Kadonnut kilpahevonen

KADONNUT KILPAHEVONEN

Sherlock Holmesin seikkailut III

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Englanninkielestä suomentanut O. E. J.

WSOY, Porvoo, 1933.

SISÄLLYS:

I. Kadonnut kilpahevonen.

II. Keltaiset kasvot.

III. Kirjanpitäjän seikkailu.

IV. Gloria Scott.

V. Sukulinnan salaisuus.

VI. Reigaten murha.

I.

KADONNUT KILPAHEVONEN.

"Kyllä taitaa olla sillä tavalla, Watson, että minun täytyy lähteä", sanoi Holmes, kun eräänä aamuna istuuduimme aamiaispöytään.

"Lähteä! Minne sitten?"

"Dartmooriin – King's Pylandiin."

Vastaus ei hämmästyttänyt minua ollenkaan, sillä enhän ollut voinut muuta kuin ihmetellä, ettei häntä jo ollut sekoitettu tuohon varsin kummalliseen tapaukseen, josta koko Englanti silloin puhui. Ystäväni oli koko eilispäivän aamuvarhaisesta iltamyöhään kävellyt huoneessaan otsa rypyssä ja leuka rintaa vasten, täyttänyt piippunsa yhä uudelleen väkevimmällä mustalla tupakalla ja ollut täysin kuuro kaikille huomautuksille ja kysymyksilleni. Kaikkien sanomalehtien eri painokset oli lähetetty hänelle lähimmästä myymälästä, sitä mukaa kuin ne ilmestyivät, vain joutuakseen nurkkaan pikaisen silmäilyn jälkeen. Mutta vaikka hän olikin näin puhumaton, tiesin vallan hyvin, mikä hänen mieltään askarrutti. Hänenlaiselleen tutkijanerolle saattoi vain yksi tapaus olla niin mielenkiintoinen, nimittäin Wessexin maljan varmana pidetyn voittajan selittämätön katoaminen ja sen valmentajan traagillinen kuolema. Tämä Holmesin äkillinen ilmoitus, että hän aikoi matkustaa tapahtumapaikalle, ei siis ollut millään tavalla yllättävä, sillä juuri sitä olin sekä odottanut että toivonut.

"Lähtisin hyvin mielelläni mukaan, ellei minusta ole siellä haittaa", sanoin hänelle.

"Hyvä Watson, tekisit minulle suuren palveluksen, jos voisit tulla. Ja minä luulen, ettet kadu sitä, sillä tässä tapauksessa on kohtia, jotka näyttävät tekevän sen kerrassaan ainoalaatuiseksi. Meillä on nyt juuri sen verran aikaa, että nipin napin ehdimme Paddingtonin asemalle junaan; matkalla selostan sitten kaikki tarkemmin. Olisin hyvin kiitollinen, jos ottaisit oivallisen kiikarisi mukaasi."

Ja niin sitten kävi, että tunnin kuluttua istuin ensimmäisen luokan vaunussa matkalla Exeteriin. Holmes, jonka älykkäitä kasvoja nyt kehysti korvalapullinen matkalakki, oli heti unohtunut sanomalehtiensä pariin, joita hän oli ostanut asemalta kokonaisen pinkan. Reading oli jo jäänyt kauas taaksemme, kun hän työnsi niistä viimeisen istuimen alle ja ojensi minulle sikarikotelonsa.

"Me kuljemme hyvää kyytiä", hän sanoi vilkaisten ulos ikkunasta ja katsoen kelloansa. "Vauhtimme on nyt yhdeksänkymmentä kilometriä tunnissa."

"En ole kiinnittänyt huomiota välimatkapylväisiin", vastasin.

"En minäkään. Mutta tällä linjalla on lennätinpylväiden väli viisikymmentä metriä, niin että nopeuden laskeminen käy hyvin helposti. Otaksun sinun jo tutustuneen tähän John Strakerin murha- ja Hopeatähden katoamisjuttuun."

"En tiedä siitä muuta, kuin mitä The Telegraph ja The Chronicle ovat kertoneet."

"Tapaus on senlaatuinen, että tutkijan pitäisi kohdistaa huomionsa enemmän yksityiskohtien lajittelemiseen ja seulomiseen kuin uusien todistusten löytämiseen. Tämä murhenäytelmä on niin poikkeuksellinen, joka suhteessa niin täydellinen ja monille ihmisille niin merkityksellinen, että siitä esitettyjen arvailujen ja kaikenlaisten otaksumien määrä käy jo häiritseväksi. Meidän täytyy ensin eritellä pois kaikki teoreetikkojen ja selostajien lisäykset ja omat kuvittelut ja saada esiin tosiasiat, ehdottomat ja kumoamattomat tosiasiat, mikä on tässä tapauksessa hyvin vaikea tehtävä, ja sitten, kun olemme päässeet tälle terveelle pohjalle, meidän pitää katsoa, mitä johtopäätöksiä voidaan tehdä, ja valita tutkittaviksi ne seikat, joihin salaisuus perustuu. Tiistai-iltana sain sähkösanoman sekä hevosen omistajalta eversti Rossilta että tarkastaja Gregoryltä, joka tutkii asiaa. Molemmat pyytävät minua avustajaksi."

"Tiistai-iltana!" huudahdin minä. "Ja nyt on torstai. Miksi et matkustanut eilen?"

"Sen tähden, että minulle tapahtui siinä pieni erehdys, hyvä Watson – mikä muuten toistuu paljon useammin, kuin mitä minusta voitaisiin uskoakaan kirjoittamiesi muistelmien perusteella. Olin näet sitä mieltä, että koko Englannin tunnetuimman hevosen piiloittaminen pitemmäksi ajaksi oli sula mahdottomuus varsinkin niin harvaan asutussa seudussa kuin pohjois-Dartmoorissa. Eilen odotin koko päivän tunnin toisensa jälkeen ilmoitusta, että se oli löytynyt ja että henkilö, joka oli varastanut sen, oli murhannut John Strakerin, mutta turhaan, ja kun vielä tänäkin aamuna totesin, että kaikki oli entisellään, nuoren Fitzroy Simpsonin vangitsemista lukuunottamatta, tunsin, että nyt oli jo aika minun puuttua asiaan. Sittenkin minusta tuntuu, ettei eilispäivä mennyt sentään aivan hukkaan."

"Sinulla on jo siis oma mielipiteesi asiasta?"

"Olen ainakin saanut käsiini siihen kuuluvat olennaiset tosiseikat. Luettelen ne sinulle, sillä mikään ei ole niin tehokas apu asioita selvitettäessä kuin huomioiden selostaminen toiselle henkilölle, ja vaikeatahan sinun on antaa minulle apua, ellen selosta sinulle seikkoja, jotka otamme lähtökohdaksemme."

Minä nojauduin mukavaan asentoon sohvani selustaa vasten ja polttelin sikariani, sillä aikaa kun Holmes, lähemmäksi kumartuen ja pitkää etusormeaan kunkin asian kohdalla vasempaan kämmeneensä tökäten, lyhyesti kuvasi tapaukset, jotka olivat syynä tähän matkaamme.

"Hopeatähti", hän aloitti, "polveutuu Isomy'sta ja on yhtä kuuluisa kuin tunnettu esi-isänsäkin. Se on nyt viidennellä ikävuodellaan ja on säännöllisesti voittanut kaikki suuremmat palkinnot onnelliselle omistajalleen eversti Rossille. Nytkin katsottiin olevan aivan kuin itsestään selvää, ennen kuin tämä onnettomuus tapahtui, että se voittaa myös Wessexin maljan; vetoja lyötiin kolme yhtä vastaan. Se on aina ollut kilparatayleisön suuri suosikki, joka ei ole vielä kertaakaan pettänyt puoltajiaan, niin että sen puolesta lyödyt vedot ovat aina nousseet tavattomiin summiin, vaikka voitto on näyttänyt epävarmaltakin. On siis ilmeistä, että sen poisjääminen ensi tiistain kamppailusta olisi varsin monelle hyvin mieluinen näky.

"Tämä tosiasia otettiin tietenkin huomioon King's Pylandissa, jossa everstin valmennustalli on. Hopeatähden suojelemiseksi oli ryhdytty kaikkiin varovaisuustoimenpiteisiin. Valmentaja John Straker on eversti Rossin entinen jockey, joka edusti everstin värejä kaikissa kilpailuissa, ennen kuin kävi liian painavaksi. Hän on palvellut everstiä viisi vuotta jockeynä ja seitsemän vuotta valmentajana ja on aina osoittautunut uutteraksi ja kelpo mieheksi. Hänellä on käskettävänään kolme nuorukaista, sillä tallissa ei ole enempää kuin neljä hevosta kaikkiaan. He nukkuvat yönsä tallin yhteydessä olevalla heinäparvella, mutta sitä paitsi pitää yhden heistä valvoa joka yö hevosten luona. Näillä pojilla on ollut erinomaiset palvelustodistukset eikä heitä vastaan ole ollut vähintäkään muistuttamista. John Straker, joka oli perheellinen mies, asui pienessä huvilassa parin sadan metrin päässä tallirakennuksesta. He ovat varakkaita, heillä on palvelustyttö, mutta ei lapsia. Ympäristö on hyvin yksinäistä, mutta noin kilometrin päässä pohjoisessa on joitakin huviloita; eräs urakoitsija vuokraa niitä invaliideille ja muillekin, jotka tahtovat nauttia Dartmoorin ihanasta ilmasta. Tavistockin kaupunki on kolmen kilometrin päässä lännessä, ja aivan everstin tallin kohdalla nummen toisessa reunassa, myös kolmen kilometrin päässä, ovat Capletonin suuret valmennustallit, jotka kuuluvat lordi Backwaterille, hoitajana Silas Brown. Nummi on kaikkiin muihin suuntiin asumatonta erämaata, jossa ei kohtaa muita kuin kuljeskelevia mustalaisia, niitäkin ani harvoin. Tämmöinen oli tilanne viime tiistain vastaisena yönä, jolloin Hopeatähti katosi ja John Straker menetti henkensä.

"Hevoset olivat olleet illalla tavallisuuden mukaan ulkona ja saaneet vettä, ja kello yhdeksän talli oli lukittu yöksi. Pojista oli silloin kaksi poistunut valmentajan asuntoon illallistaan syömään, kolmannen, Ned Hunterin, jäädessä vartioimaan hevosia. Jonkin ajan kuluttua yhdeksän jälkeen oli palvelustyttö, Edith Baxter, lähtenyt viemään hänelle illallista, lautasellista lampaanlihakeittoa. Tyttö ei ottanut mukaan mitään juotavaa, koska tallissa on vesijohto ja koska sääntönä oli, ettei tallivahti saanut juoda muuta kuin vettä. Tytöllä oli lyhty, sillä ulkona nummella oli aivan pilkkopimeä.

"Edith Baxter oli noin kolmenkymmenen metrin päässä tallista, kun pimeästä ilmestyi mies, joka pyysi häntä odottamaan. Tulijan päästyä valopiiriin tyttö näki, että hän oli herrasmies, yllä harmaa urheilupuku ja samasta kankaasta tehty lakki, jalassa säärystimet ja kädessä tukeva keppi, jossa oli pyöreä nuppi. Syvimmän vaikutuksen teki kuitenkin tyttöön kasvojen tavaton kalpeus ja miehen ilmeinen hermostuneisuus. Ikä oli kolmenkymmenen vuoden vaiheilla, pikemmin sen yli kuin alle.

"'Tahtoisitteko sanoa, missä olen nyt?' hän kysyi. 'Olin jo melkein varma, että saisin yöpyä tänne nummelle, mutta sitten näin lyhtynne.'

"'Olette aivan King's Pylandin valmennustallin luona', ilmoitti tyttö.

"'Niinkö! No sepä vasta onnenpotkaus!' mies huudahti. 'Siellähän on aina tallipoika öisin hevosia vartioimassa. Tuo illallinen on tarkoitettu juuri hänelle, eikö niin? Olen varma, että haluatte varsin mielellänne saada uuden leningin, haluattehan?' Hän otti kokoontaitetun valkoisen paperin liivinsä taskusta. 'Toimittakaa tämä tänä iltana tallipojalle, niin annan teille kauneimman leningin, minkä rahalla saa.'

"Tyttö pelästyi miehen kummallista käytöstä ja kiiruhti hänen ohitseen ikkunan luo, josta illallinen tavallisesti ojennettiin sisään. Ikkuna oli jo avattu, ja Hunter odotti sen ääressä sisäpuolelle asetetulla pienellä pöydällä istuen. Tyttö oli juuri alkanut kertoa kohtaamastaan miehestä, kun tämä samassa tuli heidän luokseen.

"'Hyvää iltaa' hän sanoi, kurkistaen sisään ikkunasta, 'tahtoisin mielelläni puhua kanssanne pari sanaa.' Tyttö on vannonut, että hän huomasi pienen kokoontaitetun paperin näkyneen miehen kädestä.

"'Mitä asiaa?' kysyi poika.

"'Sellaista, että siitä voi herua jotakin taskuusi', vastasi toinen. 'Täällähän on kaksi hevosta, jotka kilpailevat Wessexin maljasta – Hopeatähti ja Bayrd. Sanokaa minulle nyt suoraan, mitä mieltä olette niiden sijoittumisesta, niin saatte hyvän palkkion. Onko totta, että Bayrd pystyy jättämään tuon toisen jälkeensä pidemmillä matkoilla ja että kaikki täällä uskovat sen voittavan?'

"'Vai sitäkö te tulitte tänne urkkimaan!' huudahti poika, 'mutta nytpä näytän, miten sellaisia otuksia kohdellaan King's Pylandissa.' Hän hypähti alas pöydältä ja juoksi tallin poikki päästämään irti koiraa. Tyttö kiiruhti tiehensä, mutta katsoessaan juostessaan taaksensa hän näki miehen edelleen seisovan ikkunan ääressä. Minuuttia myöhemmin, kun Hunter syöksyi ulos koiraa taluttaen, mies oli kuitenkin hävinnyt, ja vaikka poika kiersi koko rakennuksen ympäri, hänestä ei näkynyt jälkeäkään."

"Odotahan hetkinen!" keskeytin minä. "Jättikö tallipoika oven auki kiiruhtaessaan ulos koiran kanssa?"

"Hyvä, Watson, erittäin hyvä!" ystäväni mutisi. "Huomioni kiintyi niin välittömästi juuri samaan seikkaan, että sähkötin siitä eilen erityisesti Dartmooriin saadakseni tietää, miten asia oli. Poika lukitsi oven poistuessaan. Ja ikkuna on niin pieni, ettei siitä voi kukaan päästä sisään, mikä myös tulkoon samalla mainituksi.

"Hunter odotti, kunnes toverit palasivat illalliseltaan, ja meni sitten ilmoittamaan valmentajalle, mitä oli tapahtunut. Straker oli kiivastunut siitä kuullessaan, mutta ei näytä käsittäneen asian todellista merkitystä. Sen on kuitenkin täytynyt tehdä hänet levottomaksi, koska rouva Straker heräsi yöllä yhden tienoilla siihen, että hän pukeutui. Vastaukseksi vaimonsa kysymykseen hän sanoi olevansa niin huolissaan hevosten takia, ettei voinut nukkua, ja ilmoitti aikovansa mennä talliin katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Vaimo pyysi häntä jäämään kotiin, koska hän kuuli satavan rankasti, mutta hänen pyynnöistään huolimatta Straker veti ylleen suuren sadetakkinsa ja lähti.

"Rouva Straker nukkui heti uudelleen ja heräsi vasta kello seitsemän, huomaten, ettei hänen miehensä ollut vieläkään palannut. Hän pukeutui kiireesti, huusi palvelustytön luoksensa ja lähti tämän kanssa talliin. Ovi oli auki; Hunter nukkui tuolilla sen sisäpuolella aivan tajuttomana; Hopeatähden karsina oli tyhjä; eikä valmentajasta näkynyt jälkeäkään.

"Heinäparvella nukkuvat tallipojat herätettiin heti. He nukkuvat aina sikeästi, eivätkä olleet kuulleet mitään koko yönä. Hunter oli ilmeisesti saanut voimakasta huumausainetta, ja kun häneltä oli mahdoton saada ainoatakaan järjellistä sanaa, hänet jätettiin nukkumaan, kunnes selviäisi, toisten kiiruhtaessa etsimään kadonneita. He toivoivat vielä, että valmentaja olisi jostakin syystä tahtonut antaa hevosen jaloitella jo niin varhain aamulla, mutta noustuaan tallin läheisyydessä olevalle pienelle kummulle, josta näkee nummelle joka taholle, he eivät nähneet merkkiäkään hevosesta, mutta sen sijaan jotakin, joka ilmaisi, etteivät asiat olleet niinkuin piti.

"Noin neljänsadan metrin päässä tallista John Strakerin sadetakki heilui tuulessa orapihlajapensaaseen takertuneena. Aivan pensaan takana on matala, pyöreä kuoppa, ja sen pohjalta löydettiin onnettoman valmentajan kuollut ruumis. Pää oli murskattu jollakin painavalla aseella, ja toisessa reidessä oli pitkä haava, joka oli ilmeisesti viilletty hyvin terävällä aseella. Samoin oli selvää, että John Straker oli sisukkaasti pitänyt puoliaan ahdistajiaan vastaan, sillä hänellä oli oikeassa kädessään pienoinen veitsi, joka oli päätä myöten veressä, ja vasemmassa mustan ja punaisen kirjava solmio, jonka palvelustyttö tunsi kuuluneen tallissa edellisenä iltana käyneelle vieraalle.

"Herättyään unestaan Hunter oli solmiosta aivan samaa mieltä kuin palvelustyttö. Hän oli myös varma, että tuo sama mies oli ikkunan ääressä myrkyttänyt hänen illallisensa ja tehnyt hänet, jonka piti vartioida hevosia, sillä tavalla vaarattomaksi.

"Mitä taas hevoseen tulee, niin tuon kohtalokkaan kuopan pohjalla olevassa liejussa näkyi paljon jälkiä, jotka ilmaisivat sen olleen paikalla tappelun aikana, mutta sen jälkeen sitä ei ole näkynyt eikä kuulunut. Sen löytämisestä on luvattu suuri palkinto, ja Dartmoorin kaikki mustalaiset ovat liikkeellä etsimässä sitä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Hunterin illallisen jäännöstä tutkittaessa on todettu, että siihen oli runsaasti sekoitettu hienoksi jauhettua opiumia ja että toiset olivat syöneet illalliseksi samaa lampaanlihakeittoa, tulematta millään tavalla sairaiksi.

"Siinä ovat tapauksen pääkohdat mahdollisimman kuivina ja asiallisina, karsittuani pois kaikki kuvittelut ja keksityt lisäykset. Nyt selostan, mitä poliisi on saanut aikaan.

"Tarkastaja Gregory, joka on saanut asian selvitettäväkseen, on hyvin pystyvä ja tarmokas poliisimies. Jos hänellä olisi muiden lahjojensa lisäksi mielikuvitusta, hän nousisi alallaan korkealle. Saavuttuaan tapahtumapaikalle hän heti löysi ja vangitsi miehen, jota tietysti epäiltiin syylliseksi. Hänen löytämisensä ei ollut vaikeata, sillä hänet tunnetaan siellä kaikkialla. Hänen nimensä näkyy olevan Fitzroy Simpson. Hän on hienoa syntyperää ja on saanut hyvän kasvatuksen. Menetettyään omaisuutensa kilparadoilla hän on viime aikoina toiminut kaikessa hiljaisuudessa vedonlyöntien välittäjänä Lontoon urheilukerhoissa. Hänen muistikirjansa osoittaa, että hänen välityksellään on lyöty vetoja viiteen tuhanteen puntaan saakka Hopeatähteä vastaan.

"Vangittaessa hän tunnusti tulleensa Dartmooriin toivossa saada tietoja sekä King's Pylandin hevosista että Desborough'sta, toisesta yleisön suosikista, joka on Silas Brownin huostassa Capletonissa. Hän ei yrittänytkään kieltää, etteikö hän ollut käyttäytynyt edellisenä iltana juuri sillä tavalla kuin olen kertonut, mutta selitti, ettei hänellä ollut ollut mitään pahoja aikomuksia; hän oli vain tahtonut saada luotettavia tietoja. Kun hänelle näytettiin solmiota, hän kalpeni eikä kyennyt selittämään, miten se oli joutunut murhatun käteen. Märät vaatteet osoittivat hänen olleen yöllä ulkona sateessa, ja hänen keppinsä, jonka nuppiin oli valettu lyijyä, on juuri sellainen ase, jolla varsinkin iskemällä useita kertoja valmentajan pää oli voitu murskata.

"Toiselta puolelta on varsin kummallista se, ettei hänessä ole huomattu pienintäkään haavaa, vaikka Strakerin kädestä löydetty veitsi ilmaisi selvästi, että hän oli merkinnyt ainakin yhden ahdistajansa. Siinä kaikki, Watson, ja jos kykenet luomaan tähän kaikkeen edes hiukan valoa, niin olen sinulle rajattomasti kiitollinen."

Olin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kuunnellut Holmesin selostusta, jonka selvyydessä ei ollut toivomisen varaa. Useimmat kohdat tunsin jo ennestään, mutta niiden merkitys toistensa suhteen ja niiden keskinäinen yhteys olivat jääneet minulle hämäriksi.

"Eikö voisi olla mahdollista, että Straker on itse viiltänyt haavan reiteensä riuhtoillessaan kouristuksessa, joka aina seuraa aivojen vahingoittumista?" sanoin.

"Enemmän kuin mahdollista; se on aivan todennäköistä. Yksi mitä tärkein todistus syytetyn viattomuudesta häviää siinä tapauksessa olemattomiin."

"Siitä huolimatta en kykene edes suunnilleen sanomaan, mitä mieltä poliisi mahtaa olla tapauksesta ja sen kulusta."

"Laadimmepa minkälaisia teorioja hyvänsä, pelkään pahasti, että niihin kaikkiin jää sijaa sangen vakaville muistutuksille", toverini vastasi. "Poliisi kuvittelee, kuten olen ymmärtänyt, että Fitzroy Simpson on, nukutettuaan pojan ja hankittuaan jostakin toisen avaimen, avannut oven ja taluttanut hevosen ulos, aikoen ilmeisesti viedä sen mukanaan jonnekin. Hevosen suitset ovat poissa, niin että Simpsonin on täytynyt panna ne sille päähän. Taluttaessaan sitten hevosta nummen poikki hän joko kohtasi valmentajan, tai sitten tämä tavoitti hänet. Heidän kesken syntyi tietysti tappelu. Simpson murskasi Strakerin pään raskaalla kepillään, saamatta itse naarmuakaan valmentajan pienestä veitsestä, jota tämä käytti aseenaan, ja vei sitten hevosen varmaan piilopaikkaan, ellei se jo heidän tapellessaan ryöstäytynyt irti ja laukannut tiehensä nummelle, jossa se voi yhä vieläkin harhailla. Tämä on käsittääkseni poliisin mielipide asiasta. Se ei näytä lainkaan totuuden mukaiselta, mutta kaikki muut selitykset näyttävät vielä vähemmän uskottavilta. Mutta oli miten oli, päästyämme perille otan pian selville, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miten. Niin kauan saamme koreasti tyytyä siihen, mitä jo tiedämme, sillä en todellakaan huomaa enää mitään, joka voisi nyt auttaa meitä pääsemään sen pidemmälle."

Oli jo iltapäivä, kun saavuimme Tavistockin pieneen kaupunkiin, joka on kuin kilven kupura Dartmoorin lavean tasangon keskustassa. Kaksi herraa odotti meitä asemalla; pitkä, komea mies, jonka vaaleansiniset silmät olivat omituisen pistävät ja parta ja tukka tuuheat kuin leijonan harja, ja hienon näköinen pienenpuoleinen mies, jolla oli silmälasit ja huolellisesti hoidettu poskiparta ja joka liikkui ja elehti hyvin vilkkaasti, yllään pitkätakki ja nahkasäärystimet. Jälkimmäinen oli eversti Ross, joka tunnettiin kaikilla kilparadoilla, ja edellinen tarkastaja Gregory, jonka maine kasvoi nopeasti Englannin salapoliisikunnan palveluksessa.

"Olen iloinen, että tulitte, herra Holmes", eversti virkkoi. "Tarkastaja Gregory on tosin jo tehnyt kaikki, mitä yleensä voitaneen tehdä, mutta nyt tahdon vielä omasta puolestani tehdä kaiken voitavani Straker raukan kuoleman kostamiseksi ja hevoseni löytämiseksi."

"Onko ilmaantunut mitään uutta?" kysyi Holmes.

"Minun täytyy valitettavasti sanoa, että asia edistyy hyvin hitaasti", tarkastaja vastasi. "Meillä on ajopelit tässä ulkopuolella, ja koska otaksun, että haluatte nähdä tapahtumapaikan ennen pimeän tuloa, lienee parasta, että lähdemme ja neuvottelemme kaikesta matkalla."

Hetkisen kuluttua istuimme mukavissa vaunuissa ja ajoimme hyvää vauhtia vanhan ja sokkeloisen kaupungin halki. Tarkastaja Gregory, jota tapaus näytti suuresti kiinnostavan, selitti ja puhui koko ajan. Holmes teki silloin tällöin lyhyen kysymyksen tai huomautuksen, mutta istui enimmäkseen ääneti. Eversti Ross oli vetänyt hatun alas otsalle ja nojautunut käsivarret ristissä mukavaan asentoon selustan kulmaukseen, minun kuunnellessani tarkkaavaisesti molempien salapoliisien keskustelua. Gregoryn mielipide tapahtumasta oli melkeinpä kaikissa kohdissaan juuri sellainen, kuin mitä Holmes oli sanonut junassa istuessamme.

"Fitzroy Simpson on jo takertunut pahasti kiinni verkkooni", Gregory huomautti, "ja minä puolestani uskon, että hän on syyllinen. Samalla minun täytyy kuitenkin myöntää, että hallussamme oleva todistus on luonteeltaan aivan satunnainen ja että jokin uusi huomio voi kokonaan kumota sen."

"Mitä ajattelette Strakerin veitsestä?"

"Olemme tulleet siihen tulokseen, että hän on kaatuessaan itse viiltänyt haavansa."

"Toverini Watson lausui aivan saman otaksuman keskustellessamme asiasta junassa. Jos se on oikea, se todistaa Simpsonia vastaan."

"Varmasti. Hänellä ei ole veistä eikä missään pienintäkään naarmua. Kaikki asianhaarat todistavat hyvin raskaasti häntä vastaan. Hevosen katoaminen oli hänelle hyvin edullista; häntä epäillään tallipojan nukuttamisesta; on aivan varmaa, että hän oli sinä yönä ulkona sateessa; hänellä oli aseena raskas keppi; ja hänen solmionsa löydettiin murhatun kädestä. Olen todellakin sitä mieltä, että nämä seikat riittävät todistukseksi valamiehistölle."

Holmes pudisti päätään. "Taitava asianajaja repii ne heti riekaleiksi. Mitä syytä Simpsonilla oli ottaa hevonen ulos tallista? Jos hän tahtoi vahingoittaa sitä, miksi hän ei tehnyt sitä tallissa? Onko hänen huostastaan löydetty toista avainta talliin? Mistä hän oli ostanut jauhettua opiumia? Ja ennen kaikkea – mihin saattoi hän, joka on vieras paikkakunnalla, kätkeä hevosen, ja sellaisen hevosen? Mikä on hänen selityksensä paperista, joka tytön piti antaa tallipojalle?"

"Hän sanoo, että se oli kymmenen punnan seteli. Ja sellainen löytyikin hänen lompakostaan. Mutta muut mainitsemanne seikat eivät ole niin peloittavia, kuin miltä ne näyttävät. Hän ei ole vieras tällä paikkakunnalla. Kesällä hän asui kaksi eri kertaa Tavistockissa. Opiumi on todennäköisesti kotoisin Lontoosta. Avaimen hän on voinut heittää menemään. Ja hevonen voi olla nummella jonkin vanhan kaivoksen pohjalla, joita siellä on useampia."

"Mitä hän sanoo solmiosta?"

"Hän myöntää, että se on hänen, mutta väittää hukanneensa sen. Sen lisäksi, mitä jo tiedämme, olemme vielä saaneet selville erään seikan, joka ehkä selittää, miksi hän otti hevosen ulos tallista."

Holmes kumartui lähemmäksi kuullakseen paremmin.

"Olemme löytäneet jälkiä, jotka ilmaisevat, että joukko mustalaisia oli leiriytynyt tiistain vastaisena yönä noin puolentoista kilometrin päähän paikasta, jossa murha tehtiin. Tiistaina he olivat jo siirtyneet muualle. Jos otaksumme heidän olleen samassa juonessa Simpsonin kanssa, voihan olla varsin mahdollista, että hän oli hevosen kanssa menossa juuri heidän luokseen, kun hänet yllätettiin, ja että hevonen on yhä vieläkin heidän hallussaan."

"Se on hyvin mahdollista."

"Noita mustalaisia etsitään parhaillaan kaikkialta. Ja itse olen kaikkialla parinkymmenen kilometrin säteen alalla tarkastanut kaikki tallit ja ulkohuoneet, myös Tavistockissa."

"Seudulla on toinenkin valmennustalli, eikö niin?"

"On, ja se on seikka, joka on otettava huomioon. Desborough, heidän hevosensa, on vedonlyönneissä toisella sijalla, niin että heillä on paljon etua Hopeatähden katoamisesta. Silas Brovvnin tiedetään lyöneen suuria vetoja oman hevosensa puolesta, ja hän ja Straker poloinen olivat kaikkea muuta kuin ystäviä. Olemme tutkineet kaikki tallit Capletonissa, löytämättä kuitenkaan mitään, joka osoittaisi Silas Brownin sekaantuneen tähän asiaan."

"Eikä mitään, joka osoittaisi Simpsonin liikkuneen Capletonin asioilla?"

"Ei kerrassaan mitään."

Holmes painautui takaisin istuimelleen ja keskustelu taukosi. Joitakin minuutteja myöhemmin vaunut pysähtyivät pienen hauskan näköisen huvilan eteen, joka oli aivan tien vieressä. Jonkin matkan päässä lavean aitauksen toisella puolella oli harmaista tiilistä tehty pitkä rakennus. Kaikkiin muihin suuntiin levisi kuihtuvien saniaisten kellertäväksi värittämä nummi pehmeästi kumpuilevana taivaanrantaan saakka, ainoana keskeytyksenä Tavistockin tornien huiput ja lännen puolella Capletonin tallien rakennusryhmä. Nousimme kaikki vaunuista paitsi Holmes, joka jäi istumaan paikalleen, eteensä tuijottaen ja omiin mietteisiinsä kokonaan unohtuneena. Vasta sitten, kun koskin häntä käsivarteen, hän havahtui säpsähtäen ja hyppäsi kiireesti maahan.

"Suokaa minulle anteeksi", hän virkkoi eversti Rossille, joka oli katsellut häntä hiukan kummastuneesti. "Rupesin uneksimaan keskellä päivää." Hänen silmänsä säteilivät ja kaikissa hänen liikkeissään oli hillittyä kiihkoa, mistä huomasin heti, tottunut kun olin näihin merkkeihin, että hän oli jo päässyt jäljille, vaikka en voinutkaan käsittää, miten.

"Ehkä haluatte heti nähdä itse tapahtumapaikan, herra Holmes?" Gregory kysyi.

"Luulenpa, että viivyn ensin hetkisen täällä ja teen pari kysymystä yksityiskohdista. Otaksun, että Straker tuotiin takaisin tänne?"

"Kyllä, hän on yläkerrassa. Ruumiintarkastus on huomenna."

"Straker on ollut palveluksessanne useampia vuosia, eversti Ross?"

"Kyllä, ja minä olen aina ollut hyvin tyytyväinen häneen."

"Olette arvatenkin laatinut luettelon hänen taskuistaan löydetyistä esineistä, herra Gregory?"

"Ne ovat kaikki sisällä olohuoneessa, jos haluatte nähdä ne."

"Mielihyvällä."

Menimme kaikki sisään ja istuuduimme keskellä lattiaa olevan pöydän ympärille. Tarkastaja avasi pienen metallilippaan ja nosti eteemme kasan erilaisia esineitä. Siinä oli laatikollinen vahatikkuja, parin tuuman pituinen kynttilän pätkä, vanhuuttaan mustunut piippu, hylkeennahkainen tupakkakukkaro, jossa oli kourallinen pitkäkuituista tupakkaa, hopeinen kello, jossa oli kultavitjat, viisi punnan kultarahaa, muutamia kirjeitä, kynäkotelo ja norsunluupäinen veitsi, jonka ohuessa, taipuisassa terässä oli merkki Weiss & Co, London.

"Tämä on varsin omituinen veitsi", Holmes huomautt ottaen veitsen käteensä ja tutkien sitä huolellisesti. "Koska näen siinä veripilkkuja, otaksun sen olevan saman, joka löydettiin murhatun kädestä. Sinä varmaankin tiedät, Watson, mikä tämä on."

"Kyllä. Sellaisia käytetään eräissä silmäleikkauksissa."

"Aivan niin. Erittäin hieno ja arka terä, vaarallisen tehtävän suorittamiseen tarkoitettu. Mutta varsin sopimaton veitseksi tavalliselle kävelyretkelle, varsinkin kun terää ei voi taittaa kokoon."

"Sen suojana oli ollut korkki, joka löytyi ruumiin vierestä", sanoi tarkastaja. "Hänen vaimonsa ilmoitti, että veitsi oli joitakin päiviä ollut makuuhuoneen peilipöydällä, josta Straker oli ottanut sen lähtiessään ulos. Huono ja mitätön ase, mutta ehkäpä muuta ei sattunut olemaan saatavilla."

"Hyvin mahdollista. Mitä noissa kirjeissä on?"

"Kolmessa on kuitattu heinälasku. Yksi on eversti Rossilta ja sisältää ohjeita. Ja tässä on kolmenkymmenen seitsemän punnan viidentoista shillingin lasku Madame Lesurier'n neulomosta Bond-streetiltä Willian Darbyshirelle. Rouva Straker on kertonut, että tämä Darbyshire on hänen miehensä ystäviä ja että hänen kirjeensä välistä osoitetaan tänne."

"Rouva Darbyshirellä on jotakuinkin kalliiksi käypä maku", Holmes huomautti katsellen laskua. "Kaksikymmentä puntaa yhdestä leningistä on sangen paljon. Mutta oli miten oli, täällä ei ole enää mitään nähtävää, niin että lähtekäämme tapahtumapaikalle."

Poistuessamme olohuoneesta astui eräs nainen, joka oli odottanut eteisessä, luoksemme ja kosketti tarkastajaa käsivarteen. Kasvot olivat kalpeat ja laihat ja ilme sekä jännittänyt että pelokas.

"Oletteko löytänyt niitä? Onko ne saatu kiinni?" hän kuiskasi.

"Ei, rouva Straker, mutta herra Holmes, jonka näette tässä, on tullut Lontoosta auttamaan meitä. Teemme kaiken voitavamme asian selvittämiseksi."

"Olen varmaankin kohdannut teidät jonkin aikaa sitten Plymouthissa eräissä puutarhakutsuissa, rouva Straker", Holmes sanoi.

"Ei, sir; te erehdytte."

"Niinkö! Olisin voinut vannoa nähneeni teidät siellä. Teillä oli harmaa silkkipuku, joka oli reunustettu strutsinsulan untuvilla."

"Minulla ei ole ollut milloinkaan sellaista pukua, sir", vastasi nainen.

"Sitten olen kuin olenkin erehtynyt", Holmes sanoi, pyysi kohteliaasti anteeksi ja meni tarkastajan jäljessä ulos. Käveltyämme lyhyen matkan nummen poikki saavuimme kuopalle, josta ruumis oli löydetty. Sen reunalla oli pensas, johon sadetakki oli heitetty.

"Sinä yönähän ei tuullut, vai kuinka?" Holmes kysyi.

"Ei, mutta satoi rankasti."

"Siinä tapauksessa tuuli ei ollut lennättänyt sadetakkia pensaaseen, vaan se oli asetettu siihen."

"Se oli heitetty pensaan päälle."

"Erittäin mielenkiintoista. Huomaan, että tässä on kuljeskeltu koko paljon. Maanantain jälkeen täällä on epäilemättä käynyt runsaasti väkeä."

"Olen antanut panna matonkappaleen tähän sivulle, ja me kaikki olemme seisoneet siinä."

"Oivallista."

"Tässä mytyssä on toinen kengistä, jotka olivat silloin Strakerin jaloissa, Fitzroy Simpsonin toinen kenkä ja yksi Hopeatähden kenkä, jonka se oli pudottanut vähän aikaa sitten."

"Hyvä tarkastaja, tehän saatatte varjoon oman itsennekin!" Holmes otti mytyn, laskeutui pitkälleen matolle, nojasi leukansa käsiinsä ja ryhtyi huolellisesti tutkimaan kuopan liejuista pohjaa, joka oli tallattu täyteen jälkiä.

"Halloo!" hän huudahti äkkiä. "Mikäs tämä on?"

Esine, jota hän piteli hyppysissään, oli puoleksi poltettu vahatikku, niin liejuun tahriintunut, että se ensin näytti puunsälöltä.

"En voi käsittää, kuinka en huomannut sitä", tarkastaja sanoi paheksuvasti.

"Se oli niin syvällä liejussa, ettei sitä näkynyt. Minä etsin sitä, ja vain siten löysin sen."

"Mitä! Odotitteko löytävänne sen?"

"Ajattelin, ettei se ole mahdotonta." Hän otti mytystä kengät ja koetteli niitä maassa näkyviin jälkiin. Sitten hän kapusi ylös kuopasta ja konttaili edestakaisin saniaisten ja pensaiden välissä.

"Pelkään, ettei jälkiä ole tämän enempää", tarkastaja huomautti. "Olen tutkinut ympäristön sadan metrin päähän joka suuntaan."

"Niinkö!" Holmes sanoi nousten. "Sittenhän olisi vain nenäkästä tehdä se toistamiseen. Mutta tahtoisin mielelläni, ennen kuin tulee pimeä, tehdä pienen kävelyretken nummen poikki tutustuakseni maastoon huomispäivää varten. Ja tämän hevosenkengän pistänen nyt taskuuni onnea antavana taikakaluna."

Eversti Ross, jota toverini hätäilemätön ja järjestelmallinen työskentelytapa ilmeisesti hermostutti, katsahti kelloonsa.

"Toivoisin teidän lähtevän täältä minun kanssani, herra Gregory", hän sanoi. "On paljon asioita, joista haluaisin neuvotella kanssanne; ennen kaikkea siitä, onko Hopeatähti poistettava kilpailuun osallistuvien luettelosta. Sehän lienee velvollisuutemme yleisöä kohtaan."

"Ei varmastikaan", Holmes sanoi lujasti. "Minä antaisin sen pysyä luetteloissa."

Eversti kumarsi. "Mielipiteenne ilahduttaa minua suuresti, sir", hän virkkoi. "Kävelyltä palattuanne kohtaatte meidät Strakerilla, ja sitten ajamme takaisin Tavistockiin."

Hän poistui tarkastajan keralla, ja minä ja Holmes lähdimme verkalleen kävelemään päinvastaiseen suuntaan. Aurinko alkoi vähitellen painua Capletonin tallien taakse, ja edessämme leviävä loivasti viettävä tasanko heloitti kullankeltaisena, muuttuen siellä täällä hohtavan punertavaksi, kun ilta-auringon sammuvat säteet osuivat kuihtuneisiin saniaisiin ja pensaiden lakastuneisiin lehtiin. Mutta maiseman värikäs kauneus ei tehnyt pienintäkään vaikutusta toveriini, joka oli vaipunut syvälle ajatuksiinsa.

"Niin se on, Watson", hän sanoi vihdoin. "Voimme aivan hyvin siirtää kysymyksen, kuka on Strakerin murhaaja, tuonnemmaksi ja koettaa sen sijaan nyt saada selville, mihin hevonen on joutunut. Jos otaksumme sen riistäytyneen irti tappelun aikana tai sen jälkeen, niin minne se on voinut mennä? Hevonen on hyvin seuranhaluinen eläin. Yksin se olisi vaistonsa vetämänä palannut takaisin King's Pylandiin tai mennyt Capletoniin. Miksi se juoksisi umpimähkään nummella? Siinä tapauksessa se olisi varmasti jo nähty. Ja mitä hyötyä mustalaisilla olisi sen varastamisesta? Ne suoriutuvat aina tiehensä pelätessään joutuvansa ikävyyksiin, sillä ne eivät halua saada poliisia kimppuunsa. Eikä niillä olisi mitään toivoa saada sellaista hevosta myydyksi. Varastamalla sen he olisivat antautuneet vain suureen vaaraan, voittamatta mitään. Sehän on selvää."

"Missä se sitten on?"

"Olen jo sanonut, että sen on täytynyt mennä joko King's Pylandiin tai Capletoniin. Ja kun sitä ei ole näkynyt King's Pylandissa, niin sen täytyy olla Capletonissa. Ottakaamme tämä otaksuma lähtökohdaksi ja katsokaamme, mihin se opastaa meidät. Nummen tämä puoli on, kuten tarkastaja sanoi, varsin kuivaa ja kovaa, mutta se viettää Capletonia kohti, ja tuolla on, kuten näet, pitkä alanko, jonka on täytynyt olla varsin märkä tiistain vastaisena yönä. Jos otaksumamme on oikea, hevosen on täytynyt mennä sen poikki, minkä tähden sen jälkiä on etsittävä sieltä."

Tämän keskustelun aikana olimme alkaneet kulkea yhä nopeammin, niin että joidenkin minuuttien kuluttua saavuimme mainittuun alankoon. Holmesin pyynnöstä kaarsin oikealle rinnettä alas, hänen kaartaessaan vasemmalle, mutta en ollut ehtinyt kulkea viittäkymmentä askelta, kun kuulin hänen huudahtavan ja näin hänen heiluttavan kättään minulle. Pehmeässä maassa aivan hänen edessään näkyi selvästi kavioiden painanteita, ja kenkä, jonka hän otti taskustaan, sopi niihin täsmälleen.

"Katsopas, mitä hyötyä mielikuvituksesta on", hän sanoi. "Se lahja puuttuu Gregoryltä kokonaan. Me kuvittelimme, mitä on voinut tapahtua, toimimme sen mukaisesti ja huomaamme olleemme oikeassa. Jatkakaamme."

Mentyämme alangon poikki kuljimme noin puoli kilmetriä kuivassa kanervikossa, kunnes saavuimme toiseen alankoon, jossa pääsimme uudelleen jäljille. Sitten ne hävisivät, mutta päästyämme lähelle Capletonia löysimme ne jälleen. Holmes, joka huomasi ne, osoitti niitä tyytyväisesti hymyillen. Hevosen jälkien vieressä näkyi nyt toisetkin, jotka olivat lähtöisin miehen kengistä.

"Hevonen oli yksin tähän saakka!" huudahdin minä.

"Aivan niin. Se oli tähän saakka yksin. Halloo, mitä tämä merkitsee?"

Kummatkin jäljet kääntyivät äkkiä ympäri King's Pylandia kohti. Holmes vihelsi, ja me lähdimme molemmat seuraamaan niitä. Hän tarkkasi jälkiä, mutta minä vilkaisin sattumalta sivulle ja näin hämmästyksekseni samojen jälkien tulevan jälleen takaisin meitä vastaan.

"Suuret kiitokset, Watson", sanoi Holmes, kun ilmoiin huomiostani. "Olet säästänyt meiltä pitkän kävelyn, joka olisi vetänyt meidät takaisin omille jäljillemme. Seuratkaamme nyt noita palaavia jälkiä."

Meidän ei tarvinnut kulkea pitkälle. Jäljet päättyivät asfaltilla katetulle käytävälle, joka vei Capletonin tallien portille. Meitä vastaan kiiruhti tallipoika.

"Täällä ei suvaita ketään sivullisia", hän ilmoitti.

"Haluaisin tehdä vain yhden kysymyksen", sanoi Holmes, etusormi ja peukalo liivin taskussa. "Olisiko liian varhaista saada tavata isäntäänne, herra Silas Brownia, jos tulen tänne huomen aamulla viiden aikana?"

"Eihän toki, sir, kyllä hänet siihen aikaan tapaa, hän kun on aina ensimmäisenä jalkeilla. Mutta tuolla hän tuleekin, sir, itse vastaamaan kysymykseenne. Ei, sir, saisin heti potkut, jos hän näkisi minun ottavan rahaa vierailta. Myöhemmin, jos teille sopii."

Holmes painoi jo esiinottamansa rahan takaisin taskuun, ja samassa astui portista ulos kiivaan näköinen vanhempi mies ratsupiiska kädessään.

"Mitä tämä merkitsee, Dawson!" hän ärjäisi. "Ei mitään suunsoittoa, vaan menkää työhönne! Entäs te – mitä pirua te tahdotte?"

"Puhua kymmenen minuuttia kanssanne, sir", Holmes vastasi makeimmalla äänellään.

"Minulla ei old aikaa puhutella jokaista tyhjäntoimittajaa. Emme välitä vastaanottaa vieraita. Painukaa tiehenne, tai usutan koiran kimppuunne."

Holmes kumartui lähemmäksi ja kuiskasi jotakin valmentajan korvaan. Tämä säpsähti ja punastui hiusrajaa myöten.

"Se on vale!" hän huudahti. "Pirullinen vale!"

"Hyvä on! Väittelemmekö siitä täällä kaikkien kuullen, vai siirrymmekö huoneeseenne?"

"Käykää sisään, olkaa hyvä, jos kerran haluatte."

Holmes hymyili. "Sinun ei tarvitse odottaa kauan, Watson", hän sanoi. "Nyt, herra Brown, olen kokonaan käytettävissänne."

Oli kulunut ainakin kaksikymmentä minuuttia, ja illan punertava ruso oli jo häipynyt nummelta, kun Holmes ja valmentaja tulivat takaisin. Silas Brown oli muuttunut niin täydellisesti, etten ole milloinkaan nähnyt kenessäkään tapahtuvan sellaista muutosta niin lyhyessä ajassa. Kasvot olivat tuhkanharmaat, otsalla helmeili hiki, ja kädet vapisivat niin rajusti, että ratsupiiska vipaji kuin oksa tuulessa. Äskeisestä mahtavuudesta ja pöyhkeydestä ei näkynyt jälkeäkään, ja hän seurasi toveriani pelokkaana ja arkana kuin koira isäntäänsä.

"Ohjeitanne noudatetaan", hän sanoi. "Joka suhteessä."

"Mitään erehdystä ei saa tapahtua", huomautti Holmes katsoen häneen. Toinen liikahti hermostuneesti kohdatessaan toverini kiinteän katseen.

"Ei, ei varmastikaan. Se on oleva siellä. Annanko muuttaa sen ensin, vai kuinka?"

Holmes mietti hetkisen ja naurahti sitten. "Ei – kirjoitan siitä lähemmin. Mutta ei mitään juonittelua enää, tai –"

"Te voitte luottaa minuun, aivan varmasti voitte!"

"Teidän pitää hoitaa sitä siihen saakka, aivan kuin se olisi omanne."

"Siitä voitte olla varma."

"Niin, luulenpa, että voin. Huomenna kuulette minusta." Hän kääntyi ympäri, näkemättä vapisevaa kättä, jota toinen tarjosi hänelle, ja niin me lähdimme paluumatkalle King's Pylandia kohti.

"Suurempaa rehentelijää, pelkuria ja viekastelijaa kuin herra Silas Brown olen harvoin nähnyt", huomautti Holmes hetkisen kuluttua.

"Hevonen on siis hänen hallussaan?"

"Hän koetti kiemurrella käsistäni, mutta minä selostin kaikki, mitä hän oli tehnyt tiistaiaamuna, niin tarkasti, että hän uskoi minun nähneen kaikki. Seuratessamme löytämiämme jälkiä huomasit luonnollisesti, että niiden kärkipuoli oli omituisen leveä ja tasainen ja että hänen kenkiensä täytyi sopia niihin täsmälleen. Ja toiselta puolelta on aivan varmaa, ettei kukaan käskyläinen olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen. Kerroin hänelle, kuinka hän, ollen tapansa mukaisesti ensimmäisenä liikkeellä, oli nähnyt oudon hevosen kuljeksivan nummella, mennyt sen luo ja huomannut hämmästyksekseen otsassa olevasta tähdestä, josta tämän jutun alku ja juuri on saanut nimensä, että sattuma on johdattanut hänen käsiinsä sen ainoan hevosen, joka kykenisi voittamaan hänen oman kasvattinsa. Sitten kuvasin, kuinka hän oli ensin päättänyt viedä hevosen takaisin King's Pylandiin ja kuinka kiusaaja oli heti senjälkeen näyttänyt hänelle, että hän saattoi aivan hyvin piilottaa hevosen, kunnes kilpailut oli pidetty, ja että hän oli sitten kääntynyt ympäri ja kätkenyt hevosen Capletoniin. Kerrottuani asian näin yksityiskohtaisesti hän tunnusti kaikki ja ajatteli vain oman nahkansa pelastamista."

"Mutta hänen tallinsahan on tarkastettu joka soppea myöten."

"Hänenlaisillaan vanhoilla hevoshuijareilla on omat temppunsa."

"Mutta eikö sinua peloita jättää hevosta hänen huostaansa varsinkin nyt, kun hänellä on vain etua sen vahingoittamisesta?"

"Hyvä ystävä, hän tulee suojelemaan sitä kuin silmäteräänsä. Hän tietää olevansa mennyttä miestä, ellei hän tuo hevosta kentälle täysin moitteettomassa kunnossa."

"Minulla on eversti Rossista sellainen käsitys, että häneltä tuskin voi odottaa armeliaisuutta siinäkään tapauksessa."

"Se ei ole everstin vallassa. Minulla on omat menettelytapani, eikä minun tarvitse puhua asiasta enempää kuin parhaaksi näen. Viralliseen poliisiin kuulumattomana minulla on se etu. En tiedä, oletko huomannut sitä, Watson, mutta everstin käytös minua kohtaan on ollut vähän niinkuin töykeätä, minkä tähden aion hiukan kujeilla hänen kustannuksellaan. Älä sano hänelle mitään hevosesta."

"En suinkaan, kun et tahdo."

"Ja tämä kaikki on tietysti vähemmän tärkeätä kysymyksen rinnalla, kuka surmasi John Strakerin."

"Aiotko nyt ruveta tutkimaan sitä?"

"Päinvastoin, me palaamme yöjunalla Lontooseen."

Hämmästykselläni ei ollut rajaa. Minusta oli aivan käsittämätöntä, että hän heittäisi kesken tutkimuksen, joka oli alkanut niin loistavasti, oltuamme tapahtumapaikalla vain pari tuntia. Ja kaikista yrityksistäni huolimatta hän ei virkkanut enää sanaakaan, ennen kun saavuimme Strakerille. Eversti ja tarkastaja odottivat meitä olohuoneessa.

"Toverini ja minä palaamme kaupunkiin yöpikajunalla", ilmoitti Holmes. "Olemme tehneet varsin rattoisan kävelyretken kauniin Dartmoorin ihanassa ilmassa."

Tarkastaja katsoi häneen kummastuneesti, ja everstin suupieleen ilmestyi ivallinen hymy.

"Straker poloisen murhaajan vangitsemisesta ei siis ole toivoa", hän sanoi.

Holmes kohautti olkapäitään. "Se on tehtävä, jonka tiellä on hyvin vakavia esteitä", hän vastasi. "Mutta siitä minulla on hyvät toiveet, että hevosenne osallistuu tiistain kilpailuun, minkä tähden kehoitan teitä huolehtimaan, että jokkeinne on kunnossa ja valmis. Saanko kysyä, onko teillä John Strakerin valokuvaa?"

Tarkastaja otti taskustaan kirjekuoren ja ojensi hänelle valokuvan.

"Parahin Gregory, te ylitätte kaikki odotukseni. Ja odotatte täällä hetkisen, niin teen pari kysymystä palvelustytölle."

"Minun täytyy sanoa, että olen pettynyt tämän Lontoosta kutsumamme avustajan suhteen", eversti Ross murahti ivallisesti ystäväni mentyä. "Minun käsittääkseni emme ole päässeet sen pidemmälle, kuin missä olimme hänen saapuessaan."

"Hän on ainakin sanonut, että hevosenne osallistuu kilpailuun", huomautin minä.

"Aivan niin, hän on sanonut sen", vastasi eversti kohauttaen olkapäitään. "Mutta minusta olisi mieluisampaa tietää, että hevoseni on löytynyt ja tuotu takaisin."

Olin sanomaisillani jotakin ystäväni puolustukseksi, kun hän samassa astui huoneeseen.

"Nyt, hyvät herrat, olen valmis palaamaan Tavistockiin", hän virkkoi. Noustessamme ajopeleihin tallipoika tuli pitämään ovea. Nähdessään hänet Holmes näytti äkkiä muistavan jotakin, koska hän kumartui eteenpäin ja kosketti poikaa käsivarteen.

"Tuolla aitauksessa on muutamia lampaita", sanoi hän. "Kuka hoitaa niitä?"

"Minä, sir.7"

"Oletko viime aikoina huomannut niissä mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"

"Ei mitään erityisempää, sir, mutta kolme niistä on alkanut ontua."

Huomasin, että Holmes oli erittäin hyvillään, sillä hän naurahti ja hieroi käsiään.

"Laukaisin umpimähkään, mutta osuinpas, Watson", hän kuiskasi nipistäen minua käsivarresta. "Gregory, sallikaa minun asettaa tämä lampaissa ilmennyt omituinen kulkutauti huomioitavaksenne. Ja nyt matkaan, ajomies!"

Everstin ylenkatseellisesta ilmeestä luki selvästi, mitä mieltä hän oli ystäväni saavutuksista, mutta tarkastajasta näki, että hänen mielenkiintonsa oli täysin vireillä.

"Tuolla seikalla on siis teidän mielestänne oma merkityksensä?" hän kysyi.

"Mitä suurin merkitys."

"Onko olemassa muutakin, johon tahtoisitte minun kiinnittävän huomiota?"

"Koiran kummalliseen käyttäytymiseen sanottuna yönä."

"Mutta koirahan ei tehnyt mitään."

"Juuri se oli kummallista", huomautti Holmes.

Neljää päivää myöhemmin Holmes ja minä istuimme jälleen junassa, nyt matkalla Winchesteriin katsomaan kilpailua Wessexin maljasta. Eversti Ross, jolle olimme ilmoittaneet tulostamme, odotti meitä asemalla, josta ajoimme hänen vaunuissaan kaupungin ulkopuolella olevalle kilparadalle. Eversti oli hyvin tyytymättömän näköinen ja suhtautui meihin äärimmäisen kylmästi.

"En ole vielä nähnyt merkkiäkään hevosestani", hän murahti.

"Varmaankin tunnette sen nähdessänne sen?" kysyi Holmes.

Eversti suuttui. "Olen ollut kilparadoilla kaksikymmentä vuotta", hän tiuskaisi, "eikä minulle ole konsanaan vielä tehty moista kysymystä. Lapsikin tuntee Hopeatähden otsasta ja laikullisista etujaloista."

"Onko lyöty vetoja?"

"Sehän tässä onkin kummallista. Eilen olisin saanut viisitoista yhtä vastaan, mutta nyt on menty niin alas, että tuskin saan kolmea yhtä vastaan."

"Hm! Asiasta tiedetään jotakin, se on selvää."

Ajaessamme palkintotuomarien lavan vieritse satuloimisaitaukseen katsahdin tauluun, johon osanottajat oli merkitty. Siihen oli kirjoitettu:

Wessexin malja. 50 sovereignia joka ilmoitukselta, siihen lisää 1000 sovereignia, neli- ja viisivuotiaille. Toinen palkinto 300 puntaa, kolmas 200 puntaa. Uusi matka (2500 metriä).

1. Herra Neath Newton "_The Negro_" (punainen lakki, vaaleanruskea

pusero).

2. Eversti Wardlawin "_Pugilist_" (vaaleanpunainen lakki, sinisen- ja

mustankirjava pusero)

3. Lordi Backwaterin "_Desborough_" (keltainen lakki ja hihat).

4. Eversti Rossin "_Hopeatähti_" (musta lakki, punainen pusero).

5. Balmoralin herttuan "_Iris_" (keltaisen- ja mustankirjava).

6. Lordi Singlefordin "_Rasper_" (punainen lakki, musta pusero).

"Keskitimme kaiken toivomme antamaanne lupaukseen ja peruutimme toisen hevosemme", eversti sanoi. "Mutta mitä tämä merkitsee? Hopeatähtikö suosikki?"

"Viisi neljää vastaan Hopeatähdelle!" huudettiin ympärillämme. "Viisi neljää vastaan Hopeatähdelle! Viisitoista viittä vastaan Desborough'ille!"

"Ne tulevat nyt!" huudahdin minä. "Kaikki kuusi!"

"Kaikki kuusiko? Hevoseni on siis mukana", eversti ihmetteli kiihtyneesti. "Mutta minä en näe sitä."

"Ohitsemme on mennyt vain viisi. Tuon täytyy olla se."

Punnitsemisaitauksesta ilmestyi vielä puhuessani jäntevän näköinen raudikko, joka hölkkäsi verkalleen ohitsenme. Ratsastajalla oli eversti Rossin tunnetut värit, musta ja punainen.

"Tuo ei ole minun hevoseni!" huudahti eversti. "Eihän siinä ole haiventakaan valkoista. Mitä olette tehnyt, herra Holmes?"

"Odotetaan nyt ja katsotaan, miten se selviytyy leikistä", ystäväni vastasi järkähtämättömän rauhallisesti, hän katseli pari minuuttia kiikarillani. "Mainiota! Loistava lähtö", hän huudahti äkkiä. "Siinä ne tulevat – juuri käänteessä!"

Vaunuistamme meillä oli oivallinen näköala etusuoralle. Hevoset kiisivät eteenpäin niin kiinni toisissaan, että ne olisi voinut peittää samalla matolla, mutta radan keskipaikkeilla Capletonin keltainen väri työntyi johtamaan. Meidän kohdallamme Desborough kuitenkin hypähti sivulle, ja ottaen sisukkaan loppukirin Hopeatähti sivuutti maalin noin kuusi hevosenmittaa kilpailijansa edellä, Balmoralin herttuan Iriksen saapuessa perille huonona kolmosena.

"Palkinto tuli joka tapauksessa minulle", hengähti eversti pyyhkäisten silmiään. "Mutta miten, en kykene käsittämään. Eiköhän olisi jo aika, herra Holmes, paljastaa tämä salaisuus?"

"On kyllä, eversti. Nyt saatte tietää kaikki. Mutta menkäämme ensin katsomaan hevostanne. Siinä se on", Holmes jatkoi, tultuamme punnitsemisaitaukseen, johon ei päästetä muita kuin hevosten omistajat ja näiden seuralaiset. "Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pestä sen pää ja jalat väkiviinalla, niin toteatte, että tämä on Hopeatähti entisessä moitteettomassa kunnossaan."

"Olen aivan kuin puulla päähän lyöty!"

"Löysin sen erään hevoshuijarin luota ja annoin sen osallistua kilpailuun omalla vastuullani juuri sellaisena, jollaiseksi se oli muutettu."

"Te olette tehnyt ihmeitä, sir. Hevonen näyttää voivan oikein hyvin. Se ei ole milloinkaan ollut paremmassa kunnossa. Minun täytyy pyytää tuhat kertaa anteeksi, että epäilin taitoanne. Olette tehnyt minulle suuren palveluksen hankkimalla takaisin hevoseni. Ja tekisitte vielä suuremman, jos löytäisitte ja saisitte käsiinne John Strakerin murhaajan."

"Olen jo löytänyt hänet", Holmes vastasi hiljaa.

Eversti ja minä tuijotimme häneen suu auki. "Löytänyt hänet? Missä hän sitten on?"

"Täällä."

"Täällä! Missä?"

"Juuri nyt minun seurassani."

Eversti karahti aivan punaiseksi. "Myönnän auliisti, että olen suuressa kiitollisuudenvelassa teille, herra Holmes", hän virkkoi, "mutta se, mitä juuri sanoitte, on minun suhteeni joko huonoa pilaa tai loukkaus."

Holmes naurahti. "Vakuutan teille, eversti, etten ole vähimmälläkään tavalla tahtonut asettaa teitä rikoksen yhteyteen. Mutta murhaaja seisoo aivan takananne!"

Hän siirtyi pari askelta sivulle ja pani kätensä hevosen kiiltävälle kaulalle.

"Hevonen!" huudahdimme molemmat, eversti ja minä.

"Niin. Mutta lieventävänä asianhaarana voin mainita, että se teki tekonsa puolustaessaan itseään ja että John Straker oli mies, joka ei ollut vähimmälläkään tavalla luottamuksenne arvoinen. Mutta kello soi jälleen, ja kun tästä kilpailusta voi tipahtaa jotakin minullekin, niin siirtäisin yksityiskohtaisen selityksen antamisen mielelläni jonkin verran tuonnemmaksi."

Illalla, kun juna kiidätti meitä takaisin Lontoota kohti, saimme olla osastossamme kolmen kesken koko matkan, ja minä luulen, että matka tuntui everstistä yhtä lyhyeltä kuin minustakin, kuunnellessamme Holmesin selostusta Dartmoorin nummella tuona tiistain vastaisena kohtalokkaana yönä sattuneista tapauksista ja millä tavalla hän oli päässyt perille niistä.

"Minä myönnän", hän sanoi, "että kaikki teoriat, jotka olin laatinut sanomalehtiselostusten perusteella, olivat täydellisesti harhaanviepiä. Niihin sisältyi tosin varsin tärkeitä viitteitä, mutta nämä olivat hautautuneet kaikenlaisten muiden seikkojen paljouteen. Saapuessani Devonshireen olin varma Fitzroy Simpsonin syyllisyydestä, vaikka olin luonnollisesti koko ajan selvillä siitä, etteivät häntä vastaan esitetyt todistukset olleet läheskään sitovia.

"Vaunussa istuessani mietiskelin asiaa joka taholta ja juuri kun saavuimme perille valmentajan kotiin, minulle selvisi äkkiä, mitä tuo tallipojalle viety curryllä maustettu lihakeitto todellisuudessa merkitsi. Olin niin hajamielinen, kuten muistatte, että jäin istumaan vaunuihin sen jälkeen, kun te muut olitte nousseet pois. Ihmettelin näet, kuinka en ollut heti huomannut niin seivää jälkeä."

"Minun täytyy tunnustaa", eversti huomautti, "etten ole vieläkään hullua hurskaampi."

"Se antoi minulle ensimmäisen renkaan johtopäätösteni ketjuun. Jauhettu opiumi ei ole suinkaan mautonta. Jos sitä sekoitetaan mihin hyvänsä tavalliseen ruokaan, jota ei ole erityisesti maustettu, niin syöjä huomaa sen heti eikä koske ruokaan sen enempää. Ja curry on juuri sellainen aine, joka poistaa opiumin maun. Eihän voida edes olettaa, että valmentajan talossa, jossa ei kukaan tuntenut Fitzroy Simpsonia, olisi tämän toimesta ja juuri sinä iltana käytetty curryä, ja yhtä järjetöntä on ajatella niin satumaista yhteensattumista, että Fitzroy Simpsonilla sattui olemaan taskussaan jauhettua opiumia juuri silloin, kun valmentajan talossa syötiin ruokaa, joka oli maustettu opiumin maun poistavalla ryydillä. Sehän on mahdotonta. Siten Simpsonista tulee aivan sivullinen henkilö, ja huomiomme kohdistuu Strakeriin ja tämän vaimoon, sillä se, että heidän kodissaan syötiin sinä iltana curryllä maustettua lampaanlihakeittoa, saattoi tapahtua vain heidän tahdostaan. Opiumiannos sekoitettiin tallipojan annokseen vasta sitten, kun hänen osuutensa oli pantu valmiiksi lautaselle, sillä toisethan söivät samaa ruokaa huomaamatta minkäänlaista pahoinvointia. Kumpi heistä oli koskenut pojan annokseen, palvelustytön näkemättä sitä?

"Ennen kuin olin saanut lopullisen vastauksen tähän kysymykseen, olin oivaltanut, mitä koiran äänettömyys merkitsi, sillä paikkansa pitävä huomio johtaa aina toisiin. Simpsonia kuulusteltaessa oli käynyt ilmi, että tallissa oli koira, joka ei haukkunut, ei ainakaan niin äänekkäästi, että heinäparvella nukkuvat pojat olisivat heränneet, vaikka tallista vietiin pois hevonen. Yöllinen vieras oli siis ilmeisesti joku, jonka koira tunsi hyvin.

"Olin jo varma, tai melkein varma, että lähtiessään yöllä ulos John Straker meni talliin ja talutti Hopeatähden ulos. Missä tarkoituksessa? Epärehellisessä tietenkin, sillä miksi hän olisi muuten syöttänyt unilääkettä omalle tallipojalleen? Mutta missä tarkoituksessa, en voinut käsittää. On sattunut paljon tapauksia, että valmentajat ovat ansainneet suuria summia lyömällä kätyrien välityksellä vetoja omia hevosiaan vastaan ja saattamalla ne häviämään kilpailussa. He ovat joko palkanneet jokkein liittolaisekseen tai käyttäneet muita varmempia ja viekkaampia keinoja. Mikä oli asiain kulku tässä tapauksessa? Toivoin, että hänen taskujensa sisällys auttaisi minua.

"Ja niin kävikin. Ette ole tietenkään unohtaneet kuolleen kädestä löydettyä veistä, joka oli sikäli niin ainutlaatuinen, ettei kukaan järkevä mies tulisi ajatelleeksi käyttää sitä aseena. Kuten tohtori Watson selitti, kirurgit käyttävät sellaista veistä suorittaessaan mitä arkaluontoisimpia leikkauksia. Ja sinä yönä sillä piti tehtämän juuri sellainen leikkaus. Kokeneena hevosmiehenä, joka tunnette perinpohjin kaikki kilparatoihin liittyvät asiat, te varmaankin tiedätte, eversti Ross, että hevosen polvijänteisiin voidaan tehdä nahan alle haava, jota on mahdoton huomata. Hevonen rupeaa hiukan, tuskin huomattavasti, ontumaan, minkä katsotaan johtuvan joko reumatismista ja että hevonen on venähdyttänyt jalkansa harjoiteltaessa – ilkityötä ei tule kukaan ajatelleeksi."

"Se lurjus! Se roisto!" huudahti eversti.

"Siinä on selitys, minkä tähden Straker vei hevosen ulos nummelle. Niin vilkas eläin olisi varmasti saanut sikeimminkin nukkuvan heräämään tuntiessaan veitsen piston. Toimitus oli siis välttämättä suoritettava ulkona."

"Olen ollut sokea!" sadatteli eversti. "Sen tähden hän tietysti otti kynttilän mukaansa ja sytytti tulitikun."

"Epäilemättä. Tarkastaessani sitten hänen taskuistaan löytyneitä tavaroita sain selville, en vain sitä, miten rikos oli tehty, vaan sen syynkin. Maailmanmiehenä tiedätte, eversti, ettei kukaan tavallisesti kanniskele toisten miesten laskuja taskussaan. Omien asioiden hoitaminen antaa useimmille meistä tarpeeksi tekemistä. Sen tähden päättelin heti, että Straker eli kaksoiselämää. Laskun sisällys ilmaisi, että kaiken takana oli nainen, ylellisyyteen ja loisteliaisuuteen tottunut nainen. Te olette antelias palvelijoitanne kohtaan, mutta tuskinpa voitaneen ajatella, että heillä on varaa ostaa vaimolleen tai tyttärilleen kaksikymmentä puntaa maksavia pukuja. Laskuun merkityn leningin johdosta kuulustelin sitten rouva Strakeria, hänen aavistamatta, missä tarkoituksessa, ja päästyäni varmuuteen, ettei hän tietänyt siitä mitään, merkitsin liikkeen osoitteen muistiin. Menemällä sinne ja näyttämällä Strakerin valokuvaa sain helposti selville, kuka tuo salaperäinen herra Darbyshire, laskun saaja, todellisuudessa oli.

"Siitä lähtien kaikki oli selvää. Straker oli taluttanut hevosen kuoppaan, josta kynttilän valo ei näkynyt ympäristöön. Simpson oli paetessaan pudottanut kaulaliinansa, ja sen oli Straker löytänyt ja ottanut jostakin syystä mukaansa, ehkä ajatellen tarvitsevansa sitä hevosen jalkaa pidellessään. Kuoppaan päästyään hän oli mennyt hevosen taakse ja raapaissut tulta. Mutta säikähtäen äkillistä valon välähdystä ja tuntien eläimen omituisella vaistolla, että jotakin pahaa oli tekeillä, se potkaisi ja osui kaviollaan Strakeria suoraan otsaan. Tämä oli jo, sateesta huolimatta, riisunut sadetakkinsa voidakseen liikkua vapaasti vaikeaa tehtävää suorittaessaan, ja siten pääsi veitsi hänen kaatuessaan tunkeutumaan hänen reiteensä. Onko selostukseni selvä?"

"Täydellisesti!" huudahti eversti. "Ihmeellistä! On kuin olisitte nähnyt kaikki omin silmin."

"Viimeisen osumani ammuin, sen myönnän, aivan umpimähkään. Tulin näet ajatelleeksi, että ryhtyessään vaikeaan tehtäväänsä Strakerin oli täytynyt, neuvokkaana ja ovelana miehenä, ensin hiukan harjoitella. Millä tavalla sitten? Katseeni osui lampaisiin ja silloin tein kysymyksen, joka melkeinpä hämmästyksekseni osoitti minun osuneen oikeaan."

"Kaikki on nyt täysin selvää, herra Holmes."

"Palattuani Lontooseen menin heti mainitsemaani pukimoliikkeeseen. Straker oli heidän parhaimpia asiakkaitaan, nimeltä Darbyshire, jonka kaunis vaimo oli suuresti ihastunut kallisarvoisiin pukuihin. En epäilekään, etteikö juuri tuo nainen ollut upottanut häntä korvia myöten velkoihin, lopputuloksena tämä katala suunnitelma."

"Mutta yksi asia on vielä selittämättä", huomautti eversti. "Missä hevoseni on ollut nämä päivät?"

"Se laukkasi tiehensä nummelle, ja eräs naapurinne otti sen hoiviinsa. Siinä suhteessa meillä ei liene minun käsittääkseni muuta neuvoa kuin antaa anteeksi. Nyt olemme Clamphamissa, ellen erehdy, niin että kymmenen minuutin kuluttua saavumme Victorian asemalle. Jos haluatte polttaa sikarin luonamme, eversti, selitän mielihyvällä vielä muitakin kohtia, jotka mahdollisesti kiinnostavat teitä."

II.

KELTAISET KASVOT.

Julkistaessani näitä suppeita kuvauksia tapauksista, joiden yhteydessä olen joutunut, useimmiten katselijana ja kuuntelijana ja silloin tällöin jonkin omituisen murhenäytelmän selvittämiseen osallistuen, tarkkailemaan ystäväni menettelytapoja ja harvinaista lahjakkuutta, olin luonnollisesti tahtonut mieluummin valita ne, joissa hänen työnsä on ollut menestyksellistä. Tämä ei johdu siitä, että ajattelisin hänen kuuluisuuttaan, sillä todellisuudessa hänen tarmonsa ja monipuolisuutensa tulivat selvimmin näkyviin juuri silloin, kun tapauksen selvittäminen näytti toivottomalta, vaan enemmän siitä, ettei hänen epäonnistuessaan muillakaan ollut juuri milloinkaan sen parempaa onnea ja että tapaus jäi tavallisesti ainiaaksi selvittämättä. Toisinaan saattoi käydä myös siten, että totuus tuli ilmi silloinkin, kun hänelle sattui erehdyksiä. Muistiinpanoissani on puolikymmentä sellaista tapausta, joista "Toisen tahran arvoitus" ja tämä, jonka aion nyt selostaa, ovat mielenkiintoisimmat.

Ruumiinliikunnon harrastaminen vain sen tähden, että se on terveellistä, oli Sherlock Holmesin elämässä hyvin harvinaista. Moni mies ei kykene esittämään sellaisia voimannäytteitä kuin hän, ja omassa painoluokassaan hän oli epäilemättä parhaita nyrkkeilijöitä, mitä olen nähnyt, mutta aiheeton ruumiillinen ponnistelu oli hänen mielestään turhaa rehkimistä ja voiman haaskausta, eikä hän siinä suhteessa rasittanutkaan itseään muulloin kuin ammatillisia tehtäviä suorittaessaan. Silloin hän oli ehdottomasti väsymätön. On kummallista, että hän niin ollen pysyi kunnossa, mutta hänen ruokajärjestyksensä oli yleensä äärimmäisen yksinkertainen ja elämäntapansa vaatimattomat melkeinpä kieltäymykseen saakka. Lukuunottamatta sitä, että hän saattoi silloin tällöin hairahtua käyttämään kokaiinia, hänellä ei ollut mitään paheita, ja mainittu myrkkykin oli, milloin se otettiin esille, hänen puoleltaan vain vastalause elämän yksitoikkoisuutta vastaan, kun tapauksia oli vähän ja sanomalehdet kuivia.

Eräänä päivänä varhain keväällä hän oli suostunut lähtemään kanssani kävelyretkelle Parkiin, jossa jalavat juuri tekivät ensimmäisiä silmujaan ja kastanjain viisikärkiset lehdet alkoivat pilkistää esiin suipoista, keihäänkärjen näköisistä urvuista. Kävelimme pari tuntia, enimmäkseen ääneti, mikä on aivan paikallaan miesten kesken, jotka tuntevat toisensa perin pohjin. Kello oli melkein viisi, kun palasimme Baker-streetille.

"Anteeksi, sir", sanoi eteispoikamme avatessaan oven; "täällä kävi eräs herra kysymässä teitä, sir."

Holmes katsoi minuun nuhtelevasti. "Se hyöty tästä iltapäiväkävelystä sitten oli!" hän murahti. "Tuo herra ei siis ole enää täällä?"

"Ei, sir."

"Etkö pyytänyt häntä käymään sisään?"

"Kyllä, sir; hän tuli sisään."

"Kuinka kauan hän odotti?"

"Puolituntia, sir. Hän oli hyvin rauhaton, sir, niin rauhaton, että hän käveli koko ajan edestakaisin huoneessanne. Seisoin oven takana, sir, niin että kuulin kaikki. Lopulta hän tuli käytävään ja ärjäisi: 'Eikö se mies tulekaan kotiin?' Juuri niin hän sanoi, sir. 'Kyllä hän tulee, kunhan odotatte vielä vähän', sanoin minä. 'Sitten odotan ulkona, sillä täällä en jaksa olla', vastasi hän. 'Tulen pian takaisin', ja samassa hän jo oli ovella ja poissa, minun voimatta sille mitään."

"Hyvä on, olet tehnyt parhaasi", sanoi Holmes mennessämme huoneeseemme. "Tämä oli harmillista, Watson. Olen jo kauan ikävöinyt, että saisin edes jotakin tekemistä, ja miehen kärsimättömyydestä päättäen hänellä näyttää olleen minulle varsin tärkeätä asiaa. Halloo! Tuo pöydälle jäänyt piippu ei ole sinun! Se on täytynyt unohtua siihen häneltä. Kaunis ja hyvä briarikoppa ja pitkä varsi aineesta, jota tupakkakauppiaat suvaitsevat sanoa merenvahaksi. Oikeasta merenvahasta tehdyt piipunvarret lienevät todellisuudessa varsin harvinaisia Lontoossa. Yleensä uskotaan, ettei väärennyksestä voi olla kysymystäkään, jos merenvahassa näkyy kärpänen tai muu hyttynen, mutta valekärpästen ja -hyttysten upottamisesta merenvahaan on kehittynyt erityinen teollisuus, jota harjoitetaan laajasti. No, oli miten oli, hänen on täytynyt olla koko lailla järkytetty, koskapa hän unohti piippunsa, jota hän ilmeisesti pitää varsin kallisarvoisena."

"Mistä tiedät, että hän pitää sitä kallisarvoisena?"

"Arvioni mukaan piippu on alkuaan maksanut noin kuusi shillinkiä. Sen jälkeen sitä on, kuten näet, korjattu kahdesti: kerran koppaa ja kerran vartta. Nämä korjaukset, jotka on tehty, kuten näet, hopeavanteilla, ovat maksaneet enemmän, kuin mikä piipun oma hinta oli. Miehen täytyy siis pitää piippuaan kallisarvoisena, koska hän mieluummin vie sen korjattavaksi, kuin ostaa uuden samalla rahalla."

"Mitä muuta huomaat?" kysyin, sillä Holmes käänteli piippua kädessään katsellen sitä omituisella tavallaan sekä tutkivasti että hajamielisesti.

Hän nosti piipun korkeammalle ja koputteli sitä pitkällä ja kapealla etusormellaan kuin professori luentonsa kohteeksi ottamaansa luuta.

"Piiput ovat toisinaan erittäin mielenkiintoisia", häh virkkoi. "Mitkään muut esineet eivät ole omistajansa suhteen niin paljonsanovia, paitsi ehkä taskukellot ja kengännauhat. Tässä näkyvät merkit eivät ole kuitenkaan selviä eivätkä mielenkiintoisiakaan. Tämän omistaja on ilmeisesti vasenkätinen, tavoissaan hiukan huolimaton vahvarakenteinen mies, jolla on oivalliset hampaat."

Ystäväni lateli nämä päätelmät hyvin ylimalkaisesti ja ohimennen, mutta minä huomasin hänen koko ajan pitävän silmällä, seurasinko hänen ajatustensa kulkua.

"Olet siis sitä mieltä, että miehellä, joka polttaa seitsemän shillingin piippua, on hyvä toimeentulo?" kysyin minä.

"Tämä on Grosvenor-sekoitusta, joka on verraten kallista", Holmes vastasi kopauttaen piipusta hyppysellisen tupakkaa kämmenelleen. "Koska erittäin hyvää tupakkaa saa puolellakin hinnalla, niin hänen ei tarvitse elää kovinkaan säästeliäästi."

"Mistä teet muut päätelmäsi?"

"Hänellä on tapana sytyttää piippunsa lampusta ja kaasuliekistä. Kuten näet, kopan koko toinen puoli on hiiltynyt karrelle. Tulitikku ei tee tuommoista jälkeä, sillä eihän tulitikkua pidetä milloinkaan kopan sivulla. Mutta sinä et voi sytyttää piippua lampusta, kopan vahingoittumatta. Ja tässä tapauksessa on vain kopan oikea sivu hiiltynyt. Siitä päättelen, että mies on vasenkätinen. Sytytäpäs piippusi lampusta, niin näet olevan aivan luonnollista, että pidät kopan vasenta laitaa lähimpänä liekkiä. Voit ehkä sattumalta sytyttää piippusi oikealta puolelta, mutta se on poikkeus. Tämä on aina sytytetty sillä tavalla. Sitten huomaan hänen purreen varren melkein puhki, ja niin ollen hänen täytyy olla vahva ja tarmokas mies, jolla on hyvät hampaat. Mutta ellen erehdy, hän tulee nyt, niin että meillä on pian mielenkiintoisempaa tutkittavaa kuin hänen piippunsa."

Hetkisen kuluttua ovi avautui, ja pitkä nuori mies astui huoneeseen. Hänellä oli hieno, mutta yksinkertainen tummanharmaa puku ja kädessä matala leveälierinen hattu. Arvioin hänen olevan noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta todellisuudessa hän oli hiukan vanhempi.

"Pyydän anteeksi", hän sanoi epäröiden, "minun olisi ehkä pitänyt koputtaa. Tietysti olisi pitänyt. Olen niin pyörällä päästäni, etten enää tiedä, mitä teen." Hän siveli otsaansa aivan kuin pyörtymäisillään ja lysähti sitten melkein pudottautuen istumaan lähinnä olevalle tuolille.

"Näen, ettette ole nukkunut pariin yöhön", Holmes sanoi ystävälliseen ja kohteliaaseen tapaansa. "Se käy hermoille enemmän kuin työ ja enemmän kuin huvittelukin. Saanko kysyä, mitä voin tehdä hyväksenne?"

"Tulin pyytämään teiltä neuvoa, sir. En tiedä, mitä minun on tehtävä – koko elämäni näyttää särkyneen pirstaleiksi."

"Tahdotteko apuani salapoliisina?"

"Muutakin. Tahdon kuulla, mitä mieltä olette asiasta viisaana miehenä – ja ihmistuntijana. Tahdon tietää, mitä minun on tehtävä. Jumala suokoon, että osaisitte sanoa sen minulle."

Hän puhui lyhyesti ja katkonaisesti, ja minusta näytti, että asiaan kajoaminen oli hänestä hyvin tuskallista ja että hän sai ponnistaa koko tahdonlujuutensa voittaakseen haluttomuutensa sanoa mitään.

"Asiani on hyvin arkaluontoinen", hän jatkoi. "Perheasioiden uskominen vieraille on aina vastenmielistä. Tuntuu aivan kauhealta ruveta keskustelemaan oman vaimonsa käytöksestä miesten kanssa, joita ei ole milloinkaan varhemmin nähnyt. On julmaa, että täytyy menetellä niin, mutta minä olen kärsinyt aikani, ja nyt minun täytyy saada apua."

"Herra Grant Munro –" aloitti Holmes.

Vieraamme hypähti seisoalle. "Mitä!" hän huudahti. "Te tiedätte nimeni?"

"Jos haluatte esiintyä tuntemattomana", Holmes sanoi hymyillen, "niin neuvoisin, ettette kirjoita nimeänne hattunne vuoriin tai että ainakin käännätte hatun kuvun henkilöön päin, jonka kanssa puhutte. Tarkoitukseni oli sanoa, että minulle ja ystävälleni on tässä huoneessa uskottu monta kummallista salaisuutta ja että meillä on ollut onni nähdä monen kärsivän lähimmäisen poistuvan täältä autettuna. Uskon, että voimme auttaa teitäkin. Saanko siis pyytää teitä, koska voi käydä, että meidän pitää toimia ripeästi, viipymättä selostamaan asianne kaikkine yksityiskohtineen."

Vieraamme siveli jälleen otsaansa, aivan kuin pyynnön täyttäminen olisi ollut hänestä äärimmäisen vaikeata. Joka eleestä ja ilmeestä saatoin nähdä, että hän oli pidättyväinen, itsenäinen ja jonkin verran ylpeähkökin mies, joka mieluummin salasi haavansa kuin näytteli niitä. Tehden sitten äkkiä kiivaan eleen nyrkkiin puristuneella kädellään, kuin heittäen kaiken epäröinnin menemään, hän aloitti.

"Asiani on tämmöinen, herra Holmes", hän sanoi. "Olen nainut mies ja olen jo ollut kolme vuotta. Vaimoni ja minä olemme koko sen ajan rakastaneet toisiamme niin lämpimästi ja eläneet niin onnellisina kuin kaksi ihmistä konsanaan voi. Emme ole milloinkaan olleet eri mieltä, emme ajatuksissa, emme sanoissa emmekä teoissa. Ja viime maanantain jälkeen on välillämme äkkiä noussut muuri. Olen huomannut, että hänen elämässään ja ajatuksissaan on jotakin, mistä tiedän aivan yhtä vähän, kuin jos hän olisi minulle vennon vieras. Olemme vierautuneet toisistamme, ja minä tahdon tietää, miksi.

"Ennen kuin jatkan, tahdon erityisesti kiinnittää huomiotanne, herra Holmes, tähän seikkaan: Effie rakastaa minua. Siinä suhteessa ei ole erehdyksille sijaa. Hän rakastaa minua sydämestään ja sielustaan ja aivan yhtä lämpimästi kuin ennenkin. Tiedän, tunnen sen. Eikä tarkoitukseni olekaan väitellä siitä. Mies tuntee selvästi, milloin nainen rakastaa häntä. Mutta väliimme on nyt tunkeutunut jokin salaisuus, eikä suhteemme voi palautua entiselleen, ennen kuin se on selvitetty."

"Pyydän teitä selostamaan yksityiskohdat, herra Munro", Holmes keskeytti hiukan kärsimättömänä.

"Kerron teille ensin kaikki, mitä tiedän Effien menneisyydestä. Hän oli leski, kun tutustuin häneen, mutta aivan nuori – vain kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Hänen nimensä oli silloin rouva Hebron. Nuorena tyttönä hän siirtyi Amerikkaan Atlantin kaupunkiin ja meni siellä naimisiin erään Hebronin kanssa, joka oli etevä ja pidetty asianajaja. Heillä oli yksi lapsi, mutta jonkin ajan kuluttua sekä mies että lapsi kuolivat keltakuumeeseen. Olen nähnyt miehen kuolintodistuksen. Kaikki tämä vaikutti, että hän muutti takaisin Englantiin ja asettui erään naimattoman tätinsä kanssa Pinneriin Middlesexiin. Samalla mainittakoon, että hän oli perinyt mieheltään noin neljäntuhannen viidensadan punnan suuruisen pääoman, joka oli sijoitettu niin edullisesti, että hänellä oli korkoja keskimäärin seitsemän sadalta. Hän oli ollut Pinnerissä vain kuusi kuukautta, kun tutustuin häneen. Me rakastuimme toisiimme ja parin kolmen viikon kuluttua menimme naimisiin.

"Minä ostan ja myyn humaloita, ja kun minulla on siitä tuloja noin kahdeksansataa puntaa vuodessa, niin toimeentulommehan oli turvattu, ja me vuokrasimme pienen näppärän huvilan Norburysta. Asumme siis aivan kaupungin läheisyydessä, mutta siitä huolimatta täydellisesti maalla. Kotimme vieressä on kaksi suurempaa huvilaa ja hotelli ja niityn toisella puolella, joka on ikkunoittemme edessä, pieni maatalo, mutta muita ihmisasuntoja ei näe ennen kuin puolivälissä rautatieasemaa. Liikkeeni takia minun täytyy silloin tällöin oleskella kaupungissa, mutta kesillä, jolloin aina on vähimmän työtä, vaimoni ja minä elimme pienessä kodissamme niin onnellisina kuin ajatella saattaa. Välillämme ei ole ollut pienintäkään varjoa, ennen kuin tämä kirottu juttu alkoi.

"Minun on mainittava eräs seikka, ennen kuin menen pidemmälle. Mennessämme naimisiin vaimoni siirsi koko omaisuutensa minulle – todellisuudessa vastoin tahtoani, sillä käsitinhän täydellisesti, kuinka onnettomaksi tämä toimenpide osoittautuisi, jos liikkeeni esimerkiksi romahtaisi. Mutta hän tahtoi niin, ja niin tapahtuikin. Noin kuusi viikkoa sitten hän tuli luokseni.

"'Jack', hän sanoi, 'kun annoin rahani sinulle, sanoit, että saisin pyytää sinulta, jos jolloinkin tarvitsen rahaa.'

"'Luonnollisesti', sanoin minä, 'nehän ovat kaikki sinun.'

"'No niin, tarvitsen sata puntaa', hän ilmoitti.

"Olin hiukan hämmästynyt, sillä olin ajatellut, että hän tahtoi ostaa uuden leningin tai muuta sellaista.

"'Mitä ihmettä sinä sadalla punnalla teet?' kysyin.

"'Sinähän sanoit olevasi vain minun pankkini', hän vastasi veitikkamaiseen tapaansa, 'eikä pankissa koskaan tehdä moisia kysymyksiä.'

"'Jos nyt on ihan totta, että sinun täytyy saada tuo summa, niin tietysti annan sen', sanoin siihen.

"'Se on ihan totta.'

"'Mihin tarkoitukseen, et tahdo sanoa?'

"'Jolloinkin ehkä, mutta en vielä, Jack.'

"Hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin salannut minulta mitään, mutta nyt sain tyytyä siihen. Annoin hänelle shekin enkä ajatellut asiaa sen enempää. Tällä seikalla ei ole ehkä mitään tekemistä myöhempien tapausten kanssa, mutta katsoin olevan paikallaan mainita senkin.

"Huvilamme läheisyydessä on, kuten äsken mainitsin, pieni maatalo. Välissä on kapea niitty, mutta päästäksemme taloon meidän täytyy ensin kulkea maantietä pitkin ja sitten poiketa sinne viepään kujaan. Sen toisella puolella on sievä pieni männikkö, jossa kuljeskelen hyvin mielelläni, sillä puut ovat aina viihdyttäviä kumppaneita. Talossa ei ollut asukkaita kahdeksaan kuukauteen, mikä oli mielestäni suuri vahinko, sillä sen kaksikerroksinen asuinrakennus näyttää varsin mukavalta ja kodikkaalta, edessä vanhanaikainen kuisti, jonka ympärillä kuusamat kukkivat. Olen sitä katsellessani monta kertaa ajatellut, kuinka viihtyisän kodin siitä saisi.

"Kävellessäni taas siellä viime maanantaina iltapäivällä kohtasin kujalla tyhjät huonekaluvaunut ja näin nurmikolla kuistin edessä kasan mattoja ja muuta tavaraa. Talo oli ilmeisesti vuokrattu. Kuljin sen ohi ja pysähdyin sitten, kuten joutilas mies ainakin, silmäilemään sitä, samalla ajatellen, minkälaista väkeä uudet naapurimme mahtoivat olla. Siinä katsellessani huomasin äkkiä eräässä yläkerran ikkunassa kasvot, jotka tuijottivat minuun.

"En tiedä, mistä se johtui, herra Holmes, mutta nähdessäni nuo kasvot tunsin kylmiä väristyksiä selässäni. Olin niin kaukana, etten erottanut piirteitä, mutta niissä oli jotakin luonnotonta ja epäinhimillistä. Menin nopeasti lähemmäksi nähdäkseni selvemmin henkilön, joka tarkasteli minua, mutta samassa kasvot hävisivät, niin äkkiä, että näytti kuin ne olisi nykäisty pois. Seisoin kauan paikallani ja koetin eritellä saamiani vaikutelmia. En voinut sanoa, olivatko kasvot miehen vai naisen. Minuun oli tehnyt syvimmän vaikutuksen niiden väri. Ne olivat vahankeltaiset, kummallisen ilmeettömät ja jäykistyneet, mikä sai ne näyttämään aivan luonnottomilta. Olin niin ymmällä ja järkytetty, että päätin heti ottaa hiukan lähemmin selkoa talon uusista asukkaista. Menin koputtamaan oveen, jonka avasi tylyn näköinen, pitkä ja luiseva nainen.

"'Mitä asiaa?' hän kysyi lyhyesti pohjoismurteella.

"'Olen teidän naapurinne tuolta', vastasin ja nyökäytin päätäni kotiani kohti. 'Näen teidän juuri saapuneen, minkä tähden ajattelin, että mahdollisesti tarvitsette apua –'

"'Jos tarvitsemme, niin tulemme pyytämään', hän sanoi ja löi oven kiinni nenäni edessä. Tämmöisestä epäkohteliaisuudesta närkästyneenä minä pyörähdin ympäri ja menin kotiin, mutta ikkunassa näkemäni kasvot ja kohtaamani naisen ynseys pyörivät koko illan mielessäni, vaikka olisin kuinka koettanut ajatella muuta. En puhunut asiasta mitään vaimolleni, joka on hermostunut ja pelästyy herkästi. En tahtonut rasittaa häntä noilla vastenmielisillä vaikutelmilla, joita olin itse saanut, mutta ennen kuin painoin silmäni kiinni, huomautin, että maataloon oli ilmestynyt asukkaita, mihin hän ei vastannut mitään.

"Nukun aina hyvin sikeästi. Omaisteni keskuudessa on vakiintunut sananlaskuksi, ettei minua saa yöllä mikään heräämään, mutta sinä yönä nukuin herkemmin kuin tavallisesti, minun voimatta sanoa, johtuiko se pienen seikkailuni aiheuttamasta kiihtymyksestä, vai muista seikoista. Puolittain unessa olin hämärästi tietoinen, että huoneessa tapahtui jotakin, ja vähitellen älysin, että vaimoni oli pukeutunut ja kiinnitti juuri hattua päähänsä. Avasin suuni ilmaistakseni uneliaasti hämmästykseni tai paheksumiseni hänen kummallisen päähänpistonsa johdosta, kun katseeni samassa osui kynttilän valossa hänen kasvoihinsa. Hämmästyin niin, etten voinut sanoa mitään. En ole milloinkaan nähnyt hänellä sellaista ilmettä – minun oli melkein mahdotonta uskoa, että hän se todellakin oli. Kasvot olivat aivan kalpeat, hän hengitti nopeasti ja silmäili pelokkaasti minuun päin, nähdäkseen, olinko herännyt. Otaksuen sitten minun yhä nukkuvan hän poistui äänettömästi huoneesta, ja hetkisen kuluttua kuulin terävän vingahduksen, joka saattoi lähteä vain ulko-oven saranoista. Nousin istumaan vuoteessani ja koputin rystysilläni seinään ollakseni varma, että olin todellakin valveilla. Sitten otin kelloni pieluksen alta. Se oli kolme. Mitä tekemistä vaimollani oli ulkona maantiellä kello kolme aamulla?

"Istuin hievahtamatta parikymmentä minuuttia vaivaten päätäni ja etsien uskottavaa selitystä. Mutta kuta enemmän ajattelin asiaa, sitä kummallisemmalta ja käsittämättömämmältä se näytti. Näistä mietteistäni havahduin vihdoin siihen, että kuulin oven jälleen hiljaa sulkeutuvan ja vaimoni tulevan portaita ylös.

"'Missä kummassa sinä olet ollut, Effie?' kysyin hänen tullessaan huoneeseen.

"Hän säpsähti ja huudahti hiljaa kuullessaan ääneni, ja tuo säikähdys ja huudahdus kiusasivat minua kaikista enimmän, sillä niissä oli kuvaamattoman syyllisyyden tuntu. Vaimoni on ollut aina vilpitön ja avomielinen, niin että minua värisytti nähdessäni hänen tulevan hiipimällä omaan huoneeseensa ja säikähtävän kuullessaan oman miehensä äänen.

"'Oletko hereillä, Jack?' hän kysyi hermostuneesti naurahtaen. 'Luulin, ettei mikään saisi sinua heräämään.'

"'Missä olet ollut?' kysyin hiukan tiukemmin.

"'En lainkaan ihmettele, että olet hämmästynyt', hän vastasi. 'En muista itsekään, että minulle olisi koskaan aikaisemmin tapahtunut tämmöistä. Minusta näet tuntui, että olin tukehtumaisillani ja että minun täytyi välttämättä päästä ulos raittiiseen ilmaan. Uskon todellakin, että olisin pyörtynyt, ellen olisi mennyt ulos. Seisoin portailla hetkisen ja nyt voin taas oikein hyvin.'

"Huomasin hänen sormiensa vapisevan, kun hän avasi päällystakkiaan, ja selittäessään asiaa hän ei katsonut minuun kertaakaan. Oli ilmeistä, ettei se, mitä hän sanoi, ollut totta. En virkkanut siihen mitään, vaan käännyin seinään päin, onnettomana ja pahoillani ja sydän täynnä kaikenlaisia katkeria epäluuloja. Mitä vaimoni salasi minulta? Missä hän oli käynyt? Tunsin, etten saisi rauhaa, ennen kuin saisin tietää kaikki, mutta sillä kerralla en voinut kysellä häneltä enempää huomattuani, ettei hän ollut puhunut totta. Koko sen yön piehtaroin vuoteellani, saamatta enää unta, ja rakentelin kaikenlaisia selityksiä, toinen toistaan uskomattomampia.

"Minun olisi pitänyt mennä seuraavana päivänä kaupunkiin, mutta mielentilani oli niin sekasortoinen, etten voinut ajatellakaan liikeasioita. Vaimoni näytti olevan yhtä hermostunut kuin minäkin, ja hänen tutkivista katseistaan, joita hän silloin tällöin salavihkaa loi minuun, huomasin hänen ymmärtäneen, etten uskonut hänen selitystään, mikä näytti tehneen hänet täysin neuvottomaksi. Aamiaispöydässä tuskin vaihdoimme sanaakaan, ja heti sen jälkeen lähdin kävelemään pohtiakseni asiaa raikkaassa aamuilmassa.

"Kävelin Kristallipalatsiin saakka, kuljeskelin puistossa noin tunnin verran ja palasin Norburyyn yhden tienoilla. Sattumalta menin maatalon ohi, jonka kohdalla pysähdyin katsomaan ikkunoihin, näkisinkö nytkin nuo omituiset kasvot. Kuvitelkaa siis hämmästystäni, herra Holmes, kun siinä seisoessani ovi avautui ja vaimoni ilmestyi portaille!

"Olin niin hämmästynyt, etten voinut sanoa mitään, mutta minun hämmästystäni ei voi verratakaan siihen, mikä kuvastui hänen kasvoillaan hänen huomatessaan minut. Hän näytti ensin aikovan kääntyä takaisin, mutta älytessään, ettei piilottelussa ollut mitään hyötyä, hän tuli luokseni, kalpeana ja säikähtyneenä, mutta koettaen hymyillä.

"'Sinäkö, Jack!' hän sanoi, 'tulin tänne katsomaan, voisinko jotenkin auttaa uusia naapureitamme. Mutta miksi katsot minuun noin, Jack? Oletko vihainen minulle?'

"'Täällä sinä siis kävit viime yönä?'

"'Mitä sinä sillä tarkoitat?' hän huudahti.

"'Sinä kävit täällä. Olen varma siitä. Ketä nämä ihmiset ovat, joiden luona vierailit siihen aikaan?'

"'En ole käynyt täällä aikaisemmin. Tämä on ensimmäinen kerta.'

"'Kuinka voiit sanoa minulle sellaista, jonka tiedät olevan valetta?' huudahdin. 'Onhan äänesikin nyt aivan erilainen. Olenko minä milloinkaan salannut sinulta mitään? Nyt menen sisään ja otan perin pohjin selvän asiasta.'

"'Jumalan tähden, Jack, ei, ei!' hän huudahti aivan suunniltaan. Kun lähestyin ovea, hän tarttui hihaani ja kiskaisi minut takaisin.

"'Minä rukoilen sinua, Jack, älä mene', hän nyyhkytti. 'Vannon, että kerron sinulle jonakin päivänä kaikki, mutta jos nyt menet sisään, niin teet meidät molemmat onnettomiksi.' Koetin riistäytyä irti, mutta hän takertui minuun kiinni entistä kiihkeämmin.

"'Luota minuun, Jack!' hän pyysi. 'Luota minuun vain tämä kerta. Et tule milloinkaan katumaan sitä. Sinun täytyy tietää, että jos salaan sinulta jotakin, teen sen vain sinun tähtesi. Koko elämämme onni on nyt vaarassa. Jos tulet kanssani kotiin, niin kaikki on hyvin. Mutta jos menet tuohon taloon väkisin, niin se on mennyttä.'

"Sanoissa väreili niin pohjaton suru ja epätoivo, että pysähdyin ovelle.

"'Luotan sinuun yhdellä ehdolla ja vain yhdellä', sanoin vihdoin. 'Nimittäin, että tämä salakähmäisyys päättyy nyt tähän. Salaisuutesi saat pitää, mutta sinun täytyy luvata, etteivät mitkään yölliset retket tule enää kysymykseenkään ja ettet tee mitään muutakaan minun tietämättäni. Tahdon unohtaa sen, mitä tähän saakka on tapahtunut, jos lupaat, ettei se uusiinnu.'

"Tiesinhän, että luottaisit minuun', hän sanoi huokaisten helpotuksesta. 'Teen juuri niinkuin tahdot. Tule nyt, menkäämme kotiin!' Ja pitäen yhä kiinni hihastani hän alkoi taluttaa minua pois. Mennessämme katsahdin taakseni, ja yläkerran ikkunassa näin jälleen nuo keltaiset, elottomat kasvot. Mikä suhde saattoi olla tuon olennon ja vaimoni välillä? Ja mitä tekemistä vaimollani oli tuon tylyn ja sivistymättömän naisen kanssa, jonka olin kohdannut edellisenä päivänä? Se oli kummallinen arvoitus, ja minä tunsin, etten saisi rauhaa, ennen kuin olin ratkaissut sen.

"Olin kotona kaksi päivää, ja vaimoni näytti noudattavan antamaansa lupausta uskollisesti, sillä minun tietääkseni hän ei käynyt missään. Mutta kolmantena päivänä huomasin selvästi ja kumoamattomasi, ettei tuo juhlallinen lupauskaan kyennyt voittamaan sitä salaperäistä vetovoimaa, joka viekoitteli hänet unohtamaan sekä puolisonsa että velvollisuutensa.

"Olin sinä päivänä matkustanut kaupunkiin, josta palasin aikaisemmin kuin tavallisesti. Tullessani kotiin palvelustyttö juoksi säikähtyneen näköisenä eteiseen minua vastaan.

"'Missä rouva on?' kysyin.

"'Luulen hänen menneen kävelemään', tyttö vastasi.

"Kävin heti epäluuloiseksi. Kiiruhdin yläkertaan katsomaan, eikö vaimoni todellakaan ollut kotona. Samalla katsahdin ulos ja näin palvelustytön, jonka kanssa olin juuri puhunut, juoksevan niityn poikki maataloa kohti. Silloin olin tietysti varma asiasta. Vaimoni oli mennyt sinne ja pyytänyt palvelijaa tulemaan ilmoittamaan, jos sattuisin tulemaan kotiin. Kiehuen suuttumuksesta minä syöksyin ulos ja riensin tytön jälkeen. Hän ja vaimoni tulivat jo yhdessä juoksujalkaa kujaa pitkin, mutta minä en pysähtynyt odottamaan heitä. Salaisuus, jonka varjoon elämäni oli nyt joutunut, piili maatalossa. Vannoin paljastavani sen, kävi miten kävi. Perille päästyäni en edes koputtanut oveen, vaan painoin lukon kahvan alas ja syöksyin sisään.

"Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Keittiössä kiehui kattila tulella, ja suuri musta kissa nukkui ovisoppeen asetetussa korissa, mutta naisesta, jonka olin aikaisemmin tavannut, ei näkynyt merkkiäkään. Menin viereiseen huoneeseen, mutta sekin oli tyhjä. Sitten kiiruhdin yläkertaan, mutta siellä oli vain kaksi huonetta ja nekin tyhjät. Koko talossa ei ollut ketään. Huonekalut ja seinille kiinnitetyt taulut ja piirrokset olivat mitä arkipäiväisintä lajia, paitsi siinä huoneessa, jonka ikkunassa olin nähnyt nuo omituiset kasvot. Se oli sisustettu mukavasti ja hienosti, ja kaikki epäluuloni leimahtivat hillittömäksi vihaksi nähdessäni uunin reunalla vaimoni kuvan – suuren valokuvan, joka oli otettu minun pyynnöstä kolme kuukautta sitten.

"Viivyin sisällä, kunnes olin aivan varma, ettei talossa ollut ketään. Sitten poistuin, sydän niin raskaana, etten ole konsanaan tuntenut sellaista ahdistusta. Vaimoni oli eteisessä, kun tulin kotiin, mutta minä olin liian loukkaantunut ja suuttunut voidakseni puhua hänelle, minkä tähden menin hänen ohitseen suoraan lukuhuoneeseeni. Hän tuli kuitenkin jäljessäni, ennen kuin ehdin lukita ovea.

"'Olen pahoillani, että rikoin lupaukseni, Jack', hän sanoi, 'mutta jos tietäisit kaikki, olen varma, että antaisit minulle anteeksi.'

"'Kerro sitten minulle kaikki', sanoin minä.

"'En voi, Jack, en voi!' hän huudahti.

"'Välillämme ei voi minkäänlainen luottamus enää tulla kysymykseen, ennen kuin kerrot minulle, ketä maatalossa asuu ja kuka se henkilö on, jolle olet antanut valokuvasi', vastasin ja lähdin samalla tieheni. Tämä tapahtui eilen, herra Holmes. Sen jälkeen en ole nähnyt vaimoani. Olen kaiken tämän johdosta niin järkytetty, etten tiedä, mitä minun pitäisi tejidä, sillä elämäämme ei ole pieninkään varjo aikaisemmin synkistänyt. Tänä aamuna mieleeni sitten juolahti, että te varmaankin voisitte auttaa minua hyvillä neuvoilla, minkä tähden kiiruhdin tänne uskoakseni asian kokonaisuudessaan huostaanne. Jos selostuksessani on kohtia, jotka eivät näytä kyllin selviltä, niin pyydän teitä tekemään kysymyksiä. Mutta sanokaa minulle ennen kaikkea sukkelaan, mitä minun on tehtävä, sillä en jaksa enää kestää tätä surkeutta."

Holmes ja minä olimme kuunnelleet mitä suurimmalla mielenkiinnolla tätä kummallista, katkonaisista lauseista koottua kertomusta, jonka esittäjä taisteli koko ajan melkein ylivoimaista mielenliikutusta vastaan. Ystäväni istui hetkisen ääneti, leuka käden varassa, ajatuksiin vaipuneena.

"Voisitteko vannoa, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat miehen?" hän kysyi vihdoin.

"Olin kummallakin kerralla niin kaukana, että sitä minun on mahdoton sanoa."

"Siitä huolimatta ne tekivät teihin varsin vastenmielisen vaikutuksen."

"Ne näyttivät niin luonnottoman värisiltä ja omituisen jäykistyneiltä. Kun menin lähemmäksi, ne katosivat äkkiä."

"Kuinka kauan siitä on, kun vaimonne pyysi teiltä sata puntaa?" \

"Lähes kaksi kuukautta."

"Oletteko milloinkaan nähnyt vaimonne ensimmäisen miehen valokuvaa?"

"En. Atlantassa oli suuri tulipalo pian hänen kuolemansa jälkeen, ja kaikki hänen paperinsa tuhoutuivat."

"Vaimollanne oli kuitenkin hänen kuolintodistuksensa. Sanoitte nähneenne sen."

"Tulipalon jälkeen hän oli hankkinut toisen."

"Oletteko milloinkaan kohdannut ketään, joka tunsi vaimonne Amerikassa?"

"En."

"Onko hän milloinkaan sanonut, että hänen tekisi mieli käydä siellä?"

"Ei."

"Onko hän saanut sieltä kirjeitä?"

"Ei minun tietääkseni."

"Kiitän teitä antamistanne ilmoituksista. Nyt tahtoisin mielelläni hiukan miettiä tätä asiaa. Jos maatalo on jätetty pysyväisesti autioksi, niin sen selvittäminen voi käydä jonkin verran vaikeaksi, mutta jos asukkaat lähtivät tiehensä eilen vähää ennen saapumistanne vain sen takia, että heitä oli varoitettu tulostanne, niin minusta on todennäköisempää, että he ovat jo tulleet takaisin. Siinä tapauksessa paljastamme salaisuuden helposti. Sallikaa minun siis kehoittaa teitä palaaman Norburyyn ja sähköttämään minulle, onko talo autio, vai ei. Jos teillä on syytä uskoa, että asukkaat ovat kotona, älkää tunkeutuko sisään. Saatuamme ilmoituksenne olemme siinä tapauksessa tunnin kuluttua luonanne, ja sitten ei kestä enää kauan, ennen kuin asia on tutkittu perin pohjin."

"Entä jos talo on tyhjä?"

"Silloin tulen huomenna luoksenne neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin katsomme parhaaksi ryhtyä. Näkemiin siis, ja muistakaa ennen kaikkea, ettei pidä kiusata itseään kaikenlaisilla synkillä ajatuksilla, ennen kuin tietää, onko siihen todella aihetta."

"Pelkään pahasti, että tämä on varsin murheellinen juttu", Holmes virkkoi saateltuaan herra Grant Munron ulos. "Mitä arvelet siitä?"

"Se näyttää pahalta."

"Niin, ja kaikki seikat viittaavat kiristykseen, ellen aivan erehdy.

"Varmaankin hän, joka asuu talon ainoassa mukavasti sisustetussa huoneessa ja jolla on rouva Munron valokuva uunin reunalla. Toden totta, Watson, nuo keltaiset kasvot vetävät puoleensa. En olisi tahtonut menettää tätä tapausta millään hinnalla."

"Mielipiteesi on jo valmis?"

"On, toistaiseksi. Ja tulen koko lailla hämmästymään, ellei se osoittaudu oikeaksi. Tuo salaperäinen tuntematon on rouva Munron ensimmäinen mies."

"Mistä teet sen johtopäätöksen?"

"Miten hänen hätänsä ja pelkonsa, että hänen miehensä menisi katsomaan talon asukkaita, voitaisiin muuten selittää? Asiain kulku on minun käsittääkseni jotakuinkin tämmöinen. Rouva Munro meni naimisiin Amerikassa. Jonkin ajan kuluttua hänen miehensä kävi tavalla tai toisella sietämättömän vastenmieliseksi tai tuli mielisairaaksi tai sai jonkin muun hirveän taudin, esimerkiksi spitaalin. Lopulta vaimo jätti hänet, palasi Englantiin, otti toisen nimen ja jätti menneisyyden, kuten hän uskoi, ainiaaksi taaksensa. Täällä hän meni avioliittoon herra Munron kanssa, näytettyään tälle kuolintodistuksen miehestä, jonka nimen hän oli omaksunut, ja oltuaan naimisissa kolme vuotta hän varmaankin jo uskoi saavansa olla rauhassa, kun hänen ensimmäinen miehensä tai, voimme otaksua, jokin häikäilemätön nainen, joka oli ottanut sairaan hoiviinsa, äkkiä saavat tietää hänen olinpaikkansa. He kirjoittavat hänelle ja uhkaavat tulla paljastamaan hänet. Hän pyytää sata puntaa ja koettaa saada heidät vaikenemaan. He tulevat siitä huolimatta, ja kun hänen miehensä mainitsee, että naapuriin on ilmestynyt asukkaita, hän aavistaa vaistomaisesti, että hänen vainoojansa ovat saapuneet. Hän odottaa, kunnes hänen miehensä on vaipunut uneen, ja kiiruhtaa sitten rukoilemaan heitä jättämään hänet rauhaan. Kun tämä ei onnistu, hän menee sinne uudelleen seuraavana päivänä, jolloin mies kohtaa hänet siellä, kuten hän äsken kertoi, juuri kun hän astuu ulos ovesta. Hän lupaa, ettei hän mene sinne enää, mutta toivo päästä erilleen noista peloittavista naapureista käy kahden päivän kuluttua niin ylivoimaiseksi, että hän yrittää jälleen ja ottaa mukaansa valokuvansa, jota häneltä on todennäköisesti vaadittu. Heidän juuri keskustellessaan palvelustyttö ryntää sisään ilmoittamaan, että hänen miehensä on tullut kotiin, ja tietäen, että tämä kiiruhtaa suorinta tietä hänen jälkeensä, vaimo kehoittaa talon asukkaita rientämään tiehensä takaovesta ja kätkeytymään luultavasti tuohon männikköön, jonka herra Munro mainitsi olevan siinä lähellä. Tällä tavalla talo oli tyhjentynyt. Ja hämmästynpä todellakin, elleivät asukkaat ole jo palanneet, kun hän tänä iltana menee sinne katsomaan. Mitä mieltä olet teoriastani?"

"Kaikki pelkkää otaksumaa."

"Mutta tapahtumat sopivat siihen. Kun saamme kuulla sellaista, mikä ei sovi siihen, silloin on aika ryhtyä tarkistamaan sitä. Tällä hetkellä emme voi muuta kuin odottaa, mitä Norburystä kuuluu."

Meidän ei tarvinnut odottaa kauan. Sähkösanoma saapui heti sen jälkeen, kun olimme juoneet teen. "Talo on vielä asuttu", siinä ilmoitettiin. "Olen jälleen nähnyt kasvot ikkunassa. Tulen vastaan seitsemän junalle. En tee mitään, ennen kuin tulette."

Hän odotti laiturilla, ja aseman lamppujen valossa näimme, että hän oli hyvin kalpea ja vapisi kiihtymyksestä.

"Ne ovat siellä, herra Holmes", hän sanoi pannen kätensä ystäväni käsivarrelle. "Näin valoa ikkunoissa, kun tulin asemalle. Nyt selvitämme tämän jutun kerta kaikkiaan."

"Miten aiotte menetellä?" Holmes kysyi päästyämme puiden reunustamalle maantielle.

"Aion tunkeutua sisään ja katsoa, ketä talossa on. Pyydän teitä kumpaakin olemaan saapuvilla todistajina."

"Olette siis lujasti päättänyt tehdä sen, vaikka vaimonne on varoittanut ja sanonut, että teidän on parempi olla kajoamatta tähän salaisuuteen?"

"Sen olen päättänyt."

"Minun käsittääkseni olette oikeassa. Totuus, olipa se minkälainen hyvänsä, on parempi kuin loputtomat epäluulot. Meidän on parasta mennä suoraan sinne. Tekomme ei ole suinkaan lain mukainen, vaan täydellisesti sen vastainen, mutta sittenkin yritämme."

Ilta oli pilkkopimeä, ja kun poikkesimme maantieltä pensasaitojen reunustamalle kapealle kujalle, jossa kompastelimme syviin rattaan jälkiin, alkoi sataa tihuuttaa. Herra Munro samosi vääjäämättä eteenpäin, ja me seurasimme jäljessä miten parhaiten taisimme.

"Minun kotini on tuolla", hän mutisi viitaten puiden välistä pilkottavaa valoa kohti, "ja talo, jonka aion nyt tutkia, on tuossa."

Kuja teki mutkan ja heti sen jälkeen pysähdyimme pienen kaksikerroksisen rakennuksen eteen. Pimeiden portaiden poikki ulottuva keltainen juova osoitti oven olevan raollaan, ja eräs yläkerran ikkuna oli kirkkaasti valaistu. Katsoessamme siihen näimme tumman varjon liukuvan kaihtimen poikki.

"Siinä hän on!" huudahti herra Munro. "Näette itsekin, että siellä on joku. Seuratkaa nyt minua, niin pian tiedämme kaikki."

Me lähestyimme ovea, mutta eteemme valojuovan tilalle ilmestyi pimeästä äkkiä nainen. En voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kädet oli kohotettu kuin rukoukseen.

"Jumalan tähden, Jack, älä tee sitä, Jack!" hän pyysi. "Aavistin sinun tulevan tänä iltana. Malta mielesi, rakkaani! Luota minuun jälleen, niin et tule milloinkaan katumaan sitä."

"Olen jo luottanut sinuun liian kauan, Effie", herra Munro vastasi lujasti. "Väisty tieltäni! Minun täytyy päästä sisään. Minä ja nämä ystäväni tutkimme nyt asian perin pohjin." Hän työnsi vaimonsa syrjään, ja me seurasimme jäljessä. Kun hän nykäisi oven auki, eräs vanhempi nainen koetti estää meitä pääsemästä pidemmälle, mutta herra Munro sysäsi hänet sivulle, ja samassa me jo riensimme yläkertaan suoraan siihen huoneeseen, jonka ikkunaa olimme katselleet.

Huone oli lämmin, kodikas ja mukavasti sisustettu. Pöydällä paloi kaksi kynttilää ja uunin reunalla samoin kaksi. Nurkassa oli pulpetti, jonka ääressä istui, kuten näytti, pieni tyttö meihin selin. Hänellä oli punainen leninki ja käsissä pitkät, valkoiset hansikkaat. Kun hän pyörähti ympäri katsomaan meihin, huudahdin sekä hämmästyksestä että kauhusta. Kasvot olivat vahankeltaiset eikä niissä näkynyt pienintäkään ilmettä. Silmänräpäystä myöhemmin niiden salaisuus paljastui. Holmes vei naurahtaen kätensä lapsen korvan taakse, kasvot irtautuivat ja putosivat lattialle, ja edessämme seisoi musta neekerityttönen, joka hymyili ällistyksellemme, niin että valkoiset hampaat hohtivat. Lapsen iloisuus tarttui minuunkin, niin että purskahdin raikuvaan nauruun, mutta herra Munro tuijotti tyttöön suu auki ja tapaili kurkkuaan.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti sitten. "Mitä tämä merkitsee?"

"Sanon sen sinulle heti", vastasi hänen vaimonsa, joka samassa astui huoneeseen ylpeästi ja päättävästi. "Olet vastoin tahtoani saattanut asian näin pitkälle ja nyt saat kuulla kaikki. Mieheni kuoli Atlantassa. Lapseni jäi henkiin."

"Lapsesi!"

Rouva Munro otti poveltaan kookkaan hopeisen medaljongin. "Et ole milloinkaan nähnyt tätä avattuna."

"Luulin, ettei sitä voikaan avata."

Rouva Munro painoi pientä nastaa, ja kansi ponnahti auki. Sisäpuolella oli yllättävän kauniin ja älykkään näköisen miehen muotokuva, mutta piirteet todistivat täysin selvästi hänen polveutuvan afrikkalaisesta rodusta.

"Tämä on John Hebron Atlantasta", rouva sanoi, "eikä jalompaa miestä ole konsanaan maailmassa ollut. Erosin omasta rodustani, kun menin naimisiin hänen kanssaan, mutta niin kauan kuin hän eli, minun ei tarvinnut kertaakaan katua sitä. Vain se suretti meitä, että lapsemme tuli enemmän hänen sukuunsa kuin minun. Sellaisissa avioliitoissa käy usein siten, ja pikku Lucy on isäänsä paljon tummempi. Mutta tumma tai valkoinen, hän on minun oma pikku tyttöni ja äitinsä silmäterä." Lapsi juoksi hänen luokseen ja painautui hänen syliinsä.

"Jätin hänet Amerikkaan", hän jatkoi, "vain sen tähden, että pelkäsin toiseen ilmastoon ja uusiin olosuhteisiin siirtymisen käyvän vahingolliseksi hänen heikolle terveydelleen. Uskoin hänet erään uskollisen skotlantilaisnaisen huostaan, joka oli ollut palvelijamme, enkä edes ajatellut luopua lapsestani. Mutta kun sattuma toi sinut tielleni, Jack, ja kun opin rakastamaan sinua, minulla ei ollutkaan rohkeutta puhua lapsestani. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä pelkäsin menettäväni sinut, jos kertoisin hänestä. Minun oli valittava joko sinut tai hänet, ja heikkoudessani minä salasin oman pikku tyttöni olemassaolon. Niin kului kolme vuotta. Olin koko ajan yhteydessä hänen hoitajansa kanssa ja tiesin hänen voivan hyvin, mutta lopulta minut valtasi ylivoimainen kaipuu saada nähdä lapseni jälleen. Taistelin sitä vastaan, mutta turhaan. Tiesin täydellisesti, mihin vaaraan antauduin, mutta siitä huolimatta päätin kutsua hänet tänne, vaikkapa vain parin viikon ajaksi. Lähetin hoitajalle sata puntaa ja neuvoin häntä asettumaan tähän taloon, niin että hänestä piti tulla vain naapuri, jonka kanssa minulla ei ollut näköjään mitään tekemistä. Menin varovaisuudessani niin pitkälle, ettei lasta saanut viedä päivällä ulos ja että hänen kasvonsa ja kätensä oli peitettävä sopivalla tavalla, koska en tahtonut kenenkään saavan aihetta sanoa, että naapuriin on ilmestynyt pieni neekerityttö, jos hänet sattumalta nähtäisiin ikkunassa. Vähempi varovaisuus olisi ehkä ollut viisaampaa, mutta minä olin melkein suunniltani pelosta, että saisit tietää totuuden.

"Sinä itse ilmoitit minulle, että taloon oli ilmaantunut asukkaita. Päätin odottaa aamuun saakka, mutta olin niin kiihtynyt, etten voinut, ja niin minä pujahdin ulos luottaen siihen, ettet heräisi. Mutta sinä näit minun menevän, ja siitä hetkestä lähtien minulla ei ole ollut lepoa eikä rauhaa. Seuraavana päivänä olisit voinut paljastaa salaisuuteni, mutta silloin luovuit jalomielisesti aikeestasi. Kolmantena päivänä sen jälkeen hoitaja ja lapsi pääsivät töin tuskin pakoon takaovesta, kun sinä syöksyit sisään pääovesta. Ja tänä iltana olet saanut tietää kaikki, minkä tähden kysyn nyt, mitä teet minulle ja lapselleni?" Hän pani kätensä ristiin ja odotti vastausta.

Kului runsaasti pari minuuttia, ennen kuin herra Munro vastasi ja vastasi tavalla, jota muistelen aina mielelläni. Hän nosti tytön syliinsä ja suuteli häntä, siirsi hänet sitten käsivarrelleen, ojensi toisen kätensä vaimolleen ja kääntyi ovelle.

"Tästä asiasta meidän on hauskempi jatkaa keskustelua kotona, Effie", hän virkkoi. "En ole mikään erityisen hyvä mies, Effie, mutta omasta mielestäni sentään hiukan parempi, kuin mitä olet uskonut minusta."

Holmes ja minä saattelimme heitä maantielle saakka, jonne saapuessamme Holmes nykäisi minua hihasta. "Minusta tuntuu", hän kuiskasi, "ettei meitä enää tarvita täällä Norburyssä."

Sinä iltana hän ei puhunut asiasta sen enempää, ennen kuin myöhään yöllä levolle lähtiessään.

"Watson", hän sanoi seisoessaan kynttilä kädessä makuuhuoneen ovella, "jos olen jolloinkin mielestäsi hiukan liian varma päätelmieni erehtymättömyydestä tai suhtaudun johonkin tapaukseen pintapuolisemmin, kuin mitä se ansaitsee, ole kiltti ja kuiskaa korvaani: 'Norbury'. Olen sinulle siitä sanomattoman kiitollinen."

IV.

KIRJANPITÄJÄN SEIKKAILU.

Mentyäni naimisiin asetuin pian sen jälkeen yleislääkäriksi Paddingtoniin. Vanhalla herra Farquharilla, joka luovutti paikkansa minulle, oli aikoinaan ollut runsaasti potilaita, mutta vanhuus ja haitallinen hermovika, jota hän poti, olivat vaikuttaneet, että työ oli säännöllisesti ja huomattavasti vähentynyt. Yleisö ajattelee, mikä on aivan luonnollista, että sen, joka tahtoo parantaa toisia, täytyy olla itse terve, ja suhtautuu epäilevästi lääkäriin, joka ei kykene lääkkeillään parantamaan omia vaivojaan. Sitä mukaa kuin hänen terveytensä heikkeni, potilaiden lukumäärä harveni, ja kun asetuin hänen tilalleen, olivat entiset kahdentoistatuhannen punnan vuositulot supistuneet kolmeksisadaksi punnaksi. Mutta minä luotin nuoruuteeni ja tarmooni ja olin varma, että parin vuoden kuluttua minulla olisi potilaita yllin kyllin.

Ensimmäiset kolme kuukautta minulla oli niin paljon kaikenlaista puuhaa, etten joutunut juuri ollenkaan seurustelemaan ystäväni Sherlock Holmesin kanssa. Minulla ei ollut aikaa mennä Baker-streetille, ja hän taas harvoin liikkui ulkona, elleivät asiat vaatineet. Olin sen tähden varsin hämmästynyt, kun eräänä aamuna kesäkuussa, lukiessani aamiaisen jälkeen British Medical Journal'ia, kuulin ovikellon soivan ja heti sen jälkeen vanhan ystäväni kimeähkön äänen.

"Hyvä Watson", hän sanoi tullessaan sisään, "onpa hauskaa saada taas tavata sinuakin. Toivon rouva Watsonin täydellisesti toipuneen 'Neljän merkin' seikkailuumme liittyneistä pienistä mielenliikutuksista."

"Me voimme kumpikin hyvin, kiitos kysymästä", vastasin puristaen lämpimästi hänen kättään.

"Samoin toivon", hän jatkoi istuutuen keinutuoliin, "etteivät lääketieteelliset harrastuksesi ole aivan tyyten hävittäneet pieniä tehtäviämme kohtaan ennen tuntemaasi mielenkiintoa."

"Päinvastoin. Eilen illalla tarkastelin viimeksi vanhoja muistiinpanojani ja täydensin niitä."

"Ethän katsone kokoelmasi nyt päättyneen?"

"En suinkaan. En toivo mitään sen hartaammin, kuin että saisin lisätä siihen uusia samanlaisia elämyksiä."

"Vaikka jo tänään?"

"Jo tänään, jos mielesi tekee."

"Ja käydä vaikkapa Birminghamissa saakka?"

"Mielihyvällä, jos niin tahdot."

"Entä potilaasi?"

"Minä hoidan naapurini potilaat hänen ollessaan poissa. Hän on milloin hyvänsä valmis maksamaan velkansa."

"Erinomaista", sanoi Holmes painautuen nojatuoliinsa ja katsoen minuun tutkivasti puolittain ummistuneiden luomien alta. "Näen, ettet ole viime aikoina voinut oikein hyvin. Kesävilustumiset ovat aina itsepintaisia."

"Minun täytyi viime viikolla pysyä kotona kolme vuorokautta pahan kylmettymisen takia. Mutta luulin, ettei siitä näkyisi enää jälkeäkään."

"Ei näykään. Olet päinvastoin erittäin reippaan ja terveen näköinen."

"Mistä sitten tiesit sen?"

"Tiedäthän menettelytapani, hyvä ystävä."

"Sinä siis vain päättelit?"

"Juuri niin."

"Mistä?"

"Kengistäsi."

Minä katsahdin uusiin kiiltonahkakenkiini, jotka olivat jaloissani. "Miten maailmassa –?" aloin ihmetellä, mutta Holmes vastasi kysymykseeni, ennen kuin olin lopettanut.

"Kenkäsi ovat uudet", hän sanoi. "Et ole ehtinyt pitää niitä kuin pari viikkoa. Pohjat, jotka olet nyt kääntänyt minuun päin, ovat hiukan paahtuneet. Ensin ajattelin niiden mahdollisesti kastuneen ja paahtuneen sitten kuivattamisen yhteydessä, mutta koron juuressa on pieni pyöreä paperilappu, jossa näkyy olevan myyjän koukeroita. Kosteus olisi tietenkin saanut sen irtautumaan. Sinä olet lämmitellyt jalkojasi takkatulen edessä, mikä on varsin poikkeuksellista kesäkuussa, vaikka ilmat ovatkin näin sateiset, jos mies on täysin terve."

Kuten kaikki Holmesin päätelmät, tämäkin oli aivan päivänselvää sitten, kun hän selitti sen. Hän luki ajatukseni ilmeestäni, ja hänen hymynsä muuttui hiukan katkeraksi.

"Olen ruvennut ajattelemaan, että teen tämmöisillä selityksillä vain vahinkoa itselleni", hän virkkoi. "Tulokset ilman näkyviä syitä ovat paljon vaikuttavampia. Olet siis valmis lähtemään Birminghamiin?"

"Varmasti olen. Mistä on kysymys?"

"Saat kuulla kaikki junassa. Asiakkaani odottaa ulkona ajurissa. Voitko tulla heti?"

"Paikalla." Minä kirjoitin pari riviä naapurilleni, kiiruhdin yläkertaan ilmoittamaan asiasta vaimolleni ja tavoitin Holmesin portailla.

"Naapurisi on lääkäri?" hän sanoi, nyökäyttäen päätään vaskiseen nimikilpeen päin.

"On. Hän muutti tänne silloin kuin minäkin."

"Onko hänellä potilaita?"

"Yhtä paljon kuin minullakin, luulisin."

"Ei, poikaseni, nyt erehdyt. Sinulla on enemmän."

"Mistä tiedät sen?"

"Porrasaskelmista, poikaseni. Sinun puolellasi ne ovat paljon kuluneemmat kuin hänen. Mutta nyt asiaan. Tuo ajurissa odottava herra on asiakkaani, herra Hall Pycroft. Salli minun esitellä sinut hänelle. Annahan hevosesi juosta, ajuri, sillä meillä on juuri sen verran aikaa, että ehdimme junalle."

Herra, jota vastapäätä jouduin istumaan, oli terveen ja reippaan näköinen nuori mies. Kasvot vaikuttivat avoimilta ja rehellisiltä ja pienet vaaleat viikset oli leikattu huolellisesti. Kiiltävä silkkihattu ja aistikas, pukeva musta verkapuku saivat hänet näyttämään siltä, mikä hän olikin – tarmokas nuori "citymies" luokkaa, joka on saanut yleisnimen "Cockneyt", mutta josta armeijamme saa parhaat vapaaehtoiset tarkka-ampujansa ja joka antaa meille enemmän voimailijoita ja urheilijoita kuin mikään muu kansanluokka koko valtakunnassa. Verevien ja luonnostaan valoisien kasvojen ilme oli sellaisenaan nytkin iloinen, mutta tämän hilpeyden jonkin verran lystikkäänä vastakohtana oli hiukan alaspäin venähtäneissä suupielissä kuvastuva vakava huolestuneisuus. Hän ei puhunut mitään, ja vasta sitten, kun istuimme ensimmäisen luokan vaunussa hyvää vauhtia matkalla Birminghamia kohti, sain tietää, mikä asia oli saanut hänet lähtemään Sherlock Holmesin puheille.

"Meillä on nyt hyvää aikaa seitsemänkymmentä minuuttia", huomautti Holmes, "ja sen tähden pyydän teitä, herra Pycroft, kertomaan varsin mielenkiintoisen elämyksenne ystävälleni aivan samalla tavalla kuin selostitte sen minulle ja mieluummin vielä yksityiskohtaisemmin, jos voitte. On hyvä saada kuulla tapahtumien kulku toistamiseen. Kysymys on tapauksesta, Watson, johon voi sisältyä paljon tai ei mitään, mutta siinä on ainakin ulkonaisesti juuri sellaisia poikkeuksellisia ja eriskummallisia piirteitä, jotka kiinnostavat yhtä paljon sinua kuin minuakin. Nyt en enää keskeytä teitä, herra Pycroft."

Nuori seuralaisemme katsahti minuun hymyillen.

"Kertomuksessani on kaikista ikävintä se", hän aloitti, "että esiinnyn siinä täydellisenä narrina. Voihan luonnollisesti käydä siten, että kaikki on kunnossa ja kohdallaan, enkä omasta puolestani näe vieläkään, miten olisin voinut muuten menetellä, mutta jos olen menettänyt paikkani, saamatta mitään sijaan, niin olenpa totisesti antanut vetää itseäni nenästä. En ole mikään hyvä kertoja, tohtori Watson, mutta asia, joka painaa mieltäni, on tämmöinen.

"Minulla oli verraten hyvä paikka Coxon & Woodhousella, Draper's Gardenissa, mutta he joutuivat vaikeuksiin Venezuelan lainan takia, kuten varmaan muistatte, ja tekivät vararikon. Olin ollut liikkeen palveluksessa viisi vuotta, ja kun romahdus tuli ja minä ja kaksikymmentä seitsemän toveriani saimme lähteä, van Coxon antoi minulle vallan erinomaisen todistuksen. Ryhdyin heti hakemaan uutta paikkaa, mutta tuloksetta, sillä niitä oli vähän ja pyrkijöitä paljon. Coxonilla olin saanut kolme puntaa viikossa ja pannut säästöön noin seitsemänkymmentä, mutta ne alkoivat pian loppua. Taskuni olivat lopulta jo niin tyhjät, että postimerkkien ja kuorien hankkiminen, kun vastasin ilmoituksiin, kävi työlääksi. Hypätessäni konttorien portaissa olin kuluttanut kenkänikin loppuun ja paikka näytti olevan yhtä saavuttamattomissa kuin konsanaan.

"Eräänä päivänä näin sitten ilmoituksen, että Mawson & Williamsin suuressa pörssiliikkeessä, Lombard-streetillä, oli paikka vapaana. Liike on Lontoon rikkaimpia ja ilmoitukseen oli vastattava vain kirjeellä. Lähetin todistukseni ja muut suositukset, mutta ilman mitään toivoa, että saisin paikan. Vastaus tuli heti ja siinä sanottiin, että jos ilmoittautuisin seuraavana maanantaina, saisin heti ryhtyä toimeeni, edellyttäen, että käytöstapani ja ulkonäköni olivat tyydyttävät. Kukaan ei tiedä, miten nämä asiat oikeastaan ratkaistaan. Jotkut sanovat, että liikkeen johtaja pistää kätensä hakemuksien kasaan ja ottaa sen, joka osuu hyppysiin. Mutta oli miten oli, sillä kerralla onni suosi minua. Olin niin iloinen, ettei enemmästä väliä. Viikkopalkkani oli puntaa suurempi kuin varhemmin ja tehtäväni jotakuinkin samat kuin Coxonilla.

"Nyt tulen kertomukseni siihen osaan, joka on osoittautunut niin kummalliseksi. Asuin ulkona Hampsteadissa – Potter's Terrace 17. Istuessani samana iltana, jolloin olin saanut mainitsemani vastauksen, tupakoiden huoneessani, emäntäni toi minulle käyntikortin, johon oli painettu: 'Arthur Pinner, välittäjä.' En ollut konsanaan aikaisemmin kuullut tätä nimeä, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä asiaa hänellä mahtoi olla, mutta luonnollisesti pyysin emäntää kehoittamaan häntä tulemaan sisään. Hän tuli – keskikokoinen, tummatukkainen ja tummasilmäinen mustapartainen mies, jolla oli huomattavasti punainen nenä. Hän liikkui ripeästi ja sanoi sanottavansa terävästi ja täsmällisesti, kuten henkilö, jonka aika on kallista.

"'Herra Hall Pycroft, otaksun?' hän virkkoi.

"'Kyllä, sir', vastasin ja tarjosin hänelle tuolia.

"'Viimeksi palvellut Coxon & Woodhousella?'

"'Niin, sir.'

"'Ja kuulutte nyt Mawsonin henkilökuntaan?'

"'Aivan niin.'

"'Hyvä', hän sanoi. 'Asia on sillä tavalla, että olen kuullut vallan erinomaisia arvosteluja kyvykkyydestänne. Muistattehan Parkerin, joka oli Coxonilla konttoripäällikkönä. Hän ei lakkaa koskaan kiittämästä teitä.'

"Tämä oli tietysti hyvin mieluista kuulla. Olin aina tehnyt työni hyvin, mutta en ollut milloinkaan osannut uneksiakaan, että minusta puhuttaisiin sillä tavalla Cityssä.

"'Teillä on hyvä muisti?' hän jatkoi.

"'Koko hyvä', vastasin vaatimattomasti.

"'Oletteko seurannut markkinoita ollessanne ilman paikkaa?' hän kysyi.

"'Kyllä, luen pörssiuutiset joka aamu.'

"'Sitä voi sanoa todelliseksi harrastukseksi!' hän huudahti. 'Se on tie, joka vie menestykseen ja hyvinvointiin! Ettehän pahastu, jos hiukan koettelen muistianne? Sanokaahan, mitä maksetaan Ayrshiren osakkeista?'

"'Sadastaviidestä sataanviiteen ja neljännekseen.'

"'Ja Uuden Seelannin papereista?'

"'Sataneljä.'

"'Entä British Broken Hill?'

"'Seitsemästä seitsemään ja kuuteen.'

"'Suurenmoista!' hän huudahti paiskaten kätensä ylös. 'Tämä vastaa täydellisesti sitä, mitä olen kuullut. Poikaseni, te olette liian hyvä palvellaksenne konttoristina Mawsonilla!'

"Tämä purkaus hämmästytti minua melkoisesti, kuten voitte kuvitella.

"'Eikö mitä', vastasin, 'maailmassa on paljon sellaisia, joiden mielestä en ole niin suurenmoinen, kuin mitä te näytätte minusta ajattelevan, herra Pinner. Olen saamastani paikasta vilpittömästi iloinen, sillä olen saanut läpäistä kovan taistelun, ennen kuin pääsin jälleen näin pitkälle.'

"'Mitä tyhjää, teidän pitää pyrkiä paljoa korkeammalle, sillä siellä ette ole omalla tasollanne. Nytpä sanon, minkä tähden tulin tänne. Se, mitä tarjoan teille, on tosin pientä, kun ottaa huomioon kykynne, mutta Mawsoniin verrattuna se on kuin valo pimeän rinnalla. Sanokaahan, milloin menette Mawsonille?'

"'Maanantaina.'

"'Ha, ha! Tohdin lyödä vaikka vetoa, ettette mene sinne ensinkään.'

"'Ettenkö mene Mawsonille?'

"'Ette, sir. Sinä päivänä te istutte Franco-Midlandin Rauta- ja Teräsyhtiön johtajana, jolla on sata ja kolmekymmentäneljä haarakonttoria Ranskassa, yksi Brüsselissä ja yksi San Remossa.'

"Henkeäni aivan salpasi. 'En ole milloinkaan kuullut puhuttavan sellaisesta yhtiöstä', sain vihdoin sanotuksi.

"'Todennäköisesti ette. Asiasta ei ole puhuttu paljonkaan, sillä tarvittava pääoma kerättiin kokoon yksityistä tietä, ja yritys on sitä paitsi liian hyvä asetettavaksi yleisön reposteltavaksi. Veljeni, Harry Pinner, on yhtiön perustaja, ja hänet on valittu arvalla johtokunnan puheenjohtajaksi. Tietäen minulla olevan suhteita täällä hän pyysi minua etsimään käsiini nuoren miehen, jolla ei ole kovin suuret vaatimukset, mutta jonka pitää olla pystyvä ja tarmokas ja johtajaksi kyllin arvovaltainen. Parker puhui teistä, ja niin tulin tänne. Aluksi emme voi kuitenkaan maksaa teille enempää kuin viisisataa –'

"'Viisisataa vuodessa!' huudahdin minä.

"'Niin, aluksi, mutta teille maksetaan yksi sadalta kaikesta mitä asiamiehemme myyvät, ja näiden palkkioiden yhteissumma tulee olemaan vuodessa, voitte luottaa sanaani, paljoa suurempi kuin palkkanne.'

"'Mutta rauta-ala on minulle aivan outo.'

"'Numeroista tiedätte sitä enemmän.'

"Päässäni humisi ja tuskin jaksoin istua hiljaa tuolissani. Mutta sitten hiipi pieni epäilys mieleeni.

"'Minun täytyy käydä suoraan asiaan', sanoin. 'Mawson antaa minulle vain kaksisataa, mutta Mawson on varma. Ja teidän yhtiöstänne tiedän todellakin niin vähän, että –'

"'Ah, hyvä, hyvä!' huudahti hän aivan kuin haltioissaan mielihyvästä. 'Te olette juuri se mies, jota tarvitsemme! Teitä ei houkutella noin vain suostumaan, ja se on aivan oikein. Mutta tässä on sadan punnan seteli; jos katsotte voivanne suostua siihen, mitä olen ehdottanut, niin pistäkää se taskuunne palkkanne ennakkona.'

"'Olette suurenmoisen antelias', vastasin hänelle. 'Milloin minun pitäisi aloittaa työni?'

"'Olkaa Birminghamissa huomenna kello yksi. Minulla on taskussani kirje, jonka viette veljelleni. Hänen osoitteensa on 126 B Corporation-street, jossa yhtiön väliaikaiset konttoritkin ovat. Hänen täytyy tietysti hyväksyä ja vahvistaa valintani, mutta näin meidän kesken sanoen, asia on jo selvä.'

"'En todellakaan tiedä, miten kiittäisin teitä, herra Pinner.'

"'Aivan tarpeetonta, poikaseni. Kaiken tämän olette täydellisesti ansainnut. Jäljellä on vielä pari pikkuseikkaa – vain muodollisuuksia – jotka on samalla järjestettävä. Näen tuossa vieressänne paperia. Olkaa ystävällinen ja kirjoittakaa: 'Täten suostun rupeamaan Franco-Midlandin Rauta- ja Teräsyhtiön johtajaksi viidensadan punnan peruspalkalla vuodessa.'

"Tein, mitä hän pyysi, ja hän pisti paperin taskuunsa.

"'Sitten on vielä yksi asia', hän virkkoi. 'Miten aiotte menetellä Mawsonin suhteen?'

"Iloissani olin unohtanut Mawsonin kokonaan.

"'Kirjoitan, etten voikaan tulla', vastasin.

"'Juuri sen voisitte jättää tekemättä. Minulla oli näettekös teidän takianne koko lailla kiivas yhteenotto Mawsonin konttoripäällikön kanssa. Menin sinne kyselemään teistä, ja hän käyttäytyi hyvin hyökkäävästi – syytti minua, että tahdoin houkutella teitä jättämään liikkeen, ja niin edespäin. Lopulta menetin malttini. 'Jos haluatte pitää palveluksessanne hyvää väkeä, niin maksakaa myös kunnollinen palkka', sanoin. 'Meidän pieni palkkamme on hänelle mieluisempi kuin teidän suuri', tiuskaisi hän. 'Lyön viisi puntaa vetoa, ettette kuule hänestä hiiskaustakaan, kun teen tarjoukseni', sanoin siihen. 'Hyvä!' murahti hän. 'Korjasimme hänet katuojasta, eikä hän jätä meitä niin helposti.' Juuri niin hän sanoi.'

"'Se hävytön mies!' huudahdin minä. 'En ole nähnyt häntä milloinkaan. Miksi siis välittäisin hänestä? En kirjoita hänelle riviäkään, jos niin tahdotte.'

"'Hyvä! Siis sovittu!' sanoi vieraani nousten tuolistaan. 'Olen iloinen, että löysin niin hyvän miehen veljelleni. Tässä on ennakkona sata puntaa ja tässä kirje. Merkitkää osoite muistiin, 126 B, Corporation-street, ja muistakaa, että teidän pitää olla siellä huomenna kello yksi. Hyvää yötä ja lämpöisimmät onnitteluni.'

"Siinä kaikki, mitä välillämme tapahtui, niin tarkkaan kuin voin muistaa. Voitte kuvitella, tohtori Watson, kuinka hyvilläni olin niin erinomaisesta onnen potkauksesta. Valvoin ilossani puoleen yöhön, ja seuraavana päivänä lähdin Birminghamiin junassa, joka saapui perille paljoa ennen määräaikaani. Vein tavarani erääseen New-streetin hotelliin, josta jatkoin matkaa minulle annettuun osoitteeseen.

"Tulin sinne neljännestuntia aikaisemmin, kuin mitä oli sovittu, mutta ajattelin, ettei se merkinnyt mitään. 126 B oli kahden suuren myymälän väliin sovitettu käytävä, joka päättyi moniin konttoreihin ja liikemiehille vuokrattuihin huoneistoihin viepään portaikkoon. Liikkeiden ja muiden vuokralaisten nimet oli kaikki maalattu pohjakerroksen seinälle, mutta nimeä Franco-Midlandin Rauta- ja teräsyhtiö ei näkynyt missään. Seisoin pari minuuttia sydän kurkussa ja ihmettelin, mahtoiko koko juttu olla vain julmaa pilaa, kun luokseni tuli eräs mies. Hän oli suuresti sen miekkosen näköinen, jonka olin tavannut edellisenä iltana, samanlainen vartalo ja ääni, mutta tällä ei ollut partaa ja tukkakin oli vaaleampi.

"'Herra Hall Pycroft?' hän kysyi.

"'Kyllä', vastasin.

"'Ah, odotin teitä, mutta te tulitte hiukan aikaisemmin kuin oli määrä. Sain tänä aamuna veljeltäni kirjeen, jossa hän kiittää teitä mitä lämpöisimmin.'

"'Katselin juuri kun tulitte, missä konttorit ovat.'

"'Nimeä ei ole vielä pantu tänne, sillä tämä huoneisto, joka on vain väliaikainen, vuokrattiin viime viikolla. Mutta menkäämme ylös, niin puhumme asian selväksi.'

"Me kapusimme jyrkkiä portaita myöten ylimpään kerrokseen saakka ja tulimme kahteen pieneen ja tomuiseen huoneeseen, jotka olivat aivan vesikaton alla. Olin ajatellut suurta konttoria, jossa oli välkkyviä pöytiä ja rivittäin kirjanpitäjiä, mihin olin tottunut, ja minun täytyy sanoa, että tuijotin tyhmistyneenä kahteen puutuoliin, pieneen pöytään, sille heitettyyn päiväkirjaan ja avaraan paperikoriin, jotka muodostivat koko sisustuksen.

"'Älkää masentuko, herra Pycroft', sanoi seuralaiseni nähdessään pitkäksi venähtäneen naamani. 'Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä meillä ole rahasta puutetta, vaikka emme pane sitä konttoreissamme näytteille. Käykää istumaan ja antakaa minulle veljeltäni saamanne kirje.'

"Annoin kirjeen hänelle, ja hän luki sen hyvin huolellisesti.

"'Olette kaikesta päättäen tehnyt varsin suurenmoisen vaikutuksen veljeeni Arthuriin, joka on, kuten tiedän, hyvin tarkkanäköinen ihmistuntija', hän sanoi sitten. 'Arthur kannattaa aina lontoolaisia ja minä Birminghamia, mutta tällä kerralla roudatan hänen neuvoaan. Voitte katsoa olevanne lopullisesti otettu yhtiön palvelukseen.'

"'Mitä tehtäviä tulen hoitamaan?' kysyin.

"'Teidät lähetetään todennäköisesti hoitamaan Parisissa olevaa suurta varastoamme, josta englantilaiset rauta- ja fajanssituotteet tulevat virtaamaan sadan ja xolmenkymmenen neljän haaraliikkeen myymälöihin ympäri Ranskaa. Hankinnat suoritetaan viikon kuluessa, ja sillä aikaa te työskentelette täällä Birminghamissa auttamalla meitä.'

"'Miten?'

"Vastaukseksi hän otti eräästä laatikosta paksun punakantisen kirjan. 'Tämä on Parisin osoitekalenteri, johon on merkitty myös ammatti kunkin nimen jälkeen', hän selitti. 'Pyydän teitä viemään sen asuntoonne ja poimimaan eri luetteloon kaikki rautatavarain myyjät osoitteineen. Sellainen luettelo on minulle hyvin tarpeellinen.'

"'Mutta onhan käytettävissä valmiita ammattiluetteloita', huomautin.

"'Ei luotettavia. Niissä noudatettu järjestelmä ei sovi meille. Ryhtykää heti työhön ja tuokaa luettelo minulle maanantaina kello kaksitoista. Hyvää vointia, herra Pycroft. Jos osoittaudutte uutteraksi ja taitavaksi, tulette huomaamaan, että yhtiömme on hyvä isäntä.'

"Palasin hotelliini varsin sekavin tuntein, saamani paksu kirja kainalossa. Minut oli tosin lopullisesti otettu yhtiön palvelukseen ja taskussani oli sata puntaa, mutta itse konttori, nimen poissaolo ja monet muut seikat, jotka liikemies heti huomaa, olivat toiselta puolelta tehneet huonon vaikutuksen työnantajieni asemasta. Mutta kävi miten kävi, minulla oli rahaa, ja niin syvennyin kursailematta työhöni. Kirjoitin ahkerasti koko sunnuntain, mutta maanantaina olin päässyt vasta H-kirjaimeen saakka. Menin määräaikana isäntäni luo, jonka tapasin istumassa yksin tyhjissä huoneissaan. Hän kehoitti minua jatkamaan keskiviikkoon saakka ja tulemaan silloin uudelleen. Keskiviikkona työ oli vieläkin kesken, minkä tähden ahersin edelleen perjantaihin – siis eiliseen saakka. Silloin vein luettelon herra Harry Pinnerille.

"'Paljon kiitoksia', hän sanoi. 'Pelkään arvioineeni työn liian helpoksi. Tästä luettelosta minulla tulee olemaan paljon apua.'

"'Sen laatimiseen meni verraten paljon aikaa', huomautin siihen.

"'Ja nyt', virkkoi hän, 'pyydän teitä laatimaan luettelon kaikista talouskaupoista, sillä nekin myyvät fajanssituotteita.'

"'Hyvä on.'

"'Voitte tulla huomenna iltapäivällä kello seitsemän ilmoittamaan minulle, miten työ edistyy. Älkää rasittako itseänne liiaksi. Pari tuntia Dayn varieteessa ei tee teilie pahaa pitkän työpäivän jälkeen.' Hän naurahti puhuessaan, ja minä totesin säpsähtäen, että yläleuan vasen kulmahammas oli varsin kömpelösti paikattu kullalla."

Holmes hieroi hyvillä mielin käsiään, ja minä tuijotin hämmästyneenä asiakkaaseemme.

"Te näytätte hämmästyneeltä, tohtori Watson, mutta asia on näin", hän jatkoi. "Keskustellessani hänen kanssaan, joka tuli Lontoossa tapaamaan minua, hän nauroi sanoessaan, etten menisi ensinkään Mawsonille, ja silloin huomasin, että hänen vasen kulmahampaansa oli paikattu juuri samalla tavalla. Kullan välkähdys pisti silmääni kummallakin kerralla. Ja kun lisäsin siihen, että ääni ja vartalo olivat aivan samanlaiset ja että toteamani eroavaisuudet voitiin aikaansaada partaveitsellä ja peruukilla, en voinut enää epäilläkään, etteivätkö; he olleet sama henkilö. Voihan luonnollisesti odottaa veljeksien olevan toistensa näköiset, mutta ei niin täydellisesti, että sama hammas olisi paikattu samalla tavalla. Hän saatteli minut kumarrellen ovelle, ja minä riensin portaita alas kadulle tuskin tietäen, seisoinko päälläni vai jaloillani. Palasin hotelliin, huuhtelin pääni kylmällä vedellä ja istahdin pohtimaan tätä ongelmaa. Miksi hän oli lähettänyt minut Lontoosta Birminghamiin? Miksi hän oli kiiruhtanut sinne ennen minua? Ja miksi hän oli lähettänyt mukanani kirjeen itselleen? Tämä kaikki oli niin pulmallista, että järjellisen selityksen löytäminen oli minulle mahdotonta. Mutta samassa tulin ajatelleeksi, että kaikki, mikä oli minulle pimeätä ja käsittämätöntä, saattoi olla päivänselvää herra Sherlock Holmesille. Minulla oli juuri sen verran aikaa, että ehdin Lontooseen menevään yöjunaan, mennäkseni hänen puheilleen heti tänä aamuna ja viedäkseni nyt teidät molemmat mukanani Birminghamiin."

Istuimme hetkisen ääneti sen jälkeen, kun herra Pycroft oli lopettanut selostuksensa. Holmes, joka oli nojautunut mukavaan asentoon tyynyjen varaan, kääntyi sitten katsomaan minuun, kasvoillaan tyytyväinen ja samalla arvosteleva ilme, kuten herkuttelijalla, joka on juuri tunnustellut jonkin erikoisen hienon viinimerkin makua.

"Hienoa, Watson, vai mitä?" virkkoi hän. "Siinä on kohtia, jotka miellyttävät minua. Luulen sinun olevan kanssani samaa mieltä, että herra Arthur Harry Pinnerin haastattelu Franco-Midlandin Rauta- ja Teräsyhtiön väliaikaisessa konttorissa olisi varsin mielenkiintoinen elämys meille kummallekin."

"Mutta miten se kävisi päinsä?" kysyin.

"Hyvin helposti", sanoi herra Pycroft hilpeästi. "Te olette ystäviäni, jotka hakevat paikkaa, ja voiko mikään olla sen luonnollisempaa, kuin että vien teidät itse toimeenpanevan johtajan puheille?"

"Aivan niin! Tietysti!" vahvisti Holmes. "Tahtoisin mielelläni nähdä hänet ja katsoa, minkä näköiseksi tämä juttu todellisuudessa osoittautuu. Mitkähän ominaisuutenne tekevät teidät niin korvaamattomaksi, nuori ystäväni? Vai olisikohan syynä se, että –" hän alkoi pureskella kynsiään ja pysähtyi tuijottamaan ulos ikkunasta, istuen loppumatkan melkein puhumattomana, kunnes saavuimme perille Birminghamin New-streetille.

Hiukan ennen kello seitsemää samana iltana kävelimme kaikki kolme Corporation-streetiä pitkin yhtiön konttoria kohti.

"Meidän on aivan turhaa mennä sinne ennen määräaikaa", selitti asiakkaamme. "On aivan ilmeistä, että hän tulee sinne vain tapaamaan minua, eikä konttorissa ole siihen saakka ketään."

"Seikka, joka tukee otaksumaanne", Holmes huomautti.

"Mitä minä sanoisin!" herra Pycroft huudahti samassa. "Hän kävelee tuossa edellämme kadun toisella puolella."

Hän osoitti pientä ja hintelää ja kaikin puolin moitteettoman näköistä vaaleaa herrasmiestä, joka kulki nopein askelih toisella käytävällä. Tarkkaillessamme häntä mies kääntyi katsomaan poikaa, joka kimeällä äänellä kaupitteli iltalehtiä, ja riensi sitten kadun poikki ajopelien lomitse ja osti pojalta lehden. Kääräisten sen sitten käteensä hän hävisi näkyvistämme erääseen portaaseen.

Kapusimme hänen jäljessään viidenteen kerrokseen ja pysähdyimme raolleen jätetyn oven eteen, johon seuralaisemme koputti. Siihen vastattiin kehoituksella: "Sisään", ja me astuimme tyhjään ja alastomaan huoneeseen, joka vastasi täydellisesti Hall Pycroftin antamaa kuvausta. Keskelle lattiaa asetetun pöydän ääressä istui mies, jonka olimme nähneet kadulla, ostamansa iltalehti avattuna edessään. Kun hän katsahti meihin, minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt kasvoja, joissa olisi kuvastunut niin suuri tuska ja sen lisäksi vielä muutakin – niin sanomaton kauhu, että vain harvat miehet joutuvat kokemaan sellaista. Otsa oli märkä hiestä, posket vaaleankellertävät kuin kalan vatsa, ja katse hurjasti tuijottava. Hän katsoi apulaiseensa kuin ei olisi tuntenut häntä, ja minä huomasin seuralaisemme hämmästyneestä ilmeestä, että tila, josta nyt tapasimme hänen isäntänsä, oli yllätys hänellekin.

"Te olette sairas, herra Pinner!" hän huudahti.

"Niin, en voi oikein hyvin", vastasi toinen, koettaen ilmeisesti päästä tasapainoon ja kostuttaen huuliaan kielensä kärjellä, ennen kuin puhui. "Ketä nämä herrat ovat, jotka olette tuonut tänne?"

"Toinen on herra Harris, Bermondseystä, ja toinen herra Price tästä kaupungista", seuralaisemme selitti kerkeästi. "He ovat ystäviäni ja kokeneita konttorimiehiä, mutta nyt ovat olleet ilman paikkaa jonkin aikaa, minkä tähden toin heidät tänne toivossa, että yhtiössä kenties olisi työtä heillekin."

"Hyvin mahdollista! Hyvin mahdollista!" herra Pinner huudahti hymyillen aavemaisesti. "Niin, en epäilekään, ettenkö voi tehdä jotakin hyväksenne. Mikä on teidän erikoisalanne, herra Harris?"

"Olen toiminut kassanhoitajana", vastasi Holmes.

"Tulemme tarvitsemaan sellaisenkin. Entä te, herra Price?"

"Olen kirjanpitäjä."

"On aivan todennäköistä, että yhtiö ottaa teidät palvelukseensa. Ilmoitan teille, kun pääsemme niin pitkälle. Ja nyt pyydän teitä poistumaan. Jumalan tähden, jättäkää minut yksin!"

Oli aivan kuin voima, jolla hän oli siihen saakka kyennyt hillitsemään mielenliikutuksensa, olisi äkkiä ja auttamattomasti herpaantunut, sillä viimeksi lausutut sanat tulivat melkein huutamalla. Holmes ja minä katsahdimme toisiimme, ja Hall Pycroft astui pöydän luo.

"Te unohdatte, herra Pinner, että pyysitte minua tulemaan tähän aikaan tänne saamaan ohjeita", hän lausui.

"Aivan oikein, herra Pycroft, aivan oikein", toinen vastasi jo tyynemmin. "Odottakaa täällä hetkinen, eikä mikään estä ystäviänne odottamasta kanssanne. Kolmen minuutin kuluttua olen kokonaan käytettävissänne, jos saan koetella kärsivällisyyttänne sen verran." Hän nousi kohteliaasti kumartaen ja poistui ovesta, joka oli huoneen toisessa päässä ja jonka hän painoi kiinni jälkeensä.

"Mitä nyt?" kuiskasi Holmes. "Aikooko hän livistää?"

"Mahdotonta", huomautti Pycroft.

"Kuinka niin?"

"Tuosta ovesta mennään sisempään huoneeseen."

"Eikö sieltä pääse käytävään?"

"Ei."

 "Onko huone sisustettu?"

"Eilen se oli tyhjä."

"Mitä ihmettä hän siellä sitten tekee? Tässä on jotakin, jota en ymmärrä. Mieshän oli aivan suunniltaan kauhusta. Mikä on voinut saada hänet sillä tavalla pelästymään?"

"Hän epäili meidän olevan salapoliiseja", arvelin minä.

"Siitä se johtui", vahvisti Pycroft.

Holmes pudisti päätään. "Hän ei valahtanut kalpeaksi. Hän oli kalpea, kun tulimme sisään. Voihan olla, että –"

Sisähuoneesta alkoi samassa kuulua kovaa koputusta.

"Mitä kummaa hän koputtaa omaan oveensa?" huudahti Pycroft.

Koputus kuului yhä selvemmin. Me tuijotimme kaikki sisähuoneen oveen. Katsahtaessani Holmesiin näin hänen nojautuvan kiihkeästi eteenpäin, kaikki piirteet jännittyneinä. Samassa kuulimme matalaa korahtelua, jota seurasi entistä kiivaampi koputus. Holmes loikkasi huoneen poikki ja paiskautui ovea vasten. Se oli lukittu sisäpuolelta. Seuraten hänen esimerkkiään me rynnistimme koko painollamme ovea vasten. Toinen sarana paukahti poikki, sitten toinen, ja ovi kaatui rysähtäen lattialle.

Huone oli tyhjä.

Me pysähdyimme neuvottomina kynnyksen toiselle puolelle, mutta vain silmänräpäykseksi. Lähinnä ovea olevassa sopessa oli toinen ovi. Holmes hypähti sinne ja kiskaisi oven auki. Lattialla oli takki ja liivit, ja koukussa oven takana riippui omista housun kannattimistaan Franco-Midlandin Rauta- ja Teräsyhtiön toimeenpaneva johtaja. Polvet olivat vetäytyneet koukkuun, pää oli painunut peloittavaan kulmaan rintaa vasten, ja kantapäät rummuttivat ovea, synnyttäen äänen, joka oli keskeyttänyt keskustelumme. Tartuin siekailematta häntä vyötäisiin ja pidin häntä ylhäällä, niin että Holmes ja Pycroft saattoivat irroittaa venyvän silmukan, joka oli jo kiristynyt melkein näkymättömiin kaulan punoittaviin lihaksiin. Sitten kannoimme hänet toiseen huoneeseen ja asetimme hänet lattialle, jossa hän lepäsi kasvot tuhkanharmaina ja sinertävät huulet nousten ja laskien joka henkäyksellä – kammottavana ihmisrauniona siihen verrattuna, mikä hän oli ollut viisi minuuttia sitten.

"Mitä arvelet hänestä, Watson?" Holmes kysyi.

Kumarruin tutkimaan häntä. Valtimo oli heikko ja epätasainen, mutta hengitys kävi syvemmäksi ja pidemmäksi, ja silmäluomet, joiden alta valkuainen näkyi kalpeana kaistaleena, alkoivat värähdellä.

"Hän on käynyt aivan kuoleman kynnyksellä", sanoin, "mutta nyt hän virkoaa. Avaa ikkuna ja ojenna minulle tuo vesikarahvi." Minä irroitin kauluksen, kaasin kylmää vettä hänen kasvoilleen ja annoin tekohengitystä, kunnes hän veti pitkän, luonnollisen henkäyksen.

"Nyt ei kestä kauaa, ennen kuin hän tulee tuntoihinsa", sanoin ja nousin.

Holmes seisoi pöytää vasten, kädet syvällä taskuissa ja leuka rintaa vasten painuneena.

"Meidän kai pitäisi nyt kutsua poliisi tänne", hän virkkoi, "mutta minusta olisi mieluisampaa luovuttaa asia heille täysin selvänä."

"Minä en ymmärrä tästä yhtään mitään", valitti Pycroft raapien päätään. "Miksi minut piti tuoda tänne saakka, ja minkä tähden –"

"Tuo kaikki on täysin selvää", Holmes keskeytti kärsimättömästi. "Vain tämä viimeinen kohtaus antaa minulle päänvaivaa."

"Ymmärrättekö sitten kaiken muun?"

"Sikäli tämä asia on minun käsittääkseni päivänselvä. Vai mitä sinä sanot, Watson?"

Minä kohautin olkapäitäni. "Tunnustan, etten löydä mitään selitystä."

"Kyllä. Jos lähdet aivan alusta ja harkitset tapahtumia oikeassa järjestyksessään, huomaat niiden viittaavan vain yhteen mahdollisuuteen."

"Mitä sinä päättelet niistä?"

"Koko juttu keskittyy kahden seikan ympärille. Niistä on ensimmäinen herra Pycroftilta pyydetty kirjallinen suostumus ruveta tämän valeyhtiön palvelukseen. Etkö huomaa kuinka paljon siihen sisältyy?"

"Pelkään, etten huomaa."

"Minkä tähden häntä pyydettiin kirjoittamaan se? Ei ainakaan sen tähden, että se muka kuului asiaan, sillä tämmöiset asiat sovitaan yleensä suullisesti, eikä tähän saakka ole ilmennyt mitään syytä, joka olisi nyt vaatinut poikkeamaan tästä tavasta. Ettekö huomaa, nuori ystäväni, että heille oli mitä tärkeintä saada näyte käsialastanne ja ettei muuta keinoa ollut?

"Aivan niin. Mitä varten? Tutkimuksemme on jo melkoisesti edistynyt, kun vastaamme siihen kysymykseen. Mitäkö varten? Siihen on vain yksi järjellinen selitys. Joku tahtoi oppia jäljittelemään käsialaanne, mutta siitä oli ensin saatava näyte. Ja kun siirrymme tarkastamaan mainitsemaani toista seikkaa, niin huomaamme niiden selittävän toisiaan. Tarkoitan Pinnerin pyyntöä, ettette kirjoittaisi mitään uudelle työnantajallenne. Konttoripäällikön piti jäädä täysin luottavaisesti odottamaan, että herra Hall Pycroft, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, ilmestyisi konttoriin maanantaiaamuna."

"Hyvä Jumala!" huudahti Pycroft, "kuinka sokea olenkaan ollut!"

"Nyt ymmärrätte tuon kirjoittamanne lapun merkityksen. Jos konttoriin olisi ilmoittautunut teidän nimellänne henkilö, joka olisi sitten kirjoittanut aivan erilaista käsialaa, kuin millä hakemuksenne oli kirjoitettu, niin kaikki olisi tullut heti ilmi. Mutta välipäivinä sijaisenne opetteli jäljittelemään teitä, ja niin ollen hänen asemansa oli varma, koska otaksun, ettei konttorihenkilökunnasta ollut kukaan ennen nähnyt teitä."

"Ei niin kukaan", vaikeroi Pycroft.

"Kohdistaa ajatuksenne toisaalle oli luonnollisesti äärimmäisen tärkeätä samoin kuin estää teitä kohtaamasta ketään, joka olisi voinut kertoa, että Mawsonin konttorissa työskenteli mies, joka esiintyi teidän niinellänne. Sen tähden teille annettiin niin kaunis ennakko palkastanne ja sen tähden teidät toimitettiin Birminghamiin ja kahlehdittiin lujasti kiinni työhön. Teidän piti pysyä poissa Lontoosta, jossa olisitte piankin voinut tuhota koko suunnitelman. Tämähän on selvää."

"Mutta minkä tähden tuo mies esiintyi omana veljenään?"

"Sekin on selvää. Jutussa on ilmeisesti vain kaksi henkilöä. Toinen istuu teidän paikallanne Mawsonilla. Tämä taas esiintyi välittäjänä, joka palkkasi teidät, mutta huomasi sitten, ettei hän voinut löytää teille isäntää sekoittamatta asiaan kolmattakin henkilöä. Ja siihen hän oli haluton. Hän muutti ulkonäköään niin paljon kuin osasi ja luotti siihen, että yhdennäköisyys, jonka varmaan huomaisitte, käsitettäisiin johtuvan läheisestä sukulaisuudesta. Ilman sitä onnellista sattumaa, että hänellä oli kullalla paikattu kulmahammas, tuskin olisitte tullut epäilleeksi mitään."

Hall Pycroft heristi nyrkkejään. "Hyvä Jumala!" hän parahti. "Mitä on tuo toinen Hall Pycroft tehnyt Mawsonilla sillä aikaa, kun minua on näin petetty? Mitä meidän on tehtävä, herra Holmes? Sanokaa, mitä minä teen!"

"Meidän täytyy sähköttää Mawsonille."

"Ne sulkevat lauantaina kahdeltatoista."

"Samantekevää. Otaksun, että siellä on aina ovenvartija tai joku muu päivystäjä –"

"Niin onkin. Siellä on aina vartija konttorissa säilytettävien arvopaperien takia. Muistan kuulleeni puhuttavan siitä Cityssä."

"Hyvä on. Sitten sähkötämme hänelle, niin saamme kuulla, onko kaikki kunnossa ja onko siellä samanniminen kirjanpitäjä kuin te. Tuo kaikki on selvää, mutta ei ole vielä selvitetty, minkä tähden näytelmän toinen päähenkilö poistuu huoneesta heti meidät nähtyään ja hirttää itsensä."

"Sanomalehti!" sopersi surkea ääni takanamme. Mies oli noussut istumaan ja tuijotti meihin kalpeana ja aavemaisena. Elottomat silmät kirkastuivat vähitellen, ja hän paineli kädellään juovaa, joka näkyi vielä leveänä ja tummanpunaisena hänen kaulassaan.

"Sanomalehti! Niin, tietysti!" Holmes huudahti kiihtyneesti. "Mikä tomppeli olenkaan! Ajattelin juttua niin kiinteästi, ettei sanomalehti johtunut mieleenikään. Tästä me varmasti löydämme salaisuuden avaimen." Hän silmäsi lehteä hetkisen ja huudahti sitten riemuitsevasti.

"Katsopas tätä, Watson! Tämä on lontoolainen lehti, Evening Standard'in aikaisempi iltapainos. Se, mitä etsimme, on tuossa. Luehan otsakkeet. 'Rikos Cityssä. Murha Mawson & Williamsilla. Jättiläismäinen ryöstöyritys. Rikollinen vangittu.' Kas niin, Watson, olemme kaikki kiihkeän uteliaita kuulemaan, mitä siinä sanotaan, niin että lue uutinen ääneen."

Paikka, johon uutinen oli sijoitettu lehteen, osoitti, että tapahtuma oli herättänyt suurinta huomiota pääkaupungissa. Uutinen kuului:

"Häikäilemätön ryöstöyritys, joka päättyi yhden miehen kuolemaan ja rikollisen vangitsemiseen, tehtiin tänään iltapäivällä Cityssä. Mawson & Williamsin tunnettu pankkiiriliike sai jonkin aikaa haltuunsa suuren määrän arvopapereita, joita on säilytetty liikkeen konttorissa ja joiden rahallinen arvo on toista miljoonaa puntaa. Liikkeen johtaja oli niin tietoinen suuresta vastuunalaisuudestaan, että hän oli hankkinut konttoriin aivan uusimalliset kassakaapit, minkä lisäksi huoneistossa oli aseistettu vartija yötäpäivää. Viime viikolla liikkeeseen otettiin uusi kirjanpitäjä, nimeltä Hall Pycroft, ja ilmi on käynyt, ettei tämä henkilö ollut kukaan muu kuin Beddington, kuuluisa väärentäjä ja murtovaras, joka on veljensä keralla aivan hiljan päässyt kuritushuoneesta. Toistaiseksi vielä selvittämättömällä tavalla hänen onnistui väärän nimen turvissa päästä konttoriin virkailijaksi ja saada siten jäljennökset avaimista ja tarkat tiedot kassaholvin ja kassakaappien asemasta.

"Lauantaisin Mawsonin kirjanpitäjät tavallisesti lopettavat työnsä kahdeltatoista, minkä tähden kersantti Tuson, joka kuuluu Cityn poliisiin, hiukan kummastui nähdessään erään miehen tulevan konttorista kaksikymmentä minuuttia yli yksi, matkalaukku kädessään. Kersantti, jonka epäluulot olivat heränneet, lähti miehen jälkeen ja onnistui konstaapeli Pollockin avulla vimmatun käsikähmän jälkeen pidättämään hänet. Heti ilmeni, että oli tehty häikäilemätön ja tavaton ryöstö. Laukusta löytyi lähes sadan tuhannen punnan arvosta amerikkalaisia rautatieobligatioita ja suuri joukko eri kaivoksien ja yhtiöiden osakkeita.

"Konttorihuoneistoa tutkittaessa löydettiin onnettoman vartijan ruumis suurimmasta kassakaapista, jonne se oli työnnetty kaksinkerroin ja josta sitä ei olisi löydetty, ennen kuin maanantaiaamuna, ellei kersantti Tuson olisi toiminut niin ripeästi. Hänen päälakensa oli murskattu takaa annetulla hiilihangon iskulla. Beddington oli epäilemättä päässyt toistamiseen sisään sanomalla unohtaneensa jotakin, minkä jälkeen hän oli surmannut vartijan, tyhjentänyt kiireesti kassakaapin ja poistunut saaliinsa keralla. Hänen veljeään, jonka kanssa hän tavallisesti työskentelee, ei ole vielä toistaiseksi näkynyt tässä jutussa, mutta poliisi etsii tarmokkaasti hänen olinpaikkaansa."

"Niin, sen vaivan voimme nyt säästää poliisilta", huomautti Holmes katsahtaen ikkunan luona kyyröttävään surkeaan olentoon. "Ihmisluonne on kummallinen sekoitus, Watson. Roisto ja murhamieskin voi olla veljelleen niin rakas, että tämä tahtoo päättää päivänsä kuullessaan toisen joutuneen hirsipuun varjoon. Mutta oli miten oli, nyt meillä ei ole valinnan varaa. Tohtori ja minä vartioimme vankia, herra Pycroft, jos olette kiltti ja haette poliisin."

GLORIA SCOTT.

"Tässä minulla on joitakin papereita", sanoi ystäväni Sherlock Holmes istuessamme eräänä talvi-iltana takkatulen ääressä, "joista olen todellakin sitä mieltä, Watson, että sinun pitäisi lukea ne. Ne liittyvät Gloria Scott'in eriskummalliseen tapaukseen, ja tässä on kirje, jonka luettuaan rauhantuomari Trevor lyyhistyi kuolleena maahan."

Hän oli ottanut eräästä laatikosta pienen, kellastuneen paperikäärön, ja avattuaan nauhan, jolla se oli sidottu, hän ojensi minulle pienen harmaalle paperille kirjoitetun kirjelipun. Se kuului:

"Kaikki lähettämämme riista hukassa Lontoossa. Hankkijamme Hudson on, uskotaan, ilmaissut lisävaraston varaamisesta kaikki. Ellei hän häviä fasaanien myynnissä heti, niin ilmoitan, jos vielä mahdollisesti tahdot antaa kukkosi elää."

Katsahtaessani ylös luettuani tämän arvoituksellisen ilmoituksen näin Holmesin hymyilevän tyhmistyneelle ilmeelleni.

"Näytät hiukan hämmästyneeltä", hän huomautti.

"En käsitä, mikä tässä kirjeessä voi aiheuttaa kauhua. Minusta siinä ei ole hituistakaan järkeä eikä mitään muutakaan."

"Aivan niin. Mutta totta on, että sen saaja, joka oli sivistynyt, kookas ja reipas vanhus, lyyhistyi sen luettuaan maahan, kuin jos häntä olisi isketty pistoolin perällä."

"Teet minut uteliaaksi. Minkä tähden sanoit äsken, että minun pitäisi tutussa juuri tähän tapaukseen?"

"Koska se on ensimmäinen, jonka selvittämiseen myötävaikutin."

Olin usein koettanut saada ystävääni kertomaan, mikä oli ensiksi kohdistanut hänen huomionsa rikosten tutkimiseen, mutta yritykseni olivat aina epäonnistuneet, sillä hän oli harvoin puhetuulella. Nyt hän istui eteenpäin nojautuneena tuolissaan ja levitteli papereita polvilleen. Sitten hän sytytti piippunsa, poltteli hetkisen ja selaili niitä ääneti.

"Olenko puhunut sinulle milloinkaan Victor Trevorista?" hän kysyi sitten. "Hän oli ainoa ystävä, jonka sain opiskellessani kaksi vuotta yliopistossa. En ole milloinkaan ollut seuramies, Watson, vaan olen aina viihtynyt parhaiten kotona huoneissani, ajanvietteenä pienten ajatusmenetelmieni kehittäminen, ja niin ollen tulin varsin harvoin seurustelleeksi ikäisteni kanssa. Urheilua en harrastanut, nyrkkeilyä ja miekkailua lukuunottamatta, ja kun luin aivan eri aineita kuin toverini, meillä ei ollut mitään yhteistä. Trevor oli ainoa, johon tutustuin, ja häneenkin vain siten, että hänen koiransa iski eräänä aamuna kirkkoon mennessäni hampaansa nilkkaani.

"Se oli varsin proosallinen tapa solmia ystävyys, mutta tehokas. Sain olla makuulla kymmenen päivää, ja Trevor kävi usein tiedustelemassa vointiani. Ensin hän viipyi vain pari minuuttia, mutta käynnit pitenivät joka kerta, ja ennen kuin nousin vuoteesta, meistä oli tullut hyvät ystävät. Hän oli lämminsydäminen, terve nuori mies, täynnä voimaa ja tarmoa, ja monessa suhteessa minun täydellinen vastakohtani. Siitä huolimatta meillä oli paljon yhteistä, ja kun kuulin, että hän oli yhtä yksinäinen kuin minäkin, niin sekin teki toveruutemme läheisemmäksi. Lopulta hän kutsui minut isänsä maatilalle Nordfolkin Donnithorpeen, jossa olin sitten pitkän loman aikana kuukauden heidän vieraanaan.

"Vanha Trevor, rauhantuomari ja maanomistaja, oli ilmeisesti sekä varakas että vaikutusvaltainen mies. Donnithorpe on pieni kylä Langmerestä jonkin matkaa pohjoiseen. Tiilinen päärakennus, jonka huoneet on laudoitettu tammella, on vanha, tilava ja viihtyisä, ja sen edustalle johtaa kaunis, lehmusten reunustama ajotie. Me ammuimme sorsia ja kalastimme ja välillä lueskelimme, sillä talossa oli pieni, mutta valikoitu kirjasto, joka oli, kuten ymmärsin, saatu edelliseltä omistajalta, ja kun keittäjäkin oli siedettävä, niin miehen, joka ei olisi viettänyt siellä viihtyisää kuukautta, olisi pitänyt olla pilalle hemmoteltu.

"Vanhempi Trevor oli leski ja ystäväni hänen ainoa poikansa. Hänellä oli ollut tytärkin, kuten kuulin, mutta hän oli sairastunut kurkkumätään kerran Birminghamissa käydessään ja kuollut. Isä kiinnosti minua tavattomasti. Hänellä ei ollut sanottavasti opillista sivistystä, mutta runsaasti raakaa voimaa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän oli lukenut vähän, mutta matkustanut sitä enemmän, nähnyt paljon maailmaa ja painanut mieleensä kaikki näkemänsä. Ruumiiltaan hän oli lihavahko, voimakkaan näköinen, tanakka mies; harmaantunut tukka oli vielä kauniisti tuuhea, kasvot ahavoituneet ja siniset silmät terävät melkein tuimuuteen saakka. Siitä huolimatta hänet tunnettiin seudulla hyväntahtoisena ja auttavaisena ihmisenä, ja hänen antamansa tuomiot olivat yleensä lempeitä.

"Istuessamme eräänä iltana joitakin päiviä sen jälkeen, kun olin saapunut, päivällisen jälkeen puutarhassa portviinilasit edessämme, nuori Trevor alkoi puhua tavastani tehdä huomioita ja johtopäätöksiä, minkä olin jo kehittänyt järjestelmäksi, minun kuitenkaan silloin vielä tietämättä, mitä osaa se tulisi elämässäni näyttelemään. Vanhus ilmeisesti uskoi, että hänen poikansa selostus parista mitättömästä tutkimuksestani oli suuresti liioiteltu.

"'Kuulkaahan, herra Holmes', hän sanoi hyväntuulisesti nauraen, 'koettakaa päätellä jotakin minusta, sillä luulisin olevani siinä suhteessa erinomainen kohde.'

"'Pelkään tuloksen jäävän varsin laihaksi', vastasin, 'mutta voinhan sanoa koetteeksi, että olette vuoden ajan pelännyt käytävän kimppuunne.'

"Hymy hävisi hänen huuliltaan, ja hän tuijotti minuun ällistyneenä.

"'Se on totta', hän virkkoi sitten. 'Muistathan, Victor', hän jatkoi kääntyen poikaansa, 'että salametsästäjät, joiden rehentelyn lopetimme, vannoivat pieksävänsä meidät. Sir Edvard Hobya on jo ahdistettukin. Sen jälkeen olen aina ollut varuillani, mutta en käsitä, mistä te tiedätte sen.'

"'Teillä on sangen kaunis kävelykeppi, ja siihen kaiverretusta kirjoituksesta huomasin, ettei se ole ollut hallussanne vuotta kauempaa. Sitten olette vaivautunut poraamaan nuppiin reiän ja valamaan siihen lyijyä saadaksenne kepistä tehokkaan aseen, ja minun käsittääkseni tämmöinen varokeino saattoi johtua vain siitä, että teitä uhkasi vaara.'

"'Mitä muuta näette?' hän kysyi hymyillen.

"'Olette nyrkkeillyt paljon nuoruudessanne.'

"'Taaskin oikein. Mistä tiedätte sen? Onko nenäni ehkä hiukan poissa paikaltaan?'

"'Ei. Sen näkee korvistanne. Niiden omalaatuinen litistyneisyys ja korvanlehden paksuus on ominaista nyrkkeilijälle.'

"'Mitä muuta?'

"'Käsissänne olevista känsistä päättäen olette tehnyt paljon kaivamistyötä.'

"'Olen koonnut koko omaisuuteni kultakentillä.'

"'Olette ollut Uudessa Seelannissa.'

"'Jälleen oikein.'

"'Olette käynyt Japanissa.'

"'Niin olen.'

"'Ja te olette ollut sangen läheisessä suhteessa henkilöön, jonka nimi alkaa kirjaimilla J.A. ja jonka olette sittemmin tahtonut tyystin unohtaa.'

"Herra Trevor nousi hitaasti, tuijotti minuun omituisen hurjasti suurilla, sinisillä silmillään ja lysähti sitten pyörtyneenä takaisin tuolilleen.

"Voit kuvitella, Watson, kuinka me säikähdimme. Kohtaus ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä kun avasimme kauluksen ja pirskotimme vettä hänen kasvoilleen, hän huokaisi pari kertaa syvään, avasi silmänsä ja suoristautui.

"'Pojat, pojat!' hän lausui väkinäisesti hymyillen, 'toivon, etten pelästyttänyt teitä. Vaikka näytän vahvalta, niin sydämeni on sen verran heikko, että pieninkin asia riittää heittämään minut mattoon. En tiedä, miten te menettelette, herra Holmes, mutta minusta tuntuu, että kaikki salapoliisit, sekä todelliset että kuvitellut, ovat lapsia teidän rinnallanne. Se on alanne, sir, uskokaa miestä, joka on nähnyt maailmassa yhtä jos toistakin.'

"Tämä kehoitus, joka ehkä johtui siitä, että hän arvioi minut taitavammaksi kuin mitä olin, sai minut, usko, jos tahdot, Watson, ensimmäisen kerran ajattelemaan, että sen, mikä oli siihen saakka ollut vain harrastelua, saattaisi kehittää ammatiksi. Sillä hetkellä en tosin ajatellut mitään sellaista, sillä koko huomioni oli kohdistunut isäntääni kohdanneeseen pahoinvointiin.

"'Toivon, etten pahoittanut mieltänne sillä, mitä äsken sanoin', lausuin hänelle.

"'Sananne sattuivat todellakin hyvin arkaan kohtaan. Saanko kysyä, mistä tiesitte sen ja kuinka paljon tiedätte?' Hän puhui jälleen leikillisesti, mutta hänen katseessaan oli vieläkin kauhua.

"'Asia on mitä yksinkertaisin', vastasin. 'Kun päivällä paljastitte käsivartenne ottaessanne kalaa veneeseen, näin, että kyynärpään lähelle oli tatuoitu kirjaimet J.A. Ne ovat tosin hyvin epäselvät ja haalistuneet, mutta näkyvät vielä, ja värin leviäminen osoittaa, että niitä on koetettu poistaa. Niin ollen oli ilmeistä, että nuo nimikirjaimet ovat jolloinkin olleet teille hyvin läheiset ja että olette sittemmin tahtonut unohtaa ne.'

"'Onpa teillä tarkka silmä!' hän huudahti huokaisten helpotuksesta. 'Asia on juuri niin kuin sanotte. Mutta älkäämme puhuko siitä. Eletyt ja taaksemme jääneet lemmentarinat ovat kaikista aaveista pahimmat. Menkäämme biljardisaliin polttamaan sikari.'

"Siitä lähtien herra Trevor suhtautui minuun hiukan epäluuloisesti kaikesta sydämellisyydestään huolimatta. Hänen poikansakin huomasi sen. 'Annoit ukolle sellaisen opetuksen', hän sanoi minulle, 'ettei hän ole enää hetkeäkään varma, mitä oikeastaan tiedät ja mitä et.' Vanhan Trevorin tarkoitus ei ollut varmastikaan antaa minun huomata sitä, mutta asia oli iskeytynyt niin lähtemättömästi hänen mieleensä, että se ilmeni kaikesta, mitä hän teki. Lopulta tunsin, etten voinut enää jatkaa vierailuani, sillä näin selvästi, että läsnäoloni vaivasi häntä, mutta juuri sinä päivänä, jolloin minun piti lähteä, tapahtui jotakin, joka sittemmin osoittautui varsin kohtalokkaaksi.

"Istuimme kaikki kolme puutarhassa päivää paistattaen ja ihaillen laajaa, kaunista näköalaa, kun sisäkkö tuli ilmoittamaan, että eräs mies halusi puhutella herra Trevoria.

"'Kuka se on?' isäntäni tiedusteli.

"'Hän ei sanonut nimeään.'

"'Mitä asiaa hänellä on?'

"'Hän sanoo teidän tuntevan hänet ja että hän haluaa puhua kanssanne vain tuokion.'

"'Käske hänet sitten tänne.' Hetkistä myöhemmin puutarhaan ilmestyi hintelä, laiha mies, joka lähestyi arastellen. Hänellä oli yllään avonainen nuttu, jonka hihassa näkyi suuri tervatahra, mustan- ja punaisenkirjava paita, purjekankaiset housut ja risaiset saappaat. Ahavoituneet kasvot olivat kapeat ja viekkaat, irvistyksen tapaiseen hymyyn vääntyneiden huulten alta näkyi epätasainen rivi keltaisia hampaita, ja ryppyiset kädet olivat merimiehille ominaiseen tapaan koko ajan puolittain nyrkissä. Kun hän lähestyi epäröiden nurmikon poikki, kuulin äkkiä vierestäni, jossa vanha herra Trevor istui, omituisen nikottelevan äännähdyksen. Samassa vanhus hypähti ylös ja riensi sisään. Hän tuli heti takaisin, ja nenääni lemahti väkevä rommin haju, kun hän meni ohitseni.

"'No, miekkoseni', hän virkkoi, 'mitä voin tehdä hyväksenne?'

"Merimies katsoi häneen silmät raollaan ja sama epämääräinen hymy kasvoillaan.

"'Herra ei tunne minua?' hän kysyi.

"'No mutta, sehän on Hudson!' herra Trevor huudahti hämmästyneesti.

"'Hudsonpa hyvinkin', merimies vahvisti. 'Siitä on jo kolmekymmentä vuotta ja enemmänkin, kun viimeksi näin teidät. Täällä te elelette omassa talossanne, mutta minä saan yhä edelleenkin syödä suolalihani missä milloinkin sattuu.'

"'En ole unohtanut aikoja, sen saatte nähdä', vanha Trevor vakuutteli ja mennen merimiehen luo sanoi tälle jotakin niin hiljaa, ettemme kuulleet sanoja. 'Menkää nyt keittiöön', hän lisäsi kovemmin, 'niin saatte ruokaa ja juomaa. Olen varma, että löydän teille työtä.'

"'Paljon kiitoksia, sir', mies vastasi sipaisten otsatukkaansa. 'Olen juuri kotiutunut kaksi vuotta kestäneeltä purjehdukselta, valitettavasti taskut tyhjinä, ja haluaisin hiukan levätä. Ajattelin sen käyvän päinsä joko herra Beddoesin tai teidän luonanne.'

"'Tiedätte siis, missä herra Beddoes on!' herra Trevor huudahti.

"'Tiedänhän toki, sir, missä kaikki vanhat ystäväni ovat', mies vastasi synkästi hymyillen ja lähti sitten sisäkön jäljessä keittiöön. Herra Trevor mutisi jotakin, että hän oli kultakentille mennessään palvellut miehen kanssa matruusina samassa laivassa, ja poistui sitten sisään. Kun tuntia myöhemmin menimme huoneisiimme, tapasimme hänet nukkumassa tiedottomana juovuksissa ruokailuhuoneen sohvalla. Koko tapaus teki minuun hyvin ilkeän vaikutuksen, minkä tähden en ollut lainkaan pahoillani, kun seuraavana päivänä lähdin Donnithorpesta. Tunsin, että läsnäoloni kävisi näin ollen kiusalliseksi ystävälleni.

"Kaikki tämä tapahtui pitkän loman ensimmäisenä kuukautena. Matkustin kotiini Lontooseen, jossa tutkin seitsemän viikkoa ahkerasti orgaanista kemiaa. Eräänä päivänä syksyllä, kun loma alkoi jo loppua, sain ystävältäni sähkösanoman, jossa hän pyysi minua tulemaan Donnithorpeen, sanoen kipeästi tarvitsevansa sekä apuani että neuvojani. Lähdin tietysti heti matkalle.

"Hän oli hevosella vastassa asemalla, ja minä näin heti, että hän oli saanut kokea kovaa kahden viime kuukauden aikana. Hän oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä entisestä reippaudesta ja hilpeydestä, joka oli ollut hänelle ominaista, näkynyt jälkeäkään.

"'Ukko tekee kuolemaa', olivat hänen ensimmäiset sanansa.

"'Mahdotonta!' huudahdin minä. 'Mikä hänen on?'

"'Halvaus. Jonkinlainen hermokohtaus. Tänään hän on ollut koko päivän tajuton. Voi käydä, ettemme tapaa häntä enää hengissä.'

"Olin, kuten voit ajatella, Watson, syvästi järkytetty tämän odottamattoman uutisen johdosta.

"'Mikä sen aiheutti?' kysyin.

"'Juuri siitä onkin nyt kysymys. Nouse kärryihin, niin kerron kaikki ajaessamme. Muistathan miehen, joka ilmestyi meille samana päivänä, jolloin matkustit?'

"'Täydellisesti.'

"'Tiedätkö, kenelle silloin avasimme kotimme?'

"'Siitä minulla ei ole aavistustakaan.'

"'Itse paholaiselle, Holmes!' hän huudahti.

"Tuijotin häneen hämmästyneenä.

"'Niin, hän oli itse paholainen. Meillä ei ole ollut sen koommin ainoatakaan rauhan hetkeä – ei ainoatakaan. Ukko on ollut siitä lähtien ihan masentunut. Tuo kirottu Hudson on pusertanut hänestä elämän ja hengen ja murtanut hänet kokonaan.'

"Millä mahdilla?'

"'Olisin valmis antamaan mitä hyvänsä, jos saisin tietää sen. Hellä ja hyväsydäminen vanha isäni! Kuinka hän on voinut joutua sellaisen roiston valtaan? Olen niin iloinen, että tulit, Holmes. Luotan suuresti arvostelukykyysi ja vaiteliaisuuteesi ja tiedän, että osaat parhaiten neuvoa minua.'

"Me ajoimme hyvää vauhtia sileätä, valkoista maantietä pitkin, tasangon halki koukistelevan joen välkehtiessä punaisena laskevan auringon valossa. Hetkisen kuluttua alkoivat Trevorin kodin korkeat savupilvet ja solakka lipputanko näkyä vasemmalta pienen metsikön keskeltä.

"'Isä teki miehestä puutarhurin', ystäväni jatkoi, 'ja kun hän ei tyytynyt siihen, hänet ylennettiin hovimestariksi. Koko talo näytti kuuluvan hänelle; hän vetelehti kaikkialla ja teki, mitä itse halusi. Palvelustytöt valittivat, että hän oli aina juovuksissa ja lateli heille rivouksia. Isä korotti heille kaikille palkkaa tämmöisten ikävyyksien hyvittämiseksi. Hän metsästeli aikansa kuluksi ja käytti kursailematta venettämme ja isän parasta pyssyä. Ja kaiken tämän hän teki niin pilkallisella ja röyhkeällä ilmeellä, että olisin jo monta kertaa iskenyt hänet kenttään, jos hän olisi nuorempi mies. Olen saanut tänä aikana ponnistaa kaiken tarmoni kyetäkseni hillitsemään itseni, ja nyt olen ruvennut ajattelemaan, etteiköhän olisi ollut sittenkin viisaampaa olla vähemmän pidättyväinen.

"'Tilanne paheni yhä sietämättömämmäksi, ja tuo elukka, Hudson, kävi päivä päivältä yhä julkeammaksi, kunnes kerran, hänen vastatessaan minun kuulteni isälle hyvin hävyttömästi otin häntä hartioista ja tyrkkäsin hänet ulos. Hän maleksi tiehensä kiukusta kalpeana, ja raivostunut katse, jonka hän loi minuun, sisälsi enemmän uhkauksia, kuin mitä hän kykeni sanomaan. En tiedä, mitä isäraukan ja hänen välillään sitten tapahtui, mutta seuraavana päivänä isä kysyi minulta, enkö tahtoisi pyytää anteeksi Hudsonilta. Siihen en tietystikään suostunut, kuten ymmärrät, vaan kysyin, kuinka hän saattoi sallia tuollaisen roiston rehennellä kodissaan sillä tavalla ja sietää sellaista käytöstä.

"'Poika kulta', hän sanoi, 'sinun on helppo puhua, joka et tiedä, minkälaiseen asemaan olen joutunut. Mutta sinun täytyy saada tietää se, Victor. Saat tietää kaikki, kävi miten kävi! Ethän voi uskoa mitään pahaa vanhasta isäraukastasi, poikaseni, ethän?' Hän oli syvästi liikutettu ja sulkeutui koko päiväksi kirjastoon, jossa näin hänen, katsoessani ikkunasta, kirjoittavan ahkerasti.

"'Samana iltana tapahtui jotakin, joka näytti tuovan mukanaan suuren helpotuksen, sillä Hudson sanoi päättäneensä lähteä matkoihinsa. Istuessamme ruokailuhuoneessa päivällisen jälkeen hän tuli ovelle, jälleen melkoisesti juovuksissa, ja ilmoitti sen meille töykeästi ja kursailematta.

"'Olen saanut tarpeekseni Norfolkista', hän sanoi. 'Nyt menen Hampshireen herra Beddoesin luo, joka varmasti ihastuu yhtä ikihyväksi kuin tekin nähdessään minut.'

"'Toivon, ettette lähde luotani nurjalla mielellä, Hudson', isäni sanoi niin nöyrästi, että vereni alkoi kiehua.

"'Anteeksipyyntöä ei ole vielä kuulunut', mies vastasi katsahtaen minuun synkästi.

"'Victor, olet kohdellut tätä kunnon miestä varsin töykeästi, minkä olet valmis myöntämään, eikö niin?' isä sanoi kääntyen minuun.

"'Olen päinvastoin sitä mieltä, että olemme kumpikin olleet ihmeteltävän kärsivällisiä häntä kohtaan', vastasin.

"'Niinkö? Vai sillä tavalla?' hän sanoi pilkallisesti. 'Hyvä juttu! Ja perästä kuuluu!' Hän maleksi tiehensä ja lähti talosta puolta tuntia myöhemmin, jättäen isän säälittävän hermostuneisuuden tilaan. Maatessani öisin valveilla kuulin hänen kävelevän rauhattomana huoneessaan, ja juuri silloin, kun hän alkoi toipua entiselleen, tuli lopullinen isku.'

"'Miten?' tiedustelin kiihkeästi.

"'Mitä kummallisimmalla tavalla. Eilen illalla isä sai kirjeen, joka oli leimattu Fordingbridgessä. Hän luki sen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi juosta ympäri huonetta kuin järkensä menettänyt. Saatuani hänet vihdoin kiskotuksi sohvalle näin sekä toisen suupielen että silmäluomen menneen omituisesti vinoon. Hän oli saanut halvauskohtauksen. Tohtori Fordham tuli heti, ja isä pantiin vuoteeseen, mutta halvaus oli jo levinnyt niin laajalle, että hän oli mennyt tajuttomaksi, eikä tuntoihin tulemisesta ole sen jälkeen näkynyt merkkiäkään. Ajattelen, että tuskin tapaamme häntä enää hengissä.'

"'Saat minut aivan kauhistumaan, Trevor!' huudahdin. 'Mitä tuo kirje, josta oli niin kaamea seuraus, sitten sisälsi?'

"'Ei mitään. Sehän tässä onkin niin käsittämätöntä. Se oli aivan jokapäiväinen, eikä siinä ollut mitään järkeäkään. Hyvä Jumala, sitähän pelkäsin!'

"Hänen vielä puhuessaan käännyimme taloon vievälle ajotielle, josta näimme illan tihenevässä hämärässä, että kaikkien ikkunoiden uutimet oli laskettu alas. Kiiruhtaessamme portaita ylös meille avasi oven mustapukuinen vanhahko herra. Ystäväni kasvot nytkähtelivät tuskasta.

"'Milloin se tapahtui, tohtori?' hän kysyi.

"'Melkein heti sen jälkeen, kun lähditte.'

"Tuliko hän ollenkaan tuntoihinsa?'

"'Juuri ennen loppua.'

"'Sanoiko hän mitään, joka oli tarkoitettu minulle?'

"'Vain sen, että paperit ovat japanilaisen pöydän takalaatikossa.'

"Ystäväni meni tohtorin kanssa kuolinhuoneeseen, ja minä jäin kirjastoon pohtimaan tätä surullista tapausta joka taholta, mieli niin raskaana, etten ollut milloinkaan tuntenut olleeni niin masentunut. Minkälainen oli vanhan Trevorin, nyrkkeilijän, matkailijan ja kullankaivajan, menneisyys, ja millä tavalla hän oli joutunut tuon roistomaisen näköisen merimiehen valtaan? Mistä johtui, että hän pyörtyi, kun mainitsin noista haalistuneista nimikirjaimista, jotka olin nähnyt hänen käsivarressaan, ja kuinka saattoi tavallinen Fordingbridgestä tullut kirje tuoda mukanaan kuoleman? Sitten muistin, että Fordingbridge oli Hampshiressä ja että tuo herra Beddoes, jonka tykö merimies oli sanonut menevänsä, todennäköisesti kiristysaikeissa, myös asui Hampshiressä. Kirje oli siis voinut tulla joko Hudsonilta, merimieheltä, sisältäen ilmoituksen, että vaarallinen salaisuus, joka ilmeisesti oli olemassa, oli nyt ilmaistu, tai sitten Beddoesilta, joka tahtoi varoittaa entistä toveria, että mainitunlainen ilmianto oli tekeillä. Sitä myöten kaikki näytti selvältä. Mutta miten tuo kirje saattoi olla niin jokapäivainen ja järjetön kuin ystäväni oli sanonut? Hänen oli täytynyt ymmärtää se väärin. Siinä tapauksessa kirje oli varmasti laadittu niin nerokkaasti, että se merkitsi sille, joka tiesi lukea sen oikein, aivan toista kuin miltä se sellaisenaan näytti. Minun täytyi saada nähdä se. Jos siihen oli kätketty salainen ilmoitus, niin uskoin saavani sen esiin. Mietin asiaa tunnin verran melkein pimeässä istuen, kunnes nyyhkyttävä palvelustyttö toi sisään lampun, kintereillään Trevor, kalpeana, mutta tyynenä, kädessään juuri nämä paperit, jotka nyt ovat tässä polvillani. Hän istuutui minua vastapäätä, siirsi lampun pöydän reunalle ja ojensi minulle tämän harmaalle paperille kirjoitetun pienen kirjelipun. 'Kaikki lähettämämme riista hukassa Lontoossa', luin verkalleen. 'Hankkijamme Hudson on, uskotaan, ilmaissut lisävaraston varaamisesta kaikki. Ellei hän häviä fasaanien myynnissä heti, niin ilmoitan, jos vielä mahdollisesti tahdot antaa kukkosi elää.'

"Minun täytyy sanoa, että olin yhtä tyhmistyneen näköinen kuin sinä äsken, kun luin kirjeen ensimmäisen kerran. Sitten luin sen uudelleen erittäin huolellisesti. Asia oli ilmeisesti siten kuin olin otaksunut, että noihin näköjään merkityksettömiin lauseisiin täytyi sisältyä salainen, asiallinen ilmoitus. Olivatko asianomaiset mahdollisesti edeltäpäin sopineet esimerkiksi sanojen 'fasaanien' ja 'kukkosi' merkityksestä? Siinä tapauksessa kirjettä oli mahdoton tulkita, koska todennäköisesti vain lähettäjä ja vastaanottaja tiesivät, mitä mikin sana merkitsi. Mutta tämä otaksuma ei tuntunut uskottavalta, ja nimi 'Hudson' näytti sitä paitsi osoittavan, että sisällys oli juuri sellainen, kuin mitä olin arvaillut, ja että lähettäjäksi sopi niin ollen paremmin Beddoes kuin Hudson. Koetin lukea sitä takaperin, mutta 'elää kukkosi antaa' ei tuntunut lupaavalta. Sitten luin joka toisen sanan, mutta lause, jonka sain kokoon, ei ilmaissut sekään mitään. Samassa älysin, miten kirje oli luettava. Ensimmäisestä ja sitten joka kolmannesta sanasta muodostui todellakin sanoma, josta saattoi uskoa, että se oli kyennyt saamaan vanhan Trevorin suunniltaan.

"Varoitus, jonka luin ystävälleni, oli lyhyt ja selvä: 'Kaikki hukassa. Hudson ilmaissut kaikki. Häviä heti, jos tahdot elää.'

"Victor Trevor kätki kasvonsa vapiseviin käsiinsä. 'Niin sen täytyy olla', hän sanoi. 'Tämä on pahempi kuin kuolema, sillä se merkitsee häväistystä. Mutta mitä tuo 'hankkija' ja 'fasaanit' tarkoittavat?'

"'Itse varoituksen suhteen ne eivät merkitse mitään, mutta varsin paljon meille, ellei meillä olisi muuta keinoa saada selville, kuka on lähettänyt kirjeen. Kuten näet, hän on ensin kirjoittanut: 'Kaikki ... ... hukassa ... ... Hudson... ...', ja niin edespäin. Sitten hän on, jotta salakirjoitus olisi sopimuksen mukainen, lisännyt kaksi sanaa joka aukkoon. Hän otti tietysti ensimmäiset mieleensä johtuneet sanat, ja koska niiden joukossa on paljon sellaisia, jotka viittaavat metsästykseen, voit olla jotakuinkin varma, että hän on joko innokas metsästäjä tai kasvattaa siitoseläimiä. Tiedätkö mitään tuosta Beddoesista?'

"'Nyt, kun mainitsit hänen nimensä, muistan, että hänellä oli tapana kutsua isä joka syksy luokseen metsästämään.'

"'Kirje on sitten epäilemättä tullut häneltä. Jäljellä ei siis ole enää muuta kuin tutkia, mikä se salaisuus oli, joka antoi merimies Hudsonille niin suuren vallan näiden rikkaiden ja kunnioitettujen miesten suhteen.'

"'Ah, Holmes, pelkään, että sen pohjalta löytyy vain rikoksia ja häpeää!' ystäväni huudahti. 'Mutta sinulta en tahdo salata mitään. Tässä on tunnustus, jonka isäni kirjoitti tuntiessaan, ettei Hudsonin taholta uhkaava vaara ollut enää vältettävissä. Löysin sen japanilaisen pöydän laatikosta, johon hän oli ilmoittanut tohtorille panneensa sen. Lue se minulle, sillä minulla ei ole voimaa eikä uskallusta lukea sitä itse.'

"Tässä näet, Watson, samat paperit, jotka hän ojensi minulle ja jotka luen nyt sinulle samoin kuin luin ne sinä iltana hänelle heidän vanhassa kirjastossaan. Päälle on kirjoitettu, kuten näet: 'Joitakin tietoja parkki Gloria Scott'in viimeisestä matkasta, jolle se lähti Falmouthista lokakuun 8 päivänä 1855, tuhoutuen 15° 20' pohj. lev. ja 25° 14' länt. pit. marraskuun 6 päivänä.' Tunnustus on laadittu kirjeen muotoon ja kuuluu:

"'Rakas, rakas poikani. – Nyt, kun elämäni viimeiset vuodet alkavat peittyä lähestyvän häväistyksen varjoon, voin täysin rehellisesti ja vilpittömästi sanoa, ettei epätoivoni johdu rangaistuksen pelosta eikä siitäkään, että menetän asemani ja niiden kunnioituksen, jotka ovat tunteneet minut, vaan ajatuksesta, että saisit hävetä minun takiani, sinä, joka olet rakastanut minua ja jolla on ollut, niin toivon, harvoin aihetta tuntea minua kohtaan muuta kuin kunnioitusta. Mutta jos isku putoaa, joka aina uhkaa minua, niin toivon sinun silloin lukevan tämän, jotta saisit kuulla suoraan minulta, mikä tästä kaikesta on ollut todella ansaittua. Jos taas kaikki menisi onnellisesti (minkä Jumala armossaan sallikoon tapahtua!) ja jos tämä paperi olisi jotenkin jäänyt hävittämättä ja joutuisi käsiisi, niin vannotan sinua kaiken sen nimessä, mitä pidät pyhänä, äitisi muiston ja keskinäisen rakkautemme nimessä, heittämään sen tuleen ja unohtamaan sen ainiaaksi.

"'Jos on sallittu, että tulet lukeneeksi nämä rivit, niin tiedän sen voivan tapahtua vasta sitten, kun minut on ilmiannettu ja raastettu pois kotoani, tai kun kuolema on sinetöinyt huuleni ainiaaksi, mikä onkin todennäköisempää, sillä tiedäthän, että sydämeni on heikko. Kummassakin tapauksessa vaitiolon aika on päättynyt, ja joka sana, jonka kirjoitan tähän, on totta ja vain totta, sen vannon niin totta kuin Jumala minua armahtakoon.

"'Oikea nimeni ei ole, rakas poikani, Trevor. Nuorempana olin James Armitage, ja nyt ymmärrät, miksi olin niin järkytetty toverisi tekemän huomion johdosta, jonka käsitin viittaukseksi, että hän oli oivaltanut salaisuuteni. Armitagena pääsin erään lontoolaisen pankin palvelukseen ja Armitagena minut tuomittiin lähetettäväksi rangaistussiirtolaan maani lakien rikkomisesta. Älä ajattele minusta kovin pahaa, poikani. Maksettavakseni joutui eräs niin sanottu kunniavelka, jonka suoritin vierailla rahoilla varmana siitä, että voisin täyttää vajauksen, ennen kuin sen ilmituleminen oli omien laskujeni mukaan millään tavalla mahdollista. Mutta minua vainosi mitä hirvein huono onni. Rahoja, joiden saantiin olin luottanut, ei kuulunutkaan, ja ylimääräinen tilien tarkastus paljasti tekemäni vajauksen. Tapaukseen olisi nykyisin todennäköisesti suhtauduttu lempeämmin, mutta lakeja sovellettiin kolmekymmentä vuotta sitten ankarammin kuin nyt, ja kahdentenakymmenentenäkolmantena syntymäpäivänäni minä viruin kahleissa kolmenkymmenen seitsemän muun tuomitun kanssa parkki Gloria Scott'in välikannella, matkan määränä Austraalia.

"'Tämä tapahtui vuonna 1855, juuri silloin, kun Krimin sota raivosi kiivaimmillaan. Vanhat ja vakituiset kuljetuslaivat oli suurimmaksi osaksi viety Mustalle merelle armeijan käytettäväksi, niin että hallituksen oli pakko suorittaa vankien kuljetukset pienemmillä ja vähemmän tarkoituksenmukaisilla aluksilla. Gloria Scott oli pääasiallisesti kuljettanut teetä Kiinasta, mutta se oli jo varsin vanhanaikainen, raskaskeulainen ja leveärunkoinen, ja uudet klipperit olivat syrjäyttäneet sen. Sen kantavuus oli 500 tonnia, ja siinä oli, meitä kolmeakymmentä seitsemää vankia lukuunottamatta, kapteeni, 3 perämiestä, 26 matruusia, 1 luutnantti, 18 sotilasta, 4 vartijaa, lääkäri ja pappi, siis kaikkiaan lähes sata miestä, kun lähdimme Falmouthista.

"'Koppien väliseinät eivät olleet, kuten tavallisissa vankienkuljetuslaivoissa, paksua tammea, vaan ohuet ja heikot. Vasemmalla puolellani olevan kopin asukkiin oli huomioni kiintynyt jo matkalla satamaan. Hän oli vielä aivan nuori mies, vaalea ja parraton, jolla oli pitkä, ohut nenä ja jykevä leuka. Hän käveli hiukan huojuen, pää reippaasti pystyssä, ja hänen tavaton pituutensa herätti huomiota kaikkialla. Luulen, ettei meistä olisi kumpikaan ollut häntä kuin olkapäihin saakka. Oli omituista nähdä niin monien surullisten ja masentuneiden kasvojen joukossa yhdet tarmokkaat ja päättäväiset; ne vaikuttivat minuun yhtä elvyttävästi kuin nuotio lumimyrskyssä. Olin sen tähden iloinen huomatessani, että olin saanut hänet naapurikseni, ja vielä iloisemmaksi tulin, kun kuulin keskellä yötä kuiskattavan aivan korvani juuressa ja huomasin, että hänen oli onnistunut kaivaa reikä ohueen väliseinään.

"''Halloo, toveri!' hän kuiskasi, 'mikä on nimenne ja miksi olette täällä?'

"'Vastasin hänelle ja kysyin vuorostani, kenen kanssa puhuin.

"''Minä olen Jack Prendergast', hän sanoi, 'ja jumaliste, te vielä siunaatte minua, ennen kuin eroamme!'

"'Muistin kuulleeni hänestä, sillä hänen asiansa oli herättänyt tavatonta huomiota koko maassa juuri vähää ennen vangitsemistani. Hän oli lähtöisin hyvästä perheestä, älykäs ja hyvän kasvatuksen saanut mies, mutta parantumattoman paheellinen, mikä oli lopuksi johtanut siihen, että hän oli nerokkaasti petkuttanut suuria summia lontoolaisilta kauppiailta.

"''Niin, niin! Te muistatte minut?' hän kuiskasi ylpeästi.

"''Kyllä, oikein hyvin.'

"''Sitten ehkä muistatte myös, että asiassa oli jotakin kummallista?'

"''Kuinka niin?'

"''Olin kähveltänyt lähes neljännesmiljoonan, vai mitä?'

"''Niin sanottiin.'

"''Mutta takaisin ei saatu mitään, eikö niin?'

"''Ei.'

"''Missä arvelette saaliini nyt sitten olevan?'

"''Siitä minulla ei ole aavistustakaan', vastasin.

"''Juuri tässä peukaloni ja etusormeni välissä! Jumaliste, minulla on enemmän puntia kuin teillä hiuksia päässänne. Ja kun on rahaa, poikaseni, ja tietää, miten sitä on käytettävä, niin voi tehdä mitä vain! Vai uskotteko, että mies, jolla on mahtia tehdä, mitä haluaa, aikoo jäädä tähän rottien ja torakoitten syötäväksi, vanhaan ja haisevaan ruumisarkkuun hengiltä nääntymään? Ei, sir! Sellainen mies pitää huolen sekä itsestään että tovereistaan. Siihen saatte luottaa! Seuratkaa häntä, niin saatte suudella raamattua, että hän päästää teidät tästä pinteestä.'

"'Näin hän jutteli. Ensin suhtauduin hänen puheisiinsa välinpitämättömästi, mutta kuulusteltuaan minua hetkisen ja otettuaan sitten juhlallisen lupauksen olla vaiti hän ilmaisi, että oli todellakin tehty salaliitto aluksen valtaamiseksi. Toistakymmentä vankia oli sopinut siitä jo ennen laivaan tuloaan; Prendergast oli johtaja ja hänen rahansa liikkeelle panevana voimana.

"''Minulla on toveri', hän selitti, 'miesten parhaita, joka ei petä sanaansa milloinkaan. Hän on luvannut huolehtia kaikesta, ja missä luulette hänen nyt olevan? Hän on tämän laivan pappi – pappi, ei sen enempää eikä vähempää! Hän tuli laivaan musta takki yllään, paperit kunnossa ja laukussa niin paljon rahaa, että hän kykenisi ostamaan koko tämän rottelon kölistä mastojen huippuihin saakka. Miehistö on kokonaisuudessaan hänen väkeään. Hän osti koko joukon, vieläpä alennuksella, ennen kuin heidät pestattiin. Kaksi vartijaa ja toinen perämies, Mercer, ovat myös hänen miehiään, ja hän olisi houkutellut kapteeninkin liittolaisekseen, jos olisi harkinnut sen olevan tarpeellista.'

"''Mitä me sitten teemme?'

"''Niin, mitä arvelette? Värjäämme sotilaiden takit punaisemmiksi, kuin mitä ne olivat räätälin käsistä lähtiessään.'

"''Mutta he ovat aseistettuja.'

"''Niin tulemme mekin olemaan, poikaseni. Joka mies saa kaksi pistoolia, ja ellemme silloin kykene anastamaan tätä laivaa, kun miehistökin tukee meitä, niin meidät saa totisesti lähettää vaikka pyhäkouluun. Ruvetkaa nyt puheisiin vasemmalla puolellanne olevan naapurinne kanssa ja ottakaa selville, voiko häneen luottaa.'

"'Tämä kohtalotoverini oli, kuten huomasin, myös nuori mies, joka oli joutunut kiinni väärennyksestä, ollen siis jotakuinkin samassa asemassa kuin minä. Hänen nimensä oli Evans, mutta sen hän muutti myöhemmin samoin kuin minäkin omani, ja elää nyt rikkaana ja kunnioitettuna miehenä Etelä-Englannissa. Hän oli valmis yhtymään salaliittoon, koska vankeudesta vapautuminen ei ollut muuten mahdollista, ja ennen kuin olimme jättäneet Biscayan lahden taaksemme, vankien joukossa oli vain kaksi, joille ei ollut ilmaistu salaisuutta. Toinen oli heikko nahjus, johon emme tohtineet luottaa, ja toinen sairasti keltatautia, minkä tähden hänestä ei olisi ollut mitään apua.

"'Valmistelu oli ollut niin perusteellista, ettei meitä voinut todellakaan mikään estää valtaamasta laivaa. Miehistöksi oli otettu sitä varten erityisesti valikoimalla vain häikäilemättömiä roistoja. Valepappi kulki kopeissa meitä muka lohduttamassa ja rohkaisemassa, kädessään musta laukku, jonka piti sisältää pieniä hartauskirjasia, ja hän oli niin uuttera, että kolmantena päivänä meillä oli kaikilla vuoteisiimme piilotettuina viila, kaksi pistoolia, naula ruutia ja parikymmentä lyijykuulaa. Vartijoista oli kaksi Prendergastin miehiä, ja toinen perämies oli hänen kaikki kaikessa. Vastassamme olivat vain kapteeni, kaksi perämiestä, kaksi vartijaa, luutnantti Martin, hänen kahdeksantoista sotilastaan ja lääkäri. Olimme varmat asiastamme, mutta siitä huolimatta päätimme menetellä mahdollisimman varovaisesti ja tehdä kaappauksen äkkiä keskellä yötä. Se tapahtui kuitenkin aikaisemmin kuin olimme suunnitelleet.

"'Eräänä iltana, oltuamme matkalla noin kolme viikkoa, lääkäri tuli välikannelle katsomaan erästä vankia, joka oli sairastunut, ja tunnustellessaan miestä hän osui painamaan kädellään vuoteen juuri sitä kohtaa, jossa pistoolit olivat. Jos hän olisi pysynyt tyynenä ja vaiennut, niin hän olisi voinut tehdä tyhjäksi koko suunnitelman, mutta sen sijaan hän säikähti niin, että huudahti ja valahti aivan kalpeaksi. Vanki älysi heti, mitä oli tapahtunut, ja kävi käsiksi häneen, ja ennen kuin hän ehti hälyttää muita saapuville, hän makasi kapula suussa ja lujasti köytettynä vangin vuoteella. Hän oli jättänyt välikannelle vievän oven auki, ja siitä me rynnistimme siekailematta ulos. Sen eteen sijoitetut kaksi vartijasotilasta ammuttiin ja samoin korpraali, joka kiiruhti katsomaan, mikä oli hätänä. Kajuutan ovella seisoi myös kaksi sotilasta, joiden kivääreissä ei näytä olleen panosta, koska he eivät yrittäneetkään käyttää niitä, vaan turvautuivat pistimiinsä, saaden hekin surmansa hurjistuneiden miesten laukauksista. Sitten syöksyimme kajuuttaan, mutta tyrkätessämme ovea auki kuulimme sisäpuolelta laukauksen, ja siinä hän makasi, kapteeni, pää pöydälle levitettyä merikorttia vasten painuneena, papin seisoessa hänen vieressään, vielä savuava pistooli kädessään. Miehistö oli vanginnut perämiehet, ja kaikki näytti olevan valmista.

"'Päällystön oleskelusalonki oli kajuutan vieressä, ja sinne painuimme istumaan sohville, puhuen kaikki yhteen ääneen, sillä olimme kuin hulluina tunteesta, että olimme jälleen vapaita. Seinissä oli joka taholla pieniä kaappeja, ja lyötyään rikki oven yhteen niistä Wilson, valepappi, nosti pöydälle puolikymmentä pulloa tummaa sherryä. Me iskimme pulloista kaulat poikki, kaasimme lasit täyteen ja aioimme juuri juoda maljat pohjaan, kun samassa aivan äkkiarvaamatta pamahti jyrähtävä yhteislaukaus ja salonki hulvahti niin täyteen savua, että oli mahdotonta nähdä pöydän toiselle puolelle. Kun savu hälveni, huone oli hirveän näköinen. Wilson ja kahdeksan muuta miestä kiemurtelivat henkitoreissa lattialla, ja veri ja pöydällä lainehtiva tumma viini, joka sekoittui siihen, olivat näky, joka saa minut vieläkin voimaan pahoin, kun muistelen sitä. Olimme niin kauhun lamauttamat, että olisimme todennäköisesti luopuneet enemmästä vastarinnasta, ellei Prendergastia olisi ollut. Hän mylvähti kuin härkä ja syöksyi ovelle, kintereillään kaikki ne, jotka olivat jääneet henkiin. Peräkannella seisoi luutnantti ja kymmenen sotilasta. Salongin kattoikkuna oli ollut raollaan, ja siitä he olivat ampuneet meitä. Kävimme heidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät ladata uudelleen, ja ylivoimamme oli niin suuri, että heidät nujerrettiin viidessä minuutissa, vaikka he taistelivat urhoollisesti joka mies. Hyvä Jumala! Onkohan milloinkaan nähty kaameampaa teurastushuonetta, kuin miksi laivamme oli muuttunut? Prendergast raivosi kuin paholainen. Sotilaat eivät painaneet hänen käsissään enempää kuin nuket, ja hän heitti heidät kaikki laidan yli, sekä elävät että kuolleet. Eräs pahasti haavoittunut kersantti pysyi pinnalla hämmästyttävän kauan, kokien haavoistaan huolimatta uida, kunnes joku armeliaasti ampui häntä päähän. Taistelun tauottua vastustajiamme oli jäljellä vain kaksi vartijaa, kaksi perämiestä ja lääkäri.

"'Heidän kohtalostaan tuli kiivas riita. Useille meistä riitti, että olimme jälleen vapaita; emme tahtoneet ottaa murhaa omalletunnollemme. Hyökätä sotilaiden kimppuun, joilla on kivääri käsissään, on aivan eri asia kuin osallistua kylmäveriseen murhaamiseen hyväksymällä teon. Meitä oli kahdeksan, viisi vankia ja kolme matruusia, jotka sanoimme, ettemme suostuneet siihen. Mutta Prendergastille ja hänen miehilleen oli turhaa puhua. Vain se, että tehtäisiin selvä kaikista, varmistaisi asemamme täysin turvalliseksi, hän sanoi, eikä hän aikonut jättää henkiin ainoatakaan, joka jolloinkin voisi todistaa meitä vastaan. Olimme vähällä saada saman tuomion kuin ne, joita koetimme suojella, mutta lopulta hän julisti, että saisimme ottaa veneen ja poistua laivasta, jos haluamme. Suostuimme ilman muuta, sillä olimme jo melkein sairaat kaikesta näkemästämme verestä, minkä lisäksi tunsimme, että tilanne vain pahenisi. Meille annettiin riittävästi juomavettä, laatikollinen korppuja, toinen kuivattua lihaa ja jokaiselle merimiehen puku. Prendergast pudotti veneeseen merikortin ja kompassin, neuvoi meitä sanomaan, että olimme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä, joiden laiva oli tuhoutunut 15° pohj. lev. ja 25° länt. pit., ja irroitti köyden.

"'Nyt tulen kertomukseni yllättävimpään osaan, rakas poikani. Merimiehet olivat heti kahakan alkaessa vähentäneet purjeita ja kääntäneet laivan tuuleen, mutta irtauduttuamme sen kyljestä ne levitettiin jälleen, ja heikon tuulen puhaltaessa luoteesta laiva alkoi vähitellen etääntyä. Veneemme kiikkui pitkillä, sileillä mainingeilla, ja Evans ja minä, jotka olimme joukosta lukeneimmat, tutkimme merikorttia, koettaen määritellä, missä olimme ja mihin päin meidän oli pyrittävä. Se oli varsin pulmallinen kysymys, sillä Cap Verden saaret olivat viidensadan meripenikulman päässä pohjoisessa ja Afrikan rannikko seitsemänsadan meripenikulman päässä idässä, mutta kun tuuli alkoi kääntyä yhä enemmän pohjoiseen, harkitsimme olevan viisainta pyrkiä Sierra Leoneen, ja niin käänsimme purtemme siihen suuntaan. Laiva näkyi vielä selvästi oikealta. Katsellessamme sitä näimme äkkiä mustan savupatsaan lennähtävän sen kohdalta korkealle ilmaan, johon se jäi seisomaan kuin eriskummallinen jättiläispuu taivaanrantaa vasten. Paria sekuntia myöhemmin kuulimme kuin ukkosen jyrähdyksen, ja kun savu vähitellen oheni, ei Gloria Scott'ista näkynyt jälkeäkään. Pyöräytimme veneen nopeasti ympäri ja sousimme kaikin voimin kevyeksi uduksi ohentunutta savuhattaraa kohti, joka vielä häilyi veden pinnassa onnettomuuspaikan merkkinä.

"'Kesti verraten kauan, ennen kuin saavuimme perille, ja ensin pelkäsimme tulleemme liian myöhään voidaksemme pelastaa ketään. Särkynyt vene, joka uiskenteli kumollaan veden pinnassa, raakojen kappaleet ja kaikenlaiset ajelehtivat laudanpätkät osoittivat, mihin alus oli uponnut, mutta mitään muuta emme nähneet. Olimme jo kääntäneet veneemme soutaaksemme pois, kun samassa kuulimme huudettavan apua ja näimme jonkin matkan päässä miehen, joka oli takertunut kiinni tukevaan hirteen. Hän oli Hudson-niminen nuori merimies, joka oli kuulunut laivan miehistöön, ja niin uupunut ja saamiensa palohaavojen takia niin heikko, ettei hän kyennyt selittämään meille ennen kuin seuraavana aamuna, mitä oli tapahtunut.

"'Prendergast näyttää ryhtyneen heti meidän lähdettyämme teloittamaan jäljelle jääneitä vankeja, joita oli viisi. Molemmat vartijat oli ammuttu ja heitetty laidan yli ja samoin kolmas perämies. Sitten hän oli mennyt välikannelle ja iskenyt puukkonsa onnettoman lääkärin kurkkuun. Jäljellä oli enää vain ensimmäinen perämies, joka oli peloton ja päättäväinen mies. Nähdessään Prendergastin lähestyvän verinen puukko kädessään hän oli äkkiä ravistanut yltään kaikki kahleensa, jotka hän oli jotenkin onnistunut avaamaan, juossut perään ja hypännyt ruumaan.

"'Miehet, jotka olivat pistoolit kädessä laskeutuneet sinne hakemaan häntä, olivat tavanneet hänet istumassa tulitikkulaatikko kädessään avonaisen ruutitynnyrin ääressä, joita oli ruumassa noiri sata kappaletta. Hän oli vannonut räjähdyttävänsä koko aluksen ilmaan, jos häntä vähimmälläkään tavalla hätyytettäisiin. Hetkistä myöhemmin räjähdys tapahtuikin, mutta Hudson oli sitä mieltä, ettei sitä aiheuttanut perämiehen tulitikku, vaan miesjoukosta ammuttu laukaus. Oli miten oli, Gloria Scott'ista enempää kuin roskajoukostakaan, joka oli vallannut sen, ei ollut enää mitään jäljellä.

"'Sellaiset ovat, rakas poikani, lyhyesti kerrottuina tämän hirveän tapauksen vaiheet, johon minäkin osallistuin. Seuraavana päivänä meidät pelastettiin Hotspur nimiseen prikiin, joka oli matkalla Austraaliaan ja jonka kapteeni uskoi ilman muuta selityksemme, että olimme pelastuneet veneeseemme haaksirikon tehneestä ja uponneesta matkustajalaivasta. Amiraliteetissa merkittiin, että kuljetuslaiva Gloria Scott oli tuntemattomalla tavalla tuhoutunut merellä, eikä sen todellisesta kohtalosta ole milloinkaan tihkunut sanaakaan julkisuuteen. Mukavan ja rattoisan matkan jälkeen saavuimme Sydneyhin, josta Evans ja minä hakeuduimme kultakentille. Olimme tietysti alun perin salanneet henkilöllisyytemme ja ottaneet toiset nimet, niin että entisyytemme häivyttäminen olemattomiin kävi helposti kultakentille virranneessa kirjavassa ihmislaumassa, jossa oli väkeä maailman joka kolkasta.

"'Myöhempien vaiheitteni selostaminen on tarpeetonta. Meillä oli hyvä onni. Me rikastuimme, teimme pitkiä matkoja eri maihin ja palasimme sitten Englantiin, jossa ostimme maatilat. Kolmattakymmentä vuotta olemme nyt eläneet täällä levossa ja rauhassa, toivoen, että entisyytemme oli haudattu ainiaaksi. Kuvittele siis, miltä minusta tuntui, kun tunsin taloomme ilmestyneen merimiehen samaksi, jonka olimme pelastaneet! Hän oli jotenkin päässyt jäljillemme ja päättänyt elää meidän kustannuksellamme. Nyt käsität, minkä tähden koetin parhaani mukaan pysyä hyvissä väleissä hänen kanssaan, ja ehkäpä tunnet sääliä minua kohtaan tietäessäsi, mistä tämä tuska ja pelko johtuu, joka on vallannut mieleni, kun hän lähti täältä uhkaukset huulillaan toisen uhrinsa luo.

"Alemmaksi on kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että kirjoitusta on melkein mahdoton lukea:

"'Sain tänään Beddoesilta kirjeen, jossa hän ilmoittaa kätketyin sanoin, että H. on ilmiantanut kaikki. Hyvä Jumala, armahda meitä!'

"Tämän kertomuksen luin sinä iltana Trevorille, ja minun mielestäni se oli olosuhteisiin katsoen mitä järkyttävin. Hän oli aivan murtunut surusta ja matkusti myöhemmin Teraihin, jossa heillä oli teeviljelyksiä ja jossa olen kuullut hänen menestyvän hyvin. Merimiestä ja Beddoesia ei ole kumpaakaan nähty eikä kuultu sen päivän jälkeen, jolloin varoituksen sisältänyt kirje oli lähetetty. Molemmat katosivat jäljettömiin. Poliisille ei ollut tehty minkäänlaista ilmiantoa, niin että Beddoes on säikähtyessään todennäköisesti käsittänyt uhkauksen teoksi. Hudsonin oli nähty hiiviskelevän hänen kotinsa läheisyydessä, minkä tähden poliisi on taipuvainen uskomaan, että hän on murhannut Beddoesin ja sitten paennut. Omasta puolestani olen jotakuinkin varma, että asia on päinvastoin. Epätoivoon ahdistettuna ja varmana siitä, että hänet oli ilmiannettu, Beddoes kosti Hudsonille ja poistui maasta, mukanaan niin paljon rahaa kuin hän suinkin ehti saada kokoon.

"Nyt luovutan nämä paperit sinulle, hyvä tohtori, ja jos sinua kiinnostaa liittää ne kokoelmaasi, saat kernaasti pitää ne."

V.

SUKULINNAN SALAISUUS.

Ystäväni Sherlock Holmesin luonteessa oli eräs omituinen piirre, joka sai minut usein hämmästymään. Hän pukeutui huolellisesti ja aistikkaasti ja oli kaikessa, mikä kuului hänen ajattelumenetelmiinsä, maailman säntillisin ja järjestelmällisin ihminen, mutta muissa tavoissaan huolimattomin ja välinpitämättömin mies, joka on konsanaan koetellut asuintoverinsa kärsivällisyyttä. Tällä en tarkoita, että olisin siinä suhteessa itse vähintäkään turhantarkka. Afganistanissa viettämäni leirielämä, tehostajana synnynnäinen taipumukseni kaikesta sovinnaisuudesta vapaaseen elämään, olivat totuttaneet minut suhtautumaan ympäristööni kevyemmin kuin lääkärin oikeastaan sopi. Mutta minun huolimattomuudellani ja välinpitämättömyydelläni oli toki rajansa. Kun kohtaan miehen, joka säilyttää sikarinsa hiilisangossa, piipputupakkansa persialaisen tohvelin kärjessä ja vastausta odottavat kirjeensä uunin reunalla, nauliten ne siihen kiinni veitsellä, alan ajatella omasta itsestäni kaunista ja hyvää. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että ampumaharjoitukset kuuluvat huveihin, joita toimeenpannaan vain ulkona, ja kun Holmes, saadessaan kummallisia päähänpistojaan, esimerkiksi ottaa revolverinsa, sovittautuu nojatuoliinsa pannen satakunta panosta viereensä ja alkaa koristella vastakkaista seinää jonkin isänmaallisen tunnuksen alkukirjaimilla, tunnen väkevästi, ettei huoneistomme ilma enempää kuin seinätkään suinkaan parane siitä.

Huoneissamme ajelehti aina kaikenlaisia kemiallisia kojeita ja selvitettyjen rikosjuttujen muistoja, joilla oli suuri taipumus sukeltautua näkyviin mitä odottamattomimmalla tavalla ja sopimattomimmissa paikoissa, kuten esimerkiksi voilautaselle. Asiakirjojen hävittäminen oli hänelle kauhistus, varsinkin niiden, jotka jotenkin liittyivät hänen selvittämiinsä tapauksiin, ja sittenkin niiden järjestäminen ja kerääminen yhteen paikkaan oli hänestä niin vastenmielistä ja työlästä, että hän teki sen vain kerran vuodessa, useimmiten vain joka toinen vuosi. Olen muistaakseni jo maininnut näissä irrallisissa muistelmissani, että kiihkeän toimeliaisuuden puuskia, jotka olivat hänelle ominaisia silloin, kun hän työskenteli, päästen nimeensä liittyviin ainutlaatuisiin saavutuksiin, seurasi vastavaikutuksena tylsyyttä lähentelevä toimettomuuden tila, jolloin hän ei tehnyt muuta kuin lojui viulunsa ja kirjojensa parissa eikä liikahtanut sohvaltaan ruokapöytää kauemmaksi. Papereita kasaantui siten kuukausi toisensa jälkeen, kunnes huoneen kaikki nurkat olivat täynnä sanomalehti- ja paperipinkkoja, joita ei saanut millään ehdolla polttaa ja joita ei kyennyt järjestämään kukaan muu kuin niiden omistaja.

Istuessamme eräänä talvi-iltana takkatulen ääressä rohkenin ehdottaa, kun hän oli lopettanut leikkeleiden lajittelun ja kirjaan liimaamisen, että hän käyttäisi seuraavat pari tuntia huoneemme saattamiseen hiukan asuttavampaan kuntoon. Pyyntöni oli oikeutettu, sitä hän ei voinut kieltää, ja niin hän nousi ikävystyneen näköisenä ja meni makuuhuoneeseensa, josta hän pian palasi, kiskoen jäljessään suurta rautalevystä tehtyä arkkua, jonka hän asetti keskelle lattiaa. Sitten hän siirsi tuolin sen ääreen, kävi istumaan ja avasi kannen. Näin, että arkku oli jo enemmän kuin puolillaan punaisella nauhalla sidottuja erisuuruisia paperipinkkoja.

"Tässä on tapauksia ja juttuja riittämiin saakka, Watson", hän sanoi katsoen minuun veitikkamaisesti. "Jos tietäisit, mitä kaikkea tämä arkku sisältää, niin luulenpa, että pyytäisit minua hiukan keventämään sitä täyttämisen sijasta."

"Liittyvätkö nuo asiakirjat varhempaan toimintaasi? Olen usein toivonut, että minulla olisi muistiinpanoja niistäkin tapauksista."

"Kaikki näihin pinkkoihin sisältyvät asiat tapahtuivat, ennen kuin historioitsijani ilmestyi kirkastamaan minua." Hän nosteli papereita hellävaraisesti ja kuin hyväillen. "Näiden joukossa on monta selvittämättä jäänyttä juttua", hän jatkoi, "mutta myös tapauksia, jotka olivat koko lailla mielenkiintoisia. Tässä on Tarletonin murha, tuossa viinikauppias Vamberryn juttu, tuossa erään vanhan venakon seikkailu, tuossa alumiinikahvan kummallinen salaisuus samoin kuin täydellinen selostus Ricoletti puujalasta ja hänen inhoittavasta vaimostaan. Ja tässä – ah, tämähän oli todellakin löytö!"

Hän työnsi kätensä arkun pohjalle ja nosti esiin pienen, liukuvalla kannella suljetun puulaatikon, jollaiset tavallisesti sisältävät lasten leluja. Avattuaan sen hän pani pöydälle rypistyneen paperiliuskan, vanhanaikaisen vaskiavaimen, puupalikan, jossa riippui pieni lankakerä, ja kolme ruostunutta metallipalaa, jotka näyttivät vanhoilta rahoilta.

"Mitä sanot noista, poikaseni?" hän kysyi hymyillen tyhmistyneelle ilmeelleni.

"Kummallinen kokoelma."

"Hyvin kummallinen, ja tarina, joka liittyy niihin, on vielä kummallisempi."

"Noilla muinaisesineillä on siis oma tarinansa?"

"On siinä mielessä, että ne ovat historiallisia."

"Kuinka niin?"

Holmes otti esineet yksitellen käteensä ja pani ne riviin pöydän reunalle. Sitten hän istuutui nojatuoliinsa ja katseli niitä mielihyvästä loistavin silmin.

"Siinä on kaikki", hän virkkoi, "mitä minulla on jäljellä muistona Musgrave-suvun salaisuudesta."

Nimi oli tuttu, sillä hän oli monta kertaa maininnut sen, mutta itse tapauksesta en ollut kuullut mitään.

"Olisin iloinen", sanoin, "jos kertoisit sen."

"Ja jättäisin tämän sekamelskan entiselleen, niinkö?" hän huudahti hilpeästi. "Pianpa se siisteysinto menikin ohi, Watson. Mutta olisin todellakin iloinen, jos liittäisit tämän tapauksen kokoelmaasi, sillä siinä on kohtia, joiden ansiosta se jää ainutlaatuiseksi sekä meillä että, kuten uskon, muissakin maissa. Pienten saavutusteni kokoelma on varmasti puutteellinen, jos tämä kummallinen tapahtuma jätetään siitä pois.

"Muistanet, kuinka Gloria Scott ja keskusteluni tuon miespoloisen kanssa, jonka kohtalon kerroin sinulle, saivat minut ensimmäisen kerran ajattelemaan harrasteluani elämänurana. Nähdessäsi minut nyt nimeni tunnetaan sekä lähellä että kaukana ja minut tunnustetaan sekä yksityisissä piireissä että viranomaisten taholla tekijäksi, johon turvaudutaan, kun tapaus on arkaluontoinen tai uhkaa jäädä selvittämättä, jo silloin, kun tutustuit minuun tapausten yhteydessä, jotka olet kuvannut 'Purppuratutkielmassa', minulla oli verraten paljon työtä, vaikkakin pienet tulot. Mutta alku oli hankala. Voit tuskin käsittää, kuinka työlästä se oli ja kuinka kauan kesti, ennen kuin rupesin saamaan kannatusta.

"Lontooseen muutettuani asuin aluksi Montague-streetillä aivan British Museumin läheisyydessä, ja odotellessani tapauksia käytin runsaat joutohetkeni kaikkien niiden tieteenhaarojen tutkimiseen, joista minulla saattoi olla hyötyä ammatissani. Tapauksia tipahteli silloin tällöin pääasiallisesti ylioppilastoverieni antamien suositusten ansiosta, sillä ollessani viimeistä vuottani yliopistossa minusta ja menetelmistäni oli ruvettu puhumaan yhä enemmän. Kolmas näistä tapauksista oli juuri tämä, Musgrave-suvun salaisuus, ja ensimmäinen askeleeni nykyistä asemaani kohti juontaa alkunsa juuri siihen liittyneiden omituisten seikkojen herättämästä huomiosta samoin kuin saavuttamistani tuloksista, jotka osoittautuivat suuremmiksi, kuin mitä osasimme ajatella.

"Reginald Musgrave opiskeli samassa yliopistossa kuin minä, ja siten tutustuimme toisiimme, vaikkakin vain ohimennen. Hänestä ei yleensä pidetty nuorempien ylioppilaiden keskuudessa, jotka moittivat häntä ylpeäksi, mutta tarkkaillessani häntä lähemmin huomasin, että hänen pidättyväisyytensä oli vain äärimmäisen ujouden peittelemistä. Ulkomuodoltaan hän oli täydellinen ylimystyyppi. Laiha, kyömynenäinen ja suurisilmäinen, aina kylmähkön rauhallinen, mutta silti kohtelias. Hän polveutui todellakin suvusta, joka on maamme vanhimpia, kuuluen tosin sen nuorempaan haaraan, joka erosi pohjoisessa asuvista Musgraveista jolloinkin kuudennellatoista vuosisadalla ja asettui läntiseen Sussexiin. Heidän sukulinnansa Hurlstone voi hyvinkin olla vanhin asuttu rakennus sielläpäin. Syntymäkodista näytti jotakin liittyneen lähtemättömästi hänen olemukseensa. Katsellessani hänen kalpeita, älykkäitä kasvojaan tai pään asentoa edessäni häämöttivät aina harmaat, korkeat oviholvit, pienet, lyijypuitteiset ikkunat ja muut vanhan feodaalilinnan kunnianarvoisat tunnuspiirteet. Silloin tällöin jouduimme puheisiin keskenämme, ja muistan hänen usein ilmaisseen, että huomioiden ja päätelmien tekemiseen kohdistuvat menetelmäni kiinnostivat häntä suuresti.

"En ollut neljään vuoteen nähnyt häntä kertaakaan, kunnes hän eräänä aamuna tuli luokseni Montague-streetille. Hän ei ollut muuttunut juuri ollenkaan. Puku oli yhtä muodikas ja hieno kuin ennenkin – hän oli aina ollut hiukan keikari – ja esiintymisen leimana sama kylmähkön rauhallinen kohteliaisuus, joka oli ollut hänelle ominaista.

"'Kuinka olet voinut, Musgrave, sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme?' kysyin puristettuani lämpimästi hänen kättään.

"'Olet varmaankin kuullut, että isäni on kuollut', hän sanoi. 'Siitä on nyt kaksi vuotta. Olen sen jälkeen luonnollisesti hoitanut Hurlstonea, ja kun olen samalla piirikuntamme edustaja, niin työtä on ollut yllin kyllin. Sinun suhteesi, Holmes, olen ymmärtänyt, että olet kehittänyt käytännölliseksi työskentelyksi taitosi, jolla niin usein hämmästytit meitä.'

"'Niin, olen nyt ottanut sen toimeentuloni lähteeksi', vastasin.

"'Se ilahduttaa minua, sillä olen nyt kipeästi neuvojesi ja apusi tarpeessa. Kotona Hurlstonessa on tapahtunut varsin kummallisia asioita, joita poliisi ei ole toistaiseksi kyennyt lainkaan selvittämään.'

"Voit kuvitella, Watson, kuinka kiihkeästi kuuntelin hänen sanojaan, sillä juuri se tilaisuus, jota olin kärsimättömästi odottanut kaikki nämä pakollisessa toimettomuudessa vietetyt kuukaudet, näytti nyt olevan käteni ulottuvilla. Sisimmässäni uskoin onnistuvani siinä, missä muut epäonnistuivat, ja nyt saisin tilaisuuden koettaa, olinko oikeassa.

"'Kerro asia', pyysin.

"Reginald Musgrave istuutui vastapäätäni ja sytytti savukkeen laatikosta, jonka siirsin hänen eteensä.

"'Katson tarpeelliseksi sanoa', hän aloitti, 'että minun täytyy, vaikka olenkin poikamies, pitää suuri joukko palvelijoita Hurlstonessa, sillä sellaisessa vanhassa, suuressa talossa on paljon asioita, joista on pidettävä huoli. Haluan myös pysyttää kaikki entisellään, ja kun minulla on aina metsästysaikana suuret kutsut vanhan tavan mukaan, en tahdo joutua pulaan. Talossa on kaiken kaikkiaan kahdeksan palvelijatarta, keittäjä, hovimestari, kaksi lakeijaa ja asiapoika. Ja sitten tietysti eri henkilökunta puutarhaa ja talleja varten.

"'Näistä on kauimmin ollut palveluksessamme Brunton, hovimestari. Hän oli nuori koulunopettaja, jolla ei ollut paikkaa, kun isäni otti hänet meille, mutta niin pystyvä ja tarmokas, että hän kävi pian taloudessamme välttämättömäksi. Hän on ryhdikäs, korkeaotsainen, komea mies, eikä voi olla vielä enempää kuin neljänkymmenen vuoden ikäinen, vaikka hän on ollut meillä kaksikymmentä vuotta. Kun ottaa huomioon kaikki ominaisuudet, jotka ovat hänelle eduksi, ja hänen suuren lahjakkuutensa – hän puhuu useita kieliä ja soittaa melkein mitä soittokonetta hyvänsä – ei voi olla ihmettelemättä, että hän on niin kauan tyytynyt käskynalaiseen asemaansa, mutta hän on varmaankin sen verran mukavuutta rakastava, ettei ole vaivautunut hakemaan toista paikkaa. Hovimestarimme on aina ollut henkilö, jonka kaikki meillä käyneet vieraat muistavat.

"'Mutta tällä esikuvallisella palvelijallani on eräs vika. Hän on melkoinen Don Juan, ja kuten ymmärrät, ei sen osan näytteleminen ole hiljaisella maaseudulla suinkaan vaikeata hänen kaltaiselleen miehelle.

"'Kaikki oli hyvin niin kauan kuin hän oli naimisissa, mutta kun hän jäi leskeksi, selkkauksia on riittänyt loppumattomiin. Joitakin kuukausia sitten toivoimme rauhan palautuvan, sillä hän meni kihloihin Rachel Howellsin, toisen sisäkkömme, kanssa, mutta hänet hän on jo ehtinyt hylätä ja ottaa armoihinsa Janet Tregellisin, ylimetsänvartijani tyttären. Rachel, joka on hyvin kunnollinen tyttö ja walesilaisen luonteenlaatunsa mukaisesti herkästi kiihtyvä, sairastui ankaraan aivokuumeeseen, josta hiljan toipui varjoksi kuihtuneena. Tämä oli ensimmäinen murhenäytelmämme Hurlstonessa, mutta sen saattoi pian varjoon toinen, joka alkoi hovimestari Bruntonin erottamisella.

"'Asian vaiheet ovat seuraavat. Mies oli älykäs, kuten olen sanonut, ja juuri tämä hänen älykkyytensä koitui hänelle turmioksi, sillä se näyttää synnyttäneen rajattoman uteliaisuuden asioita kohtaan, jotka eivät vähimmälläkään tavalla liikuttaneet häntä. En voinut ajatellakaan, että se saattaisi mennä niin pitkälle, ennen kuin sattuma avasi silmäni.

"'Olen maininnut, että rakennus on hyvin laaja. Eräänä iltana viime viikolla – tarkemmin sanoen torstaina – odottelin turhaan unta, juotuani, ajattelemattomasti kyllä, väkevää kahvia päivällisen jälkeen. Valvottuani noin kahteen asti huomasin sen olevan toivotonta, minkä tähden sytytin kynttilän ryhtyäkseni jatkamaan kirjan lukemista, jonka olin aloittanut. Kirja oli kuitenkin jäänyt biljaardihuoneeseen. Kiskaisin aamutakin ylleni ja lähdin hakemaan sitä.

"'Päästäkseni sinne minun täytyi laskeutua portaita alas ja mennä sitten käytävän poikki, joka vie kirjastoon ja asehuoneeseen. Voit kuvitella, kuinka hämmästyin, kun katsahtaessani käytävään näin kirjaston oven olevan raollaan ja siellä valoa. Olin itse sammuttanut lampun ja sulkenut oven, ennen kuin menin levolle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että taloon oli murtauduttu. Hurlstonen käytävien seinillä on koristeina paljon aseita ja muita voitonmerkkejä. Sieppasin käteeni vanhan tapparan, asetettuani kynttilän lattialle. Sitten hiivin varpaillani oven taakse ja kurkistin sisään.

"'Huoneessa oli Brunton, hovimestari. Hän istui täysin pukeutuneena eräässä nojatuolissa ja tutki syviin mietteisiin vaipuneena, otsa käteen nojaten, polvien varaan levittämäänsä paperia, joka näytti kartalta. Tuijotin häneen hämmästyksestä sanattomana. Pöydän reunalla paloi pieni kynttilä, joka valaisi sen verran, että saatoin nähdä selvästi kaikki. Siinä seisoessani hän nousi äkkiä ja meni lipaston luo, joka on sivuseinällä, avasi yhden laatikon ja otti siitä jonkin paperin. Sitten hän istuutui entiselle paikalleen, levitti ottamansa paperin kynttilän viereen pöydälle ja alkoi tarkastella sitä hyvin huolellisesti. Tästä perheasiakirjojemme häikäilemättömästä tutkimisesta närkästyneenä minä nykäisin oven auki, ja samassa Brunton katsahti ylös, nähden minun seisovan kynnyksellä. Hän ponnahti aivan kalpeana seisoalleen ja työnsi kiireesti poveensa paperin jota hän oli ensin katsellut.

"'Näinkö te palkitsette kaiken osoittamani luottamuksen?' huudahdin. 'Te lähdette palveluksestani huomispäivänä!'

"'Hän kumarsi äärimmäisen masentuneen näköisenä ja pujahti sanaa virkkamatta ohitseni käytävään. Kynttilä paloi vielä pöydällä, ja sen valossa kumarruin katsomaan, mikä se paperi oli, jonka Brunton oli ottanut lipastosta. Hämmästyksekseni se oli aivan merkityksetön, vain jäljennös kysymyksistä ja vastauksista, jotka kuuluvat perheessämme perintönä kulkeneeseen vanhaan juhlamenolliseen toimitukseen, nimeltä Musgraven perherituaali. Sen suorittaminen on ollut jo vuosisatoja jokaisen Musgraven velvollisuus tullessaan täysi-ikäiseksi – aivan yksityisluontoinen asia, joka voi korkeintaan kiinnostaa muinaistutkijoita samalla tavalla kuin vaakunakilpemme ja tunnuksemme, mutta jolla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä.'

"''Tuohon paperiin palaamme vielä', sanoin hänelle

"''Jos se nyt on tarpeellista', hän vastasi hiukan epäröivästi. 'Mutta kertomukseni jäi kesken. Minä lukitsin lipaston Bruntonilta jääneellä avaimella, mutta kun käännyin aikoen poistua, huomasin kummastuksekseni, että hovimestari oli tullut takaisin ja seisoi edessäni.

"''Herra Musgrave', hän lausui mielenliikutuksesta käheällä äänellä, 'sitä häpeätä en voi kestää, sir. Olen aina ollut ylpeä asemastani, ja häväistys veisi minulta hengen. Vereni tulee teidän päällenne, sir – se tulee – jos ajatte minut epätoivoon. Ellette voi pitää minua palveluksessanne sen jälkeen, mitä on tapahtunut, antakaa minun Jumalan tähden itse sanoutua irti ja muuttaa kuukauden kuluttua, ikäänkuin lähtisin täältä omasta vapaasta tahdostani. Sen kestäisin, herra Musgrave, mutta en erottamista kaikkien nähden, jotka tunnen niin hyvin.'

"''Te ette voi vaatia vähintäkään hellävaraisuutta, Brunton', huomautin, 'sillä käytöksenne on ollut mitä julkeinta. Mutta koska olette ollut talossa niin kauan, en tahdo saattaa teitä julkisesti häpeään. Kuukausi on kuitenkin liian pitkä aika. Lähtekää viikon kuluttua ja sanokaa syyksi, mitä haluatte.'

"''Jo viikon päästä!' hän huudahti epätoivoisesti. 'Antakaa minulle kaksi viikkoa – ainakin kaksi viikkoa.'

"''Te lähdette viikon kuluttua', sanoin toistamiseen, 'ja voitte olla hyvillänne päästessänne niin vähällä.'

"'Hän hiipi tiehensä pää painuksissa, murtuneena miehenä, minkä jälkeen sammutin kynttilän ja palasin huoneeseeni.

"'Kahtena seuraavana päivänä Brunton hoiti tehtävänsä mitä huolellisimmin. En viitannut sanallakaan siihen, mitä oli tapahtunut, mutta olin hiukan utelias näkemään ja kuulemaan, mistä hän selittäisi lähtönsä johtuvan. Kolmantena aamuna hän ei kuitenkaan enää tullut saamaan ohjeita päivän varalle, kuten hänellä oli aina ollut tapana. Poistuessani ruokailuhuoneesta kohtasin Rachel Howellsin, toisen sisäkkömme, joka, kuten jo mainitsin, oli aivan hiljan noussut tautivuoteelta pitkän ja ankaran sairauden jälkeen. Hän oli vieläkin niin surkean kalpea ja heikon näköinen, etten voinut olla nuhtelematta häntä liian aikaisesta työhön ryhtymisestä.

"''Teidän paikkanne on vuoteessa', sanoin. 'Tulkaa takaisin sitten, kun olette vahvempi.'

"'Hän katsoi minuun niin kummallisesti, että aloin epäillä hänen järkensä vioittuneen.

"''Olen jo tarpeeksi vahva, herra Musgrave', hän vastasi.

"''Katsotaanhan, mitä lääkäri sanoo', huomautin. 'Te lopetatte nyt, ja kun menette alakertaan, pyytäkää Bruntonia tulemaan luokseni.'

"''Hovimestari on poissa', hän ilmoitti.

"''Poissa? Missä sitten?'

"''Hän on poissa. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Hän ei ole huoneessaan.. Niin, hän on lähtenyt – mennyt tiehensä!' Tyttö horjahti seinää vasten, ratketen hillittömään itkuun, joka samassa muuttui kirkuvaksi, huutavaksi nauruksi, minun syöksyessäni kauhistuneena soittamaan kelloa saadakseni apua. Tyttö kannettiin huoneeseensa, ja minä ryhdyin etsimään hovimestaria. Ei ollut epäilystäkään, etteikö hän ollut hävinnyt. Hänen vuoteessaan ei ollut nukuttu, kukaan ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän oli edellisenä iltana mennyt huoneeseensa, mutta mitä tietä ja miten hän oli poistunut talosta, emme voineet käsittää, sillä kaikki ikkunat olivat olleet aamulla säpissä ja ovet lukittuina. Hänen vuoteensa, kellonsa ja rahansakin olivat jäljellä hänen huoneessaan, lukuunottamatta mustaa pukua, jota hän tavallisesti käytti. Tohvelit olivat myös poissa, mutta kengät olivat vuoteen vieressä. Mihin oli hovimestari Brunton mennyt yöllä ja missä hän on nyt?

"'Tarkastimme tietysti koko talon ja kaikki ulkohuoneetkin, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Hurlstonen päärakennus on, kuten olen maininnut, suuri ja täynnä monisokkeloisia käytäviä, varsinkin vanhin osa, mutta me tutkimme joka sopen ullakkokomeroita myöten, näkemättä hänestä merkkiäkään. Minusta oli uskomatonta, että hän oli mennyt matkoihinsa, koska kaikki hänen tavaransa olivat paikoillaan, mutta mihin hän oli joutunut, en voinut käsittää. Kutsuin poliisin auttamaan meitä, mutta uudistettu etsintä jäi yhtä tuloksettomaksi. Yöllä oli satanut, ja me tutkimme rakennuksen koko ympäristönkin, nurmikot, käytävät, kaikki, mutta turhaan. Tämmöinen oli asian tila, kun eräs toinen odottamaton tapaus kohdisti huomiomme toisaalle.

"'Rachel Howells oli maannut kaksi päivää niin huonona, että houraili, minkä tähden olimme ottaneet taloon hoitajattaren, joka valvoi hänen luonaan öisin. Kun potilas kolmantena yönä Bruntonin katoamisen jälkeen näytti nukkuvan rauhallisesti, hoitajatar myös nukahti nojatuoliinsa, mutta herätessään varhain aamulla hän näki vuoteen tyhjänä, ikkunan avoimena ja sairaan hävinneen. Minut herätettiin heti, ja kahden lakeijani kanssa lähdin viipymättä etsimään tyttöä. Oli hyvin helppoa nähdä, minnepäin hän oli mennyt, sillä jäljet, jotka lähtivät hänen ikkunansa alta, johtivat nurmikentän poikki puutarhan lammikon reunalle, lähelle sorastettua pääkäytävää, jossa ne hävisivät. Lammikko on kolmatta metriä syvä, niin että voit kuvitella, miltä meistä tuntui nähdessämme jälkien päättyvän sen reunalle. Ryhdyimme heti naaraamaan, mutta ruumista ei löytynyt kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Sen sijaan teimme varsin odottamattoman löydön. Naaraamme tarttui pieni liinakankaasta neulottu pussi, joka sisälsi suuren joukon vanhuuttaan ruostuneita ja mustuneita metallipaloja, ja jonkinlaisen metallivanteen ja joitakin tummia piikiven tai lasin siruja. Muuta emme löytäneet lammikosta, ja vaikka suoritimme koko eilispäivän mitä perusteellisimpia tutkimuksia kaikkialla lähiympäristössä, meille on toistaiseksi täydellinen arvoitus, mitä Rachel Howellsille ja Richard Bruntonille on tapahtunut. Poliisimme on aivan ymmällä, ja sen tähden päätin turvautua sinuun.'

"Voit ajatella, Watson, kuinka kiihkeästi kuuntelin hänen selostustaan näistä kummallisista tapahtumista, aivoni työskentelivät koko ajan saadakseni sopimaan ne toisiinsa ja löytääkseni yhteisen johtolangan, johon ne kaikki kuuluisivat.

"Hovimestari oli kadonnut. Tyttö oli kadonnut. Tyttö oli rakastanut hovimestaria, mutta oli myöhemmin saanut syytä vihata häntä. Hän oli walesilainen, tulinen ja intohimoinen. Hovimestarin katoaminen oli syvästi järkyttänyt häntä. Hän oli heittänyt lammikkoon pussin, jonka sisällys oli varsin omituinen. Kaikki nämä olivat seikkoja, jotka oli otettava huomioon, mutta ne eivät johtaneet asian ytimeen. Missä oli tämän tapausketjun alkupää? Jos löytäisin sen, niin silloin tämä sekava vyyhti alkaisi myös purkautua.

"'Minun täytyy saada nähdä tuo paperi, Musgrave, joka oli hovimestarinne mielestä niin arvokas, että hän rohkeni ruveta tutkimaan sitä paikkansa menettämisen uhallakin', sanoin.

"'Perheemme niin sanottu rituaali, johon mainitsemani paperi liittyy, on oikeastaan aivan järjetön juttu', hän vastasi, 'jonka tekee mielenkiintoiseksi vain se, että se on niin vanha. Otin mukaani jäljennöksen siihen kuuluvista kysymyksistä ja vastauksista, jos mielesi tekee silmäillä niitä.'

"Hän ojensi minulle juuri tämän saman paperin, Watson, jonka näet nyt kädessäni. Tässä on se kummallinen kuulustelu, johon jokaisen Musgraven piti alistua tullessaan täysi-ikäiseksi. Luen sinulle sekä kysymykset että vastaukset.

"'Kenelle se kuului?

"'Hänelle, joka on poissa.

"'Kuka on saapa sen?

"'Hän, joka tulee.

"'Mikä kuukausi se oli?

"'Kuudes ensimmäisestä lukien.

"'Missä aurinko oli?

"'Tammen kohdalla.

"'Missä varjo oli?

"'Jalavan alla.

"'Miten oli askeleet otettava?

"'Kymmenen ja kymmenen pohjoiseen, viisi ja viisi itään, kaksi ja kaksi etelään, yksi ja yksi länteen, ja sitten alas.

"'Mitä annamme siitä?

"'Kaikki, mitä omistamme.

"'Minkä tähden annamme sen?

"'Uskollisuuden tähden.'

"'Alkuperäisessä asiakirjassa ei ole päiväystä, mutta kirjoitustapa ilmaisee sen syntyneen seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä', huomautti Musgrave. 'Pelkään, ettei sinulla ole tästä suurtakaan apua salaisuuden selvittämisessä.'

"'Siihen sisältyy ainakin toinen salaisuus, joka on vielä mielenkiintoisempi kuin ensimmäinen', vastasin. 'Ja voihan olla, että niihin on sama avain. Suo anteeksi, Musgrave, kun sanon, että hovimestarisi näyttää olleen harvinaisen nerokas mies, nerokkaampi kuin isäntänsä esi-isät kymmenessä sukupolvessa.'

"'Nyt en jaksa oikein seurata ajatustesi kulkua', sanoi Musgrave. 'Minun käsittääkseni tällä paperilla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä.'

"'Minusta se näyttää sisältävän erittäin runsaasti juuri käytännöllisiä seikkoja, ja ellen erehdy, Brunton oli samaa mieltä. Hän oli todennäköisesti tutkinut sitä jo muulloinkin kuin sinä yönä, jolloin yllätit hänet.'

"'Hyvin mahdollista. Emme välittäneet korjata sitä sen parempaan talteen.'

"'Luulisin, että hänen tarkoituksensa oli silloin vain virkistää muistiaan. Hänellähän oli mukanaan, vai kuinka, jonkinlainen kartta, jota hän vertasi käsikirjoitukseen ja jonka hän työnsi poveensa, kun astuit sisään?'

"'Niin oli. Mutta mitä tekemistä hänellä oli tämän kanssa ja mitä tämä loru oikeastaan merkitsee?'

"'Sen selvittäminen ei liene kovinkaan vaikeaa', vastasin. 'Jos sinulle sopii, lähdemme ensimmäisellä junalla Sussexiin ja syvennymme asiaan hiukan lähemmin itse paikalla.'

"Iltapäivällä saavuimme Hurlstoneen. Olet varmaankin nähnyt valokuvia ja lukenut kuvauksia tuosta vanhasta, kauluisasta linnasta, minkä tähden riittänee, kun sanon, että se on rakennettu ison L-kirjaimen muotoon; pitkä pystyviiva vastaa uudempaa osaa ja kanta vanhaa, josta edellinen on syntynyt. Matalan, raskaan oven yläpuolelle, joka on keskellä vanhan osan julkisivua, on hakattu vuosiluku 1607, mutta muinaistutkijat ovat sitä mieltä, että hirret, ja kivityö ovat paljoa vanhemmalta ajalta. Tavattoman paksujen seinien ja pienten ikkuna-aukkojen takia perhe oli viime vuosisadalla rakentanut uudemman osan, minkä jälkeen vanhaa on tarvittaessa käytetty varastopaikkana ja myös kellarina. Ympärillä on kaunis puisto, täynnä komeita vanhoja puita, ja asiakkaani mainitsema lammikko on ajotien vieressä parinsadan metrin päässä rakennuksesta.

"Olin jo aivan varma, Watson, ettemme olleet tekemisissä kolmen eri salaisuuden kanssa, vaan että ne kuuluivat kaikki yhteen, ja että jos onnistuisin tulkitsemaan rituaalin oikein, saisin käteeni avaimen, jonka avulla pääsisin näkemään, mitä hovimestari Bruntonille ja sisäkkö Howellsille oli tapahtunut. Niinpä kohdistin koko huomioni siihen. Mistä johtui, että tuo vanha asiakirja kiinnosti Bruntonia niin suuresti? Ilmeisesti siitä, että hän näki siinä jotakin, jota linnan isännät eivät olleet huomanneet ja josta hän odotti saavansa henkilökohtaista etua. Mitä se siis sisälsi ja missä suhteessa se oli hänen katoamiseensa?

"Lukiessani rituaalia älysin heti, että mittojen täytyi tarkoittaa jotakin paikkaa, samaa, johon sen viimeisessäkin lauseessa viitattiin, ja että sen löytäminen toisi huomattavasti lähemmäksi hetken, jolloin nähtäisiin, mikä sen salaisuus oli, jonka kätkemisen näin omituisella tavalla vanhat Musgravet olivat harkinneet välttämättömäksi. Siinä mainittiin kaksi seikkaa, jotka sopivat lähtökohdiksi, tammi ja jalava. Aivan päärakennuksen edessä, ajotiestä hiukan vasemmalle, seisoi komea tammi, oikea tammien patriarkka, joka oli mahtavimpia puita, mitä olen konsanaan nähnyt.

"'Oliko tuo jo olemassa, kun rituaali kirjoitettiin?' kysyin, kun ajoimme sen ohi.

"'Uskon sen olleen siinä jo normannien maahantulon aikana', Musgrave vastasi. 'Sen ympärysmitta on lähes seitsemän metriä.'

"Olettamukseni ensimmäinen kohta oli osoittautunut paikkansa pitäväksi.

"'Onko täällä missään vanhaa jalavaa?' kysyin sitten.

"'Tuolla oli ennen hyvin vanha jalava, mutta siihen iski salama kymmenen vuotta sitten, ja silloin hävitimme sen.'

"'Voiko vielä nähdä, missä se oli?'

"'Aivan selvästi.'

"'Onko täällä muita jalavia?'

"'Ei vanhoja, mutta nuorempia vaikka kuinka paljon.'

"'Tahtoisin mielelläni nähdä paikan, jossa se oli.'

"Olimme pysähtyneet portaiden eteen, ja noustuamme ajoneuvoista Musgrave vei minut suorinta tietä nurmikkokentän siihen kohtaan, jossa jalava oli kasvanut. Se oli jotakuinkin rakennuksen ja tammen puolivälissä. Tutkimukseni näytti edistyvän.

"'Lienee mahdotonta enää saada selville, kuinka korkea se oli?' kysyin.

"'Voin sanoa sen heti. Yhdeksäntoista metriä.'

"'Mistä tiedät sen?' kysyin hämmästyneenä.

"'Kun vanha opettajani opetti minulle trigonometriaa, se tapahtui aina korkeuksia laskemalla. Silloin mittasin täällä joka puun ja rakennuksen.'

"Tämä oli odottamaton onnenpotkaus. Kiinnekohtia alkoi kerääntyä nopeammin kuin olin osannut toivoakaan.

"'Tiedusteliko hovimestarisi sinulta milloinkaan tätä samaa asiaa?' kysyin.

"Reginald Musgrave katsoi minuun kummastuneena. 'Nyt, kun mainitsit siitä, muistan', hän vastasi, 'että pari kuukautta sitten Brunton todellakin kysyi minulta, kuinka korkea jalava oli ollut, sanoen väitelleensä siitä tallirengin kanssa.'

"Tämä oli oivallinen uutinen, Watson, sillä se osoitti, että olin oikeilla jäljillä. Katsahdin aurinkoon. Se oli alhaalla ja tulisi laskujeni mukaan noin tunnin kuluttua olemaan juuri tammen latvan kohdalla. Tilanne olisi silloin rituaalissa mainitun ensimmäisen ehdon mukainen. Ja jalavan varjolla tarkoitettiin luonnollisesti varjon kärkeä, koska muussa tapauksessa olisi otettu oppaaksi sen runko. Minun täytyi siis määritellä, missä varjon kärki olisi auringon ollessa tammen latvan kohdalla."

"Se oli varmaankin hyvin pulmallinen tehtävä, Holmes, kun jalavaa ei ollut enää."

"Niinpä kyllä, mutta olin näetkös varma, ettei se, mikä oli ollut mahdollista Bruntonille, voinut olla mahdotonta minullekaan. Eikä sen ratkaiseminen ollutkaan vaikeaa. Menin Musgraven kanssa hänen työhuoneeseensa, vuolin tämän palikan ja kiinnitin siihen tämän rihman, jossa on solmu joka metrin päässä. Sitten otin onkivavan joka oli täsmälleen kahden metrin pituinen, ja palasin Musgraven kanssa paikalle, jossa jalava oli ollut. Aurinko alkoi juuri hipoa tammen latvaa. Pistin vavan maahan pystyyn, piirsin kenttään varjon suunnan ja mittasin varjon. Se oli kaksi ja puoli metriä pitkä.

"Jäljellä oli siis varsin yksinkertainen laskutoimitus, Kun kahden metrin pituinen vapa luo kahden ja puolen metrin pituisen varjon, niin yhdeksäntoista metrin korkuisen puun varjo on samoissa olosuhteissa 23,7 metriä, ja suunta kummassakin tapauksessa luonnollisesti sama. Mittasin matkan ja tulin melkein rakennuksen seinän viereen, johon pistin tikun maahan merkiksi. Voit kuvitella riemuani, Watson, kun näin melkein tikkuni vieressä pienen alaspäin suippenevan kolon. Tiesin Bruntonin tehneen sen mitatessaan matkan ja että olin vielä hänen jäljillään.

"Nyt rupesin mittaamaan askelilla, määriteltyäni ensin tarkasti ilmansuunnat taskukompassini avulla. Otin kymmenen askelta kummallakin jalalla seinän suuntaan ja pistin jälleen tikun maahan. Sitten otin samalla tavalla huolellisesti viisi askelta itään ja kaksi etelään ja pysähdyin vanhan pääoven kynnykselle. Nyt oli otettava kaksi askelta länteen, mikä ilmeisesti tarkoitti sitä, että minun oli astuttava kaksi askelta sisään käytävään ja että paikka, johon rituaalissa viitattiin, oli siinä.

"En ole konsanaan ollut niin pettynyt, Watson. Ensin ajattelin, että laskelmissani täytyi olla jokin perusteellinen erehdys. Käytävään heloittavan ilta-auringon valossa näin, ettei permannon vanhoja ja kuluneita kivilaattoja ollut liikutettu vuosikausiin, sillä laasti oli kaikkialla ehyttä ja tiivistä. Brunton ei ollut koskenut niihin. Koputin permantoon, mutta ääni oli kaikkialla sama, eikä missään näkynyt pienintäkään rakoa eikä halkeamaa. Silloin otti Musgrave onneksi esiin käsikirjoituksen ja alkoi tarkastaa laskelmiani. Hän ymmärsi nyt, mihin pyrin, ja oli aivan yhtä innostunut kuin minäkin.

"'Ja alas!' hän huudahti. 'Olet unohtanut, että tässä sanotaan: 'ja alas'.'

"'Olin ymmärtänyt sen tarkoittavan kaivamista, mutta nyt huomasin tietysti heti, että olin erehtynyt. 'Permannon alla on siis kellari?' huudahdin.

"'On, yhtä vanha kuin talokin. Sinne mennään tästä ovesta.'

"Me laskeuduimme alas kivisiä kiertoportaita myöten, ja päästyämme perille Musgrave raapaisi tulta ja sytytti vanhan, suuren lyhdyn, joka oli asetettu nurkkaan tynnyrin päälle. Näimme heti, että olimme tulleet oikeaan paikkaan ja että siellä oli hiljan käynyt muitakin.

"Siellä säilytettiin halkoja, jotka olivat ilmeisesti olleet hajallaan koko lattian yli, mutta jotka oli nyt kasattu seinille, niin että keskelle oli jäänyt tyhjä paikka. Lattiassa oli sillä kohdalla suuri nelikulmainen permantokivi, keskellä ruostunut rautarengas, johon oli sidottu paksu villainen kaulahuivi.

"'Bruntonin kaulahuivi, niin totta kuin elän!' huudahti Musgrave. 'Olen nähnyt sen hänellä ja voin vaikka vannoa, että se on hänen. Mitähän asiaa sillä roistolla on ollut tänne?'

"Minun ehdotuksestani saapuville kutsuttiin kaksi konstaapelia, joiden tultua koetin nostaa kiveä. Se liikahteli, mutta vasta toisen konstaapelin avulla sain siirretyksi sen syrjään. Musta aukko ammotti meitä vastaan. Kyykistyimme kaikki kurkistamaan sinne, Musgraven, joka oli paneutunut polvilleen, valaistessa aukkoa lyhdyllä.

"Alapuolella oli noin parin metrin syvyinen nelikulmainen pieni aukko, jonka toisella sivuseinällä näimme vaskikiskoilla vannehditun, paksun pölykerroksen peittämän puisen arkun. Kansi oli auki ja lukkoon oli pistetty tämä vanhanaikainen avain. Kosteus ja madot olivat syöneet laidat puhki, joiden sisäpuoli oli kauttaaltaan valkoisen sienen peitossa. Pohjalla oli joitakin pyöreitä metallipalasia – ilmeisesti vanhoja rahoja – samanlaisia kuin nämä, mutta ei mitään muuta.

"Sillä hetkellä arkku oli kuitenkin sivuasia, sillä huomiomme oli kohdistunut olentoon, joka kyyrötti sen edessä, mustapukuiseen mieheen, joka istui kyykkysillään sen ääressä, otsa painuneena laidan reunaa vasten ja kädet levällään arkun päätyjen ympäri. Asento oli ajanut veren päähän, niin että häntä olisi ollut mahdoton tuntea vääristyneistä ja mustuneista kasvoista, mutta hänen kokonsa, vaatteensa ja tukkansa ilmaisivat Musgravelle heti, kun olimme saaneet hänet ylös aukosta, että kuollut oli hänen kadonnut hovimestarinsa. Hän oli ollut kuolleena jo muutamia päiviä, mutta hänessä ei näkynyt pienintäkään haavaa eikä vammaa, joka olisi osoittanut, mikä kuoleman oli aiheuttanut. Kun hänet kannettiin pois kellarista, edessämme oli toinen arvoitus, melkein yhtä kaamea kuin se, jonka olimme juuri ratkaisseet.

"Tunnustan suoraan, Watson, että tutkimukseni tulos oli minulle tavallaan pettymys. Olin odottanut koko jutun selviävän löydettyäni rituaalissa mainitun paikan, mutta päästyäni niin pitkälle en tiennyt enempää kuin alussakaan, mikä se salaisuus oli, jonka vanhat Musgravet olivat niin huolellisesti kätkeneet. Olin tosin luonut sen verran valoa asiaan, että olin löytänyt Bruntonin, mutta minun piti vielä selvittää, mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä osaa kadonnut sisäkkö oli siinä näytellyt. Istahdin erääseen soppeen heitetylle nassakalle miettimään asiaa.

"Sinähän tiedät, Watson, miten minulla on tapana menetellä sellaisissa tapauksissa. Asetun asianomaisen henkilön tilalle ja arvioituani hänen älykkyytensä määrän koetan kuvitella, miten olisin itse menetellyt samoissa olosuhteissa. Tässä tapauksessa tehtävää suuresti helpotti se, että Brunton oli ollut harvinaisen älykäs mies, minkä tähden hänen suhteensa ei tarvinnut ottaa huomioon minkäänlaista henkilökohtaista tasoitusta, kuten tähtitieteilijät sanovat. Hän tiesi, että jotakin arvokasta oli kätketty. Hän löysi paikan, mutta totesi samalla, että kivi oli liian raskas yhden miehen liikuteltavaksi. Mitä hän teki silloin? Hän ei voinut lähteä hakemaan apua talon ulkopuolelta, vaikka hänellä olisikin ollut siellä joku uskottu, sillä ovien avaaminen teki ilmitulon vaaran liian suureksi. Parempi oli siis koettaa saada apulaiseksi henkilö, joka oli rakennuksessa. Mutta ketä hän pyytäisi? Tyttö oli rakastanut häntä lämpimästi. Ja miehen on vaikea käsittää, että tämmöinen rakkaus voisi kokonaan kuolla, olipa hän kohdellut asianomaista kuinka pahasti hyvänsä. Hän päätti koettaa päästä jotenkin sovintoon tytön kanssa ja ottaa hänet sitten liittolaisekseen. Yhdessä he sitten menivät kellariin ja yhteisvoimin he kyllä saisivat kiven siirretyksi paikoiltaan. Niin pitkälle kykenin seuraamaan heitä yhtä helposti, kuin jos olisin nähnyt kaikki omin silmin.

"Kahdelle hengelle, joista toinen oli sitä paitsi nainen, kiven nostamisen on kuitenkin täytynyt olla varsin työlästä. Se ei ollut helppoa meillekään, tanakalle sussexilaiselle konstaapelille ja minulle. Mihin keinoon he turvautuivat saadakseen kiven nousemaan? Todennäköisesti samaan, jota olisin itsekin käyttänyt. Rupesin huolellisesti tarkastamaan lattialla ajelehtivia halkoja, löytäen melkeinpä heti yhden, jonka toisessa päässä oli selvä lovi, ja toisia, joiden sivuissa oli ilmeisiä merkkejä raskaan painon puristuksesta. Niiden avulla he olivat vivunneet kiven ylös, ja kun aukko oli saatu niin suureksi, että siitä mahtui pujottautumaan läpi, kivi oli pönkitetty tähän asentoonsa halolla, jonka päässä oli lovi, tukikohtana ilmeisesti aukon terävä reuna, mikä selittää loven syntymisen. Siihen saakka liikuin vielä varmalla maaperällä.

"Miten oli minun nyt jatkettava tämän yöllisen murhenäytelmän uudelleensommittelua? Selvää oli, että vain toinen heistä oli laskeutunut alas kammioon, nimittäin Brunton. Tytön oli täytynyt jäädä aukon ääreen odottamaan häntä. Sitten Brunton avasi arkun, ojensi löytämänsä tavarat tytölle – ainakin otaksun niin käyneen, koska arkku oli tyhjä – ja – niin, mitä sitten tapahtui?

"Oliko kytevä kostontuli äkkiä leimahtanut ilmiliekkiin tämän intohimoisen walesittaren sielussa, kun hän näki miehen, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä – ehkä pettänyt hänet katalammin kuin tiedettiinkään – olevan kokonaan vallassaan? Oliko halko sattumalta lipsahtanut paikaltaan ja kivi sulkenut Bruntonin kammioon, josta tuli hänen hautansa? Oliko tyttö vain sikäli syyllinen, että hän oli vaiennut hänen kohtalostaan? Vai oliko hänen kätensä äkillinen isku sivaltanut pönkän pois ja antanut kiven jymähtäen pudota takaisin syvennykseensä? Näihin kysymyksiin en löytänyt silloin tyydyttävää vastausta. Olin vain näkevinäni hänen pakenevan aarrelöytö kädessään hurjaa vauhtia portaita ylös, tukahtuneet hätähuudot ehkä korvissaan kaikuen ja epätoivoisten lyöntien jymisyttäessä kivilaattaa, joka vähitellen näännytti hänen uskottoman sulhasensa hengiltä.

"Sen tähden hän oli seuraavana aamuna niin kalpea ja järkytetty ja siitä johtui hänen saamansa hysteerinen kohtauskin. Mutta mitä oli ollut arkussa? Ja mihin oli sen sisällys joutunut? Tietysti ne metallikappaleet ja lasinpalaset, jotka Musgrave oli löytänyt lammikosta ja jotka tyttö oli heittänyt sinne ensimmäisen sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, hävittääkseen rikoksensa viimeisetkin jäljet.

"Olin istunut näissä mietteissäni aivan hiljaa parikymmentä minuuttia. Musgrave seisoi vielä kalpeana aukon reunalla lyhty kädessään ja tähysteli kammioon.

"'Nämä ovat Kaarlo I:n ajalta', hän virkkoi, näyttäen minulle arkusta löytyneitä rahoja. 'Määritelmämme ajasta, jolloin rituaali on laadittu, oli siis oikea.'

"'Ehkä löydämme muitakin muistoja Kaarlo I:stä!' huudahdin kiihkeästi, sillä rituaalin kahden ensimmäisen kysymyksen todellinen merkitys alkoi äkkiä selvitä minulle. 'Näytä minulle lammikosta löytämäsi pussin sisällys.'

"Kiiruhdimme hänen työhuoneeseensa, jossa hän tyhjensi pussin eteeni. Näin selvästi, ettei löytö ollut hänen mielestään minkään arvoinen, sillä metalliesineet olivat melkein mustiksi ruostuneita ja kivet himmeitä ja tummia. Hieroin yhtä niistä hihaani vasten, ja samassa se jo loisti ja sädehti kuin tähti kämmenelläni. Metallivanne oli tehty kahdesta eri renkaasta, mutta oli väännetty aivan muodottomaksi.

"'Sinun tulee muistaa, että kuningasmielisten puolue oli kuninkaan kuoltuakin hyvin voimakas', sanoin, 'ja että hänen kannattajansa, joiden lopulta täytyi paeta maasta, todennäköisesti piilottivat paljon kalleuksia, aikoen rauhan palauduttua tulla hakemaan niitä.'

"'Esi-isäni, sir Ralph Musgrave, oli toimeliaimpia kavaljeereja ja Kaarlo II:n lähin mies hänen ollessaan maanpaossa', selitti Musgrave.

"'Se selvittää kaikki. Luulen, että olemme nyt saaneet käsiimme ketjun viimeisen renkaan. Onnittelen, sillä haltuusi on nyt joutunut, vaikkakin varsin järkyttävällä tavalla, kalleus, joka on sellaisenaankin mitä arvokkain, mutta vielä arvokkaampi historiallisena harvinaisuutena.'

"'Mikä sitten?' hän kysyi tyhmistyneenä.

"'Ei sen vähempää kuin Englannin kuninkaiden muinainen kruunu.'

"'Kruunu!'

"'Niin. Ajattele, mitä rituaalissa sanotaan. Kuinka se nyt olikaan? 'Kenelle se kuului?' 'Hänelle, joka on poissa.' Se merkitsee, että Kaarlo I oli silloin jo kuollut. Sitten seuraa: 'Kuka on saapa sen?' 'Hän, joka tulee.' Siis Kaarlo II, jonka paluuta jo suunniteltiin. Minun käsittääkseni ei ole epäilystäkään, etteikö tämä kolhiintunut ja muodoton diadeema ole aikoinaan koristanut kuninkaallisten Stuartien otsaa.'

"'Miten se on joutunut lammikkoon?'

"'Siihen kysymykseen koetan nyt vastata.' Ja niin selostin hänelle tapausten koko sarjan, kaikki laatimani olettamukset, johtopäätökset ja löytämäni todistukset. Ilta hämärtyi ja kuu paistoi kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, kun vihdoin lopetin.

"'Mistä johtui, ettei Kaarlo saanutkaan tätä kruunua maahan palattuaan?' Musgrave kysyi, pannen löydön takaisin pussiin.

"'Nyt painoit sormesi kohtaan, jota emme kykene todennäköisesti milloinkaan selvittämään. Uskottavinta lienee, että se Musgrave, jonka hallussa salaisuus oli, kuoli sillä aikaa, jättäen asiakirjan muun perinnön mukana seuraajalleen, selittämättä sen merkitystä. Siitä lähtien tähän päivään saakka se on kulkenut isältä pojalle, joutuen vihdoin miehen ulottuville, joka paljasti siihen kätketyn salaisuuden ja menetti samalla henkensä.'

"Sellainen on Musgravein perherituaalin tarina, Watson. Kruunu on edelleenkin Hurlstonessa, mutta ennen kuin perheen sallittiin pitää se, heidän täytyi hankkia viranomaisten suostumus siihen ja suorittaa melkoinen summa valtiolle. Olen varma, että se näytetään sinulle mielihyvällä, jos mainitset nimeni. Tytöstä ei kuultu konsanaan hiiskaustakaan. Omasta puolestani uskon, että hän poistui Englannista jonnekin merten taakse, mukanaan rikoksensa muisto."

VI.

REIGATEN MURHA.

Kesti verraten kauan, ennen kuin ystäväni Sherlock Holmes toipui liikarasituksestaan keväällä 1887, jolloin hän oli saanut ponnistaa voimansa äärimmilleen. Mutta koko Netherland-Sumatra Companyn juttu ja paroni Mauspertuis'n tavattomat suunnitelmat ovat vielä niin tuoreessa muistissa ja liittyvät niin läheisesti politiikkaan ja valtion raha-asioihin, ettei sitä sovi ottaa näihin muistelmiin. Se johti kuitenkin välillisesti tapauksen selvittämiseen, jonka yhteydessä ystäväni sai tilaisuuden näyttää, mihin eräs hänen uusi aseensa kelpasi kaikkien niiden ohella, joilla hän koko elinaikansa taisteli rikosta vastaan.

Katsellessani muistiinpanojani näen, että sähkösanoma, jossa ilmoitettiin Holmesin makaavan sairaana Lyonissa Hotel Dulongissa, saapui huhtikuun 14 päivänä. Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua istuin hänen huoneessaan siitä hyvilläni, ettei hänen tilansa ollut niin huono, kuin mitä olin pelännyt. Tutkimus, johon liittynyt jännitys oli lopulta käynyt ylivoimaiseksi hänenkin raudanlujalle terveydelleen, oli kestänyt kolmatta kuukautta, joiden kuluessa hän oli aina työskennellyt vähintään viisitoista tuntia vuorokaudessa ja usein kuten hän itse sanoi, viisikin vuorokautta yhtämittaa. Ponnistusten loistava tulos ei voinut pelastaa häntä niin ylettömän rasituksen seurauksista, ja niin tapasin hänet lohduttoman masentuneena ja alakuloisena juuri silloin, kun koko Eurooppa puhui hänestä, täyttäen hänen huoneensa niin suurella onnittelusähkösanomien paljoudella, että niitä oli kirjaimellisesti nilkkoja myöten. Hän tiesi onnistuneensa siinä, missä kolmen eri valtakunnan poliisi oli epäonnistunut, ja kohta kohdalta paljastaneensa koko Euroopan suurimman petkuttajan, mutta sekään ei kyennyt nostamaan häntä tästä väsyneiden hermojen aiheuttamasta tylsyyden tilasta.

Kolmea päivää myöhemmin olimme jälleen kotona Baker-streetillä, mutta siitä huolimatta näin selvästi, että ystäväni kaipasi vaihtelua, ja ajatus, että viettäisimme kevään ihanimmasta ajasta viikon maalla, oli varsin houkutteleva minullekin. Vanha ystäväni eversti Hayter, joka oli ollut potilaanani Afganistanin retkellä, oli muuttanut Surreyhin lähelle Reigatea ja usein pyytänyt minua vieraakseen. Viimeksi tavatessamme hän oli huomauttanut, että jos ystäväni haluaisi lähteä mukaan, vieraanvaraisuutta kyllä riittäisi hänellekin. Asia oli ajettava jonkin verran varovasti, mutta ymmärrettyään, että isäntä oli naimaton ja ettei hänen vapauttaan millään tavalla rajoitettaisi, Holmes myöntyi suunnitelmaani, ja niin me matkustimme noin viikon kuluttua sen jälkeen, kun olimme tulleet Lyonista, everstin luo. Hayter oli hienosti sivistynyt ja paljon maailmaa nähnyt vanha sotilas, joka huomasi pian, kuten olin odottanut, että hänellä ja Holmesilla oli paljon yhteistä, mistä keskustella.

Samana päivänä, jolloin olimme saapuneet, vietimme iltaa everstin huoneessa, Holmes leväten sohvalla ja minä ja isäntämme katsellen tämän pientä ampuma-asekokoelmaa.

"Mutta sehän sopii", eversti sanoi äkkiä, "että otan kaiken varalta mukaan toisen näistä pistooleista, kun menemme nukkumaan."

"Kuinka niin?" kysyin.

"Täällä on ollut hiukan levotonta viime aikoina. Vanhan Actonin luo, joka asuu tässä lähellä, murtauduttiin maanantain vastaisena yönä. Saalis ei ollut suuri, mutta varkaat ovat vielä vapaina."

"Onko jälkiä?" Holmes kysyi katsahtaen terävästi everstiin.

"Ei toistaiseksi. Mutta tapaus on aivan mitätön, tuollainen pikku juttu, joita aina tapahtuu maaseudulla. Teille, herra Holmes, sen täytyy olla aivan merkityksetön tuon suuren kansainvälisen selkkauksen jälkeen."

Holmes torjui kohteliaisuuden kädenliikkeellä, huulille ilmestyneen hymyn kuitenkin ilmaistessa, että se oli miellyttänyt häntä.

"Ilmenikö siinä mitään mielenkiintoista?"

"Ei minun käsittääkseni. Varkaat tutkivat kirjaston, saamatta juuri mitään vaivansa palkaksi. Koko huone oli mullistettu sekaisin, laatikot vedetty auki ja kirjat heitelty hyllyiltä lattialle, mutta sieltä ei ole hävinnyt muuta kuin Popen vanha 'Homeros', kaksi uushopeista kynttilänjalkaa, pieni, tammeen kehystetty ilmapuntari ja purjelankakerä."

"Todellakin kummallinen valikoima!" huudahdin.

"Niin, he ilmeisesti kahmaisivat mukaansa sen, mikä ensimmäisenä osui käteen."

"Paikallisen poliisin pitäisi todellakin kyetä saamaan kaikesta tuosta irti jotakin", Holmes murahti sohvaltaan. "Onhan ihan ilmeistä, että –"

Uhkasin häntä varoittavasti sormellani.

"Olemme tulleet tänne sitä varten, että sinun pitää levätä. Ja niin kauan kuin hermosi ovat noin riekaleina, et ryhdy mihinkään, usko nyt."

Holmes kohautti hartioitaan, katsahtaen everstiin huvitetun avuttomasti, ja keskustelu luisui vähitellen vähemmän vaarallisiin uomiin.

Sallimus oli kuitenkin päättänyt tehdä tyhjiksi kaikki varokeinot, joihin olin lääkärinä ryhtynyt, sillä seuraavana aamuna tapahtumat kävivät kimppuumme niin välittömästi ja kouraantuntuvasti, ettei niitä voinut työntää pois, ja matkaansaattoivat vierailussamme käänteen, jota emme olleet osanneet ajatellakaan. Istuimme juuri aamiaispöydässä, kun everstin hovimestari syöksähti sisään, kaikki arvokkuus tipotiessään.

"Cunningham, sir! Oletteko kuullut, sir?" hän huohotti.

"Murtovarkausko?" eversti kysyi, kahvikuppi puolivälissä huulille nousemassa.

"Murha!"

Eversti vihelsi. "No jopa jotakin! Kuka on murhattu? Rauhantuomariko vai hänen poikansa?"

"Ei kumpikaan, sir, vaan William, heidän ajomiehensä. Ammuttu suoraan sydämeen, ja kuoli siihen paikkaan, sir."

"Kuka hänet ampui?"

"Murtovaras, sir. Joka hävisi kuin salama. Hän oli juuri avannut keittiön oven, kun William yllätti hänet ja menetti henkensä pelastettuaan isäntänsä omaisuuden."

"Mihin aikaan se tapahtui?"

"Viime yönä, sir, noin kahdentoista tienoilla."

"Menemme heti sinne", eversti ilmoitti ja alkoi rauhallisesti jatkaa aterioimista. "Erittäin surullinen tapaus", hän lisäsi, kun hovimestari oli poistunut. "Vanha Cunningham on paikkakuntamme johtavia henkilöitä ja hyvin kunnon mies. Tämä on varmasti tehnyt häneen syvästi järkyttävän vaikutuksen, sillä mies on ollut talossa jo vuosikausia ja oli hyvä palvelija. Murhaaja on ilmeisesti samoja roistoja, jotka kävivät Actonilla."

"Ja jotka veivät mukanaan varsin kummallisen valikoiman eri esineitä", Holmes lisäsi miettivästi.

"Juuri samat."

"Hm! Tapaus voi osoittautua mitä tavallisimmaksi, mutta näin ensi näkemältä se tuntuu koko kummalliselta, eikö niin? Maaseudulla liikkuvien murtovarkaiden luulisi siirtyvän yhtenään paikasta toiseen eikä tekevän parin päivän kuluessa kahta murtoa samalla paikkakunnalla. Kuullessani teidän eilen illalla sanovan, että oli parasta olla varuillaan, tulin ensin ajatelleeksi, että tämä teidän kuntanne oli varmaankin paikka, johon varkaan tai varkaiden huomio Englannissa viimeksi kohdistuisi, mikä vain osoittaa, että minulla on vielä paljon opittavaa."

"Minusta näyttää, että tekijä on paikkakuntalainen", sanoi eversti. "Ja siinä tapauksessa on luonnollista, että hänen mielestään olisi edullisinta koettaa verottaa juuri Actonia ja Cunninghamia, joiden talot ovat suurimmat."

"Ja rikkaimmatko myös?"

"Niin, ainakin pitäisi olla, mutta he ovat jo monta vuotta käräjöineet keskenään, ja se on minun käsittääkseni niellyt kummaltakin huikeasti rahaa. Vanha Acton vaatii jonkin syyn nojalla itselleen puolta Cunninghamin maista, ja juttu on antanut asianajajille korvia myöten työtä."

"Jos murhaaja on paikkakuntalainen, niin hänen löytämisensä ei pitäisi olla vaikeata", Holmes sanoi haukotellen. "Ole huoletta, Watson, tähän en sekaannu."

"Tarkastaja Forrester, sir", ilmoitti hovimestari avaten oven.

Sisään astui nuori ja ryhdikäs poliisimies, jonka piirteet olivat tarmokkaat ja älykkäät. "Hyvää huomenta, eversti", hän tervehti. "Toivon, etten häiritse, mutta minulle kerrottiin herra Holmesin Baker-streetiltä olevan täällä."

Eversti viittasi ystävääni, ja tarkastaja kumarsi.

"Ajattelimme, että ehkäpä teitä huvittaisi tulla katsomaan tapahtumapaikkaa, herra Holmes."

"Sallimus on sinua vastaan, Watson", Holmes huomautti nauraen ja kääntyi tarkastajaan. "Juttelimme asiasta juuri kun tulitte, ja jos tiedossanne on yksityiskohtia, pyydän selostamaan ne." Ja kun hän nojautui tuoliinsa selustaa vasten tavalliseen tuttuun asentoonsa, tiesin joutuneeni toivottomasti tappiolle.

"Actonilla käyneestä varkaasta ei löytynyt pienintäkään jälkeä, mutta nyt niitä on runsaasti. Ja varmaa on, että syyllinen on kummassakin tapauksessa sama. Hänet nähtiin."

"Niinkö!"

"Kyllä, sir. Mutta hän pakeni nopeasti kuin hirvi ammuttuaan laukauksen, joka surmasi William Kirwanin. Herra Cunningham näki hänet makuuhuoneensa akkunasta ja herra Alec Cunningham keittiön eteisestä. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun meteli syntyi. Vanha herra Cunningham oli juuri mennyt levolle ja herra Alec poltteli piippuaan alusvaatteisillaan. Molemmat kuulivat Williamin huutavan apua, ja herra Alec kiiruhti katsomaan, mitä oli tekeillä. Keittiön eteisen ovi oli auki, ja kun hän pääsi portaille, hän näki kahden miehen painiskelevan ulkopuolella. Samassa pamahti laukaus, toinen miehistä lysähti maahan ja toinen pakeni pihan poikki ja hyppäsi pensasaidan yli. Katsoessaan makuuhuoneensa ikkunasta vanha herra Cunningham näki miehen juoksevan maantielle ja sitten häviävän pimeään. Herra Alec jäi ajomiehen luo katsomaan, voisiko hän mahdollisesti jotenkin auttaa tätä ja sillä aikaa murhaaja pääsi livistämään. Hänesti emme tiedä muuta, kuin että hän on keskikokoinen mies ja että hänellä oli silloin yllään tumma puku. Mutta asiaa tutkitaan tarmokkaasti, ja ellei hän ole paikkakuntalainen, löydämme hänet pian."

"Mitä tekemistä tuolla Williamilla oli siihen aikaan pihalla? Sanoiko hän mitään, ennen kuin kuoli?"

"Ei sanaakaan. Hän asui portinvartijan tuvassa äitinsä kanssa, ja kun hän oli erittäin kunnon mies, arvelemme hänen menneen yöllä pihalle kuulostamaan, oliko kaikki kunnossa. Actonilla tapahtunut murto on tietysti tehnyt kaikki varovaisiksi. Rosvo oli todennäköisesti juuri ehtinyt saada oven auki – lukko on murrettu rikki – kun William yllätti hänet."

"Oliko William sanonut mitään äidilleen mennessään ulos?"

"Äiti on vanha ja kuuro eikä osaa sanoa meille mitään. Minun käsittääkseni hän on aina ollut hiukan tylsäjärkinen, ja pojan kuolema on nyt tehnyt hänet melkein sekapäiseksi. Mutta erään tärkeän löydön teimme joka tapauksessa. Katsokaa tätä!"

Hän otti muistikirjastaan pienen paperipalan ja levitti sen polvilleen.

"Tämä löytyi kuolleen kädestä peukalon ja etusormen välistä. Se näyttää repäistyn suuremmasta paperista, ja kuten näette, siinä mainittu aika vastaa täsmälleen sitä, jolloin mies parka sai surmansa. Alun perin se on ilmeisesti ollut jommankumman hallussa. Jos murhaaja on riistänyt sen Williamilta, niin sen muu osa on nyt hänellä, mutta yhtä mahdollista on, että William on koettanut riistää sitä häneltä, saaden käteensä vain tämän palan. Näyttää siltä kuin siinä olisi sovittu kohtaamisesta."

Holmes otti paperin, jossa luki:

        neljännestä vailla kaksitoista
                         saatte tietää
                                  ehkä

"Jos otaksumme, että siinä on sovittu kohtaamisesta", tarkastaja jatkoi, "voimme luonnollisesti samalla ajatella, että tämä William Kirwan, vaikka hänet tunnettiin rehelliseksi mieheksi, oli liitossa varkaan kanssa. Hän on voinut kohdata miehen pihalla, ehkäpä auttaakin häntä murtamaan ovea, minkä jälkeen heille on tullut riita."

"Tämä kirje on erittäin mielenkiintoinen", sanoi Holmes, joka oli tutkinut paperia kiinteästi. "Liikumme syvemmillä vesillä, kuin mitä ajattelinkaan." Hän painoi päänsä käsien varaan, tarkastajan hymyillessä vaikutukselle, jonka hänen selostuksensa oli tehnyt kuuluisaan lontoolaiseen salapoliisiin.

"Huomautuksenne mahdollisuudesta", Holmes virkkoi hetkisen kuluttua, "että varas ja ajomies toimivat yhdessä ja että he olivat tässä kirjeessä sopineet kohtaamisesta on älykäs otaksuma, joka ei ole suinkaan mahdotonkaan. Mutta käsiala ilmaisee –" Hän painoi jälleen otsansa käsien nojaan ja unohtui parin minuutin ajaksi syviin mietteisiin. Kun hän sitten kohotti päähän, näin kummastuen poskien punoittavan ja silmien säteilevän yhtä kirkkaasti kuin ennen sairastumista. Hän ponnahti seisoalleen yhtä ketterästi ja reippaasti kuin ennenkin.

"Kuulkaahan nyt!" hän virkkoi. "Minun tekee kovasti mieli tutustua kaikessa hiljaisuudessa hiukan lähemmin tämän tapauksen yksityiskohtiin. Siinä on jotakin, joka suuresti kiinnostaa minua. Jos sallitte, eversti, niin jätän nyt teidät ja Watsonin hetkeksi kahden kesken ja lähden tarkastajan keralla katsomaan, pitävätkö johtopäätökset, joita olen nyt tässä sommitellut, paikkansa. Palaan puolen tunnin kuluttua."

Kului tunti ja vielä puoli tuntia, ennen kuin tarkastaja palasi – yksin.

"Herra Holmes kävelee edestakaisin tässä ulkopuolella", hän ilmoitti. "Hän tahtoo, että menemme sinne kaikki neljä."

"Cunninghamilleko?"

"Niin, sir."

"Minkä tähden?"

Tarkastaja kohautti olkapäitään. "En oikein tiedä, sir. Näin meidän kesken sanoen, minusta tuntuu, ettei herra Holmes ole vielä täysin toipunut sairautensa jälkeen. Hän on käyttäytynyt varsin omituisesti ja on hyvin kiihtynyt."

"Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne", sanoin siihen. "Olen aina huomannut, että hänen hulluudessaan on ajatusta."

"Joku toinen voisi sanoa, että hänen ajattelussaan on hulluutta", tarkastaja mutisi. "Mutta hän on kärsimätön lähtemään, eversti, niin että meidän on parasta mennä, jos olette valmiit."

Holmes käveli edestakaisin nurmikolla, leuka rintaa vasten ja kädet syvällä housuntaskuissa.

"Asia käy yhä mielenkiintoisemmaksi", hän virkkoi. "Tämä keksimäsi pieni virkistysmatka on ollut täydellinen menestys, Watson. Olen viettänyt ihanan aamupäivän."

"Olette siis käynyt tapahtumapaikalla, kuten ymmärrän?" sanoi eversti.

"Olen tehnyt tarkastajan kanssa oikean pienen tiedusteluretken."

"Millä tuloksella?"

"Olemme nähneet joitakin hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Kävellessämme kerron, mitä. Ensiksi näimme surmansa saaneen ruumiin. On aivan varmaa, että hänen kuolemansa on aiheutunut revolverilla ammutusta haavasta, kuten ilmoitettiin."

"Oletteko sitten epäillyt sitä?"

"On hyvä hankkia varmuus kaikesta. Tarkastuksesta oli paljon hyötyä. Sitten haastattelimme herra Cunninghamia ja hänen poikaansa ja saimme nähdä paikan, josta murhaaja oli mennyt pensasaidan yli. Se oli erittäin tärkeätä."

"Luonnollisesti."

"Sitten käväisimme tervehtimässä tuon miespoloisen äitiä. Häneltä emme saaneet kuitenkaan mitään tietoja, sillä hän on hyvin vanha ja raihnainen."

"Mikä on siis tutkimuksenne tulos?"

"Varmuus, että olemme tekemisissä hyvin omituisen rikoksen kanssa. Mutta ehkäpä tämä käyntimme hiukan hälventää sitä ympäröivää pimeyttä. Muuten olemme tarkastajan kanssa täysin samaa mieltä siitä, että kuolleen kädestä löydetty paperi, johon on kirjoitettu juuri se kellonlyömä, jolloin hän kuoli, on äärimmäisen tärkeä todistuskappale."

"Se voi olla koko salaisuuden avain, herra Holmes."

"Se on! Sen kirjoittaja, olipa hän kuka hyvänsä, sai William Kirwanin silloin menemään pihalle. Mutta missä paperin muu osa on?"

"Tutkin kaikki paikat mitä huolellisimmin löytääkseni sen", vastasi tarkastaja.

"Se on kiskaistu kuolleen miehen kädestä. Minkä tähden murhaajan piti välttämättä saada se haltuunsa? Koska se olisi ilmaissut hänet. Ja mihin hän pani sen? Todennäköisesti taskuunsa, lainkaan huomaamatta, että siitä oli jäänyt pala kuolleen käteen. On selvää, että pääsisimme sangen lähelle lopullista ratkaisua, jos meidän onnistuisi löytää se."

"Aivan niin, mutta emmehän pääse kaivelemaan murhaajan taskuja, ennen kuin olemme löytäneet hänet."

"Niinhän se on, mutta se ei muuta asiaa. Eräs toinen seikka on yhtä ilmeinen. Kirje lähetettiin Williamille. Kirjoittaja ei ole voinut itse viedä sitä hänelle, sillä siinä tapauksessa hän olisi tietysti toimittanut asian suullisesti. Kuka sitten toi kirjeen? Vai tuliko se postissa?"

"Olen ottanut siitä selvän", tarkastaja sanoi. "William sai sen eilen iltapostissa. Kuoren hän oli hävittänyt."

"Oivallista!" Holmes huudahti, taputtaen tarkastajaa olalle. "Olette puhutellut kirjeenkantajaa. On nautinto työskennellä kanssanne. Nyt olemme perillä, ja jos tulette kanssani, eversti, näytän teille paikan, jossa rikos tapahtui."

Me sivuutimme pienen ja näppärän tuvan, jossa murhattu oli asunut, ja kuljimme tammien reunustamaa ajotietä pitkin vanhan ja muhkean päärakennuksen luo, joka oli tyylistä päättäen rakennettu kuningatar Annan aikana ja jonka pääoven kamanassa oli Malplaquet'n taistelun vuosiluku ja päivämäärä. Holmes ja tarkastaja veivät meidät päädyn ympäri takaovelle, jonka edessä oli kaistale puutarhaan kuuluvaa ruohokenttää, taustalla useinmainittu pensasaita. Oven pielessä seisoi konstaapeli vartioimassa.

"Avatkaa ovi, olkaa hyvä", Holmes sanoi. "Noilta portailta nuori Cunningham näki miesten painiskelevan juuri tässä, jossa nyt seisomme. Vanha Cunningham oli tuossa ikkunassa – toinen vasemmalta – ja näki miehen juoksevan tiehensä juuri tuon pensaan vasemmalta puolelta. Samoin poika. He ovat siitä aivan varmat. Sitten herra Alec juoksi ulos ja polvistui haavoittuneen viereen. Maa on tässä kuitenkin niin kovaa, ettei siihen ole jäänyt mitään jälkiä opastamaan meitä."

Hänen vielä puhuessaan näimme kahden miehen lähestyvän puutarhakäytävää pitkin rakennuksen toisen päädyn takaa. Toinen heistä oli jo verraten vanha mies jolla oli jykevät, syvien ryppyjen uurtamat raskaspiirteiset kasvot; toinen vilkkaasti elehtivä, reippaan näköinen nuorukainen, jonka iloinen, hymyilevä ilme ja värikäs puku olivat sen vakavan asian täydellinen vastakohta, jonka takia olimme tulleet.

"Yhä vielä työssä?" hän sanoi Holmesille. "Luulin kaiken olevan heti selvää teille lontoolaisille. Edistyminen näyttää kuitenkin olevan hidasta."

"Teidän pitää suoda meille hiukan aikaa", Holmes sanoi hyvätuulisesti.

"Ja sitä te tulette tarvitsemaankin", nuori Alec Cunningham huomautti. "Mikäli näen, meillä ei ole pienintäkään johtolankaa."

"Vain yksi", virkkoi tarkastaja. "Ajattelimme, että jos meidän ohnistuisi löytää – – mutta hyvä Jumala! Herra Holmes, mikä teidän on?"

Ystävä parkani kasvot olivat äkkiä muuttuneet hirvittävästi. Silmät tuijottivat elottomina ylöspäin, suu vääristyi tuskasta, ja päästäen tukahtuneen valituksen hän kaatui suulleen maahan. Tämän äkillisen ja ankaran kohtauksen järkyttäminä kannoimme hänet keittiöön ja asetimme hänet varovasti tilavaan nojatuoliin. Hän hengitti raskaasti, mutta avasi parin minuutin kuluttua silmänsä, pyysi häpeillen anteeksi, että hän oli vielä niin heikko, ja nousi.

"Watson voi kertoa, että olen aivan äskettäin ollut vakavasti sairaana", hän selitti. "Ja näitä väsymyskohtauksia sattuu vieläkin silloin tällöin."

"Annanko valjastaa hevosen, jotta pääsette lähtemään kotiin?" kysyi vanha herra Cunningham.

"Koska kerran olen täällä, tahdon vielä tutkia erään seikan, josta en ole aivan varma. Se on pian todettu."

"Mikä se on?"

"Minusta näyttää olevan mahdollista, ettei tämä William, joka sai niin surullisen lopun, saapunut paikalle ennen varkaan murtautumista, vaan sen jälkeen. Te taas olette, kuten ymmärrän, sitä mieltä, ettei varas ehtinyt tunkeutua keittiön eteistä pidemmälle, vaikka ovi olikin murrettu auki."

"Sehän lienee aivan selvää", vanha Cunningham huomautti vakavasti. "Poikani Alec ei ollut silloin vielä mennyt levolle, ja hän olisi varmasti kuullut, jos huoneissa olisi liikuttu."

"Missä hän oli?"

"Istuin ja tupakoin pukeutumishuoneessani."

"Mikä ikkuna kuuluu siihen?"

"Reunimmainen vasemmalla, isän ikkunan vieressä."

"Kummassakin huoneessa paloi tietysti lamppu?"

"Niin paloi."

"Tässä on jotakin hyvin omituista", Holmes sanoi hymyillen. "Eikö ole varsin kummallista, että varas, jolla on jo jonkin verran kokemusta, murtautuu harkiten taloon aikana, jolloin hän selvästi näkee ainakin kahden perheen jäsenen olevan vielä ylhäällä?"

"Hänen on täytynyt olla tavallista kylmäverisempi."

"Sehän on selvää", lisäsi herra Alec. "Ja ellei tapaus olisi ollut näin pulmallinen, emme olisi pyytäneetkään teitä selvittämään sitä. Mitä taas tulee otaksumaanne, että mies oli jo tehnyt kierroksen talossa, ennen kuin William yllätti hänet, siinä ei ole mielestäni rahtuakaan järkeä. Olisihan meidän pitänyt siinä tapauksessa huomata, että huoneissa oli käyty, ja kaivata esineitä, jotka hän oli ottanut mukaansa."

"Riippuu siitä, mitä hän vei", Holmes huomautti. "Älkää unohtako, että olemme nyt tekemisissä varkaan kanssa, joka on kaikesta päättäen hyvin omituinen mies ja jolla on omat päähänpistonsa. Ajatelkaa esimerkiksi, mitä hän vei Actonilta. Valikoima oli varsin kummallinen – purjelankakerä, ilmapuntari, en enää muista, mitä kaikkea siihen kuului!"

"Olemme täydellisesti käytettävissänne, herra Holmes", sanoi vanha Cunningham. "Kaikki, mitä te ja tarkastaja pyydätte, tehdään täsmälleen."

"Olisi erittäin hyvä", Holmes sanoi, "jos ilmoittaisitte antavanne murhaajan kiinniottajalle palkinnon, mainiten samalla summan suuruudenkin, sillä sen määrääminen voi viedä viranomaisilta jonkin verran aikaa, ja asia on kiireellinen. Olen kirjoittanut ilmoituksen valmiiksi, jos suvaitsette panna nimenne sen alle. Arvelin, että viisikymmentä puntaa riittää hyvin."

"Annan mielihyvällä vaikka viisisataa", sanoi vanha Cunningham, ottaen paperin ja kynän, jotka Holmes ojensi hänelle. "Mutta tämä on hiukan virheellinen", hän lisäsi silmäillessään paperia.

"Kirjoitin sen hyvin kiireesti."

"Tässä sanotaan: 'Noin neljännestä vailla yksi tiistain vastaisena yönä yritettiin' – ja niin edespäin. Sehän tapahtui neljännestä vailla kaksitoista."

Olin hyvin pahoillani tämän erehdyksen vuoksi, koska tiesin, kuinka vaikeata moisen epähuomion sulattaminen oli Holmesille. Hänen erikoisominaisuutensa oli muistaa pienimmätkin yksityiskohdat täsmälleen oikein, mutta sairaus oli heikentänyt hänen muistiaan, ja tämä pieni erehdys riitti selvästi osoittamaan minulle, ettei hän ollut vielä toipunut läheskään entiselleen. Hän oli hetkisen hyvin hämillään, tarkastaja kohotti kulmiaan, ja Alec Cunningham purskahti nauruun. Vanha Cunningham korjasi virheen ilman muuta ja ojensi paperin takaisin Holmesille.

"Toimittakaa se painoon mahdollisimman pian", hän lausui. "Luulen, että ajatus on oivallinen."

Holmes pani paperin huolellisesti muistikirjan väliin.

"Ja nyt", hän sanoi, "olisi erittäin hyvä, jos tarkastaisimme talon kaikki yhdessä nähdäksemme, olisiko tämä poikkeuksellinen murtovaras sittenkin ottanut jotakin."

Ennen lähtöämme Holmes tutki oven, joka oli murrettu auki. Lukon salpa oli ilmeisesti väännetty sijoiltaan taltalla tai tukevalla veitsellä, jonka tekemät syvennykset näkyivät vieläkin selvästi ovipielessä ja oven reunassa.

"Te ette käytä salpoja?" hän kysyi.

"Emme ole aikaisemmin huomanneet sen olevan tarpeellista."

"Onko teillä koiraa?"

"On, mutta se on aina kiinni rakennuksen toisella puolella."

"Mihin aikaan palvelijat menevät nukkumaan?"

"Kymmenen tienoilla."

"Ja Williamilla oli myös tapana mennä nukkumaan siihen aikaan?"

"Niin oli."

"Kummallista, että hän oli ylhäällä juuri sinä yönä. Ja nyt, herra Cunningham, haluaisin mielelläni nähdä talonne myös sisäpuolelta, jos saan vaivata teitä."

Keittiön vieressä oli kapeahko käytävä, jossa oli kivi-lattia, ja sen toisessa päässä puiset portaat, jotka veivät suoraan yläkertaan, päättyen tilavaan halliin, jonka vastakkaisella puolella olivat varsinaisesta eteisestä nousevat avarammat ja komeammat portaat. Yläkerrassa oli olohuoneita ja useita makuuhuoneita, muiden muassa herra Cunninghamin ja hänen poikansa huoneet, joiden kaikkien ovet avautuivat halliin. Holmes kulki hitaasti paikasta toiseen ja silmäili tutkivasti huoneiden sisustusta ja keskinäistä asemaa. Hän oli päässyt jäljille, ja ajo oli alkanut, sen näin hänen ilmeestään, mutta mille taholle hänen epäluulonsa kohdistuivat, siitä minulla ei ollut vähintäkään aavistusta.

"Hyvä herra Holmes", herra Cunningham virkkoi hetkisen kuluttua hiukan kärsimättömästi, "tämä on varmasti aivan tarpeetonta. Minun huoneeni ovat tuossa portaiden luona ja poikani huoneet sen vieressä. Jätän teidän harkittavaksenne, olisiko varas voinut tulla tänne ylös häiritsemättä meitä."

"Teidän on nyt varminta tehdä kokokäännös ja aloittaa uudelleen alusta", poika lisäsi, hymyillen aivan kuin vahingoniloisesti.

"Ehkä, mutta siitä huolimatta minun täytyy pyytää teitä auttamaan minua vielä hiukan. Haluaisin esimerkiksi nähdä, kuinka kauas ikkunoistanne näkee. Tämä on, kuten otaksun, poikanne huone" – hän avasi oven – "ja tuo pukeutumishuone, jossa hän istui tupakoimassa, kun meteli alkoi. Minnepäin sen ikkuna on?" Hän meni makuuhuoneen poikki, avasi välioven ja katsoi huoneeseen joka taholle.

"Toivottavasti olette nyt tyytyväinen", vanha Cunningham sanoi ärtyisesti.

"Paljon kiitoksia, luulen nähneeni kaikki, mitä halusin."

"Sitten voimme siirtyä minun huoneeseeni, jos se todellakin on tarpeellista."

"Ellei siitä ole liian paljon vaivaa."

Vanhus kohautti olkapäitään ja meni edellä huoneeseen, joka oli varsin vaatimaton ja yksinkertaisesti kalustettu. Ikkunan luo mentäessä Holmes jättäytyi jälkeen, niin että minä ja hän jäimme toisten taakse. Pienellä pöydällä lähellä vuoteen jalkapäätä oli vesikarahvi ja lasimaljakossa appelsiinejä. Mennessämme sen ohi Holmes ojensi äkkiä kätensä selkäni takaa ja pyyhkäisi sanomattomaksi hämmästyksekseni ihan tahallaan koko hoidon kumoon jalkoihini. Maljakko ja karahvi särkyivät sirpaleiksi, ja hedelmät pyörivät sinne tänne ympäri huonetta.

"Kuinka sinä tuolla tavalla kompastelet, Watson?" hän huomautti kylmästi. "Katso nyt, minkälaisessa siivossa matto on!"

Minä kumarruin hiukan hämmentyneenä poimimaan hedelmiä lattialta, älyten, että hän jostakin syystä tahtoi minun esiintyvän syyllisenä. Toiset noudattivat esimerkkiäni ja joku heistä nosti pöydän pystyyn.

"Halloo!" huudahti tarkastaja, "mihin hän on mennyt?"

Holmes oli hävinnyt.

"Odottakaa hetkinen", Alec Cunningham sanoi. "Mieshän on kaikesta päättäen aivan sekapäinen. Tule mukaan, isä, niin katsomme, mihin hän on mennyt."

He kiiruhtivat pois, jättäen minut, everstin ja tarkastajan tuijottamaan toisiimme.

"Olen totta totisesti melkein samaa mieltä herra Alecin kanssa", tarkastaja virkkoi. "Sehän voi johtua sairaudesta, mutta minusta näyttää, että –"

Lause jäi kesken, sillä samassa kuului läpitunkeva huuto: "Apuun! Apuun! Murhaajia!" Tunsin säpsähtäen ystäväni äänen ja syöksyin suinpäin ulos halliin. Huudot, jotka nopeasti hiljenivät käheäksi, tukahtuneeksi ähkinäksi, tulivat huoneesta, jossa olimme ensin käyneet.

Kiiruhdin sisään ja samaa vauhtia pukeutumishuoneeseen, joka oli sen takana. Holmes makasi selällään lattialla, ja molemmat Cunninghamit olivat polvillaan hänen vieressään, nuorempi kiristäen häntä molemmin käsin kurkusta, vanhemman koettaessa, kuten näytti, vääntää auki hänen toista kättään. Silmänräpäystä myöhemmin olimme kolmen miehen voimalla riuhtaisseet heidät erilleen hänestä, ja Holmes hoiperteli seisoalleen, hyvin kalpeana ja ilmeisesti melkein menehtymäisillään.

"Vangitkaa nuo miehet, tarkastaja!" hän sopersi.

"Mihin syyllisinä?"

"Ajomiehensä William Kirwanin murhaan!"

Tarkastaja tuijotti häneen tyhmistyneenä. "Eihän toki, herra Holmes", hän sanoi vihdoin. "Olen varma, ettei tarkoituksenne ole –"

"Vaiti, mies! Katsokaa heidän kasvojaan!" Holmes käski lyhyesti.

En ole todellakaan milloinkaan nähnyt selvempää rikoksen ja syyllisyyden tunnustusta, kuin mikä nyt kuvastui isän ja pojan kasvoilla. Isä näytti tyrmistyneen sanattomaksi ja liikkumattomaksi, jykevillä piirteillään synkkä ja umpimielinen ilme, eikä pojassa liioin näkynyt enää jälkeäkään siitä hiukan ilkamoivasta hilpeydestä, joka oli varhemmin ollut hänelle ominaista. Hänen tummissa silmissään liekehti nyt vaarallisen villipedon raivo, joka vääristi hänen kauniit piirteensäkin. Tarkastaja ei vastannut mitään, vaan meni ovelle ja puhalsi pilliinsä. Paikalle saapui heti kaksi konstaapelia.

"Minulla ei ole valinnan varaa, herra Cunningham", hän lausui. "Toivon kaiken selviävän onnellisesti ja tämän olevan aivan aiheetonta, mutta tehän ymmärrätte. Seis! Kuuletteko?" Samassa hän iski kädellään, ja revolveri, jonka nuori Cunningham oli siepannut taskustaan, kirposi kolahtaen lattialle.

"Ottakaa se talteen", sanoi Holmes, asettaen jalkansa nopeasti aseen päälle. "Siitä tulee olemaan hyötyä oikeudenkäynnissä. Mutta se, jonka löytäminen oli tämän etsintämme todellinen tarkoitus, on nyt tässä." Hän näytti pientä rypistynyttä paperia.

"Kirjeen puuttuva osa!" huudahti tarkastaja.

"Juuri niin."

"Missä se oli?"

"Paikassa, josta tiesin varmasti löytäväni sen. Selitän kaikki hiukan myöhemmin. Arvelen, että te, eversti, ja sinä, Watson, voitte nyt lähteä kotiin, jossa tapaamme jälleen vähintään tunnin kuluttua. Tarkastajan ja minun täytyy hiukan kuulustella vankeja, mutta lounaalle tulen varmasti."

Holmes oli sanansa mittainen, sillä hiukan ennen kello yhtä hän astui everstin lukuhuoneeseen, jossa istuimme. Hänellä oli mukanaan pieni, vanhahko herra, jonka nimen kuulin olevan Acton, kun hänet esiteltiin minulle, ja jonka kotiin oli ensin murtauduttu.

"Tahdoin myös herra Actonin olevan kuulemassa, mitä sanomista minulla on tästä pikku tapauksesta", Holmes selitti, "sillä onhan luonnollista, että sen yksityiskohdat kiinnostavat suuresti häntäkin. Pelkään pahoin, hyvä eversti, teidän jo katuvan, että avasitte kotinne minunlaiselleni myrskylinnulle."

"Minusta on päinvastoin suuri onni", eversti vastasi lämpimästi, "että minun on suotu näin välittömästi tutustua työtapaanne. Ja samalla sanon, että tulos ylittää kaikki, mitä arvelin voivani odottaa, ja että olen täysin kykenemätön käsittämään, miten pääsitte siihen. En ole vielä huomannut pienintäkään johtolankaa."

"Pelkään teidän ajattelevan hiukan toisin, kun kuulette selitykseni, mutta minulla ei ole ollut milloinkaan tapana salata menetelmiäni, ei ystävältäni Watsonilta eikä muiltakaan älykkäiltä ihmisiltä, joita olen huomannut niiden kiinnostavan. Mutta ensin otan teidän suosiollisella luvallanne, eversti, kulauksen rommia, sillä tuo kurkusta kiristäminen tuntuu vieläkin. Olen ollut viime aikoina kovin rasittunut."

"Toivon, ettei saamanne hermokohtaus uudistunut."

Holmes nauroi sydämellisesti. "Siihen tulemme aikanaan. Selostan kaikki järjestyksessä, varsinkin ne kohdat, joihin päätelmäni perustuivat. Älkää ujostelko keskeyttää minua, jos jokin seikka olisi jäänyt hämäräksi.

"Tapahtumien selvittämisessä on mitä tärkeintä se, että tutkija kykenee huomaamaan, mitkä yksityiskohdat ovat olennaisia ja mitkä sivuseikkoja. Muuten huomio hajaantuu liian laajalle, ja tehokkaan keskittämisen asemesta tutkija tuhlaa voimiaan. Tässä tapauksessa olin jo alunperin aivan varma, että avainta, joka paljastaisi koko salaisuuden, oli etsittävä kuolleen miehen kädestä löytyneestä paperista.

"Ennen kuin jatkan, tahtoisin kohdistaa huomionne erääseen seikkaan. Jos Alec Cunningham puhui totta, että murhaaja, ammuttuaan William Kirwanin, heti pakeni, niin onhan selvää, ettei hän voinut kiskaista paperia kuolleen kädestä. Ja ellei hän repäissyt sitä mukaansa, niin jäljellä on vain se mahdollisuus, että Alec Cunningham teki sen itse, sillä vanhan Cunninghamin saapuessa paikalle oli jo kerääntynyt useita palvelijoita. Tämä johtopäätös on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta tarkastaja ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, koska hän lähti otaksumasta, ettei näillä tunnetuilla henkilöillä oilut mitään tekemistä tapauksen kanssa. Päätelmiä tehdessäni karkoitan aina mielestäni kaikki ennakkoluulot ja seuraan järkähtämättä tietä, jonka tosiasiat viitoittavat eteeni, ja minun täytyy sanoa, että suhtauduin jo tutkimukseni ensimmäisellä asteella hiukan kysyvästi osaan, jota herra Alec Cunningham oli asiassa näytellyt.

"Tutkin mitä huolellisimmin tarkastajan meille antaman paperilapun ja huomasin heti sen kuuluvan varsin merkitykselliseen todistuskappaleeseen. Se on tässä, siinä on jotakin hyvin omituista, eikö niin?"

"Käsiala näyttää hyvin säännöttömältä", eversti vastasi.

"Juuri niin", Holmes sanoi vilkkaasti. "Ei ole vähintäkään epäilystä, etteikö kirjoittajia ole ollut kaksi. He ovat kirjoittaneet vuorotellen, kumpikin joka toisen sanan. Kun kohdistan huomionne voimakkaasti vedettyyn t:hen sanassa 'saatte' ja pyydän teitä vertaamaan sitä sanoissa 'neljännestä' ja 'kaksitoista' esiintyvään paljon heikompaan t:hen, huomaatte sen heti. Näiden kolmen sanan pikainenkin tutkimus osoittaisi teille täysin varmasti, että voimakkaampi käsi on kirjoittanut sanat 'vailla' ja 'ehkä' ja heikompi sanat 'kaksitoista' ja 'tietää'."

"Se on todellakin päivänselvää!" eversti huudahti.

"Mutta minkä tähden kirje on kirjoitettu niin kummallisella tavalla?"

"Tekeillä ollut hanke oli ilmeisesti vaarallinen, minkä tähden se heistä, joka ei tohtinut täysin luottaa kumppaniinsa, päätti järjestää siten, että kummankin täytyi näkyä asiassa yhtä paljon, kävi miten kävi. Ja se, joka kirjoitti sanat 'vailla' ja 'saatte', oli päätekijänä kaikessa."

"Siihen johtopäätökseen voisimme päästä vain vertaamalla käsialoja toisiinsa, mutta kun meillä on paljon sitovampia todistuksia käytettävissämme, emme välitä otaksumista. Jos tarkastatte huolellisesti tätä liuskaa, tulette johtopäätökseen, että mies, jolla oli voimakkaampi käsi, kirjoitti sanansa ensin, jättäen väliin aukot toisen täytettäviksi. Ne eivät ole kuitenkaan olleet kyllin suuria, sillä hänen on täytynyt panna monet sanat melkein toisiinsa kiinni, kuten 'joka hämmästyttää teitä ja josta'. Hän, joka kirjoitti kaikki sanansa ensin, on epäilemättä myös suunnitellut koko jutun."

"Suurenmoista!" huudahti herra Acton.

"Mutta varsin pintapuolista", huomautti Holmes. "Nyt tulemme hyvin tärkeään kohtaan. Kuten ehkä tiedätte, käsialasta voi jotakuinkin varmasti päätellä, kuinka vanha sen kirjoittaja on. Taitava asiantuntija voi tavallisissa tapauksissa määritellä käsialasta hyvinkin tarkasti, milloin sen kirjoittaja on syntynyt. Sanon tavallisissa tapauksissa, koska sairaus ja muu ruumiillinen heikkous näkyvät käsialassa vanhuuteen viittaavina merkkeinä silloinkin, kun kirjoittaja on nuorempi. Katsellessamme nyt näitä käsialoja, joista toinen on voimakas ja toinen selvyydestään huolimatta jo sen verran haparoiva, että t-viivat alkavat jäädä pois, voimme sanoa, että toinen on nuori mies ja toinen vanha, hänen olematta silti millään tavalla raihnainen."

"Suurenmoista!" herra Acton huudahti jälleen.

"Sitten on vielä eräs seikka, jota ei huomaa niin helposti, mutta joka on sitä mielenkiintoisempi. Näissä käsialoissa on jotakin yhteistä. Niiden kirjoittajat ovat lähisukulaisia. Huomannette sen aivan selvästi, jos katselette varsinkin noita e-kirjaimia, mutta niiden lisäksi kirjoituksessa on paljon muita pikkuseikkoja, jotka viittaavat samaan suuntaan. Olen varma, että kummastakin näytteestä voidaan löytää aivan samat sukupiirteet ja samat sukuomituisuudet. Tuloksista, joihin pääsin paperia tutkimalla, olen tietysti kertonut vain ne, joilla on johtava asema. Niiden lisäksi tein kaksikymmentä kolme muuta huomiota, mutta ne kiinnostavat enemmän ammattimiehiä kuin teitä. Ja kaikki nämä päätelmäni syvensivät saamaani vaikutusta, että Cunninghamit, isä ja poika, olivat yhdessä kirjoittaneet tämän kirjeen.

"Päästyäni niin pitkälle oli seuraava askeleeni luonnollisesti tutkia itse rikokseen liittyvät yksityiskohdat, nähdäkseni, oliko niistä mitään apua. Menin paikalle tarkastajan kanssa ja näin, mitä siellä oli näkemistä. Tutkiessani murhatun ruumista saatoin ehdottoman varmasti päättää, että haava oli ammuttu revolverilla, joka oli laukaistu noin neljän metrin päästä, sillä vaatteissa ei ollut hiventäkään ruudin nokea. Alec Cunningham oli siis ilmeisesti valehdellut sanoessaan miesten painiskelevan silloin, kun laukaus pamahti. Ja miehen paosta ja kohdasta, josta hän oli mennyt aidan yli, isä ja poika kertoivat samalla tavalla. Mutta nyt sattuu olemaan, että juuri siinä paikassa on aidan toisella puolella leveä ja liejupohjainen oja, ja kun sen reunoissa ei näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä, olin varma, että Cunninghamit olivat jälleen valehdelleet ja ettei pihassa ollut käynytkään ketään tuntematonta miestä.

"Nyt oli aika ruveta pohtimaan, mistä tämä kummallinen rikos johtui. Selvyyteen päästäkseni ryhdyin tutkimaan, mikä oli ollut syynä herra Actonin kotiin tehtyyn murtovarkauteen. Olin everstin kanssa keskustellessani ymmärtänyt, että teidän, herra Acton, ja Cunninghamien välillä oli parhaillaan vireillä oikeudenkäynti. Sen johdosta tulin heti ajatelleeksi, että he olivat murtautuneet kirjastoonne anastaakseen jonkin asiakirjan, jolla oli oikeudenkäynnin suhteen ratkaiseva merkitys."

"Juuri niin", myönsi herra Acton, "siitä ei ole epäilystäkään. Minulla on täysi ja aivan selvä omistusoikeus puoleen heidän nykyiseen omaisuuteensa, mutta jos he olisivat saaneet etsimänsä paperin käsiinsä – onneksi olin tallettanut sen asianajajani huostaan – he olisivat varmasti voittaneet jutun."

"Olin siis oikeassa!" Holmes sanoi hymyillen. "Yritys oli vaarallinen ja uhkarohkea ja näyttää joka suhteessa viittaavan nuoreen Aleciin. Kun he eivät löytäneet mitään, he koettivat naamioida käyntinsä tavalliseksi murtovarkaudeksi ja ottivat siinä tarkoituksessa mukaansa, mitä käteen osui. Kaikki tämä oli selvää, mutta jäljellä oli vielä paljon hämäriä kohtia. Ennen kaikkea halusin saada kirjeen puuttuvan osan käsiini. Olin varma, että Alec oli repäissyt sen kuolleen kädestä, ja melkein yhtä varma, että hän oli työntänyt sen yönuttunsa taskuun. Mihin muualle hän olisi voinut panna sen? Kysymys oli vain siitä, oliko se vielä siellä. Sitä kannatti yrittää etsiä, ja siinä tarkoituksessa otin teidät mukaan tapahtumapaikalle.

"Cunninghamit yhtyivät meihin keittiön oven edessä, kuten muistatte. Oli äärimmäisen tärkeätä, ettei kirjeestä mainittaisi sanaakaan heidän kuultensa, sillä muuten he olisivat tietysti viipymättä hävittäneet sen. Tarkastaja oli jo aivan ilmaisemaisillaan, kuinka suureksi arvioimme sen merkityksen, mutta samassa sain onneksi tuon kohtauksen, joka sai hänet unohtamaan asian."

"No mutta hyvät ihmiset!" eversti huudahti nauraen. "Oliko kaikki myötätuntomme aivan aiheetonta ja kohtauksenne vain teeskentelyä?"

"Ammattimiehenä puhuen sanon vilpittömästi, että teit sen ihailtavan hyvin", lisäsin minä ja tuijotin hämmästyneenä mieheen, joka tämän tästä pani minut ymmälle jollakin monipuolisen lahjakkuutensa minullekin uudella ominaisuudella.

"Se on taito, josta on usein hyötyä", hän sanoi. "Toivuttuani minun onnistui pienellä petoksella, johon ehkä sisältyi hiukan nerokkuuttakin, saada vanha Cunningham kirjoittamaan sana 'kaksitoista', voidakseni sitten verrata niitä toisiinsa."

"Mikä aasi olenkaan ollut!" huudahdin.

"Minä kyllä huomasin, että sinun tuli minua syvästi sääli heikontuneen muistini takia", Holmes sanoi nauraen. "Olin todellakin pahoillani, että minun täytyi tuottaa sinulle ne säälin tuskat, joiden näin kalvavan mieltäsi. Sitten menimme yläkertaan, ja käytyäni nuoren Cunninghamin pukeutumishuoneessa ja nähtyäni yönutun riippuvan naulassa oven takana tyrkkäsin pöydän kumoon kääntääkseni huomion muualle ja pujahdin kiireesti tarkastamaan yönutun taskuja. Olin juuri saanut paperin käsiini, ehtimättä edes katsoa, oliko se oikea, kun molemmat Cunninghamit kävivät kimppuuni ja olisivat epäilemättä murhanneet minut siihen paikkaan, ellette olisi ystävällisesti rientäneet apuun. Tunnen vieläkin nuorukaisen sormien likistyksen kurkussani ja isä väänsi ranteeni melkein sijoiltaan saadakseen käteni aukeamaan ja paperin haltuunsa. Ne näkivät minun tietävän kaikki, ja turvallisuuden tunteen äkillinen muuttuminen auttamattomaksi epätoivoksi sai heidät suunniltaan.

"Sen jälkeen, kun olitte poistuneet, keskustelin hetkisen vanhan Cunninghamin kanssa ja koetin udella rikoksen syitä. Hän oli verraten rauhallinen ja mukautuvainen, mutta poika kuin paha henki, valmis ampumaan sekä kaikki meidät että itsensä, jos hänellä olisi ollut revolveri. Nähdessään, että kaikki asianhaarat todistivat raskaasti häntä vastaan, vanha Cunningham murtui täydellisesti ja tunnusti kaikki. William näyttää salaa seurailleen isäntiään yönä, jolloin he murtautuivat herra Actonin kotiin, ja saatuaan heidät siten valtaansa hän rupesi kiristämään, uhaten ilmiantaa kaikki. Herra Alec oli kuitenkin liian vaarallinen mies siten kohdeltavaksi. Tapahtuneen murtovarkauden aiheuttama pelko, joka oli levinnyt kaikkialle ympäristöön, antoi hänelle oivallisen tilaisuuden raivata pois mies, jota hän pelkäsi. Tämä huomio oli hyvin nerokas, sillä tyydyttävä selitys oli ilman muuta tarjolla.

"William houkuteltiin pihalle ja ammuttiin, ja jos he olisivat saaneet kirjoittamansa kirjeen ehyenä käsiinsä ja harkinneet selitystensä yksityiskohtia hiukan enemmän, on hyvin mahdollista, etteivät epäluulot olisi konsanaan kohdistuneet heihin."

"Minkä näköinen tuo kirje on?" kysyin.

Holmes otti taskustaan pienen paperin, sovitti palat yhteen ja asetti sen eteemme pöydälle.

    Jos tulette neljännestä vaille kaksitoista pikku portille, saatte
    tietää jotakin, joka hämmästyttää teitä ja josta ehkä on suurta
    hyötyä sekä teille että Annie Morrisonille. Mutta älkää hiiskuko
    tästä kenellekään.

"Sisällys on jotakuinkin sellainen, kuin mitä otaksuin", sanoi hän. "Minkälaisessa suhteessa Alec Cunningham, William Kirwan ja Annie Morrison ovat olleet toisiinsa, emme luonnollisesti tiedä vielä, mutta tulos osoittaa, että ansa oli viritetty taitavasti. Olen varma, että noissa p-kirjaimissa ja noissa j:n silmukoissa kuvastuvan perinnöllisyyden toteaminen on teistä yhtä mielenkiintoista kuin minustakin. Ja i-pisteiden puuttuminen vanhan herran kirjoittamista sanoista on myös hyvin kuvaavaa. Tämä retkemme maaseudun rauhaan on ollut ilmeinen menestys, Watson, ja huomenna palaan suuresti virkistyneenä Baker-streetille."