[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUDKvaTx96zFZHjoPSlqwLFFKJ6HAueggIXRIitaEZrE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},907,"Kadonnut kilpahevonen","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"907-doyle-arthur-conan-kadonnut-kilpahevonen","907__Doyle_Arthur_Conan__Kadonnut_kilpahevonen","Sherlock Holmesin seikkailut III","novelli",[],[],"fi",1894,1933,33486,217894,true,null,[],[],[],"Sherlock Holmes -novellikokoelma sisältää kertomuksia mestarietsivän ja tohtori Watsonin tutkimuksista. Nimitarinassa he selvittävät Wessexin maljan ennakkosuosikin katoamista ja valmentajan kuolemaa Dartmoorin nummilla. Mukana on myös muita tapauksia, kuten ”Keltaiset kasvot”, ”Gloria Scott” ja ”Reigaten murha”.","Arthur Conan Doylen 'Kadonnut kilpahevonen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 907. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KADONNUT KILPAHEVONEN\n\nSherlock Holmesin seikkailut III\n\n\nKirj.\n\nARTHUR CONAN DOYLE\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut O. E. J.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Kadonnut kilpahevonen.\n  II. Keltaiset kasvot.\n III. Kirjanpitäjän seikkailu.\n  IV. Gloria Scott.\n   V. Sukulinnan salaisuus.\n  VI. Reigaten murha.\n\n\n\n\nI.\n\nKADONNUT KILPAHEVONEN.\n\n\n\"Kyllä taitaa olla sillä tavalla, Watson, että minun täytyy lähteä\",\nsanoi Holmes, kun eräänä aamuna istuuduimme aamiaispöytään.\n\n\"Lähteä! Minne sitten?\"\n\n\"Dartmooriin -- King's Pylandiin.\"\n\nVastaus ei hämmästyttänyt minua ollenkaan, sillä enhän ollut voinut\nmuuta kuin ihmetellä, ettei häntä jo ollut sekoitettu tuohon varsin\nkummalliseen tapaukseen, josta koko Englanti silloin puhui. Ystäväni\noli koko eilispäivän aamuvarhaisesta iltamyöhään kävellyt huoneessaan\notsa rypyssä ja leuka rintaa vasten, täyttänyt piippunsa yhä uudelleen\nväkevimmällä mustalla tupakalla ja ollut täysin kuuro kaikille\nhuomautuksille ja kysymyksilleni. Kaikkien sanomalehtien eri painokset\noli lähetetty hänelle lähimmästä myymälästä, sitä mukaa kuin ne\nilmestyivät, vain joutuakseen nurkkaan pikaisen silmäilyn jälkeen.\nMutta vaikka hän olikin näin puhumaton, tiesin vallan hyvin, mikä hänen\nmieltään askarrutti. Hänenlaiselleen tutkijanerolle saattoi vain yksi\ntapaus olla niin mielenkiintoinen, nimittäin Wessexin maljan varmana\npidetyn voittajan selittämätön katoaminen ja sen valmentajan\ntraagillinen kuolema. Tämä Holmesin äkillinen ilmoitus, että hän aikoi\nmatkustaa tapahtumapaikalle, ei siis ollut millään tavalla yllättävä,\nsillä juuri sitä olin sekä odottanut että toivonut.\n\n\"Lähtisin hyvin mielelläni mukaan, ellei minusta ole siellä haittaa\",\nsanoin hänelle.\n\n\"Hyvä Watson, tekisit minulle suuren palveluksen, jos voisit tulla. Ja\nminä luulen, ettet kadu sitä, sillä tässä tapauksessa on kohtia, jotka\nnäyttävät tekevän sen kerrassaan ainoalaatuiseksi. Meillä on nyt juuri\nsen verran aikaa, että nipin napin ehdimme Paddingtonin asemalle\njunaan; matkalla selostan sitten kaikki tarkemmin. Olisin hyvin\nkiitollinen, jos ottaisit oivallisen kiikarisi mukaasi.\"\n\nJa niin sitten kävi, että tunnin kuluttua istuin ensimmäisen luokan\nvaunussa matkalla Exeteriin. Holmes, jonka älykkäitä kasvoja nyt\nkehysti korvalapullinen matkalakki, oli heti unohtunut sanomalehtiensä\npariin, joita hän oli ostanut asemalta kokonaisen pinkan. Reading oli\njo jäänyt kauas taaksemme, kun hän työnsi niistä viimeisen istuimen\nalle ja ojensi minulle sikarikotelonsa.\n\n\"Me kuljemme hyvää kyytiä\", hän sanoi vilkaisten ulos ikkunasta ja\nkatsoen kelloansa. \"Vauhtimme on nyt yhdeksänkymmentä kilometriä\ntunnissa.\"\n\n\"En ole kiinnittänyt huomiota välimatkapylväisiin\", vastasin.\n\n\"En minäkään. Mutta tällä linjalla on lennätinpylväiden väli\nviisikymmentä metriä, niin että nopeuden laskeminen käy hyvin helposti.\nOtaksun sinun jo tutustuneen tähän John Strakerin murha- ja Hopeatähden\nkatoamisjuttuun.\"\n\n\"En tiedä siitä muuta, kuin mitä _The Telegraph_ ja _The Chronicle_\novat kertoneet.\"\n\n\"Tapaus on senlaatuinen, että tutkijan pitäisi kohdistaa huomionsa\nenemmän yksityiskohtien lajittelemiseen ja seulomiseen kuin uusien\ntodistusten löytämiseen. Tämä murhenäytelmä on niin poikkeuksellinen,\njoka suhteessa niin täydellinen ja monille ihmisille niin\nmerkityksellinen, että siitä esitettyjen arvailujen ja kaikenlaisten\notaksumien määrä käy jo häiritseväksi. Meidän täytyy ensin eritellä\npois kaikki teoreetikkojen ja selostajien lisäykset ja omat kuvittelut\nja saada esiin tosiasiat, ehdottomat ja kumoamattomat tosiasiat, mikä\non tässä tapauksessa hyvin vaikea tehtävä, ja sitten, kun olemme\npäässeet tälle terveelle pohjalle, meidän pitää katsoa, mitä\njohtopäätöksiä voidaan tehdä, ja valita tutkittaviksi ne seikat, joihin\nsalaisuus perustuu. Tiistai-iltana sain sähkösanoman sekä hevosen\nomistajalta eversti Rossilta että tarkastaja Gregoryltä, joka tutkii\nasiaa. Molemmat pyytävät minua avustajaksi.\"\n\n\"Tiistai-iltana!\" huudahdin minä. \"Ja nyt on torstai. Miksi et\nmatkustanut eilen?\"\n\n\"Sen tähden, että minulle tapahtui siinä pieni erehdys, hyvä Watson --\nmikä muuten toistuu paljon useammin, kuin mitä minusta voitaisiin\nuskoakaan kirjoittamiesi muistelmien perusteella. Olin näet sitä\nmieltä, että koko Englannin tunnetuimman hevosen piiloittaminen\npitemmäksi ajaksi oli sula mahdottomuus varsinkin niin harvaan asutussa\nseudussa kuin pohjois-Dartmoorissa. Eilen odotin koko päivän tunnin\ntoisensa jälkeen ilmoitusta, että se oli löytynyt ja että henkilö, joka\noli varastanut sen, oli murhannut John Strakerin, mutta turhaan, ja kun\nvielä tänäkin aamuna totesin, että kaikki oli entisellään, nuoren\nFitzroy Simpsonin vangitsemista lukuunottamatta, tunsin, että nyt oli\njo aika minun puuttua asiaan. Sittenkin minusta tuntuu, ettei\neilispäivä mennyt sentään aivan hukkaan.\"\n\n\"Sinulla on jo siis oma mielipiteesi asiasta?\"\n\n\"Olen ainakin saanut käsiini siihen kuuluvat olennaiset tosiseikat.\nLuettelen ne sinulle, sillä mikään ei ole niin tehokas apu asioita\nselvitettäessä kuin huomioiden selostaminen toiselle henkilölle, ja\nvaikeatahan sinun on antaa minulle apua, ellen selosta sinulle\nseikkoja, jotka otamme lähtökohdaksemme.\"\n\nMinä nojauduin mukavaan asentoon sohvani selustaa vasten ja polttelin\nsikariani, sillä aikaa kun Holmes, lähemmäksi kumartuen ja pitkää\netusormeaan kunkin asian kohdalla vasempaan kämmeneensä tökäten,\nlyhyesti kuvasi tapaukset, jotka olivat syynä tähän matkaamme.\n\n\"_Hopeatähti_\", hän aloitti, \"polveutuu _Isomy'sta_ ja on yhtä kuuluisa\nkuin tunnettu esi-isänsäkin. Se on nyt viidennellä ikävuodellaan ja on\nsäännöllisesti voittanut kaikki suuremmat palkinnot onnelliselle\nomistajalleen eversti Rossille. Nytkin katsottiin olevan aivan kuin\nitsestään selvää, ennen kuin tämä onnettomuus tapahtui, että se voittaa\nmyös Wessexin maljan; vetoja lyötiin kolme yhtä vastaan. Se on aina\nollut kilparatayleisön suuri suosikki, joka ei ole vielä kertaakaan\npettänyt puoltajiaan, niin että sen puolesta lyödyt vedot ovat\naina nousseet tavattomiin summiin, vaikka voitto on näyttänyt\nepävarmaltakin. On siis ilmeistä, että sen poisjääminen ensi tiistain\nkamppailusta olisi varsin monelle hyvin mieluinen näky.\n\n\"Tämä tosiasia otettiin tietenkin huomioon King's Pylandissa, jossa\neverstin valmennustalli on. _Hopeatähden_ suojelemiseksi oli ryhdytty\nkaikkiin varovaisuustoimenpiteisiin. Valmentaja John Straker on\neversti Rossin entinen jockey, joka edusti everstin värejä kaikissa\nkilpailuissa, ennen kuin kävi liian painavaksi. Hän on palvellut\neverstiä viisi vuotta jockeynä ja seitsemän vuotta valmentajana ja on\naina osoittautunut uutteraksi ja kelpo mieheksi. Hänellä on\nkäskettävänään kolme nuorukaista, sillä tallissa ei ole enempää kuin\nneljä hevosta kaikkiaan. He nukkuvat yönsä tallin yhteydessä olevalla\nheinäparvella, mutta sitä paitsi pitää yhden heistä valvoa joka yö\nhevosten luona. Näillä pojilla on ollut erinomaiset palvelustodistukset\neikä heitä vastaan ole ollut vähintäkään muistuttamista. John Straker,\njoka oli perheellinen mies, asui pienessä huvilassa parin sadan metrin\npäässä tallirakennuksesta. He ovat varakkaita, heillä on palvelustyttö,\nmutta ei lapsia. Ympäristö on hyvin yksinäistä, mutta noin kilometrin\npäässä pohjoisessa on joitakin huviloita; eräs urakoitsija vuokraa\nniitä invaliideille ja muillekin, jotka tahtovat nauttia Dartmoorin\nihanasta ilmasta. Tavistockin kaupunki on kolmen kilometrin päässä\nlännessä, ja aivan everstin tallin kohdalla nummen toisessa reunassa,\nmyös kolmen kilometrin päässä, ovat Capletonin suuret valmennustallit,\njotka kuuluvat lordi Backwaterille, hoitajana Silas Brown. Nummi on\nkaikkiin muihin suuntiin asumatonta erämaata, jossa ei kohtaa muita\nkuin kuljeskelevia mustalaisia, niitäkin ani harvoin. Tämmöinen oli\ntilanne viime tiistain vastaisena yönä, jolloin Hopeatähti katosi ja\nJohn Straker menetti henkensä.\n\n\"Hevoset olivat olleet illalla tavallisuuden mukaan ulkona ja saaneet\nvettä, ja kello yhdeksän talli oli lukittu yöksi. Pojista oli silloin\nkaksi poistunut valmentajan asuntoon illallistaan syömään, kolmannen,\nNed Hunterin, jäädessä vartioimaan hevosia. Jonkin ajan kuluttua\nyhdeksän jälkeen oli palvelustyttö, Edith Baxter, lähtenyt viemään\nhänelle illallista, lautasellista lampaanlihakeittoa. Tyttö ei ottanut\nmukaan mitään juotavaa, koska tallissa on vesijohto ja koska sääntönä\noli, ettei tallivahti saanut juoda muuta kuin vettä. Tytöllä oli lyhty,\nsillä ulkona nummella oli aivan pilkkopimeä.\n\n\"Edith Baxter oli noin kolmenkymmenen metrin päässä tallista, kun\npimeästä ilmestyi mies, joka pyysi häntä odottamaan. Tulijan päästyä\nvalopiiriin tyttö näki, että hän oli herrasmies, yllä harmaa\nurheilupuku ja samasta kankaasta tehty lakki, jalassa säärystimet ja\nkädessä tukeva keppi, jossa oli pyöreä nuppi. Syvimmän vaikutuksen teki\nkuitenkin tyttöön kasvojen tavaton kalpeus ja miehen ilmeinen\nhermostuneisuus. Ikä oli kolmenkymmenen vuoden vaiheilla, pikemmin sen\nyli kuin alle.\n\n\"'Tahtoisitteko sanoa, missä olen nyt?' hän kysyi. 'Olin jo melkein\nvarma, että saisin yöpyä tänne nummelle, mutta sitten näin lyhtynne.'\n\n\"'Olette aivan King's Pylandin valmennustallin luona', ilmoitti tyttö.\n\n\"'Niinkö! No sepä vasta onnenpotkaus!' mies huudahti. 'Siellähän on\naina tallipoika öisin hevosia vartioimassa. Tuo illallinen on\ntarkoitettu juuri hänelle, eikö niin? Olen varma, että haluatte varsin\nmielellänne saada uuden leningin, haluattehan?' Hän otti kokoontaitetun\nvalkoisen paperin liivinsä taskusta. 'Toimittakaa tämä tänä iltana\ntallipojalle, niin annan teille kauneimman leningin, minkä rahalla\nsaa.'\n\n\"Tyttö pelästyi miehen kummallista käytöstä ja kiiruhti hänen ohitseen\nikkunan luo, josta illallinen tavallisesti ojennettiin sisään. Ikkuna\noli jo avattu, ja Hunter odotti sen ääressä sisäpuolelle asetetulla\npienellä pöydällä istuen. Tyttö oli juuri alkanut kertoa kohtaamastaan\nmiehestä, kun tämä samassa tuli heidän luokseen.\n\n\"'Hyvää iltaa' hän sanoi, kurkistaen sisään ikkunasta, 'tahtoisin\nmielelläni puhua kanssanne pari sanaa.' Tyttö on vannonut, että hän\nhuomasi pienen kokoontaitetun paperin näkyneen miehen kädestä.\n\n\"'Mitä asiaa?' kysyi poika.\n\n\"'Sellaista, että siitä voi herua jotakin taskuusi', vastasi toinen.\n'Täällähän on kaksi hevosta, jotka kilpailevat Wessexin maljasta --\nHopeatähti ja Bayrd. Sanokaa minulle nyt suoraan, mitä mieltä olette\nniiden sijoittumisesta, niin saatte hyvän palkkion. Onko totta, että\nBayrd pystyy jättämään tuon toisen jälkeensä pidemmillä matkoilla ja\nettä kaikki täällä uskovat sen voittavan?'\n\n\"'Vai sitäkö te tulitte tänne urkkimaan!' huudahti poika, 'mutta nytpä\nnäytän, miten sellaisia otuksia kohdellaan King's Pylandissa.' Hän\nhypähti alas pöydältä ja juoksi tallin poikki päästämään irti koiraa.\nTyttö kiiruhti tiehensä, mutta katsoessaan juostessaan taaksensa hän\nnäki miehen edelleen seisovan ikkunan ääressä. Minuuttia myöhemmin, kun\nHunter syöksyi ulos koiraa taluttaen, mies oli kuitenkin hävinnyt, ja\nvaikka poika kiersi koko rakennuksen ympäri, hänestä ei näkynyt\njälkeäkään.\"\n\n\"Odotahan hetkinen!\" keskeytin minä. \"Jättikö tallipoika oven auki\nkiiruhtaessaan ulos koiran kanssa?\"\n\n\"Hyvä, Watson, erittäin hyvä!\" ystäväni mutisi. \"Huomioni kiintyi niin\nvälittömästi juuri samaan seikkaan, että sähkötin siitä eilen\nerityisesti Dartmooriin saadakseni tietää, miten asia oli. Poika\nlukitsi oven poistuessaan. Ja ikkuna on niin pieni, ettei siitä voi\nkukaan päästä sisään, mikä myös tulkoon samalla mainituksi.\n\n\"Hunter odotti, kunnes toverit palasivat illalliseltaan, ja meni sitten\nilmoittamaan valmentajalle, mitä oli tapahtunut. Straker oli\nkiivastunut siitä kuullessaan, mutta ei näytä käsittäneen asian\ntodellista merkitystä. Sen on kuitenkin täytynyt tehdä hänet\nlevottomaksi, koska rouva Straker heräsi yöllä yhden tienoilla siihen,\nettä hän pukeutui. Vastaukseksi vaimonsa kysymykseen hän sanoi olevansa\nniin huolissaan hevosten takia, ettei voinut nukkua, ja ilmoitti\naikovansa mennä talliin katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Vaimo pyysi\nhäntä jäämään kotiin, koska hän kuuli satavan rankasti, mutta hänen\npyynnöistään huolimatta Straker veti ylleen suuren sadetakkinsa ja\nlähti.\n\n\"Rouva Straker nukkui heti uudelleen ja heräsi vasta kello seitsemän,\nhuomaten, ettei hänen miehensä ollut vieläkään palannut. Hän pukeutui\nkiireesti, huusi palvelustytön luoksensa ja lähti tämän kanssa talliin.\nOvi oli auki; Hunter nukkui tuolilla sen sisäpuolella aivan\ntajuttomana; Hopeatähden karsina oli tyhjä; eikä valmentajasta näkynyt\njälkeäkään.\n\n\"Heinäparvella nukkuvat tallipojat herätettiin heti. He nukkuvat aina\nsikeästi, eivätkä olleet kuulleet mitään koko yönä. Hunter oli\nilmeisesti saanut voimakasta huumausainetta, ja kun häneltä oli\nmahdoton saada ainoatakaan järjellistä sanaa, hänet jätettiin\nnukkumaan, kunnes selviäisi, toisten kiiruhtaessa etsimään kadonneita.\nHe toivoivat vielä, että valmentaja olisi jostakin syystä tahtonut\nantaa hevosen jaloitella jo niin varhain aamulla, mutta noustuaan\ntallin läheisyydessä olevalle pienelle kummulle, josta näkee nummelle\njoka taholle, he eivät nähneet merkkiäkään hevosesta, mutta sen sijaan\njotakin, joka ilmaisi, etteivät asiat olleet niinkuin piti.\n\n\"Noin neljänsadan metrin päässä tallista John Strakerin sadetakki\nheilui tuulessa orapihlajapensaaseen takertuneena. Aivan pensaan takana\non matala, pyöreä kuoppa, ja sen pohjalta löydettiin onnettoman\nvalmentajan kuollut ruumis. Pää oli murskattu jollakin painavalla\naseella, ja toisessa reidessä oli pitkä haava, joka oli ilmeisesti\nviilletty hyvin terävällä aseella. Samoin oli selvää, että John Straker\noli sisukkaasti pitänyt puoliaan ahdistajiaan vastaan, sillä hänellä\noli oikeassa kädessään pienoinen veitsi, joka oli päätä myöten veressä,\nja vasemmassa mustan ja punaisen kirjava solmio, jonka palvelustyttö\ntunsi kuuluneen tallissa edellisenä iltana käyneelle vieraalle.\n\n\"Herättyään unestaan Hunter oli solmiosta aivan samaa mieltä kuin\npalvelustyttö. Hän oli myös varma, että tuo sama mies oli ikkunan\nääressä myrkyttänyt hänen illallisensa ja tehnyt hänet, jonka piti\nvartioida hevosia, sillä tavalla vaarattomaksi.\n\n\"Mitä taas hevoseen tulee, niin tuon kohtalokkaan kuopan pohjalla\nolevassa liejussa näkyi paljon jälkiä, jotka ilmaisivat sen olleen\npaikalla tappelun aikana, mutta sen jälkeen sitä ei ole näkynyt eikä\nkuulunut. Sen löytämisestä on luvattu suuri palkinto, ja Dartmoorin\nkaikki mustalaiset ovat liikkeellä etsimässä sitä, mutta toistaiseksi\ntuloksetta. Hunterin illallisen jäännöstä tutkittaessa on todettu, että\nsiihen oli runsaasti sekoitettu hienoksi jauhettua opiumia ja että\ntoiset olivat syöneet illalliseksi samaa lampaanlihakeittoa, tulematta\nmillään tavalla sairaiksi.\n\n\"Siinä ovat tapauksen pääkohdat mahdollisimman kuivina ja asiallisina,\nkarsittuani pois kaikki kuvittelut ja keksityt lisäykset. Nyt selostan,\nmitä poliisi on saanut aikaan.\n\n\"Tarkastaja Gregory, joka on saanut asian selvitettäväkseen, on hyvin\npystyvä ja tarmokas poliisimies. Jos hänellä olisi muiden lahjojensa\nlisäksi mielikuvitusta, hän nousisi alallaan korkealle. Saavuttuaan\ntapahtumapaikalle hän heti löysi ja vangitsi miehen, jota tietysti\nepäiltiin syylliseksi. Hänen löytämisensä ei ollut vaikeata, sillä\nhänet tunnetaan siellä kaikkialla. Hänen nimensä näkyy olevan Fitzroy\nSimpson. Hän on hienoa syntyperää ja on saanut hyvän kasvatuksen.\nMenetettyään omaisuutensa kilparadoilla hän on viime aikoina toiminut\nkaikessa hiljaisuudessa vedonlyöntien välittäjänä Lontoon\nurheilukerhoissa. Hänen muistikirjansa osoittaa, että hänen\nvälityksellään on lyöty vetoja viiteen tuhanteen puntaan saakka\nHopeatähteä vastaan.\n\n\"Vangittaessa hän tunnusti tulleensa Dartmooriin toivossa saada tietoja\nsekä King's Pylandin hevosista että Desborough'sta, toisesta yleisön\nsuosikista, joka on Silas Brownin huostassa Capletonissa. Hän ei\nyrittänytkään kieltää, etteikö hän ollut käyttäytynyt edellisenä iltana\njuuri sillä tavalla kuin olen kertonut, mutta selitti, ettei hänellä\nollut ollut mitään pahoja aikomuksia; hän oli vain tahtonut saada\nluotettavia tietoja. Kun hänelle näytettiin solmiota, hän kalpeni eikä\nkyennyt selittämään, miten se oli joutunut murhatun käteen. Märät\nvaatteet osoittivat hänen olleen yöllä ulkona sateessa, ja hänen\nkeppinsä, jonka nuppiin oli valettu lyijyä, on juuri sellainen ase,\njolla varsinkin iskemällä useita kertoja valmentajan pää oli voitu\nmurskata.\n\n\"Toiselta puolelta on varsin kummallista se, ettei hänessä ole huomattu\npienintäkään haavaa, vaikka Strakerin kädestä löydetty veitsi ilmaisi\nselvästi, että hän oli merkinnyt ainakin yhden ahdistajansa. Siinä\nkaikki, Watson, ja jos kykenet luomaan tähän kaikkeen edes hiukan\nvaloa, niin olen sinulle rajattomasti kiitollinen.\"\n\nOlin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kuunnellut Holmesin selostusta,\njonka selvyydessä ei ollut toivomisen varaa. Useimmat kohdat tunsin jo\nennestään, mutta niiden merkitys toistensa suhteen ja niiden\nkeskinäinen yhteys olivat jääneet minulle hämäriksi.\n\n\"Eikö voisi olla mahdollista, että Straker on itse viiltänyt haavan\nreiteensä riuhtoillessaan kouristuksessa, joka aina seuraa aivojen\nvahingoittumista?\" sanoin.\n\n\"Enemmän kuin mahdollista; se on aivan todennäköistä. Yksi mitä tärkein\ntodistus syytetyn viattomuudesta häviää siinä tapauksessa\nolemattomiin.\"\n\n\"Siitä huolimatta en kykene edes suunnilleen sanomaan, mitä mieltä\npoliisi mahtaa olla tapauksesta ja sen kulusta.\"\n\n\"Laadimmepa minkälaisia teorioja hyvänsä, pelkään pahasti, että niihin\nkaikkiin jää sijaa sangen vakaville muistutuksille\", toverini vastasi.\n\"Poliisi kuvittelee, kuten olen ymmärtänyt, että Fitzroy Simpson on,\nnukutettuaan pojan ja hankittuaan jostakin toisen avaimen, avannut oven\nja taluttanut hevosen ulos, aikoen ilmeisesti viedä sen mukanaan\njonnekin. Hevosen suitset ovat poissa, niin että Simpsonin on täytynyt\npanna ne sille päähän. Taluttaessaan sitten hevosta nummen poikki hän\njoko kohtasi valmentajan, tai sitten tämä tavoitti hänet. Heidän kesken\nsyntyi tietysti tappelu. Simpson murskasi Strakerin pään raskaalla\nkepillään, saamatta itse naarmuakaan valmentajan pienestä veitsestä,\njota tämä käytti aseenaan, ja vei sitten hevosen varmaan piilopaikkaan,\nellei se jo heidän tapellessaan ryöstäytynyt irti ja laukannut tiehensä\nnummelle, jossa se voi yhä vieläkin harhailla. Tämä on käsittääkseni\npoliisin mielipide asiasta. Se ei näytä lainkaan totuuden mukaiselta,\nmutta kaikki muut selitykset näyttävät vielä vähemmän uskottavilta.\nMutta oli miten oli, päästyämme perille otan pian selville, mitä\noikeastaan on tapahtunut ja miten. Niin kauan saamme koreasti tyytyä\nsiihen, mitä jo tiedämme, sillä en todellakaan huomaa enää mitään, joka\nvoisi nyt auttaa meitä pääsemään sen pidemmälle.\"\n\nOli jo iltapäivä, kun saavuimme Tavistockin pieneen kaupunkiin, joka on\nkuin kilven kupura Dartmoorin lavean tasangon keskustassa. Kaksi herraa\nodotti meitä asemalla; pitkä, komea mies, jonka vaaleansiniset silmät\nolivat omituisen pistävät ja parta ja tukka tuuheat kuin leijonan\nharja, ja hienon näköinen pienenpuoleinen mies, jolla oli silmälasit ja\nhuolellisesti hoidettu poskiparta ja joka liikkui ja elehti hyvin\nvilkkaasti, yllään pitkätakki ja nahkasäärystimet. Jälkimmäinen oli\neversti Ross, joka tunnettiin kaikilla kilparadoilla, ja edellinen\ntarkastaja Gregory, jonka maine kasvoi nopeasti Englannin\nsalapoliisikunnan palveluksessa.\n\n\"Olen iloinen, että tulitte, herra Holmes\", eversti virkkoi.\n\"Tarkastaja Gregory on tosin jo tehnyt kaikki, mitä yleensä voitaneen\ntehdä, mutta nyt tahdon vielä omasta puolestani tehdä kaiken voitavani\nStraker raukan kuoleman kostamiseksi ja hevoseni löytämiseksi.\"\n\n\"Onko ilmaantunut mitään uutta?\" kysyi Holmes.\n\n\"Minun täytyy valitettavasti sanoa, että asia edistyy hyvin hitaasti\",\ntarkastaja vastasi. \"Meillä on ajopelit tässä ulkopuolella, ja koska\notaksun, että haluatte nähdä tapahtumapaikan ennen pimeän tuloa, lienee\nparasta, että lähdemme ja neuvottelemme kaikesta matkalla.\"\n\nHetkisen kuluttua istuimme mukavissa vaunuissa ja ajoimme hyvää vauhtia\nvanhan ja sokkeloisen kaupungin halki. Tarkastaja Gregory, jota tapaus\nnäytti suuresti kiinnostavan, selitti ja puhui koko ajan. Holmes teki\nsilloin tällöin lyhyen kysymyksen tai huomautuksen, mutta istui\nenimmäkseen ääneti. Eversti Ross oli vetänyt hatun alas otsalle ja\nnojautunut käsivarret ristissä mukavaan asentoon selustan kulmaukseen,\nminun kuunnellessani tarkkaavaisesti molempien salapoliisien\nkeskustelua. Gregoryn mielipide tapahtumasta oli melkeinpä kaikissa\nkohdissaan juuri sellainen, kuin mitä Holmes oli sanonut junassa\nistuessamme.\n\n\"Fitzroy Simpson on jo takertunut pahasti kiinni verkkooni\", Gregory\nhuomautti, \"ja minä puolestani uskon, että hän on syyllinen. Samalla\nminun täytyy kuitenkin myöntää, että hallussamme oleva todistus on\nluonteeltaan aivan satunnainen ja että jokin uusi huomio voi kokonaan\nkumota sen.\"\n\n\"Mitä ajattelette Strakerin veitsestä?\"\n\n\"Olemme tulleet siihen tulokseen, että hän on kaatuessaan itse\nviiltänyt haavansa.\"\n\n\"Toverini Watson lausui aivan saman otaksuman keskustellessamme asiasta\njunassa. Jos se on oikea, se todistaa Simpsonia vastaan.\"\n\n\"Varmasti. Hänellä ei ole veistä eikä missään pienintäkään naarmua.\nKaikki asianhaarat todistavat hyvin raskaasti häntä vastaan. Hevosen\nkatoaminen oli hänelle hyvin edullista; häntä epäillään tallipojan\nnukuttamisesta; on aivan varmaa, että hän oli sinä yönä ulkona\nsateessa; hänellä oli aseena raskas keppi; ja hänen solmionsa\nlöydettiin murhatun kädestä. Olen todellakin sitä mieltä, että nämä\nseikat riittävät todistukseksi valamiehistölle.\"\n\nHolmes pudisti päätään. \"Taitava asianajaja repii ne heti riekaleiksi.\nMitä syytä Simpsonilla oli ottaa hevonen ulos tallista? Jos hän tahtoi\nvahingoittaa sitä, miksi hän ei tehnyt sitä tallissa? Onko hänen\nhuostastaan löydetty toista avainta talliin? Mistä hän oli ostanut\njauhettua opiumia? Ja ennen kaikkea -- mihin saattoi hän, joka on\nvieras paikkakunnalla, kätkeä hevosen, ja sellaisen hevosen? Mikä on\nhänen selityksensä paperista, joka tytön piti antaa tallipojalle?\"\n\n\"Hän sanoo, että se oli kymmenen punnan seteli. Ja sellainen löytyikin\nhänen lompakostaan. Mutta muut mainitsemanne seikat eivät ole niin\npeloittavia, kuin miltä ne näyttävät. Hän ei ole vieras tällä\npaikkakunnalla. Kesällä hän asui kaksi eri kertaa Tavistockissa. Opiumi\non todennäköisesti kotoisin Lontoosta. Avaimen hän on voinut heittää\nmenemään. Ja hevonen voi olla nummella jonkin vanhan kaivoksen\npohjalla, joita siellä on useampia.\"\n\n\"Mitä hän sanoo solmiosta?\"\n\n\"Hän myöntää, että se on hänen, mutta väittää hukanneensa sen. Sen\nlisäksi, mitä jo tiedämme, olemme vielä saaneet selville erään seikan,\njoka ehkä selittää, miksi hän otti hevosen ulos tallista.\"\n\nHolmes kumartui lähemmäksi kuullakseen paremmin.\n\n\"Olemme löytäneet jälkiä, jotka ilmaisevat, että joukko mustalaisia oli\nleiriytynyt tiistain vastaisena yönä noin puolentoista kilometrin\npäähän paikasta, jossa murha tehtiin. Tiistaina he olivat jo siirtyneet\nmuualle. Jos otaksumme heidän olleen samassa juonessa Simpsonin kanssa,\nvoihan olla varsin mahdollista, että hän oli hevosen kanssa menossa\njuuri heidän luokseen, kun hänet yllätettiin, ja että hevonen on yhä\nvieläkin heidän hallussaan.\"\n\n\"Se on hyvin mahdollista.\"\n\n\"Noita mustalaisia etsitään parhaillaan kaikkialta. Ja itse olen\nkaikkialla parinkymmenen kilometrin säteen alalla tarkastanut kaikki\ntallit ja ulkohuoneet, myös Tavistockissa.\"\n\n\"Seudulla on toinenkin valmennustalli, eikö niin?\"\n\n\"On, ja se on seikka, joka on otettava huomioon. Desborough, heidän\nhevosensa, on vedonlyönneissä toisella sijalla, niin että heillä on\npaljon etua Hopeatähden katoamisesta. Silas Brovvnin tiedetään lyöneen\nsuuria vetoja oman hevosensa puolesta, ja hän ja Straker poloinen\nolivat kaikkea muuta kuin ystäviä. Olemme tutkineet kaikki tallit\nCapletonissa, löytämättä kuitenkaan mitään, joka osoittaisi Silas\nBrownin sekaantuneen tähän asiaan.\"\n\n\"Eikä mitään, joka osoittaisi Simpsonin liikkuneen Capletonin\nasioilla?\"\n\n\"Ei kerrassaan mitään.\"\n\nHolmes painautui takaisin istuimelleen ja keskustelu taukosi. Joitakin\nminuutteja myöhemmin vaunut pysähtyivät pienen hauskan näköisen huvilan\neteen, joka oli aivan tien vieressä. Jonkin matkan päässä lavean\naitauksen toisella puolella oli harmaista tiilistä tehty pitkä\nrakennus. Kaikkiin muihin suuntiin levisi kuihtuvien saniaisten\nkellertäväksi värittämä nummi pehmeästi kumpuilevana taivaanrantaan\nsaakka, ainoana keskeytyksenä Tavistockin tornien huiput ja lännen\npuolella Capletonin tallien rakennusryhmä. Nousimme kaikki vaunuista\npaitsi Holmes, joka jäi istumaan paikalleen, eteensä tuijottaen ja\nomiin mietteisiinsä kokonaan unohtuneena. Vasta sitten, kun koskin\nhäntä käsivarteen, hän havahtui säpsähtäen ja hyppäsi kiireesti maahan.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi\", hän virkkoi eversti Rossille, joka oli\nkatsellut häntä hiukan kummastuneesti. \"Rupesin uneksimaan keskellä\npäivää.\" Hänen silmänsä säteilivät ja kaikissa hänen liikkeissään oli\nhillittyä kiihkoa, mistä huomasin heti, tottunut kun olin näihin\nmerkkeihin, että hän oli jo päässyt jäljille, vaikka en voinutkaan\nkäsittää, miten.\n\n\"Ehkä haluatte heti nähdä itse tapahtumapaikan, herra Holmes?\" Gregory\nkysyi.\n\n\"Luulenpa, että viivyn ensin hetkisen täällä ja teen pari kysymystä\nyksityiskohdista. Otaksun, että Straker tuotiin takaisin tänne?\"\n\n\"Kyllä, hän on yläkerrassa. Ruumiintarkastus on huomenna.\"\n\n\"Straker on ollut palveluksessanne useampia vuosia, eversti Ross?\"\n\n\"Kyllä, ja minä olen aina ollut hyvin tyytyväinen häneen.\"\n\n\"Olette arvatenkin laatinut luettelon hänen taskuistaan löydetyistä\nesineistä, herra Gregory?\"\n\n\"Ne ovat kaikki sisällä olohuoneessa, jos haluatte nähdä ne.\"\n\n\"Mielihyvällä.\"\n\nMenimme kaikki sisään ja istuuduimme keskellä lattiaa olevan pöydän\nympärille. Tarkastaja avasi pienen metallilippaan ja nosti eteemme\nkasan erilaisia esineitä. Siinä oli laatikollinen vahatikkuja, parin\ntuuman pituinen kynttilän pätkä, vanhuuttaan mustunut piippu,\nhylkeennahkainen tupakkakukkaro, jossa oli kourallinen pitkäkuituista\ntupakkaa, hopeinen kello, jossa oli kultavitjat, viisi punnan\nkultarahaa, muutamia kirjeitä, kynäkotelo ja norsunluupäinen veitsi,\njonka ohuessa, taipuisassa terässä oli merkki Weiss & Co, London.\n\n\"Tämä on varsin omituinen veitsi\", Holmes huomautt ottaen veitsen\nkäteensä ja tutkien sitä huolellisesti. \"Koska näen siinä veripilkkuja,\notaksun sen olevan saman, joka löydettiin murhatun kädestä. Sinä\nvarmaankin tiedät, Watson, mikä tämä on.\"\n\n\"Kyllä. Sellaisia käytetään eräissä silmäleikkauksissa.\"\n\n\"Aivan niin. Erittäin hieno ja arka terä, vaarallisen tehtävän\nsuorittamiseen tarkoitettu. Mutta varsin sopimaton veitseksi\ntavalliselle kävelyretkelle, varsinkin kun terää ei voi taittaa\nkokoon.\"\n\n\"Sen suojana oli ollut korkki, joka löytyi ruumiin vierestä\", sanoi\ntarkastaja. \"Hänen vaimonsa ilmoitti, että veitsi oli joitakin päiviä\nollut makuuhuoneen peilipöydällä, josta Straker oli ottanut sen\nlähtiessään ulos. Huono ja mitätön ase, mutta ehkäpä muuta ei sattunut\nolemaan saatavilla.\"\n\n\"Hyvin mahdollista. Mitä noissa kirjeissä on?\"\n\n\"Kolmessa on kuitattu heinälasku. Yksi on eversti Rossilta ja sisältää\nohjeita. Ja tässä on kolmenkymmenen seitsemän punnan viidentoista\nshillingin lasku Madame Lesurier'n neulomosta Bond-streetiltä Willian\nDarbyshirelle. Rouva Straker on kertonut, että tämä Darbyshire on hänen\nmiehensä ystäviä ja että hänen kirjeensä välistä osoitetaan tänne.\"\n\n\"Rouva Darbyshirellä on jotakuinkin kalliiksi käypä maku\", Holmes\nhuomautti katsellen laskua. \"Kaksikymmentä puntaa yhdestä leningistä on\nsangen paljon. Mutta oli miten oli, täällä ei ole enää mitään nähtävää,\nniin että lähtekäämme tapahtumapaikalle.\"\n\nPoistuessamme olohuoneesta astui eräs nainen, joka oli odottanut\neteisessä, luoksemme ja kosketti tarkastajaa käsivarteen. Kasvot olivat\nkalpeat ja laihat ja ilme sekä jännittänyt että pelokas.\n\n\"Oletteko löytänyt niitä? Onko ne saatu kiinni?\" hän kuiskasi.\n\n\"Ei, rouva Straker, mutta herra Holmes, jonka näette tässä, on tullut\nLontoosta auttamaan meitä. Teemme kaiken voitavamme asian\nselvittämiseksi.\"\n\n\"Olen varmaankin kohdannut teidät jonkin aikaa sitten Plymouthissa\neräissä puutarhakutsuissa, rouva Straker\", Holmes sanoi.\n\n\"Ei, sir; te erehdytte.\"\n\n\"Niinkö! Olisin voinut vannoa nähneeni teidät siellä. Teillä oli harmaa\nsilkkipuku, joka oli reunustettu strutsinsulan untuvilla.\"\n\n\"Minulla ei ole ollut milloinkaan sellaista pukua, sir\", vastasi\nnainen.\n\n\"Sitten olen kuin olenkin erehtynyt\", Holmes sanoi, pyysi kohteliaasti\nanteeksi ja meni tarkastajan jäljessä ulos. Käveltyämme lyhyen matkan\nnummen poikki saavuimme kuopalle, josta ruumis oli löydetty. Sen\nreunalla oli pensas, johon sadetakki oli heitetty.\n\n\"Sinä yönähän ei tuullut, vai kuinka?\" Holmes kysyi.\n\n\"Ei, mutta satoi rankasti.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tuuli ei ollut lennättänyt sadetakkia pensaaseen,\nvaan se oli asetettu siihen.\"\n\n\"Se oli heitetty pensaan päälle.\"\n\n\"Erittäin mielenkiintoista. Huomaan, että tässä on kuljeskeltu koko\npaljon. Maanantain jälkeen täällä on epäilemättä käynyt runsaasti\nväkeä.\"\n\n\"Olen antanut panna matonkappaleen tähän sivulle, ja me kaikki olemme\nseisoneet siinä.\"\n\n\"Oivallista.\"\n\n\"Tässä mytyssä on toinen kengistä, jotka olivat silloin Strakerin\njaloissa, Fitzroy Simpsonin toinen kenkä ja yksi Hopeatähden kenkä,\njonka se oli pudottanut vähän aikaa sitten.\"\n\n\"Hyvä tarkastaja, tehän saatatte varjoon oman itsennekin!\" Holmes otti\nmytyn, laskeutui pitkälleen matolle, nojasi leukansa käsiinsä ja ryhtyi\nhuolellisesti tutkimaan kuopan liejuista pohjaa, joka oli tallattu\ntäyteen jälkiä.\n\n\"Halloo!\" hän huudahti äkkiä. \"Mikäs tämä on?\"\n\nEsine, jota hän piteli hyppysissään, oli puoleksi poltettu vahatikku,\nniin liejuun tahriintunut, että se ensin näytti puunsälöltä.\n\n\"En voi käsittää, kuinka en huomannut sitä\", tarkastaja sanoi\npaheksuvasti.\n\n\"Se oli niin syvällä liejussa, ettei sitä näkynyt. Minä etsin sitä, ja\nvain siten löysin sen.\"\n\n\"Mitä! Odotitteko löytävänne sen?\"\n\n\"Ajattelin, ettei se ole mahdotonta.\" Hän otti mytystä kengät ja\nkoetteli niitä maassa näkyviin jälkiin. Sitten hän kapusi ylös kuopasta\nja konttaili edestakaisin saniaisten ja pensaiden välissä.\n\n\"Pelkään, ettei jälkiä ole tämän enempää\", tarkastaja huomautti. \"Olen\ntutkinut ympäristön sadan metrin päähän joka suuntaan.\"\n\n\"Niinkö!\" Holmes sanoi nousten. \"Sittenhän olisi vain nenäkästä tehdä\nse toistamiseen. Mutta tahtoisin mielelläni, ennen kuin tulee pimeä,\ntehdä pienen kävelyretken nummen poikki tutustuakseni maastoon\nhuomispäivää varten. Ja tämän hevosenkengän pistänen nyt taskuuni onnea\nantavana taikakaluna.\"\n\nEversti Ross, jota toverini hätäilemätön ja järjestelmallinen\ntyöskentelytapa ilmeisesti hermostutti, katsahti kelloonsa.\n\n\"Toivoisin teidän lähtevän täältä minun kanssani, herra Gregory\", hän\nsanoi. \"On paljon asioita, joista haluaisin neuvotella kanssanne; ennen\nkaikkea siitä, onko Hopeatähti poistettava kilpailuun osallistuvien\nluettelosta. Sehän lienee velvollisuutemme yleisöä kohtaan.\"\n\n\"Ei varmastikaan\", Holmes sanoi lujasti. \"Minä antaisin sen pysyä\nluetteloissa.\"\n\nEversti kumarsi. \"Mielipiteenne ilahduttaa minua suuresti, sir\", hän\nvirkkoi. \"Kävelyltä palattuanne kohtaatte meidät Strakerilla, ja sitten\najamme takaisin Tavistockiin.\"\n\nHän poistui tarkastajan keralla, ja minä ja Holmes lähdimme verkalleen\nkävelemään päinvastaiseen suuntaan. Aurinko alkoi vähitellen painua\nCapletonin tallien taakse, ja edessämme leviävä loivasti viettävä\ntasanko heloitti kullankeltaisena, muuttuen siellä täällä hohtavan\npunertavaksi, kun ilta-auringon sammuvat säteet osuivat kuihtuneisiin\nsaniaisiin ja pensaiden lakastuneisiin lehtiin. Mutta maiseman värikäs\nkauneus ei tehnyt pienintäkään vaikutusta toveriini, joka oli vaipunut\nsyvälle ajatuksiinsa.\n\n\"Niin se on, Watson\", hän sanoi vihdoin. \"Voimme aivan hyvin siirtää\nkysymyksen, kuka on Strakerin murhaaja, tuonnemmaksi ja koettaa sen\nsijaan nyt saada selville, mihin hevonen on joutunut. Jos otaksumme sen\nriistäytyneen irti tappelun aikana tai sen jälkeen, niin minne se on\nvoinut mennä? Hevonen on hyvin seuranhaluinen eläin. Yksin se olisi\nvaistonsa vetämänä palannut takaisin King's Pylandiin tai mennyt\nCapletoniin. Miksi se juoksisi umpimähkään nummella? Siinä tapauksessa\nse olisi varmasti jo nähty. Ja mitä hyötyä mustalaisilla olisi sen\nvarastamisesta? Ne suoriutuvat aina tiehensä pelätessään joutuvansa\nikävyyksiin, sillä ne eivät halua saada poliisia kimppuunsa. Eikä\nniillä olisi mitään toivoa saada sellaista hevosta myydyksi.\nVarastamalla sen he olisivat antautuneet vain suureen vaaraan,\nvoittamatta mitään. Sehän on selvää.\"\n\n\"Missä se sitten on?\"\n\n\"Olen jo sanonut, että sen on täytynyt mennä joko King's Pylandiin tai\nCapletoniin. Ja kun sitä ei ole näkynyt King's Pylandissa, niin sen\ntäytyy olla Capletonissa. Ottakaamme tämä otaksuma lähtökohdaksi ja\nkatsokaamme, mihin se opastaa meidät. Nummen tämä puoli on, kuten\ntarkastaja sanoi, varsin kuivaa ja kovaa, mutta se viettää Capletonia\nkohti, ja tuolla on, kuten näet, pitkä alanko, jonka on täytynyt olla\nvarsin märkä tiistain vastaisena yönä. Jos otaksumamme on oikea,\nhevosen on täytynyt mennä sen poikki, minkä tähden sen jälkiä on\netsittävä sieltä.\"\n\nTämän keskustelun aikana olimme alkaneet kulkea yhä nopeammin, niin\nettä joidenkin minuuttien kuluttua saavuimme mainittuun alankoon.\nHolmesin pyynnöstä kaarsin oikealle rinnettä alas, hänen kaartaessaan\nvasemmalle, mutta en ollut ehtinyt kulkea viittäkymmentä askelta, kun\nkuulin hänen huudahtavan ja näin hänen heiluttavan kättään minulle.\nPehmeässä maassa aivan hänen edessään näkyi selvästi kavioiden\npainanteita, ja kenkä, jonka hän otti taskustaan, sopi niihin\ntäsmälleen.\n\n\"Katsopas, mitä hyötyä mielikuvituksesta on\", hän sanoi. \"Se lahja\npuuttuu Gregoryltä kokonaan. Me kuvittelimme, mitä on voinut tapahtua,\ntoimimme sen mukaisesti ja huomaamme olleemme oikeassa. Jatkakaamme.\"\n\nMentyämme alangon poikki kuljimme noin puoli kilmetriä kuivassa\nkanervikossa, kunnes saavuimme toiseen alankoon, jossa pääsimme\nuudelleen jäljille. Sitten ne hävisivät, mutta päästyämme lähelle\nCapletonia löysimme ne jälleen. Holmes, joka huomasi ne, osoitti niitä\ntyytyväisesti hymyillen. Hevosen jälkien vieressä näkyi nyt toisetkin,\njotka olivat lähtöisin miehen kengistä.\n\n\"Hevonen oli yksin tähän saakka!\" huudahdin minä.\n\n\"Aivan niin. Se oli tähän saakka yksin. Halloo, mitä tämä merkitsee?\"\n\nKummatkin jäljet kääntyivät äkkiä ympäri King's Pylandia kohti. Holmes\nvihelsi, ja me lähdimme molemmat seuraamaan niitä. Hän tarkkasi jälkiä,\nmutta minä vilkaisin sattumalta sivulle ja näin hämmästyksekseni\nsamojen jälkien tulevan jälleen takaisin meitä vastaan.\n\n\"Suuret kiitokset, Watson\", sanoi Holmes, kun ilmoiin huomiostani.\n\"Olet säästänyt meiltä pitkän kävelyn, joka olisi vetänyt meidät\ntakaisin omille jäljillemme. Seuratkaamme nyt noita palaavia jälkiä.\"\n\nMeidän ei tarvinnut kulkea pitkälle. Jäljet päättyivät asfaltilla\nkatetulle käytävälle, joka vei Capletonin tallien portille. Meitä\nvastaan kiiruhti tallipoika.\n\n\"Täällä ei suvaita ketään sivullisia\", hän ilmoitti.\n\n\"Haluaisin tehdä vain yhden kysymyksen\", sanoi Holmes, etusormi ja\npeukalo liivin taskussa. \"Olisiko liian varhaista saada tavata\nisäntäänne, herra Silas Brownia, jos tulen tänne huomen aamulla viiden\naikana?\"\n\n\"Eihän toki, sir, kyllä hänet siihen aikaan tapaa, hän kun on aina\nensimmäisenä jalkeilla. Mutta tuolla hän tuleekin, sir, itse vastaamaan\nkysymykseenne. Ei, sir, saisin heti potkut, jos hän näkisi minun\nottavan rahaa vierailta. Myöhemmin, jos teille sopii.\"\n\nHolmes painoi jo esiinottamansa rahan takaisin taskuun, ja samassa\nastui portista ulos kiivaan näköinen vanhempi mies ratsupiiska\nkädessään.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, Dawson!\" hän ärjäisi. \"Ei mitään suunsoittoa,\nvaan menkää työhönne! Entäs te -- mitä pirua te tahdotte?\"\n\n\"Puhua kymmenen minuuttia kanssanne, sir\", Holmes vastasi makeimmalla\näänellään.\n\n\"Minulla ei old aikaa puhutella jokaista tyhjäntoimittajaa. Emme välitä\nvastaanottaa vieraita. Painukaa tiehenne, tai usutan koiran\nkimppuunne.\"\n\nHolmes kumartui lähemmäksi ja kuiskasi jotakin valmentajan korvaan.\nTämä säpsähti ja punastui hiusrajaa myöten.\n\n\"Se on vale!\" hän huudahti. \"Pirullinen vale!\"\n\n\"Hyvä on! Väittelemmekö siitä täällä kaikkien kuullen, vai siirrymmekö\nhuoneeseenne?\"\n\n\"Käykää sisään, olkaa hyvä, jos kerran haluatte.\"\n\nHolmes hymyili. \"Sinun ei tarvitse odottaa kauan, Watson\", hän sanoi.\n\"Nyt, herra Brown, olen kokonaan käytettävissänne.\"\n\nOli kulunut ainakin kaksikymmentä minuuttia, ja illan punertava ruso\noli jo häipynyt nummelta, kun Holmes ja valmentaja tulivat takaisin.\nSilas Brown oli muuttunut niin täydellisesti, etten ole milloinkaan\nnähnyt kenessäkään tapahtuvan sellaista muutosta niin lyhyessä ajassa.\nKasvot olivat tuhkanharmaat, otsalla helmeili hiki, ja kädet vapisivat\nniin rajusti, että ratsupiiska vipaji kuin oksa tuulessa. Äskeisestä\nmahtavuudesta ja pöyhkeydestä ei näkynyt jälkeäkään, ja hän seurasi\ntoveriani pelokkaana ja arkana kuin koira isäntäänsä.\n\n\"Ohjeitanne noudatetaan\", hän sanoi. \"Joka suhteessä.\"\n\n\"Mitään erehdystä ei saa tapahtua\", huomautti Holmes katsoen häneen.\nToinen liikahti hermostuneesti kohdatessaan toverini kiinteän katseen.\n\n\"Ei, ei varmastikaan. Se on oleva siellä. Annanko muuttaa sen ensin,\nvai kuinka?\"\n\nHolmes mietti hetkisen ja naurahti sitten. \"Ei -- kirjoitan siitä\nlähemmin. Mutta ei mitään juonittelua enää, tai --\"\n\n\"Te voitte luottaa minuun, aivan varmasti voitte!\"\n\n\"Teidän pitää hoitaa sitä siihen saakka, aivan kuin se olisi omanne.\"\n\n\"Siitä voitte olla varma.\"\n\n\"Niin, luulenpa, että voin. Huomenna kuulette minusta.\" Hän kääntyi\nympäri, näkemättä vapisevaa kättä, jota toinen tarjosi hänelle, ja niin\nme lähdimme paluumatkalle King's Pylandia kohti.\n\n\"Suurempaa rehentelijää, pelkuria ja viekastelijaa kuin herra Silas\nBrown olen harvoin nähnyt\", huomautti Holmes hetkisen kuluttua.\n\n\"Hevonen on siis hänen hallussaan?\"\n\n\"Hän koetti kiemurrella käsistäni, mutta minä selostin kaikki, mitä hän\noli tehnyt tiistaiaamuna, niin tarkasti, että hän uskoi minun nähneen\nkaikki. Seuratessamme löytämiämme jälkiä huomasit luonnollisesti, että\nniiden kärkipuoli oli omituisen leveä ja tasainen ja että hänen\nkenkiensä täytyi sopia niihin täsmälleen. Ja toiselta puolelta on aivan\nvarmaa, ettei kukaan käskyläinen olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen.\nKerroin hänelle, kuinka hän, ollen tapansa mukaisesti ensimmäisenä\nliikkeellä, oli nähnyt oudon hevosen kuljeksivan nummella, mennyt sen\nluo ja huomannut hämmästyksekseen otsassa olevasta tähdestä, josta\ntämän jutun alku ja juuri on saanut nimensä, että sattuma on\njohdattanut hänen käsiinsä sen ainoan hevosen, joka kykenisi voittamaan\nhänen oman kasvattinsa. Sitten kuvasin, kuinka hän oli ensin päättänyt\nviedä hevosen takaisin King's Pylandiin ja kuinka kiusaaja oli heti\nsenjälkeen näyttänyt hänelle, että hän saattoi aivan hyvin piilottaa\nhevosen, kunnes kilpailut oli pidetty, ja että hän oli sitten kääntynyt\nympäri ja kätkenyt hevosen Capletoniin. Kerrottuani asian näin\nyksityiskohtaisesti hän tunnusti kaikki ja ajatteli vain oman nahkansa\npelastamista.\"\n\n\"Mutta hänen tallinsahan on tarkastettu joka soppea myöten.\"\n\n\"Hänenlaisillaan vanhoilla hevoshuijareilla on omat temppunsa.\"\n\n\"Mutta eikö sinua peloita jättää hevosta hänen huostaansa varsinkin\nnyt, kun hänellä on vain etua sen vahingoittamisesta?\"\n\n\"Hyvä ystävä, hän tulee suojelemaan sitä kuin silmäteräänsä. Hän tietää\nolevansa mennyttä miestä, ellei hän tuo hevosta kentälle täysin\nmoitteettomassa kunnossa.\"\n\n\"Minulla on eversti Rossista sellainen käsitys, että häneltä tuskin voi\nodottaa armeliaisuutta siinäkään tapauksessa.\"\n\n\"Se ei ole everstin vallassa. Minulla on omat menettelytapani, eikä\nminun tarvitse puhua asiasta enempää kuin parhaaksi näen. Viralliseen\npoliisiin kuulumattomana minulla on se etu. En tiedä, oletko huomannut\nsitä, Watson, mutta everstin käytös minua kohtaan on ollut vähän\nniinkuin töykeätä, minkä tähden aion hiukan kujeilla hänen\nkustannuksellaan. Älä sano hänelle mitään hevosesta.\"\n\n\"En suinkaan, kun et tahdo.\"\n\n\"Ja tämä kaikki on tietysti vähemmän tärkeätä kysymyksen rinnalla, kuka\nsurmasi John Strakerin.\"\n\n\"Aiotko nyt ruveta tutkimaan sitä?\"\n\n\"Päinvastoin, me palaamme yöjunalla Lontooseen.\"\n\nHämmästykselläni ei ollut rajaa. Minusta oli aivan käsittämätöntä, että\nhän heittäisi kesken tutkimuksen, joka oli alkanut niin loistavasti,\noltuamme tapahtumapaikalla vain pari tuntia. Ja kaikista yrityksistäni\nhuolimatta hän ei virkkanut enää sanaakaan, ennen kun saavuimme\nStrakerille. Eversti ja tarkastaja odottivat meitä olohuoneessa.\n\n\"Toverini ja minä palaamme kaupunkiin yöpikajunalla\", ilmoitti Holmes.\n\"Olemme tehneet varsin rattoisan kävelyretken kauniin Dartmoorin\nihanassa ilmassa.\"\n\nTarkastaja katsoi häneen kummastuneesti, ja everstin suupieleen\nilmestyi ivallinen hymy.\n\n\"Straker poloisen murhaajan vangitsemisesta ei siis ole toivoa\", hän\nsanoi.\n\nHolmes kohautti olkapäitään. \"Se on tehtävä, jonka tiellä on hyvin\nvakavia esteitä\", hän vastasi. \"Mutta siitä minulla on hyvät toiveet,\nettä hevosenne osallistuu tiistain kilpailuun, minkä tähden kehoitan\nteitä huolehtimaan, että jokkeinne on kunnossa ja valmis. Saanko kysyä,\nonko teillä John Strakerin valokuvaa?\"\n\nTarkastaja otti taskustaan kirjekuoren ja ojensi hänelle valokuvan.\n\n\"Parahin Gregory, te ylitätte kaikki odotukseni. Ja odotatte täällä\nhetkisen, niin teen pari kysymystä palvelustytölle.\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, että olen pettynyt tämän Lontoosta kutsumamme\navustajan suhteen\", eversti Ross murahti ivallisesti ystäväni mentyä.\n\"Minun käsittääkseni emme ole päässeet sen pidemmälle, kuin missä\nolimme hänen saapuessaan.\"\n\n\"Hän on ainakin sanonut, että hevosenne osallistuu kilpailuun\",\nhuomautin minä.\n\n\"Aivan niin, hän on sanonut sen\", vastasi eversti kohauttaen\nolkapäitään. \"Mutta minusta olisi mieluisampaa tietää, että hevoseni on\nlöytynyt ja tuotu takaisin.\"\n\nOlin sanomaisillani jotakin ystäväni puolustukseksi, kun hän samassa\nastui huoneeseen.\n\n\"Nyt, hyvät herrat, olen valmis palaamaan Tavistockiin\", hän virkkoi.\nNoustessamme ajopeleihin tallipoika tuli pitämään ovea. Nähdessään\nhänet Holmes näytti äkkiä muistavan jotakin, koska hän kumartui\neteenpäin ja kosketti poikaa käsivarteen.\n\n\"Tuolla aitauksessa on muutamia lampaita\", sanoi hän. \"Kuka hoitaa\nniitä?\"\n\n\"Minä, sir.7\"\n\n\"Oletko viime aikoina huomannut niissä mitään tavallisuudesta\npoikkeavaa?\"\n\n\"Ei mitään erityisempää, sir, mutta kolme niistä on alkanut ontua.\"\n\nHuomasin, että Holmes oli erittäin hyvillään, sillä hän naurahti ja\nhieroi käsiään.\n\n\"Laukaisin umpimähkään, mutta osuinpas, Watson\", hän kuiskasi nipistäen\nminua käsivarresta. \"Gregory, sallikaa minun asettaa tämä lampaissa\nilmennyt omituinen kulkutauti huomioitavaksenne. Ja nyt matkaan,\najomies!\"\n\nEverstin ylenkatseellisesta ilmeestä luki selvästi, mitä mieltä hän oli\nystäväni saavutuksista, mutta tarkastajasta näki, että hänen\nmielenkiintonsa oli täysin vireillä.\n\n\"Tuolla seikalla on siis teidän mielestänne oma merkityksensä?\" hän\nkysyi.\n\n\"Mitä suurin merkitys.\"\n\n\"Onko olemassa muutakin, johon tahtoisitte minun kiinnittävän\nhuomiota?\"\n\n\"Koiran kummalliseen käyttäytymiseen sanottuna yönä.\"\n\n\"Mutta koirahan ei tehnyt mitään.\"\n\n\"Juuri se oli kummallista\", huomautti Holmes.\n\nNeljää päivää myöhemmin Holmes ja minä istuimme jälleen junassa, nyt\nmatkalla Winchesteriin katsomaan kilpailua Wessexin maljasta. Eversti\nRoss, jolle olimme ilmoittaneet tulostamme, odotti meitä asemalla,\njosta ajoimme hänen vaunuissaan kaupungin ulkopuolella olevalle\nkilparadalle. Eversti oli hyvin tyytymättömän näköinen ja suhtautui\nmeihin äärimmäisen kylmästi.\n\n\"En ole vielä nähnyt merkkiäkään hevosestani\", hän murahti.\n\n\"Varmaankin tunnette sen nähdessänne sen?\" kysyi Holmes.\n\nEversti suuttui. \"Olen ollut kilparadoilla kaksikymmentä vuotta\", hän\ntiuskaisi, \"eikä minulle ole konsanaan vielä tehty moista kysymystä.\nLapsikin tuntee Hopeatähden otsasta ja laikullisista etujaloista.\"\n\n\"Onko lyöty vetoja?\"\n\n\"Sehän tässä onkin kummallista. Eilen olisin saanut viisitoista yhtä\nvastaan, mutta nyt on menty niin alas, että tuskin saan kolmea yhtä\nvastaan.\"\n\n\"Hm! Asiasta tiedetään jotakin, se on selvää.\"\n\nAjaessamme palkintotuomarien lavan vieritse satuloimisaitaukseen\nkatsahdin tauluun, johon osanottajat oli merkitty. Siihen oli\nkirjoitettu:\n\nWessexin malja. 50 sovereignia joka ilmoitukselta, siihen lisää 1000\nsovereignia, neli- ja viisivuotiaille. Toinen palkinto 300 puntaa,\nkolmas 200 puntaa. Uusi matka (2500 metriä).\n\n1. Herra Neath Newton \"_The Negro_\" (punainen lakki, vaaleanruskea\npusero).\n\n2. Eversti Wardlawin \"_Pugilist_\" (vaaleanpunainen lakki, sinisen- ja\nmustankirjava pusero)\n\n3. Lordi Backwaterin \"_Desborough_\" (keltainen lakki ja hihat).\n\n4. Eversti Rossin \"_Hopeatähti_\" (musta lakki, punainen pusero).\n\n5. Balmoralin herttuan \"_Iris_\" (keltaisen- ja mustankirjava).\n\n6. Lordi Singlefordin \"_Rasper_\" (punainen lakki, musta pusero).\n\n\"Keskitimme kaiken toivomme antamaanne lupaukseen ja peruutimme toisen\nhevosemme\", eversti sanoi. \"Mutta mitä tämä merkitsee? Hopeatähtikö\nsuosikki?\"\n\n\"Viisi neljää vastaan Hopeatähdelle!\" huudettiin ympärillämme. \"Viisi\nneljää vastaan Hopeatähdelle! Viisitoista viittä vastaan\nDesborough'ille!\"\n\n\"Ne tulevat nyt!\" huudahdin minä. \"Kaikki kuusi!\"\n\n\"Kaikki kuusiko? Hevoseni on siis mukana\", eversti ihmetteli\nkiihtyneesti. \"Mutta minä en näe sitä.\"\n\n\"Ohitsemme on mennyt vain viisi. Tuon täytyy olla se.\"\n\nPunnitsemisaitauksesta ilmestyi vielä puhuessani jäntevän näköinen\nraudikko, joka hölkkäsi verkalleen ohitsenme. Ratsastajalla oli eversti\nRossin tunnetut värit, musta ja punainen.\n\n\"Tuo ei ole minun hevoseni!\" huudahti eversti. \"Eihän siinä ole\nhaiventakaan valkoista. Mitä olette tehnyt, herra Holmes?\"\n\n\"Odotetaan nyt ja katsotaan, miten se selviytyy leikistä\", ystäväni\nvastasi järkähtämättömän rauhallisesti, hän katseli pari minuuttia\nkiikarillani. \"Mainiota! Loistava lähtö\", hän huudahti äkkiä. \"Siinä ne\ntulevat -- juuri käänteessä!\"\n\nVaunuistamme meillä oli oivallinen näköala etusuoralle. Hevoset\nkiisivät eteenpäin niin kiinni toisissaan, että ne olisi voinut peittää\nsamalla matolla, mutta radan keskipaikkeilla Capletonin keltainen väri\ntyöntyi johtamaan. Meidän kohdallamme Desborough kuitenkin hypähti\nsivulle, ja ottaen sisukkaan loppukirin Hopeatähti sivuutti maalin noin\nkuusi hevosenmittaa kilpailijansa edellä, Balmoralin herttuan Iriksen\nsaapuessa perille huonona kolmosena.\n\n\"Palkinto tuli joka tapauksessa minulle\", hengähti eversti pyyhkäisten\nsilmiään. \"Mutta miten, en kykene käsittämään. Eiköhän olisi jo aika,\nherra Holmes, paljastaa tämä salaisuus?\"\n\n\"On kyllä, eversti. Nyt saatte tietää kaikki. Mutta menkäämme ensin\nkatsomaan hevostanne. Siinä se on\", Holmes jatkoi, tultuamme\npunnitsemisaitaukseen, johon ei päästetä muita kuin hevosten omistajat\nja näiden seuralaiset. \"Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pestä sen\npää ja jalat väkiviinalla, niin toteatte, että tämä on Hopeatähti\nentisessä moitteettomassa kunnossaan.\"\n\n\"Olen aivan kuin puulla päähän lyöty!\"\n\n\"Löysin sen erään hevoshuijarin luota ja annoin sen osallistua\nkilpailuun omalla vastuullani juuri sellaisena, jollaiseksi se oli\nmuutettu.\"\n\n\"Te olette tehnyt ihmeitä, sir. Hevonen näyttää voivan oikein hyvin. Se\nei ole milloinkaan ollut paremmassa kunnossa. Minun täytyy pyytää tuhat\nkertaa anteeksi, että epäilin taitoanne. Olette tehnyt minulle suuren\npalveluksen hankkimalla takaisin hevoseni. Ja tekisitte vielä\nsuuremman, jos löytäisitte ja saisitte käsiinne John Strakerin\nmurhaajan.\"\n\n\"Olen jo löytänyt hänet\", Holmes vastasi hiljaa.\n\nEversti ja minä tuijotimme häneen suu auki. \"Löytänyt hänet? Missä hän\nsitten on?\"\n\n\"Täällä.\"\n\n\"Täällä! Missä?\"\n\n\"Juuri nyt minun seurassani.\"\n\nEversti karahti aivan punaiseksi. \"Myönnän auliisti, että olen suuressa\nkiitollisuudenvelassa teille, herra Holmes\", hän virkkoi, \"mutta se,\nmitä juuri sanoitte, on minun suhteeni joko huonoa pilaa tai loukkaus.\"\n\nHolmes naurahti. \"Vakuutan teille, eversti, etten ole vähimmälläkään\ntavalla tahtonut asettaa teitä rikoksen yhteyteen. Mutta murhaaja\nseisoo aivan takananne!\"\n\nHän siirtyi pari askelta sivulle ja pani kätensä hevosen kiiltävälle\nkaulalle.\n\n\"Hevonen!\" huudahdimme molemmat, eversti ja minä.\n\n\"Niin. Mutta lieventävänä asianhaarana voin mainita, että se teki\ntekonsa puolustaessaan itseään ja että John Straker oli mies, joka ei\nollut vähimmälläkään tavalla luottamuksenne arvoinen. Mutta kello soi\njälleen, ja kun tästä kilpailusta voi tipahtaa jotakin minullekin, niin\nsiirtäisin yksityiskohtaisen selityksen antamisen mielelläni jonkin\nverran tuonnemmaksi.\"\n\nIllalla, kun juna kiidätti meitä takaisin Lontoota kohti, saimme olla\nosastossamme kolmen kesken koko matkan, ja minä luulen, että matka\ntuntui everstistä yhtä lyhyeltä kuin minustakin, kuunnellessamme\nHolmesin selostusta Dartmoorin nummella tuona tiistain vastaisena\nkohtalokkaana yönä sattuneista tapauksista ja millä tavalla hän oli\npäässyt perille niistä.\n\n\"Minä myönnän\", hän sanoi, \"että kaikki teoriat, jotka olin laatinut\nsanomalehtiselostusten perusteella, olivat täydellisesti harhaanviepiä.\nNiihin sisältyi tosin varsin tärkeitä viitteitä, mutta nämä olivat\nhautautuneet kaikenlaisten muiden seikkojen paljouteen. Saapuessani\nDevonshireen olin varma Fitzroy Simpsonin syyllisyydestä, vaikka olin\nluonnollisesti koko ajan selvillä siitä, etteivät häntä vastaan\nesitetyt todistukset olleet läheskään sitovia.\n\n\"Vaunussa istuessani mietiskelin asiaa joka taholta ja juuri kun\nsaavuimme perille valmentajan kotiin, minulle selvisi äkkiä, mitä tuo\ntallipojalle viety curryllä maustettu lihakeitto todellisuudessa\nmerkitsi. Olin niin hajamielinen, kuten muistatte, että jäin istumaan\nvaunuihin sen jälkeen, kun te muut olitte nousseet pois. Ihmettelin\nnäet, kuinka en ollut heti huomannut niin seivää jälkeä.\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa\", eversti huomautti, \"etten ole vieläkään\nhullua hurskaampi.\"\n\n\"Se antoi minulle ensimmäisen renkaan johtopäätösteni ketjuun. Jauhettu\nopiumi ei ole suinkaan mautonta. Jos sitä sekoitetaan mihin hyvänsä\ntavalliseen ruokaan, jota ei ole erityisesti maustettu, niin syöjä\nhuomaa sen heti eikä koske ruokaan sen enempää. Ja curry on juuri\nsellainen aine, joka poistaa opiumin maun. Eihän voida edes olettaa,\nettä valmentajan talossa, jossa ei kukaan tuntenut Fitzroy Simpsonia,\nolisi tämän toimesta ja juuri sinä iltana käytetty curryä, ja yhtä\njärjetöntä on ajatella niin satumaista yhteensattumista, että Fitzroy\nSimpsonilla sattui olemaan taskussaan jauhettua opiumia juuri silloin,\nkun valmentajan talossa syötiin ruokaa, joka oli maustettu opiumin maun\npoistavalla ryydillä. Sehän on mahdotonta. Siten Simpsonista tulee\naivan sivullinen henkilö, ja huomiomme kohdistuu Strakeriin ja tämän\nvaimoon, sillä se, että heidän kodissaan syötiin sinä iltana curryllä\nmaustettua lampaanlihakeittoa, saattoi tapahtua vain heidän tahdostaan.\nOpiumiannos sekoitettiin tallipojan annokseen vasta sitten, kun hänen\nosuutensa oli pantu valmiiksi lautaselle, sillä toisethan söivät samaa\nruokaa huomaamatta minkäänlaista pahoinvointia. Kumpi heistä oli\nkoskenut pojan annokseen, palvelustytön näkemättä sitä?\n\n\"Ennen kuin olin saanut lopullisen vastauksen tähän kysymykseen, olin\noivaltanut, mitä koiran äänettömyys merkitsi, sillä paikkansa pitävä\nhuomio johtaa aina toisiin. Simpsonia kuulusteltaessa oli käynyt ilmi,\nettä tallissa oli koira, joka ei haukkunut, ei ainakaan niin\näänekkäästi, että heinäparvella nukkuvat pojat olisivat heränneet,\nvaikka tallista vietiin pois hevonen. Yöllinen vieras oli siis\nilmeisesti joku, jonka koira tunsi hyvin.\n\n\"Olin jo varma, tai melkein varma, että lähtiessään yöllä ulos John\nStraker meni talliin ja talutti Hopeatähden ulos. Missä tarkoituksessa?\nEpärehellisessä tietenkin, sillä miksi hän olisi muuten syöttänyt\nunilääkettä omalle tallipojalleen? Mutta missä tarkoituksessa, en\nvoinut käsittää. On sattunut paljon tapauksia, että valmentajat ovat\nansainneet suuria summia lyömällä kätyrien välityksellä vetoja omia\nhevosiaan vastaan ja saattamalla ne häviämään kilpailussa. He ovat joko\npalkanneet jokkein liittolaisekseen tai käyttäneet muita varmempia ja\nviekkaampia keinoja. Mikä oli asiain kulku tässä tapauksessa? Toivoin,\nettä hänen taskujensa sisällys auttaisi minua.\n\n\"Ja niin kävikin. Ette ole tietenkään unohtaneet kuolleen kädestä\nlöydettyä veistä, joka oli sikäli niin ainutlaatuinen, ettei kukaan\njärkevä mies tulisi ajatelleeksi käyttää sitä aseena. Kuten tohtori\nWatson selitti, kirurgit käyttävät sellaista veistä suorittaessaan mitä\narkaluontoisimpia leikkauksia. Ja sinä yönä sillä piti tehtämän juuri\nsellainen leikkaus. Kokeneena hevosmiehenä, joka tunnette perinpohjin\nkaikki kilparatoihin liittyvät asiat, te varmaankin tiedätte, eversti\nRoss, että hevosen polvijänteisiin voidaan tehdä nahan alle haava, jota\non mahdoton huomata. Hevonen rupeaa hiukan, tuskin huomattavasti,\nontumaan, minkä katsotaan johtuvan joko reumatismista ja että hevonen\non venähdyttänyt jalkansa harjoiteltaessa -- ilkityötä ei tule kukaan\najatelleeksi.\"\n\n\"Se lurjus! Se roisto!\" huudahti eversti.\n\n\"Siinä on selitys, minkä tähden Straker vei hevosen ulos nummelle. Niin\nvilkas eläin olisi varmasti saanut sikeimminkin nukkuvan heräämään\ntuntiessaan veitsen piston. Toimitus oli siis välttämättä suoritettava\nulkona.\"\n\n\"Olen ollut sokea!\" sadatteli eversti. \"Sen tähden hän tietysti otti\nkynttilän mukaansa ja sytytti tulitikun.\"\n\n\"Epäilemättä. Tarkastaessani sitten hänen taskuistaan löytyneitä\ntavaroita sain selville, en vain sitä, miten rikos oli tehty, vaan sen\nsyynkin. Maailmanmiehenä tiedätte, eversti, ettei kukaan tavallisesti\nkanniskele toisten miesten laskuja taskussaan. Omien asioiden\nhoitaminen antaa useimmille meistä tarpeeksi tekemistä. Sen tähden\npäättelin heti, että Straker eli kaksoiselämää. Laskun sisällys\nilmaisi, että kaiken takana oli nainen, ylellisyyteen ja\nloisteliaisuuteen tottunut nainen. Te olette antelias palvelijoitanne\nkohtaan, mutta tuskinpa voitaneen ajatella, että heillä on varaa ostaa\nvaimolleen tai tyttärilleen kaksikymmentä puntaa maksavia pukuja.\nLaskuun merkityn leningin johdosta kuulustelin sitten rouva Strakeria,\nhänen aavistamatta, missä tarkoituksessa, ja päästyäni varmuuteen,\nettei hän tietänyt siitä mitään, merkitsin liikkeen osoitteen muistiin.\nMenemällä sinne ja näyttämällä Strakerin valokuvaa sain helposti\nselville, kuka tuo salaperäinen herra Darbyshire, laskun saaja,\ntodellisuudessa oli.\n\n\"Siitä lähtien kaikki oli selvää. Straker oli taluttanut hevosen\nkuoppaan, josta kynttilän valo ei näkynyt ympäristöön. Simpson oli\npaetessaan pudottanut kaulaliinansa, ja sen oli Straker löytänyt ja\nottanut jostakin syystä mukaansa, ehkä ajatellen tarvitsevansa sitä\nhevosen jalkaa pidellessään. Kuoppaan päästyään hän oli mennyt hevosen\ntaakse ja raapaissut tulta. Mutta säikähtäen äkillistä valon välähdystä\nja tuntien eläimen omituisella vaistolla, että jotakin pahaa oli\ntekeillä, se potkaisi ja osui kaviollaan Strakeria suoraan otsaan. Tämä\noli jo, sateesta huolimatta, riisunut sadetakkinsa voidakseen liikkua\nvapaasti vaikeaa tehtävää suorittaessaan, ja siten pääsi veitsi hänen\nkaatuessaan tunkeutumaan hänen reiteensä. Onko selostukseni selvä?\"\n\n\"Täydellisesti!\" huudahti eversti. \"Ihmeellistä! On kuin olisitte\nnähnyt kaikki omin silmin.\"\n\n\"Viimeisen osumani ammuin, sen myönnän, aivan umpimähkään. Tulin näet\najatelleeksi, että ryhtyessään vaikeaan tehtäväänsä Strakerin oli\ntäytynyt, neuvokkaana ja ovelana miehenä, ensin hiukan harjoitella.\nMillä tavalla sitten? Katseeni osui lampaisiin ja silloin tein\nkysymyksen, joka melkeinpä hämmästyksekseni osoitti minun osuneen\noikeaan.\"\n\n\"Kaikki on nyt täysin selvää, herra Holmes.\"\n\n\"Palattuani Lontooseen menin heti mainitsemaani pukimoliikkeeseen.\nStraker oli heidän parhaimpia asiakkaitaan, nimeltä Darbyshire, jonka\nkaunis vaimo oli suuresti ihastunut kallisarvoisiin pukuihin. En\nepäilekään, etteikö juuri tuo nainen ollut upottanut häntä korvia\nmyöten velkoihin, lopputuloksena tämä katala suunnitelma.\"\n\n\"Mutta yksi asia on vielä selittämättä\", huomautti eversti. \"Missä\nhevoseni on ollut nämä päivät?\"\n\n\"Se laukkasi tiehensä nummelle, ja eräs naapurinne otti sen hoiviinsa.\nSiinä suhteessa meillä ei liene minun käsittääkseni muuta neuvoa kuin\nantaa anteeksi. Nyt olemme Clamphamissa, ellen erehdy, niin että\nkymmenen minuutin kuluttua saavumme Victorian asemalle. Jos haluatte\npolttaa sikarin luonamme, eversti, selitän mielihyvällä vielä muitakin\nkohtia, jotka mahdollisesti kiinnostavat teitä.\"\n\n\n\n\nII.\n\nKELTAISET KASVOT.\n\n\nJulkistaessani näitä suppeita kuvauksia tapauksista, joiden yhteydessä\nolen joutunut, useimmiten katselijana ja kuuntelijana ja silloin\ntällöin jonkin omituisen murhenäytelmän selvittämiseen osallistuen,\ntarkkailemaan ystäväni menettelytapoja ja harvinaista lahjakkuutta,\nolin luonnollisesti tahtonut mieluummin valita ne, joissa hänen työnsä\non ollut menestyksellistä. Tämä ei johdu siitä, että ajattelisin\nhänen kuuluisuuttaan, sillä todellisuudessa hänen tarmonsa ja\nmonipuolisuutensa tulivat selvimmin näkyviin juuri silloin, kun\ntapauksen selvittäminen näytti toivottomalta, vaan enemmän siitä, ettei\nhänen epäonnistuessaan muillakaan ollut juuri milloinkaan sen parempaa\nonnea ja että tapaus jäi tavallisesti ainiaaksi selvittämättä.\nToisinaan saattoi käydä myös siten, että totuus tuli ilmi silloinkin,\nkun hänelle sattui erehdyksiä. Muistiinpanoissani on puolikymmentä\nsellaista tapausta, joista \"Toisen tahran arvoitus\" ja tämä, jonka aion\nnyt selostaa, ovat mielenkiintoisimmat.\n\nRuumiinliikunnon harrastaminen vain sen tähden, että se on\nterveellistä, oli Sherlock Holmesin elämässä hyvin harvinaista. Moni\nmies ei kykene esittämään sellaisia voimannäytteitä kuin hän, ja omassa\npainoluokassaan hän oli epäilemättä parhaita nyrkkeilijöitä, mitä olen\nnähnyt, mutta aiheeton ruumiillinen ponnistelu oli hänen mielestään\nturhaa rehkimistä ja voiman haaskausta, eikä hän siinä suhteessa\nrasittanutkaan itseään muulloin kuin ammatillisia tehtäviä\nsuorittaessaan. Silloin hän oli ehdottomasti väsymätön. On kummallista,\nettä hän niin ollen pysyi kunnossa, mutta hänen ruokajärjestyksensä oli\nyleensä äärimmäisen yksinkertainen ja elämäntapansa vaatimattomat\nmelkeinpä kieltäymykseen saakka. Lukuunottamatta sitä, että hän saattoi\nsilloin tällöin hairahtua käyttämään kokaiinia, hänellä ei ollut mitään\npaheita, ja mainittu myrkkykin oli, milloin se otettiin esille, hänen\npuoleltaan vain vastalause elämän yksitoikkoisuutta vastaan, kun\ntapauksia oli vähän ja sanomalehdet kuivia.\n\nEräänä päivänä varhain keväällä hän oli suostunut lähtemään kanssani\nkävelyretkelle Parkiin, jossa jalavat juuri tekivät ensimmäisiä\nsilmujaan ja kastanjain viisikärkiset lehdet alkoivat pilkistää esiin\nsuipoista, keihäänkärjen näköisistä urvuista. Kävelimme pari tuntia,\nenimmäkseen ääneti, mikä on aivan paikallaan miesten kesken, jotka\ntuntevat toisensa perin pohjin. Kello oli melkein viisi, kun palasimme\nBaker-streetille.\n\n\"Anteeksi, sir\", sanoi eteispoikamme avatessaan oven; \"täällä kävi eräs\nherra kysymässä teitä, sir.\"\n\nHolmes katsoi minuun nuhtelevasti. \"Se hyöty tästä iltapäiväkävelystä\nsitten oli!\" hän murahti. \"Tuo herra ei siis ole enää täällä?\"\n\n\"Ei, sir.\"\n\n\"Etkö pyytänyt häntä käymään sisään?\"\n\n\"Kyllä, sir; hän tuli sisään.\"\n\n\"Kuinka kauan hän odotti?\"\n\n\"Puolituntia, sir. Hän oli hyvin rauhaton, sir, niin rauhaton, että hän\nkäveli koko ajan edestakaisin huoneessanne. Seisoin oven takana, sir,\nniin että kuulin kaikki. Lopulta hän tuli käytävään ja ärjäisi: 'Eikö\nse mies tulekaan kotiin?' Juuri niin hän sanoi, sir. 'Kyllä hän tulee,\nkunhan odotatte vielä vähän', sanoin minä. 'Sitten odotan ulkona, sillä\ntäällä en jaksa olla', vastasi hän. 'Tulen pian takaisin', ja samassa\nhän jo oli ovella ja poissa, minun voimatta sille mitään.\"\n\n\"Hyvä on, olet tehnyt parhaasi\", sanoi Holmes mennessämme huoneeseemme.\n\"Tämä oli harmillista, Watson. Olen jo kauan ikävöinyt, että saisin\nedes jotakin tekemistä, ja miehen kärsimättömyydestä päättäen hänellä\nnäyttää olleen minulle varsin tärkeätä asiaa. Halloo! Tuo pöydälle\njäänyt piippu ei ole sinun! Se on täytynyt unohtua siihen häneltä.\nKaunis ja hyvä briarikoppa ja pitkä varsi aineesta, jota\ntupakkakauppiaat suvaitsevat sanoa merenvahaksi. Oikeasta merenvahasta\ntehdyt piipunvarret lienevät todellisuudessa varsin harvinaisia\nLontoossa. Yleensä uskotaan, ettei väärennyksestä voi olla\nkysymystäkään, jos merenvahassa näkyy kärpänen tai muu hyttynen, mutta\nvalekärpästen ja -hyttysten upottamisesta merenvahaan on kehittynyt\nerityinen teollisuus, jota harjoitetaan laajasti. No, oli miten oli,\nhänen on täytynyt olla koko lailla järkytetty, koskapa hän unohti\npiippunsa, jota hän ilmeisesti pitää varsin kallisarvoisena.\"\n\n\"Mistä tiedät, että hän pitää sitä kallisarvoisena?\"\n\n\"Arvioni mukaan piippu on alkuaan maksanut noin kuusi shillinkiä. Sen\njälkeen sitä on, kuten näet, korjattu kahdesti: kerran koppaa ja kerran\nvartta. Nämä korjaukset, jotka on tehty, kuten näet, hopeavanteilla,\novat maksaneet enemmän, kuin mikä piipun oma hinta oli. Miehen täytyy\nsiis pitää piippuaan kallisarvoisena, koska hän mieluummin vie sen\nkorjattavaksi, kuin ostaa uuden samalla rahalla.\"\n\n\"Mitä muuta huomaat?\" kysyin, sillä Holmes käänteli piippua kädessään\nkatsellen sitä omituisella tavallaan sekä tutkivasti että\nhajamielisesti.\n\nHän nosti piipun korkeammalle ja koputteli sitä pitkällä ja kapealla\netusormellaan kuin professori luentonsa kohteeksi ottamaansa luuta.\n\n\"Piiput ovat toisinaan erittäin mielenkiintoisia\", häh virkkoi.\n\"Mitkään muut esineet eivät ole omistajansa suhteen niin paljonsanovia,\npaitsi ehkä taskukellot ja kengännauhat. Tässä näkyvät merkit eivät ole\nkuitenkaan selviä eivätkä mielenkiintoisiakaan. Tämän omistaja on\nilmeisesti vasenkätinen, tavoissaan hiukan huolimaton vahvarakenteinen\nmies, jolla on oivalliset hampaat.\"\n\nYstäväni lateli nämä päätelmät hyvin ylimalkaisesti ja ohimennen, mutta\nminä huomasin hänen koko ajan pitävän silmällä, seurasinko hänen\najatustensa kulkua.\n\n\"Olet siis sitä mieltä, että miehellä, joka polttaa seitsemän\nshillingin piippua, on hyvä toimeentulo?\" kysyin minä.\n\n\"Tämä on Grosvenor-sekoitusta, joka on verraten kallista\", Holmes\nvastasi kopauttaen piipusta hyppysellisen tupakkaa kämmenelleen. \"Koska\nerittäin hyvää tupakkaa saa puolellakin hinnalla, niin hänen ei\ntarvitse elää kovinkaan säästeliäästi.\"\n\n\"Mistä teet muut päätelmäsi?\"\n\n\"Hänellä on tapana sytyttää piippunsa lampusta ja kaasuliekistä. Kuten\nnäet, kopan koko toinen puoli on hiiltynyt karrelle. Tulitikku ei tee\ntuommoista jälkeä, sillä eihän tulitikkua pidetä milloinkaan kopan\nsivulla. Mutta sinä et voi sytyttää piippua lampusta, kopan\nvahingoittumatta. Ja tässä tapauksessa on vain kopan oikea sivu\nhiiltynyt. Siitä päättelen, että mies on vasenkätinen. Sytytäpäs\npiippusi lampusta, niin näet olevan aivan luonnollista, että pidät\nkopan vasenta laitaa lähimpänä liekkiä. Voit ehkä sattumalta sytyttää\npiippusi oikealta puolelta, mutta se on poikkeus. Tämä on aina\nsytytetty sillä tavalla. Sitten huomaan hänen purreen varren melkein\npuhki, ja niin ollen hänen täytyy olla vahva ja tarmokas mies, jolla on\nhyvät hampaat. Mutta ellen erehdy, hän tulee nyt, niin että meillä on\npian mielenkiintoisempaa tutkittavaa kuin hänen piippunsa.\"\n\nHetkisen kuluttua ovi avautui, ja pitkä nuori mies astui huoneeseen.\nHänellä oli hieno, mutta yksinkertainen tummanharmaa puku ja kädessä\nmatala leveälierinen hattu. Arvioin hänen olevan noin kolmenkymmenen\nvuoden ikäinen, mutta todellisuudessa hän oli hiukan vanhempi.\n\n\"Pyydän anteeksi\", hän sanoi epäröiden, \"minun olisi ehkä pitänyt\nkoputtaa. Tietysti olisi pitänyt. Olen niin pyörällä päästäni, etten\nenää tiedä, mitä teen.\" Hän siveli otsaansa aivan kuin pyörtymäisillään\nja lysähti sitten melkein pudottautuen istumaan lähinnä olevalle\ntuolille.\n\n\"Näen, ettette ole nukkunut pariin yöhön\", Holmes sanoi ystävälliseen\nja kohteliaaseen tapaansa. \"Se käy hermoille enemmän kuin työ ja\nenemmän kuin huvittelukin. Saanko kysyä, mitä voin tehdä hyväksenne?\"\n\n\"Tulin pyytämään teiltä neuvoa, sir. En tiedä, mitä minun on tehtävä --\nkoko elämäni näyttää särkyneen pirstaleiksi.\"\n\n\"Tahdotteko apuani salapoliisina?\"\n\n\"Muutakin. Tahdon kuulla, mitä mieltä olette asiasta viisaana miehenä\n-- ja ihmistuntijana. Tahdon tietää, mitä minun on tehtävä. Jumala\nsuokoon, että osaisitte sanoa sen minulle.\"\n\nHän puhui lyhyesti ja katkonaisesti, ja minusta näytti, että asiaan\nkajoaminen oli hänestä hyvin tuskallista ja että hän sai ponnistaa koko\ntahdonlujuutensa voittaakseen haluttomuutensa sanoa mitään.\n\n\"Asiani on hyvin arkaluontoinen\", hän jatkoi. \"Perheasioiden uskominen\nvieraille on aina vastenmielistä. Tuntuu aivan kauhealta ruveta\nkeskustelemaan oman vaimonsa käytöksestä miesten kanssa, joita ei ole\nmilloinkaan varhemmin nähnyt. On julmaa, että täytyy menetellä niin,\nmutta minä olen kärsinyt aikani, ja nyt minun täytyy saada apua.\"\n\n\"Herra Grant Munro --\" aloitti Holmes.\n\nVieraamme hypähti seisoalle. \"Mitä!\" hän huudahti. \"Te tiedätte\nnimeni?\"\n\n\"Jos haluatte esiintyä tuntemattomana\", Holmes sanoi hymyillen, \"niin\nneuvoisin, ettette kirjoita nimeänne hattunne vuoriin tai että ainakin\nkäännätte hatun kuvun henkilöön päin, jonka kanssa puhutte.\nTarkoitukseni oli sanoa, että minulle ja ystävälleni on tässä huoneessa\nuskottu monta kummallista salaisuutta ja että meillä on ollut onni\nnähdä monen kärsivän lähimmäisen poistuvan täältä autettuna. Uskon,\nettä voimme auttaa teitäkin. Saanko siis pyytää teitä, koska voi käydä,\nettä meidän pitää toimia ripeästi, viipymättä selostamaan asianne\nkaikkine yksityiskohtineen.\"\n\nVieraamme siveli jälleen otsaansa, aivan kuin pyynnön täyttäminen olisi\nollut hänestä äärimmäisen vaikeata. Joka eleestä ja ilmeestä saatoin\nnähdä, että hän oli pidättyväinen, itsenäinen ja jonkin verran\nylpeähkökin mies, joka mieluummin salasi haavansa kuin näytteli niitä.\nTehden sitten äkkiä kiivaan eleen nyrkkiin puristuneella kädellään,\nkuin heittäen kaiken epäröinnin menemään, hän aloitti.\n\n\"Asiani on tämmöinen, herra Holmes\", hän sanoi. \"Olen nainut mies ja\nolen jo ollut kolme vuotta. Vaimoni ja minä olemme koko sen ajan\nrakastaneet toisiamme niin lämpimästi ja eläneet niin onnellisina kuin\nkaksi ihmistä konsanaan voi. Emme ole milloinkaan olleet eri mieltä,\nemme ajatuksissa, emme sanoissa emmekä teoissa. Ja viime maanantain\njälkeen on välillämme äkkiä noussut muuri. Olen huomannut, että hänen\nelämässään ja ajatuksissaan on jotakin, mistä tiedän aivan yhtä vähän,\nkuin jos hän olisi minulle vennon vieras. Olemme vierautuneet\ntoisistamme, ja minä tahdon tietää, miksi.\n\n\"Ennen kuin jatkan, tahdon erityisesti kiinnittää huomiotanne, herra\nHolmes, tähän seikkaan: Effie rakastaa minua. Siinä suhteessa ei ole\nerehdyksille sijaa. Hän rakastaa minua sydämestään ja sielustaan ja\naivan yhtä lämpimästi kuin ennenkin. Tiedän, tunnen sen. Eikä\ntarkoitukseni olekaan väitellä siitä. Mies tuntee selvästi, milloin\nnainen rakastaa häntä. Mutta väliimme on nyt tunkeutunut jokin\nsalaisuus, eikä suhteemme voi palautua entiselleen, ennen kuin se on\nselvitetty.\"\n\n\"Pyydän teitä selostamaan yksityiskohdat, herra Munro\", Holmes\nkeskeytti hiukan kärsimättömänä.\n\n\"Kerron teille ensin kaikki, mitä tiedän Effien menneisyydestä. Hän oli\nleski, kun tutustuin häneen, mutta aivan nuori -- vain kahdenkymmenen\nviiden vuoden ikäinen. Hänen nimensä oli silloin rouva Hebron. Nuorena\ntyttönä hän siirtyi Amerikkaan Atlantin kaupunkiin ja meni siellä\nnaimisiin erään Hebronin kanssa, joka oli etevä ja pidetty asianajaja.\nHeillä oli yksi lapsi, mutta jonkin ajan kuluttua sekä mies että lapsi\nkuolivat keltakuumeeseen. Olen nähnyt miehen kuolintodistuksen. Kaikki\ntämä vaikutti, että hän muutti takaisin Englantiin ja asettui erään\nnaimattoman tätinsä kanssa Pinneriin Middlesexiin. Samalla\nmainittakoon, että hän oli perinyt mieheltään noin neljäntuhannen\nviidensadan punnan suuruisen pääoman, joka oli sijoitettu niin\nedullisesti, että hänellä oli korkoja keskimäärin seitsemän sadalta.\nHän oli ollut Pinnerissä vain kuusi kuukautta, kun tutustuin häneen. Me\nrakastuimme toisiimme ja parin kolmen viikon kuluttua menimme\nnaimisiin.\n\n\"Minä ostan ja myyn humaloita, ja kun minulla on siitä tuloja noin\nkahdeksansataa puntaa vuodessa, niin toimeentulommehan oli turvattu, ja\nme vuokrasimme pienen näppärän huvilan Norburysta. Asumme siis aivan\nkaupungin läheisyydessä, mutta siitä huolimatta täydellisesti maalla.\nKotimme vieressä on kaksi suurempaa huvilaa ja hotelli ja niityn\ntoisella puolella, joka on ikkunoittemme edessä, pieni maatalo, mutta\nmuita ihmisasuntoja ei näe ennen kuin puolivälissä rautatieasemaa.\nLiikkeeni takia minun täytyy silloin tällöin oleskella kaupungissa,\nmutta kesillä, jolloin aina on vähimmän työtä, vaimoni ja minä elimme\npienessä kodissamme niin onnellisina kuin ajatella saattaa. Välillämme\nei ole ollut pienintäkään varjoa, ennen kuin tämä kirottu juttu alkoi.\n\n\"Minun on mainittava eräs seikka, ennen kuin menen pidemmälle.\nMennessämme naimisiin vaimoni siirsi koko omaisuutensa minulle --\ntodellisuudessa vastoin tahtoani, sillä käsitinhän täydellisesti,\nkuinka onnettomaksi tämä toimenpide osoittautuisi, jos liikkeeni\nesimerkiksi romahtaisi. Mutta hän tahtoi niin, ja niin tapahtuikin.\nNoin kuusi viikkoa sitten hän tuli luokseni.\n\n\"'Jack', hän sanoi, 'kun annoin rahani sinulle, sanoit, että saisin\npyytää sinulta, jos jolloinkin tarvitsen rahaa.'\n\n\"'Luonnollisesti', sanoin minä, 'nehän ovat kaikki sinun.'\n\n\"'No niin, tarvitsen sata puntaa', hän ilmoitti.\n\n\"Olin hiukan hämmästynyt, sillä olin ajatellut, että hän tahtoi ostaa\nuuden leningin tai muuta sellaista.\n\n\"'Mitä ihmettä sinä sadalla punnalla teet?' kysyin.\n\n\"'Sinähän sanoit olevasi vain minun pankkini', hän vastasi\nveitikkamaiseen tapaansa, 'eikä pankissa koskaan tehdä moisia\nkysymyksiä.'\n\n\"'Jos nyt on ihan totta, että sinun täytyy saada tuo summa, niin\ntietysti annan sen', sanoin siihen.\n\n\"'Se on ihan totta.'\n\n\"'Mihin tarkoitukseen, et tahdo sanoa?'\n\n\"'Jolloinkin ehkä, mutta en vielä, Jack.'\n\n\"Hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin salannut minulta mitään, mutta\nnyt sain tyytyä siihen. Annoin hänelle shekin enkä ajatellut asiaa sen\nenempää. Tällä seikalla ei ole ehkä mitään tekemistä myöhempien\ntapausten kanssa, mutta katsoin olevan paikallaan mainita senkin.\n\n\"Huvilamme läheisyydessä on, kuten äsken mainitsin, pieni maatalo.\nVälissä on kapea niitty, mutta päästäksemme taloon meidän täytyy ensin\nkulkea maantietä pitkin ja sitten poiketa sinne viepään kujaan. Sen\ntoisella puolella on sievä pieni männikkö, jossa kuljeskelen hyvin\nmielelläni, sillä puut ovat aina viihdyttäviä kumppaneita. Talossa ei\nollut asukkaita kahdeksaan kuukauteen, mikä oli mielestäni suuri\nvahinko, sillä sen kaksikerroksinen asuinrakennus näyttää varsin\nmukavalta ja kodikkaalta, edessä vanhanaikainen kuisti, jonka ympärillä\nkuusamat kukkivat. Olen sitä katsellessani monta kertaa ajatellut,\nkuinka viihtyisän kodin siitä saisi.\n\n\"Kävellessäni taas siellä viime maanantaina iltapäivällä kohtasin\nkujalla tyhjät huonekaluvaunut ja näin nurmikolla kuistin edessä kasan\nmattoja ja muuta tavaraa. Talo oli ilmeisesti vuokrattu. Kuljin sen ohi\nja pysähdyin sitten, kuten joutilas mies ainakin, silmäilemään sitä,\nsamalla ajatellen, minkälaista väkeä uudet naapurimme mahtoivat olla.\nSiinä katsellessani huomasin äkkiä eräässä yläkerran ikkunassa kasvot,\njotka tuijottivat minuun.\n\n\"En tiedä, mistä se johtui, herra Holmes, mutta nähdessäni nuo kasvot\ntunsin kylmiä väristyksiä selässäni. Olin niin kaukana, etten erottanut\npiirteitä, mutta niissä oli jotakin luonnotonta ja epäinhimillistä.\nMenin nopeasti lähemmäksi nähdäkseni selvemmin henkilön, joka\ntarkasteli minua, mutta samassa kasvot hävisivät, niin äkkiä, että\nnäytti kuin ne olisi nykäisty pois. Seisoin kauan paikallani ja koetin\neritellä saamiani vaikutelmia. En voinut sanoa, olivatko kasvot miehen\nvai naisen. Minuun oli tehnyt syvimmän vaikutuksen niiden väri. Ne\nolivat vahankeltaiset, kummallisen ilmeettömät ja jäykistyneet, mikä\nsai ne näyttämään aivan luonnottomilta. Olin niin ymmällä ja\njärkytetty, että päätin heti ottaa hiukan lähemmin selkoa talon uusista\nasukkaista. Menin koputtamaan oveen, jonka avasi tylyn näköinen, pitkä\nja luiseva nainen.\n\n\"'Mitä asiaa?' hän kysyi lyhyesti pohjoismurteella.\n\n\"'Olen teidän naapurinne tuolta', vastasin ja nyökäytin päätäni kotiani\nkohti. 'Näen teidän juuri saapuneen, minkä tähden ajattelin, että\nmahdollisesti tarvitsette apua --'\n\n\"'Jos tarvitsemme, niin tulemme pyytämään', hän sanoi ja löi oven\nkiinni nenäni edessä. Tämmöisestä epäkohteliaisuudesta närkästyneenä\nminä pyörähdin ympäri ja menin kotiin, mutta ikkunassa näkemäni kasvot\nja kohtaamani naisen ynseys pyörivät koko illan mielessäni, vaikka\nolisin kuinka koettanut ajatella muuta. En puhunut asiasta mitään\nvaimolleni, joka on hermostunut ja pelästyy herkästi. En tahtonut\nrasittaa häntä noilla vastenmielisillä vaikutelmilla, joita olin itse\nsaanut, mutta ennen kuin painoin silmäni kiinni, huomautin, että\nmaataloon oli ilmestynyt asukkaita, mihin hän ei vastannut mitään.\n\n\"Nukun aina hyvin sikeästi. Omaisteni keskuudessa on vakiintunut\nsananlaskuksi, ettei minua saa yöllä mikään heräämään, mutta sinä yönä\nnukuin herkemmin kuin tavallisesti, minun voimatta sanoa, johtuiko se\npienen seikkailuni aiheuttamasta kiihtymyksestä, vai muista seikoista.\nPuolittain unessa olin hämärästi tietoinen, että huoneessa tapahtui\njotakin, ja vähitellen älysin, että vaimoni oli pukeutunut ja kiinnitti\njuuri hattua päähänsä. Avasin suuni ilmaistakseni uneliaasti\nhämmästykseni tai paheksumiseni hänen kummallisen päähänpistonsa\njohdosta, kun katseeni samassa osui kynttilän valossa hänen\nkasvoihinsa. Hämmästyin niin, etten voinut sanoa mitään. En ole\nmilloinkaan nähnyt hänellä sellaista ilmettä -- minun oli melkein\nmahdotonta uskoa, että hän se todellakin oli. Kasvot olivat aivan\nkalpeat, hän hengitti nopeasti ja silmäili pelokkaasti minuun päin,\nnähdäkseen, olinko herännyt. Otaksuen sitten minun yhä nukkuvan hän\npoistui äänettömästi huoneesta, ja hetkisen kuluttua kuulin terävän\nvingahduksen, joka saattoi lähteä vain ulko-oven saranoista. Nousin\nistumaan vuoteessani ja koputin rystysilläni seinään ollakseni varma,\nettä olin todellakin valveilla. Sitten otin kelloni pieluksen alta. Se\noli kolme. Mitä tekemistä vaimollani oli ulkona maantiellä kello kolme\naamulla?\n\n\"Istuin hievahtamatta parikymmentä minuuttia vaivaten päätäni ja etsien\nuskottavaa selitystä. Mutta kuta enemmän ajattelin asiaa, sitä\nkummallisemmalta ja käsittämättömämmältä se näytti. Näistä mietteistäni\nhavahduin vihdoin siihen, että kuulin oven jälleen hiljaa sulkeutuvan\nja vaimoni tulevan portaita ylös.\n\n\"'Missä kummassa sinä olet ollut, Effie?' kysyin hänen tullessaan\nhuoneeseen.\n\n\"Hän säpsähti ja huudahti hiljaa kuullessaan ääneni, ja tuo säikähdys\nja huudahdus kiusasivat minua kaikista enimmän, sillä niissä oli\nkuvaamattoman syyllisyyden tuntu. Vaimoni on ollut aina vilpitön ja\navomielinen, niin että minua värisytti nähdessäni hänen tulevan\nhiipimällä omaan huoneeseensa ja säikähtävän kuullessaan oman miehensä\näänen.\n\n\"'Oletko hereillä, Jack?' hän kysyi hermostuneesti naurahtaen. 'Luulin,\nettei mikään saisi sinua heräämään.'\n\n\"'Missä olet ollut?' kysyin hiukan tiukemmin.\n\n\"'En lainkaan ihmettele, että olet hämmästynyt', hän vastasi. 'En\nmuista itsekään, että minulle olisi koskaan aikaisemmin tapahtunut\ntämmöistä. Minusta näet tuntui, että olin tukehtumaisillani ja että\nminun täytyi välttämättä päästä ulos raittiiseen ilmaan. Uskon\ntodellakin, että olisin pyörtynyt, ellen olisi mennyt ulos. Seisoin\nportailla hetkisen ja nyt voin taas oikein hyvin.'\n\n\"Huomasin hänen sormiensa vapisevan, kun hän avasi päällystakkiaan, ja\nselittäessään asiaa hän ei katsonut minuun kertaakaan. Oli ilmeistä,\nettei se, mitä hän sanoi, ollut totta. En virkkanut siihen mitään, vaan\nkäännyin seinään päin, onnettomana ja pahoillani ja sydän täynnä\nkaikenlaisia katkeria epäluuloja. Mitä vaimoni salasi minulta? Missä\nhän oli käynyt? Tunsin, etten saisi rauhaa, ennen kuin saisin tietää\nkaikki, mutta sillä kerralla en voinut kysellä häneltä enempää\nhuomattuani, ettei hän ollut puhunut totta. Koko sen yön piehtaroin\nvuoteellani, saamatta enää unta, ja rakentelin kaikenlaisia selityksiä,\ntoinen toistaan uskomattomampia.\n\n\"Minun olisi pitänyt mennä seuraavana päivänä kaupunkiin, mutta\nmielentilani oli niin sekasortoinen, etten voinut ajatellakaan\nliikeasioita. Vaimoni näytti olevan yhtä hermostunut kuin minäkin, ja\nhänen tutkivista katseistaan, joita hän silloin tällöin salavihkaa loi\nminuun, huomasin hänen ymmärtäneen, etten uskonut hänen selitystään,\nmikä näytti tehneen hänet täysin neuvottomaksi. Aamiaispöydässä tuskin\nvaihdoimme sanaakaan, ja heti sen jälkeen lähdin kävelemään pohtiakseni\nasiaa raikkaassa aamuilmassa.\n\n\"Kävelin Kristallipalatsiin saakka, kuljeskelin puistossa noin tunnin\nverran ja palasin Norburyyn yhden tienoilla. Sattumalta menin maatalon\nohi, jonka kohdalla pysähdyin katsomaan ikkunoihin, näkisinkö nytkin\nnuo omituiset kasvot. Kuvitelkaa siis hämmästystäni, herra Holmes, kun\nsiinä seisoessani ovi avautui ja vaimoni ilmestyi portaille!\n\n\"Olin niin hämmästynyt, etten voinut sanoa mitään, mutta minun\nhämmästystäni ei voi verratakaan siihen, mikä kuvastui hänen\nkasvoillaan hänen huomatessaan minut. Hän näytti ensin aikovan kääntyä\ntakaisin, mutta älytessään, ettei piilottelussa ollut mitään hyötyä,\nhän tuli luokseni, kalpeana ja säikähtyneenä, mutta koettaen hymyillä.\n\n\"'Sinäkö, Jack!' hän sanoi, 'tulin tänne katsomaan, voisinko jotenkin\nauttaa uusia naapureitamme. Mutta miksi katsot minuun noin, Jack?\nOletko vihainen minulle?'\n\n\"'Täällä sinä siis kävit viime yönä?'\n\n\"'Mitä sinä sillä tarkoitat?' hän huudahti.\n\n\"'Sinä kävit täällä. Olen varma siitä. Ketä nämä ihmiset ovat, joiden\nluona vierailit siihen aikaan?'\n\n\"'En ole käynyt täällä aikaisemmin. Tämä on ensimmäinen kerta.'\n\n\"'Kuinka voiit sanoa minulle sellaista, jonka tiedät olevan valetta?'\nhuudahdin. 'Onhan äänesikin nyt aivan erilainen. Olenko minä\nmilloinkaan salannut sinulta mitään? Nyt menen sisään ja otan perin\npohjin selvän asiasta.'\n\n\"'Jumalan tähden, Jack, ei, ei!' hän huudahti aivan suunniltaan. Kun\nlähestyin ovea, hän tarttui hihaani ja kiskaisi minut takaisin.\n\n\"'Minä rukoilen sinua, Jack, älä mene', hän nyyhkytti. 'Vannon, että\nkerron sinulle jonakin päivänä kaikki, mutta jos nyt menet sisään, niin\nteet meidät molemmat onnettomiksi.' Koetin riistäytyä irti, mutta hän\ntakertui minuun kiinni entistä kiihkeämmin.\n\n\"'Luota minuun, Jack!' hän pyysi. 'Luota minuun vain tämä kerta. Et\ntule milloinkaan katumaan sitä. Sinun täytyy tietää, että jos salaan\nsinulta jotakin, teen sen vain sinun tähtesi. Koko elämämme onni on nyt\nvaarassa. Jos tulet kanssani kotiin, niin kaikki on hyvin. Mutta jos\nmenet tuohon taloon väkisin, niin se on mennyttä.'\n\n\"Sanoissa väreili niin pohjaton suru ja epätoivo, että pysähdyin\novelle.\n\n\"'Luotan sinuun yhdellä ehdolla ja vain yhdellä', sanoin vihdoin.\n'Nimittäin, että tämä salakähmäisyys päättyy nyt tähän. Salaisuutesi\nsaat pitää, mutta sinun täytyy luvata, etteivät mitkään yölliset retket\ntule enää kysymykseenkään ja ettet tee mitään muutakaan minun\ntietämättäni. Tahdon unohtaa sen, mitä tähän saakka on tapahtunut, jos\nlupaat, ettei se uusiinnu.'\n\n\"Tiesinhän, että luottaisit minuun', hän sanoi huokaisten\nhelpotuksesta. 'Teen juuri niinkuin tahdot. Tule nyt, menkäämme\nkotiin!' Ja pitäen yhä kiinni hihastani hän alkoi taluttaa minua pois.\nMennessämme katsahdin taakseni, ja yläkerran ikkunassa näin jälleen nuo\nkeltaiset, elottomat kasvot. Mikä suhde saattoi olla tuon olennon ja\nvaimoni välillä? Ja mitä tekemistä vaimollani oli tuon tylyn ja\nsivistymättömän naisen kanssa, jonka olin kohdannut edellisenä päivänä?\nSe oli kummallinen arvoitus, ja minä tunsin, etten saisi rauhaa, ennen\nkuin olin ratkaissut sen.\n\n\"Olin kotona kaksi päivää, ja vaimoni näytti noudattavan antamaansa\nlupausta uskollisesti, sillä minun tietääkseni hän ei käynyt missään.\nMutta kolmantena päivänä huomasin selvästi ja kumoamattomasi, ettei tuo\njuhlallinen lupauskaan kyennyt voittamaan sitä salaperäistä\nvetovoimaa, joka viekoitteli hänet unohtamaan sekä puolisonsa että\nvelvollisuutensa.\n\n\"Olin sinä päivänä matkustanut kaupunkiin, josta palasin aikaisemmin\nkuin tavallisesti. Tullessani kotiin palvelustyttö juoksi säikähtyneen\nnäköisenä eteiseen minua vastaan.\n\n\"'Missä rouva on?' kysyin.\n\n\"'Luulen hänen menneen kävelemään', tyttö vastasi.\n\n\"Kävin heti epäluuloiseksi. Kiiruhdin yläkertaan katsomaan, eikö\nvaimoni todellakaan ollut kotona. Samalla katsahdin ulos ja näin\npalvelustytön, jonka kanssa olin juuri puhunut, juoksevan niityn poikki\nmaataloa kohti. Silloin olin tietysti varma asiasta. Vaimoni oli mennyt\nsinne ja pyytänyt palvelijaa tulemaan ilmoittamaan, jos sattuisin\ntulemaan kotiin. Kiehuen suuttumuksesta minä syöksyin ulos ja riensin\ntytön jälkeen. Hän ja vaimoni tulivat jo yhdessä juoksujalkaa kujaa\npitkin, mutta minä en pysähtynyt odottamaan heitä. Salaisuus, jonka\nvarjoon elämäni oli nyt joutunut, piili maatalossa. Vannoin\npaljastavani sen, kävi miten kävi. Perille päästyäni en edes koputtanut\noveen, vaan painoin lukon kahvan alas ja syöksyin sisään.\n\n\"Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Keittiössä kiehui kattila\ntulella, ja suuri musta kissa nukkui ovisoppeen asetetussa korissa,\nmutta naisesta, jonka olin aikaisemmin tavannut, ei näkynyt\nmerkkiäkään. Menin viereiseen huoneeseen, mutta sekin oli tyhjä. Sitten\nkiiruhdin yläkertaan, mutta siellä oli vain kaksi huonetta ja nekin\ntyhjät. Koko talossa ei ollut ketään. Huonekalut ja seinille\nkiinnitetyt taulut ja piirrokset olivat mitä arkipäiväisintä lajia,\npaitsi siinä huoneessa, jonka ikkunassa olin nähnyt nuo omituiset\nkasvot. Se oli sisustettu mukavasti ja hienosti, ja kaikki epäluuloni\nleimahtivat hillittömäksi vihaksi nähdessäni uunin reunalla vaimoni\nkuvan -- suuren valokuvan, joka oli otettu minun pyynnöstä kolme\nkuukautta sitten.\n\n\"Viivyin sisällä, kunnes olin aivan varma, ettei talossa ollut ketään.\nSitten poistuin, sydän niin raskaana, etten ole konsanaan tuntenut\nsellaista ahdistusta. Vaimoni oli eteisessä, kun tulin kotiin, mutta\nminä olin liian loukkaantunut ja suuttunut voidakseni puhua hänelle,\nminkä tähden menin hänen ohitseen suoraan lukuhuoneeseeni. Hän tuli\nkuitenkin jäljessäni, ennen kuin ehdin lukita ovea.\n\n\"'Olen pahoillani, että rikoin lupaukseni, Jack', hän sanoi, 'mutta jos\ntietäisit kaikki, olen varma, että antaisit minulle anteeksi.'\n\n\"'Kerro sitten minulle kaikki', sanoin minä.\n\n\"'En voi, Jack, en voi!' hän huudahti.\n\n\"'Välillämme ei voi minkäänlainen luottamus enää tulla kysymykseen,\nennen kuin kerrot minulle, ketä maatalossa asuu ja kuka se henkilö on,\njolle olet antanut valokuvasi', vastasin ja lähdin samalla tieheni.\nTämä tapahtui eilen, herra Holmes. Sen jälkeen en ole nähnyt vaimoani.\nOlen kaiken tämän johdosta niin järkytetty, etten tiedä, mitä minun\npitäisi tejidä, sillä elämäämme ei ole pieninkään varjo aikaisemmin\nsynkistänyt. Tänä aamuna mieleeni sitten juolahti, että te varmaankin\nvoisitte auttaa minua hyvillä neuvoilla, minkä tähden kiiruhdin tänne\nuskoakseni asian kokonaisuudessaan huostaanne. Jos selostuksessani on\nkohtia, jotka eivät näytä kyllin selviltä, niin pyydän teitä tekemään\nkysymyksiä. Mutta sanokaa minulle ennen kaikkea sukkelaan, mitä\nminun on tehtävä, sillä en jaksa enää kestää tätä surkeutta.\"\n\nHolmes ja minä olimme kuunnelleet mitä suurimmalla mielenkiinnolla tätä\nkummallista, katkonaisista lauseista koottua kertomusta, jonka esittäjä\ntaisteli koko ajan melkein ylivoimaista mielenliikutusta vastaan.\nYstäväni istui hetkisen ääneti, leuka käden varassa, ajatuksiin\nvaipuneena.\n\n\"Voisitteko vannoa, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat miehen?\" hän\nkysyi vihdoin.\n\n\"Olin kummallakin kerralla niin kaukana, että sitä minun on mahdoton\nsanoa.\"\n\n\"Siitä huolimatta ne tekivät teihin varsin vastenmielisen vaikutuksen.\"\n\n\"Ne näyttivät niin luonnottoman värisiltä ja omituisen jäykistyneiltä.\nKun menin lähemmäksi, ne katosivat äkkiä.\"\n\n\"Kuinka kauan siitä on, kun vaimonne pyysi teiltä sata puntaa?\" \\\n\n\"Lähes kaksi kuukautta.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan nähnyt vaimonne ensimmäisen miehen valokuvaa?\"\n\n\"En. Atlantassa oli suuri tulipalo pian hänen kuolemansa jälkeen, ja\nkaikki hänen paperinsa tuhoutuivat.\"\n\n\"Vaimollanne oli kuitenkin hänen kuolintodistuksensa. Sanoitte\nnähneenne sen.\"\n\n\"Tulipalon jälkeen hän oli hankkinut toisen.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan kohdannut ketään, joka tunsi vaimonne\nAmerikassa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Onko hän milloinkaan sanonut, että hänen tekisi mieli käydä siellä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Onko hän saanut sieltä kirjeitä?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni.\"\n\n\"Kiitän teitä antamistanne ilmoituksista. Nyt tahtoisin mielelläni\nhiukan miettiä tätä asiaa. Jos maatalo on jätetty pysyväisesti\nautioksi, niin sen selvittäminen voi käydä jonkin verran vaikeaksi,\nmutta jos asukkaat lähtivät tiehensä eilen vähää ennen saapumistanne\nvain sen takia, että heitä oli varoitettu tulostanne, niin minusta on\ntodennäköisempää, että he ovat jo tulleet takaisin. Siinä tapauksessa\npaljastamme salaisuuden helposti. Sallikaa minun siis kehoittaa teitä\npalaaman Norburyyn ja sähköttämään minulle, onko talo autio, vai ei.\nJos teillä on syytä uskoa, että asukkaat ovat kotona, älkää tunkeutuko\nsisään. Saatuamme ilmoituksenne olemme siinä tapauksessa tunnin\nkuluttua luonanne, ja sitten ei kestä enää kauan, ennen kuin asia on\ntutkittu perin pohjin.\"\n\n\"Entä jos talo on tyhjä?\"\n\n\"Silloin tulen huomenna luoksenne neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin\nkatsomme parhaaksi ryhtyä. Näkemiin siis, ja muistakaa ennen kaikkea,\nettei pidä kiusata itseään kaikenlaisilla synkillä ajatuksilla, ennen\nkuin tietää, onko siihen todella aihetta.\"\n\n\"Pelkään pahasti, että tämä on varsin murheellinen juttu\", Holmes\nvirkkoi saateltuaan herra Grant Munron ulos. \"Mitä arvelet siitä?\"\n\n\"Se näyttää pahalta.\"\n\n\"Niin, ja kaikki seikat viittaavat kiristykseen, ellen aivan erehdy.\n\n\"Varmaankin hän, joka asuu talon ainoassa mukavasti sisustetussa\nhuoneessa ja jolla on rouva Munron valokuva uunin reunalla. Toden\ntotta, Watson, nuo keltaiset kasvot vetävät puoleensa. En olisi\ntahtonut menettää tätä tapausta millään hinnalla.\"\n\n\"Mielipiteesi on jo valmis?\"\n\n\"On, toistaiseksi. Ja tulen koko lailla hämmästymään, ellei se\nosoittaudu oikeaksi. Tuo salaperäinen tuntematon on rouva Munron\nensimmäinen mies.\"\n\n\"Mistä teet sen johtopäätöksen?\"\n\n\"Miten hänen hätänsä ja pelkonsa, että hänen miehensä menisi katsomaan\ntalon asukkaita, voitaisiin muuten selittää? Asiain kulku on minun\nkäsittääkseni jotakuinkin tämmöinen. Rouva Munro meni naimisiin\nAmerikassa. Jonkin ajan kuluttua hänen miehensä kävi tavalla tai\ntoisella sietämättömän vastenmieliseksi tai tuli mielisairaaksi tai sai\njonkin muun hirveän taudin, esimerkiksi spitaalin. Lopulta vaimo jätti\nhänet, palasi Englantiin, otti toisen nimen ja jätti menneisyyden,\nkuten hän uskoi, ainiaaksi taaksensa. Täällä hän meni avioliittoon\nherra Munron kanssa, näytettyään tälle kuolintodistuksen miehestä,\njonka nimen hän oli omaksunut, ja oltuaan naimisissa kolme vuotta hän\nvarmaankin jo uskoi saavansa olla rauhassa, kun hänen ensimmäinen\nmiehensä tai, voimme otaksua, jokin häikäilemätön nainen, joka oli\nottanut sairaan hoiviinsa, äkkiä saavat tietää hänen olinpaikkansa. He\nkirjoittavat hänelle ja uhkaavat tulla paljastamaan hänet. Hän pyytää\nsata puntaa ja koettaa saada heidät vaikenemaan. He tulevat siitä\nhuolimatta, ja kun hänen miehensä mainitsee, että naapuriin on\nilmestynyt asukkaita, hän aavistaa vaistomaisesti, että hänen\nvainoojansa ovat saapuneet. Hän odottaa, kunnes hänen miehensä on\nvaipunut uneen, ja kiiruhtaa sitten rukoilemaan heitä jättämään hänet\nrauhaan. Kun tämä ei onnistu, hän menee sinne uudelleen seuraavana\npäivänä, jolloin mies kohtaa hänet siellä, kuten hän äsken kertoi,\njuuri kun hän astuu ulos ovesta. Hän lupaa, ettei hän mene sinne enää,\nmutta toivo päästä erilleen noista peloittavista naapureista käy kahden\npäivän kuluttua niin ylivoimaiseksi, että hän yrittää jälleen ja ottaa\nmukaansa valokuvansa, jota häneltä on todennäköisesti vaadittu. Heidän\njuuri keskustellessaan palvelustyttö ryntää sisään ilmoittamaan, että\nhänen miehensä on tullut kotiin, ja tietäen, että tämä kiiruhtaa\nsuorinta tietä hänen jälkeensä, vaimo kehoittaa talon asukkaita\nrientämään tiehensä takaovesta ja kätkeytymään luultavasti tuohon\nmännikköön, jonka herra Munro mainitsi olevan siinä lähellä. Tällä\ntavalla talo oli tyhjentynyt. Ja hämmästynpä todellakin, elleivät\nasukkaat ole jo palanneet, kun hän tänä iltana menee sinne katsomaan.\nMitä mieltä olet teoriastani?\"\n\n\"Kaikki pelkkää otaksumaa.\"\n\n\"Mutta tapahtumat sopivat siihen. Kun saamme kuulla sellaista, mikä ei\nsovi siihen, silloin on aika ryhtyä tarkistamaan sitä. Tällä hetkellä\nemme voi muuta kuin odottaa, mitä Norburystä kuuluu.\"\n\nMeidän ei tarvinnut odottaa kauan. Sähkösanoma saapui heti sen jälkeen,\nkun olimme juoneet teen. \"Talo on vielä asuttu\", siinä ilmoitettiin.\n\"Olen jälleen nähnyt kasvot ikkunassa. Tulen vastaan seitsemän junalle.\nEn tee mitään, ennen kuin tulette.\"\n\nHän odotti laiturilla, ja aseman lamppujen valossa näimme, että hän oli\nhyvin kalpea ja vapisi kiihtymyksestä.\n\n\"Ne ovat siellä, herra Holmes\", hän sanoi pannen kätensä ystäväni\nkäsivarrelle. \"Näin valoa ikkunoissa, kun tulin asemalle. Nyt\nselvitämme tämän jutun kerta kaikkiaan.\"\n\n\"Miten aiotte menetellä?\" Holmes kysyi päästyämme puiden reunustamalle\nmaantielle.\n\n\"Aion tunkeutua sisään ja katsoa, ketä talossa on. Pyydän teitä\nkumpaakin olemaan saapuvilla todistajina.\"\n\n\"Olette siis lujasti päättänyt tehdä sen, vaikka vaimonne on\nvaroittanut ja sanonut, että teidän on parempi olla kajoamatta tähän\nsalaisuuteen?\"\n\n\"Sen olen päättänyt.\"\n\n\"Minun käsittääkseni olette oikeassa. Totuus, olipa se minkälainen\nhyvänsä, on parempi kuin loputtomat epäluulot. Meidän on parasta mennä\nsuoraan sinne. Tekomme ei ole suinkaan lain mukainen, vaan\ntäydellisesti sen vastainen, mutta sittenkin yritämme.\"\n\nIlta oli pilkkopimeä, ja kun poikkesimme maantieltä pensasaitojen\nreunustamalle kapealle kujalle, jossa kompastelimme syviin rattaan\njälkiin, alkoi sataa tihuuttaa. Herra Munro samosi vääjäämättä\neteenpäin, ja me seurasimme jäljessä miten parhaiten taisimme.\n\n\"Minun kotini on tuolla\", hän mutisi viitaten puiden välistä\npilkottavaa valoa kohti, \"ja talo, jonka aion nyt tutkia, on tuossa.\"\n\nKuja teki mutkan ja heti sen jälkeen pysähdyimme pienen\nkaksikerroksisen rakennuksen eteen. Pimeiden portaiden poikki ulottuva\nkeltainen juova osoitti oven olevan raollaan, ja eräs yläkerran ikkuna\noli kirkkaasti valaistu. Katsoessamme siihen näimme tumman varjon\nliukuvan kaihtimen poikki.\n\n\"Siinä hän on!\" huudahti herra Munro. \"Näette itsekin, että siellä on\njoku. Seuratkaa nyt minua, niin pian tiedämme kaikki.\"\n\nMe lähestyimme ovea, mutta eteemme valojuovan tilalle ilmestyi pimeästä\näkkiä nainen. En voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kädet oli\nkohotettu kuin rukoukseen.\n\n\"Jumalan tähden, Jack, älä tee sitä, Jack!\" hän pyysi. \"Aavistin sinun\ntulevan tänä iltana. Malta mielesi, rakkaani! Luota minuun jälleen,\nniin et tule milloinkaan katumaan sitä.\"\n\n\"Olen jo luottanut sinuun liian kauan, Effie\", herra Munro vastasi\nlujasti. \"Väisty tieltäni! Minun täytyy päästä sisään. Minä ja nämä\nystäväni tutkimme nyt asian perin pohjin.\" Hän työnsi vaimonsa syrjään,\nja me seurasimme jäljessä. Kun hän nykäisi oven auki, eräs vanhempi\nnainen koetti estää meitä pääsemästä pidemmälle, mutta herra Munro\nsysäsi hänet sivulle, ja samassa me jo riensimme yläkertaan suoraan\nsiihen huoneeseen, jonka ikkunaa olimme katselleet.\n\nHuone oli lämmin, kodikas ja mukavasti sisustettu. Pöydällä paloi kaksi\nkynttilää ja uunin reunalla samoin kaksi. Nurkassa oli pulpetti, jonka\nääressä istui, kuten näytti, pieni tyttö meihin selin. Hänellä oli\npunainen leninki ja käsissä pitkät, valkoiset hansikkaat. Kun hän\npyörähti ympäri katsomaan meihin, huudahdin sekä hämmästyksestä että\nkauhusta. Kasvot olivat vahankeltaiset eikä niissä näkynyt pienintäkään\nilmettä. Silmänräpäystä myöhemmin niiden salaisuus paljastui. Holmes\nvei naurahtaen kätensä lapsen korvan taakse, kasvot irtautuivat ja\nputosivat lattialle, ja edessämme seisoi musta neekerityttönen, joka\nhymyili ällistyksellemme, niin että valkoiset hampaat hohtivat. Lapsen\niloisuus tarttui minuunkin, niin että purskahdin raikuvaan nauruun,\nmutta herra Munro tuijotti tyttöön suu auki ja tapaili kurkkuaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän huudahti sitten. \"Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Sanon sen sinulle heti\", vastasi hänen vaimonsa, joka samassa astui\nhuoneeseen ylpeästi ja päättävästi. \"Olet vastoin tahtoani saattanut\nasian näin pitkälle ja nyt saat kuulla kaikki. Mieheni kuoli\nAtlantassa. Lapseni jäi henkiin.\"\n\n\"Lapsesi!\"\n\nRouva Munro otti poveltaan kookkaan hopeisen medaljongin. \"Et ole\nmilloinkaan nähnyt tätä avattuna.\"\n\n\"Luulin, ettei sitä voikaan avata.\"\n\nRouva Munro painoi pientä nastaa, ja kansi ponnahti auki. Sisäpuolella\noli yllättävän kauniin ja älykkään näköisen miehen muotokuva, mutta\npiirteet todistivat täysin selvästi hänen polveutuvan afrikkalaisesta\nrodusta.\n\n\"Tämä on John Hebron Atlantasta\", rouva sanoi, \"eikä jalompaa miestä\nole konsanaan maailmassa ollut. Erosin omasta rodustani, kun menin\nnaimisiin hänen kanssaan, mutta niin kauan kuin hän eli, minun ei\ntarvinnut kertaakaan katua sitä. Vain se suretti meitä, että lapsemme\ntuli enemmän hänen sukuunsa kuin minun. Sellaisissa avioliitoissa käy\nusein siten, ja pikku Lucy on isäänsä paljon tummempi. Mutta tumma tai\nvalkoinen, hän on minun oma pikku tyttöni ja äitinsä silmäterä.\" Lapsi\njuoksi hänen luokseen ja painautui hänen syliinsä.\n\n\"Jätin hänet Amerikkaan\", hän jatkoi, \"vain sen tähden, että pelkäsin\ntoiseen ilmastoon ja uusiin olosuhteisiin siirtymisen käyvän\nvahingolliseksi hänen heikolle terveydelleen. Uskoin hänet erään\nuskollisen skotlantilaisnaisen huostaan, joka oli ollut palvelijamme,\nenkä edes ajatellut luopua lapsestani. Mutta kun sattuma toi sinut\ntielleni, Jack, ja kun opin rakastamaan sinua, minulla ei ollutkaan\nrohkeutta puhua lapsestani. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta\nminä pelkäsin menettäväni sinut, jos kertoisin hänestä. Minun oli\nvalittava joko sinut tai hänet, ja heikkoudessani minä salasin oman\npikku tyttöni olemassaolon. Niin kului kolme vuotta. Olin koko ajan\nyhteydessä hänen hoitajansa kanssa ja tiesin hänen voivan hyvin, mutta\nlopulta minut valtasi ylivoimainen kaipuu saada nähdä lapseni jälleen.\nTaistelin sitä vastaan, mutta turhaan. Tiesin täydellisesti, mihin\nvaaraan antauduin, mutta siitä huolimatta päätin kutsua hänet tänne,\nvaikkapa vain parin viikon ajaksi. Lähetin hoitajalle sata puntaa ja\nneuvoin häntä asettumaan tähän taloon, niin että hänestä piti tulla\nvain naapuri, jonka kanssa minulla ei ollut näköjään mitään tekemistä.\nMenin varovaisuudessani niin pitkälle, ettei lasta saanut viedä\npäivällä ulos ja että hänen kasvonsa ja kätensä oli peitettävä\nsopivalla tavalla, koska en tahtonut kenenkään saavan aihetta sanoa,\nettä naapuriin on ilmestynyt pieni neekerityttö, jos hänet sattumalta\nnähtäisiin ikkunassa. Vähempi varovaisuus olisi ehkä ollut viisaampaa,\nmutta minä olin melkein suunniltani pelosta, että saisit tietää\ntotuuden.\n\n\"Sinä itse ilmoitit minulle, että taloon oli ilmaantunut asukkaita.\nPäätin odottaa aamuun saakka, mutta olin niin kiihtynyt, etten voinut,\nja niin minä pujahdin ulos luottaen siihen, ettet heräisi. Mutta sinä\nnäit minun menevän, ja siitä hetkestä lähtien minulla ei ole ollut\nlepoa eikä rauhaa. Seuraavana päivänä olisit voinut paljastaa\nsalaisuuteni, mutta silloin luovuit jalomielisesti aikeestasi.\nKolmantena päivänä sen jälkeen hoitaja ja lapsi pääsivät töin tuskin\npakoon takaovesta, kun sinä syöksyit sisään pääovesta. Ja tänä iltana\nolet saanut tietää kaikki, minkä tähden kysyn nyt, mitä teet minulle ja\nlapselleni?\" Hän pani kätensä ristiin ja odotti vastausta.\n\nKului runsaasti pari minuuttia, ennen kuin herra Munro vastasi ja\nvastasi tavalla, jota muistelen aina mielelläni. Hän nosti tytön\nsyliinsä ja suuteli häntä, siirsi hänet sitten käsivarrelleen, ojensi\ntoisen kätensä vaimolleen ja kääntyi ovelle.\n\n\"Tästä asiasta meidän on hauskempi jatkaa keskustelua kotona, Effie\",\nhän virkkoi. \"En ole mikään erityisen hyvä mies, Effie, mutta omasta\nmielestäni sentään hiukan parempi, kuin mitä olet uskonut minusta.\"\n\nHolmes ja minä saattelimme heitä maantielle saakka, jonne saapuessamme\nHolmes nykäisi minua hihasta. \"Minusta tuntuu\", hän kuiskasi, \"ettei\nmeitä enää tarvita täällä Norburyssä.\"\n\nSinä iltana hän ei puhunut asiasta sen enempää, ennen kuin myöhään\nyöllä levolle lähtiessään.\n\n\"Watson\", hän sanoi seisoessaan kynttilä kädessä makuuhuoneen ovella,\n\"jos olen jolloinkin mielestäsi hiukan liian varma päätelmieni\nerehtymättömyydestä tai suhtaudun johonkin tapaukseen pintapuolisemmin,\nkuin mitä se ansaitsee, ole kiltti ja kuiskaa korvaani: 'Norbury'. Olen\nsinulle siitä sanomattoman kiitollinen.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nKIRJANPITÄJÄN SEIKKAILU.\n\n\nMentyäni naimisiin asetuin pian sen jälkeen yleislääkäriksi\nPaddingtoniin. Vanhalla herra Farquharilla, joka luovutti paikkansa\nminulle, oli aikoinaan ollut runsaasti potilaita, mutta vanhuus ja\nhaitallinen hermovika, jota hän poti, olivat vaikuttaneet, että työ oli\nsäännöllisesti ja huomattavasti vähentynyt. Yleisö ajattelee, mikä on\naivan luonnollista, että sen, joka tahtoo parantaa toisia, täytyy olla\nitse terve, ja suhtautuu epäilevästi lääkäriin, joka ei kykene\nlääkkeillään parantamaan omia vaivojaan. Sitä mukaa kuin hänen\nterveytensä heikkeni, potilaiden lukumäärä harveni, ja kun asetuin\nhänen tilalleen, olivat entiset kahdentoistatuhannen punnan vuositulot\nsupistuneet kolmeksisadaksi punnaksi. Mutta minä luotin nuoruuteeni ja\ntarmooni ja olin varma, että parin vuoden kuluttua minulla olisi\npotilaita yllin kyllin.\n\nEnsimmäiset kolme kuukautta minulla oli niin paljon kaikenlaista\npuuhaa, etten joutunut juuri ollenkaan seurustelemaan ystäväni Sherlock\nHolmesin kanssa. Minulla ei ollut aikaa mennä Baker-streetille, ja hän\ntaas harvoin liikkui ulkona, elleivät asiat vaatineet. Olin sen tähden\nvarsin hämmästynyt, kun eräänä aamuna kesäkuussa, lukiessani aamiaisen\njälkeen _British Medical Journal'ia_, kuulin ovikellon soivan ja heti\nsen jälkeen vanhan ystäväni kimeähkön äänen.\n\n\"Hyvä Watson\", hän sanoi tullessaan sisään, \"onpa hauskaa saada taas\ntavata sinuakin. Toivon rouva Watsonin täydellisesti toipuneen 'Neljän\nmerkin' seikkailuumme liittyneistä pienistä mielenliikutuksista.\"\n\n\"Me voimme kumpikin hyvin, kiitos kysymästä\", vastasin puristaen\nlämpimästi hänen kättään.\n\n\"Samoin toivon\", hän jatkoi istuutuen keinutuoliin, \"etteivät\nlääketieteelliset harrastuksesi ole aivan tyyten hävittäneet pieniä\ntehtäviämme kohtaan ennen tuntemaasi mielenkiintoa.\"\n\n\"Päinvastoin. Eilen illalla tarkastelin viimeksi vanhoja\nmuistiinpanojani ja täydensin niitä.\"\n\n\"Ethän katsone kokoelmasi nyt päättyneen?\"\n\n\"En suinkaan. En toivo mitään sen hartaammin, kuin että saisin lisätä\nsiihen uusia samanlaisia elämyksiä.\"\n\n\"Vaikka jo tänään?\"\n\n\"Jo tänään, jos mielesi tekee.\"\n\n\"Ja käydä vaikkapa Birminghamissa saakka?\"\n\n\"Mielihyvällä, jos niin tahdot.\"\n\n\"Entä potilaasi?\"\n\n\"Minä hoidan naapurini potilaat hänen ollessaan poissa. Hän on milloin\nhyvänsä valmis maksamaan velkansa.\"\n\n\"Erinomaista\", sanoi Holmes painautuen nojatuoliinsa ja katsoen minuun\ntutkivasti puolittain ummistuneiden luomien alta. \"Näen, ettet ole\nviime aikoina voinut oikein hyvin. Kesävilustumiset ovat aina\nitsepintaisia.\"\n\n\"Minun täytyi viime viikolla pysyä kotona kolme vuorokautta pahan\nkylmettymisen takia. Mutta luulin, ettei siitä näkyisi enää\njälkeäkään.\"\n\n\"Ei näykään. Olet päinvastoin erittäin reippaan ja terveen näköinen.\"\n\n\"Mistä sitten tiesit sen?\"\n\n\"Tiedäthän menettelytapani, hyvä ystävä.\"\n\n\"Sinä siis vain päättelit?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Kengistäsi.\"\n\nMinä katsahdin uusiin kiiltonahkakenkiini, jotka olivat jaloissani.\n\"Miten maailmassa --?\" aloin ihmetellä, mutta Holmes vastasi\nkysymykseeni, ennen kuin olin lopettanut.\n\n\"Kenkäsi ovat uudet\", hän sanoi. \"Et ole ehtinyt pitää niitä kuin pari\nviikkoa. Pohjat, jotka olet nyt kääntänyt minuun päin, ovat hiukan\npaahtuneet. Ensin ajattelin niiden mahdollisesti kastuneen ja\npaahtuneen sitten kuivattamisen yhteydessä, mutta koron juuressa on\npieni pyöreä paperilappu, jossa näkyy olevan myyjän koukeroita. Kosteus\nolisi tietenkin saanut sen irtautumaan. Sinä olet lämmitellyt jalkojasi\ntakkatulen edessä, mikä on varsin poikkeuksellista kesäkuussa, vaikka\nilmat ovatkin näin sateiset, jos mies on täysin terve.\"\n\nKuten kaikki Holmesin päätelmät, tämäkin oli aivan päivänselvää sitten,\nkun hän selitti sen. Hän luki ajatukseni ilmeestäni, ja hänen hymynsä\nmuuttui hiukan katkeraksi.\n\n\"Olen ruvennut ajattelemaan, että teen tämmöisillä selityksillä vain\nvahinkoa itselleni\", hän virkkoi. \"Tulokset ilman näkyviä syitä ovat\npaljon vaikuttavampia. Olet siis valmis lähtemään Birminghamiin?\"\n\n\"Varmasti olen. Mistä on kysymys?\"\n\n\"Saat kuulla kaikki junassa. Asiakkaani odottaa ulkona ajurissa. Voitko\ntulla heti?\"\n\n\"Paikalla.\" Minä kirjoitin pari riviä naapurilleni, kiiruhdin\nyläkertaan ilmoittamaan asiasta vaimolleni ja tavoitin Holmesin\nportailla.\n\n\"Naapurisi on lääkäri?\" hän sanoi, nyökäyttäen päätään vaskiseen\nnimikilpeen päin.\n\n\"On. Hän muutti tänne silloin kuin minäkin.\"\n\n\"Onko hänellä potilaita?\"\n\n\"Yhtä paljon kuin minullakin, luulisin.\"\n\n\"Ei, poikaseni, nyt erehdyt. Sinulla on enemmän.\"\n\n\"Mistä tiedät sen?\"\n\n\"Porrasaskelmista, poikaseni. Sinun puolellasi ne ovat paljon\nkuluneemmat kuin hänen. Mutta nyt asiaan. Tuo ajurissa odottava herra\non asiakkaani, herra Hall Pycroft. Salli minun esitellä sinut hänelle.\nAnnahan hevosesi juosta, ajuri, sillä meillä on juuri sen verran aikaa,\nettä ehdimme junalle.\"\n\nHerra, jota vastapäätä jouduin istumaan, oli terveen ja reippaan\nnäköinen nuori mies. Kasvot vaikuttivat avoimilta ja rehellisiltä ja\npienet vaaleat viikset oli leikattu huolellisesti. Kiiltävä silkkihattu\nja aistikas, pukeva musta verkapuku saivat hänet näyttämään siltä, mikä\nhän olikin -- tarmokas nuori \"citymies\" luokkaa, joka on saanut\nyleisnimen \"Cockneyt\", mutta josta armeijamme saa parhaat vapaaehtoiset\ntarkka-ampujansa ja joka antaa meille enemmän voimailijoita ja\nurheilijoita kuin mikään muu kansanluokka koko valtakunnassa. Verevien\nja luonnostaan valoisien kasvojen ilme oli sellaisenaan nytkin iloinen,\nmutta tämän hilpeyden jonkin verran lystikkäänä vastakohtana oli hiukan\nalaspäin venähtäneissä suupielissä kuvastuva vakava huolestuneisuus.\nHän ei puhunut mitään, ja vasta sitten, kun istuimme ensimmäisen luokan\nvaunussa hyvää vauhtia matkalla Birminghamia kohti, sain tietää, mikä\nasia oli saanut hänet lähtemään Sherlock Holmesin puheille.\n\n\"Meillä on nyt hyvää aikaa seitsemänkymmentä minuuttia\", huomautti\nHolmes, \"ja sen tähden pyydän teitä, herra Pycroft, kertomaan varsin\nmielenkiintoisen elämyksenne ystävälleni aivan samalla tavalla kuin\nselostitte sen minulle ja mieluummin vielä yksityiskohtaisemmin, jos\nvoitte. On hyvä saada kuulla tapahtumien kulku toistamiseen. Kysymys on\ntapauksesta, Watson, johon voi sisältyä paljon tai ei mitään, mutta\nsiinä on ainakin ulkonaisesti juuri sellaisia poikkeuksellisia ja\neriskummallisia piirteitä, jotka kiinnostavat yhtä paljon sinua kuin\nminuakin. Nyt en enää keskeytä teitä, herra Pycroft.\"\n\nNuori seuralaisemme katsahti minuun hymyillen.\n\n\"Kertomuksessani on kaikista ikävintä se\", hän aloitti, \"että esiinnyn\nsiinä täydellisenä narrina. Voihan luonnollisesti käydä siten, että\nkaikki on kunnossa ja kohdallaan, enkä omasta puolestani näe vieläkään,\nmiten olisin voinut muuten menetellä, mutta jos olen menettänyt\npaikkani, saamatta mitään sijaan, niin olenpa totisesti antanut vetää\nitseäni nenästä. En ole mikään hyvä kertoja, tohtori Watson, mutta\nasia, joka painaa mieltäni, on tämmöinen.\n\n\"Minulla oli verraten hyvä paikka Coxon & Woodhousella, Draper's\nGardenissa, mutta he joutuivat vaikeuksiin Venezuelan lainan takia,\nkuten varmaan muistatte, ja tekivät vararikon. Olin ollut liikkeen\npalveluksessa viisi vuotta, ja kun romahdus tuli ja minä ja\nkaksikymmentä seitsemän toveriani saimme lähteä, van Coxon antoi\nminulle vallan erinomaisen todistuksen. Ryhdyin heti hakemaan uutta\npaikkaa, mutta tuloksetta, sillä niitä oli vähän ja pyrkijöitä paljon.\nCoxonilla olin saanut kolme puntaa viikossa ja pannut säästöön noin\nseitsemänkymmentä, mutta ne alkoivat pian loppua. Taskuni olivat\nlopulta jo niin tyhjät, että postimerkkien ja kuorien hankkiminen, kun\nvastasin ilmoituksiin, kävi työlääksi. Hypätessäni konttorien portaissa\nolin kuluttanut kenkänikin loppuun ja paikka näytti olevan yhtä\nsaavuttamattomissa kuin konsanaan.\n\n\"Eräänä päivänä näin sitten ilmoituksen, että Mawson & Williamsin\nsuuressa pörssiliikkeessä, Lombard-streetillä, oli paikka vapaana.\nLiike on Lontoon rikkaimpia ja ilmoitukseen oli vastattava vain\nkirjeellä. Lähetin todistukseni ja muut suositukset, mutta ilman mitään\ntoivoa, että saisin paikan. Vastaus tuli heti ja siinä sanottiin, että\njos ilmoittautuisin seuraavana maanantaina, saisin heti ryhtyä\ntoimeeni, edellyttäen, että käytöstapani ja ulkonäköni olivat\ntyydyttävät. Kukaan ei tiedä, miten nämä asiat oikeastaan ratkaistaan.\nJotkut sanovat, että liikkeen johtaja pistää kätensä hakemuksien kasaan\nja ottaa sen, joka osuu hyppysiin. Mutta oli miten oli, sillä kerralla\nonni suosi minua. Olin niin iloinen, ettei enemmästä väliä.\nViikkopalkkani oli puntaa suurempi kuin varhemmin ja tehtäväni\njotakuinkin samat kuin Coxonilla.\n\n\"Nyt tulen kertomukseni siihen osaan, joka on osoittautunut niin\nkummalliseksi. Asuin ulkona Hampsteadissa -- Potter's Terrace 17.\nIstuessani samana iltana, jolloin olin saanut mainitsemani vastauksen,\ntupakoiden huoneessani, emäntäni toi minulle käyntikortin, johon oli\npainettu: 'Arthur Pinner, välittäjä.' En ollut konsanaan aikaisemmin\nkuullut tätä nimeä, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä asiaa\nhänellä mahtoi olla, mutta luonnollisesti pyysin emäntää kehoittamaan\nhäntä tulemaan sisään. Hän tuli -- keskikokoinen, tummatukkainen ja\ntummasilmäinen mustapartainen mies, jolla oli huomattavasti punainen\nnenä. Hän liikkui ripeästi ja sanoi sanottavansa terävästi ja\ntäsmällisesti, kuten henkilö, jonka aika on kallista.\n\n\"'Herra Hall Pycroft, otaksun?' hän virkkoi.\n\n\"'Kyllä, sir', vastasin ja tarjosin hänelle tuolia.\n\n\"'Viimeksi palvellut Coxon & Woodhousella?'\n\n\"'Niin, sir.'\n\n\"'Ja kuulutte nyt Mawsonin henkilökuntaan?'\n\n\"'Aivan niin.'\n\n\"'Hyvä', hän sanoi. 'Asia on sillä tavalla, että olen kuullut vallan\nerinomaisia arvosteluja kyvykkyydestänne. Muistattehan Parkerin, joka\noli Coxonilla konttoripäällikkönä. Hän ei lakkaa koskaan kiittämästä\nteitä.'\n\n\"Tämä oli tietysti hyvin mieluista kuulla. Olin aina tehnyt työni\nhyvin, mutta en ollut milloinkaan osannut uneksiakaan, että minusta\npuhuttaisiin sillä tavalla Cityssä.\n\n\"'Teillä on hyvä muisti?' hän jatkoi.\n\n\"'Koko hyvä', vastasin vaatimattomasti.\n\n\"'Oletteko seurannut markkinoita ollessanne ilman paikkaa?' hän kysyi.\n\n\"'Kyllä, luen pörssiuutiset joka aamu.'\n\n\"'Sitä voi sanoa todelliseksi harrastukseksi!' hän huudahti. 'Se on\ntie, joka vie menestykseen ja hyvinvointiin! Ettehän pahastu, jos\nhiukan koettelen muistianne? Sanokaahan, mitä maksetaan Ayrshiren\nosakkeista?'\n\n\"'Sadastaviidestä sataanviiteen ja neljännekseen.'\n\n\"'Ja Uuden Seelannin papereista?'\n\n\"'Sataneljä.'\n\n\"'Entä British Broken Hill?'\n\n\"'Seitsemästä seitsemään ja kuuteen.'\n\n\"'Suurenmoista!' hän huudahti paiskaten kätensä ylös. 'Tämä vastaa\ntäydellisesti sitä, mitä olen kuullut. Poikaseni, te olette liian hyvä\npalvellaksenne konttoristina Mawsonilla!'\n\n\"Tämä purkaus hämmästytti minua melkoisesti, kuten voitte kuvitella.\n\n\"'Eikö mitä', vastasin, 'maailmassa on paljon sellaisia, joiden\nmielestä en ole niin suurenmoinen, kuin mitä te näytätte minusta\najattelevan, herra Pinner. Olen saamastani paikasta vilpittömästi\niloinen, sillä olen saanut läpäistä kovan taistelun, ennen kuin pääsin\njälleen näin pitkälle.'\n\n\"'Mitä tyhjää, teidän pitää pyrkiä paljoa korkeammalle, sillä siellä\nette ole omalla tasollanne. Nytpä sanon, minkä tähden tulin tänne. Se,\nmitä tarjoan teille, on tosin pientä, kun ottaa huomioon kykynne, mutta\nMawsoniin verrattuna se on kuin valo pimeän rinnalla. Sanokaahan,\nmilloin menette Mawsonille?'\n\n\"'Maanantaina.'\n\n\"'Ha, ha! Tohdin lyödä vaikka vetoa, ettette mene sinne ensinkään.'\n\n\"'Ettenkö mene Mawsonille?'\n\n\"'Ette, sir. Sinä päivänä te istutte _Franco-Midlandin Rauta- ja\nTeräsyhtiön_ johtajana, jolla on sata ja kolmekymmentäneljä\nhaarakonttoria Ranskassa, yksi Brüsselissä ja yksi San Remossa.'\n\n\"Henkeäni aivan salpasi. 'En ole milloinkaan kuullut puhuttavan\nsellaisesta yhtiöstä', sain vihdoin sanotuksi.\n\n\"'Todennäköisesti ette. Asiasta ei ole puhuttu paljonkaan, sillä\ntarvittava pääoma kerättiin kokoon yksityistä tietä, ja yritys on sitä\npaitsi liian hyvä asetettavaksi yleisön reposteltavaksi. Veljeni, Harry\nPinner, on yhtiön perustaja, ja hänet on valittu arvalla johtokunnan\npuheenjohtajaksi. Tietäen minulla olevan suhteita täällä hän pyysi\nminua etsimään käsiini nuoren miehen, jolla ei ole kovin suuret\nvaatimukset, mutta jonka pitää olla pystyvä ja tarmokas ja johtajaksi\nkyllin arvovaltainen. Parker puhui teistä, ja niin tulin tänne. Aluksi\nemme voi kuitenkaan maksaa teille enempää kuin viisisataa --'\n\n\"'Viisisataa vuodessa!' huudahdin minä.\n\n\"'Niin, aluksi, mutta teille maksetaan yksi sadalta kaikesta mitä\nasiamiehemme myyvät, ja näiden palkkioiden yhteissumma tulee olemaan\nvuodessa, voitte luottaa sanaani, paljoa suurempi kuin palkkanne.'\n\n\"'Mutta rauta-ala on minulle aivan outo.'\n\n\"'Numeroista tiedätte sitä enemmän.'\n\n\"Päässäni humisi ja tuskin jaksoin istua hiljaa tuolissani. Mutta\nsitten hiipi pieni epäilys mieleeni.\n\n\"'Minun täytyy käydä suoraan asiaan', sanoin. 'Mawson antaa minulle\nvain kaksisataa, mutta Mawson on varma. Ja teidän yhtiöstänne tiedän\ntodellakin niin vähän, että --'\n\n\"'Ah, hyvä, hyvä!' huudahti hän aivan kuin haltioissaan mielihyvästä.\n'Te olette juuri se mies, jota tarvitsemme! Teitä ei houkutella noin\nvain suostumaan, ja se on aivan oikein. Mutta tässä on sadan punnan\nseteli; jos katsotte voivanne suostua siihen, mitä olen ehdottanut,\nniin pistäkää se taskuunne palkkanne ennakkona.'\n\n\"'Olette suurenmoisen antelias', vastasin hänelle. 'Milloin minun\npitäisi aloittaa työni?'\n\n\"'Olkaa Birminghamissa huomenna kello yksi. Minulla on taskussani\nkirje, jonka viette veljelleni. Hänen osoitteensa on 126 B\nCorporation-street, jossa yhtiön väliaikaiset konttoritkin ovat. Hänen\ntäytyy tietysti hyväksyä ja vahvistaa valintani, mutta näin meidän\nkesken sanoen, asia on jo selvä.'\n\n\"'En todellakaan tiedä, miten kiittäisin teitä, herra Pinner.'\n\n\"'Aivan tarpeetonta, poikaseni. Kaiken tämän olette täydellisesti\nansainnut. Jäljellä on vielä pari pikkuseikkaa -- vain muodollisuuksia\n-- jotka on samalla järjestettävä. Näen tuossa vieressänne paperia.\nOlkaa ystävällinen ja kirjoittakaa: 'Täten suostun rupeamaan\n_Franco-Midlandin Rauta- ja Teräsyhtiön_ johtajaksi viidensadan punnan\nperuspalkalla vuodessa.'\n\n\"Tein, mitä hän pyysi, ja hän pisti paperin taskuunsa.\n\n\"'Sitten on vielä yksi asia', hän virkkoi. 'Miten aiotte menetellä\nMawsonin suhteen?'\n\n\"Iloissani olin unohtanut Mawsonin kokonaan.\n\n\"'Kirjoitan, etten voikaan tulla', vastasin.\n\n\"'Juuri sen voisitte jättää tekemättä. Minulla oli näettekös teidän\ntakianne koko lailla kiivas yhteenotto Mawsonin konttoripäällikön\nkanssa. Menin sinne kyselemään teistä, ja hän käyttäytyi hyvin\nhyökkäävästi -- syytti minua, että tahdoin houkutella teitä jättämään\nliikkeen, ja niin edespäin. Lopulta menetin malttini. 'Jos haluatte\npitää palveluksessanne hyvää väkeä, niin maksakaa myös kunnollinen\npalkka', sanoin. 'Meidän pieni palkkamme on hänelle mieluisempi kuin\nteidän suuri', tiuskaisi hän. 'Lyön viisi puntaa vetoa, ettette kuule\nhänestä hiiskaustakaan, kun teen tarjoukseni', sanoin siihen. 'Hyvä!'\nmurahti hän. 'Korjasimme hänet katuojasta, eikä hän jätä meitä niin\nhelposti.' Juuri niin hän sanoi.'\n\n\"'Se hävytön mies!' huudahdin minä. 'En ole nähnyt häntä milloinkaan.\nMiksi siis välittäisin hänestä? En kirjoita hänelle riviäkään, jos niin\ntahdotte.'\n\n\"'Hyvä! Siis sovittu!' sanoi vieraani nousten tuolistaan. 'Olen\niloinen, että löysin niin hyvän miehen veljelleni. Tässä on ennakkona\nsata puntaa ja tässä kirje. Merkitkää osoite muistiin, 126 B,\nCorporation-street, ja muistakaa, että teidän pitää olla siellä\nhuomenna kello yksi. Hyvää yötä ja lämpöisimmät onnitteluni.'\n\n\"Siinä kaikki, mitä välillämme tapahtui, niin tarkkaan kuin voin\nmuistaa. Voitte kuvitella, tohtori Watson, kuinka hyvilläni olin niin\nerinomaisesta onnen potkauksesta. Valvoin ilossani puoleen yöhön, ja\nseuraavana päivänä lähdin Birminghamiin junassa, joka saapui perille\npaljoa ennen määräaikaani. Vein tavarani erääseen New-streetin\nhotelliin, josta jatkoin matkaa minulle annettuun osoitteeseen.\n\n\"Tulin sinne neljännestuntia aikaisemmin, kuin mitä oli sovittu, mutta\najattelin, ettei se merkinnyt mitään. 126 B oli kahden suuren myymälän\nväliin sovitettu käytävä, joka päättyi moniin konttoreihin ja\nliikemiehille vuokrattuihin huoneistoihin viepään portaikkoon.\nLiikkeiden ja muiden vuokralaisten nimet oli kaikki maalattu\npohjakerroksen seinälle, mutta nimeä _Franco-Midlandin Rauta- ja\nteräsyhtiö_ ei näkynyt missään. Seisoin pari minuuttia sydän kurkussa\nja ihmettelin, mahtoiko koko juttu olla vain julmaa pilaa, kun luokseni\ntuli eräs mies. Hän oli suuresti sen miekkosen näköinen, jonka olin\ntavannut edellisenä iltana, samanlainen vartalo ja ääni, mutta tällä ei\nollut partaa ja tukkakin oli vaaleampi.\n\n\"'Herra Hall Pycroft?' hän kysyi.\n\n\"'Kyllä', vastasin.\n\n\"'Ah, odotin teitä, mutta te tulitte hiukan aikaisemmin kuin oli määrä.\nSain tänä aamuna veljeltäni kirjeen, jossa hän kiittää teitä mitä\nlämpöisimmin.'\n\n\"'Katselin juuri kun tulitte, missä konttorit ovat.'\n\n\"'Nimeä ei ole vielä pantu tänne, sillä tämä huoneisto, joka on vain\nväliaikainen, vuokrattiin viime viikolla. Mutta menkäämme ylös, niin\npuhumme asian selväksi.'\n\n\"Me kapusimme jyrkkiä portaita myöten ylimpään kerrokseen saakka ja\ntulimme kahteen pieneen ja tomuiseen huoneeseen, jotka olivat aivan\nvesikaton alla. Olin ajatellut suurta konttoria, jossa oli välkkyviä\npöytiä ja rivittäin kirjanpitäjiä, mihin olin tottunut, ja minun täytyy\nsanoa, että tuijotin tyhmistyneenä kahteen puutuoliin, pieneen pöytään,\nsille heitettyyn päiväkirjaan ja avaraan paperikoriin, jotka\nmuodostivat koko sisustuksen.\n\n\"'Älkää masentuko, herra Pycroft', sanoi seuralaiseni nähdessään\npitkäksi venähtäneen naamani. 'Roomaa ei rakennettu päivässä, eikä\nmeillä ole rahasta puutetta, vaikka emme pane sitä konttoreissamme\nnäytteille. Käykää istumaan ja antakaa minulle veljeltäni saamanne\nkirje.'\n\n\"Annoin kirjeen hänelle, ja hän luki sen hyvin huolellisesti.\n\n\"'Olette kaikesta päättäen tehnyt varsin suurenmoisen vaikutuksen\nveljeeni Arthuriin, joka on, kuten tiedän, hyvin tarkkanäköinen\nihmistuntija', hän sanoi sitten. 'Arthur kannattaa aina lontoolaisia ja\nminä Birminghamia, mutta tällä kerralla roudatan hänen neuvoaan. Voitte\nkatsoa olevanne lopullisesti otettu yhtiön palvelukseen.'\n\n\"'Mitä tehtäviä tulen hoitamaan?' kysyin.\n\n\"'Teidät lähetetään todennäköisesti hoitamaan Parisissa olevaa suurta\nvarastoamme, josta englantilaiset rauta- ja fajanssituotteet tulevat\nvirtaamaan sadan ja xolmenkymmenen neljän haaraliikkeen myymälöihin\nympäri Ranskaa. Hankinnat suoritetaan viikon kuluessa, ja sillä aikaa\nte työskentelette täällä Birminghamissa auttamalla meitä.'\n\n\"'Miten?'\n\n\"Vastaukseksi hän otti eräästä laatikosta paksun punakantisen kirjan.\n'Tämä on Parisin osoitekalenteri, johon on merkitty myös ammatti kunkin\nnimen jälkeen', hän selitti. 'Pyydän teitä viemään sen asuntoonne ja\npoimimaan eri luetteloon kaikki rautatavarain myyjät osoitteineen.\nSellainen luettelo on minulle hyvin tarpeellinen.'\n\n\"'Mutta onhan käytettävissä valmiita ammattiluetteloita', huomautin.\n\n\"'Ei luotettavia. Niissä noudatettu järjestelmä ei sovi meille.\nRyhtykää heti työhön ja tuokaa luettelo minulle maanantaina kello\nkaksitoista. Hyvää vointia, herra Pycroft. Jos osoittaudutte uutteraksi\nja taitavaksi, tulette huomaamaan, että yhtiömme on hyvä isäntä.'\n\n\"Palasin hotelliini varsin sekavin tuntein, saamani paksu kirja\nkainalossa. Minut oli tosin lopullisesti otettu yhtiön palvelukseen ja\ntaskussani oli sata puntaa, mutta itse konttori, nimen poissaolo ja\nmonet muut seikat, jotka liikemies heti huomaa, olivat toiselta\npuolelta tehneet huonon vaikutuksen työnantajieni asemasta. Mutta kävi\nmiten kävi, minulla oli rahaa, ja niin syvennyin kursailematta työhöni.\nKirjoitin ahkerasti koko sunnuntain, mutta maanantaina olin päässyt\nvasta H-kirjaimeen saakka. Menin määräaikana isäntäni luo, jonka\ntapasin istumassa yksin tyhjissä huoneissaan. Hän kehoitti minua\njatkamaan keskiviikkoon saakka ja tulemaan silloin uudelleen.\nKeskiviikkona työ oli vieläkin kesken, minkä tähden ahersin edelleen\nperjantaihin -- siis eiliseen saakka. Silloin vein luettelon herra\nHarry Pinnerille.\n\n\"'Paljon kiitoksia', hän sanoi. 'Pelkään arvioineeni työn liian\nhelpoksi. Tästä luettelosta minulla tulee olemaan paljon apua.'\n\n\"'Sen laatimiseen meni verraten paljon aikaa', huomautin siihen.\n\n\"'Ja nyt', virkkoi hän, 'pyydän teitä laatimaan luettelon kaikista\ntalouskaupoista, sillä nekin myyvät fajanssituotteita.'\n\n\"'Hyvä on.'\n\n\"'Voitte tulla huomenna iltapäivällä kello seitsemän ilmoittamaan\nminulle, miten työ edistyy. Älkää rasittako itseänne liiaksi. Pari\ntuntia Dayn varieteessa ei tee teilie pahaa pitkän työpäivän jälkeen.'\nHän naurahti puhuessaan, ja minä totesin säpsähtäen, että yläleuan\nvasen kulmahammas oli varsin kömpelösti paikattu kullalla.\"\n\nHolmes hieroi hyvillä mielin käsiään, ja minä tuijotin hämmästyneenä\nasiakkaaseemme.\n\n\"Te näytätte hämmästyneeltä, tohtori Watson, mutta asia on näin\", hän\njatkoi. \"Keskustellessani hänen kanssaan, joka tuli Lontoossa tapaamaan\nminua, hän nauroi sanoessaan, etten menisi ensinkään Mawsonille, ja\nsilloin huomasin, että hänen vasen kulmahampaansa oli paikattu juuri\nsamalla tavalla. Kullan välkähdys pisti silmääni kummallakin kerralla.\nJa kun lisäsin siihen, että ääni ja vartalo olivat aivan samanlaiset ja\nettä toteamani eroavaisuudet voitiin aikaansaada partaveitsellä ja\nperuukilla, en voinut enää epäilläkään, etteivätkö; he olleet sama\nhenkilö. Voihan luonnollisesti odottaa veljeksien olevan toistensa\nnäköiset, mutta ei niin täydellisesti, että sama hammas olisi paikattu\nsamalla tavalla. Hän saatteli minut kumarrellen ovelle, ja minä riensin\nportaita alas kadulle tuskin tietäen, seisoinko päälläni vai\njaloillani. Palasin hotelliin, huuhtelin pääni kylmällä vedellä ja\nistahdin pohtimaan tätä ongelmaa. Miksi hän oli lähettänyt minut\nLontoosta Birminghamiin? Miksi hän oli kiiruhtanut sinne ennen minua?\nJa miksi hän oli lähettänyt mukanani kirjeen itselleen? Tämä kaikki oli\nniin pulmallista, että järjellisen selityksen löytäminen oli minulle\nmahdotonta. Mutta samassa tulin ajatelleeksi, että kaikki, mikä oli\nminulle pimeätä ja käsittämätöntä, saattoi olla päivänselvää herra\nSherlock Holmesille. Minulla oli juuri sen verran aikaa, että ehdin\nLontooseen menevään yöjunaan, mennäkseni hänen puheilleen heti tänä\naamuna ja viedäkseni nyt teidät molemmat mukanani Birminghamiin.\"\n\nIstuimme hetkisen ääneti sen jälkeen, kun herra Pycroft oli lopettanut\nselostuksensa. Holmes, joka oli nojautunut mukavaan asentoon tyynyjen\nvaraan, kääntyi sitten katsomaan minuun, kasvoillaan tyytyväinen ja\nsamalla arvosteleva ilme, kuten herkuttelijalla, joka on juuri\ntunnustellut jonkin erikoisen hienon viinimerkin makua.\n\n\"Hienoa, Watson, vai mitä?\" virkkoi hän. \"Siinä on kohtia, jotka\nmiellyttävät minua. Luulen sinun olevan kanssani samaa mieltä, että\nherra Arthur Harry Pinnerin haastattelu _Franco-Midlandin Rauta- ja\nTeräsyhtiön_ väliaikaisessa konttorissa olisi varsin mielenkiintoinen\nelämys meille kummallekin.\"\n\n\"Mutta miten se kävisi päinsä?\" kysyin.\n\n\"Hyvin helposti\", sanoi herra Pycroft hilpeästi. \"Te olette ystäviäni,\njotka hakevat paikkaa, ja voiko mikään olla sen luonnollisempaa, kuin\nettä vien teidät itse toimeenpanevan johtajan puheille?\"\n\n\"Aivan niin! Tietysti!\" vahvisti Holmes. \"Tahtoisin mielelläni nähdä\nhänet ja katsoa, minkä näköiseksi tämä juttu todellisuudessa\nosoittautuu. Mitkähän ominaisuutenne tekevät teidät niin\nkorvaamattomaksi, nuori ystäväni? Vai olisikohan syynä se, että --\" hän\nalkoi pureskella kynsiään ja pysähtyi tuijottamaan ulos ikkunasta,\nistuen loppumatkan melkein puhumattomana, kunnes saavuimme perille\nBirminghamin New-streetille.\n\nHiukan ennen kello seitsemää samana iltana kävelimme kaikki kolme\nCorporation-streetiä pitkin yhtiön konttoria kohti.\n\n\"Meidän on aivan turhaa mennä sinne ennen määräaikaa\", selitti\nasiakkaamme. \"On aivan ilmeistä, että hän tulee sinne vain tapaamaan\nminua, eikä konttorissa ole siihen saakka ketään.\"\n\n\"Seikka, joka tukee otaksumaanne\", Holmes huomautti.\n\n\"Mitä minä sanoisin!\" herra Pycroft huudahti samassa. \"Hän kävelee\ntuossa edellämme kadun toisella puolella.\"\n\nHän osoitti pientä ja hintelää ja kaikin puolin moitteettoman näköistä\nvaaleaa herrasmiestä, joka kulki nopein askelih toisella käytävällä.\nTarkkaillessamme häntä mies kääntyi katsomaan poikaa, joka kimeällä\näänellä kaupitteli iltalehtiä, ja riensi sitten kadun poikki ajopelien\nlomitse ja osti pojalta lehden. Kääräisten sen sitten käteensä hän\nhävisi näkyvistämme erääseen portaaseen.\n\nKapusimme hänen jäljessään viidenteen kerrokseen ja pysähdyimme\nraolleen jätetyn oven eteen, johon seuralaisemme koputti. Siihen\nvastattiin kehoituksella: \"Sisään\", ja me astuimme tyhjään ja\nalastomaan huoneeseen, joka vastasi täydellisesti Hall Pycroftin\nantamaa kuvausta. Keskelle lattiaa asetetun pöydän ääressä istui mies,\njonka olimme nähneet kadulla, ostamansa iltalehti avattuna edessään.\nKun hän katsahti meihin, minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt\nkasvoja, joissa olisi kuvastunut niin suuri tuska ja sen lisäksi vielä\nmuutakin -- niin sanomaton kauhu, että vain harvat miehet joutuvat\nkokemaan sellaista. Otsa oli märkä hiestä, posket vaaleankellertävät\nkuin kalan vatsa, ja katse hurjasti tuijottava. Hän katsoi apulaiseensa\nkuin ei olisi tuntenut häntä, ja minä huomasin seuralaisemme\nhämmästyneestä ilmeestä, että tila, josta nyt tapasimme hänen\nisäntänsä, oli yllätys hänellekin.\n\n\"Te olette sairas, herra Pinner!\" hän huudahti.\n\n\"Niin, en voi oikein hyvin\", vastasi toinen, koettaen ilmeisesti päästä\ntasapainoon ja kostuttaen huuliaan kielensä kärjellä, ennen kuin puhui.\n\"Ketä nämä herrat ovat, jotka olette tuonut tänne?\"\n\n\"Toinen on herra Harris, Bermondseystä, ja toinen herra Price tästä\nkaupungista\", seuralaisemme selitti kerkeästi. \"He ovat ystäviäni ja\nkokeneita konttorimiehiä, mutta nyt ovat olleet ilman paikkaa jonkin\naikaa, minkä tähden toin heidät tänne toivossa, että yhtiössä kenties\nolisi työtä heillekin.\"\n\n\"Hyvin mahdollista! Hyvin mahdollista!\" herra Pinner huudahti hymyillen\naavemaisesti. \"Niin, en epäilekään, ettenkö voi tehdä jotakin\nhyväksenne. Mikä on teidän erikoisalanne, herra Harris?\"\n\n\"Olen toiminut kassanhoitajana\", vastasi Holmes.\n\n\"Tulemme tarvitsemaan sellaisenkin. Entä te, herra Price?\"\n\n\"Olen kirjanpitäjä.\"\n\n\"On aivan todennäköistä, että yhtiö ottaa teidät palvelukseensa.\nIlmoitan teille, kun pääsemme niin pitkälle. Ja nyt pyydän teitä\npoistumaan. Jumalan tähden, jättäkää minut yksin!\"\n\nOli aivan kuin voima, jolla hän oli siihen saakka kyennyt hillitsemään\nmielenliikutuksensa, olisi äkkiä ja auttamattomasti herpaantunut, sillä\nviimeksi lausutut sanat tulivat melkein huutamalla. Holmes ja minä\nkatsahdimme toisiimme, ja Hall Pycroft astui pöydän luo.\n\n\"Te unohdatte, herra Pinner, että pyysitte minua tulemaan tähän aikaan\ntänne saamaan ohjeita\", hän lausui.\n\n\"Aivan oikein, herra Pycroft, aivan oikein\", toinen vastasi jo\ntyynemmin. \"Odottakaa täällä hetkinen, eikä mikään estä ystäviänne\nodottamasta kanssanne. Kolmen minuutin kuluttua olen kokonaan\nkäytettävissänne, jos saan koetella kärsivällisyyttänne sen verran.\"\nHän nousi kohteliaasti kumartaen ja poistui ovesta, joka oli huoneen\ntoisessa päässä ja jonka hän painoi kiinni jälkeensä.\n\n\"Mitä nyt?\" kuiskasi Holmes. \"Aikooko hän livistää?\"\n\n\"Mahdotonta\", huomautti Pycroft.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tuosta ovesta mennään sisempään huoneeseen.\"\n\n\"Eikö sieltä pääse käytävään?\"\n\n\"Ei.\"\n\n \"Onko huone sisustettu?\"\n\n\"Eilen se oli tyhjä.\"\n\n\"Mitä ihmettä hän siellä sitten tekee? Tässä on jotakin, jota en\nymmärrä. Mieshän oli aivan suunniltaan kauhusta. Mikä on voinut saada\nhänet sillä tavalla pelästymään?\"\n\n\"Hän epäili meidän olevan salapoliiseja\", arvelin minä.\n\n\"Siitä se johtui\", vahvisti Pycroft.\n\nHolmes pudisti päätään. \"Hän ei valahtanut kalpeaksi. Hän _oli_ kalpea,\nkun tulimme sisään. Voihan olla, että --\"\n\nSisähuoneesta alkoi samassa kuulua kovaa koputusta.\n\n\"Mitä kummaa hän koputtaa omaan oveensa?\" huudahti Pycroft.\n\nKoputus kuului yhä selvemmin. Me tuijotimme kaikki sisähuoneen oveen.\nKatsahtaessani Holmesiin näin hänen nojautuvan kiihkeästi eteenpäin,\nkaikki piirteet jännittyneinä. Samassa kuulimme matalaa korahtelua,\njota seurasi entistä kiivaampi koputus. Holmes loikkasi huoneen poikki\nja paiskautui ovea vasten. Se oli lukittu sisäpuolelta. Seuraten hänen\nesimerkkiään me rynnistimme koko painollamme ovea vasten. Toinen sarana\npaukahti poikki, sitten toinen, ja ovi kaatui rysähtäen lattialle.\n\nHuone oli tyhjä.\n\nMe pysähdyimme neuvottomina kynnyksen toiselle puolelle, mutta vain\nsilmänräpäykseksi. Lähinnä ovea olevassa sopessa oli toinen ovi. Holmes\nhypähti sinne ja kiskaisi oven auki. Lattialla oli takki ja liivit,\nja koukussa oven takana riippui omista housun kannattimistaan\n_Franco-Midlandin Rauta- ja Teräsyhtiön_ toimeenpaneva johtaja. Polvet\nolivat vetäytyneet koukkuun, pää oli painunut peloittavaan kulmaan\nrintaa vasten, ja kantapäät rummuttivat ovea, synnyttäen äänen, joka\noli keskeyttänyt keskustelumme. Tartuin siekailematta häntä vyötäisiin\nja pidin häntä ylhäällä, niin että Holmes ja Pycroft saattoivat\nirroittaa venyvän silmukan, joka oli jo kiristynyt melkein\nnäkymättömiin kaulan punoittaviin lihaksiin. Sitten kannoimme hänet\ntoiseen huoneeseen ja asetimme hänet lattialle, jossa hän lepäsi kasvot\ntuhkanharmaina ja sinertävät huulet nousten ja laskien joka\nhenkäyksellä -- kammottavana ihmisrauniona siihen verrattuna, mikä hän\noli ollut viisi minuuttia sitten.\n\n\"Mitä arvelet hänestä, Watson?\" Holmes kysyi.\n\nKumarruin tutkimaan häntä. Valtimo oli heikko ja epätasainen, mutta\nhengitys kävi syvemmäksi ja pidemmäksi, ja silmäluomet, joiden alta\nvalkuainen näkyi kalpeana kaistaleena, alkoivat värähdellä.\n\n\"Hän on käynyt aivan kuoleman kynnyksellä\", sanoin, \"mutta nyt hän\nvirkoaa. Avaa ikkuna ja ojenna minulle tuo vesikarahvi.\" Minä irroitin\nkauluksen, kaasin kylmää vettä hänen kasvoilleen ja annoin\ntekohengitystä, kunnes hän veti pitkän, luonnollisen henkäyksen.\n\n\"Nyt ei kestä kauaa, ennen kuin hän tulee tuntoihinsa\", sanoin ja\nnousin.\n\nHolmes seisoi pöytää vasten, kädet syvällä taskuissa ja leuka rintaa\nvasten painuneena.\n\n\"Meidän kai pitäisi nyt kutsua poliisi tänne\", hän virkkoi, \"mutta\nminusta olisi mieluisampaa luovuttaa asia heille täysin selvänä.\"\n\n\"Minä en ymmärrä tästä yhtään mitään\", valitti Pycroft raapien päätään.\n\"Miksi minut piti tuoda tänne saakka, ja minkä tähden --\"\n\n\"Tuo kaikki on täysin selvää\", Holmes keskeytti kärsimättömästi. \"Vain\ntämä viimeinen kohtaus antaa minulle päänvaivaa.\"\n\n\"Ymmärrättekö sitten kaiken muun?\"\n\n\"Sikäli tämä asia on minun käsittääkseni päivänselvä. Vai mitä sinä\nsanot, Watson?\"\n\nMinä kohautin olkapäitäni. \"Tunnustan, etten löydä mitään selitystä.\"\n\n\"Kyllä. Jos lähdet aivan alusta ja harkitset tapahtumia oikeassa\njärjestyksessään, huomaat niiden viittaavan vain yhteen\nmahdollisuuteen.\"\n\n\"Mitä sinä päättelet niistä?\"\n\n\"Koko juttu keskittyy kahden seikan ympärille. Niistä on ensimmäinen\nherra Pycroftilta pyydetty kirjallinen suostumus ruveta tämän\nvaleyhtiön palvelukseen. Etkö huomaa kuinka paljon siihen sisältyy?\"\n\n\"Pelkään, etten huomaa.\"\n\n\"Minkä tähden häntä pyydettiin kirjoittamaan se? Ei ainakaan sen\ntähden, että se muka kuului asiaan, sillä tämmöiset asiat sovitaan\nyleensä suullisesti, eikä tähän saakka ole ilmennyt mitään syytä, joka\nolisi nyt vaatinut poikkeamaan tästä tavasta. Ettekö huomaa, nuori\nystäväni, että heille oli mitä tärkeintä saada näyte käsialastanne ja\nettei muuta keinoa ollut?\n\n\"Aivan niin. Mitä varten? Tutkimuksemme on jo melkoisesti edistynyt,\nkun vastaamme siihen kysymykseen. Mitäkö varten? Siihen on vain yksi\njärjellinen selitys. Joku tahtoi oppia jäljittelemään käsialaanne,\nmutta siitä oli ensin saatava näyte. Ja kun siirrymme tarkastamaan\nmainitsemaani toista seikkaa, niin huomaamme niiden selittävän\ntoisiaan. Tarkoitan Pinnerin pyyntöä, ettette kirjoittaisi mitään\nuudelle työnantajallenne. Konttoripäällikön piti jäädä täysin\nluottavaisesti odottamaan, että herra Hall Pycroft, jota hän ei ollut\nmilloinkaan nähnyt, ilmestyisi konttoriin maanantaiaamuna.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Pycroft, \"kuinka sokea olenkaan ollut!\"\n\n\"Nyt ymmärrätte tuon kirjoittamanne lapun merkityksen. Jos konttoriin\nolisi ilmoittautunut teidän nimellänne henkilö, joka olisi sitten\nkirjoittanut aivan erilaista käsialaa, kuin millä hakemuksenne oli\nkirjoitettu, niin kaikki olisi tullut heti ilmi. Mutta välipäivinä\nsijaisenne opetteli jäljittelemään teitä, ja niin ollen hänen asemansa\noli varma, koska otaksun, ettei konttorihenkilökunnasta ollut kukaan\nennen nähnyt teitä.\"\n\n\"Ei niin kukaan\", vaikeroi Pycroft.\n\n\"Kohdistaa ajatuksenne toisaalle oli luonnollisesti äärimmäisen\ntärkeätä samoin kuin estää teitä kohtaamasta ketään, joka olisi voinut\nkertoa, että Mawsonin konttorissa työskenteli mies, joka esiintyi\nteidän niinellänne. Sen tähden teille annettiin niin kaunis ennakko\npalkastanne ja sen tähden teidät toimitettiin Birminghamiin ja\nkahlehdittiin lujasti kiinni työhön. Teidän piti pysyä poissa\nLontoosta, jossa olisitte piankin voinut tuhota koko suunnitelman.\nTämähän on selvää.\"\n\n\"Mutta minkä tähden tuo mies esiintyi omana veljenään?\"\n\n\"Sekin on selvää. Jutussa on ilmeisesti vain kaksi henkilöä. Toinen\nistuu teidän paikallanne Mawsonilla. Tämä taas esiintyi välittäjänä,\njoka palkkasi teidät, mutta huomasi sitten, ettei hän voinut löytää\nteille isäntää sekoittamatta asiaan kolmattakin henkilöä. Ja siihen hän\noli haluton. Hän muutti ulkonäköään niin paljon kuin osasi ja luotti\nsiihen, että yhdennäköisyys, jonka varmaan huomaisitte, käsitettäisiin\njohtuvan läheisestä sukulaisuudesta. Ilman sitä onnellista sattumaa,\nettä hänellä oli kullalla paikattu kulmahammas, tuskin olisitte tullut\nepäilleeksi mitään.\"\n\nHall Pycroft heristi nyrkkejään. \"Hyvä Jumala!\" hän parahti. \"Mitä on\ntuo toinen Hall Pycroft tehnyt Mawsonilla sillä aikaa, kun minua on\nnäin petetty? Mitä meidän on tehtävä, herra Holmes? Sanokaa, mitä minä\nteen!\"\n\n\"Meidän täytyy sähköttää Mawsonille.\"\n\n\"Ne sulkevat lauantaina kahdeltatoista.\"\n\n\"Samantekevää. Otaksun, että siellä on aina ovenvartija tai joku muu\npäivystäjä --\"\n\n\"Niin onkin. Siellä on aina vartija konttorissa säilytettävien\narvopaperien takia. Muistan kuulleeni puhuttavan siitä Cityssä.\"\n\n\"Hyvä on. Sitten sähkötämme hänelle, niin saamme kuulla, onko kaikki\nkunnossa ja onko siellä samanniminen kirjanpitäjä kuin te. Tuo kaikki\non selvää, mutta ei ole vielä selvitetty, minkä tähden näytelmän toinen\npäähenkilö poistuu huoneesta heti meidät nähtyään ja hirttää itsensä.\"\n\n\"Sanomalehti!\" sopersi surkea ääni takanamme. Mies oli noussut istumaan\nja tuijotti meihin kalpeana ja aavemaisena. Elottomat silmät\nkirkastuivat vähitellen, ja hän paineli kädellään juovaa, joka näkyi\nvielä leveänä ja tummanpunaisena hänen kaulassaan.\n\n\"Sanomalehti! Niin, tietysti!\" Holmes huudahti kiihtyneesti. \"Mikä\ntomppeli olenkaan! Ajattelin juttua niin kiinteästi, ettei sanomalehti\njohtunut mieleenikään. Tästä me varmasti löydämme salaisuuden avaimen.\"\nHän silmäsi lehteä hetkisen ja huudahti sitten riemuitsevasti.\n\n\"Katsopas tätä, Watson! Tämä on lontoolainen lehti, _Evening\nStandard'in_ aikaisempi iltapainos. Se, mitä etsimme, on tuossa. Luehan\notsakkeet. 'Rikos Cityssä. Murha Mawson & Williamsilla. Jättiläismäinen\nryöstöyritys. Rikollinen vangittu.' Kas niin, Watson, olemme kaikki\nkiihkeän uteliaita kuulemaan, mitä siinä sanotaan, niin että lue\nuutinen ääneen.\"\n\nPaikka, johon uutinen oli sijoitettu lehteen, osoitti, että tapahtuma\noli herättänyt suurinta huomiota pääkaupungissa. Uutinen kuului:\n\n\"Häikäilemätön ryöstöyritys, joka päättyi yhden miehen kuolemaan ja\nrikollisen vangitsemiseen, tehtiin tänään iltapäivällä Cityssä. Mawson\n& Williamsin tunnettu pankkiiriliike sai jonkin aikaa haltuunsa suuren\nmäärän arvopapereita, joita on säilytetty liikkeen konttorissa ja\njoiden rahallinen arvo on toista miljoonaa puntaa. Liikkeen johtaja oli\nniin tietoinen suuresta vastuunalaisuudestaan, että hän oli hankkinut\nkonttoriin aivan uusimalliset kassakaapit, minkä lisäksi huoneistossa\noli aseistettu vartija yötäpäivää. Viime viikolla liikkeeseen otettiin\nuusi kirjanpitäjä, nimeltä Hall Pycroft, ja ilmi on käynyt, ettei tämä\nhenkilö ollut kukaan muu kuin Beddington, kuuluisa väärentäjä ja\nmurtovaras, joka on veljensä keralla aivan hiljan päässyt\nkuritushuoneesta. Toistaiseksi vielä selvittämättömällä tavalla hänen\nonnistui väärän nimen turvissa päästä konttoriin virkailijaksi ja saada\nsiten jäljennökset avaimista ja tarkat tiedot kassaholvin ja\nkassakaappien asemasta.\n\n\"Lauantaisin Mawsonin kirjanpitäjät tavallisesti lopettavat työnsä\nkahdeltatoista, minkä tähden kersantti Tuson, joka kuuluu Cityn\npoliisiin, hiukan kummastui nähdessään erään miehen tulevan konttorista\nkaksikymmentä minuuttia yli yksi, matkalaukku kädessään. Kersantti,\njonka epäluulot olivat heränneet, lähti miehen jälkeen ja onnistui\nkonstaapeli Pollockin avulla vimmatun käsikähmän jälkeen pidättämään\nhänet. Heti ilmeni, että oli tehty häikäilemätön ja tavaton ryöstö.\nLaukusta löytyi lähes sadan tuhannen punnan arvosta amerikkalaisia\nrautatieobligatioita ja suuri joukko eri kaivoksien ja yhtiöiden\nosakkeita.\n\n\"Konttorihuoneistoa tutkittaessa löydettiin onnettoman vartijan ruumis\nsuurimmasta kassakaapista, jonne se oli työnnetty kaksinkerroin ja\njosta sitä ei olisi löydetty, ennen kuin maanantaiaamuna, ellei\nkersantti Tuson olisi toiminut niin ripeästi. Hänen päälakensa oli\nmurskattu takaa annetulla hiilihangon iskulla. Beddington oli\nepäilemättä päässyt toistamiseen sisään sanomalla unohtaneensa jotakin,\nminkä jälkeen hän oli surmannut vartijan, tyhjentänyt kiireesti\nkassakaapin ja poistunut saaliinsa keralla. Hänen veljeään, jonka\nkanssa hän tavallisesti työskentelee, ei ole vielä toistaiseksi näkynyt\ntässä jutussa, mutta poliisi etsii tarmokkaasti hänen olinpaikkaansa.\"\n\n\"Niin, sen vaivan voimme nyt säästää poliisilta\", huomautti Holmes\nkatsahtaen ikkunan luona kyyröttävään surkeaan olentoon. \"Ihmisluonne\non kummallinen sekoitus, Watson. Roisto ja murhamieskin voi olla\nveljelleen niin rakas, että tämä tahtoo päättää päivänsä kuullessaan\ntoisen joutuneen hirsipuun varjoon. Mutta oli miten oli, nyt meillä ei\nole valinnan varaa. Tohtori ja minä vartioimme vankia, herra Pycroft,\njos olette kiltti ja haette poliisin.\"\n\n\n\n\nGLORIA SCOTT.\n\n\n\"Tässä minulla on joitakin papereita\", sanoi ystäväni Sherlock Holmes\nistuessamme eräänä talvi-iltana takkatulen ääressä, \"joista olen\ntodellakin sitä mieltä, Watson, että sinun pitäisi lukea ne. Ne\nliittyvät _Gloria Scott'in_ eriskummalliseen tapaukseen, ja tässä on\nkirje, jonka luettuaan rauhantuomari Trevor lyyhistyi kuolleena\nmaahan.\"\n\nHän oli ottanut eräästä laatikosta pienen, kellastuneen paperikäärön,\nja avattuaan nauhan, jolla se oli sidottu, hän ojensi minulle pienen\nharmaalle paperille kirjoitetun kirjelipun. Se kuului:\n\n\"Kaikki lähettämämme riista hukassa Lontoossa. Hankkijamme Hudson on,\nuskotaan, ilmaissut lisävaraston varaamisesta kaikki. Ellei hän häviä\nfasaanien myynnissä heti, niin ilmoitan, jos vielä mahdollisesti tahdot\nantaa kukkosi elää.\"\n\nKatsahtaessani ylös luettuani tämän arvoituksellisen ilmoituksen näin\nHolmesin hymyilevän tyhmistyneelle ilmeelleni.\n\n\"Näytät hiukan hämmästyneeltä\", hän huomautti.\n\n\"En käsitä, mikä tässä kirjeessä voi aiheuttaa kauhua. Minusta siinä ei\nole hituistakaan järkeä eikä mitään muutakaan.\"\n\n\"Aivan niin. Mutta totta on, että sen saaja, joka oli sivistynyt,\nkookas ja reipas vanhus, lyyhistyi sen luettuaan maahan, kuin jos häntä\nolisi isketty pistoolin perällä.\"\n\n\"Teet minut uteliaaksi. Minkä tähden sanoit äsken, että minun pitäisi\ntutussa juuri tähän tapaukseen?\"\n\n\"Koska se on ensimmäinen, jonka selvittämiseen myötävaikutin.\"\n\nOlin usein koettanut saada ystävääni kertomaan, mikä oli ensiksi\nkohdistanut hänen huomionsa rikosten tutkimiseen, mutta yritykseni\nolivat aina epäonnistuneet, sillä hän oli harvoin puhetuulella. Nyt hän\nistui eteenpäin nojautuneena tuolissaan ja levitteli papereita\npolvilleen. Sitten hän sytytti piippunsa, poltteli hetkisen ja selaili\nniitä ääneti.\n\n\"Olenko puhunut sinulle milloinkaan Victor Trevorista?\" hän kysyi\nsitten. \"Hän oli ainoa ystävä, jonka sain opiskellessani kaksi vuotta\nyliopistossa. En ole milloinkaan ollut seuramies, Watson, vaan olen\naina viihtynyt parhaiten kotona huoneissani, ajanvietteenä pienten\najatusmenetelmieni kehittäminen, ja niin ollen tulin varsin harvoin\nseurustelleeksi ikäisteni kanssa. Urheilua en harrastanut, nyrkkeilyä\nja miekkailua lukuunottamatta, ja kun luin aivan eri aineita kuin\ntoverini, meillä ei ollut mitään yhteistä. Trevor oli ainoa, johon\ntutustuin, ja häneenkin vain siten, että hänen koiransa iski eräänä\naamuna kirkkoon mennessäni hampaansa nilkkaani.\n\n\"Se oli varsin proosallinen tapa solmia ystävyys, mutta tehokas. Sain\nolla makuulla kymmenen päivää, ja Trevor kävi usein tiedustelemassa\nvointiani. Ensin hän viipyi vain pari minuuttia, mutta käynnit\npitenivät joka kerta, ja ennen kuin nousin vuoteesta, meistä oli tullut\nhyvät ystävät. Hän oli lämminsydäminen, terve nuori mies, täynnä voimaa\nja tarmoa, ja monessa suhteessa minun täydellinen vastakohtani. Siitä\nhuolimatta meillä oli paljon yhteistä, ja kun kuulin, että hän oli yhtä\nyksinäinen kuin minäkin, niin sekin teki toveruutemme läheisemmäksi.\nLopulta hän kutsui minut isänsä maatilalle Nordfolkin Donnithorpeen,\njossa olin sitten pitkän loman aikana kuukauden heidän vieraanaan.\n\n\"Vanha Trevor, rauhantuomari ja maanomistaja, oli ilmeisesti sekä\nvarakas että vaikutusvaltainen mies. Donnithorpe on pieni kylä\nLangmerestä jonkin matkaa pohjoiseen. Tiilinen päärakennus, jonka\nhuoneet on laudoitettu tammella, on vanha, tilava ja viihtyisä, ja sen\nedustalle johtaa kaunis, lehmusten reunustama ajotie. Me ammuimme\nsorsia ja kalastimme ja välillä lueskelimme, sillä talossa oli pieni,\nmutta valikoitu kirjasto, joka oli, kuten ymmärsin, saatu edelliseltä\nomistajalta, ja kun keittäjäkin oli siedettävä, niin miehen, joka ei\nolisi viettänyt siellä viihtyisää kuukautta, olisi pitänyt olla pilalle\nhemmoteltu.\n\n\"Vanhempi Trevor oli leski ja ystäväni hänen ainoa poikansa. Hänellä\noli ollut tytärkin, kuten kuulin, mutta hän oli sairastunut\nkurkkumätään kerran Birminghamissa käydessään ja kuollut. Isä kiinnosti\nminua tavattomasti. Hänellä ei ollut sanottavasti opillista sivistystä,\nmutta runsaasti raakaa voimaa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän\noli lukenut vähän, mutta matkustanut sitä enemmän, nähnyt paljon\nmaailmaa ja painanut mieleensä kaikki näkemänsä. Ruumiiltaan hän oli\nlihavahko, voimakkaan näköinen, tanakka mies; harmaantunut tukka oli\nvielä kauniisti tuuhea, kasvot ahavoituneet ja siniset silmät terävät\nmelkein tuimuuteen saakka. Siitä huolimatta hänet tunnettiin seudulla\nhyväntahtoisena ja auttavaisena ihmisenä, ja hänen antamansa tuomiot\nolivat yleensä lempeitä.\n\n\"Istuessamme eräänä iltana joitakin päiviä sen jälkeen, kun olin\nsaapunut, päivällisen jälkeen puutarhassa portviinilasit edessämme,\nnuori Trevor alkoi puhua tavastani tehdä huomioita ja johtopäätöksiä,\nminkä olin jo kehittänyt järjestelmäksi, minun kuitenkaan silloin vielä\ntietämättä, mitä osaa se tulisi elämässäni näyttelemään. Vanhus\nilmeisesti uskoi, että hänen poikansa selostus parista mitättömästä\ntutkimuksestani oli suuresti liioiteltu.\n\n\"'Kuulkaahan, herra Holmes', hän sanoi hyväntuulisesti nauraen,\n'koettakaa päätellä jotakin minusta, sillä luulisin olevani siinä\nsuhteessa erinomainen kohde.'\n\n\"'Pelkään tuloksen jäävän varsin laihaksi', vastasin, 'mutta voinhan\nsanoa koetteeksi, että olette vuoden ajan pelännyt käytävän\nkimppuunne.'\n\n\"Hymy hävisi hänen huuliltaan, ja hän tuijotti minuun ällistyneenä.\n\n\"'Se on totta', hän virkkoi sitten. 'Muistathan, Victor', hän jatkoi\nkääntyen poikaansa, 'että salametsästäjät, joiden rehentelyn lopetimme,\nvannoivat pieksävänsä meidät. Sir Edvard Hobya on jo ahdistettukin. Sen\njälkeen olen aina ollut varuillani, mutta en käsitä, mistä te tiedätte\nsen.'\n\n\"'Teillä on sangen kaunis kävelykeppi, ja siihen kaiverretusta\nkirjoituksesta huomasin, ettei se ole ollut hallussanne vuotta\nkauempaa. Sitten olette vaivautunut poraamaan nuppiin reiän ja valamaan\nsiihen lyijyä saadaksenne kepistä tehokkaan aseen, ja minun\nkäsittääkseni tämmöinen varokeino saattoi johtua vain siitä, että teitä\nuhkasi vaara.'\n\n\"'Mitä muuta näette?' hän kysyi hymyillen.\n\n\"'Olette nyrkkeillyt paljon nuoruudessanne.'\n\n\"'Taaskin oikein. Mistä tiedätte sen? Onko nenäni ehkä hiukan poissa\npaikaltaan?'\n\n\"'Ei. Sen näkee korvistanne. Niiden omalaatuinen litistyneisyys ja\nkorvanlehden paksuus on ominaista nyrkkeilijälle.'\n\n\"'Mitä muuta?'\n\n\"'Käsissänne olevista känsistä päättäen olette tehnyt paljon\nkaivamistyötä.'\n\n\"'Olen koonnut koko omaisuuteni kultakentillä.'\n\n\"'Olette ollut Uudessa Seelannissa.'\n\n\"'Jälleen oikein.'\n\n\"'Olette käynyt Japanissa.'\n\n\"'Niin olen.'\n\n\"'Ja te olette ollut sangen läheisessä suhteessa henkilöön, jonka nimi\nalkaa kirjaimilla J.A. ja jonka olette sittemmin tahtonut tyystin\nunohtaa.'\n\n\"Herra Trevor nousi hitaasti, tuijotti minuun omituisen hurjasti\nsuurilla, sinisillä silmillään ja lysähti sitten pyörtyneenä takaisin\ntuolilleen.\n\n\"Voit kuvitella, Watson, kuinka me säikähdimme. Kohtaus ei kestänyt\nkuitenkaan kauan, sillä kun avasimme kauluksen ja pirskotimme vettä\nhänen kasvoilleen, hän huokaisi pari kertaa syvään, avasi silmänsä ja\nsuoristautui.\n\n\"'Pojat, pojat!' hän lausui väkinäisesti hymyillen, 'toivon, etten\npelästyttänyt teitä. Vaikka näytän vahvalta, niin sydämeni on sen\nverran heikko, että pieninkin asia riittää heittämään minut mattoon. En\ntiedä, miten te menettelette, herra Holmes, mutta minusta tuntuu, että\nkaikki salapoliisit, sekä todelliset että kuvitellut, ovat lapsia\nteidän rinnallanne. Se on alanne, sir, uskokaa miestä, joka on nähnyt\nmaailmassa yhtä jos toistakin.'\n\n\"Tämä kehoitus, joka ehkä johtui siitä, että hän arvioi minut\ntaitavammaksi kuin mitä olin, sai minut, usko, jos tahdot, Watson,\nensimmäisen kerran ajattelemaan, että sen, mikä oli siihen saakka ollut\nvain harrastelua, saattaisi kehittää ammatiksi. Sillä hetkellä en tosin\najatellut mitään sellaista, sillä koko huomioni oli kohdistunut\nisäntääni kohdanneeseen pahoinvointiin.\n\n\"'Toivon, etten pahoittanut mieltänne sillä, mitä äsken sanoin',\nlausuin hänelle.\n\n\"'Sananne sattuivat todellakin hyvin arkaan kohtaan. Saanko kysyä,\nmistä tiesitte sen ja kuinka paljon tiedätte?' Hän puhui jälleen\nleikillisesti, mutta hänen katseessaan oli vieläkin kauhua.\n\n\"'Asia on mitä yksinkertaisin', vastasin. 'Kun päivällä paljastitte\nkäsivartenne ottaessanne kalaa veneeseen, näin, että kyynärpään lähelle\noli tatuoitu kirjaimet J.A. Ne ovat tosin hyvin epäselvät ja\nhaalistuneet, mutta näkyvät vielä, ja värin leviäminen osoittaa, että\nniitä on koetettu poistaa. Niin ollen oli ilmeistä, että nuo\nnimikirjaimet ovat jolloinkin olleet teille hyvin läheiset ja että\nolette sittemmin tahtonut unohtaa ne.'\n\n\"'Onpa teillä tarkka silmä!' hän huudahti huokaisten helpotuksesta.\n'Asia on juuri niin kuin sanotte. Mutta älkäämme puhuko siitä. Eletyt\nja taaksemme jääneet lemmentarinat ovat kaikista aaveista pahimmat.\nMenkäämme biljardisaliin polttamaan sikari.'\n\n\"Siitä lähtien herra Trevor suhtautui minuun hiukan epäluuloisesti\nkaikesta sydämellisyydestään huolimatta. Hänen poikansakin huomasi sen.\n'Annoit ukolle sellaisen opetuksen', hän sanoi minulle, 'ettei hän ole\nenää hetkeäkään varma, mitä oikeastaan tiedät ja mitä et.' Vanhan\nTrevorin tarkoitus ei ollut varmastikaan antaa minun huomata sitä,\nmutta asia oli iskeytynyt niin lähtemättömästi hänen mieleensä, että se\nilmeni kaikesta, mitä hän teki. Lopulta tunsin, etten voinut enää\njatkaa vierailuani, sillä näin selvästi, että läsnäoloni vaivasi häntä,\nmutta juuri sinä päivänä, jolloin minun piti lähteä, tapahtui jotakin,\njoka sittemmin osoittautui varsin kohtalokkaaksi.\n\n\"Istuimme kaikki kolme puutarhassa päivää paistattaen ja ihaillen\nlaajaa, kaunista näköalaa, kun sisäkkö tuli ilmoittamaan, että eräs\nmies halusi puhutella herra Trevoria.\n\n\"'Kuka se on?' isäntäni tiedusteli.\n\n\"'Hän ei sanonut nimeään.'\n\n\"'Mitä asiaa hänellä on?'\n\n\"'Hän sanoo teidän tuntevan hänet ja että hän haluaa puhua kanssanne\nvain tuokion.'\n\n\"'Käske hänet sitten tänne.' Hetkistä myöhemmin puutarhaan ilmestyi\nhintelä, laiha mies, joka lähestyi arastellen. Hänellä oli yllään\navonainen nuttu, jonka hihassa näkyi suuri tervatahra, mustan- ja\npunaisenkirjava paita, purjekankaiset housut ja risaiset saappaat.\nAhavoituneet kasvot olivat kapeat ja viekkaat, irvistyksen tapaiseen\nhymyyn vääntyneiden huulten alta näkyi epätasainen rivi keltaisia\nhampaita, ja ryppyiset kädet olivat merimiehille ominaiseen tapaan koko\najan puolittain nyrkissä. Kun hän lähestyi epäröiden nurmikon poikki,\nkuulin äkkiä vierestäni, jossa vanha herra Trevor istui, omituisen\nnikottelevan äännähdyksen. Samassa vanhus hypähti ylös ja riensi\nsisään. Hän tuli heti takaisin, ja nenääni lemahti väkevä rommin haju,\nkun hän meni ohitseni.\n\n\"'No, miekkoseni', hän virkkoi, 'mitä voin tehdä hyväksenne?'\n\n\"Merimies katsoi häneen silmät raollaan ja sama epämääräinen hymy\nkasvoillaan.\n\n\"'Herra ei tunne minua?' hän kysyi.\n\n\"'No mutta, sehän on Hudson!' herra Trevor huudahti hämmästyneesti.\n\n\"'Hudsonpa hyvinkin', merimies vahvisti. 'Siitä on jo kolmekymmentä\nvuotta ja enemmänkin, kun viimeksi näin teidät. Täällä te elelette\nomassa talossanne, mutta minä saan yhä edelleenkin syödä suolalihani\nmissä milloinkin sattuu.'\n\n\"'En ole unohtanut aikoja, sen saatte nähdä', vanha Trevor vakuutteli\nja mennen merimiehen luo sanoi tälle jotakin niin hiljaa, ettemme\nkuulleet sanoja. 'Menkää nyt keittiöön', hän lisäsi kovemmin, 'niin\nsaatte ruokaa ja juomaa. Olen varma, että löydän teille työtä.'\n\n\"'Paljon kiitoksia, sir', mies vastasi sipaisten otsatukkaansa.\n'Olen juuri kotiutunut kaksi vuotta kestäneeltä purjehdukselta,\nvalitettavasti taskut tyhjinä, ja haluaisin hiukan levätä. Ajattelin\nsen käyvän päinsä joko herra Beddoesin tai teidän luonanne.'\n\n\"'Tiedätte siis, missä herra Beddoes on!' herra Trevor huudahti.\n\n\"'Tiedänhän toki, sir, missä kaikki vanhat ystäväni ovat', mies vastasi\nsynkästi hymyillen ja lähti sitten sisäkön jäljessä keittiöön. Herra\nTrevor mutisi jotakin, että hän oli kultakentille mennessään palvellut\nmiehen kanssa matruusina samassa laivassa, ja poistui sitten sisään.\nKun tuntia myöhemmin menimme huoneisiimme, tapasimme hänet nukkumassa\ntiedottomana juovuksissa ruokailuhuoneen sohvalla. Koko tapaus teki\nminuun hyvin ilkeän vaikutuksen, minkä tähden en ollut lainkaan\npahoillani, kun seuraavana päivänä lähdin Donnithorpesta. Tunsin, että\nläsnäoloni kävisi näin ollen kiusalliseksi ystävälleni.\n\n\"Kaikki tämä tapahtui pitkän loman ensimmäisenä kuukautena. Matkustin\nkotiini Lontooseen, jossa tutkin seitsemän viikkoa ahkerasti orgaanista\nkemiaa. Eräänä päivänä syksyllä, kun loma alkoi jo loppua, sain\nystävältäni sähkösanoman, jossa hän pyysi minua tulemaan Donnithorpeen,\nsanoen kipeästi tarvitsevansa sekä apuani että neuvojani. Lähdin\ntietysti heti matkalle.\n\n\"Hän oli hevosella vastassa asemalla, ja minä näin heti, että hän oli\nsaanut kokea kovaa kahden viime kuukauden aikana. Hän oli laihtunut ja\nkäynyt kalpeaksi, eikä entisestä reippaudesta ja hilpeydestä, joka oli\nollut hänelle ominaista, näkynyt jälkeäkään.\n\n\"'Ukko tekee kuolemaa', olivat hänen ensimmäiset sanansa.\n\n\"'Mahdotonta!' huudahdin minä. 'Mikä hänen on?'\n\n\"'Halvaus. Jonkinlainen hermokohtaus. Tänään hän on ollut koko päivän\ntajuton. Voi käydä, ettemme tapaa häntä enää hengissä.'\n\n\"Olin, kuten voit ajatella, Watson, syvästi järkytetty tämän\nodottamattoman uutisen johdosta.\n\n\"'Mikä sen aiheutti?' kysyin.\n\n\"'Juuri siitä onkin nyt kysymys. Nouse kärryihin, niin kerron kaikki\najaessamme. Muistathan miehen, joka ilmestyi meille samana päivänä,\njolloin matkustit?'\n\n\"'Täydellisesti.'\n\n\"'Tiedätkö, kenelle silloin avasimme kotimme?'\n\n\"'Siitä minulla ei ole aavistustakaan.'\n\n\"'Itse paholaiselle, Holmes!' hän huudahti.\n\n\"Tuijotin häneen hämmästyneenä.\n\n\"'Niin, hän oli itse paholainen. Meillä ei ole ollut sen koommin\nainoatakaan rauhan hetkeä -- ei ainoatakaan. Ukko on ollut siitä\nlähtien ihan masentunut. Tuo kirottu Hudson on pusertanut hänestä\nelämän ja hengen ja murtanut hänet kokonaan.'\n\n\"Millä mahdilla?'\n\n\"'Olisin valmis antamaan mitä hyvänsä, jos saisin tietää sen. Hellä ja\nhyväsydäminen vanha isäni! Kuinka hän on voinut joutua sellaisen\nroiston valtaan? Olen niin iloinen, että tulit, Holmes. Luotan suuresti\narvostelukykyysi ja vaiteliaisuuteesi ja tiedän, että osaat parhaiten\nneuvoa minua.'\n\n\"Me ajoimme hyvää vauhtia sileätä, valkoista maantietä pitkin, tasangon\nhalki koukistelevan joen välkehtiessä punaisena laskevan auringon\nvalossa. Hetkisen kuluttua alkoivat Trevorin kodin korkeat savupilvet\nja solakka lipputanko näkyä vasemmalta pienen metsikön keskeltä.\n\n\"'Isä teki miehestä puutarhurin', ystäväni jatkoi, 'ja kun hän ei\ntyytynyt siihen, hänet ylennettiin hovimestariksi. Koko talo näytti\nkuuluvan hänelle; hän vetelehti kaikkialla ja teki, mitä itse halusi.\nPalvelustytöt valittivat, että hän oli aina juovuksissa ja lateli\nheille rivouksia. Isä korotti heille kaikille palkkaa tämmöisten\nikävyyksien hyvittämiseksi. Hän metsästeli aikansa kuluksi ja käytti\nkursailematta venettämme ja isän parasta pyssyä. Ja kaiken tämän hän\nteki niin pilkallisella ja röyhkeällä ilmeellä, että olisin jo monta\nkertaa iskenyt hänet kenttään, jos hän olisi nuorempi mies. Olen saanut\ntänä aikana ponnistaa kaiken tarmoni kyetäkseni hillitsemään itseni, ja\nnyt olen ruvennut ajattelemaan, etteiköhän olisi ollut sittenkin\nviisaampaa olla vähemmän pidättyväinen.\n\n\"'Tilanne paheni yhä sietämättömämmäksi, ja tuo elukka, Hudson, kävi\npäivä päivältä yhä julkeammaksi, kunnes kerran, hänen vastatessaan\nminun kuulteni isälle hyvin hävyttömästi otin häntä hartioista ja\ntyrkkäsin hänet ulos. Hän maleksi tiehensä kiukusta kalpeana, ja\nraivostunut katse, jonka hän loi minuun, sisälsi enemmän uhkauksia,\nkuin mitä hän kykeni sanomaan. En tiedä, mitä isäraukan ja hänen\nvälillään sitten tapahtui, mutta seuraavana päivänä isä kysyi minulta,\nenkö tahtoisi pyytää anteeksi Hudsonilta. Siihen en tietystikään\nsuostunut, kuten ymmärrät, vaan kysyin, kuinka hän saattoi sallia\ntuollaisen roiston rehennellä kodissaan sillä tavalla ja sietää\nsellaista käytöstä.\n\n\"'Poika kulta', hän sanoi, 'sinun on helppo puhua, joka et tiedä,\nminkälaiseen asemaan olen joutunut. Mutta sinun täytyy saada tietää se,\nVictor. Saat tietää kaikki, kävi miten kävi! Ethän voi uskoa mitään\npahaa vanhasta isäraukastasi, poikaseni, ethän?' Hän oli syvästi\nliikutettu ja sulkeutui koko päiväksi kirjastoon, jossa näin hänen,\nkatsoessani ikkunasta, kirjoittavan ahkerasti.\n\n\"'Samana iltana tapahtui jotakin, joka näytti tuovan mukanaan suuren\nhelpotuksen, sillä Hudson sanoi päättäneensä lähteä matkoihinsa.\nIstuessamme ruokailuhuoneessa päivällisen jälkeen hän tuli ovelle,\njälleen melkoisesti juovuksissa, ja ilmoitti sen meille töykeästi ja\nkursailematta.\n\n\"'Olen saanut tarpeekseni Norfolkista', hän sanoi. 'Nyt menen\nHampshireen herra Beddoesin luo, joka varmasti ihastuu yhtä ikihyväksi\nkuin tekin nähdessään minut.'\n\n\"'Toivon, ettette lähde luotani nurjalla mielellä, Hudson', isäni sanoi\nniin nöyrästi, että vereni alkoi kiehua.\n\n\"'Anteeksipyyntöä ei ole vielä kuulunut', mies vastasi katsahtaen\nminuun synkästi.\n\n\"'Victor, olet kohdellut tätä kunnon miestä varsin töykeästi, minkä\nolet valmis myöntämään, eikö niin?' isä sanoi kääntyen minuun.\n\n\"'Olen päinvastoin sitä mieltä, että olemme kumpikin olleet\nihmeteltävän kärsivällisiä häntä kohtaan', vastasin.\n\n\"'Niinkö? Vai sillä tavalla?' hän sanoi pilkallisesti. 'Hyvä juttu! Ja\nperästä kuuluu!' Hän maleksi tiehensä ja lähti talosta puolta tuntia\nmyöhemmin, jättäen isän säälittävän hermostuneisuuden tilaan.\nMaatessani öisin valveilla kuulin hänen kävelevän rauhattomana\nhuoneessaan, ja juuri silloin, kun hän alkoi toipua entiselleen, tuli\nlopullinen isku.'\n\n\"'Miten?' tiedustelin kiihkeästi.\n\n\"'Mitä kummallisimmalla tavalla. Eilen illalla isä sai kirjeen, joka\noli leimattu Fordingbridgessä. Hän luki sen, tarttui molemmin käsin\npäähänsä ja alkoi juosta ympäri huonetta kuin järkensä menettänyt.\nSaatuani hänet vihdoin kiskotuksi sohvalle näin sekä toisen suupielen\nettä silmäluomen menneen omituisesti vinoon. Hän oli saanut\nhalvauskohtauksen. Tohtori Fordham tuli heti, ja isä pantiin\nvuoteeseen, mutta halvaus oli jo levinnyt niin laajalle, että hän oli\nmennyt tajuttomaksi, eikä tuntoihin tulemisesta ole sen jälkeen näkynyt\nmerkkiäkään. Ajattelen, että tuskin tapaamme häntä enää hengissä.'\n\n\"'Saat minut aivan kauhistumaan, Trevor!' huudahdin. 'Mitä tuo kirje,\njosta oli niin kaamea seuraus, sitten sisälsi?'\n\n\"'Ei mitään. Sehän tässä onkin niin käsittämätöntä. Se oli aivan\njokapäiväinen, eikä siinä ollut mitään järkeäkään. Hyvä Jumala, sitähän\npelkäsin!'\n\n\"Hänen vielä puhuessaan käännyimme taloon vievälle ajotielle, josta\nnäimme illan tihenevässä hämärässä, että kaikkien ikkunoiden uutimet\noli laskettu alas. Kiiruhtaessamme portaita ylös meille avasi oven\nmustapukuinen vanhahko herra. Ystäväni kasvot nytkähtelivät tuskasta.\n\n\"'Milloin se tapahtui, tohtori?' hän kysyi.\n\n\"'Melkein heti sen jälkeen, kun lähditte.'\n\n\"Tuliko hän ollenkaan tuntoihinsa?'\n\n\"'Juuri ennen loppua.'\n\n\"'Sanoiko hän mitään, joka oli tarkoitettu minulle?'\n\n\"'Vain sen, että paperit ovat japanilaisen pöydän takalaatikossa.'\n\n\"Ystäväni meni tohtorin kanssa kuolinhuoneeseen, ja minä jäin\nkirjastoon pohtimaan tätä surullista tapausta joka taholta, mieli niin\nraskaana, etten ollut milloinkaan tuntenut olleeni niin masentunut.\nMinkälainen oli vanhan Trevorin, nyrkkeilijän, matkailijan ja\nkullankaivajan, menneisyys, ja millä tavalla hän oli joutunut tuon\nroistomaisen näköisen merimiehen valtaan? Mistä johtui, että hän\npyörtyi, kun mainitsin noista haalistuneista nimikirjaimista, jotka\nolin nähnyt hänen käsivarressaan, ja kuinka saattoi tavallinen\nFordingbridgestä tullut kirje tuoda mukanaan kuoleman? Sitten muistin,\nettä Fordingbridge oli Hampshiressä ja että tuo herra Beddoes, jonka\ntykö merimies oli sanonut menevänsä, todennäköisesti kiristysaikeissa,\nmyös asui Hampshiressä. Kirje oli siis voinut tulla joko Hudsonilta,\nmerimieheltä, sisältäen ilmoituksen, että vaarallinen salaisuus, joka\nilmeisesti oli olemassa, oli nyt ilmaistu, tai sitten Beddoesilta, joka\ntahtoi varoittaa entistä toveria, että mainitunlainen ilmianto oli\ntekeillä. Sitä myöten kaikki näytti selvältä. Mutta miten tuo kirje\nsaattoi olla niin jokapäivainen ja järjetön kuin ystäväni oli sanonut?\nHänen oli täytynyt ymmärtää se väärin. Siinä tapauksessa kirje oli\nvarmasti laadittu niin nerokkaasti, että se merkitsi sille, joka tiesi\nlukea sen oikein, aivan toista kuin miltä se sellaisenaan näytti. Minun\ntäytyi saada nähdä se. Jos siihen oli kätketty salainen ilmoitus, niin\nuskoin saavani sen esiin. Mietin asiaa tunnin verran melkein pimeässä\nistuen, kunnes nyyhkyttävä palvelustyttö toi sisään lampun,\nkintereillään Trevor, kalpeana, mutta tyynenä, kädessään juuri nämä\npaperit, jotka nyt ovat tässä polvillani. Hän istuutui minua\nvastapäätä, siirsi lampun pöydän reunalle ja ojensi minulle tämän\nharmaalle paperille kirjoitetun pienen kirjelipun. 'Kaikki lähettämämme\nriista hukassa Lontoossa', luin verkalleen. 'Hankkijamme Hudson on,\nuskotaan, ilmaissut lisävaraston varaamisesta kaikki. Ellei hän häviä\nfasaanien myynnissä heti, niin ilmoitan, jos vielä mahdollisesti tahdot\nantaa kukkosi elää.'\n\n\"Minun täytyy sanoa, että olin yhtä tyhmistyneen näköinen kuin sinä\näsken, kun luin kirjeen ensimmäisen kerran. Sitten luin sen uudelleen\nerittäin huolellisesti. Asia oli ilmeisesti siten kuin olin otaksunut,\nettä noihin näköjään merkityksettömiin lauseisiin täytyi sisältyä\nsalainen, asiallinen ilmoitus. Olivatko asianomaiset mahdollisesti\nedeltäpäin sopineet esimerkiksi sanojen 'fasaanien' ja 'kukkosi'\nmerkityksestä? Siinä tapauksessa kirjettä oli mahdoton tulkita, koska\ntodennäköisesti vain lähettäjä ja vastaanottaja tiesivät, mitä mikin\nsana merkitsi. Mutta tämä otaksuma ei tuntunut uskottavalta, ja nimi\n'Hudson' näytti sitä paitsi osoittavan, että sisällys oli juuri\nsellainen, kuin mitä olin arvaillut, ja että lähettäjäksi sopi niin\nollen paremmin Beddoes kuin Hudson. Koetin lukea sitä takaperin, mutta\n'elää kukkosi antaa' ei tuntunut lupaavalta. Sitten luin joka toisen\nsanan, mutta lause, jonka sain kokoon, ei ilmaissut sekään mitään.\nSamassa älysin, miten kirje oli luettava. Ensimmäisestä ja sitten joka\nkolmannesta sanasta muodostui todellakin sanoma, josta saattoi uskoa,\nettä se oli kyennyt saamaan vanhan Trevorin suunniltaan.\n\n\"Varoitus, jonka luin ystävälleni, oli lyhyt ja selvä: 'Kaikki hukassa.\nHudson ilmaissut kaikki. Häviä heti, jos tahdot elää.'\n\n\"Victor Trevor kätki kasvonsa vapiseviin käsiinsä. 'Niin sen täytyy\nolla', hän sanoi. 'Tämä on pahempi kuin kuolema, sillä se merkitsee\nhäväistystä. Mutta mitä tuo 'hankkija' ja 'fasaanit' tarkoittavat?'\n\n\"'Itse varoituksen suhteen ne eivät merkitse mitään, mutta varsin\npaljon meille, ellei meillä olisi muuta keinoa saada selville,\nkuka on lähettänyt kirjeen. Kuten näet, hän on ensin kirjoittanut:\n'Kaikki ... ... hukassa ... ... Hudson... ...', ja niin edespäin.\nSitten hän on, jotta salakirjoitus olisi sopimuksen mukainen, lisännyt\nkaksi sanaa joka aukkoon. Hän otti tietysti ensimmäiset mieleensä\njohtuneet sanat, ja koska niiden joukossa on paljon sellaisia, jotka\nviittaavat metsästykseen, voit olla jotakuinkin varma, että hän on joko\ninnokas metsästäjä tai kasvattaa siitoseläimiä. Tiedätkö mitään tuosta\nBeddoesista?'\n\n\"'Nyt, kun mainitsit hänen nimensä, muistan, että hänellä oli tapana\nkutsua isä joka syksy luokseen metsästämään.'\n\n\"'Kirje on sitten epäilemättä tullut häneltä. Jäljellä ei siis ole enää\nmuuta kuin tutkia, mikä se salaisuus oli, joka antoi merimies\nHudsonille niin suuren vallan näiden rikkaiden ja kunnioitettujen\nmiesten suhteen.'\n\n\"'Ah, Holmes, pelkään, että sen pohjalta löytyy vain rikoksia ja\nhäpeää!' ystäväni huudahti. 'Mutta sinulta en tahdo salata mitään.\nTässä on tunnustus, jonka isäni kirjoitti tuntiessaan, ettei Hudsonin\ntaholta uhkaava vaara ollut enää vältettävissä. Löysin sen japanilaisen\npöydän laatikosta, johon hän oli ilmoittanut tohtorille panneensa sen.\nLue se minulle, sillä minulla ei ole voimaa eikä uskallusta lukea sitä\nitse.'\n\n\"Tässä näet, Watson, samat paperit, jotka hän ojensi minulle ja jotka\nluen nyt sinulle samoin kuin luin ne sinä iltana hänelle heidän\nvanhassa kirjastossaan. Päälle on kirjoitettu, kuten näet: 'Joitakin\ntietoja parkki _Gloria Scott'in_ viimeisestä matkasta, jolle se lähti\nFalmouthista lokakuun 8 päivänä 1855, tuhoutuen 15° 20' pohj. lev. ja\n25° 14' länt. pit. marraskuun 6 päivänä.' Tunnustus on laadittu kirjeen\nmuotoon ja kuuluu:\n\n\"'Rakas, rakas poikani. -- Nyt, kun elämäni viimeiset vuodet alkavat\npeittyä lähestyvän häväistyksen varjoon, voin täysin rehellisesti ja\nvilpittömästi sanoa, ettei epätoivoni johdu rangaistuksen pelosta eikä\nsiitäkään, että menetän asemani ja niiden kunnioituksen, jotka ovat\ntunteneet minut, vaan ajatuksesta, että saisit hävetä minun takiani,\nsinä, joka olet rakastanut minua ja jolla on ollut, niin toivon,\nharvoin aihetta tuntea minua kohtaan muuta kuin kunnioitusta. Mutta jos\nisku putoaa, joka aina uhkaa minua, niin toivon sinun silloin lukevan\ntämän, jotta saisit kuulla suoraan minulta, mikä tästä kaikesta on\nollut todella ansaittua. Jos taas kaikki menisi onnellisesti (minkä\nJumala armossaan sallikoon tapahtua!) ja jos tämä paperi olisi jotenkin\njäänyt hävittämättä ja joutuisi käsiisi, niin vannotan sinua kaiken sen\nnimessä, mitä pidät pyhänä, äitisi muiston ja keskinäisen rakkautemme\nnimessä, heittämään sen tuleen ja unohtamaan sen ainiaaksi.\n\n\"'Jos on sallittu, että tulet lukeneeksi nämä rivit, niin tiedän sen\nvoivan tapahtua vasta sitten, kun minut on ilmiannettu ja raastettu\npois kotoani, tai kun kuolema on sinetöinyt huuleni ainiaaksi, mikä\nonkin todennäköisempää, sillä tiedäthän, että sydämeni on heikko.\nKummassakin tapauksessa vaitiolon aika on päättynyt, ja joka sana,\njonka kirjoitan tähän, on totta ja vain totta, sen vannon niin totta\nkuin Jumala minua armahtakoon.\n\n\"'Oikea nimeni ei ole, rakas poikani, Trevor. Nuorempana olin James\nArmitage, ja nyt ymmärrät, miksi olin niin järkytetty toverisi tekemän\nhuomion johdosta, jonka käsitin viittaukseksi, että hän oli oivaltanut\nsalaisuuteni. Armitagena pääsin erään lontoolaisen pankin palvelukseen\nja Armitagena minut tuomittiin lähetettäväksi rangaistussiirtolaan\nmaani lakien rikkomisesta. Älä ajattele minusta kovin pahaa, poikani.\nMaksettavakseni joutui eräs niin sanottu kunniavelka, jonka suoritin\nvierailla rahoilla varmana siitä, että voisin täyttää vajauksen, ennen\nkuin sen ilmituleminen oli omien laskujeni mukaan millään tavalla\nmahdollista. Mutta minua vainosi mitä hirvein huono onni. Rahoja,\njoiden saantiin olin luottanut, ei kuulunutkaan, ja ylimääräinen\ntilien tarkastus paljasti tekemäni vajauksen. Tapaukseen olisi\nnykyisin todennäköisesti suhtauduttu lempeämmin, mutta lakeja\nsovellettiin kolmekymmentä vuotta sitten ankarammin kuin nyt, ja\nkahdentenakymmenentenäkolmantena syntymäpäivänäni minä viruin kahleissa\nkolmenkymmenen seitsemän muun tuomitun kanssa parkki _Gloria Scott'in_\nvälikannella, matkan määränä Austraalia.\n\n\"'Tämä tapahtui vuonna 1855, juuri silloin, kun Krimin sota raivosi\nkiivaimmillaan. Vanhat ja vakituiset kuljetuslaivat oli suurimmaksi\nosaksi viety Mustalle merelle armeijan käytettäväksi, niin että\nhallituksen oli pakko suorittaa vankien kuljetukset pienemmillä ja\nvähemmän tarkoituksenmukaisilla aluksilla. _Gloria Scott_ oli\npääasiallisesti kuljettanut teetä Kiinasta, mutta se oli jo varsin\nvanhanaikainen, raskaskeulainen ja leveärunkoinen, ja uudet klipperit\nolivat syrjäyttäneet sen. Sen kantavuus oli 500 tonnia, ja siinä oli,\nmeitä kolmeakymmentä seitsemää vankia lukuunottamatta, kapteeni,\n3 perämiestä, 26 matruusia, 1 luutnantti, 18 sotilasta, 4 vartijaa,\nlääkäri ja pappi, siis kaikkiaan lähes sata miestä, kun lähdimme\nFalmouthista.\n\n\"'Koppien väliseinät eivät olleet, kuten tavallisissa\nvankienkuljetuslaivoissa, paksua tammea, vaan ohuet ja heikot.\nVasemmalla puolellani olevan kopin asukkiin oli huomioni kiintynyt jo\nmatkalla satamaan. Hän oli vielä aivan nuori mies, vaalea ja parraton,\njolla oli pitkä, ohut nenä ja jykevä leuka. Hän käveli hiukan huojuen,\npää reippaasti pystyssä, ja hänen tavaton pituutensa herätti huomiota\nkaikkialla. Luulen, ettei meistä olisi kumpikaan ollut häntä kuin\nolkapäihin saakka. Oli omituista nähdä niin monien surullisten ja\nmasentuneiden kasvojen joukossa yhdet tarmokkaat ja päättäväiset; ne\nvaikuttivat minuun yhtä elvyttävästi kuin nuotio lumimyrskyssä. Olin\nsen tähden iloinen huomatessani, että olin saanut hänet naapurikseni,\nja vielä iloisemmaksi tulin, kun kuulin keskellä yötä kuiskattavan\naivan korvani juuressa ja huomasin, että hänen oli onnistunut kaivaa\nreikä ohueen väliseinään.\n\n\"''Halloo, toveri!' hän kuiskasi, 'mikä on nimenne ja miksi olette\ntäällä?'\n\n\"'Vastasin hänelle ja kysyin vuorostani, kenen kanssa puhuin.\n\n\"''Minä olen Jack Prendergast', hän sanoi, 'ja jumaliste, te vielä\nsiunaatte minua, ennen kuin eroamme!'\n\n\"'Muistin kuulleeni hänestä, sillä hänen asiansa oli herättänyt\ntavatonta huomiota koko maassa juuri vähää ennen vangitsemistani. Hän\noli lähtöisin hyvästä perheestä, älykäs ja hyvän kasvatuksen saanut\nmies, mutta parantumattoman paheellinen, mikä oli lopuksi johtanut\nsiihen, että hän oli nerokkaasti petkuttanut suuria summia\nlontoolaisilta kauppiailta.\n\n\"''Niin, niin! Te muistatte minut?' hän kuiskasi ylpeästi.\n\n\"''Kyllä, oikein hyvin.'\n\n\"''Sitten ehkä muistatte myös, että asiassa oli jotakin kummallista?'\n\n\"''Kuinka niin?'\n\n\"''Olin kähveltänyt lähes neljännesmiljoonan, vai mitä?'\n\n\"''Niin sanottiin.'\n\n\"''Mutta takaisin ei saatu mitään, eikö niin?'\n\n\"''Ei.'\n\n\"''Missä arvelette saaliini nyt sitten olevan?'\n\n\"''Siitä minulla ei ole aavistustakaan', vastasin.\n\n\"''Juuri tässä peukaloni ja etusormeni välissä! Jumaliste, minulla on\nenemmän puntia kuin teillä hiuksia päässänne. Ja kun on rahaa,\npoikaseni, ja tietää, miten sitä on käytettävä, niin voi tehdä mitä\nvain! Vai uskotteko, että mies, jolla on mahtia tehdä, mitä haluaa,\naikoo jäädä tähän rottien ja torakoitten syötäväksi, vanhaan ja\nhaisevaan ruumisarkkuun hengiltä nääntymään? Ei, sir! Sellainen mies\npitää huolen sekä itsestään että tovereistaan. Siihen saatte luottaa!\nSeuratkaa häntä, niin saatte suudella raamattua, että hän päästää\nteidät tästä pinteestä.'\n\n\"'Näin hän jutteli. Ensin suhtauduin hänen puheisiinsa\nvälinpitämättömästi, mutta kuulusteltuaan minua hetkisen ja otettuaan\nsitten juhlallisen lupauksen olla vaiti hän ilmaisi, että oli\ntodellakin tehty salaliitto aluksen valtaamiseksi. Toistakymmentä\nvankia oli sopinut siitä jo ennen laivaan tuloaan; Prendergast oli\njohtaja ja hänen rahansa liikkeelle panevana voimana.\n\n\"''Minulla on toveri', hän selitti, 'miesten parhaita, joka ei petä\nsanaansa milloinkaan. Hän on luvannut huolehtia kaikesta, ja missä\nluulette hänen nyt olevan? Hän on tämän laivan pappi -- pappi, ei sen\nenempää eikä vähempää! Hän tuli laivaan musta takki yllään, paperit\nkunnossa ja laukussa niin paljon rahaa, että hän kykenisi ostamaan koko\ntämän rottelon kölistä mastojen huippuihin saakka. Miehistö on\nkokonaisuudessaan hänen väkeään. Hän osti koko joukon, vieläpä\nalennuksella, ennen kuin heidät pestattiin. Kaksi vartijaa ja toinen\nperämies, Mercer, ovat myös hänen miehiään, ja hän olisi houkutellut\nkapteeninkin liittolaisekseen, jos olisi harkinnut sen olevan\ntarpeellista.'\n\n\"''Mitä me sitten teemme?'\n\n\"''Niin, mitä arvelette? Värjäämme sotilaiden takit punaisemmiksi, kuin\nmitä ne olivat räätälin käsistä lähtiessään.'\n\n\"''Mutta he ovat aseistettuja.'\n\n\"''Niin tulemme mekin olemaan, poikaseni. Joka mies saa kaksi\npistoolia, ja ellemme silloin kykene anastamaan tätä laivaa, kun\nmiehistökin tukee meitä, niin meidät saa totisesti lähettää vaikka\npyhäkouluun. Ruvetkaa nyt puheisiin vasemmalla puolellanne olevan\nnaapurinne kanssa ja ottakaa selville, voiko häneen luottaa.'\n\n\"'Tämä kohtalotoverini oli, kuten huomasin, myös nuori mies, joka oli\njoutunut kiinni väärennyksestä, ollen siis jotakuinkin samassa asemassa\nkuin minä. Hänen nimensä oli Evans, mutta sen hän muutti myöhemmin\nsamoin kuin minäkin omani, ja elää nyt rikkaana ja kunnioitettuna\nmiehenä Etelä-Englannissa. Hän oli valmis yhtymään salaliittoon, koska\nvankeudesta vapautuminen ei ollut muuten mahdollista, ja ennen kuin\nolimme jättäneet Biscayan lahden taaksemme, vankien joukossa oli vain\nkaksi, joille ei ollut ilmaistu salaisuutta. Toinen oli heikko nahjus,\njohon emme tohtineet luottaa, ja toinen sairasti keltatautia, minkä\ntähden hänestä ei olisi ollut mitään apua.\n\n\"'Valmistelu oli ollut niin perusteellista, ettei meitä voinut\ntodellakaan mikään estää valtaamasta laivaa. Miehistöksi oli otettu\nsitä varten erityisesti valikoimalla vain häikäilemättömiä roistoja.\nValepappi kulki kopeissa meitä muka lohduttamassa ja rohkaisemassa,\nkädessään musta laukku, jonka piti sisältää pieniä hartauskirjasia, ja\nhän oli niin uuttera, että kolmantena päivänä meillä oli kaikilla\nvuoteisiimme piilotettuina viila, kaksi pistoolia, naula ruutia ja\nparikymmentä lyijykuulaa. Vartijoista oli kaksi Prendergastin miehiä,\nja toinen perämies oli hänen kaikki kaikessa. Vastassamme olivat vain\nkapteeni, kaksi perämiestä, kaksi vartijaa, luutnantti Martin, hänen\nkahdeksantoista sotilastaan ja lääkäri. Olimme varmat asiastamme, mutta\nsiitä huolimatta päätimme menetellä mahdollisimman varovaisesti ja\ntehdä kaappauksen äkkiä keskellä yötä. Se tapahtui kuitenkin\naikaisemmin kuin olimme suunnitelleet.\n\n\"'Eräänä iltana, oltuamme matkalla noin kolme viikkoa, lääkäri tuli\nvälikannelle katsomaan erästä vankia, joka oli sairastunut, ja\ntunnustellessaan miestä hän osui painamaan kädellään vuoteen juuri sitä\nkohtaa, jossa pistoolit olivat. Jos hän olisi pysynyt tyynenä ja\nvaiennut, niin hän olisi voinut tehdä tyhjäksi koko suunnitelman, mutta\nsen sijaan hän säikähti niin, että huudahti ja valahti aivan kalpeaksi.\nVanki älysi heti, mitä oli tapahtunut, ja kävi käsiksi häneen, ja ennen\nkuin hän ehti hälyttää muita saapuville, hän makasi kapula suussa ja\nlujasti köytettynä vangin vuoteella. Hän oli jättänyt välikannelle\nvievän oven auki, ja siitä me rynnistimme siekailematta ulos. Sen eteen\nsijoitetut kaksi vartijasotilasta ammuttiin ja samoin korpraali, joka\nkiiruhti katsomaan, mikä oli hätänä. Kajuutan ovella seisoi myös kaksi\nsotilasta, joiden kivääreissä ei näytä olleen panosta, koska he eivät\nyrittäneetkään käyttää niitä, vaan turvautuivat pistimiinsä, saaden\nhekin surmansa hurjistuneiden miesten laukauksista. Sitten syöksyimme\nkajuuttaan, mutta tyrkätessämme ovea auki kuulimme sisäpuolelta\nlaukauksen, ja siinä hän makasi, kapteeni, pää pöydälle levitettyä\nmerikorttia vasten painuneena, papin seisoessa hänen vieressään, vielä\nsavuava pistooli kädessään. Miehistö oli vanginnut perämiehet, ja\nkaikki näytti olevan valmista.\n\n\"'Päällystön oleskelusalonki oli kajuutan vieressä, ja sinne painuimme\nistumaan sohville, puhuen kaikki yhteen ääneen, sillä olimme kuin\nhulluina tunteesta, että olimme jälleen vapaita. Seinissä oli joka\ntaholla pieniä kaappeja, ja lyötyään rikki oven yhteen niistä Wilson,\nvalepappi, nosti pöydälle puolikymmentä pulloa tummaa sherryä. Me\niskimme pulloista kaulat poikki, kaasimme lasit täyteen ja aioimme\njuuri juoda maljat pohjaan, kun samassa aivan äkkiarvaamatta pamahti\njyrähtävä yhteislaukaus ja salonki hulvahti niin täyteen savua, että\noli mahdotonta nähdä pöydän toiselle puolelle. Kun savu hälveni, huone\noli hirveän näköinen. Wilson ja kahdeksan muuta miestä kiemurtelivat\nhenkitoreissa lattialla, ja veri ja pöydällä lainehtiva tumma viini,\njoka sekoittui siihen, olivat näky, joka saa minut vieläkin voimaan\npahoin, kun muistelen sitä. Olimme niin kauhun lamauttamat, että\nolisimme todennäköisesti luopuneet enemmästä vastarinnasta, ellei\nPrendergastia olisi ollut. Hän mylvähti kuin härkä ja syöksyi ovelle,\nkintereillään kaikki ne, jotka olivat jääneet henkiin. Peräkannella\nseisoi luutnantti ja kymmenen sotilasta. Salongin kattoikkuna oli ollut\nraollaan, ja siitä he olivat ampuneet meitä. Kävimme heidän kimppuunsa,\nennen kuin he ehtivät ladata uudelleen, ja ylivoimamme oli niin suuri,\nettä heidät nujerrettiin viidessä minuutissa, vaikka he taistelivat\nurhoollisesti joka mies. Hyvä Jumala! Onkohan milloinkaan nähty\nkaameampaa teurastushuonetta, kuin miksi laivamme oli muuttunut?\nPrendergast raivosi kuin paholainen. Sotilaat eivät painaneet hänen\nkäsissään enempää kuin nuket, ja hän heitti heidät kaikki laidan yli,\nsekä elävät että kuolleet. Eräs pahasti haavoittunut kersantti pysyi\npinnalla hämmästyttävän kauan, kokien haavoistaan huolimatta uida,\nkunnes joku armeliaasti ampui häntä päähän. Taistelun tauottua\nvastustajiamme oli jäljellä vain kaksi vartijaa, kaksi perämiestä ja\nlääkäri.\n\n\"'Heidän kohtalostaan tuli kiivas riita. Useille meistä riitti, että\nolimme jälleen vapaita; emme tahtoneet ottaa murhaa omalletunnollemme.\nHyökätä sotilaiden kimppuun, joilla on kivääri käsissään, on aivan eri\nasia kuin osallistua kylmäveriseen murhaamiseen hyväksymällä teon.\nMeitä oli kahdeksan, viisi vankia ja kolme matruusia, jotka sanoimme,\nettemme suostuneet siihen. Mutta Prendergastille ja hänen miehilleen\noli turhaa puhua. Vain se, että tehtäisiin selvä kaikista, varmistaisi\nasemamme täysin turvalliseksi, hän sanoi, eikä hän aikonut jättää\nhenkiin ainoatakaan, joka jolloinkin voisi todistaa meitä vastaan.\nOlimme vähällä saada saman tuomion kuin ne, joita koetimme suojella,\nmutta lopulta hän julisti, että saisimme ottaa veneen ja poistua\nlaivasta, jos haluamme. Suostuimme ilman muuta, sillä olimme jo melkein\nsairaat kaikesta näkemästämme verestä, minkä lisäksi tunsimme, että\ntilanne vain pahenisi. Meille annettiin riittävästi juomavettä,\nlaatikollinen korppuja, toinen kuivattua lihaa ja jokaiselle merimiehen\npuku. Prendergast pudotti veneeseen merikortin ja kompassin, neuvoi\nmeitä sanomaan, että olimme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä, joiden\nlaiva oli tuhoutunut 15° pohj. lev. ja 25° länt. pit., ja irroitti\nköyden.\n\n\"'Nyt tulen kertomukseni yllättävimpään osaan, rakas poikani.\nMerimiehet olivat heti kahakan alkaessa vähentäneet purjeita ja\nkääntäneet laivan tuuleen, mutta irtauduttuamme sen kyljestä ne\nlevitettiin jälleen, ja heikon tuulen puhaltaessa luoteesta laiva alkoi\nvähitellen etääntyä. Veneemme kiikkui pitkillä, sileillä mainingeilla,\nja Evans ja minä, jotka olimme joukosta lukeneimmat, tutkimme\nmerikorttia, koettaen määritellä, missä olimme ja mihin päin meidän oli\npyrittävä. Se oli varsin pulmallinen kysymys, sillä Cap Verden saaret\nolivat viidensadan meripenikulman päässä pohjoisessa ja Afrikan\nrannikko seitsemänsadan meripenikulman päässä idässä, mutta kun tuuli\nalkoi kääntyä yhä enemmän pohjoiseen, harkitsimme olevan viisainta\npyrkiä Sierra Leoneen, ja niin käänsimme purtemme siihen suuntaan.\nLaiva näkyi vielä selvästi oikealta. Katsellessamme sitä näimme äkkiä\nmustan savupatsaan lennähtävän sen kohdalta korkealle ilmaan, johon se\njäi seisomaan kuin eriskummallinen jättiläispuu taivaanrantaa vasten.\nParia sekuntia myöhemmin kuulimme kuin ukkosen jyrähdyksen, ja kun savu\nvähitellen oheni, ei _Gloria Scott'ista_ näkynyt jälkeäkään.\nPyöräytimme veneen nopeasti ympäri ja sousimme kaikin voimin kevyeksi\nuduksi ohentunutta savuhattaraa kohti, joka vielä häilyi veden pinnassa\nonnettomuuspaikan merkkinä.\n\n\"'Kesti verraten kauan, ennen kuin saavuimme perille, ja ensin\npelkäsimme tulleemme liian myöhään voidaksemme pelastaa ketään.\nSärkynyt vene, joka uiskenteli kumollaan veden pinnassa, raakojen\nkappaleet ja kaikenlaiset ajelehtivat laudanpätkät osoittivat, mihin\nalus oli uponnut, mutta mitään muuta emme nähneet. Olimme jo kääntäneet\nveneemme soutaaksemme pois, kun samassa kuulimme huudettavan apua ja\nnäimme jonkin matkan päässä miehen, joka oli takertunut kiinni tukevaan\nhirteen. Hän oli Hudson-niminen nuori merimies, joka oli kuulunut\nlaivan miehistöön, ja niin uupunut ja saamiensa palohaavojen takia niin\nheikko, ettei hän kyennyt selittämään meille ennen kuin seuraavana\naamuna, mitä oli tapahtunut.\n\n\"'Prendergast näyttää ryhtyneen heti meidän lähdettyämme teloittamaan\njäljelle jääneitä vankeja, joita oli viisi. Molemmat vartijat oli\nammuttu ja heitetty laidan yli ja samoin kolmas perämies. Sitten hän\noli mennyt välikannelle ja iskenyt puukkonsa onnettoman lääkärin\nkurkkuun. Jäljellä oli enää vain ensimmäinen perämies, joka oli peloton\nja päättäväinen mies. Nähdessään Prendergastin lähestyvän verinen\npuukko kädessään hän oli äkkiä ravistanut yltään kaikki kahleensa,\njotka hän oli jotenkin onnistunut avaamaan, juossut perään ja hypännyt\nruumaan.\n\n\"'Miehet, jotka olivat pistoolit kädessä laskeutuneet sinne hakemaan\nhäntä, olivat tavanneet hänet istumassa tulitikkulaatikko kädessään\navonaisen ruutitynnyrin ääressä, joita oli ruumassa noiri sata\nkappaletta. Hän oli vannonut räjähdyttävänsä koko aluksen ilmaan, jos\nhäntä vähimmälläkään tavalla hätyytettäisiin. Hetkistä myöhemmin\nräjähdys tapahtuikin, mutta Hudson oli sitä mieltä, ettei sitä\naiheuttanut perämiehen tulitikku, vaan miesjoukosta ammuttu laukaus.\nOli miten oli, _Gloria Scott'ista_ enempää kuin roskajoukostakaan, joka\noli vallannut sen, ei ollut enää mitään jäljellä.\n\n\"'Sellaiset ovat, rakas poikani, lyhyesti kerrottuina tämän hirveän\ntapauksen vaiheet, johon minäkin osallistuin. Seuraavana päivänä meidät\npelastettiin _Hotspur_ nimiseen prikiin, joka oli matkalla Austraaliaan\nja jonka kapteeni uskoi ilman muuta selityksemme, että olimme\npelastuneet veneeseemme haaksirikon tehneestä ja uponneesta\nmatkustajalaivasta. Amiraliteetissa merkittiin, että kuljetuslaiva\n_Gloria Scott_ oli tuntemattomalla tavalla tuhoutunut merellä, eikä sen\ntodellisesta kohtalosta ole milloinkaan tihkunut sanaakaan\njulkisuuteen. Mukavan ja rattoisan matkan jälkeen saavuimme Sydneyhin,\njosta Evans ja minä hakeuduimme kultakentille. Olimme tietysti alun\nperin salanneet henkilöllisyytemme ja ottaneet toiset nimet, niin että\nentisyytemme häivyttäminen olemattomiin kävi helposti kultakentille\nvirranneessa kirjavassa ihmislaumassa, jossa oli väkeä maailman joka\nkolkasta.\n\n\"'Myöhempien vaiheitteni selostaminen on tarpeetonta. Meillä oli hyvä\nonni. Me rikastuimme, teimme pitkiä matkoja eri maihin ja palasimme\nsitten Englantiin, jossa ostimme maatilat. Kolmattakymmentä vuotta\nolemme nyt eläneet täällä levossa ja rauhassa, toivoen, että\nentisyytemme oli haudattu ainiaaksi. Kuvittele siis, miltä minusta\ntuntui, kun tunsin taloomme ilmestyneen merimiehen samaksi, jonka\nolimme pelastaneet! Hän oli jotenkin päässyt jäljillemme ja päättänyt\nelää meidän kustannuksellamme. Nyt käsität, minkä tähden koetin\nparhaani mukaan pysyä hyvissä väleissä hänen kanssaan, ja ehkäpä tunnet\nsääliä minua kohtaan tietäessäsi, mistä tämä tuska ja pelko johtuu,\njoka on vallannut mieleni, kun hän lähti täältä uhkaukset huulillaan\ntoisen uhrinsa luo.\n\n\"Alemmaksi on kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että kirjoitusta on\nmelkein mahdoton lukea:\n\n\"'Sain tänään Beddoesilta kirjeen, jossa hän ilmoittaa kätketyin\nsanoin, että H. on ilmiantanut kaikki. Hyvä Jumala, armahda meitä!'\n\n\"Tämän kertomuksen luin sinä iltana Trevorille, ja minun mielestäni se\noli olosuhteisiin katsoen mitä järkyttävin. Hän oli aivan murtunut\nsurusta ja matkusti myöhemmin Teraihin, jossa heillä oli teeviljelyksiä\nja jossa olen kuullut hänen menestyvän hyvin. Merimiestä ja Beddoesia\nei ole kumpaakaan nähty eikä kuultu sen päivän jälkeen, jolloin\nvaroituksen sisältänyt kirje oli lähetetty. Molemmat katosivat\njäljettömiin. Poliisille ei ollut tehty minkäänlaista ilmiantoa, niin\nettä Beddoes on säikähtyessään todennäköisesti käsittänyt uhkauksen\nteoksi. Hudsonin oli nähty hiiviskelevän hänen kotinsa läheisyydessä,\nminkä tähden poliisi on taipuvainen uskomaan, että hän on murhannut\nBeddoesin ja sitten paennut. Omasta puolestani olen jotakuinkin varma,\nettä asia on päinvastoin. Epätoivoon ahdistettuna ja varmana siitä,\nettä hänet oli ilmiannettu, Beddoes kosti Hudsonille ja poistui maasta,\nmukanaan niin paljon rahaa kuin hän suinkin ehti saada kokoon.\n\n\"Nyt luovutan nämä paperit sinulle, hyvä tohtori, ja jos sinua\nkiinnostaa liittää ne kokoelmaasi, saat kernaasti pitää ne.\"\n\n\n\n\nV.\n\nSUKULINNAN SALAISUUS.\n\n\nYstäväni Sherlock Holmesin luonteessa oli eräs omituinen piirre, joka\nsai minut usein hämmästymään. Hän pukeutui huolellisesti ja\naistikkaasti ja oli kaikessa, mikä kuului hänen ajattelumenetelmiinsä,\nmaailman säntillisin ja järjestelmällisin ihminen, mutta muissa\ntavoissaan huolimattomin ja välinpitämättömin mies, joka on konsanaan\nkoetellut asuintoverinsa kärsivällisyyttä. Tällä en tarkoita, että\nolisin siinä suhteessa itse vähintäkään turhantarkka. Afganistanissa\nviettämäni leirielämä, tehostajana synnynnäinen taipumukseni kaikesta\nsovinnaisuudesta vapaaseen elämään, olivat totuttaneet minut\nsuhtautumaan ympäristööni kevyemmin kuin lääkärin oikeastaan sopi.\nMutta minun huolimattomuudellani ja välinpitämättömyydelläni oli toki\nrajansa. Kun kohtaan miehen, joka säilyttää sikarinsa hiilisangossa,\npiipputupakkansa persialaisen tohvelin kärjessä ja vastausta odottavat\nkirjeensä uunin reunalla, nauliten ne siihen kiinni veitsellä, alan\najatella omasta itsestäni kaunista ja hyvää. Olen myös aina ollut sitä\nmieltä, että ampumaharjoitukset kuuluvat huveihin, joita toimeenpannaan\nvain ulkona, ja kun Holmes, saadessaan kummallisia päähänpistojaan,\nesimerkiksi ottaa revolverinsa, sovittautuu nojatuoliinsa pannen\nsatakunta panosta viereensä ja alkaa koristella vastakkaista seinää\njonkin isänmaallisen tunnuksen alkukirjaimilla, tunnen väkevästi, ettei\nhuoneistomme ilma enempää kuin seinätkään suinkaan parane siitä.\n\nHuoneissamme ajelehti aina kaikenlaisia kemiallisia kojeita ja\nselvitettyjen rikosjuttujen muistoja, joilla oli suuri taipumus\nsukeltautua näkyviin mitä odottamattomimmalla tavalla ja\nsopimattomimmissa paikoissa, kuten esimerkiksi voilautaselle.\nAsiakirjojen hävittäminen oli hänelle kauhistus, varsinkin niiden,\njotka jotenkin liittyivät hänen selvittämiinsä tapauksiin, ja sittenkin\nniiden järjestäminen ja kerääminen yhteen paikkaan oli hänestä niin\nvastenmielistä ja työlästä, että hän teki sen vain kerran vuodessa,\nuseimmiten vain joka toinen vuosi. Olen muistaakseni jo maininnut\nnäissä irrallisissa muistelmissani, että kiihkeän toimeliaisuuden\npuuskia, jotka olivat hänelle ominaisia silloin, kun hän työskenteli,\npäästen nimeensä liittyviin ainutlaatuisiin saavutuksiin, seurasi\nvastavaikutuksena tylsyyttä lähentelevä toimettomuuden tila, jolloin\nhän ei tehnyt muuta kuin lojui viulunsa ja kirjojensa parissa eikä\nliikahtanut sohvaltaan ruokapöytää kauemmaksi. Papereita kasaantui\nsiten kuukausi toisensa jälkeen, kunnes huoneen kaikki nurkat olivat\ntäynnä sanomalehti- ja paperipinkkoja, joita ei saanut millään ehdolla\npolttaa ja joita ei kyennyt järjestämään kukaan muu kuin niiden\nomistaja.\n\nIstuessamme eräänä talvi-iltana takkatulen ääressä rohkenin ehdottaa,\nkun hän oli lopettanut leikkeleiden lajittelun ja kirjaan liimaamisen,\nettä hän käyttäisi seuraavat pari tuntia huoneemme saattamiseen\nhiukan asuttavampaan kuntoon. Pyyntöni oli oikeutettu, sitä hän ei\nvoinut kieltää, ja niin hän nousi ikävystyneen näköisenä ja meni\nmakuuhuoneeseensa, josta hän pian palasi, kiskoen jäljessään suurta\nrautalevystä tehtyä arkkua, jonka hän asetti keskelle lattiaa. Sitten\nhän siirsi tuolin sen ääreen, kävi istumaan ja avasi kannen. Näin, että\narkku oli jo enemmän kuin puolillaan punaisella nauhalla sidottuja\nerisuuruisia paperipinkkoja.\n\n\"Tässä on tapauksia ja juttuja riittämiin saakka, Watson\", hän sanoi\nkatsoen minuun veitikkamaisesti. \"Jos tietäisit, mitä kaikkea tämä\narkku sisältää, niin luulenpa, että pyytäisit minua hiukan keventämään\nsitä täyttämisen sijasta.\"\n\n\"Liittyvätkö nuo asiakirjat varhempaan toimintaasi? Olen usein\ntoivonut, että minulla olisi muistiinpanoja niistäkin tapauksista.\"\n\n\"Kaikki näihin pinkkoihin sisältyvät asiat tapahtuivat, ennen kuin\nhistorioitsijani ilmestyi kirkastamaan minua.\" Hän nosteli papereita\nhellävaraisesti ja kuin hyväillen. \"Näiden joukossa on monta\nselvittämättä jäänyttä juttua\", hän jatkoi, \"mutta myös tapauksia,\njotka olivat koko lailla mielenkiintoisia. Tässä on Tarletonin murha,\ntuossa viinikauppias Vamberryn juttu, tuossa erään vanhan venakon\nseikkailu, tuossa alumiinikahvan kummallinen salaisuus samoin kuin\ntäydellinen selostus Ricoletti puujalasta ja hänen inhoittavasta\nvaimostaan. Ja tässä -- ah, tämähän oli todellakin löytö!\"\n\nHän työnsi kätensä arkun pohjalle ja nosti esiin pienen, liukuvalla\nkannella suljetun puulaatikon, jollaiset tavallisesti sisältävät lasten\nleluja. Avattuaan sen hän pani pöydälle rypistyneen paperiliuskan,\nvanhanaikaisen vaskiavaimen, puupalikan, jossa riippui pieni lankakerä,\nja kolme ruostunutta metallipalaa, jotka näyttivät vanhoilta rahoilta.\n\n\"Mitä sanot noista, poikaseni?\" hän kysyi hymyillen tyhmistyneelle\nilmeelleni.\n\n\"Kummallinen kokoelma.\"\n\n\"Hyvin kummallinen, ja tarina, joka liittyy niihin, on vielä\nkummallisempi.\"\n\n\"Noilla muinaisesineillä on siis oma tarinansa?\"\n\n\"On siinä mielessä, että ne ovat historiallisia.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nHolmes otti esineet yksitellen käteensä ja pani ne riviin pöydän\nreunalle. Sitten hän istuutui nojatuoliinsa ja katseli niitä\nmielihyvästä loistavin silmin.\n\n\"Siinä on kaikki\", hän virkkoi, \"mitä minulla on jäljellä muistona\nMusgrave-suvun salaisuudesta.\"\n\nNimi oli tuttu, sillä hän oli monta kertaa maininnut sen, mutta itse\ntapauksesta en ollut kuullut mitään.\n\n\"Olisin iloinen\", sanoin, \"jos kertoisit sen.\"\n\n\"Ja jättäisin tämän sekamelskan entiselleen, niinkö?\" hän huudahti\nhilpeästi. \"Pianpa se siisteysinto menikin ohi, Watson. Mutta olisin\ntodellakin iloinen, jos liittäisit tämän tapauksen kokoelmaasi, sillä\nsiinä on kohtia, joiden ansiosta se jää ainutlaatuiseksi sekä meillä\nettä, kuten uskon, muissakin maissa. Pienten saavutusteni kokoelma on\nvarmasti puutteellinen, jos tämä kummallinen tapahtuma jätetään siitä\npois.\n\n\"Muistanet, kuinka _Gloria Scott_ ja keskusteluni tuon miespoloisen\nkanssa, jonka kohtalon kerroin sinulle, saivat minut ensimmäisen kerran\najattelemaan harrasteluani elämänurana. Nähdessäsi minut nyt nimeni\ntunnetaan sekä lähellä että kaukana ja minut tunnustetaan sekä\nyksityisissä piireissä että viranomaisten taholla tekijäksi, johon\nturvaudutaan, kun tapaus on arkaluontoinen tai uhkaa jäädä\nselvittämättä, jo silloin, kun tutustuit minuun tapausten yhteydessä,\njotka olet kuvannut 'Purppuratutkielmassa', minulla oli verraten paljon\ntyötä, vaikkakin pienet tulot. Mutta alku oli hankala. Voit tuskin\nkäsittää, kuinka työlästä se oli ja kuinka kauan kesti, ennen kuin\nrupesin saamaan kannatusta.\n\n\"Lontooseen muutettuani asuin aluksi Montague-streetillä aivan British\nMuseumin läheisyydessä, ja odotellessani tapauksia käytin runsaat\njoutohetkeni kaikkien niiden tieteenhaarojen tutkimiseen, joista\nminulla saattoi olla hyötyä ammatissani. Tapauksia tipahteli silloin\ntällöin pääasiallisesti ylioppilastoverieni antamien suositusten\nansiosta, sillä ollessani viimeistä vuottani yliopistossa minusta ja\nmenetelmistäni oli ruvettu puhumaan yhä enemmän. Kolmas näistä\ntapauksista oli juuri tämä, Musgrave-suvun salaisuus, ja ensimmäinen\naskeleeni nykyistä asemaani kohti juontaa alkunsa juuri siihen\nliittyneiden omituisten seikkojen herättämästä huomiosta samoin kuin\nsaavuttamistani tuloksista, jotka osoittautuivat suuremmiksi, kuin mitä\nosasimme ajatella.\n\n\"Reginald Musgrave opiskeli samassa yliopistossa kuin minä, ja siten\ntutustuimme toisiimme, vaikkakin vain ohimennen. Hänestä ei yleensä\npidetty nuorempien ylioppilaiden keskuudessa, jotka moittivat häntä\nylpeäksi, mutta tarkkaillessani häntä lähemmin huomasin, että hänen\npidättyväisyytensä oli vain äärimmäisen ujouden peittelemistä.\nUlkomuodoltaan hän oli täydellinen ylimystyyppi. Laiha, kyömynenäinen\nja suurisilmäinen, aina kylmähkön rauhallinen, mutta silti kohtelias.\nHän polveutui todellakin suvusta, joka on maamme vanhimpia, kuuluen\ntosin sen nuorempaan haaraan, joka erosi pohjoisessa asuvista\nMusgraveista jolloinkin kuudennellatoista vuosisadalla ja asettui\nläntiseen Sussexiin. Heidän sukulinnansa Hurlstone voi hyvinkin olla\nvanhin asuttu rakennus sielläpäin. Syntymäkodista näytti jotakin\nliittyneen lähtemättömästi hänen olemukseensa. Katsellessani hänen\nkalpeita, älykkäitä kasvojaan tai pään asentoa edessäni häämöttivät\naina harmaat, korkeat oviholvit, pienet, lyijypuitteiset ikkunat ja\nmuut vanhan feodaalilinnan kunnianarvoisat tunnuspiirteet. Silloin\ntällöin jouduimme puheisiin keskenämme, ja muistan hänen usein\nilmaisseen, että huomioiden ja päätelmien tekemiseen kohdistuvat\nmenetelmäni kiinnostivat häntä suuresti.\n\n\"En ollut neljään vuoteen nähnyt häntä kertaakaan, kunnes hän eräänä\naamuna tuli luokseni Montague-streetille. Hän ei ollut muuttunut juuri\nollenkaan. Puku oli yhtä muodikas ja hieno kuin ennenkin -- hän oli\naina ollut hiukan keikari -- ja esiintymisen leimana sama kylmähkön\nrauhallinen kohteliaisuus, joka oli ollut hänelle ominaista.\n\n\"'Kuinka olet voinut, Musgrave, sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme?'\nkysyin puristettuani lämpimästi hänen kättään.\n\n\"'Olet varmaankin kuullut, että isäni on kuollut', hän sanoi. 'Siitä on\nnyt kaksi vuotta. Olen sen jälkeen luonnollisesti hoitanut Hurlstonea,\nja kun olen samalla piirikuntamme edustaja, niin työtä on ollut yllin\nkyllin. Sinun suhteesi, Holmes, olen ymmärtänyt, että olet kehittänyt\nkäytännölliseksi työskentelyksi taitosi, jolla niin usein hämmästytit\nmeitä.'\n\n\"'Niin, olen nyt ottanut sen toimeentuloni lähteeksi', vastasin.\n\n\"'Se ilahduttaa minua, sillä olen nyt kipeästi neuvojesi ja apusi\ntarpeessa. Kotona Hurlstonessa on tapahtunut varsin kummallisia\nasioita, joita poliisi ei ole toistaiseksi kyennyt lainkaan\nselvittämään.'\n\n\"Voit kuvitella, Watson, kuinka kiihkeästi kuuntelin hänen sanojaan,\nsillä juuri se tilaisuus, jota olin kärsimättömästi odottanut kaikki\nnämä pakollisessa toimettomuudessa vietetyt kuukaudet, näytti nyt\nolevan käteni ulottuvilla. Sisimmässäni uskoin onnistuvani siinä, missä\nmuut epäonnistuivat, ja nyt saisin tilaisuuden koettaa, olinko\noikeassa.\n\n\"'Kerro asia', pyysin.\n\n\"Reginald Musgrave istuutui vastapäätäni ja sytytti savukkeen\nlaatikosta, jonka siirsin hänen eteensä.\n\n\"'Katson tarpeelliseksi sanoa', hän aloitti, 'että minun täytyy, vaikka\nolenkin poikamies, pitää suuri joukko palvelijoita Hurlstonessa, sillä\nsellaisessa vanhassa, suuressa talossa on paljon asioita, joista on\npidettävä huoli. Haluan myös pysyttää kaikki entisellään, ja kun\nminulla on aina metsästysaikana suuret kutsut vanhan tavan mukaan, en\ntahdo joutua pulaan. Talossa on kaiken kaikkiaan kahdeksan\npalvelijatarta, keittäjä, hovimestari, kaksi lakeijaa ja asiapoika. Ja\nsitten tietysti eri henkilökunta puutarhaa ja talleja varten.\n\n\"'Näistä on kauimmin ollut palveluksessamme Brunton, hovimestari. Hän\noli nuori koulunopettaja, jolla ei ollut paikkaa, kun isäni otti hänet\nmeille, mutta niin pystyvä ja tarmokas, että hän kävi pian\ntaloudessamme välttämättömäksi. Hän on ryhdikäs, korkeaotsainen, komea\nmies, eikä voi olla vielä enempää kuin neljänkymmenen vuoden ikäinen,\nvaikka hän on ollut meillä kaksikymmentä vuotta. Kun ottaa huomioon\nkaikki ominaisuudet, jotka ovat hänelle eduksi, ja hänen suuren\nlahjakkuutensa -- hän puhuu useita kieliä ja soittaa melkein mitä\nsoittokonetta hyvänsä -- ei voi olla ihmettelemättä, että hän on niin\nkauan tyytynyt käskynalaiseen asemaansa, mutta hän on varmaankin sen\nverran mukavuutta rakastava, ettei ole vaivautunut hakemaan toista\npaikkaa. Hovimestarimme on aina ollut henkilö, jonka kaikki meillä\nkäyneet vieraat muistavat.\n\n\"'Mutta tällä esikuvallisella palvelijallani on eräs vika. Hän on\nmelkoinen Don Juan, ja kuten ymmärrät, ei sen osan näytteleminen ole\nhiljaisella maaseudulla suinkaan vaikeata hänen kaltaiselleen miehelle.\n\n\"'Kaikki oli hyvin niin kauan kuin hän oli naimisissa, mutta kun hän\njäi leskeksi, selkkauksia on riittänyt loppumattomiin. Joitakin\nkuukausia sitten toivoimme rauhan palautuvan, sillä hän meni\nkihloihin Rachel Howellsin, toisen sisäkkömme, kanssa, mutta hänet hän\non jo ehtinyt hylätä ja ottaa armoihinsa Janet Tregellisin,\nylimetsänvartijani tyttären. Rachel, joka on hyvin kunnollinen tyttö ja\nwalesilaisen luonteenlaatunsa mukaisesti herkästi kiihtyvä, sairastui\nankaraan aivokuumeeseen, josta hiljan toipui varjoksi kuihtuneena. Tämä\noli ensimmäinen murhenäytelmämme Hurlstonessa, mutta sen saattoi pian\nvarjoon toinen, joka alkoi hovimestari Bruntonin erottamisella.\n\n\"'Asian vaiheet ovat seuraavat. Mies oli älykäs, kuten olen sanonut, ja\njuuri tämä hänen älykkyytensä koitui hänelle turmioksi, sillä se\nnäyttää synnyttäneen rajattoman uteliaisuuden asioita kohtaan, jotka\neivät vähimmälläkään tavalla liikuttaneet häntä. En voinut\najatellakaan, että se saattaisi mennä niin pitkälle, ennen kuin sattuma\navasi silmäni.\n\n\"'Olen maininnut, että rakennus on hyvin laaja. Eräänä iltana viime\nviikolla -- tarkemmin sanoen torstaina -- odottelin turhaan unta,\njuotuani, ajattelemattomasti kyllä, väkevää kahvia päivällisen jälkeen.\nValvottuani noin kahteen asti huomasin sen olevan toivotonta, minkä\ntähden sytytin kynttilän ryhtyäkseni jatkamaan kirjan lukemista, jonka\nolin aloittanut. Kirja oli kuitenkin jäänyt biljaardihuoneeseen.\nKiskaisin aamutakin ylleni ja lähdin hakemaan sitä.\n\n\"'Päästäkseni sinne minun täytyi laskeutua portaita alas ja mennä\nsitten käytävän poikki, joka vie kirjastoon ja asehuoneeseen. Voit\nkuvitella, kuinka hämmästyin, kun katsahtaessani käytävään näin\nkirjaston oven olevan raollaan ja siellä valoa. Olin itse sammuttanut\nlampun ja sulkenut oven, ennen kuin menin levolle. Ensimmäinen\najatukseni oli, että taloon oli murtauduttu. Hurlstonen käytävien\nseinillä on koristeina paljon aseita ja muita voitonmerkkejä. Sieppasin\nkäteeni vanhan tapparan, asetettuani kynttilän lattialle. Sitten hiivin\nvarpaillani oven taakse ja kurkistin sisään.\n\n\"'Huoneessa oli Brunton, hovimestari. Hän istui täysin pukeutuneena\neräässä nojatuolissa ja tutki syviin mietteisiin vaipuneena, otsa\nkäteen nojaten, polvien varaan levittämäänsä paperia, joka näytti\nkartalta. Tuijotin häneen hämmästyksestä sanattomana. Pöydän reunalla\npaloi pieni kynttilä, joka valaisi sen verran, että saatoin nähdä\nselvästi kaikki. Siinä seisoessani hän nousi äkkiä ja meni lipaston\nluo, joka on sivuseinällä, avasi yhden laatikon ja otti siitä jonkin\npaperin. Sitten hän istuutui entiselle paikalleen, levitti ottamansa\npaperin kynttilän viereen pöydälle ja alkoi tarkastella sitä hyvin\nhuolellisesti. Tästä perheasiakirjojemme häikäilemättömästä\ntutkimisesta närkästyneenä minä nykäisin oven auki, ja samassa Brunton\nkatsahti ylös, nähden minun seisovan kynnyksellä. Hän ponnahti aivan\nkalpeana seisoalleen ja työnsi kiireesti poveensa paperin jota hän oli\nensin katsellut.\n\n\"'Näinkö te palkitsette kaiken osoittamani luottamuksen?' huudahdin.\n'Te lähdette palveluksestani huomispäivänä!'\n\n\"'Hän kumarsi äärimmäisen masentuneen näköisenä ja pujahti sanaa\nvirkkamatta ohitseni käytävään. Kynttilä paloi vielä pöydällä, ja sen\nvalossa kumarruin katsomaan, mikä se paperi oli, jonka Brunton oli\nottanut lipastosta. Hämmästyksekseni se oli aivan merkityksetön, vain\njäljennös kysymyksistä ja vastauksista, jotka kuuluvat perheessämme\nperintönä kulkeneeseen vanhaan juhlamenolliseen toimitukseen, nimeltä\n_Musgraven perherituaali_. Sen suorittaminen on ollut jo vuosisatoja\njokaisen Musgraven velvollisuus tullessaan täysi-ikäiseksi --\naivan yksityisluontoinen asia, joka voi korkeintaan kiinnostaa\nmuinaistutkijoita samalla tavalla kuin vaakunakilpemme ja tunnuksemme,\nmutta jolla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä.'\n\n\"''Tuohon paperiin palaamme vielä', sanoin hänelle\n\n\"''Jos se nyt on tarpeellista', hän vastasi hiukan epäröivästi.\n'Mutta kertomukseni jäi kesken. Minä lukitsin lipaston Bruntonilta\njääneellä avaimella, mutta kun käännyin aikoen poistua, huomasin\nkummastuksekseni, että hovimestari oli tullut takaisin ja seisoi\nedessäni.\n\n\"''Herra Musgrave', hän lausui mielenliikutuksesta käheällä äänellä,\n'sitä häpeätä en voi kestää, sir. Olen aina ollut ylpeä asemastani, ja\nhäväistys veisi minulta hengen. Vereni tulee teidän päällenne, sir --\nse tulee -- jos ajatte minut epätoivoon. Ellette voi pitää minua\npalveluksessanne sen jälkeen, mitä on tapahtunut, antakaa minun Jumalan\ntähden itse sanoutua irti ja muuttaa kuukauden kuluttua, ikäänkuin\nlähtisin täältä omasta vapaasta tahdostani. Sen kestäisin, herra\nMusgrave, mutta en erottamista kaikkien nähden, jotka tunnen niin\nhyvin.'\n\n\"''Te ette voi vaatia vähintäkään hellävaraisuutta, Brunton',\nhuomautin, 'sillä käytöksenne on ollut mitä julkeinta. Mutta koska\nolette ollut talossa niin kauan, en tahdo saattaa teitä julkisesti\nhäpeään. Kuukausi on kuitenkin liian pitkä aika. Lähtekää viikon\nkuluttua ja sanokaa syyksi, mitä haluatte.'\n\n\"''Jo viikon päästä!' hän huudahti epätoivoisesti. 'Antakaa minulle\nkaksi viikkoa -- ainakin kaksi viikkoa.'\n\n\"''Te lähdette viikon kuluttua', sanoin toistamiseen, 'ja voitte olla\nhyvillänne päästessänne niin vähällä.'\n\n\"'Hän hiipi tiehensä pää painuksissa, murtuneena miehenä, minkä jälkeen\nsammutin kynttilän ja palasin huoneeseeni.\n\n\"'Kahtena seuraavana päivänä Brunton hoiti tehtävänsä mitä\nhuolellisimmin. En viitannut sanallakaan siihen, mitä oli tapahtunut,\nmutta olin hiukan utelias näkemään ja kuulemaan, mistä hän selittäisi\nlähtönsä johtuvan. Kolmantena aamuna hän ei kuitenkaan enää tullut\nsaamaan ohjeita päivän varalle, kuten hänellä oli aina ollut tapana.\nPoistuessani ruokailuhuoneesta kohtasin Rachel Howellsin, toisen\nsisäkkömme, joka, kuten jo mainitsin, oli aivan hiljan noussut\ntautivuoteelta pitkän ja ankaran sairauden jälkeen. Hän oli vieläkin\nniin surkean kalpea ja heikon näköinen, etten voinut olla nuhtelematta\nhäntä liian aikaisesta työhön ryhtymisestä.\n\n\"''Teidän paikkanne on vuoteessa', sanoin. 'Tulkaa takaisin sitten, kun\nolette vahvempi.'\n\n\"'Hän katsoi minuun niin kummallisesti, että aloin epäillä hänen\njärkensä vioittuneen.\n\n\"''Olen jo tarpeeksi vahva, herra Musgrave', hän vastasi.\n\n\"''Katsotaanhan, mitä lääkäri sanoo', huomautin. 'Te lopetatte nyt, ja\nkun menette alakertaan, pyytäkää Bruntonia tulemaan luokseni.'\n\n\"''Hovimestari on poissa', hän ilmoitti.\n\n\"''Poissa? Missä sitten?'\n\n\"''Hän on poissa. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Hän ei ole huoneessaan..\nNiin, hän on lähtenyt -- mennyt tiehensä!' Tyttö horjahti seinää\nvasten, ratketen hillittömään itkuun, joka samassa muuttui kirkuvaksi,\nhuutavaksi nauruksi, minun syöksyessäni kauhistuneena soittamaan kelloa\nsaadakseni apua. Tyttö kannettiin huoneeseensa, ja minä ryhdyin\netsimään hovimestaria. Ei ollut epäilystäkään, etteikö hän ollut\nhävinnyt. Hänen vuoteessaan ei ollut nukuttu, kukaan ei ollut nähnyt\nhäntä sen jälkeen, kun hän oli edellisenä iltana mennyt huoneeseensa,\nmutta mitä tietä ja miten hän oli poistunut talosta, emme voineet\nkäsittää, sillä kaikki ikkunat olivat olleet aamulla säpissä ja ovet\nlukittuina. Hänen vuoteensa, kellonsa ja rahansakin olivat jäljellä\nhänen huoneessaan, lukuunottamatta mustaa pukua, jota hän tavallisesti\nkäytti. Tohvelit olivat myös poissa, mutta kengät olivat vuoteen\nvieressä. Mihin oli hovimestari Brunton mennyt yöllä ja missä hän on\nnyt?\n\n\"'Tarkastimme tietysti koko talon ja kaikki ulkohuoneetkin, mutta\nhänestä ei näkynyt jälkeäkään. Hurlstonen päärakennus on, kuten olen\nmaininnut, suuri ja täynnä monisokkeloisia käytäviä, varsinkin vanhin\nosa, mutta me tutkimme joka sopen ullakkokomeroita myöten, näkemättä\nhänestä merkkiäkään. Minusta oli uskomatonta, että hän oli mennyt\nmatkoihinsa, koska kaikki hänen tavaransa olivat paikoillaan, mutta\nmihin hän oli joutunut, en voinut käsittää. Kutsuin poliisin auttamaan\nmeitä, mutta uudistettu etsintä jäi yhtä tuloksettomaksi. Yöllä oli\nsatanut, ja me tutkimme rakennuksen koko ympäristönkin, nurmikot,\nkäytävät, kaikki, mutta turhaan. Tämmöinen oli asian tila, kun eräs\ntoinen odottamaton tapaus kohdisti huomiomme toisaalle.\n\n\"'Rachel Howells oli maannut kaksi päivää niin huonona, että houraili,\nminkä tähden olimme ottaneet taloon hoitajattaren, joka valvoi hänen\nluonaan öisin. Kun potilas kolmantena yönä Bruntonin katoamisen jälkeen\nnäytti nukkuvan rauhallisesti, hoitajatar myös nukahti nojatuoliinsa,\nmutta herätessään varhain aamulla hän näki vuoteen tyhjänä, ikkunan\navoimena ja sairaan hävinneen. Minut herätettiin heti, ja kahden\nlakeijani kanssa lähdin viipymättä etsimään tyttöä. Oli hyvin helppoa\nnähdä, minnepäin hän oli mennyt, sillä jäljet, jotka lähtivät hänen\nikkunansa alta, johtivat nurmikentän poikki puutarhan lammikon\nreunalle, lähelle sorastettua pääkäytävää, jossa ne hävisivät. Lammikko\non kolmatta metriä syvä, niin että voit kuvitella, miltä meistä tuntui\nnähdessämme jälkien päättyvän sen reunalle. Ryhdyimme heti naaraamaan,\nmutta ruumista ei löytynyt kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Sen\nsijaan teimme varsin odottamattoman löydön. Naaraamme tarttui pieni\nliinakankaasta neulottu pussi, joka sisälsi suuren joukon vanhuuttaan\nruostuneita ja mustuneita metallipaloja, ja jonkinlaisen metallivanteen\nja joitakin tummia piikiven tai lasin siruja. Muuta emme\nlöytäneet lammikosta, ja vaikka suoritimme koko eilispäivän mitä\nperusteellisimpia tutkimuksia kaikkialla lähiympäristössä, meille on\ntoistaiseksi täydellinen arvoitus, mitä Rachel Howellsille ja Richard\nBruntonille on tapahtunut. Poliisimme on aivan ymmällä, ja sen tähden\npäätin turvautua sinuun.'\n\n\"Voit ajatella, Watson, kuinka kiihkeästi kuuntelin hänen selostustaan\nnäistä kummallisista tapahtumista, aivoni työskentelivät koko ajan\nsaadakseni sopimaan ne toisiinsa ja löytääkseni yhteisen johtolangan,\njohon ne kaikki kuuluisivat.\n\n\"Hovimestari oli kadonnut. Tyttö oli kadonnut. Tyttö oli rakastanut\nhovimestaria, mutta oli myöhemmin saanut syytä vihata häntä. Hän oli\nwalesilainen, tulinen ja intohimoinen. Hovimestarin katoaminen oli\nsyvästi järkyttänyt häntä. Hän oli heittänyt lammikkoon pussin, jonka\nsisällys oli varsin omituinen. Kaikki nämä olivat seikkoja, jotka oli\notettava huomioon, mutta ne eivät johtaneet asian ytimeen. Missä oli\ntämän tapausketjun alkupää? Jos löytäisin sen, niin silloin tämä sekava\nvyyhti alkaisi myös purkautua.\n\n\"'Minun täytyy saada nähdä tuo paperi, Musgrave, joka oli\nhovimestarinne mielestä niin arvokas, että hän rohkeni ruveta tutkimaan\nsitä paikkansa menettämisen uhallakin', sanoin.\n\n\"'Perheemme niin sanottu rituaali, johon mainitsemani paperi liittyy,\non oikeastaan aivan järjetön juttu', hän vastasi, 'jonka tekee\nmielenkiintoiseksi vain se, että se on niin vanha. Otin mukaani\njäljennöksen siihen kuuluvista kysymyksistä ja vastauksista, jos\nmielesi tekee silmäillä niitä.'\n\n\"Hän ojensi minulle juuri tämän saman paperin, Watson, jonka näet nyt\nkädessäni. Tässä on se kummallinen kuulustelu, johon jokaisen Musgraven\npiti alistua tullessaan täysi-ikäiseksi. Luen sinulle sekä kysymykset\nettä vastaukset.\n\n\"'Kenelle se kuului?\n\n\"'Hänelle, joka on poissa.\n\n\"'Kuka on saapa sen?\n\n\"'Hän, joka tulee.\n\n\"'Mikä kuukausi se oli?\n\n\"'Kuudes ensimmäisestä lukien.\n\n\"'Missä aurinko oli?\n\n\"'Tammen kohdalla.\n\n\"'Missä varjo oli?\n\n\"'Jalavan alla.\n\n\"'Miten oli askeleet otettava?\n\n\"'Kymmenen ja kymmenen pohjoiseen, viisi ja viisi itään, kaksi ja kaksi\netelään, yksi ja yksi länteen, ja sitten alas.\n\n\"'Mitä annamme siitä?\n\n\"'Kaikki, mitä omistamme.\n\n\"'Minkä tähden annamme sen?\n\n\"'Uskollisuuden tähden.'\n\n\"'Alkuperäisessä asiakirjassa ei ole päiväystä, mutta kirjoitustapa\nilmaisee sen syntyneen seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä',\nhuomautti Musgrave. 'Pelkään, ettei sinulla ole tästä suurtakaan apua\nsalaisuuden selvittämisessä.'\n\n\"'Siihen sisältyy ainakin toinen salaisuus, joka on vielä\nmielenkiintoisempi kuin ensimmäinen', vastasin. 'Ja voihan olla, että\nniihin on sama avain. Suo anteeksi, Musgrave, kun sanon, että\nhovimestarisi näyttää olleen harvinaisen nerokas mies, nerokkaampi kuin\nisäntänsä esi-isät kymmenessä sukupolvessa.'\n\n\"'Nyt en jaksa oikein seurata ajatustesi kulkua', sanoi Musgrave.\n'Minun käsittääkseni tällä paperilla ei ole mitään käytännöllistä\nmerkitystä.'\n\n\"'Minusta se näyttää sisältävän erittäin runsaasti juuri käytännöllisiä\nseikkoja, ja ellen erehdy, Brunton oli samaa mieltä. Hän oli\ntodennäköisesti tutkinut sitä jo muulloinkin kuin sinä yönä, jolloin\nyllätit hänet.'\n\n\"'Hyvin mahdollista. Emme välittäneet korjata sitä sen parempaan\ntalteen.'\n\n\"'Luulisin, että hänen tarkoituksensa oli silloin vain virkistää\nmuistiaan. Hänellähän oli mukanaan, vai kuinka, jonkinlainen kartta,\njota hän vertasi käsikirjoitukseen ja jonka hän työnsi poveensa, kun\nastuit sisään?'\n\n\"'Niin oli. Mutta mitä tekemistä hänellä oli tämän kanssa ja mitä tämä\nloru oikeastaan merkitsee?'\n\n\"'Sen selvittäminen ei liene kovinkaan vaikeaa', vastasin. 'Jos sinulle\nsopii, lähdemme ensimmäisellä junalla Sussexiin ja syvennymme asiaan\nhiukan lähemmin itse paikalla.'\n\n\"Iltapäivällä saavuimme Hurlstoneen. Olet varmaankin nähnyt valokuvia\nja lukenut kuvauksia tuosta vanhasta, kauluisasta linnasta, minkä\ntähden riittänee, kun sanon, että se on rakennettu ison L-kirjaimen\nmuotoon; pitkä pystyviiva vastaa uudempaa osaa ja kanta vanhaa, josta\nedellinen on syntynyt. Matalan, raskaan oven yläpuolelle, joka on\nkeskellä vanhan osan julkisivua, on hakattu vuosiluku 1607, mutta\nmuinaistutkijat ovat sitä mieltä, että hirret, ja kivityö ovat\npaljoa vanhemmalta ajalta. Tavattoman paksujen seinien ja pienten\nikkuna-aukkojen takia perhe oli viime vuosisadalla rakentanut uudemman\nosan, minkä jälkeen vanhaa on tarvittaessa käytetty varastopaikkana ja\nmyös kellarina. Ympärillä on kaunis puisto, täynnä komeita vanhoja\npuita, ja asiakkaani mainitsema lammikko on ajotien vieressä parinsadan\nmetrin päässä rakennuksesta.\n\n\"Olin jo aivan varma, Watson, ettemme olleet tekemisissä kolmen eri\nsalaisuuden kanssa, vaan että ne kuuluivat kaikki yhteen, ja että jos\nonnistuisin tulkitsemaan rituaalin oikein, saisin käteeni avaimen,\njonka avulla pääsisin näkemään, mitä hovimestari Bruntonille ja sisäkkö\nHowellsille oli tapahtunut. Niinpä kohdistin koko huomioni siihen.\nMistä johtui, että tuo vanha asiakirja kiinnosti Bruntonia niin\nsuuresti? Ilmeisesti siitä, että hän näki siinä jotakin, jota linnan\nisännät eivät olleet huomanneet ja josta hän odotti saavansa\nhenkilökohtaista etua. Mitä se siis sisälsi ja missä suhteessa se oli\nhänen katoamiseensa?\n\n\"Lukiessani rituaalia älysin heti, että mittojen täytyi tarkoittaa\njotakin paikkaa, samaa, johon sen viimeisessäkin lauseessa viitattiin,\nja että sen löytäminen toisi huomattavasti lähemmäksi hetken, jolloin\nnähtäisiin, mikä sen salaisuus oli, jonka kätkemisen näin omituisella\ntavalla vanhat Musgravet olivat harkinneet välttämättömäksi. Siinä\nmainittiin kaksi seikkaa, jotka sopivat lähtökohdiksi, tammi ja jalava.\nAivan päärakennuksen edessä, ajotiestä hiukan vasemmalle, seisoi komea\ntammi, oikea tammien patriarkka, joka oli mahtavimpia puita, mitä olen\nkonsanaan nähnyt.\n\n\"'Oliko tuo jo olemassa, kun rituaali kirjoitettiin?' kysyin, kun\najoimme sen ohi.\n\n\"'Uskon sen olleen siinä jo normannien maahantulon aikana', Musgrave\nvastasi. 'Sen ympärysmitta on lähes seitsemän metriä.'\n\n\"Olettamukseni ensimmäinen kohta oli osoittautunut paikkansa pitäväksi.\n\n\"'Onko täällä missään vanhaa jalavaa?' kysyin sitten.\n\n\"'Tuolla oli ennen hyvin vanha jalava, mutta siihen iski salama\nkymmenen vuotta sitten, ja silloin hävitimme sen.'\n\n\"'Voiko vielä nähdä, missä se oli?'\n\n\"'Aivan selvästi.'\n\n\"'Onko täällä muita jalavia?'\n\n\"'Ei vanhoja, mutta nuorempia vaikka kuinka paljon.'\n\n\"'Tahtoisin mielelläni nähdä paikan, jossa se oli.'\n\n\"Olimme pysähtyneet portaiden eteen, ja noustuamme ajoneuvoista\nMusgrave vei minut suorinta tietä nurmikkokentän siihen kohtaan, jossa\njalava oli kasvanut. Se oli jotakuinkin rakennuksen ja tammen\npuolivälissä. Tutkimukseni näytti edistyvän.\n\n\"'Lienee mahdotonta enää saada selville, kuinka korkea se oli?' kysyin.\n\n\"'Voin sanoa sen heti. Yhdeksäntoista metriä.'\n\n\"'Mistä tiedät sen?' kysyin hämmästyneenä.\n\n\"'Kun vanha opettajani opetti minulle trigonometriaa, se tapahtui aina\nkorkeuksia laskemalla. Silloin mittasin täällä joka puun ja\nrakennuksen.'\n\n\"Tämä oli odottamaton onnenpotkaus. Kiinnekohtia alkoi kerääntyä\nnopeammin kuin olin osannut toivoakaan.\n\n\"'Tiedusteliko hovimestarisi sinulta milloinkaan tätä samaa asiaa?'\nkysyin.\n\n\"Reginald Musgrave katsoi minuun kummastuneena. 'Nyt, kun mainitsit\nsiitä, muistan', hän vastasi, 'että pari kuukautta sitten Brunton\ntodellakin kysyi minulta, kuinka korkea jalava oli ollut, sanoen\nväitelleensä siitä tallirengin kanssa.'\n\n\"Tämä oli oivallinen uutinen, Watson, sillä se osoitti, että olin\noikeilla jäljillä. Katsahdin aurinkoon. Se oli alhaalla ja tulisi\nlaskujeni mukaan noin tunnin kuluttua olemaan juuri tammen latvan\nkohdalla. Tilanne olisi silloin rituaalissa mainitun ensimmäisen ehdon\nmukainen. Ja jalavan varjolla tarkoitettiin luonnollisesti varjon\nkärkeä, koska muussa tapauksessa olisi otettu oppaaksi sen runko. Minun\ntäytyi siis määritellä, missä varjon kärki olisi auringon ollessa\ntammen latvan kohdalla.\"\n\n\"Se oli varmaankin hyvin pulmallinen tehtävä, Holmes, kun jalavaa ei\nollut enää.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta olin näetkös varma, ettei se, mikä oli ollut\nmahdollista Bruntonille, voinut olla mahdotonta minullekaan. Eikä sen\nratkaiseminen ollutkaan vaikeaa. Menin Musgraven kanssa hänen\ntyöhuoneeseensa, vuolin tämän palikan ja kiinnitin siihen tämän rihman,\njossa on solmu joka metrin päässä. Sitten otin onkivavan joka oli\ntäsmälleen kahden metrin pituinen, ja palasin Musgraven kanssa\npaikalle, jossa jalava oli ollut. Aurinko alkoi juuri hipoa tammen\nlatvaa. Pistin vavan maahan pystyyn, piirsin kenttään varjon suunnan ja\nmittasin varjon. Se oli kaksi ja puoli metriä pitkä.\n\n\"Jäljellä oli siis varsin yksinkertainen laskutoimitus, Kun kahden\nmetrin pituinen vapa luo kahden ja puolen metrin pituisen varjon, niin\nyhdeksäntoista metrin korkuisen puun varjo on samoissa olosuhteissa\n23,7 metriä, ja suunta kummassakin tapauksessa luonnollisesti sama.\nMittasin matkan ja tulin melkein rakennuksen seinän viereen, johon\npistin tikun maahan merkiksi. Voit kuvitella riemuani, Watson, kun näin\nmelkein tikkuni vieressä pienen alaspäin suippenevan kolon. Tiesin\nBruntonin tehneen sen mitatessaan matkan ja että olin vielä hänen\njäljillään.\n\n\"Nyt rupesin mittaamaan askelilla, määriteltyäni ensin tarkasti\nilmansuunnat taskukompassini avulla. Otin kymmenen askelta kummallakin\njalalla seinän suuntaan ja pistin jälleen tikun maahan. Sitten otin\nsamalla tavalla huolellisesti viisi askelta itään ja kaksi etelään ja\npysähdyin vanhan pääoven kynnykselle. Nyt oli otettava kaksi askelta\nlänteen, mikä ilmeisesti tarkoitti sitä, että minun oli astuttava kaksi\naskelta sisään käytävään ja että paikka, johon rituaalissa viitattiin,\noli siinä.\n\n\"En ole konsanaan ollut niin pettynyt, Watson. Ensin ajattelin, että\nlaskelmissani täytyi olla jokin perusteellinen erehdys. Käytävään\nheloittavan ilta-auringon valossa näin, ettei permannon vanhoja ja\nkuluneita kivilaattoja ollut liikutettu vuosikausiin, sillä laasti oli\nkaikkialla ehyttä ja tiivistä. Brunton ei ollut koskenut niihin.\nKoputin permantoon, mutta ääni oli kaikkialla sama, eikä missään\nnäkynyt pienintäkään rakoa eikä halkeamaa. Silloin otti Musgrave\nonneksi esiin käsikirjoituksen ja alkoi tarkastaa laskelmiani. Hän\nymmärsi nyt, mihin pyrin, ja oli aivan yhtä innostunut kuin minäkin.\n\n\"'Ja alas!' hän huudahti. 'Olet unohtanut, että tässä sanotaan: 'ja\nalas'.'\n\n\"'Olin ymmärtänyt sen tarkoittavan kaivamista, mutta nyt huomasin\ntietysti heti, että olin erehtynyt. 'Permannon alla on siis kellari?'\nhuudahdin.\n\n\"'On, yhtä vanha kuin talokin. Sinne mennään tästä ovesta.'\n\n\"Me laskeuduimme alas kivisiä kiertoportaita myöten, ja päästyämme\nperille Musgrave raapaisi tulta ja sytytti vanhan, suuren lyhdyn, joka\noli asetettu nurkkaan tynnyrin päälle. Näimme heti, että olimme tulleet\noikeaan paikkaan ja että siellä oli hiljan käynyt muitakin.\n\n\"Siellä säilytettiin halkoja, jotka olivat ilmeisesti olleet hajallaan\nkoko lattian yli, mutta jotka oli nyt kasattu seinille, niin että\nkeskelle oli jäänyt tyhjä paikka. Lattiassa oli sillä kohdalla suuri\nnelikulmainen permantokivi, keskellä ruostunut rautarengas, johon oli\nsidottu paksu villainen kaulahuivi.\n\n\"'Bruntonin kaulahuivi, niin totta kuin elän!' huudahti Musgrave. 'Olen\nnähnyt sen hänellä ja voin vaikka vannoa, että se on hänen. Mitähän\nasiaa sillä roistolla on ollut tänne?'\n\n\"Minun ehdotuksestani saapuville kutsuttiin kaksi konstaapelia, joiden\ntultua koetin nostaa kiveä. Se liikahteli, mutta vasta toisen\nkonstaapelin avulla sain siirretyksi sen syrjään. Musta aukko ammotti\nmeitä vastaan. Kyykistyimme kaikki kurkistamaan sinne, Musgraven, joka\noli paneutunut polvilleen, valaistessa aukkoa lyhdyllä.\n\n\"Alapuolella oli noin parin metrin syvyinen nelikulmainen pieni aukko,\njonka toisella sivuseinällä näimme vaskikiskoilla vannehditun, paksun\npölykerroksen peittämän puisen arkun. Kansi oli auki ja lukkoon oli\npistetty tämä vanhanaikainen avain. Kosteus ja madot olivat syöneet\nlaidat puhki, joiden sisäpuoli oli kauttaaltaan valkoisen sienen\npeitossa. Pohjalla oli joitakin pyöreitä metallipalasia -- ilmeisesti\nvanhoja rahoja -- samanlaisia kuin nämä, mutta ei mitään muuta.\n\n\"Sillä hetkellä arkku oli kuitenkin sivuasia, sillä huomiomme oli\nkohdistunut olentoon, joka kyyrötti sen edessä, mustapukuiseen mieheen,\njoka istui kyykkysillään sen ääressä, otsa painuneena laidan reunaa\nvasten ja kädet levällään arkun päätyjen ympäri. Asento oli ajanut\nveren päähän, niin että häntä olisi ollut mahdoton tuntea\nvääristyneistä ja mustuneista kasvoista, mutta hänen kokonsa,\nvaatteensa ja tukkansa ilmaisivat Musgravelle heti, kun olimme saaneet\nhänet ylös aukosta, että kuollut oli hänen kadonnut hovimestarinsa. Hän\noli ollut kuolleena jo muutamia päiviä, mutta hänessä ei näkynyt\npienintäkään haavaa eikä vammaa, joka olisi osoittanut, mikä kuoleman\noli aiheuttanut. Kun hänet kannettiin pois kellarista, edessämme oli\ntoinen arvoitus, melkein yhtä kaamea kuin se, jonka olimme juuri\nratkaisseet.\n\n\"Tunnustan suoraan, Watson, että tutkimukseni tulos oli minulle\ntavallaan pettymys. Olin odottanut koko jutun selviävän löydettyäni\nrituaalissa mainitun paikan, mutta päästyäni niin pitkälle en tiennyt\nenempää kuin alussakaan, mikä se salaisuus oli, jonka vanhat Musgravet\nolivat niin huolellisesti kätkeneet. Olin tosin luonut sen verran valoa\nasiaan, että olin löytänyt Bruntonin, mutta minun piti vielä selvittää,\nmitä hänelle oli tapahtunut ja mitä osaa kadonnut sisäkkö oli siinä\nnäytellyt. Istahdin erääseen soppeen heitetylle nassakalle miettimään\nasiaa.\n\n\"Sinähän tiedät, Watson, miten minulla on tapana menetellä sellaisissa\ntapauksissa. Asetun asianomaisen henkilön tilalle ja arvioituani hänen\nälykkyytensä määrän koetan kuvitella, miten olisin itse menetellyt\nsamoissa olosuhteissa. Tässä tapauksessa tehtävää suuresti helpotti se,\nettä Brunton oli ollut harvinaisen älykäs mies, minkä tähden hänen\nsuhteensa ei tarvinnut ottaa huomioon minkäänlaista henkilökohtaista\ntasoitusta, kuten tähtitieteilijät sanovat. Hän tiesi, että jotakin\narvokasta oli kätketty. Hän löysi paikan, mutta totesi samalla, että\nkivi oli liian raskas yhden miehen liikuteltavaksi. Mitä hän teki\nsilloin? Hän ei voinut lähteä hakemaan apua talon ulkopuolelta, vaikka\nhänellä olisikin ollut siellä joku uskottu, sillä ovien avaaminen teki\nilmitulon vaaran liian suureksi. Parempi oli siis koettaa saada\napulaiseksi henkilö, joka oli rakennuksessa. Mutta ketä hän pyytäisi?\nTyttö oli rakastanut häntä lämpimästi. Ja miehen on vaikea käsittää,\nettä tämmöinen rakkaus voisi kokonaan kuolla, olipa hän kohdellut\nasianomaista kuinka pahasti hyvänsä. Hän päätti koettaa päästä jotenkin\nsovintoon tytön kanssa ja ottaa hänet sitten liittolaisekseen. Yhdessä\nhe sitten menivät kellariin ja yhteisvoimin he kyllä saisivat kiven\nsiirretyksi paikoiltaan. Niin pitkälle kykenin seuraamaan heitä yhtä\nhelposti, kuin jos olisin nähnyt kaikki omin silmin.\n\n\"Kahdelle hengelle, joista toinen oli sitä paitsi nainen, kiven\nnostamisen on kuitenkin täytynyt olla varsin työlästä. Se ei ollut\nhelppoa meillekään, tanakalle sussexilaiselle konstaapelille ja\nminulle. Mihin keinoon he turvautuivat saadakseen kiven nousemaan?\nTodennäköisesti samaan, jota olisin itsekin käyttänyt. Rupesin\nhuolellisesti tarkastamaan lattialla ajelehtivia halkoja, löytäen\nmelkeinpä heti yhden, jonka toisessa päässä oli selvä lovi, ja toisia,\njoiden sivuissa oli ilmeisiä merkkejä raskaan painon puristuksesta.\nNiiden avulla he olivat vivunneet kiven ylös, ja kun aukko oli saatu\nniin suureksi, että siitä mahtui pujottautumaan läpi, kivi oli\npönkitetty tähän asentoonsa halolla, jonka päässä oli lovi, tukikohtana\nilmeisesti aukon terävä reuna, mikä selittää loven syntymisen. Siihen\nsaakka liikuin vielä varmalla maaperällä.\n\n\"Miten oli minun nyt jatkettava tämän yöllisen murhenäytelmän\nuudelleensommittelua? Selvää oli, että vain toinen heistä oli\nlaskeutunut alas kammioon, nimittäin Brunton. Tytön oli täytynyt jäädä\naukon ääreen odottamaan häntä. Sitten Brunton avasi arkun, ojensi\nlöytämänsä tavarat tytölle -- ainakin otaksun niin käyneen, koska arkku\noli tyhjä -- ja -- niin, mitä sitten tapahtui?\n\n\"Oliko kytevä kostontuli äkkiä leimahtanut ilmiliekkiin tämän\nintohimoisen walesittaren sielussa, kun hän näki miehen, joka oli\ntehnyt hänelle vääryyttä -- ehkä pettänyt hänet katalammin kuin\ntiedettiinkään -- olevan kokonaan vallassaan? Oliko halko sattumalta\nlipsahtanut paikaltaan ja kivi sulkenut Bruntonin kammioon, josta tuli\nhänen hautansa? Oliko tyttö vain sikäli syyllinen, että hän oli\nvaiennut hänen kohtalostaan? Vai oliko hänen kätensä äkillinen isku\nsivaltanut pönkän pois ja antanut kiven jymähtäen pudota takaisin\nsyvennykseensä? Näihin kysymyksiin en löytänyt silloin tyydyttävää\nvastausta. Olin vain näkevinäni hänen pakenevan aarrelöytö kädessään\nhurjaa vauhtia portaita ylös, tukahtuneet hätähuudot ehkä korvissaan\nkaikuen ja epätoivoisten lyöntien jymisyttäessä kivilaattaa, joka\nvähitellen näännytti hänen uskottoman sulhasensa hengiltä.\n\n\"Sen tähden hän oli seuraavana aamuna niin kalpea ja järkytetty ja\nsiitä johtui hänen saamansa hysteerinen kohtauskin. Mutta mitä oli\nollut arkussa? Ja mihin oli sen sisällys joutunut? Tietysti ne\nmetallikappaleet ja lasinpalaset, jotka Musgrave oli löytänyt\nlammikosta ja jotka tyttö oli heittänyt sinne ensimmäisen sopivan\ntilaisuuden tarjoutuessa, hävittääkseen rikoksensa viimeisetkin jäljet.\n\n\"Olin istunut näissä mietteissäni aivan hiljaa parikymmentä minuuttia.\nMusgrave seisoi vielä kalpeana aukon reunalla lyhty kädessään ja\ntähysteli kammioon.\n\n\"'Nämä ovat Kaarlo I:n ajalta', hän virkkoi, näyttäen minulle arkusta\nlöytyneitä rahoja. 'Määritelmämme ajasta, jolloin rituaali on laadittu,\noli siis oikea.'\n\n\"'Ehkä löydämme muitakin muistoja Kaarlo I:stä!' huudahdin kiihkeästi,\nsillä rituaalin kahden ensimmäisen kysymyksen todellinen merkitys alkoi\näkkiä selvitä minulle. 'Näytä minulle lammikosta löytämäsi pussin\nsisällys.'\n\n\"Kiiruhdimme hänen työhuoneeseensa, jossa hän tyhjensi pussin eteeni.\nNäin selvästi, ettei löytö ollut hänen mielestään minkään arvoinen,\nsillä metalliesineet olivat melkein mustiksi ruostuneita ja kivet\nhimmeitä ja tummia. Hieroin yhtä niistä hihaani vasten, ja samassa se\njo loisti ja sädehti kuin tähti kämmenelläni. Metallivanne oli tehty\nkahdesta eri renkaasta, mutta oli väännetty aivan muodottomaksi.\n\n\"'Sinun tulee muistaa, että kuningasmielisten puolue oli kuninkaan\nkuoltuakin hyvin voimakas', sanoin, 'ja että hänen kannattajansa,\njoiden lopulta täytyi paeta maasta, todennäköisesti piilottivat paljon\nkalleuksia, aikoen rauhan palauduttua tulla hakemaan niitä.'\n\n\"'Esi-isäni, sir Ralph Musgrave, oli toimeliaimpia kavaljeereja ja\nKaarlo II:n lähin mies hänen ollessaan maanpaossa', selitti Musgrave.\n\n\"'Se selvittää kaikki. Luulen, että olemme nyt saaneet käsiimme ketjun\nviimeisen renkaan. Onnittelen, sillä haltuusi on nyt joutunut,\nvaikkakin varsin järkyttävällä tavalla, kalleus, joka on\nsellaisenaankin mitä arvokkain, mutta vielä arvokkaampi historiallisena\nharvinaisuutena.'\n\n\"'Mikä sitten?' hän kysyi tyhmistyneenä.\n\n\"'Ei sen vähempää kuin Englannin kuninkaiden muinainen kruunu.'\n\n\"'Kruunu!'\n\n\"'Niin. Ajattele, mitä rituaalissa sanotaan. Kuinka se nyt olikaan?\n'Kenelle se kuului?' 'Hänelle, joka on poissa.' Se merkitsee, että\nKaarlo I oli silloin jo kuollut. Sitten seuraa: 'Kuka on saapa sen?'\n'Hän, joka tulee.' Siis Kaarlo II, jonka paluuta jo suunniteltiin.\nMinun käsittääkseni ei ole epäilystäkään, etteikö tämä kolhiintunut ja\nmuodoton diadeema ole aikoinaan koristanut kuninkaallisten Stuartien\notsaa.'\n\n\"'Miten se on joutunut lammikkoon?'\n\n\"'Siihen kysymykseen koetan nyt vastata.' Ja niin selostin hänelle\ntapausten koko sarjan, kaikki laatimani olettamukset, johtopäätökset ja\nlöytämäni todistukset. Ilta hämärtyi ja kuu paistoi kirkkaasti\npilvettömältä taivaalta, kun vihdoin lopetin.\n\n\"'Mistä johtui, ettei Kaarlo saanutkaan tätä kruunua maahan\npalattuaan?' Musgrave kysyi, pannen löydön takaisin pussiin.\n\n\"'Nyt painoit sormesi kohtaan, jota emme kykene todennäköisesti\nmilloinkaan selvittämään. Uskottavinta lienee, että se Musgrave, jonka\nhallussa salaisuus oli, kuoli sillä aikaa, jättäen asiakirjan muun\nperinnön mukana seuraajalleen, selittämättä sen merkitystä. Siitä\nlähtien tähän päivään saakka se on kulkenut isältä pojalle, joutuen\nvihdoin miehen ulottuville, joka paljasti siihen kätketyn salaisuuden\nja menetti samalla henkensä.'\n\n\"Sellainen on _Musgravein perherituaalin_ tarina, Watson. Kruunu on\nedelleenkin Hurlstonessa, mutta ennen kuin perheen sallittiin pitää se,\nheidän täytyi hankkia viranomaisten suostumus siihen ja suorittaa\nmelkoinen summa valtiolle. Olen varma, että se näytetään sinulle\nmielihyvällä, jos mainitset nimeni. Tytöstä ei kuultu konsanaan\nhiiskaustakaan. Omasta puolestani uskon, että hän poistui Englannista\njonnekin merten taakse, mukanaan rikoksensa muisto.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nREIGATEN MURHA.\n\n\nKesti verraten kauan, ennen kuin ystäväni Sherlock Holmes toipui\nliikarasituksestaan keväällä 1887, jolloin hän oli saanut ponnistaa\nvoimansa äärimmilleen. Mutta koko Netherland-Sumatra Companyn juttu ja\nparoni Mauspertuis'n tavattomat suunnitelmat ovat vielä niin tuoreessa\nmuistissa ja liittyvät niin läheisesti politiikkaan ja valtion\nraha-asioihin, ettei sitä sovi ottaa näihin muistelmiin. Se johti\nkuitenkin välillisesti tapauksen selvittämiseen, jonka yhteydessä\nystäväni sai tilaisuuden näyttää, mihin eräs hänen uusi aseensa\nkelpasi kaikkien niiden ohella, joilla hän koko elinaikansa taisteli\nrikosta vastaan.\n\nKatsellessani muistiinpanojani näen, että sähkösanoma, jossa\nilmoitettiin Holmesin makaavan sairaana Lyonissa Hotel Dulongissa,\nsaapui huhtikuun 14 päivänä. Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua\nistuin hänen huoneessaan siitä hyvilläni, ettei hänen tilansa ollut\nniin huono, kuin mitä olin pelännyt. Tutkimus, johon liittynyt jännitys\noli lopulta käynyt ylivoimaiseksi hänenkin raudanlujalle terveydelleen,\noli kestänyt kolmatta kuukautta, joiden kuluessa hän oli aina\ntyöskennellyt vähintään viisitoista tuntia vuorokaudessa ja usein kuten\nhän itse sanoi, viisikin vuorokautta yhtämittaa. Ponnistusten loistava\ntulos ei voinut pelastaa häntä niin ylettömän rasituksen seurauksista,\nja niin tapasin hänet lohduttoman masentuneena ja alakuloisena juuri\nsilloin, kun koko Eurooppa puhui hänestä, täyttäen hänen huoneensa niin\nsuurella onnittelusähkösanomien paljoudella, että niitä oli\nkirjaimellisesti nilkkoja myöten. Hän tiesi onnistuneensa siinä, missä\nkolmen eri valtakunnan poliisi oli epäonnistunut, ja kohta kohdalta\npaljastaneensa koko Euroopan suurimman petkuttajan, mutta sekään ei\nkyennyt nostamaan häntä tästä väsyneiden hermojen aiheuttamasta\ntylsyyden tilasta.\n\nKolmea päivää myöhemmin olimme jälleen kotona Baker-streetillä, mutta\nsiitä huolimatta näin selvästi, että ystäväni kaipasi vaihtelua, ja\najatus, että viettäisimme kevään ihanimmasta ajasta viikon maalla, oli\nvarsin houkutteleva minullekin. Vanha ystäväni eversti Hayter, joka oli\nollut potilaanani Afganistanin retkellä, oli muuttanut Surreyhin\nlähelle Reigatea ja usein pyytänyt minua vieraakseen. Viimeksi\ntavatessamme hän oli huomauttanut, että jos ystäväni haluaisi lähteä\nmukaan, vieraanvaraisuutta kyllä riittäisi hänellekin. Asia oli\najettava jonkin verran varovasti, mutta ymmärrettyään, että isäntä oli\nnaimaton ja ettei hänen vapauttaan millään tavalla rajoitettaisi,\nHolmes myöntyi suunnitelmaani, ja niin me matkustimme noin viikon\nkuluttua sen jälkeen, kun olimme tulleet Lyonista, everstin luo. Hayter\noli hienosti sivistynyt ja paljon maailmaa nähnyt vanha sotilas, joka\nhuomasi pian, kuten olin odottanut, että hänellä ja Holmesilla oli\npaljon yhteistä, mistä keskustella.\n\nSamana päivänä, jolloin olimme saapuneet, vietimme iltaa everstin\nhuoneessa, Holmes leväten sohvalla ja minä ja isäntämme katsellen tämän\npientä ampuma-asekokoelmaa.\n\n\"Mutta sehän sopii\", eversti sanoi äkkiä, \"että otan kaiken varalta\nmukaan toisen näistä pistooleista, kun menemme nukkumaan.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyin.\n\n\"Täällä on ollut hiukan levotonta viime aikoina. Vanhan Actonin luo,\njoka asuu tässä lähellä, murtauduttiin maanantain vastaisena yönä.\nSaalis ei ollut suuri, mutta varkaat ovat vielä vapaina.\"\n\n\"Onko jälkiä?\" Holmes kysyi katsahtaen terävästi everstiin.\n\n\"Ei toistaiseksi. Mutta tapaus on aivan mitätön, tuollainen pikku\njuttu, joita aina tapahtuu maaseudulla. Teille, herra Holmes, sen\ntäytyy olla aivan merkityksetön tuon suuren kansainvälisen selkkauksen\njälkeen.\"\n\nHolmes torjui kohteliaisuuden kädenliikkeellä, huulille ilmestyneen\nhymyn kuitenkin ilmaistessa, että se oli miellyttänyt häntä.\n\n\"Ilmenikö siinä mitään mielenkiintoista?\"\n\n\"Ei minun käsittääkseni. Varkaat tutkivat kirjaston, saamatta juuri\nmitään vaivansa palkaksi. Koko huone oli mullistettu sekaisin, laatikot\nvedetty auki ja kirjat heitelty hyllyiltä lattialle, mutta sieltä ei\nole hävinnyt muuta kuin Popen vanha 'Homeros', kaksi uushopeista\nkynttilänjalkaa, pieni, tammeen kehystetty ilmapuntari ja\npurjelankakerä.\"\n\n\"Todellakin kummallinen valikoima!\" huudahdin.\n\n\"Niin, he ilmeisesti kahmaisivat mukaansa sen, mikä ensimmäisenä osui\nkäteen.\"\n\n\"Paikallisen poliisin pitäisi todellakin kyetä saamaan kaikesta tuosta\nirti jotakin\", Holmes murahti sohvaltaan. \"Onhan ihan ilmeistä,\nettä --\"\n\nUhkasin häntä varoittavasti sormellani.\n\n\"Olemme tulleet tänne sitä varten, että sinun pitää levätä. Ja niin\nkauan kuin hermosi ovat noin riekaleina, et ryhdy mihinkään, usko nyt.\"\n\nHolmes kohautti hartioitaan, katsahtaen everstiin huvitetun\navuttomasti, ja keskustelu luisui vähitellen vähemmän vaarallisiin\nuomiin.\n\nSallimus oli kuitenkin päättänyt tehdä tyhjiksi kaikki  varokeinot,\njoihin olin lääkärinä ryhtynyt, sillä seuraavana aamuna tapahtumat\nkävivät kimppuumme niin välittömästi ja kouraantuntuvasti, ettei niitä\nvoinut työntää pois, ja matkaansaattoivat vierailussamme käänteen, jota\nemme olleet osanneet ajatellakaan. Istuimme juuri aamiaispöydässä, kun\neverstin hovimestari syöksähti sisään, kaikki arvokkuus tipotiessään.\n\n\"Cunningham, sir! Oletteko kuullut, sir?\" hän huohotti.\n\n\"Murtovarkausko?\" eversti kysyi, kahvikuppi puolivälissä huulille\nnousemassa.\n\n\"Murha!\"\n\nEversti vihelsi. \"No jopa jotakin! Kuka on murhattu? Rauhantuomariko\nvai hänen poikansa?\"\n\n\"Ei kumpikaan, sir, vaan William, heidän ajomiehensä. Ammuttu suoraan\nsydämeen, ja kuoli siihen paikkaan, sir.\"\n\n\"Kuka hänet ampui?\"\n\n\"Murtovaras, sir. Joka hävisi kuin salama. Hän oli juuri avannut\nkeittiön oven, kun William yllätti hänet ja menetti henkensä\npelastettuaan isäntänsä omaisuuden.\"\n\n\"Mihin aikaan se tapahtui?\"\n\n\"Viime yönä, sir, noin kahdentoista tienoilla.\"\n\n\"Menemme heti sinne\", eversti ilmoitti ja alkoi rauhallisesti jatkaa\naterioimista. \"Erittäin surullinen tapaus\", hän lisäsi, kun hovimestari\noli poistunut. \"Vanha Cunningham on paikkakuntamme johtavia henkilöitä\nja hyvin kunnon mies. Tämä on varmasti tehnyt häneen syvästi\njärkyttävän vaikutuksen, sillä mies on ollut talossa jo vuosikausia ja\noli hyvä palvelija. Murhaaja on ilmeisesti samoja roistoja, jotka\nkävivät Actonilla.\"\n\n\"Ja jotka veivät mukanaan varsin kummallisen valikoiman eri esineitä\",\nHolmes lisäsi miettivästi.\n\n\"Juuri samat.\"\n\n\"Hm! Tapaus voi osoittautua mitä tavallisimmaksi, mutta näin ensi\nnäkemältä se tuntuu koko kummalliselta, eikö niin? Maaseudulla\nliikkuvien murtovarkaiden luulisi siirtyvän yhtenään paikasta toiseen\neikä tekevän parin päivän kuluessa kahta murtoa samalla paikkakunnalla.\nKuullessani teidän eilen illalla sanovan, että oli parasta olla\nvaruillaan, tulin ensin ajatelleeksi, että tämä teidän kuntanne oli\nvarmaankin paikka, johon varkaan tai varkaiden huomio Englannissa\nviimeksi kohdistuisi, mikä vain osoittaa, että minulla on vielä paljon\nopittavaa.\"\n\n\"Minusta näyttää, että tekijä on paikkakuntalainen\", sanoi eversti. \"Ja\nsiinä tapauksessa on luonnollista, että hänen mielestään olisi\nedullisinta koettaa verottaa juuri Actonia ja Cunninghamia, joiden\ntalot ovat suurimmat.\"\n\n\"Ja rikkaimmatko myös?\"\n\n\"Niin, ainakin pitäisi olla, mutta he ovat jo monta vuotta käräjöineet\nkeskenään, ja se on minun käsittääkseni niellyt kummaltakin huikeasti\nrahaa. Vanha Acton vaatii jonkin syyn nojalla itselleen puolta\nCunninghamin maista, ja juttu on antanut asianajajille korvia myöten\ntyötä.\"\n\n\"Jos murhaaja on paikkakuntalainen, niin hänen löytämisensä ei pitäisi\nolla vaikeata\", Holmes sanoi haukotellen. \"Ole huoletta, Watson, tähän\nen sekaannu.\"\n\n\"Tarkastaja Forrester, sir\", ilmoitti hovimestari avaten oven.\n\nSisään astui nuori ja ryhdikäs poliisimies, jonka piirteet olivat\ntarmokkaat ja älykkäät. \"Hyvää huomenta, eversti\", hän tervehti.\n\"Toivon, etten häiritse, mutta minulle kerrottiin herra Holmesin\nBaker-streetiltä olevan täällä.\"\n\nEversti viittasi ystävääni, ja tarkastaja kumarsi.\n\n\"Ajattelimme, että ehkäpä teitä huvittaisi tulla katsomaan\ntapahtumapaikkaa, herra Holmes.\"\n\n\"Sallimus on sinua vastaan, Watson\", Holmes huomautti nauraen ja\nkääntyi tarkastajaan. \"Juttelimme asiasta juuri kun tulitte, ja jos\ntiedossanne on yksityiskohtia, pyydän selostamaan ne.\" Ja kun hän\nnojautui tuoliinsa selustaa vasten tavalliseen tuttuun asentoonsa,\ntiesin joutuneeni toivottomasti tappiolle.\n\n\"Actonilla käyneestä varkaasta ei löytynyt pienintäkään jälkeä, mutta\nnyt niitä on runsaasti. Ja varmaa on, että syyllinen on kummassakin\ntapauksessa sama. Hänet nähtiin.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Kyllä, sir. Mutta hän pakeni nopeasti kuin hirvi ammuttuaan\nlaukauksen, joka surmasi William Kirwanin. Herra Cunningham näki hänet\nmakuuhuoneensa akkunasta ja herra Alec Cunningham keittiön eteisestä.\nKello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun meteli syntyi. Vanha\nherra Cunningham oli juuri mennyt levolle ja herra Alec poltteli\npiippuaan alusvaatteisillaan. Molemmat kuulivat Williamin huutavan\napua, ja herra Alec kiiruhti katsomaan, mitä oli tekeillä. Keittiön\neteisen ovi oli auki, ja kun hän pääsi portaille, hän näki kahden\nmiehen painiskelevan ulkopuolella. Samassa pamahti laukaus, toinen\nmiehistä lysähti maahan ja toinen pakeni pihan poikki ja hyppäsi\npensasaidan yli. Katsoessaan makuuhuoneensa ikkunasta vanha herra\nCunningham näki miehen juoksevan maantielle ja sitten häviävän pimeään.\nHerra Alec jäi ajomiehen luo katsomaan, voisiko hän mahdollisesti\njotenkin auttaa tätä ja sillä aikaa murhaaja pääsi livistämään. Hänesti\nemme tiedä muuta, kuin että hän on keskikokoinen mies ja että hänellä\noli silloin yllään tumma puku. Mutta asiaa tutkitaan tarmokkaasti, ja\nellei hän ole paikkakuntalainen, löydämme hänet pian.\"\n\n\"Mitä tekemistä tuolla Williamilla oli siihen aikaan pihalla? Sanoiko\nhän mitään, ennen kuin kuoli?\"\n\n\"Ei sanaakaan. Hän asui portinvartijan tuvassa äitinsä kanssa, ja kun\nhän oli erittäin kunnon mies, arvelemme hänen menneen yöllä pihalle\nkuulostamaan, oliko kaikki kunnossa. Actonilla tapahtunut murto on\ntietysti tehnyt kaikki varovaisiksi. Rosvo oli todennäköisesti juuri\nehtinyt saada oven auki -- lukko on murrettu rikki -- kun William\nyllätti hänet.\"\n\n\"Oliko William sanonut mitään äidilleen mennessään ulos?\"\n\n\"Äiti on vanha ja kuuro eikä osaa sanoa meille mitään. Minun\nkäsittääkseni hän on aina ollut hiukan tylsäjärkinen, ja pojan kuolema\non nyt tehnyt hänet melkein sekapäiseksi. Mutta erään tärkeän löydön\nteimme joka tapauksessa. Katsokaa tätä!\"\n\nHän otti muistikirjastaan pienen paperipalan ja levitti sen polvilleen.\n\n\"Tämä löytyi kuolleen kädestä peukalon ja etusormen välistä. Se näyttää\nrepäistyn suuremmasta paperista, ja kuten näette, siinä mainittu aika\nvastaa täsmälleen sitä, jolloin mies parka sai surmansa. Alun perin se\non ilmeisesti ollut jommankumman hallussa. Jos murhaaja on riistänyt\nsen Williamilta, niin sen muu osa on nyt hänellä, mutta yhtä\nmahdollista on, että William on koettanut riistää sitä häneltä, saaden\nkäteensä vain tämän palan. Näyttää siltä kuin siinä olisi sovittu\nkohtaamisesta.\"\n\nHolmes otti paperin, jossa luki:\n\n        neljännestä vailla kaksitoista\n                         saatte tietää\n                                  ehkä\n\n\"Jos otaksumme, että siinä on sovittu kohtaamisesta\", tarkastaja\njatkoi, \"voimme luonnollisesti samalla ajatella, että tämä William\nKirwan, vaikka hänet tunnettiin rehelliseksi mieheksi, oli liitossa\nvarkaan kanssa. Hän on voinut kohdata miehen pihalla, ehkäpä auttaakin\nhäntä murtamaan ovea, minkä jälkeen heille on tullut riita.\"\n\n\"Tämä kirje on erittäin mielenkiintoinen\", sanoi Holmes, joka oli\ntutkinut paperia kiinteästi. \"Liikumme syvemmillä vesillä, kuin mitä\najattelinkaan.\" Hän painoi päänsä käsien varaan, tarkastajan\nhymyillessä vaikutukselle, jonka hänen selostuksensa oli tehnyt\nkuuluisaan lontoolaiseen salapoliisiin.\n\n\"Huomautuksenne mahdollisuudesta\", Holmes virkkoi hetkisen kuluttua,\n\"että varas ja ajomies toimivat yhdessä ja että he olivat tässä\nkirjeessä sopineet kohtaamisesta on älykäs otaksuma, joka ei ole\nsuinkaan mahdotonkaan. Mutta käsiala ilmaisee --\" Hän painoi jälleen\notsansa käsien nojaan ja unohtui parin minuutin ajaksi syviin\nmietteisiin. Kun hän sitten kohotti päähän, näin kummastuen poskien\npunoittavan ja silmien säteilevän yhtä kirkkaasti kuin ennen\nsairastumista. Hän ponnahti seisoalleen yhtä ketterästi ja reippaasti\nkuin ennenkin.\n\n\"Kuulkaahan nyt!\" hän virkkoi. \"Minun tekee kovasti mieli tutustua\nkaikessa hiljaisuudessa hiukan lähemmin tämän tapauksen\nyksityiskohtiin. Siinä on jotakin, joka suuresti kiinnostaa minua. Jos\nsallitte, eversti, niin jätän nyt teidät ja Watsonin hetkeksi kahden\nkesken ja lähden tarkastajan keralla katsomaan, pitävätkö\njohtopäätökset, joita olen nyt tässä sommitellut, paikkansa. Palaan\npuolen tunnin kuluttua.\"\n\nKului tunti ja vielä puoli tuntia, ennen kuin tarkastaja palasi --\nyksin.\n\n\"Herra Holmes kävelee edestakaisin tässä ulkopuolella\", hän ilmoitti.\n\"Hän tahtoo, että menemme sinne kaikki neljä.\"\n\n\"Cunninghamilleko?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\nTarkastaja kohautti olkapäitään. \"En oikein tiedä, sir. Näin meidän\nkesken sanoen, minusta tuntuu, ettei herra Holmes ole vielä täysin\ntoipunut sairautensa jälkeen. Hän on käyttäytynyt varsin omituisesti ja\non hyvin kiihtynyt.\"\n\n\"Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne\", sanoin siihen. \"Olen\naina huomannut, että hänen hulluudessaan on ajatusta.\"\n\n\"Joku toinen voisi sanoa, että hänen ajattelussaan on hulluutta\",\ntarkastaja mutisi. \"Mutta hän on kärsimätön lähtemään, eversti, niin\nettä meidän on parasta mennä, jos olette valmiit.\"\n\nHolmes käveli edestakaisin nurmikolla, leuka rintaa vasten ja kädet\nsyvällä housuntaskuissa.\n\n\"Asia käy yhä mielenkiintoisemmaksi\", hän virkkoi. \"Tämä keksimäsi\npieni virkistysmatka on ollut täydellinen menestys, Watson. Olen\nviettänyt ihanan aamupäivän.\"\n\n\"Olette siis käynyt tapahtumapaikalla, kuten ymmärrän?\" sanoi eversti.\n\n\"Olen tehnyt tarkastajan kanssa oikean pienen tiedusteluretken.\"\n\n\"Millä tuloksella?\"\n\n\"Olemme nähneet joitakin hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Kävellessämme\nkerron, mitä. Ensiksi näimme surmansa saaneen ruumiin. On aivan varmaa,\nettä hänen kuolemansa on aiheutunut revolverilla ammutusta haavasta,\nkuten ilmoitettiin.\"\n\n\"Oletteko sitten epäillyt sitä?\"\n\n\"On hyvä hankkia varmuus kaikesta. Tarkastuksesta oli paljon hyötyä.\nSitten haastattelimme herra Cunninghamia ja hänen poikaansa ja saimme\nnähdä paikan, josta murhaaja oli mennyt pensasaidan yli. Se oli\nerittäin tärkeätä.\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Sitten käväisimme tervehtimässä tuon miespoloisen äitiä. Häneltä emme\nsaaneet kuitenkaan mitään tietoja, sillä hän on hyvin vanha ja\nraihnainen.\"\n\n\"Mikä on siis tutkimuksenne tulos?\"\n\n\"Varmuus, että olemme tekemisissä hyvin omituisen rikoksen kanssa.\nMutta ehkäpä tämä käyntimme hiukan hälventää sitä ympäröivää pimeyttä.\nMuuten olemme tarkastajan kanssa täysin samaa mieltä siitä, että\nkuolleen kädestä löydetty paperi, johon on kirjoitettu juuri se\nkellonlyömä, jolloin hän kuoli, on äärimmäisen tärkeä todistuskappale.\"\n\n\"Se voi olla koko salaisuuden avain, herra Holmes.\"\n\n\"Se _on_! Sen kirjoittaja, olipa hän kuka hyvänsä, sai William Kirwanin\nsilloin menemään pihalle. Mutta missä paperin muu osa on?\"\n\n\"Tutkin kaikki paikat mitä huolellisimmin löytääkseni sen\", vastasi\ntarkastaja.\n\n\"Se on kiskaistu kuolleen miehen kädestä. Minkä tähden murhaajan piti\nvälttämättä saada se haltuunsa? Koska se olisi ilmaissut hänet. Ja\nmihin hän pani sen? Todennäköisesti taskuunsa, lainkaan huomaamatta,\nettä siitä oli jäänyt pala kuolleen käteen. On selvää, että pääsisimme\nsangen lähelle lopullista ratkaisua, jos meidän onnistuisi löytää se.\"\n\n\"Aivan niin, mutta emmehän pääse kaivelemaan murhaajan taskuja, ennen\nkuin olemme löytäneet hänet.\"\n\n\"Niinhän se on, mutta se ei muuta asiaa. Eräs toinen seikka on yhtä\nilmeinen. Kirje lähetettiin Williamille. Kirjoittaja ei ole voinut itse\nviedä sitä hänelle, sillä siinä tapauksessa hän olisi tietysti\ntoimittanut asian suullisesti. Kuka sitten toi kirjeen? Vai tuliko se\npostissa?\"\n\n\"Olen ottanut siitä selvän\", tarkastaja sanoi. \"William sai sen eilen\niltapostissa. Kuoren hän oli hävittänyt.\"\n\n\"Oivallista!\" Holmes huudahti, taputtaen tarkastajaa olalle. \"Olette\npuhutellut kirjeenkantajaa. On nautinto työskennellä kanssanne. Nyt\nolemme perillä, ja jos tulette kanssani, eversti, näytän teille paikan,\njossa rikos tapahtui.\"\n\nMe sivuutimme pienen ja näppärän tuvan, jossa murhattu oli asunut, ja\nkuljimme tammien reunustamaa ajotietä pitkin vanhan ja muhkean\npäärakennuksen luo, joka oli tyylistä päättäen rakennettu kuningatar\nAnnan aikana ja jonka pääoven kamanassa oli Malplaquet'n taistelun\nvuosiluku ja päivämäärä. Holmes ja tarkastaja veivät meidät päädyn\nympäri takaovelle, jonka edessä oli kaistale puutarhaan kuuluvaa\nruohokenttää, taustalla useinmainittu pensasaita. Oven pielessä seisoi\nkonstaapeli vartioimassa.\n\n\"Avatkaa ovi, olkaa hyvä\", Holmes sanoi. \"Noilta portailta nuori\nCunningham näki miesten painiskelevan juuri tässä, jossa nyt seisomme.\nVanha Cunningham oli tuossa ikkunassa -- toinen vasemmalta -- ja näki\nmiehen juoksevan tiehensä juuri tuon pensaan vasemmalta puolelta.\nSamoin poika. He ovat siitä aivan varmat. Sitten herra Alec juoksi ulos\nja polvistui haavoittuneen viereen. Maa on tässä kuitenkin niin kovaa,\nettei siihen ole jäänyt mitään jälkiä opastamaan meitä.\"\n\nHänen vielä puhuessaan näimme kahden miehen lähestyvän puutarhakäytävää\npitkin rakennuksen toisen päädyn takaa. Toinen heistä oli jo verraten\nvanha mies jolla oli jykevät, syvien ryppyjen uurtamat raskaspiirteiset\nkasvot; toinen vilkkaasti elehtivä, reippaan näköinen nuorukainen,\njonka iloinen, hymyilevä ilme ja värikäs puku olivat sen vakavan asian\ntäydellinen vastakohta, jonka takia olimme tulleet.\n\n\"Yhä vielä työssä?\" hän sanoi Holmesille. \"Luulin kaiken olevan heti\nselvää teille lontoolaisille. Edistyminen näyttää kuitenkin olevan\nhidasta.\"\n\n\"Teidän pitää suoda meille hiukan aikaa\", Holmes sanoi hyvätuulisesti.\n\n\"Ja sitä te tulette tarvitsemaankin\", nuori Alec Cunningham huomautti.\n\"Mikäli näen, meillä ei ole pienintäkään johtolankaa.\"\n\n\"Vain yksi\", virkkoi tarkastaja. \"Ajattelimme, että jos meidän\nohnistuisi löytää -- -- mutta hyvä Jumala! Herra Holmes, mikä teidän\non?\"\n\nYstävä parkani kasvot olivat äkkiä muuttuneet hirvittävästi. Silmät\ntuijottivat elottomina ylöspäin, suu vääristyi tuskasta, ja päästäen\ntukahtuneen valituksen hän kaatui suulleen maahan. Tämän äkillisen ja\nankaran kohtauksen järkyttäminä kannoimme hänet keittiöön ja asetimme\nhänet varovasti tilavaan nojatuoliin. Hän hengitti raskaasti, mutta\navasi parin minuutin kuluttua silmänsä, pyysi häpeillen anteeksi, että\nhän oli vielä niin heikko, ja nousi.\n\n\"Watson voi kertoa, että olen aivan äskettäin ollut vakavasti\nsairaana\", hän selitti. \"Ja näitä väsymyskohtauksia sattuu vieläkin\nsilloin tällöin.\"\n\n\"Annanko valjastaa hevosen, jotta pääsette lähtemään kotiin?\" kysyi\nvanha herra Cunningham.\n\n\"Koska kerran olen täällä, tahdon vielä tutkia erään seikan, josta en\nole aivan varma. Se on pian todettu.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Minusta näyttää olevan mahdollista, ettei tämä William, joka sai niin\nsurullisen lopun, saapunut paikalle ennen varkaan murtautumista, vaan\nsen jälkeen. Te taas olette, kuten ymmärrän, sitä mieltä, ettei varas\nehtinyt tunkeutua keittiön eteistä pidemmälle, vaikka ovi olikin\nmurrettu auki.\"\n\n\"Sehän lienee aivan selvää\", vanha Cunningham huomautti vakavasti.\n\"Poikani Alec ei ollut silloin vielä mennyt levolle, ja hän olisi\nvarmasti kuullut, jos huoneissa olisi liikuttu.\"\n\n\"Missä hän oli?\"\n\n\"Istuin ja tupakoin pukeutumishuoneessani.\"\n\n\"Mikä ikkuna kuuluu siihen?\"\n\n\"Reunimmainen vasemmalla, isän ikkunan vieressä.\"\n\n\"Kummassakin huoneessa paloi tietysti lamppu?\"\n\n\"Niin paloi.\"\n\n\"Tässä on jotakin hyvin omituista\", Holmes sanoi hymyillen. \"Eikö ole\nvarsin kummallista, että varas, jolla on jo jonkin verran kokemusta,\nmurtautuu harkiten taloon aikana, jolloin hän selvästi näkee ainakin\nkahden perheen jäsenen olevan vielä ylhäällä?\"\n\n\"Hänen on täytynyt olla tavallista kylmäverisempi.\"\n\n\"Sehän on selvää\", lisäsi herra Alec. \"Ja ellei tapaus olisi ollut näin\npulmallinen, emme olisi pyytäneetkään teitä selvittämään sitä. Mitä\ntaas tulee otaksumaanne, että mies oli jo tehnyt kierroksen talossa,\nennen kuin William yllätti hänet, siinä ei ole mielestäni rahtuakaan\njärkeä. Olisihan meidän pitänyt siinä tapauksessa huomata, että\nhuoneissa oli käyty, ja kaivata esineitä, jotka hän oli ottanut\nmukaansa.\"\n\n\"Riippuu siitä, mitä hän vei\", Holmes huomautti. \"Älkää unohtako, että\nolemme nyt tekemisissä varkaan kanssa, joka on kaikesta päättäen hyvin\nomituinen mies ja jolla on omat päähänpistonsa. Ajatelkaa esimerkiksi,\nmitä hän vei Actonilta. Valikoima oli varsin kummallinen --\npurjelankakerä, ilmapuntari, en enää muista, mitä kaikkea siihen\nkuului!\"\n\n\"Olemme täydellisesti käytettävissänne, herra Holmes\", sanoi vanha\nCunningham. \"Kaikki, mitä te ja tarkastaja pyydätte, tehdään\ntäsmälleen.\"\n\n\"Olisi erittäin hyvä\", Holmes sanoi, \"jos ilmoittaisitte antavanne\nmurhaajan kiinniottajalle palkinnon, mainiten samalla summan\nsuuruudenkin, sillä sen määrääminen voi viedä viranomaisilta jonkin\nverran aikaa, ja asia on kiireellinen. Olen kirjoittanut ilmoituksen\nvalmiiksi, jos suvaitsette panna nimenne sen alle. Arvelin, että\nviisikymmentä puntaa riittää hyvin.\"\n\n\"Annan mielihyvällä vaikka viisisataa\", sanoi vanha Cunningham, ottaen\npaperin ja kynän, jotka Holmes ojensi hänelle. \"Mutta tämä on hiukan\nvirheellinen\", hän lisäsi silmäillessään paperia.\n\n\"Kirjoitin sen hyvin kiireesti.\"\n\n\"Tässä sanotaan: 'Noin neljännestä vailla yksi tiistain vastaisena yönä\nyritettiin' -- ja niin edespäin. Sehän tapahtui neljännestä vailla\nkaksitoista.\"\n\nOlin hyvin pahoillani tämän erehdyksen vuoksi, koska tiesin, kuinka\nvaikeata moisen epähuomion sulattaminen oli Holmesille. Hänen\nerikoisominaisuutensa oli muistaa pienimmätkin yksityiskohdat\ntäsmälleen oikein, mutta sairaus oli heikentänyt hänen muistiaan, ja\ntämä pieni erehdys riitti selvästi osoittamaan minulle, ettei hän ollut\nvielä toipunut läheskään entiselleen. Hän oli hetkisen hyvin hämillään,\ntarkastaja kohotti kulmiaan, ja Alec Cunningham purskahti nauruun.\nVanha Cunningham korjasi virheen ilman muuta ja ojensi paperin takaisin\nHolmesille.\n\n\"Toimittakaa se painoon mahdollisimman pian\", hän lausui. \"Luulen, että\najatus on oivallinen.\"\n\nHolmes pani paperin huolellisesti muistikirjan väliin.\n\n\"Ja nyt\", hän sanoi, \"olisi erittäin hyvä, jos tarkastaisimme talon\nkaikki yhdessä nähdäksemme, olisiko tämä poikkeuksellinen murtovaras\nsittenkin ottanut jotakin.\"\n\nEnnen lähtöämme Holmes tutki oven, joka oli murrettu auki. Lukon salpa\noli ilmeisesti väännetty sijoiltaan taltalla tai tukevalla veitsellä,\njonka tekemät syvennykset näkyivät vieläkin selvästi ovipielessä ja\noven reunassa.\n\n\"Te ette käytä salpoja?\" hän kysyi.\n\n\"Emme ole aikaisemmin huomanneet sen olevan tarpeellista.\"\n\n\"Onko teillä koiraa?\"\n\n\"On, mutta se on aina kiinni rakennuksen toisella puolella.\"\n\n\"Mihin aikaan palvelijat menevät nukkumaan?\"\n\n\"Kymmenen tienoilla.\"\n\n\"Ja Williamilla oli myös tapana mennä nukkumaan siihen aikaan?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Kummallista, että hän oli ylhäällä juuri sinä yönä. Ja nyt, herra\nCunningham, haluaisin mielelläni nähdä talonne myös sisäpuolelta, jos\nsaan vaivata teitä.\"\n\nKeittiön vieressä oli kapeahko käytävä, jossa oli kivi-lattia, ja sen\ntoisessa päässä puiset portaat, jotka veivät suoraan yläkertaan,\npäättyen tilavaan halliin, jonka vastakkaisella puolella olivat\nvarsinaisesta eteisestä nousevat avarammat ja komeammat portaat.\nYläkerrassa oli olohuoneita ja useita makuuhuoneita, muiden muassa\nherra Cunninghamin ja hänen poikansa huoneet, joiden kaikkien ovet\navautuivat halliin. Holmes kulki hitaasti paikasta toiseen ja silmäili\ntutkivasti huoneiden sisustusta ja keskinäistä asemaa. Hän oli päässyt\njäljille, ja ajo oli alkanut, sen näin hänen ilmeestään, mutta mille\ntaholle hänen epäluulonsa kohdistuivat, siitä minulla ei ollut\nvähintäkään aavistusta.\n\n\"Hyvä herra Holmes\", herra Cunningham virkkoi hetkisen kuluttua hiukan\nkärsimättömästi, \"tämä on varmasti aivan tarpeetonta. Minun huoneeni\novat tuossa portaiden luona ja poikani huoneet sen vieressä. Jätän\nteidän harkittavaksenne, olisiko varas voinut tulla tänne ylös\nhäiritsemättä meitä.\"\n\n\"Teidän on nyt varminta tehdä kokokäännös ja aloittaa uudelleen\nalusta\", poika lisäsi, hymyillen aivan kuin vahingoniloisesti.\n\n\"Ehkä, mutta siitä huolimatta minun täytyy pyytää teitä auttamaan minua\nvielä hiukan. Haluaisin esimerkiksi nähdä, kuinka kauas ikkunoistanne\nnäkee. Tämä on, kuten otaksun, poikanne huone\" -- hän avasi oven -- \"ja\ntuo pukeutumishuone, jossa hän istui tupakoimassa, kun meteli alkoi.\nMinnepäin sen ikkuna on?\" Hän meni makuuhuoneen poikki, avasi välioven\nja katsoi huoneeseen joka taholle.\n\n\"Toivottavasti olette nyt tyytyväinen\", vanha Cunningham sanoi\närtyisesti.\n\n\"Paljon kiitoksia, luulen nähneeni kaikki, mitä halusin.\"\n\n\"Sitten voimme siirtyä minun huoneeseeni, jos se todellakin on\ntarpeellista.\"\n\n\"Ellei siitä ole liian paljon vaivaa.\"\n\nVanhus kohautti olkapäitään ja meni edellä huoneeseen, joka oli varsin\nvaatimaton ja yksinkertaisesti kalustettu. Ikkunan luo mentäessä Holmes\njättäytyi jälkeen, niin että minä ja hän jäimme toisten taakse.\nPienellä pöydällä lähellä vuoteen jalkapäätä oli vesikarahvi ja\nlasimaljakossa appelsiinejä. Mennessämme sen ohi Holmes ojensi äkkiä\nkätensä selkäni takaa ja pyyhkäisi sanomattomaksi hämmästyksekseni ihan\ntahallaan koko hoidon kumoon jalkoihini. Maljakko ja karahvi särkyivät\nsirpaleiksi, ja hedelmät pyörivät sinne tänne ympäri huonetta.\n\n\"Kuinka sinä tuolla tavalla kompastelet, Watson?\" hän huomautti\nkylmästi. \"Katso nyt, minkälaisessa siivossa matto on!\"\n\nMinä kumarruin hiukan hämmentyneenä poimimaan hedelmiä lattialta,\nälyten, että hän jostakin syystä tahtoi minun esiintyvän syyllisenä.\nToiset noudattivat esimerkkiäni ja joku heistä nosti pöydän pystyyn.\n\n\"Halloo!\" huudahti tarkastaja, \"mihin hän on mennyt?\"\n\nHolmes oli hävinnyt.\n\n\"Odottakaa hetkinen\", Alec Cunningham sanoi. \"Mieshän on kaikesta\npäättäen aivan sekapäinen. Tule mukaan, isä, niin katsomme, mihin hän\non mennyt.\"\n\nHe kiiruhtivat pois, jättäen minut, everstin ja tarkastajan\ntuijottamaan toisiimme.\n\n\"Olen totta totisesti melkein samaa mieltä herra Alecin kanssa\",\ntarkastaja virkkoi. \"Sehän voi johtua sairaudesta, mutta minusta\nnäyttää, että --\"\n\nLause jäi kesken, sillä samassa kuului läpitunkeva huuto: \"Apuun!\nApuun! Murhaajia!\" Tunsin säpsähtäen ystäväni äänen ja syöksyin\nsuinpäin ulos halliin. Huudot, jotka nopeasti hiljenivät käheäksi,\ntukahtuneeksi ähkinäksi, tulivat huoneesta, jossa olimme ensin käyneet.\n\nKiiruhdin sisään ja samaa vauhtia pukeutumishuoneeseen, joka oli sen\ntakana. Holmes makasi selällään lattialla, ja molemmat Cunninghamit\nolivat polvillaan hänen vieressään, nuorempi kiristäen häntä molemmin\nkäsin kurkusta, vanhemman koettaessa, kuten näytti, vääntää auki hänen\ntoista kättään. Silmänräpäystä myöhemmin olimme kolmen miehen voimalla\nriuhtaisseet heidät erilleen hänestä, ja Holmes hoiperteli seisoalleen,\nhyvin kalpeana ja ilmeisesti melkein menehtymäisillään.\n\n\"Vangitkaa nuo miehet, tarkastaja!\" hän sopersi.\n\n\"Mihin syyllisinä?\"\n\n\"Ajomiehensä William Kirwanin murhaan!\"\n\nTarkastaja tuijotti häneen tyhmistyneenä. \"Eihän toki, herra Holmes\",\nhän sanoi vihdoin. \"Olen varma, ettei tarkoituksenne ole --\"\n\n\"Vaiti, mies! Katsokaa heidän kasvojaan!\" Holmes käski lyhyesti.\n\nEn ole todellakaan milloinkaan nähnyt selvempää rikoksen ja\nsyyllisyyden tunnustusta, kuin mikä nyt kuvastui isän ja pojan\nkasvoilla. Isä näytti tyrmistyneen sanattomaksi ja liikkumattomaksi,\njykevillä piirteillään synkkä ja umpimielinen ilme, eikä pojassa liioin\nnäkynyt enää jälkeäkään siitä hiukan ilkamoivasta hilpeydestä, joka oli\nvarhemmin ollut hänelle ominaista. Hänen tummissa silmissään liekehti\nnyt vaarallisen villipedon raivo, joka vääristi hänen kauniit\npiirteensäkin. Tarkastaja ei vastannut mitään, vaan meni ovelle ja\npuhalsi pilliinsä. Paikalle saapui heti kaksi konstaapelia.\n\n\"Minulla ei ole valinnan varaa, herra Cunningham\", hän lausui. \"Toivon\nkaiken selviävän onnellisesti ja tämän olevan aivan aiheetonta, mutta\ntehän ymmärrätte. Seis! Kuuletteko?\" Samassa hän iski kädellään, ja\nrevolveri, jonka nuori Cunningham oli siepannut taskustaan, kirposi\nkolahtaen lattialle.\n\n\"Ottakaa se talteen\", sanoi Holmes, asettaen jalkansa nopeasti aseen\npäälle. \"Siitä tulee olemaan hyötyä oikeudenkäynnissä. Mutta se, jonka\nlöytäminen oli tämän etsintämme todellinen tarkoitus, on nyt tässä.\"\nHän näytti pientä rypistynyttä paperia.\n\n\"Kirjeen puuttuva osa!\" huudahti tarkastaja.\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Missä se oli?\"\n\n\"Paikassa, josta tiesin varmasti löytäväni sen. Selitän kaikki hiukan\nmyöhemmin. Arvelen, että te, eversti, ja sinä, Watson, voitte nyt\nlähteä kotiin, jossa tapaamme jälleen vähintään tunnin kuluttua.\nTarkastajan ja minun täytyy hiukan kuulustella vankeja, mutta lounaalle\ntulen varmasti.\"\n\nHolmes oli sanansa mittainen, sillä hiukan ennen kello yhtä hän astui\neverstin lukuhuoneeseen, jossa istuimme. Hänellä oli mukanaan pieni,\nvanhahko herra, jonka nimen kuulin olevan Acton, kun hänet esiteltiin\nminulle, ja jonka kotiin oli ensin murtauduttu.\n\n\"Tahdoin myös herra Actonin olevan kuulemassa, mitä sanomista minulla\non tästä pikku tapauksesta\", Holmes selitti, \"sillä onhan luonnollista,\nettä sen yksityiskohdat kiinnostavat suuresti häntäkin. Pelkään pahoin,\nhyvä eversti, teidän jo katuvan, että avasitte kotinne minunlaiselleni\nmyrskylinnulle.\"\n\n\"Minusta on päinvastoin suuri onni\", eversti vastasi lämpimästi, \"että\nminun on suotu näin välittömästi tutustua työtapaanne. Ja samalla\nsanon, että tulos ylittää kaikki, mitä arvelin voivani odottaa, ja että\nolen täysin kykenemätön käsittämään, miten pääsitte siihen. En ole\nvielä huomannut pienintäkään johtolankaa.\"\n\n\"Pelkään teidän ajattelevan hiukan toisin, kun kuulette selitykseni,\nmutta minulla ei ole ollut milloinkaan tapana salata menetelmiäni, ei\nystävältäni Watsonilta eikä muiltakaan älykkäiltä ihmisiltä, joita olen\nhuomannut niiden kiinnostavan. Mutta ensin otan teidän suosiollisella\nluvallanne, eversti, kulauksen rommia, sillä tuo kurkusta kiristäminen\ntuntuu vieläkin. Olen ollut viime aikoina kovin rasittunut.\"\n\n\"Toivon, ettei saamanne hermokohtaus uudistunut.\"\n\nHolmes nauroi sydämellisesti. \"Siihen tulemme aikanaan. Selostan kaikki\njärjestyksessä, varsinkin ne kohdat, joihin päätelmäni perustuivat.\nÄlkää ujostelko keskeyttää minua, jos jokin seikka olisi jäänyt\nhämäräksi.\n\n\"Tapahtumien selvittämisessä on mitä tärkeintä se, että tutkija kykenee\nhuomaamaan, mitkä yksityiskohdat ovat olennaisia ja mitkä sivuseikkoja.\nMuuten huomio hajaantuu liian laajalle, ja tehokkaan keskittämisen\nasemesta tutkija tuhlaa voimiaan. Tässä tapauksessa olin jo alunperin\naivan varma, että avainta, joka paljastaisi koko salaisuuden, oli\netsittävä kuolleen miehen kädestä löytyneestä paperista.\n\n\"Ennen kuin jatkan, tahtoisin kohdistaa huomionne erääseen seikkaan.\nJos Alec Cunningham puhui totta, että murhaaja, ammuttuaan William\nKirwanin, _heti_ pakeni, niin onhan selvää, ettei hän voinut kiskaista\npaperia kuolleen kädestä. Ja ellei hän repäissyt sitä mukaansa, niin\njäljellä on vain se mahdollisuus, että Alec Cunningham teki sen itse,\nsillä vanhan Cunninghamin saapuessa paikalle oli jo kerääntynyt useita\npalvelijoita. Tämä johtopäätös on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta\ntarkastaja ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, koska hän lähti\notaksumasta, ettei näillä tunnetuilla henkilöillä oilut mitään\ntekemistä tapauksen kanssa. Päätelmiä tehdessäni karkoitan aina\nmielestäni kaikki ennakkoluulot ja seuraan järkähtämättä tietä, jonka\ntosiasiat viitoittavat eteeni, ja minun täytyy sanoa, että suhtauduin\njo tutkimukseni ensimmäisellä asteella hiukan kysyvästi osaan, jota\nherra Alec Cunningham oli asiassa näytellyt.\n\n\"Tutkin mitä huolellisimmin tarkastajan meille antaman\npaperilapun ja huomasin heti sen kuuluvan varsin merkitykselliseen\ntodistuskappaleeseen. Se on tässä, siinä on jotakin hyvin omituista,\neikö niin?\"\n\n\"Käsiala näyttää hyvin säännöttömältä\", eversti vastasi.\n\n\"Juuri niin\", Holmes sanoi vilkkaasti. \"Ei ole vähintäkään epäilystä,\netteikö kirjoittajia ole ollut kaksi. He ovat kirjoittaneet\nvuorotellen, kumpikin joka toisen sanan. Kun kohdistan huomionne\nvoimakkaasti vedettyyn t:hen sanassa 'saatte' ja pyydän teitä\nvertaamaan sitä sanoissa 'neljännestä' ja 'kaksitoista' esiintyvään\npaljon heikompaan t:hen, huomaatte sen heti. Näiden kolmen sanan\npikainenkin tutkimus osoittaisi teille täysin varmasti, että\nvoimakkaampi käsi on kirjoittanut sanat 'vailla' ja 'ehkä' ja heikompi\nsanat 'kaksitoista' ja 'tietää'.\"\n\n\"Se on todellakin päivänselvää!\" eversti huudahti.\n\n\"Mutta minkä tähden kirje on kirjoitettu niin kummallisella tavalla?\"\n\n\"Tekeillä ollut hanke oli ilmeisesti vaarallinen, minkä tähden se\nheistä, joka ei tohtinut täysin luottaa kumppaniinsa, päätti järjestää\nsiten, että kummankin täytyi näkyä asiassa yhtä paljon, kävi miten\nkävi. Ja se, joka kirjoitti sanat 'vailla' ja 'saatte', oli päätekijänä\nkaikessa.\"\n\n\"Siihen johtopäätökseen voisimme päästä vain vertaamalla käsialoja\ntoisiinsa, mutta kun meillä on paljon sitovampia todistuksia\nkäytettävissämme, emme välitä otaksumista. Jos tarkastatte\nhuolellisesti tätä liuskaa, tulette johtopäätökseen, että mies, jolla\noli voimakkaampi käsi, kirjoitti sanansa ensin, jättäen väliin aukot\ntoisen täytettäviksi. Ne eivät ole kuitenkaan olleet kyllin suuria,\nsillä hänen on täytynyt panna monet sanat melkein toisiinsa kiinni,\nkuten 'joka hämmästyttää teitä ja josta'. Hän, joka kirjoitti kaikki\nsanansa ensin, on epäilemättä myös suunnitellut koko jutun.\"\n\n\"Suurenmoista!\" huudahti herra Acton.\n\n\"Mutta varsin pintapuolista\", huomautti Holmes. \"Nyt tulemme hyvin\ntärkeään kohtaan. Kuten ehkä tiedätte, käsialasta voi jotakuinkin\nvarmasti päätellä, kuinka vanha sen kirjoittaja on. Taitava\nasiantuntija voi tavallisissa tapauksissa määritellä käsialasta\nhyvinkin tarkasti, milloin sen kirjoittaja on syntynyt. Sanon\ntavallisissa tapauksissa, koska sairaus ja muu ruumiillinen heikkous\nnäkyvät käsialassa vanhuuteen viittaavina merkkeinä silloinkin, kun\nkirjoittaja on nuorempi. Katsellessamme nyt näitä käsialoja, joista\ntoinen on voimakas ja toinen selvyydestään huolimatta jo sen verran\nhaparoiva, että t-viivat alkavat jäädä pois, voimme sanoa, että toinen\non nuori mies ja toinen vanha, hänen olematta silti millään tavalla\nraihnainen.\"\n\n\"Suurenmoista!\" herra Acton huudahti jälleen.\n\n\"Sitten on vielä eräs seikka, jota ei huomaa niin helposti, mutta joka\non sitä mielenkiintoisempi. Näissä käsialoissa on jotakin yhteistä.\nNiiden kirjoittajat ovat lähisukulaisia. Huomannette sen aivan\nselvästi, jos katselette varsinkin noita e-kirjaimia, mutta niiden\nlisäksi kirjoituksessa on paljon muita pikkuseikkoja, jotka viittaavat\nsamaan suuntaan. Olen varma, että kummastakin näytteestä voidaan löytää\naivan samat sukupiirteet ja samat sukuomituisuudet. Tuloksista, joihin\npääsin paperia tutkimalla, olen tietysti kertonut vain ne, joilla on\njohtava asema. Niiden lisäksi tein kaksikymmentä kolme muuta huomiota,\nmutta ne kiinnostavat enemmän ammattimiehiä kuin teitä. Ja kaikki nämä\npäätelmäni syvensivät saamaani vaikutusta, että Cunninghamit, isä ja\npoika, olivat yhdessä kirjoittaneet tämän kirjeen.\n\n\"Päästyäni niin pitkälle oli seuraava askeleeni luonnollisesti tutkia\nitse rikokseen liittyvät yksityiskohdat, nähdäkseni, oliko niistä\nmitään apua. Menin paikalle tarkastajan kanssa ja näin, mitä siellä oli\nnäkemistä. Tutkiessani murhatun ruumista saatoin ehdottoman varmasti\npäättää, että haava oli ammuttu revolverilla, joka oli laukaistu noin\nneljän metrin päästä, sillä vaatteissa ei ollut hiventäkään ruudin\nnokea. Alec Cunningham oli siis ilmeisesti valehdellut sanoessaan\nmiesten painiskelevan silloin, kun laukaus pamahti. Ja miehen paosta ja\nkohdasta, josta hän oli mennyt aidan yli, isä ja poika kertoivat\nsamalla tavalla. Mutta nyt sattuu olemaan, että juuri siinä paikassa on\naidan toisella puolella leveä ja liejupohjainen oja, ja kun sen\nreunoissa ei näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä, olin varma, että\nCunninghamit olivat jälleen valehdelleet ja ettei pihassa ollut\nkäynytkään ketään tuntematonta miestä.\n\n\"Nyt oli aika ruveta pohtimaan, mistä tämä kummallinen rikos johtui.\nSelvyyteen päästäkseni ryhdyin tutkimaan, mikä oli ollut syynä herra\nActonin kotiin tehtyyn murtovarkauteen. Olin everstin kanssa\nkeskustellessani ymmärtänyt, että teidän, herra Acton, ja Cunninghamien\nvälillä oli parhaillaan vireillä oikeudenkäynti. Sen johdosta tulin\nheti ajatelleeksi, että he olivat murtautuneet kirjastoonne\nanastaakseen jonkin asiakirjan, jolla oli oikeudenkäynnin suhteen\nratkaiseva merkitys.\"\n\n\"Juuri niin\", myönsi herra Acton, \"siitä ei ole epäilystäkään. Minulla\non täysi ja aivan selvä omistusoikeus puoleen heidän nykyiseen\nomaisuuteensa, mutta jos he olisivat saaneet etsimänsä paperin käsiinsä\n-- onneksi olin tallettanut sen asianajajani huostaan -- he olisivat\nvarmasti voittaneet jutun.\"\n\n\"Olin siis oikeassa!\" Holmes sanoi hymyillen. \"Yritys oli vaarallinen\nja uhkarohkea ja näyttää joka suhteessa viittaavan nuoreen Aleciin. Kun\nhe eivät löytäneet mitään, he koettivat naamioida käyntinsä\ntavalliseksi murtovarkaudeksi ja ottivat siinä tarkoituksessa mukaansa,\nmitä käteen osui. Kaikki tämä oli selvää, mutta jäljellä oli vielä\npaljon hämäriä kohtia. Ennen kaikkea halusin saada kirjeen puuttuvan\nosan käsiini. Olin varma, että Alec oli repäissyt sen kuolleen kädestä,\nja melkein yhtä varma, että hän oli työntänyt sen yönuttunsa taskuun.\nMihin muualle hän olisi voinut panna sen? Kysymys oli vain siitä, oliko\nse vielä siellä. Sitä kannatti yrittää etsiä, ja siinä tarkoituksessa\notin teidät mukaan tapahtumapaikalle.\n\n\"Cunninghamit yhtyivät meihin keittiön oven edessä, kuten muistatte.\nOli äärimmäisen tärkeätä, ettei kirjeestä mainittaisi sanaakaan heidän\nkuultensa, sillä muuten he olisivat tietysti viipymättä hävittäneet\nsen. Tarkastaja oli jo aivan ilmaisemaisillaan, kuinka suureksi\narvioimme sen merkityksen, mutta samassa sain onneksi tuon kohtauksen,\njoka sai hänet unohtamaan asian.\"\n\n\"No mutta hyvät ihmiset!\" eversti huudahti nauraen. \"Oliko kaikki\nmyötätuntomme aivan aiheetonta ja kohtauksenne vain teeskentelyä?\"\n\n\"Ammattimiehenä puhuen sanon vilpittömästi, että teit sen ihailtavan\nhyvin\", lisäsin minä ja tuijotin hämmästyneenä mieheen, joka tämän\ntästä pani minut ymmälle jollakin monipuolisen lahjakkuutensa\nminullekin uudella ominaisuudella.\n\n\"Se on taito, josta on usein hyötyä\", hän sanoi. \"Toivuttuani\nminun onnistui pienellä petoksella, johon ehkä sisältyi hiukan\nnerokkuuttakin, saada vanha Cunningham kirjoittamaan sana\n'kaksitoista', voidakseni sitten verrata niitä toisiinsa.\"\n\n\"Mikä aasi olenkaan ollut!\" huudahdin.\n\n\"Minä kyllä huomasin, että sinun tuli minua syvästi sääli heikontuneen\nmuistini takia\", Holmes sanoi nauraen. \"Olin todellakin pahoillani,\nettä minun täytyi tuottaa sinulle ne säälin tuskat, joiden näin\nkalvavan mieltäsi. Sitten menimme yläkertaan, ja käytyäni nuoren\nCunninghamin pukeutumishuoneessa ja nähtyäni yönutun riippuvan naulassa\noven takana tyrkkäsin pöydän kumoon kääntääkseni huomion muualle ja\npujahdin kiireesti tarkastamaan yönutun taskuja. Olin juuri saanut\npaperin käsiini, ehtimättä edes katsoa, oliko se oikea, kun molemmat\nCunninghamit kävivät kimppuuni ja olisivat epäilemättä murhanneet minut\nsiihen paikkaan, ellette olisi ystävällisesti rientäneet apuun. Tunnen\nvieläkin nuorukaisen sormien likistyksen kurkussani ja isä väänsi\nranteeni melkein sijoiltaan saadakseen käteni aukeamaan ja paperin\nhaltuunsa. Ne näkivät minun tietävän kaikki, ja turvallisuuden tunteen\näkillinen muuttuminen auttamattomaksi epätoivoksi sai heidät\nsuunniltaan.\n\n\"Sen jälkeen, kun olitte poistuneet, keskustelin hetkisen vanhan\nCunninghamin kanssa ja koetin udella rikoksen syitä. Hän oli verraten\nrauhallinen ja mukautuvainen, mutta poika kuin paha henki, valmis\nampumaan sekä kaikki meidät että itsensä, jos hänellä olisi ollut\nrevolveri. Nähdessään, että kaikki asianhaarat todistivat raskaasti\nhäntä vastaan, vanha Cunningham murtui täydellisesti ja tunnusti\nkaikki. William näyttää salaa seurailleen isäntiään yönä, jolloin he\nmurtautuivat herra Actonin kotiin, ja saatuaan heidät siten valtaansa\nhän rupesi kiristämään, uhaten ilmiantaa kaikki. Herra Alec oli\nkuitenkin liian vaarallinen mies siten kohdeltavaksi. Tapahtuneen\nmurtovarkauden aiheuttama pelko, joka oli levinnyt kaikkialle\nympäristöön, antoi hänelle oivallisen tilaisuuden raivata pois mies,\njota hän pelkäsi. Tämä huomio oli hyvin nerokas, sillä tyydyttävä\nselitys oli ilman muuta tarjolla.\n\n\"William houkuteltiin pihalle ja ammuttiin, ja jos he olisivat saaneet\nkirjoittamansa kirjeen ehyenä käsiinsä ja harkinneet selitystensä\nyksityiskohtia hiukan enemmän, on hyvin mahdollista, etteivät epäluulot\nolisi konsanaan kohdistuneet heihin.\"\n\n\"Minkä näköinen tuo kirje on?\" kysyin.\n\nHolmes otti taskustaan pienen paperin, sovitti palat yhteen ja asetti\nsen eteemme pöydälle.\n\n    Jos tulette neljännestä vaille kaksitoista pikku portille, saatte\n    tietää jotakin, joka hämmästyttää teitä ja josta ehkä on suurta\n    hyötyä sekä teille että Annie Morrisonille. Mutta älkää hiiskuko\n    tästä kenellekään.\n\n\"Sisällys on jotakuinkin sellainen, kuin mitä otaksuin\", sanoi hän.\n\"Minkälaisessa suhteessa Alec Cunningham, William Kirwan ja Annie\nMorrison ovat olleet toisiinsa, emme luonnollisesti tiedä vielä, mutta\ntulos osoittaa, että ansa oli viritetty taitavasti. Olen varma, että\nnoissa p-kirjaimissa ja noissa j:n silmukoissa kuvastuvan\nperinnöllisyyden toteaminen on teistä yhtä mielenkiintoista kuin\nminustakin. Ja i-pisteiden puuttuminen vanhan herran kirjoittamista\nsanoista on myös hyvin kuvaavaa. Tämä retkemme maaseudun rauhaan on\nollut ilmeinen menestys, Watson, ja huomenna palaan suuresti\nvirkistyneenä Baker-streetille.\"\n\n\n\n"]