[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fB4KKCLg7t0FUio7GRdjk2hebHOiuPi4wHInScwm1qtU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},908,"Pikku Fadette","Sand, George",1804,1876,"908-sand-george-pikku-fadette","908__Sand_George__Pikku_Fadette","Kyläkertomusa","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1849,1904,44813,279052,false,47994,[24,25,26,27,28],"Brothers -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Love stories","Peasants -- France -- Fiction","Twins -- Fiction",[30,31],"French Literature","Novels","\"Pikku Fadette: Kyläkertomus\" by George Sand is a novel written in 1849. In the French countryside, twin brothers Landry and Sylvinet share an inseparable bond until financial hardship forces them apart. When Landry encounters the outcast Fadette—a girl despised as a \"witch\" by villagers—an unexpected connection forms between them. As Landry falls for the misunderstood Fadette, he must navigate his brother's jealousy, his family's disapproval, and the village's scorn. This rural tale explores love, transformation, and the sacrifices made for those we cherish most. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Peltonen, Ester",307,"Ranskan maaseudulle sijoittuva kyläkertomus kuvaa identtisten kaksosveljesten, Landryn ja Sylvinet'n, kasvua ja keskinäistä sidettä. Heidän elämänsä muuttuu, kun he kohtaavat köyhän ja kyläläisten hyljeksimän Fadette-tytön, jota epäillään noidaksi. Tarina käsittelee yhteisön ennakkoluuloja sekä nuorta rakkautta.","George Sandin 'Pikku Fadette' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 908.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU FADETTE\n\nKyläkertomus\n\n\nKirj.\n\nGEORGE SAND\n\n\nRanskankielestä suomentanut Ester Peltonen\n\n\nSuurten kertojain teoksia II.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1904.\n\nSensuurin hyväksymä. Porvoo, marraskuun 22 p:nä 1904.\n\n\n\n\n\n\nGEORGE SAND.\n\n\nViime heinäkuun 5:s päivä (1904) oli merkkipäivä koko kirjalliselle\nmaailmalle. Silloin nim. oli kulunut 100 vuotta sen naisen\nsyntymästä, joka käytti yllämainittua miehen nimeä kirjailijanimenään\n-- nimeä, joka on tunnettu kaikissa maissa ja joka epäilemättä on\nsäilyvä sukupolvesta sukupolveen kaikkien aikojen kuuluisimpien\nkirjailijanimien joukossa.\n\nTämä nainen, omalta nimeltään _Amandine Aurore Lucie Dupin_,\nsyntyi Pariisissa 1804. Vanhempien avioliitto oli onneton.\nIsä oli vanhaan ylhäiseen porvarisukuun kuuluva upseeri, äiti\nhalpasyntyinen rahvaannainen, lahjoiltaan heikko, luonteeltaan\nseikkailuhaluinen. Tyttö peri molemmilta: isältään lahjakkuutensa\nja kirjailijataipumuksensa, äidiltään runsaan annoksen oikeata\nrahvaanverta, jolla sittemmin oli niin suuri merkitys hänen\nkirjallisessa toiminnassaan.\n\nAikaisemmat lapsuusvuotensa vietti pieni Aurore tässä\nsekasointuisessa kodissa, mutta joutui isänsä kuoleman jälkeen\nisoäitinsä luo Nohant nimiselle maatilalle, jossa eli aina 18:een\nikävuoteensa saakka. Tämä aika oli hänen kehitykselleen kaikin\npuolin suuriarvoinen. Isoäiti oli sivistynyt, valistusajan rientoja\nharrastava nainen, vaikuttaen tuntuvasti nuoren tytön herkkään\nmieleen. Opillisesta puolesta piti huolta erikoinen opettaja, jonka\ntyötä täydensi 3-vuotinen kurssi luostarikoulussa ja isoäidin\nsuuri kirjasto. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli se, että hän\ntäällä tutustui perinpohjin luontoon ja kansan elämään. Hänellä\noli avoin silmä kaikelle, mitä ympärillään tapahtui, ja hänen\nsuonissaan pulppusi tuo voimakas rahvaanveren pisara, joka sai hänen\nkiintymään kansaan ja erikoisella mielihartaudella tutustumaan sen\nelämään ja sielunliikunnoihin. Näistä ajoista hän sitte myöhemmässä\nkirjailijatoimessaan ammensikin suurimmat ja puhtaimmat vaikuttimensa.\n\nIsoäidin kuolema v. 1822 tempasi nuoren Auroren irti tästä\nonnellisesta maalais-maaperästä, siirtäen hänet äitinsä luo\nPariisiin. Mutta äiti ja tytärpä eivät sopineetkaan yksiin, eikä\nkulunut monta kuukautta ennenkuin tästä 18-vuotiaasta tytöstä tuli\nrouva _Dudevand_. Avioliitto solmittiin miltei leikiten, mutta\njatko oli kaikkea muuta kuin leikkiä. Toisella puolella lahjoiltaan\nkeskinkertainen upseerikasvatuksen saanut aatelismies, luonteeltaan\nraa'ahko ja aatteellisia harrastuksia vailla -- toisella puolella\nnuori, tulinen, nerokas nainen, joka vaati elämältä ja tahtoi\nelämälle antaa. Sakea olut ja kuohuva viini eivät sopineet yhteen,\ntasapainoa ei syntynyt; välit kävivät riitaisiksi, mies alkoi juoda\nja elostella muiden naisten kanssa -- toverina nuoren aviovaimon\navioton veli. Kaiken tämän onnen-orpouden ja viheliäisyyden keskellä\nelää kituutti nuori vaimo vuodesta vuoteen, ainoana lohdutuksenaan\navioliitosta syntyneet lapsensa, poika ja tyttö. Vihdoin tämän 9\nvuotta kestäneen avioliiton ulkoisetkin siteet katkesivat v. 1831,\nmies ja vaimo menivät eroon asumaan -- ja siihen päättyi Auroren\nelämän ensimäinen ajanjakso, n.s. _porvarillinen aika_.\n\nSeuraavaa on sanottu hänen _seikkailu-aikakaudekseen_. Se alkoi\nsiten, että nuori rouva siirtyi Pariisiin, mieli täynnä kärsimystensä\ntuntoa, onnenkaipuuta ja vapaudenhalua -- lapset jäivät toistaiseksi\nisän luo maalle. Hän päätti ruveta kirjailijaksi ja kirjotti ensi\ntyökseen tunnetun kirjailijan _Jules Sandeau'n_ kanssa \"Rose et\nBlanche\" nimisen romaanin sekä yhtä rintaa sanomalehti \"Figarohon\".\nMutta jo seuraavana vuonna hän esiintyi yksinään sillä nimellä,\njolla jälkimaailma hänet varsinaisesti tuntee -- _George Sandin_\nnimellä. Se oli romaani \"Indiana\", joka teki hänet heti kuuluisaksi,\nja sitä seurasi yhtämyötään uusia: \"Valentine\", \"Lélia\" y.m., jolla\nviimemainitulla hän jo voitti eurooppalaisen maineen. Ne kaikki\npulppusivat hänen omasta elämästään, väkevinä ja mukaansa tempaavina\nkuin keväinen koski. Ne olivat syvästi loukatun, kärsivän naisen\nhätä- ja vapautushuutoja -- naisen oikeuksien, sydämen oikeuksien\nja vapaan rakkauden puolesta yhteiskunnan sovinnaisia tapoja ja\navioliiton useinkin puristavia ja kuolettavia kahleita vastaan. Hänen\nmielestään rakkaus oli Jumalan ääni ihmisessä, syvä ja voimakas\nsynnynnäinen intohimo, joka vain vapaan antautumisen pohjalla voi\ntehdä ihmisen onnelliseksi -- ja onneen oli ihminen oikeutettu! Hänen\ntarkotuksensa siis oli suuri ja puhdas, ja hän puhui sen puolesta\nkärsineiden ja vertavuotavien sydämien elämänkokemusten valtavalla\nvoimalla. Mutta samaan aikaan hän itse antoi omalla elämällään\npaljo puheen ja moitteen aihetta. Jo ensimäiseen työtoveriinsa\nJules Sandeau'hon hän oli rakkaussuhteessa; sitte hän rakastui\nintohimoisesti kuuluisaan kirjailijaan Alfr. Musset'iin, mikä rakkaus\nalkoi suurella ilolla, mutta loppui suureen suruun. Senjälkeen hän\nkiintyi erääseen italialaiseen lääkäriin Pagelloon, sitte sellaisiin\nkuuluisuuksiin kuin runoilija Prosper Mérimée sekä säveltäjät Liszt\nja Chopin, jonka viimemainitun kanssa hän eli yhdessä kokonaista 8\nvuotta. Tämä oli hänen onnetonta seikkailuaikaansa, josta hän on\nitse tunnustanut ettei hän kenenkään kanssa löytänyt sitä suurta\nja kokonaista lemmen onnea, jota hän niin palavasti etsi. Koko\naikana hän kuitenkin hoiti ja kasvatti lapsiaan niinkuin hellä\näiti ainakin, ja hänen eronsa Chopinin kanssa tapahtui siten, että\npoikansa _Maurice_ mieheksi kasvettuaan ei jaksanut sietää äitinsä\nsuhdetta tähän mieheen, vaan George Sandin täytyi valita poikansa ja\nrakastajan rakkauden välillä, ja hän valitsi -- pojan rakkauden.\n\nNäiden repivien elämänkokemusten pohjalta kumpusi romaani toisensa\nperään hänen vireästä kynästään. Eikä hän kirjottanut yksistään omia\nkokemuksiaan, vaan yhtä paljon niiden lukuisten etevien henkilöiden\nvaikutuksen alaisena, joiden kanssa hän joutui tekemisiin -- hän\noli kuin kaiku, joka toi eri äänet vahvistettuina kuuluviin. Niinpä\nhän, jouduttuaan sosialistien tuttavuuteen, kirjotti toisena\nseikkailu-vuosikymmenenään etupäässä yhteiskunnallisia romaaneja,\njoissa hän esitti puseropukuisia talonpoikia ja käsityöläisiä,\njulistaen veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteita. Yksityiset henkilöt\nja niiden kärsimykset saivat jäädä syrjään, kun hän nyt käsitteli\nkokonaisten kansanluokkien elämän ja onnen ehtoja, ollen tuon meidän\naikanamme niin suurimerkityksellisen _yhteiskuntaromaanin_ ensimäinen\ntienraivaaja.\n\nTätä aikajaksoa seuraa George Sandin elämässä lyhyt aikakausi, jota\nvoisimme sanoa hänen _valtiolliseksi aikakaudekseen_. V. 1848 puhkesi\nRanskassa n.s. \"helmikuun vallankumous\". Antaessaan vastamainituissa\nyhteiskuntaromaaneissaan sosialistien aatteille kuuluvuutta ja\nkantavuutta, oli George Sand osaltaan ollut muiden mukana tätä\nvallankumousta valmistamassa. Luonnollista oli että hän, jonka\nmielilause oli että \"tasavalta on paras perhe, kansa paras ystävä\",\noli vallankumouksen puhjetessa mukana. Hän kirjotti uutterasti\nväliaikaisen hallituksen lehteen \"Bulletin de la République\", jopa\nperusti omasta puolestaan kansanvaltaisen viikkolehden, muusta\npuhumatta. Mutta kun vallankumous, josta hän oli niin suuria toivonut\nkansansa ja koko ihmiskunnan tosi hyväksi, päättyi veriseen kesäkuun\nkapinaan, vetäytyi George Sand masentuneena rakkaaseen Nohantiinsa.\nHän oli tosin vielä kirjevaihdossa vallankumousmiesten kanssa aina\n1855:een, mutta kun se kansa, joka vallankumouksen kautta pyrki\ntasavallaksi, jo 1852 suuteli nöyrästi Napoleon III:n kunnianhimoista\nkeisarisapelia, niin ymmärtää sanomatta miten musertavasti sellaisen\nlopputuloksen täytyi vaikuttaa George Sandiin.\n\nVallankumous hänet siis tavallaan karkotti nuoruudenaikansa\nrakkaaseen Nohantiin. Ja siellä hänessä heräsivät voimakkaina eloon\nnuoruudenajan muistot ja kokemukset rahvaan keskuudessa -- heräsivät\nja pulppusivat paperille monina ihanina _kyläkertomuksina_: \"La\npetite Fadette\", \"François le Champi\", \"Les Maîtres Sonneurs\" y.m.,\njoista ensinmainittu, mestarillisin kaikista, nyt ilmestyy suomeksi.\nNäillä kertomuksilla hän vallotti _koko_ Ranskan kansan, ja ne\novat juuri ne, jotka epäilemättä kantavat hänen nimeänsä kauvimmin\njälkimaailmaankin. Niissä hän ei ole enää tultasäihkyvä, taisteleva\nnainen, eikä intoileva sosialististen aatteiden ja teorioiden\njulistaja, vaan paljon kokenut, malttunut ja vakaantunut, miltei\näidillinen vaimo, joka kirjottaa niin lämpimästi ja yksinkertaisen\nkauniisti, että sitä lukee ihastuksella kaikkien maiden syvät rivit.\nJa ne siveelliset aatteet, joita hän näissä kertomuksissaan ajaa,\ntapaavat vastakaikunsa kaikkien maiden ja kaikkien aikojen rahvaan\nsydämessä -- ne ovat koko maailman yhteistä omaisuutta.\n\nMainitsimme näissä kyläkertomuksissa ilmenevän äidillisen\npiirteen. Se tuleekin hänessä tästä lähtien yhä voimakkaammaksi ja\nkirkkaammaksi, niin että hänen viimeistä kahtakymmentä elinvuottaan\nonkin sanottu hänen _äidilliseksi aikakaudekseen_. Hän asuu yhä\nedelleen rakkaassa Nohantissaan, ja kirjottaa yhä edelleen pari\nkolme teosta vuodessa, romaaneja ja näytelmiä, jopa viime aikoinaan\nlastenkertomuksiakin. Se on tämä paljon kokenut, lämminsydäminen\näiti ja vanhus, joka nyt puhuu viisaan tyyneydellä, mutta jonka\nmielikuvitus on vielä yhtä eloisa ja luonne yhtä verevä kuin\nnuorempinakin päivinään. Hän elää \"tyynen ja onnellisen vanhuuden\npäiviä\", niinkuin hän itse sanoo. Poikansa ja tyttärensä ovat\nmenneet naimisiin, ja elämä lasten ja lastenlasten keskuudessa valaa\nhänen viimeisiin vuosiinsa kauneutta ja onnea (sivumennen olkoon\nmainittu, että pojallakin oli kirjallisia lahjoja, hän m.m. julkaisi\näitinsä kanssa kokoelman kansansatuja). Hänen luonaan käy Ranskan\nkuuluisimmat kirjailijat ja älyniekat vieraisilla, hän on viimeisiin\nsaakka terve ja työkykyinen, paljon hälyä herättäneet seikkailuvuodet\novat unohtuneet ja hän kuolee v. 1876 kansansa ihailemana\nrauhallisessa Nohantissaan lähes 72 vuoden vanhana.\n\nGeorge Sand oli tuottelias, sillä hänen sydämensä pysyi aina nuorena\nja mielikuvituksensa pirteänä, ja hän kirjotti helposti -- viimeisinä\naikoinaan hän ei edes lukenut läpi kirjottamaansa, vaan lähetti\nsen sellaisenaan painoon. Siksipä hänen kynästään onkin lähtenyt\nkaikkiaan toistasataa teosta. Hänen tuotteensa eivät niinmuodoin\nole hiotun hiottuja, mutta ne ovat aina lyyrillisen lennokkaita,\nkaunopuheisia ja mukaansa tempaavia; tyyli on yksinkertainen, mutta\nvarma ja sopusuhtainen suuren kertojan tyyli. Jotkut ovat sanoneet\nettä hän liiaksi kaunisteli ja ihannoitsi, mutta toiset väittävät\nsitä erehdykseksi ja että tuskin kukaan on kuvannut Ranskan kansaa\nuskollisemmasti ja koristelemattomammasti kuin hän -- se on vain\ntuo hänen lämmin, lennokas kirjotustapansa, joka valaa kaikkeen\nrunollista hohdettaan. Eikä sovi unohtaa että hän oli romantikko,\nja sellaisena hän epäilemättä liikkuu todellisuuden maakamaralla\nuskollisemmin kuin useimmat muut sen suunnan edustajista.\n\nJotkut ovat tahtoneet julistaa George Sandin pannaan noiden hänen\nvapaata rakkautta vaativien aikaisempien teostensa ja omien\nlemmenseikkailujensa vuoksi. Se on sokeata ahdasmielisyyttä, sillä\njokaisen rehellisen ihmisen täytyy tunnustaa että hän silloinkin\netsi totuutta ja onnen syntysanoja, että nuo vuodet olivat hänen\npuhdistavia kiirastulivuosiaan ja että hän koko elämänsä ajan\ntaisteli kaikkea kehnoa, väärää ja kahlehtivaa vastaan, päämääränään\nkoko ihmiskunnan kohoominen ja menestys, kaikkien sen jäsenten sekä\nyksityisen että yhteiskunnallisen elämän onnen-ehdot. Elämä ja\ntaistelu sellaisen päämäärän eteen on kokonaisuudessaan suuri ja jalo\nelämä, jonka edessä pikkuseikat häipyvät kuin kedon epätasaisuudet\nrehevän, tähkivän laihon alle.\n\n\n\n\nI.\n\n\nIsä Barbeau, la Cossen kylässä, oli varakas mies -- muuten häntä ei\nolisi kunnallishallinnon jäseneksi valittukaan. Hänellä oli kaksi\npeltoa, jotka antoivat perheelle elatuksen, jopa rahaistakin rahaa\nkirstunpohjaan kartuttivat. Niityistään hän korjasi kukkuraiset\nkuormat heinää, ja lukuunottamatta pitkin joenvartta kasvavaa, joka\noli hiukan saraheinän sekaista, ei juuri parempaa rehua saatu koko\nseutukunnalla -- se oli yleisesti tunnettu asia.\n\nUkko Barbeaun tiilikattoinen, hyvin rakennettu talo sijaitsi\naukealla paikalla kukkulan rinteellä, antoisan vihannestarhan ja\nkahden tynnyrinalan suuruisen viinitarhan ympäröimänä. Vielä oli\nriihen takana kaunis hedelmäpuutarha, joka kasvoi runsaasti luumuja,\nkirsikoita, päärynöitä ja pihlajanmarjoja, ja sen laitamalla\nrehottavat pähkinäpuut olivat koko paikkakunnan vanhimmat ja\nsuurimmat.\n\nUkko Barbeau oli rehti, hyväsydäminen mies, erittäin hellä\nperheelleen eikä suinkaan nurja naapureitaan ja pitäjäläisiäänkään\nkohtaan.\n\nHänellä oli jo kolme lasta, kun äiti Barbeau, joka nähtävästi\narveli että heillä oli varaa elättää niitä vaikka viisikin ja joka\nhalusi kiirehtiä, koska hänelle alkoi jo ikää karttua, sai päähänsä\nlahjottaa miehelleen yhtaikaa kaksi reimaa poikaa. Ja kun uudet\ntulokkaat olivat siinä määrässä samannäköisiä, että niitä tuskin\nsaattoi toisistaan erottaa, huomasi jokainen heti ensi silmäyksellä\nettä ne olivat kaksosia.\n\nSagette-muori, joka otti ne ihmisten ilmoille tullessaan\nesiliinaansa, piirsi ensiksisyntyneen käsivarteen neulalla pienen\nristin, sillä, sanoi hän, joku nauhanpätkä tai kaulavitja voi\nhävitä ja koko esikoisoikeus siten mennä hukkaan. Kun lapsi kasvaa\nsuuremmaksi, pakisi eukko, on häneen pantava sellainen merkki, joka\nei lähde milloinkaan. Ja niin tehtiinkin. Vanhempi sai nimekseen\nSylvain, mikä pian muuttui Sylvinetiksi, jotta hänet erotettaisiin\nvanhemmasta samannimisestä veljestään, joka oli ollut hänen\nkumminaan; toinen ristittiin Landryksi, minkä nimen hän sai pitää\nsemmoisenaan, koska setäänsä, jonka mukaan hän oli nimensä saanut,\naina pikku pojasta asti oli sanottu Landricheksi.\n\nUkko Barbeau hiukan hämmästyi, kun hän torilta palatessaan näki\nkehdossa kaksi pientä päätä. \"Katsoppas!\" virkkoi hän; \"tuo kehto\non aivan liian pieni, minun täytyy sitä huomenna suurentaa.\"\nHänessä näet oli hiukan puusepän vikaa, niin että vaikkei ollutkaan\nmilloinkaan saanut mitään oppia nikartelutaidossa, hän oli sentään\nitse tehnyt puolet huonekaluistaan. Ukko ei sen enempää ihmetellyt,\nmenihän vaan vaimonsa luokse ja ojensi hänelle täyteisen lasin\nlämmitettyä viiniä, mikä suuresti virkisti sairasta. -- \"Sinä\nhommailet niin uutterasti, eukkoseni\", sanoi hän, \"että pitääpä\nminunkin ruveta tässä hiukan puuhiani terästämään. Meillä on nyt\nkaksi suuta lisää, joita emme suinkaan olisi välttämättä tarvinneet;\nse on minulle muistutukseksi että isken tanakammin maankamaraan.\nOle huoletta, minä kyllä isken aivan hartiain takaa; mutta pidähän\nsentään varasi ettet lahjota minulle ensi kerralla kolmea yhtaikaa,\nsillä se olisi jo melkein liikaa.\"\n\nBarbeaun muori pirahti itkuun, ja se koski kovasti miehen mieleen.\n\"No\", sanoi hän; \"älähän nyt turhia tillittele, muoriseni! En sitä\nmoittiakseni sanonut, vaan päinvastoin kiittääkseni. Pojat ovat\nkauniita ja hyvin kehittyneitä, niissä ei ole mitään ruumiinvikaa, ja\nsiitä saatamme olla iloisia.\"\n\n\"Oi\", sanoi vaimo, \"tiedän kyllä ettet sinä, Barbeau, minua pahoin\nmoitikkaan; mutta minä suren, kun olen kuullut sanottavan ettei\nmikään ole niin vaikeata ja tarkkaa kuin kaksoisten kasvattaminen. Ne\novat toisilleen alituiseksi haitaksi, niin että tavallisesti toisen\ntäytyy kuihtua, jotta toinen viihtyisi.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi mies; \"onko asia sillä lailla? Minä puolestani en\nole milloinkaan ennen nähnyt kaksosia -- eihän sellaisia niin usein\nnäe. Mutta Sagette-muori kai tuntee ne asiat hyvästi ja voi meitä\nneuvoa.\"\n\nKun Sagette-muorin mieltä kysyttiin, vastasi tämä: \"Uskokaa minua,\nteidän kaksosenne kyllä jäävät eloon ja edistyvät eivätkä tule\nsairastamaan enemmän kuin muutkaan lapset. Olen jo viisikymmentä\nvuotta hoitanut kätilöntointa ja olen nähnyt kaikkien pitäjän lapsien\nsyntyvän, elävän tai kuolevan. Eivät nämät siis ole ensimäiset\nkaksosetkaan. Samannäköisyys ei ensiksikään vaikuta mitään heidän\nterveyteensä. On sellaisia, jotka eivät ole enemmän toistensa\nnäköisiä kuin te ja minä, ja useasti kuitenkin sattuu että toinen on\nvoimakas ja toinen heikko, joten toinen jää eloon ja toinen kuolee.\nMutta katselkaapas noita lapsia! Ne ovat molemmat yhtä kauniita ja\nyhtä kehittyneitä, aivan kuin kumpikin olisi perheen ainokainen.\nNe eivät ole olleet toisilleen haitaksi äitinsä kohdussa; ne ovat\ntulleet maailmaan tuottamatta hänelle tavallista suurempia tuskia\nja itse mitään erikoisempaa kärsimättä. Ne ovat kauniit kuin kaksi\nenkeliä, eivätkä suinkaan aijo kuolla. Rauhottukaa siis, äiti\nBarbeau; saatte niistä vielä paljo iloa, kun näette niiden kasvavan,\nja jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, niin ei heitä voi enää\ntoisistaan erottaa muut kuin te ja ne, jotka heidät näkevät joka\npäivä, sillä en ole milloinkaan nähnyt toista niin samannäköistä\nkaksoisparia. Nehän ovat aivan kuin kaksi vasta munasta puikahtanutta\npeltokanan poikasta, niin suloiset ja niin toistensa näköiset, ettei\nkukaan muu kuin peltokanamuori itse voi niitä toisistaan tuntea.\"\n\n\"No niin, käyhän se laatuun\", sanoi ukko Barbeau korvallistaan\nraappien. \"Mutta olen kuullut sanottavan kaksoisten kiintyvän niin\ntoisiinsa, etteivät ne erotettuina enää jaksa elääkään, vaan ainakin\ntoinen lopulta kuolee suruun ja ikävään.\"\n\n\"Sekin on totta\", sanoi Sagette-muori; \"mutta kuulkaahan nyt, mitä\nvanha kokenut vaimo teille sanoo. Älkää unohtako neuvojani, sillä kun\nlapsenne ovat ennättäneet siihen ikään, että joutuvat teistä eroon,\nsilloin ei minua enää ole maailmassa. Pitäkää varalla siitä lähtien,\nkun kaksoset rupeavat ympäristöään tarkastamaan, ettette anna\nheidän olla alati yhdessä. Ottakaa toinen mukananne ulkotöihin ja\njättäkää toinen kotiin. Kun toinen menee onkimaan, lähteköön toinen\nmetsästämään; toisen kaitessa lampaita vartioikoon toinen härkiä\nlaitumella; kun annatte toiselle viiniä, antakaa toiselle lasi vettä,\nja päinvastoin. Älkää nuhdelko tai rangaisko molempia yhtaikaa, älkää\npukeko heitä samalla tavalla; kun toinen saa hatun, antakaa toiselle\nlakki, ja varokaa varsinkin ettette teetä molemmille puseroita\nsamasta sinisestä kankaasta. Kaiken kaikkineen, teidän tulee käyttää\nkaikkia mahdollisia keinoja estääksenne heitä liittymästä liian\nläheisesti toisiinsa ja tottumasta liiaksi toistensa seuraan.\nPelkään pahoin että annatte näiden neuvojeni mennä korvasta sisään\nja toisesta ulos, mutta jos ette niitä seuraa, saatte vielä kerran\nkatkerasti katua.\"\n\nSagette-muori puhui hyvin ja hänen sanojansa uskottiin. Luvattiin\nseurata hänen neuvojaan ja eukko sai ennen lähtöään kauniin lahjan.\nJa kun hän oli vakavasti varottanut ettei kaksosia ruokittaisi\nsamalla maidolla, ruvettiin kiireesti etsimään imettäjää.\n\nMutta sellaista ei ollut niiltä seuduin saatavissa. Barbeaun muori,\njoka ei ollut odottanut kahta lasta ja joka itse oli imettänyt kaikki\nmuut lapsensa, ei ollut ryhtynyt etukäteen mihinkään sensuuntaisiin\nkuulusteluihin. Isä Barbeaun itsensä täytyi lähteä liikkeelle\nimettäjää hakemaan, ja kun äiti ei voinut antaa pienokaistensa nähdä\nsillaikaa nälkää, imetti hän itse molempia.\n\nMeidän seudun rahvas ei tee yhdessä kädenkäänteessä päätöksiään,\nja rikaskin tinkii aina mielellään jonkun verran. Barbeaun väellä\ntiedettiin olevan varoja ja arveltiin että äiti, joka ei enää ollut\nkukoistus-ijässään, ei kauvankaan jaksaisi rasittumatta imettää\nmolempia lapsia. Kaikki imettäjät, jotka isä Barbeau sai käsiinsä,\npyysivät häneltä 18 livreä kuussa, ei enempää eikä vähempää kuin\nherrasmieheltä konsanaan.\n\nUkko Barbeau ei tahtonut maksaa kuin 12 tai 15 livreä, koska se oli\nhänen mielestään kylliksi talonpoikaisissa oloissa. Hän kuulusteli ja\nkyseli joka taholta, mutta sopimusta vaan ei syntynyt. Asia ei muuten\nollut niin varsin kiireellinenkään; kaksi niin pientä lasta eivät\nvoineet juuri äitiään uuvuttaa, ja ne olivat niin terveitä, niin\nhiljaisia ja tyytyväisiä molemmat, etteivät tuottaneet sen enempiä\nvaivoja kuin jos talossa olisi ollut yksi ainoa lapsi. Kun toinen\nnukkui, nukkui toinenkin. Isä oli laittanut kehdon kuntoon, ja kun\nhe tavallisesti itkivät yhtaikaa, niin heitä yhtaikaa soudatettiin\nja tyynnytettiinkin. Lopulta isä Barbeau sopi erään imettäjän\nkanssa 15:sta livrestä, eikä riidanalaisena enää ollut kuin jonkun\nsadan soun käsiraha. Silloin hänen vaimonsa eräänä päivänä virkkoi:\n\"Kuuleppas, ukkoseni; en tosiaankaan ymmärrä minkätähden meidän\npitäisi tuhlata 180 tai 200 livreä vuodessa, aivan kuin olisimme\nhienoa herrasväkeä ja aivan kuin minä olisin liian vanha lapsiani\nimettämään. Minulla on enemmän maitoa kuin tarvitaankaan. Poikamme\novat jo kuukauden vanhat, ja katsohan itse miten terveennäköisiä ne\novat! La Merlande, jonka tahdot toista imettämään, ei ole läheskään\nniin terve kuin minä; hänen maitonsa on jo kohta puolentoista\nvuotista, eikä se ole sopivaa niin pienelle lapselle. Sagette -muori\nkielsi meitä imettämästä kaksosiamme samalla maidolla, jotteivät\nhe kiintyisi liiaksi toisiinsa; niin hän tosin sanoi, mutta hän\nsanoi myöskin että meidän pitää hoitaa molempia yhtä hyvin, koska\nkaksoset eivät kuitenkaan ole yhtä voimakkaita kuin muut lapset.\nNäen mieluummin että lapsemme rakastavat toisiaan liiaksi, kuin\nettä toinen kärsii toisen vuoksi. Ja kummanko sitte antaisimme\nimettäjän huostaan? Tunnustan suoraan että eroan yhtä vastahakoisesti\nkumpaisestakin. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen\nsydämestäni rakastanut kaikkia lapsiani; mutta minä en ymmärrä mistä\nse johtuu, että tuntuu kuin nämä olisivat kaikkein kauniimmat ja\nsuloisimmat mitä olen sylissäni kantanut. Tuntuu siltä -- en tiedä\noikein miten -- kuin pelkäisin aina heidät kadottavani. Pyydän,\nukkoseni, ettemme ajattelisi enää ensinkään koko imettäjäjuttua;\ntehkäämme vaan muuten kaikki, mitä Sagette-muori on meille neuvonut.\nSillä en voi käsittää kuinka imeväiset voisivat liiaksi toisiinsa\nkiintyä, nuo, jotka tuskin voivat erottaa käsiään ja jalkojaan\nsiinäkään ijässä, jolloin heidät vierotetaan.\"\n\n\"Saatat olla oikeassa, muoriseni\", vastasi ukko Barbeau katsellen\nvaimoaan, joka näytti vielä harvinaisen terveeltä ja voimakkaalta.\n\"Mutta jos sinä kuitenkin heikontuisit sikäli kuin lapset varttuvat?\"\n\n\"Ole huoletta\", vastasi vaimo; \"minulla on vielä sellainen ruokahalu\nkuin jos olisin viidentoista ikäinen. Sitäpaitsi, jos tunnen\nheikontuvani, lupaan kertoa asiasta, ja silloin ennätämme kyllä vielä\nliiaksikin lähettää toisen lapsiparoista muiden imetettäväksi.\"\n\nUkko Barbeau suostui tuumaan, sitä mieluummin, kun hän ei pitänyt\nturhista kulungeista. Barbeaun muori imetti kaksosensa sairastumatta\ntai muutenkaan rasittumatta, jopa oli siinä määrässä terhakka,\nettä hän kaksi vuotta kaksosparin syntymän jälkeen synnytti vielä\npienen sievän tytön, joka sai nimekseen Nanette ja jota hän samoin\nitse imetti. Se oli kuitenkin vähän liikaa, ja tuskinpa eukko olisi\nsuoriutunut kunnialla koko asiasta, ellei vanhin tyttärensä, joka\nhiljattain oli saanut ensimäisen lapsensa, silloin tällöin olisi\navustanut äitiään antamalla pienelle sisarelleen rintaa.\n\nSillä tavoin kasvoi ja lisääntyi perhe, ja päivänpaisteessa myllersi\nsekaisin pienet enot ja tädit pienten sisarenpoikiensa ja -tytärtensä\nkanssa, kaikki jokseenkin yhtä vallattomina tai yhtä vakavina.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKaksoset kasvoivat ja viihtyivät sairastamatta sen pahemmin kuin\nmuutkaan lapset, jopa olivat niin hyviä ja tyytyväisiä, että näytti\nkuin ei heitä olisi milloinkaan vaivannut hammassärky tai sen\nsemmoinen lastentauti.\n\nHe olivat vaaleaverisiä molemmat ja pysyivät sellaisina koko\nelämänsä. Kasvot olivat kauniit, silmät suuret ja siniset, hartiat\nkohtalaisen leveät, vartalo suora ja sopusuhtainen. He olivat\npitemmät ja rohkeammat kuin kaikki muut ikäisensä, ja kaikki\nkylän läpi kulkevat pysähtyivät heitä katselemaan, ihmetellen\npoikain yhdennäköisyyttä ja virkahtain mennessään: \"siinäpä kaunis\nkaksoispari!\"\n\nJa juuri senvuoksi, että kaksoset jo aikaisin tottuivat olemaan\nmuiden huomaavaisuuden ja kysymysten esineinä, eivät he jääneet\ntyperiksi tai ujoiksi. He olivat reippaita ja ujostelemattomia\nkaikkia kohtaan, ja sensijaan että olisivat kätkeytyneet pensaisiin,\nniinkuin meikäläisillä lapsilla on tapana vieraita nähdessään, he\nmenivät kohteliaasti tulijan luo ja vastasivat kysymyksiin luomatta\nkatsettaan maahan tai hidastelematta. Ensi silmäyksellä ei heissä\nvoinut huomata mitään erilaisuutta, he olivat niin toistensa\nkaltaiset kuin kaksi marjaa konsanaan. Mutta ken tarkasti heitä\nyhtärintaa neljännestunnin verran, hän huomasi helposti että Landry\noli pikkuruisen pitempi ja kasvultaan vankempi, että hänen hiuksensa\nolivat hiukan paksummat, nenä suurempi ja silmät vilkkaammat.\nHänellä oli myöskin leveämpi otsa ja päättäväisempi kasvonilme, ja\nsyntymämerkki, joka oli veljen oikealla poskella, oli Landrylla\nvasemmalla puolella ja muutenkin paljoa selvempi. Naapurit siis\ntunsivat heidät hyvin, mutta toisinaan hekin sentään erehtyivät, ja\nhämärissä taikka pienen välimatkan päässä miltei kaikki sekottivat\nheidät keskenään, sitä helpommin kun kaksosten äänensointukin oli\naivan sama ja kun he, hyvin tietäen että heidän suhteensa saattoi\nerehtyä, vastailivat toistensa puolesta, huolimatta koskaan\nhairahdusta oikaista. Itse ukko Barbeaukin iski toisinaan kiveen.\nKävi niinkuin Sagette-muori oli ennustanut, että ainoastaan äiti\nei milloinkaan hairahtunut, ei edes pilkkopimeässä tai pitkänkään\nmatkan päässä; heti kun hän vain näki heidän tulevan tai kuuli heidän\näänensä, erotti hän poikaset toisistaan.\n\nToinen ei voinut ylvästellä olevansa toista parempi, sillä jos\nLandry olikin jonkun verran iloisempi ja rohkeampi kuin hänen\nvanhempi veljensä, niin oli Sylvinet sensijaan niin sydämellinen ja\nälykäs, ettei häntä voinut rakastaa vähemmin kuin hänen nuorempaa\nveljeäänkään. Kokonaista kolme kuukautta koetettiin heitä estää\nliiaksi toisiinsa kiintymästä. Kolme kuukautta on pitkä aika\nmaalaisille, kun on kysymys jostain tavallisesta poikkeavasta. Mutta\nsen pahempi ei tuosta hommasta voitu huomata minkäänmoisia tuloksia,\ntoisekseen oli kirkkoherra sanonut että Sagette-muori oli hölynpölyn\npuhuja ja että sitä, minkä Jumala oli luonnonlaiksi asettanut, ei\nihmisten pitäisi ruveta muokkailemaan. Niin koko asia vähitellen\nunohtui. Ensimäinen kerta kun pojilta riisuttiin mekot ja heidät\nvietiin housuniekkoina kirkkoon, olivat nuo vaatekappaleet samasta\nkankaasta ja samaan malliin leikatut, sillä ne olivat tehdyt äidin\nhameesta ja pitäjänräätäli tunsi ainoastaan yhden housunmallin.\n\nAikaa myöten huomattiin että he suosivat samoja värejä, ja kun\nheidän Rosette tätinsä tahtoi antaa kummallekin kaulahuivin\nuudenvuodenlahjaksi, valitsivat molemmat samanvärisen sinipunervan\nhuivin ympärikulkevan rihkamakauppiaan varastosta, jota tämä kuletti\ntalosta taloon vanhan hevoskonin selässä. Täti kysyi johtuiko heidän\nvaalinsa siitä, että kummankin pitäisi aina olla samalla tavalla\npuetut. Mutta kaksoset eivät niin kauvas tähdänneet; Sylvinet vastasi\nettä hänen valitsemansa huivi oli sekä väriltään että kuosiltaan\nkaunein kauppiaan koko varastossa, ja heti paikalla vakuutti Landry\nettä kaikki muut kaulahuivit olivat rumia.\n\n\"Entäs mitä pidätte hevoseni väristä?\" kysyi kulkukauppias nauraen.\n\n\"Se on hyvin ruma\", vastasi Landry; \"aivan kuin mikähän vanha\nharakka.\"\n\n\"Kerrassaan ruma\", virkkoi Sylvinet; \"ihan kuin pörhöinen harakka.\"\n\n\"Näettehän\", sanoi kauppias viisastellen tädille, \"että lapsilla on\nsama maku. Jos toisen mielestä punainen on keltaista, niin toinenkin\nheti vakuuttaa punaisen keltaiseksi, eikä kannata ruveta heidän\nkanssaan reistailemaan, sillä sanotaan että jos tahdomme estää\nkaksoisten pitämästä itseään kahtena saman mallin jäljennöksenä, niin\nhe tulevat paksupäisiksi eivätkä tiedä enää mitään.\"\n\nNiin sanoi kauppias sentähden, että hänen sinipunaiset kaulahuivinsa\nolivat arkavärisiä, joten hän halusi myydä niitä kaksi yhtaikaa.\n\nSamoin kävi aina myöhemminkin, ja kaksoset olivat niin samalla\ntavalla puetut, että heitä oli entistäkin vaikeampi toisistaan\nerottaa. Ja liekö se sitte ollut lasten vallattomuutta taikka niitä\nluonnonlain seurauksia, joita kirkkoherra piti mahdottomana hävittää,\nmutta niin vain kävi, että kun toisen puukengästä sattui kärki\nirtautumaan, niin oli heti toisellakin saman jalan kenkä repaleina;\nkun toinen sai reijän lakkiinsa tai takkiinsa, puhkasi toinenkin\nviipymättä samanlaisen niin taitavasti, että olisi voinut väittää\nsaman onnettomuuden kohdanneen molempia, ja jos joku tahtoi asiaa\nlähemmin tutkia, purskahtivat kaksoset täyttä kurkkua nauramaan,\nveitikkamaisen viaton ilme kasvoillaan.\n\nOlipa sitten pahaksi tai hyväksi, mutta tämä ystävyys yhä vaan\nlisääntyi vuosien kuluessa, ja sinä päivänä, jolloin pojat kykenivät\njonkun verran ajatuksiaan ilmaisemaan, sanoivat he toisilleen että\nheillä ei ollut lainkaan hauskaa muiden lasten seurassa, elleivät\nmolemmat olleet saapuvilla, ja kun eräänä päivänä isä otti koetteeksi\ntoisen mukaansa koko päiväksi toisen jäädessä kotiin äidin luo, oli\nmolemmilla niin ikävä ja he olivat niin alakuloisia, kalpeita ja\nhitaita, että heitä luultiin sairaiksi. Ja kun he illalla tapasivat\ntoisensa, läksivät he käsikkäin kävelemään eivätkä tahtoneet\npalata ollenkaan sisään, niin hyvä oli heidän mielensä kun taasen\nsaivat olla yhdessä, ja samalla he olivat hiukan loukkaantuneita\nvanhemmilleen, jotka olivat heille tuottaneet tämän surun.\n\nEikä tätä yritystä enää uudistettukaan, sillä totta puhuen sekä\nisä että äiti, jopa enot ja tädit, veljet ja sisaretkin tunsivat\nkaksosia kohtaan sellaista hellyyttä, että se tuntui miltei\nheikkoudelta. He olivat pojista oikein ylpeitä, kun olivat kuulleet\nheitä niin paljo kiitettävän, ja todellakaan eivät kaksoset olleet\nei rumia, typeriä eikä pahanilkisiä. Toisinaan isä Barbeau tuli\nvähän levottomaksi tuosta heidän ainaisesta yhdessäolostaan,\najatellessaan mitenkä sitten kävisi, kun pojat joutuisivat miehen\nikään, ja muistellessaan Sagette-muorin sanoja hän koetti ärsyttää\nheitä toisiaan vastaan ja herättää heissä kateutta. Kun he olivat\nsyypäät johonkin pieneen virheeseen, nipisti hän esim. Sylvinetiä\nkorvalehdestä sanoen Landrylle: \"Tällä kertaa annan sulle anteeksi,\nkoska sinä tavallisesti olet kiltimpi\". Mutta Sylvinet tyytyi\nkernaasti rangaistukseensa, kun näki veljensä pelastuvan, ja Landry\nitki ikäänkuin häntä olisi kuritettu. Toisinaan koetettiin antaa\nainoastaan toiselle jotain, jota molemmat halusivat; mutta jos se oli\njotakin syötävää, jakoivat he sen paikalla; jos se taasen oli joku\nleikkikalu tai muu sellainen, käyttivät he sitä yhteisesti taikka\nvuorotellen, erottamatta kummanko se varsinaisesti oli. Jos toisen\nkäytöstä kiitettiin ja toisen avut jätettiin huomioon ottamatta,\nniin toinen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään kaksoisveljeään\nkiitettävän ja hyväiltävän ja hänkin puolestaan alkoi häntä kiittää\nja hyväillä.\n\nSanalla sanoen, oli turhaa koettaa heitä erottaa enemmän sielun\nkuin ruumiin puolesta, ja kun ihmiset eivät yleensä henno kieltää\nmitään sellaisilta lapsilta, joita rakastavat, ei edes silloinkaan\nkun se olisi heidän onnekseen, niin annettiin asiain mennä menoaan\nJumalan huomassa, taikka tehtiin pientä pilaa, mikä ei kaksosia\nliioin hämmentänyt. He olivat erittäin oveloita, ja saadakseen\nolla rauhassa, olivat he toisinaan kiistelevinään ja tappelevinaan\njotta pölisi, mutta se oli heille pelkkää huvia, ja kieritellessään\ntoistensa yli he varoivat tarkoin etteivät vain vahingossa toisiaan\nloukkaisi. Kun joku naapurein pojista ihmetteli nähdessään heidän\ntoisiaan höyhentävän, nauroivat he häntä salavihkaa ja puhelivat ja\nvisertelivät keskenään kuin kaksi pääskystä samalla oksalla.\n\nTästä suuresta yhtäläisyydestä ja ystävyydestä huolimatta tahtoi\nJumala, joka ei milloinkaan ole luonut mitään täydelleen samanlaista\nei taivaassa eikä maan päällä, muodostaa heillekin erilaisen\nkohtalon, ja silloin nähtiin että he olivat kaksi erilaista olentoa\nniin Jumalan edessä kuin keskenään.\n\nSiitä päästiin selville vasta erään koettelemuksen kautta, ja tuo\nkoettelemus sattui sen jälkeen, kun kaksoset jo olivat suorittaneet\nensimäisen ripilläkäyntinsä. Barbeaun perhe karttui karttumistaan,\netupäässä vanhempien tyttärien ansiosta, jotka väsymättä tuottivat\nmaailmaan kauniita lapsia. Vanhin poika Martin, kaunis ja reima\nmiehenalku, suoritti paraikaa sotapalvelustaan; vävypojat tekivät\nlujasti työtä, mutta sitäkään ei ollut aina riittämään saakka.\nMeidän seudullamme on ollut jakso huonoja vuosia, riippuen osaksi\nsopimattomista säistä, osaksi huonoista liikeajoista, jotka ovat\npoimineet talonpojan taskusta enemmän rahaa kuin mitä ovat sinne\nkoonneet. Sentähden ei Barbeaullakaan ollut varaa pitää koko joukkoa\nluonaan, vaan hänen täytyi ajatella lähettää kaksoset muuanne\npalvelukseen. Isä Caillaud, Prichessä, tarjoutui ottamaan toisen\nheistä härkiä ajamaan, hänellä kun oli suuri talo hoidettavana ja\nomat poikansa olivat joko liian vanhoja tai liian nuoria tuohon\ntoimeen. Äiti Barbeau sekä pelästyi että kävi surulliseksi, kun hänen\nmiehensä ensi kerran puhui asiasta. Näytti kuin hän ei milloinkaan\nolisi aavistanutkaan että mitään sentapaista voisi kohdata hänen\nkaksosiaan, ja kuitenkin hän oli sitä pelännyt pitkin aikaa; mutta\nkun hän oli kaikessa miehelleen kuuliainen, ei hänellä ollut\ntähänkään mitään sanomista. Isäkin puolestaan oli levoton ja rupesi\njo hyvissä ajoin asiaa valmistamaan. Aluksi kaksoset hyrähtivät\nitkuun ja viettivät kokonaista kolme päivää ulkona metsässä ja\nvainioilla, tullen muiden näkyviin ainoastaan ruoka-aikoina. He\neivät sanoneet sanaakaan vanhemmilleen, ja kun kysyttiin olivatko he\nvalmiit alistumaan kohtaloonsa, eivät pojat vastanneet siihen mitään,\nmutta toisilleen he puhelivat paljonkin kahdenkesken ollessaan.\n\nEnsimäisenä päivänä he myötänään valittelivat ja syleilivät toisiaan,\naivan kuin olisivat pelänneet että heidät väkisin erotetaan. Mutta\nsitä ei ukko Barbeau olisi tehnyt millään ehdolla. Hän talonpoikien\ntapaan luotti siihen, että aikaa myöten kaikki kyllä selviää\nitsestään. Niinpä, kun kaksoset seuraavana aamuna huomasivat ettei\nheitä kohtaan käytetty väkivaltaa, vaan luotettiin siihen että\nheidän järkensä voittaisi, he pelästyivät paljoa enemmän isän\nlujatahtoisuudesta, kuin jos heitä olisi taivutettu uhkauksilla ja\nruumiillisella kurituksella.\n\n\"Kaipa meidän täytyy siihen suostua\", sanoi Landry. \"On vaan kysymys\nsiitä kumpi lähtee, sillä siinä suhteessa on päätösvalta jätetty\nmeille ja ukko Caillaud on sanonut ettei hän voi molempia ottaa.\"\n\n\"Minusta on yhden tekevää menenkö vai jäänkö\", sanoi Sylvinet, \"kun\nmeidän kuitenkin täytyy erota. Itse asiassa ei vieraaseen paikkaan\njoutuminen ole niinkään vaikeata, ja jos pääsisin sinne sinun\nkanssasi yhdessä, niin en ensinkään ikävöisi kotia.\"\n\n\"Niinhän sitä voisi luulla\", vastasi Landry, \"mutta kuitenkin on\nsillä, joka jää vanhempien luo, enemmän lohdutusta ja vähemmän ikävää\nkuin sillä, jonka täytyy jättää niinhyvin kaksoisveljensä kuin isänsä\nja äitinsä, ja puutarhan, ja eläimet, ja kaiken muun, mistä on ennen\niloinnut.\"\n\nLandry sanoi tämän jotenkin päättäväisesti; mutta Sylvinet ratkesi\nitkuun, sillä hänellä ei ollut niin paljo päättäväisyyttä kuin\nveljellään, ja jo ajatus, että pitäisi jättää kaikki yhtaikaa, tuotti\nhänelle sellaista tuskaa, ettei hän voinut kyyneleitään hillitä.\n\nLandry itki hänkin, vaan ei niin kiihkeästi eikä aivan samalla\ntavalla, sillä hän aikoi aina itse ottaa vaikeamman tehtävän osalleen\nja halusi nähdä paljoko veljensä saattaisi kärsiä säästääksensä\nhäneltä loput. Landry tiesi aivan hyvin, että Sylvinet paljoa enemmän\nkuin hän pelkäsi joutua vieraaseen ympäristöön ja elää jonkun muun\nperheen keskuudessa kuin kotonaan.\n\n\"Kuulehan, veliseni!\" sanoi hän Sylvinetille. \"Jos kerran voimme\npäättää erota toisistamme, niin on parempi että minä menen. Tiedät\nhyvin että olen vähän vahvempi kuin sinä ja että kun olemme sairaita,\njoka miltei aina sattuu yhtaikaa, niin kuume ahdistaa sinua\nankarammin kuin minua. Sanotaan että me ehkä kuolemme, jos meidät\nerotetaan. En usko että minä puolestani kuolen, mutta sinusta en\ntakaa ja sentähden tahtoisin mieluummin että sinä olisit äitimme\nluona, joka sinua lohduttaisi ja hoitaisi. Jos tosiaankin täällä\nkotona tehdään jotain erotusta välillämme, vaikkei sitä suinkaan osaa\nhuomata, niin luulen että sinua pidetään rakkaampana, ja tiedänhän\nettä sinä olet kiltimpi ja sydämellisempi. Jää sinä tänne, minä\nlähden. Me emme joudu varsin kauvas toisistamme. Ukko Caillaudin\nmaat ovat meidän maittemme rajalla ja me näemme toisemme joka päivä.\nMinä rakastan työtä, ja kun juoksen paremmin kuin sinä, niin tulen\nheti työn päätyttyä sinua tapaamaan. Sinä, jolla ei ole niin paljo\npuuhaa, voit aina kävellessäsi pistäytyä työpaikalle minua katsomaan.\nOlen silloin paljoa levollisempi sinun suhteesi kuin jos sinä olisit\npoissa ja minä kotona. Pyydän siis sinun jäämään kotiin.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Vaikka\nhän oli paljoa lujemmin kiintynyt isäänsä, äitiinsä ja pieneen\nNanetteen, niin häntä kauhistutti heittää koko taakka rakkaan\nkaksoisveljensä niskoille.\n\nVäiteltyään asiasta pitkän aikaa he vetivät \"pitkäätikkua\", jolloin\nLandry sai lyhyemmän tikun. Mutta Sylvinet ei ollut ratkaisuun\ntyytyväinen, vaan ehdotti että heitettäisiin \"kruunua ja kantaa\"\nkuparirahalla. Kruunu osui hänelle kolme kertaa peräkkäin; se oli\nsiis Landry, jonka lopultakin täytyisi lähteä.\n\n\"Näethän että kohtalo on niin määrännyt\", sanoi Landry, \"ja sinä\ntiedät että kohtalolleen ei kukaan voi mitään.\"\n\nVielä kolmantena päivänä vetisteli Sylvinet, mutta Landry ei enää\nitkenyt. Ensimäinen lähdön ajatus oli hänelle tuottanut ehkä\nsuurempaakin surua kuin veljelleen, mutta onnettomuutta alati\najatellen oli hän pian siihen tottunut ja pakottanut itsensä ottamaan\nasian järkevältä kannalta, kun Sylvinet sensijaan oli heittäytynyt\ntolkuttomaan epätoivoon. Landry oli siis jo päättänyt lähteä, kun\nSylvinet vielä ei ollut ennättänyt veljensä lähtöä edes ajatellakkaan.\n\nNiinpä olikin Landryn itsetunto suurempi kuin veljen. Heille oli\nsiksi useasti toistettu ettei heistä milloinkaan tulisi oikeita\nmiehiä, elleivät tottuisi olemaan toisistaan erossa, että Landry\nneljäntoistavuotiaan heräävän itsetietoisuuden kannustamana alkoi\ntuntea halua näyttää ettei hän enää ollut mikään lapsi. Hän se aina\noli veljeään kehottanut ja johtanut siitä asti, kun ensi kerran\nottivat linnunpesän puunlatvasta alas. Hänen onnistui tälläkin\nkertaa rauhottaa veljensä, ja kun he illalla tulivat kotiin, selitti\nLandry isälleen että hän ja veljensä olivat päättäneet täyttää\nvelvollisuutensa, että he olivat heittäneet arpaa ja että hänen,\nLandryn, osaksi oli langennut mennä Pricheen ajamaan suuria härkiä.\n\nIsä Barbeau otti kaksosen kumpaisellekin polvelleen, vaikka he olivat\njo suuria ja kookkaita poikia, puhutellen heitä seuraavasti:\n\n\"Lapseni, olette nyt ennättäneet järkevyyden ikäasteelle; näen sen\nteidän alistumisestanne ja olen siihen tyytyväinen. Muistakaa, että\nkun lapset tuottavat iloa isälleen ja äidilleen, silloin he tuottavat\nmyöskin iloa taivaan Herralle, joka heitä siitä vielä kerran\npalkitsee. En halua tietää kumpiko teistä on ensin alistunut. Mutta\nJumala sen tietää ja hän on häntä siunaava siitä, että on antanut\nhyvän neuvon, samoinkuin hän on siunaava toista, joka on neuvoa\nseurannut.\"\n\nSenjälkeen hän vei kaksoset äidin luo, että tämäkin lausuisi heille\nkiittävän sanan. Mutta Barbeaun muorin oli niin vaikea pidättää\nkyyneleitään, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan\notti heidät syliinsä.\n\nUkko Barbeau ei ollut mikään pölkkypää ja hän tiesi varsin hyvin\nkumpiko pojista oli rohkeampi ja kummalla oli hellempi sydän. Hän\nei tahtonut antaa Sylvinetin auliuden laimentua, sillä hän huomasi\nettä Landry puolestaan oli järkkymätön päätöksessään ja että yksi\nainoa seikka voi saattaa hänet horjumaan: levottomuus veljen\npuolesta. Siitä syystä hän herättikin Landryn ennen päivännousua,\nvaroen tarkoin koskettamasta vanhempaan veljeen, joka nukkui hänen\nvieressään.\n\n\"Kas niin, poikaseni\", kuiskasi hän; \"meidän täytyy nyt lähteä\nPricheen ennenkun äitisi näkee sinut. Tiedäthän että hän suree,\nja meidän täytyy säästää häntä jäähyväisiltä. Seuraan sinua uuden\nisäntäsi luo ja kannan tavarasi.\"\n\n\"Enkö sano veljelleni hyvästi?\" kysyi Landry. \"Hän suuttuu minuun,\njos menen hyväisiä sanomatta.\"\n\n\"Jos veljesi herää ja näkee sinun lähtevän, niin hän alkaa itkeä ja\nherättää siten äitinne, ja äiti taas itkee sitä enemmän, kun näkee\nteidän surevan. Kas niin, Landry; sinulla on sydän paikallaan etkä\nsinä tahdo tehdä äitiäsi sairaaksi. Suorita asiasi miehekkäästi\nloppuun saakka, poikani, ja mene huomiota herättämättä. Jo tänä\niltana tuon veljesi luoksesi, ja kun huomenna on sunnuntai, niin saat\ntulla kotiin äitiä katsomaan.\"\n\nLandry totteli reippaasti ja meni ovesta ulos taakseen katsomatta.\nMutta äiti Barbeaupa ei ollutkaan nukkunut niin syvään ja\nlevollisesti, ettei olisi kuullut kaikkea mitä miehensä sanoi\nLandrylle. Vaimoraukka, joka käsitti että miehensä oli oikeassa,\nei liikahtanut paikaltaan, nosti vain jonkun verran sänkyverhoja\nkatsellakseen Landryn jälkeen. Hän oli niin epätoivoinen, että\nsyöksyi suinpäin sängystä rientääkseen poikaansa syleilemään, mutta\npysähtyi kuitenkin kaksosten vuoteen ääreen, jossa Sylvinet vielä\nraskaasti nukkui. Poikaparka oli itkenyt niin paljo viimeisenä\nkolmena päivänä ja kolmena yönä, että oli aivan uupunut, jopa hiukan\nkuumeinenkin. Hän heittelihe levottomasti vuoteellaan, huokaili\nsyvään ja valitti hiljaa, kuitenkin heräämättä.\n\nKun äiti Barbeau siinä katseli jälelle jäänyttä kaksoisveljeä, ei hän\nvoinut olla itsekseen ajattelematta että tämä poika oli juuri se,\njosta hän olisi kaikkein vastahakoisimmin eronnut. Hän oli noista\nkahdesta tunteellisempi, johtuipa se hellemmästä luonteesta tai\nsiitä Jumalan järjestyksestä että kahdesta rakastavasta, olkoonpa\nheidän kiintymyksensä ystävyyttä tai rakkautta, toinen aina antautuu\nkokonaisemmin kuin toinen. Landry oli jossain määrin isä Barbeaun\nsuosikki, tämä kun piti ahkeruutta ja reippautta suuremmassa arvossa\nkuin sydämellisyyttä ja ystävällistä käytöstä. Äiti sensijaan suosi\nhellempää ja ventomielisempää Sylvinetiä.\n\nKatsellessaan näin poikaansa, joka makasi vuoteessaan kalpeana ja\nuupuneena, ajatteli äiti että olisi ollut vahinko lähettää häntä\nmuiden palvelukseen ja että Landry oli vahvempi vastuksia kestämään\neikä muutenkaan niin kiintynyt äitiinsä ja kaksoisveljeensä,\nettä olisi ollut sairastumisen vaarassa. Sillä pojalla on ankara\nvelvollisuudentunto, ajatteli hän; mutta eikö hän liene samassa\nhiukan kovasydäminen; muuten ei hän olisi mennyt tiehensä noin\npäätään kääntämättä tai edes kyyneltä vuodattamatta. Hän ei olisi\nvoinut astua kahtakaan askelta heittäytymättä polvilleen, pyytääkseen\nJumalalta voimaa, ja hän olisi tullut vuoteeni ääreen, vaikkapa vaan\nminua katsellakseen ja sänkyverhojeni lievettä hyväilläkseen. Minun\nLandryni on oikea poikainen poika! Liikkua, puuhata, siirtyä hommasta\ntoiseen, muuta hän ei kaipaa; mutta tällä toisella on tytön sydän,\nhän on niin hellä ja lempeä, ettei voi olla häntä rakastamatta kuin\nomaa silmäteräänsä.\n\nNäin ajatellen palasi äiti Barbeau takaisin vuoteeseensa, saamatta\nkuitenkaan unta silmäänsä, sillaikaa kun isä Barbeau saattoi\npoikaansa niittyjen ja laitumien poikki Pricheen. Saavuttuaan\npienelle kukkulalle, jonka toiselta puolelta ei enää näkynyt Cossen\ntaloja, Landry pysähtyi taakseen katsoen. Hänen sydämensä oli liian\ntäysi ja hän istuutui sananjalkojen keskelle, voimatta kulkea enää\naskeltakaan. Isä-ukko ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan asteli\neteenpäin. Mutta hetkisen päästä hän huusi lempeästi:\n\n\"Päivä alkaa jo valeta, Landry; joudutetaanpas matkaa, että ennätämme\nperille ennen auringon nousua.\"\n\nLandry nousi, ja kun hän oli päättänyt olla isänsä nähden itkemättä,\nniin hän nieli silmiinsä tunkeutuneet kyyneleet. Sitte hän oli\nkadottavinaan veitsensä, jotta voi kääntyä poispäin, ja saapui\nPricheen näyttämättä suruaan, joka ei ollut niinkään pieni.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun isä Caillaud näki että hänelle lähetettiin kaksosista vahvempi\nja vikkelämpi, otti hän pojan erittäin ystävällisesti vastaan. Hän\ntiesi ettei ero ollut tapahtunut naurusuin, ja hyvä ihminen ja\nkelpo naapuri kun oli sekä samalla Barbeaun hyvä ystävä, koetti\nukko parastaan huvittaakseen ja lohduttaakseen nuorta renkiään.\nHän käski paikalla antaa pojalle aamiaista ja maljallisen viiniä,\nsillä helposti näkyi että hän oli surullinen. Sitte otti ukko hänet\nkanssaan härkiä valjastamaan ja näytti kuinka se oli suoritettava.\nLandry ei ollutkaan aivan vast'alkaja näissä toimissa, sillä hänen\nisälläänkin oli kaunis härkäpari, jota hän oli usein valjastanut ja\najanut kuin mies konsanaan. Kun poika näki isä Caillaudin suuret\nhärät, jotka olivat koko seudun väkevimmät, paraimmin ruokitut ja\nparaimmin hoidetut, tunsi hän itsensä ylpeäksi saadessaan ajaa noin\nkauniita juhtia. Hän oli samalla innostunut näyttämään ettei hän\nollut typerä eikä laiska ja ettei hänellä ollut paljokaan uutta\nopittavaa. Isänsä niinikään teki parastaan antaakseen hänen osottaa\ntaitoaan, ja kun oli tullut aika mennä työhön pellolle, niin kaikki\nisä Caillaudin lapset, pojat ja tytöt, suuret ja pienet, syleilivät\nLandryta ja pienin tytöistä kiinnitti hänen hattuunsa nauharuusukkeen\nja kukkakimpun, koska tämä oli hänen ensimäinen palveluspäivänsä ja\nsamalla sen perheen juhlapäivä, jonka keskuuteen hän oli joutunut.\nEnnen poislähtöään piti isä pojalleen uuden isännän läsnäollessa\nkehotuspuheen, käski hänen kaikessa noudattaa isäntänsä tahtoa ja\nhoitaa hänen elukoitaan aivan kuin omiaan.\n\nLandry lupasi koettaa parastaan ja meni senjälkeen työhönsä. Hän\npuuhasi pitkin päivää reippaasti ja taitavasti ja palasi illalla\ntyömaalta tuiki nälkäisenä, sillä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt\nniin ankarasti työtä, ja pieni väsymys on paras keino ikävääkin\nvastaan.\n\nMutta sitä vaikeampi oli se päivä Sylvinet-raukalle _Kaksolassa_,\nsillä sen nimen oli isä Barbeaun talo saanut siitä pitäin, kun\nmolemmat pojat syntyivät ja kun vielä muuan talon palvelijattaristakin\nsynnytti kaksoset. Maalaiset keksivät mielellään lisänimiä ja\nkompasanoja, ja missä ikinä Sylvinet ja Landry näyttäytyivätkään,\nkertyivät lapset heidän ympärilleen huutaen: \"Katsokaapas Kaksolan\nkaksosia!\"\n\nSe oli tosiaankin surun päivä Kaksolassa. Kun Sylvinet heräsi ja\nnäki veljensä tyhjän sijan vieressään, aavisti hän heti mitä oli\ntapahtunut. Mutta hän ei saattanut uskoa että Landry olisi mennyt\nnoin vaan hyvästiä sanomatta, ja hän oli kesken suruaankin siitä\nveljelleen suuttunut.\n\n\"Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?\" sanoi hän äidilleen.\n\"Minkätähden Landry on minuun loukkaantunut? Olen tehnyt aina hänen\nneuvonsa mukaan, ja kun hän varotti minua itkemästä niin, että\nsinä sen näkisit, rakkahin äitini, pidätin kyyneleitäni, vaikka\ntuntui kuin olisi pääni halennut. Hän lupasi minulle ettei lähtisi\npuhumatta muutamia lohduttavia sanoja ja syömättä kanssani aamiaista\nhamppupellon nurmikolla, jossa meidän on tapana puhella ja pitää\nhauskaa. Minä olisin kerännyt hänen tavaransa ja antanut hänelle\nveitseni, joka on parempi kuin hänen omansa. Sinä, äiti, olet\neilenillalla laittanut hänen tavaransa kuntoon minulle sanaakaan\nvirkkamatta ja sinä tiesit hyvin, että hän aikoi mennä minulle\njäähyväisiä sanomatta.\"\n\n\"Tein isäsi tahdon mukaan\", vastasi äiti Barbeau.\n\nÄiti teki voitavansa poikaa rauhottaakseen. Mutta Sylvinet ei\ntahtonut kuulla sitä eikä tätä, ja vasta kun näki äitinsä itkevän,\nsyleili hän häntä pyytäen anteeksi että oli vaan lisännyt hänen\nhuoliaan ja lupasi jäädä äitinsä luokse häntä lohduttaakseen. Mutta\ntuskin oli äiti lähtenyt kanatarhaansa ja pesuaan katsomaan, kun\nSylvinet jo oijusti Pricheen päin, ajattelematta sen tarkemmin\ntietä; hän vain seurasi vaistoaan aivan kuin kyyhkynen, joka lentää\npuolisonsa luo milloinkaan tiestä erehtymättä.\n\nHän oli vähällä ennättää jo Pricheen saakka, mutta silloinpa tuli\npaluumatkalla oleva isä vastaan. Ukko Barbeau tarttui poikansa käteen\nja vei hänet mukanaan sanoen: \"Mennään sitte illalla; nyt ei meidän\nsovi häiritä veljesi työtä, eikä siitä pitäisi hänen isäntänsäkään.\nSitäpaitsi on äitisi ikävissään ja minä toivon että sinä lohdutat\nhäntä.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun Sylvinet palasi kotiin, riippui hän äitinsä hameissa kuin\nmikähän pieni lapsi, hellittämättä koko päivään ja puhuen alituiseen\nLandrysta. Hän ei voinut pidättäytyä veljeään ajattelemasta\nnähdessään kaikki ne paikat, joissa heidän oli ollut tapana yhdessä\noleksia. Illalla hän meni Pricheen isänsä kansa, joka tahtoi seurata\nmukana, Sylvinet aivan paloi halusta saada syleillä veljeään\neikä voinut syödä illallistakaan, niin kiire hänellä oli päästä\nmatkaan. Poika toivoi että veljensä tulisi häntä vastaan ja hän oli\naina näkevinään hänen rientävän juoksujalassa heitä kohti. Mutta\nvaikka Landry kyllä olisi omasta puolestaan ollut siihen halukas,\nei hän kuitenkaan tehnyt niin. Hän pelkäsi että Prichen pojat ja\nrengit tekisivät pilaa tuosta kaksoisystävyydestä, jota pidettiin\njonkinlaisena tautina, niin että kun Sylvinet saapui perille, tapasi\nhän veljensä istumassa pöydän ääressä, syöden ja juoden ikäänkuin\nolisi ollut koko ikänsä Caillaudin perheessä.\n\nKun Landry näki veljensä tulevan, rupesi hänen sydämensä rajusti\nilosta lyömään, ja ellei hän olisi itseään pidättänyt, olisi hän\nvarmaan sysännyt kumoon pöydät ja penkit saadakseen pikemmin veljeään\nsyleillä. Mutta sitä hän ei tohtinut, sillä isäntäväkensä katseli\nhäntä uteliaasti; heitä huvitti tarkastaa tuota ystävyyttä, jossa\nilmeni jotakin uutta, luonnonvaistoa, niinkuin koulumestarilla oli\ntapana sanoa.\n\nKun siis Sylvinet heittäytyi hänen syliinsä suudellen häntä, itkien\nja pusertuen häntä vastaan kuin lintu pesässä toveriaan vastaan\nlämmintä etsiäkseen, oli Landry häneen tyytymätön muitten tähden,\nvaikka omasta puolestaan kyllä tunsi tyytyväisyyttä. Mutta hän tahtoi\nesiintyä järkevämmin kuin veljensä ja teki senvuoksi hänelle tuon\ntuostakin pieniä huomautuksia, jotka kovasti harmittivat Sylvinetiä.\nKun sitten isä Barbeau oli istuutunut juttelemaan ja tyhjentämään\npari lasia isä Caillaudin seurassa, riensivät kaksoset yhdessä ulos,\nsillä Landry halusi salassa hyväillä veljeään. Mutta toiset pojat\ntarkastivat heitä kaukaa ja pieni Solange, isä Caillaudin nuorin\ntytär, vallaton ja utelias tytönleiju, hiipi heidän jälkeensä aina\npähkinäpuumetsään saakka. Hän nauroi vähän nolon näköisenä, kun\nhänet huomattiin, mutta vartiopaikastaan hän ei silti väistynyt,\nsillä tyttö kuvitteli saavansa nähdä jotakin merkillistä, vaikka hän\nei tosiaankaan ymmärtänyt mitä merkillistä siinä oli, että kaksi\nveljestä pitää toisistaan.\n\nVaikka Sylvinetiä hiukan hämmästytti veljensä levollinen kasvonilme\nensi tapaamisessa, ei hän kuitenkaan aikonut häntä moittia; niin\ntyytyväinen hän oli saadessaan jälleen olla hänen kanssaan.\nSeuraavana päivänä oli Landry oma isäntänsä, sillä isä Caillaud oli\nhänet vapauttanut kaikista tehtävistään, ja poika lähti liikkeelle\nniin varhain, että luuli yllättävänsä kaksoisveljensä vuoteessa.\nMutta vaikka Sylvinet oli aamu uninen, heräsi hän kuitenkin Landryn\nastuessa puutarhan portista sisään ja juoksi ulos avojaloin,\nikäänkuin joku olisi hänelle sanonut että veljensä oli tulossa. Se\noli Landrylle tavattoman hauska päivä. Hän oli onnellinen nähdessään\njälleen omaisensa ja kotinsa, varsinkin nyt kun tiesi ettei hän\nsaisi juosta kotona joka päivä ja että tämä käynti olisi hänelle\njonkunlainen palkinto. Sylvinet unohti kaikki huolensa puoliinpäiviin\nsaakka. Aamiaisella istuttaessa hän ajatteli että saisi syödä\npäivällistä veljensä seurassa, mutta kun päivällinen oli ohi,\nmuisteli hän että illallinen olisi heidän viimeinen ateriansa ja\nkävi sen johdosta alakuloiseksi. Hän hyvitteli veljeään paraimpansa\nmukaan, antoi hänelle ruokapöydässä paraimmat palat, leipänsä\npehmeimmän sisuksen ja sallattinsa sydämyksen. Sitte hän tarkasteli\nlevottomasti veljensä vaatteita ja jalkineita, aivan kuin Landryn\nolisi pitänyt lähteä hyvinkin pitkälle matkalle ja ikäänkuin hän\nolisi kovin surkuteltavassa tilassa, huomaamatta lainkaan että hän\nitse oli heistä kahdesta surkuteltavampi, koskapa oli surullisempi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKoko viikko kului samaan tapaan. Sylvinet kävi joka päivä Landryta\nkatsomassa ja Landry viipyi hänen luonaan minuutin tai pari\nkäydessään Kaksolassa päin. Landry tyytyi kohtaloonsa yhä paremmin,\nmutta Sylvinet oli levoton, laskien päiviä ja tunteja kuin kuolemaan\ntuomittu.\n\nEi kukaan muu kuin Landry saanut veljeä järkiinsä. Äitikin turvautui\nhäneen ja pyysi hänen rauhottamaan Sylvinetiä, sillä tuon lapsiraukan\nsuru lisääntyi päivä päivältä. Leikki oli unohtunut, työtä hän teki\nvain käskyn pakosta ja pikku sisarensa kanssa liikkuessaan hän ei\nvälittänyt lainkaan hänen huvittamisestaan, pitihän vain silmällä\nettei tyttö kaatuisi ja loukkaantuisi. Ja niin pian kun hän pääsi\nvanhusten näkyvistä, juoksi hän omia teitään, piiloutuen niin\ntaitavasti ettei kukaan voinut häntä löytää. Hän ryömi kaikkiin\nojiin, kaikkiin pensaikkoihin ja kiviröykkiöihin, missä hänen\noli ollut tapana leikkiä ja puhella Landryn kanssa; hän istuutui\npuiden juurille, joilla he olivat yhdessä istuneet; hän kastoi\njalkansa kaikissa pikku puroissa, joissa he olivat loiskineet kuin\nankanpoikaset; hän tuli tyytyväiseksi kun löysi muutamia puunpalasia,\njoita Landry oli vuoleskellut veitsellään, tai joitakuita veljensä\nkäyttämiä linkokiviä. Sylvinet poimi ne kaikki ja kätki johonkin\nonttoon puuhun tai puunkuoren alle, käyden tuon tuostakin niitä\nkatsomassa kuin mitäkin aarteita. Kulkiessaan hän aina muisteli\nmenneitä tapauksia, etsien niistä kadonneen onnensa jälkiä. Joku\ntoinen ei olisi niille antanut mitään arvoa, mutta Sylvinetille ne\nolivat kaikki kaikessa. Hän ei ajatellut tulevaisuutta, sillä hänellä\nei ollut rohkeutta kuvailla mielessään kokonaista pitkää jaksoa\nsamanlaisia päiviä kuin nämä. Hän ajatteli ainoastaan menneitä aikoja\nja kidutti itseään loppumattomilla unelmillaan.\n\nMuutamia kertoja hän oli näkevinään ja kuulevinaan kaksoisveljensä,\nja hän puheli hänelle ääneen, luullen Landryn vastaavan. Taikka\nhän nukahti siihen paikkaansa, nähden unta veljestään, ja kun hän\nheräsi, niin hän itkeä tihuutteli että olikin yksin. Kyyneleensä\nhän antoi vapaasti vuotaa, sillä hän toivoi itsekin että ne lopulta\nuuvuttaisivat ja asettaisivat hänen surunsa.\n\nEräänä päivänä, jolloin hän oli kulkeutunut aina Champeauxin\nmetsänhakkuupaikalle asti, löysi hän muutaman puron luota, joka\nsadeaikana kulkee metsän läpi mutta joka nyt oli aivan kuivunut,\npienen myllynpyörän, sellaisen, joita lapset tekevät tikuista ja\npanevat juoksevaan veteen pyörimään; ja ne pyörivät väliin pitkät\najat itsekseen, kunnes toiset lapset ne rikkovat tai tulvat vievät\nmukanaan. Se, minkä Sylvinet nyt tapasi aivan eheänä ja entisellään,\noli ollut siellä jo kolmatta kuukautta, ja kun seutu oli yksinäinen,\nei kukaan ollut sitä ottanut tai vahingoittanut. Sylvinet tunsi sen\nheti veljensä tekeleeksi, ja sitä kyhättäessä he olivat luvanneet\ntulla sitä uudelleen katsomaan, mutta olivat unohtaneet koko asian ja\ntehneet senjälkeen monta muuta myllyä muihin paikkoihin.\n\nSylvinet tuli sentähden hyvin iloiseksi nähdessään myllyn jälleen, ja\nhän kantoi sen vähän kauvemmaksi, paikkaan, josta ei puron vesi vielä\nollut kuivunut, nähdäkseen sen kieppuvan ympäri ja muistellakseen\nmiten iloinen Landry oli ollut myllyä liikkeelle pannessaan. Sinne\nhän sen sitte jättikin, nauttien siitä tuumasta että hän palaa ensi\nsunnuntaina sinne Landryn kanssa, näyttääkseen hänelle kuinka hyvin\nheidän myllynsä oli kestänyt, kuinka tanakka ja hyvätekoinen se oli.\n\nMutta hän ei voinut olla sinne menemättä jo seuraavana päivänä,\njolloin näki että härät olivat tallanneet puron rannat kauttaaltaan\nkäydessään laitumelle mennessään siellä juomassa. Hän astui hiukan\neteenpäin ja näki että elukat olivat käyneet hänen myllylläänkin ja\nmusertaneet sen niin perinpohjin, että hän löysi ainoastaan muutamia\nsirpaleita. Silloin hänen sydämensä kävi raskaaksi, hän kuvitteli\nmielessään että joku onnettomuus oli sinä päivänä kohdannut hänen\nveljeään ja juoksi suoraa päätä Pricheen, vakuuttuakseen ettei mitään\npahaa ollut tapahtunut. Mutta kun hän oli huomannut että Landry ei\npitänyt siitä, että hän tuli hänen luokseen työaikaan, koska pelkäsi\nisäntänsä suuttuvan että häntä häirittiin askareissaan, tyytyi hän\nkatselemaan kaukaa kuinka veljensä puuhasi työssään, näyttäytymättä\nlainkaan hänelle. Poikaparkaa olisi hävettänyt tunnustaa mikä\nmielijohde hänet oli sinne tuonut, ja hän palasi kotiin sanaakaan\nsanomatta ja kenellekään huolistaan kertomatta.\n\nSylvinet kävi kalpeaksi, nukkui huonosti eikä syönyt juuri mitään;\näitinsä oli surullinen eikä tiennyt mitä tehdä häntä lohduttaakseen.\nHän koetti ottaa pojan kanssaan toripäiville, taikka lähettää hänet\neläinmarkkinoille isänsä ja setiensä kanssa; mutta mikään ei häntä\nhuvittanut, mikään ei tuottanut hänelle iloa. Isä Barbeau, pojalle\nmitään asiasta puhumatta, koetti jo taivuttaa isä Caillaudia ottamaan\nmolemmat pojat palvelukseensa. Mutta ukko antoi hänelle hyvin\njärkevän vastauksen:\n\n\"Vaikkapa ottaisinkin molemmat pojat joksikin aikaa, niin sitä ei\nvoisi kuitenkaan kauvan kestää, sillä missä tarvitaan vaan yksi\npalvelija, siellä ei kahta suotta pidetä. Vuoden lopussa täytyisi\nteidän kuitenkin sijottaa toinen heistä jonnekin muuanne. Ettekö\nluule että jos Sylvinetinne olisi sellaisessa paikassa, jossa\nhänen olisi pakko tehdä työtä, niin hänellä ei olisi niin paljon\naikaa tuumailuihin, vaan hän puuhaisi niinkuin toinenkin, joka\non niin reippaasti kohtaloonsa alistunut. Ennemmin tai myöhemmin\non niin käyvä. Te kenties ette saa hänelle paikkaa siellä, missä\nhaluaisitte, ja jos kaksoset kerran joutuvat loitommaksi toisistaan\neivätkä voi tavata useammin kuin kerran viikossa tai kuussa, niin\non parasta totuttaa heitä jo ajoissa, etteivät aina ole toistensa\nkintereillä. Olkaa toki järkevä, vanha ystävä, älkääkä välittäkö\nniin paljo lapsen oikuista, lapsen, jota vaimonne ja toiset lapsenne\novat liiaksi hellineet. Pahin askel on jo otettu, ja uskokaa minua,\nhän kyllä tottuu kohtaloonsa, kunhan vain ette anna perään.\" Isä\nBarbeau myönsi naapurinsa olevan oikeassa ja että mitä useammin\nSylvinet näki veljensä, sitä enemmän hän häntä ikävöi. Ja hän päätti\nhankkia hänelle jonkunlaisen paikan ensi muuttopäivästä, jotta\npoika, tavatessaan harvemmin veljeään, lopulta alkaisi tulla muiden\nkaltaiseksi ja vapautuisi tuosta sairaloisesta veljesrakkaudesta.\n\nMutta sitäpä tuumaa ei voinut ottaa puheeksikaan äiti Barbeaun\nkanssa, sillä hän puhkesi jo ensi sanasta viljaviin kyyneliin\nja pelkäsi että Sylvinet vielä voisi riistää hengen itseltään.\nUkko Barbeau kävi aivan ymmälle. Isänsä, isäntänsä ja äitinsäkin\nkehotuksesta Landry koetti puhua järkeä kaksoisveli-raukalleen.\nSylvinet ei väittänyt vastaan ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei\nkyennyt voittamaan itseään. Ja hänen surussaan oli vielä jotain\nmuutakin, josta hän ei milloinkaan puhunut, koska ei olisi mitenkään\nvoinut sitä selittää: hänen sydämensä syvimmässä syvyydessä oli\nherännyt kiihkeä mustasukkaisuuden tunne Landryta kohtaan. Hän\noli tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen nähdessään miten kaikki\nihmiset pitivät hänen veljeään arvossa ja että hänen isäntäväkensä\nkohteli häntä yhtä ystävällisesti, kuin jos hän olisi ollut talon\nomia lapsia. Mutta vaikka tämä toiselta puolen häntä ilahuttikin,\nniin toiselta puolen häntä suututti ja loukkasi että Landry hänen\nnähdäkseen aivan liian lämpimästi vastasi tuohon uuteen ystävyyteen.\nHän ei voinut sietää että Landry riensi täyttämään Caillaudin\npienintäkin toivomusta, unohtaen isänsä, äitinsä ja veljensä ja ollen\nhalukkaampi täyttämään velvollisuuksiaan kuin nauttimaan ystävyydestä.\n\nLapsiraukka oli nyt saanut aivan uuden päähänpiston, että nimittäin\nhänen veljensä oli kylmä hänen tunteilleen ja että niin oli\naina ollut, vaikka hän ei ollut sitä huomannut, tai että hänen\nkaksoisveljensä tunteet olivat viime aikoina kylmenneet, kun hän oli\nmuualla tavannut henkilöitä, joista hän piti enemmän ja jotka häntä\nenemmän huvittivat.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nLandrylla ei ollut aavistustakaan veljensä mustasukkaisuudesta,\nsillä omasta puolestaan hän ei voinut tuntea kateutta ketään\nkohtaan. Kun Sylvinet tuli Pricheen häntä katsomaan, tahtoi Landry\nhuvittaa veljeään ja otti hänet sentähden mukanaan katselemaan talon\nsuuria härkiä, kauniita lehmiä, muhkeita lampaita ja Caillaudin\nrunsaita satoja, sillä Landry ihaili suuresti kaikkea sellaista,\nollen huvitettu maataloustöistä ja karjanhoidosta sekä kaikesta\nkauniista ja hyödyllisestä, mitä maalaiselämä voi tarjota. Hän nautti\nnähdessään nuoren hevosen, jota hän kuletti laitumelle, puhtaana,\nlihavana ja kiiltävänä, eikä hän voinut sietää että pieninkään asia\nsuoriteltiin huolimattomasti taikka että mikään Jumalan lahja, joka\nsaattoi elää ja hedelmää kantaa, hoidettiin huonosti. Sylvinet\nkatseli kaikkea tuota välinpitämättömästi ja ihmetteli että veljensä\nosotti sellaista harrastusta asioille, jotka eivät kuuluneet hänelle.\nHän oli kateellinen kaiken suhteen ja sanoi Landrylle:\n\n\"Oletpa sinä noihin häränkönttyröihin ihastunut! Etkö enää lainkaan\najattele meidän nuoria härkiämme, jotka muuten ovat niin äkäisiä,\nmutta jotka ovat meitä molempia kohtaan niin sävyisiä ja mieluummin\nsallivat sinun kuin isän panna itsensä liekään? Et ole edes kysynyt\nmitään meidän lehmästämme, joka lypsää niin hyvää maitoa ja katselee\nminua niin surumielisesti, kun vien sille ruokaa, ikäänkuin hän\nymmärtäisi että olen yksinäni ja tahtoisi kysyä missä kaksoisveljeni\non.\"\n\n\"Niin, onhan se hyvä eläin\", sanoi Landry; \"mutta katsoppas tätä! Jää\ntänne lypsyaikaan saakka, niin saatpa nähdä ettet ole milloinkaan\nnähnyt niin paljon maitoa yhtaikaa.\"\n\n\"Saattaa niinkin olla\", vastasi Sylvinet. \"Mutta lyön vetoa ettei\nmaito eikä kerma ole niin hyvää kuin meidän Ruskolla, sillä Kaksolan\nlaitumet ovat paremmat kuin tämän talon.\"\n\n\"Mitä vielä! Luulen että isä mielelläänkin vaihtaisi saraniittynsä\nisä Caillaudin laajoihin laidunmaihin.\"\n\n\"Kaikkea!\" vastasi Sylvinet olkapäitään kohauttaen. \"Saraniityssä on\npaljoa kauniimpia puita kuin teillä missään, ja jos ruoho on hiukan\nharvahkoa, niin se on sitä parempaa, ja kun se korjataan latoihin,\nleviää siitä pitkin tietä mitä ihanin tuoksu.\"\n\nNäin he väittelivät tyhjästä, sillä Landry tiesi aivan hyvin ettei\nihmisestä tunnu mikään niin hyvältä kuin se, minkä hän itse omistaa,\nja Sylvinet ei tarkottanut sitä eikä tätä lausuessaan ylenkatseensa\nPrichen olojen ja elojen suhteen; kaikki nuo tyhjät sanat merkitsivät\nvain, että toinen pojista oli onnellinen työtä tehdessään ja\ntuntiessaan voimiensa varttuvan, olipa hän missä hyvänsä, ja että\ntoinen ei voinut ymmärtää kuinka veljensä hetkeksikään saattoi tuntea\niloa ja onnea ilman häntä.\n\nJos Landry otti hänet mukanaan isäntänsä puutarhaan ja siellä kesken\nheidän puhettaan keskeytti lauseensa katkaistakseen hedelmäpuusta\nkuivan oksan tai nyäistäkseen ryytimaasta rikkaruohon, niin se\nharmitti Sylvinetiä että veljensä aina ajatteli miten hommata\ntalon hyväksi, sensijaan että olisi, niinkuin hän, ahminut toisen\nvähäpätöisimmätkin sanat. Hän kuitenkaan ei ilmaissut ajatuksiaan,\nkoska häntä hävetti näyttäytyä niin helposti loukkaantuvalta, mutta\njäähyväisiä sanoessa hän virkkoi usein: \"No niin, nyt olet kai jo\nsaanut minusta kylläsi tänäpäivänä; ehkä olet saanut liiaksikin, ja\nolet minuun ikävystynyt\".\n\nLandry ei ymmärtänyt tuollaisia moitteita. Ne saivat hänet pahalle\nmielelle ja hän vuorostaan moitti veljeään, joka ei voinut eikä\ntahtonut selittää mistä tuo kaikki johtui.\n\nPoikaraukka oli siis mustasukkainen vähäpätöisimmällekin\nesineelle, jonka suhteen Landry osotti mielenkiintoa, ja vieläkin\nmustasukkaisempi niille henkilöille, joille Landry oli ystävällinen.\nHän ei voinut sietää että Landry oli hyvässä toveruus- ja\nystävyyssuhteessa toisiin Prichen poikiin, ja kun hän näki veljensä\npuuhailevan pikku Solangen kanssa, hyväilevän häntä tai leikkivän\nhänen kerallaan, syytti hän häntä siitä, että oli kokonaan unohtanut\npikku Nanette-sisarensa, joka hänen mielestään oli sata kertaa\nhauskempi, hienompi ja rakastettavampi kuin tuo häijy tytönletukka.\n\nMutta ihmiset ovat aina epätasaisia ja vääriä, kun mustasukkaisuus\nkalvaa heidän sydäntään, ja kun Landry tuli Kaksolaan, harmitteli\nSylvinet taas että hän askaroi aivan liian paljon pikku Nanetten\nkanssa. Hän syytti veljeään siitä, ettei tämä välittänyt kenestäkään\nmuusta kuin tuosta tyttösestä ja että hänen oli ikävä veljensä kanssa.\n\nSylvinet muuttui lopulta niin vaativaiseksi ja hänen mielialansa\nniin synkäksi, että Landry alkoi siitä suorastaan kärsiä eikä\nvälittänyt vaikkeivät he tavanneetkaan kovin useasti toisiaan.\nHäntä alkoi väsyttää nuo alituiset nuhteet siitä, että hän oli\nkohtaloonsa tyytyväinen, jopa näytti siltä kuin Sylvinet olisi\nollut vähemmän onneton, jos olisi voinut tehdä veljensäkin yhtä\nonnettomaksi kuin itse oli. Landry käsitti selvästi ja tahtoi saada\nveljensäkin oivaltamaan, että liiallinen ystävyys voi toisinaan olla\nonnettomuudeksi. Mutta Sylvinet ei ottanut hänen puhettaan kuuleviin\nkorviinsakaan, jopa väitti että veljensä puhui sydämettömästi. Hän\noli ajoittain varsin epäystävällinen veljeään kohtaan eikä mennyt\ntoisinaan moneen viikkoon Pricheen; mieli kyllä paloi, mutta hän piti\nkunnia-asianaan pysyä kotona.\n\nKun näin sana seurasi sanaa ja ikävyys ikävyyttä, kehittyi asia\nlopulta niin pitkälle, että Sylvinet-raukka, joka aina pahastui\nLandryn ystävällisistä ja viisaista kehotuksista, katkeroitui ja\nsydämistyi niin, että hän väliin kuvitteli vihaavansa noin suuren\nrakkauden esinettä. Eräänä sunnuntaina hän läksi kotoa pois, jottei\ntarvitseisi viettää päivää yhdessä veljensä kanssa, joka kaikesta\nhuolimatta kävi joka pyhä kotona.\n\nTuollainen lapsekas ilkeys harmitti suuresti Landryta. Hän rakasti\nhuvia ja liikettä, sillä hän varttui päivä päivältä yhä vahvemmaksi\nja notkeammaksi. Kaikissa leikeissä hän jo oli ensimäinen sekä\nketteryytensä että tarkan silmänsä vuoksi. Siksi hänelle olikin\npieni uhraus jättää veljensä tähden Prichen iloiset pojat,\nollakseen joka sunnuntai Kaksolassa, jossa hänen ei milloinkaan\nonnistunut saada veljeään kylän torille leikkimään tai kävelemään.\nSylvinet, joka oli veljeään paljoa lapsellisempi sekä ruumiinsa\nkehitykseltä että mieleltään ja joka ei ajatellut muuta kuin tuota\nainaista asiaa, mitenkä voisi rakastaa veljeään yli kaiken ja saada\nhäneltä vastarakkautta, tahtoi että he menisivät yhdessä _heidän_\npaikoilleen, niinkuin hän niitä nimitti, katsomaan kaikellaisia\nlymypaikkoja ja pensastoja, joissa he olivat ennen leikkineet,\nlaatien pieniä pajukärryjä tai myllyjä tai ansoja pikkulinnuille,\ntaikka huoneita pikkukivistä ja nenäliinan suuruisia peltotilkkuja,\njommoisia lapset tekevät jäljitellen pienoiskoossa vanhempien puuhia:\nkyntöä, kylvöä, äestämistä, niittämistä ja korjaamista ja suorittaen\ntunnissa kaikki vuoden kuluessa esiintyvät maanviljelystyöt.\n\nTuollaiset huvitukset eivät enää olleet Landryn mieleen; hän\njo nykyään itse suoritti sellaisia toimia aikaihmisten tavoin\ntai oli ainakin niissä mukana, ja hän tahtoi mieluummin ajaa\nsuurta heinäkuormaa, jonka eteen oli valjastettu kuusi härkää,\nkuin valjastaa koiransa pienten pajurattaiden eteen. Häntä olisi\nhuvittanut painiminen Prichen suurten, vahvojen poikien kanssa ja\nkeilan heittäminen, sillä hän oli varttunut oikein taitavaksi suuren\nkuulan heittäjäksi ja kaatoi koko pataljoonan kolmenkymmenen askeleen\npäästä. Ja jospa Sylvinet joskus suostuikin tulemaan mukaan, ei hän\nleikkinyt lainkaan, vaan istuutui johonkin nurkkaan mitään puhumatta,\nlopen ikävystyneenä ja pahoillaan, jos leikki näytti Landryta liiaksi\nhuvittavan.\n\nLandry oli sen lisäksi oppinut Prichessä tanssimaankin, ja vaikka\nhänen karkeloimishalunsa oli herännyt niin myöhään -- Sylvinet kun ei\nkoskaan ollut siitä välittänyt -- liikkui hän kuitenkin jo tanssissa\nyhtä notkeasti kuin ne, jotka oppivat tanssimaan melkein yhtä rintaa\nkävelemään oppiessaan. Häntä pidettiin Prichessä hyvänä burreen\ntanssijana, ja vaikka häntä ei vielä huvittanut tuo joka tanssin\njälkeen tavallinen tyttöjen suuteleminen, niin hän sentään mielellään\nteki sitäkin, koska se näytti niin miesmäiseltä, jopa olisi toivonut\nettä tytöt olisivat tehneet vähän vastarintaakin, kuten aikamiehille.\nMutta sitä ne eivät vielä tehneet, päinvastoin vanhemmat tytöt\nkiersivät nauraen kätensä hänen kaulaansa, ja se häntä hiukan\nharmitti.\n\nSylvinet oli erään kerran nähnyt hänen tanssivan ja suuttui siitä\naivan silmittömästi. Hän raivostui nähdessään Landryn suutelevan\nmuuatta Caillaudin tytärtä, niin että hän itki mustasukkaisuudesta ja\npiti semmoista tekoa kokonaan sopimattomana ja synnillisenä.\n\nJoka kerta kun siis Landry ystävyydestä veljeään kohtaan uhrasi\noman huvinsa, oli hänellä varsin ikävä sunnuntaipäivä, mutta hän ei\nkuitenkaan jäänyt koskaan tulematta, sillä hän arveli että Sylvinet\noli hänelle siitä kiitollinen, eikä hän välittänyt vähästä ikävästä,\nkunhan vaan voi tuottaa veljelleen iloa.\n\nKun nyt Landry näki että veljensä, joka oli ollut hänelle\nepäystävällinen kaiken viikkoa, oli livistänyt tiehensä, välttääkseen\nsovintoa hänen kanssaan, niin hän vuorostaan suuttui ja itki\nkatkerasti vetäytyen piiloon, sillä häntä hävetti näyttää suruaan\nvanhemmilleen ja hän pelkäsi siten vain enentävänsä heidän huoliaan.\n\nLandrylla, jos kellään, olisi kuitenkin ollut syytä\nmustasukkaisuuteen. Sylvinet oli äidin lemmikki ja jopa\nisä Barbeaukin, vaikka salaa pitikin enemmän Landrysta,\nosotti Sylvinetille paljoa suurempaa myöntyväisyyttä ja\nanteeksiantavaisuutta. Poikaraukkaa, joka oli sekä hennompi että\nheikommalla järjellä varustettu, oli kuitenkin enin hemmoteltu ja\nkoetettu välttää tuottamasta hänelle ikävyyksiä. Hänellä oli paras\nosa, sillä hän sai olla omassa kodissaan, jotavastoin kaksoisveljen\nosaksi oli tullut ero ja palvelushuolet.\n\nEnsi kertaa selvitti Landry nyt noita asioita itselleen ja tuli\nsiihen johtopäätökseen, että hänen veljensä oli menetellyt kovin\nväärin häntä kohtaan. Tähän saakka oli hänen hyvä sydämensä estänyt\nhäntä veljeään paheksumasta, ja sensijaan että olisi häntä syyttänyt,\noli hän mieluummin moittinut itseään liiallisesta elonhehkeydestä\nja liiallisesta työ- ja huvihalusta sekä siitä, ettei voinut puhua\nyhtä kauniisti eikä olla yhtä hieno ja huomaavainen kuin veljensä.\nMutta tällä kertaa hän ei voinut havaita rikkoneensa vähääkään heidän\nkeskinäistä ystävyyttään vastaan. Sillä voidakseen viettää tämän\npäivän kotonaan, oli Landry kieltäytynyt hauskasta kravustusretkestä,\njosta Prichen pojat olivat puhuneet koko viikon ja vakuuttaneet siitä\ntulevan oikein repäsevän hauskaa, jos Landry tulisi mukaan. Hän oli\nsiis tehnyt suuren kieltäymyksen, ja se on hyvin paljo siinä ijässä.\nItkettyään pitkän ajan hän vihdoin herkesi ja rupesi kuuntelemaan:\noli joku toinenkin, joka itki aivan lähellä ja puheli itsekseen\nääneen, niinkuin maalaisnaisilla on tapana, kun heillä on suuri suru.\nLandry huomasi heti että itkijä oli hänen äitinsä, ja kiirehti hänen\nluokseen.\n\n\"Oi\", nyyhkytti äiti, \"millaista surua se poika minulle tuottaakaan!\nSe aivan varmaan vie minut lopulta hautaan.\"\n\n\"Minäkö se olen, joka teille surua tuotan, äiti?\" huudahti Landry\nheittäytyen hänen kaulaansa. \"Jos se olen minä, niin rangaiskaa\nminua, älkääkä itkekö enää. En tiedä mitenkä lienen mieltänne\npahottanut, mutta pyydän joka tapauksessa anteeksi.\"\n\nSilloin käsitti äiti, ettei Landry ollutkaan niin sydämetön kuin\nhän usein oli luullut. Hän suuteli poikaa kiihkeästi, ja tietämättä\noikein mitä puhuikaan, sillä hän oli niin onneton, vastasi hän että\nse oli Sylvinet eikä hän, jota hän moitti, että hän oli toisinaan\najatellut Landrysta väärin ja pyysi sitä anteeksi, mutta että\nSylvinet käyttäytyi kuin mielipuoli ja että hän oli niin levoton tuon\npojan puolesta, hän kun oli mennyt tiehensä jo ennen päivännousua\nsuupalaakaan syömättä. Aurinko oli nyt jo laskemaisillaan, mutta\nSylvinetiä vaan ei kuulunut. Päivällisaikaan oli hänen nähty kulkevan\njoelle päin ja äiti Barbeau pelkäsi pojan heittäytyneen sinne,\ntehdäkseen itsestään lopun.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAjatus, että Sylvinet ehkä oli tahtonut surmata itsensä, tarttui\näidistä Landryyn yhtä luonnollisesti kuin kärpänen takertuu hämähäkin\nverkkoon, ja hän lähti nopeasti veljeään etsimään. Hän oli hyvin\nsurullinen kuleksiessaan ympäri ja ajatteli itsekseen: Ehkä äitini\noli oikeassa, kun taka-aikoina moitti minua kovasydämiseksi.\nMutta tällä kertaa lienee Sylvinet aivan sairas, kun voi saattaa\näitiraukallemme ja minulle näin suurta surua.\n\nLandry juoksi joka taholle löytämättä jälkeäkään veljestään, huuteli\nhäntä vastausta saamatta ja kyseli kaikilta ihmisiltä kenenkään\nvoimatta antaa hänestä tietoja. Vihdoin hän joutui saraniityn luo,\nsen oikealle puolelle, ja meni niittyyn sisään, kun muisteli siellä\nolevan erään paikan, josta Sylvinet erikseen piti. Se oli suuri\nonkalo, jonka myrsky oli muodostanut maaperään kaatamalla juurineen\nmuutamia leppiä, jotka nyt makasivat pitkällään joen yli, juuret\nilmassa. Isä Barbeau ei ollut tahtonut niitä poistaa, koska ne\nnoin maatessaan pidättivät juurillaan maata vierimästä, mikä oli\nhyvinkin tärkeätä, sillä tulva vahingoitti joka talvi suuresti hänen\nniittyään, sortaen aina joka vuosi siitä jonkun osan.\n\nLandry lähestyi \"luolaa\", niinkuin veljesten oli ollut tapana tätä\npaikkaa nimittää. Hän ei malttanut mennä sinne niitä pieniä portaita\nmyöten, jotka he itse olivat tehneet latomalla kivien ja puunjuurien\npäälle turpeita. Hän hyppäsi suoraan luolan keskelle, sillä sen\nedessä, pitkin joen rantaa, kasvoi niin korkeita pensaita ja kaislaa,\nettei hän sieltäpäin olisi ylettynyt näkemään veljeään, vaikka tämä\nolisi siellä ollutkin.\n\nLandry astui luolaan suuresti liikutettuna, sillä hänen mielessään\nväikkyi yhä että Sylvinet tahtoi lopettaa päivänsä. Hän tutki tarkoin\nlehdistön ja ruohikon huutaen veljeään nimeltä ja viheltäen hänen\nkoiraansa, joka epäilemättä oli hänen kanssaan, koskei sitä oltu\nnähty koko päivään, yhtä vähän kuin sen nuorta herraakaan.\n\nMutta miten paljo Landry haki ja kuuntelikin, veljeään hän vaan ei\nlöytänyt. Ja kun hän oli perinpohjainen ja älykäs poika, niin hän\ntutki äyräätkin, nähdäkseen löytyisikö jotain jälkeä hävinneestä. Se\noli ikävä ja vaikea tehtävä. Koko oikeanpuolinen ranta oli ruohojen\npeitossa ja luolan hietikkopohjalla kasvoi saraheinää ja kukonkuusia\nniin tiheään, ettei voinut jalan jälkeä erottaa. Vihdoin Landry\nkuitenkin uutteran etsinnän jälkeen löysi koiranjäljen ja lopulta\nerään paikan, jossa ruoho oli painunut, ikäänkuin Finot taikka joku\ntoinen sensuuruinen koira olisi siellä maannut.\n\nSe antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kehotti häntä vielä\nkerran tutkimaan joen rantaa. Siellä hän oli löytävinään aivan\nvastasyntyneen uurron, jommoinen voi syntyä kun ihmisen jalka luisuu\nrinnettä alas, ja vaikka asia ei suinkaan ollut selvä, sillä uurto\nolisi yhtähyvin voinut olla jonkun suuren vesirotan työtä, jommoisia\naina liikkuu tuollaisissa paikoissa, tuli hän kuitenkin niin\ntuskiinsa, että jalkansa tuskin enää kannattivat, ja hän heittäytyi\npolvilleen, uskoakseen asian Jumalan haltuun.\n\nLandry jäi hetkiseksi paikoilleen; hänellä ei ollut voimaa eikä\nrohkeutta mennä kenellekään kertomaan suurta tuskaansa ja hän katseli\nkyynelsilmin jokea, ikäänkuin olisi tahtonut vaatia sitä tilille\nsiitä, mitä se oli tehnyt hänen veljelleen.\n\nJoki virtasi sillaikaa tyynesti eteenpäin, poristen veteen riippuvia\noksia vasten ja solisten hiljaisesti salavihkaista pilkkanaurua\nmuistuttavalla äänellä.\n\nLandry-raukka oli niin synkkien aavistustensa vallassa, että hän oli\naivan kuin järkensä menettämäisillään ja onnettomuuden mahdollisuus\nnäytti hänestä niin hirvittävältä, että hän joutui aivan epätoivoon\nJumalan avusta.\n\n\"Tuo ilkeä joki ei virka sanaakaan\", ajatteli hän itsekseen; \"se\nantaa minun itkeä vaikka vuoden, luovuttamatta takaisin veljeäni;\nsitäpaitsi se on tällä kohdalla syvin ja pohjaan on kertynyt niin\npaljo puunjuuria siitä lähtien, kun se on alkanut niitynreunoja\nkaivertaa, ettei se, joka sinne putoaa, pääse milloinkaan ylös. Oi\nJumalani, onkohan minun kaksoisveli-raukkani tuolla pohjassa, ehkä\nparin askeleen päässä minusta, enkä minä voi häntä nähdä enkä löytää\nrisujen ja kaislojen keskeltä, vaikkapa koettaisinkin tunkeutua sinne\nalas!\"\n\nSitte hän purskahti itkuun ja rupesi veljeään soimaamaan, hän ei\nollut vielä milloinkaan tuntenut niin suurta surua.\n\nVihdoin juolahti Landryn mieleen mennä kysymään neuvoa eräältä\nvanhalta leskeltä, jota sanottiin Fadetin muoriksi ja joka asui\nsaraniityn toisessa päässä, aivan joen yli asetetulle portaalle\njohtavan tien varrella. Tämän naisen, jolla ei ollut muuta kuin pieni\nmökkinsä ja puutarhansa, ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan kerjätä,\nsillä hän taisi lääkitä monenlaisia tauteja ja hänen luokseen tultiin\nkaikilta tahoilta neuvoa kysymään. Hän tunsi salaisia keinoja\nparantaa haavoja, venähtämisiä ja kaikellaisia ulkonaisia vammoja.\nSen ohessa hän kyllä uskotteli ihmisille vähän enempääkin taidostaan,\nparantaen semmoisistakin vammoista, joita ei asianomaisella koskaan\nollutkaan, niinkuin lennosta ja mahakohjusta; mutta minä puolestani\nen ole milloinkaan oikein uskonut noita juttuja, yhtävähän kuin uskon\nsitäkään tarinaa, että hän voi siirtää hyvän lehmän maidon huonoon,\nvaikka eläin olisi ollut kuinka vanha ja laiha.\n\nMutta mitä tulee niihin hyviin lääkkeisiin, joita hän tunsi ja käytti\nvilustumisessa, tai niihin oivallisiin voiteisiin, joita hän valmisti\nkaikellaisiin haavoihin, tai niihin rohtoihin, joita hän keitti\nkuumeen poistamiseksi, niin on varmaa että hän ansaitsi rahansa\nrehellisesti ja että hän on parantanut monta sairasta, jotka lääkärin\nlääkkeillä olisivat saaneet muitta mutkitta kuolla. Niin hän ainakin\nitse vakuutti, ja ne, joita hän oli auttanut, uskoivat mieluummin\nhänen sanojaan kuin kääntyivät lääkärin puoleen.\n\nKun maalla ei kukaan voi käydä taitoniekasta osaamatta samalla jonkun\nverran yliluonnollisiakin asioita, niin oli monta, jotka uskoivat\nettä Fadetin muori osasi enemmänkin kuin mitä tahtoi ilmaista;\nväitettiin että hän tiesi ilmottaa kadonneista tavaroista, jopa\nkadonneista henkilöistä, sanalla sanoen: sentähden että hän oli\nkyllin viisas ja ymmärtäväinen auttaakseen pulasta luonnollisissa\nasioissa, otaksuttiin hänen voivan suorittaa yliluonnollisiakin\ntehtäviä.\n\nLapset kuuntelevat aina mielellään kaikellaisia juttuja, ja Landry\noli kuullut Prichessä, jossa kansa, kuten tunnettu, on paljoa\ntaikauskoisempaa ja yksinkertaisempaa kuin Cossen kylän asukkaat,\nkerrottavan että Fadetin muori eräitten siemenien avulla saattoi\nlöytää hukkauneen ruumiin. Eukko heitti, muutamia taikasanoja\nmumisten, siemenet veteen, ja ne uivat veden pinnalla virtaa myöten\nkunnes pysähtyivät siihen paikkaan, missä kuolleen ruumis oli. On\nmonta, jotka luulevat että ehtoollisleivällä on sama ominaisuus.\nMutta Landrylla ei ollut mitään sellaista, Fadetin muori asui aivan\nniityn kupeella ja hätä ei keinoja punnitse.\n\nHän siis juoksi Fadetin muorin asunnolle ja kertoi hänelle hätänsä,\npyytäen eukon tulemaan kanssaan luolan luo ja koettamaan salaisilla\ntaidoillaan hankkia hänelle veljensä takaisin joko elävänä tai\nkuolleena.\n\nMutta Fadetin muori, joka ei pitänyt siitä että hänet syrjäytettiin,\neikä halunnut käyttää taitojaan ilmaiseksi, teki hänestä vain pilaa\nja käski hänen lähtemään tiehensä, sillä hän oli nyreillään siitä,\nettä Kaksolassa oli aikoinaan käytetty Sagette-muoria eikä häntä, kun\noli kätilöä tarvittu.\n\nLandry, joka oli luonteeltaan ylpeä, olisi ehkä jossakin toisessa\ntilaisuudessa suuttunut, mutta nyt hän oli niin suunniltaan, ettei\nsanonut sanaakaan, vaan kääntyi takaisin luolaan päättäen mennä\nveteen, vaikkei osannutkaan sukeltaa eikä edes uida. Mutta siinä\nastellessaan pää kumarassa ja katse maahan luotuna, hän tunsi jonkun\nlyövän olkapäähänsä ja näki kääntyessään edessään Fadetin muorin\ntyttärentyttären, jota sanottiin pikku Fadetteksi, osaksi sentähden\nettä se oli hänen sukunimensä ja osaksi koska hänenkin luultiin\nosaavan taikatemppuja. _Fadet_ eli _farfadet_, josta toisin paikoin\nkäytetään _follet_ nimeä, on kuten tunnettu hyvännahkainen, hiukan\nvallaton tonttu. _Fades_ nimeä käytetään myöskin haltijattarista,\nmutta niitä ei juuri enää meidän tienoillamme uskota. Mutta tytön\nnähdessään tuli Landry ehdottomasti ajatelleeksi pientä haltijatarta\ntai naispuolista tonttua, sillä tyttö oli siinä määrässä pieni,\nlaiha, huonosti kammattu ja rohkea. Hän oli hyvin puhelias ja\nvallaton, vilkas kuin perhonen, utelias kuin punatulkku ja musta kuin\nsirkka.\n\nVerratessa pientä Fadettea sirkkaan, käy samalla selväksi ettei\nhän ollut mikään kaunotar, sillä tämä niittyjen ja ketojen pieni\nsirkuttajaraukka on kaikkea muuta kuin kaunis. Jos kuitenkin\nmuistatte lapsena leikkineenne sen kanssa, pitäneenne sitä vankina\npuukengässänne, ärsyttäneenne sitä ja saattaneenne sen kitisemään,\nniin tiedätte kokemuksesta etteivät sen pienet kasvot suinkaan\nole tuhmannäköiset. Cossen lapset, jotka eivät ole tuhmempia\nkuin muutkaan ja jotka yhtähyvin kuin muutkin lapset huomaavat\nyhdenkaltaisuuksia ja tekevät vertauksia, kutsuivat sentähden pikku\nFadettea Sirkaksi, kun tahtoivat tehdä hänelle kiusaa, jopa toisinaan\nkäyttivät sitä hyväilynimenäkin, sillä vaikka he hieman pelkäsivät\nhänen terävää kieltään, eivät he kuitenkaan tunteneet häntä kohtaan\nvastenmielisyyttä, sillä hän kertoi heille koko joukon satuja ja\nopetti heille aina uusia leikkejä, joita hänen sukkela päänsä keksi.\n\nMutta kaikkia näitä lisänimiä luetellessani unohdan mainita sen,\njonka hän oli saanut kasteessa. Hänen oikea nimensä oli Françoise ja\nhänen isoäitinsä nimitti häntä sentähden aina Fanchoneksi.\n\nKun Fadetin muorin ja Kaksolan väen välillä oli jo pitemmän aikaa\nvallinnut jonkunlainen epäsopu, eivät kaksosetkaan puhuneet\npaljo pikku Fadetten kanssa, päinvastoin heillä oli jonkinlaista\nvastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. He eivät olleet milloinkaan\nmielellään leikkineet hänen eikä hänen pikku veljensä _Heinäsirkan_\nkanssa, joka oli vieläkin kuihtuneempi ja hullunkurisemman näköinen\nkuin sisarensa, pieni raukka, joka aina riippui hänen hameistaan,\nsuuttuen kun sisar juoksi häntä odottamatta ja heitellen kiviä hänen\njälkeensä, ja kun sisar kujehti veljensä kanssa, äksyytyi Heinäsirkka\nyhä enemmän ja kiusotti sisartaan, mutta pikku Fadette oli omalta\nluonteeltaan iloinen ja nauroi mielellään kaikelle. Mutta Fadetin\nmuorista oli niin huono käsitys, että muutamat, ja varsinkin Barbeaun\nsuku, kuvittelivat _Sirkan_ ja _Heinäsirkan_ ystävyydestä olevan\nonnettomat seuraukset. Se ei kuitenkaan estänyt molempia veljeksiä\npuhelemasta heidän kanssaan, sillä he eivät olleet luonnostaan\nylpeitä, ja pikku Fadettelta puolestaan ei milloinkaan puuttunut\nhullutuksia ja sutkauksia \"Kaksolan kaksosista\", milloin vaan sattui\nheidän läheisyyteensä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Landry-raukka kääntyi ympäri, vähän harmistuneena lyönnistä,\njonka oli saanut olkapäähänsä, näki hän pikku Fadetten ja aivan hänen\ntakanaan Jeanetin, Heinäsirkan, joka seurasi liikaten, sillä hän oli\nsyntymästään halvattu ja ontuva.\n\nEnsin Landry aikoi mistään välittämättä jatkaa matkaansa, sillä hän\nei ollut naurutuulella, mutta Fadette löi häntä toiseenkin olkapäähän\nvirkahtain: \"Oi, oi! Kappas kaksosta, poikapuoliskoa, joka on\nkadottanut toisen puoliskonsa!\"\n\nMutta Landryta ei haluttanut antautua enemmän solvauksen kuin\nleikinkään alaiseksi, siksi hän kääntyi ja viritti pikku Fadettea\nkohti voimakkaan iskun, jonka tyttö olisi kyllä luissaan tuntenut,\nellei olisi väistynyt sivulle, sillä Landry oli jo viidennellätoista\nja hänen nyrkissään oli painoa, jotavastoin neljätoistavuotias\nFanchon oli niin pieni ja hintelä, että tuskin olisi luullut\nhänen olevan kahtatoista ja että voi pelätä hänen särkyvän ensi\nkosketuksesta.\n\nTyttö oli liian viisas ja liian nopsa odottaakseen lyöntiä, voimiensa\nheikkouden hän korvasi nopeudella ja viekkaudella. Hän hyppäsi\nsyrjään juuri viime hetkenä, niin että Landry miltei oli iskeä\nnyrkkinsä ja nenänsä suureen puuhun, joka oli heidän välillään.\n\n\"Ilkeä Sirkka\", huusi poika harmistuneena, \"sinulla varmaankaan ei\nole sydäntä, kun voit tehdä kiusaa ihmiselle, joka on niin surullinen\nkuin minä. Sinä olet jo pitkät ajat kiusannut minua nimittämällä\nminua poikapuoliskoksi. Haluaisin tänään hakata sinut ja sinun ilkeän\nHeinäsirkkasi neljäksi kappaleeksi, nähdäkseni voiko teistä kahdesta\ntulla edes neljännes semmoista, joka johonkin kelpaa.\"\n\n\"Oo! Kuulkaahan nyt, armollinen Kaksolan kaksonen, saraniityn\nkorkea herra\", vastasi pikku Fadette yhä nauraen; \"olette typerä\nkun suututte minuun, joka juuri tulin antamaan teille tietoja\nkaksoisveljestänne ja sanomaan mistä voitte hänet löytää.\"\n\n\"Se muuttaa asian\", sanoi Landry sovinnollisemmalla mielellä; \"jos\nsinä sen tiedät, Fadette, niin sano minulle; olisin siitä kovin\niloinen.\"\n\n\"Vaan eipä Fadette enemmän kuin Sirkkakaan ole halukas tällä\nhetkellä teitä ilahuttamaan\", vastasi tyttö. \"Olette puhunut\ntyhmyyksiä ja olisitte minua lyönytkin, ellette olisi niin kömpelö ja\ntaitamaton. Hakekaa itse hupsua kaksoisveljeänne, koska olette niin\noivallinen etsijä.\"\n\n\"Olenpa tosiaankin typerä, kun kuuntelen mokoman ilkimyksen loruja\",\nsanoi Landry kääntäen hänelle selkänsä ja jatkaen matkaansa. \"Sinä\net tiedä enempää kuin minäkään missä veljeni on; siinä suhteessa\nolette yhtä tietämättömiä sekä sinä että isoäitisi, joka on vanha\nvalehtelija ja ihmisten puijaaja.\"\n\nMutta pikku Fadette veti mukanaan veljensä, jonka oli onnistunut\nsaavuttaa hänet ja joka nyt riippui kiinni tytön kuluneesta,\ntuhkan likaamasta hameesta, ja seurasi Landryta yhä virnistellen\nja vakuuttaen pojalle, ettei hän ilman hänen apuaan milloinkaan\nlöytäisi kaksoisveljeään. Lopulta Landry, huomattuaan mahdottomaksi\npäästä hänestä eroon ja kuvitellen että isoäiti tai hän itse jonkun\ntaikatempun kautta tai yksissä neuvoin joenhaltijan kanssa estäisivät\nhäntä Sylvinetiä löytämästä, päätti palata saraniityn poikki kotiinsa.\n\nPikku Fadette seurasi häntä aina aidan luokse saakka, ja kun Landry\noli päässyt sen ylitse, hypähti tyttö kuin harakka ylimmälle\nporrasaskelmalle, istahti siihen ja huusi hänen jälkeensä: \"Hyvästi\nsitten, sydämetön kaksonen, joka hylkäät veljesi; saat turhaan\nodottaa häntä kotiin illalliseksi, etkä näe häntä tänään etkä\nhuomennakaan; sillä siellä, missä hän on, hän makaa liikkumattomana\nkuin kivi, ja tuolta nousee myrsky. Tänä yönä taas puunrunkoja vierii\njokea alas ja virta kulettaa Sylvinetin mukanaan niin kauvas, niin\nkauvas ettet milloinkaan enää häntä löydä.\"\n\nNuo ilkeät sanat, joita Landry miltei vastoin tahtoaan kuunteli,\nsaivat kylmän hien kihoomaan hänen ruumiilleen. Hän ei niitä tosin\naivan uskonutkaan, mutta Fadetin perhe oli joka tapauksessa tunnettu\nyhteydestään paholaisen kanssa, niin ettei hän voinut olla aivan\nvarma niiden mitättömyydestäkään.\n\n\"No niin, Fanchon\", sanoi Landry pysähtyen; \"jaa tahi ei, jätä minut\nrauhaan tahi sano tiedätkö jotakin veljestäni?\"\n\n\"Ja mitä sinä minulle annat, jos hankin hänet takaisin ennenkuin\nsade alkaa?\" sanoi Fadette nousten portaalle seisomaan ja heiluttaen\nkäsivarsiaan, ikäänkuin aikoisi ruveta lentämään.\n\nLandry ei tietänyt mitä voisi tytölle luvata ja alkoi jo ajatella\nettä tyttö vain tahtoi houkutella häneltä rahaa. Mutta tuuli,\njoka puissa suhisi, ja ukkonen, joka alkoi jyristä, synnyttivät\nhänessä kuumeentapaista pelkoa. Ei silti, että hän olisi pelännyt\nrajuilmaa, mutta se oli kuohahtanut niin äkkiä ja tavalla, joka ei\nnäyttänyt hänestä ihan luonnolliseltakaan. Kenties Landry ei ollut\nmielenliikutuksessaan huomannut kuinka pilviä kertyi taivaalle puiden\ntakaa, varsinkin kun hän oli jo pari tuntia pysytellyt alhaalla\njokilaaksossa. Varmaa vain oli, ettei hän ollut huomannut rajuilmaa\nennenkuin sinä hetkenä, jolloin pikku Fadette siitä huomautti, ja\njuuri silloin tuulenpuuska tarttui tytön hameeseen, kohotti hänen\nvillit mustat hiuksensa, jotka pistivät huonosti kiinnitetyn,\ntoisella korvalla lepäävän myssyn alta esiin, kuin hevosen harjan\nilmaan, tempasi Heinäsirkalta hatun päästä ja Landrykin sai vain\nvaivoin pidätetyksi oman hattunsa.\n\nSitte taivas parin minuutin kuluessa yltyleensä musteni ja Fadette,\njoka seisoi ylhäällä portaalla, näytti hänestä kahta vertaa\ntavallista suuremmalta; lopulta Landryn suoraan sanoen valtasi pelko.\n\n\"Fanchon\", sanoi hän tytölle; \"teen mitä tahdot, jos toimitat veljeni\ntakaisin. Olet ehkä nähnyt hänet ja tiedät missä hän on. Ole hyvä\ntyttö! En ymmärrä mitä huvia minun tuskani sinulle voi tuottaa. Näytä\nhyvää sydäntäsi, niin minä uskon sinut paremmaksi kuin miltä näytät\nja mitä sanasi ilmaisevat.\"\n\n\"Minkätähden minä olisin sinulle hyvä?\" vastasi tyttö, \"sinulle, joka\nsanot minua pahaksi, vaikken ole milloinkaan tehnyt sinulle mitään\npahaa! Minkätähden osuttaisin hyvää sydäntä kahdelle kaksoselle,\njotka ovat ylpeitä kuin kaksi kukkoa ja jotka eivät milloinkaan ole\nminulle osottaneet pienintäkään ystävyyttä?\"\n\n\"No niin, Fadette\", sanoi Landry. \"Sinä tahtoisit että antaisin\nsinulle jotakin; sano pian mitä tahdot, niin saamasi pitää. Tahdotko\nuuden veitseni?\"\n\n\"Näytäppäs!\" sanoi Fadette ja hypähti kuin sammakko aidalta alas.\n\nKun hän näki veitsen -- joka ei suinkaan ollut huono, sillä Landryn\nkummi-isä oli maksanut siitä 10 souta viime markkinoilla -- niin\nhänet valtasi hetkellinen kiusaus, mutta sitte hän arveli että se\noli liian vähän ja kysyi Landrylta eikö tämä antaisi hänelle pientä\nvalkoista kanaansa, joka ei ollut paljoa kyyhkyistä suurempi ja jolla\noli höyheniä aina kynsiin saakka.\n\n\"En voi sinulle luvata valkoista kanaani, koska se kuuluu äidilleni\",\nvastasi Landry; \"mutta minä lupaan pyytää sen sinulle ja takaan ettei\näitini sitä sinulta kiellä, sillä hän tulee niin iloiseksi nähdessään\njälleen Sylvinetin, että hän maksaa siitä mitä hyvänsä.\"\n\n\"Kuuleppas!\" sanoi pikku Fadette. \"Jos tahtoisin teidän pienen\nmustaturpaisen karitsanne, antaisiko äiti Barbeau senkin minulle?\"\n\n\"Oi miten olet hidas lunnaissasi, Fanchon! Tähän asiaan riittää\nyksi ainoa sana: jos minun veljeni on vaarassa ja sinä heti viet\nminut hänen luokseen, niin ei ole koko meidän talossamme kanaa eikä\nkananpoikaa, vuohta eikä vuohenkaritsaa, jota eivät isäni ja äitini\nmielellään antaisi sinulle kiitollisuuden osotteeksi, siitä olen\nvarma.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, Landry\", sanoi pikku Fadette ojentaen hänelle\npienen laihan kätensä sopimuksen merkiksi. Poika tarttui siihen\nhieman väristen, sillä tytön silmät liekehtivät nyt niin, että hän\nnäytti milteipä peikolta.\n\n\"En sano sinulle vielä tällä hetkellä mitä sinulta tahdon, ehken\nvielä sitä tiedäkkään, mutta muista tarkoin mitä olet nyt luvannut,\nja jos et sitä pidä, niin sanon kaikille ihmisille että Landryn\nlupauksiin ei voi luottaa. Hyvästi nyt, äläkä unohda etten tahdo\nsinulta mitään ennenkuin tulen luoksesi sitä vaatimaan, ja sinun on\nse täytettävä ilman vastaväitteitä.\"\n\n\"Sen lupaan, Fadette -- se on päätetty\", sanoi Landry kättä lyöden.\n\n\"No niin\", sanoi tyttö ylpeällä ja tyytyväisellä äänellä; \"käänny\nheti takaisin joelle ja kule rantaa pitkin, kunnes kuulet lampaan\nmääkyvän; ja missä näet ruskean karitsan, siellä myöskin tapaat\nveljesi; ellei asia ole niin kuin olen sanonut, olet lupauksestasi\nvapaa.\"\n\nSenjälkeen tarttui Sirkka veljensä käsivarteen, välittämättä\nvähääkään että poika kiemurteli vastaan kuin ankerias, ja veti hänet\nmukanaan pensaikkoon, jonka jälkeen Landry ei heistä nähnyt eikä\nkuullut mitään -- kaikki oli kuin unennäköä. Hän ei menettänyt aikaa\naprikoimalla oliko pikku Fadette tehnyt hänestä pilaa, vaan juoksi\nsamassa hengenvedossa niityn poikki ja seurasi joen rantaa luolalle\nasti, aikoen mennä yhä edelleen, sillä hän oli jo tarpeeksi tutkinut\nluolaa tietääkseen, ettei Sylvinet ollut siellä. Mutta ihmeekseen hän\nkuuli karitsan samassa määkyvän.\n\n\"Jopa jotakin\", ajatteli Landry. \"Tyttö puhui totta: karitsa määkyy\nja veljeni on täällä. Mutta onko hän kuollut tai elävä, sitä en\ntiedä.\"\n\nHän hyppäsi luolaan ja tunkeusi pensaikkoon. Siellä ei hänen veljensä\nkuitenkaan ollut, mutta kun Landry oli astunut vielä kymmenisen\naskelta rantaa pitkin, karitsan koko ajan määkyessä, näki hän\nveljensä istuvan toisella rannalla pieni karitsa puseroon käärittynä,\nja karitsa oli todellakin ruskea turvasta aina hännännipukkaan saakka.\n\nKun Sylvinet oli hengissä eikä näyttänyt vahingoittuneelta enemmän\nruumiin kuin vaatteitten puolesta, tuli Landry niin iloiseksi, että\nhän kiitti sydämestään Jumalaa, ollenkaan muistamatta pyytää häneltä\nanteeksi, että oli; käyttänyt taikatemppujen apua. Mutta juuri kun\nhän oli huutamaisillaan veljelleen, joka ei vielä häntä nähnyt eikä\nnäyttänyt häntä kuulevankaan, sillä vesi kohisi näillä seuduin\nkovasti kiviä vasten, pysähtyi hän veljeään katselemaan. Häntä\nhämmästytti löytää veljensä juuri sillä tavoin, kuin pikku Fadette\noli ennustanut, puiden keskellä, joita tuuli kovasti huojutti, ja\nliikkumattomana kuin kivipatsas.\n\nJokainen tietää kuinka vaarallista on istua kovassa tuulessa meidän\njokiemme rannoilla. Rantapenkereet ovat kaikkialla virran uurtamat\nja aina myrskyn riehuessa kaatuu muutamia leppiä juurineen, sillä\njuuret eivät juuri milloinkaan tunkeudu syvälle, lukuunottamatta\nvanhoja ja kuivia puita, ja ne taas voivat minä hetkenä hyvänsä\npyllähtää päällenne. Sylvinet ei ollut yksinkertaisempi eikä\nuhkarohkeampi kuin muutkaan, mutta sinä hetkenä hän ei näyttänyt\nensinkään ajattelevan vaaraa. Hän vain istui hyvässä turvassa kuin\noivallisessa ladossa. Väsyneenä kokopäiväisestä juoksustaan ja\numpimähkäisestä harhailemisestaan ei hän tosin ollut hukuttautunut\njokeen, mutta sensijaan voimme sanoa hänen hukuttautuneen suruunsa\nja harmiinsa siinä määrässä, että istui nyt kuin mikähän puupökkelö,\nkatse jokeen suunnattuna, kasvoiltaan kalpeana kuin lummekukka,\nsuu puoliavoinna kuin kalanpojalla, joka haukahtaa päiväpaistetta,\nhiukset aivan tuulen hasertamina ja osuttamatta mitään huomiota\npienelle karitsalle, jonka oli tavannut niityllä eksyneenä. Hän\noli tosin kietonut sen puseroonsa viedäkseen karkulaisen kotiinsa,\nmutta oli sitte matkan varrella aivan unohtanut kysellä kenelle\neksynyt kuului. Siinä se nyt lepäsi Sylvinetin polvilla ja määkyi\nsurkeasti, katsellen ympärilleen suurin kirkkain silmin, kummastellen\nettei kukaan sen omaa sukua häntä kuullut, ja näkemättä niittyään\ntai äitiään tai karsinaansa tässä varjoisessa, korkeiden kasvien\npeittämässä paikassa leveän veden rannalla, jota se nähtävästi\npelkäsi aivan kauheasti.\n\n\n\n\nX.\n\n\nEllei Landryta olisi Sylvinetistä erottanut joki, joka kaiken\nkaikkiaan ei ollut kuin noin neljän viiden metrin levyinen (niinkuin\nsitä nykyään sanotaan), mutta joka paikottain oli yhtä syvä kuin\nleveä, niin olisi hän epäilemättä muitta mutkitta heittäytynyt\nveljensä kaulaan. Mutta Sylvinet ei häntä edes nähnytkään, joten\nLandrylla oli aikaa ajatella miten hänet herättää haaveistaan ja\nsitte taivuttaa kotiin lähtemään, sillä jos ei tuo hupsuraukka\naikonut omin haluin lähteä, voi hän hyvinkin mennä aivan toiseen\nsuuntaan eikä Landry olisi niinkään pian löytänyt siltaa tai\nporrasta, jota myöten olisi voinut päästä hänen luokseen.\n\nLandry mietti hetkisen, kysyen itseltään mitenkä hänen isänsä,\njolla on järkeä ja ymmärrystä kuin neljällä muulla, käyttäytyisi\ntällaisessa tapauksessa, ja hän piti luultavana että isä Barbeau\nkäyttäytyisi hyvin varovaisesti eikä olisi millänsäkään, jottei\nnäyttäisi Sylvinetille kuinka paljo levottomuutta hän oli saanut\naikaan eikä herättäisi hänessä liian suuria omantunnon vaivoja tai\nhoukuttelisi häntä uudistamaan samaa temppua jonakin toisena päivänä,\ntaaskin huonolla tuulella ollessaan.\n\nHän rupesi sentähden viheltämään, ikäänkuin houkutellakseen rastaita\nlaulamaan, niinkuin paimenet usein tekevät kuleksiessaan hämärän\naikana viidakossa. Sylvinet nosti päätään, ja kun hän näki veljensä,\nhäpesi hän ja nousi äkkiä seisoalleen, luullen ettei häntä oltu\nhuomattu. Landrykin oli vasta silloin hänet näkevinään, ja puhumatta\nerittäin kovalla äänellä, sillä vesi ei kohissut sen enemmän kuin\nettä voitiin hyvin toisiaan ymmärtää, hän sanoi:\n\n\"Kas Sylvinetiä, sielläkö sinä oletkin? Olen sinua odottanut koko\naamupäivän, ja kun huomasin sinun lähteneen jonnekin pitemmälle,\nläksin illallista odottaessani tänne kävelemään, toivoen sinun\nsillaikaa palaavan kotiin; mutta kun oletkin täällä, niin mennään\nyhdessä. Mennään pitkin rantaa kumpikin omalla puolellamme, niin\nyhdytään vierinkiviportaan luona.\" (Sama porras, joka oli Fadetin\nmuorin mökin oikealla puolella.)\n\n\"Niin, mennään vaan\", sanoi Sylvinet ja alkoi kantaa karitsaa, joka\noli liian lyhytaikainen tuttava häntä vapaaehtoisesti seuratakseen.\nHe kulkivat pitkin joen vartta uskaltamatta liioin katsoa toisiinsa,\nsillä poikia pelotti näyttää toisilleen kuinka riitansa oli heitä\nsurettanut ja miten iloisia he olivat nyt toisensa tavatessaan. Aina\nsilloin tällöin virkkoi Landry jonkun sanan, ikäänkuin ei olisi\nveljen huonoa tuulta huomannutkaan. Ensin hän kysyi mistä Sylvinet\noli löytänyt pienen ruskean karitsan, mutta siihen ei Sylvinet voinut\nvastata, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa niin kaukana, ettei\nosannut edes nimeltä mainita mitä seutuja oli kulkenut. Kun Landry\nhuomasi hänen hämmennyksensä, sanoi hän:\n\n\"Sen sinä kerrot sitte myöhemmin, sillä nyt tuulee kovasti eikä\nsilloin ole hyvä kävellä täällä aivan rannassa puiden suojassa; mutta\nnyt rupeekin onneksi satamaan, ja silloin tuuli aina lauhtuu.\"\n\nItsekseen hän ajatteli: \"Kylläpä Sirkka ennusti oikein sanoessaan\nettä löytäisin hänet ennen sateen alkamista. Se tyttö totisesti\ntietää enemmän kuin me muut.\"\n\nHän ei tullut ajatelleeksi rukoilleensa hyvinkin neljännes tuntia\nitsepintaista Fadetin muoria, joka ei tahtonut hänen avunpyyntöään\nkuulla, ja että pikku Fadette, jota hän ei nähnyt ennenkuin sieltä\nlähtiessään, oli voinut nähdä Sylvinetin sillaikaa, kun hän näin\nmuoria puhutteli. Lopulta se kyllä johtui hänen mieleensä; mutta\nkuinka tyttö tiesi niin hyvin mikä hänen mieltään pahotti, vaikkei\nollut läsnä hänen keskustellessaan vanhuksen kanssa? Mutta sitte\nhän muisti kysyneensä veljeänsä moneltakin henkilöltä matkallaan\nsaraniitylle ja että joku oli voinut kertoa siitä pikku Fadettelle,\ntaikka että tyttö oli saattanut jostakin piilopaikasta kuunnella\nhänen ja isoäidin keskustelun loppuosaa, sillä uteliaisuutta\ntyydyttääkseen hän usein piiloutui kuuntelemaan.\n\nSylvinet-raukka puolestaan taas ajatteli mitenkä voisi selittää\nhuonon käytöksensä veljeään ja äitiään kohtaan, sillä hän ei\naavistanut Landryn teeskentelevän eikä ymmärtänyt minkälaisen jutun\nkertoisi veljelleen, sillä hän ei ollut milloinkaan valehdellut eikä\nsalannut mitään veljeltään.\n\nPoika oli kovin pahalla mielellä kulkiessaan joenportaan poikki,\nsillä vielä siihen mennessä hän ei ollut keksinyt mitään keinoa\npulasta päästäkseen.\n\nKun Sylvinet oli ennättänyt toiselle rannalle, syleili ja suuteli\nLandry häntä tehden sen tietämättään tavallista sydämellisemmin,\nmutta hän varoi mitään kyselemästä, sillä hän näki hyvin ettei\nveljensä tiennyt mitä vastata, ja he palasivat kotiin puhellen\nkaikesta muusta kuin siitä, mikä kummankin mieltä painoi. Kulkiessaan\nFadetin muorin mökin ohi katseli Landry ympärilleen, näkisikö missään\npikku Fadettea, sillä hän tunsi halua mennä häntä kiittämään. Mutta\novi oli sulettuna eikä sieltä kuulunut muuta kuin Heinäsirkan huutoa,\njoka vitisi sentähden että isoäitinsä oli antanut hänelle selkään,\nniinkuin eukolla oli tapana tehdä joka ilta, ansaitsipa poika sitä\ntai ei.\n\nSylvinetiin koski kuullessaan pojan itkevän ja hän sanoi veljelleen:\n\"Tuo on ilkeä pesä, josta ei kuulu milloinkaan muuta kuin huutoa ja\nlyöntien läiskettä. Tiedän kyllä ettei sen pahempaa ja riitaisempaa\nnulikkaa ole kuin Heinäsirkka, ja Sirkasta minä en antaisi kahta\nsouta; mutta tulee kuitenkin surku lapsiraukkoja, joilla ei ole isää\neikä äitiä, vaan ainoastaan tuo vanha noita, joka on niin ilkeä ja\nkurittaa heitä kaikesta.\"\n\n\"Niin ei ole meidän kotonamme\", vastasi Landry. \"Isä ja äiti eivät\nole milloinkaan meitä lyöneet, ja silloinkin, kun moittivat meitä\nlapsellisista rikoksistamme, tekevät sen niin hellästi ja lempeästi,\netteivät naapuritkaan kuule mitään. On sellaisia, jotka ovat liian\nonnellisia käsittääkseen kuinka hyvät päivät heillä on; mutta pikku\nFadette, joka on onnettomin ja tylyimmin kohdeltu lapsi maailmassa,\nhän vaan nauraa eikä valita milloinkaan.\"\n\nSylvinet ymmärsi moitteen ja katui tekoaan. Hän oli tehnyt niin\njo monta kertaa kotoa lähdettyään ja hän olisi kyllä kääntynyt jo\nmonesti takaisin, ellei häpeä olisi häntä pidättänyt. Tällä hetkellä\nhänen sydämensä tulvi yli reunojensa ja hän rupesi hiljaa itkemään,\nmutta veljensä tarttui hänen käteensä sanoen: \"Nyt on rankkasade,\nveljeni, juostaan kotiin!\" He rupesivat siis juoksemaan ja Landry\nkoetti naurattaa Sylvinetiä, joka ponnisteli parhaansa mukaan\nollakseen veljensä mieliksi.\n\nKun heidän piti astua sisään, olisi Sylvinet mieluummin kätkeytynyt\nlatoon, sillä hän pelkäsi saavansa isältä nuhteita. Mutta isä\nBarbeau, joka ei ottanut asiaa niin vakavalta kannalta kuin hänen\nvaimonsa, laski vain pojan kanssa leikkiä, ja äiti Barbeau, joka oli\nsaanut mieheltään viisaita neuvoja, koetti salata mielenliikutustaan.\nMutta kun äiti siinä puuhaili, kuivatellen kaksosten vaatteita tulen\nääressä ja antaen heille illallista, huomasi Sylvinet hyvin että hän\noli itkenyt ja että äitinsä aina väliin katseli häntä levottomin,\nsurullisin silmäyksin. Jos hän olisi ollut kahdenkesken äitinsä\nkanssa, olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi ja hyväillyt häntä\nsiksi, kunnes äiti olisi taas ollut lohdutettu. Mutta isä ei pitänyt\ntuollaisesta lellittelemisestä ja Sylvinet oli pakotettu paneutumaan\nmakuulle heti illallisen jälkeen sanaakaan sanomatta, sillä väsymys\nvihdoinkin voitti. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivään, ja kun\nhän oli saanut illallisensa, tunsi hän olevansa kuin humalassa ja\nhänen täytyi antaa veljensä riisua itsensä ja viedä vuoteeseen, ja\nLandry istui hänen vieressään sängynlaidalla pitäen hänen kättään\nomassaan.\n\nKun Landry huomasi veljensä nukkuneeksi, sanoi hän vanhemmilleen\njäähyväiset, huomaamatta että äiti suuteli häntä tavallista\nsydämellisemmin. Hän luuli aina ettei äiti voisi pitää hänestä niin\npaljon kuin hänen veljestään, eikä hän ollut siitä kateellinen, vaan\npäätti että hän itse oli vähemmän rakastettava ja sai juuri sen\nosan, mikä hänelle kuului. Landry tyytyi kohtaloonsa yhtä paljon\nkunnioituksesta äitiään kuin ystävyydestä Sylvinetiä kohtaan, joka\noli paremmin hyväilyjen ja lohdutuksen tarpeessa.\n\nSeuraavana aamuna kiirehti Sylvinet äitinsä vuoteen ääreen,\nennenkuin tämä vielä oli noussutkaan, ja uskoi hänelle huolensa,\nkatumuksensa ja häpeänsä. Hän kertoi mitenkä hän oli viime aikoina\ntuntenut itsensä onnettomaksi, ei niin paljon senvuoksi että oli\nLandrystä erotettuna, vaan enemmänkin sentähden, että hän kuvitteli\nmielessään ettei Landry häntä rakastanut. Ja kun äitinsä moitti häntä\ntästä harhaluulosta, oli hänen hyvin vaikea esittää minkäänmoisia\ntodistuksia, sillä tuo kaikki oli kuin sairautta, josta hän ei voinut\nvapautua. Äiti ymmärsi häntä paremmin kuin tahtoi näyttääkkään, sillä\nnaisen sydän oivaltaa helposti tuollaisia päähänpistoja ja hän oli\nusein itse kärsinyt nähdessään Landryn niin rauhallisesti tyytyvän\nkohtaloonsa. Mutta hän huomasi samalla että mustasukkaisuus on aina\nmoitittavaa, koskipa se mitä rakkautta tahansa, vaikkapa sitäkin\nmitä Jumala meiltä eniten vaatii ja hän varoi tarkoin hyväksymästä\nsiinä suhteessa Sylvinetiä. Hän osotti pojalleen minkä surun tämä oli\ntuottanut veljelleen ja kuinka hyvä Landry oli ollut, kun ei ollut\nvalittanut eikä käynyt kohtaloonsa tyytymättömäksi. Sylvinet sen\nmyönsi itsekin ja tunnusti, että veljensä oli parempi kristitty kuin\nhän. Hän lupasi ja päätti tehdä vakavasti parannusta.\n\nMutta vaikka hän näytti lohdutetulta ja tyytyväiseltä, vaikka hänen\näitinsä oli kuivattanut hänen kyyneleensä ja kumonnut kaikki hänen\nvalituksensa selvillä ja vaikuttavilla vastasyillä ja vaikka hän itse\nkoetti parastaan ollakseen oikeuden ja totuuden mukainen veljelleen,\njäi hänen sydämensä pohjalle kuitenkin katkeruutta. \"Veljeni\",\najatteli hän tietämättään, \"on meistä kahdesta parempi kristitty ja\noikeudenmukaisempi, niin on rakas äitini sanonut ja se on tottakin;\nmutta jos hän rakastaisi minua niinkuin minä rakastan häntä, niin\nhän ei voisi tyytyä meidän eroomme niin keveästi kuin nyt on laita.\"\nJa Sylvinet ajatteli Landryn rauhallista, miltei välinpitämätöntä\nilmettä heidän tavatessaan joen rannalla. Hän muisteli mitenkä hän\noli kuullut hänen viheltelevän lintuja tuona hetkenä, jolloin hän\nitse mietti jokeen heittäytymistä. Sillä vaikkei hänellä ollutkaan\nsellaista ajatusta kotoa lähtiessään, oli se kuitenkin juolahtanut\nhänen mieleensä useampaan kertaan illemmalla, ajatellessaan ettei\nveljensä voisi milloinkaan antaa hänelle anteeksi noin sopimatonta\nkäytöstä. \"Jos hän olisi tehnyt sillä tavoin minulle\", ajatteli hän\nitsekseen, \"niin en voisi koskaan sitä unhottaa. Olen hyvin iloinen\nettä hän on antanut minulle anteeksi, mutta en voinut uskoa että\nse olisi hänelle niin helppoa.\" -- Näin huokaili tuo onneton poika\nitsekseen, mieli apeana ja sydän ristiriitaisia tunteita täynnä.\n\nMutta kun Jumala aina auttaa, milloin todella päätämme noudattaa\nhänen tahtoaan, niin oli Sylvinetkin nyt loppupuolen vuotta\npaljoa järkevämpi. Hän ei riidellyt veljensä kanssa eikä ollut\nhänelle epäystävällinen, vaan rakasti häntä tyynemmin, ja\nhänen terveytensäkin, joka oli kärsinyt noista alituisista\nsielunliikutuksista, korjautui. Isä pani hänen tekemään lujemmin\ntyötä, sillä hän oli huomannut että pojan oli sitä parempi, mitä\nvähemmin hän sai olla itsekseen. Mutta kotoinen työ ei kuitenkaan\nole milloinkaan niin ankaraa kuin se, mitä tehdään vieraan käskystä.\nNiinpä Landry, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, varttui\nsinä vuonna paljoa vahvemmaksi ja rotevammaksi kuin veljensä. Ne\npienet eroavaisuudet, joita heissä oli aina huomattu, kehittyivät\nselvemmiksi ja näyttäytyivät heidän kasvonilmeissäänkin. Poikain\ntäyttäessä viisitoista vuotta oli Landry kerrassaan kaunis\nnuorukainen, ja Sylvinetinkin ulkomuoto oli miellyttävä, vaikka hän\noli hoikempi ja kalpeampi kuin veljensä. Heitä ei myöskään enää\nsekotettu toisiinsa, ja vaikka he yhä vieläkin olivat toistensa\nkaltaisia, niinkuin veljet ainakin, ei heitä enää ensi silmäyksellä\nvoinut arvata kaksosiksi. Landry, jota pidettiin nuorempana,\nkoska hän oli syntynyt tuntia myöhemmin kuin Sylvinet, näytti\nniiden mielestä, jotka ensi kertaa hänet näkivät, noin vuotta tai\nparia vanhemmalta. Se vielä enensi isä Barbeaun entistä rakkautta\nLandryhyn, sillä niinkuin kaikki oikeat maalaiset, piti hänkin\nruumiillista voimaa muuta arvokkaampana.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nEnsi ajat Landryn ja pikku Fadetten seikkailun jälkeen oli poika\nhiukan levoton antamansa lupauksen johdosta. Sinä hetkenä, jolloin\ntyttö oli hänet levottomuudestaan vapauttanut, olisi hän isänsä ja\näitinsä nimissä voinut luvata parasta, mitä Kaksolassa oli. Mutta\nkun hän näki että isä Barbeau ei pannutkaan mitään painoa Sylvinetin\npäähänpistoille eikä näyttänyt ensinkään levottomalta, pelkäsi\nhän että isänsä ajaisi pikku Fadetten tiehensä, kun tämä tulisi\npalkintoaan pyytämään, sekä laskisi pilaa tytön tietäjätaidosta ja\nLandryn lupauksesta.\n\nTuo pelko saattoi Landryn häpeemään itseään, sillä sikäli kuin hänen\nsurunsa haihtui, piti hän itseään yhä yksinkertaisempana, kun oli\nvoinut luulla noissa tapahtumissa piilleen jotain yliluonnollista.\nHän ei ollut lainkaan varma etteikö pikku Fadette ollut laskenut\nhänestä pilaa ja hän käsitti hyvin, että niin saattoi ainakin\notaksua, eikä voinut esittää isälleen minkäänmoisia syitä, joiden\nnojalla hän olisi ollut oikeutettu antamaan pikku Fadettelle\nniin painavan lupauksen; toiselta puolen hän taas ei käsittänyt\nmitenkä voisi lupaustaankaan rikkoa, sillä hän oli sen antanut\nkunniasanallaan, täydellä vakaumuksella ja tosi aikomuksella.\n\nMutta suureksi kummakseen hän ei kuullut seuraavana päivänä eikä\nseuraavina viikkoina eikä edes koko kesän aikaan puhuttavan pikku\nFadettesta mitään enemmän Kaksolassa kuin Prichessäkään. Tyttö\nei tullut isä Caillaudin taloon Landryta puhutellakseen eikä isä\nBarbeaun luo palkintoaan pyytämään, ja kun Landry näki hänet kaukaa\nulkona vainiolla, ei tyttö ollut häntä huomaavinaankaan, mikä oli\nhyvin omituista, sillä Sirkka juoksi tavallisesti kaikkien jälkeen,\njoko uteliaisuudessaan heitä katsellakseen tai leikkiä laskeakseen,\nnauraakseen ja hullutellakseen hyväntuulisten kanssa, tai tehdäkseen\nkiusaa niille, jotka jöröjukkia olivat.\n\nMutta kun Fadetin muorin mökki oli Prichen ja Cossen välillä, niin ei\nollut ensinkään takeita etteivätkö Landry ja Fadette jonakin päivänä\ntulisi tiellä vastakkain, ja kun tie oli kapea, niin täytyisi antaa\ntoisilleen kättäkin tai viskata ohimennessä joku sana.\n\nEräänä iltana ajoi pikku Fadette hanhiaan kotiin, Heinäsirkka\ntavallisuuden mukaan kintereillään, ja Landry, joka oli ollut\nhakemassa hevosia laitumelta, talutti niitä hiljalleen Pricheen\npäin. Silloin he tapasivat toisensa sillä kapealla tiellä, joka\njohtaa Croix-des-Bossonsista alas vierinkiviportaalle ja joka on\nniin kahden mäenrinteen välissä, että vastaantulijain on mahdoton\ntoisiaan välttää. Landry karahti punaiseksi pelosta että tyttö\nnyt muistuttaisi häntä lupauksestaan, ja jottei Fadette saisi\nsiihen kehotusta, hyppäsi hän heti tytön huomattuaan erään hevosen\nselkään, kannustaen sitä puukengillään juoksuun, mutta kun kaikilla\nhevosilla oli vielä kaviositeet jalassa, ei vauhti siitä parantunut.\nSaapuessaan aivan pikku Fadetten läheisyyteen, ei Landry uskaltanut\nvilkaista tyttöön, vaan oli katsovinaan taaksensa seurasivatko\nvarsat mukana. Kun hän jälleen katsoi eteensä, oli pikku Fadette\njo kulkenut sivu mitään sanomatta; hän ei tiennyt oliko tyttö\nedes häneen katsonutkaan ja oliko hän silmillään tai hymyilyllään\nkehottanut häntä pysähtymään ja puhelemaan. Hän ei nähnyt muuta kuin\nettä Jeanet, Heinäsirkka, joka aina oli paha ja vallaton, otti maasta\nkiven ja tähtäsi sillä hänen hevosensa jalkaan. Landryn teki kovasti\nmieli läimäyttää häntä piiskallaan, mutta pelkäsi joutuvansa sen\nkautta tekemisiin sisarenkin kanssa. Hän ei ollut sentähden mitään\nhuomaavinaan, vaan jatkoi matkaansa taakseen katsomatta.\n\nJoka kerta, kun Landry sittemmin kohtasi pikku Fadetten, kävi\njotakuinkin samoin. Vähitellen rohkaisi hän itseään sen verran, että\nuskalsi katsoa tyttöön, sillä sitä myöten kun hän ikääntyi ja tuli\nymmärtäväisemmäksi, ei tuollainen pikku asia enää niin suuresti hänen\nmieltään rasittanut. Mutta kun hän vihdoin uskalsi katsoa tyttöön\naivan tyynesti, ikäänkuin tämä saisi sanoa hänelle huoletta mitä\nhyvänsä, näki Landry suureksi hämmästyksekseen että tyttö tahallaan\nkäänsi päätään toisaalle, niinkuin hän olisi pelännyt Landryta\nyhtä paljon kuin tämä tyttöä. Se antoi hänelle itseluottamuksensa\ntäydellisesti takaisin, ja kun hän oli luonteeltaan rehellinen, kysyi\nhän itseltään eikö hän ollut tehnyt väärin, kun ei milloinkaan ollut\nkiittänyt Fadettea siitä ilosta, jonka tyttö oli hänelle valmistanut,\nolipa se sitte johtunut hänen tiedoistaan tai pelkästä sattumuksesta.\nHän päätti seuraavan kerran tyttöä tavatessaan puhutella häntä,\nja kun he sitte sattuivat yksiin, meni hän häntä vastaan ainakin\nkymmenen askelta, tervehtiäkseen ja puhellakseen hänen kanssaan.\n\nMutta Landryn lähestyessä kohosi tytön kasvoille ylpeä, miltei\nloukkaava ilme, ja kun hän vihdoinkin katsoi tulijaan, teki hän sen\nniin halveksivasti, että Landry jäi hämilleen paikkaansa seisomaan\neikä rohennut häntä puhutella.\n\nSe oli viimeinen kerta kun Landry tuli häntä vastaan näin\nläheltä, sillä tästä päivästä pikku Fadette, ties minkä oikun\njohdosta, kääntyi toiseen suuntaan heti kun kaukaa näki pojan\ntulevan, ja poikkesi johonkin mökkiin tai teki pitkän kierroksen\nhäntä välttääkseen. Landry arveli hänen olleen loukkaantuneen\nsiitä, että hän oli ollut häntä kohtaan kiittämätön, mutta hänen\nvastenmielisyytensä tyttöä kohtaan oli siksi suuri, ettei hän voinut\npäättää tehdä mitään tyttöä hyvittääkseenkään. Pikku Fadette ei ollut\nmuiden lasten kaltainen. Hän ei ollut ujo, eipä edes tarpeeksikaan,\nja hän ärsytti mielellään muita lausumaan pilkka- tai haukkumasanoja,\nsillä hän tiesi hyvin kielensä terävyyden ja piti huolen siitä, että\nviimeinen ja pistävin sana oli hänen. Ei milloinkaan oltu häntä nähty\nhuonolla tuulella ja häntä moitittiin liian vapaaksi ja liian vähän\nylpeäksi ollakseen nuori, viisitoista vuotias tyttö, jonka täytyy\nruveta tuntemaan oma arvonsa. Hänellä oli yhä vielä poikamaiset\ntapansa, jopa hän usein pyrki kiusaamaan Sylvinetiä, yllättäessään\npojan haaveiluihinsa vaipuneena, niinkuin vielä toisinaan\ntapahtui. Tyttö seurasi häntä aina pitkät matkat ivaten häntä\n_kaksoiskuumeestaan_ ja kiusotellen ettei Landry hänestä pitänyt\nlainkaan, vaan nauroi hänen suruilleen. Sylvinet-raukka, joka vielä\nvakavammin kuin Landry luuli häntä noidaksi, ihmetteli että tyttö\nsaattoi arvata hänen ajatuksensa ja vihasi häntä sydämensä pohjasta.\nHän ylenkatsoi Sirkkaa ja koko hänen perhettään kaikesta sydämestään,\nja samoinkuin tyttö nykyään karttoi Landryta, samoin karttoi Sylvinet\ntuota ilkeää tyttöä, joka hänen lausuntonsa mukaan olisi ennemmin\ntai myöhemmin kulkeva äitinsä jälkiä. Äiti oli viettänyt huonoa\nelämää, jättänyt miehensä ja lopulta juossut sotamiesten jälestä; se\ntapahtui vähän aikaa Heinäsirkan syntymän jälkeen, eikä hänestä oltu\nsen koommin kuultu sanaakaan. Mies oli kuollut surusta ja häpeästä\nja niin oli Fadetin muorin täytynyt ottaa huostaansa molemmat\nlapset, joita hän hoiti tuiki huonosti, osaksi ahneutensa, osaksi\nkorkean ikänsä tähden. Hän ei voinut heitä vaalia eikä pitää heidän\nsiisteydestään huolta.\n\nLandrykin, vaikkei ollutkaan yhtä ylpeä kuin Sylvinet, tunsi\nkuitenkin kaikkien noiden syiden vuoksi vastenmielisyyttä pikku\nFadettea kohtaan, ja kun häntä kadutti että oli antautunut mihinkään\ntekemisiin tytön kanssa, varoi hän tarkoin ilmottamasta siitä\nkenellekään. Salasipa hän sen yksin kaksoisveljeltäänkin, sillä hän\nei tahtonut myöntää olleensa hänen tähtensä levoton, ja Sylvinet\npuolestaan ei virkkanut mitään kaikista pikku Fadetten ilkeyksistä\nhäntä kohtaan, sillä häntä hävetti tunnustaa että tyttö oli arvannut\nhänen mustasukkaisuutensa.\n\nMutta aika kului. Siinä ijässä, kun kaksoset nyt olivat, tuntuvat\nviikot kuukausilta ja kuukaudet vuosilta, niin suuresti vaikuttavat\nne sielun ja ruumiin kehitykseen. Landry unohti pian seikkailunsa,\nja vaivattuaan itseään jonkun aikaa Fadettea muistelemalla, herkesi\nhän lopulta kokonaan häntä ajattelemasta -- kaikki oli kuin pelkkää\nunennäköä.\n\nLandry oli ollut Prichessä jo kymmenen kuukautta, ja nyt lähestyi\njuhannus, jolloin hänen palvelusvuotensa Caillaudilla oli umpeen\nkulunut. Mutta ukko oli häneen niin tyytyväinen, että tahtoi\nmieluummin hänen palkkaansa korottaa kuin antaa hänen muuttaa,\neikä Landry puolestaan halunnut muuta kuin saada jäädä omaistensa\nläheisyyteen ja tehdä uuden sopimuksen Prichen väen kanssa, johon\nhän oli sydämestään kiintynyt. Jopa hän alkoi hieman rakastuakkin\nerääseen Caillaudin veljentyttäreen, Madelon nimiseen sangen\nsievään tyttöön. Hän oli vuotta Landryta vanhempi ja kohteli häntä\nvielä jonkinlaisella ylimielisyydellä, mutta se tasaantui päivä\npäivältä; vuoden alussa tyttö pilkkasi Landryta, kun tämä oli liian\nujo suudellakseen häntä leikkiessä tai tanssiessa, mutta vuoden\nlopulla hän jo punastui, eikä enää kiusannut häntä eikä tahtonut\nolla hänen kanssaan kahdenkesken tarhassa tai luuvassa. Madelon\nei ollut köyhä, ja avioliitto olisi kyllä voitu solmia heidän\nkesken aikanaan. Molempien perheet olivat seudun kunnioitetuimpia\nja arvossapidetyimpiä. Ja kun Caillaud huomasi miten molemmat\nnuoret alkoivat toisiaan samalla sekä kaihtaa että etsiä, sanoi hän\nBarbeaulle että heistä voisi tulla soma pari ja ettei haittaisi\nvaikka he saisivatkin lähemmin toisiinsa tutustua.\n\nSuostuttiin siis, kahdeksan päivää ennen juhannusta, että Landry\njäisi Pricheen ja Sylvinet vanhempainsa luokse, sillä tämä oli nyt\njärkiintynyt ja oli hoitanut Barbeaun horkkaa sairastaessa talon\nulkotyöt sangen hyvin. Sylvinet oli pahoin pelännyt että hänet\nlähetettäisiin muuanne palvelukseen, ja tuo pelko oli vaikuttanut\nhyvää, sillä hän ponnisteli nyt yhä enemmän voittaakseen liiallisen\nkiintymyksensä Landryhyn, tai ainakin estääkseen sitä liiaksi\nnäkymästä. Kaksolassa vallitsi siis taasen rauha ja tyytyväisyys,\nvaikkeivät kaksoset tavanneetkaan toisiaan kuin kerran pari viikossa.\n\nJuhannuspäivä oli heille ilon päivä, silloin he menivät yhdessä\nkaupunkiin pestimarkkinoita katsomaan ja huvittelivat senjälkeen\nsuurella torilla. Landry tanssi monta burreeta kauniin Madelonin\nkanssa ja Sylvinetkin koetti tanssia, tehdäkseen veljelleen mieliksi.\nHän suoriutui siinä sangen huonosti, mutta Madelon, joka oli hänelle\nhyvin kohtelias, asettui häntä vastapäätä, tarttui hänen käteensä\nja auttoi häntä pysymään tahdissa. Sylvinet, joka siten sai olla\nveljensä kanssa yhdessä, lupasi oppia hyvin tanssimaan, voidakseen\nottaa osaa huveihin, jossa asiassa hän siihen saakka oli ollut\nLandrylle haitaksi.\n\nHän ei ollut kovinkaan mustasukkainen Madelonille, sillä Landry ei\nollut vielä huomattavammin tyttöön kiintynyt. Madelon puolestaan\ntaas imarteli ja rohkasi Sylvinetiä. Hän oli vapaa häntä kohtaan\nja se, joka ei sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi luullut hänen\nantavan Sylvinetille etusijan. Landry olisi hyvinkin voinut käydä\nmustasukkaiseksi veljelleen, ellei hän olisi luonnostaan vihannut\ntuota tunnetta, ja ehkä oli sentään jokin, en tiedä oikein mikä,\njoka sanoi hänelle että Madelon käyttäytyi noin ainoastaan ollakseen\nhänelle mieliksi ja saadakseen siten olla useammin Landryn seurassa.\n\nKaikki sujui hyvin noin kolmen kuukauden ajan, aina Saint-Andochen\npäivään saakka, joka on Cossenkylän suojeluspyhän juhla ja vietetään\nsyyskuun viimeisinä päivinä.\n\nSe päivä, joka aina oli ollut molemmille kaksosille suuri juhlapäivä,\nkoska silloin tanssittiin ja leikittiin kirkon ulkopuolella kasvavien\nsuurten saksanpähkinäpuiden alla, toi tullessaan suruja, joita he\neivät olleet lainkaan odottaneet.\n\nIsä Caillaud oli antanut Landrylle luvan mennä jo edellisenä iltana\nKaksolaan, voidakseen ottaa jo aamusta aikain juhlaan osaa, ja\nLandry lähti matkaan ennen illallista, hyvin iloisena tietäessään\nyllättävänsä kaksoisveljensä, joka ei häntä odottanut ennenkuin\nvasta seuraavana aamuna. Siihen vuodenaikaan ovat päivät lyhyet ja\npimeä tulee äkkiä. Landry ei milloinkaan pelännyt mitään päiväiseen\naikaan, mutta hän ei olisi ollut ikäisensä eikä niiltä seuduin\nkotoisin, ellei hän olisi kavahtanut liikkua yksin yöllä ulkona,\nvarsinkin syksyllä, jolloin kaikellaiset haltijat ja peikot pitävät\npimeän suojassa peliään. Landry, joka oli tottunut liikkumaan ulkona\niltahämyssäkin päästäessään härkiä laitumelle tai tuodessaan niitä\nkotiin, ei pelännyt sinä iltana juuri enemmän kuin muinakaan iltoina;\nmutta hän käveli nopeaan ja lauloi ääneensä, niinkuin aina teemme\npimeässä, sillä ihmisen laulu, niinkuin tiedämme, säikyttää villit\neläimet ja pahat ihmiset pakoon.\n\nKun hän tuli vierinkiviportaan luo -- sille oli annettu sellainen\nnimi, koska se oli tehty lukuisista pyöreistä kivistä --, kääri hän\nhousunsa hiukan ylemmäksi, sillä vesi nousee portaalle toisinaan aina\nnilkkaan saakka, ja hän katsoi tarkkaan mihin astui, sillä molemmin\npuolin porrasta on vesilätäköitä. Landry tunsi portaan niin tarkoin,\nettei hän saattanut harhaan astua. Sitäpaitsi hän näki miltei jo\nlehdettömien puitten läpi valonhohteen Fadetin muorin mökistä, niin\nettä eksymisestä ei saattanut olla pelkoakaan.\n\nPuitten varjossa oli kuitenkin niin pimeätä, että Landry koetteli\nkepillä eteensä ennenkuin astui portaalle. Hän hämmästyi nähdessään\ntavallista enemmän vettä, varsinkin kun kuuli kohinaa sulkuluukkujen\nluona, jotka kai olivat olleet jo hyvinkin tunnin ajan avattuina.\nMutta nähdessään selvästi valontuikkeen Fadetin ikkunasta, hän astui\nrohkeasti eteenpäin. Parin askeleen päässä kohosi vesi kuitenkin\njo polvien yläpuolelle ja hän vetäytyi taaksepäin luullen harhaan\njoutuneensa. Hän koetti vähän ylempää ja vähän alempaa, mutta\nsiellä oli vielä enemmän vettä. Ei ollut satanutkaan ja kohina\nsulkuluukkujen luona kuului yhä -- olihan se sangen kummallista.\n\n\n\n\nXII.\n\n\n\"Olen varmaankin eksynyt\", ajatteli Landry; \"sillä nyt näen\nvalon Fadetin mökistä oikealta puolelta, vaikka sen pitäisi näkyä\nvasemmalta.\"\n\nHän meni takaisin Croix-au-Lièvreen ja kulki siellä olevan ristin\nympäri suletuin silmin, vapautuakseen harhauksestaan; ja katseltuaan\ntarkoin puita ja pensaita; luuli hän nyt olevansakin ympäristöstä\nselvillä ja meni takaisin virran rannalle. Mutta vaikka ylipääsy\nsiltä kohdalta näytti helpolta, ei hän uskaltanut astua kuin kolme\naskelta, sillä nyt näkyi valo Fadetin mökistä miltei takaapäin,\nvaikka sen olisi pitänyt näkyä suoraan edestä. Hän pyrki nyt joen\nyli viistoon, mutta silloin nousi vesi miltei vyötäisiin saakka.\nHän astui kuitenkin eteenpäin siinä luulossa, että oli sattumalta\njoutunut johonkin syvempään paikkaan, mutta että kaikki suoriutuisi\nhyvin, kun hän vaan jatkaisi samaan suuntaan valoa kohti.\n\nMutta hän teki oikein pysähtyessään, sillä joki muuttui yhä\nsyvemmäksi ja kylmä vesi nousi jo aina olkapäihin saakka. Hän arveli\nhetkisen pitäisikö hänen kääntyä ympäri, sillä valo näytti muuttavan\npaikkaa: hän näki sen liikkuvan, kiitävän, hyppivän, siirtyvän\nrannalta toiselle ja lopulta kuvastuvan veteen kaksinkertaisena,\nliitelevän ilmassa kuin lintu levitetyin siivin ja pirahtelevan kuin\npihkainen puu tulessa.\n\nSilloin Landry pelästyi ja oli aivan malttinsa kadottaa. Hän oli\nkuullut sanottavan ettei mikään ole niin petollista eikä ilkeätä kuin\nvirvatuli; se huvitteleksen eksyttämällä niitä, jotka sen näkevät, ja\nvie heidät syviin kuiluihin, nauraen ja pilkaten heidän hätäänsä.\n\nLandry sulki silmänsä päästäkseen virvatulta näkemästä, kääntyi\nnopeaan aivan umpimähkään ja nousi jälleen rannalle. Hän heittäytyi\nruohikkoon ja katseli tulta, joka yhä jatkoi tanssiaan ja nauruaan.\nSe oli suorastaan ilkeätä katsella. Toisinaan se liiteli kuin lintu,\ntoisinaan se kokonaan katosi. Väliin se oli kuin suuri häränpää,\nja heti senjälkeen kuin kissansilmä. Se läheni Landryta tanssien\nhänen ympärillään niin nopeaan, että hän aivan soentui; lopulta\nse, nähdessään ettei poika tahtonut sitä seurata, kääntyi takaisin\nkaislikkoon, jossa se riehui kuin suuttuneena ja ikäänkuin olisi\ntahtonut huutaa hänelle haukkumasanoja.\n\nLandry ei uskaltanut paikaltaan liikahtaa, sillä takaisin\nkääntymälläkään hän ei olisi voinut ajaa virvatulta pakoon. Sanotaan\nettä se juoksee pakoon yrittävien jälkeen, asettuen heidän tielleen,\nkunnes he joutuvat aivan pyörälle ja putoavat johonkin koloon tai\nkuoppaan. Landryn hampaat kalisivat vilusta ja säikähdyksestä. Juuri\nsilloin hän kuuli vienon, lempeän äänen takanaan laulavan:\n\n    \"Sirkka, sirkka, pikku sirkka,\n    ota myssy ja huivitirkka!\n    Mulla on viitta niin välkkyvän soma,\n    joka sirkalla sulhonsa oma.\"\n\nJa pikku Fadette, joka aikoi mennä rivakasti joen yli pelkäämättä\ntai kummastelematta virvatulta, törmäsi Landryta vasten, joka oli\nistuutunut pimeässä maahan. Tyttö vetäytyi takaisin ja kirota\nräväytti kuin mikähän poika, eikä aivan pikkupojan tavoin, vaan\nmelkeinpä kuin mies. \"Minä se olen, Fanchon\", sanoi Landry kohoten\nseisomaan. \"Älä pelkää; en minä sinulle mitään tee.\"\n\nPoika puhui noin pelätessään tyttöä melkein yhtä paljon kuin\nvirvatulta. Hän oli kuullut hänen laulunsa ja luuli sitä\njonkinlaiseksi aarnikeijun manausluvuksi, aarnikeijun, joka hyppi ja\ntanssi tytön edessä kuin hupsu ja näytti olevan aivan ihastuksissaan\nFadetten tavatessaan.\n\n\"Näen kyllä, armollinen herra Kaksonen\", sanoi pikku Fadette vähän\nmietittyään, \"että puhut noin armollisesti, kun olet pelästyksestä\nmiltei puolikuollut ja äänesi vapisee kuin vanhan isoäitini. Niin,\nraukkaseni, pimeässä ei käy komeileminen yhtä ylhäisesti kuin\npäivällä; lyönpä vetoa ettet uskalla mennä joen yli ilman minun\napuani.\"\n\n\"Olin siellä äsken\", vastasi Landry, \"ja olin vähällä upota.\nUskallatko sinä, Fadette, todellakin? Etkö ensinkään pelkää ettet\nlöydäkkään porrasta?\"\n\n\"Miksikäs en sitä löytäisi? Mutta minä näen kyllä mitä sinä pelkäät\",\nvastasi pikku Fadette nauraen. \"No niin, anna tänne kätesi, pelkuri;\nei aarnikeiju ole niin paha kuin luulet, eikä hän tee muille pahaa\nkuin niille, jotka sitä pelkäävät. Minä olen hänet nähnyt monesti,\nniin että me olemme vanhoja tuttuja.\"\n\nSitte veti tyttö hänet käsivarresta portaalle, voimakkaammin kuin\nmitä poika olisi luullut hänen jaksavan; veti, hyppi ja lauloi:\n\n    \"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;\n    joka sirkalla sulhonsa oma.\"\n\nLandry ei tuntenut juuri suurempaa turvallisuutta tuon pienen\nnoidan seurassa kuin äsken aarnikeijunkaan parissa. Mutta kun\nhän mieluummin katseli paholaista oman sukunsa hahmossa kuin\npahanilkisenä, harhailevana tulenliekkinä, ei hän pannut vastaankaan,\njopa tunsi itsensä rauhalliseksi huomatessaan Fadetten kulettavan\nniin hyvin, että hän voi kulkea aivan kuivin jaloin. Mutta kun he\nkulkivat nopeasti eteenpäin, syntyi siitä ilmanvetoa, mikä sai\nvirvatulen seuraamaan koko ajan jälessä -- tuon luonnonilmiön, joksi\nkoulumestarimme sitä nimitti, vakuuttaen ettei sitä tarvitse lainkaan\npelätä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMahdollisesti Fadetin muorikin tunsi virvatulen luonnollisen\nalkuperän ja oli selittänyt tyttärentyttärelleen ettei sitä pidä\npelätä, tai oli tyttönen, joka niin usein näki semmoisia tulia --\nsillä niitä näyttäysi useasti vierinkiviportaan läheisyydessä ja vain\npelkästä sattumasta riippui ettei Landrykin ollut niitä aikaisemmin\nnähnyt lähempää -- tullut siihen johtopäätökseen että se henki, joka\nniitä liikuttaa, ei ollut mikään salaperäinen eikä tahtonut hänelle\nmuuta kuin hyvää. Tuntiessaan Landryn vapisevan koko ruumiiltaan\nvirvatulen lähestyessä, sanoi tyttö:\n\n\"Tyhmeliini, eihän tuo liekki edes poltakkaan, ja jos olisit kyllin\nnopsa ottaaksesi sen kiinni, niin näkisit ettei se jätä merkkiäkään\njälkeensä.\"\n\n\"Sehän on yhä pahempaa\", ajatteli Landry, \"tuli, joka ei polta --\ntietäähän jokainen ettei se voi olla mikään Jumalan luoma, sillä\nJumalan tuli lämmittää ja polttaa.\"\n\nMutta hän ei sentään lausunut ajatuksiaan pikku Fadettelle, ja kun\nhe olivat päässeet onnellisesti toiselle rannalle, olisi hänen\ntehnyt kovasti mielensä jättää tyttö siihen paikkaan ja rientää\nKaksolaan niin pian kuin suinkin. Mutta Landry ei ollut luonteeltaan\nkiittämätön eikä tahtonut erota tytöstä sillälailla.\n\n\"Olet nyt toisen kerran tehnyt minulle palveluksen, Fanchon Fadet\",\nsanoi hän tytölle, \"enkä minä olisi tinanapin arvoinen, ellen sanoisi\nsinulle että olen muistava tätä apuasi koko elämäni ijän. Olin aivan\nkuin järjiltäni kun taannoin minut löysit; aarnikeiju oli minut\ntenhonnut ja lopen väsyttänyt. En olisi milloinkaan päässyt joen yli,\nvaan ihan varmaan sinne uupunut.\"\n\n\"Olisit ehkä hyvinkin päässyt, ellet olisi niin typerä\", vastasi\nFadette. \"En olisi milloinkaan luullut, että tuommoinen suuri poika\nkuin sinä, joka käy jo seitsemäätoista ja pian saa parran leukaansa,\nolisi niin helposti säikkyvä, ja minua oikein ilahuttaa että sinä\nolet sellainen.\"\n\n\"Minkätähden se sinua ilahuttaa, Fanchon Fadet?\"\n\n\"Sentähden etten pidä teistä\", vastasi tyttö ylenkatseellisesti.\n\n\"Ja miksi te ette pidä minusta?\"\n\n\"Sentähden etten kunnioita teitä\", vastasi Fadette; \"en teitä enkä\nteidän kaksoisveljeänne, enkä isäänne enkä äitiänne, jotka ylpeilevät\nrikkaudestaan ja luulevat että kaikkein muiden velvollisuus\non vain heitä palvella. He ovat opettaneet teidätkin, Landry,\nkiittämättömäksi, ja se on pelkurimaisuuden jälkeen miehen rumin\nvika.\"\n\nLandryta nöyryytti suuresti tytön sanat, sillä hän tunsi etteivät ne\nolleet aivan perää vailla, ja hän vastasi:\n\n\"Jos olen rikkonut, Fadette, niin tuomitse siitä minua yksin. Ei\nveljeni, isäni eikä äitini eikä kukaan muukaan kotiväestäni ole\nkoskaan kuullut siitä avustuksesta, minkä kerran ennen olen sinulta\nsaanut. Mutta tällä kertaa he saavat sen tietää ja sinä olet saava\nsen palkinnon, minkä haluat.\"\n\n\"Olettepa nyt miestä olevinanne\", sanoi pikku Fadette, \"kun luulette\npääsevänne minusta lahjoilla. Luulette minua samallaiseksi kuin\nisoäitini, joka nielee ihmisten ilkeyksiä ja hävyttömyyksiä, kunhan\nvaan pistää hänelle lantin kouraan. Mutta minäpä en tarvitse enkä\nvälitä teidän lahjoistanne ja minä ylenkatson kaikkea, mitä te\nhaluatte antaa, koska teillä ei ole ollut senverran sydäntä, että\nolisitte keksinyt edes yhden ainoan ystävällisen sanan kiitokseksi,\nvaikka siitä on jo pian vuosi, kun teitä autoin suuressa hädässänne.\"\n\n\"Olen syyllinen, sen olen jo tunnustanut\", sanoi Landry, jota\nsuorastaan hämmästytti se tapa, millä hän kuuli tytön nyt ensimäistä\nkertaa ajatuksiaan lausuvan. \"Mutta on siinä osaksi sinunkin syytäsi.\nSe ei ollutkaan mikään taikatemppu että löysit veljeni, vaan sinä\nvarmaan olit nähnyt hänet sillaikaa, kun minä puhuin isoäitisi\nkanssa; ja jos sinulla itselläsi olisi hyvä sydän, sinulla, joka\nmoitit minua sen puutteesta, niin olisit sensijaan, että annoit\nminun kärsiä ja odottaa ja vieläpä annoit neuvon, joka olisi voinut\nminut eksyttääkin, sanonut heti paikalla: 'mene niityn poikki, niin\ntapaat hänet joen rannalla'. Se olisi ollut sinulle helppoa, mutta\nsinua sensijaan huvitti tehdä ilkeätä pilaa minun surustani. Ja se on\nvähentänyt apusi arvoa suuresti.\"\n\nPikku Fadette, jonka ei tavallisesti tarvinnut vastausta etsiä,\nseisoi hetken mietteissään. Sitte hän sanoi:\n\n\"Huomaan kyllä että olet tehnyt parastasi sulkeaksesi sydämesi\nkiitollisuudelta ja kuvitellaksesi ettet ole minulle mitään\nvelkaa, kun otin sinulta palkinnon lupauksen. Mutta sanon vieläkin\nettä sydämesi on kova ja paha; muuten olisit kyllä huomannut\netten ole pyytänyt sinulta mitään, enkä edes sinua moittinut\nkiittämättömyydestäsi.\"\n\n\"Se on totta, Fanchon\", sanoi Landry, joka oli rehellinen kuin kulta;\n\"minä olen väärässä ja olen sen kyllä huomannut ja sitä hävennytkin.\nMinun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta sinä olet näyttänyt\nniin suuttuneelta, etten ole päässyt alkuunkaan.\"\n\n\"Jos olisitte tullut luokseni seuraavana päivänä tuon jutun jälkeen\nja sanonut minulle pari ystävällistä sanaa, en olisi ollut suuttunut,\nvaan olisitte heti saanut tietää etten tahtonut mitään palkintoa, ja\nmeistä olisi tullut hyvät ystävät; nyt minulla sensijaan on teistä\nhuonot ajatukset ja minun olisi pitänyt antaa teidän suoriutua\nomin päin virvatulesta. Hyvää yötä, Kaksolan Landry, menkää kotiin\nkuivattamaan vaatteitanne ja sanokaa vanhemmillenne: 'ilman Sirkkaa,\ntuota pientä ryysymekkoa, olisin tänä yönä saanut pulikoida joessa'.\"\n\nSamassa käänsi pikku Fadette hänelle selkänsä ja kulki mökkiin päin\nlaulaen:\n\n    \"Nyt sen kuulit, kuulitpa kerran,\n    Barbeaun Landry, Kaksolan herra!\"\n\nTällä kertaa Landry tunsi mielessään katumusta; ei siten, että hän\nolisi ollut halukas minkäänmoisiin ystävyyssuhteisiin tytön kanssa,\njolla näytti olevan enemmän järkeä kuin sydäntä ja jonka ulkonainen\nolemus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mutta hän oli jalomielinen\neikä tahtonut kantaa vääryyden tahraa omallatunnollaan. Hän juoksi\ntytön jälkeen, tarttui hänen nuttuunsa ja sanoi:\n\n\"Kuuleppas, Fanchon Fadet; tästä asiasta täytyy lopultakin tulla\nselvä! Olet minuun tyytymätön, enkä ole itsekään itseeni tyytyväinen.\nSinun täytyy sanoa mitä haluat, niin tuon sen huomispäivänä.\"\n\n\"Haluan ettei minun enää ikinä tarvitsisi sinua nähdä\", vastasi\nFadette ankarasti. \"Tuo mitä tahansa, mutta muitta mutkitta heitän\nsen vasten kasvojasi takaisin.\"\n\n\"Se on liian kovaa puhetta sille, joka tarjoo hyvitystä. Ellet tahdo\nmitään lahjaa, voin ehkä jollakin toisella tavalla tehdä sinulle\npalveluksia ja siten näyttää tahtovani sinulle hyvää. Sano siis mitä\ntekisin, ollakseni sinulle mieliksi?\"\n\n\"Ettekö voisi pyytää minulta anteeksi ja ruveta ystäväkseni?\" sanoi\nFadette pysähtyen.\n\n\"Ohoh, se on toki liian paljo!\" vastasi Landry, joka ei voinut\nvoittaa ylpeyttään tuota tyttöä kohtaan; jolle ei annettu ikänsä\nmukaista arvoa ja jonka oma käytöskään ei aina ollut mallikelpoista.\n\"Mitä sinun ystävyyteesi tulee, Fadette, niin olet niin kummallinen,\nettei sinuun ole liioin luottamista. Pyydä sentähden jotain, jota\nvoin heti antaa ja jota minun ei mahdollisesti tarvitse ottaa jälleen\ntakaisin.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Fadette kylmänkirkkaalla äänellä;\n\"tapahtukoon tahtonne mukaan, Landry! Olen teille tarjonnut\nanteeksiantoa, mutta se ei ole kelvannut. Nyt vaadin lupauksenne\ntäyttämistä, ja se on että tottelette käskyäni minä päivänä sitä\nvaadin. Se päivä on huomenna, Saint-Andochen juhlapäivänä, ja nyt\nsanon mitä tahdon. Teidän täytyy tanssia kanssani kolme burreeta\npäivämessun jälkeen, kaksi iltamessun ja kaksi angeluksen jälkeen,\nsiis yhteensä seitsemän. Koko päivänä, siitä asti kun nousette aina\nlevolle menoon saakka, ette saa tanssia burreeta kenenkään muun\nkanssa, ei tytön eikä vaimon. Jos ette tee niinkuin nyt sanon,\nniin tiedän teillä olevan kolme rumaa virhettä: kiittämättömyyden,\npelkurimaisuuden ja sanassaan pysymättömyyden. Hyvää yötä, odotan\nteitä huomenna kirkonportin luona tanssin alkaessa!\"\n\nJa pikku Fadette, jota Landry oli saattanut mökille asti, työnsi,\nsalvan ovelta ja pujahti sisään niin nopeasti, ettei poika ennättänyt\nsanoa sanaakaan ennenkuin hän jo oli kadonnut.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nLandryn mielestä tuntui Fadetten päähänpisto aluksi niin\nnaurettavalta, että sille kannatti paremmin nauraa kuin harmitella.\n\"Tyttö on pikemmin vallaton kuin paha\", ajatteli hän, \"ja hän on\nvaatimattomampi kuin luulisikaan; ei hänen maksuvaatimuksensa\nsuinkaan kotiani köyhdytä.\" Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän\nhuomasikin tuon velkansa maksutavan paljoa ilkeämmäksi kuin miltä\nalussa näytti. Pikku Fadette tanssi erinomaisen hyvin; hän oli nähnyt\nhänen pyörivän paimenten kanssa ulkona kedolla tai tienohessa, ja\ntyttö hyppi kuin pieni paholainen, niin nopeaan että oli vaikeata\npysyä tahdissa hänen kanssaan. Mutta hän näytti kaikkea muuta kuin\nsievältä ja oli niin huonosti puettu, yksinpä sunnuntaisinkin,\nettei kukaan Landryn ikäinen poika tahtonut hänen kanssaan tanssia,\nei ainakaan niin että ihmiset näkivät. Korkeintaan sikopaimenet\nja ripillä käymättömät poikaset pitivät häntä sen arvoisena,\nettä pyysivät kanssaan tanssimaan, ja kylän kaunottarista hänen\nläsnäolonsa tanssissa tuntui milteipä loukkaukselta. Landry tunsi\nsentähden hirmuiseksi nöyryytykseksi viedä tanssiin moista toveria,\nja kun hän muisteli pyytäneensä kauniin Madelonin ainakin kolmeen\nburreehen, ihmetteli hän itsekseen mitä tyttö arvelisi sellaisesta\nhäväistyksestä, johon hän nyt oli pakotettu täytyessään jättää nuo\nluvatut tanssit tanssimatta.\n\nKun hän oli sekä nälkäinen että viluinen ja yhä vielä pelkäsi\nvirvatulen ahdisteluja, astui hän nopeasti eteenpäin, ajattelematta\njuuri mitään tai taakseen katsomatta. Kotiin saavuttuaan kuivatti\nhän vaatteensa ja kertoi pimeän tähden erehtyneensä portaasta ja\nvain vaivoin päässeensä joesta ylös, mutta häntä hävetti tunnustaa\npelänneensä, eikä hän maininnut mitään virvatulesta eikä pikku\nFadettesta. Landry meni nukkumaan ajatellen itsekseen, että huomenna\non kyllä aikaa tuumia tuon vastenmielisen kohtauksen seurauksia.\nMutta rauhallista unta hän ei saanut ensinkään. Hän uneksi pikku\nFadettesta ainakin viisikymmentä kertaa; hän oli näkevinään tytön\nratsastavan haltijan selässä, joka oli kuin mikähän suuri punainen\nkukko ja piti toisessa jalassaan sarvilyhtyä, jossa palava kynttilä\nlevitti säteitään koko saraniityn yli. Sitte muuttui pikku Fadette\nvuohen suuruiseksi sirkaksi ja lauloi hänelle sirkan vinkuvalla\näänellä jonkun laulun, jonka sisällystä hän ei käsittänyt, vaan kuuli\nainoastaan hiukan loppusanoja: \"sirkka, huivipirkka, kaksoislirkka\".\nSe sai hänet aivan päästään pyörälle. Sitte ilmestyi virvatuli\nniin äkkiä ja niin voimakkaana, että hän vielä herätessäänkin näki\nsilmiensä edessä pieniä liiteleviä, tummia, punaisia ja sinisiä\npilkkuja, jommoisia näemme kun olemme liian kauvan katselleet\naurinkoa tai kuuta.\n\nLandry oli tuon yön jälkeen niin väsynyt, että hän nukkui koko\npäivämessun ajan eikä kuullut sanaakaan kirkkoherran saarnasta, jossa\ntämä niin kaunopuheisesti kuvaili kelpo Saint-Andochen hyveitä. Ja\nastuessaan kirkosta ulos oli Landry niin uninen, että hän oli aivan\nunohtanut Fadetten. Hän seisoi asehuoneen ulkopuolella, kauniin\nMadelonin vieressä, joka odotteli tanssin alkamista, varmana että\nLandry pyytää hänet ensiksi. Mutta kun tämä lähestyi tyttöä häntä\npuhutellakseen, huomasi hän samassa Sirkan, joka astui askeleen häntä\nkohti ja virkkoi kuuluvalla äänellä painokkaasti:\n\n\"No Landry, pyysit minua eilen illalla ensimäiseen tanssiin, toivon\nettet lupaustasi peruuta.\"\n\nLandry sävähti tulipunaiseksi, ja nähdessään että Madelonkin punastui\nharmista ja hämmästyksestä, rohkasi hän mielensä.\n\n\"Mahdollista kyllä että lupasin tanssia kanssasi, Sirkka; mutta minä\nolen sitä ennen pyytänyt toisenkin, ja sinun vuorosi on vasta sen\njälkeen.\"\n\n\"Eipä niinkään, Landry\", sanoi Fadette varmalla äänellä; \"nyt\nmuistisi pettää. Et ole luvannut kenellekään ennen minua, sillä\nlupaus, jonka täyttämistä nyt vaadin, on jo viime vuonna annettu\nja sinä sen vaan uudistit eilen illalla. Jos Madelonin tekee mieli\ntänään tanssia kanssasi, niin on tuolla kaksoisveljesi, joka on aivan\nsinun näköisesi ja jonka hän voi ottaa sinun sijastasi. Toinen on\nyhtä hyvä kuin toinenkin!\"\n\n\"Sirkka on oikeassa\", vastasi Madelon ylpeästi, ottaen Sylvinetiä\nkädestä. \"Kun teillä on niin vanha lupaus, niin se on täytettävä.\nMinä tanssin yhtä mielelläni veljenne kanssa.\"\n\n\"Niin niin, onhan se saman tekevä\", sanoi Sylvinet mitään pahaa\naavistamatta. \"Tanssitaan kaikki neljä.\"\n\nHeidän täytyi tyytyä tähän, ollakseen huomiota herättämättä, ja\nSirkka alkoi tanssia niin varmasti ja notkeasti, että tuskin\nmilloinkaan oli mitään burreeta paremmalla tahdilla ja vauhdilla\nsuoritettu. Jos hän olisi ollut sievä ja kauniisti puettu,\nolisi häntä katsellut oikein huvikseen, sillä hän tanssi aivan\nerinomaisesti ja kaikki nuo muut, kaunottaret, toivoivat sydämestään\nomistavansa hänen keveytensä ja notkeutensa; mutta Sirkka-raukka oli\nniin huonosti puettu, että hän näytti kymmenen kertaa tavallistakin\nrumemmalta. Landry, joka ei uskaltanut katsoa Madeloniin --\nniin pahoillaan ja nöyrtynyt hän oli hänen tähtensä -- katseli\ntanssitoveriaan ja ajatteli että tyttö oli tänään vielä rumempi\nkuin tavallisissa arkirepaleissaan; sillä tyttönen oli koettanut\nkoristautua sieväksi, mutta oli siten vain tehnyt itsensä naurettavan\nnäköiseksi.\n\nHänen myssynsä oli vanhuuttaan aivan keltainen ja sensijaan, että\nse olisi ollut pieni ja takaapäin ylöstaivutettu seudun viimeisen\nkuosin mukaan, oli sen kummallakin sivulla kaksi suurta, leveää\nkorvalappua ja takana riippui muuan osa aina kaulaan asti, niin\nettä hän muistutti isoäitiään ja hänen päänsä näytti hennon kepin\npäässä keikkuvalta suurelta nauriilta. Hänen puolivillainen\nhameensa oli ainakin kahta kämmenleveyttä liian lyhyt, ja kun hän\noli sinä vuonna paljon kasvanut, pistivät hänen laihat, auringon\npaahtamat käsivartensa hihoista kuin kaksi hämähäkinjalkaa. Hänellä\noli sentään punainen esiliina, ja siitä hän oli kovin ylpeä,\nmutta se oli äidin peruja eikä hän ollut huomannut irrottaa siitä\nrintatilkkua, jommoista eivät nuoret tytöt olleet käyttäneet enää\nkymmeneen vuoteen. Tyttöraukka ei suinkaan ollut turhamielinen,\neipä tarpeeksikaan; hän eli kuin mikähän poika, ajattelematta\nlainkaan ulkoasuaan ja haluten vain leikkiä ja nauraa. Siksi hän\nnäyttikin pyhäkoristeihinsa pukeutuneelta vanhalta mummolta ja häntä\nylenkatsottiin huonon pukunsa tähden, joka ei ollut niin kehno\nköyhyyden, vaan yksinomaan isoäidin ahneuden ja tyttärentyttären\nkauneudenaistin puutteen vuoksi.\n\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSylvinet oudoksui että hänen kaksoisveljensä oli lyöttäytynyt\nFadetten seuraan, josta hän puolestaan piti vielä vähemmin kuin\nLandry. Landry ei tiennyt mitenkä hänen piti selittää tätä seikkaa,\nhän olisi tahtonut vajota vaikka maan alle. Madelon oli hyvin\ntyytymätön, ja huolimatta siitä että pikku Fadette pakotti heidät\nkarkeloimaan, olivat heidän kasvonsa niin happaman näköiset kuin\nolisivat kulkeneet hautajaissaatossa.\n\nEnsimäisen tanssin päätyttyä hiipi Landry tiehensä ja meni läheiseen\npuistikkoon piiloon. Mutta hetken päästä tuli pikku Fadette hänen\nluokseen Heinäsirkan kera, joka tänään oli tavallista äkäisempi\nja äänekkäämpi, hänellä kun oli hatussa koristeena riikinkukon\nsulka ja valekullalla huoliteltu nappi, ja vaati hänet taasen\ntanssiin. Tytön jälessä vielä seurasi joukko häntä itseään nuorempia\ntytönletukoita, sillä yhtikäisensä eivät juuri halunneet hänen\nkanssaan seurustella. Kun Landry näki Fadetten, ympärillään kaikki\nnuo rasavillit, jotka hän aikoi ottaa todistajiksi siinä tapauksessa\nettä poika kieltäytyisi, alistui hän kohtaloonsa ja vei tytön\nsaksanpähkinäpuiden luo, jossa luuli löytävänsä jonkun syrjäpaikan\ntanssiakseen hänen kanssaan kenenkään huomaamatta. Onneksi ei\nsiellä näkynyt Madelonia eikä Sylvinetiä eikä muitakaan kyläläisiä,\nja hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen täyttääkseen urakkansa ja\ntanssiakseen kolmannen burreen Fadetten kanssa. Heidän ympärillään\nseisoi ainoastaan muutamia syrjäisiä, jotka eivät paljonkaan heitä\ntarkanneet.\n\nKohta kun tanssi oli loppunut, juoksi Landry Madelonia hakemaan,\npyytääkseen hänet kanssaan lehtimajaan vehnäjauhovelliä syömään.\nMutta Madelon oli tanssinut muiden kanssa, jotka olivat jo hänelle\ntarjonneet, ja hän vastasi Landrylle ylpeän kieltävästi. Kun Madelon\nnäki että Landry vetäytyi johonkin nurkkaan kyynelsilmin -- sillä\npojan mielestä suuttumus ja loukattu ylpeys tekivät Madelonin\nentistäkin kauniimmaksi ja sen näkivät varmaan kaikki muutkin -- söi\ntyttö annoksensa nopeasti loppuun, nousi pöydästä ja sanoi kuuluvalla\näänellä: \"Nyt soitetaan iltamessuun, kenenkä kanssa minä senjälkeen\ntanssin?\" Tyttö kääntyi Landryyn päin, toivoen että tämä kiirehtisi\nvastaamaan: \"Minun kanssani!\" Mutta ennenkun Landry vielä oli\nennättänyt suutaan avata, ilmautui jo muita pyytäjöitä, ja Madelon\nriensi uusien tanssitoveriensa kanssa iltamessuun heittämättä häneen\nsilmäystäkään, enemmän nuhtelevaa kuin myötätuntoistakaan.\n\nIltamessun jälkeen meni Madelon heti ulos Pierre Aubardeaun, Jean\nAladenisen ja Etienne Alaphilippen seuraamana, jonka jälkeen kaikki\nkolme vuoron perään tanssivat hänen kanssaan. Madelonilta ei\nmilloinkaan puuttunut tanssiin pyytäjiä, sillä hän oli kaunis tyttö\neikä hän ollut omaisuuttakaan vailla. Landry katseli häntä syrjästä\nja pikku Fadette viipyi yhä kirkossa, lukien vielä muiden lopetettua\npitkiä rukouksia. Hän teki niin joka sunnuntai; muutamat sanoivat sen\njohtuvan jumalanpelosta, toiset taas että tyttö sillätavoin tahtoi\npeittää yhteyttään paholaisen kanssa.\n\nLandry näki ikäväkseen ettei Madelon välittänyt paljokaan hänen\nseurastaan, vaan oli iloinen ja punainen kuin ruusu ja näytti täysin\nlohdutetulta sen loukkauksen johdosta, mikä Landryn oli täytynyt\nhänelle tehdä. Hän huomasi nyt erään seikan, jota hän ei ollut\nmilloinkaan ennen ajatellut, nim. että Madelon ei ollut aivan vapaa\nkeikailemisesta ja että tyttö ei missään tapauksessa paljo välittänyt\nhänestä, kun voi olla ilman häntä noin iloinen.\n\nHän tiesi voivansa olla väärässä; mutta Madelon oli äsken\nlehtimajassa nähnyt kuinka hän oli pahoillaan ja hänen olisi pitänyt\nymmärtää että sen takana oli jotain, jota hän olisi mielellään\ntahtonut selittää. Mutta siitä ei tyttö välittänyt vähääkään, vaan\noli iloinen kuin kauris samaan aikaan kun hänen oma sydämensä oli\nsurusta halkeamaisillaan.\n\nKun Madelon oli tanssinut noiden kolmen kanssa, meni Landry hänen\nluokseen, sillä hän olisi halunnut puhua hänen kanssaan kahdenkesken,\npuolustaakseen itseään niin hyvin kuin voi. Hän ei tiennyt miten\nmenetellä päästäkseen hänen kanssaan kahden, sillä hän oli vielä\nsiinä ijässä, jolloin nuorukainen tuntee ujoutta toista sukupuolta\nkohtaan. Ja kun hän ei keksinyt mitä olisi tytölle asian aluksi\nsanonut, niin hän vaan tarttui hänen käteensä viedäkseen hänet\nmukanaan, mutta silloin sanoi Madelon puoleksi suuttuneella, puoleksi\nanteeksiantavalla äänellä:\n\n\"Oo, Landry? Joko sinä nyt vihdoinkin tulet pyytämään minua tanssiin?\"\n\n\"En tule teitä tanssiin pyytämään\", vastasi Landry, sillä hän ei\nymmärtänyt teeskennellä eikä sanansa rikkominen juolahtanut hänen\nmieleensäkään; \"tahtoisin vaan sanoa teille pari sanaa, jota ette voi\nkieltäytyä kuuntelemasta.\"\n\n\"Jos sinulla on jokin salaisuus minulle sanottavana, niin olkoon se\ntoiseen kertaan\", sanoi Madelon irrottaen kätensä. \"Tänään meidän\npitää tanssia ja huvitella. En ole vielä lainkaan väsynyt, ja\nkun Sirkka näyttää sinut noin uuvuttaneen, on parasta että menet\nnukkumaan; minä jään tänne.\"\n\nSitte hän suostui Germain Audouxin pyyntöön, joka tuli hänet tanssiin\nhakemaan. Ja kun hän käänsi Landrylle selkänsä, kuuli tämä Germain\nAudouxin sanovan:\n\n\"Tuo poika näytti luulevan saavansa tanssia tämän burreen teidän\nkanssanne.\"\n\n\"Mahdollisesti\", vastasi Madelon päätään heilauttaen, \"mutta kyllä se\nnyt jäi tanssimatta!\"\n\nLandryta nämät sanat kovin loukkasivat ja hän jäi katselemaan tanssia\ntarkastaen Madelonin käytöstä, joka ei ollut huolimatonta, vaan\npäinvastoin niin ylpeätä ja ylimielistä, että poikaa oikein harmitti,\nja kun tyttö tuli hänen läheisyyteensä, jolloin Landry katseli häntä\nhiukan ivallisesti, tokasi tyttö uhmaten: \"Vai niin, Landry; sinä et\nsaa tänään ketään kanssasi tanssimaan? Sinun kai täytynee turvautua\njälleen Sirkkaan.\"\n\n\"Ja turvaudun mielellänikin\", vastasi Landry; \"sillä jos hän ei\nolekkaan juhlan kaunein tyttö, niin hän ainakin tanssii paraiten.\"\n\nHän kiersi kirkon ympäri, etsien pikku Fadettea, ja vei hänet\ntakaisin tanssipaikkaan aivan Madelonin eteen, jossa tanssi hänen\nkanssaan kaksi burreeta peräkkäin. Kelpasi katsella miten ylpeänä ja\ntyytyväisenä Sirkka karkeloi! Eikä hän salannut mielihyväänsä, vaan\nhänen veitikkamaiset mustat silmänsä loistivat ja hän heilautteli\npientä niskaansa ja suurta päähinettään kuin tupsukana.\n\nMutta valitettavasti hänen menestyksensä herätti suuttumusta viidessä\nkuudessa pojassa, jotka tavallisesti pyysivät hänet tanssiin, mutta\neivät nyt saaneet häntä kanssaan, vaikka he eivät olleet milloinkaan\nolleet häntä kohtaan ylpeitä, vaan olivat aina pitäneet häntä\ntanssinsa tähden arvossa. He rupesivat nyt häntä arvostelemaan,\npilkkaamaan hänen korskeuttaan ja tirskumaan hänen ympärillään: \"Hei,\nkatsoppas Sirkkaa, joka luulee Landry Barbeaun lumonneensa! Sirkka!\nViirikukko! Kikkanokka; Hepsankekka!\" j.n.e. mitä parainta osasivat.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKun pikku Fadette meni heidän ohitsensa, vetivät he häntä hihasta\ntai asettivat jalkansa eteen kaataakseen hänet, ja muutamat --\ntietysti nuorimmat ja huonoimmin kasvatetut -- nykivät häntä myssyn\nkorvalipuista, niin että se pyörähteli kuin väkkärä hänen päässään,\nja huusivat: \"Katsokaa, katsokaa Fadetin muorin tuuliviiriä!\"\n\nSirkka-raukka läimäytti viisi kuusi kertaa oikeaan ja vasempaan,\nmutta se vaikutti vain että huomio kiintyi häneen vielä suuremmassa\nmäärässä ja rahvas alkoi pakista: \"Katsokaapas meidän Sirkkaa, mikä\nonni häntä on tänään kohdannut! Landry Barbeau pyytää hänet alati\nkanssaan tanssimaan! Näkeehän sen jokainen, että hän tanssii hyvin;\nmutta nyt hän luulee olevansa kauniskin ja keikailee kuin harakka!\"\nToiset taasen kääntyivät Landryn puoleen: \"Onko hän sinut noitunut,\nLandry-raukka, kun et näe enää ketään muuta kuin hänet? Vai aijotko\npyrkiä poppamieheksi? Pian kai näemme sinun tallustelevan susia\npaimentamassa.\"\n\nLandryta hävetti, mutta Sylvinet, jonka mielestä hänen veljensä\noli paras ja kunnioitettavin ihminen maailmassa, oli vielä enemmän\nharmissaan nähdessään että hän joutui niin monen ihmisen naurun\nalaiseksi, jopa ulkopitäjäläistenkin, jotka nekin alkoivat vähitellen\nasiaan sekaantua ja puhella: \"Onhan se kaunis poika, mutta mikä häntä\noikein riivaa, kun ihastuu kaikkein rumimpaan tyttöön?\" Madelon\nkuunteli riemuiten kaikkia pilkkapuheita ja otti niihin itsekin osaa.\n\n\"Mitäpä siitä!\" tokasi hän. \"Landry on vielä pieni lapsi, ja hänen\nikäisensä ovat kiitollisia kun löytävät jonkun, joka viitsii heidän\nkanssaan puhella; ei silloin katsota niin tarkoin onko se vuohi vai\nihminen.\"\n\nSilloin tarttui Sylvinet Landryn käsivarteen ja kuiskasi: \"Mennään\ntäältä, muuten siitä vielä tulee riita, sillä he tekevät pikku\nFadettesta pilkkaa ja heidän kompasanansa sattuvat sinuunkin. En\nymmärrä mikä hullu päähänpisto sai sinun tanssimaan neljä viisi\nkertaa peräkkäin hänen kanssaan. Näyttää kuin tahallasi laittaisit\nitsellesi harmia; lopeta jo sellainen huvittelu! Voi olla paikallaan\nettä tuo tytönleuhakka joutuu ihmisten pahuuden ja ylenkatseen\nalaiseksi, sehän on aina ollut hänestä mieluista, vaan meille se ei\nsovi. Mennään nyt tiehemme ja palataan Angelus-rukouksen jälkeen,\nniin voit pyytää Madelonia tanssiin, sillä hän on hieno tyttö. Olen\naina sanonut sinulle että pidät liian paljon tanssista ja että se\nvielä viettelee sinut tyhmyyksiin.\"\n\nLandry seurasi häntä muutamia askeleita, mutta kääntyi kuullessaan\ntakanaan melua ja huutoa, ja näki kuinka pikkupojat Madelonin ja\ntoisten tyttöjen sekä heidän miehisten toveriensa pilan ja naurun\nyllättäminä olivat riistäneet myssyn pikku Fadetten päästä. Hänen\npitkät, mustat hiuksensa hulmuilivat pitkin selkää ja hän huitoi\nympärilleen suuttuneena ja epätoivoisena, sillä tällä kertaa hän\nei ollut sanonut mitään, mikä olisi antanut aihetta tuollaiseen\npahoinpitelyyn, ja hän itki raivosta voimatta riistää takaisin\nmyssyään, jota muuan ilkeä poika juoksutti ympäri kepin nenässä.\n\nLandryn mielestä se oli hävytöntä ja hänen hyvä sydämensä paisui\nharmista. Hän tarttui poikaan, riisti häneltä myssyn ja kepin, jolla\nantoi pahantekijälle aika läimäyksen, palasi toisten poikain luo,\njotka pakenivat jo hänet nähtyään ja tarttui Sirkka-raukan käteen,\nantaen hänelle myssynsä takaisin.\n\nLandryn suuttumus ja poikien pelästys herätti katsojissa\nnaurunräjähdyksen. Landryn teko hyväksyttiin yleisesti, mutta Madelon\nrupesi häntä pilkkaamaan, ja silloin Landryn ikäiset pojat, jopa\nhäntä vanhemmatkin, rupesivat häntä nauramaan.\n\nLandryta ei enää hävettänyt, hän tunsi itsensä rohkeaksi ja\nvoimakkaaksi ja joku epämääräinen miehekkyyden tunne sanoi hänelle,\nettä hänen velvollisuuteensa kuului puolustaa sitä tyttöä, jonka\nhän oli kaikkien nähden valinnut tanssitoverikseen, olipa se\nruma tai kaunis, pieni tai suuri. Huomatessaan miten Madelonin\nympärillä seisovat häntä katselivat, meni hän suoraan Aladenisea ja\nAlaphilippeä kohti ja sanoi:\n\n\"Entäs te, mitä teillä on tähän asiaan sanomista? Jos minua haluttaa\nosottaa tälle tytölle huomaavaisuutta, mitä se teitä liikuttaa? Ja\njos se teitä harmittaa, niin miksi käännytte poispäin ja mutisette\nitseksenne? Seisonhan tässä ihan edessänne! Ettekö näe minua? Joku\ntäällä on sanonut että olen vielä pieni lapsi, mutta sitä ei ole\nsanonut mikään mies eikä edes mikään puolikasvuinen poika minulle\nvasten silmiä. Sanokaa se nyt, niin katsotaan uskaltaako kukaan\nkiusata sitä tyttöä, jonka kanssa tuo pieni lapsi on tanssinut.\"\n\nSylvinet pysytteli veljensä kintereillä, ja vaikka hän ei\nhyväksynytkään että tämä oli tähän jupakkaan puuttunut, seisoi hän\nkuitenkin lähettyvillä, ollakseen valmiina häntä auttamaan. Ryhmässä\nseisoi neljä tai viisi nuorta miestä, jotka olivat kaksosia päätään\npitempiä, mutta kun he näkivät veljesten päättäväisyyden, arvelivat\nhe paraaksi välttää tappelua noin pienen asian vuoksi, ja niinpä ei\nkukaan sanonut sanaakaan, vaan jokainen katsoi toisiinsa, ikäänkuin\nkysellen ketä halutti mittailla voimiaan Landryn kanssa. Kukaan ei\nastunut esiin, ja Landry, joka ei ollut päästänyt Fadetten kättä\nomastaan, sanoi hänelle:\n\n\"Pane myssy heti päähäsi, Fadette; niin nähdään tuleeko joku ottamaan\nsen sinulta uudelleen.\"\n\n\"En\", sanoi pikku Fadette kyyneliään pyyhkien; \"olen jo tänään\ntanssinut tarpeeksi, loput saa jäädä.\"\n\n\"Eipä saakkaan, vaan me tanssimme vielä!\" huudahti Landry, joka\naivan leiskui rohkeutta ja ylpeyttä. \"Ei kukaan saa sanoa, ettet voi\ntanssia minun kanssani joutumatta häväistyksen alaiseksi.\"\n\nHän tanssi vielä kerran tytön kanssa, eikä kukaan sanonut heille\nsanaakaan eikä katsonut heihin pilkallisesti. Madelon ja hänen\nihailijansa olivat siirtyneet muuanne tanssimaan. Tämän burreen\njälkeen kuiskasi pikku Fadette Landrylle:\n\n\"Jo riittää, Landry! Olen sinuun tyytyväinen ja vapautan sinut\nlupauksestasi. Nyt menen kotiin. Tanssi kenen kanssa tahdot vielä\ntänä iltana.\"\n\nHän haki pikku veljensä, joka tappeli muiden lasten kanssa, ja luisti\ntiehensä niin nopeaan, ettei Landry edes nähnyt minne tyttö katosi.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nLandry meni illalliselle kotiin veljensä kanssa, ja kun tämä\noli kovin halukas kuulemaan mistä tuo jupakka kaiken kaikkineen\njohtui, kertoi Landry hänelle kuinka hän eilen illalla oli joutunut\nvirvatuliharhaukseen ja kuinka pikku Fadette oli hänet auttanut\npulasta, tapahtuipa se sitte neuvokkuuden tai noituuden avulla, sekä\npalkinnoksi vaatinut hänen tanssimaan kanssaan seitsemän tanssia\nSaint-Andochen juhlassa. Muun hän jätti mainitsematta, sillä hän ei\ntahtonut milloinkaan veljelleen kertoa kuinka levoton hän oli ollut\nluullessaan hänen viime vuonna hukkuneen jokeen, ja siinä hän teki\noikein, sillä sellaiset vaaralliset ajatukset palautuvat toisinaan\nlasten mieleen, jos niille pannaan painoa tai niistä puhutaan.\n\nSylvinet hyväksyi täydelleen että veljensä oli pitänyt lupauksensa\nja sanoi että ne ikävyydet, mitkä siitä olivat hänelle johtuneet,\nvain tekivät hänen käytöksensä vieläkin kunnioitettavammaksi. Mutta\nniin peloissaan kun hän olikin sen vaaran suhteen, mihin Landry oli\njoen luona joutunut, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta pikku\nFadettea. Hän tunsi niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan,\nettei hän tahtonut ensinkään uskoa tytön vain sattumalta löytäneen\nhänen veljensä ja vain pelkästä hyvyydestä häntä auttaneen.\n\n\"Sepä olikin Fadette \", sanoi hän, \"joka loihti virvatulen sinua\nharhauttamaan ja jokeen hukuttautumaan, mutta Jumala ei sitä\nsallinut, sillä sinä et ole milloinkaan kulkenut kadotuksen tietä.\nSilloin tuo ilkeä Sirkka väärinkäytti hyvyyttäsi ja kiitollisuuttasi\nja sai sinun antamaan lupauksen, joka niin suuresti sinua\nvahingoitti, ja sen hän tiesi hyvin. Hän on oikein kamala, tuo tyttö;\nkaikki noidat rakastavat pahaa, hyviä ei olekkaan. Hän tiesi aivan\nhyvin saattavansa sinut riitaan Madelonin ja paraimpien tuttaviesi\nkanssa. Hän tahtoi myöskin että sinä joutuisit tappeluun, ja ellei\nJumala toisen kerran olisi sinua auttanut hänen pauloistaan, niin\nolisit joutunut ilmiriitaan ja tullut onnettomaksi.\"\n\nLandry, joka mielellään katseli asioita samalla tavalla kuin\nveljensäkin, ajatteli että hän ehkä oli oikeassa, siksi hän\nei ruvennut erikoisemmin Fadettea puolustamaan. He puhelivat\nvirvatulesta, jota Sylvinet ei ollut milloinkaan nähnyt ja josta hän\noli hyvin utelias kuulemaan, vaikkei toivonutkaan sitä näkevänsä.\nMutta he eivät uskaltaneet puhua siitä äidille, sillä hän pelästyisi\njo sitä ajatellessaankin, eikä isällekään, sillä hän tekisi\nsellaisista asioista pilaa -- hän oli nähnyt aarnikeijun ainakin\nparikymmentä kertaa, siitä vähääkään välittämättä.\n\nTanssia jatkettiin myöhään yöhön, mutta Landry, joka tunsi olevansa\nalakuloinen, hän kun nyt todella oli joutunut riitaan Madelonin\nkanssa, ei tahtonut käyttää Fadetten suomaa vapautta, vaan auttoi\nveljeään eläinten laitumelta tuomisessa. Kun hän tällä matkalla\njoutui puolitiehen Pricheen päin ja kun hänen päätänsäkin kivisti,\nsanoi hän veljelleen jäähyväiset saraniityn luona. Sylvinet tahtoi\nettei hän nyt menisikään vierinkiviportaan kautta, sillä hän\npelkäsi että aarnikeiju tai Sirkka siellä taasen tekisivät hänelle\nkepposiaan, ja sai veljensä lupaamaan että hän tekisi kierroksen ja\nmenisi joen yli ison myllysillan kautta.\n\nLandry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että\nolisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee\npitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa\nkuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli\nepäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin\netteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.\n\nTullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta,\nkuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen\nmäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni\nmuistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli\nvalmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina\nkivilouhokselle saakka.\n\nMutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.\n\n\"Kuka siellä itkee?\" kysyi hän miehekkäällä äänellä.\n\nEi vastausta.\n\n\"Onko siellä joku sairaana?\" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei\nvastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän\nkuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki\npian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa\nliikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain\nepätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei\nilmaisisi itseään.\n\nLandry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut\nvainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään\nehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties\noli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin\nkoskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa\nhuomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki\nedessään pikku Fadetten.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nEnsin Landryta harmitti, että pikku Fadette aina joutui hänen\ntielleen, mutta kun tyttö näytti olevan surullinen, tunsi hän\nmyötätuntoisuutta häntä kohtaan ja heidän välillään syntyi seuraava\nkeskustelu:\n\n\"Mitä minä näenkään, Sirkka; sinäkö se siellä itket? Onko joku\nsinua lyönyt tai ajanut kotoa pois, koska vaikeroit ja olet tänne\npiiloutunut?\"\n\n\"Ei, Landry; ei kukaan ole minua ahdistanut sen jälkeen, kun sinä\nminua niin urhoollisesti puolustit, ja muuten en edes pelkääkkään\nketään. Piilouduin vain saadakseni itkeä, sillä ei ole mitään\ntuhmempaa kuin näyttää ihmisille että mieli on apea.\"\n\n\"Mutta minkätähden sitte olet pahoillasi? Senkötähden että ovat\nolleet sinulle niin pahoja tänään? Se on tavallaan oma vikasi, mutta\nvoithan lohduttaa itseäsi ja päättää ettet enää milloinkaan antaudu\nsemmoiseen.\"\n\n\"Minkätähden sanotte sitä minun viakseni? Olenko siis loukannut\nteitä, kun tahdoin tanssia kanssanne, ja olenko ainoa tyttö, jolla ei\nole oikeutta huvitella niinkuin muut?\"\n\n\"Siitä se ei riipu, Fadette; en moiti teitä siitä että tahdoitte\ntanssia kanssani. Olen täyttänyt toivomuksenne ja käyttäytynyt teitä\nkohtaan velvollisuuteni mukaan. Teidän vikanne ei ole tämänpäiväinen,\nja jos olette erehtynyt, niin ette ole sitä tehnyt minua vaan\nitseänne kohtaan, sen kyllä itsekin tiedätte.\"\n\n\"Ei, Landry; niin totta kuin Jumala elää, en tiedä tehneeni mitään\nvääryyttä; jos minun täytyy lukea jotakin viakseni, niin se supistuu\nsiihen, että olen vastoin tahtoani tuottanut teille ikävyyksiä.\"\n\n\"Älkäämme puhuko minusta, Fadette; enhän valita omaa kohtaloani.\nPuhukaamme teistä, ja koska te ette tiedä että teillä on virheitä,\nniin annatteko minun avomielisesti ja ystävällisesti kertoa mitkä ne\novat?\"\n\n\"Mielelläni, Landry, ja minä olen pitävä sitä parhaimpana\npalkintonani tai parhaimpana rangaistuksenani minkä voit minulle\nantaa siitä hyvästä tai pahasta, mitä olen sinulle tehnyt.\"\n\n\"No niin, Fanchon Fadet; kun sinä puhut noin järkevästi ja minä\nensimäisen kerran näen sinun hiljaisena ja valmiina kuuntelemaan\nmuiden ajatuksia, niin tahdon sanoa sinulle miksei sinua pidetä\nsiinä arvossa, kuin kuusitoistavuotiaalla tytöllä voisi olla oikeus\nitselleen vaatia. Sinä nimittäin et ole ensinkään tytön kaltainen,\nvaan aivan kuin mikähän poika sekä ulkonäöltäsi että käytökseltäsi;\nsinä et ollenkaan pidä itsestäsi huolta. Ensiksikin et ole siisti\netkä säntillinen, ja teet itsesi vastenmieliseksi pukusi ja\npuheittesi kautta. Tiedät kyllä että lapset antavat sinulle vielä\npahemmankin nimen kuin Sirkka, he sanovat sinua usein _Villiksi_.\nSanoppas, onko omasta mielestäsi kaikki niinkuin olla pitää, kun\net vielä kuudentoista vuotiaana käyttäydy niinkuin tytön pitää.\nSinä kiipeät puissa kuin orava, sinä heittäydyt valjastamattoman\nhevosen selkään ja ratsastat täyttä laukkaa ilman satulaa ja\nsuitsia, ihan kuin paholainen kiitäisi kintereilläsi. Saattaa olla\nhyväkin että ihminen on voimakas ja notkea, ja sekin on hyvä ettei\npelkää mitään, se on luonnon miehelle suoma lahja. Mutta naisen se\nsellainen viettelee helposti liiallisuuksiin, ja näyttää niinkuin\nsinä tahtoisit vain herättää huomiota. Ja huomiota sinä herätätkin\nkaikkialla; sinulle tehdään kiusaa ja sinulle huudetaan kuin\nsudelle. Sinä olet hyväpäinen ja annat teräviä vastauksia, jotka\nherättävät naurua niissä, joihin ne eivät kohdistu. On kyllä hyvä\nolla muita terävämpi, mutta jos käyttelee terävyyttään liiaksi,\nniin hankkii itselleen vihollisia. Sinä olet utelias, ja niin pian\nkun olet urkkinut muiden salaisuuksia tietoosi, viskaat ne heille\nvasten naamaa, kun vähänkin riitaannut heidän kanssaan. Siitä johtuu\nettä sinua pelätään, ja sitä jota pelätään, sitä vihataankin.\nSellaisille maksetaan aina pahemmalla mitalla kuin he ansaitsevat.\nJa mitä siihen tulee, osaatko noitua vai et, niin tahtoisin uskoa\nettä sinulla on tietoja, mutta toivon ettet ole antautunut pahojen\nhenkien kanssa tekemisiin; mutta sinä tahdot että ihmiset sellaista\nuskoisivat, pelättääksesi niitä, joihin olet suuttunut, mutta siten\nsinä vain saatat itsesi huonoon maineeseen. Niin, nyt olet kuullut\nvirheesi, Fanchon Fadet, ja niitten tähden ihmiset eivät sinusta\npidä. Ajattelehan asiaa, niin pian huomaat että jos tahtoisit olla\nvähän enemmän muitten ihmisten kaltainen, niin sinua pidettäisiin\nsuuremmassa arvossa järkesi vuoksi, jonka suhteen olet heitä\netevämpi.\"\n\n\"Kiitos, Landry!\" vastasi pikku Fadette vakava ilme kasvoillaan,\nkuunneltuaan hartaasti hänen puhettaan. \"Olet sanonut sen, josta koko\nmaailma minua moittii, ja sinä olet sen sanonut perin sävyisästi ja\nsäälivästi, jota eivät toiset tee. Tahdotko nyt, että minä vastaan\nsinulle, ja tahtoisitko senvuoksi istua hetkiseksi viereeni?\"\n\n\"Paikka ei ole juuri hauskimpia\", sanoi Landry, joka ei halunnut\nviipyä kovin kauvan tytön seurassa ja yhä ajatteli mitä hänestä\nsanottiin, että hän muka loihti ihmisiä silloinkun he vähimmin sitä\naavistivat.\n\n\"Sinä et pidä tätä paikkaa hauskana\", sanoi Fadette, \"sillä te\nrikkaat olette niin vaativaisia. Kun teidän tekee mielenne istua\nulkona, niin pitäisi teillä välttämättä olla kaunis nurmikko allanne,\nja te voittekin niityillänne ja puutarhoissanne valita kauniimmat\npaikat ja paraimman siimeksen. Mutta ne, joilla ei ole mitään, eivät\nvaadi niin paljo, vaan tyytyvät ensimäiseen kiveen, jota vasten\nvoivat päänsä kallistaa. Okaat eivät pistä heidän jalkojaan, ja\nmissä milloinkin liikkuvatkin, on heillä avoin silmä huomaamaan\nmikä on kussakin paikassa kaunista. Ei ole, Landry, ensinkään rumia\npaikkoja niiden mielestä, jotka tahtovat ymmärtää sitä hyvää ja\nkaunista, mitä Jumala on kaikkiin käsialoihinsa kätkenyt. Vaikken\nolekkaan mikään loihtija, tiedän kuitenkin mihin mitättöminkin kasvi\nkelpaa, minkä tallaat jalkaisi alle, ja kun kerran tiedän mihin ne\nkelpaavat, katselen niitä mielelläni enkä halveksi niitä enemmän\nnäkönsä kuin hajunsakaan puolesta. Kerron tätä sinulle, Landry,\nvoidakseni sitte sanoa jotakin, jota voi sovittaa ihmisiin yhtähyvin\nkuin puutarhakukkiin ja tienohessa kasvavaan rikkaruohoon: ylen usein\nhalveksitaan sitä, mikä ei näytä kauniilta eikä hyvältä, ja jätetään\nhuomioon ottamatta että se voisi olla hyödyksi ja avuksi.\"\n\n\"En oikein ymmärrä mitä sillä tarkotat\", sanoi Landry istuutuen hänen\nviereensä, ja he istuivat niin hetkisen vaiti, sillä pikku Fadetten\najatukset liikkuivat nyt niillä mailla, jonne Landry ei jaksanut\nhäntä seurata. Landry taas ei voinut olla jonkinlaisella mielihyvällä\ntyttöä kuuntelematta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut niin\nvienoa ääntä eikä niin hyvin lausuttuja sanoja.\n\n\"Tiedätkö mitä, Landry?\" puhui tyttö taasen. \"Ansaitsen enemmän\nmyötätuntoisuutta kuin moitetta, ja jos olenkin tehnyt väärin itseäni\nkohtaan, en ainakaan ole milloinkaan tehnyt mitään todellista\nvääryyttä muille, ja jos ihmiset olisivat oikeudenmukaisia ja\njärkeviä, niin he paljoa enemmän katsoisivat hyvään sydämeeni kuin\nrumiin kasvoihini ja kehnoihin vaatteisiini. Ajattelehan -- ja ellet\nsitä tiedä, voin sinulle kertoa -- mikä on ollut kohtaloni siitä\nasti kun synnyin. En tahdo sanoa mitään pahaa äitiraukastani, jota\nkaikki moittivat ja sättivät, vaikkei hän voi itseään puolustaa --\nenkä voi niin tehdäkkään, kun en oikein tiedä mitä pahaa hän on\ntehnyt tai houkuteltu tekemään. Mutta maailma on niin paha, että\nkun tuskin olin kadottanut äitini ja yhä vielä häntä katkerasti\nsurin, niin muut lapset, suuttuneena minuun mistä tahansa --\nleikistä, pikku asiasta, jonka olisivat antaneet toisilleen heti\nanteeksi -- ivasivat minua äitini rikoksesta ja koettivat minua\npakottaa häpeemään hänen tähtensä. Ehkä olisi joku järkevä tyttö,\nniinkuin sinä sanot, minun sijassani vaijennut, ajatellen että on\nviisaampaa heittää äiti sikseen ja antaa ihmisten puhua hänestä mitä\nrivouksia tahansa, päästäkseen itse rauhaan. Mutta minä, näetkös, en\nsitä voinut. Se kävi minulle yli voimien. Äitinihän oli kuitenkin\näitini, ja olkoon hän millainen hyvänsä, joko hänet löydän tahi en\nmilloinkaan enää saa kuulla hänestä puhuttavankaan, tulen häntä aina\nrakastamaan kaikesta sydämestäni. Ja kun minulle sanotaan että olen\nseikkailijattaren ja kapakanpitäjän tytär, silloin minä suutun, mutta\nen omasta puolestani, sillä tiedän ettei se ole mikään loukkaus minua\nkohtaan, kosken ole mitään pahaa tehnyt, vaan äitiraukkani puolesta,\njota minun velvollisuuteni on puolustaa. Ja kun en voi enkä ymmärrä\nhäntä oikein puolustaa, kostan hänen puolestaan sanomalla ihmisille\ntotuuksia ja todistamalla etteivät he ole parempia kuin hänkään,\njota he kivittävät. Sentähden he sanovat että olen utelias ja\nhävytön ja että urkin heidän salaisuuksiaan, levittääkseni ne sitte\nmaailmaan. On kyllä totta, että Jumala on luonut minut uteliaaksi,\njos nimittäin se on uteliaisuutta, että haluaa selkoa asioista, joita\nei tiedä. Mutta jos minua olisi kohdeltu hyvin ja ihmisellisesti,\nen olisi milloinkaan koettanut tyydyttää uteliaisuuttani muitten\nkustannuksella. Olisin tyytynyt niihin salaisuuksiin, jotka isoäitini\nminulle opettaa ja jotka tarkottavat ihmisruumiin parantamista.\nKukat, yrtit, kivet, hyönteiset, kaikki luonnon salaisuudet -- niissä\nolisi ollut kyllin minulle, joka mielelläni kuleskelin ympäri ja\nnuuskin kaikkialla. Olisin ollut aina yksin, mutta en kuitenkaan\nmilloinkaan ikävissäni, sillä suurin huvini on oleskella yksinäisillä\npaikoilla ja ajatella kaikellaisia asioita, joista en kuule niiden\nkoskaan puhuvan, jotka pitävät itseään hyvinkin tietävinä ja\nviisaina. Jos olen antautunut tekemisiin ihmisten kanssa, on se\ntapahtunut ainoastaan halusta tehdä heille pieniä palveluksia niillä\npienillä tiedoilla, joita olen vähitellen itselleni hankkinut ja\njoista isoäidillenikin on toisinaan hyötyä, vaikkei hän sano mitään.\nNiin, sensijaan että olisin saanut osakseni kiitosta niiltä minun\nikäisiltäni lapsilta, joiden sairauksia ja vammoja olen parantanut\nja joille olen antanut hyviä neuvoja, milloinkaan mitään palkintoa\npyytämättä, on minua solvattu noidaksi, ja ne, jotka puhuivat\nkauniita sanoja silloinkun tarvitsivat apuani, haukkuivat minua ensi\ntilassa.\"\n\n\"Se minua harmitti, ja minä olisin voinut tehdä heille vahinkoa,\nsillä minä en tunne ainoastaan hyödyllisiä vaan myöskin vahingollisia\nasioita; mutta niin en ole milloinkaan tehnyt, sillä en ole\nilkeäluontoinen, ja jos kostankin sanoilla, niin teen sen päästäkseni\nheti irti mielipahastani ja unohtaakseni harmini, voidakseni sitte\nantaa anteeksi, niinkuin Jumala on käskenyt. Mitä siihen tulee, etten\nvälitä ulkonäöstäni ja tavoistani, niin sen kai pitäisi vain todistaa\netten ole niin turhamainen, että kuvittelisin olevani kaunis, kun\ntiedän olevani niin ruma, ettei kukaan ilkiä minua katsella. Tiedän\nsen kyllä, sillä minulle on siksi usein siitä huomautettu, ja\nnähdessäni kuinka ihmiset ovat kovia ja ylenkatseellisia niille,\njotka Jumala on jättänyt vähäosaisiksi, on minua suorastaan\nhuvittanut tehdä heille hiukan kiusaa; mutta itseäni olen lohduttanut\nsillä, etteivät kasvoni ole vastenmieliset taivaalliselle isälleni ja\nsuojelusenkelilleni, jotka eivät arvostele minua senvuoksi huonommin,\nyhtävähän kun moitin heitä siitä mitä olen saanut. En ole myöskään\nniitä, jotka sanovat: 'tuossa on lehtimato, hyi kuinka ruma elävä\n-- kuinka ruma se onkaan, pole se kuoliaaksi!' En pole kuoliaaksi\nainoatakaan Jumalan luomaa olentoa, ja jos lehtimato putoaa veteen,\nasetan sen alle lehden, että se voisi pelastua. Sentähden sanovat\nihmiset että pidän ilkeistä eläimistä ja että olen noita, kun en\npidä sammakkojen rääkkäämisestä enkä kärsi että ny'itään ampiaisilta\njalkoja ja että eläviä yölepakkoja naulitaan puuhun. Eläinraukat,\najattelen itsekseni, jos kaikki rumat tapettaisiin, niin en minä\nolisi paremmin oikeutettu elämään kuin hekään.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nLandry tunsi omituista liikutusta pikku Fadetten puhuessa noin\nrauhallisesti ja nöyrästi rumuudestaan, ja koettaen muistutella\nmieleensä hänen kasvojaan, joita hän tuskin nyt näki pimeässä\nkivilouhoksessa, sanoi hän tytölle, ollenkaan yrittämättä häntä\nimarrella:\n\n\"Mutta ethän sinä, Fadette, ole ollenkaan niin ruma kuin itse luulet\nja sanot. On niitä paljo rumempiakin, eikä sentään kukaan heitä\nsenvuoksi moiti.\"\n\n\"Olenko enemmän tai vähemmän ruma, se ei muuta sitä tosiasiaa, ettet\nvoi missään tapauksessa sanoa minua kauniiksi. Älä huolikkaan minua\nlohduttaa, sillä en minä sure sitä asiaa ensinkään.\"\n\n\"Kuka tietää minkänäköinen olisit, jos olisit huolellisemmin puettu\nja kammattu niinkuin muutkin? Yhdestä asiasta ainakin ovat kaikki\nyksimielisiä, ja se on, että ellei sinulla olisi niin lyhyt nenä,\nniin suuri suu ja niin tumma iho, et olisi ollenkaan hullumman\nnäköinen, sillä sanotaan niinkin, ettei koko paikkakunnalla ole\nkellään sellaisia silmiä kuin sinulla, ja että ellet katsoisi niin\nrohkeasti ja ivallisesti, niin mielelläänkin soisi sinun itseään\nkatsovan.\"\n\nLandry puhui tuollalailla olematta itsekään selvillä miksi hän\nniin puhui. Hän koetti muistutella mieleensä pikku Fadetten\nulkonaisia virheitä ja etuja, ja hän omisti nyt ensimäisen kerran\ntytölle huomiota ja mielenkiintoa, jommoista hän ei olisi hetki\nsitten luullut mahdolliseksi. Tyttö sen kyllä huomasi, mutta ei\nollut huomaavinaan, sillä hän oli liian viisas ottaakseen Landryn\nmielenkiintoa vakavalta kannalta.\n\n\"Minun silmäni näkevät kyllä mikä on hyvää\", sanoi hän, \"ja\nkatselevat huonoa osanotolla. En ole kovin surullinen vaikken\nmiellytäkkään niitä, jotka eivät minua itseäni miellytä, enkä käsitä\nmiksi kaikki nuo kauniit tytöt, joita niin liehakoidaan, koettavat\nmiellyttää koko maailmaa, ikäänkuin he itse pitäisivät kaikista.\nMinä puolestani, jos olisin kaunis, en tahtoisi olla kaunis enkä\nmiellyttävä muiden silmissä kuin niiden, joista pitäisin.\"\n\nLandry ajatteli Madelonia, mutta pikku Fadette ei antanut hänen\nkauvan jatkaa ajatustaan, sillä hän tarttui taasen puheeseen:\n\n\"Siinä se on, Landry, se vääryys mitä olen muille tehnyt, etten koeta\nkerjätä heidän myötätuntoisuuttaan taikka heidän suvaitsevaisuuttaan\nrumuuteni suhteen. Olen heidän edessään koristelematon, ja se heitä\nharmittaa ja saa heidän unohtamaan, että olen usein tehnyt heille\nhyvää, vaan en milloinkaan pahaa. Ja jos tahtoisinkin huolehtia\nulkoasustani, niin mistä saisin mitään, millä itseäni somistaisin?\nOlenko koskaan kerjännyt, vaikkei minulla ole milloinkaan ollut\nsoutakaan, jota voisin omakseni sanoa? Antaako isoäitini minulle\nmitään, lukuunottamatta ruokaa ja suojaa? Ja jollen kykene\nmuodostamaan itselleni siistiä vaatteita niistä vaivaisista\nrievuista, joita äitini jätti jälkeensä, niin onko se minun syyni\nettei kukaan ole minua opettanut ja että minut on kymmenen ikäisestä\njätetty oman hoitoni varaan? Tiedän hyvin mistä muustakin minua\nmoititaan, vaikka olet sääliväisyydestä jättänyt sen mainitsematta;\nsanotaan että olen jo kuudentoista vanha ja että voisin varsin hyvin\nmennä palvelemaan, jolloin saisin palkkaa ja ylläpidon, mutta että\nlaiskuuteni ja kuleskelemishaluni pidättävät minua yhä isoäitini\nluona, joka ei hänkään liioin pidä minusta ja jolla olisi kyllä varaa\npitää palvelija.\"\n\n\"Eikö se sitte ole totta?\" sanoi Landry. \"Sanotaan ettet sinä välitä\ntyöstä ja isoäitisi sanoo itse kelle hyvänsä, että hänen olisi\nedullisempi pitää sinun sijastasi palvelijaa.\"\n\n\"Isoäiti sanoo niin sentähden, että hän mielellään mutisee ja\nvalittelee. Mutta kun otan puheeksikaan lähteä hänen luotaan, niin\nhänpä ei laskekkaan, sillä hän tietää minusta olevan itselleen\nenemmän hyötyä kuin hän haluaa itsekään tunnustaa. Hän ei ole enää\nyhtä tarkkasilmäinen ja ketteräjalkainen kuin viisitoistavuotiaana\nkootakseen yrttejä, joista hän valmistaa rohtonsa ja pulverinsa, ja\njotkut niistä on tuotava kaukaa, vaikeapääsyisistä paikoista. Muuten\ntunnen minä sellaisiakin kasvien ominaisuuksia, joista hänellä ei ole\naavistustakaan, ja hän oikein hämmästyy kun minä laittelen rohtoja,\njoiden hyvät ominaisuudet hän kyllä sittemmin huomaa. Ja mitä\nmeidän elukoihimme tulee, niin ne ovat niin kauniita, että oikein\nihmetellään voivatko ne olla sellaisten ihmisten karjaa, joilla on\nainoastaan yleiset maat laitumina. Isoäiti kyllä tietää kenelle\nkuuluu kiitos siitä, että hän saa niin hyviä villoja lampaistaan\nja niin makeata maitoa vuohistaan. Hän ei tosiaankaan halua että\nhänet jättäisin, sillä tuotan hänelle aina enemmän kuin mitä hänelle\nmaksan. Minä puolestani taas pidän isoäidistäni, vaikka hän onkin\nankara ja pitää minut niukalla. Mutta minulla on toinenkin syy\nminkätähden en tahdo häntä jättää, ja sanon senkin kyllä sinulle,\nLandry, jos haluat.\"\n\n\"Niin, sanohan vaan\", kehotti Landry, joka alkoi yhä innokkaammin\nFadettea kuunnella.\n\n\"Sentähden, että äitini jätti minulle, kymmenvuotiselle, perinnöksi\npoikaraukan, yhtä ruman kuin minä itse ja vielä viheliäisemmän,\nsillä hän on syntymästään asti ollut ontuva, heikko, kivuloinen,\nkyttyräselkäinen ja aina jörö ja paha, sentähden että hän on aina\nsairas, tuo poikaraukka. Kaikki ihmiset suuttuvat häneen, työntävät\nhänet luotaan ja kiusaavat Heinäsirkka-raukkaani. Isoäiti on\nhänelle liian ankara ja löisi häntä aivan liiaksi, ellen minä häntä\npuolustaisi ja olisi häntä kurittavinani isoäidin sijasta. Mutta minä\npidän aina tarkoin silmällä, etten häntä loukkaa, ja sen hän tietää\nhyvin itsekin. Kun hän on tehnyt pahaa, juoksee hän hameeni taakse\npiiloon sanoen: 'lyö minua, ennenkuin isoäiti saa minut käsiinsä!'\nJa minä lyön häntä näön vuoksi, ja tuo vekkuli on huutavinaan.\nMinä kyllä pidän hänestä huolta, mutta en voi aina auttaa että\nhänen, pikkuraukan täytyy käydä ryysyissä; mutta kun minulla on\njokin vaatekappale, niin laitan siitä hänelle verhoa, ja kun hän on\nsairas, parannan hänet -- isoäidin käsissä hän kuolisi, sillä mummo\nei ymmärrä lapsia hoitaa. Lyhyesti, pidän häntä hengissä, tuota\nkivuloista raukkaa; ellei minua olisi, kävisi elämä hänelle kovin\ntukalaksi ja hän makaisi pian nurmen alla isäraukkamme vieressä,\njota en voinut estää kuolemasta. En tiedä onko siitä hänelle mitään\niloa, että pidennän hänen elämäänsä, kun hän kuitenkin on sellainen\nraajarikko, mutta en voi olla ilmankaan. Ja kun ajattelen mennä\npalvelukseen, kootakseni itselleni vähän varoja ja päästäkseni\nnykyisestä viheliäisyydestäni, koskee se sydämeeni ja minä tunnen\nomantunnonvaivoja, aivan kuin olisin Heinäsirkan äiti ja hänen\ntäytyisi minun tähteni kärsiä. Siinä nyt ovat kaikki virheeni,\nLandry, ja nyt Jumala minut tuomitkoon; minä puolestani annan niille\nanteeksi, jotka ovat minua väärinkäsittäneet.\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nLandry kuunteli yhä tarkkaavammin pikku Fadettea, voimatta väittää\nmitään häntä vastaan. Se lämpimyys, millä tyttö puhui nyt viimeksi\npikku veljestään, Heinäsirkasta, teki häneen sellaisen vaikutuksen,\nkuin hän olisi äkkiä tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan ja tahtoisi\nhäntä puolustaa koko maailmaa vastaan.\n\n\"Hänen, joka tästä lähtien puhuu sinusta pahaa, hänen ei käy hyvin!\nKaikki mitä sanot, on hyvin sanottu, ja kellään ihmisellä ei ole\naavistusta kuinka hyväsydäminen ja ymmärtäväinen sinä olet. Mikset\nnäyttäydy sellaisena ihmisille? Silloin ei sinusta puhuttaisi pahaa\nja epäilemättä olisi niitä, jotka hankkisivat sinulle oikeutta.\"\n\n\"Minähän olen jo sinulle sanonut, Landry\", vastasi tyttö, \"etten\nhalua miellyttää niitä, jotka eivät minua miellytä.\"\n\n\"Mutta jos sanot sen minulle, niin se kai merkitsee -- --\"\n\nLandry katkasi äkkiä puheensa, hämmästyen sitä mitä oli aikonut\nsanoa, ja jatkoi:\n\n\"-- niin se kai merkitsee, että tunnet enemmän kunnioitusta minua\nkuin noita muita kohtaan? Minä luulin että vihaisit minua, kun en ole\nmilloinkaan ollut sinulle ystävällinen.\"\n\n\"Ehkä olen sinua vähän vihannutkin\", vastasi pikku Fadette; \"mutta\njos niin on ollutkin, niin sillälailla ei ole ainakaan tästä päivästä\nlähtien, ja minä tahdon sanoa sinulle syyni. Luulin että olit ylpeä,\nja se sinä oletkin; mutta sinä voit kukistaa ylpeytesi täyttääksesi\nvelvollisuutesi, ja se on sinulle sitä suuremmaksi kunniaksi.\nLuulin sinua kiittämättömäksi, ja vaikka juurtunut ylpeytesi\nkehottaakin sinua siihen, niin olet kuitenkin samalla niin uskollinen\nlupauksissasi, että teet mitä hyvänsä täyttääksesi sanasi. Sitäpaitsi\nminä luulin sinua pelkuriksi, ja minun teki mieleni halveksia sinua,\nmutta nyt näen että olet vain taikauskoinen ja ettei sinulta puutu\nurhoollisuutta, kun on tosi kysymyksessä. Olet tänään tanssinut\nkanssani, vaikka se oli sinulle kovin alentavaa. Tulitpa vielä\niltamessun jälkeenkin minua hakemaan kirkon ulkopuolelta, juuri kun\nolin rukouksen jälkeen antanut sinulle sydämessäni anteeksi enkä enää\naikonut sinua kiusata. Sinä olet minua puolustanut ilkeitä nulikoita\nvastaan ja sinä vaadit taisteluun suuremmat pojat, jotka ilman sinua\nolisivat pidelleet minua pahoin. Ja nyt tänä iltana, kun kuulit minun\nitkevän, tulit luokseni lohduttamaan ja auttamaan. Älä luule että\nminä sellaista unohdan. Koko elämäni ajan olen osottava että pidän\nsen muistissa, ja sinä vuorostasi voit pyytää minulta mitä tahdot\nja milloin haluat. Tiedän tuottaneeni tänään sinulle suuren surun.\nNiin, minä tiedän sen, Landry; sillä olen senverran noita, että\nolen huomannut mitä sinun mielessäsi liikkuu, vaikken tänä aamuna\nvielä tiennyt siitä mitään. Voit olla vakuutettu, että olen pikemmin\nvallaton kuin paha, ja jos olisin tiennyt että olit Madeloniin\nrakastunut, en olisi saattanut sinua riitaan hänen kanssaan, niinkuin\nnyt olen tehnyt pakottamalla sinun tanssimaan kanssani. Myönnän että\nminua huvitti nähdä sinun täytyvän heittää sikseen kaunis tyttö,\ntanssiaksesi minunlaiseni ruman kanssa; mutta minä luulin että se oli\nvain pieni haava itserakkaudellesi. Mutta kun vähitellen käsitin että\nse oli todellinen sydämen haava, että sinä vasten tahtoasi alituiseen\nkatsoit Madelonin puoleen ja että hänen epäystävällisyytensä sai\nsinut miltei itkemään, silloin minäkin itkin -- niin, minä itkin\ntodellakin, kun sinä tahdoit taistella hänen ihailijoittensa kanssa,\nvaikka sinä luulit että ne olivat katumuksen kyyneleitä. Ja sentähden\nitkin vielä silloinkin niin katkerasti, kun sinä yllätit minut\ntäällä, ja sentähden olen itkevä kunnes olen korjannut sen pahan,\nmitä olen tehnyt hyvälle ja rehdille pojalle, sillä sellaisena minä\nnyt sinua pidän.\"\n\n\"Ja jos me nyt, Fanchon-raukka\", sanoi Landry aivan liikutettuna\nniistä kyynelistä, joita tyttö taasen alkoi vuodattaa, \"otaksuisimme\nettä sinä olet saanut aikaan epäsopua minun ja semmoisen tytön\nvälillä, johon olen rakastunut, niinkuin luulet, niin mitä sinä\nvoisit tehdä sovittaaksesi jälleen meidän välimme?\"\n\n\"Luota minuun, Landry\", vastasi pikku Fadette. \"Minä en ole niin\ntyhmä, etten voisi selittää tuota kaikkea tyydyttävällä tavalla.\nMadelon saa kuulla kaikki minun syyni. Minä ripitän itseni hänelle ja\npuhdistan sinut lumivalkoiseksi. Ellei hän huomenna ole jälleen sinun\nystäväsi, niin hän ei ole sinusta milloinkaan pitänytkään, ja -- --\"\n\n\"Ja minä olen typerä, jos häntä kaipaan, Fanchon; ja kun hän ei\nolekkaan minua milloinkaan rakastanut, niin sinä vaivaat suotta\nitseäsi. Älä siis välitä koko asiasta mitään, vaan lohduta itsesi sen\npienen tuskan suhteen, jonka olet minulle tuottanut. Olen jo siitä\nparantunut.\"\n\n\"Sellaiset surut eivät niin pian parane\", vastasi pikku Fadette --\n\"ainakin niin väitetään\", jatkoi hän kuin oikaisten. \"Sinä, Landry,\npuhut noin ainoastaan harmissasi. Mutta kun tulee huomispäivä, olet\nyhtä pahoillasi, kunnes olet jälleen sopinut välisi tuon kauniin\ntytön kanssa.\"\n\n\"Ehkä\", sanoi Landry; \"mutta nyt vakuutan sinulle kunniasanallani,\netten ole ensinkään pahoillani ja etten ajattele koko asiaa.\nLuulen että sinä tahdot minulle uskotella, että tunnen niin suurta\nystävyyttä häntä kohtaan, mutta itse olen sitä mieltä, että jos\nolenkin hänestä pitänyt, niin tuo pitäminen on ollut niin pientä,\nettä olen sen jo unohtanut.\"\n\n\"Onpa se merkillistä!\" huudahti pikku Fadette. \"Sillätavallako te\npojat olettekin rakastuneita?\"\n\n\"Ja te tytöt ette ole sen parempia; te loukkaannutte kovin pian, ja\nsitte te etsitte lohdutusta ensimäiseltä, joka vastaan sattuu. Mutta\nnyt puhumme asioista, joita emme vielä ehkä ymmärrä, et ainakaan\nsinä, pikku Fadetteni, joka aina pilkkaat rakastuneita. Luulenpa\nmelkein että teet pilaa minustakin, tahtoessasi nyt sovittaa minun\nja Madelonin välit. Älä tee niin, sillä hän voisi luulla minun sitä\npyytäneen, ja siinä hän erehtyy. Sitäpaitsi hän voisi ehkä suuttua,\njos noin esiintyisin hänen sulhasenaan, sillä tosiasia on etten ole\nmilloinkaan hänelle puhunut sanaakaan rakkaudesta, ja vaikka minua\nonkin huvittanut olla hänen seurassaan ja tanssia hänen kanssaan,\nniin ei hän ole kuitenkaan milloinkaan käyttäytynyt niin, että olisin\nuskaltanut puhua hänen kanssaan rakkaudesta. Annetaan siis asiain\nmennä menoaan; hän kyllä tulee jälleen ystäväkseni, jos tahtoo, ja\nellei tahdo, niin usko minua, en minä siitä kuole.\"\n\n\"Luulenpa tietäväni paremmin kuin sinä itse, mitä sinä tästä\nasiasta ajattelet\", vastasi pikku Fadette. \"Uskon kyllä kun sanot,\nettet milloinkaan ole sanoin ilmaissut ystävyyttäsi Madelonille;\nmutta olisipa hän todellakin tyhmä, ellei olisi sitä nähnyt\nsilmistäsi, varsinkin tänään. Ja kun minä olen ollut syypää teidän\neripuraisuuteenne, niin pitää minun saada rakentaa teidän välillenne\nsovintokin, ja nyt juuri on oivallinen tilaisuus antaa Madelonin\nymmärtää että pidät hänestä. Sen minä teen, ja olen sen tekevä\nsopivasti ja näppärästi, niin ettei hän voi mitenkään epäillä sinun\nminua lähettäneen. Luota sinä, Landry, pikku Fadetteen; luota vain\nSirkka-raukkaan, joka ei ole sisältä yhtä ruma kuin ulkonäöltään,\nja anna hänelle anteeksi että hän on sinua loukannut, sillä siitä\nvoi sinulle seurata suuri onni. Olet näkevä että jos onkin suloista\nomistaa kauniin tytön rakkaus, niin on hyödyllistä omistaa ruman\ntytön ystävyys, sillä rumat eivät ole itsekkäitä, eivätkä niin\nherkkiä suuttumaan, eivätkä niin pitkävihaisia.\"\n\n\"Oletpa ruma tai kaunis, Fanchon\", sanoi Landry tarttuen tytön\nkäteen, \"niin luulen jo kuitenkin ymmärtäväni, että sinun ystävyytesi\non suuriarvoinen, jopa niin suuriarvoinen, että rakkaus kenties ei\nole mitään sen rinnalla. Sinä olet kovin hyvä, sen kyllä nyt käsitän,\nsillä olen sinua tänään suuresti loukannut, vaikket ole ollut sitä\nhuomaavinasi, ja kun sanot minun käyttäytyneen hyvin sinua kohtaan,\nniin olen itse mielestäni käyttäytynyt huonosti.\"\n\n\"Millälailla, Landry? En tiedä millä tavalla -- --\"\n\n\"Siten, Fanchon, etten suudellut sinua kertaakaan tanssiessamme, ja\nkuitenkin olin siihen sekä velvotettu että oikeutettu, koska kerran\non semmoinen tapa. Olen kohdellut sinua niinkuin kymmenvuotisia\npikkutyttöjä, joita ei viitsitä suudella, ja kuitenkin olet miltei\nminun ikäiseni, ei ole kuin vuosi eroa. Olen siis tehnyt vääryyttä\nsinua kohtaan, ja ellet olisi niin hyvä tyttö, olisit sen kyllä\nhuomannut.\"\n\n\"En ole sitä edes ajatellutkaan\", sanoi pikku Fadette kohoten\nistualtaan, sillä hän tiesi valehtelevansa, vaikkei tahtonut sitä\nnäyttää. \"Kuulehan\", sanoi hän koettaen näyttää iloiselta, \"kuule\nmiten sirkat soittavat nisupellossa; ne huutavat minun nimeäni, ja\npöllö tuolla, katsottuaan tähtien kellotauluun, huutaa mikä hetki on\nkulumassa.\"\n\n\"Sen minäkin kuulen ja minun pitääkin jo palata Pricheen; mutta\ntahdotko sinä, Fadette, antaa minulle anteeksi, ennenkun sanon\nsinulle hyvästi?\"\n\n\"Mutta enhän minä ole sinuun suuttunut, Landry, eikä minulla ole\nsinulle mitään anteeksi antamista.\"\n\n\"Onpa\", sanoi Landry, joka tunsi omituista liikutusta tytön puhuttua\nhänen kanssaan rakkaudesta ja ystävyydestä niin vienolla äänellä,\nettä puoliunisten peipposten viserrys pensaissa tuntui sen rinnalla\nmiltei karkealta. \"Kyllä sinulla on minulle anteeksi annettavaa,\nsinun täytyy sanoa että minun pitää suudella sinua, hyvittääkseni\nmitä tänään olen laiminlyönyt.\"\n\nPikku Fadette hiukan säpsähti, mutta voitti pian jälleen iloisen\ntuulensa ja sanoi:\n\n\"Sinä tahdot että minun pitää määrätä sinulle joku rangaistus syntisi\nsovitukseksi. Minä kuitenkin vapautan sinut siitä, poikaseni. On\naivan tarpeeksi kun tanssit minun kaltaiseni tytön kanssa; olisi\nkerrassaan liian suuri uhraus vielä häntä suudellakkin.\"\n\n\"Ei, älä sano niin\", huudahti Landry tarttuen tytön ranteeseen;\n\"en luule sitä miksikään rangaistukseksi -- ellei se ole sinulle\nitsellesi vastenmielistä, nyt kun on minusta kysymys.\"\n\nJa näin sanoessaan hän tunsi sellaista halua suudella pikku Fadettea,\nettä hän aivan vapisi ajatellessaan ettei tyttö suostuisikaan.\n\n\"Kuulehan, Landry\", vastasi Fadette lempeällä, hyväilevällä äänellä;\n\"jos olisin kaunis, sanoisin sinulle että tämä ei ole oikea paikka\neikä tilaisuus suudella toisiaan aivan kuin salassa. Jos olisin\nturhamielinen, niin ajattelisin päinvastoin että nyt on oikea paikka\nja aika, koska pimeys peittää rumuuteni eikä täällä ole ketään, jota\nsinun tarvitsee hävetä. Mutta kun en ole kaunis enkä turhamielinen,\nniin sanon näin: anna minulle kädenlyönti ystävyytesi osotteeksi,\nja minä olen sinun ystävyyteesi tyytyväinen, minä joka en ole sitä\nmilloinkaan kokenut, enkä tule itselleni koskaan muuta ystävää\ntoivomaan.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Landry, \"puristan kättäsi kaikesta sydämestäni --\nymmärräthän, Fadette. Mutta uskollisinkin ystävyys, jommoista nyt\ntunnen sinua kohtaan, ei estä toisiaan suutelemasta. Jos kiellät,\nniin luulen että vielä kannat vihaa minua kohtaan.\"\n\nHän koetti yllättämällä ottaa tytöltä suudelman, mutta pikku Fadette\nvastusti, ja kun hän siitä huolimatta tahtoi päästä tahtonsa perille,\npurskahti tyttö itkuun.\n\n\"Anna minun olla, Landry; sinä pahotat mieleni.\"\n\nLandry katsoi hämmästyneenä, ja kun hän jälleen näki tytön itkevän,\ntuli hän sekä alakuloiseksi että pahoille mielin.\n\n\"Näen kyllä\", sanoi hän, \"ettet puhu totta sanoessasi ettet tahdo\nmuiden kuin minun ystävyyttäni. Sinun sydämessäsi on voimakkaampi\nystävyys, joka estää sinun minua suutelemasta.\"\n\n\"Ei, Landry\", vastasi hän nyyhkyttäen; \"mutta minä pelkään että kun\nsinä olet minua suudellut pimeässä, kasvojani näkemättä, niin alat\nminua vihata, kun näet ne päivänvalossa.\"\n\n\"Enkö sitte ole sinua milloinkaan päivällä nähnyt?\" sanoi Landry\nkärsimättömästi; \"ja enkö näe sinua nytkin? Tule tänne kuuvaloon,\nnäen sinut hyvinkin, enkä enää tiedä oletko sinä ruma, mutta minä\npidän sinun kasvoistasi, koska pidän sinusta -- niin on asia.\"\n\nJa hän suuteli tyttöä, ensin arastellen, mutta sitte uudelleen niin\nhurmaantuneena, että Fadette pelästyi, työnsi hänet luotaan ja sanoi:\n\n\"Riittää, Landry, jo riittää! On aivan kuin suutelisit minua uhallasi\n-- tai ehkä ajattelit Madelonia. Rauhotuhan: minä puhun hänen\nkanssaan huomenna ja huomenna sinä saat suudella häntä suuremmalla\nmielihyvällä kuin mitä voit tuntea minua suudellessasi.\"\n\nTyttö heittäysi nopeasti kivilouhoksen reunan yli ja riensi kevein\naskelin tiehensä.\n\nLandry oli kuin huumautunut ja hänen teki mieli juosta tytön jälessä.\nKolme kertaa se kiusaus hänet valtasi, ennenkun hän vihdoin voi\npäättää lähteä joellepäin. Lopulta tuntui kuin paholainen olisi häntä\nahdistanut, ja hän rupesi juoksemaan eikä pysähtänyt ennenkuin pääsi\nPricheen.\n\nSeuraavana päivänä, mennessään aamun sarastaessa katsomaan härkiään\nja niitä taputellessaan ja ruokkiessaan, hän ajatteli eilistä pitkää\nkeskusteluaan Fadetten kanssa Chaumoisin louhoksessa, kuinka se oli\ntuntunut lyhyeltä kuin silmänräpäys. Hänen päänsä oli vielä raskas\nlyhyen unen ja eilen kokemiensa vaihtelevien mielenliikutuksien\nvuoksi. Hän oli hämillään ja miltei peloissaan sen johdosta, mitä\noli tuntenut tuota tyttöä kohtaan -- tyttöä, joka nyt muistui hänen\nmieleensä rumana ja huonosti puettuna, jommoisena hän oli aina hänet\nnähnyt. Väliin hän kuvitteli nähneensä sellaista unta, että hän niin\nmielellään oli tyttöä suudellut ja sellaisella riemulla painanut\nhäntä rintaansa vasten, ikäänkuin olisi ollut kiihkeästi häneen\nrakastunut ja äkkiä ruvennut pitämään häntä kaikkia muita tyttöjä\nkauniimpana ja rakastettavampana.\n\n\"Hän on noita, niinkuin ihmiset sanovatkin, vaikka hän ei sitä\nomista\", ajatteli Landry; \"ja aivan varmaan hän minut eilen\nillalla loihti, sillä en eläissäni ole tuntenut isää enkä äitiä,\nenkä sisarta tai veljeä, enpä edes kaunista Madelonia tai rakasta\nkaksoisveljeäni Sylvinetiä kohtaan niin kiihkoisaa ystävyyttä, kuin\nmitä tuo noita minussa herätti itseään kohtaan parissa minuutissa.\nJos Sylvinet-raukka olisi nähnyt minun tilani, niin hän varmaan\nolisi aivan hullaantunut mustasukkaisuudesta. Se tunne, mitä tunsin\nMadelonia kohtaan, ei häirinnyt minun ja veljeni ystävyyttä, mutta\njos vain päivänkin olisin yhtä hulluna ja kiihkoisena kuin olin eilen\ntuon Fadetten seurassa, niin ihan varmaan tulisin hulluksi, enkä\nvälittäisi koko maailmassa muusta kuin hänestä.\"\n\nLandry oli miltei tukehtua häpeästä, tuntien suurta väsymystä ja\nalakuloisuutta. Hän istuutui härkien soimen reunalle, peläten että\ntuo noita oli vienyt sekä hänen sielunvoimansa että järjen ja\nterveyden.\n\nMutta kun päivä yhä valkeni ja Prichen miehet nousivat ylös, alkoivat\nhe laskea hänen kanssaan leikkiä siitä, että hän oli tanssinut tuon\nilkeän Sirkan kanssa, ja kokkapuheissaan he esittivät hänet niin\nrumaksi, huonosti kasvatetuksi ja naurettavasti puetuksi, ettei hän\ntiennyt minne piiloutua; siinä määrässä häntä hävetti ei ainoastaan\nse, mitä he olivat nähneet, vaan myöskin se, mitä hän varoi\nkertomasta.\n\nHän ei kuitenkaan harmistunut, sillä pricheläiset olivat kaikki\nhänen ystäviään eikä heidän pilassaan piillyt piikkejä. Jopa hän\nrohkeni heille sanoa ettei pikku Fadette ollutkaan sellainen miksi\nhäntä luultiin, vaan että hän oli yhtä hyvä kuin kuka muu ja kykeni\ntekemään muille suuria palveluksia. Silloin hänelle tehtiin vielä\nenemmän kiusaa.\n\n\"Hänen isoäitinsä kyllä voi olla ihmisille avuksi\", sanoivat\nhe; \"mutta tyttö on tietämätön lapsi, ja jos sinulla on sairas\nelukka, en neuvo sinua käyttämään hänen lääkettään, sillä hän\non pieni lörpöttelijä, joka ei ymmärrä vähääkään lääkitsemistä.\nMutta hän näyttää osaavan loihtia nuoria miehiä, koskapa sinäkin\nolit alituiseen hänen kintereillään Saint-Andochen juhlassa.\nMutta varohan, Landry-raukka, etteivät rupea sinua sanomaan\n'Sirkka-Landryksi' ja Fadetten toveriksi. Paholainen sinua vaanii,\nja tulee jonakin päivänä ja tempaa peitteen sängystäsi ja palmikoi\nhevosesi jouhet yhteen, ja niin täytyy meidän hakea pappi rukouksia\nlukemaan.\"\n\n\"Minä luulen\", sanoi pikku Solange, \"että hän eilen aamuna veti\ntoisen sukkansa nurinpäin jalkaan. Silloin saavat peikot vallan\nihmisen yli, ja pikku Fadette sen kyllä huomasi.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nLandry oli sinä päivänä kylvämässä ja näki kuinka pikku Fadette\nkulki tietä myöten ohitse. Tyttö astui nopeaan ja suuntasi kulkunsa\nerääseen metsikköön, jossa Madelon oli riipimässä lehtiä lampaille.\nOli aika päästää härät laitumelle, sillä ne olivat jo suorittaneet\npäivätyönsä, ja kun Landry vei niitä niitylle, näki hän pikku\nFadetten yhä rientävän kepein askelin eteenpäin; hänen jalkansa\ntuskin koskivat ruohoon. Landry oli utelias saadakseen tietää\nmitä tyttö aikoi Madelonille sanoa, ja sensijaan että hän olisi\nkiirehtinyt päivälliselle, joka häntä odotti muutamassa vielä auran\njäliltä lämpimässä vaossa, hiipi hän varovasti pitkin metsänreunaa,\nkuunnellakseen mitä noilla kahdella tytöllä olisi toisilleen\nsanomista. Hän ei voinut heitä nähdä, ja kun Madelon mutisi\nvastauksensa matalalla äänellä, ei hän niitä edes kuullutkaan; mutta\npikku Fadetten ääni oli, vaikkakin lempeä, niin kirkas, että hän\nkuuli hänen jokainoan sanansa, vaikkei tyttö ensinkään huutanut. Hän\npuhui Madelonille Landrysta ja kertoi hänelle, niinkuin oli Landrylle\nluvannut, siitä lupauksesta, minkä hän oli nuorukaiselta vaatinut\nkymmenen kuukautta takaperin, että tämä täyttäisi hänen pyyntönsä\nmilloin Fadette suvaitsi sitä vaatia. Hän kertoi asiansa niin\nnöyrästi ja kauniisti, että sitä oli oikein hauska kuulla. Ja sitte\n-- koskematta ollenkaan virvatuleen ja miten Landry oli sitä pelännyt\n-- kuvasi Fadette kuinka hän päivää ennen Andochen-juhlaa oli eksynyt\nvierinkiviportaalta ja ollut hukkumaisillaan. Sanalla sanoen, hän\nesitti kaikki lieventävät asianhaarat ja todisti että kaikki oli\njohtunut hänen turhamielisestä päähänpistostaan tahtoa kerran tanssia\nsuuren pojan kanssa, hän, joka tähän saakka oli tanssinut ainoastaan\npienten kanssa.\n\nMutta silloin Madelon korotti äänensä ja tiuskasi suuttuneena:\n\"Mitäpä se minua liikuttaa! Tanssi sinä koko ikäsi Kaksolan\nkaksoisten kanssa, äläkä luulottele että se harmittaa minua\nvähääkään, tai että olen siitä kateellinen.\"\n\nFadette sanoi: \"Älkää puhuko niin epäystävällisestä Landry-raukasta,\nMadelon, sillä Landry rakastaa teitä, ja jos ette hänestä huoli, niin\nhän tulee niin ikäviinsä, etten voi sitä sanoin kuvata.\" Ja Fadette\nkuvasi tuon ikävän niin kaunopuheisesti, niin hyväilevällä äänellä ja\nniin Landryta kiitellen, että tämä olisi tahtonut säilyttää kaikki\nhänen sanansa muistissaan, käyttääkseen niitä sopivassa tilaisuudessa\n-- hän oikein punastui ilosta, kuullessaan itseään noin kiitettävän.\n\nMadeloniakin hämmästytti pikku Fadetten miellyttävä puhetapa, mutta\nhän ylenkatsoi häntä liian paljon näyttääkseen ihmettelyään.\n\n\"Sinä olet sukkelakielinen ja aikalailla hävytön\", sanoi hän, \"ja\nsinun isoäitisi näyttää opettaneen sinun ihmisiä loihtimaan. Mutta\nminä en viitsi puhua noitien kanssa, se vaan tuottaa onnettomuutta,\nja minä pyydän että jätät minut rauhaan, ilkeä Sirkka. Olet nyt\nsaanut sinäkin kerran ihailijan, niinpä pidäkkin hänet, neitiseni,\nsillä se on ensimäinen ja viimeinen, joka milloinkaan voi sinun\nrumiin kasvoihisi ihastua. Minä puolestani en huoli kenestäkään,\njoka on sitä ennen ollut asioissa sinun kanssasi, vaikkapa hän olisi\nkuninkaan poika. Sinun Landrysi on tyhmeliini, ja hän lienee oikea\nraukka, koska sinä, sittenkun olet kuvitellut riistäneesi hänet\nminulta, jo tulet pyytämään että minä jälleen ottaisin hänet. Sepä\nolisi minulle ihana sulhanen, josta ei edes pikku Fadette välitä!\"\n\n\"Jos se teitä loukkaa\", vastasi pikku Fadette Landryn sydämeen\nkoskevalla äänellä, \"ja jos olette niin ylpeä, ettette tahdo olla\noikeudenmukainen ennenkuin olette minut nöyryyttänyt, niin olkaa\nhyvä ja musertakaa Sirkka-raukka jalkainne alle. Luulette minun\nhalveksivan Landryta, ja etten muuten pyytäisi teitä antamaan hänelle\nanteeksi. Tietäkää siis, jos se teitä huvittaa, että olen jo kauvan\naikaa häntä rakastanut, että hän on ainoa poika, jota milloinkaan\nolen ajatellut, ja ehkä se, jota tulen koskaan ajattelemaan. Mutta\nolen liian viisas ja liian ylpeäkin luulotellakseni, että voisin\nmilloinkaan voittaa hänen rakkauttaan. Tiedän kuka hän on ja kuka\nminä olen. Hän on kaunis, rikas ja kunnioitettu; minä ruma, köyhä\nja ylenkatsottu. Tiedän siis etten voi häntä ajatella ja itse\nnäitte, mitenkä hän minua ylenkatsoi juhlassa. Voitte niin ollen\nolla tyytyväinen, sillä se, jota pikku Fadette ei edes uskalla\nkatsellakkaan, luo teihin rakastuneita silmäyksiä. Rangaiskaa\npikku Fadettea ivaamalla häntä ja riistämällä häneltä se, josta\nhän ei milloinkaan rohkenisi kanssanne kilpailla. Jos ette tahdo\nsuostua pyyntööni ystävyydestä häntä kohtaan, niin tehkää se edes\nrangaistaksenne hävyttömyyttäni, ja luvatkaa minulle, että kun hän\ntulee anteeksi pyytämään, niin hiukan häntä lohdutatte.\"\n\nSensijaan että Madelon olisi tullut liikutetuksi näin suuresta\nnöyryydestä ja alttiudesta, oli hän kovin epäystävällinen, käskien\npikku Fadetten menemään tiehensä ja uudistaen vielä kerran, että\nLandry oli juuri Sirkalle sopiva rakastaja, mutta että Madelon\npuolestaan piti häntä liian lapsellisena ja tuhmana. Mutta Fadetten\nsuuri uhrautuminen ei jäänyt kuitenkaan aivan tuloksitta, kauniin\nMadelonin tiuskimisista huolimatta. Naisen sydän on sellainen, että\nnuori poika alkaa hänestä näyttää mieheltä niin pian kun hän huomaa\nmuidenkin naisten häntä kunnioittavan ja rakastavan. Madelon, joka ei\nollut milloinkaan todella ajatellut Landryta, alkoi nyt, ajettuaan\npikku Fadetten tiehensä, ajatella häntä paljonkin. Hän muisteli\nkaikkea, mitä pikku Fadette oli sanonut Landryn rakkaudesta, ja kun\nhän ajatteli että pikku Fadette oli Landryhyn niin rakastunut, että\nuskalsi sen hänelle tunnustaa, niin hän oikein ylpeili tietäessään\nvoivansa kostaa tuolle tyttöraukalle.\n\nIllalla hän meni Pricheen -- hän asui vain parin kolmen\npyssynkantomatkan päässä -- ja tehden asiakseen hakea muuatta heidän\nelukkaansa, joka oli niityllä sekaantunut hänen setänsä karjaan,\nlähestyi hän Landryta, luoden häneen kehottavan katseen tulla hänen\nkanssaan puhelemaan.\n\nLandry sen hyvin huomasi, sillä hän oli tullut merkillisen\nselvänäköiseksi sen jälkeen, kun pikku Fadette oli tähän juttuun\nsekaantunut. -- \"Fadette on noita\", ajatteli hän itsekseen;\n\"hän on minulle hankkinut takaisin Madelonin suosion, ja hän on\nneljännestunnin keskustelulla tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin\nmitä itse olisin voinut vuodessa tehdä. Hän on tavattoman älykäs, ja\nsellaista sydäntä ei Jumala anna kaikille.\"\n\nTätä ajatellessaan katseli hän Madelonia, mutta niin levollisesti,\nettä tyttö meni tiehensä ennenkun nuorukainen ennätti mennä häntä\npuhuttelemaan. Hän ei suinkaan Madelonia ujostellut; ujoutensa oli\nselittämättömällä tavalla kadonnut, mutta sen kera oli myöskin\nkadonnut ilo häntä tavata ja halu voittaa hänen rakkauttaan.\n\nHeti illallisen syötyä oli hän menevinään nukkumaan. Mutta hän\nkapusikin sängyn toiselta laidalta alas, hiipi pitkin seinää ja\nsieltä suoraa päätä vierinkiviportaalle. Virvatuli hyppi siellä\nsinäkin iltana. \"Sepä hyvä\", ajatteli Landry, \"ei Fadettekaan nyt\nole kaukana.\" Hän meni rohkeasti portaan yli, astumatta kertaakaan\nharhaan, ja kulki aina Fadetin muorin mökille asti, katsellen joka\ntaholle ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt tulenvaloa eikä kuullut\nainoatakaan ääntä. Kaikki ihmiset nukkuivat. Hän toivoi että Sirkka,\njoka usein iltasin läksi ulos isoäidin ja Heinäsirkan nukuttua,\nkuleskelisi jossakin lähistössä. Hän alkoi kulkea kotiinsa päin,\nmeni saraniityn poikki ja Chaumoisin kivilouhokselle, viheltäen\nja laulaen, jotta Sirkka huomaisi; mutta hän ei nähnyt muuta kuin\nkoiran, joka pakeni sänkipeltoon, ja rastaan, joka raksutti puussa.\nHänen täytyi kääntyä kotiin saamatta kiittää ystävätärtään, joka oli\nhäntä niin hyvin auttanut.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKoko viikko kului ilman että Landry sai tavata Fadettea, asia, joka\nhäntä sekä hämmästytti että suretti. \"Nyt hän kai luulee että minä\ntaasen olen kiittämätön\", ajatteli hän, \"ja jos en häntä tapaakkaan,\nei se riipu ainakaan siitä, etten olisi häntä odottanut ja hakenut.\nOlen varmaankin suututtanut hänet, kun suutelin häntä miltei vastoin\ntahtoaan kivilouhoksella, ja kuitenkaan en sitä tehnyt pahassa\ntarkotuksessa tai häntä loukatakseni.\"\n\nSen viikon kuluessa Landry ajatteli enemmän kuin ennen koko\nelämässään; hän ei ollut oikein selvillä itsestään, mutta hän oli\nhajamielinen ja liikutettu ja hänen täytyi aivan pakottaa itseään\ntyöhön, sillä nyt eivät suuret härät, ei kirkas auranterä, eikä\npunerva, hienon syyssateen kostuttama ruokamulta voineet estää häntä\nvaipumasta mietteisiin ja haaveiluihin.\n\nTorstai-iltana meni Landry tervehtimään kaksoisveljeään, ja tapasi\ntämän yhtä alakuloisena kuin hän itsekin oli. Sylvinet tosin oli\neriluontoinen kuin hän, mutta toisinaan he muuttuivat miltei\nsamallaisiksi jonkun omituisen vuorovaikutuksen kautta. Näytti kuin\nSylvinet olisi aavistanut jonkun häirinneen hänen veljensä rauhaa,\nmutta hän ei voinut mitenkään aavistaa asian oikeata laitaa. Hän\nkysyi Landrylta oliko tämä jo sopinut Madelonin kanssa, ja Landry\nvastasi myöntäen; se oli ensimäinen kerta, kun hän tahallaan\nvalehteli veljelleen. Oikea asianlaita oli se, että Landry ei ollut\npuhunut sanaakaan Madelonille ja että hänen mielestään siihen oli\nvielä kyllin aikaa; ei ollut mitään kiirettä.\n\nJoutui vihdoinkin sunnuntai, ja Landry oli ensimäisiä messuun\nsaapujoita. Hän meni kirkkoon jo ennen soittoa, sillä hän tiesi\nettä pikku Fadetten oli tapana tulla tähän aikaan; tyttö rukoili\naina kovin kauvan, ja siitä tekivät kaikki pilaa. Landry näki Pyhän\nNeitsyen kappelissa polvistuneena erään tytön, joka käänsi selkänsä\nhäneen päin ja kätki kasvot käsiinsä, voidakseen hartaammin rukoilla.\nTyttö muistutti vartaloltaan pikku Fadettea, mutta tukka ei ollut\nkammattu hänen tapaansa eikä hänen ryhtinsäkään ollut sama, ja niin\npalasi Landry ulos, katsoakseen olisiko hän asehuoneessa.\n\nMutta Fadette ei ollut sielläkään, ja Landry kuunteli koko messun\nhäntä näkemättä; vasta rukousten aikana, kun hän vielä kerran katseli\nkappelissa rukoilevaa tyttöä, näki hän hänen nostavan päätään ja\ntunsi hänet Sirkaksi, mutta tyttö oli aivan eri näköinen ja toisin\npuettu kuin ennen. Ne olivat tosin hänen entiset halvat vaatteensa,\nhänen puolivillainen hameensa, hänen punainen esiliinansa ja hänen\nliinainen, pitsitön myssynsä, mutta hän oli ne pessyt ja muutellut\nniiden kuosia viikon varrella. Hänen hameensa oli pitempi, peittäen\nparemmin sukat, jotka nyt olivat moitteettoman valkoiset, samoinkuin\nmyssy, joka oli muodostettu uudenaikaiseksi ja lepäsi oikein sirosti\nhänen mustilla, sileäksi kammatuilla hiuksillaan; kaulahuivikin\noli uusi, ja sen kaunis vaaleankeltainen väri sopi mainiosti hänen\nruskeaan ihoonsa. Hän oli myöskin jatkanut leninginuumaansa, ja\nsensijaan että ennen oli muistuttanut vaatteisiinsa puettua seivästä,\noli hän nyt vartaloltaan siro ja hoikka kuin päiväkorento. Sitäpaitsi\nhän oli, ties millä kukkas- tai kasvikeitoksella, pessyt viimeisenä\nkahdeksana päivänä kasvojaan ja käsiään, joten hänen kalpeat kasvonsa\nja pienet sievät kätensä olivat niin valkoiset ja hienot kuin\ntuomenkukat keväällä.\n\nKun Landry näki hänet noin muuttuneena, putosi rukouskirja hänen\nkädestään, ja sen synnyttämän hälinän johdosta kääntyi pikku Fadette\nkokonaan ympäri ja katsoi häneen, samassa kun nuorukainen katsoi\ntyttöön. Fadette punastui hiukan, ei enempää kuin metsäruusu, mutta\nse teki hänet miltei kauniiksi, sitä enemmän kun hänen mustat\nsilmänsä, joita ei kukaan ollut koskaan moittinut, säteilivät niin,\nettä hän näytti kuin kirkastuneelta. Landry ajatteli: \"Noita hän on\nlopultakin! Hän on tahtonut tulla kauniiksi, niin ruma kun olikin, ja\nnyt hän on kaunis; onhan se ihme!\" Hän aivan pelästyi, mutta se ei\nestänyt häntä tuntemasta niin palavaa halua lähestyä tyttöä ja puhua\nhänen kanssaan, että hänen sydämensä löi levottomasti aina messun\nloppuun saakka.\n\nMutta Fadette ei enää katsonut häneen vaan sensijaan että olisi\njäänyt entiseen tapaansa rasavillien kanssa mekastamaan, meni hän\nnyt heti rukouksen jälkeen pois niin hiljaa, että tuskin ennätettiin\nnähdä kuinka edukseen hän oli muuttunut. Landry ei uskaltanut\nhäntä seurata niin kauvan kun Sylvinet piti häntä silmällä, mutta\ntunnin kuluttua hänen onnistui puikahtaa tiehensä, ja nyt hän\nsydämensä ohjaamana löysi pikku Fadetten, joka kaitsi lampaitaan\npienessä rotkossa, jota nimitetään Santarminrotkoksi, koska siellä\nennenmuinoin cosselaiset olivat surmanneet erään kuninkaallisen\nsantarmin siihen aikaan, kun ihmisraukkoja tahdottiin pakottaa\nmaksamaan suuria veroja ja tekemään raskaita päivätöitä yli laissa\nmäärättyjen, vaikka nekin olivat jo kyllin ankarat.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKun se oli sunnuntaipäivä, paimensi pikku Fadette lampaitaan ilman\nettä olisi samalla neulonut tai ommellut. Hän kulutti aikaansa\neräällä pikku huvilla, jota meidänpuolen lapset toisinaan harjottavat\nsuurella vakavuudella. Hän haki neliapilaita, jotka ovat niin\nharvinaisia ja jotka tuottavat löytäjälleen onnea. \"Oletko löytänyt,\nFanchon?\" sanoi Landry tullessaan hänen luokseen.\n\n\"Montakin\", vastasi tyttö, \"mutta ne eivät tuota mitään onnea, vaikka\nniin sanotaan; minulla on jo kolme neliapilasta rukouskirjassani,\nmutta niistä ei ole mitään hyötyä.\"\n\nLandry istuutui hänen viereensä, ikäänkuin jutellakseen. Mutta hän\ntunsi itsensä äkkiä paljoa ujommaksi kuin milloinkaan Madelonin\nseurassa, ja vaikka hänellä mielestään oli niin paljo tytölle\nsanomista, ei hän keksinyt ainoatakaan sopivaa sanaa.\n\nPikku Fadettekin kävi hämilleen, sillä vaikkei Landry sanonut mitään,\nniin hän kuitenkin katsoi häneen niin kummallisesti. Lopulta tyttö\nkysyi miksi Landry häneen niin katsoi.\n\n\"Ehkä katsot sentähden\", jatkoi tyttö, \"että olen korjannut myssyni.\nOlen seurannut neuvoasi ja olen ajatellut että minun, näyttääkseni\nsamallaiselta kuin muut, ensi aluksi täytyisi pukeutua muiden\ntavoin. Mutta nyt en uskallakkaan näyttäytyä, sillä pelkään heidän\ntaasenkin minua moittivan ja sanovan että olen tahtonut tehdä itseni\nmiellyttävämmäksi, kuitenkaan siinä onnistumatta.\"\n\n\"Sanokoot mitä tahansa\", sanoi Landry, \"mutta minä en ymmärrä mitä\noikein olet tehnytkään tullaksesi kauniiksi; sillä kauniiksi sinä nyt\nolet tullut, se täytyy sokeankin huomata.\"\n\n\"Älä tee minusta pilaa, Landry\", vastasi pikku Fadette. \"Sanotaan\nettä kauneus tekee kauniit hupsuiksi ja että rumuus saa rumat\nepätoivoon. Olen tottunut olemaan kauhistavan näköinen, enkä tahdo\ntulla niin tyhmäksi, että luulisin ketään miellyttäväni. Mutta eihän\nse ollut siitä, kun tulit minulle puhumaan; odotan että kerrot nyt\nminulle onko Madelon antanut sinulle jo anteeksi.\"\n\n\"En tullut tänne puhumaan sinun kanssasi Madelonista. En tiedä onko\nhän antanut minulle anteeksi, enkä välitä tietääkkään. Mutta sen\ntiedän, että sinä olet puhunut hänen kanssaan ja puhunut niin hyvin,\nettä olen siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa.\"\n\n\"Mistä sinä tiedät että minä olen hänen kanssaan puhunut? Onko hän\nsanonut sen sinulle? Siinä tapauksessa olette kai jo sopineetkin?\"\n\n\"Me emme ole sopineet, emmekä pidä tarpeeksi toisistamme ollaksemme\nsotakannallakaan. Tiedän että sinä olet puhunut hänen kanssaan, sillä\nhän on sen kertonut jollekin, joka on sen sanonut minulle.\"\n\nPikku Fadette punastui kovasti, ja se häntä vielä enemmän kaunisti.\nHänen poskillaan ei ollut vielä milloinkaan palanut tuo kaunis,\npelon ja ilon sekainen puna, joka kaunistaa rumimmatkin kasvot,\nmutta hän oli samalla kertaa levoton, ajatellessaan että Madelon\nehkä oli ilmaissut hänen sanansa ja tehnyt hänestä pilaa hänen\nrakkaudentunnustuksensa vuoksi.\n\n\"Mitä Madelon on minusta sanonut?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on sanonut että minä olen suuri tyhmyri, josta ei kukaan tyttö\nvoi pitää, ei edes pikku Fadette, ja että pikku Fadette ylenkatsoo ja\nkarttaa minua, että hän on ollut minua piilossa koko viikon, jottei\ntarvitsisi minua nähdä, vaikka minä olen häntä etsinyt ja kuleskellut\nkaikkialla häntä tavatakseni. Se olen siis minä, joka olen kaikkien\nihmisten pilkkana, Fanchon, sillä he tietävät että minä rakastan\nsinua, mutta että sinä et rakasta minua.\"\n\n\"Sepä oli pahasti sanottu\", sanoi pikku Fadette tuiki hämmästyneenä,\nsillä hän ei ollut kylliksi noita arvatakseen, että Landry\ntällä hetkellä oli häntä viekkaampi. \"En uskonut Madelonia niin\nvalheelliseksi ja viekkaaksi. Mutta sinun täytyy antaa se hänelle\nanteeksi, Landry, sillä niin hän on sanonut vain harmissaan, ja\nharminsa juuri osottaa että hän sinua rakastaa.\"\n\n\"Ehkä\", sanoi Landry, \"ja sentähden et sinäkään, Fanchon, ole minuun\nsuuttunut, vaan annat kaikki minulle anteeksi, sillä sinä et välitä\nedes minuun harmistua.\"\n\n\"Ei ole oikein että puhut minulle tuollalailla, Landry. En ole\nmilloinkaan ollut niin typerä, että olisin sanonut sellaisia\nvalheita, joista minua nyt syytetään. Sanoin Madelonille jotain aivan\ntoista. Se oli meidän kahdenkeskeistä puhettamme, mutta se ei voinut\nsinua vahingoittaa, vaan sen olisi päinvastoin pitänyt vakuuttaa\nhäntä siitä, että pidän sinua suuressa arvossa.\"\n\n\"Kuulehan, Fanchon\", sanoi Landry; \"älkäämme kiistelkö siitä, mitä\nolet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa,\nsinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella\nsyttyi minussa -- en oikein tiedä kuinka -- sellainen ystävyys\nsinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En\ntahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan\nsiis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja\nolisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen\nlankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen\nsai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli\npelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä,\nsillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti,\nvastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut\nkaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa\nsenvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä\nsilloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen\nsinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat\nhämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista\npäivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua\nkohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa.\nSe ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä\nluule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin\nmuistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin\nettä minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin\nsitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty\nrumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette.\nSano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain\nsinua, sensijaan että vakuuttaisi?\"\n\nPikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut\nmitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen,\nettä tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen\nvaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta\nnähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä\nettä tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille,\nsaadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja\nhän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki\nettä tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä,\nettä tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette\nmaahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nLandry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet\njälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry\nlämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi\njälleen puhua, sanoi hän:\n\n\"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa\nei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle\nenää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä\nsiinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella.\"\n\n\"Fadette, Fadette\", sanoi Landry; \"se mitä nyt sanotte, ei ole\nhyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja\nkuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta.\"\n\n\"Minäkö?\" sanoi tyttö alakuloisena. \"Mitä minä olen teille\nuskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä\nvilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja\nehkä vilpittömämmänkin, sillä _minä_ en ole mustasukkainen, ja\nsensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä\nedistänyt.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Landry; \"sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse,\nja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi,\nFadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä\nyhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani\nkohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua\nsuutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä.\"\n\nLandry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette\ntodellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja\nkun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma\nja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan\nomin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.\n\nMitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin\nymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja\njuuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta\nhän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen;\nsentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa\njuurtuisi ja syventyisi.\n\nLandry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei\nenää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin\nsiinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan\nolla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut\nlähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut\nsisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli\nhänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka,\njota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha\nniille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo\nniin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä\nja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan\nFanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja\najatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet\nFadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet\nkuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.\n\nToisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku\nFadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen\nkanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja\nvaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä\nvoinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai\nvaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä\nkatseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui\nsiististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan;\njonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä\naivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta,\nei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut\nsoimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias\ntai pahottaa kenenkään mieltä.\n\nMutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä\npäivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku\nFadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys\nhyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos\ntapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu\npaljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi\nkilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja -- sellaisia, jotka\nhyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille\nkyläläisille isän ja äidin veroisia -- istui toisinaan Cossen suurten\nsaksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia\nja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä\nlyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: \"Tuosta tulee aikaa\nmyöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan,\nsillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla\ntaas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta\njärkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka\nulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja\nmitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava\ntyttö, jos vaan saa elää.\"\n\nJa kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja\narvostelun alaiseksi, sanottiin:\n\n\"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei\nole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti\nsuuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on\nmyöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt\nsaattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan.\"\n\n\"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on\nmuuttunut viime aikoina?\" sanoi Couturierin muori. \"Hänen kasvonsa\nolivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime\nkerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen\nhipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän\nsairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein\nuskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja -- kukaties -- onhan niitä\nollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä\non putkahtanut aivan kaunottaria.\"\n\n\"Ja järki kehittyy\", sanoi isä Naubin, \"ja järkevä tyttö oppii pian\nkäyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika\nSirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme\nhänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi\nhänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin\nkaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata\näidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä\ntule tuhmia juttuja kuulumaan.\"\n\n\"Jumala sen suokoon\", sanoi Courtilletin muori, \"sillä ilkeätä on\nnähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on\ntoiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä\nvastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni\nja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein\nkauniisti ja kysyi kuinka voin.\"\n\n\"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha\", sanoi isä\nHenri. \"Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä\nesimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa\nmukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät\nhe tahtoneet ollenkaan hänestä erota.\"\n\n\"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan\", sanoi jälleen\nCouturierin muori, \"että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen\nviime Andochen-juhlassa?\"\n\n\"Noh, noh\", vastasi ukko Naubin, \"ei pidä ottaa tuollaisia asioita\nniin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun\nväki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte.\"\n\nNoin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu\nensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nOlipa sentään muuan, joka hänet usein tapasi ja piti häntä tarkoin\nsilmällä, nimittäin Landry Barbeau. Hän oli kuin suunniltaan,\nmilloin ei saanut mielensä mukaan puhua hänen kanssaan; mutta\noltuaan hetkisen Fadetten seurassa, hän tuli rauhalliseksi ja\ntyytyväiseksi, sillä tyttö antoi hänelle viisaita neuvoja ja ohjasi\nhänen ajatuksensa hyvään suuntaan. Tyttö leikki hänen kanssaan\nleikkiä, johon ehkä sekottui jonkun verran viehättämishaluakin,\nainakin ajatteli Landry toisinaan siten; mutta kun pojan aikeet\nolivat rehelliset eikä tyttö tahtonut tietää rakkaudesta mitään, ei\nainakaan ennenkun Landry oli tarkoin punninnut asiaa joka puolelta,\nei hänellä ollut oikeutta loukkaantua Fadetten käytöksestä. Fadette\npuolestaan ei voinut epäillä hänen teeskentelevän rakastavansa\nenemmän kuin mitä todella tunsi, sillä Landryn tunteet olivat\ntulisemmat kuin mikä on tavallista maalaisten keskuudessa, jotka\ntällaisissa tapauksissa ovat jäykempiä kuin kaupunkilaiset. Ja Landry\noli luonteeltaan ehkä vielä jäykempi kuin monet muut, eikä kukaan\nolisi voinut arvata että hän niin pian syttyisi, ja jos joku olisi\nsen tiennytkin, -- Landry muuten salasi tarkoin tunteensa -- olisi\nhän siitä kovasti hämmästynyt. Mutta kun pikku Fadette huomasi että\nLandry oli antautunut hänelle niin kokonaan ja niin äkkiä, epäili hän\nhänen tunteitaan vain hetkellisiksi, tai vielä pahempaa: että häneen\nitseensä tarttuisi joku kiihkeä halu ja että asiat heidän välillään\nkehittyisivät pitemmälle kuin mitä kunnia myöntää kahdelle lapselle,\njotka eivät vielä ole siinä ijässä että voivat mennä naimisiin,\nei ainakaan vanhempien väitösten ja maailmanviisauden mukaan.\nSillä rakkaus ei juuri mielisti odota, ja kun se kerran on päässyt\nkahden nuoren vereen, niin onpa melkein ihme, jos se odottaa muiden\nsuostumusta.\n\nMutta pikku Fadette, joka oli pysynyt ulkonäöltään lapsena kauvemmin\nkuin kukaan muu, oli ymmärrykseltään ja tahdonlujuudeltaan paljoa\naikaistuneempi kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Hänellä täytyi\ntodellakin olla harvinaisen luja sielu, sillä hänen sydämensä oli\nyhtä tulinen, ehkäpä tulisempikin kuin Landryn sydän ja veri. Hän\nrakasti tuota poikaa aivan mielettömästi, mutta käyttäytyi kuitenkin\ntavattoman varovasti; yöt ja päivät, joka hetki hän ajatteli Landryta\nja oli menehtyä maltittomuudesta ikävöidessään saada häntä nähdä\nja hyväillä, mutta niin pian kun hän joutui hänen läheisyyteensä,\noli hän rauhallisen näköinen, puheli hänen kanssaan järkevästi,\neipä ollut edes rakkauden tulta tuntevinaankaan, vaan salli hänen\nkorkeintaan kättään puristaa.\n\nJa Landry, joka niissä lymypaikoissa, joissa he usein tapasivat\ntoisiaan, väliin pimeässäkin, olisi voinut unohtaa itsensä siinä\nmäärässä, ettei enää olisi taipunut hänen tahtonsa alle, niin\nhullaantunut kun hän nyt tyttöön oli, pelkäsi kuitenkin siinä\nmäärässä hänen paheksumistaan ja oli niin epävarma siitä, rakastiko\ntyttö häntä todella, että hän käyttäytyi hänen seurassaan yhtä\nviattomasti kuin jos Fadette olisi ollut hänen sisarensa ja hän itse\nJeanet, Heinäsirkka.\n\nHälventääkseen sellaisia Landryn ajatuksia, joita hän ei pitänyt\nsuotavina, kertoi Fadette hänelle asioita, joista hänellä oli tietoja\nja joiden suhteen hän järkevyytensä ja luonnollisten taipumustensa\nperusteella oli päässyt paljoa pitemmälle kuin minne isoäidin\nopastukset ulottuivat. Hän ei tahtonut salata mitään Landrylta, ja\nkun poika yhä vieläkin hiukan varoi taikatemppuja, teki hän parastaan\nsaadakseen hänen ymmärtämään, ettei paholaisella ollut mitään\ntekemistä hänen salaisten tietojensa kanssa.\n\n\"No niin, Landry\", sanoi hän pojalle eräänä päivänä; \"ei sinun\npidä enää ajatella pahojen henkien sekaantumista. On ainoastaan\nyksi henki, ja se on hyvä, sillä se on Jumalan henki. Paholainen\non pappien keksintö, ja haltijoita on ainoastaan vanhojen\ntalonpoikaiseukkojen mielikuvituksessa. Pienenä ollessani uskoin\nminäkin tuollaista ja pelkäsin isoäidin temppuja. Mutta hän teki\nminusta pilaa, sillä päivänkirkasta totta on kun sanotaan, että\njos joku epäilee kaikkea, niin se on hän, joka koettaa muitakin\nuskotella, eivätkä kutkaan usko vähemmin pimeyden ruhtinaaseen kuin\npoppamiehet, jotka häntä ovat alati avukseen huutavinaan. He tietävät\nhyvin, etteivät he ole häntä milloinkaan nähneet eivätkä milloinkaan\nsaa häneltä mitään apua. Ne, jotka ovat olleet kyllin yksinkertaisia\nhäneen uskoakseen ja ovat koettaneet häntä esiinloihtia, eivät ole\nmilloinkaan siinä onnistuneet. Niinpä esimerkiksi Passe-aux-Chiens'in\nmylläri, josta isoäiti on minulle kertonut. Tämä meni suuri\nryhmysauva kädessä erääseen tienristeykseen, manatakseen paholaisen\nesiin ja antaakseen sille, niinkuin sanon, aika selkäsaunan. Kuultiin\nhänen huutelevan pimeässä: 'Tuletko sinä, senkin susi? Tuletko,\nviheliäinen koira? Tuletko, sen sarvipää?' Mutta sarvipää ei tullut,\nei milloinkaan. Ja mylläri paisui ylpeydestä miltei hupsuksi ja sanoi\nettä paholainen oli häntä pelännyt.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Landry, \"tuo sinun uskosi ettei paholaista muka\nolekkaan, ei pidä yhtä kristinopin kanssa, pikku Fanchonini.\"\n\n\"Siitä asiasta en kykene väittelemään\", sanoi tyttö; \"mutta vaikkapa\nhän olisikin olemassa, niin olen aivan varma ettei hänellä ole valtaa\nliikkua täällä maan päällä meitä pettämässä ja riistämässä sielujamme\nHerralta. Niin hävytön hän ei voi olla, ja kun maa on Jumalan oma,\nniin ei kukaan muu kuin Jumala voi hallita kaikkia maassa olevia\neläviä ja kuolleita kappaleita.\"\n\nKun Landry oli vapautunut tuhmasta pelostaan, ei hän voinut olla\nihailematta sitä hurskautta, mikä ilmeni kaikissa pikku Fadetten\najatuksissa ja rukouksissa. Olipa hän paljoa hartaampi uskossaan kuin\nmuut. Hän rakasti Jumalaa koko sydämensä lämmöllä, sillä hän oli\nkaikissa asioissa niin innostunut ja sydämellinen, ja kun hän puhui\nLandrylle tuosta rakkaudestaan, huomasi tämä kummakseen että hänelle\nitselleen oli opetettu rukouksia ja uskonnollisia menoja, joita hän\nei milloinkaan ollut yrittänytkään käsittämään ja joita hän noudatti\nkunnioittavasta velvollisuudentunnosta, tuntematta koskaan rakkautta\nLuojaa kohtaan, niinkuin pikku Fadette.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nKun Landry näin puheli ja kuleskeli pikku Fadetten seurassa, oppi\nhän tuntemaan monien kasvien ominaisuuksia ja joukon lääkkeitä\nsekä ihmisten että eläinten parantamiseksi. Hän teki pian kokeen,\nyrittäen parantaa muuatta isä Caillaudin lehmää, joka oli saanut\nliiallisesta apilansyömisestä puhallustaudin; ja kun eläinlääkäri\noli sen hylännyt, sanoen ettei se voisi elää enää tuntiakaan, antoi\nhän lehmälle erästä juomaa, jota pikku Fadette oli opettanut hänen\nvalmistamaan. Hän suoritti lääkitsemisensä salassa, ja kun isäntä\npoikineen, suruissaan niin kauniin lehmän kadottamisesta, tuli\naamulla ulos sitä kuoppaamaan, seisoi se jo pystyssä ja haisteli\nheiniä, silmät kirkkaina ja turvotus miltei kokonaan hävinneenä.\nToisen kerran oli kyykäärme purrut nuorta hevosta, ja Landry pelasti\nsen nopeasti, tälläkin kertaa Fadetten neuvojen avulla. Vihdoin hän\nsai koetella hänen keinojaan vesikauhuisen koiran parantamisessa,\njoka paranikin eikä purrut enää ketään. Kun Landry, mikäli\nmahdollista, salasi tuttavuuttaan pikku Fadetten kanssa, ei hän\nliioin kehunut taitojaan, vaan elukkain paraneminen luettiin hänen\nhellän hoitonsa ansioksi. Mutta isä Caillaud, joka hänkin ymmärsi\ntuollaisia asioita, niinkuin jokaisen oikean maanviljelijän pitää,\nhämmästyi ja sanoi:\n\n\"Isä Barbeau ei ole mikään taitava elukkain hoitaja eikä hänellä ole\nliioin karjaonneakaan, sillä hän menetti monta eläintä viime vuonna,\neikä se ollut ensi kertaa. Mutta Landry on karjanhoitajaksi syntynyt,\nsillä se on synnynnäinen lahja eikä siihen vaikuta koulunkäynnit eikä\ntutkinnot, ellei ole sitä luontumusta luonnossa. Mutta Landrylla on\nsellainen, ja hän osuu aina oikeaan. Poika on luonnolta saanut suuren\nlahjan, ja se on taloudenhoidossa suuremman arvoinen kuin käteinen\nraha.\"\n\nIsä Caillaud ei puhunut noin yksinkertaisuudesta eikä\ntaikauskoisuudesta, mutta kyllä hän erehtyi aikalailla otaksuessaan\nettä tuo taito ilmeni Landryssa luonnonlahjana; Landryn ainoa ansio\ntässä suhteessa oli se, että hän seurasi tarkoin ja järkevästi\nsaamiaan ohjeita. Puhe luonnonlahjasta ei silti ole pelkkää tarua,\nsillä pikku Fadette sen omisti ja voi sen pienen järkevän opastuksen\nperusteella, minkä hän oli saanut isoäidiltään, aavistaa ja löytää,\nkuten oikea keksijä ainakin, niitä erinomaisia ominaisuuksia, jotka\nJumala on kätkenyt muutamiin kasveihin. Hän ei silti ollut mikään\nnoita, mutta hänellä oli huomiokyky, jonka avulla hän kykeni tekemään\nvertailuja, vetämään johtopäätöksiä ja suorittamaan kokeita, ja se on\nkieltämättä luonnonlahja. Isä Caillaud käsitti tämän lahjan vieläkin\nsuuremmaksi. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella karjanhoitajalla\nja maanviljelijällä on oma luontumuksensa ja että hänen pelkkä\nläsnäolonsa joko hyödyttää tai vahingoittaa karjaa. Ja kun kaikissa\nväärissäkin luuloissa on aina jonkun verran totuutta, täytyy meidän\nmyöntää että huolellisuus, siisteys ja tunnollisuus ovat aina omiaan\nkääntämään hyväksi sen, minkä huolimattomuus ja tyhmyys yrittävät\nviemään perikatoon.\n\nKun Landry oli aina ollut tällaisiin asioihin innostunut, vahvistui\nhänen ystävyytensä Fadettea kohtaan vielä enemmän kiitollisuudesta\nhänen neuvoistaan ja kunnioituksesta nuoren tytön taitoa kohtaan.\nHän oli Fadettelle erittäin kiitollinen, että tämä oli pakottanut\nhänen karkottamaan luotaan lemmenhaaveilut heidän kulkiessaan ja\nkeskustellessaan, ja hän käsitti että Fadette ajatteli enemmän\nihailijansa etua ja hyötyä kuin omaa huviaan saada alati osakseen\nhänen ihailuaan, niinkuin Landry alussa oli toivonut.\n\nLandry oli tuota pikaa niin rakastunut, ettei hän enää olisi\nensinkään hävennyt osottaa rakastuneensa tuohon pieneen tyttöön,\njota pidettiin rumana, häijynä ja huonosti kasvatettuna. Hän tosin\nkäyttäytyi varovaisesti, mutta se tapahtui etupäässä kaksoisveljensä\ntähden, sillä hän tunsi tämän mustasukkaisuuden ja tiesi miten\nvaikeata Sylvinetin oli ollut suvaita edes hänen lievää suhdettaan\nMadeloniin, tunnetta, joka oli ollut aivan pintapuolinen ja tyyni\nverrattuna siihen, mitä hän nyt tunsi Fanchon Fadetia kohtaan.\n\nMutta jos Landry olikin liian kiihkeätunteinen käyttäytyäkseen\ntyynesti, oli pikku Fadette sitävastoin taipuvaisempi säilyttämään\nsalaisuuksia, eikä hän sitäpaitsi tahtonut saattaa Landryta liiaksi\ntuttaviensa pilan esineeksi, ja kun hän lisäksi vielä rakasti häntä\nliiaksi tuottaakseen hänelle ikävyyksiä perheensä keskuudessa,\npakotti hän Landryn niin suureen salaperäisyyteen, että kului miltei\nvuosi ennenkun heidän suhteensa tuli ilmi. Landry oli totuttanut\nSylvinetin olemaan valvomatta kaikkia hänen tekojaan ja toimiaan, ja\nseutu, joka ei ole erittäin tiheään asuttu, vaan sensijaan metsäinen\nja rotkoteitä täynnä, on aivan kuin luotu salaisia rakkauskohtauksia\nvarten.\n\nKun Sylvinet huomasi ettei Landry enää ajatellut Madelonia, niin --\nvaikka hän alussa olikin myöntynyt tuohon veljenrakkauden tasajakoon,\nvarsinkin kun sitä melkoisesti lievensi Landryn ujous ja tytön\nvarovaisuus -- tuotti hänelle kuitenkin suurta iloa että Landry ei\npitänyt kiirettä riistääkseen rakkauttaan häneltä, antaakseen sen\njollekin naiselle, ja kun hän oli mustasukkaisuudestaan vapautunut,\nsoi hän veljelleen enemmän vapautta mennä minne halusi ja toimia\nmielensä mukaan, niinhyvin sunnuntaisin kuin muinakin lepoaikoina.\nLandry kyllä keksi verukkeita tullakseen ja mennäkseen miten paraiten\nsoveltui, ja varsinkin sunnuntai-iltoina hän läksi hyvissä ajoin\nKaksolasta eikä tullut Pricheen ennenkun vasta keskiyön aikana,\nmikä oli hänelle hyvin helppoa, sillä hän oli tehnyt vuoteensa\nkalustovajaan. Siten saattoi Landry tulla kotiin mihin aikaan tahansa\nketään herättämättä, ja hänellä oli aina sunnuntaipäivät vapaita\nmaanantai-aamuun saakka, sillä isä Caillaud ja hänen vanhin poikansa,\njotka molemmat olivat vakavia miehiä, käymättä milloinkaan kapakassa\ntai pitämättä kaikkia lepopäiviä kestipäivinä, olivat ottaneet\ntavakseen sinä päivänä huolehtia talon hoidosta, niin että kaikki\nnuoret, jotka viikon kuluessa tekivät raskaampaa työtä kuin he,\nsaivat vapaasti liikkua ja huvitella, niinkuin Luojan tarkotuskin on.\n\nJa talvella, jolloin yöt ovat niin kylmät, että tuskin saattaa\nkäydä ulkona kedolla rakastettuaan tapaamassa, löysivät Landry\nja pikku Fadette mukavan turvapaikan Jacotin-tornissa, entisessä\nkunnan kyyhkyslakassa, joka, vaikka kyyhkyset olivat sen jättäneet\njo vuosia sitten, oli vielä hyvin suojattu ja turvattu, sijaiten\nsitäpaitsi Caillaudin mailla. Ukko käytti sitä ylijäämän viljansa\nsäilytyspaikkana, ja kun Landrylla oli avain ja torni sijaitsi\nPrichen maitten rajalla, hyvinaidatun apilaniityn keskellä, eikä\naivan kaukana vierinkiviportaalta, niin olisipa paholainen ollut\njotenkin kekseliäs, jos hän olisi voinut tulla sinne rakastaviamme\nyllättämään. Kun ilma oli suojainen, menivät he nuoreen metsään, jota\nkasvaa kaikkialla koko seudulla. Se onkin oiva pakopaikka varkaille\nja rakastaville, ja kun meidän tienoillamme ei ole lainkaan varkaita,\nkäyttävät sitä rakastavaiset, ja siellä he voivatkin olla rauhassa\neikä heidän siellä myöskään ikävä tule.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nMutta mikään salaisuus ei voi ajan pitkään pysyä piilossaan, ja\nniinpä eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun Sylvinet asteli\nkirkkotarhanaidan vieritse, kuuli hän veljensä äänen parin askeleen\npäässä itsestään, muutaman nurkkauksen takana. Landry puhui hyvin\nhiljaa, mutta Sylvinet tunsi veljensä äänen niin hyvin, että hän\nolisi aavistanut sen siksi, vaikkei olisi varmasti kuullutkaan.\n\n\"Mikset tahdo tulla tanssimaan?\" puheli veljen ääni jollekin,\njota Sylvinet ei nähnyt. \"Siitä on niin pitkä aika, kun sinä olet\njäänyt messun jälkeen karkeloimaan, ettei kellään olisi mitään\nsanomista, vaikkapa tanssisinkin kanssasi, minä, joka nyt enää\ntuskin olen missään tuttavuussuhteessa sinuun, niinkuin ihmiset\nluulevat. Ei kukaan voisi sanoa sen tapahtuvan rakkaudesta, vaan\nhyväntahtoisuudesta ja senvuoksi, että minä niin pitkän ajan päästä\nluonnollisesti olen utelias tietämään vieläkö tanssit yhtä hyvin kuin\nennenkin.\"\n\n\"Ei, Landry\", vastasi joku ääni, jota Sylvinet ei tuntenut, sillä\nhän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan -- pikku Fadette nimittäin\noli pysyttäytynyt piilossa koko maailmalta ja varsinkin häneltä.\n\"Ei\", sanoi hän, \"parasta on ettei kukaan kiinnitä huomiota minuun,\nja jos sinä tanssisit kerran kanssani, tahtoisit varmaan tanssia\njoka sunnuntai, eikä enempää tarvittaisi juttujen syntymiseksi. Ole\nvarma että olen oikeassa siinä, mitä aina olen sinulle sanonut, että\nsinä päivänä, kun ihmiset saavat tietää sinun minua rakastavan, sinä\npäivänä meille alkaa surun aika. Anna minun nyt mennä, ja kun olet\nollut aikasi kotonasi ja kaksoisveljesi seurassa, niin tule minua\ntapaamaan yhtymäpaikallamme.\"\n\n\"On kuitenkin perin ikävää, kun ei saa milloinkaan tanssia\", sanoi\nLandry; \"sinä pidit niin paljo tanssista, rakkaani, ja sinä tanssit\nniin hyvin! Miten hauskaa olisikaan pitää sinua kädestä ja tuntea\nsinun pyörähtelevän minun käsivarteni vyötäiselläsi, ja nähdä sinut\nnotkeana ja kauniina karkeloivan vain minun kanssani.\"\n\n\"Sehän se juuri pahinta olisikin\", vastasi tyttö. \"Mutta minä huomaan\nkyllä että sinä kaipaat tanssia, rakas Landryni, enkä ymmärrä miksi\nolet siitä luopunut. Mene sinä vaan vähän tanssimaan! Minun olisi\noikein hauska ajatella sinun huvittelevan ja minä odottaisin sinua\ntavallista kärsivällisemmin.\"\n\n\"Sepä se, sinulla on aivan liian paljo kärsivällisyyttä\", sanoi\nLandry äänellä, joka ei juuri osottanut suurtakaan määrää tuota samaa\nominaisuutta; \"minä mieluummin annan hakata molemmat jalkani poikki\nkuin tanssin tyttöjen kanssa, joita en rakasta ja joita en tahtoisi\nsuudella, vaikka saisin sata frangia.\"\n\n\"Niin, niin; mutta jos minä tanssisin\", sanoi pikku Fadette, \"silloin\nminun täytyisi tanssia muidenkin kuin sinun kanssasi ja antaa\nheidänkin suudella itseäni.\"\n\n\"Ei, mene vaan, mene sinä vaan kiireisesti kotiin\", sanoi Landry;\n\"minä en tahdo että kukaan sinua suutelisi.\"\n\nSenjälkeen kuuli Sylvinet enää vain etääntyviä askeleita, ja jottei\nhuomattaisi hänen kuunnelleen veljeään, poikkesi hän nopeasti\nkirkkomaahan, antaakseen Landryn mennä ohi.\n\nTämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei\nyrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti\nniin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa\nhenkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti\nkaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne\nkaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. \"Hän varmaankin\nepäilee minua\", ajatteli hän, \"ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa,\nluultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua\nenää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee\naina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään.\nLuovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin\nyksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En\nsano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut\nsemmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin,\nsillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon.\"\n\nSylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi\nollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä\nveljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen\nLandryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän\nei tahtonut mennä ulos kedolle. \"Jos sattuisin siellä Landryta\nvastaan\", ajatteli hän, \"niin hän luulisi että minä häntä vakoilen,\nja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen.\"\n\nJa niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo\nmiltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että\nse pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli\nhäntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena\nosottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut\nmilloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.\n\n\"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä\", sanoi isä Barbeau.\n\"Mutta hän tekee minkä voi, ja _kun_ hän voi, ei hän edes tarpeeksi\nsäästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen\nvieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä\nliikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja\nsitte saisin sitä katua koko elämäni.\"\n\nBarbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa\nvirkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen\nterveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli,\nmikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda\nmuuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä\npiti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän\noli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä\ntotella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.\n\nNiin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa,\nja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan\ntai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli\njotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja\nSylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nSe oli Madelon, joka pääsi asian perille. Hän tosin teki tämän\nkeksinnön aivan tahtomattaan, mutta hän käytti sitä kuitenkin\nhyväkseen, saadakseen aikaan ikävyyksiä. Hän oli jo täydelleen\nlohduttanut itsensä Landryn suhteen, ja yhtä lyhytaikainen kun hänen\nrakkautensa oli ollut, yhtä pian hän hänet unohtikin. Hän tunsi\nkuitenkin yhä vieläkin Landrya kohtaan jonkinlaista vihaa, joka vain\nodotti tilaisuutta purkautuakseen -- naisessa, kuten tiedämme, on\nharmi pitkäikäisempi kuin kaipaus.\n\nAsia sukeutui näinikään. Kaunis Madelon, joka oli tunnettu siististä\nkäytöksestään ja ylpeydestään poikia kohtaan, oli itse asiassa\naikalailla mielistelevä eikä hetikään niin järkevä eikä uskollinen\nkuin Sirkka-raukka, josta oli puhuttu niin pahaa ja josta oli niin\nhuonot tulevaisuudentoiveet. Madelonilla oli ollut jo kaksi sulhasta,\nlukuunottamatta Landryta, ja hän suositteli paraikaa kolmatta,\njoka oli hänen serkkunsa, Prichen Caillaudin nuorin poika. Vyyhti\noli kuitenkin hiukan sotkuinen, sillä hänen viimeinen ihailijansa\nvartioi häntä, ja kun tyttö pelkäsi että tämä panisi toimeen jotain\nrettelöitä, eikä tiennyt missä saisi rauhassa kuherrella uuden\nihailijansa kanssa, suostui hän tämän ehdotukseen mennä hetkiseksi\npuhelemaan kyyhkyslakkaan, jossa juuri Landry ja pikku Fadette\ntapasivat toisiaan kaikessa vilpittömyydessä.\n\nCadet Caillaud oli hakenut uutterasti kyyhkyslakan avainta, mutta\nlöytämättä, sillä se oli aina Landryn taskussa, eikä hän uskaltanut\nsiitä kysyä, sillä hänellä ei ollut sellaiseen mitään syytä. Cadet\nCaillaud luuli että se oli kadonnut tai että isänsä kantoi sitä\navainkimpussaan, eikä ollenkaan epäillyt murtautua sisään. Mutta\nsilloinpa olivatkin Landry ja Fadette jo siellä, ja nuo neljä\nrakastavaa sielua tulivat hyvin noloiksi toisensa nähdessään.\nKaikille neljälle oli yhtä tärkeätä vaijeta eikä kertoa koko\ntapauksesta kenellekään.\n\nMutta Madelonille sattui ikäänkuin uusiutunut mustasukkaisuuden ja\nvihan puuska, nähdessään että Landry, joka nyt oli seudun kauniimpia\nja paraimmassa maineessa olevia poikia, aina Saint-Andochen juhlasta\nasti oli ollut pikku Fadettelle uskollinen, ja hän päätti kostaa.\nUskomatta asiaa Cadet Caillaudille, joka oli rehellinen nuorukainen\neikä olisi mihinkään sellaiseen sekaantunut, otti hän avukseen pari\nnuorta ystävätärtä, jotka hekin olivat vähän harmissaan siitä, että\nLandry näytti heitä ylenkatsovan eikä enää milloinkaan pyytänyt heitä\ntanssiin. He rupesivat vartioimaan pikku Fadettea, eikä kestänyt\nkauvankaan ennenkun he olivat vakuutetut hänen hellästä suhteestaan\nLandryhyn. Niin pian kun he olivat päässeet tästä selville ja\nnähneet heidät pari kertaa yhdessä, levittivät he siitä tiedon\nkoko seutukuntaan, sanoen jokaiselle, ken vain kuulla tahtoi -- ja\nkyllä korvat ja kielet ovat aina herkkiä, kun on kysymys juorujen\nkuulemisesta ja levittämisestä -- että Landry oli pikku Fadetteen\nliittyessään joutunut ala-arvoiseen tuttavuuteen.\n\nNyt tarttuivat kaikki nuoret tytöt asiaan, sillä kun kaunis ja rikas\npoika osottaa huomiota jollekin määrätylle tytölle, on se aivan kuin\nloukkaus kaikkia muita kohtaan, ja jos vain ilmautuu tilaisuus päästä\ntuota tyttöä soimaamaan, niin sitä ei suinkaan laiminlyödä. Ja varmaa\non, että kun naiset johonkin juttuun sekaantuvat, niin se leviää\nnopeasti ja laajalle.\n\nNiinpä, viisitoista päivää Jaccottornin seikkailun jälkeen\n-- tornista ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, enemmän kuin\nMadelonistakaan, joka oli karttanut ollenkaan itse asiaan\nsekaantumasta, jopa oli kovin hämmästyvinään tuosta uutisesta, jonka\nhän oli liikkeelle pannut -- tiesivät kaikki ihmiset, pienet ja\nsuuret, nuoret ja vanhat, että Landry Barbeau oli Sirkkaan rakastunut.\n\nTämä huhu saapui Barbeaun muorinkin korviin, joka tuli kovin\nsurulliseksi eikä tahtonut sitä kertoa miehelleen. Mutta Barbeau\nsai siitä tiedon toiselta taholta ja Sylvinet, joka oli tarkoin\nsäilyttänyt veljensä salaisuuden, huomasi nyt ikäväkseen että se\nolikin koko maailman tietona.\n\nEräänä iltana, kun Landry aikoi tapansa mukaan lähteä aikaisin\nKaksolasta, sanoi hänen isänsä -- äidin, vanhimman sisaren ja\nkaksoisveljen läsnäollessa --: \"Älä mene niin kiireisesti, Landry;\nminulla on jotakin sanomista sinulle. Mutta minä odotan kunnes\nkummi-setäsi tulee, sillä tahdon että ne perheemme jäsenet, jotka\nkohtalostasi eniten huolehtivat, ovat läsnä, kun nyt pyydän sinulta\nselitystä.\"\n\nJa kun Landryn kummi, setä Landriche, oli saapunut, sanoi Barbeau:\n\n\"Se, mitä nyt aijon sinulle sanoa, rakas poikani, on varmaan\ntuntuva sinusta hiukan hävettävältä, enkä minäkään puolestani ole\naivan häpeämättä, kun nyt vasten tahtoani näen olevani pakotettu\nkuulustelemaan sinua perheemme läsnäollessa. Mutta minä toivon, että\ntämä häpeä on oleva sinulle hyödyksi ja parantava sinut vaarallisesta\nkiihkostasi.\n\n\"Näyttää että olet joutunut erääseen tuttavuussuhteeseen, joka sai\nalkunsa viime Andochen-juhlassa pian vuosi sitten. Minä kuulin\nkyllä siitä puhuttavan jo heti silloin, sillä huomiota herättävää\noli nähdä sinun tanssivan koko päivän seudun kaikkein rumimman,\nsiivottomimman ja huonomaineisimman tytön kanssa. Minä en kuitenkaan\nkiinnittänyt siihen huomiotani, sillä luulin sinun vain laskeneen\nleikkiä, vaikken voi sanoa sitä hyväksyneenikään, sillä en pidä\nkanssakäymisestä huonojen ihmisten kanssa ja vielä vähemmin siitä,\nettä heidän taakkansa tehdään entistäkin raskaammaksi saattamalla\nheidät ihmisten häpeän ja vihan alaiseksi. En huolinut puhua siitä\nkanssasi, sillä kun näin sinun seuraavana päivänä niin surullisena,\nluulin että kaduit etkä tulisi sitä enää uudistamaan. Mutta viime\nviikolla olen taasen kuullut toista väitettävän, ja vaikka olen sen\nkuullut luotettavilta henkilöiltä, en tahdo sitä kuitenkaan uskoa,\nellet itse sano sitä todeksi. Jos olen väärin epäillyt, niin voit\nuskoa sen johtuvan siitä mielenkiinnosta, millä sinua seuraan, ja\nvelvollisuudentunnosta valvoa käytöstäsi. Jos koko jutussa ei ole\nperää, olen kovin iloinen, jos tahdot kunniasanallasi vakuuttaa että\nniin on ja että on väärin tahdottu halventaa sinua minun silmissäni.\"\n\n\"Isäni\", sanoi Landry; \"jos tahdot minulle sanoa niistä minua\nsyytetään, niin tahdon sinulle vastata totuuden mukaisesti ja\nkaikella sillä kunnioituksella, mihin olen sinulle velkapää.\"\n\n\"Luulen jo kyllin selvästi antaneeni sinun ymmärtää, että\nsinua syytetään sopimattomasta rakkaussuhteesta Fadetin muorin\ntyttärentyttäreen. Eukko on jotenkin huono ihminen, puhumattakaan\nettä tuon onnettoman tytön oma äiti häpeällisellä tavalla\nhylkäsi miehensä, lapsensa ja kotiseutunsa seuratakseen muuatta\nsotilasrykmenttiä. Sinua syytetään siitä, että kuleksit kaikkialla\npikku Fadetten kanssa, ja minä pelkään että sinä siten sekaannut\nkehnoon rakkausjuttuun, jota ehkä saat kaiken ikäsi katua. Joko nyt\nymmärrät?\"\n\n\"Ymmärrän, rakas isäni\", vastasi Landry; \"mutta salli minun vielä\nkysyä jotakin, ennenkun vastaan sinulle. Onko Fanchon Fadet sinun\nmielestäsi minulle ala-arvoinen toveri perheensä vai oman itsensä\npuolesta?\"\n\n\"Epäilemättä molempiin seikkoihin nähden\", vastasi Barbeau\nvähän ankarammin kuin alussa, sillä hän oli odottanut saavansa\nnähdä Landryn alakuloisena, mutta näkikin hänet rauhallisena ja\nikäänkuin mihin hyvänsä valmistuneena. \"Ensiksikin\", sanoi hän,\n\"on huonomaineinen perhe ruma häpeäpilkku, ja niin kunnioitettu ja\narvossa pidetty perhe kuin meidän, ei milloinkaan haluaisi yhtyä\nFadetin perheeseen. Toiseksi ei pikku Fadette itsekään herätä\nkunnioitusta eikä luottamusta. Olemme nähneet hänet pienestä pitäin\nja tiedämme hyvin hänen maineensa. Olen kuullut sanottavan -- ja\ntunnustan sen itsekin nähneeni pari kolme kertaa -- että hän nyt\nvuoden päivät on pitänyt itsestään parempaa huolta, ei laukkaa enää\nympäri pikkupoikien kanssa eikä ole kenellekään epäkohtelias. Sinä\nnäet, etten tahdo olla puolueellinen; mutta tuo ei vielä voi minulle\nvakuuttaa, että tytöstä, joka on saanut noin huonon kasvatuksen,\nkoskaan tulisi kelpo vaimo, ja kun tunnen isoäidin liian hyvin, on\nminulla täysi syy pelätä että koko jutun pohjana on juoni, jonka\ntarkotuksena on houkutella sinulta lupauksia ja siten saattaa sinut\nhäpeään ja ikävyyksiin. Olenpa kuullut sanottavan niinkin, että tyttö\non raskas; en tosin ole tahtonut sitä uskoa ihan suoraapäätä, mutta\nminua surettaisi kovin, jos niin olisi, sillä silloin sinä saisit\nkantaa syyn ja koko juttu saattaisi päättyä oikeudenkäyntiin ja\nhäväistykseen.\"\n\nLandry, joka heti ensi sanasta oli päättänyt olla levollinen ja\nvastata sävyisästi, menetti nyt malttinsa. Hän karahti aivan\ntulipunaiseksi ja nousi seisoalleen:\n\n\"Isäni\", sanoi hän; \"ne, jotka ovat teille tuollaista sanoneet, ovat\nvalehdelleet kuin koirat! Ne ovat halventaneet Fanchon Fadetia niin\nkatalasti, että jos ne olisivat nyt tässä, niin vaatisin heidän\nperuuttamaan sanansa tai ottelemaan kanssani, kunnes jompikumpi\nmeistä makaisi hengetönnä maassa. Sano heille, että he ovat roistoja\nja pakanoita, että he sanokoot minulle vasten silmiä samaa, mitä ovat\nsinulle kuiskanneet, kurjat raukat -- niin saavat oppia ymmärtämään\nmitä heidän rauhaansa kuuluu!\"\n\n\"Älä tuollalailla suutu, Landry\", sanoi Sylvinet, joka tuli kovin\nsurulliseksi nähdessään veljensä noin kuohahtavan. \"Isähän ei\nsyytä sinua tuon tytön viettelemisestä, vaan pelkää että tyttö on\nollut tekemisissä jonkun toisen kanssa ja että hän nyt kuleksii\nsinun kanssasi yöt päivät, uskotellakseen ihmisille että sinä olet\nsyyllinen ja siis hyvitykseenkin velvollinen.\"\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKaksoisveljen ääni jonkun verran tyynnytti Landryta, mutta hän ei\nvoinut olla tarttumatta hänen sanoihinsa.\n\n\"Sinä, veljeni, et ymmärrä mitään tästä kaikesta\", sanoi hän. \"Olet\naina tuntenut vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, etkä tunne\nhäntä ensinkään. Minä en välitä suuriakan siitä, mitä minusta\nsanotaan, mutta minä en salli hänestä sanottavan mitään pahaa ja\nminä tahdon että isä ja äitikin kuulevat, että koko maailmassa ei\nole toista niin rehellistä, niin järkevää, niin hyvää ja kunnollista\ntyttöä kuin hän. Jos hänellä valitettavasti on huonoja sukulaisia,\nniin sitä suuremmaksi kunniaksi hänelle että hän on sellainen kuin\non, enkä voi mitenkään uskoa että kristityt ihmiset voisivat häntä\nsyntyperänsä vuoksi syyttää.\"\n\n\"Sinä et näy haikailevan lausua moitteita minua kohtaan, Landry\",\nsanoi isä Barbeau, nousten paikaltaan merkiksi, ettei hän halunnut\nsallia erimielisyyden kehittyvän pitemmälle heidän välillään. \"Näen\nharmistasi että olet kiintynyt tuohon tyttöön lujemmin kuin olisin\nluullutkaan. Ja kun et tunne enemmän häpeää kuin katumustakaan,\nniin älkäämme puhuko enempää tästä asiasta. Tahdon tehdä voitavani\nestääkseni sinua nuoruudenhullutuksista. Nyt on sinun aika lähteä\nisäntäsi luo.\"\n\n\"Sillälailla ette saa erota\", sanoi Sylvinet, pidättäen veljeään,\njoka aikoi lähteä. \"Etkö näe, isä, että Landry on niin pahoillaan\nsentähden, kun on sinut suututtanut, ettei hän voi sanoa mitään. Anna\nhänelle anteeksi ja suutele häntä, sillä muuten hän itkee koko yön,\nja sinun tyytymättömyytesi tuntuu hänestä liian raskaalta.\"\n\nSylvinet itki, äiti Barbeau itki, samoin vanhin sisar ja setä\nLandrichekin. Kuivin silmin olivat ainoastaan Barbeau ja Landry;\nmutta hekin olivat hyvin liikutettuja, lopulta heidät saatiin\ntoisiaan syleilemään. Isä ei vaatinut mitään lupauksia, sillä\nhän tiesi hyvin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole luottamista\nrakkausasioissa, eikä hän tahtonut panna alttiiksi isällistä arvoaan,\nmutta hän antoi Landryn oivaltaa ettei asia ollut sillä ratkaistu,\nvaan että hän tarttuisi vielä uudestaan siihen käsiksi. Landry\nlähti sekä suuttuneena että onnettomana. Sylvinet olisi mielellään\nhäntä seurannut, mutta hän ei tohtinut, sillä hän pelkäsi veljensä\nmenevän valittamaan suruaan Fadettelle, ja hän laskeutui vuoteelle\nniin alakuloisena, että hän huokaili kaiken yötä ja näki unta\nperheonnettomuuksista.\n\nLandry koputti pikku Fadetten ovelle. Fadetin muori oli viime aikoina\nkäynyt niin kuuroksi, ettei hän, kerran nukuttuaan, enää herännyt\nmistään, ja aina siitä pitäin kun Landryn salaisuus tuli ilmi, ei\nnuorukainen ollut voinut puhella Fanchonin kanssa muualla kuin\niltasin tässä mökissä, jossa vanhus ja pikku Jeanet nukkuivat, ja\nsielläkään hän ei ollut turvassa, sillä tuo vanha noita ei voinut\nhäntä sietää ja olisi pikemmin saattanut häntä ulos luuta kourassa\nkuin kumarruksilla. Landry valitti hätäänsä pikku Fadettelle ja\nhuomasi tämän erittäin alistuvaksi ja rauhalliseksi. Ensiksi tyttö\nkoetti hänelle vakuuttaa, että hän itseensä nähden tekisi viisaimmin\nluopuessaan ystävyydestään häneen ja ollessaan häntä ensinkään\najattelematta. Mutta nähdessään Landryn tulevan yhä surullisemmaksi\nja katkerammaksi, kehotti hän häntä kuuliaisuuteen ja luottamaan\ntulevaisuuteen.\n\n\"Kuuleppas, Landry\", sanoi hän hänelle; \"olen aina aavistanut että\nnäin tulisi käymään, ja olen usein ajatellut mitä sitte tekisimme.\nIsäsi ei ole aivan väärässä enkä ole häneen ensinkään suutuksissani,\nsillä hänen menettelynsä vain todistaa että hän pitää sinusta kovin\npaljo eikä soisi sinun rakastuvan niin vähäpätöiseen henkilöön\nkuin minä olen. Annan hänelle sentähden anteeksi, että hän on\nollut minua kohtaan ylpeä ja vähän puolueellinenkin, sillä ei voi\nkieltää etten olisi ollut lapsempana jokseenkin rajuluontoinen,\nja sinä itse olet minua siitä moittinut silloin, kun aloit minua\nrakastaa. Jos olenkin kuluneen vuoden aikana parantunut virheistäni,\nniin se ei ole vielä tarpeeksi pitkä aika vakuuttaakseen häntä\nminun luotettavaisuudestani, niinkuin hän sinulle tänään sanoi.\nOn sentähden tarpeen, että odotamme vielä jonkun aikaa, kunnes\nennakkoluulot minua kohtaan vähitellen katoovat ja ne ilkeät\nvalheet, jotka nyt ovat liikkeellä, itsestään kuolevat. Sinun isäsi\nja äitisi saavat kyllä nähdä että olen kunniallinen tyttö ja etten\ntahdo houkutella sinua huonoon elämään, enemmän kuin vietellä\nsinulta rahaakaan. He tulevat vielä pitämään ystävyyttäni arvossa\nja me voimme tavata toisiamme ja puhella keskenämme salaamatta sitä\nkeneltäkään; mutta siihen saakka sinun täytyy totella isääsi, joka\nvarmaan kieltää sinun minua enää tapaamasta.\"\n\n\"Ei, ei; en minä voi olla sinusta erossa\", sanoi Landry; \"mieluummin\nheittäydyn jokeen.\"\n\n\"No, ellet sinä voi, niin täytyy minun voida sinun puolestasi\",\nsanoi pikku Fadette. \"Minä lähden täältä ja jätän tämän seudun\njoksikin aikaa. Jo pari kuukautta takaperin minulle tarjottiin\nkaupungissa hyvä paikka. Isoäitini on nyt niin kuuro ja vanha,\nettä hän tuskin enää voi myydä tai valmistaa lääkkeitään, eikä hän\nenää kykene antamaan mitään lääkärinneuvojakaan. Hänellä on muuan\nhyvin hyvä sukulainen, eräs nainen, joka on tarjoutunut muuttamaan\nhänen luokseen asumaan ja joka on hoitava hellästi sekä häntä että\nHeinäsirkkaraukkaani...\"\n\nPikku Fadetten ääni katkesi hetkeksi ajatellessaan että hänen\ntäytyisi jättää tuo lapsi, joka Landryn kera oli hänelle rakkainta\nmaailmassa, mutta hän tointui pian ja jatkoi:\n\n\"Nyt hän on jo siinä määrässä vahvistunut, että voi tulla toimeen\nilman minuakin. Hän menee pian rippikouluun, ja huvi päästä muitten\nlasten kanssa lukemaan on haihduttava minun poislähtöni synnyttämän\nsurun. Olet kai huomannut että hän on muuttunut jokseenkin\nhyväluontoiseksi ja että toiset pikkupojat tuskin koskaan enää\ntekevät hänelle kiusaa. On, näetkös, joka tapauksessa välttämätöntä,\nettä minä joudun joksikin aikaa unhotuksiin, sillä tällä hetkellä\nvallitsee näillä seuduin minua kohtaan suuri suuttumus ja kateus.\nKun olen ollut poissa vuoden tai pari ja kun palaan takaisin hyvillä\ntodistuksilla ja hyvämaineisena, jotka voin itselleni hankkia muualla\npaljoa helpommin kuin täällä, niin silloin ei kukaan enää häiritse\nmeitä, ja meistä tulee paremmat ystävät kuin milloinkaan ennen.\"\n\nLandry ei halunnut edes kuunnella tuollaista ehdotusta, vaan joutui\naivan epätoivoon ja palasi Pricheen sellaisessa masennuksen tilassa,\nettä se olisi voinut hellyttää kovimmankin sydämen.\n\nPari päivää senjälkeen, kun hän rypäleenkorjuupuuhissa ajoi\nviinitynnyriä, sanoi Cadet Caillaud hänelle:\n\n\"Huomaan, Landry, että olet minuun suuttunut ja ettet viime aikoina\nole puhunut kanssani. Luulet varmaankin että minä olen levittänyt\ntuota juttua sinusta ja pikku Fadettesta, ja minua harmittaa että\nvoit uskoa minusta noin pahaa. Niin totta kuin Jumala elää, en\nole sanonut siitä sanaakaan, ja olen pahoillani että sinulla on\nollut sellaisia ikävyyksiä, sillä olen aina pitänyt sinua arvossa\nenkä ole pikku Fadettesta milloinkaan uskonut mitään pahaa.\nVoinpa sanoa kunnioittavanikin tuota tyttöä sen jälkeen, mitä\ntapahtui kyyhkyslakassa, sillä hän olisi voinut kieliä silloisesta\ntapahtumasta, mutta kukaan ei ole hänen vaitiolonsa tähden saanut\ntietää niin mitään. Hän olisi voinut käyttää nyt tilaisuutta\nhyväkseen ja kostaa Madelonille, jonka hän hyvin tietää olevan\nkaikkiin noihin juttuihin syypään; sen hän tietää aivan hyvin, mutta\nhän ei ole virkkanut sanaakaan, ja nyt minä huomaan ettei pidä\ntuomita ulkonäön ja maineen mukaan. Fadette, jota pidettiin pahana,\non ollut hyvä, ja Madelon, jota luultiin hyväksi, on ollut kavala, ei\nainoastaan Fadettea ja sinua kohtaan, vaan minullekin, jolla nykyään\non täysi syy valittaa hänen uskottomuuttaan.\"\n\nLandry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä\nlohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.\n\n\"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka\",\nsanoi hän lopuksi; \"mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku\nFadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että\nmenee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä\nsanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle\njäähyväiset.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti Landry. \"Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?\"\n\n\"Etkö sinä sitä tiennyt?\" sanoi Cadet. \"Luulin että asiasta oli\npäätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa\nvälttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän\nohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan.\nHän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää\nkauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle.\"\n\nLandry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä\npysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin\nviinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.\n\nSiellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi\npoikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten\nettä hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea\neteenpäin.\n\nKun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:\n\n\"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet\nmitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies,\näläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit\najatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii\nminua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi,\nettä voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry,\nettä autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan\nvelvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en\nmene koskaan, ja silloin olemme hukassa.\"\n\n\"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta\", vastasi\nLandry. \"Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa\npian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään\nepätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan\nunohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan.\"\n\n\"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen,\nehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä\nvähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin\nsinä.\"\n\n\"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka\non sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia,\neikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa.\"\n\n\"Minä voin, ja minä annan!\"\n\n\"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole\nmilloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et\nvarmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit\npitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et\nvoisi jättää minua tällä tavalla.\"\n\n\"Niinkö luulet, Landry?\" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen\ntotisesti ja surullisesti. \"Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut.\nMinä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin\nrakkaudesta kuin nyt ystävyydestä.\"\n\n\"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin\nonneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin\nminä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin\nsanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin\nsinäkin, se on varma!... Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut\nminulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta\nlevollisuudestasikin minua kohtaan.\"\n\n\"Vai niin, ettei se ole rakkautta?\" sanoi pikku Fadette. \"Oletko\noikein varma siitä?\"\n\nJa hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä,\njotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.\n\n\"Oi Jumala!\" huudahti Landry häntä syleillen. \"Jospa olisinkin\nerehtynyt?\"\n\n\"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt\", vastasi pikku Fadette\nyhä hymyillen kyynelten välitse; \"luulen että Sirkka-raukka on\nkolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan\nkenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään\nkedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla\nkepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä\ntiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa.\nLuulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä,\nkoska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet\najatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa\npolvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia,\njotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun\nhän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että\nhän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon\ntapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan\ntanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa\nhäntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki\nChaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta,\nkoska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun\npoika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui\nhänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin\nse johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian\naikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin\nsydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata\nhänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen\nvaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä.\"\n\nLandry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli\nFanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin,\njos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet\nylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin\nettä Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä\nhän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja\nkun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen\nja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään\nseuraamasta ja luvaten palata takaisin.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nLandry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa\nhämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi\nkuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja\nluottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän\noli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta\nasiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili\npikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja\nvaromattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja\ntämä häntä.\n\n\"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää\nominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt\nhäntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle\nhuomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen.\nKauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin\nkaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että\nhän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos\nvaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan\nsinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen;\nhän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan\nvastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa.\nSitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä\non hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden\nmukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki\npakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran\nsellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota,\nyhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen\nmaineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä,\njoka ei voi itseään puolustaa.\"\n\nLandryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi\nhänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran\nkertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä\nnäinkin:\n\n\"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on\nsaattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni,\neikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko,\nNanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen,\nsuloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä\nvähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit\ntuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit\ntehdä, on tulla minun langokseni.\"\n\n\"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään\", sanoi Cadet, \"ja ellei\ntyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai.\"\n\nSamana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry\nisänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta\nkäytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa\nilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi,\nmutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden.\nHänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin\nohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että\nilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi\nsaavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti.\nHän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka\noli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui\noven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki\neikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut\nvielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet\nvuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori\nlohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän\npuhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti\nkun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä\nja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä,\nkysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia.\nLandry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa\nmukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän\ntahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud\noli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta\nJeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt\nmistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen\nFanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään\nsaanut häntä Fanchetteä tottelemaan.\n\nIsä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista\npäättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla\nettä tytön oli pitänyt tehdä niin -- siinä määrässä oikeudentuntoinen\nja hyväsydäminen hän oli. \"Olen pahoillani, Landry\", sanoi hän,\n\"ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen\nkanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää\nhänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan\nja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle\nveljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa,\nniin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle\nvakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan.\nJos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä\nsaamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin\nvelvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja\nsinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa\nemmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta,\nLandry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin.\"\n\n\"Isä\", sanoi Landry, \"me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä.\nJos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin\nteiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä\nviaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että\nannatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan\nhänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet.\"\n\nBarbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen\nliiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli\naikaansaanut.\n\nTästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan\npikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin,\nsillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli\nsattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän\nollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nAlussa tunsi Sylvinet jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä\nkuullessaan Fadetten lähteneen, ja hän kuvitteli mielessään että\nhänen kaksoisveljensä tästä lähtien pitäisi ainoastaan hänestä\nja seurustelisi pääasiallisesti hänen kanssaan. Mutta niin ei\nkäynytkään. Landry tosin rakasti Fadetten jälkeen eniten Sylvinetiä,\nmutta hän ei voinut kauvan viihtyä hänen seurassaan, kun ei Sylvinet\ntahtonut luopua vastenmielisyydestään Fadettea kohtaan. Niin pian\nkun Landry koetti puhella hänen kanssaan ja vallata hänet omille\nharrastuksilleen, suuttui Sylvinet ja moitti häntä siitä, että\nhän piti kiinni tuumasta, joka oli niin vastenmielinen heidän\nvanhemmilleen ja tuotti niin paljo surua hänen veljelleen. Landry ei\nsen jälkeen enää puhunut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta kun hän\nei voinut olla aivan siitä puhumattakaan, niin hän oli vuorotellen\nCadet Gaillaudin ja pikku Jeanetin seurassa, jonka viimemainitun hän\notti mukaansa kävelemään, kuulusteli hänen katkismusläksyjään, opetti\nja lohdutti häntä parhaimmalla tavalla. Eikä kukaan uskaltanut häntä\npilkata, nähdessään hänet pojan seurassa. Mutta huolimatta siitä,\nettei Landry milloinkaan antanut tehdä itsestään pilaa, olipa kysymys\nmistä asiasta tahansa, niin oli hän pikemmin ylpeä kuin häpeissään\nosottaessaan ystävyyttä Fanchon Fadetin veljeä kohtaan, ja siten\nhän kumosi ne väitteet, että isä Barbeau taitavalla menettelyllään\nmuka oli näin pian saanut hänen rakkautensa sammumaan. Sylvinet,\njoka näki että veljensä ei liittynytkään häneen niin täydellisesti\nkuin hän oli toivonut, kohdisti mustasukkaisuutensa pikku Jeanetiin\nja Cadet Caillaudiin; toisekseen hän näki että Nanette-siskonsa,\njoka tähän saakka aina oli häntä lohduttanut ja ilahuttanut hellällä\nhuolenpidollaan ja rakastettavalla huomaavaisuudellaan, alkoi viihtyä\nerittäin hyvin tuon saman Cadet Caillaudin seurassa, jonka kiintymys\ntyttöön oli molemmille perheille erittäin mieluinen. Sylvinet-raukka,\njoka olisi toivonut saavansa yksin omistaa niiden rakkauden, joita\nhän itse rakasti, vaipui omituiseen, hivuttavaan heikkoudentilaan, ja\nhänen mielialansa kävi niin synkäksi, ettei tiedetty mitä tehdä häntä\ntyydyttääkseen. Hän ei nauranut enää milloinkaan, mikään ei häntä\nhuvittanut, hän voi tuskin enää tehdä työtä, siinä määrässä heikko ja\nväsähtänyt hän oli. Lopulta alettiin pelätä hänen henkensä puolesta,\nsillä hänellä oli miltei aina kuume, ja kun se oli tavallista\nkorkeampi, niin hän puhui juttuja, joissa ei ollut paljonkaan järkeä\nja jotka tuntuivat vanhemmista julmilta. Hän väitti ettei kukaan\nhäntä rakastanut, vaikka häntä oli aina lellitelty ja pidetty hyvänä\nenemmän kuin ketään muuta perheen jäsentä. Hän toivoi itselleen\nkuolemaa ja väitti ettei hän kelpaa mihinkään, että häntä säästettiin\nsäälistä, että hän oli taakaksi vanhemmilleen ja että suurin armo,\nminkä Jumala voisi hänelle osottaa, olisi vapauttaa heidät hänestä.\n\nVäliin isä Barbeau, kuullessaan tuommoisia puolipakanallisia puheita,\ntorui häntä mitä ankarimmin. Mutta aivan turhaan. Toisinaan taasen\nhän itkien pyysi pojan paremmin arvostelemaan hänen rakkauttaan.\nAsia kävi yhä sotkuisemmaksi: Sylvinet itki ja katui, pyysi anteeksi\nisältään ja äidiltään, kaksoisveljeltään ja koko perheeltä, ja kuume\nlisääntyi sikäli kuin liiallinen hellyys sai valtaa hänen sairaassa\nsydämessään.\n\nKysyttiin jälleen lääkäreiltä neuvoa. Heillä ei ollut paljokaan\nsanottavaa. Heidän kasvonilmeestään jo näkyi että koko asia johtui\ntuosta kaksoissuhteesta, jonka täytyi olla turmioksi toiselle tai\ntoiselle, ja luonnollisesti tässä tapauksessa heikommalle. Sitäpaitsi\nkysyttiin neuvoa Clavieres'in kylvettäjältä -- hän oli pitäjän\nviisain nainen Sagette-muorin jälkeen, joka oli kuollut, ja Fadetin\nmuorin jälkeen, joka alkoi tulla uudestaan lapseksi. Tämä viisas\nvastasi äiti Barbeaulle seuraavasti:\n\n\"On vain yksi lääke, joka voisi lapsenne pelastaa, ja se on että hän\nalkaisi pitää naisista.\"\n\n\"Juuri heitä hän ei voi sietää\", sanoi äiti Barbeau. \"Ei ole usein\nnähty niin ylpeätä ja itsepintaista poikaa niissä asioissa; aina\nsiitä asti, kun hänen kaksoisveljensä rakastui, ei hän ole tehnyt\nmuuta kuin puhunut pahaa kaikista tutuista tytöistä. Hän soimaa heitä\nkaikkia sentähden, että yksi heistä -- ja valitettavasti se ei ole\nparas -- on vallottanut hänen kaksoisveljensä sydämen.\"\n\n\"No niin\", sanoi kylvettäjä, joka tunsi tarkoin kaikki ruumiin ja\nsielun sairaudet, \"kun poikanne Sylvinet kerran rakastuu johonkin\ntyttöön, rakastaa hän häntä vielä mielettömämmin kuin nyt veljeään.\nSanon sen teille etukäteen. Hänellä on liian hellä sydän, ja\nomatessaan kaiken hellyytensä kaksoisveljelleen, on hän miltei\nunohtanut olevansa nuorukainen neitoa varten ja siten rikkonut sitä\nJumalan lakia vastaan, joka määrää että miehen pitää rakastaa jotakin\nnaista enemmän kuin isää ja äitiä, enemmän kuin veljiä ja sisaria.\nLohduttakaa kuitenkin itseänne, sillä muu ei ole mahdollista kuin\nettä luonto pian opettaa sen hänelle, vaikkapa myöhäänkin; ja olipa\nse nainen, johon hän rakastuu, köyhä tai ruma tai paha, niin älkää\nepäilkö antaa häntä hänelle vaimoksi, sillä kaikesta päättäen hän\nei tule rakastumaan kahdesti elämässään. Hänen sydämensä on siinä\nsuhteessa liian uskollinen, ja niinkuin tarvitaan luonnon ihme,\njotta hän voisi erota edes jonkun verran kaksoisveljestään, samoin\ntarvitaan vielä suurempi ihme hänen voidakseen erota siitä naisesta,\njota hän kerran on rakastava vielä enemmän kuin veljeään.\"\n\nIsä Barbeaun mielestä oli kylvettäjän neuvo sangen viisas ja hän\nkoetti lähettää Sylvinetin sellaisiin paikkoihin, joissa oli kauniita\nja kunnollisia naimaikäisiä tyttäriä. Mutta vaikka hän oli kaunis ja\nhyvinkasvatettu poika, eivät hänen välinpitämättömät ja jörömäiset\nkasvonsa miellyttäneet ensinkään tyttöjä. Tytöt eivät välittäneet\nhänestä eikä hän tytöistä, jopa hän puolestaan kuvitteli suorastaan\ninhoavansakin heitä.\n\nIsä Caillaudilla, joka oli perheen parhaimpia ystäviä ja\nneuvonantajia, oli oma ajatuksensa:\n\n\"Olen aina teille sanonut, että ero olisi paras lääke. Katsokaahan\nLandryta! Hän oli mielettömästi rakastunut pikku Fadetteen, vaan eipä\nhän pikku Fadetten lähdettyä silti ole menettänyt enemmän järkeään\nkuin terveyttäänkään, vaan on päinvastoin vähemmin surullinen kuin\nuseasti ennen, jolloin hänen surunsa kyllä huomasimme, vaikkemme\ntienneet sen syytä. Nykyään hän näyttää aivan tyyneltä ja kohtaloonsa\ntyytyväiseltä. Samoin kävisi, jos Sylvinet ei viiteen kuuteen\nkuukauteen saisi ensinkään tavata veljeään. Voin teille esittää\nkeinon, jonka avulla voimme heidät erottaa kaikessa hiljaisuudessa.\nArentitilani Prichessä on hyvässä kunnossa, mutta oman tilani hoito\nArtonissa sensijaan käy sitä huonommin, kun sen hoitaja on sairas\neikä näy siitä tervehtyvänkään. En tahdo häntä erottaakkaan, sillä\nhän on erittäin kunnollinen mies. Mutta jos voisin lähettää hänen\navukseen hyvän työntekijän, niin hän kyllä piankin tervehtyisi, sillä\nhän on sairas pelkästä rasituksesta ja liikaponnistuksesta. Jos\nteillä ei ole mitään vastaan, niin lähetän sinne Landryn. Annetaan\nhänen mennä kertomatta Sylvinetille, että se tapahtuu pitemmäksi\najaksi. Sanokaamme päinvastoin että se tapahtuu vain kahdeksaksi\npäiväksi. Ja sitte, kun nuo kahdeksan päivää ovat kuluneet, puhutaan\ntaasen kahdeksasta päivästä, kunnes hän lopulta siihen tottuu.\nSeuratkaa minun neuvoani sensijaan, että antaisitte aina myöten\npojalle, jota olette liiaksikin säästäneet ja jolle olette antaneet\nliian suuren vallan tässä talossa.\"\n\nIsä Barbeau oli taipuvainen seuraamaan tätä neuvoa, mutta äiti\nBarbeau siitä pahastui. Hän pelkäsi että siitä koituisi Sylvinetille\nkuolonisku. Hänen kanssaan täytyi sovitella; äiti vaati että oli\nensin koeteltava pitää Landry-poikaa pari viikkoa kotona, jotta\nnähtäisiin eikö veli tervehtyisi, kun näkisi hänet aina luonaan. Jos\nkävisi päinvastoin, silloin hänkin kyllä mukaantuu seuraamaan isä\nCaillaudin neuvoa.\n\nNiin tehtiinkin. Landry tuli mielelläänkin Kaksolaan sovittua\nloma-aikaa viettämään, ja hänet lähetettiin sinne sillä verukkeella,\nettä isänsä tarvitsi apua puimisessa, kun Sylvinet ei enää ollut\noikein työkykyinen. Landry koetti kaikessa tehdä veljensä mieliksi.\nHän oli alati hänen seurassaan, hän nukkui samassa vuoteessa ja\nhoiti häntä aivan kuin pientä lasta. Ensimäisenä päivänä oli\nSylvinet hyvin iloinen, mutta toisena hän väitti että Landryn oli\nhänen seurassaan ikävä, eikä Landry saanut häntä tästä ajatuksesta\nluopumaan. Kolmantena päivänä Sylvinet suuttui, kun Heinäsirkka tuli\nLandryta katsomaan ja tämä ei raskinut lähettää häntä pois. Vihdoin,\nviikon lopulla, oli pakko luopua koko tuumasta, sillä Sylvinet tuli\nyhä ärtyisemmäksi ja vaativammaksi, kadehtien omaa varjoaankin.\nSilloin päätettiin panna täytäntöön isä Caillaudin ehdotus, ja\nvaikkei Landryta liioin haluttanut mennä Artoniin vieraiden ihmisten\nkeskuuteen -- häntä, joka rakasti kotiseutuaan, työtään, omaisiaan\nja isäntäväkeään niin suuresti suostui hän kuitenkin veljensä tähden\ntekemään kaikki, mitä hänelle neuvottiin.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nTällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta\ntoisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti.\nHän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin\npäättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen\npoissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa.\nKeksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään\nnäkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen.\n\"Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä\",\najatteli Sylvinet, \"ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia\nystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa\nminua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän.\"\n\nLandry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin\nvuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut\nhalvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette\nhäntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista\npahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta\nheitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli\nsaattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita,\nriisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä\nhyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui\nhän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja\nkuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään\nlaulavan näin:\n\n    \"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;\n    joka sirkalla sulhonsa oma.\"\n\nSade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan,\nkun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:\n\n\"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?\"\n\nFadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry\nsulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja\nFadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata\ntyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa.\nHe viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista\nasioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa\nhänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä\noli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua\nonnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla\nyhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin\nkoskaan ennen.\n\nAamun valetessa alkoi Landry kuitenkin menettää mielenlujuutensa ja\npyysi Fanchonin kätkemään hänet ylisille, jotta hän voisi tavata\nhäntä vielä seuraavanakin yönä. Mutta tyttö sai, kuten tavallisesti,\nhänet nytkin malttamaan mielensä. Hän huomautti nuorukaiselle ettei\nheidän tarvitse erota enää pitemmäksi aikaa, sillä hän oli päättänyt\njäädä taas kotipuoleensa.\n\n\"Minulla on omat syyni\", sanoi hän Landrylle, \"jotka kerron sitte\nmyöhemmin ja jotka eivät hämmennä toiveitamme naimisen suhteen. Mene\nsinä vaan toimittamaan isäntäsi töitä, koska kummini kertomusten\nmukaan sinun veljesi terveydelle on hyödyksi, ettei hän näe sinua\nvielä johonkuhun aikaan.\"\n\n\"Se onkin ainoa syy, joka saa minun sinusta eroomaan\", vastasi\nLandry; \"sillä veliraukkani on tuottanut paljo huolta ja minä pelkään\nettä hänestä on sitä yhä edelleenkin. Sinun, Fanchonette, joka olet\nniin viisas, sinun pitäisi keksiä joku keino, miten hänet parantaa.\"\n\n\"Minä en tiedä muuta neuvoa kuin puhua hänelle järkeä\", vastasi\ntyttö; \"sillä hänen sielunsa tekee ruumiinkin sairaaksi ja se, joka\nparantaa toisen, parantaa samalla toisenkin. Mutta hänellä on niin\nsuuri vastenmielisyys minua kohtaan, että tuskinpa minä saan edes\ntilaisuutta puhua hänen kanssaan ja häntä lohduttaa.\"\n\n\"Ja kuitenkin sinä olet niin järkevä ja puhut niin hyvin ja sinulla\non niin erityinen lahja saada muut tekemään tahtosi mukaan, kun vain\nitse tahdot itseäsi vaivata, että jos sinä puhut hänen kanssaan\ntunninkin ajan, niin vaikuttaa jo se häneen. Koeta, hyvä Fadette! Älä\nanna hänen ylpeytensä tai hänen huonon tuulensa itseäsi pelottaa.\nPakota hänet itseäsi kuulemaan. Tee tuo ponnistus minun tähteni,\nFanchon, ja omankin onnemme vuoksi, sillä veljeni vastustus ei\nsuinkaan ole pienimpiä vaikeuksiamme.\"\n\nFanchon lupasi tehdä mitä hän pyysi ja he erosivat vakuutettuaan\ntoisilleen satoja kertoja, että he rakastivat ja aina rakastaisivat\ntoisiaan.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nEi kukaan koko seutukunnalla tietänyt että Landry oli käynyt Fadetin\nmökissä. Jos joku olisi sen kertonut Sylvinetille, olisi tämä\nsairastunut uudestaan eikä olisi milloinkaan antanut veljelleen\nanteeksi, että hän oli käynyt katsomassa Fadettea eikä häntä.\n\nKaksi päivää senjälkeen pukeutui pikku Fadette erittäin hyvään\npukineeseen, sillä hän ei ollut enää entinen köyhä tyttö, vaan hänen\nsurupukunsakin oli kauniista, hienosta kankaasta. Hän kulki Cossen\nkauppalan läpi, ja kun hän oli kasvanut kokolailla pituuttakin,\nei häntä heti tunnettu. Hän oli kaupungissa ollessaan paljo\nkaunistunut; kun hänellä oli ollut parempi ruoka ja parempi asunto,\noli hänen hipiänsä muuttunut kukoistavaksi ja hän oli lihonnut hänen\nijälleen parahultaisesti, kukaan ei olisi enää voinut häntä luulla\ntytönvaatteisiin puetuksi pojaksi, sillä niin kauniiksi ja muhkeaksi\nhänen vartalonsa oli muodostunut. Rakkaus ja onni olivat osaltaan\nnekin luoneet hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa jotakin, jonka voi\nainoastaan havaita, vaan ei selittää. Sanalla sanoen: hän ei ollut\nmaailman kauniin tyttö, niinkuin Landry kuvitteli, mutta hän oli\nsomin, sirovartaloisin ja kukoistavin, ja ehkäpä viehättävinkin tyttö\nkoko niillä seuduin.\n\nHän kantoi käsivarrellaan suurta koria ja meni Kaksolaan, jossa\nhän pyysi saada puhutella isä Barbeauta. Ensimäinen, jonka hän\nsiellä tapasi, oli Sylvinet, ja tämä kääntyi poispäin, sillä niin\nvastenmielistä oli hänelle Fadetten tapaaminen. Mutta tyttö kysyi\nmissä hänen isänsä oli niin kohteliaasti, että Sylvinetin täytyi\nvastata ja saattaa hänet luuvaan, jossa Barbeau paraikaa nikkaroi.\nKun pikku Fadette pyysi saada häntä puhutella kahdenkesken, sulki\nukko luuvanoven ja sanoi että nyt hän voi hänelle sanoa mitä vain\nhalusi.\n\nPikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui\nolkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö:\n\n\"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle,\ntiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko\npaikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen\nmyönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen\nminä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn\nkanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä\ntiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen\nte olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne,\npyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani.\"\n\n\"Se käy kyllä laatuun, Fadette\", vastasi Barbeau. \"En ole milloinkaan\nkieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei\nomatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa.\"\n\n\"Minun asiani saatte pian kuulla\", sanoi pikku Fadette, nostaen\nkorinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. \"Isoäiti-vainajani ansaitsi\nnoilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei\njuuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei\nkukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan\noli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun\nminua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se\non sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän\ntiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä\nenemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se\nmenee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko\nelämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun\ntarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'.\"\n\n\"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin\nkellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän\noli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne\ntässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo\nrahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain\nvaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut\nniiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään.\"\n\n\"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette\", sanoi Barbeau\naukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; \"mutta minulla ei\nole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne.\nEn ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?\"\n\n\"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen\nholhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä\npitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut.\nPaitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi,\njoka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan\nomaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä.\nHän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille\nihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai\nantaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän\nvoisi sille mitään -- kummiraukka ei ole laskutaitoinen.\"\n\n\"Onko niitä sitten niin paljo?\" sanoi Barbeau, jonka silmät\nehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta\ntunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas,\nettä hän hämmästyi ja sanoi:\n\n\"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa.\"\n\nPikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa\nhiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta\nBarbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.\n\n\"Eihän se minuun kuulu\", sanoi hän, \"ja kun en voi sitä tallettaa,\nniin on parasta etten ota selkoa teidän asioistannekaan.\"\n\n\"Se palvelus teidän kuitenkin pitää minulle tehdä\", sanoi Fadette.\n\"En ole paljoa taitavampi kuin kumminikaan, kun summa nousee toiselle\nsadalle. Sitäpaitsi en tiedä kaikkien vanhojen ja uusien rahojen\narvoa, niin että ainoastaan te voitte sanoa olenko rikas vai köyhä ja\nvoitte sanoa juuri täsmälleen paljoko minulla on omaisuutta.\"\n\n\"No niin\", sanoi Barbeau, joka ei enää voinut vastustaa\nuteliaisuuttaan; \"kun ette pyydä minulta sen suurempaa palvelusta,\nniin en tahdo sitä kieltääkkään.\"\n\nPikku Fadette kohotti nyt äkkiä korin molempia kansia ja otti sieltä\nkaksi suurta pussia, jotka kumpikin sisälsivät kaksituhatta frangia.\n\n\"Kas, kas, sepä jotain!\" sanoi Barbeau. \"Onhan siinä sievät\nmyötäjäiset, jotka hankkivat teille koko lauman kosijoita.\"\n\n\"Siinä ei ole kaikki\", sanoi pikku Fadette; \"on vielä jotain korin\npohjassa, jota en oikein ymmärrä.\"\n\nHän otti sieltä ankeriaannahkaisen kukkaron, jonka tyhjensi isä\nBarbeaun hattuun. Siinä oli sata vanhanleiman louisdoria, jotka\nsaivat vanhan miehen silmät ällistyksestä pyöristymään. Kun hän\noli ne laskenut ja pistänyt takaisin ankeriaannahkaan, otti tyttö\nesille toisen samanlaisen, ja sitte kolmannen, ja neljännen -- ja\nyhteensä oli korissa kultaa, hopeaa ja pikkurahoja hiukan vaille\nneljäkymmentätuhatta frangia.\n\nSe oli jokseenkin kolmasosa enemmän kuin mitä Barbeaulla oli\nkiinteätäkään omaisuutta, ja kun talonpojat harvoin muuttavat\nomaisuuttaan rahaksi, ei hän ollut milloinkaan nähnyt niin paljon\npuhdasta rahaa yhtaikaa.\n\nJa olkoon talonpoika kuinka rehellinen ja hyvänsuopa tahansa,\nniin tosiasia on että rahojen näkeminen tekee häneen aina syvän\nvaikutuksen; niinpä Barbeaunkin otsaan nousi hetkeksi kylmä hiki. Kun\nhän oli kaikki laskenut, sanoi hän:\n\n\"Ei puutu kuin kaksikymmentäkaksi frangia neljästäkymmenestä\ntuhannesta, toisin sanoen: sinun omalle osallesi tulee kaksituhatta\npistoolia helisevää rahaa. Sinä, pikku Fadette, olet niinmuodoin\nseudun rikkain tyttö ja sinun veljesi Heinäsirkka, olkoonpa hän\nvaikka koko ikänsä ontuva ja heikko, voi ajella vaan kieseissä\nmaitaan katselemassa. Ole iloinen, kun tiedät olevasi rikas ja voit\nantaa sen muidenkin tiedoksi, jos tahdot itsellesi pian kauniin\nsulhasen.\"\n\n\"Sillä ei ole niin kiirettä\", sanoi pikku Fadette; \"tahtoisin\npäinvastoin pyytää ettette te, Barbeau, mainitsisi kenellekään tästä\nrikkaudesta. Ruma kun olen, en halua joutua naimisiin rahojeni\ntähden, vaan hyvän sydämeni ja hyvän maineeni tähden, ja kun minulla\non näillä seuduin huono maine, niin haluan olla täällä jonkun aikaa,\njotta ihmiset huomaisivat etten ole sitä ansainnut.\"\n\n\"Mitä rumuuteen tulee, Fadette\", sanoi Barbeau kohottaen silmänsä,\njotka koko ajan olivat olleet koriin suunnatut, \"voin hyvällä\nomallatunnolla sanoa, että olette kaunistunut oikein ihmeteltävästi\nja tullut aivan toisen näköiseksi kaupungissa ollessanne, niin\nettä teitä nyt voi sanoa oikein sieväksi tytöksi. Ja mitä sitte\nhuonoon maineeseenne tulee, niin -- jos ette sitä ansaitse, niinkuin\nmielelläni tahdon uskoa, on tuo tuumanne jäädä tänne vähäksi aikaa ja\npitää rikkautenne salassa mielestäni hyvä, sillä on paljo ihmisiä,\njoita rikkautenne niin häikäisisi, että menisivät kanssanne naimisiin\ntuntematta teitä kohtaan sitä kunnioitusta, jota vaimo voi mieheltään\nvaatia.\n\n\"Mitä vihdoin tulee rahoihinne, jotka tahdoitte uskoa minun hoitooni,\nniin sellainen menettely olisi laitonta ja saattaisi minut joskus\nepäluulonalaiseksi, sillä pahoja kieliä on aina; ja sitäpaitsi,\njos olettekin oikeutettu määräämään omista rahoistanne, ette voi\nmielivaltaisesti päättää siitä, mikä kuuluu alaikäiselle veljellenne.\nKaikki, mitä voin tehdä, on kysyä puolestanne lakimiehen neuvoa\nnimeänne mainitsematta. Olen sitte ilmottava teille paraan tavan\nsaattaaksenne turvaan veljenne ja oman perintönne, ilman että sen\ntarvitsee kulkea laintuntijain käsissä, sillä ne eivät ole kaikki\nkyllin omantunnonmukaisia. Viekää siis korinne jälleen kotiinne ja\npiilottakaa se, kunnes olen antanut teille vastauksen. Kun niin\ntarvitaan, tarjoudun todistamaan kanssaperijänne asiamiehen edessä\nnyt laskemamme summan suuruuden; kirjotan sen tänne luuvan kulmaan,\netten unohtaisi.\"\n\nEikä pikku Fadette muuta tarkottanutkaan, kuin että isä Barbeau\nsaisi tietää kuinka asiat olivat. Ja jos hän samalla tunsi vähän\nylpeyttäkin rikkaudestaan, niin se johtui siitä, ettei ukko nyt voisi\nhäntä syyttää Landryn rahojen himoitsemisesta.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nKun Barbeau näki miten viisas tyttö oli ja ymmärsi hänen sievän\nviekkautensa, ei hän pitänyt erikoisempaa hoppua tytön rahojen\nsijottamisella, vaan otti ensin selkoa hänen maineestaan\nChâteau-Meillantista, jossa pikku Fadette oli palvellut. Sillä\nvaikka nuo kauniit myötäjäiset häntä houkuttelivatkin ja saivat\nhänen tyytymään vähemmän arvokkaisiin sukulaisuussuhteisiin, ei hän\nollut yhtä mukaantuvainen poikansa vaimon kunniata koskevan puolen\nsuhteen. Hän meni sentähden itse Château-Meillantiin ja kuulusteli\ntunnollisesti asiaa. Siellä hän sai tietää ettei pikku Fadette\nollut suinkaan tullut sinne siunatussa tilassa eikä synnyttänyt\nlasta, vaan että hän oli käyttäytynyt niin hyvin, ettei ollut\nvähintäkään muistuttamista hänen suhteensa. Hän oli palvellut\nvanhaa aatelisneitiä, entistä nunnaa, joka oli häntä kohdellut\npikemmin seuranaisenaan kuin palvelijattarenaan, siinä määrässä\noli häntä miellyttänyt tytön hyvä käytös, puhtaat tavat ja terävä\näly. Hän kaipasi suuresti pikku Fadettea ja sanoi että tyttö oli\njumalaapelkääväinen, työteliäs, säästäväinen, puhdas, järjestystä\nrakastava ja niin hyvänsävyinen, ettei hän milloinkaan enää tapaisi\nhänen vertaistaan. Ja kun tuo vanha nainen oli jotenkin rikas, niin\nhän harjotti melkoisessa määrässä hyväntekeväisyyttä, joissa puuhissa\npikku Fadette oli suureksi avuksi sairaiden hoitoon, lääkkeiden\nvalmistamiseen ynnä muuhun nähden, oppien samalla niitä uusia\ntietoja, joita haltijattarensa oli hankkinut itselleen luostarissa\nollessaan.\n\nBarbeau tuli hyvin tyytyväiseksi ja palasi Cosseen päättäen jouduttaa\nasian päätöstä. Hän kutsui perheensä koolle ja kehotti vanhimpia\nlapsiaan, veljiään ja kaikkia naispuolisia omaisiaan ennakkoluuloitta\nottamaan selkoa pikku Fadetten käytöksestä aina siitä asti, kun hän\noli tullut siihen ikään, että oli itse töistään vastuunalainen.\nJos kaikki paha, mitä hänestä oli sanottu, johtui ainoastaan\nlapsellisuudesta, ei siihen olisi pantava mitään huomiota, mutta jos\nsitävastoin joku voi sanoa nähneensä hänen käyttäytyneen huonosti tai\nsopimattomasti, tulisi hän yhä kieltämään Landrya seurustelemasta\nhänen kanssaan. Tehtävä suoritettiin niin varovasti kuin hän oli\ntoivonutkin, ja myötäjäisistä ei mainittu sanaakaan, sillä niistä hän\nei ollut virkkanut kellekään, ei edes vaimolleen.\n\nSillä aikaa eleli pikku Fadette kaikessa hiljaisuudessa pienessä\nmökissään, jossa hän ei tehnyt mitään muutoksia, paitsi että piti\nkaikki paikat niin puhtaina, että olisi voinut peilata itseään hänen\nyksinkertaisissa huonekaluissaan. Hän puki pikku Heinäsirkkansa\npuhtaisiin vaatteisiin ja hankki, niin että sitä tuskin\nhuomattiinkaan, pojalle, itselleen ja kummilleen parempaa ravintoa,\nmikä piankin näkyi pojan kasvoilla, sillä hän tuli kokolailla\nparemman näköiseksi ja hänen terveytensä varttui aivan tyydyttäväksi.\nOnnelliset olot vaikuttivat niinikään hänen mielialaansa edullisesti,\nja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä isoäidin pauhuja eikä\nkurituksia, vaan hän sensijaan sai osakseen hyväilyjä, ystävällisiä\nsanoja ja lempeätä kohtelua, tuli hänestä oikein herttainen poika,\nmieli alati täynnä kaikenmoisia hauskoja päähänpistoja.\n\nToisekseen oli Fanchon Fadetin olennossa ja käytöksessä tapahtunut\nniin suuri muutos, että pahat puheet unohtuivat ja moni poika,\nnähdessään hänen liikkuvan niin kevyesti ja miellyttävästi, toivoi\nhänen surunaikansa pian loppuvan, jotta voisi häntä lähetä ja pyytää\nhäntä kanssaan tanssimaan.\n\nAinoastaan Sylvinet Barbeau ei tahtonut muuttaa mielipidettään\nhänestä. Hän huomasi kyllä että hänen perheessään oli tyttöön nähden\njotakin tekeillä, sillä isä puhui hänestä tuon tuostakin, ja kun hän\noli saanut kumotuksi jonkun vanhan Fadettea koskevan valheen, iloitsi\nhän siitä Fadetten tähden ja sanoi ettei hän voinut sietää, että\nhänen poikaansa oli syytetty viattoman tytön viettelemisestä.\n\nPuhuttiin niinikään Landryn pikaisesta palaamisesta ja Barbeau\nnäytti toivovan että Caillaud siihen suostuisi. Sanalla sanoen,\nSylvinet huomasi ettei enää oltaisi niinkään nurjamielisiä Landryn\nrakkaudelle, ja silloin häneen iski taasen vanha synkkämielisyytensä.\nHuikenteleva yleinen mielipide oli viime aikoina kääntynyt\nFadetten eduksi; hänen rikkaudestaan tosin ei tiedetty mitään,\nmutta hänestä pidettiin, ja siitä syystä hän oli Sylvinetille sitä\nvastenmielisempi, koska hän huomasi hänet kilpailijakseen Landryn\nrakkauden suhteen.\n\nAika ajoin virkkoi isä Barbeau hänen läsnäollessaan jonkun sanan\navioliitosta, mainiten että kaksoset jo pian olisivat naimaijässä.\nLandryn avioliitto oli aina ollut Sylvinetille suorastaan\nkauhistuttava ajatus, sillä se merkitsi jotenkin samaa kuin\ntäydellistä eroa veljesten välillä. Hänen kuumeensa palasi ja äiti\nkysyi uudestaan lääkärien neuvoa.\n\nEräänä päivänä äiti Barbeau tapasi tiellä Fanchette-kummin, joka,\nkuullessaan hänen surevan ja valittavan, kysyi minkätähden hän\netsi apua niin kaukaa ja kulutti niin paljo rahaa, vaikka hänellä\noli lääkäri aivan lähellä, taitavampi kuin kaikki muut niillä\nseuduin ja sellainen, joka ei harjottanut ammattiaan maksun vuoksi,\nniinkuin hänen isoäitinsä, vaan ainoastaan rakkaudesta Jumalaan ja\nlähimäisiin. Hän mainitsi pikku Fadetten nimen.\n\nÄiti Barbeau puhui asiasta miehensä kanssa, jolla ei ollut mitään\nsitä vastaan. Hän päinvastoin tiesi että pikku Fadettea oli pidetty\nChâteau Meillantissa hyvinkin taitavana ja että kansaa oli tulvinut\njoka suunnalta kysymään neuvoa niinhyvin häneltä kuin hänen\nemännältään.\n\nÄiti Barbeau pyysi siis Fadetten käymään heillä Sylvinetiä\nkatsomassa, joka oli aivan vuoteen omana, ja antamassa hänelle apua.\n\nFanchon oli useampia kertoja etsinyt tilaisuutta puhutellakseen\nSylvinetiä, niinkuin hän oli Landrylle luvannut, mutta Sylvinet oli\nvälttänyt taitavasti jokainoan sellaisen yrityksen. Hän ei sentähden\nodottanut toista kutsua, vaan riensi suoraapäätä Kaksolaan. Siellä\nhän tapasi Sylvinetin kuume-uneen vaipuneena ja pyysi perheen\njättämään hänet kahden sairaan kanssa. Kun tuollaiset \"viisaat\"\nnaiset tavallisesti tahtovat toimia salassa, ei kukaan tehnyt\nvastaväitteitä, vaan hänet jätettiin yksin huoneeseen.\n\nEnsin Fanchon otti käteensä Sylvinetin käden, joka riippui alas\nvuoteen syrjästä; mutta hän teki sen niin varovasti, että poika ei\nhuomannut mitään, vaikka hän oli niin kevyt-uninen, että suriseva\nkärpänen voi hänet herättää. Sylvinetin käsi oli tulikuuma ja se\ntuli pikku Fadetten kädessä vieläkin kuumemmaksi. Nuorukainen\nnäytti tulevan levottomaksi, mutta ei koettanutkaan vetää kättään\npois. Silloin pikku Fadette pani toisen kätensä hänen otsalleen,\nyhtä varovasti kuin äskenkin, jolloin poika tuli entistäkin\nrauhattomammaksi. Mutta vähitellen hän rauhottui, ja Fadette tunsi\nettä sairaan pää ja käsi vähitellen viileytyivät ja että hänen\nunensa muuttui levolliseksi kuin pienen lapsen. Niin istui Fadette\nhänen vieressään, kunnes Sylvinet näytti rupeevan heräämään, jolloin\ntyttö vetäytyi sängynverhojen taakse sekä poistui huoneesta ja koko\ntalosta, sanottuaan ensin Barbeaun muorille:\n\n\"Menkää nyt poikanne luo ja antakaa hänelle jotakin syödä, sillä\nhänen kuumeensa on jo hävinnyt. Mutta älkää mitenkään puhuko hänelle\nminusta, jos haluatte että minä hänet parannan. Palaan uudelleen\nillalla niihin aikoihin, jolloin olette sanonut hänen tavallisesti\ntulevan huonommaksi, ja tahdon koettaa enkö voisi karkottaa kokonaan\nhänen ilkeätä kuumettaan.\"\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nÄiti Barbeau hämmästyi kovin nähdessään Sylvinetin aivan\nkuumeettomana, ja hän kiiruhti antamaan hänelle vähän ruokaa, jota\npoika söikin jommoisellakin halulla. Ja kun kuume oli raastanut häntä\nkokonaista kuusi päivää, jolloin hän ei ollut syönyt einettäkään,\nihailtiin suuresti pikku Fadettea, joka sairasta herättämättä ja\nlääkkeitä antamatta, ainoastaan loihtimalla, niinkuin luultiin, oli\nsaanut aikaan käänteen taudin kulussa.\n\nIllan tullen alkoi kuume uudestaan, ja oikein rajuna. Sylvinet vaipui\nhorroksiin, houraili unissaan ja pelkäsi herätessään ympärillään\nolevia.\n\nFadette palasi ja oli, samoinkuin aamulla, tuskin tunnin ajan kahden\nsairaan kanssa, suorittamatta muita taikatemppuja kuin että piteli\nhänen käsiään ja laski varovasti kätensä hänen otsalleen ja hengitti\nviileyttä hänen kuumeisille kasvoilleen. Ja samoinkuin aamulla,\npoisti hän nytkin sairaan hourailemisen ja kuumeen. Kun hän oli\nmennyt, uudistettuaan määräyksensä ettei Sylvinetille saisi kertoa\nhänen avustuksestaan, tavattiin poika rauhalliseen uneen vaipuneena;\nhänen kasvonsa eivät enää niin punottaneet eikä hän näyttänyt\nmuutenkaan enää sairaalta.\n\nOmituinen oli tuo Fadetten parantamistapa. Sattuma ja kokemus olivat\nopettaneet sen hänelle, kun hän hoiti pikku Jeanet-veljeään, jonka\nhän oli monituiset kerrat pelastanut kuolemasta antamatta hänelle\nmitään lääkettä, vaan ainoastaan virkistäen häntä käsillään ja\nhenkäyksellään, tai lämmittäen häntä samalla tavalla, kun hänellä\noli horkkakohtauksensa. Hän kuvitteli että terveen ihmisen ystävyys\nja tahto sekä puhtaan, elonvoimaisen käden kosketus voisi poistaa\nsairauden, kun parantaja on jossain määrin lahjakas ja luottaa\nlujasti Jumalan hyvyyteen. Koko ajan, kun hän piti sairaan käsiä,\nluki hän itsekseen äänettömiä rukouksia. Eikä hän suinkaan olisi\ntahtonut tehdä sitä, mitä hän oli tehnyt pikku veljelleen ja nyt\nLandryn veljelle, kenellekään muulle, joka oli hänelle vähemmin rakas\ntai jota kohtaan hän ei tuntenut niin suurta myötätuntoisuutta, sillä\nhän piti varmana että tämän lääkkeen vaikutus riippui siitä lujasta\nystävyydestä, jota hän tunsi sydämessään sairasta kohtaan ja jota\nilman Jumala ei antaisi kenellekään valtaa sairaan yli.\n\nJa kun pikku Fadette siten rauhotti Sylvinetin kuumetta, rukoili hän\nJumalaa samoinkuin ennen veljensä vuoteen ääressä: \"Hyvä Jumala,\nauta minua, että minun terveyteni kulkisi minun ruumiistani tuohon\nsairaaseen ruumiiseen, ja niinkuin Vapahtaja on uhrannut henkensä\nkaikkien ihmisten lunastukseksi, niin ota henkeni, jos sinä haluat\nsen ottaa, ja anna se tälle sairaalle; uhraan sen sinulle ilolla\nhänen terveytensä tähden.\"\n\nPikku Fadette oli aikonut koetella tuon rukouksen voimaa isoäitinsä\nkuolinvuoteella, mutta ei rohjennutkaan, sillä hänestä oli\ntuntunut että sielun ja ruumiin elämä oli tuossa vanhassa naisessa\nsammumaisillaan ijän ja luonnonlain mukaan, mikä on Jumalankin\nsäädös. Ja pikku Fadette, jonka parantamiskeino perustui paljoa\nenemmän uskontoon kuin pimeyden voimiin luottamiseen, pelkäsi\nsuututtaa Jumalaa pyytämällä häneltä semmoista, jota hän ei ihmeitä\ntekemättä suonut muille kristityille.\n\nOlkoonpa tämän parannuskeinon tehoavaisuuden laita muuten miten\ntahansa, tosiasia vaan oli että Sylvinet kolmen päivän kuluttua oli\nvapautunut kuumeestaan. Eikä hän olisi milloinkaan saanut tietää\nmiten se oli tapahtunut, ellei hän olisi herännyt vähän liian\naikaiseen Fadetten ollessa viimeistä kertaa hänen luonaan, jolloin\nhän näki tytön ylitsensä kurottuneena ja varovaisesti vetävän kätensä\nsyrjään.\n\nAlussa Sylvinet luuli sen näköharhaukseksi ja sulki silmänsä\npäästäkseen sitä näkemästä; mutta kysyttyään sittemmin äidiltään\noliko Fadette tunnustellut hänen otsaansa ja valtimoaan vai oliko hän\nnähnyt unta, vastasi äiti Barbeau -- joka nyt vihdoinkin oli saanut\nvihiä miehensä suunnitelmista ja mielellään näki että Sylvinet luopui\nvastenmielisyydestään tyttöä kohtaan -- että Fadette todellakin\noli käynyt siellä kolmena päivänä aamuin illoin ja salaperäisellä\nhoidollaan merkillisellä tavalla karkottanut hänen kuumeensa.\n\nSylvinet ei näyttänyt sitä uskovan, vaan sanoi että hänen kuumeensa\noli itsekseen hävinnyt ja että Fadetten sanat ja salaisuudet olivat\npelkkää hullutusta. Hän oli jotenkin rauhallinen ja hyvinvoipa\nmuutamia päiviä, ja isä Barbeau luuli nyt voivansa ilmaista hänelle\nvähän veljensä mahdollisesta avioliitosta, kuitenkaan mainitsematta\ntytön nimeä.\n\n\"Ei teidän tarvitse minulta salata tuon valitun nimeä\", vastasi\nSylvinet. \"Tiedän hyvin että se on Fadette, joka näyttää teidät\nkaikki lumonneen.\"\n\nItse asiassa oli Barbeaun salainen selvänotto suoriutunut\nniin Fadetten eduksi, ettei hän enää kauvemmin epäillyt tytön\nmoitteettomuutta, vaan toivoi hartaasti voivansa kutsua Landryn\ntakaisin. Hän ei enää pelännyt muuta kuin kaksoisveljen\nmustasukkaisuutta ja koetti parantaa Sylvinetiä noista\npäähänpistoistaan sanomalla hänelle, ettei hänen veljensä voisi\nmilloinkaan tulla onnelliseksi ilman pikku Fadettea. Tähän vastasi\nSylvinet:\n\n\"Tehkää miten tahdotte, sillä veljeni täytyy tulla onnelliseksi.\"\n\nMutta tuumaa ei uskallettu kuitenkaan vielä toteuttaa, sillä Sylvinet\nsai kuumeensa takaisin heti, kun hän näytti asiaan suostuneen.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nIsä Barbeau kuitenkin pelkäsi että pikku Fadette kantaisi häntä\nkohtaan kaunaa entisistä vääryyksistä ja että tyttö nyt oli unohtanut\nLandryn, tämän poissaollessa, ja ajatteli jotakin toista. Kun hän oli\nollut Kaksolassa Sylvinetiä hoitamassa, oli Barbeau koettanut puhua\nhänelle Landrysta, mutta tyttö ei ollut sitä kuulevinaankaan, jolloin\nisä Barbeau kävi asiasta aivan epätietoiseksi.\n\nVihdoin eräänä aamuna hän teki päätöksensä ja meni pikku Fadettea\npuhuttelemaan.\n\n\"Fanchon Fadet\", sanoi hän hänelle; \"tulen kysymään teiltä jotain,\njohon pyydän aivan suoraa ja totuudenmukaista vastausta. Oliko teillä\njo ennen isoäitinne kuolemaa aavistusta siitä suuresta omaisuudesta,\njonka hän teille jätti.\"\n\n\"Oli, isä Barbeau\", vastasi pikku Fadette; \"minulla oli selvä\naavistus, sillä olin nähnyt hänen usein laskevan kulta- ja\nhopearahoja enkä ollut milloinkaan nähnyt vietävän talosta pois muuta\nkuin kuparirahoja. Ja kun toiset tytöt minua ivasivat ryysyjeni\nvuoksi, sanoi hän minulle usein: 'Älä ole milläsikään, muruseni!\nSinusta tulee rikkaampi kuin heistä kaikista, ja saattaapa sattua\nettä voit jonakin päivänä pukeutua silkkiin kiireestä kantapäähän,\njos sinua vain haluttaa'.\"\n\n\"No\", sanoi isä Barbeau, \"oletteko kertonut tämän asian Landryllekin,\nja onko hän ehkä teidän rahojenne takia näyttänyt niin teihin\nihastuneelta?\"\n\n\"Mitä siihen tulee, isä Barbeau\", vastasi pikku Fadette, \"niin olen\naina toivonut tulevani rakastetuksi kauniitten silmieni tähden,\njotka ovatkin ainoat, mitä minulla kaunista on, enkä ole ollut\nniin typerä, että olisin mennyt kertomaan Landrylle että minun\nkauniit silmäni olivat ankeriaannahkapusseihin kätketyt. Olisin joka\ntapauksessa voinut sen vaaratta sanoa, sillä Landry piti minusta\nniin rehellisesti ja koko sydämestään, että hän ei milloinkaan ole\najatellut olenko rikas vai köyhä.\"\n\n\"Ja voitteko, rakas Fanchonini, vakuuttaa minulle kunniasanallanne,\nettei Landry isoäitinne kuoleman jälkeen ole teidän tai jonkun toisen\nkautta saanut tietoa siitä, kuinka asia on?\"\n\n\"Voin kyllä\", vastasi pikku Fadette. \"Niin totta kuin Jumala on,\nolette te ainoa ihminen, joka, paitsi minua, tietää mitään.\"\n\n\"Ja luuletteko että Landry vielä tuntee teitä kohtaan samoja tunteita\nkuin ennenkin? Oletteko isoäitinne kuoleman jälkeen saanut mitään\nvakuutusta siitä, ettei hän ole muuttunut teille uskottomaksi?\"\n\n\"Olen saanut siitä mitä varmimman vakuutuksen\", vastasi hän, \"sillä\nminä tunnustan että hän kolme päivää kuolemantapauksen jälkeen kävi\nminua katsomassa ja vakuutti silloin kuolevansa surusta, ellei saisi\nminua vaimokseen.\"\n\n\"Ja mitä te hänelle vastasitte, pikku Fadette?\"\n\n\"Sitä en ole velvollinen teille ilmottamaan, isä Barbeau; mutta\nvoinhan sen kuitenkin kertoa mieliksenne. Minä vastasin hänelle että\nmeillä on vielä kyllin aikaa ajatella avioliittoa ja etten mielelläni\nota sellaista poikaa, joka piti minusta vastoin vanhempiensa tahtoa.\"\n\nPikku Fadette sanoi tämän kokolailla ylpeästi ja rauhallisesti.\nBarbeau tuli levottomaksi.\n\n\"Minulla ei ole oikeutta tehdä teille kysymyksiä, Fanchon Fadet\",\nsanoi hän, \"enkä tiedä onko teidän tarkotuksenne tehdä poikani\nonnelliseksi vai onnettomaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta minä\ntiedän että hän pitää teistä kovin paljo, ja jos minä olisin teidän\nsijassanne ja tahtoisin tulla rakastetuksi itseni tähden, niin minä\nsanoisin itselleni: Landry Barbeau on minua rakastanut kun kävin\nryysyihin puettuna, kun koko maailma minua vieroi ja kun hänen\nvanhempansakin, väärin kyllä, häntä siitä ankarasti moittivat. Hänen\nmielestään olin kaunis jo silloin, kun koko maailma väitti etten\nmilloinkaan tulisikaan kauniiksi; hän on rakastanut minua huolimatta\nniistä ikävyyksistä, joita tämä rakkaus on hänelle tuottanut, hän on\nminua rakastanut lähellä ja loitolla olevana, sanalla sanoen: hän\non rakastanut minua niin kokonaisesti, etten voi häntä epäillä enkä\nmilloinkaan halua ketään toista miehekseni.\"\n\n\"Tuon kaiken olen jo aikoja sitte itselleni sanonut, isä Barbeau\",\nvastasi pikku Fadette; \"mutta sanon vielä kerran, että minusta on\nperin vastenmielistä joutua sellaisen perheen jäseneksi, joka häpeisi\nminua ja suostuisi asiaan vain hyvyydestä ja säälistä.\"\n\n\"Ellei mikään muu teitä pidätä, Fanchon, niin voitte kyllä tehdä\npäätöksenne\", sanoi isä Barbeau. \"Landryn omaiset teitä kunnioittavat\nja haluavat teidät sukuunsa. Älkää vaan luulko että muutos johtuu\nsiitä, että olette nyt rikas. Emme ole teitä karttaneet köyhyytenne\ntähden, vaan kaiken sen huonon tähden, mitä teistä puhuttiin. Ja jos\nniissä puheissa olisi ollut perää, en olisi milloinkaan suostunut\nsanomaan teitä miniäkseni, vaikka Landry olisi kuollut kymmenesti\nsentähden. Minä olen ottanut noista jutuista selkoa; olen varsin\nsitä varten käynyt Château Meillantissa, olen ottanut tarkan selon\nkaikesta sekä siellä että täällä, ja tunnustan nyt. että he ovat\nvalehdelleet ja että te olette älykäs ja rehellinen tyttö, niinkuin\nLandry niin tulisesti aikoinaan vakuutti. Sentähden, Fanchon Fadet,\nolen nyt tullut luoksenne pyytämään teitä poikani vaimoksi, ja jos te\nvastaatte myöntävästi, on hän oleva täällä viikon päästä.\"\n\nTuo ehdotus, jota pikku Fadette oli odottanutkin, ilahutti häntä\nsuuresti, mutta hän ei tahtonut näyttää liiaksi iloaan, sillä hän\nhalusi ainaisiksi ajoiksi hankkia itselleen kunnioitusta tulevan\nperheensä puolelta ja vastasi sentähden aivan rauhallisesti. Silloin\nsanoi Barbeau hänelle:\n\n\"Näen, tyttöseni, että teillä on vielä jotain minua ja omaisiani\nvastaan. Älkää vaatiko että vanha mies pyytäisi teiltä anteeksi,\ntyytykää ystävälliseen sanaan, ja kun sanon teille että olette meidän\nkeskuudessamme tapaava rakkautta ja kunnioitusta, niin voitte luottaa\nisä Barbeauhon, sillä hän ei ole vielä milloinkaan sanaansa syönyt.\nNo niin, ettekö tahtoisi antaa rauhansuudelmaa holhoojallenne, jonka\nolette itse valinnut, ja isälle, joka haluaa lukea teidät omaistensa\njoukkoon?\"\n\nPikku Fadette ei voinut enää kauvemmin vastustaa; hän kietoi molemmat\nkätensä Barbeaun kaulaan niin, että vanhuksen sydän riemastui.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nPian oli kaikki sovittu. Avioliitto päätettiin solmia heti Fadetten\nsuruajan päätyttyä. Oli enää vain kysymys Landryn kotiinnoutamisesta,\nmutta kun äiti Barbeau samana iltana kävi Fanchonia katsomassa,\nsyleilläkseen häntä ja antaakseen hänelle siunauksensa, kertoi hän\nsamalla että Sylvinet olikin sairastunut uudestaan kuullessaan\nveljensä avioliittotuumista, ja hän pyysi että odotettaisiin vielä\nmuutamia päiviä, kunnes Sylvinet tervehtyisi ja lohduttautuisi.\n\n\"Ette tehnyt viisaasti, äiti Barbeau\", sanoi pikku Fadette, \"kun\nkerroitte Sylvinetille ettei hän ollutkaan nähnyt unta, huomatessaan\nminut vieressään kuumeesta toipuessaan. Hänen ajatuksensa on nyt\nhaittana meidän välillämme, eikä minulla ole enää samaa valtaa\nparantaa häntä nukkuneessa tilassa. Onpa mahdollista että hän\ntyöntää minut luotaan ja että minun läsnäoloni vain pahentaa hänen\nsairautensa.\"\n\n\"Sitä minä en usko\", vastasi äiti Barbeau, \"sillä äsken, kun hän\ntunsi itsensä pahoinvoivaksi ja laskeusi vuoteelle, sanoi hän:\n'Missähän se Fadette nyt onkaan? Luulen että hän taaskin parantaisi\nminut. Eikö hän enää palaakkaan?' Sanoin että lähtisin teitä\nhakemaan, ja silloin hän näytti tyytyväiseltä.\"\n\n\"Tulen heti kanssanne\", vastasi pikku Fadette; \"mutta tällä kertaa\ntäytyy minun käyttäytyä toisin, sillä mikä minulle onnistui silloin,\nkun hän ei tietänyt läsnäolostani, ei nyt enää tee mitään vaikutusta.\"\n\n\"Ettekö ota mukaanne mitään lääkkeitä?\" kysyi äiti Barbeau.\n\n\"En\", vastasi Fadette, \"sillä hänen ruumiinsa ei ole sanottavasti\nsairas, vaan se on hänen sielunsa, joka kaipaa lääkettä. Koetan\ntunkea oman sieluni hänen sieluunsa, vaikken voi luvata että siinä\nonnistuisin. Voin ainoastaan luvata että odotan kärsivällisesti\nLandryn palaamista, enkä pyydä teitä noutamaan häntä ennen, kun\nolemme ensin tehneet kaiken voitavamme Sylvinetin parantamiseksi.\nLandry painoi tämän asian niin vakavasti minun mieleeni, että hän\naivan varmasti antaa minulle anteeksi, vaikka lykkäämmekin hänen\npaluunsa ja ilonsa tuonnemmaksi.\"\n\nKun Sylvinet näki pikku Fadetten vuoteensa ääressä, kävi hän\ntyytymättömäksi eikä tahtonut vastata kuinka hän voi. Fadette halusi\nkoetella hänen valtimoaan, mutta Sylvinet veti kätensä pois ja käänsi\nkasvonsa seinään päin. Silloin pikku Fadette vihjasi että heidät\njätettäisiin kahdenkesken, ja kun kaikki olivat menneet, sammutti hän\nlampun, ettei huoneessa ollut muuta valoa kuin kuunvalo, sillä sattui\nolemaan juuri täysikuu. Sitte hän meni jälleen Sylvinetin luo ja\nsanoi hänelle käskevällä äänellä, jota sairas totteli kuin lapsi:\n\n\"Sylvinet, ojentakaa minulle molemmat kätenne ja vastatkaa totuuden\nmukaisesti, sillä minä en ole tullut tänne rahaa ansaitakseni, ja\nkun kerran olen hyvänhyvyyttäni tullut teitä hoitamaan, niin en\nsiedä liioin että käyttäydytte epäkohteliaasti ja kiittämättömästi.\nHuomatkaa sentähden tarkoin mitä kysyn ja mitä itse vastaatte, sillä\nteidän on vaikea minua pettää.\"\n\n\"Kysykää mitä haluatte, Fadette\", vastasi Sylvinet hämmästyneenä,\nkuullessaan tuon vallattoman pikku Fadetten, jolle hän niin useasti\nennen oli vastannut kiviä heittelemällä, puhuttelevan itseään noin\nankarasti.\n\n\"Sylvain Barbeau\", sanoi hän; \"näyttää siltä kuin tahtoisitte kuolla.\"\n\nSylvain epäili hiukan ennenkun vastasi, ja kun Fadette puristi\nkovasti hänen kättään, ikäänkuin antaakseen hänen tuntea suurta\ntahdonlujuuttaan, puheli nuorukainen tuskaisena ja hämillään:\n\n\"Eikö se olisikin onnellisinta, mitä minulle voi tapahtua -- kuolla,\nkun näen selvästi että tuotan perheelleni surua ja harmia huonon\nterveyteni kautta ja...\"\n\n\"Sano vaan kaikki mitä mielessäsi on, sinä et saa minulta salata\nmitään!\"\n\n\"Ja oikullisuuteni kautta, jota en voi hillitä\", sanoi poika\nmasentuneena.\n\n\"Ja ilkeytesi kautta\", sanoi Fadette niin ankaralla äänellä, että\nSylvinet sekä suuttui että vielä enemmän pelästyi.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\n\"Minkätähden syytätte minua ilkeydestä?\" sanoi hän. \"Te solvaatte\nminua, kun näette etten jaksa itseäni puolustaa.\"\n\n\"Sanon teille totuuden, Sylvinet\", jatkoi Fadette, \"ja sanonpa teille\nuseammankin kuin yhden totuuden. Minä en liioin surkuttele teitä\nsairautenne vuoksi, sillä ymmärrän ettei se ole erittäin vaarallista\nja että jos siinä suhteessa teitä uhkaa joku vaara, niin olette\nvaarassa tulla hulluksi, ja sitä jouduttaaksenne teette parastanne,\ntietämättä itsekään mitä seurauksia heikkoudestanne ja pahuudestanne\nvoi vielä olla.\"\n\n\"Sanokaa mielisti että olen heikko\", vastasi Sylvinet; \"mutta mitä\npahuuteen tulee, niin sitä syytöstä en luule ansaitsevani.\"\n\n\"Älkää yrittäkö puolustautumaan!\" sanoi pikku Fadette. \"Tunnen\nteidät paremmin kuin te itse, Sylvain, ja sanon teille että heikkous\nsynnyttää vilpillisyyttä, ja sentähden te olette itsekäs ja\nkiittämätön.\"\n\n\"Jos teillä on minusta niin huonot ajatukset, Fanchon Fadet, niin\nse johtuu kai siitä, että veljeni Landry on puhunut minusta pahaa\nja osottanut teille kuinka vähän hän minusta pitää, sillä jos\nte tunnette minua tai luulette tuntevanne, niin se ei voi olla\nmahdollista muuten kuin hänen kauttaan.\"\n\n\"Sitä minä juuri odotinkin, Sylvain! Tiesin ettette voisi\npuhua kolmea sanaa syyttämättä kaksoisveljeänne, sillä teidän\nkiintymyksenne häneen on aivan mieletöntä ja uhkaa sentähden\nmuuttua vihaksi ja kiukuksi. Siitä näen että olette puolihullu,\nettekä ensinkään mikään hyvä ihminen. Mutta minä sanon teille että\nLandry rakastaa teitä kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin te häntä,\nja todistukseksi voin mainita ettei hän ole vielä milloinkaan\nteitä moittinut, mutta te sitävastoin kiusaatte ja moititte häntä\nalituiseen, vaikka hän aina tekee tahtonne mukaan ja palvelee teitä\nkaikessa. Kuinka voitte luulotellakkaan etten minä näkisi erotusta\nhänen ja teidän välillä? Ja mitä enemmän Landry on puhunut teistä\nhyvää, sitä huonommiksi ovat minun ajatukseni teistä muuttuneet,\nsillä olen tullut siihen johtopäätökseen, että niin hyvää veljeä ei\nvoi syyttää ja soimata muu kuin huono ihminen.\"\n\n\"Vai niin, te vihaatte minua, Fadette? En ole milloinkaan muuta\nuskonutkaan ja tiesin hyvin että te, puhumalla minusta pahaa,\nriistitte minulta veljenikin rakkauden.\"\n\n\"Noita sanoja minä myöskin odotin, herra Sylvain, ja olen oikein\niloinen että nyt vihdoin alatte minuakin syyttää. Ja nyt saatte\nkuulla vastaukseni, että olette sydämetön ja valheellinen olento, kun\nvoitte tuollalailla tuomita ja solvata henkilöä, joka on aina teitä\npalvellut ja puolustanut teitä sydämessään, vaikka tiesikin teidät\nvihamiehekseen, henkilöä, joka on sata kertaa luopunut suurimmasta ja\nainoasta huvistaan, huvista nähdä Landryta ja olla hänen seurassaan,\nlähettääkseen hänet sensijaan teidän luoksenne ja suodakseen teille\nsen onnen, minkä hän itseltään kielsi. En ole kuitenkaan ollut teille\nmitään velkaa. Olette aina ollut viholliseni, ja niin kauvan kun voin\nmuistaa, en ole milloinkaan tavannut niin kovasydämistä ja ylpeätä\npoikaa kuin te olette ollut minua kohtaan. Olisin voinut monestikin\nteille kostaa, mutta etten ole sitä tehnyt, vaan tietämättänne\npäinvastoin palkinnut pahan hyvällä, niin se on johtunut siitä,\nettä minulla on suuret käsitykset kristityn velvollisuudesta antaa\nlähimäiselleen anteeksi, ollakseen itse Jumalalle otollinen. Mutta\nkun puhun teille Jumalasta, ette luultavasti ymmärrä minua vähääkään,\nsillä te olette hänen ja oman autuutenne vihollinen.\"\n\n\"Sallin teidän puhua melkein mitä tahansa, Pädette, mutta tämä on jo\nliikaa; tehän sanotte minua pakanaksi.\"\n\n\"Ettekö siis äsken sanonut toivovanne kuolemaa? Ja luuletteko että se\non mikään kristillinen toivomus?\"\n\n\"Niin en sanonutkaan, Fadette; sanoin vaan että -- --.\" Sylvinet\nkeskeytti puheensa aivan pelästyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut\nja mikä nyt, Fadetten nuhteitten jälkeen, tuntui hänestä itsestäänkin\nsuorastaan jumalattomalta.\n\nMutta tyttö ei antanut hänelle vähääkään rauhaa, vaan jatkoi yhä\nhyökkäyksiään.\n\n\"Onhan mahdollista\", sanoi hän, \"ettette ajatellut niin pahasti kuin\nsananne kuuluivat, ja minäkin uskon ettette toivo kuolemaa ensinkään\nniin hartaasti kuin koetatte uskotella, voidaksenne olla herrana\nperheessänne ja kiduttaa äiti-raukkaanne, joka siitä kovin pelästyy,\nja kaksoisveljeänne, joka on kyllin yksinkertainen uskoakseen että\ntahdotte muka tehdä lopun elämästänne. Mutta minua te ette niin\nhelposti petä, Sylvain. Luulen että te pelkäätte kuolemaa yhtä\npaljon ja vielä enemmän kuin joku toinen ja että teitä huvittaa\npelottaa niitä, jotka teitä rakastavat. Teitä huvittaa, kun näette\nmiten viisaimmat ja välttämättömimmät päätökset aina raukeevat\ntyhjiin, kun te vaan uhkaatte kuolla -- onpa todellakin mukavaa\nja suurellista, ettei tarvitse sanoa kuin yhden sanan, saadakseen\nkaikki taipumaan ympärillään. Siten olette täällä kaikkien herra.\nMutta kun se on luontoa vastaan ja kun te siten koetatte hallita\nkeinoilla, joita Jumala ei hyväksy, niin rankaisee hän teitä\ntekemällä teidät vielä onnettomammaksi, kuin mitä olisitte jos\ntottelisitte, sensijaan että komennatte. Siten väsytte elämään, joka\non käynyt teille liian helpoksi. Voin teille sanoa suoraan, mitä\nolette ollut vailla tullaksenne hyväksi ja järkeväksi pojaksi. Teillä\nolisi pitänyt olla ankarat vanhemmat, armoton köyhyys ympärillänne,\nei leipää moneen päivään, vaan sensijaan selkäsaunoja. Jos teitä\nolisi kasvatettu samassa koulussa kuin minua ja Jeanet-veljeäni,\nniin ette olisi kiittämätön, vaan iloinen pienimmästäkin hyvästä.\nÄlkääkä syyttäkö liioin tuota kaksoissuhdettanne. Tiedän että olette\nkuullut ympäristössänne liiaksikin hölistävän että kaksoisrakkaus\nmuka on luonnonlaki, joka voisi kääntyä teille kuolemaksi, jos sitä\nvastustettaisiin, ja te olette luullut kuuntelevanne kohtalonne\nääntä, liiotellessanne tuon rakkauden merkitystä. Mutta Jumala ei\nole niin väärä, että hän määräisi meidät onnettomuuteen jo äidin\nkohdussa. Hän ei ole niin paha, että antaisi meille päähänpistoja,\njoista emme voi milloinkaan vapautua, ja taikauskoinen kun olette,\nteette häntä kohtaan vääryyttä luullessanne että teidän ruumiissanne\nveressänne muka on enemmän huonoja taipumuksia kuin sielussanne\non järkeä ja vastustuskykyä. En voi milloinkaan uskoa, ellette\nole suorastaan hullu, ettette voisi voittaa mustasukkaisuuttanne,\njos vaan tahtoisitte. Mutta te ette tahdo, sillä tuota luonteenne\nvirhettä on liiaksi hemmoteltu, ja te pidätte oikkujanne suuremmassa\narvossa kuin velvollisuuttanne.\"\n\nSylvinet ei vastannut; hän antoi Fadetten jatkaa moitteitaan hyvän\naikaa, eikä tyttö suinkaan häntä säästänyt. Sairas tunsi että\nFadette itse asiassa oli oikeassa ja että hän ainoastaan yhdessä\nsuhteessa erehtyi, nimittäin luullessaan ettei Sylvinet ollut\nkoskaan taistellut virhettään vastaan ja että hän oli tahallaan\nollut sellainen, vaikka se oli tapahtunut hänen tietämättään ja\ntahtomattaan. Se seikka häntä kiusasi ja nöyryytti suuresti, ja\nhän olisi toivonut voivansa antaa Fadettelle paremman käsityksen\noikeudentunnostaan. Mitä taas Fadetteen tulee, niin hän kyllä tiesi\nliiottelevansa, mutta hän teki niin tahallaan, oikein liikuttaakseen\nhänen mieltään, ennenkun rupesi häntä lempeästi kohtelemaan ja\nlohduttamaan. Tyttö siis ponnisti voimiaan puhuakseen ankarasti ja\nnäyttääkseen suuttuneelta, tuntien kuitenkin samalla sydämessään\nhäntä kohtaan niin paljo myötätuntoisuutta ja ystävyyttä, että\ntällainen teeskentely teki hänet aivan sairaaksi, niin että hän\nheidän erotessaan oli paljoa väsyneempi kuin Sylvinet.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nAsia oli todellakin niin, että Sylvinet ei ollut likipitäinkään niin\nsairas, kuin näytti olevan ja kuin suvaitsi itselleenkin uskotella.\nKun pikku Fadette koetti hänen valtimoaan, huomasi hän heti ettei\nkuume ollut ankara ja että jos hän hiukan hourailikin, niin se johtui\nsiitä että hänen sielunsa oli sairaampi ja heikompi kuin ruumiinsa.\nFadette luuli sentähden velvollisuudekseen vedota Sylvinetin järkeen\nja herättää hänessä pelkoa itsensä suhteen. Hän palasi uudelleen\naikaisin seuraavana aamuna. Sylvinet ei ollut juuri nukkunut, mutta\nhän oli rauhallinen ja ikäänkuin murtunut. Niin pian kun hän näki\nFadetten tulevan, ojensi hän hänelle kätensä, sensijaan että olisi\nvetänyt sen pois, niinkuin edellisenä iltana.\n\n\"Miksi ojennatte minulle kätenne, Sylvain?\" sanoi Fadette. \"Onko se\nsitä varten, että tutkisin kuumettanne? Näen hyvin kasvoistanne että\nse on jo ohi.\"\n\nHäpeissään sentähden, että oli pakotettu vetämään takaisin kätensä,\njohon tyttö ei koskenutkaan, sanoi Sylvinet:\n\n\"Tein niin tervehtiäkseni teitä, Fadette, ja kiittääkseni kaikista\nvaivoistanne minun tähteni.\"\n\n\"Siinä tapauksessa otan tervehdyksenne vastaan\", sanoi hän\ntarttuen Sylvinetin käteen ja pitäen sitä omassaan, \"sillä en\nmilloinkaan työnnä luotani ystävällisyyttä, enkä luule teitä niin\nteeskenteleväksi, että osottaisitte minulle kiitollisuutta, ellette\nsitä tuntisi.\"\n\nSylvain tunsi nyt, vaikka täysin valveilla, suurta mielihyvää\npitäessään Fadetten kättä omassaan, ja hän sanoi hyvin lempeällä\näänellä:\n\n\"Mutta kuitenkin kohtelitte minua eilen illalla hyvin huonosti, enkä\nvoi käsittää miksen ole teihin suuttunut. Olette mielestäni oikein\nhyvä, kun tulette tänne minua katsomaan, vaikka teillä on minusta\nniin huonot ajatukset.\"\n\nFadette istuutui hänen vuoteensa ääreen ja puhutteli häntä ihan\ntoisin kuin edellisenä iltana. Hänen puheessaan väreili niin paljon\nhyvyyttä, lempeyttä ja hellyyttä, että Sylvinet tunsi helpotusta ja\ntyytyväisyyttä, sitä syvemmin kuin hän oli luullut Fadetten olleen\nhäneen suuttunut. Hän itki, tunnusti kaikki virheensä, jopa pyysi\nFadettelta anteeksi niin hienosti ja ystävällisesti, että tyttö kyllä\nymmärsi hänen sydämensä olevan paremman kuin hänen järkensä. Fadette\nsalli hänen purkaa tunteensa, moittien häntä vielä silloin tällöin,\nja kun tyttö tahtoi vetää kätensä pois, piti Sylvinet siitä kiinni,\nkoska hänestä tuntui että tuo käsi vapautti hänet yhtaikaa sekä\nsairaudesta että surusta.\n\nKun Fadette huomasi hänen mielentilansa sellaiseksi kuin oli\ntoivonut, sanoi hän:\n\n\"Nyt minä menen ja te nousette, Sylvain, sillä teillä ei ole enää\nkuumetta eikä teidän pidä laiskotella vuoteella, sillaikaa kun\näitinne rasittaa itseään teitä palvelemalla ja kuluttaa aikaansa\npitämällä teille seuraa. Teidän on ensinnäkin syötävä mitä äitinne\nteille antaa minun käskystäni, nimittäin lihaa. Minä kyllä tiedän\nteidän sanovan ettette pidä lihasta ja että elätte vain viheliäisistä\nvihanneksista, mutta se asia ei ole sillä autettavissa, vaan teidän\ntäytyy pakottaa itseänne, ja vaikkapa tunnettekin vastenmielisyyttä,\nette saa sitä näyttää. Äitinne on suuresti ilostuva nähdessään\nteidän syövän jotain ravitsevaa, ja mitä teihin itseenne tulee, niin\nvastenmielisyytenne katoo kokonaan jo kolmannella kerralla. Saattepa\nnähdä etten ole erehtynyt. Hyvästi siis, ja nyt en soisi teidän enää\nminua haettavan, sillä tiedän ettette enää sairasta, ellette itse\n_tahdo_.\"\n\n\"Ettekö tule illalla takaisin?\" kysyi Sylvinet. \"Luulin teidän\ntulevan jälleen.\"\n\n\"Minä en ole mikään palkan edestä toimiva lääkäri, Sylvain, ja\nminulla on muutakin tekemistä kuin hoitaa teitä, kun ette enää ole\nsairas.\"\n\n\"Olette oikeassa, Fanchon, mutta nyt luulette minun taasen haluavan\nnähdä teitä itsekkyydestä; syynä on kuitenkin se seikka, että\npuheleminen teidän kanssanne tekee minulle niin hyvää.\"\n\n\"No jos niin on, niin ettehän ole rampa ettekä liioin asunnostanikaan\ntietämätön. Olette kai kuullut että tulen teidän sisareksenne\navioliiton kautta, niinkuin jo olen siskonne ystävyyden kautta;\nvoitte siis hyvin tulla luokseni puhelemaan, siitä ei kukaan voi\nmoittia.\"\n\n\"Tulen, tulen; kun kerran saan luvan\", sanoi Sylvinet. \"Hyvästi siis,\nFadette; tahdon nousta vaikka päätäni kivistää kovasti, kun en ole\nnukkunut, vaan ollut kuin pyörryksissä koko yön.\"\n\n\"Tahdon vielä kerran vapauttaa teidät päänkivistyksestänne, mutta\nmuistakaa että se on viimeinen kerta ja että käsken teidän nukkumaan\nhyvin ensi yönä.\"\n\nFadette laski kätensä hänen otsalleen, ja viiden minuutin kuluttua\noli Sylvinet niin virkistynyt, ettei enää tuntenut mitään kipua.\n\n\"Huomaan hyvin\", sanoi hän Fadettelle, \"että olin väärässä teitä\nvastustaessani, sillä te olette taitava lääkitsijä ja voitte\nparantaa minun tautini. Toiset lääkärit ovat vaan minua kiduttaneet\nlääkkeillään, mutta te parannatte minut pelkällä kosketuksella.\nLuulen että jos saisin aina olla läheisyydessänne, niin en tulisi\nmilloinkaan sairaaksi tai käyttäytyisi tuhmasti. Mutta sanokaa\nminulle, Fadette, ettekö enää olekkaan minuun suuttunut, ja\ntahdotteko luottaa siihen lupaukseen, jonka olen teille antanut, että\naina alistun teidän tahtoanne noudattamaan?\"\n\n\"Minä luotan siihen\", vastasi tyttö, \"ja jos pysytte päätöksissänne\nlujana, niin rakastan teitä tästedes kuin olisitte kaksoisveljenne.\"\n\n\"Jos ajattelisitte niin kuin nyt sanotte, Fanchon, niin silloin\nette suinkaan teitittelisi minua, sillä eihän kaksoisten ole tapana\npuhutella toisiaan niin juhlallisesti.\"\n\n\"No niin, Sylvain: nouse, syö, puhele, mene kävelemään ja nuku!\"\nsanoi Fadette, nousten seisoalleen. \"Se on määräykseni täksi\npäiväksi. Huomenna sinun pitää tehdä työtä!\"\n\n\"Ja tulla sinua katsomaan\", sanoi Sylvinet.\n\n\"Niin, tule vaan\", sanoi Fadette ja loi mennessään häneen niin\nystävällisen ja anteeksiantavan katseen, että Sylvinet tunsi äkkiä\nhalua ja voimia nousta kärsimysten ja laiskuuden vuoteelta.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nÄiti Barbeau ei voinut kyllin ihmetellä pikku Fadetten taitavuutta,\nja illalla hän sanoi miehelleen: \"Sylvinet on nyt terveempi kuin hän\non ollut puoleen vuoteen; hän on tänään syönyt kaikkea, mitä hänen\neteensä on pantu, virnistämättä kasvojaan tavalliseen tapaansa, ja\nmerkillisintä kaikesta on, että hän puhuu pikku Fadettesta niinkuin\nitse hyvästä Jumalasta! Tuskinpa on mitään hyvää maan päällä, jota\nhän ei olisi huomannut tuossa tytössä, ja hän toivoo hartaasti\nveljensä takaisintuloa ja naimista. Se on kuin ihme, niin etten tiedä\nnukunko vai olenko valveilla.\"\n\n\"Olkoon ihme tai mikä tahansa\", sanoi isä Barbeau, \"mutta totta on\nettä tyttö on harvinaisen teräväpäinen, ja luulen hänen olevan niille\nonneksi, jotka saavat hänet perheeseensä.\"\n\nSylvinet läksi kolmea päivää myöhemmin noutamaan veljeään Artonista.\nHän oli pyytänyt isältään ja Fadettelta saada ensimäisenä kertoa\nveljelleen hänen onnestaan.\n\n\"Kaikki onnet ne yllättävätkin minut yhtaikaa\", sanoi Landry,\nheittäytyen iloisena veljensä syliin, \"kun sinä vielä tulet minua\nnoutamaan ja näytät yhtä iloiselta kuin minä itse.\"\n\nHe palasivat viipymättä kotiin, eikä ollut sen onnellisempia ihmisiä\nkuin Kaksolan perhe, kun he nyt istuivat kaikki illallispöydässä,\npikku Fadette ja Jeanet keskuudessaan.\n\nJa niin hymyili onni heille kaikille, sillä pikku Nanettekin\nkihlattiin Cadet Caillaudille, joka oli Landryn paras ystävä hänen\nlähimpien omaistensa jälkeen. Päätettiin että molempien häät\nvietettäisiin yhtaikaa. Sylvinetiin taas oli juurtunut niin luja\nystävyys Fadettea kohtaan, että hän ei tehnyt mitään hänen neuvoaan\nkysymättä, ja Fadettella oli sellainen valta hänen ylitsensä, että\nnuorukainen näytti pitävän häntä sisarenaan. Sylvinet ei ollut enää\nsairas, eikä mustasukkaisuudesta ollut puhettakaan. Jos hän joskus\nnäyttikin surulliselta ja haaveilevalta, niin Fadette nuhteli häntä,\nja nuorukainen tuli heti jälleen iloiseksi ja puheliaaksi.\n\nMolemmat avioliitot vahvistettiin samana päivänä ja saman messun\naikana, ja kun ei ollut rahasta eikä riistasta puutetta, sukeutui\nsiitä niin komeat häät, että ukko Caillaud, joka ei koko elämänsä\naikana ollut kadottanut tasapainoaan, näytti kolmantena päivänä\nhiukan päihtyneeltä. Mikään ei häirinnyt Landryn ja koko perheen\niloa, jopa voi sanoa: koko seudun iloa, sillä molemmat perheet,\njotka olivat rikkaita, ja pikku Fadette, joka oli yhtä rikas kuin\nBarbeaun ja Caillaudin perheet yhteensä, osottivat suurenmoista\nanteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä kaikille ihmisille. Fanchonilla\noli liian hyvä sydän jättääkseen kostamatta pahaa hyvällä kaikille\nniille, jotka olivat häntä ankarasti tuominneet. Ja sittemmin,\nkun Landry oli ostanut kauniin talon, jota hoiti mainiosti\nomalla ja vaimonsa taidolla, rakennutti Fadette vielä kauniin\nlisärakennuksen, johon kaikki paikkakunnan köyhät lapset saapuivat\nneljäksi tunniksi jokainoa arkipäivä, ja jossa hän itse veljensä\nJeanetin avulla neuvoi heitä lukemaan ja opetti heille uskontoa, jopa\nauttoi puutteellisimpia heidän tarpeissaan. Fadette muisti olleensa\nkerran itse onneton ja hylätty pienokainen, ja ne kauniit lapset,\njotka hän synnytti, saivat jo aikaisin oppia ystävällisyyttä ja\nosanottavaisuutta köyhiä ja hylättyjä kohtaan.\n\nMutta miten kävi Sylvinetin kaiken tämän perheonnen ohella? Hän\nteki päätöksen, jota ei kukaan voinut käsittää ja joka antoi isä\nBarbeaulle paljo ajattelemisen aihetta. Noin kuukauden kuluttua\nveljensä ja sisarensa naimisesta, kun ukko Barbeau kehotti häntäkin\nhakemaan itselleen vaimon, vastasi hän ettei hänellä ollut siihen\nhalua, vaan että hän jo jonkun aikaa oli tuuminut erästä asiaa, jonka\nnyt halusi toteuttaa, se on ruveta sotamieheksi.\n\nKun meikäläisissä perheissä ei yleensä ole liiaksi miespuolisia\njäseniä ja maa kaipaa kipeästi kaikkien käsivarsien työtä, ei juuri\nmilloinkaan satu että joku vapaaehtoisesti rupeisi sotilaaksi. Niinpä\nnytkin kaikki ihmettelivät tuota päätöstä, jonka perusteeksi Sylvinet\nei voinut mainita muuta kuin oman päähänpistonsa ja mieltymyksensä\nsotilaselämään, jommoista ei kukaan ollut hänessä ennen huomannut.\nKaikki mitä hänen isänsä ja äitinsä, veljensä ja siskonsa, jopa\nLandrykin sanoivat, oli aivan turhaa, joten ei lopulta ollut muuta\nneuvoa kuin kääntyä Fanchonin puoleen, joka oli perheen neuvokkain ja\nlahjakkain jäsen.\n\nHän puhui Sylvinetin kanssa kokonaista kaksi tuntia, ja kun he\nerosivat, oli Sylvinet itkeneen näköinen ja hänen kälynsä samoin;\nmutta he näyttivät niin rauhallisilta ja päättäväisiltä, kun Sylvinet\nilmotti pysyvänsä päätöksessään ja Fanchon selitti sen hyväksyvänsä\nja toivovansa hänelle siitä suurta hyötyä tulevaisuudessa.\n\nKun arveltiin että Fadette luultavasti tiesi Sylvinetin syistä vähän\nenemmän kuin oli tietävinään, ei uskallettu enää hänen päätöstään\nvastustaa, ja lopulta äiti Barbeaukin suostui, vuodatettuaan ensin\nrunsaita kyyneleitä. Landry oli epätoivoissaan, mutta hänen vaimonsa\nsanoi: \"Jumalan tahto ja kaikkein meidän velvollisuutemme on päästää\nSylvinet menemään. Usko, että tiedän mitä sanon, äläkä kysy enempää.\"\n\nLandry saattoi veljeään niin pitkälle kuin voi, ja kun hän ojensi\nhänelle matkamyttynsä, jota oli tahtonut kantaa aina siihen saakka\nolallaan, tuntui hänestä kuin hän olisi antanut hänelle oman\nsydämensä. Hän palasi kotiin rakkaan vaimonsa luokse, jonka täytyi\nruveta häntä hoitamaan, sillä kokonaisen kuukauden ajan hän oli\nsuorastaan surusta sairas.\n\nMutta Sylvain ei ollut sairas, vaan jatkoi matkaansa rajalle\nasti, sillä nyt riehui keisari Napoleonin suuri sota. Ja vaikkei\nsotilaselämä ollut milloinkaan miellyttänyt häntä vähimmässäkään\nmäärässä, tuli hänestä kuitenkin pian kelpo sotilas, taisteluissa\nurhoollinen kuin mies, joka hakee kuolemaa, mutta kuitenkin lempeä\nja tottelevainen kuin lapsi, samalla kun hän oli itseensä nähden\nankara ja vaatelias kuin sotavanhus. Kun hän oli saanut kyllin hyvän\nharjotuksen ja kasvatuksen ylentyäkseen, lankesi sekin onni hänen\nosalleen, että hänet nimitettiin kymmenvuotisissa seikkailuissa\nosottamansa urhoollisuuden ja kunniakkaan käytöksen tunnustukseksi\nkapteeniksi, jotapaitsi hän sai samalla kunniamerkin.\n\n\"Oi, jospa hän kerrankin voisi palata!\" sanoi äiti Barbeau miehelleen\nsen päivän iltana, jolloin he olivat saaneet häneltä herttaisen\nkirjeen, täynnä sydämellisiä terveisiä heille itselleen, Landrylle,\nFanchonille ja kaikille perheen nuorille ja vanhoille jäsenille.\n\"Nythän hän on jo miltei kenraali, joten hänellä pitäisi olla aikaa\nlevätä.\"\n\n\"Arvonimensä on kyllin kaunis suurentamattakin\", sanoi Barbeau,\n\"ja se on jo semmoisenaan joka tapauksessa suureksi kunniaksi\ntalonpoikaiselle suvulle.\"\n\n\"Fadettehan ennusti, että niin kävisi\", sanoi äiti Barbeau. \"Niinhän\nse oli.\"\n\n\"Hm\", sanoi isä, \"en voi mitenkään ymmärtää mistä hän niin äkkiä sai\nsellaiset tuumat ja kuinka hänen luontonsa voi niin muuttua, hänen,\njoka oli niin hiljainen ja rakasti niin suuresti mukavuutta.\"\n\n\"Miniämme tietää tästä asiasta enemmän kuin tahtoo sanoa; mutta\näideillä on tavallisesti tarkat silmät, ja minä luulen tietäväni yhtä\npaljon kuin Fadettekin.\"\n\n\"Oo, siinä tapauksessa olisi sinun aika kertoa siitä minullekin\",\nsanoi Barbeau.\n\n\"Niin, katsoppas, rakas Fanchonimme on aivan liian suuri taikuri: hän\nse lumosi Sylvinetinkin, ja enemmän kuin halusikaan. Kun hän näki\nettä lumous vaikutti niin voimakkaasti, tahtoi hän sitä ehkäistä tai\nainakin lieventää, mutta siihen hän ei kyennytkään, ja kun Sylvain\nhuomasi ajattelevansa liian paljo veljensä vaimoa, oli hän kyllin\nrehellinen lähteäkseen pois, ja Fanchette hyväksyi ja vahvisti hänen\npäätöksensä.\"\n\n\"Jos asiat on niin\", sanoi Barbeau korvallistaan raappien, \"niin\npelkäänpä ettei hän mene ikinä naimisiin, sillä Clavièresin\nkylvettäjätär sanoi aikoinaan, että kun se poika kerran rakastuu,\nei hän ole enää niin hullu veljensä perään, mutta hän ei tule\nkoko elämässään rakastumaan kuin yhden ainoan kerran, sillä hänen\ntunteensa ovat liian hempeät ja syvät voidakseen enää senjälkeen\nmuihin kiintyä.\"\n\n\n\n"]