tässä, kesken sen, mitä silmiensä edessä näki ja mihin\nmielensä ajatuksin tuijotti, ihmisäänen kuuleminen. Ja vielä\nkummallisempaa oli Cartwrightin näkeminen: joku siis vielä\ntoimitteli jotakin ja piti silmää! \"Kompassineula osoittaa paria\nhiuksenkarvaa likemmäs idän piirua kuin eilen, mutta ei vielä\nmakaa tasa-idässä: pyörteen kierre on suppeutunut tiiviimmäksi,\nvaikka kiehuukin kiukkuisemmin ja Swallow mittaisi, kahdenvertaista\neiliseen.\" Cartwrightillä oli kiikariputkikin kädessään, vaikka\nhän edelleen toisella kädellään piti Etheliä ranteimesta. \"Padan\ntuolla puolella, vastaäyräällä näkee limit, kuinka vesi kiertää\nkuin ruuvissa, ja semmoisen ruuvin limin Swallow Bird kerrallaan\npainuu alemmas joka kierroksellaan.\" Ymmärsin, että Cartwright\npadalla tarkoitti kurimusta, jonka valloissa Swallow Bird\nlensi, mutta veriäni jähmetti, että kukaan näissä oloissa vielä\nkylmänä tirkisteli kompassitaulun merkkeihin ja viljeli jopa\nkiikariputkeakin tarkistaakseen pyörrelimien uurrevälit kuoleman\nnieluissa. Olin virvonnut vallan valveilleni Cartwrightin äänen\nnaristessa korvissani, ja huomasin nyt, että muukin miehistö,\nkoko pieni ihmisrykelmämme Swallow Birdin kiitävän peräkannen\nhäkissä oli samalla lailla kuin minäkin tuntojensa tyrmistyksistä\nkiskaistuna tuijottamassa Cartwrightin peräti todelliseen\nlaivurihahmoon ikäänkuin näkisivät ilmestyksen edessään. Nähtävästi\nselveni Cartwrightin sanojen sisältökin vähitellen jokaiselle,\nkoska ensin Higginsin ja sen jälkeen jokaisen muunkin silmäpari\nvaistomaisesti kääntyi kompassitauluun, ja siitä, minkä huomioineen\nselvisivät, ensin Swallow Birdin keulamenon syöksyyn ja sen jälkeen\npyörresuppilomme vastakkaisille vaakatasoille.\n\nMinäkin palasin taas niin paljon paikan tietoihini ja ajan tajuihini,\nettä otin Cartwrightin kädestä kiikariputken ja kohdistin sen\ntähtäimilleen sinne, minne Cartwright osoitti sormenpäällään. Totta\noli aivan, niinkuin Cartwright oli sanonut: meri kiersi vastapuolella\nmeitä selvinä limirenkaina, kiihtoi pyörrettä samoin uurtein kuin\nmahdottoman avaran ruuvimutterin sisäreuna, vuoluvälit syöksyn\nsinisinä, kiehkuroiva vaahtoketju kunkin limivuolun kiehuvana,\nkuohuvana rajaviiluna. Niitä oli laskematon määrä päällekkäin,\nrengastavaa kiertoa rengastavan kierron yllä ja alla loputtomiin;\nylempänä siellä, minne silmä vielä ylti suppilon reunamille ja\nmissä Swallow Bird siis jo oli kiertomatkansa suorittanut, ties,\nmonenteenko kertaan, olivat juolteet vielä ikäänkuin rauhallisempia,\nleveitä ja laveasti solahtelevia, melkein huomaamatta ja tyveniltään\nvirtailevia, tihetäkseen ja tiivistyäkseen sitte vähitellen,\nkiihketäkseenkin kunnes meidän vaakatasoillamme meno jo oli melko\nhuimaa ja pyörrekierto siten taajentunut ja likistynyt, että Swallow\nBird yhdellä kierroksellaan enää, jos sitä yleensä saattoi arvioida,\naleni enempää kuin korkeintaan parin kolme, raakavälinsä mittaa\nsyvyyksiä kohden. Alemmas suppilon nieluihin oikeastaan kaihti\ntähtäämästä kiikariputkea, sillä meren paljoutten kouru kiihti siellä\ntodellakin niin pyörryttävässä ja yhä pyörryttävämmässä menossa, että\naistinsa ikäänkuin menetti, jos silmänsä sinne jätti. Sen verran vain\nrohkenin huomata, että limi limiltä pyörteet kapenivat rengastavassa\nvihurissa ryöppyäkseen alempana melkein pystysuoraksi viettyvänä\nsiloseinänä, joka viippoen katosi silmistä ja tajuilta näkymättömiä\nsyvyyksiä kohden. Oikeastaan oli näky kokonaisuudessaan mahtava, jopa\nsellainen että, kun sitä katseellaan seurasi kurimuksen nieleviltä\nja penikulmien lavuisena avartuvilta suilta alkaen -- suilta, jotka\nnyt jo yläpuolellamme liekkuivat reunoineen melkein kuin taivaitten\ntasoilla -- kun katseellaan seurasi tätä hitaasti ja valtaavana\nkeskipistettänsä kohden lakenevaa jokatahoista kalletta myöten siihen\nasti, kunnes se meidän kohdallamme ikäänkuin kääntyi niskoiltaan sekä\nalkoi verkkaasti vuoltuen kuvettua yhä pystymmäksi pyörrekuiluksi,\nikäänkuin napaisi ja vannehtisi valtameri voimiaan imeäkseen itsensä\npohjattomuuksiinsa, kun tätä katseineen seurasi ja ihmistuntoineen\nitselleen selvitti, niin jollain tapaa huumautui tai paremminkin\nvielä lumoutui, lasittui tajuissaan sekä ajatteli, että sama asia se,\nmitä meille tapahtuu, Swallow Birdille ja minulle ja muille, kunhan\ntämänkin nyt elää ja näkee.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJäin eilen -- niin, eilisestä ja huomisesta vielä puhun, vaikka mitä\nsillä tarkoitan, siitä en nykytilassani toden totta ole paremmin\nperillä, kuin sokkona ja ikkunattomassa huoneessa pökerryksiin\nsaakka pyöritetty ilmansuunnan osoituksista, vaikka saattaakin\npuhua idästä tai lännestä -- jäin eilen siis, eli paremmin sanoen\nsen jälkeen, kun olimme Cartwrightin ja Ethelin kanssa palanneet\nkannelta takaisin alas kajuuttaan, ja Cartwright vetänyt kellon,\njoka taas osoitti yhdeksää, sekä minä kellon mukaisesti kaivertanut\nkajuutan pöydän kanteen kahdeksannen piiruni merkitsemään\nkahdeksannen päivän heinäkuuta olevan loppuansa kohti kulumassa,\njäin siis, ensin tosin taaskin tuokion istuttuamme, Cartwright ja\nminä, kajuutan pöydän kummallakin puolella, ennenkuin erosimme\nkoijuihimme, jäin muistiinpanoissani siihen, kuinka kummittelevasti\nmielentunnot alkoivat turtua ja tyytyä siihen, mitä tapahtui itselle\nja meille kaikille. Kirjoitin nimittäin kohta, kun olin koijussa\nyksinäni ja hakenut paperini esille, ennen maata menoa sen, mikä\nedellä on kuvattu. Nyt olen valveillani taaskin ja herännyt, ja\naamu siis, tai se, jota tottumuksiltaan kutsuu aamuksi, taaskin\nnähtävästi käsillä, ja kirjoitan, ennenkuin lähden kajuuttaan ja\npalaan takaisin kannelle, sen mikä eilisestä vielä jäi kertomatta.\nOikeastaan ei siinä kuitenkaan enää mitään kertomista olekaan,\nvaikka aikaa kuluikin, sillä Swallow Birdillä oli nyt kulkunsa\nsemmoinen, ettei se siitä hievahtanut, eikä meillä kannella muuta\ntekemistä, kuin sen näkeminen, että tavoitimme aurinkoa nyt jo\naika nopeasti, kun sen kerä ylhäällä aivan kuin merien upilla jo\nja kurimuksemme partaita hipoen, oli kierimässä Swallow Birdin\nkeulasuunnan tähtäinsuunnassa, ja että yhtä nopeasti sitä jätimme\ntaaksemme, kun Swallow Bird oli mennyt sen ohitse ja sitä katseli\nperäkeulan kulmitse. Senkin saattoi laskea, että montakaan kiertoa\nei Swallow Bird enää tarvinnut, ennenkuin aurinko kokonaan oli\nvajonnut meidän näkyviltämme ja jäänyt peittoon meren äyräsharjojen\ntaakse, ja että sen jälkeen saatoimme päätellä sen kulut taivailla\nenää vain siitä, mikä puoli kartiosuppilomme suita kulloinkin oli\nvalaistu, mikä taas vaipunut varjojen peittoihin. Cartwright olikin\nsanonut vähää ennen kuin jätimme kannen ja läksimme koijuihimme, että\ntakaperin tästälähin aurinkoa on peilattava ennenkuin sen asemat\nmäärittelee kompassin piiruihin. Tämmöinen laivurin sanakin melkein\nalkoi kääntää ajatuksia pyörälle päässä, ja näin minä miehistä, kun\nhe erotessa lähtivät keulakoijua kohden, tällä kerralla jo jollakin\nlailla kuin yksi erältään, vaikka yhdessä kulkivatkin, ja toisistaan\nikäänkuin tietämättöminä, eikä enää, kuten edellisenä päivänä,\nyhtenä menorykelmänä -- niitä paria nuorempaa lukuunottamatta, jotka\neivät enää olleet mukana -- näin miehistä, että kullakin alkoi\nolla täysi ajateltava itsestään, ja että tämä ajateltava ei ollut\nollenkaan selvää. Cartwrightin kanssa me taas olimme painuneet\nperäkoijun aukonsuista alas, ja huomiotani oli kiinnittänyt se, että\nCartwright ei enää ainoastaan taluttanut Etheliä ranteimesta, vaan\ntarpeettomalla tavalla melkein kuin kiskoi häntä mukanaan, vaikka ei\npoika suinkaan osoittanut mitään vastaan hangottelemisen merkkejä.\nAlhaalla kajuutassa, kun olimme istuutuneet taaskin kummallekin\npuolelle pöytää, ja Ethel lähetetty makuulle, ei keskustelu maistunut\nollenkaan Cartwrightin ja minun välillä, vaan istuimme vaieten ja\ntuijotimme kumpikin pöydän pintaan edessämme. Oli sitäpaitsi siinä\nerikoista näkemistä, joka kohta oli alkanut kiinnittää huomiotammet\nEdelliseltä päivältä oli almanakka jäänyt avoimeksi pöydälle, ja\nmiten silmä sattuikin sen lehtiin, niin kieltämättä huomasi niissä\nerikoista värähtelevää liikettä, ikäänkuin olisi joku levottomasti\nsorminut vihkosta kääntääkseen lehden, vaikkei vielä sitä tehnyt.\nHuomio oli selvä, mutta samalla niin erikoinen, että siitä ei\nsilmiänsä irroittanut, vaikka yrittikin. Ilmeisesti oli lehtiaukeama\nalmanakassa elossa ja koko heinäkuu kaikkine kolminekymmenine yksine\npäivineen kuin horkan ravistuksissa.\n\nEn minä ole taikauskoinen, mutta kyllä minua kuitenkin värisytti,\nkun lehti samassa silmäimme edessä ensin verkalleen nousi ja sitten\nikäänkuin näkymättömän käden hoitelemana tasaisesti, mutta varmasti\nkääntyi siten, että elokuun aukeama asettui eteemme. Huolimatta\nsiitä, että ilmiön selitys oli hyvinkin lähellä ja luonnollinen,\nmeillä kun kattoakkuna oli avoimena laessa, ja siitä luultavasti\noli sieppautunut kajuuttaan joku harhakierre sitä tempoilevaa\nyläsuuntaista ilmavirtaa, josta jo olen kertonut ja joka aika-ajoin\ntunkeutui meitä seuraavan ja alasuuntaan imeytyvän ilmakerroksen\nlävitse, huolimatta siitä siis, että tapaus ja almanakan lehden\nkääntyminen näin ollen oli hyvinkin luonnollisesti selitettävissä\nja ilmanvedon aiheuttama, oli asia kuitenkin meidän olosuhteissamme\nja meidän mielentiloissamme siksi merkillinen ja salaperäiseltä\ntuntuva, että kesti kukaties kuinka pitkä tovi, ennenkuin sai\nsilmänsä ja mielensä kirvotetuksi siitä almanakan lehdestä,\njoka nyt oli käännetty avoimeksi eteemme ja joka edelleen vähän\nhaavanlehden tapaisella värinällä vavahteli paperissaan, ikäänkuin\nse ei enää lepoihin aikoisi asettuakaan. Minä puolestani aivan\ntarpeettomasti ja jollakin lailla ikäänkuin omia ajatuksiani paeten\nlaskin päivä päivältä elokuun kaikki 31 päivää niinkuin ne olivat\nlehtiaukeamalle painetut ja ikäänkuin tarkistin, ettei tähän\nelokuuhun ollut tullut joku päivä lisään tai joku päivä jäänyt\npois, kummastelin kyllä samanaikaisesti sitäkin, oliko aamusti\nherätessämme jo oleva almanakassa syyskuu avoimena, vai vieläkö\nsilloin oltiin elokuussa. Vilkaisinpa vähän aiemmin kaivertamaani\npäiväpiiruunkin pöydän kannessa, ja sain tälläkin erällä, kuten\nedellisenä ehtoonakin, kiristää koko tahdonlujuuteni, jotten alkanut\nmielipuolisesti viillellä piirua piirun viereen kanteen: ainakin 31\npiirua! viekotteli minun ajatukseni vierestä joku toinen ajatus,\njoka väkivoimin pyrki minun varsinaista ajatustani vahvemmaksi. Sain\nsentään käännetyksi veitseni linkkuun ja lykätyksi taskuun.\n\nVasta Cartwrightin ääni minut virvotti. \"Kello on 10 ja meidän\non mentävä nukkumaan!\" En ole koskaan kuullut kenenkään kiskovan\nsanaa niin työläästi itsestään, kuin Cartwrightin nyt, ja vaikka\njälkeenpäin ajatellen en ymmärrä mitään merkillistä hänen sanoissaan,\nniin koskaan ei ole ihmislausuma minua perinjuurisemmin järkyttänyt.\nOli ikäänkuin olisi jostain ajattomilta tullut taas temmaistuksi\ntakaisin johonkin, joka oli läsnä. Silmäni menivät tahattomina\nkelloon, ja viisarit osoittivat todella kymmentä. Kello oli\ntodella seinällä ja nakutti aikaa, kajuutan seiniä oli neljä ja ne\npiirittivät meitä, pöytä oli välillämme, ja me istuimme kumpikin\npuolellamme sitä toisiamme vastapäätä. Swallow Birdin kajuutassa\nme istuimme ja Swallow Bird siellä ulkona lensi menoansa. Vasta\ntämän jälkeen, kun olin ikäänkuin paikallistanut ja ajallistanut\nitseni taaskin, palasi tajuntaani Cartwrightin äskeinen sanakin,\ntai ei hänen sanansakaan, vaan se väkivoima, jota hän ilmeisesti\noli tarvinnut sanojensa sanomiseen. Ymmärsin, että hänen mielensä\noli almanakan lehteä katsellessa vaeltanut samanlaisissa laakson\npohjissa kuin minunkin, ja että, jos minä olin tarvinnut kaiken\nlujuuteni sulkeakseni veitseni linkkuun ja upottaakseni sen taskuni\npohjiin, hän oli koonnut ja kiristänyt mielensä vielä kovemmin, jotta\najatus selkeni kellon ajan tietoon ja toimi terästyi määräämään,\nkoska oli mentävä nukkumaan. Cartwright kasvoi minun tunnossani\nmiehuudessa ja kun minä totellen nousin istuimeltani ja Cartwrightin\nesimerkkiä noudattaen lähdin koijuni ovea kohden, ajattelin minä\nmielessäni, mikä onni kuitenkin on, että Cartwright on Cartwright,\nja hänellä sellainen pää, joka ei huido ajatuksineen tarpeettomissa,\nvaan on siitä tiivis, että hänellä on silmä hakana lähimpään, ja\nkoura valmiina asioiden sarveen siellä, missä sellaisesta sarvesta\nenää on tynkääkään tartuttavaksi. Enhän minä ollut saanut hänen\najatuksiaan irti valaistakaan silloin kun meillä vielä oli se aika,\nettä järkitoimena miehellä oli valaan tähystäminen näköpiiristä,\nja mikäs oli nytkään luonnollisempaa kuin se, että me menimme\nkoivuumme nukkumaan silloin kun muu oleminen kuitenkin vain oli\nturhaa ajattelemista. Kunnioitan Cartwrightin kaltaisia miehiä,\nsillä ruoka tarvitsee suolansa ja ihmistoimi sitä tietoa, joka\nkatkaisee ajatukset mielessä ennenkuin pää menee pyörälle tyhjää\nkiertäessään. Ei napakeinussa matkoja tehdä, vaan kierretään\nkehää, ja hoipertelemattomampana nousee se keinulta ja seisoo taas\njaloillaan maakamaralla, joka on istunut napanappulan juurilla eikä\nviiponnut laudan päissä, ja samaten pääsee ihminen sitä raittiimpana\najatustensa viipoilta, mitä visummin hän ymmärtää pitää mielensä\nkoossa turhilta hengen huhkimilta. Ehkä Ethelkin ja se ranteimen\notto, jonka muistin, oli Cartwrightillä mielessä, ja pidätti\nhäntä hetkeä pitemmistä ajatuksista. Joka tapauksessa kunnioitin\nCartwrightiä ja tunsin itseni turvallisemmaksi, vähän sillä tavalla\nkuin jos upilla ollen ja uppoomaisillaan taas olisi tuntenut jotain\npohjan kovaa jalkainsa alla.\n\nRauhoittuneempana meninkin koijuuni, ja kirjoitin vielä ennen maata\nmenoa paperille, mitä päivällä olin kannella kokenut, sekä paneuduin\nsen jälkeen nukkumaan. On kyllä omituista asettua pitkäkseen\nvuoteeseen, joka tasaisesti ja hievahtamatta pysyy lähes 45 asteen\nkaltevuudessa, mutta jonka laidan yli ei kuitenkaan vierähdä, vaan\njoka pitää ikäänkuin kummallisella kiinteällä keveydellä ruumista\npuitteissaan. Hyvään uneen vaivuin kuitenkin nähtävästi sieluntilani\nraukaisemana kohta, enkä herättyäni muistanut nähneeni vähimpiäkään\nunia koko yöhön. Ja aamustikin tarvitsin pienen tuokion, ennenkuin\ntaas muistin, missä olin ja huomasin epätodellisesti kallistuneen\nkoijuni sekä paperini, jotka eivät varisseet pöydältä, vaikka\npöydän pinta minusta nähden oli sellaisessa viistotasossa, että\nkaiken irtonaisen olisi siltä pitänyt liukua alas lattialle.\nNousin nopeasti ylös ja puin ylleni, mutta en kuitenkaan kohta\nlähtenyt ylös kannelle, vaan kirjoitin sitä ennen muistoon, mitä\nedellisenä ehtoona oli tapahtunut kajuutassa Cartwrightin kanssa\nistuessa. Arvelin nimittäin, että kannella taaskin oli oleva jotain\nsemmoista näkemistä, joka vaatisi kirjoittamisen, enkä halunnut\njättää eilisehtoisiakaan kertomatta semmoisina kuin ne vielä olivat\nvereksinä mielessä. Vasta siis, kun olin valmis ja korjannut\npaperini laatikkoon, menin kajuuttaan ja aioin kavuta kannelle.\nKajuutta oli tälläkin kerralla jo taas tyhjä ja sekä Cartwright\nettä Ethel siis jo taaskin kannella, mutta kelloon katsahtaessani\nsäpsähdin. Miten aluksemme oli ollutkin kallistuneena, oli kello\ntähän asti aina riippunut seinällä seinäasennon mukaisessa vinossa,\nkiinnitetty kun se oli paikalleen paitsi riippumisnaulastaan, myöskin\nsivupitimillä, jottei se heiluisi merenkäynnissä edestakaisin.\nHeilurittomana laivakellona ja vieterivetoisena se tietysti oli\nriippumaton asennostaan, mutta nyt oli Cartwright nähtävästi\nkuitenkin jonkinmoisesta liikahuolellisuudesta päästänyt sen irti\nsivupitimistä, niin että se ei enää riippunut naulastaan kiinteästi\nlattiavinon mukaan, vaan vapaasti aluksen kallistumisviistoon.\nAsia kiinnitti huomioni uutuutensa vuoksi, mutta hymähdin kohta\ntoimenpiteen tarkoituksettomuutta, vaikka samassa ymmärsinkin\nCartwrightin ajatuksen juoksun. Cartwrightin järki ja terve\ntunnollisuuden taju ei nähtävästi ollut kärsinyt sitä, että kello,\njoka nykyoloissa oli ainoa kiinteä tietomme ajan kulumisesta ja joka\ntunnossa tästä syystä oli muuttunut meille melkein kuin elolliseksi\nolennoksi, että tämä kello riippuisi luonnottomassa ja riidallisessa\nasennossa niitä painovoimia vastaan, jotka nyt vallitsivat oloamme.\nHymähdin, sanoin, mutta tulin vakavaksi kuitenkin kohta, entistäkin\nvakavammaksi, sillä tuntoni vahvisti Cartwrightin toimenpiteen, ja\nminäkin erotin silmäni melkein kunnioituksella kellosta. Luulenpa,\nettä jupisin jotain ääneenikin elottomalle esineelle seinässä,\nennenkuin läksin kapuamaan kannelle, esineelle, joka entisen\nvaarumattoman asenteensa sijasta nyt noudatti samoja kallistumisen\nlakeja kuin minäkin. \"Käy sinä vaan ja nakuta aikaa, niin tiedämme\njotakin!\" Loin minä sentään, ennen lähtöäni kajuutasta, vielä\nsilmäyksen pöydällekin, jossa almanakka edelleen oli avoimena.\nSen lehdet värisivät yhäkin, mutta nyt oli avoimillaan syyskuun\nlehtiaukeama. Olemmeko siis yön kuluessa Swallow Birdissä kiertäneet\nyksi neljättä kertaa auringon ohitse, ajattelin, vaikken tajunnut\najatustani enkä tunnustanut ajattelevani.\n\n\n\n\nX\n\n\nKannella oli maailman näyssä taas tapahtunut olennainen muutos.\nEnsimmäinen vaikutelmani oli, että sukeltelimme -- sukeltelimme,\nsanon, sillä muuksikaan liikkumisen muodoksi en enää voinut\nkulkemistamme Swallow Birdissä kutsua -- sukeltelimme kummallisessa\nvihreässä kelmeydessä. Taivaan aukko yllämme oli nyt ahtautunut\nmerkilliseksi mittaamattomaksi, en enää sano korkeudeksi, vaan\nsyvyydeksi jossain tavattoman loitoilla, sillä silmä pikemmin suistui\nkuin nousi sen sinisesti väkeviin pohjattomuuksiin. Ympärillämme\ntaas rengasteli meri, niinkuin kuvitteli, melkein pystysuorana\njuoluna vihrivänä, kiihtävänä seinänä, jonka menoa silmä ei melkein\ntavoittanut, vaan jonka sileä kiito hilviten saapui ja katosi\nkatseelta vastapäisillä reunaman pystyillä. Swallow Birdin meno\ntapahtui nyt jo niin suppeassa pyörrössä ja kierron vauhti oli\nniin huimivaa, että jaloissaan selvästi tunsi, kuinka laivan kansi\nikäänkuin imi anturapohjia lautoihinsa ja että melkein sai käyttää\nvoimaa siirtääkseen askeliaan, jos eteenpäin liikkui. Arvioin\nSwallow Birdin kallistumisen nyt jo ainakin 70 asteeksi, ja sen\nkuin ihmistunnoiltaan rohkeni silmää lähettää laivan alalaidan, tai\nmerinimitysten mukaan ylälaidan taakse, huomasi, että meren kaltevuus\nyhä jyrkkeni alaspäin ja että syvyys avoi siellä nieluissaan mustaa\npohjattomuutta rajattomammin, kuin mielen pakeneva taju tunnustaa\nhalusi.\n\nErästä seikkaa minä erikoisesti hämmästyin, suorastaan jähmetyin\nitseni ja kohtalotovereitteni puolesta, kun siihen ajatuksineni\nkerkesin. Enhän kannelle saapuessani ollut oikeastaan huomannutkaan,\ntai jos huomasinkin, niin mitään varsinaista huomiota en ollut\nkiinnittänyt siihen kurjaan ihmisrykelmään, joka kourallisena ja\nikäänkuin toisistaan turhaa turvaa hakevana yhteentunkeutuneesti\ntaaskin seisoi Swallow Birdin kiitävällä peräkannella, tänään\nkuitenkin melkoista pienempänä kuin eilen, oliko heitä sitte taaskin\nvähemmän vai seisoivatko ahtaammassa. Kasvoista kasvoihin kaikkeen\nsiihen, mitä taas oli näkemässä, ja mikä ikäänkuin putosi kaikkiin\naisteihin, joilla tajuta jaksoi, oli tämä vaivainen ryhmä aluksi\njäänyt ikäänkuin tunnoilta oheen. Nyt kun viimeinkin huomasi ja\nsilmiinsä nieli piskuisen parven mielettömän aluksen viimeisellä\nnipukalla, särki ihmistietoa ensimmäisenä niin tavaton parkuuden\ntunto, että melkein menehtyi jäsenissään. Seuraavana tuntona oli\njärjetön tahto rientää joukkoon, likistyä yhteen, limittyä sinne,\nmissä vielä elettiin sekä kätkeä itsensä kaikelta. Pelko, niin\nperinjuurinen ja alkuvoimainen, että kaikki järki katosi, hyyti\nsilmänräpäykseltä jokaisen jäsenen, minkä omaksensa tunsi. Elämäämme\nvapisevia eläimiä, parempiako olimme kukaan, kun luonto oli ottanut\nvallan, ja ihmishitu oli yhtä vahva kuin karsi, juuriltaan nyhdetty,\ntuulen kiepoissa? Melkein tiedottomana siitä, mitä tein, olin minäkin\nlähimpäin vaistojeni ajamana loikannut pari hyppäystäni ja likistynyt\nruumiineni siihen lyytyyn, jossa yhteisesti vapisimme kauhun\nlyömää osaamme. Oli todella kammottava oma voimattomuutemme siinä\nsuunnattomuudessa, mikä aistittavaksemme tunki. Syvyyttä syöverinä\nsilmiemme edessä tunnon tajuamattomiin, vesien seinää paljoutten\npatoumana katseen kiivettävänä näkemisen putoamiin, taivaskin yllämme\nkorkeuttensa kuiluissa kauhumme kadottumiin pakeneva, me itse\naluksemme lastulla itsemme suistuissa elämän viskeinä. Oli ihmettä jo\npelkästään sekin, että enää pysyimme tässä, olimme ihmisiä ja Swallow\nBirdin kannella ja pidimme toisistamme kiinni, emmekä jättäneet,\nhellittäneet kaikesta, toisistamme niinkuin itsestämmekin, ja menneet\nmenoon niinkuin kaikki oli menossa, Swallow Bird, meri, koko maailman\nkuilu. Lamaus tai lumous tai tuntojen hämäännys oli todella niin\ntavaton, että nyt kun kylmiltäni kirjoitan tätä paperille ja koetan\npöytäni ääressä jäljestäpäin sanoin kuvata sitä mielen jähmettä, mitä\nelin tai elimme, ennenkuin herpa taas laukesi ja ajatuskyky palasi\nsijoilleen, niin ihmettelen suuresti, ettemme koko joukko, niin monta\nkuin meitä enää oli jäljellä Swallow Birdin kannella, yhtenä miehenä\nja hetken sekauksessa lähteneet liikkeelle ja menneet laidan ylitse.\nEttei täten kuitenkaan tapahtunut, ja Swallow Bird jäänyt yksin, on\nkokonaan Cartwrightin ja hänen kestävän päänsä ansio.\n\nKesken kaikkea nimittäin ja kun me jokainen olimme jollakin\nluonnottomalla tavalla ikäänkuin irti itsestämme tai seikallisemmin\nsanoen ikäänkuin itsemme vieressä itsemme sivulla, kuuluu joukosta\nCartwrightin ääni, niinkuin tavallisestikin kärähtelevänä, mutta\ntällä erällä vielä tavallista ruosteisempana, ikäänkuin olisi hänen\nollut työlästä päästä äänen alkuun. \"Hernerokka pitäisi olla valmiina\njo kanssissa: mennään aterialle!\" sanoi hän vain. Eiväthän sanat\nmerkilliset olleet, mutta merkillisiltä ne kuuluivat ja merkillisesti\nne koskivat korvaan, kun ensin selitti ne itselleen. Ikäänkuin\njostain kummallisesta lovesta, jonka vetäviin pohjattomuuksiin\ntietämättään oli ollut painumassa, ne yht'äkkisellä tavalla\nkiskaisivat mielen, ravistivat hereille, niin että taas tunsi hetken\nja itsensä ja seisoi tajuissansa ja jaloillansa Swallow Birdin\nkannella. Nälkänsäkin huomasi ja tunsi ja vaistomaisesti lähti kohta\nkävelemään. Jokapäiväinen sana tämä nimittäin oli ollut Cartwrightin\nhuulilta Swallow Birdin kannella siitä asti kun kaikki muu järjestys\noli muuttunut laivassa, tarkalleen aikanansa hän oli muistuttanut\naterian ajasta, ja silloin oli kohta toteltu ja menty syömään. Tällä\nkerralla oli vain merkillistä se, että Cartwright nytkin siis oli\njaksanut sanoa määräyksensä, vaikka olo ja aika muuten oli ollut\nkatoamassa meiltä kaikilta muilta.\n\nJoukkona liikahdimmekin nyt siis ja lähdimme kävelemään keulakanssia\nkohden kaikki, mitä meitä enää oli jäljellä Swallow Birdissä -- nyt\nvasta huomasin nimittäin laskea senkin, että paitsi meitä kolmea\nkajuutassa ja Higginsiä, mukana enää oli vain kolme muuta, ja senkin\nlaskemisen suoritti vain kuin ohimennen ja sillä tapaa todeten,\nettä ovat siis hävinneet laidan yli samalla tapaa kuin edellisenä\nyönä kaksi ensimmäistä ja heikoimpaa päältään. Taisin kävellessämme\najatella sitäkin, että oikeastaan astelimme siten erillämme\ntoisistamme, kuin olisi lasikehä jokaisen meidän välillämme,\nemmekä tositeossa enää tietäisi toisistamme paljoa mitään muuta\nkuin että jokainen liikuimme. Astelemistammekin ihmettelin, sillä\nse oli erikoista. Kukaan ei enää nostanut jalkaansa ja siirtänyt\nsitä eteenpäin tavallisella tavalla ja luonnollisesti. Esimerkiksi\nCartwright raskaissa saappaissaan kiskoi kuin voimalla anturansa irti\nkannesta ja nakkasi askeleensa korkealta eteenpäin niin pitkälle kuin\nsääri ulotti, kun taas Ethel keveästi ja ikäänkuin salaa hiihtämällä\nlivahdutti jalkaa kantta myöten eteenpäin. Omasta astumisestani\nymmärsin syynkin tähän omituiseen kävelemiseen. Swallow Birdin\npyörtömeno piuvaavassa kehässään oli nyt niin kova ja limitti meitä\nniin lujalla keskipakoisella paineella kanteen, että tavallinen\nastuminen oli mahdotonta ja että kunkin oli keinoteltava itsensä\nomalla tavallaan eteenpäin.\n\nTämä päivittäinen matka peräkannelta aterialle keulakanssiin oli,\nvaikka en muun lähemmän ja pakottavamman kertomisen vuoksi ole\ntähän asti siitä mitään maininnut, kuulunut järjestykseen siitä\npäivästä asti -- joka päivä kyllä, vaikka se ajassa tuntui olevan\nkaukaisissa etäisyyksissä, ei kuitenkaan ollut pitemmällä meistä\nkuin toissapäivänä -- jolloin Swallow Bird oli napanieluihin\njoutunut ja Cartwright huomannut, että kokkimme oli vaikeata, ja\nmuuttuneissa olosuhteissa, jolloin ei mitään vahtivuoroja enää ollut,\ntarpeetontakin järjestää eri ateriatilaisuuksia peräkajuuttaväelle ja\nkanssimiehistölle. Aterioimme siis yhdessä nyt, vaikka vain kerran\npäivässä, koska kokilla askareiden vaikeutumisen vuoksi oli tästä\nainoasta ateriastakin huolta tarpeeksi, ja tälle ateriamatkalle oli\nCartwright meidät nyt pannut liikkeelle.\n\nKokkimme oli erikoinen mies, joka koko matkan aikana ja myöskään\nviimeisinä parina päivänä ei ollut jakanut huomiotansa mihinkään\nmuuhun, kuin että ateriat olivat aikanansa valmiit ja keittokapiisi\nruokottu. Ateriaamme nähden aivan turvallisina keinottelimme nytkin\nsiis siten kuin kukin parhaiten taisimme kanssin ovea kohden, joka\noli avoimena ja josta todella lemahteli ilmaan kypsän hernerokan\nhaju. Huomiotani kiinnitti kyllä yksinäinen puukenkä kannella\nalapartaan juurella, mutta en sen johdosta enempiä ajatellut,\nvaan kamppailin minäkin muitten mukana ja tavalla, minkä vuoroin\njalkaani eteenpäin nakkaamalla, vuoroin tasavisusti anturaa kantta\nmyöten hivutellen eteenpäin pääsin, kanssin ovea kohden. Seitsemän\nrokkakupposta -- Jim, se oli kokin nimi, oli siis näyttänyt\ntietäneen, montako meitä vielä oli jäljellä -- seitsemän, vielä\nhöyryävää rokkakupposta oli järjestetty riviin kapiisin avatun\nseinäluukun kannelle, kunkin kupposen vieressä leivänpalanen ja\nlusikka, mutta kapiisin puolelta ei kuulunut mitään liikettä ja kun\nkurkisti luukusta, oli kapiisi tyhjä. Jim on kai hakemassa vettä,\najattelimme, sekä otimme kukin rokka-astiamme laudalta ja aloimme\naterioida. Jimiä ei kuitenkaan alkanut kuulua, ja Higgins, joka\njo oli tyhjentänyt kupposensa ja halusi lisään, alkoi lusikalla\nkalistella astiansa syrjään. \"Missäs kokki on juoksemassa, kun ei\nole kapiisissa aterian aikana ja ruokaa antamassa!\" virkahtikin hän\nmelkein kärsimättömästi ja nuristen. Cartwright oli kuitenkin jo\nkappaleen aikaa käsitellyt lusikkaansa melko hitaasti ja huomattavin\nväliajoin sekä tuontuostakin vilkaissut avoimesta kanssin ovesta ulos\nkannelle. \"Mitäs se oikeastaan merkitsi, Jimin yksinäinen puukenkä\nkannella?\" sanoikin hän ja laski puoliksi tyhjennetyn rokkakupposen\nkädestään kapiisin luukulle: hänkin oli siis huomannut puukengän\nlaitapartaan juurella. Cartwright olikin jo ulkona kanssista ja\ntähysteli kannella eri tahoille, katosipa hän näkyvistäkin ja\nkävi kait kanssin takanakin tarkastamassa keulapiikin puolustaa\nlaivaa. Kun hän palasi, oli hän entistä vakavampi kasvoiltaan ja\nselitti, että pytsytelineeltäkin puuttui yksi pytsy, käväisipä\nhän laitapartaankin ääressä sillä kohdalla, jolla puukenkä seisoi\nkannella, ja kurkisti siellä laidan taakse Swallow Birdin sekä\nkeula että peräsuuntaan. Me muutkin olimme jo ulkona kanssista\nja aloimme ymmärtää, että Jimiä taisi olla turhaa odottaa enää.\nEmme sentään kukaan muu kuin Cartwright menneet laidan ääreen\nkatsomaan, sillä luonto kielsi menemästä kurkistelemaan sinne,\njossa tiesi näkevänsä pelkkää tuihivaa syvyyttä. Cartwright oli\nnostanut puukengänkin paikaltaan ja palasi se kädessään joukkoomme.\n\"Jim ei ole omaehtoisesti ja jalat edellä hypännyt laidan taakse,\nsillä silloin olisivat joko molemmat puukengät riisutut jaloista ja\njätetyt kannelle, tai molemmat Jimin mukana, vaan hän on suistunut\npäistikkaa pytsyn mukana mereen: käynyt noutamassa astiain pesuvettä\nja viskannut epähuomiossa pytsyn Swallow Birdin vastasuuntaan eikä\nkarkusuuntaan ja silloin on virta pytsyn mukana siepannut Jiminkin,\nja toinen puukenkä varissut jalasta!\"\n\nPalasimme kyllä vähitellen kanssiin takaisin, mutta ruoka ei enää\nmaistunut kenellekään, ei edes Higgins käynyt kapiisissa täyttämässä\nastiaansa uudelleen, vaikka oli napissut nälkiänsä ja Cartwrightin\nkupponen jäi puolityhjennettynä luukun kannelle sellaisena kuin\nhän sen oli sille laskenut ennen menoansa ulos. Olimmehan jo tosin\ntottuneet siihen, että joku joukostamme aina hävisi, eikä tunto\nsiihen paljoa sanonut, koska tiesimme, että kysymys oli vain\nvuorosta. Tällä erällä oli kuitenkin laita hiukka toinen. Ensinnäkin\nolimme juuri lusikoineet suihimme ruokaa, joka lämpimänä oli ollut\nmeitä odottamassa, vaikka se, joka ruuan oli meille keittänyt\nja kupposiimme valmiiksi kauhannut, jo oli poissa joukostamme.\nSitäpaitsi hipaisi tietoa sekin ajatus, että ainoa, jolla enää oli\njotakin tehtävää omilla menoillaan olevassa aluksessa, oli kokki,\njoka valmisti meille muille ruuan niin kauan kuin sitä tarvitsimme,\nja kukas nyt oli mies siihen toimeen. Erikseen oli vielä se seikka,\nettä Jim elonpäivinään oli ollut todellinen kokin malli, joka ei\nkoskaan sekautunut laivassa muihin kuin kapiisin asioihin, ja\njoka nytkin viimeisenä toimenaan ja ennen menoaan oli järjestänyt\nateriamme lämpimänä eteemme ja niin täsmälleen, että nurinan sijaa ei\nvoinut olla kenelläkään. Cartwright sanoikin, että niin kauan kuin\nhän oli ollut laivurina, oli Jim ollut hänen kokkinaan, ja ateria\nollut valmiina joka vahtiin. Cartwrightin tämä sana järähti niin\njuhlallisesti, että me muutkin otimme lakit hetkeksi käteemme ja\npaljastimme päämme.\n\nEi meillä kiirettä ollut minnekään, sillä tiesimme, että Swallow\nBird kyllä itse hoiti menoansa, ja niinpä jäimme kanssin lavitsoille\nistumaan kukin ajatuksiimme. Minä ajattelin, ja ehkä muutkin,\nedelleen Jimiä, ja tuli mieleeni, että hän oli yhtä yksinäinen mies\nkuin minäkin, ja että maissa ei kukaan jäänyt häntä suremaan muuta\nkuin mitä me nyt häntä kokkina surimme. Kukas nyt hänen sijastaan\nastiatkin viruttaa ja pesee puhtaiksi? ajattelin ohimennen ja\nihmettelin, kuinka lyhyt jälki ihmisen olemisella kuitenkin on,\nvaikka tehtävänsä täyttääkin eläissään niin todesti, ettei sijaa\nkäsittäisi korvattavaksi. Umpeen juoksee Swallow Birdinkin takana\nvanavesi kohta, vaikka kuinkakin kiihtää menoa nyt! ajattelin.\n\nEthel nämä mielentuomat keskeytti. Hän oli mennyt kapiisin puolelle,\nkorjannut astiat luukkukannelta pesupaljuun ja käynyt hakemassa\npytsyn telineeltään sekä solminut köyden pultaanipytsyn sankaan.\nEnnen kuin kukaan huomasi kieltää, Cartwrightkaan, oli poika\nlaivan reunapartaan vieressä, napannut taitavasti Swallow Birdin\nmenosuunnassa pytsyn mereen ja noutanut äkkivetäisyllä pytsyn\ntakaisin puolilleen täynnä vettä.\n\n\"Sepäs taitavasti kävi!\" pääsi Higginsiltä, joka lähimpänä ovea oli\nollut juoksemaisillaan estämään poikaa, ja jo oli liikkeessäkin,\nmutta jäänyt paikalleen, koska ymmärsi, että enää olisi voinut\nainoastaan häiritä poikaa ja kukaties hämmentää juuri tärkimmässä\ntingassa siten, että Ethelkin pytsyineen, ja suin päin kuten\nJimkin olisi tempaistu laidan yli ja suistunut mereen. Minäkin\nhuoahdin helpotuksesta, ja Cartwrightillä, järeällä miehellä,\njoka ei koskaan ilmaissut liikutustaan, vavahti selvästi kämmen\npolvella, jolla hän sitä piti. \"He!\" pääsi häneltä vain sana ja\nhän alkoi pyyhkiä nahkahousujensa pintaa polvilta peitelläkseen\nkämmenensä juurikäistä liikahdusta, jonka hän itsekin kait oli\nhuomannut. Leukakin laivurilla hetkeksi ikäänkuin petti ja pehmeni\nsaranoillaan, ja silmiin lensi värinä, joka ei sentään mitään veden\nkarpaloa pusertanut lautojen rakoon. \"Poika saa ruveta kokiksi Jimin\njälkeen!\" sanoi hän, vaikka ääni vähän järähteli, ja tarkoitti\nEtheliänsä, joka jo vesipytsy kädessä oli palaamassa kapiisiin.\nHuomasin vissistä lomahduksesta Cartwrightin hartiapäissä, ettei\ntapaus kuitenkaan suinkaan ollut ollut mikään pieni hänelle, ja\nettä häneltä, paitsi sitä, että poika selvitti tämän asian, oli\npudonnut hartioilta joku toinenkin taakka, joka jo varhemmin oli\nrasittanut häntä. Ja ajatellen asiaa, ymmärsin minäkin, että\nEthelille oli onneksi, että hänellä nyt oli toimittamista käsien\ntäydeltä siten, ettei hänellä enää ollut aikaa ja tilaa mihinkään\nsemmoisiin mielen tuijottelemisiin, joihin hän ijässään vielä oli\nliian hento, jos ihminen koskaankaan on tarpeeksi vahva niihin.\nKapiisin puolella kalisivatkin astiat nyt yhtä rivakasti kuin koskaan\nJimin aikoina, ja meillä muillakin oli ikäänkuin huolettomampi olo\nsitä kuunnellessa. Varsinkin Cartwright oli ilmeisesti ikäänkuin\npahoista pinteistä päästetty, sytyttipä hän pitkistä ajoista taas\nkerta piippunsakin, eikä pitänyt mitään kiirettä peräpakalle\npalaamisellakaan, jossa, kun asian perimmilleen ajatteli, meillä\nnykyoloissa ei kellään ollut mitään tekemistäkään. Oli sitäpaitsi\nkanssissa, jossa ei nähnyt ympärilleen paljoakaan enempää kuin\nmitä kanssin avoimesta ovesta laivan kannesta ja reunapartaista\noli edessä, tavallaan levollisempaakin, ajatuksetkin jäivät hetken\nlomissa vain kuuntelemaan Ethelin toimekasta häärinää kapiisin\npuolella, eivätkä lähteneet turhille retkille minnekään, jossa ei\nkuitenkaan mikään auttanut. Ihminen on sentään mukautuva olento, jota\nauttaa pahimmassakin, ellei muu, niin se, että väsyy olemasta tilansa\nhuipuilla.\n\nVasta kun kapiisissa alkoi olla hiljaista ja Ethel enää vain nosti\npuhdistetun kattilan kylmenneelle kamiinalle sekä kuului pyyhkivän\nkäsiänsä kuiviksi, virkosimme merkillisestä levostamme, ja Cartwright\nkoputti piippunsa tuhat korkoansa vastaan kanssin lattialle, Ethelkin\nilmestyi hieman nokisena kasvoiltaan kanssin ovelle. \"Mitäs tässä\nmuutakaan tekemistä on, mennään nukkumaan nyt, niin huomenna nähdään,\nmissä olemme!\" virkahti Cartwright, sekä nousi lavitsalta ja lähti\nliikkeelle. Minäkin nousin ja jätimme kanssimiehet kanssiin, sekä\nlähdimme kolmisin, Cartwright, minä ja Ethel peräpakalle päin.\nCartwright ei enää taluttanut Etheliä ranteimesta, vaan vapaasti\nkuljimme kaikki kolme nyt peräkanaa saman matkan ja yhtä estetyllä\ntavalla kannen mitan peräpakalle kuin olimme sieltä tulleetkin. Meri\nympärillä ei myöskään ollut muuttanut muotoa, vain vähän jyrkemmin\nkaartein ehkä ja melkein tasakallellaan kiersi Swallow Bird kehäänsä,\nsuisti kuin sukkulan syöstävä ympyräänsä, ja auringon valorengas\nylhäällä suppilon reunapartailla vilahti milloin vasemmalta\nmilloin oikealta puoleltamme. Niin kierrämme kuin vangittu orava\npyöräkehrässään! ajattelin ohimennen kylmän ja ikäänkuin itseni\nulkopuolella tapahtuvan ajatuksen, ajatuksen, josta huomasin, ettei\nse minua kammottanutkaan enää. Peräpakalla emme enää katsoneet mitään\nympärillämme, vaan painuimme kohta kajuuttaan, vain Cartwright\nkopahutti ikäänkuin vanhasta tottumuksesta ohimennessä kompassikoppaa\nkylkeen: neula osoitti hievahtamatta hiuksen hienon vajaasti suoraan\nitään. Kajuutassa lepatteli almanakka edelleen avoimena lehtineen\npöydällä, mutta sen lehdet olivat nyt vielä villimmässä elossa kuin\neilen. Emme enää siihen oikein kiinnittäneet huomiotakaan: mitäs\npaperista, antoi sen leuhkia, koska se oli vedossa! Minä vain vedin\nuuden piiruni pöydän kanteen ja Cartwright veti kellonsa, joka nyt\nlepäsi melkein vaakasuorasti vinoon seinässä, ja sen jälkeen menimme\nkaikki kolme koijuihimme, Cartwright kuitenkin vasta sen jälkeen, kun\nEthel oli sulkenut oven takanaan. Koijussa oli taaskin merkillistä,\nniinkuin koko liikkuminenkin itsessään oli merkillistä koijussa,\njossa kaikki lepäsi jotenkin tasavaa'assa kallellaan, oli merkillistä\nasettua pitkäkseen sänkyyn, jonka reunapuu selvästi ja tavallisten\npainosuhteiden mukaan oli suoraan minusta alaskäsin ja jonka kehissä\nkuitenkin varmasti ja taattuna pysyi.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun seuraavana aamuna hyvän ja ihmeellistä kyllä virkistävän unen\njälkeen ja ensin kirjoitettuani paperille eilispäivän tapaukset,\ntaaskin palasin kannelle, ei siellä enää ollut tapahtunut niin\nolennaisia muutoksia eiliseltä kuin edellisinä päivinä. Ilma oli\nkyllä kelmeämmästi viheriä kuin eilen ja sellainen, ettei mitään\nvarjoja syntynyt missään, oli se myöskin ikäänkuin valottomampi,\nvaikka kaiken kyllä selvästi näki. Olimme nyt jo niin syvällä\njuolussa, ettei taivaasta näkynyt kuin kapea kehän reikä yllämme, ne\nsuppilon reunatkin, joista vielä eilen näki jotain viiruja, joille\naurinko vuoroin miltäkin puolelta valoi epäluonnollisesti huikaisevaa\nhohdetta, olivat nyt kadonneet sen kurun reunan syrjien taakse,\njonka seinämillä Swallow Bird kiersi noiduttua kehäänsä. Sanon\nseinämillä, sillä niin pystysuorasti putosivat nyt suppilokuilun\nparrasäyräät ympärillämme alaskäsin tietymättömiin syvyyksiin, että\nparhaimman kuvan niistä antaa, sanomalla niitä seiniksi. Vihaisesti\nviheriöitä nämä seinät olivat ja vesimassojen kierto niin väkevää,\nettä pisaran sirpalettakaan eivät ne itsestään hellittäneet, vaan\nkiitivät kuin silattuna pintana ylt'ympäri sellaisella nopeudella,\nettä ellei Swallow Birdin menosta olisi vauhdin huimuutta huomannut,\nolisi saattanut kuvitella, että kaikki ympärillämme oli padottu\nliikkumattomaksi. Swallow Birdin meno oli nyt nimittäin jo\nsellaista, että melkein luuli silmiensä kehäämiltä ja aistiensa\nharhalta näkevänsä aluksen ylösalaisin mastontopit suoraan meitä\nkohden tähdättyinä vielä vastapäisellä suppilon seinämällä, kun me\ntosiasiassa kuitenkin jo kiidimme omalla puolellamme samaa suppiloa.\nIlmeisesti emme enää sanottavasti alentuneet kierros kierrokselta,\nvaan pysyimme melkein tasapinnoissa, ainakaan ei suistu yllämme\ntuntunut nähtävällä tavalla kasvavan korkeuteen käsin. Vesimäärien\nrengasteleva kierto oli huimistuessaan kaiketi myöskin siinä määrin\ntiivistynyt ja pakkautunut piukemmaksi, että pudotus alaskäsin jo\noli niin hieno, että aistien taju ei enää voinut sitä tarkata,\nvarsinkaan, koska ei mitään sellaista kiinnettä ollut, jonka\nperusteella olisi saattanut vertailemalla määritellä mahdollisen\nalenemisemme kierretasoissa. Mitään hienointakaan limiä ei nimittäin\nenää erottanut pyörteessä, vaan oli juolu kauttaaltaan yhtä ainoata\nvuolun kiertoa, pelkkää viheriätä nielua.\n\nPelkäsikö ihminen tällaisissa, ihmiselle sentään peräti oudoissa\nolosuhteissa? Sitä en osaa sanoa, aistit olivat vain jollakin tapaa\nikäänkuin tyrmistyneet tajutakseen juuri muuta kuin tapahtumisen,\nja tapahtumisenkin vain ulkopuolisena tapahtumisena, joka ei\nperimmältään ikäänkuin ulottunut omaan itseen asti. Käyttäisinkö\nvertausta? Kun on istunut pitemmän ajan epämukavasti ja siten, että\njalka on puuntunut, niin, ennenkuin taas veret ja tunnot pääsevät\nluonnollisella tavallaan toimimaan jäsenissä, saattaa joksikin aikaa\ntuntea jalkansa ikäänkuin vieraaksi kappaleeksi ruumiissaan, joka\nei omaan itseen kuulu. Minä luulen, että tuntojen suhde koko omaan\nitseen puuntui juuri tällä tavalla meissä: näki kyllä ja huomasi,\nmutta kaikki mikä tapahtui, tapahtui kuin sivulliselle. Oli nostettu\nitsestään, niinkuin ovi, joka on nostettu saranoiltaan: saranoiltaan\nnostettunaankin ovi vielä kyllä on edelleen ovi, mutta ei se ovena\ntoimi. Sitäpaitsi taitaa olla laita siten, että ihmisen aisteilla on\nvissi mittansa, vissi astiamittansa, jonka rajoihin ne täyttyvät,\nmutta kun tämä mitta on ylitetty, niin juoksee ylimäärä partaitten\nylitse ilman, että ihmisaistit enempää kuin muukaan astia enää\nomistaa tätä ylimäärää omakseen. Joka tapauksessa en osaa sanoa,\noliko mielessä oheellisena pelkoakin, kun täten, lienen sen jo\naiemminkin sanonut, aisteiltaan jollain tapaa lasittuneena tarkkaili\nympärillään sitä, jonka käsissä tiesi elämänsä olevan ilman, että\nitse sille mahtoi mitään. Mahdollisesti on sitenkin, että ihminen\non sillä tapaa elämästään kiinnipitävä luontokappale, että hän\nvaarassakin, ja varmimmassakin vaarassa, kun vaara kuitenkaan ei ole\naivan tämän täpärän asia, tarrautuu täysine oloineen edes siihen\nhetkeen, joka hänellä vielä on läsnä, tapahtukoon sitte seuraavana\nmitä hyvänsä.\n\nAinakin olin tällä hetkellä huomioineni tavattoman vireä,\nluonnottoman vireä, sanoisi ehkä joku, ja vaikka olisi ollut\ntäyttä ajateltavaa omasta lähimmästä olostamme, hahmottui minulle\nnyt kuitenkin perki eläväksi ja selväksi sen pyörremuodostuman\nluonnollinen rakenne, jonka nieluissa olimme. Aivan seikallisesti\nymmärsin nyt, että tämä maapallon napapyörre, jonka valtoihin olimme\njoutuneet, oli suiltaan tavaton valtameren malja, ääriltään aluksi\nainoastaan pintakerroksiltaan liikkeessä, ja niin miedossa, hitaassa\nmenossa, että nähtävästi olimme jo kauan aiemmin kulkeneet sen\naluepiireissä ja tietämättämme halkoneet sen virtailua ennenkuin\nveto saavutti sen syvyyden ja imupaineen, että se alkoi viedä\nSwallow Birdiä mukanaan ja suuntaansa. Muistinkin nyt, että jo\npaljoa varhemmin kuin olimme alkaneet huomata lintujen tulevan\nlevottomiksi raakapuillamme ja vähitellen jättävän rikimme ja viimein\nkoko joukkona poistuvan Swallow Birdistä, että jo tuntikausia\naikaisemmin jokunen lintu siellä täällä oli odottamatta jättänyt\nistumasijansa ja lähtenyt yksinäiselle ja eräiselle lennolle etelää\nkohden. Käsitinkin nyt, että nämä siis olivat olleet valppaimpia ja\nkokeneimpia eläimiä, jotka vaara-alueille tultaessa olivat kohta\nymmärtäneet jättää aluksen, ja että jos me olisimme olleet yhtä\ntarkat ja valppaat huomioissamme, me siinä vaiheessa vielä olisimme\nkyllä saattaneet pelastaakin itsemme, koska Swallow Bird silloin\nvielä totteli ruoriansa. Ääretön valtameren malja, sanoin. Sen olimme\nhuomanneet vasta, kun jo olimme sen parraspyörteissä. Nyt vieläkin\nlamasi aistimiani muisto tämän ensimmäisen näkymme valtavuudesta,\ntai oikeastaan oli tämän näyn valtavuus sen täydessä lamaavassa\nsuuruudessa selvänä minulle vasta nyt, kun olin perillä sen\npyörremaljan koko laadusta, joka silloin avautui eteemme. Valtameri\nkupuamassa itseänsä maljaksi! Lepposana näköjään, laveana vielä,\ntaivaanrannan laajuuksilta kourua kooten ja tyynein kaitein vyörtöä\nnavaten oli edessämme liikkumassa merien kaikkeus. Laitaa ymmärsi\ntarvittavan, kun meri muovasi astian, jossa itse pyörähdellä, ja\nlaitaa näimme ympärillämme niin lavealle, kuin silmä todeksi jaksoi\nkäsittää. Tai jaksoimmeko käsittää? Pyörrettä näimme virvillään,\nmutta mikä vasta oli äyrästä kuroillaan, sen uskoimme jo kurimusten\nkuiluiksi, vyörtöä näimme uomillaan, mutta mikä vasta oli tasankoa\nluisuillaan, sen luulimme jo nielujen kidoiksi. Kivettyneet olisivat\naistimme, jos jo alussa olisimme tajunneet täyden. Nyt vasta aloin\nkäsittää niiden laitojen komeuden, jotka meri silloin oli navannut\nnähtäviksemme, ja ymmärsin, että suurinta silmämme olivat elämässä\nolleet näkemässä, kun maapallo kierroillaan avaruuksien kehissä\npatoi vesien paljoudet napansa viuhuun ja silmiemme edessä muovasi\nastiata, jonka reunojen oli kaarruttava nielemään kaikkeuksien\nvinhaa. Käsitinkin nyt, että loivien piti pyörremaljan laitojen\nolla, ja maapallon valtaisuuden vertaiset, jotta syvyydet verkalleen\nlähtisivät liikkeelle, valtaavampi saisi valtoihinsa valtaavat ja\nmaapallo kierroillaan tempaisi meretkin sisuksissaan huimuunsa.\nKäsitin senkin, että tuhat vertaisen täytyi voimapatouman olla\nkerrottuna ja ahdettuna maapallon kehiltä sen suppilon kuiruksi,\njonka seiniä Swallow Bird, ja me sen mukana, nyt mielettömänä\nviuhki. Kuinka syville tämä kuiru kairautui, sitä en tiennyt, enkä\nhalunnut tietääkään, ajatukseni kieltäytyi, suorastaan epäytyi\nsitä ajattelemastakaan, mutta ymmärsin sen koko luonnon ja laadun,\nja tunnustin tahtomattani ilmiön yhtä mahtavaksi ja ihmistajut\nylittäväksi, kuin miksi tietoineni jo tiesin napamaljan suun\nensimmäiset levittyvät kaartumiset.\n\nVaihtelevassa elämässäni olen monesti joutunut kokemaan ja\najattelemaan ihmisolemisen tavatonta turhuutta ja voimattomuutta,\nmutta koskaan en ole tätä tietoani elävämmin elänyt kuin nyt\nihmishiukkasena napamaljan syvyyksiä Swallow Birdin mukana\nsuistuessani, ja mitatessani niitä voimia, joiden viskaamilla ihminen\non elämässä sieluineen ja ruumiineen, olemmeko sitte navan kuiluissa,\nvai luulotellussa turvassammeko vuoteessamme kotimme seinien\nsisäpuolella. Ainahan vain vinhimme maapallomme myötä tuntemattomiin\nhetkiin.\n\n\n\n\nXII\n\n\nEn ole enää moneen päivään kirjoittanut muistoon päivän elämyksiäni.\nMitä kirjoittamista olisi ainaisesta samallaisesta, olkoon se\nkuinka erikoista hyvänsä, niinkuin meidän matkamme kieltämättä\nkyllä oli. Swallow Bird vajosi päivä päivältä alemmas kierroillaan,\nCartwright veti ilta illalta kelloaan, minä yhtä säntilleen piirtoni\npöytään. Käytän sanoja päivä päivältä, ilta illalta. Mutta mitä\nnämä muuta ovat kuin sanoja? Piirron uurtoko pöydän kanteen ja\nkellon pikku viisarin kulkeminen kahdesti ratansa taulun kehällä,\nnekö säätäisivät ajan kulumisen? Hymähdin minä joka kerta, kun\nminä piirtoni uursin, hymähdin harmaammin jokaiselta uudelta\nkerralta, mutta suoritin tekoni kuitenkin joka kerta ennen maata\nmenoa uudestaan. Ja huomasin, ettei Cartwrightkään enää suorittanut\nkellon vetoaan sillä samalla elämän ja kuoleman hartaudella kuin\nensimmäisinä kertoina, vaan enää vain jonkimmoisena -- ulkopuolisena\naskareena, johon nyt kerta oli tottunut, ja jonka suorittamisen\nsuorittamatta jättäminen olisi turhasti jäänyt kiusaamaan mieltä\nja ollut kuin jonkin semmoisen asianhaaran tunnustamista, jonka\ntunnustamisen kuitenkin mieluummin lykkäsi luotaan, tai ainakin\ntuonnemmaksi, ainakin siltä kerralta vielä, jolta kelloansa juuri\nveti. Oikeastaan alkoi tuntoineen upota samalla tapaa aikaan, kuin\nSwallow Birdin mukana olimme katoamassa tiloihinkin ja menettämässä\nkäsityksen siitä, että muuta enää oli olemassakaan kuin kiertojen\nloputtomuus. Olimme joutuneet ulkopuolelle, suistetut ulkopuolelle,\ntai miksei yhtä hyvin vajonneet sisäpuolelle, uponneet sisiin\nkaiken sen, jota kutsutaan tilaksi tai ajaksi, ja olivat aika ja\ntila meille nyt jotakin olematonta olevaista, jonka mitat olimme\nmenettämäisillämme, mutta jossa kuitenkin elimme. Almanakkammekin\noli meiltä mennyt, ensin se muutaman päivän oli huidellut lehtiään\nedestakaisin pöydällämme ilman, että oikein enää ilkesi silmää\nlainata sen lepatuksille -- Cartwright oli kärsimättömänä kerta jo\naikonut repiä sen palasiksikin, ettei se olisi kiusaamassa silmää\nja ajatuksia, mutta minä olin kieltänyt: paperia se vaan on ja veto\nlaki-ikkunasta mellastelee lehdillä, olin selittänyt -- mutta eräänä\nkertana se sitte, kun taas tuntikausia sanaa vaihtamatta, kuten\nnyttemmin jo tavallista, olimme istuneet vastapäätä puolillamme\npöytää ja tuijotelleet pöydän pintaan, oli ensin noussut koholleen\nilmaan, kierahdellut siinä kerran pari, kunnes veto nielasi sen\nsilmiemme edessä ylös laki-ikkunan kautta ilmoihin, jonne se hävisi,\niltikseen vielä mennessään rieputellen lehtiään ja kieppuen yliympäri\nkuin hullu. Oli kait se ylöskäsinen ilmavirta, josta olen kertonut,\nja jonka olimme huomanneet vallitsevan sen suppilon keskusosissa,\njonka seinillä Swallow Bird suoritti matkaansa, viskannut tavallista\nväkevämmän liepeen itsestään kajuuttaamme ja vienyt almanakan\nedestämme pöydältä. Vaikka tapaus siis oli hyvin luonnollisesti\nselitettävissä, karmasi huomio kuitenkin kumpaakin meitä selkäytimiä\nmyöten ja Cartwrightiltä pääsikin taikamielinen sana. \"Noinkos\nmeiltä nyt vuosia kieputetaan, että almanakkakaan ei enää kerkiä\nkuukausiansa laskemaan, vaan viskelee kuperkeikat ilmassa täydeltä\nlehtiensä tusinalta!\" sanoi hän ja oli niin totinen, että minuakin\njäädytti. Ilmanvedon pyräystähän tämä vain oli, mutta semmoisen\ntunnon tapaus mieleen jätti, ikäänkuin olisivat aika ja vuodet nyt\nlopullisesti ja toden teolta ratkaisseet päätöksensä ja menneet\nohitsemme sekä jättäneet meidät siihen, missä olimme.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nSamaa menoa nyt siis meillä oli päivien tai päivättömyyksien kulku.\nSanon tällä tapaa, koska välistä alkoi tunkea mieleen sekin epäilys,\ntarvitsiko piirujen luvun, joita joka päivä uursin pöydän kanteen,\nja joiden luku jo läheni kolmattakymmentä, tarvitsiko tämän luvun,\nvaikka jokaiselta makuulle menoltamme sen säännöllisesti vedin, ja\nkello seinällä niinikään todisti samalla aikaa vuorokauden ajan\ntaas kuluneeksi umpeen, tarvitsiko tämän kaiken silti merkitä, että\nelimme heinäkuun loppupuolta kohden, eikä yhtä hyvin vain sitä,\nettä kello vain oli nakutellut ja minä piirrellyt ja aika juossut\najattomiansa sillä aikaa ilman mitään päiväystä. Päivät siis, tai\npäivättömyydet, kuten sanoin, kuluivat samaa menoansa. Se muutos vain\noli tapahtunut, että Cartwright, joka tähän asti aina oli päiväkaudet\nlaivurin tottumuksiltaan oleskellut peräpakalla, jossa hänellä kyllä\nnykyään ei ollut muuta toimitettavaa, kuin tarkoituksettomasti\ntuontuostakin napautella kompassikoppaa kylkeen, ikäänkuin\ntarkistaakseen, että se toimi rehellisesti alinomaista itäänsä\ntai lähes itäänsä osoitellessaan, että Cartwright nyt, kun Ethel\noli siirtynyt häärimään kapiisissa ja hoitelemaan kokin tehtäviä,\noli hänkin muuttanut päiväolonsa päästään lähes yhtämittaiseksi\nmaleksimiseksi kanssissa, jonne kuului askareen hälinä kapiisista\nja astioiden kalina. Tästä oli seurauksena, ettemme enää muutkaan\npaljon viihtyneet peräkannella, vaan istuimme muutkin enimmät aikamme\nkanssin lavitsoilla ja kistujen kansilla ateriaa odotellen tai muuten\nvain päivän menoa kulutellen. Sanon muut, vaikka meitä lopulta alkoi\nolla niin harvoja, ettei meitä enää istuskellut kanssissa muita kuin\nCartwright, minä ja Higgins. Ne kolme viimeistä jäljellä olevista\nmiehistä, joista kerta mainitsin, olivat nimittäin hekin vähitellen\nhävinneet joukostamme, yksi kerraltaan aina jonakin päivänä,\nniinkuin varhemminkin poistuneet, niin että lopulta enää olimme\nvain kolmisin jäljellä sekä Ethel kapiisissa. Sinä huomeltaina,\njolloin viimeinenkään heistä ei enää ollut joukossamme, oli Higgins\nhyvin totinen kanssissaan, kun sinne saavuimme tavallisen työlään,\nja jo aikaisemmin kuvaamani milloin hiihtelevän, milloin poukkivan\nkävelymme jälkeen aluksen perältä. Liidunvalkoinen oli Higgins\nollut kasvoiltaan, kun hänet tapasimme yksihään kanssissa, ja\nkappaleen aikaa oli hän ikäänkuin koonnut itseänsä, ennenkuin suu\nmuodosti puheen kaltaista. \"Nyt on Hinkekin mennyt, ei ole kestänyt\nkauempaa, ja minä olen yksin kanssissa. Heille jäi kuusi lasta,\nhänelle ja Heddielle, ja tyttäreni ja hänen lapsilaumansa turva on\nnyt minun varassani. Hinke oli kelpo poika ja hän piti perheestään\nhyvän huolen. Viimeisenä hän joukosta kestikin, ennenkuin helppasi\nelämästä. Nyt on minun oltava mies, ettei Heddie jää joukkoineen\nyksin!\" Oli kummallista kuulla puhetta, jonka lauseet lähtivät miehen\nsuusta, kuin erikseen rautakangella väännettyinä ennenkuin pääsivät\nliikkeelle. Mutta sen tunsi äänen järähtelystä, että Higgins ainakaan\nei ollut jättävä Swallow Birdiä ennen sitä tinkaa, jolloin Swallow\nBird itse jätti itsensä. Ellei sitä ennen olisi tietänyt, niin nyt\ntiesi, että hänen tahtonsa oli ankkurissa: ellei muun vuoksi, niin\ntyttärensä ja hänen orpolastensa vuoksi oli Higgins nyt elämässä\nkiinni, niin kauan kuin hänen kätensä siitä kiinni jaksoivat pitää.\nIhmettelin siinä kuitenkin sitä Higginsin uskoa, joka vakuutti hänet\nniissäkin olosuhteissa, joissa me tällä haavaa kukin kohdaltamme\nolimme, yhä vielä pitämään itseänsä kenenkään, tyttärensäkään ja\ntämän isättömien lasten turvana ja tukena. Ihmisen usko elämäänsä\nlienee lopultakin se, joka hänessä sittenkin lujimpana istuu ja\nviimeisenä horjuu.\n\nCartwrightin nähtävästi kuoli sydän Higginsin puolesta, joka nyt\noli jäänyt yksin kanssissa olemaan, ja hän sanoikin Higginsille,\nettä tämä paremminkin nyt voisi siirtyä meidän mukanamme kajuutan\npuolelle eikä jäädä yksin kanssiin. \"Otat matrassisi ja järjestät\nmakuutilasi sinne, niin olemme siellä yhdessä ikäänkuin tiiviimmästi\nja kestämme paremmin!\" selitti hän, sekä kourasi kädellään ikäänkuin\ntuen merkiksi Higginsiä hartiain taakse. Se oli kömpelösti\nsuoritettu liike, mutta liikuttava, niin että minunkin sydäntäni\nhetkeksi pehmitti, vaikka niissä oloissa, joissa elimme, olikin\njollain tapaa kadottanut tuntokykynsä, tullut siihen tilaan, että\nkaikki mikä tapahtui, ei enää koskenut itseä. Higgins näkyi kyllä\ntajuavan Cartwrightin myötämielen, hänen silmiinsäkin herahti jotain\nsemmoista, jota olisi voinut kutsua kyyneleeksi, mutta selitti\nkuitenkin, että hän mieluummin jää kanssiin. \"Täällä olimme viimeiset\nyöt Hinken kanssa kahden ja puhelimme kotioloista, ja sitäpaitsi\najattelee paremmin ja rauhassansa yksin.\" Higginsin sulivat kasvot\ntätä sanoessa pieneen häiväänkin, jonka ymmärsi kiitollisuudeksi\nCartwrightin osoittamasta myötämielen tarkoituksesta, ja hänkin\npuolestaan rauhoitti Cartwrightiä. \"Kyllä minä varsataudit jo olen\nijässäni sairastanut itsestäni, ja pelonkin siis, niin että minä\nhyvin tulen yksinkin toimeen täällä keulapäässä.\" Kanssiin Higgins\nsiis jäikin siksi yöksi ja samaten seuraaviksi, mutta Ethelin hän\nsaattoi aina peräkannelle ehtoisin, ellei Cartwright itse ollut häntä\nnoutamassa kajuuttaan ja koijuun. --\n\nSamaa siis olivat päivämme Swallow Birdissä, Swallow Birdin\nkairatessa itseään yhä syvemmälle ja syvemmälle niihin upiin, joita\nsuppilomme kehäili ympärillämme. Tavattomasti syvemmälle ei tämä\nkairautuminen kuitenkaan tapahtunut siinä vuorokauden mitassa,\njonka kellomme kulloinkin vuorokausi kerrallaan meille ilmoitti,\nmutta syvemmälle aina kuitenkin, mikäli tätä syvemmyyttä joistakin\nerinäisistä merkeistä saattoi päätellä. Paras tuntomerkkimme oli\nvalon verkkainen vaihtuminen ympärillämme, mikä ei tapahtunut\nniin nopeasti kuin olisi uskonut. Joka kerta kun heräsimme ja\ntaas palasimme kannelle, oli kuitenkin ilmeinen himmenemisen\nsävy huomattavissa valosuhteissa. Aluksi, kun auringon viimeiset\nheijastelut olivat häipyneet näkyviltämme suppilon suilla, olimme\nkulkeneet kummallisessa kuultoisessa valohämyssä, jossa päivän\nvalo taittuneena taisteli sen viheriän hohdon kanssa, jota meren\nkuiluileva putous seiniltään säteili, ja joka kai myöskin oli päivän\nheijettä, vaikka meren kurun metallisen nielun itseensä imemää\nja sitomaa. Vuorokausittain nyt tiheni ja ikäänkuin pakseni tämä\nilmatilan vehreys, muuttui kauttaaltaan sellaiseksi läpinäkyväksi,\nmutta opaalisesti verhotuksi vehreyden kuulloksi, jota olisi\nuskonut melkein sorminensa voivan pidellä, mutta tapahtui tämä\nmuuttuminen, kuten jo sanoin, niin hitaassa tahdissa, että jo siitä\nyksin saatoimme päätellä, että Swallow Bird vuorokauden kuluessa ei\nvoinut kovin paljoa vajota alaspäin niiltä lähteiltä, joilta valoa\nsiilautui kuiluumme. Olikin mahdotonta tämä nopeampi alasluisuminen,\nsillä niin tiivistynyt oli pyörrekiertojen rengasvirtailu että\nSwallow Bird makasi melkein vaakasuorassa asennossa, maston topit\njotenkin tarkalleen kohtisuoraan kuilun vastakkaista seinäpuolta\ntähdäten, kellommekin kajuutan seinällä riippui edelleen melkein\nkohtisuorasti kajuutan lattiapintaa vastaan, vaikka lattiapintamme\ntaas luonnollisesti oli Swallow Birdin mukana jotenkin pystysuorasti\nalas viistoon kallistuneena.\n\nSyvemmälle siis ja päivä päivältä yhä alempiin kerroksiin oli\nSwallow Bird kairautumassa siinä suppilon nielussa, jonka pyörteissä\nkuljimme. Tietysti oli vaikeata tästä tiedosta päästä ja sammuttaa\nmielessään sitä kysymystä, mikä lopuksi oli tuleva, vaikka\neräänlaisessa ajatuksen silmää ummistavassa itsesäilytysvaistossa\nkokikin niin vähän kuin suinkin askarrella mielineen sinne käsin.\nKuinka siis väittikin ja väistikin, niin alinomaa tapasi ajatuksensa\nsamoilla jäljillä sekä tuijottamassa siihen kysymykseen, miksi tämä\nkartion kuilumme vielä oli muuttuva, kun olimme saapuneet tarpeeksi\nsyville. Valo meiltä tietysti oli vähitellen häviävä, sen ymmärsi,\nsillä eiväthän valonsäteiden heijastelut saattaneet rajattomiin\ntunkeutua alaskäsin. Mutta entä sen jälkeen? Oliko ilmakin loppuva\nmeiltä, ennenkuin pohja oli saavutettu? Ja oliko kurimuksen pyörre\nimeytyvä vuoren särmiin saakka jossain rajattomien syvyyksien\npohjissa, vai oliko se kiehuva umpiin itsensä, Swallow Bird\njauhettuna lastun liisteiksi sen hornan silmässä?\n\nCartwrightin kanssa emme yleensä enää melkein sanaa vaihtaneet\nkeskenämme, molemmatkin nähtävästi keskustelua välttäen, koska tunsi\njokaisen sanan vaaralliseksi ja sellaiseksi, ettei tietäisi, mihin\nasti puheessa joutuisi, jos suunsa avaisi. Heikolla jäälläkin koettaa\nliikkua siten hiljaa, ettei vahingoltakaan satuta sitä pintaa, joka\nvielä kuitenkin pysyy koossa. Eräänä ehtoona Cartwright kuitenkin\nteki poikkeuksen. Olikin sillä tapaa ahdistavan hiljaista kajuutassa\nmeidän kahden vaietessa puolellamme pöytää vain tuntien kuluessa ja\nkellon nakutellessa seinällä, että mieli alkoi kasvaa ikäänkuin kiveä\nsisällään, ja että minäkin jo monet kerrat olin ollut avaamaisillani\nsuuni, tapahtukoon sitte mitä vaan. \"Luuletko sinä, että tämä kuilu\non maapallon reikä navasta napaan ja että valtameret nielevät\nitseään maapallon puhki navasta toiseen?\" kuulin minä kysymyksen\npöydän toiselta puolelta. En minä ensin kysymyksen sisältöä niin\npaljon säikähtänyt kuin ihmisääntä, sillä todella olin vajonnut\nvaikenemisiin niin syvälti, että jo pelkkä puheen sanan kuuleminen\nnosti mieleni ikäänkuin jostain pohjattomilta, joihin se oli\nvajonnut. Käsitin minä vähitellen Cartwrightin sanojen merkityksenkin\nja selvisi minulle, että hänenkin mielensä oli tuijottamassa samoihin\nkuiluihin kuin minunkin, mutta toimekkaammalla tavalla, niinkuin\nhän kaikessaankin oli toimenteon mies. \"Minä olen aina karttaa\nkatsellessani ihmetellyt sitä, että mitä varten ovat maapallolla\nmeret ja manteret jaetut sillä tapaa epätasaisesti, että eteläisellä\npuoliskolla ovat meret vallalla, kun pohjoisella puoliskolla taas on\nkuivaa maata enemmän. Olisiko järjestetty siten, että pohjoisnapa\nmaailman alusta asti on niellyt meriä kitaansa ja syytänyt niitä\nsitten napaonkaloa myöten maapallon puhki etelänapaa kohden, jossa ne\ntaas valuvat valtameriksi? Minä ymmärtäisin järjestyksen hyväksi.\"\n\nCartwright jäi tuokioksi aprikoimaan omaa ajatustaan, ennenkuin\njatkoi, ja minullekin jäi aikaa hiukan tointua omista, niinkuin nyt\nhuomasin, koko lailla toisilla urilla kulkeneista ajatuksistani\nja mielialoistani. Oikeastaan ymmärsin nyt vasta täysilleen, että\nmitä ajatuksen ruutia Cartwrightillä oli päässään, sitä ruutia\nsäilytettiin kuivana, ja että hän, missä tilassa vain, oli mies\nyrittämään järjeksi sitä, mitä näki. Ellen minä ennen olisi\nkunnioittanut Cartwrightiä selkomiehenä, niin tämän jälkeen se asia\nolisi ollut minulle uskonkappale. Sillä aikaa siis, kun minä olin\nsukellellut ja uiskennellut ties missä ihmismielen kammoissa ja\nperikadon upilla, oli hän selkeäksi sorvatussa päässään säikinyt\njärjestyksen lankaa siitä, mikä minulle oli ja jäikin sekavyyhdiksi.\nKunnioituksen sekaisella ällistyksellä kuuntelinkin siis Cartwrightin\nenempiä selvittelyjä, kun hän kerta alkuun päästyään levollisesti\nkehitteli ajatuksiaan edelleen sekä hyväksyi maailman rakenteen\njärjestykset sellaisina kuin hän ne käsitti.\n\n\"Sitä minä aina olen ihmetellyt, mistä niitä virtoja riittää, joita\nminä pyyntimatkoilla olen huomannut sekä kotovesissä että Islannin\nrannoillakin ja Norjan puolella, ja jotka aina tuovat Atlantilta\nuutta vettä, joka huljii lämpimältä, mutta nyt minä seikan ymmärrän.\nMaapallon järjestys näkyy olevan semmoinen, että vesien pitää olla\nliikkeessä, jotta meret pysyvät raittiina, ja tämä juoponratti,\njossa Swallow Bird nyt on, ja jota voisi luulla hornan kidaksi,\non se kurkku, joka nielee liikavedet pohjoisnavalta ja ajaa ne\netelänavan kautta ulos taas, jotta ne sieltä juoksisivat takaisin\nvaltameriin. Niinkuin jo sanoin, näkee kartaltakin, että koko\neteläinen maapallon puolisko on tämän alinomaisen yliveden peitoissa\nniin, ettei siellä ole mannerta paljon ollenkaan ja vajoovat vedet\nsieltä sitte omin painoin vähitellen pitkin maapallon eri sivuja ja\ntulevat niille kohdille maapallon kylkiä, joilla aurinko taas alkaa\nniitä vahvemmasti lämmitellä pinnoilta. Tarpeeksi virrattuaan ja\npäiväntasaajankin alitse kulkeneina saapuvat vedet takaisin taas\nmaapallon eri kyljiltä meidän pohjoisemmille leveyksillemme, mutta\nlämmenneinä nyt ja semmoisina, että täällä, jossa on mannertakin\nenemmän, säät säilyvät lauhkeampina ja ihmisille niinkuin\neläimillekin ja muulle sekä meren että maan riistalle otollisempina.\nValaatkin ja muut lihavat merieläimet tulevat toimeen parhaiten juuri\ntällaisissa ja tällä tapaa sekoitetuissa vesissä, joissa liika ilman\nhelle ei hiota eikä rasita, mutta joissa kuitenkin on lauhkeutta\ntarpeeksi, jotta niilläkin on ruokansa ja ovat pyydystettäviä.\nJärjestys on erinomaisesti harkittu, ja paremmin en ymmärrä, että\nmaapallo, jolla kuitenkin täytyy olla sekä kylmät että lämpimät\npaikkansa, voisi olla laitettu, jotta meillä olisi merestäkin, ja\nniin lähellämme, että sen voimme saavuttaa, kaikki se hyvä, minkä se\nvoi meille antaa, sekä meillä tilamme ja elämänvara sillä maapallon\nnurkalla, jolla elämme, ja jolla ihmisillä on paras sija. Sitä minä\nvain ihmettelen, että aikamoisen pitää kurkun olla nielläkseen kaikki\nne valtamerien määrät, jotka maapallon eri kyljiltä tänne vuotavat,\nja että on maapallon napojenkin vinhittävä, jotta tämäkin viske\ntoimii ja meret juoksevat järjestyksessä. Sitä kuitenkin kummastelen,\nja olen kummastellut koko ajan, kuinka Swallow Bird, vaikka lujasti\nonkin rakennettu ja tiiviimmästä vuoriperä-tammesta, nämäkin pitelyt\nkestää ja on kestänyt. Olen minä ennenkin tästä astiasta pitänyt,\nmutta nyt, kun minä oikein näen, kuinka se asiansa toimittaa, niin\nminä tiedän, mihinkä se kelpaa, ja olisi suuri vahinko, jos tämä nyt\non sen menoa!\"\n\nNiinä kaikkina vuosina, joina olin Cartwrightin tuntenut, ja niitä\non sentään monta, en ollut kuullut Cartwrightin suusta noin pitkää\npuhetta, ja jo tämä seikka olisi riittänyt minua hämmästyttämään.\nSillä oli sentään luonnollisena selityksenä se päiväkautinen\nvaikeneminen, johon olemisessamme jo olimme jokainenkin paatuneet ja\nikäänkuin vajoksissa, ja joka kerta katkaistuna ja ikäänkuin padoista\npäästettynä ymmärrettävästi saattoi viekoitella kenen hyvänsäkin\nvaikka kuinka pitkään suun pitoon. Enemmän minua kuitenkin ällistytti\nitse ajatuksen juoksun sisältö Cartwrightin puheessa. Ensinnäkin\nse, että joku meidän olosuhteissamme vielä kylmin järjin selvitteli\nitsellensä maailman rakennuksen järjestyksiä ja hyväksyi niitä.\nToiseksi se, ilmeisessä perikadossakin ihmisen ajatus yhä kiertää\nihmishyödyn navoilla ja näkee kokonaisuudet minä-itsestään käsin\nsiten, ikäänkuin olisi maailma asetettu navoilleen, jotta tällä\nminä-itsellä olisivat otolliset valaanpyyntitilaisuudet. Kolmantena\nällistyksenäni oli Cartwrightin sanoissa se hänen ajatustensa perillä\nilmeisesti elätetty heikko tapahtumisen mahdollisuus, että Swallow\nBird sittenkin, ja me sen mukana, vielä selvittäisi tämänkin matkansa\nja vahinko jäisi tapahtumatta. Tarkemmin ajatellen ymmärsin, että\nnämä ällistykseni aiheet lähtivät kaikki samoilta juurilta, ja\nettä ihmisluonnon, niinkuin kaikenkin, joka elämänosin on elämään\nkytketty, on säilymisensä ijät oltava itsensä navoilla elämässä, ja\nettä muuta näkökulmaa ja kiinnepistettä ei ihmisen ajatuksella ole\nkuin näkökulma oman olemisen kiinnepisteestä, kuinka selkoisena ja\njärkiavoimena tämä ajatus onkin työskentelevinään.\n\nItseenikin mennen, oli minun tunnustettava, että aivan samanlaista\nkehäkiertoa, jonka ymmärsin ahtaaksi ja itseensä palaavaksi\nCartwrightin esittämänä, kulkivat omatkin ajatukseni, ja etten\nitsekään todenteolla missään sitä ympyrän kehää ulommas ajatuksineni\nriittänyt, jonka olemiseni tajunnalleni asetti. Jaksoinko esimerkiksi\nperimmiltäni olla selvillä varmasta tuhostani Swallow Birdin\nmenossa? En, vaan elätteli mieli itseänsä ikäänkuin loppu olisi\ntajun ulkopuolella ja minua koskematon. Cartwrightilla, selvä\nkuolema silmien edessä, on mielessä Swallow Birdin säilyminen,\nminulla kukaties pelko siitä, etten vain kastuisi merisessä\nlopussa. Cartwright, käytännön miehenä, selvittää itselleen\nmaailmanjärjestykset valaanpyytäjän näkökulmalta, minä, elämän\nkatselijana, urkin itseni kolosta, pidänkö elämästä kiinni, mutta\nitsemme navalla pyörimme kumpikin mielinemme ja vain itseämme kehää\npyrkivinkin ajatuksemme.\n\nTotta puhuen, en ajatellut loppuani, vaikka loppu oli selvä;\nväistin tätä ajatusta, vaikka se oli minulla silmäterästä\nsilmäterään, ja ajattelin sen sijasta muuta, esimerkiksi sitä,\nsyömmekö vielä huomenna ateriamme ja hernerokanko Ethel huomiseksi\nvalmistaa vai lihakeiton, tai esimerkiksi sitä, kuinka lyhyt\nihminen kuitenkin oli kaikeltaan, minä itsekin, tynkä mitalta,\njos seisoi vähänkin vartevamman puun juurella, puhumatta siitä\nettä olisi alkanut otsakulmansa alta tirkistellä taivaan tähtien\nkorkeuksia, turhanpalanen mieleltä, jos sitte oli selvitettävä miten\nkalkkikuorinen muna haudottuna kehittää ruskuaisistaan piipivän\nkananpojan, tai yletyttävä aivoomaan maailman kerät navoilleen. Minä\nluulen, että ihminen on niin vahvasti elämää käsin käännetty, ettei\nhän jaksa elämänsä ulkopuolella ajatella kuolemansakaan edessä,\nvaan väistää viimeisiinsä saakka varmintakin, ja elää viimeisen\nhengenvetonsakin, ikäänkuin olisi koko elämä yhä alkamattomana\nhänellä edessä. Siten ainakin minä tunsin tilani, ja käsitin\nCartwrightin sanoista, että hänenkin laitansa oli sama. Eikä siinä\nole mitään ihmeteltävää. Luontokappale elää täyttänsä, ja mitä hän\nelää, se on hänen maailmansa: mitä olisi hänellä tämän hänen täyden\nmaailmansa ulkopuolella? Onhan ihmisellä silmänsä hallussa kaikki,\nminkä hän näkee, onhan ihmisen mielellä esteetön kulku, minne vain\najatus ajaa, onhan ihminen hetkensä helmoissa, minkä hetki elämää\nsulkee: mitä siis jäisi ihmiselle ohi tilan, mielen ja ajan, joka\non hänen? Itsen keskiö maailmansa kehissä: mihin ihminen ulettuisi\nmuuhun?\n\nVirkoinkin mieliltäni viimein Cartwrightille hänen\nmaailmanselityksiinsä, että meidän ajatuksemme vain hoipertelevat.\n\"Mennään nukkumaan, niin sillä aikaa emme ajattele, ellemme\nsilloinkin näe unia!\" sanoin vain. Olin kärsimätön itselleni ja\nsentähden olin kärsimätön Cartwrightillekin, vaikkei hän tosinkaan\nja meidän tilassamme ollut aiemmin liioilla puheilla vaivannut minua\neikä ketään muutakaan. Mutta minua kiusasi se, että täytyi ajatella\nniitä asioita, joita muuten oli välttänyt. Minä tunsin Swallow Birdin\nperikadon nyt varmemmaksi kuin koskaan ennen. Ei ihminen ajattele\nsemmoisia, joita minä olin ajatellut, muuten kuin kuolemansa varuilla.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nEräänä aamuna sitte -- en enää laskenut päiviäkään, piiruni kyllä\nvieläkin vedin pöytään joka ehtoo ennen maatamenoa, mutta en enää\npitänyt lukua päivistä -- tulee Cartwright koijuuni. Olin kyllä jo\nollut hereilläni kauan sitte, mutta mitä oli tekemistä kannella\nenempää kuin koijussakaan, ja venyttelin itseäni sängyssäni yhtä\nhyvin kuin jos olisin seisoskellut kannella tuijottelemassa alati\nsamana siilaavaan kuiluun, jonka pysty sekä ylöspäin että alaskäsin\nnyt jo oli melkein yltämustaa seinää, sen verran vain vihreän\nheijettä kummittelemassa pinnoilla, että kammotti. Cartwright\nsiis tuli koijuuni minun vielä loikoessani makuulla, mutta hän ei\nollut tavallisen näköinen, hän hieroi käsiään, hieroi kämmentä\nkämmeneeseen, ja vähältä piti, siltä ainakin näytti ja siten hän\nliikkui, ettei hän, alituisen tasamielen mies, olisi oikopäätä ja\nniine kämmenineen käynyt minua hartioihin ja ravistellut minua kuin\nolisin minä ollut tukki, joka oli herätettävä. Säikähdinkin ensi\nhätään pahanpäiväisesti ja ajattelin, että nyt on Cartwright juonut\nviimeiset viinamme kaapista tai tullut mielipuoleksi kauhusta, sekä\nnousin istualle makuultani.\n\n\"Nyt minä sen keksin, olen valvonut koko yön sängyssäni ja ajatellut,\nmutta nyt minä sen keksin viimeinkin!\" puuskutteli Cartwright\nsekä turjutteli todella toisella kädellään minua hartioista. \"Me\nkäänsimme ruorimme hullusti silloin kun Swallow Bird jo oli virran\njuoluilla, mutta kuitenkin vasta sen ensimmäisissä pyörteissä. Meidän\nolisi silloin pitänyt nakata ruori päinvastaiseen asentoon kuin\ntavallisesti ja pidättää sitä tiukasti siinä, niin takaa lykkäävä\nvirran paine olisi viistänyt ruorin lehteä vastaan ja Swallow\nBirdin keula pakosta alkanut yletä uloskäsin pyörteen renkaista\nja kiivetä kurimuksesta pois. Me teimme tasan päinvastoin emmekä\nmahtaneet ruoreinemme mitään: virran paine Swallow Birdin koko kyljen\npituutta vastaan oli tietysti väkevämpi kuin meidän ruorinlehtemme\nhuopa! Mutta se hyvä siitä yrityksestä oli, että virta, vaikka se\nsilloin vielä oli nykyistä heikompi, ärtyi meidän kiskomisistamme,\nja nakkasi vastapingaltaan ruorinlehden, kun viimein hellitimme\nratista, makaamaan oikean käden viistosuuntaan, ja sieltä, paineen\nkiihtyessä, yhä likemmäs Swallow Birdin takakyljen oikeanpuolista\nposkea vastaan. Juoksin kannella juuri ja tarkastin ratin asennon\nsekä ruorikettingit, jotka tunnen joka renkaalta, ja niin tiiviisti\nlikistettynä makaa ruorinlehti nyt virran painamana Swallow Birdin\noikealla kylkipielellä kuin sikeimmän nukkujan poskipää sängyn\npieluksella. Tämä on onnenpotkaus meille, sillä ikinä emme me olisi\nmiehiä vääntämään väkinemme ruorinlehteä ympäri virtaa vastaan\ntoiselta puolelta toiselle, jos se nyt sattuisi makaamaan Swallow\nBirdin vasenta kylkeä vastaan, eikä oikeata, jossa se nyt lepää ja\njossa sitä tarvitsemmekin, jotta pelastumme! Sinä et taida ymmärtää\ntätä, mutta se on selvä asia, ja minä olen sen päässäni ajatellut!\"\n\nCartwright oli oikeassa: minä en täysin ollut perillä siitä, mitä\nväyliä Cartwrightin ajatukset nyt oikeastaan kulkivat, ja varsinkin\npuhe pelastumisestamme hämmensi minulta kaiken, mutta sen kuitenkin\nkäsitin, että hän oli oikeassa siinä, mitä hän puhui peräsimestä\nja siitä, että meren virran paineen ollessa laivan omaa vauhtia\nväkevämmän ja Swallow Birdin kulkiessa tämän virran ajoilla,\nperänpidon lakien piti muuttua päinvastaisiksi kuin tavallisesti.\nSanoinkin ja tokaisin hölmistystäni peitelläkseni jotain, että entä\njos eivät kettingit sieraakaan. Olin lykännyt sääreni esiin peiton\nalta ja istuin nyt sänkyni partaalla, mutta en vielä ollut älynnyt\nruveta hakemaan vaatteita ylleni.\n\n\"Sieraa? Oma pääsi ei näytä sieraavan eikä järkesi myöskään!\"\nCartwright oli melkein äkästynyt innoissaan. \"Vetäisit edes housut\nsääriisi, ennenkuin puhelet! Mikäs kettinkien sieratessa, kun ne ovat\nvoidellut: minä ne jo voitelin ensimmäiseksi kun kannella kävin! Me\nrupeemme toimiin kohta, ja pikemmin kuin sinä kerkiät housuihisi!\nEthel ja Higgins ovat jo kannella: käskin Ethelin hakemaan Higginsin!\"\n\nNyt minäkin ymmärsin, että Cartwright oli kapteeni taaskin, ja ettei\nenää keskusteltu merien juoksuista maapallon kyljillä ja muista\nmaailmanjärjestyksen viisauksista, vaan että nyt oli kouran toimi\ntärkeämpi kuin järjen kynnen viljely, ja että Swallow Birdissä nyt\ntarvittiin kaikki ne neljä käsiparia, jotka enää olivat aluksessa\nkäytettävissä. Nopeammin kuin itsekään äkkäsin, olin pukeissa ja niin\npikaan Cartwrightin jäljessä kannella kuin valmiiksi kerkesin. Senkin\nhuomasin kohta, ettei siellä oltu tuumittu ja tekemisiä arveltu,\nvaan suoraan käyty kourin siihen, mikä oli lähintä. Cartwright\nsiellä jo, Ethel ja Higgins apunaan, oli ruoriratin kimpussa, ja\nkiskoivat kaikki kolmisin, minkä jaksoivat, ratin sarvista, ratin\nkehrän kuitenkaan hievahtamattakaan. Minäkin olin nopeasti neljäntenä\nmukana, mutta kuinka repelimmekin, painoimme koko vaa'allamme\ntai nyskimme yhtenä miehenä äkkirynkäyksin, ruorinratti seisoi\nliikkumattomana kuin seinä.\n\nHikisinä huohotellen ja otsiamme hihoihimme pyyhkien seisoimme\ntuontuostakin vähäistämme puuskutellen, mutta alotimme aina uuden\npuskemisen taaskin, Cartwright aina itsepintaisena ensimmäisenä,\nmutta joka kerta yhtä turhan: ruori ei ollut meistä tietävinäänkään,\nei edes ratti rytissyt rynnistyksissämme.\n\n\"Vahva ratin kehrä ja piukasti saumattu!\" pääsikin Higginsin suusta\nviimein ehdoton tunnustus, kun kerta taaskin olimme puskeneet kaiken\nväkemme tyhjiin ja taaskin levähdimme turhista punnaamisistamme.\nNämä olivatkin ensimmäiset sanat, mitkä yleensä kukaan meistä oli\nkoko painiskelumme aikana puhunut, sillä Cartwrightkin oli ollut\nhiiskumaton kuin kuolema, iskenyt vain joka kerta, kun taaskin oli\nkeuhkoihin huohottu riittävät ilmat, uudella vimmalla sarviin.\nHigginsin sanat näyttivät nyt kuitenkin hellittävän hänessäkin taas\npuhekyvyn. \"Taljat tänne, kyllä minä penteleen liikkumaan opetan,\nvaikka peli lentäisi kappaleiksi!\" melkein niiskutteli hän, selvästi\nilmihurjana. Oli nähtävästi käynyt liiaksi lujan miehen luonnolle se,\nettä tie nyt näytti nousevan pystyyn, vaikka juuri luuli parhaansa\nkeksineensä. Minäkin säikähdin, mutta enimmän nyt Cartwrightin\nharvinaista maltittomuutta, sillä, tosi tunnustaen, oli Cartwrightin\najatus alkanut minussakin ottaa juurta ja minussakin ruvennut\nsarastamaan se usko, että sittenkin voisimme vielä pelastua. Oliko\nnyt Cartwrightinkin menetettävä päänsä ja suoritettava hurjia? En\nkuitenkaan keksinyt mitään ja katsoimme Higginsin kanssa toisiamme\nsilmiin ikäänkuin kysyäksemme toisiltamme, mitä nyt oli tehtävä.\n\nEn tällä aikaa ollut huomannutkaan, että Ethel oli ruvennut\nerikoisella tarkkuudella silmäilemään ruorikettinkejä sellaisina\nkuin ne kietteiltään ruoriakselin navan ympärillä pitimiään myöten\nkannen pintaa pitkin kumpaakin laitaa käsin katosivat lyykoistaan\nalas laivan kupeita kohden ruoriin. Ethel oli nopsa ja juokseva\npoika järjeltään, sen olin matkalla jo monessa asiassa päässyt\nhuomaamaan, ja hän nyt tokaisee, että kytketään taljat kiskomaan\nsuoraan kettingin silmukoista, niin ei tarvitse ruorin kehrän kautta\nniitä kuljettaa: isän sanat taljoista kaiketi olivat hänelle tämän\najatuksen tuoneet mieleen.\n\nOli merkillistä nähdä Cartwrightin kasvojenilmeen ja silmäinkatseen\nmuuttumista. Omalta sydämeltänikin oli pudonnut kuin kivi, kun\nkuulin Ethelin sanat ja kirkkaalla pojan äänellä lausutun selvän\njärkiseikan, mutta Cartwrightissä tapahtui vielä muutakin: koko\njäreä mies ikäänkuin järkähti koko ruumiiltaan, karheille kasvoille\nvalahti semmoinen pehmeyden häivä, jommoista en ennen koskaan niillä\nollut huomannut, käsi suoritti kummallisen pidätetyn liikkeen\nnutun rinnuksilla, ikäänkuin olisi jotain silitellyt, vähän\navuttomasti ja tottumattomasti kyllä, ehkä tihuvaa ja pehmoisesti\nkäden alla taipuvaa poikasen päätukkaa, mutta silmät, jotka juuri\nolivat kimoilleet vaarallista, vaikka niissä epätavallista mielen\nhurjapäisyyttä, vävähtivät hetkessä ikäänkuin kosteiksi, palatakseen\nkuitenkin kohta tavalliseen teräksiseen kiintoonsa takaisin. Etheliin\nei kuitenkaan luotu kuin yksi ainoa katse, jota olisi voinut kutsua\nkiitolliseksi, ellei toimi olisi jo asunut siinä niin terävänä, ja\nsen jälkeen kuului levollinen komento. \"Higgins hakee taljat esiin ja\nEthel auttaa, pujotatte touvin sieraamaan kahden plokkiparin kautta,\nkiinnitätte pään ankkuriakseliin, sekä viskaatte köyttä muutaman\nkierroksen vääntöpaalun ympäri ja tuotte sen jälkeen juoksupään\nkynsiplokkeineen laivan oikeata sivua kanssin vieritse ja kantta\nmyöten tänne peräpakalle, niin kytkemme kynnen ankkurikettingin\nrenkaisiin ja nähdään, lähteekö peräsin liikkeelle!\"\n\nLoppu Cartwrightin komennosta oli jo puhuttu minulle yksin, sillä\nsekä Higgins että Ethel olivat jo puolivälissä kantta keulaa päin\nCartwrightin sanojen vielä pajatessa ilmassa. He olivat kait\nkumpikin, Higgins kokeneena merimiehenä ja Ethel valpassilmäisenä\npojanvesana kohta ilman tarkempia selvityksiäkin, perillä\ntarkoituksesta, ja Cartwright taas oli tottumattomiltaan nyt taas\nniin paljon komentamisen hengessä, että puhua piti ja käskeä, vaikkei\nkukaan olisi ollut kuulemassa. Ja totta puhuen, niin virkisti\nminunkin mieltäni uskomattomasti, kun Swallow Birdin kannella taas\noli ikäänkuin elämä alkamassa ja kapteeni pitämässä ääntä.\n\nNopeasti Higgins ja Ethel suorittivatkin tehtävänsä, ja ennenkuin\nhuomasikaan, olivat he jo palaamassa ja kaksisin kiskomassa paksua\ntouvin köyttä kantta pitkin peräpakkaa kohden. Cartwright oli\nsillävälin jo katsonut sopivan loitolla olevan kettingin renkaan,\nja kolmisin olivat he kohta tunkemassa vetoplokin kynttä lyykkaa\nlähinnä olevaan kettingin renkaaseen. Minä katselin toimitusta,\njota suoritettiin sellaisella hartaudella, ettei sanan pukahdusta\nvaihdettu, mutta ihmettelin omassa mielessäni, mikä peräsin sitä\npainetta oli kestävä, jos me nyt neljänä miehenä kahden plokkiparin\nja ankkuripelin väellä todella saamme lehden nousemaan laivan\nkupeelta ja napavirta puskee koko voimansa vaivaiseen lankkukyhään.\n\nVirkoinkin, kun toiset olivat saaneet työnsä valmiiksi ja hetkeksi\njäivät katselemaan laitettaan, virkoinkin ja sanoin ajatukseni.\n\"Entä, jos meri nyt rynkäsee peräsimen sijoiltaan, tai taittaa kuin\nlastun?\"\n\nHiggins, joka ensimmäisenä oli äkännyt sanani, veti suutansa\nvähän nauruun, sillä hän tunsi aluksen, mutta ei sanonut mitään.\nCartwrightiin sensijaan meni epäilevä kysymykseni kuin tuli\ntappuroihin. Hän melkein tiuski minulle. \"Valaanpyytäjä minä olen\nja valaanpyytäjän laivaksi Swallow Bird on rakennettu! Vai peräsin\nheltiämään! Ennen Swallow Bird peräsimestään heltiää kuin peräsin\nSwallow Birdistä! Sinä olet välskäri, mutta tulepas kiskomaan\nhammasta minun leukaluustani, niin huomaat, että leukaluulla ja\nleukaluulla on eroa, ja että hammas ei heltiä minun leukaluustani,\nellei leukaluu ja mies mukana. Minä tunnen Jäämeren ja mitä jäät\nperäsimeltä kysyvät, ja Swallow Birdin peräsimen pitimet ovat sillä\ntapaa pantterin runkoon pultatut ja niin lujatuumaista rautaa,\nettä yhdessä mennään, sekä laiva että peräsin, jos perikatoon on\nmentävä, eikä peräsin itsekään ole mikään haavanlehti, joka värisee\nvaikkei tuulekaan, vaan tammen visaa, yhdeksän tuumaa läpimitaten ja\nlankunsaumat kankiraudolla vahvistetut joka kolmen tuuman päästä. Ei\nsitä limppua pirukaan kämmenissään taita, vielä vähämmin me, neljä\nmiestä taljoissa! Mutta siinä poika oli oikeassa, että ratin me\nolisimme särkeneet rikki, kuin hullu puuvarsilusikan, jos sillä alkaa\nhäränluuta rusikoida lautasella!\"\n\nEthel siis viimeinkin sai tunnustuksensa sekä vilkauksen isän\nsilmäkulman alta, jossa oli sekä ylpeyttä että kätkettyä rakkautta,\nmutta minun ajaton, vaikka mietokin epäilykseni oli saanut sen\nsanan, jonka se hyvin ansaitsikin. Häpesinkin itseäni, että minä\nmuiden olkansa takaa uurastaessa yhteiseksi pelastukseksi olin\njoutilaisuuksissani päästänyt suuni pelkille pakinoille, sekä\njauhanut lorua ajatuksilla silloin kun vain koura oli ainoa tosi\nkapine, jota tarvittiin. Olinkin tämän jälkeen vain neljäs mies\nmuiden kolmen joukossa sekä osaltani vääntövasojen kimpussa, kun\nkaikkien esivalmistusten päätyttyä viimeinkin kolmisin olimme\nankkuripakalla ja jokainen voimiemme mukaan kiskomassa ankkuripeliä\nvaljaissaan kääntymään navallaan. Sanon kolmisin, sillä Ethel oli\nasetettu hoitamaan vaaka-akselin veiviä ja kokoomaan tukille sekä\nkiintoon sen, minkä me muut jaksoimme kiskoa köyttä liikkeelle\npystyakselin napaan, ja oli meitä muita siis vipuvasojen varsissa\nvain kolme, Cartwright ja minä sekä Higgins.\n\nEnsimmäinen ja toinen nyskäys olivat suhteellisen helppoja, sillä\nne kiristivät vain touvien kimpaa ja hampasivat ne piukkaan, mutta\nkolmannessa oli jo väki kysymyksessä, ennenkuin aaholttirauta\nsiirtyi seuraavaan pykäläänsä. \"Nyt peräsimen lehti alkaa irroittaa\nitseänsä Swallow Birdin kupeilta!\" lohdutteli ja rohkaisi meitä\nCartwright, \"mutta perhanan piukassa se tuntuu istuvan!\" lisäsi hän\nkuitenkin, kun emme ensi yrityksellä saaneet mitään toimeen. Vielä\nuuden ja senkin jälkeen uuden kerran saimme rynnistää, ennenkuin\naaholtin hammas taas putosi uuteen pykälään ja saimme huohotella\nvääntövasojemme varsiin nojaten: Ethel oli kohta sierannut piukkaan\nvaaka-akselin ympärille sitä mukaa, minkä me olimme köyttä voittaneet\nsisään sekä lukinnut tanan taakse. \"Piukkaa tuntuu pitävän ja\nkyllä virta puoliltaan tappelee kaikkine kynsineen vastaan, mutta\nirti peräsin nyt on Swallow Birdin kyljiltä, vaikka mahtaa vesi\nnyt muljata pirullisena sen syrjitse!\" paukahti Cartwrightin\nsuusta melkein voiton ilkulla, kun hän oli pahimmat hengästykset\nhuohotellut keuhkoistaan, ilmeisesti työskentelivät hänen ajatuksensa\ntällä haavaa yksinomaan peräsimessä ja sen kamppailuissa kölipuun\npäässä meren sisuksissa ja virran temmellyksissä. Emme sentään\nkauan levähdelleet, ennenkuin alkoi uusi punnaus taaskin ja tällä\nkertaa entistäkin tuimempi, ennenkuin lopulta uusi pykälä oli\ntaaskin voitettu. Vieläkin kerran tämän jälkeen ajoi Cartwrightin\nhellittämättömyys meidät uuteen yritykseen, ja vaikka tällä erällä\nselkä melkein alkoi pettää ja käsivarret niinkuin jalanjäsenetkin\ntuntua ruumiissa puulta, niin voitto saavutettiin vieläkin, ja\naaholttirauta putosi taaskin uuden pykälähampaan taakse, vaikka asia\nviime tinkaan saakka tuntuikin mahdottomalta ja vaikka saavutuksen\njälkeen ruumis olikin ikäänkuin loppu siksi päiväksi. Cartwright\npäästikin meidät tämän jälkeen vapaiksi ja Ethel sai lähteä\nvalmistamaan ateriaa. Aterian aikana ei virkattu paljoakaan, siihen\nolimme liiaksi väsyneet, mutta Cartwright arveli kuitenkin, että\nperäsimen nyt piti olla kolmen korttelin verran irti Swallow Birdin\nrungosta, ja että eikös virta jo mahtanut nenässään tuntea, että\nSwallow Birdin keulaa oli alettava nostaa ylöskäsin. \"Vaikka kyllä\nperäsin vielä on niin paljon viistossa, että ohi menee vielä paljon\nvoimaa turhaan!\" virkkoi hän viimeksi.\n\nSeuraavana päivänä saimme vielä yhden pykälän punnatuksi lukkoon,\nkuitenkin sillä neuvoin, että Ethel tuli neljänneksi apuun, koska\nakselin uutta lukitsemista ei tarvinnut lähitingassa varoa, ja\nhänellä oli aikaa kyllä juosta hoitamassa akselin vääntö, kun\npidätiniikka napapaalussa vain oli saatu napsahtamaan uudelle\nsijalleen, mutta uutta pykälää emme sinä päivänä enää saavuttaneet,\nvaikka kolmeen eri erään vielä yritimme kaikkine väkinemme.\nJälkeisenä päivänä voitimme monen yrityksen jälkeen vielä yhden\npykälän, mutta sen jälkeen eivät kovimmatkaan ponnistuksemme enää\nauttaneet, vaikka päivä päivän jälkeen niitä uudistimme, vaan pysyi\nperäsin hievahtamatta siinä asennossa, johon sen olimme pusertaneet.\nCartwright arvelikin, että taitaa riittääkin, kun peräsin on\nviiden korttelin viistossa, ja että on ehkä parempikin, ettemme\nsaaneet peräsintä täyteen tasakulmaan virtaa vastaan, vaan viiltää\nhiukka vinoon, joten vesille jää kulkunsa, eivätkä makaa kaikella\ntuhottomalla painollaan puutelinettä vastaan, joka ajan oloon ehkä\nmasentuisi puolimäsäksi sellaisessa puristuksessa.\n\n\n\n\nXV\n\n\nNyt seurasi jännittäviä päiviä. Meillä ei tietysti ollut mitään\nkiinnekohtaa, jonka nojalla meidän olisi ollut mahdollisuutta\npäätellä, vieläkö Swallow Bird yhä vajosi alempia kerroksia kohden\nnapakuiluissa, vai oliko aleneminen pysähtynyt, tai olimmeko ehkä\njo sellaisessa nousussakin, jota Cartwright oli edellyttänyt\nperäsinjärjestelyllään. Sen ainakin olimme kokeneet, että valtaava\noli se paine, jolla virta nyt lepäsi peräsintä vastaan, sen näimme jo\nköysien pingoittuneesta kiristyksestä taljoissammekin, mutta oliko\ntämä paine riittävä, jotta Swallow Bird keuloineen jaksaisi puskea\nnoususuuntaan sen yläkylkeä painavaa vesimassaa vastaan, siitä ei\nmeillä ollut mitään merkkiä ja varmuutta. Sen huomion kuitenkin\nteimme jokainen, ettei ilma enää ympärillämme pimennyt ja kadottanut\nyhä heikempiä valontuikkeitaan, kuten siihen asti oli päivä päivältä\ntapahtunut, ja ettei myöskään se onkalon suu, jonka seinäkuilumilla\nSwallow Bird suoritti manalaista kiertoansa, enää loitonnut meistä\nyhä ylemmäs ja ylemmäs ja samaa mukaa ikäänkuin kaventunut mitoiltaan\nniinkuin aikaisemmin, vaan että taivaantilkku yllämme ainakin\npysyi samankokoisena, elleipä se päinvastoin kasvanut hiemasen\nlaajemmaksikin.\n\nTämä nyt saattoi kuitenkin olla vain toivojemme virittelemää\nnäköharhaa ja luulokuvittelua, sillä niin pieni ja hienonhieno oli\nmuutos tässä suhteessa, jos sitä yleensä ollenkaan oli tapahtunut.\nMutta eräänä päivänä väitti Ethel kiven kovaan huomanneensa veden\nkuilujen kierroksissa kuin hiuksen hienon valojuonteen, joka kyllä\nkohta oli kadonnut hänen silmistään, mutta jonka hän vannomalla\nvakuutti vilahtaneen viheriältä. Emme uskoneet poikaa, koska kaikki\nviheriän kuulto jo kauan oli kadonnut meren mustilta ympärillämme,\nmutta seuraavana aamuna oli meidän jokaisen tunnustaminen, että\njuovittain jo näimme viheriää siellä täällä nielun juopilla,\nviheriää, joka kyllä silmänräpäyksessä sammui takaisin mustuuksiin,\nmutta vain sukeltaakseen joltain toiselta kohdalta heijeen\nvilkahduksena silmään.\n\nJuoksi kuin elämä jollain väkevällä tavalla sydämeen. Nyt oli\nilmeistä, että Swallow Bird sittenkin oli nousemassa, hitaasti tosin\nja vaivalla, mutta kiipeemässä kuitenkin, viistämässä kierteen\nviemiltä kierteen viemiin, mutta aina kierrosta ylemmäs aivan kuin\nCartwright oli laskenut. Voiko kutsua sitä rakkaudeksi, kun tuntee\nkiitollisuutta hengetöntä alusta kohtaan, joka täyttää tehtävänsä?\nOikeastaan silmä helli Swallow Birdiä koko sen joustavalta mitalta,\nkun se tiedottomassa uljuudessaan kamppaili meidän henkemme edestä.\nMinä en ole tietänyt olevani elämässä niin kiinni kuin tänä hetkenä,\njolloin sydämeni vapisi Swallow Birdin puolesta, että se kestäisi.\nCartwrightinkin huomasin, enkä minä ole nähnyt hänen silmissään\nsellaista ylpeyden ja rakkauden väkevää liikutusta edes hänen Etheliä\nkatsoessaan vaikeimmissakin tiloissamme, kuin nyt kun hän katseineen\nmelkein nieli Swallow Birdin jaloa työtä sen uupumatta puskiessa\nelementtiä meidän pelastukseksemme.\n\nEn kerro päivä päivältä, mitä tapahtui, mutta järkyttävä oli se\nelämys, kun ensi kertaa taas aloimme nähdä auringon valon vilkutukset\nvesien harjoilla ylhäällä napakuilun suilla. Oli ikäänkuin olisi\nelämää kerrallaan suistunut vastaamme sellaiset määrät, ettei\nihmisvoiman kehissä ollut tilaa sitä kaikkea sulkemaan. Emme me\ntiedä, jotka joka päivä elämme, mikä armon tulva taivaillamme\naurinko on, mutta meille, jotka nousimme synkeyksistämme, oli se,\nvaikka sen valosta silloin kajasti silmiimme vasta vain kaukainen\nkangastava lieve vesien harjoilla, kuin vast'uutisena lahjoitettu\nelämän almu ja olemisen ane, jota kohden me kuin pakanoina, jotka\npalvelevat hengettömiä taivaankappaleita, kuroitimme käsivarsiamme,\nCartwrightkin, joka oli kovauskoinen puritaani. On tosi tuo,\nettä ihminen on luontokappale, ja elämä hänen ainoa todellinen\nomaisuutensa.\n\nNiin paljon virkistyimme, ja niin vahvasti kiihkeni elämän toivo\nmeissä, että melkein kuin vaistoiltamme, ja kenenkään käskemättä,\nCartwrightinkään, kaikki yhdessä taas monesta aikaa riensimme\nkeulapakalle ja aloimme kiristää peräsintä jyrkemmälle entisestä\nasennostaan. Pyörrevirta olikin väljetessään nyt nähtävästi sen\nverran heikentynyt paineeltaan, että tällä kerralla saimmekin\nperäsimen taas liikkeelle ja kaksi pykälänväliä piukemmas, mutta\ntähän keskeyttikin Cartwright ponnistelumme, koska hänen laskujensa\nmukaan peräsimen lehden nyt piti olla jotenkin vaakasuorasti virran\ntyöntöä vastaan ja siis täydellä tehollaan nostamassa Swallow Birdin\nkeulaa uloskäsin kurimuksista. Ilmeisesti ja silminnähtävästi\nviistimmekin nyt pikaisemmin kierrepyörteeltä kierrepyörteelle,\nvaikka kaarrosmatkamme luonnollisesti alkoi laveta säteeltään, mitä\nylemmäs Swallow Bird pääsi kapuamaan suppilon reunoilla. Parin\npäivän kuluttua aloimme jo nähdä auringon kehränkin taas kiitämässä\nvastapäistä kulkuaan merivuorien reunamilla.\n\nUusi, ikäänkuin elämänkäänne tapahtui meille silloin, kun auringon\nvastakiidon vähitellen hidastuessa ja viimein muuttuessa melkein\nolemattomaksi, yht'äkkiä teimme sen havainnon, että me Swallow\nBirdissä emme enää jättäneet aurinkoa taaksemme, vaan että\npäinvastoin aurinko taivaalla ilmeisesti, kun ilmiötä pitemmän\naikaa tarkkasi, kulki edellemme ja jätti meitä. Merikin oli taas\nmuuttumassa tasaiseksi lakeudeksi ympärillämme, ei tosin vielä siksi\nkuvukkaaksi rajattomuudeksi, jona se avaruudessaan tavallisesti\nnäkyy silmään, mutta tasangoksi, jossa ei mitään kallistumista enää\nhavainnut keskipistettä kohden.\n\nSaatan kuvitella, että jos joku epämääräiset ajat olisi pudonnut ja\naina vain pudonnut pelkkiä ilman syvyyksiä tai avaruuksia, ja hän\nyht'äkkiä loukkautumattomana tuntisi putoamisensa pysähtyneeksi ja\njalkainsa alla kiinteän pohjaperän, hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan\nolisi tärähdys, ei tosin aineellinen tärähdys, koska pysähtyminen\ntapahtuisi loukkaantumattomasti, vaan kaikkien hänen aistimustensa\ntärähtäminen. Jotain sellaista tapahtui nyt, niinkuin luulen,\nkaikille meille muillekin, mutta ainakin minulle. Oli tajuntani\naluksi melkein tunnoton, en suorastaan käsittänyt, mitä oli\ntapahtunut, olin vain kiitollinen, sivu kaikkien ajatusteni rajojen\nkiitollinen, eläimellisesti, luontokappaleellisesti onnellinen,\nsellaisen olemuksellisen hurmion valloissa, jolta puuttuvat sekä\nsanat että käsitteet. Olisin saattanut ruveta mielettömästi\nhyppimään, tai viskelemään kuperkeikkoja kannella, kiskomaan\nhiukset irti päästäni tai repimään vaatteet yltäni, tekemään mitä\nhyvänsä, jos vain pieninkin vihje tai esimerkin ärsytys olisi\nsattunut tajuntaan ja tartuttanut tekoni sekä päästänyt elämäntunnon\nalkuviileydet irti minussa. Emme me ihmiset niin peräti loitolla ole\nniistä, joita kutsumme järjettömiksi eläimiksi, ja on elämän tiloja,\njoissa valta itsemme ylitse heltiää meiltä.\n\nNiinpä, merkillinen ja perimpää itseä paljastava oli elämys palata\nvarmasta perikadosta elämään takaisin. Kuinka varmaksi todella\ntämän perikatonsa oli uskonut, sitä ei oikeastaan ollut tietänyt,\ntai jos oli tietänytkin, niin oli kätkenyt sen tiedoltaan, salannut\nväkivoimalla ajatuksiltaan, ennenkuin nyt, kun pelastus jo alkoi\nolla ilmitotena silmien edessä. Kuten silloin, kun on perinjuurin\njoutunut palelemaan, jähmettynyt viluun joka jäseneltään jäsen\njälkeen taas päässyt lämpimään ja saanut sulatelluksi kohmoaan,\nvasta silloin täysilleen alkaa huomata, kuinka julmaa hänen vilunsa\ntodella on ollut ja kuinka kylmä vasta tällöin oikein hiipii hänen\ntietoonsa, samaten tunsi, ja tunnusti itselleenkin, vasta nyt, kun\nsyvänteitten kuilujen sijasta merien laakeudet taaskin avartuivat\neteen, kuinka syvälti kammo ja kuoleman pelko olivat syöneet kaikkea\nsitä, mikä ihmisessä on elämän tajua, ja kuinka nyt jälkipäisesti\nvasta täysilleen jaksoi jokaisessa tuntonsa säikeessä väristä sen\nitsen puolesta, joka sitä oli joutunut kokemaan, mitä omaksi osaksi\noli sattunut.\n\nNäistä tunnoistani ja mielialoistani jouduin kuitenkin heräämään,\nkun huomasin, että Swallow Birdissäkin oli jo vironnut uusi elo. Jos\nnimittäin Cartwrightilläkin oli jotain sentapaisia ajatuskulkuja\nliikkunut mielessä, joita tässä kuvasin, niin oli hän laivurina\nja toimenvastuisena jo karistanut ne itseänsä häiritsemästä ja\nteonterillä taaskin. Tietämättäni oli hän jo tarkkaillut virran\nkuruja ja veden vuolun laimentumisia Swallow Birdin sivuilla sekä\nhuomioinnut Swallow Birdin kulkusuunnan muuttumisia ja lähettänyt\nHigginsin ja Ethelin keulapäähän hellittämään taljoja pinteiltään\nsekä päästämään ruoria vapaaksi. Itse hän taljapinteen höllyttyä\nnopeasti kytki auki ja irroitti plokinkynnen ruorikettingeistä, sekä\noli samassa jo itse kourineen ruoriratin sarvissa ja huusi minutkin\nmukaansa.\n\nNyt oli koetettava, riittivätkö meidän kahden voimamme hallitsemaan\nruoria ja pidättämään sitä edelleen siinä tanassa, että ruorin lehti\nyhä kuitenkin pysyi siten kääntyneenä, että virran nyt jo paljon\nmiedontunut voima edelleen työnsi Swallow Birdin keulaa ulossuuntaan\nvirranpyörteestä. Onnistui se, vaikka käsivarsissamme kylläkin\nryskäsi ensimmäinen tempaus, ja kun Higgins ja Ethel keulapäästä\nennättivät avuksemme oli otteemme varma ja Swallow Bird taaskin\nihmiskäsin ohjattavissa, vaikka ruoria edelleenkin oli pidettävä\npäinvastaisessa huopaamisasennossa kuin tavallisessa purjehduksessa.\n\nVähitellen viisti Swallow Bird virran kierroilta kuitenkin yhä\nulommas ja ulommas samalla kun virran takapaine ruoria vastaan\nheikkenemistään heikkeni. Swallow Birdin oma vauhti oli kuitenkin\nnyt melkein tyrehtynyt ja alus ruoria tottelematta alkanut ajettua\nsivuttain sen miedon virran mukana, joka enää vaikutti vain meren\npäällimmissä pintakerroksissa. Oli kuitenkin vähän tuulta ilmassa,\njonka Cartwright taas pitkistä ajoista kompassiakin tarkaten\nmääritteli puhaltavan luoteesta, ja lähetti hän kohta Higginsin ja\nEthelin mastoihin päästämään raa'oilta irti sen verran purjetta kuin\nme harvalukuisina saatoimme hoitaa. Kiitos Cartwrightin neuvokkuuden\nja Higginsin ja Ethelin ripeän toimekkuuden olikin pian Swallow\nBirdin kummassakin mastossa sen verran purjetta levitettynä ja\nnopeasti naakeleihinkin pingattuna, että Swallow Bird taaskin alkoi\nmaistella tuulta ja menoa ja peräsinkin taas siepata ohjaa.\n\nPian olimme kaikki neljä koolla Swallow Birdin peräpakalla ja\nCartwright itse peräsimen ratissa. Oli ihmeellinen vapahtunut tunto\nmielessä, kun Swallow Bird nyt pusersi omaa menoansa taaskin purjeet,\nvaikka harvalukuisetkin, yksi kummassakin mastossa, lykkeessä, keula\nhalkomassa vesiä edessä ja napavirta jäämässä vanaveden taakse.\n\nSwallow Bird totteli peräsintään ja me olimme pelastuneet!\nPelastuneetko?\n\n\n\n\n\n\nII\n\nFANTOMIMIAN MANTERILLA\n\n\n\n\nI\n\n\nOlen nyt kertonut sen merkillisen vaiheen, jonka kautta Cartwright\nja minä sekä Ethel ja Higgins jouduimme matkoillemme Fantomimian\nmanterilla ja ajassa. Kun Swallow Bird siis oli päässyt vapaaksi\nnapavirran otteesta ja taas totteli peräsintään sekä Cartwright\nensi toimekseen laskenut, että olimme suunnilleen Englannin\npituusasteella, ohjattiin Swallow Birdin kulku suoraan etelään. Jo\nnostamiamme kahta purjetta enempää ei Cartwright arvellut viisaaksi\nlevittää rikiin koska harvalukuisuutemme vuoksi -- meitä kun vain oli\nkaksi kummankin vahtivuoron varalta, ja toisen näistä sitäpaitsi aina\noli oltava ruorissa -- emme kuitenkaan voisi hoitaa kahta purjetta\nenempää. Toistaiseksi emme enempää tarvinneetkaan, koska Swallow\nBird näinkin nyt oli vauhdissa, ja sitäpaitsi sattui puhaltamaan\nhyvä peräntakainen tuuli, joka nopeasti loitonsi meitä napavirran\nvaarallisesta lähipiiristä.\n\nEmme kuitenkaan olleet kauvaakaan purjehtineet, ehkä korkeintaan\ntunnin pari, jona aikana emme edes me, minä ja Higgins, jotka\nCartwright oli määrännyt hoitamaan seuraavaa vahtivuoroa, hänen\nitsensä ja Ethelin jäädessä hoitamaan tätä ensimmäistä, olleet\nennättäneet pelastumisemme ensimmäisessä, vähän levottomassa\nmielentilassa jättää kantta ja mennä koijuihimme varsin\ntarpeelliselle levolle ennen oman vahtivuoromme alkua, ennenkuin\nkaikki melkein samanaikuisesti, Cartwright kuitenkin ensimmäisenä,\nkoska hän tähtäili kaukoputkella, teimme havainnon, joka sekä\nodottamattomuudellaan yllätti meidät, että laatunsa vuoksi kerrassaan\nmasensi kaikki virvonneet pelastumisen tunnot mielissämme. Huomasimme\nnimittäin nyt, kuten jo sanoin, ehkä noin parin tunnin purjehtimisen\njälkeen vapaassa vedessä, että olimme lähenemässä jääkentän reunaa,\njoka yhtenäisenä valkeana syrjänä jatkui sivuilla käsin niin kauas\nkuin silmä kummallakin puolella kantoi. Lähemmälle saapuessa\nhuomasimme, että jäätikkö etelään käsinkin ulottui edessämme\nkatkeamattomana lakeutena niinkauas kuin näköpiiriä edessämme\navautui. Jääpinta osoittautui sitäpaitsi harvinaisen rosoiseksi ja\nepätasaiseksi sekä sillä tapaa röykkiöiseksi ja kasautuneeksi, että\nilmeisesti täytyi päätellä sitä ikivanhaksi.\n\nTämä havainto oli meille, kuten jo sanoin, täydellinen ja jyrkällä\ntavalla vaikuttava yllätys. Niinkuin olen kertonut, olimme\nsaapuessamme purjehtineet täysin jäätöntä napamerta. Nyt olimme,\nkäsityksemme mukaan, olleet napavirran kateissa napaseudun parhaimman\nkesävaiheen ajan, jonka kestäessä ja auringon lakkaamatta, vaikkapa\nmatalaltakin kehältä ja kelmeähkönä säteillessä taivaalta, ei olisi\nuskonut olosuhteita otollisiksi vast'uutisille jäämuodostumille,\nainakaan missään merkittävämmässä määrässä. Epäämättömästi oli\nnyt kuitenkin edessämme kiinteä jääalue, jonka koko laatu todisti\nikivanhuutta ja joka ryhmyisine harjoineen peitti edessämme meret\nnäköpiiriä myöten.\n\nCartwrightkin oli niin järkytetty, että hänen malttinsa ensi\nkerran koko matkalla hetkeksi petti. Hän oli ensi tyrmistyksessään\njääreunaman edessä nakannut Swallow Birdin ruorin niin jyrkkään\nvastahuopaan, että alus keuloineen kääntyi takaisin suoraan\nnapavirtaa kohden. Sekä Higgins että minä olimme molemmat jo\nkäymäisillämme ratin sarviin, ja vasten kaikkea laivakuria ryhtymässä\nvääntämään rattia kapteenin käsistä järjellisille tolille takaisin,\nsillä selvää oli, että sula vesi oli vain napavirran jäättömäksi\nkirnumaa ja että napavirran hirmuille jouduimme takaisin, jos sinne\npäästimme Swallow Birdin.\n\nEnnenkuin kuitenkaan olimme ennättäneet päättömään tekoomme, joka\nvarmasti olisi ärsyttänyt itsepäisen Cartwrightin hurjuuksiin, oli\nCartwrightillä itsellään mieli palannut päähän, hän oli seisonut\nhetken kuin silmät auki reväistynä kasvoissa, mutta samassa oli hänen\nkatseensa sattunut Etheliin ja sen jälkeen painoi hänen kouransa\nruoria uuden kerran, mutta tällä erällä takaisin siitä, mihin hän\nsitä oli rutistanut. \"Me tappelemme sittenkin viimeiseen saakka\nelämästä!\" kuuli hänen huultensa nupisevan, samalla kun Swallow\nBirdin kurssi kääntyi kulkemaan jääreunan syrjän suunnassa länteen.\n\nVilahti tiedossani tunto, että tämänkin silmänräpäyksen täpärillä\ntaaskin olimme sivuuttaneet suuren vaaran, ehkä suurimman koko\nmatkalla, sillä tunsin Cartwrightin ja hänen mielensä niskat, sekä\nymmärsin nyt, että Swallow Bird oli tahtoen käännetty napakuiluihin\ntakaisin ja että Cartwright oli vastoinkäymisten tyrmäyksissä\nollut suistumassa mielineen. Kun mies nyt on nostanut itsensä\nnäiltä tahtonsa kuiluilta, niin nostaa hän vielä itsensä ja meidät\nmukanansa muustakin! tunki mieleeni järjentakainen turvantunto, sekä\nolin hetkessä melkein enemmän rohkaistu kuin järkähdetty mieleni\nperustuksilta.\n\nSanoin vastoinkäymisten tyrmäyksissä. Ja kylläpä oli todella tämä\nJäämeri jäätyneenä edessämme tyrmäystä kerrakseen edellisten\nkokemustemme jälkeen! Swallow Bird viisti nyt Cartwrightin varman\nkäden ohjaamana länsi-suuntakurssia -- tuuli puhalsi koillisesta\n-- noin puolen penikulman etäisyydessä jääreunan syrjästä, mutta\nminkäänlaista railoa tai aukeamaa ei jäälouhikko kyljissään\npaljastanut, vaan jatkui jää samana kiintonaisena jonona penikulma\npenikulmalta, kuinka purjehdimmekin ja tähystelimme. Higginsin ja\nminun vapaavahtini kului näissä olosuhteissa aivan turhaan, sillä\nkannelta ei malttanut lähteä, vaikka kuinkakin jäsenissään tunsi,\nettä hetkenkin lepo olisi virkistänyt. Eipä Cartwrightkaan, vaikka\nhän Ethelin lähettikin koijuun, kun heidän vapaavuorensa alkoi,\npoistunut kannelta, vaan jäi kiikareineen tirkistelemään ja urkkimaan\nreunamaa eteläsivullamme, tarjoutuisiko missään pienintäkään\nratkelmaa, joka lupaisi läpikulkua.\n\nTurhaa kuitenkin oli kaikki tähyily ja tähtäily, jäämaisemakin sulan\nveden takana pysyi samana rosoisena ja kuhmukkaana sekä etelää\nkäsin loputtomasti jatkuvana jäätikköaavikkona, jonka jo tunsimme.\nCartwright arvelikin, että olisi ehkä ollut viisaampaa yrittää\netsiä läpikulkua itäsuunnan puolelta, mutta se oli mahdotonta,\nkoska silloin olisi tuulen vuoksi täytynyt luovia, mikä napavirran\nläheisyyden vuoksi olisi ollut vaarallista ja sitäpaitsi heikon\npurjemäärämme vuoksi vaikeatakin, ellei aivan mahdotontakin, niin\nhyvä purjehtija kuin Swallow Bird olikin.\n\nTämäkin vahtivuoro siis kului, edelleen länttä kohden laskiessamme,\nilman että mitään mahdollisuutta avautui Swallow Birdille tunkeutua\netelää kohden, jonne pyrimme, ja kun taas tuli Cartwrightin ja\nEthelin vuoro -- Ethelin oli Cartwright käynyt noutamassa kajuutasta\nennen heidän vahtivuoronsa alkamista -- olimme me Higginsin kanssa\nniin lopen uupuneet, että me paikalla painuimme vapaavuoremme\nalkaessa kajuuttaan, tapahtui sitte, mitä tapahtui, sekä\nheittäydyimme siellä pitkäkseen kajuutan kummallekin seinälavitsalle\nja vaivuimme kohta sikeään uneen.\n\nEn tiedä, kuinka kauan olimme nukkuneet, enkä kerjennyt edes kellosta\ntarkistamaan aikaa, kun vahtikello vimmatusti oli alkanut kilistä\nja sekä Higgins että minä puolittain vielä unenpöpperössä kumpikin\nsuinpäin syöksyimme kannelle. Emme muuta kerjenneet kuin Cartwrightin\nkäskystä väljäämään purjeet naakeleista uudelle länssille, ja vasta\nsen jälkeen käsitimme, että Swallow Birdin keula oli kääntymässä\nsuoraan jäätikön reunaa kohden sekä huomasimme, että jääpatoumassa\noli ehkä noin puolen meripenikulman avauma, joka etelää kohden\ntuntui lavenevan vielä avarammaksi sulan veden juovaksi. Sinne,\njääröykkiöiden sisään ohjasi Cartwright nyt Swallow Birdin, ja sen,\nminkä näimme, jatkui juopaa sinisenä luikertavana rihmana harmaan\njäätikön halki ainakin niin pitkälle kuin silmä tunkea jaksoi ja\nkantoi, ja mikä lupaavampaa vielä, että juopa paikoitellen näytti\nlavenevan melko avaraksikin järven silmäksi jäärykelmien keskellä.\nKäsitimme kohta, että Cartwrightin päätös lähteä tälle retken\nyritykselle oli rohkea, jopa uhkarohkea, sillä kuka takasi, etteivät\njäät ehkä kiristyisi yhteen taaskin ja paluutie olisi meiltä\nsuljettu, mutta senkin ymmärsimme, että päätöksen teko oli ollut\nvälttämätön, todennäköisesti enää ainoana pelastuksen mahdollisuutena\nmeille. Ilman intoa, mutta Cartwrightin päättäväisen teon terästäminä\nsiihen tietoon, että koetettava oli sitä, mikä koetettavissa oli,\npalasimme, kun olimme vahvistaneet purjeköydet nykyisen vetosuunnan\nmukaisesti naakeleihin, Cartwrightin luokse peräpakalle -- Ethelin\nhän oli lähettänyt kapiisiin valmistamaan pitkästä aikaa hyvin\ntarpeellista ateriaa meille.\n\nCartwright ojensi minulle kohta kiikariputkensa ja minäkin varmensin\njo silmännäkemältä saamani tiedon siitä, että sulaa vettä todella\nkiilui mutkittelevana, milloin kapenevana, milloin lavenevana\njuoponjuovana halki jääröykkiöiden niin kauas etelää kohden kuin\nnäki. \"On uskallettava epävarmaankin varman sijasta, jos varma on\nvarmaa perikatoa ja epävarman takana ehkä piilee pelastus!\" selitti\nCartwright miehuullisesti.\n\nMurkinoimme nyt yhdessä Ethelin valmistaman aterian sillä tapaa, että\nyksi vuorostaan aina oli peräsimessä muiden aterioidessa. Peräsimen\nhoito olikin mutkatonta, koska tuuli oli tasaista ja miedonpuoleinen\nvoimaltaan ja väyläkin jäälohkelmien välissä siksi avara, että\nSwallow Bird siinä mukavasti kulki. Aterian jälkeen saimme Higginsin\nkanssa melkein pakottamalla taivutetuksi Cartwrightin siihen,\nettä hänkin meni koijuun nukkumaan, koska oman lyhyen unemme\nvirkistyksestä ymmärsimme, että hänellekin pieni lepo oli tekevä\nhyvää.\n\nJäätyämme Higginsin kanssa kannelle kahden -- Ethelin olimme myöskin\nkapiisiaskareitten jälkeen lähettäneet levolle, jotta molemmat\nolisivat seuraavan vahtivuoron varalta virkeitä -- keskustelimme\nasemastamme ja tunnustimme, että niin oikein kuin Cartwright oli\nmenetellytkin, ohjatessaan Swallow Birdin tähän eteemme avautuneeseen\njääkentän railoon, pelastumisemme mahdollisuudet olivat peräti\nheikot. Olimme nimittäin pian huomanneet, että jäämassat sivuillamme\nolivat alinomaisessa liikkeessä, jonkinmoisessa hengittävässä elossa,\npuristaen väylää välillään milloin ahtaammalle, milloin taas väistyen\nmelko loitollekin, niin että kuljimme joskus kuin avarampaa salmen\nselkää. Kaiken aikaa olivat röykkiöt vierillämme samalla kuin ne\nolivat alinomaisessa liikuntatilassaan, kuitenkin melko korkeitakin,\npaikoitellen monen sylen korkuisia vedenpäällisiltä kerroksiltaan,\nja ymmärsimme, että jos ne missä sattuisivat ahtautumaan niin\nlähelle toisiaan, että ne nipistäisivät Swallow Birdin väliinsä,\nniin Swallow Bird, niin vahvasti rakennettu alus kuin se olikin, oli\noleva kuin lastun rusentuva karsi niiden likistyksissä. Toistaiseksi\nei kuitenkaan mitään tämmöistä tapahtunut, vaan sujui matkamme\nonnellisesti niissä railon sulissa, jotka ikäänkuin loppumattomina\navoivat eteemme kummallisen väkevää meren viheriäänsä hohtaviksi\nvalkaistujen tai harmaasti uhkaavien jääsärmien lomitse.\n\nEn oikeastaan tiedä sanoa, kumpi vaikutti aisteihin lamaavammalla\nvoimalla, aikaisempi kieppuminenko napapyörteen sokeoilla kuiluilla,\nvai tämä tietymätön pujotteleminenko Jäämeren railoissa, joiden\nkita koska hyvänsä saattoi sulkea aluksemme musertavien ratkojensa\npuserruksiin. Ainakaan en mene sanomaan, kumpaan olisin vaihtanut\ntilamme, toiseen tai toiseen, jos se olisi ollut mahdollista,\nja melkein vihaten kuljetin silmää niillä julmilla lakeuksilla\nympärillämme, jotka lohkareineen ikäänkuin kiristelivät jäähampaitaan\nmeidän turmamme varalta. On luonto oikeassa luonnossaan oikeastaan\nhirvittävän julma meille ihmisille, jotka osaamme kuvitellakin\nelämisemme ohella.\n\n\n\n\nII\n\n\nOli Cartwrightkin unensa jälkeen -- hän oli nukkunutkin hyvin kolmen\ntunnin ajan -- taas palannut kannelle, ja olikin oikea hetki,\nsillä juuri silloin kiristyivät jään syrjät kummallakin puolella\nSwallow Birdiä odottamatta kiinteästi toisiaan vastaan. Sanoin\nodottamatta, sillä mitään sellaisia ilmiöitä, jotka ennakolta\nolisivat varoittaneet meitä aavistamaan, mitä tapahtuva oli, emme\nolleet huomanneet, vaan oli jäätikkö viime hetkeen näyttänyt aivan\nrauhalliselta, kunnes se yht'äkkiä ummisti rakonsa. Mitään Swallow\nBirdin kääntämistä paluusuuntaan takaisin railosta emme siis olleet\nehtineet ajatellakaan, ja olisi kääntyminen ollutkin aivan turhaa,\njos se olisi voinut onnistuakaan ahtaassa uomassa, sillä sekä\ntakanamme että edessämme niin kauas kuin peräpakalta näimme, olivat\njääkentät yht'aikaisesti likistyneet yhteen, ja pelkkää kiinteätä\njäätä oli näköjään nyt koko näköpiirimme.\n\nCartwright oli kohta kannelle saavuttuaan tajunnut asemamme, sekä\nkilisti silmänräpäyksessä Ethelin kannelle. En kerkiä oikein\nkertomaan järjestyksessä, mitä tämän jälkeen tapahtui. Kuulimme kyllä\nrytinää Swallow Birdin rungossa, mutta joku sattuma, ehkä jonkun\nvankemman ja jyrhärakenteisemman jäälohkareen osuminen poikkiteloin\nSwallow Birdin keulan eteen pidätti jäälauttoja välittömästi\nlitistämästä Swallow Birdiä reunojensa väliin. Cartwright olikin\nkohta käskenyt -- hän kiljui nyt, eikä enää komentanut -- jokaisen\nmeistä viskaamaan, mitä kerkesimme Swallow Birdistä jäälle\naluksen vieressä. \"Ruokatarpeet ensin!\" huusi hän, \"ruokaa, mitä\nlajia löydätte ja käsiinne saatte, leipää, lihaa ja vesitiinu ja\nviinalekkeri, kaikki jäälle, ja vaatetta myöskin, vaatekertoja ja\npeitettä!\" Itse oli hän kuin pyrynä kajuutassa ja hetken perästä\ntuiski sieltä oviluukusta peräpakalle mitä vaan, laivajurnaali,\nlammasnahkaturkki, kajuuttakellokin, se sentään varovasti asetettuna\nerikseen kannelle, mitä vain, kaikki sekaisin. Higgins oli Ethelin\nkanssa puolikannen alla ja kohta oli leipäsäkkejä, avaamaton\nvoipytty, palvattuja naudanreisiä ja muuta, mitä kiireessä käsiin\noli sattunut sikin sokin kannella ja sieltä nopeasti hiivattuna\nja viskeltynä laidan taakse jäälle. Minä olin Cartwrightin\njäljessä kajuutassa, ja korjasin koijustani, mitä silmääni osui,\nmuistiinpanovihkoni pöydältä, vanhan taskukelloni seinältä, jota koko\najan olin pitänyt vedossa samoinkuin Cartwright kajuutan seinäkelloa,\nvilttini, matrassini ja nahkatakkini, pengoin rahanikin kistun\npohjalta ja sulloin taskuuni, otin järjettömästi Blaeu'n Atlaksenkin,\nsekä kannoin kaiken sylin täydeltä ulos kannelle ja viskasin sieltä\nsuoraan yli parraskaiteen jäälle.\n\nKaiken aikaa vapisi ja rytisi Swallow Bird koko rungoltaan, niin\nettä korvissa ja tunnossa oli ääni kuin vuoteellaan viskelevän\nvalittavan ja vaikeroivan lapsen kuolemansairas voihke, mutta kesti\nalus kuitenkin yhä. Jäällä näkyi nyt jo olevan ruokatarpeiden\nlisäksi köysiläjiä ja purjerykelmä ja laahasivat Higgins ja Ethel\nparaikaa kanssista esiin laivan entisen timperin työkalukistua,\nJunkersin, joka oli jättänyt Swallow Birdin viimeisten joukossa\nmiehistöstä. Higginsillä oli kainalossaan hänen oma purjekankainen\npursimiesreppunsa, ja molemmat, sekä kistun että repun he vielä\nennättivät hiivata laitareunan yli jäälle, kun samalla Swallow\nBirdin ruumasisuksista kuului sellainen rytinä ja murtumisen ryske,\nettä jokainen kohta ymmärsimme pantteriniskojen nyt katkenneen,\nja pelastimme paljaan henkemme loikkimalla jokainen niin nopeasti\nlaivan laitapartaan ylitse jäälle, kuin kukin kohdaltamme kerkesimme.\nSeuraavana hetkenä olikin Swallow Birdin sijasta edessämme rusentunut\npuumurtuma, jonka sekasorrosta torkotti esiin pari kallistunutta\nmastoa ja katkenneita lankunruotoja. Vain peräpakka puolisortuneine\nkajuutan jätteineen oli putkahtanut railon rutistuksista jään\nkannelle.\n\nMe, neljä miestä napameren jäällä seisoimme viskelemämme\ntavararöykkiön keskellä siten huumattuina, ettemme hetken aikaan\nluultavasti ymmärtäneet mitään muuta kuin sen ehkä, että olimme\npelastaneet henkemme. Vain Cartwrightin kasvoilla ja karheilla\npartajouhilla huomasin juoksevan vesikarpaloita ja kuulin hänen\njupisevan jotain puhettakin huuliltaan. \"Jalo alus, Swallow Bird oli\njalo aluksen astia!\"\n\nPian kuitenkin palasimme siihen järkeen, että huomasimme meillä nyt\nolevan muuta tekemistä kuin tilamme ajattelemisen. Cartwright oli jo\nkämmenensä takapuolella pyyhkinyt kasvonsa kuiviksi sekä katseli nyt\nHigginsin ja Ethelin viimeksi pelastamaa timperikistua, nyökäyttipä\nhän päätänsäkin Higginsille ja Ethelille hyväksymisen merkiksi.\n\"Meidän on nyt kiskottava lautaa ja lankkua, minkä puunruotoa jäiltä\nirti saamme, jotta saamme kelkan tavaroitamme varten!\" sanoi hän sekä\nkatseli jo Swallow Birdin peräpakan jätteitä. \"Laivan kompassikin\non jäljellä, niin että saamme senkin kiskoa irti!\" sanoi hän ja\nnäytti jo toivokkaammaltakin, jos nyt sitä sanaa voi käyttää meidän\nsilloisessa tilassamme.\n\nMe muutkin aloimme jo olla toimissamme. Higgins, joka oli kätevä mies\nmuuhunkin kuin pursimiehen toimiin, oli jo avannut timperikistun\nsäpestään sekä haki esiin työkaluja, minäkin, joka huomaamattani olin\nseisonut suurella hollantilaisella juuston kehrällä, jonka Higgins ja\nEthel muiden ruokavarojen ohessa olivat vierittäneet jäälle, astuin\nkoholtani alas sekä sain Higginsiltä käteeni kirveen ja pian olimme\nkolmisin miehin katkomassa tai sahaamassa puuainetta kelkkaamme\nvarten Swallow Birdin jätteistä, Cartwrightin hääritessä peräpakan\nraunioilla irroittamassa kompassia telineeltään sekä katsomassa,\noliko hänen kistunsa, jossa hän säilytti rahavaransa, mahdollisesti\npelastunut kajuutan muun rykelmän peitoissa.\n\nTiesimme, että meidän oli kiire, sillä mitään varmuutta ei meillä\nluonnollisesti ollut siitä, etteikö juopa, joka juuri oli sulkeutunut\njoidenkin meille kätkettyjen merivirtojen voimasta, taaskin samojen\nvoimien vaikutuksesta avautuisi ja revetessään nielisi meitä\ntavaroinemme ja elintarpeinemme syvyyksiinsä. Ahkerasti olimmekin\nsiis toimessa, ja kun Cartwrightkin oli löytänyt rahansa sekä\npelastanut peräpakalta muutakin sellaista, mikä meille meidän\noloissamme pelastamisen arvoista oli, tuli hän neljänneksi apuun\ntyöhömme, ja nopeammin kuin uskoimmekaan oli meillä kelkkamme\nvalmiina köysittynä ja naulattuna liitoksilleen sekä varustettuna\nsekä etu- että takapuoliltaan vetoköysillä, takapuoliltaan senvuoksi,\nettä jo laivasta olimme huomanneet jääkentän, jota jouduimme\nkulkemaan, peräti epätasaiseksi ja röykkiöiseksi ja ymmärsimme, että\nkelkkamme helposti tarttuisi rykelmien väliin sillä tavalla, että\nsitä oli kiskottava takaakin irti, ennenkuin sen sai liikkumaan.\nKelkkamme pohjaksi käytimme kajuutan ovia, jotka olivat säilyneet,\nja jalasraudoiksi sopivat pelastusveneen pidinkäyrät, jotka\nkiskoimme paikoiltaan, pelastusveneen jo aikoja sitte huuhtoutuessa\nnapapyörteen kuiluihin. Paljon puuhaa meillä oli kelkkamme\nlastaamisessa, sillä olimme ennättäneet viskoa jäälle tavaraa enemmän\nkuin kelkkaamme sopi lastata, ja syntyi meille paljon kinaakin\nsiitä, mikä oli niin välttämätöntä, että se oli otettava mukaan,\nmikä taas sellaista, että sen saatoimme jättääkin kuormasta.\nRuoka- ja vaatetavaran otimme sentään kaiken paitsi hollantilaista\njuustoa, josta hakkasimme kirveellä vain kahvaleen, sillä päättelimme,\nettemme kuitenkaan niin kauan elä, että sen kaiken söisimme. Neljä\nlaivapyssyäkin, jotka Ethel sekä ruuti- ja luotitarpeet niitä varten,\noli huomannut pelastaa pakomatkaamme varten, lastasimme kelkkaamme.\nBlaeu'n Atlaksesta oli minulla paljon vaivaa ennenkuin sain\nCartwrightin taivutetuksi niin, että se otettiin mukaan, ja Junkersin\ntimperikistusta, jonka Higgins olisi halunnut sellaisenaan mukaan,\notettiin ainoastaan tarpeellisimmat aseet, jotka arvelimme\ntarpeellisiksi, jos kelkkamme tarvitsi korjaamista, mutta muuten\npakattiin kistu täyteen ruokatavaroilla.\n\nOlisimme ehkä kinastelleet kauemminkin, mutta alkoi kuulua niin\nepäilyttävää pakoilemisen ja halkeilemisen riitelyä jäärailon\nsaumoissa allamme, että meidän oli jätettävä, mitä sitte jäikin\ntaaksemme jäälle, sekä kiireimmästi lähdettävä kiskomaan kelkkaamme\nniin loitoille kuin voimme niiltä vaarallisilta alueilta, joilla\nymmärsimme jäänalaisten merivirtojen saattavan taas alkaa ratkoilla\npeitettänsä milloin hyvänsä. Olimme nykyoloissamme nimittäin\nsellaisia kurjia, joiden ainoana pyrintönä enää saattoi olla vain\nsen lähimmän vaaran välttäminen, joka kulloinkin oli uhkaamassa,\nkohdatkoon meitä sitte myöhemmin, mikä kohtasi.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTietymätöntä oli nyt edessämme, kun nelisin ja päämäärästämme täysin\nepävarmoina kiskoimme huppelehtivaa ja raskaasti kuormitettua sekä\njäätöyryltä jäätöyrylle milloin melkein päistikkaa syöksyvää, milloin\ntaas kuin kiusalla kaikkea tenäänsä ja vastahankaansa yrittävää\nkelkkaamme yli jääkentän, jonka muodostumisen ainoana lakina tuntui\nolleen, että odottamattominta oli aina oleva varassa, milloin\ntörmä, jolla oli särmänsä kuin räystäänä sulkemassa meiltä tietä,\nmilloin suoraan suistuman alla ja peitoissa väijymässä petollinen\nsulan veden silmä valmiina nielemään sekä kuormamme että meidät\nitsemme, milloin taas tasansiloinen iljanne lasinliukasta nuorta\njäätä, jolla jalka ei kissankynsinkään olisi löytänyt, minkä varassa\nvarvasta olisi eteenpäin ponnistanut. Matkanteko oli sanomattoman\nuuvuttavaa, ja vain henkemme puolesta kamppaillessa sekä niin\nväsyneinä, että tuskin jaksoimme enää jalkaa tai jäsentäkään\nliikuttaa, tarvoimme me eteenpäin, ruumis niin yltäyleensä hiessä,\nettä me melkein uimme puvuissamme, vaikka jäätiköillä puhalsikin\nkylmä ja melkein kuin ytimiin pureva viima. Joskus me tosin\nläähötimme hetken, haukkasimme särvintä, mitä kuormastamme löysimme,\njoimme vettä kuivuvien kurkkujemme kostukkeeksi sekä kulautimme\nviinaakin sisuksiimme luontomme karaisuksi, mutta vaara-alueilta\noli päästävä niin kauaksi kuin suinkin ja matkaa taas jatkettava,\nvaikka jäsenet aluksi, kun niitä taas oli siirrettävä, tuntuivatkin\nkuin olisi rautaa liikuteltava. Ethelin uljuutta minä enimmän\nihmettelin, sillä hän oli yhtä kiinteästi köysissä kuin me muutkin,\nvaikka hyvin näki, kuinka nuoruuttaan vielä hintelä ruumis hoippuen\nvapisi, kun epätasaisella taipaleellamme alinomaa kompastellessamme\naina uudestaan, oli sitkeästi noustava pystyyn ja taas roikuttava\nnuorissa, minkä olantaka kiskoa jaksoi. Cartwright kyllä oli\nsovittanut paikkansa vetotaljoissamme siten, että hän kiskoi Ethelin\nvieressä ja lähimailla, ja että hän pahimmissa paikoissa ja kuormamme\nkynnistellessä julmimmin vastaan, saattoi kuin huomaamatta lainata\nkouransa Ethelinkin köyteen, jos juuri sillä kulmalla vastus tuntui\nniskoittelevimmalta.\n\nTietysti meidän vihdoin oli pysähdyttävä yöpymään, kun jäsenet\nlopultakin kieltäytyivät enemmistä ponnisteluista, suorastaan\nsanoivat ikäänkuin tenänsä: me emme liiku enää, vaikka katkeaisimme.\nValitsimme leiripaikaksemme erään jäätöyryn juuren, jossa noin kolmen\nsyllän korkeuksiin kohoova, sinenvihreä ja melkein katosräystäänä\nyllemme kaartuva jäälohkare tarjosi meille törmänsä takana hyvän\nsuojan sitä koillisviimaa vastaan, joka yleensä pyyhki aukeoilla.\nKirvotimme köydet kuormamme ympäriltä sekä nostimme ruokatarpeet\njäälle sekä levitimme ensin seilipultaanit sekä sen jälkeen muuta\nmukanamme olevaa vaatetavaraa ja matrassia alustoiksi sekä kelkan\npohjiin että jäälle kelkan vieressä ja asetuimme sen jälkeen levolle,\nCartwright ja Ethel kelkalle, minä Higginsin kanssa kelkan viereen.\nPäällemme tupoimme, mitä vaatetavaraa meillä vielä jäljellä oli, ja\nsaimme itsemme koko hyvään suojaan kylmältä.\n\nOdottamattoman hyvin nukuimmekin tämän yön, neljätoista tuntia\nyhteenmittaan, niinkuin minä jälkeenpäin tarkistin, mutta mitään\nihmettä ei siinä ollut, sillä kyllä olimmekin väsyneitä ja levon\ntarpeessa sekä edellisen päivän taivalluksen vuoksi, että sitä\nedeltäneiden jännitysten ja osaksi unettomien vahtivuorojen jälkeen\nSwallow Birdissä. Herätessämme olimme tietysti vähän kangistuneita,\nsillä kylmä oli kuitenkin vaatepeitoista huolimatta päässyt tunkemaan\nlikellemme, mutta virkistyneempiä olimme kuitenkin kuin ehtoosti, ja\nhetken juoksenneltuamme ja verryteltyämme jäseniämme, murkinoimme\nhyvässä rauhassa ja hyvällä ruokahalulla. Sen ikävän huomion teimme\nkuitenkin, että olimme laiminlyöneet ottaa kuormaamme mitään\nylimääräistä puunjätettä, emmekä nyt siis voineet lämmittää mitään\nruokaa itsellemme, vaan oli särpimemme syötävä kylmiltään. Samasta\nsyystä emme luonnollisesti myöskään voineet valmistaa mitään nuotiota\nitsellemme ruumiimme lämpimäksi. Pahoittelimme aluksi tätä seikkaa,\nvaikka tarkemmin ajatellessa selvisikin, että enempää kuormaa kuin\nmeillä oli, emme kuitenkaan olisi jaksaneet kuljettaa.\n\nKun olimme rakentaneet kuormamme uudelleen ja muutenkin valmiit,\nlähdimme jatkamaan matkaamme, vaikka tällä kerralla, kun jo pidimme,\nettä olimme jäärailon vaara-alueilta tarpeeksi loitoilla, kuitenkin\nmelkoista epätietoisempina siitä, miten suunnata matkaamme, kuin\neilen. Cartwright arveli kuitenkin, että luonnollisinta oli\nohjata matka etelän suuntaan, vaikka minä epäilinkin, ja sanoin\nepäilykseni julkikin, että oliko yleensä mitään järkeä siinä, että\njätimme nykyisen suhteellisen turvallisen suojapaikkamme, jossa\nainakin olimme turvassa nykyiseltä tuulelta. Oli nimittäin alkanut\nsyödä mieltäni se tunto, että tällä haavaa ja meidän asemassamme\nnapameren jäillä etelä oli jotenkin yhtä tyly ilmansuunta meille kuin\npohjoinenkin tai mikä hyvänsä taivaankuri, ehkäpä vaarallisempikin,\nkoska siellä jäät alkaisivat ehkä rakoilla ilman, että mitään apua\nkuitenkaan oli mahdollisuuksissa. Huomasin näistä sanoistani ja\nmuustakin mielentilastani, että minussa alkoi toimen ote herpautua,\nainakin masentua, ja että minä enää vain halusin pidentää elämääni\nniillä hetkillä, jotka enää ehkä olivat siitä jäljillä, sekä\nne mieluimmin siinä levossa, joka oloissamme oli mahdollista.\nCartwrightillä oli kuitenkin toisellainen mielenitu ja mielenmeno\n-- hänellähän oli Ethelkin ja syyskuiset elämänodotuksensa, niin\nepämääräisiä kuin ne nykyhetkellä olivatkin -- ja etelää käsin kulki\nmatkamme, kun liikkeelle lähdimme.\n\nTämän päivän vaiheista ei minulla ole paljon kertomista, tai\noikeastaan ei mitään, sillä ne olivat jotenkin tarkalleen samat ja\nsaman mukaiset kuin eilenkin, jäätikkö pysyi samanlaisena kuopakkaana\nja vaikeakulkuisena kuin eilenkin, murkinalevähdyksemme suoritimme\nniinkuin eilenkin, kylmänviima jäilläkin pysyi samanlaisena ja\nsamansuuntaisena kuin edellisenäkin päivänä, ainoana erona tämän\npäivän matkassa oli ehkä se, että tänään suoritimme matkaamme\nmaltillisemmin ja tottuneemmin, emmekä enää sillä tapaa henkemme\nedestä paeten, kuin eilen, vaan paremmin voimiemme mukaisesti ja\nitseämme säästellen. Lopen uupuneita olimme kuitenkin, ja mielissämme\njollakin tapaa autioituneempia -- kai eilisen päivän välitön vaara\noli ollut jonkinmoisena elämänvirikkeenä, mikä virike nyt, kun\nsuoranainen hetken tuho ei enää ollut kuin kantapäillämme, oli\nlauennut -- uupuneita siis ja autioita mieliltämme olimme, kun\nehtoosti taas leiriydyimme vähän samanlaisen jäälohkareen turviin\nkuin edellisenäkin iltana. Yökin kului entisellä tavalla, vaikka uni\nei nyt ollut yhtä sikeätä, minä ainakin heräsin moneen toviin ja\nkäärin vaatekappaleita ylläni tiukemmin ympärilleni. Ajatus alkoi\nmyöskin yhä hellittämättömimmin askarrella siinä, mikä tästä oli\nlopuksi tuleva, ja sekin piti unta loitolla silmistä. Higginskin\nvierelläni käänteli kylkeänsä, ja Cartwrightin kuulin pari kertaa\nmumisevan unissaan jotakin Ethelistä. \"Kyllä pojasta sittenkin pitää\ntulla maamies!\" kuulin kerta selvästi hänen sanansa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSeuraavana aamuna heräsin huonon unen jälkeen merkilliseen surinaan,\njoka jostain loitoilta tunki korvaani, mutta jonka alkuperästä en\naluksi päässyt selville. Työnsin peitoiksi käärimäni vaatekappaleet\nja pultaanikerrokset päältäni sekä karasin pystyyn ja aloin\nsäikähtäneenä tähystellä ympärilleni. Toisetkin olivat liikkumiseni\nvuoksi heränneet ja saman surinan kuultuaan myöskin pystyssä. Kuinka\nkoetimmekin tähyillä, emme kuitenkaan huomanneet mitään, joka\nolisi selittänyt surinan, vaikka ääni koko ajan keskeytymättömällä\nitsepintaisuudella jatkoi ilmeisesti yhä tuimenevaa melun pitoansa.\nÄkkiheränneinä olimme kaiketi vielä sen verran unen pauloissa ja\nehkä myöskin ilmiön odottamattomuuden pelästyttämiä, ettemme kohta\näkänneet ruveta tarkkaamaan äänen suuntaakaan, vaan pälyilimme vain\nympärillemme, kuvitellen vaaran, mikä se sitte olikin, uhkaavan\nmeitä vain jääkentiltä käsin. Mikä sitte johtikin minua, ehkä äänen\nyhä läpitunkevammaksi muuttuva äkeys, mutta nostinkin melkein\najattelemattani katseeni ylöskäsin, ja näin siellä melko korkealla\nkolme peräkkäisin lentävää lintua tulossa etelästä käsin jotenkin\nsuorassa jonossa sitä paikkaa kohden, jossa me seisoimme. Muutkin,\nkatsomiseni ja ehkä saman äänenkin ohjaamina, joka minutkin oli\nsaanut katsomaan ylöskäsin, tuijottivat nyt saapuvia petolintuja\nkohden, suunnattoman suuriksi kotkalinnuiksi täytyi meidän nimittäin\nensi säikäyksessämme käsittää siivet vaajallaan lähenevät tulijat.\nKummallisen hengetöntä niiden lento kyllä oli, ei edes sitä pientä\nsiipien vaajahtelua, jonka huomaa liitelevän ja laatelevan kotkan\nliikunnoissa, taivaan laella sen tähyillessä korkeuksiltaan saalista\nmaanpinnalla, jonka niskaan syöksyä, vaan pysyivät siivet kuin\npeltisinä suorassa liikkumattomassa ojossaan, samalla kun petojen\nääni siinä hiljaisuudessa, johon korvamme olivat tottuneet, yhä yltyi\nmelkein helvetilliseksi meteliksi. Pedot olivatkin nyt melkein tasan\npäittemme yläpuolella, ja Cartwright, sen kuin hän äänensä kuulumaan\nsai korvat kuurouttavassa melussa, käski meidän nyt pysymään niin\nhiljaa ja hievahtamatta alallamme jokaisen kuin suinkin, jotta\nvaakalinnut eivät ehkä huomasi meitä lennoltaan.\n\nVeremme jähmettyi kuitenkin samassa, sillä ilmeisesti olivat petojen\nvaanivat ja hakevat silmät keksineet meidät jäältä, miltä vaivaisilta\nitikoilta lienemmekin näyttäneet heille heidän korkeuksiltaan.\nSuurin ja etumainen oli alkanut kaarrella yläpuolellamme ja samaa\njälkeä kohta kaksi pienempää laveissa kierroksissa. \"Ne tarkastavat\nmeitä, ennenkuin syöksyvät!\" arveli Higgins, joka tällä kerralla\noli kylmäverisin, niin kylmäverinen, että sanat värisyttivät\nmeitä muita, ikäänkuin jättikotkan tai sen poikasten kynnet jo\nolisivat iskemässä niskoihimme. Totuudenmukaisilta Higginsin sanat\nkuitenkin tuntuivat, sillä niin selvästi tapahtui aarnipetojen\nkaartelu ja lavea laskeutuva liikehtiminen juuri sen kohdan yllä,\njolla me seisoimme jääkentällä, että juuri meidät ja ainoastaan\nmeidät ne olivat tähynneet saaliikseen: ja mitä muuta tavoteltavaa\nne oikeastaan olisivat voineet keksiäkään niillä autioilla ja\nelottomilla lakeuksilla, jotka matkaltamme tunsimme? Niiden pitämä\näänen meteli olikin nyt jo niin hirmuinen ja korvia särkevä, että\nminä saatoin sitä matkamuistoiltani verrata vain hevosten hirnuntaan\nihmisjättiläisten maassa Brobdingnagissa, sillä erotuksella vain,\nettä tämä oli yhtenäistä ikäänkuin ne eivät hengittäisikään välillä\nja ilmeisesti hirveimmästi julmistuneiden petojen hurjistunutta\nkarjuntaa.\n\nCartwright käskikin meidän nopeasti jokaisen hakemaan kuormasta\npyssyn käteemme sekä lataamaan järeimmillä, jääkarhuja varten\nvaratuilla kuulilla. Olimmekin pian valmiina kaikki neljä ja\nodotimme vain, koska pedot ovat niin lähellä, että aloitamme\nampumisen. Ne olivatkin nyt jo ehkä kolmen neljän kirkontornin\nkorkeudella meistä ja selvästi hahmoiltaan näkyvissä. Mitään sulkia\nei siivissä erottanut, vaan olivat ne kuin jättiläislepakon, tai\nvielä jättiläisemmän korentohirviön siipiä, mutta liikkumattomia\nja jäykästi suorina, ikäänkuin olisivat ne raudasta tai jostain\nmuusta metallisesta aineesta. Vielä ilmeisemmin oli niiden ruumis\nkorennon ruumista muistuttava, mutta peloittavan paksu ja mahtuva,\nniin täytyi ymmärtää niiden olevan hyvin ravinnonahneita. Pursto\nniillä oli, mutta mitään silmiä en keksinyt, elleivät silminä olleet\nniinkuin kärpäsellä sen etukärsän yllä, vaikka näillä etukärsän\nkahden puolen ne kaksi pyöreätä esinettä, jotka tarkemmin katsoen\nnäyttivät pyörivän ja pyörtivätkin kumpikin, huimivat kuin vinhin\nratas akselillaan. Minulla oli pyssyni torkolla niinkuin meillä\nmuillakin, ja tähystin, missä niiden ruumiissa olisi semmoinen pehmeä\npaikka, johon luodin olisi uskonut tehoovan, mutta merkkiäkään\nsellaisesta en keksinyt: koko ruumis oli panssaroitu kuin raudalla,\nkun sen näin lähempää näki. Lentäviä krokotiililiskoja, joilla ovat\nhampaat hyrräävinä rattaina suupielien vieressä, jotta uhri jauhetaan\nmurskaksi ennenkuin se niellään, välähti mielessäni kauhistuttava\najatus, kunnes keksin eräässä luukussa tai jonkun reunan ylitse\nkurottelevan jäsenen, joka liikkui ja selvästi muistutti ihmisen\npäätä, vaikka silmien sijasta sillä olivat mustat tuijottavat\nrenkaat, ikäänkuin paksureunaiset silmälasit päässä. Kohotin jo\npyssyä ja ajattelin painaa liipasinta, kun mieleeni tuli Laputa ja\nlentävä saari siellä ja nopeasti laskin pyssyni suun alas. Entä, jos\ntässäkin oli kysymys lentävistä ihmisistä meille selittämättömissä\nvehkeissä ja meillä kuitenkin vielä joku pelastumisen mahdollisuus?\nNopeasti palasin järkiini ja parhaaksi onneksi kerkesin vielä lyömään\nvierelläni pyssyn suun alas Cartwrightin käsissä, jonka sormi jo oli\nliipasimella ja paraikaa laukasemassa. Hänkin oli huomannut samaa\nkuin minä ja nopeampitoimisena oli hän jo ampumassa.\n\nCartwrightin luoti oli nyt siis viistänyt vain jäähän ja hän\njulmistuneena katsomassa minuun. Selitin hänelle pikaan ja niin\nlyhyesti kuin taisin, arveluni, sekä käskin Ethelinkin ja Higginsin\nlaskemaan pyssynsä ja toistaiseksi vartoomaan, mitä tapahtui.\n\nNäyttivät lentäjätkin säpsähtäneen Cartwrightin laukausta, jonka\npamahduksen he luonnollisesti olivat kuulleet, sekä lähteneet\nkohoomaan taas, mutta nähtävästi oli huomattu minunkin toimenpiteeni\nsekä se seikka, että olimme kääntäneet pyssyjemme suut alaskäsin\njäätä kohden, sillä hetken kuluttua alkoivat he taas aleta ja laveoin\nkaarrosliikkein laskeutua jäälle vähän tuonnempana, jossa mekin\nnäimme tasaista jääpintaa.\n\nMe puolestamme olimme edelleen kyllä varuillamme, mutta ihmettelymme\nalkoi kuitenkin olla suurempi kuin pelkomme, kun linnuissa, jotka\nvähitellen ymmärsimme koneiksi, avattiin luukut maon sivuilla ja\nsieltä laskettiin laivan laskuportaita muistuttavia telineitä\njäälle. Selvästi huomasimme myöskin, että olennot, jotka alkoivat\nlaskuportaita myöten kavuta alas jäälle, olivat ihmisiä niinkuin\nmekin, vaikka vahvoihin ja vieraskuosisiin turkispukuihin puettuja.\nKolme heitä tuli kustakin kojeesta esille, suurimmasta neljäkin ja\nalkoivat he liikkua meitä kohden jäällä.\n\nMekin lähdimme vastaan, edellä Cartwright, joka kuitenkin oli\nuudelleen ladannut pyssynsä, ja noin kahden sadan askeleen päästä\nleiristämme kohtasimme toisemme. En osaa sanoa, oliko varovaisuuden\nvaistomme suurempi -- varovaisuutemme, joka oli luonnollinen sekä\nasemamme ja kokemustemme että sen luonnottoman tavan vuoksi, jolla\ntulokkaat olivat ilmestyneet luoksemme -- vai oliko vielä suurempi\nse melkein läkähdyttävä ilo, joka väkisinkin alkoi vallata mielen,\nkun silmä varmentumistaan varmeni siitä, että vastaantulijamme\nselvästi olivat ihmisiä niinkuin mekin. Cartwrightkin, joka ei\nsuinkaan ole mikään herkkämielinen mies, kadotti siinä määrin kaiken\ntavallisen malttinsa, että ensi teokseen, kun viimein tultiin yhteen\nja kohdattiin, lykkäsi pyssyn kädestään Ethelille, ja karasi, vanha\nlaivuri ja valaanpyytäjä, kaksin käsivarsin halaamaan ensimmäistä\nvastaantulijaa ja rutistelemaan tätä turkiksissaan nahtatakkiansa\nvastaan sellaisella tempauksella, että tällä, joka ei ollut odottanut\nmitään tämmöistä, oli täysi työ silmälasejaan pidellessä, etteivät ne\npudonneet paikoiltaan.\n\nMinä, joka matkoillani vierailla mailla ja vieraissa maanosissa\nolin tottunut siihen, että muukalaisia kohdatessa oli varminta\nyrittää keskustelua ensiksi espanjan tai portugalin kielellä,\nkoska niitä osataan ympäri maailman, aloitinkin kohta selitellä\nvieraille espanjaksi keitä me olimme ja millä matkoilla. Kukaan\njoukosta ei kuitenkaan näyttänyt ymmärtävän puhettani, vaan kuulin\nerään nuoremman selvällä, vaikka outokaikuisella englannin kielellä\nselittävän silmälasiherralle, joka ilmeisesti oli joukon johtaja,\nettä nähtävästi olimme espanjalaisia merimiehiä, jotka olimme\njoutuneet haaksirikkoon, pukummekin kun olivat niin outoja, että ehkä\nolimme baskilaisia.\n\nKuultuani, että tulijat osasivat englantia, vaikka murteellisesti,\nriemastuin kovasti sekä selitin, että olimme Englannista kotoisin ja\nnaparetkellä. \"Blythistä Northumberlandissa ja valaanpyyntimatkalla,\nvaikka laivamme meni hukkaan.\" \"Swallow Bird\", täydensi Cartwright\nasiallisemmin minun selitystäni, joka ensi riemastuksessa oli hänen\nmielestään ollut ehkä liika hätiköivä ja ylimalkainen.\n\n\"Naparetkellä? Mitä tekemistä teillä navalla on ollut ja\nkalastelemassa päällepäätteeksi?\" kivahti silmälasiherra melkein\nnopeammin kuin Cartwright oli lopettanut selityksensä, hän\noli ilmeisesti sekä ällistynyt että levoton. \"Me ensimmäisinä\npohjoisnavan olemme sekä tarkistaneet että mitanneet kartalle, eikä\nteillä ole mitään tekemistä sen asian kanssa. Lontoon Geodetical Club\nmatkamme on järjestänyt ja me olemme tehtävämme suorittaneet, me\nenää vain risteilimme tarkastaaksemme jäätikkövyöhykkeen laveutta,\nkun keksimme teidät! Ja ensimmäisinä me navalla kävimme!\" Silmät\nsilmälasien takana olivat peräti tiukat.\n\nCartwrightkin oli närkästynyt. \"Valaanpyytäjiä me olemme, emmekä\nmitään sillin tai turskan kalastajia!\" torjui hän ensiksi arvoamme\nalentavan erehdyksen. \"Ja navasta me tulemme, navan sisuksista, ja\npelastimme Swallow Birdinkin sieltä, vaikka se sitte musertui, kun\njouduimme jäitten puserrukseen.\"\n\n\"Navasta? Navan sisuksista?\" tyrmistyi kyselijämme aluksi, mutta\nräjähti sen jälkeen sellaiseen nauruun, ettei olisi uskonut hänen\nlaihan rintakehänsä semmoista ääntä lähdettävän: yskänkohtaukseen\nnauru päättyikin. Hänen seuralaisensakin olivat yhtyneet esimiehensä\nnauruun, niin valtoimesti, että oli ikäänkuin olisivat he saapuneet\niloa pitääkseen napajäällä.\n\nKun esimies oli sen verran voittanut yskänsä, että ääni taas kulki,\nkysäsi hän, vakavaksi tekeytyen, muka tiedonhaluisesti, mitä\ninstrumentteja meillä oli ollut napaa etsiessämme, ja navan paikkaa\nmääritellessämme: \"harppuunan harallako haalasitte itsenne paikalle,\nja pystytitte saman harppuunan jäähän navan merkiksi?\" uteli hän\nilmivakavissaan muka. Uusi naurun vyöry seuralaisten joukossa\npalkitsi kysymyksen.\n\nCartwright oli nyt tosissaan närkästynyt, koska huomasi koko\nkysymisen meidän pilkaksemme. \"Sekstanttini minulla on ja\nlaivakompassini, niinkuin jokaisella laivurilla, ja järki\nsitäpaitsi mukana päässä ja silmät kasvojen etupuolella, vaikka\nilman lasikansia!\" närähti hän äänellä, jonka tiesimme Cartwrightin\nkarvaisimmaksi. \"Ja sitäpaitsi, ellette löydä meidän harppuunamme,\nniin menkää pystyttämään oma seipäänne siihen navan rakoon, jossa\nme olimme!\" lisäsi hän ärtyen hänkin puolestaan puhumaan koiran\nleikkiä koiran leikissä, sekä sirrasi silmänsä siihen kahden kyynärän\nsauvaan, joka esimiehellä oli kourassaan hoippuvien sääriensä tueksi\nepätasaisella jäätiköllä.\n\nOli minuakin loukannut tulijoiden merkillinen ylimielisyys meitä\nkohtaan, jotka haaksirikkoisina olimme ilmestyneet heidän näkyviinsä\nnapajään elämänhylkäämissä autiuksissa, ja ihmettelin, että saattoiko\nihmissydän todella surkastua tuommoiseksi, ettei lähimmäisen kurjuus\nenää sille puhunut omaa velvoittavaa kieltään. Selitinkin, heidän\ntuntojaan kolkuttaakseni, että olimme olleet aluksinemme napanielun\nvirtapyörteissä kuukauden päivät, mutta että ihmeeltä ja Cartwrightin\nneuvokkuuden ansiosta olimme siitä kuitenkin pelastuneet, vaikka\nlaivamme sitte kyllä oli haaksirikkoutunut jäissä ja me nyt\navuttomina heidän edessään.\n\nEn tiedä, mitä vieraat mielessään ajattelivat sanojeni johdosta,\nmutta ainakin he hetken vaikenivat ja katselivat meitä neljää\navutonta miestä. Esimies oli kuitenkin alkanut siirrellä\nsilmälasejaan, ottanut ne silmiltään sekä alkanut hangata\nlasit puhtaiksi taskuliinallaan. Ihmettelin oikeastaan, miten\nturhanpäiväiseksi ja neuvottomasti hapuilevaksi hänen katseensa\nmuuttui, kun lasit olivat poissa, kun se lasien ollessa paikoillaan\ntaas oli merkillisen itsetietoinen ja varma. Kun lasit olivat\nhangatut ja taas paikoillaan, katsoi hän uuden kerran tarkkaavasti\nmeitä ja erikoisesti minua, joka viimeksi olin puhunut.\n\n\"Napanielun virtapyörteissä kuukauden päivät!\" toisti hän sanani,\nmutta sillä äänellä, jota käytetään, kun lapsen puheita ja\nmielikuvituksia kuunnellessa ja toistellessa ollaan niitä uskovinaan,\nvaikkei uskotakaan. Kääntyen seuralaisiinsa selitti hän ja käytti nyt\nranskaa. \"Kalastajat ovat pyyntimatkoillaan noudattaneet kompassin\nviittausta ja joutuneet magneettisen navan seutuihin jossakin Canadan\npohjoisrannoilla, jossa pohjoiseen laskevien virtojen vaikutuksesta\nehkä muodostuu sulia läikkiä jäätikön railoihin, ja joissa vesi\nmahdollisesti on virtaavassa liikkeessä, ehkäpä pyörylöitäkin\nkehitellen, jotka kouluuttamaton mielikuvitus käsittää napavirran\npyörteiksi\", selitti hän seuralaisilleen, jotka kaikki nyökäyttivät\nymmärtävästi päätään katsellen meitä neljää, tällä erää surkutellen,\nilmeisesti ei kuitenkaan tilaamme, vaan tietämättömyyttämme. \"He\neivät ole navalla käyneetkään, luulevat vain!\" lisäsi esimies vielä\nselvästi rauhoittuneena, sekä katseli hänkin nyt meitä, tällä kertaa\nmelkeinpä hyväntahtoisesti, jos nyt voi kutsua hyväntahtoisiksi\nsilmälasien takaa tirkisteleviä silmiä.\n\nKoska tiesin, etteivät muut meistä ymmärtäneet ranskaa, enkä halunnut\nenempää pahoittaa Cartwrightin mieltä, en selittänyt heidän puheitaan\nmuille, mutta sen päätin kuitenkin, että en enää sanallakaan\nhiisku meidän kokemuksistamme näille ihmisille, ja että sopivassa\ntilaisuudessa varoitan tovereitanikin olemaan vaiteliaita. Tiesin\nnimittäin, mitä olimme kokeneet, ja tiesin myöskin, että Cartwrightin\npeilaukset sekstantilla olivat niin varmoja kuin kenenkään\nmerenkulkijan, mutta senkin ymmärsin, että meidän puheemme oli oleva\npuhetta kuurolle sellaisille, jotka nähtävästi olivat tietävinään\nkaiken. Olinkin tämän vuoksi vaiti esimiehen sanojen jälkeen, sekä\nvaroitin silmäniskulla ja pään pudistuksella toisiakin varomaan\nsuutansa. Cartwright kylläkin murahti, mutta ilmaisi hartiain\nkohotuksella, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni.\n\nEsimies oli nahkankuiva mies, ja englantilaisena hän nähtävästi\noli puritaani, koska juonet hänen kasvoissaan olivat sellaiset,\nettei sopinut olla toista mieltä hänen kanssaan. Kuulin jostain\nmaininnasta, että häntä nimitettiin professoriksi, ja ymmärsin\ntämän jälkeen hänen silmälasinsakin. Hän olikin silmälasiensa\ntakaa teroittanut uudelleen katseensa meihin, sen jälkeen kun hän\nseurueelleen oli selittänyt meidän matkamme perättömyydet. \"Oletteko\njäätiköillä osuneet jonkun tuhoutuneen retkikunnan muinaiselle\nleiripaikalle?\" kysäsi hän kiinnostuneesti, sekä kävi, mieheen\nkatsomatta, sormin hypistelemään Cartwrightin nutun hihoja, käänsipä\nhän, kaikki säälliset ihmistavat laiminlyöden, Cartwrightin kaksin\nkäsin käsipuolista siten, että näki hänen nuttunsa selkäpuolenkin.\n\"Selviä seitsemäntoistasataluvun alkupuolen pukuja!\" julisti hän\nvoitokkaasti seuralaisilleen, sekä silmäili meitä jokaista kuin\nesineitä. \"Onko leiripaikka, josta nämä puvut ovat joutuneet\nkäsiinne, lähelläkin?\" kysäsi hän samaa päätä kuin tutkintotuomari,\njolle on vastattava. \"Selvissä seitsemäntoistasataluvun pukimissa,\njokaikinen!\" toisti hän uudelleen huomionsa seuralaisilleen ikäänkuin\nmeitä ei olisi läsnäkään. \"Olen valmistuksissamme tutkinut koko\nnapamatkojen historian, ja tiedän vaateparretkin: tämä tässä\non saumattu selvällä seitsemäntoistasataluvun tikkauksella!\"\nProfessori oli tällä haavaa tirkkaamassa Higginsin nutun hihan\nsaumoja. \"Lähelläkö leiripaikka oli, niin menemme kohta sinne, ja\ntutkimme tieteellisellä tarkkuudella paikan sekä määrittelemme\nmaantieteellisen aseman!\" Professori oli niin innoissaan, ettei sitä\nolisi uskonut hänen kuivista jäsenistään. \"Mielenkiintoinen tapaus:\njoku seitsemäntoistasataluvun retkikunta on siis tunkeutunut näin\nkorkealle pohjoisilla pituuksilla, vaikka on täällä tuhoutunut!\"\ntulkitsi hän tovereilleen, jotka näyttivät olevan yhtä inteissään.\n\"Napahistoria ei tunne entuudeltaan tätä tapausta ollenkaan: löytömme\nmullistaa koko napatutkimushistorian!\" Professori tuntui yhä yltyvän.\n\"Ja päällepäätteeksi ovat retkeilijät olleet englantilaisia: vissit\nkuosipiirteet puvuissa viittaavat siihen, samoin kuin kankaan\nlaatukin, jonka minä museosta hyvin tunnen!\"\n\nMe neljä olimme tällä hetkellä tyyten unohdetut, sellaisina kuin\nseisoimme ryhmänämme jäällä. Minä käytin tätä tilaisuutta kaikilla\nilmeilläni varoittaakseni tovereitani siitä, että nyt oli oltava\nvarovaisia: pistin peukaloni poikittain suullenikin merkiksi,\nettä nyt oli parasta pitää suu piukassa ja sana hampaan takana.\nOikeastaan olin melko lailla hätkähtänyt professorin alinomaisesta\nseitsemäntoistasataluvun jauhamisesta sekä itsekin kiinnittänyt\nhuomioni tulijoiden hyvin erikoislaatuisiin pukimiin, esimerkiksi\nkantapäihin asti ulottuviin housunlahkeisiin, jotka lähimmin\nmuistuttivat irokeesi-indiaanien sääripukimia, joita olin kuvissa\nnähnyt. Myöskin se seikka oli alkanut arveluttaa minua, että\nilmeisesti olimme, paitsi professorin, muidenkin seurueen jäsenten\nerikoisesti vilkkaan huomion esineinä, huomion, joka niinkään\nei näyttänyt kohdistuvan siihen inhimillisesti hädänalaiseen ja\nsäälittävään tilaan ja asemaan, jossa olimme ja jossa he olivat\nmeidät tavanneet, vaan meihin muuten vain ikäänkuin ällistyttävinä,\nodottamattomina ilmiöinä. Eräs esimerkiksi, joka parhaiten\nhuvitettuna näytti tarkastelevan meitä, ja jonka olin tuntevinani\nsamaksi, joka oli kurkistellut lentolinnun mahaluukusta meitä ja\njota kohden jo olin tähdännyt pyssyäni, vaikka sitte laskinkin\npyssyni suun alas, oli kävellyt Ethelin luokse ja poikaa ensin eri\npuolilta ikäänkuin ihmeotusta tarkasteltuaan, ottanut pyssyn hänen\nkädestään sekä alkanut sormiella sitä, karistettuaan kuitenkin ensin\nsytytysruudin sytyttimeltä jäälle. \"Tälläkös kapineella sinä minua\näsken tähtäilit, kun minä kurkistelin, mitä itikkoja jäälle oli\nilmestynyt!\" naurahti hän -- hän oli ilmeisesti erehtynyt minusta ja\nEthelistä, samanlaisissa pukimissa kun olimme -- sekä käänteli asetta\nkädessään, kuitenkin sitä siten kätevästi pidellen, että huomasin\nhänen olevan perillä kojeen laadusta. \"Jos sinä olet tarkkasilmäinen\npoika, niin olisit sinä tälläkin jotain toimeen saanut, vaikka\navuton tämä kapine kyllä on!\" puheli hän, kun oli tarpeekseen ja\nselvästi huvitettuna tarkastellut asetta. \"Mutta mitäs poika arvelee\ntällaisesta kojeesta!\" sanoi hän samassa, sekä veti takataskustaan\nkapineen, joka lähimmin muistutti pistoolin puutukkia, sen jälkeen\nkun siitä on taitettu piippu irti ja aseen tynkä jätetty lapsille\nleikkikaluksi. Räti-räti-räti räiskytteli koje hänen kourassaan\nja silmäimme edessä näimme parinkymmenen askeleen päässä meistä\njäänpinnalle pusertuneen suuren jääkahvaleen, johon hän tähtäsi,\nsärkyvän pirstoiksi. Olin varhemmin huomannut, että Cartwright,\nkun vieras oli Etheliltä ottanut hänen aseensa, oli arveluttavasti\nliikutellut pyssyä kädessään, mutta toistaiseksi kuitenkin pysynyt\nrauhallisena. Läpyttelinkin nyt, tapauksen jälkeen, pari kertaa\nsilmälautaani hänelle, että hän ymmärtäisi malttaa mielensä,\nvarsinkin sen jälkeen, mitä nyt olimme nähneet.\n\nYleensä oli vieraiden suhtautuminen meihin sellaista, että minun\ntuli elävästi mieleeni kokemukseni jättiläisten maassa, jossa\ntotisintakin, mitä minä yritin, katseltiin naurussa suin, ja jossa\nhengenvaarakin -- muistin tällä erällä erikoisesti ampiaisen pörinän,\n-- joka minua uhkasi, ensin viritti iloisuutta, ennenkuin huomattiin\nkäydä minua pelastamaan. Koska miehet kuitenkaan, niinkuin näytti,\neivät jäseniltään olleet millään tavalla meitä jättiläisempiä,\nvaan päinvastoin ehkä hintelämpiäkin, ja niinkuin jäällä\nliikkumisesta selvästi voi päätellä, ruumiillisesti avuttomampia,\npidin parhaana, ettemme millään tavalla, enempää kuin pakko oli,\npaljastaisi mahdollista tietämättömyyttämme ja ällistystämme\nnykyisissä olosuhteissa, sekä jättäisi itseämme naurunalaisiksi,\nvaan tekeytyisimme kaikki, ikäänkuin olisi kaikki, mitä tapahtui\nja mitä tulimme näkemään, luonnollisia asioita meille. Varsinkin\nmeidän kokemuksemme napakuilussa ja mahdollisesti koko aikaisempi\nolomme oli tarkimmasti salattava vierailta, jotka ilmeisesti olivat\nhyvin sydämettömiä, pilanhaluisia ja ihmisoloa ymmärtämättömiä\nolentoja, vaikka täysin ihmishahmoisia. Pälyilinkin nyt enää vain\ntilaisuutta voidakseni vieraiden huomaamatta selvittää tovereilleni\nkäsitykseni ja havaintoni sekä varhaisempien elämänkokemuksien\nopettaman varovaisuuteni. Olin nimittäin muistanut Swallow Birdin\nkierrot auringon edelle napavirran pyörteissä ja almanakkamme\nmerkilliset viskelyt pöydällä ja kuperkeikat ilmassa, ennenkuin\nilmavirta vei sen meiltä, sekä alkanut epäillä, missä ajassa\noikeastaan nyt elimme. Varsinkin professorin merkilliset hämmästelyt\nseitsemäntoistasataluvun alkupuolesta olivat virittäneet minussa\neloon nämä minua jo aikaisemminkin vaivanneet epäilyni, ja ymmärsin,\nettä jos mitä nyt oli salattava, niin ainakin oma todellinen aikamme.\nKaduin jo kovasti sitäkin, että olimme ilmoittaneet olevamme kotoisin\nBlythistä Northumberlandissa ja päätin vastaisesti yrittää sekottaa\nsitäkin, jos jonkun mieleen kuitenkin olisi tarttunut muisto niistä\nsanoista.\n\nLähin vastus ja ensimmäinen selvitettävä oli nyt kuitenkin siitä,\nettä professorin mielenkiinto tällä haavaa niin ylenmäärin oli\nkohdistunut meidän ulkonaiseen olemukseemme, siihen, kuinka olimme\npuetut ja mitä kannoimme yllämme. Miehestä mieheen kulki hän meitä,\ntoisen luota toisen luoksi, piteli ja hieroi sormenpäineen pukujemme\nkangasvaatetta, ja oli niin valtaavasti kiinnoissaan, että jos\nme hänen hypistellessään olisimme liikahtaneet ja osoittautuneet\nelollisiksi olennoiksi, hän ilmeisesti olisi ollut tavattomasti\nyllätetty. Cartwrightillä hän oli avannut pari ylempää nahkatakin\nnappiakin, päästäkseen pitelemään nutun verkaa ja liivin säämiskää,\nvetipä hän esiin siekaleen paidan palttinaakin, sormiaksensa sitäkin\nmelkein nuustimalti: Cartwrightin naamaa oli hauskaa katsella tässä\nikitöisessä toimituksessa: laivurilla poltti kämmenpohjissa selvästi\nvalmis korvapuusti huudittoman tungettelijan varalle, mutta merillä\nopittu ja veriin mennyt järjen varovaisuus neuvoi yrittämästä\nmielettömiä silloin, kun malttavaisuus oli viisaampaa. Professorilla\noli nyt jo silmälasiensa lisäksi suurennuslasikin sihdattuna\nnahkanutun luunappiin. \"Käsityönä tehty ja veitsellä uurrettu\nsarvinappi!\" julisti hän kuin merkillisenä kummana, ei meille, vaan\nseuralaisilleen. \"Joka-ainoa vaatteen tilkku 1700-luvun valmistetta\nja harvinaisen hyvin säilynyttä\", päätti hän tarkastuksensa.\n\"Kangastavarakin säilyy jäässä turmeltumattomana vuosisatojakin!\"\nopetti hän seuralaisilleen, jotka nyt olivat koottuna ryhmänä hänen\nympärillään ja Cartwrightin edessä. Meidän olemassaoloamme ei kukaan\nenää näyttänyt muistavankaan, meidän vaatekappaleemme vain olivat\ntarkan huomion esineinä. \"Mistä nämä kalastajat lienevät nämät\ntavarat löytäneet, joihin he ovat pukeutuneet?\" kysäsi eräs, jolla\noli huomattavan terävä ja uteliaalta vaikuttava nenä.\n\nTaaskin siis \"kalastajat\", ja huomasin Cartwrightin kasvoissa pahan\nvenähdyksen. Ei Cartwrightiltä kuitenkaan mitään purkausta tullut,\nhän vain nielaisi ikäänkuin olisi saanut suuhunsa lusikallisen\npahanmakuista lääkettä: eihän Cartwrightin kylmäverisyys ollut\npettänyt napanielun kuiluissakaan! Professori silmälasiinsa takana\nsensijaan oli saanut kuin sysäyksen. Oppineista havainnoistaan\nherätettynä muisti hän nyt meidätkin, ja Cartwrightiin luotiin\nkatse jopa silmälasien ylitse pelkillä ihmissilmillä. \"Miltä\nleveydeltä ja pituudelta nämä vaatekappaleet ovat löydetyt?\" kysäsi\nhän ja nyt terävästi kuin tutkintotuomari. \"Blythistä ne ovat ja\noma kyläräätälimme ne on jokaiselle meille ommellut!\" täräytti\nCartwright, jonka maltin varat nyt nähtävästi olivat loppuun\nkulutetut. \"Me olemme valaanpyytäjiä\" -- terävänenäiseen luotiin tätä\nsanoessa karsas mutta oikoova katse -- \"emmekä ruumiinryöstäjiä ja\nomissa vaatteissamme me kuljemme!\"\n\nNyt oli siis Blythin nimi uudelleen mainittu ja Cartwright\nliiallisessa rehellisyydessään lisäksi mennyt vakuuttamaan sellaista,\njota meidän olosuhteissamme olisi ollut parasta olla vakuuttamatta.\nPeläten myöhästyneeni riensin kuitenkin koettamaan auttaa vikaan\nsaatettua asiaamme. \"Kapteenimme tarkoittaa sitä, että olemme\nrehellisiä miehiä, emmekä mitään ruumiinryöstäjiä\", ehätin siis\nensi selitykseksi, ja muistaen, mitä professori oli olettanut, että\npyyntiretkillämme olisimme eksyneet Canadan pohjoisrannikolle,\nsepitin jotain juttua siitä, että olimme Labradorin rannikoilta\nottaneet suunnan pohjoista kohden, mutta mihin sitte olimme\njoutuneet, kun aluksemme oli musertunut jäissä, emme tiedä, emmekä\nole voineet määritellä, koska kaikki instrumenttimme menivät laivamme\nmukana hukkaan ja me vain pelastimme itsemme ja vähän ruokavaroja,\njotka lastasimme kelkkaan, minkä saimme kokoon laivamme jätteistä.\n\"Pari päivää harhailtuamme jääkentillä osuimme sitte paikkaan\",\nselitin, \"jossa näimme kekäleitä, ja kun tarkemmin, kaivoimme ja\npengoimme jääkahvaleita, löysimme sieltä nämä puvut ja tavarat,\njotka nyt näette yllämme ja mukanamme. Mitään ruumiinryöstäjiä\nemme ole, niinkuin Cartwrightkin, kapteenimme, äsken sanoi, sillä\nmitään ihmisluita emme paikalla tavanneet, mutta koska omat pukumme\nolivat haaksirikossa pahasti turmeltuneet, niin pukeuduimme\nlöytämiimme vaatekertoihin ja otimme tavaraa mukaamme, minkä\nkelkkaamme saimme mahtumaan. Ajasta en tiedä, kuinka kauan sen\njälkeen olemme harhailleet jäillä, sillä napapäivistä ei osaa pitää\nlukua, mutta kauan on kestänyt ja paljon kurjuutta olemme kärsineet\nennenkuin nyt viimeinkin olemme tavanneet ihmisiä, ja mahdollista\non, niinkuin professori arveleekin, että napavirrat ovat jäitten\nmukana kuljettaneet meitä hyvin loitolle niiltä merialueilta, joilla\nlaivamme joutui haaksirikkoon.\"\n\nJuttuani ladellessa oli Cartwright aluksi tuijottanut minuun\nikäänkuin minä olisin ollut ihminen, joka olin pudonnut kuusta hänen\neteensä, mutta vähitellen oli hän alkanut päästä perille minun\ntarkoituksistani sekä samaa mukaa piukistanut huuliansa niin, että ne\nlopulta olivat kuin tikatut umpeen. Higginskin ja Ethel olivat aluksi\nällistyneinä kuunnelleet tarinaani, mutta olivat hekin nähtävästi\nlopulta älynneet, että minulla täytyi olla joku syy aluttomaan\nlaverteluuni sekä pysyivät hekin vaiti.\n\nProfessori oli juttuni kehittyessä alkanut näyttää yhä pettyneemmältä,\nvaikka minun vetoomiseni hänen olettamuksiinsa ilmeisesti häntä hieman\nlepyttikin. Huomasin hänen silmänvilkauksistaan sivuilleen, että hän\nvartioi sitäkin, huomasivatko hänen seuralaisensakin asianomaisissa\nkohdissa sen, kuinka oikeita hänen ennakkopäätelmänsä sittekin, vasten\nmeidän omia aikaisempia puheitamme, olivat olleet meidän matkamme\ntodellisesta kulusta. Nämä ihmiset ovat kuitenkin turhamaisia, vaikka\nhe eivät muuten olekaan inhimillisiä, ajattelin mielessäni.\n\nProfessori näytti siis pettyneeltä, ja hän sanoikin, että muinainen\nnapaseutuinen leiripaikka, jolle kalastajat -- professori puhui\nnyt jo yksinomaan seurueelleen, \"jolle kalastajat nähtävästi\nolivat osuneet, ilmeisesti oli vaikeasti määriteltävissä, sitäkin\nvaikeammin, koska asianomaisten tiedot ja tiedonannot valitettavasti\nosoittautuvat hyvin häilyviksi ja epämääräisiksi\". Mekin saimme\ntällöin professorin silmälasien takaa katseen, joka tulkitsi meille\nmeidän mitättömyytemme, ja Cartwrightkin katsoi melkein pitittävästi\nminuun, ikäänkuin olisi hän halunnut sanoa, että siinä kuulit, mitä\nloruistasi arvellaan; hän pysyi kuitenkin vaiti, sillä katsannosta\npäättäen ei hän professorinkaan jutunpitoa merkilliseksi mitannut.\n\nProfessorin äänessä oli kuitenkin pieni katku, kun hän jatkoi.\n\"Tiedonantojen häilyväisyyden ja tiedonantajiemme ilmeisen\ntieteellisen kouluuttamattomuuden vuoksi on meidän nyt siis\nluovuttava tehtävästä, joka hetkeksi häämötti edessämme, ja joka\ntieteellisellä tarkkuudella suoritettuna ehkä olisi saattanut\nluoda arvokasta valoa siihen napaseutuhämärään, jonka varjoihin\nvarhaisempi napaseutututkimus meidän silmiltämme kätkeytyy, ja\njonka suoritus kunniakkaalla tavalla olisi kruunannut retkikuntamme\nmuut tähänastiset suuret saavutukset napaseutujen valtaamisessa\ntieteellisen tutkimuksen ja ihmistiedon piiriin.\"\n\n\"Hyvät herrat!\" -- professori oli omien sanojensa vaikutuksesta\nmuuttunut sana sanalta yhä juhlallisemmaksi, ja hänen seurueensakin,\njoka oli huomannut äänikerran vaihtumisen esimiehensä esityksessä,\noli järjestynyt kunnioittavaan kehään hänen eteensä. \"Hyvät herrat,\nolemme nyt suorittaneet lopulleen sen kunniakkaan tehtävän,\njonka 'British Geodetical Club' suoritettavaksemme on uskonut.\nOlemme ensi kertaa tieteen historiassa paikalla määritelleet ja\nkartoittaneet maapallon maantieteellisen navan, olemme geodeettisin\nmittauksin varmentaneet, että se on paikallaan, olemme hydrografisin\nhavainnoin todenneet, että napameri on jäätikköä, ja että jään\nkristallisoituminen tapahtuu täällä samojen pakkasilmiöiden\nperustalla kuin muuallakin maapallolla, olemme zoologisten ja\nbotanististen erikoistutkijaimme väsymättömien huomioiden nojalla\ntulleet siihen tulokseen, että sekä faunistiset että floristiset\nilmiöt ovat täällä samojen biologisten lakien alaisia kuin muuallakin\nja sen vuoksi napaolosuhteissa mahdottomia, olemme geologisen\nasiantuntijamme, jolle ei ole tarjoutunut mitään vuoriperää\ntutkimukselleen, syvähakkausten nojalla jääkerroksissa tulleet\nsiihen mielenkiintoiseen tulokseen, että jäässä ei voi todeta mitään\njura- tai projurakerrostumia, kemistimme on määritellyt jään\nominaispainot ja ainespitoisuudet samoiksi kuin jäämuodostumissa\nmuuallakin, meteorologimme on kojeineen huomioinnut, että ilma täällä\nkulkee vaihtelevina tuulivirtoina, milloin se ei lepää täydessä\ntyvenessä ja että tuuli virtojen samoinkuin ilmavirtojen yleispaine on\nmitattavissa samoin yksiköin kuin muuallakin, olemme yleensä kaikilla\ntutkimuksen aloilla päässeet siihen positiiviseen tulokseen, että\nmitään negatiivista ei täällä esiinny siihen, mitä ennakolta oli\noletettavissa.\n\n\"Näihin tieteemme voittoihin ja suuriin saavutuksiin liittyy se\nkansallisesti kohottava tekomme, että Britannian lippu nyt liehuu\nsillä tangolla, jonka pystytimme sille jäälohkareelle, jonka sillä,\nhetkellä olimme geodeettisesti, astronomisesti ja kellolyömällisesti\nmääritelleet sijaitsevan tasan maapallon pohjoisnavan kohdalla,\nkuinka virrat sitte myöhemmin lienevätkin jäätikkökantta\ntyönnelleet ja siirrelleet. On valtakuntamme ja British Geodetical\nClubin ikikunniaksi, että Britannian lippu minun kohottamanani\non ensimmäisenä ihmisvaltauksen merkkinä liehuttanut kangastaan\npohjoisnavan yllä!\n\n\"Hyvät herrat! Kun nyt, suoritettuamme viimeiset kierroksemme\nnapameren kolkkojen jääkenttien yllä, ja viimeisen laskumme niille,\nolemme aikeissa kohottaa, ankkurimme, sanoivat esivanhempamme,\nsiipemme, sanomme me nykyiset, palataksemme kunnialla verhottuina\nja nimemme maapallon tutkimushistoriaan ikiajoiksi kaiverrettuina\ntakaisin arkisiin tehtäviimme tieteen vainioilla ja siunatun\nFantomimiamme armotettuihin kulttuurihelmoihin, käytän tätä\nomissa elinvaiheissamme, ja, rohkenen sanoa, koko fantomimisen\ntietämisen loputtomassa voittokulussa ainutlaatuista tilaisuutta\nkiittääkseni teitä, tutkijatoverini, jokaista erikseen ja kaikkia\nyhteisesti omasta ja yhteisen fantomimisen tutkimuksemme puolesta\nsiitä itseuhrautuvasta uurastuksesta, jolla te, kukin kohdaltanne\nja nimiä erikseen mainitsematta, olette lunastaneet nimillenne\nkuolemattomuuden sen retkikunnan nimettöminä osanottajina, joka\ntutkimuksen aikakirjoissa on kantava minun, Fantaswrightin, nimeä.\nEläköön, kauan eläköön se tutkijahenki, todellinen fantomiminen\ntutkijamieli, joka itsensä unohtaen ja nimeänsä tavoittelematta on\nmeidän tekonamme vallannut tieteelle sen maapallon kolkan, joka\nenää oli ainoa, jota tieteellinen ambitio ei ennen meitä ollut\nsaavuttanut. Kunniamme on kuolematon: pohjoisnapa on tempaistu\nhämäristään, sen jäät kartoitetut ja viimeinen Thule salkuissamme\nmatemaattisina diagrammeina, tieteellisesti tarkkoina preparaatteina\nja valaisevina valo- kuvatiimeinä! Saatamme tehtävämme täyttäneenä\nhyvin omintunnoin aloittaa paluumatkamme jättääksemme raporttimme\nmaineikkaalle toimeksiantajallemme, British Geodetical Clubille,\njonka kutsuttuja jäseniä meillä on kunnia jokaisen olla.\"\n\nProfessori yskäisi nyt, ja se oli kai sovittu merkki siitä, että\npuheen juhlallinen osa oli päättynyt, koska koko seurue ikäänkuin\nkäskystä yhtähaavaisesti pudotti hartioiltaan jonkun näkymättömän\ntaakan, ja muuttui silmänräpäyksessä taaskin aivan luonnolliseksi\nihmisryhmäksi jäällä, siirteli taas jalkojaankin ja jäseniään,\nikäänkuin ne olisivat olleet hieman puutuneita sekä muuttui muutenkin\nhälisevämmäksi ikäänkuin koululuokka, kun kello on kilistänyt\nvälitunnin; koko löyhtyminen muistutti elävästi sitä helpotuksen\nkohausta, joka tapahtuu seurakunnassa, kun presbyteriaani on päässyt\nsaarnassaan ameneen ja puritaanit kuiskauksiltaan taas ovat ihmisiä.\nMeitä ei koko puheen aikana oltu huomattukaan siellä kun me muitten\ntakana seisoimme omana ryhmänämme ja kummastelimme sitä, mitä\nkorvamme kuuli. Ällistyimmekin sen vuoksi aika lailla, kun professori\nyskäyksensä jälkeen vielä rykäsi itsensä ääneen, vaikka nyt aivan\ntoiseen äänilajiin, ikäänkuin uruissa, joissa rekisterikertaa on\nvaihdettu, ja ihmeeksemme huomasimme, että nyt oli puhe meistä.\n\n\"Nämä kalastajat, jotka jäävirtojen mukana ovat selittämättömästi\nLabradorin rannoilta joutuneet tänne, ja jotka tähystäjämme keksivät\njäältä, on meidän kuitenkin inhimillisyyssyistä pelastettava\nheidän haaksirikkoisesta asemastaan, ja pyydän senvuoksi herroja,\nettä eri koneissa järjestetään tilat heille viedäksemme heidät\nEnglantiin. Kuten sanoin, inhimillisyyssyyt velvoittavat meitä,\nvaikka raporttimme British Geodetical Clubille tämän vuoksi vähän\nviivästyy, ja vaikka kalastajat eivät ole mitään varteenotettavaa\nvoineet meille ilmoittaa omien huomioittemme lisäksi napajäillä\nsitä tosin mielenkiintoista seikkaa lukuunottamatta, että he\nLabradorin rannoilta ovat napavirtojen mukana nähtävästi Grönlannin\npohjoispuolitse kulkeutuneet tänne, minkä seikan pyydän hydrografimme\nmerkitsemään muistiinpanoihinsa, koska se melkoisesti tukee\nhavaintojemme nojalla tehtyjä varhaisempia olettamuksiamme. Minä\npuolestani koetan arkistotutkimuksin päästä perille olisiko todella\njoku minulle tähän asti tuntematon napaseuturetkikunta 1700-luvun\nalkupuolella, kuten kalastajain löytö ja heidän tapaamansa puku\njäännökset aiheuttaisivat olettamaan, Labradorista käsin tunkeutunut\nkauas pohjoisille pituuksille, mitä seikkaa en kuitenkaan pidä\ntodennäköisenä enkä edes mahdollisenakaan, niin tarkkaan kuin minä\ntämän retkemme esivalmisteluissa olen muun ohessa tutkinut ja\nläpikäynyt kaikki saavutettavissa olevat arkistomateriaalitkin.\nLuultavasti on kysymys vain jostakin samanlaisesta pyyntiretkillään\neksyneestä ja tuhoutuneesta kalastajaryhmästä kuin tämä löytämämmekin\ntässä, ja jonka matkat ja harhailut jäätiköillä ennen sen lopullista\ntuhoa eivät tieteelle tarjoa muuta mielenkiintoista kuin sen sinään\nkyllä huomioonotettavan asianhaaran, että kalastajiemme löytämä\nvanha leiripaikka esineiden iästä päätellen on vuosisadat pysynyt\nsuhteellisesti puhuen lähes paikoillaan vasta myöhemmin joutuakseen\nsiihen jääalueiden liikuntavirtaan, jonka mukana meidänkin\nkalastajamme paria vuosisataa myöhemmin pyyntimatkalleen lähteneinä\novat heidän puheistaan päätellen Davisin salmen kautta ja Grönlannin\npohjoispuolitse ajautuneet näille varsinaisille napa-alueille. Tämä\non, niinkuin sanoin, todella huomioonotettava asianhaara, sillä se\ntodistaa, että jääalueet vuosisatain näkökulmalta katsoen eivät\nole tasaisesti samansuuntaisessa ja samanvahvuisessa liikkeessä,\nvaan että merivirrat napa-alueillakin, kuten muuallakin maapallolla\nvaihtelevat sekä suuntaan että voimaan nähden. Hyvät herrat, minä\npyydän, että kiinnitätte vakavaa huomiota tähän merkilliseen\nseikkaan, joka vakuuttavasti vahvistaa minun koko tiedemiestekoni\najaman teorian siitä, että maapallon rakenteen staattisuus\nolennaisesti perustuu kaikkien sen sekä elollisten että elottomien\nilmiöiden epästaattisuuteen, joka sääntönä resultoi vastakohtansa,\neli staattisuuden. Hyvät herrat, tämä toteamus, jonka tietämättömät\nkalastajat tietämättömyydessään ovat meille lahjoittaneet, on sinään\njo tulos, joka palkitsee meille kaikki tiedemiesvaivamme ja matkamme\nvaikeudet!\"\n\nProfessori oli tälläkin kerralla lopettanut puheensa sekä yskäissyt,\nja seurue, joka nähtävästi pelkäsi, että professori voisi vielä\naloittaa kolmannenkin puheen huolimatta siitä koko kylmästä\nviimasta, joka puhalsi jäällä, alkoi merkillisellä kiireellä olla\nhommastelevinaan jotakin, jotkut juoksivat muka hoitelemaan heidän\nlintukoneitaan, jotka kyykkivät jäällä kuin jättiläisheinäsirkat,\ntoiset rupesivat suorittamaan jotain luonnollisia ihmistarpeitaan,\njoita heilläkin näkyi olevan, ja jotkut kiinnittivät ihmeeltä\nhuomionsa taas meihinkin keräytyen ryhmäksi ympärillemme.\n\nMe neljä olimmekin, suoraan sanoen, luultavasti koko lailla\nkatseltava ryhmä, tupertuneita kun olimme sekä professorin puheista,\nettä muustakin, joka näin äkkiodottamatta oli yllättänyt meidät.\nTietysti oli aluksi, kun olimme huomanneet tulijat todellisiksi\nihmisiksi, pelastumisen huuma ollut tavaton mielissämme, mutta\ntämä huuma oli kyllä alkanut asettua verissä, ja sijaan tullut\nvähitellen todelliseksi mielenankeudeksi muuttuva epävarmuuden\ntunto joko oman järkemme tilasta tai tulijoitten ihmisellisestä\nlaadusta. Cartwright vilpittömyydessään pyöritteli etusormen\npäätään ohimollaan merkiksi minulle siitä, että jotain nyt täytyi\nolla epäkunnossa joko omassa päässä tai vieraitten, Higgins piteli\nkaksin käsin ylöspäin käännetystä pyssynpiipustaan, ikäänkuin olisi\nsen rautaputki enää ainoaa varmaa, jota osasi pidellä, ja Ethel,\njoka poikaikäisessä viattomuudessaan ehkä parhaiten oli säilyttänyt\nmielenmalttinsa, näytti olevan epätietoinen siitä, oliko lupa niin\nuteliaasti tirkistellä ja tarkkailla lentokummituksia jäällä kuin\nmieli teki. Minun, joka edellisillä matkoillani jo olin oppinut\nkokemaan mitä hyvänsä, oli kukaties helpompi kuin toisilla olla\nylenmäärin hämmästymättä siitä, mitä kuulin ja näin, mutta toisaalta\nolivat nämä samat kokemukseni myöskin varoittamassa minua siitä,\nettä alku ihmeellisyyksissä ei tavallisesti vielä ole kummallisinta\nsiitä, mitä on näkevä, vaan että on varattava itsensä siihen, että\non valmis vielä odottamattomampiinkin. Minä siis pidin mieltäni\nvarailla ja koetin säilyttää järkeni siten kahdella kantapäällään\nseisomassa, ettei se hämmästyisi mistään. Sen kuitenkin tunnustan,\nettä ällistyin sitä nopeutta ja valmiutta, jolla professori minun\npuheitteni perusteella oli kyhännyt kauaskantoiset päätelmänsä,\nja joiden vertaista varmuudessa ja terävyydessä en matkoillani\nmuista tavanneeni muualla kuin Lilliputtien tiedeakatemian\nannaalijulkaisuissa. Ällistykseni oli sitäkin vilpittömämpi ja\nkunnioittavampi, koska itse tiesin omassatunnossani tiedonantojeni\ntäydellisen perättömyyden. Kummastelinpa hieman sitäkin, kuinka\nprofessorilla, jolle ilmeisesti oli peräti tärkeätä saattaa\nmullistavat havaintonsa niin nopeasti kuin suinkin ja ennenkuin ne\nvanhenevat perille British Geodetical Clubille, oli malttavaisuutta\nuhrata kallista aikaansa pitkässä puheessa selvitelläkseen napaseudun\njäille seikkoja, jotka koskivat vain meitä, haaksirikkoisia\nkalastajia ja hänelle ilmeisesti melkein olemattomia olentoja. Sanon\nnapaseudun jäille, sillä huomasin, että ainakaan hänen seurueensa\nei korviansa lainannut hänen puheelleen, ja jos sitä siis joku\nkuunteli, niin olivat kuuntelijoina juuri napaseudun jäät sekä meidän\nvaivainen ryhmämme, joka tiedemiehen silmällä nähtynä ja tiedemiehen\nperustelujen vastaanottajana oli tuskinpa edes jääkahvaleen\nveroinen sielullinen objekti. Mitään aiheellista ihmettelemisen\nsyytä ei minulla kuitenkaan aikaisempien kokemusteni perusteella\nolisi pitänyt olla enempää puheen laatuun ja pituuteen kuin puheen\nkuuntelijoihinkaan nähden, sillä olen ollut kerta läsnä Lilliputtien\nKeisarillisen Tiedeakatemian istunnossa, vaikka en varhemmissa\nmatkakertomuksissani ole muiden huomioitteni runsauden vuoksi siitä\ntullut kertoneeksi. Lilliputiassa olivat nimittäin tiedemiehet\nkansallisen pienoiskokonsa ja siitä aiheutuvan aistimiensa\nluonnottomasti kehittyneen pikkutarkkuuden vuoksi jokainen, niinkuin\nhe itseään kutsuivat, suuria spesialisteja, ja koska akatemian\ntapa oli, että erikoistutkijat akatemian yhteisissä istunnoissa\nesittivät erikoistutkimuksiensa tuloksia toisilleen, mutta kukaan\nerikoistutkija taas ei käsittänyt akatemiatoverinsa erikoisalasta\nmitään, niin oli akateeminen kutyymi Lilliputiassa kehittynyt siihen,\nettä jokaisessa istunnossa aina kuudelle akatemian jäsenelle oli\nvarattu lilliputtituntinsa, jonka kestäessä asianomainen sai esittää\nomat tutkimustuloksensa, muitten akateemikkojen sillä aikaa laskiessa\nsormiensa lukua pääsemättä kuitenkaan tässä laskussa koskaan enempään\nkuin kymmeneen, koska sormia ei ollut enempää kuin kymmenen. Tässä\ntilaisuudessa havaitsin, että ainoina todellisina esitelmien\nkuuntelijoina akatemian istunnoissa olivat akatemian pähkinäpuiset\nlilliputtituolit selkämyksineen, jotka totisina ja torkahtamattomina\nsäilyttivät hievahtamattoman tarkkaavaisuutensa, mitä ainetta\nesitelmä käsittelikin. Kohtuuden vuoksi on kuitenkin huomautettava,\nettä tuolin selkämysten tarkkaavaisuuskyky on luonnollisesti\nselitettävissä, koska ne, paitsi sitä, että ne olivat puuta,\nolivat monen ikäpolven istuntojen läsnäolijoina perehtyneet vaikka\nminkä tieteen erikoisalaan hyvänsä, kun akateemikot taas istuivat\nniillä vain omat nopeasti kuluneet ukkopäivänsä. Tämän kokemukseni\nperusteella ei minulla siis olisi ollut mitään syytä ihmetellä,\nettä professoria tyydytti napameren kärsivällisten jääkahvaleiden\ntarkkaavaisuus hänen esitelmänsä kestäessä, mutta kyllä minä\nsittenkin häntä ihmettelin, sillä oli kulunut liika pitkä aika siitä,\nkuin minulla oli ollut kunnia olla läsnä Lilliputtien Keisarillisen\nAkatemian istunnossa.\n\nOli kyllä ollut minun puoleltani epäasianmukainen ja epäkunnioittava\nteko muistella professorin puheen aikana ja professorin edessä\nLilliputtien akatemiaa, koska hän kuitenkin oli British Geodetical\nClubin jäsen ja ihminen minun kokoani, ellei pitempikin, mutta tiede\non tiedettä kuitenkin, eikä se miehen kokoa katso, vaan miehen sitä\nlajia, joka jauhaa, vaikkei hampailla olisi mitään jauhettavaakaan.\n\nKun kirjoitan tätä -- kirjoitan tätä muistostani ja Lontoon\nEmigrant-hotellissa, sillä Swallow Birdin tuhoutumisen jälkeen\nja vaiheittemme aikana napajäillä samoin kuin lentokoneessa,\nkun jo olimme pelastetut, en luonnollisesti ole voinut jatkaa\nmuistiinpanomerkintöjäni -- kun siis kirjoitan tätä, olen jo jonkin\nverran saavuttanut kokemuksia ja tehnyt havaintoja Fantomimian olosta\nja elosta -- Fantomimian, jonne kohtaloni siis tällä kertaa oli minut\nviskannut, tällä erällä vielä lisäksi kohtalo- ja onnettomuustoverien\nseurassa -- olen siis jo jonkin verran ennättänyt, en perehtyä\ntietenkään, mutta sentään jossakin määrässä hahmoittaa käsityksilleni\ntätä tajuilleni oikeastaan vielä yllättävämpää elämänpiiriä, kuin\nmitkään varhaisemmilla matkoillani tapaamani. Tunnustan kuitenkin,\nettä vaikka kaikki myöhemmät huomiomme tähän asti ovat olleet\nsellaisia, että ne jokainen erikseen, elleivät ne olisi olleet\nyhteydessä keskenään ja siten ikäänkuin omalla mahdottomuudellaan\nvalmistaneet mieltä toistensa mahdottomuuteen, olisivat mullistaneet\nmeiltä kaikki saavutetut ajatustottumuksemme, tunnustan tästä\nhuolimatta kuitenkin, että tämä kohtaus napameren jäillä, jolloin\nensimmäisen kerran jouduimme silmästä silmään fantomimisen tieteen\nkanssa, sittenkin oli ainakin minulle kaikista tähänastisista\ninhimillisistä kokemuksistani järkyttävin. Jos professori ja\nhänen seuralaisensa, niinkuin Lilliputian tiedemiehet, olisivat\nolleet lilliputtikokoa, niin en tietysti olisi, enempää kuin\nLilliputiassakaan, älynnyt muuta kuin huvitettuna tarkkailla\npikkumiesten toimitteluja, mutta kun nämä edessäni napameren jäällä\nolivat omakokoisiani olentoja ja ihmishahmoisia, niin näin heidän\nlaatunsa ikäänkuin suurennuslasin lävitse ja huvittuneisuuden sijasta\noli lähimpänä ihmistuntonani vilpitön kammostuminen. Ajatelkaas,\nettä muurahainen pysyisi luonnossaan, mutta olisi ihmiskokoinen\nja ihmishahmoinen ja harjoittaisi tiedettä! Professori edessäni:\nruumistani puistatti! Minkälaatuisten ihmisten pariin olimme siis\njoutuneet? Ihminen on kummituksellinen olento, kun ihmisyys on\nhänessä surkastunut.\n\n\n\n\nV\n\n\nOlemme nyt siis, kuten edellisessä jo ohimennen mainitsin, kaikki\nneljä Fantomimiassa Emigrant-hotellissa. Seikkailumme napajäätiköillä\npäättyi nimittäin kuitenkin lopulta siihen, että British Geodetical\nClubin retkikunta, vaikkei tehtävä kuulunutkaan retkikunnan\nvarsinaiseen ohjelmaan, ja vaikka sijoituksemme lentokoneisiin --\nsiten kutsutaan niitä kojeita, joilla retkikunta oli laskeutunut\nluoksemme jäätikölle -- tuottikin vaikeuksia kertyneen runsaan\ntutkimusmateriaalin vuoksi, että British Geodetical Clubin\nretkikunta kaikesta tästä huolimatta sittenkin pelkistä\nyksinkertaisista inhimillisyyssyistä sekä sen asianhaaran vuoksi,\nettei todennäköisesti kukaan muukaan sattuisi paikalle meitä,\nkalastajia pelastamaan kurjassa asemassamme pohjoisnavan jäillä,\nelleivät he sitä jalomielisesti, ja tutkimustensa tulosten\nparituntisen myöhästymisen uhallakin British Geodetical Clubilta,\ntehneet.\n\nProfessorin siis lopetettua puheensa ja seurueen hetkisen neuvoteltua\nkeskenään -- tästä neuvottelusta, joka meidän vuoksemme suoritettiin\nranskaksi, juuri kuulin, mitä tieteellistä uhrausta heille merkitsi\nse heidän raporttinsa parituntinen myöhästyminen Geodetical Clubille,\njonka he arvioivat sijoituksemme järjestelyn heille aiheuttavan: eräs\nseurueen jäsenistä esittikin, että juuri pelastustyön jouduttamisen\nvuoksi vain kalastajat sinään sijoitettaisiin lentokoneisiin ja\nheidän tavaransa niineen jätettäisiin jäätikölle, mutta tämän\nehdotuksen epäsi professori kohta, koska, sanoi hän, juuri\ntavaroilla oli verrattomasti suurempi tieteellinen mielenkiinto\nkuin kalastajilla itsellään, ne kun mahdollisesti kuuluivat sen\n1700-luvulla tuhoutuneen matkueen jäämistöön, jonka kalastajat\njäätiköillä olivat puheittensa mukaan löytäneet, seurueen siis\nhetkisen neuvoteltua keskenään, alkoivat pelastustyöt välittömästi.\n\nEdeltäneellä neuvottelulla oli kuitenkin ollut se meille edullinen\npuolensa, että mekin olimme hetkeksi jääneet sivulle seurueen\nhuomiosta. Paikalla olivat meidänkin päämme yhdessä ja meilläkin\nneuvottelu käynnissä. Higgins oli kyllä aluksi turmelemaisillaan\nkoko tilaisuuden heti ensi hätään, ja ennenkuin kukaan muu meistä\noli ennättänyt ääneen, purkamalla koko pakahtuneen mielentilansa.\n\"Jumalattomia ihmisiä!\" sanoi hän niin vilpittömästä sydämestä,\nettä veriä karmi, ja niin kovalla äänellä, että jokainen\nsävähdimme ja ensi teoksemme kurkistelimme ympärillemme, olivatko\nvieraatkin kuulleet hänen rehelliset sanansa. Minä olin kuitenkin\nennättänyt peittämään kämmenellä hänen suunsa, eivätkä vieraatkaan\nnähtävästi olleet mitään huomanneet, koska heidänkin neuvottelunsa\noli kiinteimmillään. Selitin nyt niin nopeasti ja lyhyesti\nseuralaisilleni kuin tilapää vaati, että luiskauksellakaan ei kukaan\nnyt saanut puhua siitä, mitä ja keitä olimme ja mistä tulimme ja\nmitä olimme kokeneet, kaikkein vähimmän napavirrasta. \"Minä olen\nmatkustanut paljon\", vakuutin, \"ja joutunut tekemisiin vaikka\nminkälaisten ihmisolentojen kanssa, mutta näin tunnottomien ja\npelkästään tietohullujen ihmisten pariin en tätä ennen vielä ole\njoutunut, ja tiedän, että jos mikä meidät vielä pelastaa, niin se,\nettä nämä tietävät meistä niin vähän kuin suinkin. Ole, Cartwright,\nkertakin elämässäsi epärehellinen, sillä henki on kalliimpi kuin\nrehellisyys!\" ennätin lopuksi vielä varoittaa, ennenkuin seurue jo\noli lopettanut neuvottelunsa ja professori joukossamme.\n\nTämän jälkeen tapahtuivat asiat nopeasti, vain kuormamme\nkirvottaminen aiheutti enää viivytyksiä. Tultuamme kelkkamme\nluokse ja avattuamme köydesiteet tavaraimme ympäriltä, muuttui\nprofessorimme nimittäin entisekseen, ja mitä esinettä vain tuli\nkuormastamme esiin, niin pidettiin puhe kohta. Minun Blaeu'n\nAtlakseni oli päällimmäisenä, ja siihen iski professori kohta kuin\nhaukka. \"Tässä näemme todistuksen!\" hän enemmän vinkui kuin huusi\nja vapisi sellaisessa mielenliikutuksessa, että hänen oli vaikeata\nkäsineen ripustaa silmälasit nenälleen. \"Amsterodami MDCLVII\" luki\nhän tittelilehdeltä. \"Olettamukseni oli oikea, retkikunta 1700-luvun\nvaiheilta, pikemmin vähän aikaisempi kuin myöhempi!\" julisti hän\nseuralaisilleen. Atlakseni oli kuitenkin jo heitetty jäälle,\nsillä professorin silmä oli sattunut Cartwrightin sekstanttiin,\njoka nyt oli tullut esiin. Kapinetta tarkasteltiin likinäköisesti\neri puolilta. \"Sekstantti juuri sitä tyyppiä, joka vielä puuttuu\nminun kokoelmistani, ja jota minä turhaan olen hakenut kaikista\nLontoon antiikkikaupoista. Kirjallisuudesta tiedän, että tyypin\npitäisi esiintyä, mutta kaikki etsintäni ovat tähän asti olleet\nturhia. Mestari on eräs newcastlelainen instrumenttimaakari: hänen\ninitiaalinsa ovat kaiverretut tähän\" -- professori osoitti pieniä\nnimikirjaimia sekstantin kulmakilvessä -- \"hänen työpajansa on\nmääritelty työskennelleen Newcastlessa vuosien 1690-1704 välillä,\nmutta kaikki hänen teoksensa ovat tähän asti pysyneet tuntemattomina!\nKekseliäs ja neuvokas tyyppi: pitipä minun suorittaa naparetkeni,\njotta tämä harvinaisuus tuli käsiini!\" Professori oli niin\ninnoissaan, ettei ollut huomannut Cartwrightin liikehtimisiä. Tämä\noli nimittäin ilmestynyt professorin viereen, siepannut sekstanttinsa\nprofessorin käsistä, sekä korjannut kojeen omaan kainaloonsa.\n\"Sekstantti on minun, minä olen perinyt sen isältäni, ja se on\nminun omaisuuttani kolmen yhtyneen kuningaskunnan kaikkien lakien\nmukaan!\" selitti hän ällistyneelle professorille jyrkästi. Minä,\npelästyen Cartwrightin pikaisen toimenpiteen seurauksia ja etenkin\nhänen varomattomia sanojaan, olin rientänyt hätään selittäen,\nettä Cartwright tarkoitti sekstantin olevan vanhaa sukuperintöä\nhänen perheessään ja että hän oli perinyt sen isältään, joka oli\nvalaanpyytäjä niinkuin hän itsekin ja valaanpyytäjäsukua polvesta\npolveen niin pitkälle kuin tunnettiin. \"Se on hänelle suuri\nkalleus, koska hän pitää sitä valaanpyytäjä-onnensa takeena, ja\nhän kuljettaakin sitä aina mukanaan, vaikka kapine nyt jo onkin\nniin vanha ja kelvoton, ettei sillä meritoimissa enää ole mitään\nvirkaa\", selitin minä kylmäverisesti valehdellen, vaikka Cartwrightin\njulmistunut katse melkein söi minut elävälti. \"Haaksirikossammekin\npelasti hän tämän turhan sälän, hyppäsi vajoavaan aluksen hylkyyn\nja nouti kojeen henkensä kaupalla kajuutasta, vaikka me muut\nkuinka kiljumaltakin koetimme kieltää!\" vahvistin vielä tarinaani,\nkoska muistin, että olin professorille varhemmin kertonut, että\nolimme haaksirikossamme pelastaneet vain paljaan henkemme. \"Turhan\nsälän?\" Se oli professori, joka tässä tingassa odottamatta\ntuli Cartwrightin avuksi minun puheitani vastaan. Professori\noli suorastaan närkästynyt, ja minä sain häneltäkin katseen\nhänen silmälasiensa takaa, joka suorastaan viskasi kelvottomana\ntuhkana minussa syrjään sen, joka minusta enää mahdollisesti oli\njäljellä Cartwrightin murhaavan katseen tulilta. \"Laivurin koje\non hienotekoisin sekstantti, mikä Englannissa on tarkistettu\n1700-luvun alkuvuosina, ja mikä valtamerihöyryn kapteeni voisi\nturvallisena vielä tänä päivänä, kolmattasataa vuotta myöhemmin\nkäyttää sitä astemittauksissaan! Vai sälä?\" Minä sain silmälasien\ntakaa uuden katseen, joka lopullisesti ikäänkuin lakaisi minut\ntietämättömyyksineni jäältä. Cartwrightin omistusoikeus sekstanttiin\noli nyt siis kuitenkin tunnustettu ja samalla minun varhaisempi\nkertomukseni haaksirikostamme saanut epäsuoran vahvistuksen, joten\nminäkin mitättömyydessäni sain olla tyytyväinen. Professorin silmistä\nolin minä kuitenkin tämän jälkeen kadonnut ja kadotettu mies.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen sujuivatkin pelastustoimenpiteet jäällä\nmutkattomammin. Sekä professori että Cartwright olivat ilmeisesti\nsaaneet toisistaan edullisemman käsityksen, professori Cartwrightistä\nsekstanttiharvinaisuuden omistajana, Cartwright professorista\nhänen sekstanttinsa arvostajana. Ei Cartwright sentään minullekaan\ntuntunut kantavan kaunaa minun halventavien sanojeni vuoksi hänen\nsekstantistaan, sillä professorin sanat hänen sekstanttinsa\nikivanhuudesta, vaikka olivatkin kunnioittavia, olivat kuitenkin\nnähtävästi sävähdyttäneet häntä, ja hän alkanut niiden valaistuksessa\nymmärtää syyn minun julkeaan valehtelemiseeni: hän itsekin oli tämän\njälkeen selvästi hyvin varovainen kaikessa, mitä hän sanoi tai teki\nja katsahti tuontuostakin minuun kysyvästi. Sekin hyvä seuraus oli\nCartwrightin kireästä omistusoikeutensa puolustamisesta, että tämän\njälkeen, vaikka kaikki esineet kelkkakuormassamme herättivät seurueen\nvilkasta huomiota ja aiheuttivat professorin taholta erinomaisen\nasiantuntevia, vaikka meitä ällistyttäviä selityksiä, mitään\nepäselvyyttä tai erimielisyyttä ei enää syntynyt siitä, etteivätkö ne\nolisi meille kuuluvia: nähtävästi tunnustivat he löytäjä-oikeutemme\nesineisiin riidattomaksi. Eritoten, kun tulivat esiin meidän\nrahakäärömme, oli huomio yleinen, minun floriinini, guldenini ja\ndubloonini, jotka olin eri matkoilla koottuina ottanut mukaan, jotta\nolisi erillaista rahaa, mihinkä sitte tulimmekin, varalta mukana,\nherättivät, vaikkei niitä paljoa ollutkaan, elävää mielenkiintoa,\nne kiersivät miehestä mieheen ja kaikki tarkastivat vuosilukuja ja\nhallitsijain kuvia, Cartwrightin englantilaiset punta-rahat kulkivat\nmyöskin kädestä käteen ja niitten vaakaa punnittiin kämmenellä\nvuoron perään. Vielä melkein suurempaa huomiota herättivät kuitenkin\nHigginsin hopeashillingit ja kupari-pencet, jotka kaivettiin esiin\nsukanpohjilta kuormassamme, ja joista jotkut näkyivät vahvasti\nkiinnostavan professoria. \"British Museumilla täytyy olla etuoikeus\nnäiden esineiden lunastamiseen, koska joukossa tuntuu olevan paljon\nsellaista, jota tietääkseni ei entuudeltaan tunneta\", virkahtikin\nhän, mutta lisäsi lauhkeasti, silmäten Cartwrightiin, jonka\ntiiveyttä omistusasioissa hän nähtävästi oli oppinut kunnioittamaan:\n\"löytäjinä ei teillä tietenkään ole mitään sitä vastaan, että\narvokkaat esineenne tulevat julkiseen talteen!\" sanoi hän ja ääni\noli melkein suostutteleva. \"Hukkaan menneen aluksenne hintakin\ntulee ehkä korvatuksi!\" sanoi hän ensimmäiset inhimillisesti\nkehoittavat sanansakin meille, tai oikeammin Cartwrightille.\nArvomme oli nähtävästi muutenkin noussut näiden ihmisten silmissä\nsen jälkeen kuin oli huomattu ja professorin sanoista varmennuttu\nsiitä, että emme olleetkaan enää pelkästään haaksirikkoon joutuneita\npyyntömiehiä napajäillä, vaan että tavaramme oli kauttaaltaan\narvotavaraa, ja me sen mukana varteenotettavia ihmisiä. On näillä\nmuitakin inhimillisiä vaistoja kuin tiede, rupesin ymmärtämään, ja\naloin puolestani tulla vähän rauhallisemmaksi kohtalomme puolesta.\nOlen nimittäin matkoillani tullut siihen kokemukseen, että jos vain\narvokäsityksissä päästään johonkin molemminpuolisesti käsitettävään\nyhteisymmärrykseen, niin ihmislaatuisten olentojen välillä kyllä\naina syntyy siedettäviä vaihto- ja kunnioitussuhteita. Minun\nkultarahani esimerkiksi olivat lilliputeille valtaavimpia todisteita\nminun ihmisarvostani, kun samat rahat jättiläisten maassa tuskin\nkelpasivat leluiksi lapsille. Me arvokuorminemme napaseudun jäällä\nolimme kuormamme tarkastuksen jälkeen ilmeisesti aivan toisia miehiä\nlöytäjiemme ja pelastajiemme silmissä kuin sitä ennen.\n\nEn malta, vaikka se vie tilansa muistiinpanoissani ja viivyttää\npelastuskuvaustani, olla kertomatta sitä huvittavaa seikkaa, että\njuustonkahvaleemme, jonka olimme lohkaisseet hollantilaisesta\njuustostamme matkamuonaksemme, herätti varsinaista hilpeyttä --\nhilpeyteenkin siis nämä ihmiset kykenivät! -- seurueessa. Juustosta\noli tullut lohkaistuksi sellainen syrjä, että sen perusteella\nsaattoi määritellä koko kehrän ympärysmitan, ja koska valaanpyytäjät\ntavallisesti matkansa varalle ottavat mukaansa mahdollisimman suuren\njuuston, niin näytti juustomme alkuperäinen mahtavuus yllättävän\npelastajiamme. Leikillisesti kyllä -- professori ei sentään ollut\nmukana tässä leikissä -- asettuivat he ensiksi kehään siten että\nheidän piirinsä jotenkin tarkalleen entisti heidän silmiinsä\njuustomme alkuperäisen koon. Sen jälkeen oli jokaisen saatava\nmaistaakseen viipale juustoamme -- Higgins heille leikkasikin\nkullekin viipaleen -- ja hyvällä maulla he maiskuttivatkin\nkukin palastaan, professorikin, vaikka hän ilmeisesti huonolla\nomallatunnolla, koska juustoakin hänen tunnolleen tietysti pyhitti\nsen, hänen tietonsa mukainen, museoikä. Seurueen kemisti haistelikin\nviipalettaan, ja selitti hän, että se kemiallisesti tuoksui aivan\nverekseltä. \"Tässä ei kyllä ole tapahtunut samaa herkullista\nmätänemisprosessia kuin Roquefort-juustossa, mutta maku ja tuoksu\non aroomiltaan vielä valikoidumpaa, aiheutuen tämä todennäköisesti\nsiitä, että bakteerimuodostuma on jäätikköolosuhteiden hidastuttamana\nkahden vuosisadan aikana vielä intensiivisemmällä tiiveydellä kuin\nRoquefort-juustossa, ennättänyt kyllästyttää tämän juustoaineksen\nkaikki poreet. Tämä on parasta juustoa, mitä minä eläissäni olen\ntutkinut ja maistanut!\" tunnusti tämä lihavahko herra, sekä pyysi\nHigginsiltä vielä viipaleen lisää. \"Ja jätitte suurimman osan\njuustosta pelastamattomana leiripaikalle?\" kysyi hän melkein syyttäen\nCartwrightiltä, sekä katseli jopa kaihomielisesti sitä kehäpiiriä,\njonka hänen retkitoverinsa muodostivat ja joka suunnilleen vastasi\nalkuperäisen juuston kehrää.\n\nYmmärsin tästäkin pelastajamme hyvin inhimillisiksi laadultaan sekä\nkehoitin silmänvilkauksella Higginsiä leikkaamaan hyvän palasen\nlisää vieraillemme kullekin, mutta nyt tuli professori väliin, ja\nkielsi ehdottomasti kaiken enemmän juuston kuluttamisen. \"Tämä on\ntodennäköisesti vanhin säilynyt juusto maailmassa ja minä retkikunnan\npäämiehenä omistan sen British Museumin Natural History-osaston\nvaralle sillä edellytyksellä, että arvoisat löytämämme löytäjät ovat\nsuostuvaisia kohtuullisesta korvauksesta luovuttamaan sen tieteelle!\"\n\nJuustopidot napajäällä päättyivätkin professorin päättäväisen\nja, kuten olin huomaavinani, itseuhrautuvankin määräyksen vuoksi\ntähän, ja juusto samoin kuin muutkin tavaramme viimeistä ripettä\nmyöten korjattiin jäältä lentokoneisiin sen jälkeen kun ne vaakansa\nmukaisesti olivat erittäin huolellisesti sijoitetut eri koneisiin\nniiden kantokyvyn mukaan. Vain kelkkamme jätettiin jäälle, sen\njälkeen kuin senkin puujätteiden vuosisyy muodostumat ja maalauspeite\noli tunnontarkasti suurennuslasein tutkittu sekä otettu, niinkuin he\nsanoivat, valokuvalevyille. Vain kellosepänverstaassa olen nähnyt\ntehtävän työtä sillä likinäköisellä tarkkuudella ja värähtämättömällä\nhuolella, millä pelastajamme kukin kohdaltaan naputtivat ja\nkoputtivat kelkkaamme, tutkivat naulankannatkin sekä raapustelivat\nja nuustivat irkeneviä vernissapaakaleita. Sanon kukin kohdaltaan,\nsillä ilmeisesti olivat tehtävät heidän välillään tarkasti jaetut ja\nkemisti ei välittänyt puusta mitään, vaan ainoastaan väripeitteestä,\njosta hän otti näytteitä talteensakin, kun taas se, jota kutsuttiin\nbotanistiksi, oli silmineen ja suurennuslaseineen kuin isketty\njokaiseen puusyyn kiemuraan. Nyt minä näen lilliputit suurennuslasin\nkautta! ajattelin, kun katselin harrasta aherrusta. Vaikka nyttemmin\njo olin monella tavalla tullut kokemaan pelastajiemme inhimillisiäkin\nluonnepuolia, sain melkein väkipakolla torjua mielestäni sitä\nkäsitystä, etteivät häärijät edessäni sittenkin olleet ihmismuotoisia\nmuurahaisia.\n\nOlimme lopulta valmiit, tavaramme siirretyt koneisiin ja me miehet\nenää vain jäällä. Nyt pääsin huomaamaan sen, että professori ei\nollut unohtanut halventavia sanojani Cartwrightin sektantista, sillä\nkun Cartwright ja Ethel otettiin professorin omaan, retkikunnan\nsuurimpaan ja parhaimpaan koneeseen, ja Higgins sijoitettiin\ntoiseen, niin minut määrättiin kiipeämään viimeiseen, joka oli sekä\npienempi kuin muut että miehitettykin vain nuorimmilla ja ilmeisesti\nalempiasteisilla retkikunnan jäsenillä.\n\nKoneet olivat, nyt kun niitä oli lähempää nähnyt ja tarkemmin\nkatsonut, rakennetut jostain minulle tähän asti tuntemattomasta\nmetalliaineesta, sameampaa kuin hopea, mutta vaaleampaa ja jo\ntuntumiltaankin kevyempää kuin teräs, niillä olivat pitkät ja jäykät,\nsudenkorentojen lentovehkeitä muistuttavat siivet ja niiden rungotkin\nmuistuttivat lähimmin sudenkorennon ruumista, vain paksentuneena ja\nmahoittuneena ja päättyen jäykkään kalanpurstoon. Ne koneen osat,\njotka lentäjien saapuessa olimme kuvitelleet ulkoneviksi silmiksi\nkahden puolen kärsää, olivat nyt liikkumattomia rataspyöriä,\njotka torkottivat kumpikin kolmea vähän väännettyä peltilehteä\nilmoihin. Yleensä olivat kojeet nykyisessä liikkumattomuudessaan\njollakin selittämättömällä tavalla kaameita. Kun muisti niiden\nhirnuvan, vonkuvan, kaarestelevan saapumisen, ja nyt näki ne\nkuin hengettöminä, avuttomina, kömpelöinä jättiläiskärpäsinä\njäällä, niin oli tässä jotakin semmoista puistattavaa, joka aina\non kaikessa, joka riitelee luontoa vastaan. Enkä voinut torjua\nmielestäni sitäkään kummallista ja perimmiltään myöskin puistattavaa\najatusta, että, miten inhimillisiksi jo olinkin monissa kokenut\npelastajamme, nämä kuitenkin olivat olentoja semmoisesta mailmasta,\njossa tuommoiset kojeet olivat todellisuuksia ja siis mahdollisia.\nOlikohan esimerkiksi professorin selvään inhimilliseen turhuuteen\nja turhamaisuuteen liittyvä ajatusoikoisuus ja järkeisyyden\nyksisilmäinen puritaanisuus inhimillisesti katsoen vähemmän\nluonnotonta kuin se, että hengetön metalliaine levittää siivet ja\nlähtee lentoon? Minä sanoin, että ajatus oli puistattava, ja minua\npuistattikin mieleni perimpiin. Mihinkäs ja minkälaisten olentojen\npariin oli kohtaloni tällä kertaa taas kuljettava minut, ja minun\nmukanani minun syyttömät osatoverini?\n\n\n\n\nVI\n\n\nOli kummallinen tuntemus, etten sanoisi elämys, kun jäät helppasivat\naltamme, tai me helppasimme jäiltä, kumpaan päin vain sanoisikin\nasian, ja yht'äkkiä eli sen, että me, me itse ja koko kuormamme ja\nmetallinen kojeemme, joka kantoi meitä, että kaikki leijailimme\nilman väessä, mutta ei painottomina, niinkuin olisi kuvitellut,\njos olisi olettanut tapauksen ennakolta, vaan raskaalla jytinällä.\nJytinä oli todella kova, korvat salpaava, ja metallikotelomme\ntutisi ja vapisi ikäänkuin se olisi ähkinyt. Tietysti tuntui meno\nkevyeltä, irralliselta, kun nousten ja nousten kohosimme ylemmäs,\nlähdimme liukuun, ilkuimme kuin kaikelle, mikä jäi allemme ja\nallamme, ja kurotimme kulkua ilmojen vilhuessa sivuillamme, mutta\nkaiken aikaa piti kone meteliä, ikäänkuin olisi hengetön metalli\nliitoksissaan tietänyt riitansa julmaksi kaikkea sitä vastaan, mikä\noli luonnonmukaista. En osaa sanoa, kumpiko tunto oli väkevämpi,\nse huumako, että ihminen voitti ilmoja tällä vapaudella, vai se\nahdistusko, että ihminen riisti itseltään elämän aisteja tällä\nväkivallalla. Minä nimittäin ilmetysti olin haltioitumiseen saakka\nriemuissani tämän menon huikaavasta tavattomuudesta, siitä ikäänkuin\nolemattomuudesta, jolla suistimme matkaamme, mutta vielä likemmälle\nminua tunki se melkein olemuksellinen säikähdys, että minulta\nriistetään minun aistimiani, ja että elämää petetään minulta menomme\nhuimuuksissa. Saanko hetkistäni kiinni, tai siitä mitä koen, tai edes\nitsestäni, kysyin.\n\nJää todella jäi allamme, kun kurkisti akkunasta -- niin, jäätä,\njäätä silmänkantamiin jätimme allamme, jäätä, jääröykkiöitä,\njäälakeutta milloin huikaisevan valkeata kuin taivaanrannan\nlavealti levitelty hohtava hursti, milloin jyrkästi, epätasaisesti\nharmaata, kuin lohkoisin hampain, sidotun elementin purtua uhkaa\nirvistävä, milloin viheriästi vilhuvien railoviilujen ratkomaa,\nkuin julmasti raadeltu maailmojen kansi. Jätimme allamme, sanon,\nsillä kulkemista ei meidän menomme ollut, vaan jättämistä, olimme\nirti vain ja jätimme taaksemme, silmittömästi taaksemme kaiken,\nmikä jäi. Mitä oikeastaan meitä koski jää, elementti, mikään: me\nlensimme! Higginshän yksinkertaisuudessaan sen oli sanonut: nämä ovat\njumalattomia ihmisiä! Kenen luvalla oli kenelläkään oikeus kiitää,\nikäänkuin olisi ihminen koteloitavissa luonnon lakien piiristä? Minä\nkatselin seuralaisianikin metallikotelossamme, kotelomme riehuessa\nhengetöntä menoansa ilmojen halki. Kestivätkö nämä ihmiset -- sillä\nihmisiä he ilmeisesti olivat -- kestikö ihmisluonto näissä olennoissa\ntämän koetuksen, tämän hirvittävän koetuksen, joka jollakin raa'alla\ntavalla ikäänkuin pirstoi hajalle minun ihmisolemustani, kulutti\nminun itsetajuani, kutisti minua elävänä ihmisenä. Olenko minäkään\ntämän kotelon metallihinkalolle hituistakaan enempää kuin jäät ja\nelementtiänsä elävä meri, jota tunnottomasti jätämme allamme? kysyin\nitseltäni sekä tarkastelin seuralaisiani, imin silmiini heidän\nolemustaan ja koetin päästä perille, oliko heidän ihmistuntojensa\njärkytys sama kuin minun.\n\nMiten nyt kuitenkin tarkkailinkin kaikkia kolmea seuralaistani ja\nkoetin tunkea silmineni heidän kasvoihinsa tai muuten päätellä heidän\nmielentilaansa, niin työskentelivät he kaikki kuin tavallisimmissa\naskareissaan ilman mitään merkkiäkään siitä, että menossamme oli\nheille mitään tavatonta. Edessämme kotelomme ulkopuolella istui\nkoneen etuosassa, lasiseinän erottamana meistä muista, nuori\nmies, joka ilmeisesti oli kojeen ohjaaja, koska hän käsitteli\nruorintapaista rattia sekä alinomaa siirteli milloin mitäkin nappulaa\nedessään: hän hoiteli tehtäviänsä aivan yhtä luonnollisena asiana,\nkuin ruorimies Swallow Birdissä peränpitopuuhiansa silloin kun\nSwallow Bird vielä liikkui vapailla vesillä ja totteli peräsintään:\ntämä vain ilmaa raskaamman kojeen ruorimiehenä ilman niskoilla menoa\ntenäten, kun Swallow Birdin ruorimiehellä oli meri noudateltavana ja\ntuuli toteltavana. Kotelon sisäpuolella istui edessäni etuistuimella\ntoinen nuori mies, joka herkeämättä hommasteli erään kojeen\nparissa, joka ehkä oli tärkeäkin, mutta minulle selittämätön. Hänen\naskareenaan oli vuoroin pitää eräänlaista torvea korvallaan, vuoroin\ntaas lähentää huuliaan erästä hänen edessään riippuvaa ja valkoista\narpakuutiota muistuttavaa esinettä likelle: ilmeisestikin hän\nvuoroin kuunteli, vuoroin puhui jotain, vaikka minä en voinut päästä\nperille ketä hän tässä metelissä kuunteli tai ketä hän puhutteli,\nsillä sekä ruorimies että minun vieressäni, takaistuimella istuva\nkolmas seurueen jäsen, eivät näyttäneet kiinnittävän mitään huomiota\nhänen pakisemiinsa, vielä vähemmin keskustelevan hänen kanssaan,\nmikä olisi ollut mahdotontakin koneen pitämän tavattoman metelin\nvuoksi. Kolmas seuralaiseni, joka, kuten jo olen sanonutkin, istui\ntakaistuimella minun vieressäni, oli retkikunnan kemisti, niinkuin\nhäntä juuston tarkastelussa olin kuullut nimitettävän, ja oli hän\nsyventynyt merkitsemään muistiinpanoja papereihinsa -- visseistä\nsuupielten mielihyväisistä nykähtelyistä hänen naamassaan sekä\njoistakin kurkistamistani sanoista hänen paperillaan huomasin, että\njuuri juustomme olikin hänen muistiinpanojensa tärkeänä kohteena,\njuustomme, jonka makua nyt muistin hänen jo jäällä ihastelleen; hänen\njonkinvertainen lihavuutensakin tuli nyt uuden kerran mieleeni, koska\nmeillä oli hieman ahdasta yhteisellä istuimellamme.\n\nMiten nyt siis tarkastelinkin kolmea seuralaistani ja koetin\npäästä perille, järkyttikö heitäkin niinkuin minua tämä nykyisen\nkulkumme ja kulkuneuvomme melkein rienaava tunnottomuus, etten\nsanoisi mielettömyyttä lähentelevä turtuus -- juuri turtuus,\neräänlainen aistien paatumus, sillä se oli minun elävin vaikutelmani\nluonnottomasta menostamme -- kuinka siis urkinkin ja tarkastelin\nseuralaisiani, niin pienintäkään kasvojen elettä en heissä havainnut,\njoka olisi ilmaissut minkäänlaista inhimillistä tyrmistymistä.\nPäinvastoin: levollisempana ja arkisempana ei viljele suutari\npukillaan vuoroin naskalia vuoroin vasaraa anturoitavaansa\nkuin ruorimies milloin nosti milloin laski lentolaatikkoamme\nläpäisevissä ilmoissa; likinäköisempänä ja tirkkaavampana ei hääri\nräätäli neuloineen saumalla vuoroin sihdaten vuoroin kiskoen kuin\nkuulomies kojeissaan vuoroin tyhjiin kuunnellen vuoroin tyhjiin\npuhuen; tylsempänä ja hyvinvoipaampana ei sullo makkarantekijä\nmakkaraansa vuoroin ruokaa täytesarven suuhun sotkien vuoroin sitä\nsyvemmälle suolen varsiin soljutellen kuin sommitteli kemistimme\njuustoselostustaan milloin ainestietojansa kynänkärjin harkiten,\nmilloin mauntuntojansa mielenmuistoin herkuttaen! -- Ihminen pysyy\nmielentoimiltaan käsityöläisenä, vaikkapa taivaan Pietarinakin\nja paratiisin ovisaranain voitelijana, ajattelin minä hetken ja\nhalveksin, en niinkään seuralaisiani kuin ihmissukua yleensä.\n\nOlimme nyt jo jättäneet jäät alapuolellamme, ja edessä ja ympärillä\nlaajeni ja lainehti meri allamme vapaata valtavuuttaan niin\nkauas kuin silmä taivaanrantoja korkeuksilta ylti. Olen kokenut\nvaltamerien aavaa aluksen keulan kuukausi kuukaudelta viistäessä\nmatkaa, edessämme vain meri, ikisesti samana, yllämme taivas,\nkorkuuksissaan aina kohdallamme pysyvä, ympärillämme taivaan rajaton\nranta, alati edestämme pakeneva, ja olen lastumme kaukalossa, meren\npoven valloilla ja valtavuutten saarroissa polvistanut ihmis-itseni\nelämän suuruuden edessä sekä nöyrtynyt turhuuteeni. Nyt, tuhanten\njalkain korkeuksilla lentolaatikossamme kiitäen ja samat aavat\ntaaskin edessä, näköpiiri kerrattunakin korkeutemme mukaisesti, mutta\navaruudet yllä ja ympärillä nyt ikkunakehystemme rautapuitteiden\ntylysti typistäminä, nyt, teräslintumme täristäessä remuavaa\nmenoaan ilmojen rajattomissa rauhoissa, vaikkei sillä, hullupäällä,\näänenvaltaa liennyt ratastensa jytinää pitemmille, nyt, ihmiskeinoin\nmielettömästi ilmojen halki syöksevänä, en ollut tunnoissani nöyrtyvä\nenää, suurempani valloissa kohotuksia kasvava, vaan kutistuva vain,\nsurkastuva vain, järkensä lankoja elämänlankojen sijasta sormiva\nihmisitikka!\n\nKatsoin nyt uuden kerran naapureitanikin, seuratovereitani\nteräskotelossa, joka kummituksellisesti riehui matkaansa ilmojen\nharjoitse, me ihmiset, neljä vaivaista ihmistä tuhoutuvassa\nihmisruumiissa sisuksissaan. Olivatko toverini ihmisiä niinkuin\nminä, joilla aisti vapisee, kun tavatonta tapahtuu? Tuhat jalat\ntyhjää ilmaa allamme on todellisuutta, mutta onko todellisuutta\nkoneemme kuormattu liito? Vai olikohan Swallow Birdin kuvuttu runko\nlopultakaan sen vähempi ihme vesillä kuin tämä rautakyhä ilmoissa,\nja Swallow Birdin levitetyt purjeet liidättäjinä merillä vähemmän\nmerkilliset kuin kurottava siipipari koneemme sivuilla ja ilmoja\nimevät hyrrät kojeemme edessä? Onkohan ihminen lopultakin vain\nolento, jonka toimena on rakentaa olonsa irti luonnosta, ja joka\nirrallisissaan menettää luontoa aistimiltaan sitä mukaa kuin hän\nluontoa valjastaa voimiksi palveluksiinsa? Minäkin ja me Swallow\nBirdissä, luulimmehan merta ja tuulia voimiksemme, niin kauan kuin\nne keinojamme tottelivat, ja nämäkin, joilla on ilma valjaksissaan,\nniinkuin me luulimme meret valjastaneemme, mitähän olemme lopulta\nkuitenkaan herruudessamme ja varmuudessamme kumpikaan muuta, kuin\nihmisitikoita, hämähäkki-itikoiden vertaisia, joiden verkot puiden\noksilla ja heinäkön karsilla tuskinpa lienevät sen hauraampaa\nainesta kuin meidän keinojemme lumekudelmat elämän ja elementtien\nniskoilla! Mitähän olimme me olleet napakuilujen pyörteissä muuta\nkuin haltiattomia ihmisparkoja keinojemme jättäminä ja itsemme\nvarassa Swallow Birdin kannella ja mitähän olisivat nämäkään\nkeinojensa pettäessä muuta kuin ilmojen pudottamia ihmisolentoja,\njoille rautakoneessaan enää olisi ainoata todellista vain niiden\nsilmänräpäyksien kiitävä elämä, jotka vielä olivat jäljellä ennenkuin\nkaikki suistuimme syvyytten nielevään hautaan? Ja silti olimme\nkaikki rauhallisia, he ja minä, ikäänkuin olisi elämämme ikisesti\njatkuva arkisessa nykyisyydessään, he vielä rauhallisempia kuin\nminä, koska tämä, joka ihmiskeinona oli minun aistemilleni uutta ja\nkokematonta ja siksi vielä luonnollista elämäntajuani värisyttävää\nehkä järkyttävääkin, heille jo oli elämäntottumuksiin omistettua ja\ntavaksi kulunutta. Kun vuodattaa sulatettua talia veteen, niin vesi\njähmettyy luonnoiltaan ja asettuu liikkumattomaksi pinnaksi niin\nkauas kuin tali levittää läikkäänsä. Onko ihmiskeinojen teho ja tenho\ntämän taliläikän vertaista, joka elämänkohtamme ylle levitettynä\nsitoo meille elämän meressä kantta, jonka varaan elämäämme\nrakennamme? Ja olemmeko me ihmiset tajunnaltamme niin suppeita, että\ntodella luulemme ja uskomme tietojemme ja taitojemme taliläikän\nsitovan ja kansittavan elämän valtamerta ihmisturvalliseksi\npitemmälle sitä haurasta lauttaa, jonka toimemme ja toivojemme\nvaivainen hyyde on elämän elementeille valanut ja jonka vaanivassa\nvarassa kohtalomme hetkiänsä kelluu?\n\nMuistin matkatoverini taaskin ja katselin heidän tunnotonta\nlevollisuuttaan koneemme suorittaessa kolkuttavaa menoaan\nkorkeuksissa, joita ei lintukaan lentoineen saavuta, ja valtameren\nlevittäessä rajatonta avaruuttaan suistavissa syvyyksissä\nalapuolellamme. Nämä ihmiset ovat koneensa kuurouttamia niin,\netteivät he kuule toistensa ääntä, mutta onko tuntokin heillä\nniin kiskaistu tajuiltaan, etteivät he käsitä, että menomme\nriitelee kaikkea sitä vastaan, mikä on totta ja todellista! kysyin\nitseltäni äkkipäisessä mieleni kapinassa, kunnes yht'äkkiä alkoi\ntuntoani ahdistaa kammonsekainen surku. Ovatko nämä ihmiset vielä\nauttamattomammin tietojensa ja taitojensa saarroksessa kuin minä olin\nihmistä ymmärtänyt kuvitellakaan? Onko taliläikkä näillä levitetty\nniin lavealle, että elämän näköpiirit ovat katattuja heille? Mitä\nheillä siis on jäljellä elämästä? Ensi kerran oikeastaan säikähdin\nseuralaisiani. Minkälaisten ihmisten pariin lienemme joutuneetkaan!\nkysyin ja kutistuin ihmistunnossani, sekä ajattelin Cartwrightiäkin\nja Etheliä sekä Higginsiä. Englantia nämä puhuvat ja englantia\nminäkin, mutta mitä ihmiskieltä puhua näille? Ihminen tuo oli,\nniinkuin minäkin, kemisti vierelläni, juustomuistiinpanojansa\nrauhassa paperilleen merkitsevänä tuontuostakin suutansa\nmaiskutteleva, koneemme kiitäessä taivaan laella ja parituhatta\njalkaa tyhjää ilmaa allamme, mutta mitä inhimillistä yhteistä\nmeillä oli, hänellä, varmalla miehellä varmoine tietoineen ja\nvarmalla istuimellaan ja minulla, jolla vielä oli tunnoissa ja\naisteissa Swallow Birdin suistu napanieluilla ja ruumiissa vapisu\nihmisitsen puolesta elementtien valloissa? Tartunko kemistiäni\nkumpaankin hartioon ja ravistan häntä ja huudan hänelle korvaan\nihmisluontokappaleen ääntä niin, että hän hyytyy ytimissään ja\ntuntee ihmiseksi sekä itsensä että minut ja pelkää mukanani? Mitä\nhän oli muuta kuin minäkään, lihaa ja verta ja henkensä parkuutta,\njos leikki päättyi, kone nukahti voimiltaan raudaksi ja valtameri\nsekä parituhatta jalkaa tyhjää ilmaa alapuolellamme velkoi oikeutensa\nuhmaajilta!\n\nUhmaajilta? Todella, uhmaajilta! Uhmaajia olivat nämä: lensivät ilman\nniskoilla, vaikka selvä taju sanoi, että vain kiito oli kantajamme ja\nettä kojeen oli pudottava, ellei kiito jatkunut. Mutta mikä takasi\nkiidon jatkumisen? Vain sieluttoman tekokojeen silmitön toimi.\nTarkkasin, minkä silmääni kiristin, ohjaajan toimituksia vehkeittensä\nparissa. Milloin kohosimme, milloin laskimme, käännyimme vasempaan,\nkäännyimme oikeaan: tarkemmin ei noudattanut Swallow Bird peräsimen\npienintäkään vihjettä kuin koneemme heikontakin hipan kosketusta.\nNämä siis purjehtivat ilmaa, niinkuin me merta, ajattelin, mutta\nsamalla oli koko elämäntuntoni kuin kumoillaan, ajelehtimassa kuin\nhaaksirikko-alus valtameren valloilla. Mitä on siis kaikki toimemme\nja taitomme? Kierrämmekö elämää, keinottelemmeko olomme ja itsemme\nikäänkuin varkain elämän poskitse, niinkuin purjehtija vesillä\nilmojen varkaana luovii purtensa vastatuulen poskitse? Varastammeko\nmenestyksemme elämältä ja suvaitseeko elämä rankaisematta, että sitä\nvarastetaan? Me Swallow Birdissä uskoimme alukseemme, ruoriimme\nja kompassiimme, ja virkosimme uskoistamme siihen, että aluksemme\nsieppasi napavirta, ruorimme puutui käsissämme puutelineeksi, joka\nei meitä totellut ja kompassimme pilkkasi meitä osoittelemalla\nuskollisesti ja hengettömästi sitä pohjoistansa, joka oli muuttunut\nkauhuksemme! Ja nämä, nämä teräskoneen lentäjät ja vallitsijat,\nheillä on uskomista vielä paljoa enemmän kuin meillä Swallow Birdissä\nja heillä istuvat heidän uskonsa ehkä vielä vakuutetumpinakin\nmielissä, koska ovat enemmän saavuttaneetkin kuin me, mutta ovatko\nheidän uskonsa sen varmemmilla perustuksilla kuin meidän uskomme\nSwallow Birdin lankuilla? Mitä korkeammille nuoli on lentänyt\nkaartansa ja mitä ylemmäs sen sinka on kantanut, sitä huimemmat\npudottavuudet sitä odottavat, kun matka kääntyy niskoilta alaskäsin!\nNäiden taidot ovat verrattomia meidän taitoihimme, mutta taitoina\nne ovat vain taitoja, niinkuin nuolen nousukin vain nousua, ja\ntaidon pettäessä ja nousun kaatuessa on suistuminen oleva vain sitä\nsyvempi, mitä ylemmille on saavuttu. Cartwrightin luja, turvallinen\nja peräsintänsä totteleva Swallow Bird, sitä muistin vapisevana\nlastuna napavirran syöksyissä ja nyt puuruotoina napameren jäissä,\nsekä tunnustelin ruumiissani koneemme rautaista tutinaa ilmojen\nsyöksevissä korkeuksissa.\n\nTajuavatko nämä ihmiset aistimineen ja aistimissaan enää, että\nrasitettu ihmiselämä ihmistaitojen niskoilla ja varoilla on yhtä\nirrallisilla perillä kuin tämän kuormitun koneemme jyskyttävä\nliito parin tuhannen ilmajalan tyhjillä ja pudottavilla niskoilla?\nkysyi ajatukseni tyrmistyvä tunto, ja kammoni kasvoi. Kasvaako puu\nkorkeutta koskaan niin mielettömästi, että sen juuret höltyvät\nmaaperistä, ja kostamattako ihminenkään kehittää taitonsa ja varustaa\nolonsa siten, että luontokappaleen tajut hänessä kuolevat ja\nihmiskeinot silaavat ihmisen hänen ihmisosiltaan?\n\n\n\n\nVII\n\n\nEmigrant-hotellissa siis olemme nyt, Cartwright ja minä sekä Ethel ja\nHiggins, pelastettuina, niinkuin sanomme, mutta mihin pelastettuina,\nkysymme. Olen kokenut matkoja, ja joutunut oloihin ja ihmisiin, jotka\novat järkyttäneet tuntoani outoutensa eriskummallisuudella, mutta\nsen vierauden ja muukalaisuuden vertaista, joka ensi hetkestä asti\ntäällä hyytää ihmistuntoani, en ole ennen elänyt, en herätessäni\njättiläisenä lilliputtien maassa ja lilliputtien köysittämänä enkä\nvavistessani jättiläisen kämmenellä elopellon vaosta noukittuna\nihmisitikkana, en ihmishahmoani hävetessäni hevosten valtakunnassa\nenkä ihmistietävyyden takaperoisuutta ja kutistunutta nurjuutta\nihmetellessäni viisasten lentävällä saarella. Kaikki nämä edelliset\nkokemukseni ovat vain olleet ruumiillista säikähdystä tai kavahdusta,\nruumiillista parkuutta tai pahantuntoa, mutta täällä minun on hengen\nvilu.\n\nHengen vilu juuri. Saapuessamme tänne ja koneemme loputtomalta\ntuntuneen lentonsa jälkeen vihdoinkin laskeuduttua maahan, olimme\nsekä ruumiillisten rasitustemme että hengen jännityksemme vuoksi\nliika uupuneita, ajatellaksemme tai huomioidaksemme enää mitään.\nSen vain epämääräisesti muistan, että yht'äkkiä olimme pysähtyneet\nemmekä liikkuneet enää, ja että kun taas olimme liikkeessä, niin\nemme enää liukuneet ilman väessä, vaan istuimme ajoneuvoissa, jotka\nmuistuttivat vaunuja ja pyörivät eteenpäin. Cartwright, joka oli\nollut paremmin voimissaan ja valveillaan, kertoo nyt jälkeenpäin,\nettä olimme samalla vauhdilla kuin lentäessäkin kiitäneet läpi\nkaupungin, joka tuntui tavattoman suurelta, mitään hevosia hän ei\nkuitenkaan ollut huomannut vaunujemme edessä. Cartwright kertoo\nmyös, että tavaramme olivat professorin määräyksestä ja valvoessa\nkaikki huolellisesti nostetut lentokoneesta ja siirretyt toiseen\nsamanlaiseen ajopeliin, jollaiseen mekin olimme talutellen ja\nkyynäspäistä tukien ohjatut. Cartwright kertoo väkipakolla\npysyttäneensä itseänsä valveilla, nähdäkseen, että kaikki tulimme\nperille samaan paikkaan, me ja tavaramme, mutta sanoo hänkin\nkadottaneensa muistonsa sen jälkeen, kun vaunumme olivat pysähtyneet\nkorkean ja häikäisevästi valaistun rakennuksen eteen, jonka kolmesta\nsamalla hetkellä avautuvasta ovesta oli juoksujalkaa tullut meitä\nvastaan kokonainen parvi koreasti nauhotettuja ja napitettuja\nkuninkaallisia krenatöörejä. \"Kuninkaallisia krenatöörejä\", vakuuttaa\nCartwright, \"kapteenilla kolme keltaista nauhaa lakissa, takin\nkauluksessa ja hihansuissa!\"\n\nHengen vilu, sanon. Se on mielialanamme meillä jokaisella nyt, kun\nkukaties puolitoistavuorokautisen unen jälkeen vihdoinkin olemme\nhereillä jokainen. Minä ensinnä heräsin tovereistani, tuijotin\naluksi tolkuttomana ympärilleni, mutta olin melkein tietämättäni jo\nsamassa jalkeillanikin ja saman tien akkunassa. Ulkopuolelta akkunan\ntakaa kuului nimittäin sanoin kuvaamaton hälinä ja liikkumisen\nhumina, joka ei ehkä ollut niin luja ja kova kuin sitä aluksi\nja ensi hämmästyksessä kuvitteli, mutta sensijaan sellaisella\ntaukoamattomalla tavalla keskeytymätön ja samalla niin tiheästi sekä\nmatalaa että vahvempaa, että olisi saattanut uskoa maailman kaikkien\näänien päästetyn samalla hetkellä irralleen. Akkunassa olin ensi\nhetkessä sekä sokea että kuuro. Siitä olin perillä, että huoneemme,\njonka akkunassa seisoin, oli korkealla, ja että juopa, joka alhaalla\navautui rakona rakennuksemme edessä, oli katu, puukujan kehystämä,\nmutta mitä tapahtui tällä kadun juovalla, joka vilisi liikettä,\nmikä sokaisi silmäni näkemästä mitään, ja joka hälisi pauhua, mikä\nlumpeutti korvani jokaiselta ääneltä, siitä en hetken toviin tajunnut\nmuuta kuin omien aistieni hämäännyksen. Mikä kiire ja minnekä kiire,\nkoska kaikkien riento on vastaan ja vastaan? Mikä hälinä ja mitä\nhälistään, koska kaikki äänet tappavat toisensa? Sen verran minulle\nvähitellen selkeni, että katu alhaalla oli ahtimilleen täynnä menevää\nja tulevaa, mutta menevää ja tulevaa kuin muurahaispesässä, jonka\npujottelevan ja tunkemalti edestakaisin tapahtuvan kiireen silmineen\nnäkee, mutta jonka tarkoitusta ei käsityksineen ymmärrä. Merkillinen\nja ällistyttävä oli sekin havainto, että ajoneuvot, joiden jono,\nniinkuin tuntui, loppumattomana jatkui kummallakin katuvierustalla,\nettä nämä ajoneuvot kulkivat omin voimin, ilman mitään näkyvää, joka\nniitä kuljetti, kulkivat pyrähdellen ja pysähdellen, milloin kiitäen,\nmilloin kuin käskystä koko jonolta paikoilleen takertuen, ikäänkuin\nolisi joku näkymätön tuulenpyörre vuoroin siepaissut ne menoonsa,\nvuoroin jättänyt ne kiepoistaan. Näkymätön sanon, vaikka tuulenpyörre\nkyllä ainakin on silmin tavottamaton muussa paitsi siinä mitä se\npyyhkii mukanaan, mutta tämä pyörre oli näkymätön omalla erikoisella\nhengettömällä tavallaan, koska puun latvat kadun reunustoilla\npysyivät täysin huojahtamattomina lehvistöissään, vaikka raskaat\nvaunut alhaalla tuontuostakin koko jonoiltaan tuuskahtivat menoon\nkuin väkipuuskan sysääminä, tuuskahtivat äkkiseen menoon, mutta\nkummallakin kadunpuoliskolla päinvastaisen vihurin kiidättäminä.\nTämäkään, joka sentään jo sinään pelkällä menonsa vilinällä ja\nääniensä huumalla ikäänkuin salpasi aistit, ei riittänyt, vaan kulki\nkadun keskiosilla -- katu oli ilmeisesti paljoa laveampi, kuin\naluksi oli osannut sitä reunustavien korkeiden rakennusten vuoksi\npäätellä -- kulki kadun keskiosilla ja pauhasi toinen kaksoisjono\nvielä jytistävämpiä ajoneuvoja, jotka nekin kulkivat ominpäin ja\nilman vetäjiä, mutta olivat suuria kuin tavallinen talorakennus ja\njyrräsivät menoa ikäänkuin olisi katu vain heidän varaltaan olemassa.\n\nMissäs ihmisellä enää on tilansa tässä melskassa ja melskeessä,\ntäytyi ihmetellen ja tajuissaan tyrmistyvänä kysyä, varsinkin kun\nvielä huomasi, että kattojen yläpuolellekin oli pylvästetty ja\npingoitettu rautakiskoisia raiteita, joita myöten melkein silmin\nseuraamattomalla nopeudella syöksi jyristävää menoa riippuva\nvaunuketju, kuin suunnattomista laatikkomaisista silmukoista kytketty\nankkurikettinki, edessään puhiseva ja puhkuva, paksua nokisavua\nsisuksistaan puhalteleva rautakummitus. Missäs ihmisellä todella on\ntilansa täällä, täytyi tosissaan kysyä, kun sen verran oli toipunut\nensi huumauksesta, että aistimille alkoi selvitä, että ihmismenoa\nsittekin katseli. Ihmisiä olivat katuvieret pakillaan, touhuavasti ja\nkiireen vilkkaa toistensa ohitse ja toistensa lomitse pujottelevia\nja puikkelehtivia ihmisolentoja, kaikilla sama joudun hoppu ja menon\nsilmitön riento, ikäänkuin teräslastukasassa, joka on joutunut\nlähelle magneettirautaa ja jossa jokainen hitunen on ryöpsähtänyt\nliikkeeseen, mutta hämmentävästi sekaiseen liikkeeseen, ikäänkuin\nolisi magneettirautoja lukemattomia, jotka jokainen kiskoivat\nvoimineen haituvia tahoilleen. Suunnattomat magneetitko täällä\nvaikuttavat, tuli ehdottomasti kysyneeksi itseltään, suunnattomat\nja riitelevät magneetit, jotka viritettyinä vaikuttavat jossain\nnäkymättömissä, tempaisevat milloin omaan haluunsa vaunujonot,\nihmiset, koko suistun, pyräyttävät menon suuntaansa, vievät\nhuiskin, milloin kyllästyvät taaskin, turtuvat työhönsä ja jättävät\nriepotetut paikoilleen, toisen, ehkäpä päinvastaisen magneettivoiman\nsamalla kiskaistessa hyljätyt helmoihinsa. Ihmisparat! huokasi\nauttamattomasti, sillä ihmisolentojen istumiksi huomasi vähitellen\nvaunutkin puuskuttelevissa jonoissaan, milloin vimmattua menoa\nsysivinä, milloin kuin paikoilleen noiduttuina.\n\nOnko ihmisolo täällä masennettu vielä tunnottomamman tietokoneen\nvaltoihin kuin kansa Laputassa matemaatikkojen magneettisaaren\nsortoihin? kysyin neuvoa kokemuksiltani sekä muistin ihmistuntoa\ntukahuttavimman matkani. Ovatko ihmiset täällä magneettivirityksien\nvalloissa, eivät enää vain kukistettuja ja kapinallisia niinkuin\nLaputassa, vaan tahtomisiaan myöten kytketyt ja olonsa alistumilta\nmagneettien virroissa? Onko täälläkin, niinkuin Laputassa\nmatemaatikkojen keisari ministereineen lentävässä saaressaan,\nvaltijaana joku ihmisyytensä niskojen yläpuolelle kiivennyt\nlentoihmisten munkkikunta, samaa lajia kuin pelastajamme napajäiltä,\nmutta valtijaana vielä peloittavammalla tavalla kuin Laputan\nmatemaatikot, koska Laputassa magneettisaari vain riitti hallitsijan\nja hänen apulaistensa pakolinnaksi ja alamaisten saavuttamattomaksi\nuhkaksi, kun magneetin huika täällä näkyy tunkeneen ihmisytimiin\nihmisessä ja ihmisestä käsin viskelee ihmistä tahdottomana virtojensa\npyörteissä.\n\nKysymykset olivat tavattomat mielessäni, ja mitä enemmän katsoin\nja näin, sitä puristavammin kutisti jonkinmoinen jähmetyksen hyhmä\nelävää ihmistuntoani. Tuo suinpäinen survova kiire, ihmisten sullova,\nedestakaisin vilisevä riento, ikäänkuin aika olisi ajettavissa\ntakaa siten, ettei se ennätä kulua; tuo tempova, nykähtelevä meno,\njoka kiirehti takertuakseen omaan vauhtiinsa ja tukki itsensä oman\nhoppunsa joutuun, tuo ehtymätön hälisevä pauhu ja äänien rämisevä\nkilpa, joka tappoi kuuluvilta kaiken ja nieli metelinsä meluunsa:\nrautatomunko vertaisia nämä ihmisparat magneetin virroilta, viskatut\nja virmotut niinkuin mieletön voima heitä sysi ja syyti, ajoi\nkuottona edellään tai lakaisi laumoina mukaansa, kuinka heitteli\nmyötä- tai vastahaku? Professori? ajattelin. Se ihmislaji, joka\nlentää rautakotelossa ilman niskoilla, ja joka huomaa haaksirikkoisen\nihmiseksi ja pelastettavaksi vasta kun haaksirikkoisen juustonkahvale\non huomioitu tieteellisen tarkastelun arvoiseksi ja siis\npelastettavaksi, saattaa muussakin ihmisyydessään olla hieman\nlentojuurinen ja tajujensa irtolainen! päättelin, sekä tunsin ensi\nkerran edesvastuuta siitä, että tällä kerralla en ollut yksin\nkokemassa koettaviani niinkuin edellisillä matkoillani, vaan että nyt\nolivat mukanani Cartwright Ethelineen sekä Higgins, osaksi, niinkuin\ntiesin, juuri minun rikollisen ja auttamattoman näkemisen haluni\nharhauttamina järjellisiltä valaanpyyntihommilta näihin mielettömiin,\njoissa nyt olimme.\n\nKatsahdinkin osatovereihini, jotka kolmisin olivat tunkeneet\nviereeni samaan akkunaan, jonka ääressä minä olin tuijotellut menoa\nkatukuilussa alapuolellamme. Huoneessa olisi ollut toinenkin akkuna,\nja meillä parempi tila katsella, jos olisimme jakautuneet molempiin\nakkunoihin, mutta nähtävästi ei kenelläkään ollut ollut rohkeutta\nasettua erikseen vapaaseen akkunaan, vaan sitä mukaa kuin kukin oli\nherännyt ja saapunut, minun jälkeeni Ethel ja sen jälkeen Cartwright\nja Higgins, olimme kaikki yhtenä rykelmänä samassa akkunassa. Ja\ntämän ymmärsi hyvin, sillä ei rohkeankaan ihmisen mieli ole perin\nvahva peräti oudoissa olosuhteissa ja sellaisissa, joissa ihminen\nhavaitsee voimansa heikoiksi. Kuvittelen, että vedenpaisumuksessa\nkaksi verivihollistakin, samalle oksalle kiivenneinä, syleilevät\ntoisiansa viimeisinä lähimmäisinä, joihin tarrautua ennen\nkuolemaansa, ja että kuolemaantuomittukin ennen teloitustaan\nviimeisenä tekonaan vielä hipaisee hihaansa pyövelinsä käsivarteen,\nkoska tämä kuitenkin on lähimmäinen, joka vielä on läsnä hänelle.\n\nYhdessä siis seisoimme, yhteen takertuneina tai yhteen ahdettuina\nsamassa akkunassa, vaikka kaksin ja kaksin kumpaankin akkunaan\njakautuneina meillä olisi jokaiselle ollut paljon vapaampi tila\nkatsella. Etenkin Higginsin silmät, kun hän takaani kurotti päätänsä\nolkapääni ylitse ja tuijotti alas kadulle, olivat kuin tunkea\nkoloistaan, ja miesparka, joka napakuilun pyörteissä sentään oli\nSwallow Birdin mielettömimmässäkin lennossa koko ajan muistanut\npursimieskunniansa sekä säilyttänyt merimiespäänsä selkeänä,\nmiesparka vapisi nyt jokaisessa jäsenessään kuin teuraspenkkiä\nkohden talutettu härkä. \"Helvetin rotkoista\" hän höpisi lallattavin\nkielin, ja ymmärsin, että hän luuli ilmielävälti näkevänsä niihin\nkuiluihin, joissa lepoa ei anneta ihmiselle, vaan kirottuja viskotaan\nlihassaan edestakaisin kuin kaunoja välpissä. Cartwright taas,\nniin, vuoriko voi pehmetä juoksemaan, niinkuin taikina tiinun\ntorosta, mutta Cartwright änkytti! \"O-ota minua kädestä, E-ethel,\nminä p-pelkään!\" tokelteli hän ja tarrautui nyt, mutta tällä kertaa\nitsensä hädässä, samoin kaksin käsin Ethelin ranteimeen, joilla\nhän Swallow Birdissä oli holhonut poikaansa, mutta silloin pojan\nturvaksi, samasta ranteimesta. Oli kuin tämä tarttuminen olisi\nvuotanut häneen voimaa, hän saavutti äänensäkin takaisin, ja minä\nkäsitin hänen kauhunsa veriäni myöten, kun hän sanoi: \"Tämä ei ole\nelämää, täällä kummittelee: elämä tapahtuu juurilta, mutta nuo\ntuolla ovat irti! Mennään pois, meidän paikkamme ei ole täällä,\nmennään kotiin, Ethel!\" Minun karmi mieltäni: missäs oli Cartwright\nSwallow Birdistä, mies, jota ei kuolemankaan olisi uskonut tulevan\nlikelle kuin lakki kourassa? Hän oli vanhus nyt, ja piteli Ethelistä.\nviisitoistavuotiaasta pojastaan kuin ainoasta turvastaan. Mutta\nCartwright oli oikeassa: missä eksymissä elimmekään!\n\nVähimmän tupertunut joukostamme olikin juuri Ethel. Hän oli\npoikaikäisessä uteliaisuudessaan suoraa päätä ja tarmokkaasti kohta\ntunkeutunut Cartwrightin ja Higginsin ohitse minun viereeni akkunan\nääreen, sekä tarkkaili nyt ahnein silmin, minkä tähystyspaikaltaan\nnäki ja päätä ennätti kääntämään. Hän puhelikin, oli innokas ja\nselitti kohta mitä näki.\n\n\"Niillä ei ole hevosia ollenkaan, mutta ajavat vaan!\" puuskahti hän\nensimmäiset sanansa, kun ensin oli ollut ikäänkuin mykistynyt, mutta\nsen jälkeen alkanut kurkkia eteen- ja taaksepäin kadunmittaa, niin\npitkälle kuin näki. \"Niillä on vaunuja pitemmälle kuin jonon päätä\nnäkee ja kuskit istuvat sisällä jokaisessa ja kaikilla on kiiru ja\njokainen päristää torvea!\" Pojalla olivat silmät päässä kuin näpit\nja kieli lateli karkuna semmoista, jota mekin näimme, vaikka emme\nolleet huomanneet. \"Näillä ovat pyörät alla ja kiirivät maata,\nniinkuin professorin lentosyöstävät haukkasivat ilmaa, ja ratista\nnäitäkin käsketään ja pusku näilläkin on jossain, koska kulkevat:\nminä katsoin lentosyöstävän hyrriä ja kuuntelin jytinää ja katselin\nkuskin käsimisiä ja tiedän, että pusku on kojeen sisällä ja että\nkuski päästää sen valloilleen, kun tahtoo, ja pysäyttää, kun tahtoo:\nkatsokaas, kuinka seisauttavat kuin käskystä ja taas päristävät\neteenpäin: olisipa kiivasta istua ratissa ja antaa mennä: kuinka\nmalttavatkaan pysähtää, kun vaunuhepo tärisee ja tie on silkasta ja\nsaisi huilia vaan, minkä pyörä kieppaa!\"\n\nEthel oli hengessä ja silmät kiiluivat! \"Ovat toistensa tiellä ja\nsakassa tuolla, mutta Blythissä minä huristaisin!\" -- Ethel oli\nmuuttunut totiseksi. \"Noita komennetaan! Mies kadunristeyksessä\nseisoo hansikoituna valkoisiin, nostaa kättään ja jono seisahtuu kuin\nnaulaan, laskee kättään ja jonorivi liukuu kuin kaadettu vesi: torjuu\ntai myötää ja liike kulkee tai kuolee! Kulkee tai kuolee, kuinka käsi\nviittaa: tyrehtyy tällä kadulla, virtaa kulman takaisella, virtaa\ntällä kadulla, tyrehtyy kulman takaa. Sätkyäijä kotona seinällä,\nhipaseppas tätä säijettä, niin koipi potkasee, nykäseppäs tuosta,\nniin käsivarsi viskoo, sieppaappas kaikista, niin leuka häälähtää ja\nsilmät muljahtavat ja mies seinällä on kuin villi: semmoinenkos tämä\non ja noinko täällä liikutaan! Minä ajaisin kumoon koko miestolpan,\nettä pääsisin! Mitä varten vaunuja muuten nopeiksi laitetaan, ellei\nsitä varten, että niillä pääsee menemään?\"\n\nEthel oli niin innoissaan, ettei pidättänyt suutaan hetkeksikään,\npaheksui ja ihasteli, koko poika oli kuin valkeassa! \"Sotkuvat\ntoistensa tiellä ja survovat paikoillaan kuin koipiinsa takertuvat\nkärpäset liimapaperilla, vaikka rattaat vapisevat menoa, ikäänkuin\nolisi rautakupeissakin tieto, että pääsee, kun päästetään! Kuka\nkäskee lammaslauman tukkoomaan veräjän tiellään pelkällä omalla\nsulloumisellaan, ja mitä järkeä on kiiruulla ilman pääsyä, ja\nneuvoilla, jotka veisivät, elleivät olisi toistensa tiellä! Eikö maan\npinnalla enää teitä ole riittävästi, koska kaikkien pitää tunkea\nyhteen sinne, minne ei enää meno mahdu, vaikka kaikki on menoon\nviritetty! Aijai, kuinka minä huristaisin ja tien selkä jäisi, jos\nminulla olisi tuollainen vehje ja käsi ratilla, mutta niin hullu en\nminä olisi, että minä tulisin puhkimaan sillä sinne, jossa tie on\ntukossa!\"\n\nEthelin huudahdukset ja ihmettelyt jatkuivat, mutta minäkin aloin\najatella, että poika oli oikeassa siinä, että ihmisten toimet\ntäällä näyttivät olevan riidassa itsensä kanssa. Silminnähtävä\nkiirehän kaikilla oli, sen näki, paitsi kulkuneuvoista kadulla,\nmyöskin ja ehkä elävämminkin vielä jalankulkijoiden sullovasta ja\nhätiköivästi rientävästä ja levottomasta menosta katuvierillä, mutta\ntämä kiire oli merkillisesti estettyä ja hämmennettyä, ikäänkuin\nomiin jalkoihinsa takertuvaa. Kaikilla oli kiire, se oli ilmeistä,\nja kaikki riensivät, mutta tämän rientämisen mukaista ei suinkaan\nollut kenenkään pääsy eteenpäin. Tuli ehdottomasti mieleen sama\ntunto, kuin unessa joskus, kun on juoksevinaan, ja pitäisi ennättää\nja joutua, mutta ei saa parhaalla tahdollakaan jalkojaan liikkumaan\ntarpeeksi nopeasti, vaan polkee ikäänkuin paikoillaan ja tuntee hädän\nkasvavan kurkussaan. Ethelin tapaan tuli halu kysyä, mikä ajaa nämä\nihmiset, joilla sentään tuntuu olevan elämän hätänä juuri hoppu, mikä\najaa juuri nämä ihmiset semmoiseen kerään omassa hopussaan, jossa\nkiire ei enää ole muuta kuin vahingoksi. Kun selvittää sekautunutta\nlankavyyhtiä, niin siinä on viimeisimpää neuvoa ruveta sormenpäineen\nhätiköimään, mutta näillä tämä neuvo näkyy olevan ainoa. Näenkös\nnäitä ainoatakaan erikseen, mutta kiireen näen, jokaikisen kiireen,\nyhteisen kiireen, kiireen, joka ei senvuoksi pääse eteenpäin, että\nkaikki tunkevat, sulkevat toisiltaan tien ja takertuvat itse! Mikä\najaa nämä ihmiset, joiden meno on kuin pakoa toistensa edeltä,\ntoistensa sikerään, mikä riivaa tätä joutua, joka on niin kiivas,\nettä se itse sotkee jalkansa altaan, mikä on järkenä pääsyllä, joka\npääsyineen sitoo itsensä pääsemättömiin! Nuo ihmiset takertuvine\nkiireineen, nuo vaunu jonot pysähtelevine pyräyksineen, tuo toisensa\ntappava äänien ähky: elämäkö tulipalossa ja kaikilla pako pakotiet\ntukkoon?\n\nAjatustani kauhistutti aavistus: ihmiset palavat itseänsä täällä!\nKymmenen -- kaksikymmentä! laskin akkunakerrokset rakennuksessa\nvastapuolella katua, ja me akkunassamme samoilla tasoilla! Swallow\nBirdissä keinuimme, kun valtameri hartioillaan nosti tai laski\naluksemme kaarnan, mutta nyt vasta tunsin päässäni heilumisen\nhuimat. Kaksikymmentä kerrosta rakennettua ilmaa kantapäitteni\nalla! Eikö ihmisillä enää ole tilaa maakamaralla, vaan on heidän\nasuttava toistensa yllä ja yllä? Rakennus tuossa, vastapäisen\nvieressä, kolmekymmentäkö kerrosta lasken korkeuksissa, kun silmäni\nkiipee ylöskäsin, ja viimeinkin näkee taivaan rakoa? Ja kauempana,\nkummallakin taholla: kilpailevaa ja kilpailevaa korkeutta, ikäänkuin\nolisi aina paremmin ja paremmin keksitty, että ilma ei aseta estettä\ntielle, kuinka korkealle tiiltä rakentaakin tiilen niskaan! Eikös\nihminen pelästy sitä, mitä hän tekee hurjaa? Ja miltäs ihminen\nitsensä tuntee huoneessa, joka on laatikko neljänkymmenen laatikon\nkorkeuksissa? Itikaksiko, jolla on kotelonsa neljänkymmenen muun\nitikkakotelon yllä? Tikkaitahan minäkin kiipesin poikasena, vaikka\noli kovasti kielletty, ja kuvittelin miehuuksissani kasvaneeni\nvähintäin toisen mittani pitemmäksi, kun näin maailmaa kolmannen\npuolapuun korkeuksilta, mutta horjahdin samassa, ja korskaaja makasi\nparkusuuna maassa, kun töppöseni petti. Äitikös näilläkin hätään\njuoksee ja korjaa syliinsä kurkun täydeltä kirkuvan, jos vahinko\nsattuu! Kolmasko puolapuu, vai kolmaskymmeneskö permantokerros,\npaljokos niillä kummallakaan on eroa, kun ihminen ei kumminkaan\nyletä taivasta kohden päälakensa kiirettä ylemmäs, eikä tavota\nmaakamaraa muine kuin kantapäineen: pudota vain voi syvemmälle\nkolmanneltakymmenenneltä permantokerrokselta kuin kolmannelta\npuolapuulta! Ovatkos nämä ihmiset mitassa kasvaneet, vaikka\nantura polkeekin kolmenkymmenen kerroksen onttoja allaan? Entä,\njos suuri nieleekin pikemmin pienempänsä kuin pieni suurempansa,\nja kolmikyynäräinen kymmensyltä-onttoutten yllä ei olekkaan\nkolmikyynärissään korotettu, vaan kolmikyynäriltään tyhjyytten\nniskoilla? Entä, jos ihminen kyhää telinettä anturainsa alle\nniin tuhottomasti, että maakamarat jättäneellä yht'äkkiä onkin\nhengettömänä elämäntyönä enää vain omien tekotelineittensä elottomien\ntikkaitten tyhjä polkeminen?\n\nNyt minä todella kauhistuin niitä ihmisiä, joita minä näin, ja\nsitä elämänsulkua, jota aloin aavistaa todellisuudeksi täällä.\nTai kauhistuminen on epäsopiva sana. Minä pikemminkin jähmetyin\nihmistunnoissani, surkastuin, kuristuin, lyötyin menehtymilleni,\nikäänkuin minulta olisi evätty oma oloni. Tämä on ahdistavinta,\nlamaavinta unta, mitä elämässäni olen nähnyt! koetin torjua\nepätodellisuudeksi luotani jäsenteni salpautuvan hyydyn.\n\nVarjoja, varjoja! vakuutin itselleni, mutta tunsin kuin kylmää hikeä\njokaisella jäsenelläni. Jos yht'äkkiä huomasi itsensä suljetuksi\nilmattomiin, ja silmät pakahtuvina avoimin kidoin ahmisi ja läähkisi\nkeuhkoihinsa sitä tyhjää, jota ei kuitenkaan mistään saa, kuinka\nhuohottaakin, niin ruumista kääntävämpi ei olisi tämä tuskan tila\nkuin se sydämen hätä, joka nyt yht'äkkiä oli kouraissut ihmisoloni\nperustuksiin.\n\nTorjuin ja torjuin, enkä tahtonut uskoa! Ihmisten tuhannet\nmuurahaisvilinänä alhaalla: pakenemillako aika ihmiseltä ja tuhannet\nkäsittämässä katoavaa takaa? Ihmiset kennoissaan rakennustensa\nlukukerrattomissa komeroissa: elämäntilako ihmiseltä laatikoitu\nmehiläisten limiksi? Maakamara karstettu rakennusten kerroksin kuin\npitaalisen iho arpien kuorin, taivaasta jäljellä vain raon sätkitty\nriekale katukuilun särmillä kuin riepottu lehden karsi talven\nriisumassa tammen oksikossa: ihminenkö toimensa hyörillä maaäitinsä\nkiveejä ja taivaansa umpuun muuraaja, pyrkinsä piiskaaja itsenääntyyn\nja itsensä salpaaja taitonsa sormin?\n\n\u003Ctb>\n\nMitä aavisteluja ja sekaisia kammontuntoja lieneekin alkanut mieltäni\nvaivata katsellessani epätodellista menoa katukuilussa akkunamme\nedessä, niin niistä herätti minun, ja samaten toverini, jos heidänkin\naistimensa olivat samonneet samoja painajaisunen taipaleita kuin\nminun, niistä herätti meidät professorin kuiva ja peräti todellinen\nääni, joka odottamatta alkoi narista selkämme takana, ja joka\nsilmänräpäyksessä hajoitti kaikki lumoukset, kuin olisi hämähäkin\nverkkoja pyyhitty vähän hämmentyneeltä tajultamme.\n\n\"Näistä herroista ja heidän hotellilaskuistaan vastaa toistaiseksi\nminun nimissäni Fantomimian geodeettinen seura, jonka vieraita he\novat\", selitettiin siellä sille korkealle herralle, jonka Cartwright\nkohta oli tuntenut samaksi, jota hän saapuessamme hotelliin oli\narvellut kuninkaallisten krenatöörien kapteeniksi hänen kultaisten\nnauhojensa vuoksi kauluksessa ja hihansuissa, ja joka nähtävästi oli\njostain syystä ollut levoton, vaikka hän nyt kumarteli hyvin höylisti\nja rauhoittuneena professorillemme.\n\n\"Kuinkas ystävämme täällä viihtyvät?\" kysäistiin samassa meiltäkin\nja Cartwrightille, ja vain Cartwrightille, oijennettiin kaksi oikean\nkäden sormenpäätä pideltäviksi.\n\n\"Lehdissä ovat jo uutiset teistä ja teidän löytämistänne\nmielenkiintoisista muinaisen naparetkikunnan jätteistä! Toin lehden\ntässä, että saatte tutustua!\" sanoi hän sekä kirvotti kainalostaan\npaksun paperitukun ja oijensi sen Cartwrightille niin rohkaisevalla\nilmeellä, ikäänkuin olisi hän tuomassa kuninkaan tervehdyksiä\nmeille. \"Juuston kuva epäonnistui, mutta sekstantinkuva luonnisti\nerinomaisesti\", selitti hän, kun huomasi Cartwrightin vähän\nneuvottomana pitelevän paperipinkkaa kädessään. \"Tuossa!\" osoitti hän\nja näytti sormellaan noin vasikannahan kokoisen lehden alareunaan,\njossa todella oli pari pienempää kuvaa, professorin oman kuvan\ntäyttäessä lähes koko yläosan lehtisivua. \"Painos on niin selvä, että\nvoi lukea mestarin nimimerkinkin lehdestä: sain asetetuksi sekstantin\nsemmoiseen valaistukseen!\" kehui professori tyytyväisenä, ja näytteli\nmeille muillekin kuvaa, joka todella oli Cartwrightin sekstantin\nnäköinen. Vieressä oleva musta tuhraläikkä tarkoitti kait juustoamme.\n\n\"Ja paras viimeiseksi! Atlandian New World on sähköttänyt\n40-sanaisen pyynnön, että kaikki tiedonantonne löydöstä varataan\nsen kirjeenvaihtajalle 10 dollarin rivimaksua vastaan!\" Professori\njulisti tämän, ikäänkuin Englannin pankki olisi avannut arkkunsa\nmeille.\n\nMinä olin ottanut professorin paperitukun Cartwrightin kädestä, koska\nhän ilmeisesti oli epäselvillä, kuinka sitä oli pideltävä. Vihko oli\ntukeva, jotenkin minun kirjoitusvihkoni paksuinen, mutta kooltaan,\nniinkuin jo sanoin, noin vasikannahan kokoinen ja tiheästi painettu,\nse oli jaettu palstoihin, niinkuin raamattuja painetaan, mutta\ntässä oli palstoja monta, kun niitä raamatussa tavallisesti vain on\nkaksi sivulla. Ylimpänä oli, niinkuin mainittu, professorin oma,\nlähes kolme palstaa täyttävä kuva, ja sen yllä noin neljän tuuman\nkorkuisilla kirjaimilla: Fantomimian lippu pohjoisnavalla, sekä tämän\nalla hieman pienemmin kirjaimin: Tieteen maailman rekordi: Professori\nFantaswrightin uroteko: vuosituhansien unelma täytetty ja maapallon\nviimeinen tutkimaton kolkka vallattu tieteelle! Tämän jälkeen vielä\nvähän pienemmillä, vain kahden tuuman korkuisilla kirjaimilla:\nKuuluisa maamiehemme kertoo: Pohjoisnapa on jäätä: ensimmäinen\ntieteellinen esitelmä pohjoisnavalla! Pienillä tavallisilla\nkirjaimilla oli otsikkoon vielä painettuna: Tutkimusmatkailijat\ntapaavat napajäätiköllä neljä haaksirikkoutunutta kalastajaa, joilla\non hallussaan sekstantti 1600-luvulta sekä samalta ajalta peräisin\noleva juusto: onko kysymyksessä tärkeä historiallinen löytö? Joko jo\n1600-luvulla joku tuntematon retkikunta käynyt navalla?\n\nProfessori oli seurannut silmiäni, kun minä luin, ja olin päässyt\notsikon loppuun. Hän oli harmistuneen näköinen. Otsikoitsija on\ntyperästi käsittänyt väärin minun haastatteluni! Minä en sanallakaan\nole puhunut mistään 1600-luvun retkikunnasta navalla, niinkuin\ntekstistäkin selvästi näkee. Minä ensimmäisenä navalla olen ollut\ntieteen historiassa! Ja olen vain lausunut semmoisen oletuksen,\nettä mahdollisesti joku tuntematon retkikunta 1600-luvulta on\nharhaillut napajäillä, päätellen heidän jättämistään esineistä.\nMutta sanomalehtimiehet hutiloivat aina, ja kuka taas lukee tekstin\ntarkasti, kun otsikko sanoo kaiken! -- Professori oli melkein\ntoivottoman näköinen. -- Soitin jo toimituksellekin, mutta mitä\ntoimituksen lupauksista, kun tämä jo on miljoonan painoksena koko\nFantomimian luettavana! -- Näytti siltä kuin olisi tämä harmi\ntärvellyt professorilta koko hänen napamatkansa kunnian. Sanomalehdet\npilaavat koko aikamme! sanoi hän. Hän oli temmaissut lehden kädestäni\nitselleen sekä kidutti itseänsä ja luki ties monenteenko kertaan tänä\naamuna uudelleen taaskin kovan onnen otsikon. \"Joko jo 1600-luvulla\njoku tuntematon retkikunta käynyt navalla?\" matki hän ja kohenteli\nkärsimättömästi kultasankaisia silmälasejaan. Etteipä pölkkypää\nolekin töhertänyt paperilleen: Haaksirikkoutunut kalastajaryhmä\npohjoisnavalla: professori Fantaswright osunut lentokoneineen\npaikalle ja pelastanut onnettomat! sekä viivannut neronleimauksensa\nkorttelin korkuiseksi otsikoksi lehteen!\n\nProfessori melkein leppyi oman mahdottoman mielikuvitelmansa\nvaikutuksesta sekä nytkyi hetken jonkinmoista kuivaa nikotusta\nkurkussaan, jonka vähitellen ymmärsimme nauruksi onnistuneen\npilapuheen niskaan. Minäkin koetin nauraa mukaan, vaikka melkoisesti\nmyöhästyneenä ja vasta sen jälkeen, kun professori jo oli muuttunut\nvakavaksi taaskin ja nakannut lehtitukun äkäisesti kädestään\npöydälle. Maailman kiitos, mitäs siitä: huomenna on jo uusi ja\nkorkeampi otsikko lehdessä: Hast-mir-gesehenin kukko-olympialaisissa\non Nothinghamin kannusniekka kiekaissut puolen kukkelikuuta enemmän\nkuin Nirgendwon hetulaherra!\n\nProfessori oli marttyyri, palasi maallisiin ja huokasi. Hän oli\nnyökäissyt kultanauhaherralle, joka käväisi ovella ja painoi jotain\nnappulaa. Confection Magazinen lähetti vartoo vestibyylissä ja saapuu\ntänne. \"Saatte valita puvut, että voitte liikkua ulkona herättämättä\nhuomiota kadulla. Vanhat vaatekertanne toimittaa hovimestari\n-- tapahtui taaskin pieni sivultaisesti osoittava päännyökäys\nkultanauhaherraa kohden -- toimittaa hovimestari desinfioitaviksi, ja\ntarkastamme sitte, mikä niistä soveltuu museoon. Muista löytämistänne\ntavaroista laaditaan luettelo ja pidättää museo itselleen etuoikeuden\nniiden lunastamiseen, mikäli ne osoittautuvat museon kokoelmia\ntäydentäviksi. Museo suorittaa niistä tietysti arvon mukaisen täyden\nhinnan!\" -- tämä lausuttiin erikoisesti Cartwrightille osoitettuna\nrauhoittavana huomautuksena, Cartwrightille, jonka tarkkuus\nomistusasioissa nähtävästi oli lähtemättömästi jäänyt professorin\nmieleen jo sekstanttijupakan yhteydessä napajäätiköllä -- \"ja\nmuutenkin vastaa Fantomimian Kansallinen Museo toistaiseksi ja kunnes\nlunastushinnoista on sovittu, lunastusmäärän etumaksuna menoistanne\nja kuluistanne täällä. Ellei teillä sattumalta löytörahojenne lisäksi\nole käypää rahaa mukana, saatatte Museolle osoitettua kuittia vastaan\nnostaa hotellin kassasta -- taas nyökäys hovimestarille -- varoja\njuokseviin menoihinne kaupungilla. Jätän teidät nyt, sillä minulla on\njärjestelyjä ja valmisteluja sekä erinäisiä neuvotteluja Fantomimian\nGeodetical Clubin juhlakokouksen varalta Fantomimian Museon suuressa\njuhlassa ylihuomenna, jossa tullaan esittämään naparetkemme\ntieteelliset tulokset. Liput tilaisuuteen lähetetään teille\nmyöhemmin, mutta siihen asti olette vapaat tutustumaan kaupunkiin.\nJuhlaistunto -- alkaa ylihuomenna klo 20,30 ja on sinne saavuttava\njuhlapuvussa. Hovimestarilta -- taas takakulmainen päännyökäys --\nkyllä saatte neuvoja ja ohjeita, jos tarvitsette!\"\n\nProfessorilla oli ilmeisesti kova kiire, ainakin kymmenesti oli hän\nviimeisten ohjeittensa aikana vetänyt kellonsa esiin, vaikkei hän\nkaikkina kertoina ennättänyt edes vilkaista siitä ajanmenoakaan\nennenkuin se jo oli upotettu takaisin taskuun. Muutenkin oli hän\nsekä silmiltään että liikehtimiltään siten ikäänkuin hajallinen,\nettä, vaikka hänen sanansa sattuivatkin melkein epäinhimillisen\nkootuiksi ja asiarientoisesti tarkistetuiksi, koko ajan eli\nmielessä epämääräinen kavahdus siitä, jaksaako mies todella pysyä\naloillaan niin kauan, että sanottava tulee sanotuksi. Higgins\nyksinkertaisuudessaan sanoikin, kun professori ikäänkuin nykäistynä\noli kadonnut joukostamme, hovimestari jäljissään, sanoi, kun olimme\njääneet omin kesken, puolipökertyneenä ja ikäänkuin tunnustellen\ntaas maata järkensä kantapäiden alla, ihmetteli, että minkäs viiston\nnenänpää viimeinkin sieppasi miehellä, kun oli ollut kuin kiskottu\nnutun liepeistä viidelle taholle, mutta itse menossa kuudennelle!\n\nHigginsin kursailematon arvelu hieman kirkasti meidän muidenkin\ntolkkuamme. Etheliltä helähti kirkas pojan nauru, minä nykäytin\nolkapäätäni ja Cartwright pyyhki otsiltaan kuin kietovaa hämähäkin\nseittiä. Olimmehan olleetkin kuin hullun kattilassa siitä kun olimme\nheränneet, ensin akkunassa kuin hornan mylly edessämme ja sen jälkeen\nprofessori pajaamassa korviimme sellaista, josta tajumme näin ensi\nalkuun ei voinut omistaa muuta kuin sen, että ihmisolennoiksi\nmeidät kyllä käsitettiin, mutta ihmisolennoiksi, jotka nähtiin kuin\nkaukoputken nurjan pään loittouksiin sysääminä ja siten typistäminä,\nettä ihmisyytemme meille itsellemmekin alkoi tuntua kuin varjolta.\nKuinkas oli professori puhunut meistä ikäänkuin esineen kuvioista\nedessään, joita kyllä hoidettiin, mutta joihin nähden ei tule\najatuksiinkaan se seikka, että niiltä kysyttäisiin niiden omaa\nmieltä? Elävät ihmiset täällä siten toistensa likistyksissä, että\nihmisyys on kulunut ihmisten väliltä, ja että ihmisestä ihmiseen\ntäällä menetellään samalla asiallisuudella, jolla puuseppä käsittelee\ntyökaluaan? Todellakin, kun muistin professorin pään ratkaisevat\nviistonyökäykset kumartelevalle hovimestarille hänen selkänsä takana,\nikäänkuin olisi tämä ollut vain laite, joka säntilleen kätki ja\nkirjaimelleen oli noudattava, mitä käskettiin, sekä sen täsmällisen\nselkeyden, jolla meidän olomme asiakohtaisesti määrättiin,\nikäänkuin emme olisi läsnäolevia ihmisiä elävässä lihassamme, vaan\nsiirrettäviä ja asetettavia numerolaattoja, niin alkoi mieltäni\nkaivata jonkinmoinen kavahduttava ja melkein puistattava tunnon vilu,\nikäänkuin olisin pelännyt ihmisten täällä jollain selittämättömällä\ntavalla liipaistuneen itsestään ja joutuneen olemisessaan toistensa\nohitse eräänlaiseen tyhjyyteen, josta ikäänkuin puuttui elämän\nilmaa. Elihän korvissani sitäpaitsi vielä myöskin Higginsin äskeinen\nsanansattuma miehestä, joka liepeistään viisille tahoille kiskottuna\nnenänpää kuitenkin pyrki kuudennettakin suuntaansa, ja karmi\nmuistoani lisäksi edelleen taannoinen näky akkunasta kadunkuiluihin\nalhaalla, jossa ihmisillä oli niin kiire, että he pelkän kiireensä\npyrkimyksessä tukkivat tiet itseltään ja toisiltaan. Olivatko nämä\nihmiset toistensa tietymättömillä itsensäkin hajoilla ja kokivatko\nhe korvata ihmis- ja itsemenetystään seikkoja sompimalla ja aikaa\nvarastamalla? Tarun kuninkaallekin suotiin hänen pyyntönsä, ja\nkaikki, mihin hän tarttuikin, muuttui kullaksi hänen käsissään,\nhänen ravintonsakin: onko taidon pete näillä se pyydetty jumalain\nlahja, joka suotuna menehtää saajansa? Midaksella muuttui ruoka\nkäsissä kullaksi ja hänen oli rikkaana näännyttävä nälkään: ovatko\nnämäkin taitoineen koteloinneet olonsa niin tyyten luonnolta, että\nluonnolla myöskään ei enää ole heille asiaa, vaan hylkää se taiturit\nkivettymään turviensa kuoriin?\n\nKummallisia aavistavia ja ahdistavia kysymyksiä tunki tahtomattakin\nmieleen. Mihinkä olimme sittenkin joutuneet? Tämä kaupunki, nämä\nihmiset, koko oma, ikäänkuin irralleen kiskaistu olomme? Kostamattako\non ihminen istunut koneessa, joka rautaisena oli riistänyt itsensä\nmaasta, polkenut kuormattuna ilmoja ja kantanut musertuvia\npudottavissa korkeuksissa? Olimmeko suistuneet ajasta ja itsestämme\nja viskatut elämään, jossa ei eletä?\n\nEhkä on unen kummittelua kaikki, mikä tapahtuu?\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOlimme nyt kumminkin omin kesken, ja todellisuutta se, että\nhovimestari -- hovimestariksi kultanauhaista herraa siis kutsuttiin,\nja hovimestariksi hänet saattoi uskoakin puvulta --? erään palvelijan\navustamana oli käynyt tuomassa meille vaatekerrat, joihin meidät\noli määrätty pukeutumaan. \"Herättäisitte liiaksi huomiota kadulla,\njos menisitte omissa pukimissanne kaupungille\", oli hovimestari\nselittänyt ennen poistumistaan, sekä vilkaissut vähän halpeilevasti\nvaikka samalla uteliaasti vaatetustamme.\n\nUteliaita mekin olimme, kun aloimme penkoa tuomisia ja vähitellen\npääsimme perille, mikä oli minkin vaatekappaleen tarkoitus. Tämä\nperille pääseminen ei kuitenkaan ollut niin luonnollista kuin\nolisi kuvitellut, sillä näillä täällä on pukimissaan monenmoista\nvehjettä, joiden tarkoitusta emme kohta oivaltaneet, mutta\nselvisimmehän sentään etenkin Ethelin neuvokkuuden ansiosta. Ethel\noli poika-ikäisessä uteliaisuudessaan tarkannut paremmin kuin me\nmuut vieraitten, etenkin professorin, pukeutumista, ja oli hän nyt\nvirkkuna apuna, kun jokaisen oli saatava sopivaa ylleen.\n\nNopeammin kuin olisi odottanutkaan, olimme siis valmiita, huolimatta\nerinäisistä kommelluksista, joita kyllä sattui, kuten esimerkiksi,\nettä Higgins kauan sai temppuilla erään vaatekappaleen kanssa,\njonka hän oli käsittänyt housuiksi lahkeineen, mutta joka sitte\nosoittautuikin nutuksi hihoineen: mistä minä tiesin, että lahkeiden\ntäällä on laahustettava kantapäissä asti verhoineen! puolusteli hän\nväärinkäsitystään, ja että jonkinvertaista yhteistäkin pulmaa ja\nneuvottelua oli eräästä meille tuntemattomasta vaatekappaleesta,\njoka kaksihaaraisena mutta kolmipäisenä oli laadittu leveästä ja\nlujasta nauhakankaasta ja varustettu nahkasilmukoilla päissään,\nmutta jonka tarkoitusta emme aluksi käsittäneet, ennenkuin Ethel\nhuomasi, että se muistutti kärryvaljaita, jotka kannattavat aisoja\nja kytkevät selkävyönä kannatussatulan hevosen hännän taakse:\nkäsitimmekin mekin juuri kärry valjaiden perusteella ja koska\nmitään maha vöitä ei vaatekappaleiden joukossa ollut, laitteen\nlopulta housunkannattimiksi, ja sellaisena hyvinkin näppäräksi\nja kekseliääksi -- ensimmäinen järjellinen asia, jonka huomaan\ntäällä! tunnustikin Cartwright -- oli vain ymmärrettävä viskata\nlaite haaroineen olan ylitse ja napitettava valmiista silmukoistaan\nhousujen miehustaan valmiiksi varattuihin nappeihin ja housut\npysyivät yllä kuin ommeltuina ilman mahavyön kiristämisiäkin!\n\nOlimme siis valmiita, ja vaikka liikkuminen uusissa pukimissamme\naluksi olikin outoa ja tottumatonta, varsinkin housunlahkeiden\nlöysä liehuminen alhaalla säärissä ja puvun omituinen epävapaa\nkiristys olkahartioissa sekä takin erikoinen paitamainen ja\nikäänkuin puvuttomuudelta tuntuva liepeily keskiruumiissa tuntuivat\nluonnottomilta ja hämmentäviltä, niin tästä huolimatta käsitti, että\noli parempi olla puettuna niinkuin kansa muutenkin täällä. Tietysti\noli outoa se, ja vissillä tavalla ikäänkuin joustoa höllittävä\nliikkumisessa se, että keskiruumis ei ollut tuettu eikä säärillä\nliehassaan hämmentämätöntä täsmäänsä astumisessa, takin kangotuksen\nolkapäissä taas häiritessä ryhdin vapautta vaikkapa keinotekoisesti\npakottaenkin jonkinmoiseen ulkonäköiseen ryhdinpitoon, mutta käsitti,\nettä tämä oli kärsittävä, ja ymmärsi senkin, että koska täällä\nkaikki muukin näytti kehitetyn keinotekoiseksi, vaatetuksenkin piti\njollain tavoin poiketa siitä, mikä oli luonnollista. Murahteli\nHiggins kuitenkin -- muuten tyytyvä ja tasaisiansa aherteleva mies,\nmutta täällä muuttunut kärsimättömämmäksi kuin me muut, luultavasti\nsiitä syystä, että tottumukset hänellä olivat olleet ahtaammat\nja yksinkertaisemmat ja hänen sen vuoksi nyt työläämpää suvaita\nsitä, että kaikki tuntui muuttuneen, jopa oman ruumiin pidossakin\n-- murahteli tyytymättömänä ja kiskotteli kiusattuna hartioitaan\nnuttunsa pinteissä, puhui jotain siitä, että täällä ovat leikanneet\ntakkinsakin siten, ikäänkuin olisi ihmisellä toimena takin kantaminen\nhartioilla, eikä nutun veralla tehtävänä hartioiden peittäminen\nihmisellä.\n\nValmiita siis lopulta kuitenkin olimme, ja koska professorin\nsanoista olimme ymmärtäneet, että meillä oli tämä päivä käytettävänä\nja vielä huominenkin semmoiseen tuntiin saakka, jota hän kutsui\nkahdeksikymmenenneksi, -- se tuntilyömä mahtoi olla melko kaukana,\nsillä meidän kellomme ei tietänyt mitään niin korkeata tuntilukua!\n-- ymmärtäneet siis, että meillä oli hyvä aika vähän perehtyä\nniihin oloihin, joihin näin olimme älyämättämme joutuneet, niin\noli lähimpänä ajatuksena meillä nyt tietysti se, että lähdemme\nvähän katsomaan kaupunkia ja oheella hakemaan, löydämmekö mistään\npaikkaa tai majataloa, josta saamme aterian, sillä nälkä alkoi\njo todella olla pahimpana käskijänä mielessä, niin ettei paljon\nmuuta enää huomannut ajatellakaan kuin sitä, mistä saisi ruokaa:\nEthel esimerkiksi osoitti ilmeisiä aikomuksia käymään pitelemässä\njuustoammekin, mutta Cartwrightin päänravistukset pysäyttivät pojan.\n\nLäksimmekin huoneestamme, kun ensin olimme varustaneet jokainen\nitsemme vähän rahoilla, mutta suljettuamme oven takanamme, olimme\nkohta ymmällä. Oli tyhjää käytävää edessämme kummallekin taholle, ja\nkun kävimme tarkastamassa ensin toista ja sen jälkeen toista käytävän\npäätä, niin avautui kummallakin taholla uusi käytävä, jota kun\nnoudatti, joutui vain uuden käytävän suulle. Ethel muisti nyt, että\nhovimestari oli painanut huoneemme oven pielessä jotakin nappulaa,\nja kohta oli saapunut joku huoneeseemme. Päätimme tietysti palata\ntakaisin ja yrittää hovimestarin keinoa, mutta huomasimme, ettei\nkukaan meistä enää ollut selvillä, mistä olimme tulleet. Käytävissä\noli kaikissa kahden puolen pitkä jono samanlaisia ovia kuin se, jonka\nme olimme jättäneet lähtiessämme, ja olimmeko enää edes samassa\nkäytävässä, jonka varrella huoneemme oli? \"Kompassi kourassako täällä\non liikuttava ennenkuin ulos osaa!\" hölmisteli Cartwright ja muutkin\nolimme jotenkin yhtä tupertuneita. Higginskin oli ärtymyksissään\nmuuttunut niin puheliaaksi, että hän kummasteli, riittääkö ihmisillä\ntäällä enää järjen tilkkuakaan askareihin, kun ovat sekottaneet\nasiansa siten, että on viljeltävä mielen kulta melkein lopulleen,\nennenkuin edes luotsaa itsensä makuukoijusta kadulle.\n\nOlimme todella hieman kolkkoja mieliltämme jokainen, sillä oli\nsentään kummallista eksyä, niinkuin näytti, tietymättömiin ja melkein\nkuin ihmisolentojen jättämään -- emme olleet kohdanneet ainoatakaan\nihmistä autioissa käytävissä! -- ihmisolentojen jättämään erämaahan\nrakennuksessa, jonka sentään tiesimme kohoavan kymmenlukuisin\nkerroksin ylös korkeuksiin, ja jossa oli pääteltävä kuhisevan ihmisiä\njokaisessa komerossa, joita käytävien sokkeloista ja ovien luvusta\njokaisessa käytävässä oli arvioitava jokaisessa kerroksessa olevan\nepälukuinen määrä: kohdallamme sijaitsevan oven yläpuolella luimme\nnumeron 1938.\n\nTyrmistyneinä ja neuvottomina siis seisoimme, uskaltamatta enää\nsiirtää askelettakaan siinä pelossa, että mitä enemmän haemme ja\npujottelemme, sitä pahemmin eksymme. Olimme kuitenkin alkaneet kuulla\nepämääräistä huminaa, joka läheni, ylhäältäkö vai alhaalta käsin,\nsiitä emme päässeet perille, ennenkuin samalla seinä lyödään auki\ntakanamme, ja eteemme ilmestyy eräänlaisesta korista tai laatikosta\nhovimestari, seuranaan joku nuorempi, Ethelin ikäinen poika.\n\n\"Siinähän te olettekin; tulin professorin määräyksestä jättämään\nteille tarverahat kaupungilla käyntiin!\" Hovimestarilla oli tukku\nkirjavaksi painettuja papereja kädessään ja aukaisi hän samaa päätä\noven, jonka yllä juuri olimme lukeneet numeron 1938. \"Menemme sisään,\nniin saatte saman tien kuitata rahat vastaanotetuiksi!\" sanoi hän\nsekä viittasi kädellään, että menisimme edeltä.\n\nOmassa huoneessamme me nyt hämmästykseksemme olimmekin, vaikka niin\nolimmekin harhailumme pökertämiä, ettemme aluksi olleet uskoa asiaa\ntodeksi. Nopeasti luki hovimestari pöydälle vissin määrän papereita\nkädestään, sekä oijensi Cartwrightille kynänvarren, että tämä\nkirjoittaisi nimensä eräälle paperiliuskalle, joka hänellä myöskin\noli mukanansa. Kirjoitatte kuittauksenne tuohon! sanoi hän ja osoitti\nsormellaan.\n\nCartwright oli toistaiseksi ja kaikissa odottamattomissamme niin\nkadottanut vanhan karvansa, että hän nouteliaasti otti tarjotun\nkynänvarren käteensä ja valmistautui kirjoittamaan nimensä, mutta\nkysäisi kuitenkin, ikäänkuin tavallisen tiiveytensä muistoilta:\n\"Mitäs tässä nyt sitte kuitataan oikein?\"\n\nHovimestarin äänessä hivahti jotain, josta en tiedä, oliko se\nkärsimättömyyttä vai huvittuneisuutta. \"No, rahoista tietenkin,\njotka professori määräsi suoritettaviksi! Laivuri laskee itse:\nviisikymmentä dollaria!\"\n\nNyt rupesivat harjakset nousemaan Cartwrightin niskoissa: vanha\nluonto alkoi palata mieheen. \"Ovatko nuo rahaa olevinaan: kirjavia\npaperilappuja!\" Kynänvarsi oli nasevasti laskettu pöydälle ja pari\nkireätä laivurin silmää tirkisti hovimestariin. \"Riepotatte minua\nilmojen puhki kuin vanhaa varista ja pistätte asumaan kuin laskotetun\nvaatteen piirongin laatikon riepupinoihin, mutta raha-asioissa minä\nen ole eilisen päivän kananpoika eikä minun nimeäni kirjoiteta\nmaksukuittiin, ellei raha ole kovaa ja veitsen tutkain todista, että\nkolikko on kultaa! Olen minä ollut valaskaupoissa hollantilaistenkin\nkanssa, mutta eivät nekään ole tyrkyttäneet minulle paperia\nmaksuksi!\" Cartwright tyrkkäsi kynän varttakin pöydällä loitommaksi\nitsestänsä, ikäänkuin pelkäisi hän kiusausta senkin taholta.\n\nNyt oli hovimestari hieman tupertunut. Hän ällisteli Cartwrightiin\nikäänkuin olisi hän nähnyt haamun. \"Mutta kuka on kultarahaa pidellyt\nsuursodan jälkeen? Kulta on valtakunnan pankin holvissa ja paperilla\nmaksetaan! Oletteko lähteneet retkillenne ennen suursotaa, ettekä\ntiedä siitä mitään?\" -- Hovimestari oli puvustaan ja nauhoistaan\nhuolimatta inhimillisen näköinen ja hämmästynyt.\n\n\"Suursota ja suursota: aina ne sotivat, ja mikä niistä on suurin!\"\nvähätteli Cartwright, joka huomasi yliotteensa. \"Mutta kulta pitää\npaikkansa, ja kullasta minä pidän kiinni kaupoissa. Sen minä saatan\njollakin tapaa ymmärtää, että ihminen pettää painonsa ilmalta,\nja keinottelee pyörää niin että ilmat jäävät hurisemaan hänen\nalapuolelleen, mutta se ei minun järkeeni mahdu, että paperi kelpaa\nmaksuksi ja että ihminen olisi rehellinen ilman kullan panttia! Minä\nen kuittaa, ellei tule kovaa rahaa pöytään!\"\n\nNyt oli Cartwright taas itseänsä ja sama mies, joka kiristi Swallow\nBirdin peräsimen siten, että me nyt olimme napavirran kuiluista\nylhäällä. Käsitin, että tässä vaiheessa eivät puheet auttaisi\nCartwrightiin nähden, ja käsitin senkin, että meille vastaisuudessa\nehkä oli parempikin, että Cartwrightia ei nyt taitettu hänen siltä\nluonnoltaan, jolta hän oli mies, ja johon hän nyt oli taas palannut,\nmutta senkin käsitin myös, että meidän olosuhteissamme ja kunnes\nparemmin olimme perillä mahdollisuuksistamme täällä, oli otollisempaa\nmukautua välttämättömään ja tehdä, mitä vaadittiin. Tiesinhän\nentisiltä matkoiltani, että mahdottominkin voi avata mahdollisuuksien\nrakoa väliltään, kun vain malttaa vartoa, eikä kohta tyrmää päätään\nlähimpään seinään.\n\nHivutinkin itseni siis Cartwrightin viereen pöydän ääreen sekä\ntarjouduin minä Cartwrightin sijasta kuittaamaan paperin, jos\nminun nimeni kelpasi. Vähän neuvottomaksi joutunut hovimestari\nkatsoi kysyvästi ensin minuun sekä sen jälkeen Cartwrightiin, joka\nvuorostaan pahasti luimisteli minuun. Olin hakenut rahamassiinkin\nesiin, ja näytin dukaattejani ja floriinejani hovimestarille sekä\npyysin Cartwrightin todistamaan, että ne olivat minun omaisuuttani.\n\nCartwright myönsikin asian todenperäiseksi, mutta kohautti samassa\nolkapäätään ikäänkuin sanoakseen, että menettele rahoinesi, miten\nhaluat, mutta hän ei hullun yrityksiin sekaannu; hän kääntyikin selin\nkoko pöytään. Hovimestarin silmät olivat välähtäneet, kun hän oli\nnähnyt rahani, hänen sormensa melkein koukistuivat. \"Minäkin olen\nkokoilija!\" sanoi hän melkein kuin olisi tavannut heimolaisen, --\n\"mistä olette saaneetkaan käsiinne nämät!\" ratkesi hänestä, ja hän\npitelikin jo rahojani, joita olin asetellut pöydälle. \"Jos saan nämä\nviisi tästä\" -- hän piteli kädessään paria Espanian dukaattia, yhtä\nVenetian zechiniä ja kahta ranskalaista louis-d'oria -- \"niin saatte\nrahat ilman kuittia!\"\n\nEihän minun uskoni hänen paperinpalasiinsa pöydällä paljon\nvakuutetumpi ollut kuin Cartwrightinkaan, ja sitäpaitsi olin\nhuomannut hovimestarin kädessä hänen pidellessään kultarahojani\nsellaisen värähdyksen, joka varoitti minua. Mies on ahne, ja luulee\nnyt, että häntä lykästää! ajattelin sekä istuin nopeasti pöydän\nääreen ja kirjoitin nimeni kuittiin. \"Professori kielsi, niinkuin\nkuulitte, meitä hukkaamasta mitään tavaroistamme, ennenkuin ne\novat luetteloidut!\" selitin kylmästi sekä kokosin levittämäni\nkolikot pöydältä ja suljin takaisin massiini. Annoin kuittaamani\npaperinkin hovimestarille, joka taas oli muuttunut entiselleen,\nsillä erotuksella vain, että hänen kumarruksensa tällä kerralla oli\nvarhaisemman mitatun arvokkaisuutensa sijasta jonkin verran nopeampi,\nmelkeinpä hätiköity. Lieneekö mies palvelija vain, ylipalvelija,\ntuli mieleeni, ja muistin sen eri kaaren, jolla hänen kumarruksensa\nikäänkuin mitatusti oli suoritettu eri henkilöille; professorille oli\nkumarrettu paitsi päätä ja niskaa, myöskin selkääkin sillä hitaisella\npidättyväisyydellä, jota kunnioitus arvohenkilöä kohtaan käski,\nCartwrightille taivutettiin niskaa ja päätä, mutta ei enää selkää,\nja oli kumarruksessa arvonosoituksen ohessa jonkinmoista rohkaisevaa\nsuojelun alentumusta, minulle oli kumarrus nyökätty kuin ohimennen ja\nEthelille hieman toverillisella reippaudella, kun taas Higginsille\npuhuttiin melkein taapäin kangotetuin kaulakenoin. Ihmisiä nämäkin\ntäällä sentään ovat, kun heitä hiukka oppii huomaamaan! varmennuin\nitsessäni, sekä oijensin hovimestarille hopeaisen shillingin lantin\nrahamassistani: nyt oli minulle suotu kumarrus jo melkein niskaa\nalemmas ylettyvä, vaikka katse ei ollutkaan ystävällinen.\n\nOlemme siis valmiit, sanoin ja korjasin paperirahat pöydältä.\nHovimestari ehkä on ystävällinen ja ohjaa meidät alas ja opastaa,\nettä pääsemme aterialle! lisäsin. Nyt oli kädenliike, jolla\nviitattiin meitä lähtemään, osoitettu minulle, ja kohta olimmekin\nkaikki käytävässä.\n\nOdottava poika vartioi edelleen käytävässä, ja ovi oli avoinna siihen\nlaatikkomaiseen koriin, jossa hovimestari oli saapunut. Jonkin verran\nempien siirtyi Cartwright jäljissäni laitteeseen, ja kun kaikki\nolimme sisällä ja ovi suljettu takanamme, lähti kantovehkeemme\nliikkeeseen, jota ei voinut kutsua muuksi kuin vajoamiseksi. Minunkin\nsaavutettu varmuuteni häkeltyi hetkeksi: liiaksi elävälti välähti\nmieleeni ne parikymmentä kerrosta, joiden korkeuksissa tiesin\nolevamme, ja joiden puhki ymmärsin kojeemme kuuden miehen painolla\nkuormattuna liukuvan syvyyksiin kuin kaivon pohjattomiin. Laskeuminen\ntapahtui kyllä pehmeästi ja tasaisesti, mutta omituisesti pettävältä\ntuntui tämä pysähtämätön vajoaminen kuitenkin, ja kerrosten\ntuontuostainen vilkahteleminen ovilasien takana, kun nopeasti\nalenimme, vain lisäsi luonnottoman kulkumme hieman huimasevaa\nvaikutusta. Mitään vaaraa ei tietenkään enää tajunnut varota, siksi\nmonenmoiseen oli jo tottunut ja monenmoisessa paatunut, mutta\nolihan sekin taas kokemus kerrakseen, että rakennus oli rakennettu\nnieleväiseksi, ja että sen sisus itse kuljetti ihmistä ilman jalan\nvaivaa sinne, minne tällä oli meno. Melkein tuli halu lyöttäytyä\nhirtehiseksi, enkä malttanutkaan kieltäni, vaan sanoa tokaisin\nperin napitetulle ja perin saranansääntöiselle hovimestarillemme,\nihmettelin ja kummastelin. \"Kas teitä vain!\" sanoin, \"kun ette ole\nsommitelleet katujannekin semmoisiksi, että ne itse saapuvat näpin\npainamalti jalan alle ja vievät menijän ilman kintun vaivaa sinne,\nminne nenänpää kullakin pyrkii!\" tokaisin. \"Minun mielestäni,\nkun äsken katselin alas akkunasta kadulle, siinä vielä on vikaa\njärjestyksessä, että ihmisten täällä edelleen on kuitenkin joko\nvaivattava jäseniään ja sikin sokin ja kyynärpäin survottava\neteenpäin siellä, missä ei kuitenkaan kiireellä mihinkään pääse, tai\ntukottava kadut sulloilleen menoneuvoilla, jotka puhkuvat vauhtia\nilman liikkumisen tilaa, kun kadut sensijaan yksinkertaisemmin\nsaattaisivat liikkua rullilla ja kuljettaa kunkin sujuvasti ja ilman\nanturan siirtämistä sinne, minne keliäkin on kiire! Eikö esivalta\nteillä vielä ole varustanut kadulle näppäimiä niinkuin koriin tässä,\njoita kun painaa, niin saapuu sinne, minne pyrkii?\" kysyin.\n\nHovimestari tuijotti minuun sillä tavalla, että ymmärsin painaneeni\nhänen järjessään semmoista näppäintä, joka ei toiminut, hän vain\nkumarsi saranoiltaan, niinkuin hänen toimensa näppäin nähtävästi\nmääräsi, sekä avoi juuri pysähtäneen korimme oven ja ilmoitti, että\ntässä kerroksessa on hotellin ruokasali.\n\nEdessämme oli nyt pehmoseksi matotettu käytävä, joka eräänlaisella\nvaateliaalla muhkeudella avautui väljään ja ensi vaikutukseltaan\naisteja häikäisevään saliin. Kieltämättä olimme melko hämäytyneitä,\nkun hovimestarin viittauksesta -- hovimestari puolestaan oli\nnyt jo taas täysin toimensa kantapäillä ja hänen viittauksensa\nmeille niin asiallinen, että pikemminkin tunsi itsensä esineeksi,\njonka hän lähetti ja josta hän sillä pääsi, kuin ihmiseksi, jonka\nmahdollisia sanoja ja mieleenjohtumia oli aihetta jäädä aprikoimaan\n-- kieltämättä olimme siis hieman hämäytyneitä, kun viittausta\nnoudattaen ja tarpeettomasti toistemme kannoilla ja melkein toisiimme\nsotkeutuvina lähdimme neljän miehen ryhmänä etenemään julkista\novikäytävää kohden, joka pieliensä laveudella ja korkeudella jollain\ntavalla ikäänkuin kutisti ja litisti sekä liikkumistamme että yleensä\nkoko ruumiintietoamme. Vielä enemmän lannistui uskaliaisuutemme,\nkun vihdoin olimme salissa ja eteemme avautui seinäpiiri, joka\nselittämättömällä tavalla ikäänkuin katosi silmistä loppumattomiin.\nMikään säännöttömän korkea ei sali tosin ollut, melkeinpä se vaikutti\njopa matalalta verrattuna laveuteensa, mutta seinäpiiri oli, kuten\nsanoin, sellainen, että silmä ei aluksi siinä tavottanut rajaa.\nEksyttävää oli myöskin se pöytien määrä, joka oli saatu sijoitetuksi\nsaliin, niitä tuntui olevan lukemattomia loputtomissa riveissä, ja\nenimpien ääressä istui aterioivia ihmisiä. Hälinäkin oli jollain\ntapaa tavatonta, vaikkei mitenkään kovaäänistä, vain yleistä ja\nkaikkialtaista, samanlaista kuin salin äärirajaa vailla oleva laveus\nilman vastaavaa korkeutta. Ehdottomasti oli vaikutelma hämmentävä ja\nhämmennystä lisäsi se, että olemisessakin ja ihmisten menossa salissa\noli jotain samalla tavalla ristiriitaista ja aisteja sekottavaa\nkuin salin rajattomalta tuntuvassa tilavuudessakin kummallisine\nvapautumattomine mataluuksineen, ja kuin lakkaamattomassa hälinän\nhumussakin merkillisine äänivaimeuksineen, minne nimittäin silmänsä\nloikin, niin kaikkialla oltiin paikoillaan ja istuvaa ja aterioivaa,\njoutiloivaa ja juttelevaa ryhmää työskenteli vakinaisillaan ikäänkuin\nolisivat päiväkseen asettuneet sijoilleen, niin monta kuin pöytää\nhuomasi, mutta silti vilisi ja pujotteli käytävien rivitse, pöytien\nlomitse ja tuoliryhmien taitse tulevien ja menevien, paikkansa\njättävien tai sijaansa hakevien taukoamaton virta, niin että, mihin\nsilmänsä liittikin ja mitä jäi katsomaan, luuli näkevänsä kaiken\npaikoillaan kuin meren yltänään, tai kaiken menoillaan kuin laineet\najoillaan.\n\nTottuihan toki vähitellen, huomasi, että salin seinäpinnat olivat\npeilejä, jotka kymmensivät tilan tiedot ja pettivät silmän näkemään\nihmismäärän salissa monikertaiseksi kuvastuneena sekä levittivät\nhuoneenpiiriä loppumattomiin siinä, missä sentään ehkä oli mitalla\nrakennettu, ja ymmärsi senkin, että samat kuvastelevat seinäpinnat\nharhasivat liikkumisetkin ja edestakaiset juoksemiset salissa\nsiihen hämmentävään epämäärään, joka aluksi oli sokaissut silmän\ntajua. Äänenpidossakin ja hälinän melussa alkoi pian havaita jotain\nkätkettyä ja pettävää, sellaista, että alkoi epäillä, että täällä\nkerrattiin äänetkin jollain kaikulaitteilla samaten kuin tilatkin\noli levitettävä peiliheijastuksilla. Paitsi sitä puheensorinaa\nnimittäin ja ruokailuaseiden kalinaa, joka luonnollisesti syntyy,\nkun paljon ihmisiä on yhdessä aterioimassa, täytti salin kummallinen\nepämääräinen humu, jonka lähdettä ja alkuperää ei keksinyt, mutta\njoka pauhuisella tavalla tulvi ja kumisi kaiken muun äänen yllä,\nmilloin soittoa räikyvänä, milloin laulua kimivänä, milloin sanaa\npauhaavana. Onko haluna täällä pettää silmä ja korva enemmällä\nkuin mitä on, peitettävä seinät peiliviksi ja viritettävä katot\nkaikuviksi, jotta joukko tuntisi itsensä monemmaksi ja ääni\nvakuuttuisi äänisyydestään? Ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään,\nonko elämä täällä siten pakenemassa ihmisten käsistä, että\ntodellisuus on kerrattava todellisuuden varjolla, jotta ihminen vielä\ntavottaisi olemisestaan edes varjon?\n\nTolkuilleen siis vähitellen oli tulevinaan, vaikka kummallisesti\nkäsittämättömille ja ikäänkuin mieltä väistäville tolkuille. Heitä\noli joku ilmestynyt opastamaankin ja hänen johdollaan pujottelimme\nmekin nyt pöytäsarjojen sokkeloita kiertäen milloin vasemmitse\nmilloin oikeoitse ja hakien tietämme tiheästi sijoitettujen\ntuolinselkien lomitse. Oli erikoista havaita, että miten likeltä\njouduimmekin hipaisemaan sivuuttamiamme ryhmiä ja miten melkein\ntunkemalti meidän oli keinoteltava itsemme pöytäpiirin ohitse\npöytäpiirin jälkeen, meidän kulkumme ei tuntunut kiinnittävän mitään\nhuomiota puoleensa, kuinka häiritsevää sen täytyikin olla niille,\njotka sivuutimme ja joiden olisi pitänyt saada istua rauhassaan\nja aterioimisissaan. Joku kyllä ehkä nosti silmänsä lautaseltaan,\nkun ohitse mennessämme satuimme aivan liika likelle sekä kiinnitti\nne meihin, mutta hänen katseensa oli semmoinen, että se meihin\nkohdistettunakin meni meidän ohitsemme aivan kuin ei meitä olisikaan.\nEn ole missään tuntenut itseäni niin mitättömyyksiin häviäväksi\nja siten itseminässäni ikäänkuin tyhjiin kadotetuksi, kuin tässä\npujotellessani ihmistäyteisen ravintolasalin halki, jossa jokainen\nminuun sattuva ihmiskatse pudotti minut ikäänkuin olemattomana\nterältään. Jättiläisten maassa oli vaivainen piskuisuuteni edes\nherättänyt ällistystä, mutta olinkohan täällä edes tyhjää ilmaa\nminut näkevälle? Pikemminkin vain silmään sattuva palanen, joka\nkulki ohitse ja oli sen ajan tiellä, mutta joka silmän näköpiiristä\nsiirtyneenä oli sen jälkeen poissakin ja olematon! Ovatko ihmiset\ntäällä niin likittäin toisiansa, että he ovat kuluttaneet toisensa\nja kuluneet toisiltaan, ja ihminen ihmiselle enää vain esine,\njoka sivuutetaan niinkuin esine sivuutetaan? Olikohan jätetympi\nihmistunnoissaan edes napapyörteen mielettömillä nieluilla Swallow\nBirdissä, kuin täällä sulloksiin tungetussa salissa, jossa\npaljous nieli ihmisen, ja jossa ventous näytti olevan ainoa, joka\nlukemattomilla oli yhteistä?\n\nOlimmepahan toki viimein saapuneet pöydän ääreen, joka oli tyhjä\nja jonka ympärille oppaamme johdatti meidät istumaan. Pöydällä oli\npainettu seteli ja lista, ja kun siltä luin erilaisten ruokalajien\nnimien joukossa myöskin käristetyn pihvin, tuli yhtäkkiä mieleeni\nsekä pureva koti-ikävä Hyvänlykyn majataloon Blythissä että se tieto,\nettä minun oli tavaton nälkä. Ethelkin oli huomannut ja lukenut\npaperilta saman kuin minä ja pojan silmät melkein levittyivät.\nTäällä kasvatetaan härkiä ja paistetaan selkäpihviä! pääsi häneltä\nikäänkuin olisi ilmestystä julistanut ja käsi ravisti Cartwrightiä\nkäsivarresta. Käristettyä pihviä sipulikastikkein! Ethel osoitti\nsormellaankin riviä, että Cartwright sai omin silmin lukea.\nCartwrightilläkin lämähtivät sieraimet kuin ahmisivat ne jo tuoksua.\nLaivuri ei nyt vartonut minuakaan, hän oli ymmärtänyt, että edeskäypä\nseisoi selkämme takana meitä palvellakseen, ja hän itse taas\nikäänkuin käskijä Swallow Birdissä tai istumassa kotona Hyvänlykyn\nravintolalavitsalla. \"Neljä tukevaa viipaletta meille, parasta\npalasta raavaan ristiluun kohdalta!\" määräsi hän ja torkotti vain\npeukalonharillaan selkähartiansa taakse, että siellä ymmärrettäisiin.\n\"Ja muistakaa että kastike on sakeata, sillä meidän on nälkä!\"\nlisäsi hän äänellä, joka sai ihmiset lähipöydissä kääntymään ja sen\nverran katselemaan meitä, että ymmärsi heidän kuitenkin pystyvän\nihmettelemään.\n\n\n\n\nIX\n\n\nEdeskäypä oli hävinnyt, hän oli ymmärtänyt Cartwrightin tarkoituksen,\neikä meillä toistaiseksi ollut muuta tehtävää kuin odottaminen.\nNälkä oli nyt kuitenkin tullut mieleen siksi tuikeana, että huomio\nja ajatus nyt enää kiersi melkein yksinomaan siinä pihvissä, jonka\nsaapumista varroimme. Emmehän siitä asti kuin Swallow Birdin\nolimme jättäneet, olleet maistaneet mitään keitettyä, ja vaikkei\nsiitä vuorokausissa laskien erinomaisia aikoja ollutkaan kulunut,\nkorkeintaan puolisen viikkoa, niin oli kuitenkin olosuhteissamme ja\ntilassamme tapahtunut sen jälkeen sellaisia vaiheita ja vaihteluita,\nettä tuntui ammoisuudelta se aika, jolloin vielä istuimme Swallow\nBirdin kanssissa ja lusikoimme Ethelin keittämää hernerokkaa\nhöyryäviltään. Mitään varsinaista huomiota ei meiltä nyt siis enää\nriittänyt ympärillemme, vaan soimme itse puolestamme olevamme missä\nhyvänsä, kunhan vain ruoka pian ilmestyi pöytäämme. Sanotaan, että\nihmisellä voi joskus olla semmoinen nälkä, ettei hän näe ympärilleen,\nja me olimme tällä haavaa siinä tilassa. \"Olkoon täällä mitä hyvänsä\nja kuinka hyvänsä, niin ruoka on kuitenkin totta, varsinkin jos se\ntuoksuu pihvinä lautaselta!\" lausuikin Higgins yhteisen mielialamme\nsekä painoi ikäänkuin peukalolla sitä, joka meillä oli ajatuksenamme\nja kaikkivaltiaana odotuksenamme.\n\nPihvimme saimmekin, mutta ei nälkä siihen sammunut ja vasta kun\nolimme lisäksi saaneet kaalikeittoa silavalla höystettynä, jonka\nmyöskin olimme lukeneet listalta, alkoi ruumis olla saanut sen\nosansa, että mielikin taas rupesi nostamaan kärkeä. Higgins oli ollut\nnälkäisin ja sen vuoksi nopein, ja ensimmäisenä hän olikin lusikoinut\nkaaliliemensä loppuun. \"Se kunnia näille kuitenkin on annettava,\nettä tukevaa ruokaa ne osaavat suurustaa!\" tunnusti hän ensimmäisenä\nsanana meidän pöydässämme sen jälkeen kuin olimme ruokaan päässeet.\n\nRavittuja olimme me muutkin, ja Cartwrightkin myönsi, että ihmisiksi\nnämä alkoi tuntea nyt kun oli syönyt. Ethelin silmät olivat jo\nvarhemmin kiiluneet hummerivadissa viereisellä pöydällä, ja\nCartwright, joka huomasi pojan pyyteet, arveli tyytyvissään, että nyt\nkun oli ruuma tuuvattu ja tosilasti kannen alla, kelpaa kevyempääkin\nkannelle. \"Jaksaa sitä ruotojakin imeskellä, kun vatsa on ravittu ja\nnälkä sammutettu!\" tokaisi hän ja nyökkäsi minulle, sekä vilkaisi\nsivu viistoon hummereihin naapurilla merkiksi, että samoja oli\ntilattava meillekin. \"Ja espanjalaista laseihin niinkuin noillakin,\nettä painuu tarpeeton palanen liukkaammin alas!\" lisäsi hän.\n\nMinä melkein säpsähdin, sillä Cartwright oli kaiken sen ajan, minkä\nminä hänen olin tuntenut, aina ollut tiivis mies, ja sellainen,\njoka punnitsi jokaisen killingin kädessään, ennenkuin hän siitä\nhellitti. Onko miehen pään huumannut täkäläinen löysä meno, ja järjen\npeukalo livastunut huikentelevaksi siinä mielen kämmenessä, joka\nkuitenkin nosti meidät napakuilustakin! pelästyin, sekä säikähdin\nmeidän kaikkien puolesta. \"Saamme silloin nähdä onko taikaa ja mitä\ntaikaa on hovimestarin paperiseteleissä, ja tiedämme senkin asian!\"\nValaskapteenin ääni narisi, kun hän sanoi tämän, ja minä ymmärsin,\nettä Cartwrightiä ei muuteta Cartwrightistä, ellei miestä nyhdetä\nniistä luista, joihin hän on kasvanut.\n\nMinä tilasinkin Cartwrightin määräyksen mukaan hummerit ja espanian\nviinin, ja pian oli pöytämme yhtä korea, kuin missä hyvänsä,\nminne katseli ympärillä. Ja katselemaan nyt kerkesimmekin, kun ei\nenää ollut nälkä. Minä olin jo ennen ennättänyt varmistaa tietoni\nsiitä, että sali, vaikka olikin avara, ei suinkaan ollut niin\nlavea kuin se oli olevinaan, vaan että enin tila oli peilattua ja\nvalehdeltua tilaa. Näinhän selvästi peiliseinien heijastellessa\nja kerratessa toistensa kuvasteluja oman ryhmämme erinomaisesti\ntunnettavine Cartwrightin hartiapielineen ja leukakulmineen ja\nHigginsin takkuisine tukanharjoineen toistuvan yhä himmenevien\nvälimatkojen takana lukemattomat erät mihin suuntaan katsoikin\nja kuinka epämääräisiin loittouksiin silmä olikin kantavinaan.\nVilkkuvat loistotuikatkin katonlaessa: laskettava määrä niitä oli\nsäännöllisissä riveissään, jos kiristi silmänsä ja piti tarkkaa lukua\nsiitä, missä katto kohtasi seinäpinnat, vaikka aluksi ja yleisittäin\nkatsoen niiden paljous oli peilikuvastelujen petteissä tuntunut\nsekoittavalta kuin taivaankannen tähtiseula. Ja ihmismääräkin ja\nliikkumisen, kirjavuus: paljonhan väkeä oli ryhminä ja yksitellen\nsalissa ja alinomaista saapumista ja lähtemistä tapahtui, sitä\nmukaa kuinka uusia tuli tai entisiä poistui, mutta sitä summattoman\nväenpaljouden huumaa ja sitä sekasortoista edestakaisuuden sakeutta,\njoka aluksi oli melkein eksyttänyt ihmisen aisteiltaan, ei nyt enää\nkokenut, kun levossa ja ravittuna istui paikallaan ja raittiisti\nkatseli, sekä oli oppinut sen, että seinät olivat sokeata peilipintaa\nilman syvyyttä.\n\nPeilipintaa ilman syvyyttä! Petettäkö nämä ihmiset rakastivat?\nSali, ihmisvirva, aterioimisen hälinä, valojen huika, äänien\nkohu: missä lumeen ja todellisuuden raja? Olivatko nämä ihmiset\njoutuneet niin loitoille elämän todellisuudesta, että heidän\noli tekaistava korviketta, jollei itselleen, niin silmilleen ja\nkorvilleen edes? Seinäthän peilivät ja pettivät epäkertaiseksi sen,\nmikä silmään sattui, mutta sama janoko täällä oli korvillakin ja\noliko äänten kaikujenkin peilittävä olemattomia kuuleville, koska\nlakkaamatta tulvi, mistä tulvi, muun äänen hälyn sekaan milloin\nsoittoa, humua tai laulun liitoa, milloin puheen loputonta rajaa?\nOlemattomia kuuleville? Papattava tanssirummutus on juuri lakannut\nrämisemästä korviin, kun suoltea ääni latelee: \"Päivän uutiset:\nPeipingin kaupunki tuhottu ilmahyökkäyksessä, 40 000 ihmistä saanut\nsurmansa, vaimoja ja lapsia. Hawas tiedottaa: Keltaisen virran\npadot puhkaistut, puolitoista miljoonaa ihmistä tulva-alueella!\"\nOlemattomia kuuleville! sillä ruoka-aseet kalahtelevat edelleen,\nateriointi jatkuu ja puheenkerta sorisee. \"Kaksikymmentä kenraalia\nlikvidoitu Stalinovskissa.\"\n\n\"Annos liikkiötä väkevässä kastikkeessa!\" kuuluu tilaus viereisestä\npöydästä ja kiirehtivä edeskäypä juoksee toimilleen. Annos liikkiötä\nsiis -- ja \"kaksikymmentä kenraalia teloitettu Stalinowskissa\".\n\"Puolitoista miljoonaa ihmistä Keltaisessa virrassa\" -- ja kahvelit\nkalahtelevat kuten ennenkin ja ruoka maistuu! Äänikin latelee\nedelleen: \"Sam Nigro tyrmännyt toisessa erässä maailmanmestari Hirzel\nRassehahnin. Rassehahnilta katkesi kylkiluu ja kolme hammasta.\nKansallisriemu Cincinnatissa: sähkötetty parlamentille vaatimus,\nettä Nigro on julistettava valkoihoiseksi!\" -- Nytpä sentään kohahti\nsalissa, kahvelien hälinä taukosi hetkeksi, kaikissa pöydissä\nnäytti jokaisella yhtaikaa olevan jotain sanottavaa toisilleen ja\nsalin täytti sellainen puhumisen ja väittelemisen sorina, että ääni\ntoistaiseksi sai turhaan kuulutella, mitä sillä vielä mahdollisesti\noli ilmoitettavaa.\n\nOliko siis äänen kaikuilu sittenkin jotain todempaa, kuin\nseinäheijastusten peilailu? Korva ei siis ollut valehdellut sitä,\nettä pato oli puhkaistu ihmistoimin, ja puolitoista miljoonaa ihmistä\nhukkumassa Keltaiseen virtaan, koska kolme neekerin survimaa hammasta\noli tosi tieto jokaiselle, ja tekivät survijasta valkoihoisen.\nTosinhan, kun ihmislaadun tuntee ja ihmiset, niin myöhempi ihme\noli suurempi, mutta sittenkin on puolitoista miljoonaa hukkuviakin\nsentään puolitoista miljoonaa hukkuvaa ihmistä ja kaksikymmentä\nammuttua kenraalia kaksikymmentä ammuttua lähimmäistä, ja kylmeneehän\ntoisaalta paisti lautasella sinäkin aikana, jonka haltioituu\nuhraamaan ateria-ajastaan ihaillakseen nyrkiniskun tukevuutta\ntoisen ihmisen naamaan! Nurjalta tuntui suhta huomion vilkkaudessa\njoka tapauksessa kuitenkin, ja minä ihmettelin liikkiön tilaajasta\nsaaneeko hän sittenkään tarpeeksi väkevää ja oikeaan kirpeyteen\nhöystettyä kastiketta liikkiöönsä. Näillä ovat omat kielen makunsa\nja mielen makunsa, ajattelin sekä päätin, että toistaiseksi en\nkummastele mitään.\n\nKutsuinkin tarjoilijan -- tarjoilijaksi olin ymmärtänyt meitä\nopastaneen edeskäyvän -- ja pyysin maksaa siitä, mitä olimme\nnauttineet. Olin ottanut kellarimestarin paperiseteleistäkin yhden,\nja tarjosin sitä kokeeksi tarjoilijalle. Hieman jännittynyt olin\ntässä vaiheessa ja huomasin, että Cartwrightinkin silmät olivat\nmuuttuneet teräviksi. Kummempaa ei kuitenkaan tapahtunut kuin että\ntarjoilija otti setelin vastaan luonnollisena asiana sekä luki\npöydälle meille takaisin koko joukon uutta rahaa, nyt paperisetelien\nlisäksi metalliakin, vaikkei kultaa ja hopeata, vaan messinkiä\nja muuta lanttia, joka ei kilahtanut hopealle, vaikka oli hopean\nväristä. Higginskin oli muuttunut tarkkaavaksi, sekä noutanut\nkäteensä erään lantin, koettanut pöydän kanteen sen kilahdusta sekä\nriipaissut peukalon kynnellään sen pintaakin, hän purasikin sitä\nhampaissaan. \"Tämä ei ole hopeata, mutta tinaakaan tämä ei ole: mitä\nläkkipeltiä puijaavatkin, ja dukaatinlaatat ovat selvää messinkiä,\nvaikka paksuja ovatkin!\" Higgins oli ennen merimieskauttansa ollut\nCornwallin tinakaivoksissa. \"Minä en ulkomaan kapakoissa koskaan usko\nrahaan, ennenkuin olen sitä pidellyt ja puraissut hampaissani!\"\n\n\"Me olemme sitä jo pureksineet ja vähän suljuttaneet\nkurkkuihimmekin!\" Cartwright oli käynyt neuvomaan puosuansa.\n\"Paperiahan meidän maksummekin vain oli ja sijaan olemme saaneet\nvatsamme ravituiksi ja kurkkumme kirkastetuiksi! Tottahan neljän\nmiehen pihvipidot ja neljä sarkallista espanian viiniä yhden\npaperinpalasen hinnan maksaa! Ja paperiahan meillä vielä on pöydällä\njäljellä enemmän kuin maksoimmekaan, ja lisäksi läjä kolikoita,\njoiden taika kyllä tulee ilmi, kun taas joudutaan maksamisen vuoroon!\n-- Montakos sinä niitä hovimestarin papereita sait?\" Cartwrightin\nviimeinen kysymys oli kohdistettu minulle.\n\n\"Neljä niitä vielä on jäljellä, kaikki samanlaisia!\" Cartwrightin\najatuksenjuoksu alkoi tehota minussakin, laskin uudelleen\nhovimestarin setelit sekä talletin ne huolellisemmin ja kokosin\ntarkasti pöydältä kaikki tarjoilijan jättämät rahat.\n\nTarjoilija oli jo poistunut ja Cartwright näytti vaipuvan\najatuksiinsa. \"Mitäs kultarahakaan oikeastaan muuta on kuin\nkovaa metallia, joka ei kelpaa syötäväksi silloin kun on nälkä,\neikä vaateta ihmistä silloin kun hänen on vilu? Onkos kulta\nhyötykappaleena tarkasti ottaen hituistakaan sen merkillisempi\npalanen kuin mikä tanterilta kouraan poimittu kiven muhkura\nhyvänsä? Kulta on uskonkappale, ja mikseipä voisi olla muitakin\nuskonkappaleita kuin kulta?\" Cartwright oli nyt yhtä tuikassa\najatuksen työssä kuin silloin Swallow Birdissä, kun hän oli\npääsemässä perille siitä kuinka ruorinlehti oli napavirrassa\npakattava, jotta virta paineineen pusertaisi meitä kuilusta\nylöskäsin. \"Katselin ja pidin silmää siitä, mikä taika täällä oli\npaperilla maksuna, ja koska saimme pihvimme ja viinimme, ja näillä\nsiis on rahan usko paperiin, niin paperi on rahanveroista täällä! Ja\nmitäs sanansijaa järkiasiassa! Plootutaalareita, vaikka ne ovatkin\naineeltaan hyödyllisempiä kuin kulta, on ajettava hevoskuorma,\nennenkuin läjästä tulee summa edes valasprikin ostamiseen, ja\nkultaakin, sitäkin on rahdattava laivanlastein yli Atlantin, jotta\nEspanian hovi pysyy leivässä, mutta paperi, kun vain usko riittää ja\nsille on kirjoitettu riittävän suuri numero -- ja paperille mahtuu\nrunsaskin numero! -- sillä voisi Ranskan kuningaskin tapella vaikka\nkaikki sotansa! Tämä on ensimmäinen asia, jonka minä täällä huomaan\njärjellisesti järjestetyksi, ja kun me palaamme Englantiin, niin minä\nsanon ystävälleni Jellicoelle, joka on whig ja parlamentin jäsen ja\njoskus istuu seurassamme Hyväntoivon kapakassa, että hän selittää\npääministerille asian. Mitä me silloin enää teemme Itä-Intialle ja\nUuden Yorkin intiaanialueilla?\"\n\nCartwright oli hetkeksi niin kotiutunut, ikäänkuin istuisimme jo\ntodella taaskin turvallisina Hyväntoivon kapakassamme Blythissä\nja parta olisi miehellä leuassa vain heiluakseen tarinanpitoa. --\n\"Viisihän seteliä sinä laskit saaneesi hovimestarilta ja ne kaikki\nyhdestä dukaatista?\" kysäsi hän samassa minulta ja silmät muuttuivat\nlaskeviksi. \"Meillä on varaa paljon tavaroissamme, jos vaan pidämme\nsilmämme auki kaupoissamme professorin kanssa? Kun päättelen tästä\nsetelistä ja siitä, mitä sillä olemme saaneet ja mitä siitä vielä\nmaksettiin takaisin, ja tiedän, mitä meillä vielä on kaupittavanamme,\nniin vielä minä ostan Swallow Birdin vertaisen uuden aluksen ja\npurjehdimme takaisin Blythiin, kun ensin olemme eläneet mukavasti\nja vähän tarkkailleet, onko täällä muutakin semmoista esimerkin\nkelpoista, joka sopii neuvoksi Jellicoelle Blythissä!\"\n\nEspanian viini oli vaikuttanut, ja Cartwright niin jutun\nvireessä, että naurahti. \"Sinä, Gulliver, jaarittelit muinen\nHyväntoivon kapakassa tuopin ääressä istuessamme, että matkoillasi\nolit vaihdellut lasihelmillä ja värjätyillä kanansulilla\nneekerikuninkailta kultaa ja timantin murusia! Minä uskoin puheitasi\nniin syvälle kuin tuoppisi huomasin tyhjenneeksi, mutta sen\nsoisin, että täällä muutkin kuin edeskäypä uskoisivat hovimestarin\nsetelipapereihin! -- Minun mielestäni me olemme nyt ravitut ja\nvirkistyneitä ja saisimme lähteä katselemaan kaupunkiakin, ja\nkoettelemaan kuinka paperimme pätevät muuallakin kuin edeskäyvällä!\"\n\nCartwrightin reipas ehdotus sopi meille kaikille, ja pikaan olimmekin\npystyssä joka mies. Luoviminen ja pujotteleminen pöytien lomitse\nonnistui nyt erinomaisesti, sillä sali ei nyt enää, kun olimme\nperillä pettävistä peilikangastuksista sen seinillä, vaikuttanut\nhämmentävästi aistimiimme ja oli Cartwright sitäpaitsi tarkkana\nmerilläkävijänä etukäteen jo varhemmin viitoittanut silmälleen\nväylät, joita myöten väen keskitse tie johti salin ulko-ovelle.\nCartwrightin jäljissä astellen, ja koska itsekin jokainen olimme\ntottuneet luotsaamaan itseämme pahemmissakin meriharhoissa, olimmekin\nkohta onnellisesti kolmiosaisella sisäänkäytäväovella ja pian sen\njälkeen ulkona hotellistakin ja kadun vilinässä.\n\n\n\n\nX\n\n\nKadun vilinässä olimme! Vilinässä todella! Tai mitä puhun:\nvilinässä? Räminässä, räikyssä, semmoisessa korvat särkevässä,\nsilmät sokaisevassa, aistit pökerryttävässä äänien, valojen,\nliikkumisen yhtaikaisessa ja henkeäsalpaavassa ylenpalttisuudessa,\nettä melkein meni sykkyrään tajuissaan ja katu ikäänkuin pakeni sitä\ntietoansa, että ihminen sittenkin oli ja mukamas läsnä siinä, missä\nomalla ololla oli vaakaa saman verran kuin tomun tupralla tuiskan\npyörteessä. Mitä taannoin päivällä olimme akkunamme korkeuksista\nhuumautuvina ja huimautuvina katselleet ja kavahdelleet kuin näkyä,\njoka ei ollut mahdollinen, vaikka se oli todellinen, sen pyörteiden\nvedoilla olimme nyt itse, ei enää rannan töyryillä virran ryöpyn\nturvattuina näkijöinä, vaan itse jo itsinemme menon suistuilla ja\nkuirujen imuilla.\n\nNiinpä, kosken vihjoon kun tuijottaa, niin vie sen vuolu kuruihinsa\nensinnä silmät, sen jälkeen tahdon viehtyvät halut ja viimeksi\nvaivaisen ruumiin. Ihmisjonojen sullova tungos, kulkuneuvojen\npakkautunut kiire, pauhunsa nielevä äänien rämy, huikansa sokaiseva\nvalojen räiky: kuumetta, houretta, mielettömyyden pyörrettä silmään,\nkorvaan, aistien villiin! Oli sytyttävää tämä, huimaisevaa,\nhuikaisevaa tämä, semmoista, että mieluummin suistui kuin jäi oheen,\nsuistui suinpäin, jottei jäisi jäljelle! Seisoppas virran syöksyillä,\nseiso vaikka paadella hyökyjen keskellä, niin paasikin jalkojesi alla\ntuntuu riistyvän vuorijuuriltaan ja pääsi huimii menoa, huimii menoa,\nniin että suistut, vaikka jalkasi kuinka tanaisit!\n\nMe olimme virrassa, Cartwright ja minä, Higgins ja Ethel, olimme\nviskeillä, niinkuin muutkin, kiireessä niinkuin muutkin, vaikkei\ntajumme tietänyt minne. Sen verran olin selvillä, että luin\nkyynärkorkuiset punatulikirjaimet jättämämme uloskäytävän yllä:\nEmigrant-Hotel ja että laskin rakennuksessa enemmän kerroksia kuin\nylöskäsin ennätin lukea. Kuulin Cartwrightinkin visun äänen korvani\njuuressa: \"katu kulkee pohjoisesta etelään ja sitä leikkaa toinen\nidästä länteen, itäpäässä silta, joka johtaa yli virran, ja jolla on\nneljä kivileijonaa kummallakin sivullaan kannatinpilarien merkkeinä,\nlänsipäässä kirkko kaksin tasatornein ja ympärillään puisto!\"\nHuomasin senkin, että Cartwrightillä oli käsikompassi kourassaan ja\nymmärsin, että laivuri painoi merimerkkejä muistoonsa maissakin ja\nettä saimme olla huoleti paluustamme niin kauan kuin Cartwrightin\nsilmät ja merenkulkijan järki pysyivät langoillaan. Ethelin kädenkin\noli Cartwright ottanut vapaaseen kouraansa taaskin, niinkuin Swallow\nBirdissä silloin kun napavirran pyörre oli alkanut näytellä juoniaan.\nMinä jätinkin itseni kävelemään Cartwrightin viereltä Higginsin\nkanssa rinnan, jotta paremmin mahduimme näin kaksittain kulkemaan\nväen joukossa, me Higginsin kanssa Cartwrightin ja Ethelin takana\ntarkasti heidän kantapäissään.\n\nEmme me mitään huomiota herättäneet kenessäkään, vaikka tietenkin\nmuodostimme sekä ällistyneen että ällistyttävän neliryhmän joukossa.\nJa miksi huomiota? Kenellä täällä yleensä olisi ollut aikaa ja tilaa\nottaa huomioon muuta kuin sitä, kuinka kukin parhaiten puikkelehti\ntoistensa lomitse ja pääsi eteenpäin? Kaikilla oli kiire ja\nilmeisesti joku päämääränsä.\n\n\n\n"]